Hans Stigzeliuksen OLLA JA ESITTÄÄ

Hans Stigzelius
OLLA JA ESITTÄÄ?
– Tutkielma hahmometodin vaikutuksesta näyttelijäntyöhöni
– Mukana kappaleita komiikasta!
1.5.2010
Teatteritaiteen lisensiaatin opinnäytetyön analyysiosa
Opintojen ohjaajat:
Professori Yrjö Juhani Renvall
Lehtori Tiina Syrjä
Tarkastajat:
Teatteritaiteen lisensiaatti Raija-Sinikka Rantala
Professori Juha Suoranta
Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitos
OLLA JA ESITTÄÄ?
– Tutkielma hahmometodin vaikutuksesta näyttelijäntyöhöni
– Mukana kappaleita komiikasta!
Hans Stigzelius
Sometimes
Sometimes
if you move carefully
through the forest
Requests to stop
what you are doing
right now
and
breathing like the ones
in the old stories
to stop what you
are becoming
while you do it
Who could cross
a shimmering bed of leaves
without a sound
questions
that can make
or unmake
life
you come to a place
whose only task
is to trouble you
with tiny
but frightening requests
questions
that have patiently
waited for you
conceived out of nowhere
but in this place
beginning to lead
everywhere
questions
that have no right
to go away
David Whyte
River Flow1
1
Whyte, 2007: 52.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Sisällysluettelo 3
Sisällysluettelo
Sisällysluettelo .................................................................................................. 3
Lyhyesti ............................................................................................................ 6
1 Tutkimusprosessin vaiheet ......................................................................... 7
Lähtökohtani .................................................................................................................. 7
Taiteellisen tutkimukseni motiivit....................................................................................7
Tutkimuskysymykset .......................................................................................................8
Tutkimusmatka .............................................................................................................. 9
Tutkimustavan muodostuminen .....................................................................................10
Tutkimustapa .................................................................................................................10
Tutkimusaineiston kokoaminen......................................................................................11
Aineiston jäsentäminen..................................................................................................11
Ongelmia ja oivalluksia .................................................................................................12
Tutkimukseni suhde ympäristööni ...............................................................................14
Subjektiivisuus ..............................................................................................................14
Objektiivisuus................................................................................................................14
Lähteistä ........................................................................................................................14
Kehityskulkuni hahmoterapian luo..............................................................................15
Minähän en terapiaa tarvitse! .........................................................................................15
Hauskuttamiseni tausta ..................................................................................................17
Nätyllä oppimani introjektiot .........................................................................................17
Vahvistin riittämättömyyden tunnettani ja passiivisaggressiivisuuttani......................18
En saanut apua – muilta enkä itseltäni......................................................................20
Vielä muutama introjektio naurusta ..........................................................................23
Epävarmana ammatissa..................................................................................................23
Vaikeuksia vuorovaikutuksessa ................................................................................23
Peli-ilo katosi............................................................................................................24
Löysin iloni näyttelemättä.........................................................................................25
2 Hahmoterapia ........................................................................................... 27
Eettiset työskentelyperiaatteet......................................................................................27
Fenomenologinen lähestymistapa.................................................................................28
Hahmon muodostuminen taustasta etualaksi ..............................................................30
Maadoittaminen .............................................................................................................31
Organismin itsesäätelyjärjestelmä ..................................................................................32
Tarpeiden tyydyttäminen ...............................................................................................33
Luova nollapiste ............................................................................................................35
Kontaktin tasot..............................................................................................................36
Räjähtävä taso................................................................................................................38
Kontaktihäiriöt..............................................................................................................39
Introjektio......................................................................................................................40
Projektio........................................................................................................................41
Retroflektio....................................................................................................................42
Kehopanssari ............................................................................................................43
Deflektio........................................................................................................................45
Proflektio.......................................................................................................................45
Egotismi ........................................................................................................................46
Esiintyjän itsetarkkailu .............................................................................................48
OLLA JA ESITTÄÄ?
Sisällysluettelo 4
Konfluenssi....................................................................................................................50
Hahmoterapian neljä kulmakiveä ................................................................................51
Tiedostaminen ...............................................................................................................51
Tiedostamisen tasot ..................................................................................................53
Kontakti.........................................................................................................................53
Minä ja Sinä .............................................................................................................55
Tässä ja nyt....................................................................................................................56
Vastuu ...........................................................................................................................56
Organismi – ympäristö –kenttä ....................................................................................57
Eksistentialismi .............................................................................................................59
Polariteetit .....................................................................................................................60
Paradoksaalinen muutosteoria .....................................................................................62
Itseapu ...........................................................................................................................63
Ajatuksia taiteen tekemisestä .......................................................................................64
Luominen ......................................................................................................................64
Luopuminen...................................................................................................................65
3 Näyttelijä ja hahmometodi ....................................................................... 67
Löytöretki sisäisiin voimavaroihin ...............................................................................67
Lähtökohdat...................................................................................................................67
Työskentelyn vaiheet .....................................................................................................68
Minimaalisuus ...............................................................................................................70
Suora palaute .................................................................................................................72
Paradoksaalisuus............................................................................................................72
Hämmentävä komiikka.................................................................................................73
Haasteeni komiikassa.....................................................................................................74
Tragedia on minulle komediaa .......................................................................................74
Ilolla on tarkoitus...........................................................................................................75
Aloin vähentää kontaktihäiriöitäni ..............................................................................76
Aloin pureskella automaattisesti nielemiäni asioita ........................................................77
Heijastamiani asioita hahmotin hitaasti ..........................................................................83
Sisäänpäin kääntämistäni en tahtonut tiedostaa ..............................................................84
Välttäminen oli suosikkini .............................................................................................85
Miellyttäminen oli toinen ihoni......................................................................................86
Itsetyytyväisyys esti nautinnon.......................................................................................87
Yhteensulautuminen oli vaikein erottaa..........................................................................88
Aloin parantaa kontaktiani...........................................................................................90
Tiedostin motiivejani .....................................................................................................90
Kontakti muistutti kehosta .............................................................................................91
Pysäyttävä oleminen ......................................................................................................93
Vastuuta ottamalla eläväksi............................................................................................95
Hahmometodin sovelluksia käytäntöön .......................................................................97
4 Koesarja Ollako ja antaa olla?............................................................... 100
Koesarjan järjestäminen.............................................................................................100
Tutkimusongelmat koesarjassani.................................................................................. 100
Tutkimusperiaatteet ................................................................................................100
Esitystapa ...............................................................................................................103
Taiteelliset tavoitteeni.............................................................................................104
Tutkimusesitysten puitteet ........................................................................................... 105
Alussa oli hämmennys............................................................................................105
Kokeilukenttänä Koetila .........................................................................................107
Tekstien valinta ja dramaturgia ....................................................................................107
OLLA JA ESITTÄÄ?
Sisällysluettelo 5
Harjoitusprosessi ......................................................................................................... 109
Itsenäisiä valintoja ..................................................................................................109
Palaute auttoi hahmottamaan ..................................................................................112
Tutkimusaineisto.........................................................................................................115
Työpäiväkirjat.............................................................................................................. 115
Tutkimusesitysten videotallenteet ................................................................................ 115
Vaikutelmani esitystaltioinneista ............................................................................116
Yleisökeskustelut......................................................................................................... 118
Koesarjan analyysi......................................................................................................119
Häiritsin kontaktiani .................................................................................................... 121
Automaattista nielemistä.........................................................................................121
Heijastamista ..........................................................................................................122
Välttämistä .............................................................................................................123
Sisäänpäin kääntämistä ...........................................................................................124
Miellyttämistä.........................................................................................................125
Itsetyytyväisyyttä....................................................................................................126
Yhteensulautumista ................................................................................................128
Paransin kontaktiani..................................................................................................... 128
Tiedostamista .........................................................................................................129
Kontaktia................................................................................................................130
Olemista tässä ja nyt ...............................................................................................132
Vastuuta .................................................................................................................133
Latteuden komiikka ..................................................................................................... 136
5 Päättely .................................................................................................... 138
Taidekäsitykseni ja toteutunut esitykseni ..................................................................138
Tiedosta motiivisi – tunne, aisti ja hengitä.................................................................139
Hahmota itsesi ja taustasi ...........................................................................................141
Anna energian kiertää.................................................................................................143
Kohtaa, mitä on edessäsi .............................................................................................145
Pysy, missä olet............................................................................................................146
Mittaa, mikä riittää.....................................................................................................147
Anna komiikan olla .....................................................................................................150
Epilogi..........................................................................................................................152
Lähdeluettelo ................................................................................................ 153
Hakusanat..................................................................................................... 145
Liitteet........................................................................................................... 148
Liite 1. Tutkimusesityssarjan käsiohjelma..................................................................... I
Liite 2. Tutkimusesityksen tekstimateriaali ................................................................. II
Liite 3. Tilasto tutkimusesityksistä ........................................................................... XIII
Liite 4. Kirjoitus esityssarjani suunnitteluvaiheessa................................................ XVI
Liite 5. Videotallenteet ............................................................................................. XVII
Liite 6. Havainnot esitystallenteista....................................................................... XVIII
Liite 7. Hahmoterapian historiaa ............................................................................ XXX
OLLA JA ESITTÄÄ?
Lyhyesti 6
Lyhyesti
Tämä kirjoitus on matkakuvaus pitkäjänteisestä jaksosta, jolloin aloin itse soveltaa
hahmometodia näyttelijäntyöhön. Samalla tämä on kuvaus elämänvaiheesta. Aloitan
kertomalla kuinka inspiroiduin metodista ja hengitin sisääni erilaisia filosofisia ja terapeuttisia
vaikutteita. Pidän tarpeellisena kuvata tämän osuuden lopussa myös kokemuksiani ennen
hahmometodiin tutustumista. Esittelen hahmoterapian periaatteet, jotka ovat aiheeni kannalta
olennaiset. Selostan kokemukseni näyttelijäntyön kursseilta, joilla sovellettiin hahmometodia
näyttelijäntyöhön. Sitten analysoin prosessia, jossa tuotin ja hengitin ulos oman esitykseni
näiden kokemuksieni pohjalta. Lopussa pohdin näyttelijäntyötä ja ihmisenä olemista
kehittäviä tekijöitä ja teen ehdotuksia kokemukseni pohjalta hahmoterapeuttisesta
näkökulmasta.
Tutkimukseni perusta on ollut hahmoterapian fenomenologinen lähestymistapa. Tutkimustapanani on ollut oman kehon tuntemusten tiedostaminen samalla, kun esitän monologeja.
Lisäksi minulla on videotallenteet tutkimusesitysten koesarjasta: Ollako ja antaa olla? Olen
tehnyt havaintoja esityksistä ja tuntemuksistani seuratessani tallenteita. Tutkimuskohteeni on
ollut oma työni, minä itse sen tekijänä ja tuloksena. Tämä näyttelijäntyön kolmiyhteys ohjasi
minut pohtimaan: mitä tarkoittaa, että minä yhtä aikaa olen ja esitän? Voiko se tapahtua yhtä
aikaa? Voinko olla samalla sekä aito että teeskennellä?
Halusin tulla paremmaksi näyttelijäksi. Tutustuttuani gestalttiin tämän edelle nousi tarve
kehittyä ihmisenä. Koesarjani osoitti, että voidakseen antaa itselleen vapauden ilmaista
itseään peloistaan ja neurooseistaan huolimatta esittäjä tarvitsee paljon kokemusta. Näin ollen
pikakurssit itsensä kehittämiseen eivät auta.
Käsittelen työssäni tiedostamista, kontaktia, tässä ja nyt -olemista sekä vastuuta. Tutkin
ilmaisun tahattomuutta ja sattumanvaraisuutta. Löysin hahmometodista kaipaamiani käsitteitä
näyttelijäntyön määrittelemiseen. Samalla huomasin olevani rajattomien mahdollisuuksien
äärellä. Löysin valitsemista rajaavaksi apuvälineeksi maadoittamisen. Tunnen muuttuneeni
esiintyjänä ja ihmisenä tulemalla enemmän siksi, mitä olen. Kokemuksieni tulokset sopivat
itselleni. Jokaisen lukijan on valittava, sopivatko ne hänelle.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 7
1 Tutkimusprosessin vaiheet
Lähtökohtani
Taiteellisen tutkimukseni motiivit
Yksi syy aloittaa jatkokoulutukseni oli se, että oltuani kymmenen vuotta ammattinäyttelijänä
aloin epäillä olevani Konstantin Stanislavskin luonnehtima tekninen näyttelijä. Stanislavski
kuvaa näyttelijäntyön negatiivisia piirteitä, jotka Vasili Osipovitsh Toporkov on kirjannut
teoksessaan Toiminnasta tunteeseen otsikolla Tekniset näyttelijät:
Tietyt näyttelijät, joita ei pidetä erityisen herkkinä taiteilijoina, vaan joilla on tässä
suhteessa huono maine, pitävät usein jostakin syystä itseään sellaisina näyttelijöinä,
jotka hallitsevat taiteen tekniikan. Heistä tavataan sanoa: “Niin, hän on mauton ja
karkea, mutta hänellä on hyvin monipuolinen tekniikka.” Tekniikka, joka tuottaa
karkeaa, mautonta taidetta, ei joko ole tekniikkaa lainkaan tai ei ainakaan sitä, josta
tässä on puhe. Taito hämätä hyväuskoinen katsoja koetelluilla halvoilla tehokeinoilla,
taito “tarjoilla” tarkasti artikuloiden vitsikkäitä fraaseja tai sentimentaalisia
mietelauseita, taito poimia aplodit, taito tehdä näyttäviä sisääntuloja ja ulosmenoja,
taito pitkittää suosionosoituksia esityksen loputtua, taito kääntää katsomon huomio
vastanäyttelijästä itseensä, taito pilata tämän repliikit tai käyttää ne taitavasti omaksi
hyväkseen - pelkkiä käsityömäisiä taitoja ja keinoja. Ne voivat olla karkeita kuten
edellä mainitut, tai sen verran hienompia, että vain vaateliaampi katsoja huomaa
niiden käsityömäisyyden, mutta missään tapauksessa ne eivät kuulu Stanislavskin
taiteelliseen tekniikkaan ja siksi ne eivät voi myöskään kiinnostaa meitä.
Aloin olla ylpeä tekniikastani, joka oli tosiasiassa liuta maneereja, joita olin liimannut
päälleni. Onneksi ymmärsin epäillä itseäni. Ilman suuntautumista hahmometodiin en olisi
lähtenyt syvällisesti tutkimaan mahdollisuuksiani uusiutua. Ymmärsin kuitenkin, että
omaksumani teatterikäsitykset olivat jo vanhentuneita. Pelkäsin kaavoihini jämähtämistä,
leipääntymistä. En ollut minä itse, koetin toteuttaa itsestäni kuvaa, jonka olin omaksunut
vanhemmiltani, opettajiltani ja kaikkialta ympäriltäni. Toteutin sitä, mitä koin muiden
mielestä tärkeäksi. Siitä oli tullut itsellenikin tärkeää. Toinen2 syy jatkokoulutukseeni oli, että
pelkäsin teatterissa tulevani kärttyisäksi ukoksi, joka näkee ainoastaan muissa virheitä.
Ihmettelin myös, mikä saa ihmiset naurattamaan muita ihmisiä ja miksi teatterityö on usein
kovin vaikeaa ja tuottaa tekijöilleen paljon pahaa oloa. Aloittaessani opintoni olin
kiinnostunut erityisesti komiikan tekemisestä ja koomikon taitojeni parantamisesta. Aloin
2
Toporkov 1986: 92.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 8
pohtia, miksi olen alkujaan kiinnostunut komiikasta ja mikä saa minut edelleen tekemään sitä.
Eniten halusin kehittyä paremmaksi näyttelijäksi.
Professori Kaisa Korhosen johti 1989 Nätyn loppuseminaarin, jonka alustuslistan hän oli
nimennyt: Työvälineitä. Siihen Professori Korhonen oli kirjannut palautekeskusteluissa
kunkin opiskelijan esille tuomia henkilökohtaisia huolenaiheita näyttelijäntyössään. Minulta
hän oli kirjoittanut tämän: “Ainutkertaisuuden tuntu vuorovaikutuksessa esitystilanteessa.”
Etsin tuolloin vastausta siihen, miten avoin on oltava näyttämölle mennessään ja kohtauksessa
toimiessaan. Kysyin silloin itseltäni: “Voiko avoimuutta etukäteen suunnitella? Jos voi,
kuinka paljon?” (Päiväkirja 4.5.1989) Olen tutkimuksessani jatkanut tätä aihetta kysymällä:
Kuinka olla aidosti vuorovaikutuksessa?
Tutkimuskysymykset
Aloittaessani
tutkimukseni
en
tiennyt,
mitä
olin
tutkimassa.
Kun
kirjoitin
opintosuunnitelmaani, toivoin saavani helpotusta tuntemaani teatterillisten käsitteiden
kaaokseen ja halusin löytää yksiselitteisiä välineitä, joilla voisi yleispätevästi määritellä
näyttämötilanteita. Olin tuolloin jo osallistunut teatterikorkeakoulun (TeaK) silloisen
professori Marcus Grothin oppitunneille, joilla hän sovelsi hahmometodia. Oletin löytäväni
vastaukset kysymyksiini hahmometodista.* Esitin opintosuunnitelmassani kaksi kysymystä:
Millä menetelmällä voin kehittyä paremmaksi näyttelijäksi? Voiko minusta tulla koomikko?
Olin jakanut ensimmäisen kysymyksen kolmeen osaan: Voiko jokin näyttelijäntyön metodi
puhdistaa ja tarkentaa kokeneen näyttelijän ilmaisutapoja? Millä tavalla kokenut näyttelijä voi
tutkia, ylläpitää, kehittää ja ehkä jopa laajentaa ammattitaitoaan? Miten voin tuntea itseäni
paremmin? Nyt luen tutkimuskysymyksistäni ihannointia hahmometodia kohtaan ja, että
sijoitin toiveeni siihen kritiikittömästi.
Kysymys koomikkoudesta johti syvälliseen itsetutkiskeluun. Tiedostin, että lapsuudessani
hauskuttaminen oli tärkeä selviytymiskeino. Alussa pähkäilyni oli ristiriitaista: toivoin olevani
koomikko ja samalla pelkäsin, etten olisi riittävän hyvä koomikoksi. Kuitenkin epäilin, että
*
Halusin alunperin tutkia myös muun muassa Michael Chekhovin metodia. Suomessa ei ollut kuitenkaan
aiheesta kurssia, joten tein vain joitain kokeiluja lukemani perusteella. Chekhovin ajatus, että näyttelijä voi
kuvitella katsovansa ja kuuntelevansa roolihahmoaan muistutti mielestäni hahmoterapian tyhjä tuoli -tekniikkaa.
(Chekhov, 2002: 132-133.) Sovelsin tätä kokeiluissa ystävieni kanssa ja opettaessani Stadiassa elokuvanäyttelijäopiskelijoita: näyttelijä voi esittää kysymyksiä hahmolle, jonka kuvittelee istuvan tuolilla. Hän voi vaihtaa tuolia
ja vastata roolihenkilön asemassa. Olen myös ottanut paljon vaikutteita Keith Johnstonen kehittämistä
improvisaatioteatterin periaatteista, joihin tutustuin jo ennen opintojani.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 9
koomisuuteni on hyvin vakavaa laatua. Kirjoitin, että olisi hienoa, jos komiikka jäisi
sivutuotteeksi (työpäiväkirja 3.6.2000). Hahmometodikurssien jälkeen näin nämä kysymykset
yrityksinä selkeyttää minäkuvaani.
Professori Renvall lisäsi opintosuunnitelmaani kappaleen: “Hahmoterapeuttisen metodin
käyttö ei ole Grothin mukaan itsetarkoitus, vaan apuväline pyrittäessä aidompaan ja
dokumentaarisempaan teatteriin. Päämääränä on taiteellinen, ei terapeuttinen lopputulos.”
Renvall lisäsi suoran lainauksen Grothilta: “Se, että näyttelijä oppii samalla jotain myös
itsestään, ei liene pahaksi.” Koen itsekin samoin, edelleen.
Toukokuussa 2000 esitin Nätyn tutkimusseminaarissa 1997 kirjoittamani stand up monologin. Renvall pohti, mihin perustuu tällainen laji, jossa omasta sielusta revitään kipeitä
juttuja, että muut nauraisivat. Hän kysyi onko esiintymisen takana jokin suurempi kipu kuin,
mistä kerrotaan. Renvall totesi itseään kiusanneen nähdä stand up -koomikoissa jokin
selviytymistarve, näppäryys. Hän kehotti minua pohtimaan kuinka otan vastaan yleisön
ylenpalttisen kannustuksen (työpäiväkirja 25.5.2000).
Tutkimusmatka
Jäin Kotkan Kaupunginteatterista ensin vuorotteluvapaalle ja sitten opintovapaalle. Aloitin
päätoimiset lisensiaatinopintoni Tampereen yliopiston näyttelijäntyönlaitoksella syyskuussa
1999. Olin kärsimätön opiskelija. Halusin olla valmis heti. Tahdoin hypätä suoraan tiedon
puuhun ja ripustaa kunnian laakerit ohimoilleni. Aloittaessani opintoni kuvittelin tuossa
tuokiossa leikkaavani ja liimaavani itselleni uuden metodin sen lisäksi, mihin silloin kuvittelin
näyttelijäntyöni perustuvan. Löysin itsestäni koulumaisen suorittajan. Kuvittelin, että riittää,
kun käyn erilaisilla kursseilla oppimassa uusia tekniikoita. En osannut kuvitella kuinka
väärässä olinkaan. Teatterikäsitykseni ja etiikkani muuttuivat kahdessa vuodessa täysin.
Järkytyin aluksi Marcus Grothin näyttelijäntyön oppitunnilla TeaKissa: tajusin joutuvani
kyseenalaistamaan kaikki taide- ja teatterikäsitykseni ja työtapani. Samalla aloin pitää
paremmaksi näyttelijäksi tulemisen sijaan tärkeämpänä tulemista eheämmäksi ihmiseksi.
Kuvittelin näin tulevani myös paremmaksi taiteilijaksi.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 10
Tutkimustavan muodostuminen
Tutkimukseni on ensimmäinen näyttelijän Nätyllä tekemä taiteellinen jatkotutkinto. Tämä
asema loi haasteita, koska ei ole tutkimusperinnettä, johon olisin voinut nojata. Minun oli
luotava metodini itse. Kesti kauan ennen kuin käsitin, mitä olin tutkimassa. Tampereen
yliopiston näyttelijäntyönlaitoksen professori Yrjö Juhani Renvall esitti tutkimusseminaarissa lokakuussa 2000, että lähtökohta tutkimukselle voisi olla alan kollegoiden
välisen keskustelun syventäminen, uskallus sanoa: “Tältä minusta tuntuu”, rohkeus esittää
lapsellisia kysymyksiä. Pidin tätä ajatusta hyvänä.
Aluksi en halunnut, enkä osannutkaan, määritellä kuinka edetä. Ainoa, mitä ymmärsin oli jo
opintosuunnitelmassani mainitsemani työpäiväkirjan kirjoittaminen. Hahmometodikursseilla
omaksuin hahmoterapian fenomenologisen lähestymistavan ja otin sen tutkimukseni
perustaksi. Aluksi en hahmottanut tekeväni niin. Järjestäessäni kokemuksiani tiedostin, että
oma kehityskulkuni on ollut tutkimukseni kohde ja työtapani on ollut hahmometodin
prosessien
soveltaminen
näyttelijäntyössä.
Olen
siis
käyttänyt
hahmometodia
tutkimusmenetelmänäni ja samalla tutkinut kuinka hahmomenetelmän käyttäminen on
vaikuttanut taiteelliseen työhöni. Tämä on tuntunut mielekkäältä tavalta, koska sama
päällekkäisyys on luonteenomaista näyttelijäntyölle.
Olen kirjoittanut analyysiini myös kappaleita komiikasta, koska motivaationi komiikan
tekemiseen on aina ollut suuri. Ilman huumoria tämä projekti olisi voinut ollut kovin ikävä.
Halusin tutkia, miksi olen kokenut teatterityössäni komiikan tekemisen helpoimmaksi ja
nautinnollisimmaksi. Kiinnostuttuani hahmometodista halusin tutkia, voinko löytää siitä
jotain uutta komiikan tekemiseen. Komiikan tekeminen ei ole kuitenkaan tutkimukseni
keskiössä, ennemminkin se oli alkuperäinen motiivini ja inspiraationi.
Tutkimustapa
Tutkimukseni on tapahtunut Marcus Grothin näyttelijäntyönkursseilla, joilla olen soveltanut
hahmometodia kirjoitetun näytelmätekstin esittämisessä sekä opintoihini kuuluvassa
taiteellisessa työssäni: Ollako ja antaa olla - Jos ei nyt milloin? Fenomenologiseen tutkimustapaani on kuulunut tiedostaa oman kehoni tuntemukset samalla, kun esitän monologeja. Olen
seurannut draamatekstiä puhuessani kehossani syntyneitä lihastuntemuksia, joille altistuminen
on herättänyt mielikuvia ja tunnetiloja. Tässä prosessissa olen käyttänyt työvälineenäni
hahmometodin ja hahmoterapian käsitystä vetäytymisestä ja kontaktista sekä hahmon
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 11
muodostumisesta (ks. s. 30). Havaitsin reagoivani tunnetiloihini joko koettamalla kätkeä niitä
tai antamalla niiden näkyä. Toiset kurssilaiset antoivat esityksistäni palautetta siitä, mitä
tunsivat esitykseni aikana. Sain vertailukohdan omille tuntemuksilleni esiintymisieni aikana
seuraamalla muiden esityksiä.
Katsojien antamassa palautteessa tuli ilmi, että näyttelijäntyössä on usein mahdotonta
määrittää ja erottaa, mistä osasta puhutaan, kun käytetään sanaa taideteos. Tämä tuntuu
synnyttävän monet teatterityön vaikeudet. Tutkimuskohteeni on ollut oma työni, minä itse sen
tekijänä ja tuloksena. Tämän näyttelijäntyön kolmiyhteyden tiedostaminen ohjasi minut
tutkimuksessani inhimillisen olemassaolon perusteiden äärelle. Minun oli otettava kantaa
siihen, mitä näyttelijänä oleminen on eksistentiaalisena kysymyksenä. Mitä tarkoittaa, että
minä yhtä aikaa olen ja esitän? Voiko se tapahtua yhtä aikaa? Voinko olla sekä aito että
teeskennellä? Siitä syntyi tutkimukseni otsikko.
Tutkimusaineiston kokoaminen
Olen
dokumentoinut
kokemukseni
hahmometodin
vaikutuksesta
näyttelijäntyöhöni
työpäiväkirjoissani, jotka olen jäsentänyt analyysini esimerkkiaineistoksi. Taiteellisen työni
analysoinnissa olen käyttänyt lisäksi äänitteitä, jotka tallensin jokaisen tutkimusesityksen
jälkeen pidetyistä yleisökeskusteluista sekä tutkimusesityksistä kuvattuja videotallenteita.
Syksystä 1999 kesään 2000 tein paljon muistiinpanoja. Kirjoitin opetuksen aikana
hahmometodikursseilla.
Syksyllä
2000
alkaneella
näyttelijäntyönkurssilla
kirjoitin
vähemmän. Tutustuminen hahmoterapiaan vaikutti selvästi tapaani tehdä muistiinpanoja:
pyrkimykseni vangita kouristuksenomaisesti jokainen kokemukseni paperille väheni, eikä
haluni paljastaa tutkimuksen aikana kokemiani henkilöhistoriallisia ja sisäisiä tuntemuksia ei
tuntunut enää mielekkäältä. Halusin vetää tiukasti rajan yksityisen ja ammatillisen välille.
Aineiston jäsentäminen
Tutkimusmetodin valkeneminen hitaasti tuotti vaikeuksia analysointivaiheessa. En aluksi
käsittänyt, kuinka jäsentää kokemuksiani. Harhailin pitkään. Vältin aluksi lukemasta
hahmoterapiaa käsittelevää kirjallisuutta, koska metodi on luonteeltaan kokeellinen. Pelkäsin
teoriatiedon estävän kokeilujen autenttisuuden. Hahmoryhmissä myös kehotettiin samasta
syystä alkuvaiheessa välttämään keskittymistä lukemiseen. Aloittaessani kirjoittamaan lukua
3, en ollut vielä perehtynyt kunnolla hahmoterapian teoriaan. Kokemukseni asiasta oli vielä
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 12
vähäinen, joten en ollut voinut integroida sitä jäsentyneeksi ja systemaattiseksi
viitekehykseksi. Huomaan toteuttaneeni periaatteita enemmän irrallisina iskulauseina, tämä
vaikutti myös analyysin jäsentämiseen. Minun oli aluksi vaikeuksia hahmottaa, mitkä
kokemukseni kuuluivat mihinkin osaan teoriaa. Gestaltin teoriaa voi lähestyä eri näkökulmista
ja kaikissa on mukana osia muista.
Kokemuksieni myötä terapiaryhmissä gestaltin teoria hahmottui ja aloin integroida sitä.
Käsitin, että tutkin kontaktia: sen heikkenemistä ja edistämistä. Silloin saatoin käyttää
hahmoterapian teoriaa kehyksenä luvuissa 3 ja 4. Jaan jokaisen luvun hahmoteorian
perusteella kontaktihäiriöihin ja kontaktiin. Sanani ovat kontaktin rajana (contact boundary)
ja kirjoitus kokonainen maailma. Ilman kontaktia ei ole yhteistä maailmaa eikä kenttää.
Lukiessasi olet kontaktissa sanoihini ja maailmaani.
Tutkimusaiheeni
saksankieliselle
sanalle
“gestalt”
ei
ole
yksiselitteistä
vastinetta
suomenkielessä. Sana tarkoittaa muotoa, kuviota, hahmoa tai figuuria. Englanninkielessä
sanaa Gestalt käytetään usein yksinään. Kun sanalla on tarkoitettu terapiaa käytän sanaa
hahmoterapia, jota myös kielitoimisto suosittaa. Yhteyksissä, joissa on tarkoitettu
persoonallista kasvua tai metodin teoriaa, olen ottanut käyttöön lainasanaksi muodon gestaltti.
Näyttelijäntyön yhteydessä käytän sanaa hahmometodi, kuten näyttelijä ja hahmoterapeutti
Marcus Groth on nimennyt omat näyttelijäntyönkurssinsa, joilla on sovellettu hahmometodia.
Koska analyysini käsittelee näyttelijäntyön tutkimista, etusivun otsikossa on sana
hahmometodi.
Ongelmia ja oivalluksia
Lähdin opiskelemaan, koska rohkenin ajatella, että tieto lisää myös iloa. En osannut kuvitella,
että suurin osa ennestään tietämästäni osoittautuukin harhaksi. Hahmometodiin osallistuttuani
tajusin, että näyttelijäntyöni tutkiminen edellyttää ennen kaikkea itseni tutkimista enkä voinut
tehdä sitä pelkästään käymällä kursseilla. Kuitenkaan en malttanut olla säntäilemättä eri
suuntiin. Halusin olla täydellinen kaikilla kentillä. Mainitsen vain kaksi aihetta lukuisista
aloista, joihin tutustuin.
Osallistuin professori Grothin pitämille Teatterikorkeakoulun (TeaK) näyttelijäntyön
ensimmäisen vuosikurssin oppilaiden Näyttelijäntyön perusteet -tunneille 1999. Grothin ohje:
“Anna olla.” järisytti käsitystäni teatterintekemisestä. TeaKin oppituntien lisäksi osallistuin
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 13
vuosina 1999–2002 kolmelle hahmometodikurssille, joilla sovellettiin hahmometodia
näyttelijäntyöhön.* Niillä toimi ohjaajana myös näyttelijä ja hahmoterapeutti Max Bremer.
Aloitin
syksyllä
2002
hahmopsykoterapeuttiopinnot
GIS:ssa
(Gestalt
Institute
of
Scandinavia).
Syksyllä 2000 pääsin mukaan Helsingissä Improvisaatioteatterin maailmankisojen yhteydessä
pidetylle Keith Johnstonen improvisaatioteatterin kurssille. Johnstonen ajatuksissa totesin
olevan paljon yhteistä hahmometodin kanssa. Tärkein havaintoni oli, ettei esittäjän tarvitse
olla tehokas. Päinvastoin! Kun esittäjä sallii itselleen mahdollisuuden erehtyä, yleisökin voi
kokea voivansa rentoutua. Erityisesti minua häkellytti havainto: tylsempi on hauskempaa.
Nämä kokemukset poikivat itselleni halun verrata esitysmuotojen ääripäitä: tehokkuus –
laiskuus, suunnittelu – sattumanvaraisuus, manipulointi – tasavertainen vuorovaikutus.
Hämmennyin löydöistäni.
Kaikissa oivalluksissani löysin saman sisällön: Pysähdy! Kuuntele! Tee vähemmän! Olin
tutkimukseni alussa tolkuttoman malttamaton. En malttanut tyytyä kirjoittamaan ainoastaan
työpäiväkirjaa. Vastustin ajatusta. Minulla oli kova pelko, että kirjoituksen valmistuminen
viivästyy, jos jään odottamaan. Huolehdin aikataulusta, en halunnut pitää opintovapaata kahta
vuotta pidempään (se kesti neljä vuotta). Kiirehdin kokoamaan analyysiäni jo puolen vuoden
päästä. Luettuaan toisen version hahmometodikokemuksistani Renvall totesi, että lukija
joutuu seuraamaan kuinka heittelen pieniä kiviä puun takaa, kun viljelen lainauksia: “Et tule
esille!” (Työpäiväkirjani, 29.10.2001). Tässä tunnistan voimakkaan pyrkimykseni kontaktiin
ja kyvyttömyyteni kohdata autenttisesti. Pelkäsin kertoa omista tunteistani ja vältin niitä. Nyt
katsoessani tuota kirjoitusta näen, ettei minulla vielä ollut käsitystä, mitä olin tekemässä.
Kuvittelin mihin olin menossa ja halusin olla siellä heti.
*
1 Näyttelijäntyön perusteet -tunnit TeaKissa lokakuusta joulukuuhun 1999, näyttelijäntyön ensimmäisen
vuosikurssin opiskelijoille.
2 Hahmometodin jatkokoulutuskurssi. Viikonloppuistuntoja helmikuusta elokuuhun 2000. Ohjaajina Marcus
Groth ja Max Bremer, viisi viikon terapiajaksoa internaatissa terapeutteina Barbro Huldén ja Inger Haapamäki.
Viikon pituiset erityisjaksot: laulu- ja musiikkijakso ohjaajana Jussi Tuurna, kameratyöskentelyjakso kuvaajana
Esa Illi, Alexander-tekniikkaa ohjaajana Tiina Syrjä, mikrofonityöskentelyjakso Yleisradiossa; kuunnelma:
tarinoita hyvinvointi-Suomesta, ohjaajana Groth. Yhden päivän seurantaistunto marraskuuussa 2000 terapeuttina
Groth.
3 Hahmometodikurssi. Marraskuusta 2000 elokuuhun 2001. Ohjaajana ja terapeuttina Groth.
4 Hahmometodikurssi Saarenmaalla 17.-22.7.2001. Ohjaajina ja terapeutteina Groth ja Bremer. Proosan
kirjoittamista ohjaajana Bremer. Dialogeja ohjaajana Bremer.
Mainitsen myöhemmin suluissa kurssin järjestysnumeron, esimerkiksi: (kurssi 1).
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 14
Tutkimukseni suhde ympäristööni
Subjektiivisuus
Taiteellinen tutkimus on laadultaan erilaista kuin tieteellinen tutkimus. En pyri todistamaan
tutkimukseni objektiivisuutta. Subjektiiviset kokemukseni perustuvat kussakin esitystilanteessa kokemiini tuntemuksiin. Olen pyrkinyt käsittelemään kokemuksiani mahdollisimman
henkilökohtaisesti.
Kun
hyväksyin
subjektiivisen
todellisuuteni,
sain
myös
mahdollisuuden pysyä tässä ja nyt. Tämä on mielestäni tärkein kyky näyttelijäntyössä.
Kokemusteni suhdetta ympäristööni olen kyennyt arvioimaan sen mukaan, miten olen ollut
suhteessa ympäristööni. Havaintoni ja niistä tekemäni päätelmät ovat merkityksellisiä oman
subjektiivisen todellisuuteni kannalta. Oletan, että kokemukseni on mahdollista tunnistaa
myös yleisemmin.
Objektiivisuus
Lisensiaatintutkimukseni tuoma velvoite kirjoittamiseen syvensi opiskeluprosessiani.
Kirjoittaminen omasta kokemuksestani antoi minulle mahdollisuuden tutkia vaikuttimiani
näyttelijänä ja motiivejani jatkokouluttautumisessani perusteellisemmin kuin, jos olisin vain
käynyt erilaisilla näyttelijäntyönkursseilla. Minulle oli yllätys, että kirjoittaminen oli
terapeuttista. Kirjoitusprosessi sai minut arvioimaan kriittisesti omien pohdintojeni
vastaavuutta ympäristööni. En tyytynyt pelkästään tunnelmalliseen muistelointiin, vaan
halusin kirjoittamisen hyödyttävän ennen kaikkea kehitystäni ihmisenä ja taiteilijana. Sain
muodon asioille, jotka olivat vaivanneet minua, mutta joita en ollut aikaisemmin halunnut
tiedostaa.
Lähteistä
Olen tukeutunut hahmoterapian teorian käsitteitä selvittäessäni alan kirjallisuuteen.
