OMIA KOKEMUKSIA Enduroa tekolonkalla Nimeni on Tuomas Ahonen, olen 31-vuotias padasjokelainen. Olen harrastanut kilpamoottoripyöräilyä, lähinnä enduroa, vuodesta 1993. Viitisen vuotta ajoin motocrossia ennen enduron tuloa päälajiksi. Menestystäkin tuli, mm. nuorten joukkuemaailmanmestaruus vuonna 1996 ja vuosilta 1998–2007 SM-mitaleita pronssista kultaan. Huonosti liikkuvat lonkat Ensimmäiset muistot ”oudosta” lonkasta ovat vuodelta 1993. Taisi olla jonkun isomman endurokilpailun lääkärintarkastus, jossa vähän ihmeteltiin nuoren miehen huonosti liikkuvia lonkkia. Seuraavan kerran niitä ihmeteltiin oikein röntgenkuvien kera muun vamman yhteydessä armeijassa vuonna 1997. Samoihin aikoihin huomasin itsekin, että jotain saattaa olla pielessä, kun esimerkiksi hiihtolenkillä tuntui aina aluksi jotenkin kankealta. Ikinä kukaan lääkäri ei ollut puhunut mitään nivelrikosta. Ensimmäisen kerran nivelrikosta puhuttiin noin seitsemän vuotta sitten. Olin lääkärissä muun asian takia, kun lääkäri huomasi, että ”Ei samperi, näin nuorella ukolla on nivelrikko!” Lääkäri sanoi vielä, että urheilut tullee loppumaan parin-kolmen vuoden sisällä. Reilut viisi vuotta myöhemmin lääkärin ennustus alkoi toteutua. En tietenkään uskonut (halunnut uskoa) mitään nivelrikkojuttua. Oikea jalka huononi koko ajan pikku hiljaa. Itselleni selitin, että olen vaan laiska venyttelemään ja taipuvainen kankeuteen. Todelliset vaivat alkoivat 2006 syksyllä. Nivunen kipeytyi aika lailla syksyn ja alkutalven mittaan. Ensin lopetin jääkiekon peluun luistelun ollessa kivuliasta. Kevyitä juoksulenkkejä jatkoin aina vuodenvaihteen yli, kunnes oli pakko siirtyä vaan pelkkään uintiin ja enduron harjoitteluun, vaikka molemmat olivat aika hankalia. Alkuvuoden kaikki endurokilpailut ajoin aikamoisella buranakuormalla. Kävely oli muuttunut ontumiseksi. Jalan tutkiminen aloitettiin toden teolla loppuvuodesta. Lahdessa Hemossa tutkittiin koko ajan vaan nivusta, siellähän kipu oli. Otettiin ultraääntä, röntgeniä ja magneettia. Kukaan hoitaneista lääkäreistä ei todennut asian oikeaa laitaa. Ei tullut mitään selvyyttä asiaan. Sitten menivät hermot. Varasin ajan Ortolääkäreille Helsinkiin, jossa hyvin ystävällinen ja ammattitaitoinen Petri Helenius otti vastaan. Helenius totesi välittömästi: ”Ei näytä hyvältä. Sinulla on nivelrikko, joten voit unohtaa sen Päijänne-ajon, jonka takia hermoilit jalkaa koko ajan.” Kävin vielä hakemassa lisäselvityksiä Eiran sairaalassa. Siellä todettiin samat asiat. Todettiin myös, ettei voitaisi tehdä mitään muuta kuin odotella, että kivut ovat tarpeeksi kovat, koska noin nuorelle ei voisi tai kannattaisi proteesia laittaa. Kesää kohti menin Panadolin ja Arthrylin avulla. Ajoin muutaman kisan vielä kesän kuluessa, joista sain jopa SM-osakisavoiton. Tuntui, että jalan jumppaamisestakin on hyötyä. Syksyllä enduro kävi niin kivuliaaksi, että totesin kilpailu-urani olevan tässä. Sitten silkalla tuurilla kaverini soitti, että käys ostamassa Hesari, siellä on jostain ihme pinnoituksesta juttua. Sen kanssa kuulemma voisi vielä pystyä jopa urheilemaan. Sulattelin lehtijuttua jonkin aikaa, kunnes eräänä kivuliaana päivänä päätin sitten soittaa Coxaan. Varasin ajan tutkimukseen, jossa Pekka Halonen tutki niveleni ja kertoi vaihtoehdot tulevaisuudelle. Vähän pelotti, mutta olin jo kotona päättänyt, että jos pinnoite voidaan laittaa ja sillä saa edes jotain harrastaa, niin olen siihen valmis. Leikkaus ja liikkeelle Juuri ennen joulua pääsin leikkaukseen. Ikinä ennen en ole ollut sairaalassa yön yli, joten tuli sekin uusi kokemus. En oikein kunnolla jännittänyt missään vaiheessa odotellessani leikkausta. Siinä