Enduroa tekolonkalla

OMIA KOKEMUKSIA
Enduroa tekolonkalla
Nimeni on Tuomas Ahonen, olen
31-vuotias padasjokelainen. Olen
harrastanut kilpamoottoripyöräilyä, lähinnä enduroa, vuodesta
1993. Viitisen vuotta ajoin motocrossia ennen enduron tuloa päälajiksi. Menestystäkin tuli, mm.
nuorten joukkuemaailmanmestaruus vuonna 1996 ja vuosilta
1998–2007 SM-mitaleita pronssista kultaan.
Huonosti liikkuvat lonkat
Ensimmäiset muistot ”oudosta”
lonkasta ovat vuodelta 1993. Taisi
olla jonkun isomman endurokilpailun lääkärintarkastus, jossa
vähän ihmeteltiin nuoren miehen
huonosti liikkuvia lonkkia. Seuraavan kerran niitä ihmeteltiin
oikein röntgenkuvien kera muun
vamman yhteydessä armeijassa
vuonna 1997. Samoihin aikoihin huomasin itsekin, että jotain
saattaa olla pielessä, kun esimerkiksi hiihtolenkillä tuntui aina
aluksi jotenkin kankealta. Ikinä
kukaan lääkäri ei ollut puhunut
mitään nivelrikosta. Ensimmäisen kerran nivelrikosta puhuttiin noin seitsemän vuotta sitten.
Olin lääkärissä muun asian takia, kun lääkäri huomasi, että ”Ei
samperi, näin nuorella ukolla on
nivelrikko!” Lääkäri sanoi vielä,
että urheilut tullee loppumaan
parin-kolmen vuoden sisällä. Reilut viisi vuotta myöhemmin lääkärin ennustus alkoi toteutua.
En tietenkään uskonut (halunnut
uskoa) mitään nivelrikkojuttua.
Oikea jalka huononi koko ajan
pikku hiljaa. Itselleni selitin, että
olen vaan laiska venyttelemään
ja taipuvainen kankeuteen.
Todelliset vaivat alkoivat 2006
syksyllä. Nivunen kipeytyi aika
lailla syksyn ja alkutalven mittaan. Ensin lopetin jääkiekon peluun luistelun ollessa kivuliasta.
Kevyitä juoksulenkkejä jatkoin
aina vuodenvaihteen yli, kunnes oli pakko siirtyä vaan pelkkään uintiin ja enduron harjoitteluun, vaikka molemmat olivat
aika hankalia. Alkuvuoden kaikki
endurokilpailut ajoin aikamoisella buranakuormalla. Kävely oli
muuttunut ontumiseksi.
Jalan tutkiminen aloitettiin toden teolla loppuvuodesta. Lahdessa Hemossa tutkittiin koko
ajan vaan nivusta, siellähän kipu
oli. Otettiin ultraääntä, röntgeniä
ja magneettia. Kukaan hoitaneista lääkäreistä ei todennut asian
oikeaa laitaa. Ei tullut mitään
selvyyttä asiaan. Sitten menivät
hermot. Varasin ajan Ortolääkäreille Helsinkiin, jossa hyvin ystävällinen ja ammattitaitoinen Petri
Helenius otti vastaan. Helenius
totesi välittömästi: ”Ei näytä hyvältä. Sinulla on nivelrikko, joten
voit unohtaa sen Päijänne-ajon,
jonka takia hermoilit jalkaa koko ajan.” Kävin vielä hakemassa
lisäselvityksiä Eiran sairaalassa.
Siellä todettiin samat asiat. Todettiin myös, ettei voitaisi tehdä
mitään muuta kuin odotella, että
kivut ovat tarpeeksi kovat, koska
noin nuorelle ei voisi tai kannattaisi proteesia laittaa.
Kesää kohti menin Panadolin
ja Arthrylin avulla. Ajoin muutaman kisan vielä kesän kuluessa,
joista sain jopa SM-osakisavoiton.
Tuntui, että jalan jumppaamisestakin on hyötyä. Syksyllä enduro
kävi niin kivuliaaksi, että totesin kilpailu-urani olevan tässä.
Sitten silkalla tuurilla kaverini
soitti, että käys ostamassa Hesari, siellä on jostain ihme pinnoituksesta juttua. Sen kanssa
kuulemma voisi vielä pystyä jopa
urheilemaan. Sulattelin lehtijuttua jonkin aikaa, kunnes eräänä
kivuliaana päivänä päätin sitten
soittaa Coxaan. Varasin ajan tutkimukseen, jossa Pekka Halonen
tutki niveleni ja kertoi vaihtoehdot tulevaisuudelle. Vähän pelotti, mutta olin jo kotona päättänyt,
että jos pinnoite voidaan laittaa
ja sillä saa edes jotain harrastaa,
niin olen siihen valmis.
Leikkaus ja liikkeelle
Juuri ennen joulua pääsin leikkaukseen. Ikinä ennen en ole ollut sairaalassa yön yli, joten tuli
sekin uusi kokemus. En oikein
kunnolla jännittänyt missään vaiheessa odotellessani leikkausta.