Suomentaessani hahmoterapian lähteitä olen käyttänyt persoonamuotoa hän tai me,
englanninkielen passiivin asemasta. Halusin käyttää minä-muotoa korostamaan kirjoitukseni
subjektiivisuutta. Dekaani Hanna Suutela antoi minä-muodosta palautetta, että se sulautti
yhteen omat kokemukseni ja lähteet niin, että kirjoitus alkoi vaikuttaa uskonnolliselta
tunnustukselta eikä välimatkaa syntynyt. Olen jättänyt minä-muodon teoriaa kuvatessani
kappaleeseen Tiedostaminen alkukielen mukaisesti, kun käsittelen pyyteellistä ja pyyteetöntä
kontaktia; tekstiä on helpompi seurata, kun kontaktia on ottamassa minä ja sinä.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 15
Olen vieroksunut they-sanan kääntämistä sanalla he, varsinkin kun terapiassa työskentelevää
on kutsuttu potilaaksi. 1970-luvulla käyttöön otettu asiakas-nimitys korostaa, että terapeutti ei
ole parantaja eikä työskentelevä ihminen välttämättä sairas. Samalla asiakas-nimitys korostaa
vapaaehtoisuutta ja omatoimisuutta. Olen valinnut yksikön kolmannen persoonamuodon
alkupuolella, vaikka sekin on epämiellyttävä, kun vie asian pois minusta ja meistä; on siis
projektiota. Valitsin kuitenkin hän-muodon antaakseni lukijalle enemmän etäisyyttä asiaan.
Vierastin aluksi myös me-muotoa, koska se asetti lukijan kirjoittajan kanssa valmiiksi
yksimieliseen asemaan. Tässä tavassa tieto on jo sisäistetty, pureskelemista ei tarvita. Tätä
pidetään gestaltin periaatteissa huonona strategiana. Kuitenkin päädyin me-muotoon varsinkin
teorian loppuosassa. Tulin siihen tulokseen, että kiistattomasti yleisistä ilmiöistä puhuttaessa
me-muoto on edullisin. Me-muodolla on myös mielekkäät puolensa, sen avulla lukija voi
kokea olevansa mukana me-joukossa, ihmiskunnassa, jota teoria käsittelee.
Olen lainannut paljon työpäiväkirjaani. Merkitsen nämä lainaukset lyhenteellä: (TPK
päivämäärä). Olen välttänyt teatteritaiteen teorioiden vertailua. Kuitenkaan en ole voinut
ohittaa Konstantin Stanislavskia, jonka kehittämät periaatteet vaikuttavat koko ajan
vähintäänkin tiedostamatta taiteilijoiden työtapoihin länsimaisessa teatterissa. Vastaavalla
tavalla kuin osaksi länsimaista arkipuhetta on omaksuttu psykoanalyyttinen kielenkäyttö:
libido, piilotajunta, ego ja niin edelleen.
Teatterin yhteydessä olen eniten lainannut David Mametin teosta Tosi ja epätosi. Mametin
ajatukset vaikuttavat mielekkäimmiltä kaikesta näyttelijäntyöstä lukemastani. Hän toistaa
paria ajatusta eri tavoilla läpi kirjan. Mametin sanat vaikuttivat aluksi raaoilta. Hänen
käsityksensä alkoivat vaikuttaa mielekkäiltä sen jälkeen, kun luin kirjaa viitekehyksenäni
hahmometodi. Mamet tuntui puhuvan samaa kieltä näyttelemisestä kuin Marcus Groth
hahmometodista. Lainaan myös Keith Johnstonia hänen kurssiltaan Helsingissä 1999.
Kehityskulkuni hahmoterapian luo
Minähän en terapiaa tarvitse!
Keväällä 1997 näin Kotkan Kaupunginteatterin seinällä ilmoituksen Grothin näyttelijäntyön
kurssista, jolla sovellettiin hahmoterapiaa. Pidin tuota touhua uutena hörhöilyn muotona.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 16
Erityisesti vierastin ajatusta terapiasta. Ajattelin, että minähän en terapiaa tarvitse. Varasin
kuitenkin Teatterikesään 1997 lipun Marcus Grothin ohjaamaan Kirsikkapuiston esitykseen,
kun muut näyttelijät tuntuivat olevan kuohuksissaan siitä. Kotkan Kaupunginteatterissa
esitettiin silloin samaa näytelmää. Esitin Trofimovia, ikuista ylioppilasta. Ounastelin, että
katsomisesta voisi olla hyötyä roolini kannalta.
Groth totesi Aamulehden haastattelussa 1997 teatterikesän aikaan: “Kun näyttelijä lakkaa
näyttelemästä, näytteleminen alkaa.” Näin samalla viikolla myös Grothin hahmometodikurssilaisten esittämiä Franca Ramen monologeja ja Rosa Liksomin novelleja. Esitysten
ilmaisun rosoisuudesta huolimatta tunsin vahvasti henkilökohtaista vuorovaikutusta esittäjien
kanssa, mikä oli minulle uusi kokemus. Vuoden päästä näin toisen Grothin ohjaaman
esityksen. Kuvailin kirjeessäni professori Renvallille katsomiskokemuksiani:
Teatterikesän aikana näkemäni esitykset ja käymäni improvisaatiokurssikin vaikuttivat
asiaan niin, että tällä hetkellä suurin mielenkiintoni on Marcus Grothin hahmometodissa.
Kävin katsomassa toisen Kolmen sisaren ensi-illoista, jotka Groth oli ohjannut. Esityksen
jälkeen olin vielä suuremmassa ekstaasissa kuin viime vuonna Grothin ohjaamasta KOMin
Kirsikkapuistosta!
Näyttelijät eivät näytelleet, vaan olivat ja elivät roolinsa. Se oli tuttua jo Kirsikkapuistosta,
mutta tässä esityksessä kaikki roolit olivat onnistuneet kaiken lisäksi yhtä hienosti. Roolit
myös olivat tasavahvuisia; ketään ei ollut nostettu ylitse muiden. Versinin, jonka olen
aiemmin nähnyt jonkinlaisena sankarina esiintyi tällä kertaa varsin elämän riepottelemana
ja surkeana miehenä. Näyttelijät enemmänkin puhuivat kuin esittivät roolinsa. Henkilöistä
tuli paljon vahvempi ja suurempi kuva kuin mitä teatterissa yleensä rooleista näkee! Kuin
olisi katsonut esittäjän lävitse itse elävää maailmaa. Roolista tajusi useampia vivahteita ja
virityksiä kuin mitä itse olen Tshehovin henkilöistä aikaisemmin nähnyt. Epäilen, että
selväksi kävi myös, mitä Tshehov on itse tarkoittanut sanoessaan näytelmiään komedioiksi.
Komiikka esityksistä syntyi jollain tapaa tahattomasti. Katsoja saattoi nauraa esittäjän
aitoudelle; syntyi “Juuri noinhan se on” -hörähdyksiä!
Kontakti esittäjien kesken oli vahva ja samalla he olivat yleisön edessä jotenkin itsensä
kanssa, yksinään. Vaikutelmaa on vaikea kuvailla, mutta tilanne ei kuitenkaan tuntunut
vieraalta. Metodihan pohjautuu psykiatriseen hoitomenetelmään*. Tunsin itsekin saaneeni
terapiaa esityksen ajan. Erittäin vahva katarttinen kokemus esityksestä jäi; kuin omatkin
tunteet, esittäjien lisäksi, olisivat puhdistuneet. Olen vakavasti sitä mieltä, että jokaisen
näyttelijän pitäisi kokea tämä metodi. Uskon, että metodi varmasti puhdistaa suomalaista
näyttelijäntyötä. Itseäni kiinnostaa vielä sekin, voisiko metodin kautta kehittää erityistä
kotimaista sitcom-tyyliä. (2.10.1998)
Näkemäni esitykset antoivat sysäyksen tutkimukseni viitekehyksen muodostamiselle, vaikka
en
*
sitä
tuolloin
vielä
osannut
tietoisesti
määritellä.
Keskustelin
Myöhemmin ymmärsin, että hahmomenetelmä on psykoterapeuttinen menetelmä.
kokemuksistani
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 17
Näyttelijäliiton luottamusmiesseminaarissa 1998 Virve Larimon ja Asko Sahlmanin kanssa,
jotka olivat olleet Grothin kursseilla. Heiltä sain kannustusta ottaa hahmometodi tutkimukseni
aiheeksi.
Hauskuttamiseni tausta
Ahdistuin luettuani Ari Hiltusen kirjasta Aristoteles Hollywoodissa: “Jos yleisö on
välinpitämätön fiktiivisen henkilön kohtalosta, se ei tunne pelkoa. Pelko on intensiivisen
myötäelämisen tuntemista ja tämän myötäelämisen herättämiseen tarvitaan sääliä. -- Vasta
kun olemme todella huolissamme henkilöstä, jota tuo vaara uhkaa, tunnemme tilanteessa
pelkoa.”3 Tunnistin tämän omasta elämästäni ja totesin, että Hiltusen käsitys pätee myös
todellisiin henkilöihin. Erityisesti järkytti Hiltusen käsitys, että Aristoteleen mukaan
myötäelämiseen tarvitaan sääliä. Ongelma oli, että kun en halunnut itseäni säälittävän, en
itsekään voinut kokea myötätuntoa itseäni kohtaan.
Ranskalaisen filosofi Henri Bergsonin mukaan: “Naurun suurin vihollinen on tunne.
Onnistuakseen täysin komiikka vaatii sydämen vaivuttamisen eräänlaiseen nukutukseen.
Komiikka on suunnattu puhtaasti älylle.”4 Oli tuskallista ajatella Bergsonin väitettä. Sen
mukaan komiikan onnistuminen edellyttää katsojan myötäelämisen, empatian kokemisen
estämistä. Ihmettelin kuinka olin kehittynyt niin hyväksi siinä: “Toisin sanoen pyrin estämään
ihmisiä eläytymästä itseeni! Ilmeisesti haluan, että he kokevat minut vain älyllisesti, eivät
tunteella!” (TPK 12.11.2000.) Olin opetellut piiloutumaan komiikan suojaan.
Nätyllä oppimani introjektiot
Vuorovaikutus oli suurin löytöni Näty-aikanani 1985-1989. Professorina toimi tuolloin Kaisa
Korhonen.
Vaikeudet
vuorovaikutuksessa
leimasivat
koko
opiskeluaikaani.
Kerron
kokemuksistani Nätyllä, koska siellä omaksuin taiteellisen työni lähtökohdat. Halusin pitkään
nähdä Näty-ajan vastakohtana hahmometodikursseilla kokemalleni. Nyt näen jo paremmin,
miten sekaisin olin vielä tuolloin. Perfektionismi ja aggression ilmaisemisen pelko olivat
koukkuni, joihin Näty-aikana tartuin.
Opin Nätyllä mielestäni paljon hyvää, mitä pidän edelleen mukanani. Tätä kirjoittaessani
tuntui vaikealta erottaa toisistaan asioita, joista pidin ja en pitänyt. Olennaiselta vaikuttaa tällä
3
Hiltunen, 1999: 38.
4
Bergson, 1994: 9.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 18
hetkellä kokemukseni, ettei opettajilla ollut taitoa ohjata minua ja muita opiskelijoita
näkemään omaa tilaansa. Olen kamppaillut teatterivuosieni varrella niiden introjektioiden
kanssa, jotka opin Nätyllä teatterityöstä. Näitä vaatimuksia olen hahmometodin avulla
purkanut itsestäni ulos. Ymmärrän toki, että opettajat yrittivät parhaansa ja tarkoittivat vain
hyvää.
Vahvistin riittämättömyyden tunnettani ja passiivisaggressiivisuuttani
Koin epäonnistumisen ensimmäisessä tehtävässä muiden kurssitovereiden edessä. Muistan
kuinka Raimo Grönberg ilmeisesti kannustaakseen minua, otti minut koekaniinikseen
harjoitukseensa. Minun piti seistä näyttämöllä ja koettaa olla täysin ilmeetön. En onnistunut.
Tehtävän tarkoitus oli eräänlainen Tabula rasa; katsoja heijastaa omat kuvitelmansa esittäjään
ja näkee hänessä sen mukaisia asioita. Tehtävässä tuli esille myös toinen ilmiö, josta ei
tuolloin puhuttu: on vaikea toteuttaa kehotusta olla tekemättä jotain; aloin tarkkailla itseäni,
etten tekisi mitään. Tämä taas tuotti fyysisiä reaktioita. Lisäksi heijastin omat kuvitelmani
katsojiin; mitä he mahtavat ajatella minusta. Tätä en tiedostanut silloin. Epäonnistuminen
toisensa jälkeen sai minut vakuuttumaan, etten ole sopiva näyttelijäksi. Koin, että ryhmä
valitsi minut syntipukiksi ja vahvisti pelkojani.
Tuntemukseni Nätyllä vaihtelivat voimakkaasti. Koin ajoittain onnistumisen hetkiä, joista en
osannut kiittää itseäni. Pahinta Nätyllä oli, että tunsin joka päivä joutuvani lunastamaan
olemassaoloni oikeutuksen 13 muun opiskelijan rinnalla. Siinä taistelussa koin itseni
kiusatuksi. Useimmiten asetuin uhriksi, mistä syyttelin passiivisaggressiivisesti muita. En
ymmärtänyt, että vaikutan omalla passiivisuudellani ryhmään. Passiivisaggressiivisuuden yksi
ilmentymä on salaliittoteorioiden kehitteleminen. Ikävä kyllä myös tälle piirteelleni sain
vahvistusta Nätyllä. Teatterikoulutuksen ja teatterimaailman välillä nähtiin syvä juopa.
Ammattiteattereissa työskentelevien ihmisten ammattitaitoa kritisoitiin moneen otteeseen.
Teatteriala nähtiin taistelukenttänä ennemmin kuin yhteistyön prosessina. Opin, että ensemble
syntyy työstä ja taistelusta, tuskan ja rutistuksen jälkeen. Ensemblestä puhuttiin ja sitä
kuvailtiin yleensä joksikin teatterikäytännöistä poikkeavaksi. Hirvittävän usein olen alalla
saanut vahvistusta tälle vainoharhalle.
Nätyllä opetettiin, että emme saa olla asenteellisia. Korhonen korosti meille, että emme saa
olla riippuvaisia katsojista, lavasteista, valoista, äänistä. Kaiken tulisi suuntautua kohti
vastanäyttelijää. Emme kuitenkaan saaneet välineitä käsitellä paniikkia, jota näiden asioiden
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 19
kohtaaminen tuotti. Yhtä aikaa näiden opetusten kanssa vallitsi opetusfilosofia, jota ei
julkisesti
lausuttu,
mutta
jonka
kuulin
kaikilta
opettajilta
jossain
muodossa:
teatterimaailmassa haavoittuvuuden näyttäminen ei kannata. Opin, että näyttelijän on oltava
kova, sulkeutunut ja luotaantyöntävä, muuten jään jalkoihin. Ymmärsin, että ilman ahdistusta
olen laiska. En halunnut uskoa, että kovuus on oikea asenne suhteessa työtovereihini enkä,
että voin olla kiinnostava näyttämöllä ainoastaan taistelemalla. Halusin uskoa, että herkkyys
on hedelmällisin lähtökohta työtoverien kohtaamisessa. En löytänyt opetuksesta vahvistusta
uskolleni. Sen sijaan sain koko ajan kuulla olevani riittämätön.
Nätyllä puhuttiin ensimmäisenä opetusvuonna, että näyttelijä on yleensä henkilö, joka
joutuessaan yleisön eteen kasvaa. Tällainen ihminen saattaa kuulemma tavallisesti olla
hiljaisena nurkassa, mutta joutuessaan esittämään jotain ihmisille, hän alkaa säteillä energiaa.
En kokenut olevani yleisön edessä kasvava, säteilevä olento. Taistelin koko ajan
riittämättömyyteni kanssa. Luulen, että minun lisäkseni moneen kurssitoveriini kasvoi asenne,
jolla koetimme vakuuttaa olevamme yleisön edessä kasvavia ja säteileviä olentoja.
Ryntäsimme rinta kaarella uhmakkaasti näyttämölle. Tämä asenne tuntui suojelevan
riittämättömyyden tunteelta. Uhmakkuudesta myös palkittiin. Tässä harhassa elin neljä vuotta
Nätyllä ja kymmenen vuotta ammattinäyttelijänä. Vakuuttelemista koko teatteriura! Toivon,
ettei näyttelijän koulutukseen pääsyn edellytyksenä koskaan pidetä sitä, että hakija uskaltaa
erottua
joukosta.
Silloin
jää
piiloon
paljon
herkkyyttä.
Jos
erottumisesta
tulee
pääsyvaatimusten johtava kriteeri, teatterityön opetuksessa hyväksytään miellyttäminen
taiteen päätehtäväksi. Haluan painottaa näyttelijäntyössä kykyä suoraan kohtaamiseen ilman
passiivisaggressiivista syyttelyä.
Opin Nätyllä, että näyttelijällä täytyy olla jokin väite näyttämölle tullessaan. Professori Kaisa
Korhonen opetti, että näyttämöllä ollessaan näyttelijä on kuin tajunnan mustassa pisteessä,
jossa ei synny uusia ajatuksia. Siksi ajatukset on oltava valmiina. Tämä vakaumus sai minut
ponnistelemaan enemmän ennen astumista näyttämölle. Koin vaikeudekseni valintojen
tekemisen. Kyseenalaistin kaikki roolihenkilöni mahdollisuudet. Päättämättömyyteni johti
ongelmiin energian mobilisoinnissa ja toiminnan käynnistämisessä. Kaikki vaihtoehdot
tuntuivat itsestäni samanarvoisilta ja ratkaisut sen jälkeen usein käsittämättömiltä. Siltä ne
varmasti näyttivätkin.
Se, että en osannut tämän tutkielman kirjoitusvaiheessa antaa arvoa omille kokemuksilleni,
herätti minut epäilemään, että näyttelijät opetetaan jo perusopinnoissaan vähättelemään omia
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 20
kokemuksiaan, antamaan kaikkensa ja ottamaan vastaan ohjaajalta kaiken. Koin, että minua ei
opetettu Nätyllä ohjaajien kollegoiksi, vaan heidän työvälineikseen.
En saanut apua – muilta enkä itseltäni
Usein koin, että opetuksessa ei annettu selviä ohjeita ja sen jälkeen puututtiin mihin tahansa
(ilmaisun kohtaan). Samalla sain käsityksen, että virheitä ei sallittu. Minulle uskoteltiin, että
taiteellista prosessia ei voi ilmaista selkeillä sanoilla. Aloin pelätä näyttämöllä, että ohjaaja
pitää tyhmänä, jos osoitan, etten käsitä ohjeita. Kuulin lukemattomia ohjaajien sanoja, jotka
vieläkin ovat minulle yhtä hämäriä: “Näyttele kohotetusti, älä kuohkeasti.” Yleensä sanat
olivat adjektiiveja. Häpesin omaa ymmärtämättömyyttäni niin, etten teatterissa ammattinäyttelijänä kymmeneen vuoteen kehdannut kysyä kollegoilta, mitä sanat tarkoittavat.
Koin, että Korhonen joko hylkäsi meidät opiskelijat tai piti kuin lapsiaan sylissään. Näiden
välistä hän ei tuntunut löytävän mitään mainitsemisen arvoista. Toisen opintovuoden keväällä
Korhonen toi esiin “pettymyksensä, että tämä kurssi on totaalisen epäyhtenäinen! Hän sanoi,
että on 7-8, joiden kanssa hän jaksaisi tehdä töitä. Muista näkee, ettei ole kiinnostusta tai
sitten ollaan ulalla. Minun hän mainitsi kuuluvan viimeiseen ryhmään.”5 Korhosen mukaan
toiset olivat jo näyttelijöitä ja, toisista voi suurella työllä ehkä tulla näyttelijöitä. Menetin
pääroolin harjoiteltavassa tuotannossa. Enkä osannut puolustaa itseäni. Viimeisen
opintovuoden lopulla Korhonen oli sitä mieltä, että kurssimme voisi heti perustaa oman
teatterin.
Koin, että opettajat käyttivät opetustilanteita hyväkseen purkaakseen omia turhautumiaan.
Samalla he ylittivät opiskelijoiden henkilökohtaiset rajat muun muassa pelottelulla: “Sä oot
liian heikko!” Kaiken aikaa Nätyllä opiskellessani ahdistelin itseäni pohtimalla, mitkä ovat
teatterin säännöt. Välillä tarjottiin erilaisia periaatteita. Sain huomata, että seuraava opettaja
tai ohjaaja oli niistä ohjeista eri mieltä. Tuntui, etten voinut luottaa mihinkään enkä
kehenkään.
Hämmennyin siitä, mitä suoritusta opettajat ja ohjaajat arvostivat. Usein he ilahtuivat, kun en
ollut esittäessäni ajatellut mitään! Kun nyt vertaan muita opiskeluaikani kokemuksia, joissa
tunsin onnistuvani, huomaan, että tämä ilmiö oli niissä yhteinen tekijä. Jatkuvasta
voimistelustani oli lopulta tuloksena se, että kun aluksi harjoituksissa en ollut juossut, tai kun
5
Stigzelius, 1989: 8.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 21
esityksissä menin hyppynarulla pomppimisen jälkeen yleisön eteen, katsojien palaute oli
samanlaista. En itsekään tuntenut mitään eroa. En usko, että kysymys oli mistään
endorfiinivaikutuksesta, vaan siitä, että kummassakin tilanteessa annoin itselleni luvan olla
näyttämöllä omana itsenäni ja myös tunsin olleeni.
Joistain onnistumisen tuntemuksista huolimatta koin paljon epävarmuutta ja hämmennystä,
johon en tuntenut saavani apua. En uskaltanut näyttää haavoittuvaisuuttani. Kehitin jo
ensimmäisinä viikkoina asenteen suojellakseni itseäni: esitin rohkeaa. Elin koko
opiskeluaikani näin. Asenteeni esti todellisen kontaktin. Tämä vaikutti luonnollisesti
ilmaisuuni kuten Teatteriohjaaja Robert Cohen kertoo kirjassaan Näyttelijän mahti: “Yritys
peitellä herkkyyttämme tekee meistä pelokkaita ja varovaisia eikä todella voimakkaita. Itsensä
paljastamista pelkäävän näyttelijän asenteet ovat tavallisesti pateettisen surkeita.6” Tiedostin
sen vasta viimeisenä opiskeluvuonna. Tällainen asenteellisuus perustuu introjektioon ja
projektioon.
En ymmärtänyt Nätyllä, että pidin omalla passiivisaggressiivisuudellani yllä konflikteja ja
heikensin ryhmän energiaa. Vältin tuomasta ryhmässä esiin mielipidettäni, jos se poikkesi
muiden käsityksistä, tai edes oletin niin. Sen sijaan, että olisin ilmaissut pahan oloni,
“räjähdin sisäänpäin”. Vältin kaikenlaisen aggression suuntaamista ulospäin kuten omien
rajojeni määrittelemistä ja puolustamista. Kaikki seksuaalisuuteen kuluva oli minulle jäykkää
kuten leikillisyys ja rohkeus rajojeni etsimiseen. Tiedostin pelkääväni tilanteita, joissa on
vihaa ja seksuaalisuutta. Ilon ja surun kanssa olen aina pärjännyt paremmin.
Pelkäsin
kaikissa
tilanteissa,
Todennäköisesti ne olivat
että
sisimmät
täysin näkyvillä.
tunteeni
ja
heikkouteni
paljastuvat.
Kuitenkin suojasin itseäni jatkuvasti
harkitsemalla: Miltä vaikutan?, mikä varmasti näytti kurssitovereistani ja opettajistani
hämmentävältä. Itsetarkkailuni tuloksena oli, että kuvittelin enemmän, mitä muut ajattelivat
minusta ja tunsin vähemmän itseäni. Tämä oli tietenkin vainoharhaa (ks. s. 48). Nyt näen, että
lykkäsin elämästäni nauttimista jonnekin tulevaisuuteen.
Koin, että Nätyllä opettajat pitivät luottamuksen ja solidaarisuuden löytymistä itsestäänselvyytenä ja kiusaantuivat tapauksestani, kun jäin ryhmässä alakynteen. Koin, että omalle
vastuulleni jätettiin paikkani löytäminen ryhmässä. Opettajat halusivat, että en asetu uhriksi.
Silloin en osannut nähdä mahdollisuuttani valita toisin. Opin jo kansakoulussa pakoilemaan
6
Cohen, 1986: 43.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 22
kiusaamista välttämällä avointa kontaktia. Nätyllä jatkoin tätä olemalla joko passiivinen tai
yli-innostunut. Tilanteeni huononi. Luovuin helposti omista mielipiteistäni, annoin periksi
kurssitovereilleni ja vetäydyin. Vältin kohtaamista ja sen sijaan aloin miellyttää, tekeydyin
mukavaksi ja vaarattomaksi. Yritin välillä rikkoa tilannetta: Sanoin mitä tunsin ja tahdoin,
mutta lisäsin peräkaneetin, jolla hämärsin tarkoitukseni. Näin kontaktini muuttui epäselväksi.
Marja-Leena Haapasen Kehon kieli -tunneista olin innostunut. Ne sisälsivät näyttelijäntyön
psykofyysistä tutkimusta, josta olen nykyään kiinnostunut. Esimerkiksi: miltä tuntuu, kun
vedän rintaani sisään tai kohotan hartioitani. Opintojakso oli lyhyt, jäi pintaliipaisuksi (vajaa
viikko). Korhonen ei kai halunnut tällaiseen paneuduttavan enemmän, ehkä hän pelkäsi
opiskelijoiden sortuvan ulkokohtaiseen mekaanisuuteen. Selkeätä perustelua hän ei antanut.
Professori Korhonen kysyi Nätyllä viimeisen opiskeluvuoteni 1989 palautekeskustelussa
ennen lopputyömme harjoitusten alkua, mitä omasta mielestäni kuuluu näyttelijäntyön
perustaitoihin. En osannut mainita kontaktia. Korhonen piti kontaktia yksinkertaisena ja
itsestään selvänä asiana. Hahmometodiin tutustuttuani käsitin, että niin onkin. Ymmärsin, että
jo lapsikin osaa näytellä. Päättelin, että kysymys onkin siitä kuinka olen oppinut estämään
itseäni siinä. Totesin, että ilmaisun esteiden purkaminen on työläs ja pitkä prosessi. Miten on
mahdollista, että ongelmani Nätyllä tuli esille vasta viimeisenä opiskeluvuonna? Osasin
ilmeisesti siihen asti teeskennellä aitoa riittävän hyvin. Vuosikurssini lopputyöksi Korhonen
ohjasi Tshehovin Platonovin. Tuossa produktiossa aloin hämärästi hahmottaa, mitä kontakti
näyttelijäntyössä tarkoittaa. Tajusin, että esittäessäni minun tulee puhutella vastanäyttelijää
suoraan, ei kuvittelemaani henkilöä.
Nyt kaipaan, että opettajat olisivat Nätyllä olleet opiskelijoille peilinä ja tukeneet opiskelijoita
omien rajojen löytämisessä. Olisin halunnut enemmän tukeen keskittyvää henkilökohtaista
ohjausta, jossa olisi nähty myös voimavarojani. Tuolloin keskityttiin puutteisiin. Opettajat
pelkäsivät mielestäni suotta taiteilijapersoonansa loukkaamista. Selkeyttä voi mielestäni
opettaa vain, jos on itse selkeä. Toisaalta Korhosen kausi Nätyllä oli oikeastaan hyvä johdanto
psykoterapiaopinnoilleni. Ajattelutapa oli samansuuntainen: opiskelijoita kannustettiin ja
haastettiin avautumaan ja ottamaan askeleita henkilökohtaisessa kehityksessään. Nätyllä
opettajilta puuttui vain ymmärrys kuinka tukea prosessia.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 23
Vielä muutama introjektio naurusta
Professori Korhosella oli tapana antaa harjoituksien aikana palautetta nauramalla, jos esitys
miellytti häntä. Tajuan nyt, että olen pyrkinyt myöhemmin saamaan ohjaajia nauramaan
samalla tavalla. Ahdistuin, kun palaute oli erilaista. Hahmometodikurssien jälkeen ymmärsin,
että tuntemuksiini vaikuttivat paljon lapsuudenkokemukseni. Kurssien jälkeenkin tunsin
toisinaan ahdistuvani, jos en kuullut katsomossa naurua tai nähnyt edes hymyä. Epäilin, ettei
tämä ahdistus koskaan kokonaan katoa. Niin luulen yhä.
Opin Nätyllä myös, että naurujen kalastaminen yleisöltä “helpoilla kikoilla” on väärin.
Harjoituksissa odotin siis ohjaajalta naurua, mutta esityksissä en sallinut sitä yleisölle.
Kehityin nopeasti taitavaksi löytämään keinot, joilla estän katsojia nauramasta samoissa
esityksen kohdissa, joissa aiemmin harjoituksissa reagoitiin naurulla. Vasta Kotkassa aloin
kokea nautintoa naurattamisesta.
Epävarmana ammatissa
Vaikeuksia vuorovaikutuksessa
Teatterinjohtaja Kurt Nuotio houkutteli minut mukaansa Jyväskylän Kaupunginteatteriin.
Olin innostunut. Lähdin tässä ensimmäisessä kiinnityspaikassani heti etsimään vastausta
Näty-aikanani löytyneeseen kysymykseen: “Mitä vuorovaikutus voi olla?”
Tutkimista jarrutti ihmispelkoni, jota vahvistivat Näty-ajan opetukset siitä, että teatterissa ei
pärjää olematta kova. Nätyn jälkeen oli myös järkyttävää kohdata ammattinäyttelijöitä, jotka
olivat kasvaneet taistelemaan paikastaan auringossa. Reagoin ryhtymällä taistelemaan.
Kulutin energiaani ylläpitämällä ja aiheuttamalla konflikteja ja intrigejä. Aluksi kadotin täysin
oivallukseni vuorovaikutuksesta. Vuoden kuluttua uskalsin uudelleen alkaa etsiä sitä. Koetin
epävarmuuden tuskissani selvitä esityksistä aina jotenkin. En tiennyt kuinka tavoitella
ohjaajien pyytämiä suuria tunteita.
Koin myös välillä ahdistusta kollegoiden kanssa työskentelemisestä näyttämöllä. Tiedostan
nyt tämän ahdistuksen tulleen riittämättömyyden tuntemuksestani, että en tuntenut itseäni
tarpeeksi hyväksi. Toisaalta nautiskelin peloillani virittäytymällä esityksiin miettien, mitä
kaikkea voi mennä pieleen. Näin pidin itseäni vireillä.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 24
Muistan jo tuolloin hämmästelleeni, että tunsin usein asettaneeni itseni esityksen aikana kuin
putkeen. Toimin ikään kuin mekaaninen piano, joka soittaa aina samalla tavalla. Samalla
tiedostin, että myös esitysaika on elämääni; se ei ole pois elämästäni. Ihmettelin kuinka voisin
olla elossa myös esityksen ajan, ja aloin etsiä keinoa saada esitykseni osaksi elämääni.
Onnistumisen hetkiä muistan kokeneeni näyttämöllä dialogeissa. Koin nautinnon syntyneen
kontaktista. Yksin esiintyminen tuntui harvoin miellyttävältä.
Koin näyttämöllä myös hyvää oloa. Leena Havukaisen ohjaamassa Kesäyön unelmassa koin
vapautuneeni. Esitin Puckia. Inspiroiduin Francis Ford Coppolan Dracula-elokuvassa Gary
Oldmanin muuntautumisesta yön monikasvoiseksi verenimijäksi. Havukainen kannusti
minua hakemaan rooliini aineksia tästä suunnasta. Kohtaukset yhdessä Oberonia näytelleen
Jouni Virtasen kanssa tuntuivat täydeltä anarkialta. Kolmessa vuodessa tunsin Jyväskylässä
kuluttaneeni innostukseni loppuun. Halusin muutosta.
Peli-ilo katosi
Sain muutettua kiinnitykseni Jyväskylästä Kotkan Kaupunginteatteriin. Kotkassa tunsin
voivani rauhoittua. Koin, ettei minun tarvinnut taistella elintilastani. Kolmen vuoden jälkeen
olin jälleen ahdistunut. Mikään ei ollutkaan muuttunut. Päiväkirjani vuosilta 1996-1998 ovat
täynnä samanlaista ahdistusta, toistan niissä, etten jaksa. Tunsin itseni vain koneen osaksi.
Haaveideni ja todellisuuden välillä oli mieletön ero. Aloin masentua.
Tunnistan itsessäni sen, mitä valmentaja Alpo Suhonen kirjoittaa kirjassaan Kausi
sydämestäni. Samaistuin hänen ahdistukseensa, mieheen, joka puhuu pelaajien peli-ilon
puutteesta, mutta on itse ahdistunut siitä, ettei nauti elämästään eikä siedä työnsä tekemisen
ehtoja. Koin olleeni teatterissa ollessani samassa oravanpyörässä, josta Suhonen kirjoittaa.
Tosin en ollut ohjaaja tai johtaja kuten Suhonen; olin juuri se pelaaja, jolta oli peli-ilo poissa,
minkä Suhonen toteaa pohjoisamerikkalaisen joukkueurheilun ongelmaksi. Ollessani
vakinaisena näyttelijänä teatterissa koin itseni arvottomaksi. Minulla oli suuria haaveita
tähteydestä. Näin unelmieni hiljalleen ruostuvan vuosikymmenien mukana. Tajusin, etten
jaksaisi eläkkeelle asti. Olin nähnyt ympärilläni varoittavia esimerkkejä loppuun palaneista
kollegoista jo Jyväskylän Kaupunginteatterissa. Nyt näen silloisessa ahdistuksessani huomion
tarvetta, tyydyttämätöntä narsismia.
Ennen jatko-opintojeni aloittamista pelkäsin menettäväni taiteilijaurallani kriittisyyteni,
protestinhaluni ja sopeutuvani vallitsevaan järjestelmään. Ylläpitääkseni taistelunhaluani
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 25
pystyin ainoastaan takertumaan puberteettiseen uhmaan. Vastustin kaikkea, enkä saavuttanut
sillä paljoa vapautta. Pyrin enemmänkin välttämään kaikkea, mitä paheksuin näyttelijäntyössä
ja teatterissa. Liikkumavaraa jäi vähän. Paheksumissani ominaisuuksissa oli suuri osa minua
itseäni: pidin muita näyttelijöitä laiskoina, teennäisinä ja narsistisina. En halunnut nähdä näitä
piirteitä itsessäni.
Löysin iloni näyttelemättä
Tunsin Kotkan Kaupunginteatterissa saavuttaneeni onnistumisen kokemuksia erityisesti
koomisissa rooleissa. Komiikkaa tehdessäni tuntui helpolta olla näyttämöllä ja silloin myös
nautin enemmän esiintymisestäni. Tunsin löytäneeni ominaislaatuni näyttelijänä. Löydössäni
avaimena oli minimaalisuus ja omaan persoonaani tukeutuminen. Tämä löytö sai minut
innostumaan myös jatko-opinnoista, tutkimaan komiikan tekemistä ja etsimään sen
tekemiseen omaa metodiani.
Totuin Kotkan Kaupunginteatterissa Hannele Rubinsteinin ohjauksessa yksityiskohtien
tarkkaan harjoittelemiseen. Tein paljon temppuja, jotka vaativat fyysistä tarkkuutta, mikä
edellytti paljon harjoittelua. Tarve pyrkiä pikkutarkkuuteen oli itsessäni jo valmiina. Tuohon
aikaan, 1993-1999, koin paljon epävarmuutta roolin rakentamisessa. Pyrin tuolloin
helpottamaan oloani ratkaisemalla muitakin näyttämötilanteita koreografisena suorituksena.
Koin sen välillä helpottavana ja useimmiten rajoittavana.
Kotkan Kaupunginteatterissa harjoiteltiin myös Keith Johnstonen improvisaatioteatteria, josta
löysin käsityksen, että mielen tyhjyys voi olla kaikkein otollisin tila luovuudelle. Käsitin, että
sen saavuttaminen edellyttää, että sallin itselleni kulloisenkin hetken enkä yritä pakottaa
itseäni synnyttämään ideoita.
Tunsin Kotkassa löytäneeni kaksi tärkeätä asiaa: kohtaaminen vastanäyttelijän ja yleisön
kanssa ja antautuminen itselle, tilanteelle ja tekstille. Parhaat kokemukseni teatterissa
löytyivät tällaisessa vuorovaikutuksessa.
Kotkassa aloin kiinnostua näyttelijäntyössäni siitä kuinka vähällä energiankäytöllä voisin
saada suurimman efektin aikaan. Halusin löytää Optimaalisen energiankäytön metodin.
Metodi jäi Kotkan aikana löytymättä, mutta haku jäi kytemään. Teatteriohjaaja Rauli Jokelin
antoi vapauden tutkia ilmaisun minimaalisuutta ohjatessaan syksyllä 1998 ranskalaisen
OLLA JA ESITTÄÄ?
Tutkimusprosessin vaiheet 26
kirjailijan Yasmine Rezan näytelmää “Taide”. Lukiessani jo tajusin, että teksti on niin hyvin
kirjoitettu, että näyttelinpä miten tahansa, roolistani muotoutuu tekstin ansiosta tietynlainen.
Ainoa mitä voin tehdä on, että näyttelemiselläni pilaan sen hyvän, mikä on käsikirjoituksessa
“valmiina annettu”. Päätin antaa tekstin viedä.
Grothin esitysten näkeminen antoi vahvistusta päätökselleni. Koetin “Taiteessa” näytellä niin
vähän kuin vain kykenin. Viimeiset viisi esitystä pidettiin syksyllä 1999 jo ollessani
opintovapaalla. Ensimmäiset kokeiluni hahmometodin soveltamisessa Grothin näyttelijäntyönkursseilla tapahtuivat samaan aikaan. Tunsin näyttelijäntyöni olleen tuohon asti täynnä
epävarmuutta. Kursseilla monologeja esittäessäni yllätyin vapautuneisuudestani. Uskaltauduin
“Taiteen” esityksissä ottamaan riskin ja tutkimaan, kuinka löytöni hahmoistunnoissa toimivat
vastanäyttelijöiden ja yleisön kanssa. Sain katsojilta kiittävää palautetta, se kannusti minua
uskomaan, että kokeilu kannatti. Aloin luottaa siihen, että lavalle astuminen ja esillä oleminen
itsessään riittää antamaan riittävän voimakkaan lähtökohdan ilmaisulleni.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 27
2 Hahmoterapia
Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen.