vaiheessa, kun olisi varmaankin alkanut jännittää, oli jo pantu sen verran vahvaa lääkettä suoneen, ettei tuntunut 28 Niveltieto 3 / 2008 OMIA KOKEMUKSIA missään. Leikkauksesta ei jäänyt kunnon muistikuvia, vain joitain pieniä välähdyksiä sieltä täältä. Itse leikkauksen jälkeinen päivä ja yö menivät jossain oudossa olotilassa. Seuraavana päivänä jannu ylös kokeilemaan kävelyä, mutta hyvä kun pääsin istumaan, niin alkoi jo huipata. Mutta seuraavana päivänä pystyikin jo nousemaan. Siitä pikku hiljaa eteenpäin ja pystyin jo lopulta kävelemään kepeillä. Onneksi kaikki oli kunnossa ja pääsin jouluaatoksi kotiin. Kotiin päästyä en jäänyt päiväksikään sänkyyn makoilemaan. Yritin liikkua sisällä ja vähän ulkonakin heti kotiin päästyäni. Reilu viikko kotiin tulosta kävin ensimmäisen kerran kuntosalilla. Ajelin kuntopyörällä ilman vastusta noin kymmenen minuuttia. Tuntui vähän hassulta, mutta ei sattunut kuitenkaan yhtään. Sitten parin päivän päästä uudestaan jne. Parin viikon jälkeen jätin toisen kepin pois, ja yritin varata enemmän myös leikatulle jalalle. Kuukauden päästä lisäilin treenitahtia. Tein kuntopyörällä päivittäin 30–60 minuutin lenkkejä ja salilla kevyillä painoilla yläkropan harjoituksia. Lisukkeeksi vielä sauvakävelyä. Heti haavan parannuttua tulivat kuvioon uinti ja vesijumppa – suosittelen kaikille! Tuli aina tosi hyvä ilis jalkaan ja koko ukkoon. Joka ilta tein kevyitä venytyksiä saamieni ohjeiden mukaan. Yksi pikku on- nettomuuskin kävi heti alkuun kävelylenkillä, kun kaaduin keppien kanssa oikein huolella. Onneksi kaaduin terveelle kyljelle eikä mitään ihmeempää käynyt. Vauhti kiihtyy Reilun kahden kuukauden päästä tuli kutsu Coxaan tarkastuk seen. Siellä to det tiin kaiken olevan kuten pitää, mutta liikeratoja pitää vielä venytellä paremmaksi. Lääkäri neuvoi, että jalkaa voisi alkaa vahvistamaan jo kevyesti painoilla. Samana iltana jo sitten painoja koneisiin! Vähän liian rajusti tuli treenattua, kun jalka tuli viikon jälkeen kipeäksi... Kolmen kuukauden sairasloman jälkeen oli tarkoitus mennä töihin, mutta sen verran tuntui hankalalta, että lomaa jatkettiin vielä kuukaudella (korjaan työkseni autoja ja muita koneita). Halonen kertoi kahden kuukauden tarkastuksessa, että neljän kuukauden kuluttua voisi jo kokeilla jopa kevyitä juoksuaskelia ja periaatteessa ihan varovasti jopa enduropyörällä ajoa. Siispä neljän kuukauden jälkeen töihin. Se olikin hyvä juttu, nimittäin jalka alkoi parantua paljon nopeammin, kun pääsi töihin. Sen verran hyvältä alkoi tuntua, että päätin mennä kokeilemaan sitä motskarilla ajoa oikein radalle. Jonkin verran pelotti hypätä ajamaan, mutta pelko oli turhaa. Ei tuntunut ollenkaan pahalle, vaikka leikkauksesta olikin kulunut vasta reilut viisi kuukautta. Taas mennään! Nyt reilut puoli vuotta leikkauksesta homma on normalisoitunut niin, että käyn ajamassa jo enduroa tai motocrossia 1-2 kertaa viikossa ja teen kotona raksahommia. Jalka on koko ajan parempi ja parempi, vaikka ei vielä täysin kunnossa olekaan. Pikku hiljaa eteenpäin mennään. Toiveissa olisi päästä jopa kilpailemaan loppusyksystä. Jos vertaan elämää nyt vuoden takaiseen elämään, niin pikkaisen eri iliksellä mennään. Onneksi otin asioista selvää ja uskalsin mennä lopulta Coxaan, jossa hommat hoituivat todella hyvin. Olen kyllä aika pettynyt siihen, miten asioitani hoidettiin alussa. Vaihtoehtoja ei kerrottu tarpeeksi selvästi. Aika tuurikin minulla kävi, kun satuin kuulemaan Hesarin jutusta. Tuuri kävi myös siinä, että kuulun oikeaan piiriin ja pääsin hoitoon Coxaan, enkä joutunut yksin maksamaan koko leikkausta. Tuomas Ahonen Ajokuvat SportImage Niveltieto 3 / 2008 29