Siinä vaiheessa, kun olisi varmaankin alkanut jännittää, oli
jo pantu sen verran vahvaa lääkettä suoneen, ettei tuntunut
28
Niveltieto 3 / 2008
OMIA KOKEMUKSIA
missään. Leikkauksesta ei jäänyt kunnon muistikuvia, vain
joitain pieniä välähdyksiä sieltä
täältä. Itse leikkauksen jälkeinen päivä ja yö menivät jossain
oudossa olotilassa. Seuraavana
päivänä jannu ylös kokeilemaan
kävelyä, mutta hyvä kun pääsin
istumaan, niin alkoi jo huipata.
Mutta seuraavana päivänä pystyikin jo nousemaan. Siitä pikku hiljaa eteenpäin ja pystyin
jo lopulta kävelemään kepeillä.
Onneksi kaikki oli kunnossa ja
pääsin jouluaatoksi kotiin.
Kotiin päästyä en jäänyt päiväksikään sänkyyn makoilemaan.
Yritin liikkua sisällä ja vähän ulkonakin heti kotiin päästyäni.
Reilu viikko kotiin tulosta kävin
ensimmäisen kerran kuntosalilla.
Ajelin kuntopyörällä ilman vastusta noin kymmenen minuuttia.
Tuntui vähän hassulta, mutta ei
sattunut kuitenkaan yhtään. Sitten parin päivän päästä uudestaan jne. Parin viikon jälkeen jätin
toisen kepin pois, ja yritin varata
enemmän myös leikatulle jalalle.
Kuukauden päästä lisäilin treenitahtia. Tein kuntopyörällä päivittäin 30–60 minuutin lenkkejä ja
salilla kevyillä painoilla yläkropan
harjoituksia. Lisukkeeksi vielä
sauvakävelyä. Heti haavan parannuttua tulivat kuvioon uinti
ja vesijumppa – suosittelen kaikille! Tuli aina tosi hyvä ilis jalkaan ja koko ukkoon. Joka ilta
tein kevyitä venytyksiä saamieni
ohjeiden mukaan. Yksi pikku on-
nettomuuskin kävi heti alkuun kävelylenkillä, kun
kaaduin keppien
kanssa oikein
huolella. Onneksi
kaaduin terveelle
kyljelle eikä mitään ihmeempää
käynyt.
Vauhti kiihtyy
Reilun kahden
kuukauden päästä tuli kutsu Coxaan tarkastuk seen. Siellä
to det tiin kaiken
olevan kuten pitää, mutta liikeratoja pitää vielä venytellä paremmaksi. Lääkäri neuvoi, että
jalkaa voisi alkaa vahvistamaan
jo kevyesti painoilla. Samana iltana jo sitten painoja koneisiin!
Vähän liian rajusti tuli treenattua, kun jalka tuli viikon jälkeen
kipeäksi...
Kolmen kuukauden sairasloman jälkeen oli tarkoitus mennä
töihin, mutta sen verran tuntui
hankalalta, että lomaa jatkettiin
vielä kuukaudella (korjaan työkseni autoja ja muita koneita). Halonen kertoi kahden kuukauden
tarkastuksessa, että neljän kuukauden kuluttua voisi jo kokeilla jopa kevyitä juoksuaskelia ja
periaatteessa ihan varovasti jopa
enduropyörällä ajoa. Siispä neljän kuukauden jälkeen töihin.
Se olikin hyvä juttu, nimittäin
jalka alkoi parantua paljon nopeammin, kun pääsi töihin. Sen
verran hyvältä alkoi tuntua, että
päätin mennä kokeilemaan sitä
motskarilla ajoa oikein radalle.
Jonkin verran pelotti hypätä ajamaan, mutta pelko oli turhaa. Ei
tuntunut ollenkaan pahalle, vaikka leikkauksesta olikin kulunut
vasta reilut viisi kuukautta.
Taas mennään!
Nyt reilut puoli vuotta leikkauksesta homma on normalisoitunut
niin, että käyn ajamassa jo enduroa tai motocrossia 1-2 kertaa
viikossa ja teen kotona raksahommia. Jalka on koko ajan parempi
ja parempi, vaikka ei vielä täysin
kunnossa olekaan. Pikku hiljaa
eteenpäin mennään. Toiveissa
olisi päästä jopa kilpailemaan
loppusyksystä.
Jos vertaan elämää nyt vuoden takaiseen elämään, niin pikkaisen eri iliksellä mennään.
Onneksi otin asioista selvää ja
uskalsin mennä lopulta Coxaan,
jossa hommat hoituivat todella
hyvin. Olen kyllä aika pettynyt
siihen, miten asioitani hoidettiin
alussa. Vaihtoehtoja ei kerrottu
tarpeeksi selvästi. Aika tuurikin
minulla kävi, kun satuin kuulemaan Hesarin jutusta. Tuuri kävi
myös siinä, että kuulun oikeaan
piiriin ja pääsin hoitoon Coxaan,
enkä joutunut yksin maksamaan
koko leikkausta.
Tuomas Ahonen
Ajokuvat SportImage
Niveltieto 3 / 2008
29