J. K. Paasikivi
Eettiset työskentelyperiaatteet
Tässä luvussa selvitän aiheeni kannalta olennaisia hahmoterapian periaatteita ja käsitteitä.
Hahmoterapia on eksistentialistinen ja lähtökohdaltaan humanistinen työskentelymenetelmä
persoonallisuuden kehittämiseksi ja psykoterapeuttinen hoitomuoto. Metodi on holistinen;
kokonaisuus nähdään olevan enemmän kuin osiensa summa.
Gestaltissa työskentelyn pääpaino on asiakkaan kokemuksella itsestään. Tavoitteena on oppia
näkemään oma elämäntilanne sellaisena kuin se on tässä ja nyt, kehittää tietoisuuttaan ja
tunnistaa omat lukkiutuneet impulssit sekä toistuvat suhtautumis- ja käyttäytymismallit. Sen
jälkeen voi valmistautua tekemään uusia valintoja, jotka tuottavat enemmän tyydytystä,
lisäävät vastuuntuntoa ja toimintakykyä.
Hahmoterapian tavoitteena ei ole sopeuttaa, vaan luoda edellytyksiä, avustaa asiakasta
toteuttamaan oman olemassaolonsa kaikkia mahdollisuuksia. Terapiatilanteessa tämä näkyy
siten, että etsitään tapoja, joilla asiakas voi helpottaa kykyään kokea olemassaolonsa
välittömästi ja autenttisesti. Tähtäimenä ei ole elämä ilman neurooseja, vaan elämä, jossa
kaikki riskit ja ongelmat kohdataan. Tarkoituksena on auttaa asiakasta laajentamaan
eksistentiaalisia kontaktin rajojaan ja lisäämään tietoisuuttaan itsestään ja ympäröivästä
maailmasta.
Hahmoterapiassa sovelletaan sekä harjoituksia että teoriaa. Työskentelyssä eniten painoa
annetaan kokeiluille ja niissä syntyville kokemuksille ja oivalluksille. Näin tiedostaminen ja
kokeilut tavallisesti vuorottelevat työskentelyn aikana. Tulkinta on toissijaisessa asemassa.
Työskentely tapahtuu yksilöllisesti, pareittain ja erikokoisissa ryhmissä. Käytettäviä
menetelmiä ovat muun muassa “hot seat - kuuma tuoli*”, kohtaamiset – konfrontaatiot,
työskentely luovien menetelmien avulla ja psykodraama. Lähtökohtana voivat olla myös unet
*
Ryhmässä terapeutti asettaa eteensä tai ryhmän eteen tyhjän tuolin, johon osallistuja voi tulla istumaan, jos
haluaa työskennellä. Tuoliin istuminen saattaa tuntua jännittävältä ja silloin tuolin voi kokea kuumaksi.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 28
ja mielikuvat. Roolileikkien avulla on mahdollista ilmaista kiellettyjä tunteita. Välineinä
voidaan käyttää kuvataidetta, musiikkia, tanssia, teatteria ja muita mahdollisia luovia
menetelmiä. Kehotyöskentelyn avulla voidaan kokea tunteita, joita ei voi ilmaista sanoilla.
Fenomenologinen lähestymistapa
Hahmoterapiaa kutsutaan myös lähestymistavaksi. Se on fenomenologinen. Hahmoterapian
kehittäjä Frederik Salomon Perls käytti ensisijaisena terapeuttisena menetelmänään kehittää
tiedostamista. Avuksi hän otti fenomenologisen tavan kuvailla sitä, mikä on läsnä.
Fenomenologisessa tutkimustavassa on kolme vaihetta, joissa tutkija:
1. laittaa sulkuihin tai asettaa sivuun aikaisemmat oletuksensa ja ennakkoluulonsa ja
huomioi välittömiä kokemuksia;
2. kuvailee välittömiä ja konkreettisia vaikutelmiaan, mieluummin kuin selittää ja
tulkitsee;
3. yhtäläistää tai kohtelee lähtökohtaisesti yhtä merkittävinä kaikkia, edellä esitellyllä
tavalla kuvailtuja kentän puolia, mieluummin kuin olettaa jonkinlaista
tärkeysjärjestystä.7
Fenomenologiasta on otettu myös hahmoterapeuttia ohjaavat selkeät periaatteet. Tärkein
näistä periaatteista on kysymys, jonka terapeutti toistuvasti esittää itselleen ja asiakkaalleen:
“Mitä nyt tapahtuu?” Terapiaistunnossa saatetaan käydä seuraava sananvaihto:
- Miltä nyt tuntuu?
- Pahalta.
- Miltä sinusta tuntuu, kun tuntuu pahalta?
Toinen perusperiaate on tulla tietoiseksi siitä, mikä on ilmeistä aisteille ja välttää uppoamista
pään
sisälle
arvuuttelemaan:
“Miksi
tämä
tapahtuu?”
tai
“Mitä
se
tarkoittaa
tulevaisuudessa?”8 Nämä kysymykset eivät ole olennaisia hahmoterapian kannalta. “Perlsin
sanoin “miksi”-kysymykseen ei ole lopullista vastausta.”9 Mitä hyötyä selityksistä
elämällemme
todella
on?
Ne
antavat
neurootikolle
syntipukin,
jota
syyttää
10
Hahmo-
käyttäytymisestään ja mahdollisuuden jatkaa neuroottista käyttäytymistään.
7
Clarkson & Mackewn, 1993: 46.
8
Starak, 2004b: 1.
9
Perls, 1973: 54.
10
Perls, 1973: 54.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 29
terapiassa ei haeta selityksiä eikä alibeja.11
Muoto tai tyyli kuvastaa luonnetta ja on siksi tärkeämpi kuin keskustelun sisältö. Siksi Perls
koki terapiatilanteessa kysymyksen “miten” merkittävämmäksi kuin kysymyksen “mitä.”
“Tätä ajatusta seuraten Perls teki “miksi”-kysymyksestä tabun. Asianmukaiset kysymykset
voi esittää sanoilla “miten, missä ja milloin.”12 Tämä ei kuitenkaan tee fenomenologista
menetelmää tarpeettomaksi.
Kuullakseen “miten,” terapeutin on kuunneltava sointia, asiakkaan
kommunikaation musiikkia. Huomiota suunnataan sopivasti äänen laatuun,
asentoihin, eleisiin, psykosomaattisen kieleen. Sisältö on toisella sijalla. Perls
muistuttaa, että terapiassa asiakkaan verbaalinen kommunikaatio (sisältö) on usein
valhetta.13
Voimme kysyä: “Onko musiikkini sitä, mitä olen juuri nyt? Kuinka se värähtelee?
Itsessämme ja elämässämme? Onko oma ääneni sitä, miten haluan tulla kuulluksi?”
Perls otti metodinsa perustaksi ilmeisen tiedostamisen.14 Hän piti tärkeänä tarkentaa huomio
siihen, mitä on etualalla. Perls näki neuroottisuuden siten, että ihminen ei ole tietoinen tässä
ja nyt -hetkestä15 eikä havaitse ilmeistä, olennaista. Perls totesi: “Todellisuus, jolla on
merkitystä, on intressien todellisuus – sisäinen todellisuutemme eikä ulkoinen.”16 Hän kehotti
“tekemään ilmeisen” ja käyttämään subjektiivista todellisuutta, kohtaamaan kummitukset
kaapissa sen sijaan, että sanoisimme: “Ei siellä ole mitään” tai “Ei se ole totta.”17 On myös
tärkeää tiedostaa, että se mikä on jollekulle ilmeistä, ei ole sitä välttämättä toiselle.
Perls piti olennaisimpana nykyhetkeä. Se mitä on tapahtunut, on vain epätarkka muisto, ja se
mitä voi tapahtua, on vain kuvitelmaa. “Gestaltin näkökulmasta neurootikko ei ole vain
henkilö, jolla kerran oli ongelma, hän on henkilö, jolla on jatkuva ongelma tässä ja nyt,
11
Starak, 2004b: 1.
12
Smith,1977: 9.
13
Smith,1977: 9.
14
Blomqvist, 1997: 4.
15
Oldham, Key & Starak, 1988: 30.
16
Perls, 1969: 36.
17
Levir, 1998: 23.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 30
nykyisyydessä. Vaikka voi hyvin olla, että hän käyttäytyy tänään, “koska” hänelle tapahtui
jotain menneisyydessä, hänen vaikeutensa tänään ovat yhteydessä tapoihin, joilla hän
käyttäytyy tänään.”18 Näin keskittymällä nykyhetkeen voidaan terapiatilanteessa tuoda esille
myös menneisyydessä keskeneräisiksi jääneitä asioita ja päättää ne tässä ja nyt.
“Gestaltissa terapian tavoitteena ei ole muutos, ennemminkin se antaa välineitä, joilla ihmiset
voivat tulla tietoisiksi kuinka OVAT maailmassa. Tämä tietoisuus itsessään antaa
mahdollisuuden muutokseen.”19
Lähestymistavan ytimenä on noudattaa kehon tarpeita. Hahmoterapian mukaan ihminen
suurimmaksi osaksi itse valitsee tapansa lähestyä ja puhutella maailmaa ja olla siinä.
Hahmon muodostuminen taustasta etualaksi
Hahmon muodostuminen on hahmoterapian keskeisiä käsitteitä. Saksankielen sana gestalt on
omaksuttu hahmoterapiaan hahmopsykologiasta. Hahmopsykologian mukaan maailma on
objektiivisesti ottaen ainoastaan irrallisia “raakoja” tiedonsirpaleita. Kun keräämme palasista
kokonaisuuksia, annamme niille merkityksen. Esimerkiksi kun havaitsemme juuria, rungon,
oksia ja joukon lehtiä, muodostamme niistä kokonaisuuden ja merkityksen, jota kutsumme
puuksi.20
Minkä tahansa kohteen, muodon tai hahmon tunnistaminen edellyttää prosessia, jossa
erotamme kohteen sen taustastaan: erotamme kuvion hahmona taustaansa vasten. Tällöin
kohde tarkentuu ja erotamme äärirajat sen ja taustan välillä selvästi. Tätä prosessia kutsutaan
hahmon muodostumiseksi. Henkilön näköhavainnot maailmasta muuttuvat jatkuvasti
samalla, kun hänen kiinnostuksensa ja huomionsa suunta muuttuu yhdestä hahmosta toiseen.
Uuden hahmon muodostuessa edellinen hahmo muuttuu taustaksi.
18
Perls, 1973: 62.
19
Rosner, 1987: 120.
20
Rosner, 1987: 31.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 31
Voimme havaita vain yhden kuvion, hahmon kerrallaan21 (kuva 1). Kun yritämme havaita
enemmän, emme näe kuviota enää selkeästi ja terävästi. Siitä tulee samea tai sekava.
Samaten näemme itsestämme tai muista vain yhden puolen kerrallaan.
Kuva 1. Tässä kuvassa voimme nähdä joko mustia
maljoja valkoista taustaa vasten tai valkoisia
kasvoprofiileja mustaa taustaa vasten. Voimme hetkeksi
vaihtaa huomion kuviosta toiseen, mutta emme voi
havaita niitä yhtä aikaa. Kun tarkennamme huomion
toiseen kuvioon, toinen väistyy ja häviää taustaksi.
Näemme hahmon, ennen kuin havaitsemme ne osat,
joista kuva muodostuu. Kuva on Edgar Rubinin
maljakkofiguurit vuodelta 1915 Zeke Bermanin
valokuvaversiona (1978). (Lähde: Riihelä, 2004.)
Aktiivisuutemme vaikuttaa merkittävästi siihen, miten muodostamme ja valitsemme kuvioita,
hahmoja. Valintamme voi osittain olla tiedostamatonta. Saatamme jopa lisätä puuttuvia osia
saadakseni asioita “sopimaan” ennakkokäsityksiimme tai kokemuksiimme (Kuva 2). Niinpä
rakennamme todellisuutemme aikaisempien kokemustemme pohjalle.22 Näin ollen kykymme
erottaa selkeästi kuvioita taustastaan on erittäin tärkeä, jotta voimme havaita maailman
sellaisena kuin se todella on. Kun teemme tarkkoja havaintoja itsestämme ja ympäriltämme,
harhakuvitelmamme poistuvat.
Kuva 2 Voimme erottaa kuvassa vaalean kolmion toisen kolmion päällä.
Kumpikin kokemus on subjektiivinen. (Lähde: Landrigan.)
Hahmopsykologian ajatus kokonaisuuksien hahmottamisesta on hahmoterapiassa laajennettu
käsittämään näköaistin lisäksi muutkin aistit. Tämän käsityksen mukaan ihmisellä on
sisäinen tarve pyrkiä rakentamaan ja hajottamaan kokonaisia hahmoja kaikilla aisteillaan ja
tunteillaan kaikesta kokemastaan. Organismin kyky erottaa kuviota taustastaan (havaintoja,
kokonaisuuksia, todellisuutta) on elintärkeä ominaisuus.
Maadoittaminen
Kuvion erottamista kehollisesti kutsutaan maadoittamiseksi (grounding). Tekemällä
21
Rosner, 1987: 31.
22
Rosner, 1987: 31.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 32
havaintoja vartalostaan henkilö voi muodostaa kehostaan kuvion ympäristöään vasten.
Kehopsykoterapian mukaan:
“Olemme “maadoittuneena,” kontaktissa olemassaolomme todellisuuteen ajassa ja tilassa.
Tiedämme ja juuri sillä hetkellä hyväksymme, “missä seisomme.” Sitä vastoin useat
ihmiset itsepäisesti välttävät tiedostamasta, että paineen voi kohdata parhaiten antamalla
periksi. (by letting go).”23
Tämä käsitys on omaksuttu myös hahmoterapiaan: jos emme voi muuttaa vallitsevia oloja,
hukkaamme energiaa yrittämällä. Päästämällä irti, luopumalla yksilö pääsee yhteyteen
autenttisen ytimensä (ks. s. 35) kanssa. Maadoittaminen on sekä fyysinen että emotionaalinen
olomuoto. Sen on sisäistä tukea ja tietoa siitä, kuka olen tässä hetkessä. Olemme hahmoja,
joiden taustana on alusta, jolla kehomme lepää. Kiinnittämällä huomion painovoiman
vaikutukseen kehossamme, jalkojemme kontaktiin lattian kanssa, voimme hahmottaa
kuviomme rajat selkeästi, “koemme vakauden aistimuksen.24” Voimme vahvistaa tätä
kokemusta antamalla kuvion ja taustan vaihtua huomiokentässämme: voimme katsoa
itseämme, katsojia silmiin, jalkoihin ja vuorotellen näitä kaikkia. 25
Organismin itsesäätelyjärjestelmä
Hahmoteoriassa mekanismia, jolla organismi järjestää itseään voidaan kutsua organismin
itsesäätelyjärjestelmäksi (organismic-self-regulation). Gestaltissa käsitetään, että organismi
on terve, kun se on sisäisessä tasapainossa sitä ympäröivien olojen kanssa.26 Perls esitti
myös, että “samoin kuin biologinen ja emotionaalinen organismi ei voi pitkään pysyä poissa
homeostaattisesta tasapainosta, yhtä lailla se ei voi pitkään jäädä tasapainoon.” Yksilöä vetää
yhtä voimakas vimma häiritä omaa tasapainoaan spontaanisti heräävillä haluilla ja
kiihokkeilla. Ne ovat impulsseja kohti kontaktia ja kasvua ja näin ollen minuuden
rakentamisen välineitä.27 Näiden yllykkeiden avulla henkilö voi rikkoa konfluenssin (ks. s.
50). Tällä tavalla pyrkimys tasapainoon ja vimma järkyttää tasapainoa ovat polariteetteja (ks.
23
Kurtz & Prestera, 2004: 23.
24
Kurtz & Prestera, 2004: 23.
25
Porting, 2004.
26
Sinay, 1998: 118.
27
Clarkson; Mackewn, 1993: 52.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 33
s. 60). Toista ei ole ilman toista. Tarpeet pysyvät ja vaihtelevat niin, että jokainen niistä
muuttaa tasapainoa ja pakottaa sen rakentumaan uudelleen.28 Itsesäätelyjärjestelmä on siis
jatkuvasti epävakaassa tasapainossa. Sen toimiminen terveesti edellyttää, että antaudumme
kuuntelemaan kehomme viestejä ja kunnioitamme sen tarpeita.
Usein kuitenkin estämme hahmojen muodostumisen luontaista virtausta ja pienennämme ja
vähennämme siten ihmisolemustamme.29 Jos kuvion muodostumisen virtaus estyy, ihminen
kokee sen toimintahäiriönä (ks. s. 40), joka estää kontaktin. Terapian tavoitteena, on antaa
ihmiselle välineet, joilla hän voi ratkaista silloisen ongelmansa ja mahdollisesti tulevat.30 Se
edellyttää häneltä tietoisuuden toimintahäiriöstään ja mahdollisuudestaan valita toisin.
Tarpeiden tyydyttäminen
Hahmoterapian käsitys organismin itsesäätelyjärjestelmästä pohjautuu käsitykseen, jonka
Sigmund Freud hahmotti. Sen mukaan vaistot ovat jännitteitä, jotka ohjaavat organismia
tiettyyn pyrkimykseen. Freudin erotti toisistaan vietin alkulähteen, kohteen ja tavoitteen.31
Ennen tavoitetta on energia. Freudin esittelee syklisessä mallissaan kuinka persoona vähentää
sisäistä jännitettään. Persoonan käytöksen aktivoivat sisäiset ärsykkeet ja se tyyntyy heti, kun
sopiva toiminta poistaa tai vähentää ärsytystä.32
Perls muutti mallia tuoden siihen kontaktin ja lisäsi sen alkuun tiedostamisen ja loppuun
vetäytymisen. Muutoksessa on mielestäni ratkaisevinta se, että ero korostaa valinnan
merkitystä. Näin voi sanoa, että tämä malli kuvaa organismin tapaa vastata sisäisiin ja
ulkoisiin impulsseihin ja tapahtumiin. Perls kutsui tätä sykliä muun muassa organismi –
maailma -metabolismiksi.33 Sitä on kutsuttu myös nimellä kokemuksen sykli, tarpeiden sykli,
28
Sinay, 1998: 167.
29
Olham, Key & Starak, 1988: 11.
30
Perls, 1973: 62.
31
Freud, 1981: 489. (Purasen käännöksessä ei ole käännetty sanaa impetus. En ole löytänyt käännöstä
muualtakaan suomenkielisestä psykoanalyyttisestä kirjallisuudesta. Käännän sen energiaksi. Englanninkielisessä
psykoanalyyttisessä kirjallisuudessa käytetään termejä: source, aim, impetus, object.)
32
Hall & Lindzey, 1978: 40-41.
33
Perls, 1969: 69.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 34
tietoisuuden sykli ja kontakti–vetäytymis -sykli 34. Itse pidän viimeisestä nimityksestä. Tämä
sykli toteutuu seuraavana ketjuna: luova nollapiste > aistimus > tiedostaminen > energian
mobilisointi ja innostuminen, kiihottuminen > toiminta > kontakti > tyydytys >
vetäytyminen. * Hahmosyklin aikana organismi luo jännitteen, joka purkautuu kontaktissa.
Sykli alkaa nollapisteestä, jossa ei tapahdu mitään. Sen jälkeen jokaisen ihmisen
elämyksellinen maailma järjestyy aina (vallitsevissa oloissa) hänen painavimman eli
olennaisimman tarpeensa mukaan, josta muodostuu hahmo tai kuvio (jano luo tarpeen juoda
vettä) kunnes tarve on tyydytetty (veden juominen) ja vetäytyy taustalle antaen tilaa muille
muodostuville tarpeille35 (kuva 3).
Lihastyö
“Haluan tehdä tälle
jotain!”
ENERGIAN MOBILISOINTI
Motivaation herääminen
ja vaihtoehtojen
tutkiminen
“Tiedostan tuntemukseni: TIEDOSTAMINEN
kylmä, nälkä,
Aistien välittämän
kyllästyminen
tiedon ymmärrys
jne.”
Taustaa vasten
AISTIMUS
muodostuu kuvio:
“Mitä nyt?”
kiinnostuksen kohde
ORGANISMI LEPÄÄ
“Ryhdyn toimeen ja
homma on hallussa!”
TOIMINTA
Oman ja toisten
rajan kohtaaminen
KONTAKTI “Homma etenee ja
pärjään hyvin.”
Merkityksen
muodostaminen
TYYDYTYS ja oppiminen
“Ymmärrän, että se,
mitä tapahtui oli...”
Energian ja
kiinnostuksen
Ratkaisu VETÄYTYMINEN
laantuminen
ja päätös “Minun
LUOVA NOLLAPISTE
kannattaa...”
Kuva 3
Aistimus; sisäinen tai ulkoinen häiriö koetaan haluna tai vaatimuksena (Fore contact).
Tiedostaminen; tarpeet tai vaatimukset muodostuvat kuvioksi, joka hahmottuu etualalle (Fore contact).
Mobilisointi ja innostuminen; tarpeista ja vaatimuksista muodostuu yhä tarkempi hahmo, joka kehittää
energiaa ja mielikuvia tyydytykseen pääsemistä (Contact).
Toiminta; sopiva toimintatapa valitaan ja otetaan käyttöön (Contact).
Kontaktin huipennus; täysi ja elävä kontakti, tapahtuu sensomotorisessa toiminnassa – persoonan ja
ympäristön rajalla. Päättää kyseisen hahmon (Final contact).
Tyydytys; vaihe, jossa hahmo viedään loppuun, yhdentyminen ja sulattaminen (Post contact ).
Vetäytyminen hedelmälliseen tyhjyyteen (fertile void); neutraali siirtymävaihe, joka seuraa vetäytymistä ja
jatkaa tyydytystä: (Post contact ). (Kuva on tekijän. Tekstin lähde: Clarkson, 2004: 35).
34
Clarkson & Mackewn, 1993: 82.
*
Sensation > Awareness > Mobilisation of Energy and Excitement > Action > (Final) Contact > Satisfaction >
Withdrawal
35
Zinker, 1978: 90.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 35
Tarpeiden tyydyttäminen on organismissa tapahtuva jatkuva energian kierron prosessi. Elämä
on hahmojen peräkkäistä luomista ja purkamista. Kun organismin itsesäätelyjärjestelmä
toteuttaa kussakin hetkessä olennaisen, energian kierto on esteetöntä. Ihminen voi itse tukea
itsesäätelyjärjestelmäänsä tekemällä kussakin tilanteessa ilmeisen eli sen, mikä on etualalla.
Jos emme voi välittömästi tyydyttää tarvettamme, meidän täytyy odottaa, että saamme
tyydytettyä sen myöhemmin. Hahmoterapiassa tätä kutsutaan keskeneräiseksi hahmoksi tai
käsittelemättömäksi asiaksi. 36 Organismi on sitonut niihin energiaa, mikä jarruttaa muiden
tarpeiden tyydyttämistä.
Tiedostin keskeneräisten asioiden vaikutuksen selkeästi syksyllä 2002 tehdessäni töitä
tarjoilijana helsinkiläisessä hotellissa. Koetin kattaa pöytää, jota en ollut vielä tyhjentänyt.
Syntyi kaaos. Tajusin miksi ranskalaisen tekijän teatteriopas 1800-luvulta aloittaa ohjeensa
aloitteleville näyttelijöille tarjottimen kantamisesta ja livree-rooleista.37 Tarjoilemisessa tuli
väistämättä esille mikä on olennaista; pöytä on ensin tyhjennettävä ennen kuin sen voi kattaa!
Totesin, että on siis otettava vastaan se, mitä eteen tulee. Askel kerrallaan. Vanha Zen-viisaus
kuuluu: kuppi on ensin tyhjennettävä ennen kuin sen voi täyttää uudelleen. Konkreettista.
Oikotietä ei ole. Vaikka kuvittelisin todellisuuden toisenlaiseksi, voin toimia vain sen mukaan
kuin sen havaitsen. Tärkeintä on olla tässä ja nyt. Hahmoterapeutti Jorge Rosner kuvailee
Gestalttia päättymättömäksi kasvun matkaksi kohti täydempää elämää ja kokonaisempaa itseä. Se
kulkee kuten spiraali: etenee, liikkuu koko ajan toistamiseen eteen ja taakse ja kohoaa.38
Luova nollapiste
Perlsiä kiinnosti energiasyklissä erityisesti hetki, jolloin henkilö on tasapainossa. Tätä hetkeä
hän kutsui nollapisteeksi, luovan välinpitämättömyyden hetkeksi tai eksistentiaaliseksi
tyhjyydeksi (point of creative indifference*). Taolaisuudessa ja Zen-filosofissa on vastaava
käsitys, että aluksi on oltava tyhjyys (Wu Ji), josta vasta voi syntyä jotain (Tai Ji.)39. Silloin
ihminen ei ole tietoinen mistään erityisesti ja silti hän on valpas ja avoinna kaikille
36
Rosner, 1987: 47.
37
Hallussani oli valokopio teoksesta. Hukkasin sen, siksi en voi kertoa alkuperäisen nimeä enkä tekijää. Olen
kiitollinen kuulemaan, jos jollakulla on alkuperäinen laitos.
38
*
Rosner, 1987: 18.
Käsitteen toi alunperin esille vuonna 1918 hahmopsykologi Salomon Friedländer.
39
Perls, 1969: 18.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 36
mahdollisuuksille.40 Kiinnostuksemme voi suuntautua mihin tahansa, suuntaan tai toiseen.
Olemme tasapainossa. Yksinkertaisesti olemme. Kenttämme ei ole vielä eriytynyt;
kuviomme ja taustamme ovat yhtä. Länsimaalaisina orientoidumme elämään yleensä
tekemisen kautta ja tyhjyyden kokeminen on välillä tylsää, jopa sietämätöntä. Perlsin mukaan
kohtaamalla eksistentiaalisen tyhjyyden voimme löytää yksilöllisen autenttisuutemme. Sen
sijaan, että välttäisimme tyhjyyttä, meidän kannattaa astua tutustumaan siihen. Perlsin
mielestä sisäinen hiljaisuus voi auttaa yksilöä saamaan kosketuksen olemassaolonsa
syvempiin, intuitiivisiin kerroksiin.41
Tyhjyys on tärkeä hetki näyttelijäntyössä. Jos esittäjä uskaltaa pysyä tässä tilassa, varmasti
jotain tapahtuu. Groth halusi tutkia kuinka vähän on mahdollista tehdä. Hän totesi, ettei
itsekään opettaessaan erityisesti yritä mitään, jottei hänellä olisi päämääriä. Silloin hän kokee
pystyvänsä seuraamaan, mikä on olennaista tässä ja nyt. Grothin mielestä tällainen
työskentely on ohjaajalle vaikeinta ensimmäiset tunnit – se vaatii epävarmuuden sietämistä
(TPK 13.2.2000). Ohjaaja Laura Jäntti kertoo Teatteri-lehdessä 5/2000: “Olen pannut
merkille, että useat ohjaajat kokevat vaikeimmaksi hetken, jolloin näyttelijä aloittaa työnsä.
Ohjaajat sanovat, että näyttelijä pelkää tätä hetkeä eniten. Tästä he päättelevät, että mitä
nopeammin hetki ohitetaan sitä parempi.” Mitä ohjaajat pelkäävät? Mistä pelko johtuu? Mikä
tuo vaikeuden? Kannattaako epävarmassa tilanteessa pysyä pidempään? Palaan tähän
kappaleessa Ajatuksia taiteen tekemisestä.
Kontaktin tasot
Elämänsä viimeisinä töinään Perls muotoili mallin neuroosin tasoista.* Mielestäni mallissa on
kysymys myös terveen ihmisen kontaktin tasoista. Joka tapauksessa kontakti tunteisiin ei
toteudu välittömästi, vaan sitä edeltää useiden tasojen läpi käyminen (kuva 4).
Kahta ensimmäistä kerrosta kutsutaan luottamustasoksi.42 Ensimmäisenä kohtaamme
ympäristön kliseetasolla. “Tällä tasolla asuvat kaikki merkityksettömät kohtaamisen
40
Perls, 1969: 19.
41
Clarkson & Mackewn, 1993: 53.
*
Tämä käyttäytymisen mallinnus edellyttää persoonallisuuskäsitykseltä jossain määrin rakennetta ja on siis
merkittävässä ristiriidassa teorian kanssa, jota Perls alkuaan kehitti Goodmanin kanssa: Persoona ei ole asia tai
rakenne tai määrätty järjestys, vaan alati muuttuva organisoitumisprosessi. (Clarkson & Mackewn, 1993: 59.)
42
Jørnsgård, 2004: 18.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 37
osoitukset, kliseiset tervehdykset, -- kulttuurisesti hyväksytty käyttäytyminen.”43
Sen alla on kerros, jonka Perls nimesi roolitasoksi, pelien pelaamiskerrokseksi, “ikään kuin”
-käyttäytymiseksi.44 Teeskentelevämme olevamme roolimme – kuin olisimme avuton uhri,
tai mahtava pomo. “Useat ihmiset suhtautuvat muihin ja ympäristöönsä etupäässä klisee- ja
roolitasolla. Eksistentiaalisesti he elävät totunnaisesti tai epäautenttisesti.”45
Tämän tason alla oleva epäaito taso (phony layer) on impassi eli jumitila, jolle ominaista on
fobinen asennoituminen. Sitä kutsutaan myös neuroottiseksi kerrokseksi, jossa defenssit ja
kontaktihäiriöt tapahtuvat.46 “Impassia luonnehtii jämähtämisen, hämmennyksen ja
ahdistuksen tuntemukset ja koetaan yleensä hyvin epämiellyttävänä.”47 Perls määritteli
impassin tilaksi, jossa “ympäristön tuki tai sisäinen tuki ei ole enää sopivaa eikä autenttista
itseapua ole vielä saavutettu.”48 Jumitilassa ihminen kokee epätietoisuuden miten ja mihin
edetä, kun vanhat menettelytavat eivät enää toimi eikä uusia vielä ole.
Impassin tai fobisen tason alla on kuollut taso, kontrolli- tai imploosiokerros. Tällä tasolla
ihminen on vastakkaisten voimien halvaannuttama; hän yrittää hillitä itseään ja pitää itseään
koossa. 49 Kiristämme lihaksiamme, räjähdämme sisäänpäin – imploudumme. “Kuvittelemme, että jos räjähdämme, emme selviä tai meitä ei enää rakasteta.”50
Jos ihminen todella kohtaa jähmettymisen ja hämmennyksen eksistentiaalisen ahdistuksen
ja pysyy imploosiotason kuolleessa tilassa, hän herää lopulta eloon eksploosiokerroksessa.
-- Tässä tasossa ihminen on autenttinen, hän kykenee kokemaan ja ilmaisemaan tunteensa.
Hän räjähtää murheeseen, suuttumukseen, nauruun tai orgasmiin. Hän toimii. Hän elää.51
43
Clarkson & Mackewn, 1993: 78.
44
Smith, 1977:10.
45
Clarkson & Mackewn, 1993: 79.
46
Smith, 1977:10.
47
Clarkson & Mackewn, 1993: 79.
48
Perls, 1976: 30.
49
Smith, 1977:10.
50
Clarkson & Mackewn, 1993: 79-90.
Clarkson & Mackewn, 1993: 90.
51
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 38
Kuva 4 Kontaktin tasot määriteltyinä ulkoa sisäänpäin.
1.a
1.b
2.
3.
4.
(Kuva on tekijän.)
1. Luottamustaso:
a Roolikerros
b Kliseekerros
3. Fobinen taso
A
4. Jumitila
Se
6.
S
5. Imploosio
I
6. Eksploosio = perustunteet:
A = aggressio
S = suru
Se = seksuaalisuus
I = ilo
7. Luova tyhjyys
Räjähtävä taso
Nämä tasot on hahmoterapiassa nähty myös mallina persoonallisuuden kerroksista.
Persoonallisuuden ytimenä on silloin autenttinen häiriintymätön minä. Kaikki kerrokset ovat
tarpeellisia omistaa ja hallita, mutta tyydyttääkseen tarpeensa, jotka syntyvät persoonan
ytimessä, yksilön on oltava kontaktissa ytimeensä.52 Hahmoterapeutti Anne Maclean sijoitti
keskimmäiseksi kerrokseksi rakkauden.53 Hän oletti, että jos rakkauden tilalla on pelko,
kaikki sen ympärillä muuttuu, myös autenttinen osa. Tämä näkökulma tuo terapian
tavoitteeksi muuttaa pelko rakkaudeksi.
“Läpäistyään fobisen kerroksen yksilö voi elää autenttisesti, avoimesti ja iloiten. Tämä on
tunnekerros
täynnä
autenttista
surua,
iloa,
tuskaa,
vihaa
ja
seksuaalisuutta.”54
Hahmoterapiassa inhimilliset tunteet on selkeyden vuoksi jaettu neljään perustunteeseen.
Tunteet ovat käyttövoimaa, energiaa joka ylläpitää kontaktin ja vetäytymisen kiertoa ja
organismin itsesäätelyjärjestelmää. Tätä kerrosta on gestaltissa kutsuttu myös persoonan
ytimeksi. Gestaltin terminologiassa ytimellä tarkoitetaan “rohkeutta (courage; tulee latinasta
ja tarkoittaa sydäntä), joka edustaa rakkautta, rakkauden kaipuuta ja tuskaa, ettei ole saanut
52
Jørnsgård, 2004: 18.
53
Starak, 2004.
54
Rosner, 1987: 18-19.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 39
tarpeeksi rakkautta tai oikealla tavalla.”55 “Jos heikennämme ja pidättelemme perustunteitamme tai kokonaan amputoimme jonkin niistä, siitä seuraa, että muodostamme kaavamaisia
käyttäytymismalleja.” Ne ilmenevät tavoissamme tehdä, olla, leikkiä ja nauttia.56
• Aggressio: Tunnemme vihaa, kun koemme itsemme loukatuiksi. Aggression
ominaispiirteitä ovat laajentuminen – ulospäin suuntautuva voima, aloitteellisuus,
kyky asettua vastakkain (konfrontaatio), kyky ottaa kantaa, kritisoida, kyky sanoa:
“ei” ja “kyllä”, kyky päästä tavoitteeseen, kyky tehdä päätöksiä, kyky rajojen
asettamiseen, teot ja toimet.
•
Suru: Tunnemme surua, kun koemme menettäneemme jotain itsellemme tärkeää.
Surun ominaispiirteitä ovat läheisyys, syvä helpottava itku, intuitio,
vastaanottavaisuus, kyky kuunnella, aistiherkkyys, kyky tukea itseä ja toista,
välittäminen, tietoisuus, antautuminen tuskan kokemiseen, antaminen ja ottaminen,
anteeksiantaminen, syvä jakaminen ja yhdessäolo.
•
Seksuaalisuus on aistillisuutemme alue. Seksuaalisuuden ominaispiirteitä ovat
kehotietoisuus, leikillisyys, innostuminen tai kiihottuminen, uteliaisuus, rohkeus
rajojen etsimiseen ja uskallus tuntea oma sukupuoli-identiteetti.
•
Ilo on tunne siitä, että voimme nauttia itsestämme. Ilon kokemus seuraa, kun olemme
käyneet läpi muut tunteemme. Ilon ominaispiirteitä ovat tyydytyksen tunne,
tyytyväisyys, kosketus, vapaus, koskettuminen, rentoutuminen, avautuminen ja
oleminen kontakti-vetäytymis-syklissä57.
Mielestäni on mahdotonta kirjoittaa näyttelijäntyöstä mainitsematta tunteita. Huumorin ja
komiikan kannalta on tärkeää, että vasta kontaktimme leikillisyyteen ja iloon voi vapauttaa
puhdistavan naurumme, ehkä myös katarsiksen.
Hahmoterapiassa asiakas alkaa kokee saavansa tukea, kun hän opettelee ottamaan kunnolla
käyttöönsä kaikki tunteensa, kun kokee ja ilmaisee niitä. Vasta päästessään käsiksi kaikkiin
tunteisiinsa yksilön elämä on kokonaista. Kontaktihäiriöillä estämme itseämme kokemasta
tunteidemme kaikkia puolia.
Kontaktihäiriöt
Hahmoterapiassa puolustusmekanismit nähdään luovana sopeutumisena, keinoina ratkaista
55
Jørnsgård, 2004: 17.
56
Porting, 2001.
57
Porting, 2001.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 40
ongelmia spontaanisti, kehitykseen ja tilanteeseen sopivasti. Näistä sopeutumistavoista tulee
neurooseja vasta, kun ne ovat kroonisia ja tilanteisiin sopimattomia. Voimme pysäyttää
itsemme useassa energian kiertomme eli hahmon muodostumisen vaiheessa. Saatamme
kokea, ettemme saa edetä. Organismi kokee tämän toimintahäiriöinä, joita kutsutaan myös
resistansseiksi ja kontaktihäiriöiksi. Hahmoteoriassa nimetyille toimintamalleille ehdotan
luomiani suomenkielisiä vastineita, paitsi introjektiosta ja projektiosta käytän suomennoksia,
jotka hahmoterapeutti Heidi Valasti on esitellyt kirjassaan Rakasta rohkeasti.58 Termistä self
support käytän Liisa Tuovisen käännöstä Bent Falkin teoksessa Auttajan Peili.59
Kaikki resistanssit ovat satunnaisesti käytettyinä terveellisiä. Esimerkiksi kontaktin
ottamiseen kuuluu usein myös projektiota ja introjektiota: projisoimme omat voimamme
toiseen nähdäksemme hänet auktoriteettina, jolloin projektiostamme tulee introjektio.
Hahmoterapiassa ei pyritä poistamaan tai tulkitsemaan resistansseja, vaan tuomaan ne
tietoisuuteen. Tavoitteena on tukea yksilön itsesäätelyä ja järjestäytymistä uudella tavalla.
Sana resistanssi kuvaa mielestäni sitä, että mekanismien käyttäminen on valinta, vaikka
olisikin tiedostamaton. Sana kontaktihäiriö ilmaisee kontaktin tärkeyden hahmoterapiassa.
Näyttelijäntyön yhteydessä käytän eniten sanaa resistanssi.
Introjektio
Introjektiota voidaan kutsua automaattiseksi nielemiseksi. Koemme jotain osaksi itseämme,
kun se itse asiassa kuuluu ympäristöömme (valheellinen identifikaatio). Suurimman osan
käsityksistämme ja mielipiteistämme omaksumme nielemällä sisäämme: matkimalla,
toistamalla tai kopioimalla. Tämä on introjektiota. Kaikki organismit tarvitsevat tätä
mekanismia integroituakseen yhteisöönsä. Jos emme ole voineet “pureksia” sisäistämiämme
asioita, olemme nielaisseet ne sellaisinaan. Jossain vaiheessa organismin on tarpeellista voida
tarkistaa, mitkä sen sisäistämistä asioista ovat tarpeellisia sen nykyisessä kehitysvaiheessa ja
ehkä poistaa loput. Introjektoidessamme käyttäydymme kuin meillä ei olisi hampaita.
Introjektiossa sisään otetut asiat säilyttävät rakenteensa muuttumattomina, vaikka organismin
toiminta edellyttää niiden hajottamista, sulattamista, assimiloimista. Silloin ne eivät hajoa ja
sulaudu osaksi kokonaisuutta. Samalla tilanne, jossa organismi on, jää välttämättä
58
Valasti, 2008.
59
Falk, 1998: 19.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 41
keskeneräiseksi.60 Jos organismi ei saa vierasta materiaalia poistettua, sen on annettava
materiaalin olla sisällään (kuva 5). Persoonallisuuden kannalta introjektoitu materiaali voi
myös sisältää arvoja ja käsityksiä, joiden mukaan osa persoonasta on sopimatonta ja vierasta.
Kuva 5 Kun organismi nielaisee vierasta materiaalia
pureksimatta sitä, sillä on mahdollisuus oksentaa vieras materiaali
ulos. Jos tämä ei onnistu (ulkoisen paineen estäessä), organismin
on sopeuduttava muulla tavoin. Organismi tottuu vieraaseen
materiaaliin ja pitää sitä lopulta omanaan. (Kuva on tekijän.)
Introjektio on vahingollinen, kun se rajoittaa persoonan itsenäisyyttä. Introjektio voidaan
määritellä myös pyrkimykseksi elää ulkoa tulevien vaatimusten mukaan. Introjektoiva
ihminen sanoo “kyllä”, kun tahtoo sanoa “ei.” Hän kokee alituisia vaatimuksia: “Minun
täytyy aina laittaa muut ihmiset etusijalle.” Introjektoivan henkilön on tärkeätä hahmottaa,
että hän on olemassa nimenomaan itseään varten. (Kristillinen periaate tuntuu tässä sopivalta,
vaikka se onkin monesti opittu introjektoimalla: “Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi.”)
Itseään arvostamalla kehittyy kyky arvostaa myös muita.
Projektio
Projektio on introjektion vastakohta. Projektiossa henkilö sijoittaa ulkopuolelleen, mitä ei
tahdo tiedostaa kuuluvan itselleen (kuva 6). Projektiota voidaan kutsua heijastamiseksi.
Projektio tapahtuu, kun henkilö ei pysty hyväksymään tunteitaan ja tekojaan. Silloin hän on
introjektoinut käsityksen, että jotkut tunteet ovat hyväksyttyjä ja toiset eivät. Tämän jälkeen
henkilö näkee nämä ominaisuudet vain itsensä ulkopuolella.
Kuva 6 Voidakseen kokea itsensä eheäksi, persoona
heijastaa ulkopuolelleen osan alkuperäisestä itsestään
ja tekee siitä näin itselleen vieraan. Nyt persoona kokee
itsensä kokonaiseksi ja on tyytyväinen. (Kuva on
tekijän.)
Antaessamme pois osan itsestämme annamme myös osan voimavaroistamme. Niin kauan
kuin emme voi hyväksyä kaikkia puolia itsessämme, emme voi kohdata toisia ihmisiä
sellaisina kuin he todella ovat.61 Saatamme sanoa: “Minä en ole vihainen, sinähän tässä
murjotat.” Kaikki vainoharhat ovat projektiota. Kuten usein kuvitelmat siitä, että
60
Perls, 1969: 129-131.
61
Rosner, 1987: 56.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 42
näyttelijäkollegat inhoavat. Perlsin mukaan suurin osa siitä, mitä koemme, on projektiota.62
Näemme ympärillämme tarpeemme ja asiat, joita emme siedä tai ihailemme itsessämme.
Selkeä vinkki projisoinnista on, kun reagoimme voimakkaalla tunteella jonkin henkilön
piirteeseen, jota muut eivät vaikuta huomaavan. Projektio on myös hyödyllinen ominaisuus.
Esimerkiksi intuitio perustuu täsmälliseen projektioon. Emme voi koskaan kokea suoraan,
mitä toinen ihminen tuntee, vaan perustamme arviomme lukuisiin käyttäytymisvihjeisiin,
joista osan havaitsemme epäilemättä tiedostamatta. Toisten kokemat tunteet tavallisesti
herättävät meissä vastaavia tunteita, siksi voimme havaitsemalla tarkasti omat tunteemme,
määritellä, mitä toinen henkilö tuntee63.
Jotta ihminen pääsisi eroon tiedostamattomasta tavastaan projisoida, hänen on ensin
hyväksyttävä, että hänellä itsellään on tunteet, joita projisoi. Onko hänessä itsessään
esimerkiksi jotain samaa, mitä hän ei siedä toisessa ihmisessä? Sen jälkeen hänen on
hyväksyttävä projisoimansa tunteet ja koettava ne. Henkilön on pureskeltava introjektionsa,
jotka on liittänyt kieltämiinsä tunteisiin. Sylkeminen, ulostaminen ja oksentaminen ovat
orgaanisen itsesäätelyjärjestelmän mekanismeja, joissa projektio toimii elimistön hyväksi.
Retroflektio
Retroflektiota voidaan kutsua sisäänpäin kääntämiseksi. Retroflektio on joko sitä, että
ihminen tekee itselleen sitä, mitä tahtoo itse tehdä toisille tai sitä, mitä tahtoo toisten tekevän
itselleen. Esimerkiksi hän ei ilmaise vihaansa, vaan syyttää itseään siitä, millainen on, tai ei
etsi haluamaansa rakkautta, vaan estää itseään toteamalla, ettei ole sen arvoinen. Toinen
esimerkki: henkilö hyväilee itseään sen sijaan, että pyytäisi sitä toiselta. Retroflektiossa
yksilö siis kääntää ulos pyrkivän impulssin takaisin itseensä (kuva 7).
Kuva 7 Retroflektiossa organismi kerää itsestään kimpun energiaa, mutta ei anna sen kohdata
ulkomaailmaa, vaan “vetäisee sen takaisin.” Organismi pidättää energian itsellään ja varastoi sen
ympärilleen lihasjännityksenä, mikä muodostaa kehopanssarin. (Kuva on
tekijän.)
Uhma voi olla yksi retroflektion piirre, henkilö päästää aggressiota ulos
vain osaksi “hampaidensa välistä.” Itsekseen puhuminen, sisäinen dialogi
kuuluu retroflektioon. Esimerkiksi voimme puheessamme rankaista itseämme: “En ole
62
Greenberg, 2002.
63
Oldham, Key & Starak, 1988: 74.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 43
tarpeeksi hyvä!” Retroflektoidessamme raivoa saatamme ajatella: “Minun täytyy pitää vihani
sisälläni. Olisin todella paha ihminen, jos näyttäisin sen.” “Tunteiden pitäminen poissa
tietoisuudesta edellyttää ponnistusta, vaikka emme tiedostaisi tätä ponnistusta.”64 Silloin
jännitämme lihaksiamme, joita käyttäisimme ilmaistaksemme tätä tunnetta. Kaikki
ilmaisemattomat tunteemme ilmenevät kehossamme lihasjännityksinä. Kun estämme
itseämme
hengittämästä
kunnolla,
tunteemme
näennäisesti
jäähtyvät.
Tosiasiassa
tiedostamattomasti rajoitettu hapensaanti muuttaa kehittyneen innostuksen ahdistukseksi;
keho ei pääse purkamaan mobilisoimaansa energiaamme, vaan kuluttaa energiavarastojamme.65 Tunteiden puuttuminen ei silloin johdu rauhallisuudesta, vaan siitä, ettemme pääse
kontaktiin tunteisiimme.
Häpeä voi olla hyväksi, koska se sisältää häveliäisyyttä, toisten kunnioitusta, tietoisuutta
omasta rajallisuudesta. Häpeää voisi kuvata omanarvontunnon “suojelijaksi.”66 Näin häpeä
on hyvää retroflektiota, kun se lisää kykyämme toimia sosiaalisesti, liiallisena se rajoittaa
mahdollisuuksiamme kontaktiin. Retroflektion purkaminen lähtee siitä, että ihminen alkaa
tehdä muille ihmisille sitä, mitä tekee itselleen.
Kehopanssari
“Jos pyrimme suojelemaan itseämme tuskallisilta kokemuksilta ja muistoilta ja
kieltäydymme kohdistamasta tietoisuuttamme näihin kuvioihin, me harkitsemattomasti
ikuistamme ne.”67 Wilhelm Reichin kehittämästä kehoanalyysista on hahmoterapiaan
omaksuttu käsite body armouring – kehopanssari. Kehopanssari on ihmiselle tarpeellinen
fyysinen suojamekanismi, mutta se voi kääntyä itseänsä vastaan. Rosner vaati, että ajatus
kehopanssarista tulee ymmärtää kirjaimellisesti. Itsellemme muokkaamamme kehopanssari
suojaa meitä hyökkäyksiltä, joita olemme aikaisemmin kokeneet kontakteissamme
ulkomaailmaan, ja myös niiltä hyökkäyksiltä, joita ennakoimme kohtaavamme tässä
hetkessä.68
64
Oldham, Key & Starak, 1988: 10.
65
Zinker, 1977: 102. ja Perls, 1969: 267.
66
Tall, 2009: 18.
67
Oldham, Key & Starak, 1988: 29.
68
Rosner, 1987: 86.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 44
Reich kuvasi kehopanssarin olevan totunnainen jäänne, joka syntyy tukahduttamisen
tottumuksesta. Kun tukahdutamme ja pyrimme pitämään impulsseja poissa tietoisuudestamme, koemme jännitystä tai lihasten supistumista. Kun jännityksestämme tulee kroonista,
se muodostaa kehopanssarin. Samalla kehopanssaristamme tulee krooninen retroflektio.
Reich kutsui tätä prosessia “tunteiden jäädyttämiseksi.” “Keho on raskaasti panssaroitu
välttämään kipua, ja siksi se sulkee pois myös nautinnon.”69 Pitämällä jännitystä yllä
kulutamme
myös
energiaamme.
Terapiaistunnoissa
huomasin
monesti
alkavani
kirjaimellisesti väsyä vältellessäni tunteitani.
Kiristämme tiettyjä lihaksia sen mukaan, mihin tunneliikkeeseen ne yhdistyvät.
Välttääksemme
kokemasta
aggressiota,
kiristämme
esimerkiksi
olkapäitämme.
Välttääksemme surua, kiristämme rintalihaksia. Sen sijaan, että henkilö kohtaisi alistavan
johtajansa, hän voi tehdä itselleen päänsäryn. Sen sijaan, että henkilö lähestyisi ihmisiä, hän
voi jännittää hartioitaan, etteivät hänen kätensä vahingossakaan kurota ketään kohti.
Kehon tuntemukset kertovat orgaanisten tarpeidemme lisäksi psyykkisistä tarpeistamme.
Kontakti
kehomme
tuntemusten
kanssa
on
avaimemme
läsnäoloon.
Organismin
itsesäätelyjärjestelmä on kehon prosessi. Keho tietää aina, mitä se kussakin tilanteessa
tarvitsee. Kuitenkin länsimaisten ihmisten minäkuva on usein nurinkurinen. Suhtaudumme
kehoomme kuin vieraaseen. Sen sijaan koemme ajatuksemme ja mielikuvamme hyvin
henkilökohtaisina. Yhteiskunnassamme korostetaan verbaalisuutta ja älyllisyyttä. Ongelma
syntyy silloin, jos emme osaa kuunnella kehoamme ja toimimme älymme mukaan
tarpeidemme vastaisesti. Esimerkiksi tietoisuuteemme voi olla pyrkimässä tunne, mitä
pidämme lihasjännityksemme avulla kurissa.
Kehon tuntemuksia seuraamalla voimme tulla tietoisiksi kehopanssaristamme. Kokemukseni
mukaan tiedostamisprosessi helpottuu samalla, kun se tulee tutuksi. Se edellyttää, että
pidämme yllä kontaktia kehomme tuntemuksiin ollessamme vuorovaikutuksessa ihmisten
kanssa. Kehopanssarin vapauttaminen voi tapahtua liikunnan ja leikin avulla. Se edellyttää
toiston
lisäksi
ilon
luottamuksellisessa
tai
ilmapiirissä.
vuorovaikutusta, kontaktia.
69
Rosner, 1987: 86.
vähintäänkin
nautinnon
Tämän
kokemusta,
saavuttaminen
joka onnistuu
puolestaan
vain
edellyttää
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 45
Deflektio
Kun deflektoimme, teeskentelemme, ettei mitään epämiellyttävää tai kiusallista tapahdu tai
ole edes olemassa. Deflektiota voidaan kutsua välttämiseksi. Voimme tehdä sitä monella
tavalla: vaihtamalla puheenaihetta, tekemällä epäolennaisen kommentin, käyttämällä
kapulakieltä
tai
huumoria.
“Vietynä
äärimmilleen
tällainen
käyttäytyminen
on
skitsofreenikon tavaramerkki. Hän kieltää, että olisi mitään, mihin voisi reagoida – kieltää
välttävänsä reaktiota – ja jopa kieltää kieltämisensä. Ihmissuhteessa yletön deflektio voi
johtaa
välinpitämättömyyteen
tilanteeseen.”
70
ja
molemmille
emotionaalisesti
mielenkiinnottomaan
Tällainen välttely voi näkyä asenteena: “En hyväksy kritiikkiä enkä
kiintymystä.”
Deflektiossa organismi käyttää ulkoapäin nielemäänsä ainesta kuin uutta elintä, jolla se
kohtaa ulkomaailman. Silloin vieras materiaali ei tunnu täysin vieraalta eikä vaikuta vievän
tilaa alkuperäiseltä ainekselta ja antaa samalla suojaa vaarallisia tilanteita kohdatessa.
Persoona antaa kontaktiin vain ulkopintansa ja vieras materiaali estää kosketuksen syvempiin
tuntemuksiin ja kokemuksiin (kuva 8).
Kuva 8 Persoona ottaa kontaktia suojakseen
työntämällään osalla. Kun deflektoija lähestyy
ulkopuolista maailmaa, syntyy vaikutelma kontaktista,
silti toinen ei voi koskettaa hänen autenttista sisintään.
Toinen osapuoli kokee, että läsnäoloa ei synny; jotain
on kontaktin välissä ikään kuin saippuapinta, jolta
kontakti liukuu pois. (Kuva on tekijän.)
Läsnäoloa voi välttää katkaisemalla kontaktinsa sisäalueeseen, kun henkilö kokee ulkoisella
alueella tapahtuvan jotain jännittävää. Silloin hän yksinkertaisesti pidättää hengitystään ja
hänen tunteensa heikkenevät eikä hän enää tiedosta sisäistä aluettaan. Samalla myös kontakti
ulkoiseen alueeseen heikkenee ja läsnäolo huononee. Joissain tilanteissa deflektio on
hyödyllistä, kun haluamme siirtää huomion pois asiasta, jota emme voi välittömästi käsitellä
ja “laskemme kymmeneen.”
Proflektio
Hahmoterapeutti Sylvia Crocker esitteli 1981 termin proflektio, jossa kaksi resistanssia,
70
Oldham, Key & Starak, 1988: 82.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 46
projektio ja retroflektio yhdistyvät.71 Proflektiota voidaan kutsua ylihuomioimiseksi. Ihminen
tekee toisille, mitä toivoo heidän tekevän itselleen (kuva 9). Hän saattaa sanoa: “Ihailen teitä,
olette nero!” Henkilö retroflektoi impulssinsa pyytää toisilta, mitä haluaa ja heijastaa oman
tarpeensa tulla hoivatuksi ulkopuolelleen ja ottaa tarpeeseensa kontaktia kuin se olisi todella
toisessa. Proflektion liiallinen toteuttaminen johtaa autonomian menettämiseen, ihminen elää
vain muiden kautta. Eksistentiaaliterapeutti Bent Falk kertoo:
Kun ei ole tietoinen itsen ja toisen välisestä rajasta, yrittää auttaa itseään toisen kautta
käyttäen häntä sijaisena. Tällöin kumpikaan ei tule autetuksi. Auttajan osalta tämä voi
johtaa yksipuoliseen pakonomaisen epäselvään auttajasyndroomaan, jossa loppuun
palamisen vaara on suuri. Autettavassa voi herätä enemmän tai vähemmän tukahdutettu
ärtymys tai vastustus, joka nousee siitä, että häntä aliarvioidaan, kun hänen omia tarpeitaan
ei nähdä, kuulla ja kunnioiteta.72
Kuva 9 Proflektoija ei kohdista energiaa suoraan toiseen
ihmiseen, vaan tunkeutuu toisen ihmisen rajapinnalle saartorenkaaksi. Hän kohtelee toista kuin oman persoonansa etäispesäkettä, siirtomaata, jonne hän syöttää hoivaamisen tarpeensa.
Seurauksena toinen ihminen voi kokea itsensä huolenpidon
panttivangiksi. (Kuva on tekijän.)
Falk toteaa: “Paras tapa auttaa itseään eroon tästä toimintatavasta on lisätä itsetuntemusta ja
ja lopettaa omien tarpeiden moralisointi. Oman väsymyksesi voit nähdä levon tarpeena eikä
laiskuutena.73” Paras auttaja on laiska ja itsekäs, hän hoitaa omat tarpeensa eikä moralisoi.
Egotismi
Egotismi on eri asia kuin egoismi. Egotismissa kohtaamisesta on eliminoitu vuorovaikutus.
Ihminen kääntää kaiken huomion itseensä. Suomennosta etsiessäni tyydyin sanaan
itsetyytyväisyys 74, se korostaa itsen liiallista esille tuomista. “Egotisti pyrkii ylläpitämään ja
vahvistamaan mieluista kuvaa itsestään. Henkilö asettaa itsensä maailmansa keskelle eikä ole
kiinnostunut muista välittömästi (kuva 10). 75”
71
Sinay, 1998: 115.
72
Falk, 1998: 21.
73
Falk, 1998: 21.
74
Tämän määritelmän antaa Facta 2001 (1988). Egotismi on enemmän kuin itsekeskeisyyttä, Uusi
sivistyssanakirja vuodelta 1990 kääntää sen itserakkaudeksi. Se on mielestäni riittämätön joskin käytännöllinen
ilmaus, koska egotismiin kuuluu myös narsismia. Pohdin myös sanaa ylimielisyys.
75
Baumeister, R. & Zhang, L. 2006: 81-93.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 47
Kuva 10 Välttääkseen introjektoimasta uusia projektioita, persoona
voi rakentaa ympärilleen laajan puskurikerroksen vahvistamaan
käsitystä omasta erinomaisuudestaan ja suuruudestaan ja muiden
vähäpätöisyydestä. Egotistin energia pyörii luomansa fantasiamaailman
sisällä. Itsetyytyväinen käy lähes yksinomaan yksinpuhelua, miten hänen
pitäisi olla ja toimia seuraavaksi. (Kuva on tekijän.)
Henkilö pelkää tekevänsä virheen ja joutuvansa arvostelun kohteeksi. Egotisti rajoittaa
spontaanisuuttaan ja arvioi ja tarkkailee koko ajan itseään ja ympäristöään. Näin hän pyrkii
väistämään vaaraa tai riskiä. Silloin hän ei voi “päästää irti”, antautua ja kokea syvää
nautintoa.76 Tällainen henkilö voi myös väheksyä muita. Egotisti on tietoinen ja hänellä on
jotain sanottavaa kaikesta, mutta persoona vaikuttaa tyhjältä, vailla tarvetta tai
mielenkiintoa.77 Kontaktit ja tapahtumat ovat hänelle suorituksia.
Egotismi
on läheistä sukua narsismille tai “itserakkaudelle”. Voimme jäykistyä
käyttäytymisessämme taipumuksiin kuvitella itsemme ylivertaisiksi ja olla yliherkkiä
arvostelemaan muita ilman empatiaa.78 Marcus Groth totesi kurssillaan, että näyttelijät ovat
itsekeskeisiä ja narsistisia. Ilman sitä kukaan ei pyrkisi näyttämölle, mutta olisi hyvä koettaa
hellittää siitä hiukan esityksen hyväksi (TPK 25.10.1999). Keskittyminen itseemme estää
meitä kiinnostumasta muusta. Egotismissa välialue on hyvin aktiivinen, voimakas
paneutuminen kuvitelmiin estää toiminnan, energia ei tule ulos.
Näin egotismista puuttuu kahdenvälisyys tai se on heikentynyt; ihminen suuntaa kontaktinsa
ja huomionsa melkein kokonaan yhteen suuntaan, aistimaan itseään. Ilman vuorovaikutusta
ihminen ei anna eikä saa mitään.79 Hän saattaa sanoa: “Olen todella ylpeä, että selviän aina
omillani.” Silloin ihminen on kiinnostunut vain omasta osuudestaan kohtaamisessa. Hän
puhuu kuullakseen oman äänensä, tai antaa toisen ymmärtää kuinka viisas hän itse on. Tai
samalla, kun ihminen vaikuttaa kuuntelevansa toista, hän valmistautuu vain seuraavaan
vastaukseensa, tai vakuuttaa toista vilpittömyydestään tai huolestaan muita kohtaan.
“Egotistit ovat niin virittyneitä omaan ääneensä, ajatuksiinsa, tekoihinsa, tai tunteisiinsa, että
76
Clarkson, 2004: 64.
77
Perls; Hefferline; Goodman, 1969: 456.
78
The Association for the Advancement of Gestalt Therapy www-sivusto, 2008.
79
Perls; Hefferline; Goodman, 1969: 456.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 48
jatkavat ilman täyttä ymmärrystä siitä, ketä tai mitä ovat tapaamassa.”80
Tällainen itsetietoinen tarkkailu voi tulla itsessään ongelmaksi. Esimerkiksi, jos omaksumme
jonkin uuden periaatteen ja ryhdymme sen ihannemalliksi, vaikkemme ole täysin sisäistäneet
ja sulattaneet käsityksiä, ne ovat päällämme kuin uusi epämukava puku, jonka muotoon ja
mittoihin emme ole tottuneet. Silloin elämästämme puuttuu todellinen spontaanisuus, kaikki
innostuksemme aiheet näyttävät ohjelmoiduilta eikä työmme tunnu hohdokkaalta.81
Esiintyjän itsetarkkailu
Perls erottaa tietoisuuden ja itsetarkkailun kutsumalla tietoisuutta sen spontaaniksi
aistimiseksi, mitä ihmisessä nousee esiin (ks. s. 51). Itsetarkkailu on sen vastakohtana
harkittua tarkkaavaisuuden suuntaamista niihin tapahtumiin, joista henkilö on tietoinen,
jolloin hän arvioi, korjaa, kontrolloi ja häiritsee havaintojaan, mikä usein muokkaa niitä tai
estää
niiden
tulemista
tietoisuuteen
sellaisinaan.82
Perls
kirjoittaa
itsetarkkailun
synnyttämästä itsetietoisuudesta (selfconsciousness):
Itse asiassa se on lievin ja yleisin vainoharhan muoto. Itsetarkkailu poikkeaa jossain
määrin ramppikuumeesta, mutta on usein kietoutunut siihen. Termi itsetarkkailu on
harhaanjohtava; sen pitäisi kuulua “kriittinen yleisön tarkkailu.” Puhuja ei ole todella
tietoinen yleisöstä ja näkee sen yhtenä sumeana joukkona.
Tästä sumeasta joukosta tulee valkokangas hänen heijastuksilleen. Puhuja kuvittelee
yleisön kriittiseksi ja pahantahtoiseksi sen sijaan, että ottaisi selvää mitä todella tapahtuu.
Hän projisoi kriittisen asenteensa heihin. Hän myöskin projisoi oman huomionsa heihin ja
tuntee itsensä huomion kohteeksi.83
Yleisön läsnäolon tuoma paine muistuttaa perusahdistustamme, lapsuutemme kuolemanpelkoa. Kaikki esittäessämme kokemamme ongelmat ovat Grothin mukaan lähtöisin
perusahdistuksemme kieltämisestä. Esimerkiksi narsistisella näyttelijällä voi olla vaikeaa
tyytyä siihen, että tekstin esittäminen sellaisenaan riittää.
Grothin mukaan näytteleminen ei ole vaikeata sinänsä. Esittäjän tärkein tehtävä on olla
läsnä, ei keskittyä ilmaisuun. Ilmaisu seuraa läsnäolosta, joka on kaiken edellytys. -80
Verkkosivu, 2.8.2008: The Association for the Advancement of Gestalt Therapy.
81
Perls; Hefferline; Goodman, 1969: 456.
82
Österlin, 2004: 31.
83
Perls, 1969b: n. ¾ paikkeilla (ei sivunumerointia).
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 49
Lähtökohtaisesti esittäjän, samoin kuin ohjaajankin tehtävänä on yrittää mahdollisuuksien
mukaan olla häiritsemättä tekstiä. Tärkeää on tarina, jonka näyttelijänä haluaa yleisölle
kertoa. Tämä vaatii paljon nöyryyttä ja oman riittämättömyyden tajuamista, jopa
näyttelijän tekniikan ohitsekin. Tekniikka on usein näyttelijälle keino välttää autenttista
läsnäoloa.84
Myös itsekriittisyys on egotismia. Mametin mielestä näyttelijät sisäistävät jo opiskeluaikana
väärän kuvan työstään, minkä seurauksena he arvioivat esityksiään kamalina ja itseään
kauheina. Mamet ihmettelee, mitä vikaa huonouden kokemisessa on. Hänen mielestään sen
voisi ajatella olevan oikeutettu toive voida kehittyä. Sen sijaan se ilmaisee hänen mukaansa
toiveen, että olisimme miellyttäneet auktoriteetteja. “Ja kun auktoriteettia ei ole (tai itse
asiassa se kehuu), asetumme itse piiskuriksi ja ruoskimme itseämme.”85
Mamet toteaa vuosien kokemuksella, että yleensä “olen paska“ ja “olen loistava“ -esitykset
olivat samanlaisia: “Jonakin iltana tuntuu paremmalta kuin toisina. Mutta näyttelijä on
väärässä antaessaan noille tunteille taianomaista merkitystä.86” Tästä on haastavaa luopua,
tielle tulevat kaikki ennakkokäsitykset esitystavasta. Keith Johnston väitti kurssillaan, että jos
esittäjä yrittää näyttämöllä olla tehokas, katsojat saavat viestin, että heidänkin on oltava
tehokkaita (TPK 6.10.2000). Näin ollen, jos esittäjä voi antaa itselleen luvan olla vähemmän
tehokas ja tuntea mitä tahansa, silloin katsojatkin voivat kokea vapautuvansa.
Esittäjän on siis lakattava vaatimasta itseltään tehokasta ilmaisua ja annettava ilmaisun
syntyä jokaisessa esityksessään uudelleen, muuten se on kuollutta. Näin esittäjä voi sallia
itselleen mahdollisuuden olla välillä epäaito ja myös teeskennellä ilman miellyttämistä.
Groth totesi: “Ensin on opittava olemaan näyttelemättä. Sen jälkeen on helppo näytellä.
Silloin voi kestää, että on välillä falski” (TPK 13.3.2000). Epäaitouden ja teeskentelyn
hyväksyminen edellyttää, että ihminen kunnioittaa omaa autenttista minäänsä ja hyväksyy
epätäydellisyytensä.
Hahmoterapeutti Max Bremer totesi intensiivijaksollaan (1 kurssi), että esitystilanteesta voi
tehdä ongelman myös pitämällä tekstiä todella huonona. Silloin emme tunne riittävämme.
Bremeristä ei ole tärkeätä, minkä takia teksti on valittu. Joka päivä saattaa kuitenkin olla eri
syy. Asian kanssa voi Bremerin mielestä toki painia paljonkin, jos haluaa, muttei tarvitse.
84
Teatterikorkea nro 1, 2000: 27-29.
85
Mamet, 1999: 61.
86
Mamet, 1999: 64.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 50
Bremer totesi, että narsistisella näyttelijällä on vaikeata silloinkin, kun teksti on hyvä,
esimerkiksi Rosa Liksomin novellit, jotka ovat aina vaikuttavia, esitti niitä miten tahansa
(TPK 13.6.2000).
Tervettä narsismia on itseapu (ks. s. 63), huomion keskittäminen omiin vahvuuksiin. Jonkin
verran egotismia on välttämätöntä tehdessämme päätöksiä ja toteuttaessamme pitkäaikaisia
prosesseja. Jos emme kykene hillitsemään spontaania innostustamme, voimme esimerkiksi
tehdä asioita, joita myöhemmin kadumme tai joita meidän on pakko ja hankalaa peruuttaa.
Terveellinen egotismi antaa meidän astua syrjään itsestämme tai tilanteestamme ja tarkastella
viileästi, onko se todella, mitä haluamme.87 Näin egotismi on tilapäisesti terapeuttista.
Konfluenssi
Kontaktin
välttämisestä
sulautumiseksi.
seuraa
Konfluenssi
on
konfluenssi.
mielentila,
Konfluenssia
jossa
ihminen
voidaan
rajoittaa
kutsua
yhteen
tietoisuuttaan
ympäristöstään ja lopulta menettää sen kokonaan eikä kykene enää erottamaan itseään
ympäristöstään (kuva 11). Voimme olla konfluenssissa kaiken kanssa: voimme sulautua
tunteeseemme, havaintoomme, toimintaamme tai ajatukseemme ja kaikkiin niistä yhtä aikaa.
Kontaktissa muihin ihmisiin hämmennämme itseämme: emme tiedä enää keitä olemme ja
kuka toinen ihminen on: “Onko tämä minun tuskaani vai toisen ihmisen tuskaa? Onko hänen
toiveensa minun toiveeni? Sinun täytyy olla nälkäinen, minä olen.”
Kuva 11 Konfluenssissa kontakti on estetty. Rajapintoja ei voi tuntea.
Organismit ovat sulautuneet yhteen. Osa omasta persoonasta jaetaan
toisen kanssa. Tämä aines muodostaa kontaktin väliin epämääräisen
jakamattoman vyöhykkeen täynnä salaisuuksia, tabuja ja oletuksia.
Kumpikaan ei enää tiedä kenelle alue kuuluu. Sulautumisen kestäessä
*
pitkään alueesta tulee myrkyllinen tila. (Kuva on tekijän.)
Konfluenssissa olevien välillä vallitsee sanaton sopimus välttää epäsopua: “Meidän
perheessä ei pidetä tunteilusta.” Konfluenssille on ilmeistä erilaisuuden pelko. Ironista on,
että ainoastaan kontaktissa – kun kaksi ihmistä kunnioittaa heidän välisiään ainutlaatuisia
eroja – he voivat kokea intiimiyden, läheisyyden ja “yhteenkuulumisen” tunteen.88
87
Clarckson; Mackewn, 1993:77.
*
Erotan tämän symbioosista, koska symbioosissa riippuvuus perustuu molemminpuoliselle vuorovaikutukselle,
jossa molemmat antavat, mitä toiselta puuttuu ja saavat, mitä itseltä puuttuu ja ravitsevat näin toisiaan.
88
Rosner, 1987: 63.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 51
Ihmisille on tärkeää löytää yhtäläisyyksiä varsinkin niiden ihmisten kanssa, joilta saa tukea.
Yhtä tärkeää on kyetä löytämään eroavaisuuksia itsensä ja muiden ihmisten välillä, koska
silloin ihminen varmasti tietää, kuka hän on. Konfluentin henkilön on tärkeää määritellä
rajansa selkeästi ja oppia sanomaan “ei” ja sanoa me-sanan sijasta minä. Fyysisesti ihminen
voi saada kontaktin rajansa (contact boundary) laajentumaan avaamalla suutaan. Kun
pidämme suumme kiinni, kontaktin rajamme voi tulla liian lähelle, kiinni ihoomme. Hengitys
on myös aggressiota, ulospäin virtaamista, sillä otamme myös tilaa itsellemme. Sulkemalla
suun ihminen varmistaa, ettei kukaan työnnä mitään hänen sisäänsä, samalla hän myös estää
itseään tuomasta mitään ulos. Tuijottamalla silmiin päädymme helposti konfluenssiin toisen
ihmisen kanssa ja pelkästään räpyttelemällä silmiämme tunnemme erottautuvamme hänestä.
Näissä ilmiöissä on kyse taustan ja kuvion erottamisesta.
Hahmoterapian neljä kulmakiveä
Tiedostaminen, kontakti, tässä ja nyt oleminen ja vastuu nähdään hahmoterapiassa sekä
yksilön välineinä että vaiheina hänen toteuttaessaan energian kiertoansa, siis tyydyttäessään
tarpeitaan. Siksi niitä kutsutaan metodin kulmakiviksi. Olemalla tietoinen, ottamalla
kontaktia, pysymällä kontaktissa tässä ja nyt, aistimalla sekä sisäistä että ulkoista
maailmaamme, tarkistamalla onko niiden vuorovaikutuksessa merkitystä, voimme harkiten
parantaa orgaanista hyvinvointiamme ja samalla saatamme jopa tehdä olemassaolostamme
elämisen arvoisen.
Tiedostaminen
Tiedostaminen on hahmoterapian perustyöväline. Perlsin mukaan tietoisuus on sitä, että
ihminen aistii ja kokee spontaanisti, mitä on hänen ulkopuolellaan ja/tai mitä nousee hänen
sisältään: mitä teemme, tunnemme ja suunnittelemme. Toisin sanoen tiedostaminen on sitä,
että erotamme spontaanisti todelliset aistimuksemme siitä, mitä kuvittelemme näkevämme ja
kokevamme.89
Muoto tai tyyli kuvastaa luonnetta ja on siksi tärkeämpi kuin keskustelun sisältö. Näin ollen
Perls koki terapiatilanteessa kysymyksen “miten” merkittävämmäksi kuin fenomenologisen
kysymyksen “mitä.” “Tätä ajatusta seuraten Perls teki “miksi”-kysymyksestä tabun.
89
Rosner, 1987: 28.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 52
Suuntaamalla huomionsa sisäänpäin henkilö tuo tietoisuuteensa keholliset ja emotionaaliset
tuntemuksensa: “Kuinka minä olen?” Kun ihmisen tietoisuus tässä ja nyt olemisesta
tarkentuu, hänen havaintonsa tarkentuvat ja muodostavat selkeitä kuvioita. “Kun hän kokee
tapansa, joilla estää itseään “olemasta” nyt – tavoista, joilla hän keskeyttää itsensä – hän
alkaa myös kokea minuutensa.” Minuuden perustana on näin ollen henkilökohtaisen
olemassaolon toteaminen. Esimerkkejä: “Kuinka hengitän juuri nyt? Millainen kontakti
minulla on vatsaani juuri nyt? Millainen ääneni laatu on juuri nyt?” Nämä havainnot ovat
myös osa maadoittamista. Perls on todennut tiedostamisesta:
Tiedostaminen itsessään ja itsestään – voi olla parantavaa. Koska täysi tietoisuus tuo
meidät tietoiseksi organismin itsesäätelystä ja silloin voimme puuttumatta ja
keskeyttämättä antaa elimistön ottaa ohjat käsiinsä; voimme luottaa organismin
viisauteen.90
Bremer korosti, että on tärkeätä hengittää, se saa ihmisen tuntemaan asioita. Hän selitti, että
hengittäessään syvään, ei vain yläkeuhkoilla, voi maadoittaa itsensä. Maadoittaminen antaa
kehon sisälle liikkumatilaa asioiden tapahtua. (TPK 13.6.2000.) On tärkeää painottaa
uloshengitystä. Ensiksi siksi, ettemme saisi liikaa happea ja hyperventiloisi. Toiseksi
uloshengitys suuntaa energiaamme ja huomiotamme itsestämme ulos. Hengittäessämme
kunnolla tunnemme lämpiävämme, tunteemme voimistuvat ja koemme itsemme eläviksi,
läsnäoleviksi.*
Kuvion ja taustan vaihtaminen palauttaa meidät aina läsnäolemiseen. Voimme nousta ylös tai
muuttaa muulla tavalla tilannetta. Voimme esimerkiksi tarkistaa vaikuttaako äänenvoimakkuutemme vireyteemme. Kun puhumme kuuluvalla äänellä, voimme kokea itsemme
elävämmiksi ja enemmän läsnäoleviksi. (TPK 13.6.2000.)
Luulisi olevan itsestään selvää, että normaali aikuinen on tietoinen siitä, mitä tapahtuu ja
myös hyväksyy sen, mitä kokee. Tosiasiassa hän on usein kaukana tiedostamisesta eikä siksi
90
*
Perls, 1976: 17.
“Rintakehällä on ideaalinen ovaalimuoto. Poikkileikkauksena nähtynä sen halkaisija sivusta sivuun on
suurempi kuin halkaisija edestä taakse. Sisäänhengityksessä rintakehä laajenee näihin molempiin suuntiin. Se
myös pitenee pystyakselinsa mukaan, kun pallea laskeutuu. Kylkiluut vastaavasti avautuvat ja sulkeutuvat ikään
kuin sälekaihdin. Samalla kun kaikki yllä mainittu tapahtuu, myös selkäranka pidentyy ja suoristaa alempaa
lannerankaa ja keinauttaa lantiota eteenpäin. Tämä saa aikaan aaltoliikkeen koko selkäytimessä, antaen jokaisella
hengenvedolla sykäyksen keskushermostolle (selkäytimelle ja aivoihin). Itse asiassa tämä liike pumppaa
selkäydinnestettä näiden rakenteiden pääkanavia pitkin.” (Kurtz & Prestera, 2004: 49.)
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 53
tietenkään pysty hyväksymään kokemuksiaan.91 Sitä varten on tultava tietoiseksi ilmeisestä.
Ilmeinen on edessämme ja kaikkialla ympärillämme. Emme näe sitä, koska tarkkailemme
kaikkea muuta. Sen lopettaminen edellyttää harjaantumista.
Grothin hahmoistunnoissa tapahtui usein, että kun katsoja kertoi enemmän mielikuvistaan,
niistä paljastui jokin ahdistava muisto. Esittäjän puhuma teksti herätti muiston tietoisuuteen,
ja koska se oli tuskallinen, myös katsoja vältti kontaktia siihen ja siksi samalla esittäjään eikä
enää seurannut tekstiä. Katsojan kyky vastaanottaa esitystä oli näin osittain suhteessa hänen
omaan tietoisuustasoonsa.
Tiedostamisen tasot
Tiedostamisen voi siis ajatella olevan havaitsemista. Hahmoterapiassa tutkitaan havaintoja
kolmella alueella:
•
•
•
Ulkoinen alue. Aistimme: näkö, tunto, hajuaisti, maku ja kuulo.
Välialue. Ajatteluprosessit: harkinta, suunnittelu, kuvittelu, muisti ja analyysi.
Sisäinen alue. Kehon tuntemukset, tunnetilat ja emootiot.
Välialue tekee meistä inhimillisiä olentoja, ja samalla se vie meidät helposti pois läsnäolosta
sen sijaan, että olisimme tässä ja nyt. Kontakti ulkoiseen ja sisäiseen tasoon edellyttää
läsnäoloa. “Carpe diem.” Hahmoterapiassa enin osa huomiosta on nyt-hetkessä, siksi
välitasoa pidetään toisarvoisena. Tarkoitus on silti, että huomio virtaa vapaasti kaikkien
alueiden välillä sulkematta mitään tiedostamisen tasoa pois.
Kontakti
Hahmoterapian mukaan kaikkien eliöiden toiminta perustuu pyrkimykseen päästä kontaktiin
ympäröivien ilmiöiden kanssa. Eksistentialisti, filosofi Martin Buber on teoksessaan Minä
ja Sinä kirjoittanut:
Ei ole niin, että lapsi ensin havaitsisi esineen ja asettuisi sitten yhteyteen maailman kanssa.
Vaan yhteyteen pyrkiminen on ensimmäinen, ojennettu avattu kämmen, johon meidät
kohtaava painautuu. -- Alussa on yhteys, inhimillisen olennon kategoriana, valmiutena,
tarttuvana muotona, sielun mallina, yhteyden apriorina, myötäsyntyisenä Sinänä. 92
91
Starak, 2004b: 2.
92
Buber, 1999: 50.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 54
Buber pohtii myöhemmin teoksessaan lapsen kasvua ja väittää: “Ihminen tulee Minäksi
Sinän kautta.”93 Buberin näkemysten perusteella ajatellen ihminen on “luotu” kontaktiin.
“Kontakti on jatkuvasti virtaavaa yhteyttä ulkoiseen alueeseen, välialueeseen ja sisäiseen
alueeseen; elävänä, kaikkine tunteinemme, tarpeinemme ja fyysisine tuntemuksinemme.”94
Kontaktimme laatu on elämämme laadun perusta. Katsominen ei pelkästään tee kontaktia,
vaan sen laatu. Vaikka ihminen katsoo, hän voi silti välttää vaikuttumasta siitä, mitä katsoo.
Kontaktien laadun muutos on aina seurausta valinnasta ja se tapahtuu juuri kontaktin rajalla.*
Tiedostaminen edellyttää kontaktia, mutta voimme olla kontaktissa ilman tiedostamista.
Maailmassa oleminen tapahtuu siis suhteessa toisiimme. Näin ollen ilman kontaktia emme
ole elossa. Näyttelijäntyön kannalta tämä on olennaista. Koemme helposti, että pelottavinta
on koskettaa toista syvälle ja antaa toisen koskettaa itseämme syvälle. Kontakti johtaa
muutokseen, emmekä voi ennustaa sen lopputulosta; pelkäämme kontaktissa menettävämme
sen minuuden, joka olemme nyt.95 Voimme myös pelätä menettävämme kontaktin ja siksi
pelätä kontaktia. Ironista on, että usein tapahtuu juuri päinvastoin: mitä enemmän otamme
kontaktia, sitä enemmän tunnemme itsemme ravituksi ja täyttyneeksi.96
Kontaktissa meillä on parempi käsitys itsestämme kuin aikoina, jolloin emme juurikaan ole
vuorovaikutuksessa ympäröivän maailmamme kanssa.97 Kontaktissa organismi muodostaa
olemassaololleen merkityksen. Perls toteaa, että merkitys on suhde, joka etualalla on
taustaansa. 98 Näin merkitystä ei voi olla ilman (asia)yhteyttä. Yksi syy, miksi kontaktin
käsite on hahmoterapiassa niin tärkeä on se, että kontakti on väline, jonka avulla ihmiset
kasvavat ja muuttuvat.99 Toisaalta kontakti ei ole velvollisuus; kontaktimme on juuri
sellainen kuin itse haluamme ja tarvitsemme. Tämä on tärkeää myös näyttelijäntyössä.
93
Buber, 1999: 52.
94
Blomqvist, 1997: 5.
*
Näin ollen myös esitykseni toteutuvat kontaktin rajalla. Palaan tähän luvussa 3.
95
Clarkson & Mackewn, 1993: 56.
96
Rosner, 1987: 36.
97
Clarkson; Mackewn, 1993: 60.
98
Perls, 1976: 64. (Perls on ottanut vaikutteita merkityksen pohdintaansa semantiikasta, fenomenologiasta ja
eksistentialismista.)
99
Clarkson; Mackewn, 1993: 55.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 55
Minä ja Sinä
Tämän käsitteen kehitti eksistentialisti Martin Buber: “Kun ihminen sanoo Minä, hän
tarkoittaa joko Minä–Sinä tai Minä–Se. Tapa jolla ihminen kutsuu maailmaa Minä–Se tai
Minä–Sinä heijastaa hänen perustavaa elämänasennettaan, hänen tapaansa olla.”100 Buberin
Minä–Sinä -suhde edustaa ihmistenvälistä tasa-arvoista kohtaamista ja Minä–Se -suhde
ihmisen taipumusta esineellistää kaikki kohtaamansa. Laitan yhtäläisyysmerkin tasavertaisen
ihmissuhteen ja kontaktin välille. Jorge Rosner selittää Buberin Minä–Sinä -käsitettä näin:
Jokaisessa meissä on sisäinen suuntaus kääntää kaikki Sinäksi, kaipaus viivähtää ikuisessa
Sinässä. Kannamme sisällämme tietoa tästä Sinästä, jonka tulemme kohtaamaan. Tämä
ilmenee valppautena, eräänlaisena odottamisena ja näkemisen tapana, joka sallii meidän
välittömästi oivaltaa jokainen kohtaamisen mahdollisuus tulla Minäksi ja Sinäksi. Tämä
värisevä odotus on alkukantaista, myötäsyntyistä ja olemisemme perustassa olevaa.101
Kun yhdistän Sinä-Minä -käsityksen Perlsin ajatukseen, että tiedostaminen itsessään
parantaa, ajattelen, että tiedostava kontakti toisen ihmisen kanssa on itsessään tervehdyttävä
ja parantava. Se on maaginen hetki. “Olemassaolon tiedostamiseksi kontakti on
välttämätön.”102 “Psykologisella tasolla ihminen tarvitsee kontaktia yhtä lailla kuin
fysiologisella tasolla ruokaa ja juomaa.”103 Kontaktin välttämisen hinta on kuoleentuminen,
robottimainen elämä. Näin ollen kontakti muihin ihmisiin on välttämätöntä ja täysin
korvaamatonta. Ihminen voi elää ja olla pitkiä aikoja ilman kontaktia muihin ihmisiin, mutta
suhteemme ihmisiin ratkaisee ihmisyytemme laadun! Parhaimmillaan voimme kohdata
autenttisesti ja tunnistaa itsemme osaksi ihmiskuntaa, lenkkinä historian ketjussa. Samassa
mielessä teatteri on välttämätöntä ja täysin korvaamatonta. Ajattelen, että terapia ei ole
välttämätöntä, mutta korvaamatonta, koska kontakti on välttämätöntä.
Seuraava runo on “hahmorukous”, jonka Fritz Perls muotoili. Tämä “mantra” kuvailee
tasavertaisen ihmissuhteen, jossa molemmat osapuolet ovat subjekteja.
Minä teen minun asiani ja sinä teet sinun asiasi.
100
Blomqvist, 1997: 5.
101
Rosner, 1987: 113.
102
Rosner, 1987: 35.
103
Perls, 1973: 25.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 56
En ole tässä maailmassa täyttämässä sinun odotuksiasi
etkä sinä ole tässä maailmassa täyttämässä minun.
Sinä olet sinä ja minä olen minä,
Jos me sattumalta löydämme toisemme, se on kaunista.
Jos emme, sitä ei voi auttaa.104
Tässä ja nyt
Elämä on jatkuvaa nykyhetkeä. Oleminen tässä ja nyt on hahmoterapian lähtökohta, huomio
tarkennetaan toistuvasti olemiseen tässä ja nyt, käsillä olevaan nyt-hetkeen. Sen sijaan, että
puhuttaisiin siitä, mitä pitäisi olla tai tehdä, asioita tehdään. Ollessamme läsnä emme piiloudu,
vaan tulemme selkeästi näkyville kaikin kehomme, mielemme ja sielumme keinoin:
kokonaisena, elävänä, valppaana ja olemustamme pienentämättä. Läsnäolo on täälläoloa.
Läsnäolo edellyttää, että jatkuvasti vahvistamme tai tarkistamme oman olemisemme
jokaisessa uudessa hetkessä. Läsnäoloa ei voi tavoitella, tavoittelu on tekemistä; läsnäolo ei
ole tekemistä, vaan olemista. Joko olemme tai emme ole läsnä. Huomaamme läsnäolon siitä,
että olemme kontaktissa ja havaitsemme asioita sekä siitä, että tiedostamme, mitä
kehossamme tapahtuu. Kun emme ole läsnä, itse harvoin huomaamme sitä.
Vastuu
Suomen kielen sana “vastuu” tuntuu vaativalta. Englannin kielen sana “responsibility” –
ability to respond, on mielekkäämpi; kyky vastata siihen, mitä havaitsemme ja tunnemme.
Tämä ilmaus antaa mahdollisuuden käsittää vastuun konkreettisesti. Katkaisemalla kontaktin
kehomme tuntemuksiin vältämme vastuuta. Vasta kun tunnemme vastuumme, olemme
itsenäisiä. Yllättävästi se voi tarkoittaa, että en ole vastuussa sinun teoistasi ja sanoistasi.
Myöskään sinä et ole vastuussa minun teoistani ja sanoistani. Voimme ajatella, ettemme ole
vastuussa siitä, keitä olemme tai mihin päätämme kohdistaa tietoisuutemme. Tämä
näkökulma ruokkii avuttomuutta ja epätoivoa. Sillä hetkellä, kun myönnämme olevamme
vastuussa itsestämme – huolimatta siitä, mitä vanhempamme tekivät meille tai kuinka
yhteiskunta on kohdellut meitä – saamme mahdollisuuden muuttua ja kasvaa.105
Jos pidämme itseämme uhrina, emme voi tehdä kovin paljoa elämällemme. Usein uhriksi
asettuminen on helpompaa kuin vastuun ottaminen; kysymys on eksistentiaalinen.
Ollessamme tyytymättömiä voimme syyttää ohjaajaa, vastanäyttelijää tai mitä tahansa
104
Perls, 1976: alkulehti.
105
Oldham, Key & Starak, 1988: 36.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 57
ulkopuolellamme. Tosiasiassa olemme itse vastuussa omista tarpeistamme, esimerkiksi
minkälaista kontaktia tarvitsemme tässä ja nyt. Voimme kääntää näkökulman: “Miten asetun
uhriksi?” Silloin tulemme tietoisemmaksi omasta valinnastamme. Sen jälkeen joudumme
kysymään:
“Mikä
estää minua valitsemasta
toisin?” Vastuu tulee
esille myös
sananvalinnoissa. Voimme sanoa: “En osaa,” vaikka tarkoitamme: “En halua.” On toki hyvä,
että kunnioitamme myös uhriutemme tuntemuksia, koska aina meillä on jokin syy siihen,
miten koemme elämämme. Kannattaa kuitenkin punnita, onko kokemuksestamme
maksamamme hinta kohtuullinen ja kuinka paljon menetämme elämästämme pitämällä
kokemustamme yllä. Haluammeko luopua siitä?
Voimme myös välttää ja unohtaa kokonaisen osan itsestämme, tai jopa kieltää ja hylätä sen.
Jos emme käytä osaa olemisestamme, emme ole läsnä. Kun olemme tyytyneet olemaan läsnä
vain osittain, emme voi eheytyä emmekä toteuttaa itseämme kokonaan. Sen sijaan toivomme,
että muut huolehtivat tarpeistamme ja hoitavat meitä, kun ahdistumme tai haluamme jotain.
Uskaltaessamme olla, mitä olemme saamme kontaktin iloon, ja voimme sulattaa pelon
rakkaudeksi.*
Organismi – ympäristö –kenttä
Hahmopsykologi Kurt Lewin kehitti kenttäteorian, jonka mukaan yksilö järjestää koko
ympäristönsä sekä vallitsevien olojen että oman merkittävimmän kiinnostuksensa mukaan
tässä ympäristössä tai kentässä. Hänen kuuluisa esimerkkinsä oli tarjoilija, joka pystyi
muistamaan, mitä jokainen asiakas pöydässä oli tilannut kunnes he olivat maksaneet, ei enää
sen jälkeen.106
Ihmisten toiminta organisoituu muodostamalla vuorovaikutussuhteiden verkostoja. Jokaisella
on oma elämänkenttänsä*, joka sisältää kaikki ihmisen kokemukset ja hänen omaksumansa
maailmankatsomuksen. Kun kohtaamme toisen ihmisen ja hänen elämänkenttänsä,
muodostamme hänen kanssaan vuorovaikutussuhteen meitä ympäröivässä laajemmassa
*
Kesällä 2004 hahmoterapiaseminaarissa Orøssä Tanskassa australialainen terapeutti Yaro Starak toi esille
käsityksen: “Ympärillämme universumissa on riittävästi rakkautta. Meidän täytyy vain sulattaa pelko. Riski on,
että saamme niin paljon rakkautta, että menetämme järkemme ja tulemme tuntoihimme.” Voiko olla parempaa?
106
*
Lewin, 1951.
Käytän Lewinin käsitettä: elämänkenttä. Lewin, 1951.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 58
kentässä. Samoin ihmisryhmät muodostavat verkostojen kenttiä. Näin toimimme aina
ympäristöstämme käsin. Perls käsitti, että myös ympäristö muovaa osan siitä, mitä me
olemme ja minne menemmekin tuomme tämän maailman mukanamme.107 Näin ollen suuri
osa siitä, miten havaitsemme ympäristömme, on omaa projektiotamme. Näemme
ympäristössämme omat tarpeemme. Katolilaismunkki Angelus Silesius (1624–1677)
kirjoitti: “Et ole paikassa, paikka sinussa.”108 Olemme keskinäisessä riippuvuudessa
ympäristöstämme. Siksi ihmisen käyttäytymisen ymmärtämisessä on lähdettävä tilanteen tai
kentän tajuamisesta kokonaisuutena.
Hahmoterapeutti Peter Philippson totesi, että tiedostaminen tapahtuu persoonien
(organismien) välissä, kontaktin rajalla. Silloin kahden organismin kontaktin rajat kohtaavat.
Philippsonin mukaan kontaktissa on kaksi puolta: kontakti itseen ja kontakti toiseen tai
ympäristöön. Kontakti itseen on vetäytymistä tässä kentässä.109 Oletan, että eliöillä on
luontainen pyrkimys ja kyky vetäytyä ja palata, supistua ja laajentua. Tällaisen mekanismin
avulla eliöt voivat suojella omaa integriteettiään.
Philippson teki kontaktin raja -tapahtumista seuraavia selvästi eksistentiaalifilosofisia
huomioita. Hän määritteli tiedostamisen kontaktin raja -toiminnoksi, jossa puhdas kontakti
on kontakti ympäristön kanssa osana organismi–ympäristö -kenttää: “Ottaessani kontaktia
“pyyteellisesti” lähtökohtanani on tasapainon puute (kiinnostus, halu, tarve), ja uskon
(tiedon, introjektion ja projektion perusteella) sinun voivan auttaa minua saamaan sen
tasapainoon.” Philippson toteaa: “Jos tavoitteeni on saada todellista kaksisuuntaista
kontaktia, minun on tiedettävä tarkasti, että sinä tahdot antaa, mitä minä tahdon ja tahdot,
mitä minä annan. Näin sinun kontaktisi lähtökohtana kanssani on oltava vastakkainen
epätasapaino.” Sitä vastoin:
“Puhtaassa kontaktissa” en toivo mitään kontaktin itsensä lisäksi. Tiedämme, että
tietoisuus on suurempi kuin “minun tietoisuuteni,” mutta olemme niin tottumattomia tähän
tilanteeseen, että erehdymme helposti pitämään sitä (konfluenttina) rajojen sumenemisena
ennemmin kuin selkeytymisenä. Puhtaassa kontaktissa kohotan minuuttani ja
kirjaimellisesti menetän järkeni!110
107
Sinay, 1998: 119.
108
Silesius, 1657 1: 185 (Runon nro. Käännös tekijän.)
109
Philippson, 1990: 76.
110
Philippson, 1990: 76-77.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 59
Kontaktin rajalla kohtaavat elementit vaikuttavat keskenään kuvion muodostumiseen. Rajalla
kohtaamme erilaisuuden. Perlsin mukaan minuus on olemassa vain vuorovaikutuksessa
persoonan ja hänen ympäristönsä tai kahden persoonan välillä. Ei ole olemassa ’minua’
ilman ’toista.’111 Kontaktissa siis näemme toisemme. Silloin ihminen näkee, että toinen
ihminen katsoo häntä ja tiedostaa itse katsovansa toista ihmistä – tällöin hän myös koskettaa
jotain toisessa – sillä hetkellä hän koskettaa myös itseään; ikuista, muuttumatonta minäänsä.
Kontaktissa siis myös kosketamme toisiamme. Näin vuorovaikutus saa aikaan olemassaolon.
Olemassaolo on siis osaksi nähdyksi tulemista. Sinä olet, niinpä myös minä olen.
Eksistentialismi
Eksistentiaalifilosofian näkökulmasta ihmisenä olemme jatkuvasti muutoksessa, emme
kokoelma staattisia ominaisuuksia tai mekaanisia kaavoja. Kuitenkin korostamalla järkeämme
ja hylkäämällä aistikokemuksiamme, menetämme kosketuksen “olemiseen.”112 Eksistentiaalifilosofian vaikutuksesta hahmoterapiassa korostetaan erityisesti henkilökohtaista valintaa,
joka tuo hahmoterapiaan mukaan eettisyyden. Jorge Rosner tulkitsee eksistentiaalifilosofeja
kuten Friedrich Nietzscheä siten, että “ihminen on täysin vapaa, ja siksi vastuussa omasta
merkityksestään ja arvostaan maailmassa ilman merkitystä ja tarkoitusta.”113 Ajatukseen
henkilökohtaisesta vapaudesta kuuluu läheisesti eksistentiaalinen käsitys autenttisuudesta.
Hahmoterapiassa autenttinen käsitetään Rosnerin mukaan häiriintymättömänä orgaanisena
tilana. Mutta moderni ihminen on sulautunut “nimettömiksi heiksi” eikä tiedosta
mahdollisuuksiaan elää autenttisesti. 114
Autenttisuuden välttäminen estää meitä valitsemasta tietoisesti. Eläminen autenttisesti
merkitsee selkeää valintaa: elämistä omassa integriteetissämme ja sen totuuden kohtaamista
ilman itsepetosta tai pelien pelailua, että olemme vapaita ja vastuullisia ja silti tuomittuja
kuolemaan. Kun tulemme tietoisiksi ja kontaktiin käyttäytymisemme rutiinien kanssa,
koemme väistämättä epävarmuutta tai eksistentiaalista ahdistusta.115 Joskus se voi olla kuin
111
Clarkson; Mackewn, 1993: 59.
112
Rosner, 1987: 117.
113
Rosner, 1987: 118.
114
Rosner, 1987: 118.
115
Clarkson; Mackewn, 1993: 56.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 60
kuoleman pelkoa. Autenttisuus herättää jatkuvasti näitä tunteita. Näin ollen ahdistus ei ole
oire, jota pitää lievittää tai tukahduttaa, vaan sisäinen vaikuttaja eläessämme autenttisesti. 116
Käsitän, että pysyttelemällä rutiineissani vältän tiedostamasta muita puolia elämässä. Kun
huomaan maneerini, koen heti riittämättömyyttä. Autenttinen oleminen edellyttää rohkeutta
kohdata tosiasiat sellaisina kuin ne tulevat esiin, varsinkin, kun ne tuntuvat kipeiltä.
Kohtaaminen tuo myös palkinnon: ilon olla tässä ja nyt ja mahdollisuuden nauttia
autenttisesta läsnäolosta toisten olentojen kanssa.
Hahmoterapian kannalta olennaista on, kuinka suhtaudumme ja miten valitsemme kahden
polariteetin, elämän ja kuoleman välillä. Tiedostamalla mahdollisuutemme valita päästämme
elämämme irti ennalta määrätyistä rajoitteista ja otamme itsellemme tilaisuuden määrätä
oman olemassaolomme kulun. Olemme, mitä olemme, mikään ei muuta syvintä
olemustamme. Voimme kuitenkin muuttaa asennettamme elämään ja tapaamme elää.
Polariteetit
“Polariteettien mukaan ajatteleminen on syvään juurtunut ihmisen organismiin. Vastakohtien
erottelu on olennainen ominaispiirre ihmismielessä ja itse elämässä.”117 Kaikilla elämän
ilmiöillä ja ominaisuuksilla on oltava vastakohtansa, muuten ne eivät olisi olemassa.
Voimme erottaa kuuman vain suhteessa kylmään, kevyen raskaaseen, mustan suhteessa
valkoiseen, ilon suhteessa suruun, intohimon suhteessa haluttomuuteen, rakkauden suhteessa
vihaan.118 Kaikella on polariteettinsa ja polariteetit määrittelevät toisensa. Yhtä lailla kuin
keho myös mieli toimii polariteettien perusteella. Myös aivopuoliskojen toiminnassa on
laadullinen ero.119
Hahmoterapian näkökulmasta jokainen ihminen on itsessään polariteettien päättymätön ketju.
“Aina, kun tiedostamme itsessämme jonkin puolen, sen vastakohta tai antiteesi on
epäsuorasti läsnä. Se lepää taustalla ja antaa ulottuvuuden sen hetkiselle kokemuksellemme,
116
Clarkson & Mackewn, 1993: 9.
117
Perls, 1969: 18.
118
Clarkson & Mackewn, 1993: 44.
119
Sinay, 1998: 135.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 61
ja jos voimistuu riittävästi, se ilmestyy etualalle.”120 Jokaisella tunteellamme ja käyttäytymistavallamme on polariteettinsa, vastakohtansa. Esimerkiksi: lempeä – julma, iloinen –
surullinen, luova – tylsämielinen, jne. Saatamme välillä toteuttaa vain toista näistä ääripäistä.
Pidämme jotain käyttäytymistapaamme sopimattomana ja toteutamme vain sen polariteettia.
Clarkson ja Mackewn selittävät Perlsin käsitystä polariteeteista seuraavasti:
Jotta kiinnostuksemme voi muodostua selkeäksi, vahvaksi kuvioksi jakautumatonta
taustaansa vastaan, tarvitsemme vastakohdan tai polariteetit. -- Näin ajatellen polariteetit
ovat holistinen ja eksistentiaalinen käsitys eroavuudesta. Gestaltissa ollaan kiinnostuneita
sekä ominaisuuksista, jotka erottavat että ominaisuuksista, jotka yhdistävät kentän
vastakkaisia puolia.121
Ristiriita sen välillä, mitä tunnemme ja tiedostamme itsestämme ja minkälaisen nimilapun
olemme tottuneet itseemme kiinnittämään, muodostaa polariteetit, sisäisen resistanssimme.
Polariteettien välinen jännite luo taisteluareenan, jolla jokainen meistä käy kamppailunsa
autenttisuuden ja teeskentelyn välillä. Jos emme ota käyttöön torjumiamme tunteita, ne
alkavat varjostaa elämäämme ja koska ne ovat tarpeita, alamme ilmaista niitä epäsuorasti.
Vihan sijasta kannamme kaunaa ja katkeruutta, puhumalla asioista kiertelemällä ryhdymme
marttyyreiksi tai sabotööreiksi. Samoin kuin tunteiden kätkeminen, energiaamme kuluttaa
kaikkien katastrofien kuvitteleminen, joita voisi tapahtua, jos paljastaisimme tunteemme.
Asioiden kätkeminen muodostuu tavaksi olla riippuvainen kätketystä. Se on myös tapa
välttää olemasta tässä ja nyt. Kätketty tunne tulee usein esille jollain vahingollisella tavalla.
Hahmoterapiassa pyritään löytämään sovinto ristiriitaisten polariteettien välille ja
integroimaan ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Tavoitteena on, että polariteetit lakkaavat
taistelemasta toisiaan vastaan ja alkavat tukea toisiaan. Voidaksemme integroida
polariteettimme meidän on otettava itsemme vakavasti ja mentävä aistimuksiemme tai
tunteidemme pohjiin asti, otettava vastuu omista tunteistamme, ajatuksistamme, sanoistamme
ja teoistamme.122 Tämän tuloksena ehkä haluamme luopua sellaisista tavoistamme määritellä
itsemme, jotka ovat vanhentuneita, epärealistisia tai estävät meitä toteuttamasta koko
potentiaaliamme.
120
Polster & Polster, 1974: 61.
121
Clarkson & Mackewn, 1993: 44. (Lainaan tässä mieluummin Clarcksonia ja Mackewnia, jotka ovat
tiivistäneet sen, mihin Perls käyttää neljä sivua: Perls, 1969: 17-20.)
122
Sinay, 1998: 168.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 62
Paradoksaalinen muutosteoria
Hahmoterapeutti Arnold R. Beisser löysi käsitteen paradoksaalinen muutosteoria. Muutos
tapahtuu, kun tulemme siksi, mitä olemme, ei silloin, kun yritämme tulla siksi, mitä emme
ole.123 Jos vastustamme jotain ja haluamme siitä eroon, asia pysyy elämässämme. Meidän on
siis hyväksyttävä, miten asiat ovat. Kun lakkaamme pidättelemästä tunteitamme, ja
yrittämästä olla muuta kuin olemme, saamme enemmän tilaa kokea asioita ja havaitsemme
ne kirkkaammin.
On paradoksaalista ja tavallista, että toistamme jatkuvasti toimintamalleja, jotka eivät tuota
tyydyttävää tai toivomaamme tulosta elämäämme. Meidän kannattaa hyväksyä, että kun
jokin toimintamalli ei toistamisesta huolimatta tuota tyydytystä, sitä ei koskaan tule tällä
tavalla. Silloin meidän on mielekkäintä vaihtaa toimintamallia.
Suurin paradoksi on ehkä, että meidän ei tarvitse tehdä mitään tullaksemme kokonaiseksi.
Tärkeintä on, että olemme paikalla ja pysymme kontaktissa. Kehitys itsessään tuo esille
asioita, jos haluamme pitää sen käynnissä. Hahmoterapiaistunnossa ei ole päämäärää,
tärkeintä on se, mitä tapahtuu. Olennaista on, mistä näkökulmasta katsomme asioita.
Esimerkiksi voimme löytää kärsimyksestä hilpeitä hetkiä. Voimme myös ajatella, että arvet
ja mustelmat opettavat viisautta. Emme voi pakottaa kehitystä, voimme vain antautua sille.
Kehomme antaa mahdollisuuden muutokselle. “Muutos on alituisesti tapahtumassa ja
ellemme pysy tietoisina tästä, hukkaamme itsemme hetkeen, joka on jo menneisyyttä.”124
Huomasin hahmometodikursseilla, että läsnäolon kokemukseen kuului usein ristiriita.
Esimerkiksi kun uskalsin esittäessäni pysyä kiusallisessa olossani, ilmaisuni muodostui
mielenkiintoiseksi. Silloin minun ei tarvinnut suunnitella. Riitti, kun annoin tapahtua, mitä
itsessäni tapahtui. Kun kielsin pelkoni, vein pois palan siitä surusta, mistä tarinani oli tehty.
Estin itseäni tiedostamasta haavoittuvuuttani. Päätin, että minun on opeteltava näkemään
uudella tavalla sekä elämäni että esitystilanteeni. Paradoksaalisesti heikkous ja epävarmuus
osoittautuivat merkittäviksi voimiksi, kun en enää taistellut niitä vastaan. Samalla käsitin,
että pelkoni oli myös merkki siitä, että olin tosissani ja elossa. Hahmometodi-istunnoissa
näin, että kun esittäjä oli tekemisissä eksistentiaalisen kokemuksensa kanssa, jossa tunsi
123
Beisser, 1970: 77-80.
124
Oldham, Key & Starak, 1988: 105.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 63
olleensa kuilun reunalla, hän ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Silloin hän koki olevansa todella
olemassa. Silti yritin esittäessäni välillä peittää tunteeni aiheuttamia reaktioita. Kuitenkin
antaessani itseni kokea esitystilanteen herättämät pelkoni, tulin läsnäolevaksi.
Aivan toisessa lajissa, aikidossa ihmettelen lakkaamatta kuinka kaveri kaatuu huomaamattomalla voimalla, kun horjutuksella on tietty suunta. Tapahtuman helppous hämmästyttää
minut joka kerta. Tässä lajissa tekemättömyyden paradoksi on konkreettinen: kaveri kaatuu.
Haluan soveltaa tätä paradoksia myös näyttelijäntyöhön.
Groth kertoi hahmometodikurssillaan omasta paradoksistaan näyttelijäntyössään: mitä
kauemmin hän on näytellyt soveltaen hahmometodia, sitä helpommalta se on hänestä
tuntunut, mutta samalla näyttämölle meneminen aina pelottaa häntä. Silti hän sanoi
koettavansa olla valmistautumatta mitenkään. Esittäessään hän on havainnut joidenkin
ihmisten hihittelevän, jonkun liikkuvan katsomossa, mutta hän ei ole välittänyt näistä
tapahtumista. Groth sanoi kokevansa pelon jollakin tavalla myös miellyttäväksi; osa siitä on
innostumista. Hän kertoi nauttivansa tunteesta, että adrenaliini virtaa ja alkaa tapahtua asioita
(TPK 13.3.2001). Koin itse vastaavaa esiintyessäni hahmometodikursseilla. Hyväksyessäni
ahdistukseni se muuttui innostukseksi.
Itseapu
Hahmoterapia tarjoaa välineitä, joilla voimme selvittää ongelmamme tässä ja nyt.
Perusperiaate on itseapu125 (Self support). Sen avulla voimme vähitellen olla joka hetkessä
enemmän tietoisia sanallisista, fyysisistä ja kuvitelluista teoistamme. Itseapu on
kehityskulku, jossa vähitellen tiedostamme omia käyttäytymistapojamme ja kehitämme omia
mahdollisuuksiamme. Tällä tavalla alamme löytää omia voimavarojamme ja ratkaisutapojamme. Jokainen selvittämämme ongelma helpottaa seuraavaa ratkaisuamme ja parantaa
itseapuamme. Kun alamme tiedostaa, miten olemme, voimme hyväksyä itsemme sellaisena
kuin olemme. Gestaltissa hyväksymistä ei käsitetä luovuttamisena, vaan todellisuuden
kunnioittamisena. Kun teemme havaintoja, sallimme itsemme (ja toisen) ylläpitää kontaktia
125
Falk, 1998: 19.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 64
ja samalla tietomme tilanteesta vahvistuvat. Hyväksyminen on terapeuttisesti ensimmäinen
askel lujittaessamme itseapuamme.126
Kun henkilön tietoisuus kasvaa ja hän integroi polariteettejaan, hänen kontaktinsa paranee.
Myös persoonan ydin vahvistuu kontaktin parantuessa yksilön perustunteisiin ja autenttiseen
minuuteen. Tämä on olennainen tavoite hahmoterapiassa: siirrymme ulkoisesta avusta
itseapuun. Se on aikuistumista. Näin itseapu on yksilöllinen kykymme huolehtia itsestämme,
mihin kuuluu omien tarpeidemme tyydyttäminen, tuleminen tietoiseksi siitä, että olemme
mitä olemme omassa tässä ja nyt -hetkessämme ja lopulta keskeytyneiden hahmojemme
päättäminen.127 Jos emme pysty auttamaan itseämme, emme pysty auttamaan muitakaan.
Itseapu ei tarkoita yksin seisomista, vaan kykyä hakea tukea, se ei siis ole itseriittoisuutta.
Ajatuksia taiteen tekemisestä
Luominen
Palaan projektioon. Luova projektio sisältää dialogin itsemme kanssa, joka sitten
konkretisoituu suunnitelmana tai toiminta-ajatuksena, maalauksena, veistoksena tai
käytöksenämme. “Jokainen persoona on paisunut täyteen projektioita, mutta pelkää niiden
täydestä ilmaisemisesta seuraavaa hirvittävää mielihyvää.”128 Taiteen luomisessa otamme
riskin päästää itsemme vapaaksi maailmaan; koko persoonamme, sydämemme ja sielumme.
Hahmoterapeutti Joseph Zinkerin mukaan projektio muuttuu luovaksi kolmessa vaiheessa.
Ensin opimme, että asia, jota pelkäämme on meissä itsessämme, esimerkiksi: “Pelkään omaa
julmuuttani.” Tämä on hyväksymistä. Seuraavaksi ryhdymme dialogiin polariteettiemme,
esimerkiksi julmuutemme ja lempeytemme kanssa. Tällä tavalla voimme ystävystyä kaikkien
vastakkaisten voimiemme kanssa ja alamme kokea itsemme kokonaisena. Lopuksi
muovaamme pulmamme konkreettiseksi teoksi; taiteeksi, jossa olemme tutkineet julmuutta,
perehtyneet siihen ja ymmärtäneet sitä syvästi.129
126
Sinay, 1998: 126.
127
Sinay, 1998: 130.
128
Zinker, 1978: 13.
129
Zinker, 1978: 15.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 65
Mielestäni dialogin aloittaminen polariteettien välillä edellyttää uteliaisuutta; meidän on
ensin kiinnostuttava. Silloin pääsemme introjektiostamme, velvollisuudestamme ja voimme
assimiloida tiedon. Aloittaessamme mitä tahansa taistelemme siis rakkauden ja pakon välillä.
Tämä pätee mihin tahansa. Vastatessamme esimerkiksi tenttikysymykseen avain on
uteliaisuudessa; haluamme selvittää kysymyksen itsellemme. Muuten vain nielaisemme
velvollisuuden tuottaa vastauksen. Uteliaisuus siis luo luovuuden, ehkä kannatettavaa olisi
lapsen kaltainen ihmetys maailmaa kohtaan.
Itse olen kiinnostunut taiteen tekemisestä. Zinkerin mukaan aina, kun teemme taidetta, tai
kun olemme itse taiteen välineenä – kontaktissa toisen ihmisen kanssa deflektoimatta –
emme pelkästään ilmaise sisäistä maailmaamme, vaan luomme jotain, joka on olemassa
itsenään
meistä riippumatta.
Työmme saa
oman
sisäisen
vahvistuksensa,
oman
integriteettinsä. Luodessamme jotain, joka on olemassa oman sisäisen rakenteensa varassa,
kohtaamme konkreettisen ja todellisen asian subjektiivisen elämämme ulkopuolella.
Siirrymme metafyysisen alueelle. Koskettaessamme omaa luomustamme ja antaessamme sen
olla itsenään, päästäessämme siitä irti kosketamme ja päästämme irti omasta henkilökohtaisesta identiteetistämme. Omasta identiteetistä irti päästäminen ei tarkoita, että meidän
pitäisi
hylätä
itsemme,
vaan
että
arvostamme
toista
ihmistä
varauksettomasti.
Antautuessamme kontaktiin toisen ihmisen kanssa voimme säilyttää identiteettimme ja omat
rajamme. Se voi olla perin juurin liikuttava kokemus.130
Luopuminen
Pohdin taideteoksen alkuperää ja oletin, että hahmometodin ajatuksen puhtaasta kontaktista,
josta puuttuvat vaateet, voi soveltaa kaikkeen taiteeseen. Näin ollen vasta puhtaassa
kontaktissa katsoja voi vastaanottaa teoksen sanoman ja ymmärtää sen merkityksen ilman
ennakkokäsityksiä. Sama pätee myös esittäjään. Teatterin tavoitteena on siis oltava puhtaan
elävän kontaktin saavuttaminen esittäjän ja katsojan tai vastaanottajan välillä. Koska
katsojallakin on vaateita, voidaan kysyä, onko puhdas kontakti teatterissa mahdollinen
tavoite. Ihanteellinen tavoite voisi olla teatteri, johon katsojat tulevat ilman vaateita.
Haluan käyttää teatterin yhteydessä termin organismi–ympäristö -kenttä asemasta
soveltamaani sanaa vuorovaikutuskenttä. Vuorovaikutuskentän muodostavat esittäjät ja
130
Zinker, 1978: 16.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hahmoterapia 66
katsojat ja heidän omat elämänkenttänsä, jotka luovat ennakko-odotuksia kontaktille tässä
kentässä. Lisäksi jokaisella esittäjällä on kontakti vastanäyttelijäänsä ja katsojilla jossain
määrin toisiinsa.
Kuitenkin huomasin hahmometodikursseilla usein itse häiritseväni kontaktia vuorovaikutuskentässä. Grothin mielestä näyttelijöitä yhdistää usein lapsuuden kokemus, ettei heitä ole
jossain vaiheessa nähty sellaisena kuin he todella ovat (TPK 29.3.2000). Tästä seuraa vimma
tulla nähdyksi sellaisena kuin on. Paradoksaalisesti olen kokenut juuri tämän kouristuksenomaisen pyrkimykseni estävän itseäni näkymästä. Hahmometodi-istunnoissa saamastani
palautteesta päättelin, että kaikki narsistisesta turhamaisuudestani tuleva tarve pysytellä esillä
pilasi taideteoksen, roolihenkilöni. Niinpä tullakseni näkyväksi taideteokseksi minun on
esittäessäni astuttava pois taiteen tieltä, vasta sitten roolistani voi tulla taideteos. Pohdin jo
Näty-aikana, että minun on esittäjänä väistyttävä teoksen tieltä. Tuttavani kysyi kerran, miksi
en itse tehnyt niin kuin puhuin. Hämmennyin. En osannut vastata, halusin puolustautua. Jos
keskityn esittäessäni vain omaan suoritukseeni, en voi väistyä teoksen tieltä. Ehkä aavistin
tästä jotain enkä osannut vastata kysyjälle.
Hahmometodin tavoitteena ei ole täydellisyys, ennemminkin monenlainen epätäydellisyys.
Nurinkurisesti se tarkoittaa, että henkilölle, joka tämän hyväksyy, kaikki on mahdollista. Hän
saa lahjakseen moniarvoisen todellisuuden, jossa on rajattomasti mahdollisuuksia.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 67
3 Näyttelijä ja hahmometodi
Voimme rakastaa taidetta, mutta unohtaa elämän. Tajuamme ilmiön vasta, kun joku toinen
on sen toteuttanut. Ja kuitenkin luulemme olevamme taiteilijoita.131
Löytöretki sisäisiin voimavaroihin
Lähtökohdat
Hahmometodin tavoitteina eivät Grothin mukaan ole tehokkaammat tulokset ja kehittyminen
paremmaksi ammattilaiseksi, ne ovat sivutuotetta läsnäolon parantumisesta. Toisaalta Groth
totesi myös: “Tässä on mukana porkkana. Kun uskallan ottaa riskin tällä kurssilla, voin
saavuttaa jotain millä pärjätä konkreettisesti paremmin työssäni. Se porkkana puuttuu
tavallisesta terapiasta.” (TPK 13.3.2000.) Itselleni porkkana tuntui olevan siinä, että
osallistumalla hahmometodikursseille uskalsin tutustua myös itseeni, enemmän kuin ikinä
muilla näyttelijäntyönkursseilla, joilla olisin välttänyt ahdistusta kaikin tavoin.
Hahmometodikursseilla ymmärsin, että hahmometodi ei oikeastaan ole näyttelijäntyön
metodi. Kyseessä on ennemminkin tapa, jolla pääsen kontaktiin sisäisten voimavarojani
kanssa. Käsitin, että tässä lähestymistavassa ei pyritä määrittelemään taiteellista lopputulosta.
Menetelmää voi kuitenkin luullakseni hyödyntää erilaisten taiteellisten näkemysten
toteuttamisessa ja esteettisten ilmaisukeinojen etsimisessä.
Groth totesi TeaKin Näyttelijäntyön perusteet-oppitunnillaan: “Jokainen jännittää tilannetta,
jossa joutuu yleisön eteen. Kun kaikki katsovat, paine kasvaa. Silloin syntyy kaikenlaisia
tuntemuksia. Jotain tapahtuu aina. Sen päälle on tarpeetonta alkaa näytellä.” (TPK
25.11.1999.) Groth kertoi tutkivansa ilmaisutapaa, jota voi kutsua dokumentaariseksi
näyttelijäntyöksi. Sitä ei hänen mielestään voi lähestyä kohtaamatta omaa riittämättömyyttään. Jos sitä oppii sietämään, hänen mielestään näyttelemisestä tulee tarpeetonta. (TPK
18.11.1999.) Antauduttuani kokemaan, miltä näyttämölle astuminen ja siellä oleminen
todella tuntui, kamppailuni esittämisessä sai eksistentiaaliset mittasuhteet. Minun ei tarvinnut
131
Salmelainen, 1960: 150.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 68
yrittää lisätä esitykseeni jännitettä. Olin teatterissa käsittänyt väärin, että jännitteen
lisääminen oli katsojista kiinnostavaa.
Päättelin, että jos näytteleminen on toissijaista, hahmometodin avulla on ehkä mahdollista
tutkia, voiko rooli olla läpinäkyvä niin, ettei katsoja tiedä, mikä on esittäjää, mikä roolia.
Tästä päättelin hahmomenetelmän kyseenalaistavan ajatuksen, että teatterin todellisuuden on
oltava erilaista kuin todellisuus teatterin ulkopuolella. Miksi teatterissa siis tulisi tavoitella
tavallisesta elämästä poikkeavaa olemista? Kursseilla totesin myös, että hahmometodista
puuttuu tällainen näyttelijäntyön menetelmiin perinteisesti kuuluva järjestelmä, jolla esittäjä
voi kehittää “teatterillisen todellisuuden” tajuaan. Myönnän, että suurella näyttämöllä on
merkittävää seurata kuinka tulee kuulluksi – tämä on tietysti myös ilmaisua – sen ei silti
tarvitse muuttaa perustavaa asennoitumista näyttämöllä olemiseen.
Työskentelyn vaiheet
Grothin näyttelijäntyönkursseilla, joilla olin mukana, oli yleensä 10–20 osallistujaa.
Asetelma oli sama kuin gestaltin ryhmäistunnoissa; aluksi ihmiset istuivat piirissä. Kukin sai
halutessaan esittää opettelemaansa monologia. Groth oli kieltänyt valmistamasta tekstin
tulkintaa etukäteen millään tavalla. Ainoa vaatimus oli, että teksti tuli osata ulkoa. Istumisen
tarkoituksena oli pelkistää esitystilanne; ei tarvinnut ottaa kantaa asentoonsa. Piiri voitiin
toisinaan avata puolikaareksi, jolloin esittäjä joutui erilleen katsojista kuten näyttämöllä.
Tämä tilanne oli yleensä esittäjälle jännittävämpi.
Groth kehotti usein näyttelijäntyönkursseillaan pitämään jalat lattiassa. Istuminen jalat
tukevasti maassa ja painovoiman kokeminen auttoivat maadoittamista. Maadoittaminen antoi
kehon sisälle liikkumatilaa asioiden tapahtua. Näin tulin läsnäolevaksi itselleni. Usein
pysyttelin esittäessäni samassa asennossa. Tämä helpotti minua tulemaan tietoiseksi siitä,
mitä kehossani tapahtui. Tunnustelin muun muassa, mitä katsojien määrä minussa aiheutti,
minkälainen paine kehooni syntyi, mitä paine aiheutti kehossani, tuliko lihasjännityksiä vai
keventyivätkö ne. Saatoin tuntea jossain kohdassa vartaloani jännitystä tai riemullista kutinaa.
Kursseilla osallistujat harjoittelivat toistamalla tekstejä tavoittelematta mitään erityistä. Kun
en esittäessäni pyrkinyt saavuttamaan mitään, löysin epäsovinnaisia tulkintoja, joita olisi
ollut mahdotonta edes kuvitella, jos olisin luonut roolihenkilöstä etukäteen tietyn käsityksen.
Saman ilmiön näin myös muiden esittäessä.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 69
Esittäjä teki ensin esittäessään kuten itse tahtoi. Jos siinä oli vaikeuksia, Groth ja Bremer
pyrkivät auttamaan tekemällä kysymyksiä ja ehdotuksia. (Esimerkkejä tuonnempana.)
Istunnoissa tutkittiin, miten esittäjä teki tilanteesta itselleen ongelman. Esittäjä saattoi kokea
ongelmaksi esimerkiksi sen, ettei hän aina voinut itse tietää, mitä esittäessä tapahtui.
Ensimmäisissä istunnoissani muistan hämmentyneeni syvästi tästä tuntemuksesta.
Olen muistiinpanoistani yhdistänyt, miten Groth kuvaili soveltamansa periaatteet* TeaKissa
ensimmäisen opintovuoden Näyttelijäntyön perusteet -oppitunnilla (TPK 13.3.2000) ja
Hahmometodin jatkokoulutuskurssilla (Kurssi 1, TPK 10.7.2000):
•
•
•
Ensimmäinen askel on kuunnella, mitä itsessä tapahtuu tässä ja nyt, ja päästä kiinni
prosessiin. Kun ei tee mitään, esille tulee usein tunne, mistä ei ole ollut tietoinen.
Toinen askel on, että jotain lähtee liikkeelle. Silloin voi tulla tarve yrittää pitää kiinni
tunteesta, vaikka se on jo mennyt ohi. Tämä on näyttelijän tragedia; tuntee olevansa
läsnä vain, jos tapahtuu suurta. Riittää, että esittäessä tunnustelee, mikä yhteys
tekstillä on omaan elämään. (Monesti vältin itse tiedostamasta tätä kokeiluissani.)
Kolmas askel on, että antaa esittäessään itsensä olla, vaikka mitään ei tapahtuisi.
Vaikkei tapahtuisi mitään, esitys voi olla hyvää näyttelemistä. Voi koettaa, pystyykö
luovuttamaan myös prosessin tavoittelemisesta, olla yrittämättä saada mitään aikaan.
Tämän jälkeen esitystä voi Grothin mukaan ohjata ja etsiä esitykselle ulkoista muotoa: “Voi
käyttää irtoneniä ja muita tehokeinoja” (TPK 30.11.1999). Grothista olisi hienoa, että
luontevuus tai autenttisuus toteutuisivat ilman ulkoisia keinoja sisäkautta. Hän totesi: “Sen
jälkeen voidaan tietoisesti hakea jotain; keveyttä tai eksistentiaalista syvyyttä” (TPK
13.3.2000). Groth kertoi antavansa näytelmää ohjatessaan loppuvaiheessa ohjeita: “Asemia,
katseen suuntaa, eleitä; konkreettisia asioita, joita jokainen voi ymmärtää ja toteuttaa” (TPK
13.3.2000). Esitystilanteessa oli Grothin mielestä olennaisinta saada kiinni siitä yrittääkö
jotain, ja jos yrittää, mitä. Itseäni helpotti ajatus, jonka Groth kursseillaan esitti, että ainoa,
mikä on ehkä väärin, on, että näyttelijä alkaa ajatella, että tämä on väärin. “Suorittamiseen
voi opettaa, vaatia ja pakottaa: suurempia tunteita!’ Niitä syntyy, jos syntyy. Toisaalta yrittää
olla näyttelemättä ja olla näyttelemättä eivät ole sama asia” (TPK 1.12.1999).
Hahmometodiryhmissä työstettiin myös dialogeja. Ensimmäisissä istunnoissa Groth ei
antanut tehdä niitä, koska esitystilanteisiin olisi tullut dialogeissa enemmän muuttuvia
tekijöitä – olisi vaikeampi havaita miten prosessi etenee; alkaako suorittaa, vetäytyykö ja
välttääkö. Itse työstin puoli vuotta monologeja ennen kuin paneuduin dialogiin. Groth toimi
*
Prosessi noudatti terapiaistunnon fenomenologista tutkimustapaa.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 70
TeaKin ensimmäisen opintovuoden näyttelijäopiskelijoiden kanssa samoin. Koin dialogia
harjoitellessani, että ei ollut eroa, olisimmeko näytelleet soveltaen hahmometodia, vai emme.
Olen kokenut teattereissa, että kun ohjaajat ovat antaneet luvan kaikille työryhmän luoville
prosesseille ja kokeiluille, eroa hahmometodiin ei ole ollut. Tuolloin olen tainnut itsekin
luopua omasta narsistisuudestani teoksen hyväksi. Olen tuntenut samanlaista luovuuden
riemua ohjaajien kanssa, jotka ovat antaneet mahdollisuuden tutkia, mitä vastanäyttelijän
kanssa tapahtuu, kun olen uskaltautunut seuraamaan aidosti syntyviä impulssejani.
Ohjaajista, joiden kanssa olen työskennellyt, tällaisen on sallinut ehkä kaksi kolmesta.
Groth kertoi kokeneensa, ettei tätä näyttelijäntyön tapaa voi oikeastaan opettaa, jokainen on
itsensä asiantuntija. Tämä tapa osoittautui ennemminkin matkaksi, jolle Groth kutsui
mukaansa. Hän kertoi tavoittelevansa opettaessaan sitä, että näyttelijä tulisi toimeen
ohjaajasta huolimatta. Kysellessäni Grothilta hahmometodin periaatteista hän kiisti sellaisia
olevankaan. Vaikka kokoamani lauseet ovat Grothilta, tässä esittämäni käsitykset gestaltin
soveltamisesta näyttelijäntyöhön ovat oman ymmärrykseni tulosta.
Minimaalisuus
Grothin hahmometodikursseilla tutkittiin paljon sitä, millaista ilmaisua syntyi, kun esittäjä ei
pyrkinyt ilmaisemaan. Tunnetiloja ja ilmaisua syntyi kuin tyhjyydestä ilman, että niitä
tarvitsi yrittää tuottaa. Esittäjien ei tarvinnut pakottaa itseään mihinkään. Istunnoissa
kokeiltiin, voiko esiintyä valmistautumatta. Etsittiin ennemmin hetkeä, jolloin ei ollut valmis.
Katsojankaan ei tarvinnut yrittää liikuttua. Tämä kaikki oli Grothin mukaan ristiriidassa sen
kanssa, että näyttelijäntyön pitäisi olla teeskentelyä ja syntyä ponnistelun kautta (TPK
25.10.1999). Opin kurssien aikana luottamaan siihen, että kun annoin itseni olla esittäessäni
rauhassa, teksti loi väistämättä esitykselle rajat ja ilmaisulle muodon; sanat alkavat
vaikuttaa. Kysymys oli myös minimalismista: tarina itsessään riitti luomaan kiinnostavan
esityksen. Ennen kaikkea Grothin mielestä katsojia kiinnostaa tarina: “Eivät he välitä, miten
esittäjän jalat tai kädet ovat, tai ovatko äänenpainot oikein ja niin edelleen” (TPK
16.11.1999).
Samoin totesi Johnstone: “Jos tarina tekee teidät kiinnostavammiksi, teidän ei tarvitse tehdä
mitään!” Johnstonella oli enemmänkin vahvistusta ajatukselle “vähemmän on enemmän.”
Hän totesi kurssillaan: “Näyttelijät pilaavat tekstin, kun he yrittävät osoittaa, miten hyviä
ovat. Tai yleensä yrittävät tulla paremmiksi näyttelijöiksi. Silloin he eivät pysty puhumaan
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 71
tekstiään sellaisenaan.” (TPK 7.10.2000.) Minimaalisuus ei näin ole esteettinen ajatus,
ennemminkin pyrkimystä olennaiseen. Aloin pitää tärkeänä kokea esittäessäni välitöntä
vuorovaikutusta ja saada viestini perille mahdollisimman vähillä tehokeinoilla ja mieluiten
ilman. Päättelin, ettei tehokkuuden tarvitse olla näyttelijäntyön mittapuuna. Kuitenkin halusin
nähdä tässä metodissa mahdollisuuden tutkia, saanko teatterissa minimaalisuuden ajatusta
noudattaen työni valmiiksi vähemmillä resursseilla ja lyhyemmässä ajassa. Oletin siihen
riittävän, että teen sen, mikä on teoksen aiheen kannalta olennaista.
Ilmeisen ja olennaisen hahmottaminen tuntui itsestäni vaikealta, koska en halunnut hyväksyä
asioiden tärkeysjärjestystä. En halunnut hahmottaa, mikä tulisi tehdä ensin, vaan kiukuttelin
ja taistelin vastaan. Olen aina kokenut valintojen tekemisen vaikeaksi. Mieluummin olen
kyseenalaistanut kaikki mahdollisuuteni. Sen jälkeen vaihtoehdot ovat tuntuneet itsestäni
samanarvoisilta ja ratkaisut sen jälkeen usein käsittämättömiltä, miltä ne varmasti ovat
näyttäneetkin. Aloin löytää apua tähän ongelmaan menemällä kohti ilmeistä.
Olen estänyt itseäni tiedostamasta ilmeistä ja samalla välttänyt asioita, koska olen hävennyt
niitä. Oivalsin, että hävetessäni vältin aina tiedostamasta jotain. Se saattoi olla tunne, jota
olin oppinut pitämään kiellettynä samankaltaisessa tilanteessa. Kun annoin itseni hävetä,
tulin myös tietoiseksi siitä, mitä olin välttämässä. Oman häpeäni alla oli usein
riittämättömyyden kokemus. Kun hahmometodikursseilla antauduin olemaan todella läsnä ja
säilytin yhteyden kehoni tuntemuksiin samalla, kun olin kontaktissa katsojiin, tunsin
paljastaneeni liikaakin yleisölle. Se herätti häpeää. Tällöin kuitenkin katsojat kiinnostuivat
eniten.
Tiedostin hahmometodikursseilla olevani taipuvainen esittämään ja teeskentelemään olemista
sen sijaan, että olisin. Aloin pitää näyttelemistä vähemmän tärkeänä kuin olemista
näyttämöllä autenttisessa kontaktissa ihmisten kanssa, aidossa vuorovaikutuksessa. Minusta
alkoi tuntua epämiellyttävältä ajatus siitä, että toinen esittäjä olisi vieressäni jossain muussa
maailmassa. Olin ilmeisesti itse ollut koko teatteriurani toisella planeetalla.
Groth varoitti, että tästä metodista tulee helposti uusi tapa miellyttää ja suorittaa. Näyttelijä
voi alkaa yrittää olla rento ja vapaa. “Tärkeää on mennä kohti sitä, mitä pelkää, sen sijaan,
että yrittää selviytyä.” Hän totesi, että kaikki osaavat selviytyä. Todellinen aito oleminen sen
sijaan on harvinaista. (TPK 13.3.2000.)
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 72
Suora palaute
Gestaltti-istunnoissa osallistujilla on mahdollisuus antaa toisilleen palautetta ja kertoa, mitä
he tunnistavat itsessään seuratessaan henkilöä, joka toi esille omia asioitaan. Samoin
meneteltiin näyttelijäntyönkursseilla. Groth kehotti tunnustelemaan, miltä ihmisten sanat
tuntuivat. Hän ehdotti, että voin kohdata ihmisiä ilmaisemalla tunteeni sen sijaan, että
säikähtäisin heitä. Suoran ilmaisun kaava voi olla seuraavanlainen: kun sinä teet tai sanot
jotain, minusta tuntuu tältä, ja silloin minä haluan tehdä jotain. Kysymys voi olla myös
tunteista, ulkonäöstä tai mistä tahansa, mitä havaitsen tapahtuvan toisessa ihmisessä. Minusta
tuntuu -palaute herättää kunnioitusta ja luottamusta. Groth totesi, että kaikille ihmisille ei voi
puhua näin, mutta yleensä suora viestintä selkeyttää ihmissuhdetta, kontaktia. Tämä ei ole
idealismia, vaan käytännöllisyyttä. Kyse on myös keskustelutavasta. Palaute on helpompi
ottaa vastaan, kun sen muotoilee “minusta tuntuu” -lauseeksi sen sijaan, että sanoisi: “Sinä
olet tällainen…” Toinen tapa muotoilla palaute on kertoa toiselle mitä: “Nyt näen...” ja
“Haluaisin nähdä enemmän...”
Hahmometodikursseilla katselijoiden antama palaute käsitteli esityksiä aina taiteellisina
suorituksina, vaikka se ei ollut tavoite. Esittäjän ilmaisua arvioitiin joka kerta suhteessa
tekstiin. Monesti katsojat kokivat esittäjän ahdistuksen olleen tekstin herättämää tulkintaa.
Tämä muistuttaa Mametin väitettä, että kaikki tunteet ovat näytelmän synnyttämiä. 132 Usein
mielipiteet esityksen taiteellisesta puolesta jakautuivat. Kun en yrittänyt peitellä esille tullutta
tunnettani, yleisön antama palaute oli yleensä yhtenäisempää.
Paradoksaalisuus
Kolmas kokemukseni hahmometodin soveltamisesta tapahtui TeaKissa (kurssi 1). Puhuin
Versininin monologin kaksi kertaa. Muistelen kertoneeni ensimmäisen kerran jälkeen
häiriintymisestäni, kun huomasin analysoivani tekstiä ja miettiväni pitäisikö sitä jotenkin
tulkita. Silloin Groth kehotti analysoimaan todella paljon. Hämmennyin tästä, mutta kokeilin
kuitenkin. Annettuani itselleni luvan analysoida huomasin pian lakanneeni analysoimasta.
Silloin minua alkoi naurattaa. Groth kehotti katsomaan ihmisiä silmiin. Katselin. Sekin
nauratti. Katsojiakin nauratti. (TPK 2.11.1999)
Tein myöhemmin (kurssi 3) monologia Tshehovin Osasto 6:sta. Groth kysyi oliko minulla
joku yritys: “Onko joku mistä et halua luopua?” (TPK 13.3.2001.) Kerroin, että se on
132
Mamet, 1999: 44.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 73
ilmeisesti toive onnistua, olla hyvä. Groth pyysi minua puhumaan tekstiä niin, etten yrittäisi
onnistua. Ajattelin tätä ja esitin, ja kaikki mitä tapahtui, tuntui todella hyvältä. Kurssilaiset
pitivät tekemisestäni. Tämän jälkeen Groth pyysi esittämään uudelleen niin, että en välittäisi
lainkaan. Ajatuskin tuntui aivan kamalalta. Tekstiä puhuessani tuntui mahdottoman vaikealta
ajatella, etten välitä mistään. Kuitenkin koetin antaa itseni ajatella niin. Kaiken aikaa oloni
tuntui aivan sietämättömältä. Röhnötin pakarat tuolin etureunalla. Oli vaikea hengittää.
Ähisin ja puhisin. Muut kurssilaiset ihastuivat tulkintaani. Groth totesi, että tämä oli
loistavaa. Hänestä tällä tavalla tekemisessä onkin kysymys siitä, että tekijällä voi olla
sietämätön olo, mutta se näyttäytyy aivan muuna katsojalle.
Sietämällä olotilaani esittäessäni opin antamaan ristiriitaisten kokemusten olla läsnä yhtä
aikaa. Tällä tavalla paradoksaalinen muutosteoria mahdollistaa polariteettien yhdentymisen.
Hahmometodissa toistetaan usein ajatusta: “Mikään ei ole ongelma, jos siitä ei tee
ongelmaa.”
Hämmentävä komiikka
Hahmometodin avulla aloin tiedostaa näyttelijäntyöni lähtökotia. Pohdin, mikä minut on
alkujaan saanut kiinnostumaan komiikasta. Ihmettelin, mikä ihmisen vetää naurattamaan
muita ihmisiä. Naurattaminen oli lapsena hyväksytyin tapa saada tarvitsemaani huomiota ja
ilmaista itseäni. Lapsuudessani tämä on ollut tärkeä selviytymiskeino. Koomikkous oli
minulle identiteettikysymys. Olen alun alkaen hakeutunut tekemään komiikkaa kohottaakseni
ihmisiä. Se on ollut muisto lapsuuden selviytymiskeinoista.
Tiedostin, että pyrkimykseni naurattaa oli usein yritystä poistaa pelkoa, deflektoida. Näin
tässä yhteyden Johnstonen käsitykseen, että vitsi pysäyttää aina tarinan etenemisen, eli se on
hyvä keino kohtauksen lopettamiseen, mutta huono henkilösuhteiden syventämisessä. Tämä
päti mielestäni myös arkielämässä: vitsi on usein yritys vähentää pelkoa ja samalla keino
välttää aitoa kontaktia. Tiedostettuani tämän komiikka alkoi tuntua minusta jopa
vastenmieliseltä. Halusin alkaa tehdä teatteria enemmän kehossani ja vähemmän päässäni.
Tarpeestani saada kokea itseni vakavaksi tuli suurempi kuin halusta hauskuttaa.
Ensimmäisten hahmometodikokeilujeni jälkeen tiedostin, että myös synnytin komiikkaa
enemmän päässäni kuin kehossa.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 74
Haasteeni komiikassa
Komiikan tekemisessä ansani voi olla fyysinen taitavuuteni ja nopeuteni. Ehdin tehdä jonkin
hauskan eleen ennen kuin huomaankaan. Kuvittelen myös tunnistavani tekstistä helposti
kohdat, joissa on mahdollista naurattaa. Kamppailin sen kanssa, voinko esittää yrittämättä
saada yleisöä nauramaan. Kun katsojat eivät nauraneet esitykselleni, aloin tunnustella
riittääkö minulle, että esitykseni on muulla tavalla humoristinen.
Minulla oli kuitenkin paljon miellyttämisen tarvetta. Ajoittain koin saavani oikeutuksen
elämälleni ainoastaan huvittamalla muita. Tajusin, että silloin en ottanut itseäni vakavasti.
Pohdin mitä pidän itsessäni arvokkaana ja pyhänä ja miten toteutan näitä asioita elämässäni.
Miksi halusin mennä näyttämölle? Tiedostin nämä asiat vasta kun aloin hyväksyä aitoa
koomisuuttani.
Esitin (kurssi 3) itse kirjoittamani monologin. “Tuli miellyttämisen tarve, pakko naurattaa;
katsojilla täytyy olla samat ajatukset, jopa samat tunteet! Groth kehotti olemaan
mahdollisimman tylsä. Tein niin ja ihmisiä nauratti” (TPK 26.5.2001.) Saman ilmiön totesin
muulloinkin; kun kuvittelin olevani hauska, pitkästytin kuulijoitani. Aina uudelleen törmään
tähän. Komiikan tavoitteleminen edellyttää itseltäni, että lopetan yrittämisen esittäessäni.
Katsojien nauraessa esitykselleni koin ärtymystä, mutta se tuntui vähenevän joka kerran.
Pidin tärkeimpänä oivallustani, että komiikka on vain työtäni, osa siitä. Katsojat joko
nauravat tai eivät. Hahmometodin avulla tarpeeni ilvehtimiseen tuntui vähentyvän. Tunsin
uudenlaista vapautta käyttäytyä ja ilmaista itseäni omaehtoisesti. Tajusin olevani vakava
ihminen. Käsitin koomisuuden syntyvän polariteeteista.
Tragedia on minulle komediaa
Grothin kursseilla katsojia nauratti, kun Groth oli pyytänyt esittäjää puhumaan nopeasti,
olemaan flegmaattinen tai muuten tekemään sitä, mitä ei tahtonut. Groth kehotti oppilasta
(kurssi 1) sanomaan itselleen joka lauseen välissä: “Ei tästä tuu mitään, mutta sanotaan nyt
kuitenkin.” Heti tämän version jälkeen Groth kehotti kokeilemaan mahdollisimman nopeasti:
“Jos tuntuu vaikealta, anna tuntua. Voit keskeyttää, jos haluat; mutta yritä nopeasti niin kuin
muistin rajoissa pystyt.” (TPK 18.11.1999.) Molemmat kokeilut naurattivat katsojia. Nämä
eivät tietysti sovi yleispäteviksi ohjeiksi komiikan tekemiseen. Koomiseksi ilmaisuksi ei
mielestäni kuitenkaan muodostunut se, että esittäjä teki pelkästään, miten itse halusi.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 75
Olennaista oli, että ilmaisussa ja tekstin sisällössä oli ristiriita, josta esittäjä ei ollut tietoinen
tai ei välittänyt ristiriidasta.
Ymmärsin myös, että en voi tietää koomisuudesta enempää kuin yleisöni. Kotkan
Kaupunginteatterissa jo ymmärsin, että komiikka sisältää kaikista kulttuureista riippumatonta
totuuden tajua, minkä saavuttaminen on äärimmäisen haasteellista. Silloin tiedostin, että hyvä
vitsi tuottaa vakavuutta, joka ei aina nauratakaan. Stanislavski kehottaa viimeisen
ohjaustyönsä Tartuffen harjoituksissa vuonna 1938 Moskovan Taiteellisessa teatterissa
Orgonin roolin esittäjää olemaan lainkaan ajattelematta roolinsa koomista puolta: “Huumori
ja komiikka syntyvät itsestään tapahtumien edetessä. Orgonille se, mitä tapahtuu, on aitoa
tragediaa. -- Kokekaa hänen tragediansa - ja päädytte sen kautta suureen komediaan.”133
(Kursivointi tekijän.)
Tulkitsen Stanislavskin korostavan tässä sitä, että komiikan tekemisessä ei riitä karikatyyrin
luominen. Oletan hänen lähtökohtansa olleen roolihenkilöstä luotu ihmiskuva, joka perustuu
esittäjän esille tuomaan omaan rajoittuneisuuteen, esimerkiksi ruumiin jäykkyyteen,
puhevikaan tai muuhun luontaisesti kankeaan ilmaisutapaan. Hahmometodi-istunnoissa koin,
että esitykset olivat hauskoja silloin, kun esittäjät olivat ehdottoman tosia itselleen, ja
antautuivat tunnustelemaan, miten tarina muistutti heidän omia elämänkokemuksiaan. Koin
esittäjien päässeen tällä tavalla kontaktiin sen kanssa, mikä esti heitä olemasta kokonainen
ihminen.
Ilolla on tarkoitus
Tajusin, että ilman iloa on vain suoritus. Cohen lainaa kirjassaan Näyttelemisen mahti Fritz
Perlsiä: “Ei voi olla olemassa suurta suoritusta, ellei siihen liity puhdasta iloa.”134 Tiedostin
oikein hyvin, että voin tehdä iloitsemisestakin itselleni suorituksen (introjektio). Ja kuitenkin,
etten tekisi iloitsemisesta suoritusta, minun on osattava nauraa itselleni hyväksyvästi,
ollakseni ihminen. Silloin voin ehkä hyväksyä epätäydellisyyteni. Vasta sitten voin olla minä.
Kuulostaa armolliselta, että epätäydellisyydestä huolimatta meillä on lupa olla olemassa.
Olemassaolo ja eläminen on mielekästä vain, jos näen vaihtoehtoja. Jo sen vuoksi huumori
on tärkeää.
133
134
Toporkov,1986: 66-67.
Cohen, 1986: 27. Cohen ei mainitse lähdettä. En ole lukenut Cohenin alkukielistä teosta, mutta oletan hänen
käyttäneen sanaa performance, joka tarkoittaa sekä esitystä että suoritusta. Kääntäjä ei mainitse tästä.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 76
Henri Bergson määrittelee komiikan tehtäväksi toimia yhteiskunnallisena rankaisuna
henkisestä ja ruumiillisesta jäykkyydestä: “Jännittyneisyys ja joustavuus ovat ne kaksi
toisiaan täydentävää kykyä, joita elämä edellyttää.”135 Tuonnempana hän tarkentaa, että
kyseessä on “mielen tai luonteen jäykkyys, jonka yhteiskunta haluaisi eliminoida tehdäkseen
jäsenistään mahdollisimman joustavia ja sosiaalisia. Tuo jäykkyys on komiikkaa ja nauru on
sen rangaistus.”136 Bergson ei määrittele onko joustavuuden tavoittelu hyvä päämäärä
ihmiskunnan kehityksen, evoluution kannalta tai humanistisessa mielessä. Bergsonin
jäsentely vaikutti aiheesta lukemastani selkeimmältä. Oletin, että hän on myös päässyt
lähimmäksi komiikan arvoituksen ratkaisua.
Usein koin, että on suuri riski todella paljastaa oikeasti jäykkiä puolia persoonassani ja
ruumiissani. Kuitenkin epäilin olisiko riski todellinen; ihmiset näkivät joka tapauksessa
minusta myös nämä jäykät puoleni. Jos silti pyrin peittämään niitä, vaikutus on surullinen.
Kun en tee jäykkyyksistäni ongelmaa enkä yritä välttää ja peitellä niitä, katsoja ei
todennäköisesti kiusaannu, vaan tunnistaa hahmoni ja voi iloita ja huvittua siitä. Minun
kannattaa siis kysyä itseltäni, voinko rakastaa heikkouksiani. Se on myötätuntoa, joka tekee
Chaplinin töistä suurta. Moni komiikan metodi perustuu juuri omien rajoitusten,
jäykkyyksien korostamiseen.
Jäykkyyden olemassaolo edellyttää sen polariteettia. Taina Mäki-Ison ohjaamalla
Naamionäyttelemisen perusteet -kurssilla tiedostin, että kun esiinnyin naamio kasvoilla,
kaikki, mikä kehossani poikkesi “neutraalista” asennosta tai muulla tavalla ilmaisi erityisen
mielipiteen, syntyi jäykkyydestä. Sen ilmitulo aiheutti katsojissa naurua. (TPK 1.4.2001)
Komiikan tekeminen tietoisesti edellyttää siis, että tiedostan oman kehoni neutraalin tilan ja
sen, mikä estää itseäni olemasta neutraali. Kehoni lukkojen tunnistaminen ei ollut itsestään
selvä asia. Ymmärsin, että kehoni tiedostaminen vie kauan aikaa.
Aloin vähentää kontaktihäiriöitäni
Gestaltissa otin tärkeitä askeleita henkilökohtaisessa kehityksessäni. Gestaltin avulla saatoin
purkaa introjektioitani, jotka ovat tulleet näyttelijäntyössäni ilmi sääntöinä ja tavoitteina.
135
Bergson, 1994: 18.
136
Bergson, 1994: 20.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 77
Tiedostin, että ammatillinen identiteettini on kiinteästi sidoksissa persoonalliseen kasvuuni.
Oletin kehittyväni näyttelijänä vain, kun uskallan kasvaa ihmisenä. Samalla koin
jatkokoulutukseni elämänikäiseksi prosessiksi, yritykseksi löytää mielekkyyttä ja tarkoitusta.
Siksi halusin tehdä teatteria soveltamalla gestaltia näyttelijäntyössä.
Hahmometodi vaikutti kaikkiin elämänalueisiini: yksityisesti, yleisesti ja ammatillisesti.
Kaiken kaikkiaan löysin vähän uusia näyttelijäntyöntaitoja. Eniten sain hahmometodista
vahvistusta asioille, jotka jo tiesin, kuten Johnstonen käsitykset improvisaatioteatterista.
Grothin kursseilla oli hämmentävää huomata, kuinka paljon koin ahdistusta, kun pidättelin
tunteitani esittäessäni. Usein erilaiset oppimani vaatimukset, miten minun tulee esittää,
tulivat etualalle. Luopuminen vaatimuksista ja antautuminen kontaktiin aina helpotti.
Hahmometodissa käsitetään, että pyrimme hankkimaan samankaltaisia kokemuksia, joissa
traumamme ovat syntyneet. Tämä voi olla yksi syy ammatinvalintaani tulla näyttelijäksi.
Tämän vuoksi näyttelijäntyö on konkreettisesti eksistentiaalinen tapahtuma. Mietin: mitä
kaikkia vaatimuksia, tavoitteita tai kieltoja koin (esittäessäni) kuuluvan nähdyksi tulemiseen
ja siten samalla olemassa olemiseen? Hahmometodikurssien vaikutuksesta vakuutuin, että
näyttelijäntyö parhaimmillaan voi olla itsensä puhdistamista.
Hämmennyin huomatessani, ettei hahmometodi poistanut tuskallisia kokemuksiani eikä
tuonut näyttelijäntyöhöni toivomaani varmuutta. En voi elämäni aikana kokonaan vapautua
luovuuteni pidäkkeistä ja neurooseistani, mutta voin oppia paremmin hyväksymään kaikki
tunteeni ja kohtaamaan ne. Päätin hyväksyä, että osaksi elämääni kuuluu myös jonkin verran
kärsimystä tai surua.
Aloin pureskella automaattisesti nielemiäni asioita
Introjektioni ovat vaikuttaneet eniten kontaktini laatuun. Ensimmäisen vuoden aikana
hahmometodikursseilla koin kaiken aikaa, että minun täytyi ensin ansaita lupa puhua, ennen
kuin sain sanoa jotain, varsinkin itsestäni. Koin, että täytyi ensin löytää tai keksiä tärkeää tai
kiinnostavaa kertomista. Uskalsin kyllä puhua, kun annoin palautetta muiden tekemisestä.
Siihen
tunsin
oikeutuksen.
Kontaktin
ottaminen
muihin
osallistujiin
tuntui
silti
sietämättömältä, pystyin puhuessani katsomaan ainoastaan Grothia tai Bremeriä. (TPK
13.6.2000.)
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 78
Esittäessäni introjektiot tulivat hahmometodikursseilla esille siten, että tarjosin itsestäni
kuvaa, jota pidin soveliaana. Kun käänsin esille vastakkaisen kieltämäni puolen itsestäni,
polariteettini, näkyviin tuli yleensä jotain elävää ja kiinnostavaa. Saadessani luvan kokea
tämän puoleni hyväksyttävänä, saatoin muuttaa käsitystä itsestäni esiintyjänä. Kokemus
eheytti. Groth kertoi havainneensa, että esittäjän itsetuntemus perustuu yleensä siihen, mitä
hän tekee ja sisältää kaikenlaisia temppuja. Tämän takia esittäjän on hänen mielestään
vaikeata käsittää, milloin todella suorittaa sen sijaan, että vain olisi. (TPK 29.3.2000)
Ensimmäisen kerran sovelsin itse hahmometodia näyttelijäntyöhön Grothin kanssa TeaKissa
(kurssi 1). Olin saanut Grothilta luvan osallistua ensimmäisen opintovuoden oppitunneille.
Ensimmäisen oman kokeiluni rohkenin tehdä kolmannella kokoontumiskerralla. Olin
opetellut Tshehovin Kolmesta sisaresta Versininin monologin: “Miten minä sen sanoisin...”
Kokeilustani jäi hämmennys. Ei tuntunut juuri miltään. Groth totesi: “Hämmennys saattaa
johtua siitä, että näyttelijät yleensä pyrkivät kontrolloimaan tilaansa.” Raportoin
kokemukseni näin:
1. Taistelin ajatusteni välillä: pitääkö minun saada aikaan naurua? Varsinkin toisella
uusintakerralla.
2. Ehkä aloin toistaa ensimmäisen kerran kokemusta? Ajattelin: tekstissä on itsessään
koomista.
3. Täytyyhän minun pyrkiä saamaan sama reaktio kuulijoissa uudelleen?
=> Nyt tätä pohtiessani mietin, pitäisikö minun puhua tästä seuraavalla kerralla.
Samalla tunnen, että se olisi vain tapa koettaa saada hyväksyntää, kun olen muuten
kokenut “epäonnistuneeni” tehtävässä. Haluanko korjata pisteet analysoimalla oikein?
- Tajuan haluavani kysyä, kuinka päästä pois analysoinnista ja arvioinnista “suorituksen”
aikana. (TPK 16.11.1999.)
Itseäni liikuttaa tapa, jolla olen merkinnyt muistiin ajatukseni numeroineen ja nuolineen.
Luen tässä monta oppimaani esittämisen introjektiota. Tunnistan merkkien takaa itseni
totisena näyttelijänä ja tutkijana, joka ei voi antaa armoa itselleen. En ottanut
työpäiväkirjassani pohtimiani kysymyksiä koskaan esille oppitunnilla. Olin introjektoinut
paljon käsityksiä, miten minun tulee ryhmässä käyttäytyä. Kuten että minun on odotettava
sopivaa tilaisuutta ennen kuin avaan suutani, etten vie muiden aikaa. Pelkäsin myös
nolaavani itseni tyhmällä kysymyksellä. Nämä energiani ja ideani olivat kaikki pois
ryhmältä! Tällainen passiivisuus on hellittänyt gestaltin avulla vasta usean vuoden aikana.
Tiedostin hahmometodikursseilla, että kun keskityin vain virheisiini, kaikki hyvä minussa
muuttui taustaksi ja etualalle jäi se, mistä en pitänyt. Silloin kaikki muu menetti
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 79
merkityksensä. Huomasin vetäväni puoleeni sitä, mihin tarkensin huomioni; eräällä tavalla
tulin riippuvaiseksi siitä.
En ole kirjoittanut puhumisesta juuri mitään näiden kahdeksan vuoden aikana. Samoin
tapahtui suhteessa itseeni: annoin puheen syntyä itsessäni vasta, kun sain siihen luvan. Puhe
edustaa hengitystä, se on eksistentiaalinen ilmaus itsestämme. Puhuminen on tuntunut
itselleni kielletyltä. Ilmeisesti siksi olen hyvä eleissä.
Toisen kokeiluni tein myös TeaKissa (kurssi 1). Silloin tekstinä oli Volter Kilven Kaaskerin
Lundströmistä pitkän yksinpuhelun kaksi viimeistä sivua. Aluksi parin rivin verran nauratti.
Sitten itkin vuolaasti. Teksti imi mukaan synkkään tunnelmaansa. Kuitenkin arvioin itseäni
seuraavana päivänä: “Harmittaa, etten eilen antanut itseni kokeilla tehdessäni, voiko tekstin
antaa vaikuttaa koomiselta. Olisin halunnut kokeilla sitä, mutta en kyennyt.” (TPK
1.12.1999) Tunnistin tässä kaksi ristiriitaista tavoitettani: haluni kokeilla vapaasti ja ennakkokäsitykseni tulkinnasta. Muistan aikaisemmin teatterissa olleeni yhtä armoton itselleni.
Tarpeeni onnistua vaikutti pakonomaiselta. En halunnut koettaa mahdollisuuksia, joita pidin
huonoina. Tästä huolimatta ymmärsin palautteesta, että katsojat olivat vaikuttuneet.
Saarenmaan
hahmometodikurssilla tiedostin,
että tahtoni
onnistua on
suunnaton.
Kursseillakin halusin olla huono sillä ehdolla, että onnistuisin esityksessäni paremmin. Olin
Grothin näyttelijäntyönkursseilla uskaltanut epäonnistua saadakseni siitä ilmaisuuni jotain
kiinnostavaa ulottuvuutta. (TPK 20.7.2001.) Olen kokenut saman asian näyttämöllä. Jos
minun pitää olla hyvä, en uskalla erehtyä. Silloin esiintyminen on kidutusta. Jos hyväksyn
mokaamisen, voin olla vapaa. Tiedostin tämän useasti tutkimukseni aikana. Voinko luopua
kokonaan toiveestani onnistua? Voisinko vain antaa itseni olla?
Ymmärsin, että epäonnistuminen tai onnistuminen ovat subjektiivisia kokemuksia. Aloin
hahmometodin vaikutuksesta todella hitaasti hyväksyä, että teatterissa saa olla virheitä,
epätäydellisyyttä ja ehkä jopa huonoa näyttelemistä. Muistin teatteriurani ajalta eri roolitöissä
monta
oivallusta,
jotka
syntyivät
tietämättömyyden,
epävarmuuden,
erehdyksen,
sekaannuksen tai hämmennyksen seurauksena. Erehdyksestä syntynyttä ilmaisua pidettiin
usein kiinnostavana. Vastapainona virheisiin keskittymiselle minusta alkoi tuntua tärkeältä
tutkia esittämisessä myös nautinnon kokemista. Narsismini estää myös nautinnon ja ilon
kokemisen.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 80
Vaikeimmalta minusta on tuntunut hyväksyä itseäni, kun olen unohtanut repliikin. Kun en
ole muistanut tekstistä mitään, on seurannut kammottava tyhjä pimeyden hetki, jossa ei ole
liikkunut minkäänlaista mielekästä ajatusta. Olen aina esittäessäni kokenut vaikeimmaksi
sietää tilannetta, jolloin en ole muistanut tekstiä. Tässä on ollut kyse myös taidekäsityksestä:
Pilaantuuko esitykseni täysin, jos sana tai lause jää pois? Voinko itse sallia sitä? Kuinka
paljon esityksestäni tai tulkinnastani silloin puuttuu? Kaikesta huolimatta tällaisia
unohtamisia aina kuitenkin tapahtuu. Miten unohtamiseen tulisi suhtautua? Keskustellessani
kollegoideni kanssa huomasin, että unohtamisen pelko on näyttelijöille hyvin yleistä.
Halusin kerran hahmometodi-istunnossa (kurssi 3) esittää tekstin, josta en muistanut kuin
sanan sieltä täältä. Teksti oli Tshehovin Vanja-enosta Astrovin monologi, joka alkaa sanoilla:
“Kymmenessä vuodessa olen kokonaan muuttunut. “ Kesti monta minuuttia ennen kuin sain
ensimmäisen sanan suustani. Taistelin suuren vaatimuksen kanssa osata teksti täydellisesti!
Pitkän ajan päästä annoin itselleni luvan sanoa sanan “Kymmenen.” Koko ajan hoin itselleni:
“Lopeta jo!” En kuitenkaan hellittänyt: “Kymmenen vuotta - - Siitä asti, kun olemme
tunteneet toisemme, ei minulla ole ollut ainoatakaan vapaapäivää. Eikö siinä vanhene?”
Kamppailin ajatuksen kanssa, että minun on muistettava kaikki sanat, mutta en muistanut
kuin sieltä täältä. Suostuin kuitenkin sanomaan jotain, vaikka lauseet menivätkin eri
järjestyksessä kuin Tshehovilla: “Yöllä peitteen alla ainaisessa pelossa, etteivät vain raahaisi
sairaan luo.” Ähisin ja puistelin päätäni, kun en muistanut jatkoa. Annoin sitten itselleni
luvan hypätä lauseeseen: “Ympärillä eriskummallisia puolihassuja ihmisiä; ja kun elää
heidän joukossaan pari kolme vuotta, alkaa itsekin tulla samanlaiseksi.” Taas oli pakko
keskeyttää. En saanut mitenkään jatkoa mieleeni. Ihmeekseni muistin kuitenkin loppusanat.
“En halua mitään, en kaipaa mitään, en rakasta ketään.” Oli uskomatonta kuunnella
palautetta. Katsojat kommentoivat, että oli mielettömän vakuuttava esitys. Eräs sanoi: “Juuri
tuollaisia lääkärit ovat; ihan sekaisin. Vaikutti!” Olin kokenut täydellisesti epäonnistuneeni.
Toisaalta olin tutkinut voinko olla välittämättä, vaikka en muista joka sanaa. Siinä onnistuin
loistavasti. (TPK 2.7.2001.)
Olen nähnyt muutamissa hahmometodi-istunnoissa esittäjien olleen usean minuutinkin
puhumatta eikä katsominen muuttunut kiusalliseksi. Hiljaisista hetkistä tuli kiinteä osa
esittäjien ilmaisua. Näin tapahtui, koska esittäjät eivät itse vaivaantuneet. Jokainen heidän
eleensä tuolla hetkellä tuntui antavan lisää vivahteita ja merkitystä heidän kertomilleen
tarinoille. Tauolla tuntui silloin olleen selkeä peruste. Tärkein kysymys tuntui olevan,
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 81
pystynkö kestämään hetken, jolloin päähäni ei tule sanoja, jotka ovat seuraavaksi vuorossa.
Hahmometodi-istunnoissa hetki saattoi kestää arvaamattoman kauan.
Unohtamisen kokemuksissani ovat tulleet esille narsismini rasittavimmat puolet. Minulle
kyse on ollut tarkkuuden asteesta. Ehkä unohdin vain yhden sanan. Olen kokenut vaikeaksi
antaa itselleni luvan muuttaa edes yhtä sanaa tai lausetta, jotta pääsisin esityksessäni
eteenpäin. Mietin, voinko armahtaa katsojia ja kuulijoita menemällä eteenpäin. Olennaista oli
mielestäni hahmottaa, mistä en silloin halua luopua. Vaatimuksestani olla täydellinen?
Päättelin, että esityksen kannalta olennaista on, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Koin esitysteni
saaneen mielenkiintoista väriä hetken unohduksista, kun en tehnyt esittäessäni niistä
ongelmaa. Epäilin saavutetaanko näissä tyhjyyden hetkissä vasta todellinen taide. Niitä
kannattaa ehkä jopa tavoitella.
Tutustuttuani omiin introjektioihini aloin hahmottaa teatterimaailmassa erilaisia introjektiota,
joista on muodostunut näyttelijöille suoranaisia kliseitä: on paljon käskyjä kuinka pitäisi
tehdä tai olla näyttämöllä. Nämä käskyt saavat esittäjän ilmeisesti usein tuntemaan
riittämättömyyttä, ainakin minut. Näyttelijöiden kanssa keskustellessani olen usein törmännyt
kuvitelmaan, että on kilpailtava kollegoidensa kanssa. Opetetaanko meidät jopa siihen? Jos
tiedostan erityislaatuni näyttelijänä, minun ei ehkä enää tarvitse kokea kilpailevani. Aloin
pelätä, joutuvatko näyttelijät kilpailemaan liian kovaa jo peruskoulutusaikanaan. Näin myös
jatkuvasti kiristyvän kilpailun työtilaisuuksista yhtenä solidaarisuutta heikentävänä ilmiönä
kaikkien taiteilijoiden välillä.
Yhtenä kliseenä näen ajatuksen, että taiteilijan tulee kärsiä mahdollisimman paljon ja tuhota
itseään ja elämäänsä, ja siinä sivussa koko joukon muiden ihmisten elämiä inspiroituakseen.
Pitäisikö taiteilijoiden todella kärsiä enemmän kuin muiden ihmisten? Onko taiteilijan aina
pakko juoda itsensä hengiltä? Makaaberi ajatus. Nämä rappiokliseet tuntuvat kuuluvan siihen
kamppailuun, jota esittäjä käy lunastaakseen oikeuden olla näyttämöllä sellaisena kuin itse
on. Syvällisemmin taiteilijan itsetuhoisuuden taustalla on ehkä tavoite kokea merkitystä ja
osata arvostaa elämää. Uskon kuitenkin, että pohjimmainen vaikutin on taipumus välttää
sisäistä kipua. Olen vakuuttunut siitä, että herkistyminen ja avautuminen omalle (ei
kemiallisesti tuotetulle) kivulle ja epävarmuuden ja epätäydellisyyden kokemukselle, tekee
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 82
mahdolliseksi kokea elämä herkemmin ja värähtelevämmin*. Itse olen välttänyt värisemiseni
näkymistä. Olen pitänyt sitä merkkinä heikkoudesta.
Voiko taiteilija sen sijaan tehdä itsestään terveen? Kannattaisiko teatterin kliseisten
vaatimusten sijaan esittää vastakkaista manifestia: taiteilijoiden on oltava elossa enemmän
kuin muut ihmiset! Totesin, että siitäkin tulisi ehkä uusi pakko. Riittäisikö teatterin tekemisen
aatteeksi, että esittäjät olisivat oikeasti eläviä. Sekin muuttuu yhtä helposti suoritukseksi.
Olen kokenut tämän monasti. Olennaista on, että voin olla oikeasti elossa myös ilman suuria
tunteita tai kokemuksia – myös ilman vaatimuksia. Pidän pelkkänä illuusiona vakaumusta,
että teatteria on tehtävä pää kainalossa. Tokko saamme kultaiset kädenpuristukset Pietarin
portilla itsemme rääkkäämisestä.
Epävarmuus on mielestäni luonut nämä kaksi teatterin rajuinta kliseetä, että hyvää taidetta
syntyy ainoastaan tuskan ja ahdistuksen kautta ja, ettei todellisuus voi olla teatterissa
samanlaista kuin todellisuus teatterin ulkopuolella. Miksi ei voisi olla? Varsinkin, kun
kaduilla näkee jo elämää suurempia rooleja. Yrittäessään ylittää todellisen elämän roolit
teatteri vaikuttaa makaaberilta. Sellainen teatteri ei voi mielestäni enää olla elävää.
Nähdäkseni luonnollista vapautuneisuutta minun oli kohdistettava huomioni toisaalle. Olen
seurannut mielelläni taitavia klovneja, jonglöörejä ja nuorallatanssijoita. He ovat saavuttaneet
työssään puhtauden, riisuneet sen kaikesta ylimääräisestä; muuten temput saattaisivat olla
jopa hengenvaarallisia. Se edellyttää nähdäkseni myös nöyryyttä.
Voidakseni esittää komiikkaa vapautuneesti minun on siis ensin selvitettävä itselleni teenkö
näyttelijäntyötä rakkaudesta vai pakosta. Totesin, että sen jälkeen minun on kysyttävä vielä
itseltäni tuottaako työni iloa. Kaikesta huolimatta päädyin ajattelemaan Grothin
Näyttelijäntyön perusteet -oppitunnilla, että myös mukavuuden tavoittelu tai toive
vaivattomuudesta näyttelijäntyössä on turhaa. Groth taas totesi, että veitsenterällä olon
tavoittelukin on turhaa.
Hahmometodikurssit ja myös kokemukseni terapiasta tuntui antavan minulle enemmän tilaa
muokata ja tutkia uusia ilmaisutapoja omaehtoisesti. Aloin oppia “sylkemään pois” ajatuksia,
jotka eivät tuntuneet sopivan itselleni. Luovuin monista välttämättöminä tai ehdottoman
kiellettyinä pitämistäni käsityksistä ja tavoista näyttelijäntyössä. Päästin irti monista
*
Olen ihastunut englannin kielen sanaan: vibrancy. Sanakirjan mukaan se tarkoittaa elävänä olemista! Elämän
värinä, vapina, syke. Hahmoterapeutit ovat paljon käyttäneet sanaa kuvaamaan autenttista olemista.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 83
introjektioistani ja maneereistani. Viihdyttämisen vimmani väheni. Neljännen vuoden aikana
kursseilla (silloin jo terapeuttiopiskelijana) tiedostin nielaisseeni pureskelematta myös osan
Grothin ajatuksista uusiksi introjektioiksi entisten tilalle ja lisäksi. Toteutin pitkään hänen
ohjeitaan opetuslapsen tavoin. Aloin selkeämmin erottaa omat käsitykseni Grothin
periaatteista. Vasta vähitellen aloin todella kyseenalaistaa niitä kuten periaatetta, että
puhuminen itsessään riittää taiteelliseksi ilmaisuksi. Sen jälkeen kesti vielä pitkään
ennen kuin hyväksyin, että voin ajatella toisin.
Omaksuin osan käsityksistäni hahmometodista pönkittääkseni narsismiani. Hahmometodikurssien aikana tarve puhua tekstiä omana sananani vahvistui koko ajan. “Kun olen saanut
tekstistä mielikuvia kuinka tekstin voisi esittää, on alkanut pelottaa, että mielikuvat
kahlitsevat tässä ja nyt olemista. Jännittävää.” (TPK 13.6.2000) Koin pitkään hahmometodiin
tutustuttuani tärkeäksi tehdä näyttelijäntyötä vain olemalla oma itseni. Pitkään en halunnut
käyttää harkittuja keinoja, jotka muistuttivat roolin rakentamisesta. Samalla kasvoi pelkoni,
etten enää sopeutuisi teatteriin. Kerron tästä enemmän seuraavassa luvun alussa
Ensimmäisen hahmometodikurssin lopussa havahduin tajuamaan, että olen todellakin
aivopesty hahmometodiin: “Pelkään, etten enää pysty kovin hyvin antautumaan
muuntapaiseen ajatteluun tai tekotapaan!” (TPK 22.9.2000) Pelkäsin jonkin aikaa tulevani
sellaiseksi kummajaiseksi, joka kykenee työskentelemään vain samanmielisten ihmisten
kanssa. Tunsin suurta vastenmielisyyttä opettelemiani teatteritapoja kohtaan. Samalla
kaikenlainen ilmaisun puristaminen, esimerkiksi kyyneleiden, ja pyrkimys saada katsoja siten
liikuttumaan, alkoi vaikuttaa vieraalta.
Heijastamiani asioita hahmotin hitaasti
Projektioideni tiedostaminen oli haastavaa, nehän ovat ominaisuuksia, jotka olen siirtänyt
ulkopuolelleni
kuten
riittämättömyyden
tunteen.
Vieläkin
projisoin
ahdistustani
ulkopuolelleni ja muihin ihmisiin. Siedän vähän tilanteita, joita en ymmärrä. Silloin minusta
tuntuu kiusalliselta pysyä paikoillani. Haluan nopeasti muuttaa sellaista tilannetta. Minun on
hankalaa sietää sitä, että ihmiset käynnistyvät eri tahtiin. Koen myös haastavaksi antaa
asioiden löytyä itsestään, puskematta.
David Mamet väittää kirjassaan Tosi ja epätosi näyttelijäntyöstä, että se mikä saa näyttelijän
tuntemaan olonsa epämukavaksi, on aina kohtaus. Kouliintumaton näyttelijä syyttää
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 84
Mametin mukaan omaa valmistautumattomuuttaan, kollegoita, käsikirjoitusta. Hän sanoo tai
näyttää, että “ei vain tuntunut mukavalta tehdä sitä”137, ja hän on Mametin mielestä oikeassa.
Siirsin itse kursseilla epämieluisat tunteeni muihin osallistujiin. Pidin heitä epävarmoina,
heikkolahjaisina, huonosti valmistautuneina. Näin omat heikkouksina pitämäni piirteet
muissa, en itsessäni. Kun opin hahmottamaan kuinka ilmaisen kokemuksiani muista
ihmisistä, aloin myös nähdä kuinka paljon itse projisoin omia tuntemuksiani muihin – ja
kuinka paljon pyrin manipuloimaan sen sijaan, että puhuisin suoraan.
Sisäänpäin kääntämistäni en tahtonut tiedostaa
Olin usein ankara itselleni vuosina, joina työskentelin teatterissa ja ruoskin itseäni henkisesti,
jos en mielestäni jaksanut tarpeeksi. Tätä piirrettä olen hellinyt intohimoisimmin. En ole
pannut merkille, milloin olen katkaissut energian kiertoni tai kääntänyt impulssini takaisin
itseeni ja ollut passiivisaggressiivinen. Aloitekyvyn puute ja kyvyttömyys sanoa “ei” ovat
olleet tapojani pitää energiaa sisälläni.
Ymmärsin hahmometodikursseilla, että jos en voi hyväksyä kaikkia tunteita itsessäni, en
kykene kohtaamaan niitä muissakaan ihmisissä. Ihmettelin minkälaista näyttelijäntyöni voi
olla, jos en ole kontaktissa ihmisen kanssa, jolla on tunteita, joita itse pidän kiellettyinä.
Esimerkiksi olen usein tuntenut vaativani itseltäni, etten saisi pelätä näytellessäni.
Ymmärrän, että tuolloin en ole voinut hyväksyä itseäni ja olemassaoloani sellaisenaan.
Huomasin hahmometodi-istunnoissa usein lukitsevani kehoni jäykäksi, etten voisi olla
kontaktissa.
Aloin kokea tärkeäksi tiedostaa, yritänkö esittäessäni estää itseäni tuntemasta kaikkia
tunteitani, joita kuitenkin väistämättä tunsin: jännitystä, pelkoa, kateutta, häpeää,
riittämättömyyttä tai mitä tahansa, minkä saatoin kokea kiusalliseksi. Selvästi toistuva ilmiö
kursseilla oli, että kun esittäessäni koetin peitellä kokemaani tunnetta, katsojat kokivat jollain
tavalla kiusaantuneensa. Minun on siis hyvä tiedostaa, mikä on todellinen perimmäinen
viestini, jota välitän esitykselläni, varsinkin, jos väitän olevani avoin.
Pidän tärkeänä, että tulen näyttelijänä tietoiseksi, mitkä motiivini synnyttävät impulssini,
joihin ilmaisuni perustuu. Onko minulla jokin salainen tavoite suhteessa vastanäyttelijääni,
yleisöön tai ohjaajaan? Asia, josta en ole tietoinen? Ja kun se ei toteudu, tai pelkään sen
137
Mamet, 1999: 148.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 85
epäonnistumista, vältän enemmän tiedostamasta sitä? Esimerkiksi toivon vastanäyttelijäni
pitävän minusta. Jos en ole tietoinen tästä, toimin joka tapauksessa sen pohjalta ja saatan
käyttäytyä kummallisesti; jopa välinpitämättömästi tai torjuvasti välttääkseni toiveeni
näkymistä. Olen tehnyt niin. Silloin minulla oli kaksi kontaktihäiriötä yhtä aikaa. Esitykseni
aiheen kannalta on ehkä hyödyllistä, että pystyn valitsemaan, mitä impulsseja seuraan.
Välttäminen oli suosikkini
Huomasin kursseilla ja terapiassa aina löytäneeni syitä, miksi vältän jotain kokemusta.
Melkein aina ne ovat juontaneet riittämättömyyden tunteestani. Havaitsin hahmometodiistunnoissa, että kaikki esittäjien kokemat tuntemukset tulkittiin kuitenkin roolihenkilön
ilmaisuksi. Mamet toteaa:
Mitä tahansa teetkin, tuot oman valmistautumattomuutesi, oman epävarmuutesi, oman
riittämättömyytesi näyttämölle. Kun astut näyttämölle, ne tulevat mukanasi. Mene
näyttämölle ja näyttele niistä huolimatta. Et millään pysty peittämään niitä. Eikä niitä
pidäkään peittää.138
Mametin mainitsemat näyttelijän tavat keksiä verukkeita ovat käsittääkseni tapoja
deflektoida. Mametin mielestä esittäjä ei voi ilmaista “ei mitään”. Hänen mukaansa, jos
esittäjä ei toimi näytelmän synnyttämien tunteiden perusteella, yleisö näkee hänet
kieltämässä jotain.139 Tämä on mielestäni samaa, mitä gestaltissa kutsutaan deflektioksi.
Voin koettaa estää todellisen luonteeni paljastumista, kuitenkin katsoja näkee minusta jotain.
Ainakin välitän silloin käsitystä, että minun täytyy kätkeä itseni. Voin yrittää eksyttää
katsojan seuraamaan taitoani esittäjänä, mutta silloin hän ei pääse mukaan tarinaan, koska
olen esitykseni tiellä.
Paradoksi on, että kun näyttelijä pelkää, hän välttää kontaktia. Hän ei halua tulla
vaikutetuksi, kuten Johnstone totesi. Tämä johtaa hänen mukaansa siihen, ettei näyttelijä
myöskään halua muuttua, ja draama edellyttää kuitenkin muutosta. Johnstonen mielestä
improvisoijan joutuminen kauhun valtaan saa hänet taantumaan aloittelijaksi: “Silloin ei
tajua, että luovuus on sitä, että on ilmeinen.” (TPK 6.10.2000) Vaikka se tuottaisi häpeää.
Näin ollen, jos hyväksyn esittäessäni häpeällisenä pitämäni asiat, voin saavuttaa suurempaa
riippumattomuutta työssäni ja myös omassa elämässäni. Koin innostavaksi ajatella, mitä
138
Mamet, 1999, s. 149-150.
139
Mamet, 1999, s. 44.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 86
uutta tällainen kokemus tuo Aristoteleen katarsis-käsitteeseen140. Minun siis on esittäjänä
kohdattava omat häpeän ja pelon tunteeni, jotta yleisö voi kokea katarsiksen, kun saa
tunteillensa tilaisuuden puhdistua. Tunnistin häpeäväni enemmän sitä, mitä minulta puuttui
kuin, mitä minulla oli. Vaikka vuorovaikutus ei esityksessäni aina toteutuisikaan, yleisö voi
silti kokea esitykseni taideteoksena, jos en tee tilanteestani itselleni ongelmaa. Minun
kannattaa ensin hyväksyä kokemani puute, jotta voisin sallia katsojan kokea katarsiksen.
Miellyttäminen oli toinen ihoni
Riittämättömyyttä kokiessani hain usein läsnäolijoiden hyväksymistä ja pyrin miellyttämään
heitä. Halusin antaa itsestäni mallikkaan kuvan: ystävällinen, harmiton, antelias, luotettava,
luottavainen ja niin edelleen. Silloin en seurannut omaa sisäistä ääntäni enkä uskaltanut
koettaa epävarmoja ratkaisuja. Tämä tuli hahmometodikursseilla esille tilanteissa, joissa
minulla oli mahdollisuus kohdata ihmiset ilman roolia. Halusin, että ihmiset ovat itselleni
ystävällisiä. Koetin itse antaa vaikutelman ystävällisyydestä hymyilemällä ja kertomalla
vitsejä. Tämä on tietysti rooli. Huomasin esittäessäni hymyilleeni esimerkiksi, kun en
muistanut sanoja tai olin epävarma siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä tai, miten esitykseni
otetaan vastaan.
Aloin tunnustella, voinko vastustaa hankalassa tilanteessa jopa hymyilyn impulssia. Tutkin
aina esittäessäni pystynkö sietämään vakavana olemista. Kun pystyin, oloni vapautui.
Kehitykseni eteni kuin portaita astumalla. Joka askelmalla koin jättäneeni jälkeeni
miellyttämisen pakkoa ja saavuttaneeni kontaktia todellisiin tunteisiini. Saatoin myös
hymyillä ja pysyä samalla vakavana. Tulkitsin hahmometodin päämääräksi vapautumisen
tarpeista miellyttää yleisöä.
Yhden miellyttämisen tavoitteen tunnistin keväällä 2000 (kurssi 3) itselleni tärkeäksi: haluan
esittäessäni saada kaikki ihmiset elämään. Minulle ei riittänyt, että itse eläydyin, muidenkin
olisi pitänyt. Tämän tiedostaminen hahmometodi-istunnoissa vähensi miellyttämisen tarvetta
ja aloin purkaa sitä itsestäni ulos. Olen usein huomannut lankeavani miellyttämisen ansaan.
Proflektio on tuottanut itselleni paljon vaikeutta teatterissa, kun en ole määritellyt omia
rajojani. Tunsin tarpeeni muiden miellyttämiseen ja toisten tarpeiden arvailemiseen
vähentyneen antauduttuani terapiaprosessille.
140
Ennen Aristotelesta sanaa katarsis käytettiin lääketieteellisenä terminä. Katarttinen tarkoittaa samaa kuin
laksatiivinen. Alkuaan sanaa katarsis on käytetty merkitsemään puhdistautumista uskonnollisin menoin.
Vaikuttaa siltä, että teatteritaiteeseen ollaan uudelleen etsimässä hoitavaa vaikutusta. Tästä kertoo mielestäni
kasvanut kiinnostus terapeuttisiin draamamenetelmiin, yhteisöteatteriin ja shamanismiin.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 87
Aloin pitää tärkeänä voida esittää vain omaksi ilokseni miellyttämättä yleisöä. Omaksi
ilokseni tekeminen tuntui olevan minulle väylä, jolla pääsen kontaktiin omien voimavarojeni
kanssa. Tämä ajatus tuntui julkealta. Olemalla julkea vapautin myös energian kiertoani.
Tunsin hahmometodikursseilla hukkaavani itseäni vähemmän. En tuntenut väsähtäväni
samalla tavalla kuin ennen opintojeni aloittamista. Arvelin, että minulta oli aikaisemmin
mennyt esitystilanteessa ainakin kahdeksan kymmenesosaa energiastani hukkaan miettiessäni
roolihenkilöni taustoja ja pohtiessani kaikkea mahdollista: “Mitä ohjaaja pyysi? Mihin pitää
katsoa?” Tunsin silti kursseilla vieläkin eksyneeni välillä pääni sisälle.
Pohtiessani miellyttämisen tarvettani muistin, että Johnstonen mielestä kaikkien ei
esiintyessään tarvitse olla koko ajan ihania: “Hyvät klovnit ovat hitaita. Kaiken ei tarvitse
olla kiinnostavaa.” (TPK 7.10.2000) Olin kai kuullut tämän aikaisemmin, mutta vasta nyt
punnittuani ajatusta hahmometodin läpi, saatoin antaa sen vaikuttaa itseeni tekemättä siitä
introjektiota.
Itsetyytyväisyys esti nautinnon
Grothin mielestä esityksen aikana asennosta tai äänenpainosta huolestuminen on klassista
narsismia, jolla esittäjä tekee itsensä esitystä tärkeämmäksi. Tällä hän pyrkii manipuloimaan
itselleen hyväksyntää, huomiota tai ihailua. (TPK 16.11.1999) Grothin mukaan huomion
tarve lähtee rakkauden kaipuusta, tarpeesta kokea välittämistä. (TPK 31.7.2000) Tiedostin
suostuvani harvoin näytellessäni luopumaan mielikuvastani, että olen tärkeä. Oivalsin, että
ilmiön toinen puoli on, että kaikki mitä muut saavat, tuntuu olevan itseltäni pois.
Groth pani merkille (kurssi 3), että olin esittänyt useita hienoja esityksiä monologeista
kursseilla ja kuitenkin vaikutin hänestä tyytymättömältä (TPK 13.3.2001). Tämä oli totta!
Kaiken aikaa odotin täydellistä suoritusta. Jokaisessa oli mielestäni jokin vika; olinhan
kurssilla, en siis voinut olla valmis. Suoritustani täytyi voida parantaa. Vertasin itseäni
muihin kurssilaisiin. Tulin surulliseksi ja kateelliseksi. Halusin olla parempi kuin muut.
Ammatti-identiteettiäni määrittelee kykyni antaa itselleni lupa olla olemassa, myös
kokiessani vastenmielisiä tunteita. Tämä kysymys tulee käsittääkseni esille kaikkialla
elämässä.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 88
Hahmometodikursseilla tunnistin vahvan vaatimuksen olla täydellinen, suoranaisen
perfektionismin. Täydellisyyttä on kuitenkin mahdotonta saavuttaa. Totuus on, ettei kukaan
meistä ole täydellinen. Sen muistaminen helpotti välillä armahtamaan itseäni. Silloin saatoin
olla taas kontaktissa pyyteettömämmin. Tämä oli nähdäkseni omasta tärkeydestäni,
narsismistani luopumista. Sen sijaan voin antaa olla; itseni ja muiden. Groth muistutti usein:
“Kukaan meistä ei ole täydellinen.” Jos sen ottaa lähtökohdaksi, on paljon helpompaa.
Olen usein nähnyt teatterissa näyttelijöiden tuovan esityksiinsä kuin kyltin, jossa julistavat
ohjaajansa metodista, pätevästä laulunopettajasta, instrumenttien soiton opettelusta,
liikunnallisista taidoista ja ties mistä. Aloin toivoa näkeväni näiden julisteiden asemasta
mieluummin näyttelijän itsensä. Sorrun itsekin kyltin heiluttamiseen. Sillä yritän ostaa
katsojan hyväksynnän sen sijaan, että saisin aidon kontaktin. En kiusaannu taidosta sinänsä.
Sirkusesitys on usein koskettanut sieluani syvältä ja olen samalla nähnyt välähdyksen
esittäjän sielua. Itse asiassa puhdasta taitoa esittelevää esittäjää on miellyttävämpi katsoa
kuin narsistista itsensäpaljastajaa. Jokainen tunnistaa vaivautuneisuuden, jonka tällainen
suosionkalastelija herättää.
Egotismia on myös huolehtiminen menneestä hetkestä esityksessään. Sille ei enää voi tehdä
mitään. Ainoa, jolle voin tehdä jotain, on tämä hetki. Tietenkin seuraavassa esityksessä on
mahdollisuus kohdata sama tilanne uudelleen ja sekin tapahtuu vain tässä ja nyt. Lisäksi
tilanteessa vaikuttavat silloin uudet tekijät. Huolehtimiseni estää minua olemasta tässä ja nyt.
Minulta kesti pitkään hyväksyä tämä asia. Groth totesi: “Kun tuntee itsensä huonoksi, on
ainakin aidosti läsnä esitystilanteessa. Jos ei silloin pyri teeskentelemään pärjäävänsä.” Groth
kysyi: “Voisiko kokeilla hellittää kontrollia? Tällä kurssillahan voi pyörtyä, tai mitä
tahansa.” Opiskelija totesi: “Tuohan on vapauttava ajatus, että voi itse valita.” (TPK
25.11.1999.) En tiedä voiko pyörtymisen valita, mutta ainakin sille voi antaa mahdollisuuden
ja sitä Groth epäilemättä tarkoitti.
Yhteensulautuminen oli vaikein erottaa
Terapian avulla olen saanut takaisin lapsuuteni. Tiedostin saaneeni lapsena myös vilpitöntä
puhdasta rakkautta. Minun ei enää tarvinnut epätoivoisesti yrittää tulla nähdyksi tai etsiä
rakkautta kaikkialta. Ne jäivät toisarvoisiksi syiksi astua näyttämölle. Aloin pitää tärkeänä
tunnistaa, missä rajani kulkevat ja mistä olen oikeasti vastuussa. Hyväksyin olevani
tavallinen ihminen. Se tuntui hyvältä ja hämmentävältä ja samalla konkreettiselta. Tunsin
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 89
maata jalkojeni alla. Painovoima tuntui pitävän minut maassa. Hahmometodikurssien jälkeen
saatoin esittäessäni antaa itsessäni ja itselleni tapahtua entistä enemmän asioita, joita en
ymmärtänyt, enkä pelännyt maailmani hajoavan. Koen että tämä on vapautta olla kokonainen
ihminen.
Minulla (kuten muillakin) on taipumus ryhmässä miettiä, mitkä ovat tämän ryhmän säännöt
ja miten tulen hyväksytyksi tässä ryhmässä. Olin teatterissa tyytyväinen, jos minulle sanottiin
selkeästi, miten tulee toimia. Työryhmässä minun ei tarvinnut itse määritellä rajojani, vaan
toteutin yhteistä sopimusta, miten kukin käytti näyttämöllä tilaa. Tämähän on myös
tarpeellista konfluenssia. Miellyttämisen tarpeen määrä vaikuttaa kuitenkin esittäjän kykyyn
olla kontaktissa itseensä. Esittäjän on siis ensin tiedostettava kuinka riippuvainen
hyväksymisestä on, ennen kuin voi altistua olemaan riippuvainen hyväksymisestä
esitystilanteessa. Tässä on tärkeä syy olla tietoinen omista ilmaisun motiiveista ja perusteista
ylipäänsä olla näyttämöllä yleisön edessä. Pidemmälle ehtiessäni hahmokursseilla alkoi
tuntua haastavalta antaa itseni ja muiden olla. Jatkuvasti koin vaikeaksi toteuttaa
pyrkimystäni olla manipuloimatta ihmisiä. On ilmeisesti eräänlainen taito antaa itsensä ja
muiden ihmisten olla rauhassa.
Neljännen kokeiluni tein Grothin puolivuotisella kurssilla (kurssi 2). Ensimmäisenä päivänä
kokeilin Liksomin novellia “Ota akka ittelesi” ja toisena Tshehovilta Andrein monologia.
Groth pyysi ajattelemaan tekstiä kuin omina ajatuksina ja unohtamaan Tshehovin.
Koetin. Uskallus antaa tekstille merkitys omasta elämästä toi mielettömän vapauden! En
pienentänyt itseäni yhtään! Jäi haikeus; kuinka saavuttaa sama tila uudestaan. Tuntui, että
kysymys on siitä, että antaa itselleen luvan olla kokonaan itse täyttämässä tilaa ja aikaa
riippumatta muiden mielipiteistä. (TPK 14.2.2000)
Tästä kokeilusta seurasi yksi tärkeimpiä oivalluksiani: minun ei tarvitse kokea samalla tavalla
kuin muut eikä pienentää itseäni. Tällä tavalla määrittelin kontaktin rajaani. Samalla aloin
tunnistaa paremmin mistä olen oikeasti vastuussa. Groth itse totesi, että kysymys on siitä, että
ensin hän antaa minulle luvan olla riippumaton – seuraavaksi otan itse luvan. Käytännössä
oman riippumattomuuteni etsiminen on vienyt kauan aikaa.
Tämä on gestaltissa ehkä eniten väärinymmärretty aihe. Riippumattomuus monesti tulkitaan
siten, että minulla on oikeus olla paskiainen, jos kukaan ei sano “ei”. Itsenäisyys ei tarkoita
välinpitämättömyyttä, joka on itseriittoisuutta. Minulla on aina vastuu teoistani. Pyrkimys
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 90
integriteettiin ei poista vastuuta ja sosiaalisuutta. Olemme aina suhteessa toisiin ihmisiin.
Kokemuksieni jälkeen vakuutuin, ettei minun kannata pyrkiä esittäjänä tekemään katsojaan
vaikutusta. Päinvastoin yleisöllekin on ollut kiinnostavampaa, kun olen antanut asioiden
tapahtua ja ilmaisuni löytyä. Olennaista on ollut, että olen tiedostanut, mitä minussa on
esitykseni aikana tapahtunut. Minun ei siis tarvitse esittäessäni aina edes tietää, miten
ilmaisuni syntyy. On silti tärkeää, että olen tietoinen motiiveistani.
Aloin parantaa kontaktiani
Näyttelijäntyöni olisi varmasti kehittynyt ilman terapiaakin, jos olisin ainoastaan työstänyt
draamatekstejä keskittyen vuorovaikutukseen ja läsnäoloon. Raskaimmat luovuuteni
pidäkkeet
tuntuivat
kuitenkin
hellittäneen
vasta
hahmoterapiaistunnoissa.
Tunsin
konkreettisesti kehossani saaneeni lisää tilaa – olla oma itseni. Tätä itsenä olemistahan
pidetään näyttelemisen ytimenä. Sen sijaan olin teatteriurallani usein pienentänyt itseäni, kun
esirippu aukesi ja silloin olin kadottanut luonnollisen kykyni olla olemassa.
Tiedostin motiivejani
Ensimmäiset kokemukseni hahmometodin opiskelusta järkyttivät mieltäni saamalla minut
tiedostamaan, että itselläni on paljon piileviä henkilökohtaisia motiiveja, jotka vaikuttavat
persoonaani ja näyttelijäntyöhöni. Nämä motiivit estävät itseäni ottamasta luovuuttani täysin
käyttööni ja kaventavat koko identiteettiäni.
Tullessani tietoiseksi ilmeisestä aloin toteuttaa intuitiota. Intuitiolle altistumalla pelkoni
esitystilannetta kohtaan hetkeksi hävisi. Samalla vahvistui tuntemukseni siitä, että intuitio
kertoi sisälläni jokaisessa hetkessä, mikä oli olennaista. Tuntiessani esittäessäni
riittämättömyyttä en kuunnellut tuota ääntä. Huomasin myös arkielämässäni, että joka kerran,
kun en välittänyt intuitioni viestistä, jotain ikävää tapahtui. Silloin kun pysähdyin ja
kuuntelin, kävi aina hyvin. Eikä äänen kuuntelemisesta ole koskaan ollut mitään haittaa.
Sisälläni vaikutti olevan arvokas lahja. Vakuutuin, että jokaisella on omanlainen sisäinen
äänensä. Halusin yhä vähemmän luottaa järkeeni, kun oli kysymys todellisista tarpeistani.
Järki tuntui vain tunkevan tielle.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 91
Ensimmäisen yleisökontaktin hahmometodin pohjalta sain kesäkuussa 2000 järjestetyssä
avoimessa demonstraatiossa Grothin (kurssi 2). Jännitin jo edellisenä iltana, kuitenkin
luovuin hysteerisestä tavastani tarkistaa ja lukea tekstiä. Demonstraatiossa kokeilin, voinko
olla huolehtimatta. Esiintyminen oli todella kiihdyttävä kokemus. Kokeilin antaa yleisön
reaktioiden vaikuttaa tulkintaani. Kun katsojia nauratti, myös itseäni nauratti välillä. Annoin
sen tapahtua ja roolihahmoni muuttua tulkintani mukana. Kuitenkin toiset kurssilaiset
totesivat palautteessaan, että roolihahmoni pysyi samanlaisena. Nauramiseni myötä tekstiin
kirjoitettu henkilön epävakaisuus ehkä vahvistui. Koin roolihenkilöni syventyneen.
Demonstraatiossa rauhoittuivat näyttelijänurani aikana vaivanneet epäilyt ammatinvalinnastani. Esittäessäni tunsin vahvasti tekeväni juuri sitä, mitä todella halusin ja mistä olen
aina eniten pitänyt.
Kokemukseni jälkeen aloin teatterissa käydessäni katsella näyttelijöiden esitystä uusin
silmin. Jossain vaiheessa he yhtäkkiä vaikuttivat vapautuneensa. Aivan kuin he olisivat
lopettaneet näyttelemisen ja olisivat puhuneet vuorosanansa omana itsenään! Sellaista olen
katsonut mielelläni. Erityisesti olen ihaillut kokeneita näyttelijöitä, jotka ovat röyhkeästi
muokanneet roolinsa itselleen sopiviksi yrittämättä peittää ominaispiirteitään ollakseen jotain
muuta. Ihmettelin, mikä estää minua olemasta esittäjänä vapaa esityksen alusta asti. Koenko
esittäessäni, että on ensin ansaittava lupa olla oma itseni. Onko muidenkin näyttelijöiden
ensin suoritettava tietty määrä työtä ennen kuin he voivat tuntea itsensä vapaiksi, minkä
jälkeen he antavat itselleen luvan olla omia itsejään? Suoritus on toisille esittäjille
juoksemista, toisille jotain muuta kuohuntaa. Sen jälkeen he ilmeisesti voivat vakuuttua
olevansa valmiita? Ranskalainen elokuvanäyttelijä Jean Gabin vaati jokaisessa elokuvassaan
itselleen yhden raivokohtauksen. Tämä antoi hänelle työrauhan, luvan olla – näyttelemättä.
Kun herkistyin esittäessäni omille aisteilleni, koin itseni elävämmäksi ja aistillisemmaksi.
Grothin ja Bremerin näyttelijäntyön opetuksessa itselleni oli merkittävää tiedostaa, että
katsojat näkivät todellakin minusta vain ulkokuoren. Tämä on useimmille päivänselvää,
mutta jokin viesti sisälläni kertoi muuta. Oivalsin kuitenkin, että päätän itse kuinka paljon
haluan itsestäni paljastaa.
Kontakti muistutti kehosta
Oltuani kaksi vuotta Grothin ja Bremerin ohjauksessa tutkimassa hahmometodia koin
itsessäni tapahtuneen merkittävän muutoksen: uskalsin ottaa kontaktia ihmisiin ja pelkoni
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 92
heitä kohtaan alkoi vähentyä. Vähitellen hyväksyin, että taiteellisessa kehityksessäni kuten
persoonallisuuteni rakentamisessakaan ei ole pikaratkaisuja eikä oikopolkuja. On vain
kohdattava, mitä eteen tulee. Päätin esittäessäni antautua olemaan kontaktissa kaiken sen
kanssa, mitä tapahtuu, juuri sillä tavalla kuin koen sen, tässä ja nyt.
Kohtaaminen esityksen vuorovaikutuskentässä tapahtuu jokaisen osanottajan omilla ehdoilla.
Esitykseni laatu paranee, kun kunnioitan esitystilanteeseen osallistuvien maailmojen
erilaisuutta – myös esittäjien maailmoja. Maailmojen erilaisuuden ja katsojien kontaktin
rajan kunnioittaminen on ennen kaikkea esittäjän tehtävä, koska hän järjestää esitystilanteen.
Kun tämä toteutuu, esittäjän ja katsojan kohtaamisessa on kyse muusta kuin pyrkimyksestä
vaikuttaa tai ohjata toisen sieluntilaa. Kuitenkin kumpikin voi ottaa vaikutteita toiselta siinä
määrin kuin on halukas menettämättä silti itsenäisyyttään.
Tiedostin kursseilla lähettäväni jatkuvasti viestejä kehollani, asennollani, eleilläni ja
ilmeilläni. Saamastani palautteesta päättelin lähettäneeni enemmän viestejä silloin, kun en
yrittänyt kontrolloida itseäni. Totesin vastaavaa myös seuratessani muiden esityksiä. Tämä
ilmiö antoi mahdollisuuden opiskella laiskuutta ja etsiä helpointa tapaa esittää. Panin
esittäessäni merkille, että minulla on ihmisenä tietoa myös asioista, joita en pystynyt
kertomaan sanallisesti tai ilmaisemaan edes fysiikallani, mutta kun antauduin kuuntelemaan
fysiikkaani, tulin tietoiseksi siitä, mitä olin tekemässä itselleni. Pääasia oli ehkä se, että kun
uskalsin näyttää itselleni, mitä itse tunsin, katsojakin sai enemmän. Tällöin esitykseni
kosketti myös katsojaa henkilökohtaisesti. Eli tulemalla henkilökohtaiseksi tällä tavalla
itsessäni oleva tiedostamaton tieto sai kanavan ulos ja katsojat tulivat tietoisiksi siitä.* En
paljasta itseäni kokonaan, vaikka voin näyttää jotain itselleni. Tässä oli kyse turvallisuudesta
ja itseni tukemisesta. Jos siis opin esittäessäni paljastamaan itseäni itselleni, katsoja voi
nähdä minussa tapahtuvan muutoksen ja päästä lähelle sitä, mitä olen kokenut, vaikkei
voikaan tietää mitä se on.
Henkilökohtaiseksi tuleminen toteutui nähdäkseni antautuessani seuraamaan kehoni
impulsseja. Hahmometodi-istunnoissa katsojat kertoivat tämän puhutelleen heitä välittömästi.
Tämä voi ymmärtääkseni tapahtua aina ihmisten kohdatessa tasavertaisesti tässä ja nyt.
Kokemukseni mukaan tämä toteutui hahmometodikursseilla parhaiten riippumatta esittäjän
tahdosta. Tämän vuorovaikutuksen kautta taidekokemuksessa nähdäkseni syntyy itse teos.
*
Hahmoterapiassa terapeutti työskentelee nimenomaan herkistymällä tälle kanavalle.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 93
Pysäyttävä oleminen
Olemassa oleminen edellyttää uskallusta. Rohkeus tuntui olevan siksi kaikkein olennaisin ja
eksistentiaalisin elämisen määre. Itselleni on tuntunut näyttelijäntyössä elintärkeältä kysyä:
Voinko olla kokonaan olemassa, kun esitän? Esittäjänä minun on astuttava lavalle ja
esitettävä, kun katsojat ovat katsomossa, vaikka en kokisi olevani valmis. Toki voin väittää
olevani sairas. Kysymys kuuluu silti Rabbi Hillelin sanoin: “Jos ei nyt, milloin?” Vihollinen
on oma pelkoni. Voin voittaa vain kohtaamalla itseni. Kokemukseni Grothin kursseilta
vahvistivat käsitystäni rohkeudesta.
Johnstone kertoi syksyllä 2000 kurssillaan Helsingissä, että tylsempi on yleisöstä
kiinnostavampaa. Se tuottaa hänen mielestään ylimääräistä jännitettä.
- Yrittäessään olla kiinnostavia näyttelijät tekevät jotain muuta kuin pitäisi. Jos pyydetään
riisumaan saappaat kiinnostavammin, he ottavat sukat pois. He pyrkivät tulevaisuuteen.
Näyttelijät on syytä pitää tässä ja nyt! (TPK 7.10.2000.)
Kun hyväksyn tilanteeni sellaisena kuin se on juuri nyt, olen esittäjänä autenttinen. Se
tarkoittaa, että voin olla luovasti yhteydessä siihen, mitä on ja tapahtuu itsessäni ja
ympärilläni. Tämä edellyttää, että hyväksyn vallitsevat olosuhteet ja omat tunteeni. Silloin
vasta voin olla läsnä, tässä ja nyt. Jos vuorovaikutusta olosuhteiden kanssa ei synny, minun
on kysyttävä itseltäni, johtuuko se minusta. Usein olen itse tuolloin vastustanut läsnäoloa.
Samoin aina pyrittyäni esittäessäni toistamaan ilmaisua, joka oli joskus tuntunut hyvältä tai
jopa saanut suosiollisen vastaanoton, en ollut enää läsnä enkä kontaktissa. Mennythän ei
koskaan enää palaa. Ikävintä katsojalle oli, kun imitoin aikaisempaa tulkintaani; silloin en
voinut olla läsnä, vaan suunnittelin ja ohjasin itseäni “sivusta”.
Seuraava kokeilu tuntui mahtavalta (kurssi 2). Tekstinä oli Tshehovin Kolmesta sisaresta
Andrein kaksi monologia: “Pari sanaa vain...” ja “Voi missä on entinen aikani.” Kirjasin
kokemuksistani seuraavat vaikutelmat:
Hämmentävää, kun ei melkein lainkaan voinut arvioida tekemistään; kuinka se meni!
Muiden mielestä oli kiinnostavaa. -- Jossain vaiheessa harmitti, kun ei tullut sellaista
suurta itkua kuin ensimmäisellä kerralla. Toisaalta ei haitannut. Mutta taas oli sellainen
olo, ettei pystynyt arvioimaan tekemistään. Iloitsin erityisesti siitä, että pystyin antamaan
tekstin viedä. Lukiessani oli ollut hämmentävää huomata, että tekstissä oli koomisia ja
traagisia aineksia ja kaikkea siltä väliltä. Onnistuin jättämään nämä ennakkomielikuvani
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 94
rauhaan. En edes estellyt reaktioitani. (TPK 12.3.2000.)
Kirjoitin muistiinpanoni lopuksi: “Tällä tavalla haluan näytellä!” (TPK 12.3.2000) Tunsin
kuvaamani kokemuksen olleen käännekohtani, hetki jolloin käsitykseni teatterityöstä
muuttuivat. En halua kuvailla sitä älyllisesti, intuitiivisesti tunsin tavoittaneeni olennaisen.
Groth ja Bremer kannustivat ohjauksessaan minua antamaan puhumilleni sanoille
merkityksen omasta elämästäni, tuntui se miltä tahansa. Kun uskaltauduin esittäessäni
kokeilemaan tätä, aloin olla enemmän läsnä itselleni. Ymmärsin myös paremmin itseäni.
Samalla annoin periksi kokeilun synnyttämälle tunteelleni. Silloin esitykseni koettiin
mielenkiintoiseksi siitä huolimatta vaikka olin tuntenut oloni epämukavaksi. Itse koin samoin
muiden esittäessä. Katsojat tunsivat harvoin, että esitys tällä tavalla tehtynä olisi ollut
taiteellisesti huono. Olennaisen tärkeää tässä prosessissa oli kontakti. Koin toisia katsoessani
nähneeni myös jotain itsestäni.
Mainitsemani esitystilanteelle altistuminen vaikutti vastakohdalta professori Korhosen
Nätyllä kertomalle käsitykselle, että näyttämöllä ei voi syntyä uusia ajatuksia. Korhonen
luullakseni kuitenkin tavoitteli samaa, mitä hahmometodikokemukseni tuottivat: herkkyyttä
aistia itseni ja ympäristöni ja uskallusta vaikuttua tuntemuksistani. Korhoselta puuttuivat vain
käytännön menetelmät. Tämä alue on ilmeisen herkkävireinen tutkimuskohde. Riittämättömyyden tunteeni ylittää jatkuvasti maltin, jota tutkiminen edellyttää. Silloin alan teeskennellä, ettei ole mitään hätää. Tämä on ehkä sama hetki, jota Korhonen kutsui näyttämön
mustaksi pisteeksi.
Katsojat kokivat kursseilla, että esittäjien karisma tuli esille, kun nämä hyväksyivät
tunteensa. Tämä havainto vahvisti näkemystäni aistimisen ja vaikuttumisen tärkeydestä.
Yhdellä hahmometodikurssin jaksolla katseltiin videolle kuvattuja monologeja (kurssi 2).
Kommentoin, että videolta esitys vaikutti vahvemmalta. Grothin mielestä näyttelijän
kvaliteetti tuli paremmin esille. Ohjaaja Esa Illi (joka kuvasi otokset) ihmetteli sitä, että
usein väitetään, että kameralle pitäisi tehdä pienemmin. Hänen mielestään se ei pidä
paikkaansa. Illi totesi, että vaikka tunteet olisivat isoja, se ei haittaa, kun ne ovat totta. (TPK
25.7.2000) Käsitän Illin tarkoittaneen tosilla tunteilla sitä, että ne syntyvät tässä hetkessä.
Teatterikorkeakoulu-lehden haastattelussa Groth sanoo: “Karisma ja auktoriteetti syntyvät
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 95
olemalla rehellisesti ja paljaasti sitä mitä on. Sitä mitä ei ole, ei voi olla. -- Ilmaisu seuraa
läsnäolosta, joka on kaiken edellytys.”141
Niin Grothin kursseilla kuin omilla näyttelijäntyön kursseillanikin katsojat ovat usein
antaneet palautetta, että esittäjän olemus kävi niin kiinnostavaksi, että he eivät halunneet enää
kuunnella hänen esittämäänsä tekstiä. (Otan ilmiön esille uudelleen luvussa 4 sivulla 116,
koska sama tapahtui myös tutkimusesityksissäni.)
Vastuuta ottamalla eläväksi
Groth kertoi, että jos hän pyrkii kontrolloimaan itseänsä, kaikki ulkopuolinen häiritsee häntä.
Jos hän nauttii kaaoksesta, hän voi havaita ja jättää huomiotta ulkopuolisia tekijöitä.
Ympäröivien olojen ei siis tarvitse olla täydelliset. Miten teemme yksinkertaisesta asiasta
ongelman? Yleensä emme sillä hetkellä hyväksy tilanteessamme jotain.
Esimerkki tapauksesta, jossa selkeästi onnistuin ylläpitämään kontaktin ulkoiseen alueeseen,
tapahtui kesäkuussa 2000 seuratessani demonstraatiota (kurssi 2). Upposin esitykseen niin
paljon, että en edes räpyttänyt silmiäni (konfluenssi). Silmissäni melkein pimeni. Kävin
sisäistä taistelua kontaktin rajoistani muiden esitystä katsoessani. Keskityin ajattelemaan:
“Nuo ovat tuossa ja minä olen tässä!” (TPK 21.6.2000) Jännitin ilmeisesti omaa vuoroani ja
olisin halunnut ollut muualla. Katsominen helpotti. Näin taas selvästi.
Groth totesi, että vastanäyttelijät saattavat olla etäisiä eivätkä reagoi, mutta onko se tärkeintä
esityksessä. Voin esitystilanteessani tutkia, kuinka itse projisoin oman riittämättömyydentunteeni muihin. Ajattelin tämän avartavan maailmaani. Saan luovuudelleni enemmän tilaa,
kun tulen tietoiseksi niistä puolista itsessäni, joita pidän piilossa. Erityisesti minuun vaikutti
hahmometodissa se, ettei siinä vastusteta mitään. Kirjoitin työpäiväkirjaani (kurssi 2):
Tein tänään kolmannen kerran ylivelkaantuneen tekstiä.142 Groth kysyi pidätänkö jotain.
En osannut sanoa. Vatsassa tuntui kyllä möykky. Kerroin kaikista projekteista, joita olin
tekstiin kehittänyt. Koin haluavani tuntea kirjoittajan tunteita ja tunsin syyllisyyttä siitä,
etten kokenut tekstiä omaksi, jne. Groth kehotti luopumaan! Hämmentävää, ettei se ollut
tullut itselleni mieleen. Kun jatkoin tekstiä sillä tavalla, oli paljon helpompaa, vaikka
141
142
Teatterikorkea nro 1/2000: 27-29.
Kirje Katakombi-projektiin, jonka 1999 käynnisti kirkkohallituksen alainen Kirkon diakonia- ja
yhteiskuntatyön keskus. Projektin yhtenä tavoitteena oli kirkon riemuvuonna 2000 saada ylivelkaantuneille
armahduksia veloistaan. Tavoitteeseen pääsemiseksi järjestettiin myös nimienkeräys.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 96
esittäessä tuli inhottavia tuntemuksia. Groth epäili jälkeenpäin, että olin pidätellyt
masentuneisuutta, jota tekstissäkin on. Y koki nähneensä mielikuvia kertomistani
lapsuuskokemuksista. Tehdessäni huomasin, että voimat alkavat lähteä. Groth kysyi mitä
tein silloin. Kerroin antaneeni sen olla. Huomasin muun muassa istuvani hullussa
asennossa, mutta ajattelin, että sehän voi olla hyvän näköistä. Jälkeenpäin tunsin itseni
ihmeen pirteäksi. Tajusin löytäneeni tekstin henkilön! Tällaista masentunutta henkilöä
olin kuvitellutkin jossain vaiheessa. (TPK 12.7.2000)
Näyttelijäntyössä tullaan mielestäni jatkuvasti etiikan kysymysten äärelle. Esimerkiksi
kuinka esittää epäinhimillistä roolihenkilöä kuitenkaan tuomitsematta häntä? Tekemättä
hänestä pilakuvaa, vaan todellisen ihmisen. Itselleni ratkaisu on uskallus antautua teoksen
aiheelle ja tekstille – myös riippumatta työoloista.
Hain Mametilta vahvistusta käsitykselleni: “Yritys manipuloida toisen tunteita on kiristystä. - Miksi emme pidä siitä? -- Tunteen lisääminen esitykseen, joka ei sitä luonnostaan synnytä,
on valhetta.”143 Tiedostin, että kysymys on jälleen rohkeudesta: uskalluksesta olla sitä mitä
on, riippumatta siitä miltä se vaikuttaa. Roolin välttäminen vaikutti olevan välttämätön
vastaliike sille, että olin Näty-ajoista asti tehnyt näyttelijäntyötä uskoen “teatterin
todellisuuteen”. Halusin tutkia kuinka pitkälle teatteria voi toteuttaa luottamalla pelkästään
läsnäoloon ja kontaktiin. Epäilin silti pitkään riittääkö tämä tapa.
Samanlaisen käsityksen olin kuullut jo Johnstonelta. Kaiken lisäksi hän kehotti esittäjiä
olemaan yksinkertaisia ja yrittämään saada kaveri näyttämään paremmalta. Johnstone
perusteli, että tämä vie huomion siihen, mitä tapahtuu – pois suunnittelusta. Silloin vähennän
narsismiani ja olen kontaktissa ympäristöni kanssa enkä vältä impulsseja, jotka tulevat
itsestäni tai muilta. Tämä on mielestäni tärkein periaate improvisaatioteatterissa.
Siinä on mielestäni selvä yhtäläisyys hahmometodin vastuu-kulmakiven kanssa. Voin helposti
välttää, ohittaa impulssejani, jotka vaikuttavat epämieluisilta. Entä jos epämieluisa impulssi
onkin sopiva roolihenkilön maailmassa? Voin myös heijastaa toisiin esiintyjiin omat
negatiiviset tunteeni ja ohittaa tai tyrmätä vastanäyttelijäni tarjoukset. Voin myös ottaa riskin
ja
tulla
näkyväksi.
Improvisaatioteatterissa
vastanäyttelijän
(tai
oman)
tarjouksen
vastaanottaminen ja hyväksyminen* on kuin hahmon muodostuksen yksi rakennuspalikka.
143
*
Mamet, 1999: 98-99.
Hyväksyminen on yksinkertaisesti reagointia tehtyyn tarjoukseen ja toimimista sen mukaisesti. Se sisältää
toisen tekemän tarjouksen hyväksymisen lisäksi myönteisen suhtautumisen tunteisiin ja impulsseihin, joita toisen
tekemä tarjous kulloinkin herättää. (Koponen, 2004: 40.)
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 97
Tässä toteutuu eksistentialismin käsitys: vapaus on valinta. Tämä paradoksi pitää sisällään
sen, että improvisoidessani minulla on rajattomat mahdollisuudet valita ja samalla jotain
minun täytyy valita. Ja vielä: valintani luo rajattomasti uusia mahdollisuuksia. Kun olen
tehnyt ehdotuksen, kohtauksen ympärille muodostuu odotusten piiri, maailma. Kohtauksen
lopussa hahmo, gestaltti, täyttyy. Pakottamalla se ei onnistu, on vain päästettävä irti. Joki
virtaa itsestään.
Vastuu tuo esille kysymyksen etiikasta, joka on tärkeä suhteessa katsojiin. Itselleni kesti
hahmometodiin tutustuttuani kaksi vuotta päästä tilaan, jossa aloin vähitellen sallia katsojan
olla omillaan. Pidin sitä myös yleisön kunnioittamisena. David Mamet kirjoittaa: “Yleisön
kunnioittaminen on perusta kaikelle legitiimille näyttelijän koulutukselle.” Hän kehottaa
puhumaan
kuuluvasti
ja
selvästi,
avautumaan,
rentouttamaan
itsensä,
hakemaan
yksinkertaisen päämäärän ja toteaa: “Näiden tavoitteiden harjoittaminen on yleisön
kunnioittamisen harjoittamista. Ilman yleisön kunnioittamista ei ole teatterinkaan
kunnioittamista,
on
vain itseen
käpertymistä.”144
Tulkitsen
Mametin
tarkoittavan
käpertymisellä esityksen tiellä seisovaa narsismia.
Missä määrin katsojan kokemus on taiteentekijöiden vastuulla ja miltä osalta myös katsojan
riski? Hahmoteorian kannalta ajattelen, että jokaisella katsojalla ja esittäjällä on oma
ylittämätön rajansa, oma integriteettinsä. Näin ollen katsojalla on oltava mahdollisuus
etäännyttää itsensä, jos teos tulee liian lähelle. Ainakin taidekokemus on eettisesti oikein
asetettu, kun katsojan toimintakyky yhteiskunnassa ei sen jälkeen heikkene. Kysymyksen voi
esittää myös: “Miten katsojan toimintakyky yhteiskunnassa paranee esityksen jälkeen?”
Hahmometodin sovelluksia käytäntöön
Opiskelu oli antoisaa henkisesti ja ruumiillisesti. Lukuisat apuraha-anomukseni opiskelujeni
rahoittamiseksi kuitenkin hylättiin. Siksi etsin kaiken aikaa töitä. Olin keväällä 2000
mainoksen koekuvauksessa. Edelleenkin tunsin vaikeaksi antaa itselleni lupaa olla oma
itseni. Silti kokemus tuntui hyvältä. Uskoin koko ajan lähestyväni tilannetta, jossa en välitä
esittää yhtään. Olin jo teatterissa havainnut, että kyse oli toistamisen vaikeudesta. Pelkäsin
epäonnistuvani yrittäessäni toistaa hyvää suoritusta ja aloin muistella, miten olin tehnyt.
Vasta kotona tajusin puhuneeni tekstin koekuvauksessa muutaman kerran aivan lakonisesti.
144
Mamet, 1999: 76-77.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 98
Casting-nainen piti juuri niistä otoista. Seuraavassa otossa olisin voinut kokeilla enemmän
kuinka hän ja hänen ohjeensa vaikuttivat minuun, ärsyynnyinkö ohjeista. (TPK 29.3.2000.)
Minut valittiin toiseen mainokseen (Tikkurilan väri) ilmeisesti, koska koekuvauksissa osasin
olla oma itseni. Nainen kysyi ennen kolmatta ja viimeistä ottoa: “Millä tavalla haluaisit itse
tehdä? Haluisitko olla yhtään positiivisempi tai jotain?” Tästä osasin aavistaa, että ohjaaja
haluaa samanlaista ja orientoiduin siihen. Minut valittiin esittäjäksi. Kuvauksissa ohjaaja
pyysi, että hymyilisin ja olisin positiivinen. Tein miltä itsestäni tuntui ja samalla koetin olla
hiukan positiivisempi. Lopulta tuntui, että tämä uusi tapa ei juuri poikennut siitä, miten olin
ennen näytellyt. Ero oli siinä, miltä itsestäni tuntui. Koin saaneeni enemmän avaruutta
sisälleni.* Hahmometodikurssien jälkeen esittäminen ei tuntunut enää olevan minulle kuin
Pavlovin koirakoe niin, että aina näyttämölle mennessäni “alkaisin heiluttaa häntääni.”
Toisenlaisen esimerkin tässä ja nyt olemisesta sain pitäessäni 2002 keväällä Stadiassa kurssin
hahmometodin soveltamisesta näyttelijäntyössä. Yksi oppilas vaihtoi koko ajan istuessaan
asentoa eikä löytänyt mielestään sopivaa. Kysyin, miltä muista vaikutti. He totesivat
kiusaantuneensa ja, että oli vaikea seurata. Ehdotin, että oppilas valitsisi yhden asennon ja
pysyisi siinä, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta. Katsojat kertoivat tämän jälkeen, että
esittäjää oli kiinnostava seurata. Hän itse totesi, että alun jälkeen oli helpompi olla paikallaan.
Yleisökontaktista sain kokemuksen kesällä 2000, kun kokoonnuimme muutaman hahmometodikurssilaisen kanssa nimellä Elementti-ryhmä. Esitimme monologeja, tarinoita
hyvinvointi-Suomesta. Mukanani Ella Keranto ja Tiina Karvinen kokeilimme metodin
soveltamista poikkeuksellisissa oloissa. Halusimme kokeilla esiintymistä ilman teatteritilan
turvaa. Erityisen haasteelliselta tuntui kokeilu nimeltä Teatteriratikka. Toteutimme
raitiovaunu
8:ssa Kulttuuripääkaupunkivuosi
Helsinki
2000
kuuluvan
esityssarjan.
Esiinnyimme myös VR:n makasiineilla, mukana oli Jari Virman ja Taiteiden yössä, jossa
olivat lisäksi mukana Samu Loijas, Sinikka Mokkila, Esko Salmela ja Eija Varima.
Ihmisten palaute oli innostavaa. Kaikki kokeilut tallennettiin videokameralla.
*
Kerroin kokemuksestani hahmometodikurssilaisille: Sitte sen ohjaajan kanssa. Se sano, ett sä voisit olla vähän
positiivisempi ja pikkaisen nopeempi. Mä mietin, että mitähän mä tekisin, jos olisin nyt hahmo-terapiassa.
Varmaan koettasin, mitä mä tunnen. Mitäs mä nyt tunnen? -- Mua jurppii, kun toi puhuu tolla tavalla. Ärsyttävän
tuntusta. Sitte vähä helpotti. Sit mä ajattelin, että no kokeillaan sitte. Yritetää nyt olla vähän positiivisia. -- Sitte
mä saatoin olla siinä ihan vapaasti. Siitä tuli iham mielenkiintosta. Siinä oli yks otto, joka oli selkeesti muita
parempi. -- Mutta loppujen lopuks mä luulen, ett kysymys on siitä, että se antaa vaan vapaan olon jotenkin. (Ckasetti 7.9.2000)
OLLA JA ESITTÄÄ?
Näyttelijä ja hahmometodi 99
Kun keväällä 2002 aloin valmistaa tutkimukseeni kuuluvaa taiteellista työtäni, en tuntenut
enää yhtä suurta vaatimusta esittää pelkästään omana itsenäni kuten vuotta aikaisemmin.
Roolin rakentaminen alkoi tuntua kiinnostavalta mahdollisuudelta.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 100
4 Koesarja Ollako ja antaa olla?
Et ole paikassa, vaan paikka sinussa
Angelus Silesius
Koesarjan järjestäminen
Toteutin 12.3.-30.3.2002 tutkimukseni taiteellisena työnä tutkimusesitysten koesarjan Ollako
ja antaa olla – Jos ei nyt milloin?. Tutkimusesitykset muodostivat koesarjan, jossa testasin
hahmometodista itselleni muodostuneita ja omaksumiani käsityksiä. Tutkimusesitykset, joita
oli viisi, tallennettiin digitaalisesti kuvanauhalle.
Tutkimusongelmat koesarjassani
Tutkimusperiaatteet
Hahmotin koesarjani tutkimusperiaatteet hahmometodista saamieni kokemusten pohjalta. Sain
näistä välineitä ammattitaitoni tutkimiseen, ylläpitämiseen ja laajentamiseen:
•
•
•
Maadoittaminen, hengitys
Kuvion ja taustan vaihtaminen
Luottaminen aistihavaintoihin
Näiden avulla löysin läsnäolon. Eniten hahmometodi vaikutti käsityksiini ja katsantooni.
Päätin näytellä toisin kuin ennen olin näytellyt. Tämä piti sisällään useita periaatteita:
•
•
•
•
•
•
Puhdas (aistillinen) kontakti ilman manipulointia
Tilanteen hyväksyminen sellaisenaan
Kunnianhimosta luopuminen – laiskuus
Näyttelemisen lopettaminen
Omana itsenään oleminen
Väistyminen teoksen tieltä
Uusista menetelmistäni ja periaatteistani erotin kolme toistaan seuraavaa lähtökohtaa:
1. Minun on annettava ilmaisuni, taiteen syntyä jokaisessa esityksessäni uudelleen.
Silloin en tuo vaatimuksia itseni tielle.
2. Samalla voin sallia itselleni mahdollisuuden olla välillä epäaito ja myös
teeskennellä. Silloin olen oma itseni.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 101
3. Silloin esitän vaatimatta itseltäni tehokkuutta, ilman ambitioita ja sallin itselleni
laiskuuden. Silloin sallin katsojien olla omia itsejään.
Erottelen vielä kaksi lähtökohtaa, jotka löysin hahmometodista komiikan tekemiseen:
•
•
neutraalin ja jäykkyyden tiedostaminen
ääripäiden ristiriidassa pysyminen
Koin keräämäni periaatteet ihanteina, joita kohti halusin taiteilijana tähdätä ensin
tutkimusesityksessäni
ja
jatkossa
näytelmäkokonaisuudessa.
Oletin,
että
ihanteiden
toteutuminen on mahdollista jokaisessa nyt -hetkessä.
Helmikuussa 2002 laadin suunnitelman koesarjan jäsentämiseksi. Päätin (käytännön
rajoitteiden vaativuuden vuoksi) karsia koejärjestelyssä käyttämäni laitteet videokameraan.
Pidin paikalla myös kannettavan tietokoneen, johon kirjasin esityksien katsojamäärät. Päätin
tekstit ja esitysajat. Teksteistä puuttui vielä vain Talmud -sitaatti. Esityksen kestoksi arvioin
30 minuuttia. Olin myös päättänyt, että jokaisen esityksen jälkeen pidetään yleisökeskustelu
(30-60 minuuttia), joka äänitetään osallistujien luvalla.
Suunnittelin kysyväni yleisöltä: “Miltä tuntuu?” En kysynyt tätä kertaankaan. Ilmoitin
mainoslehtisessä tutkivani esityksessä läsnäolon ja vuorovaikutuksen toteutumista. Kerroin
siinä tutkimusmenetelmästäni:
Sovellan esityksessä Gestalt-metodia ja siinä käytettyä kehotietoisuus-käsitettä.
Pyrkimällä esityksen aikana selkeästi tiedostamaan kehon tuntemukset ja seuraamalla
näiden vaikutuksia ilmaisuunsa, esittäjä voi tutkia läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Tällä
tavalla esittäjä tulee tietoiseksi ilmaisuaan rajoittavista tekijöistä. (TPK 17.2.2002)
Ilmaisin samat asiat myös käsiohjelmassa. Tutkimustilanteen olin kuvitellut seuraavaksi:
“Pukeudun kukalliseen toimenpidevaatteeseen. Istun tuolilla yleisön edessä ja puhun
seuraavat tekstit.*” (TPK 17.2.2002) Tässä on suurin ero toteuttamaani tutkimusesitykseen:
*
Alkuperäinen esityslista:
Szymborska: Suuri luku; Elämä pikatoimituksena (runo)
Tshehov: Kolme sisarta; Versinin: "Miten minä sen sanoisin."
Tshehov: Kolme sisarta; Andrei: "Voi, missä on entinen aikani..."
Tshehov: Vanja-eno; Astrov: "Kymmenessä vuodessa olen kokonaan muuttunut."
Tshehov: Metsähiisi; Orlovski: "Nelikymmenvuotiaaksi minunkin elämäni oli samanlaista kuin tämän Fjodorin."
Nummi: Kadonnut Pariisi; Neiti X:n raportti (ote romaanista)
Shakespeare: Hamlet; Hamletin ohjeet näyttelijöille.
Otin mukaan esityslistaan Talmud-sitaatin sekä Andrei Jefimitishin ja jätin Andrein sekä Astrovin monologin
pois.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 102
istuin tuolilla vain vähän aikaa. Päätin tutkia kehoni asentoja ja eleitä. Käsiohjelmani
19.3.2002 on ehkä selkein dokumentti, missä esittelin kokeiluni tutkimusongelmat. Erittelen
ne tässä:
1. Lähtökohta: Arkipäiväisyys ja latteus. Halusin tutkia voinko hyväksyä
helpoimman kautta tekemisen.
2. Tavoite: Läsnäolo ja vuorovaikutus katsojan kanssa ilman kikkailua. Halusin
rajata pois kaikki mahdollisuuteni vaikuttaa katsojaan millään taidolla. Ymmärrän
myös kuinka mahdotonta se on.
3. Väite: Halusin kyseenalaistaa kliseen, että “hyvää taidetta syntyy ainoastaan
tuskan ja ahdistuksen kautta.” Halusin tehdä näyttelijäntyötä rakkaudesta, en
pakosta, ilman tuskaa.
4. Metodi: Mielen ja kehon vapauttaminen. Pohdin, kuinka vapaa voin olla. Halusin
toteuttaa esittämisessäni paradoksia, että kun näyttelijä ei tee olostaan itselleen
ongelmaa, hän voi hyväksyä itselleen mitä tahansa erilaisia olotiloja.
5. Työtapa: Antautuminen kuuntelemaan kehon viestejä ja sen tarpeiden
kunnioittaminen.
Olin kirjoittanut käsiohjelmaan myös toisen väitteen, joka johti toiseen työtapaan. Se oli
ristiriidassa ensimmäisen kanssa. Erittelen ne kuten edelliset:
1. Lähtökohta / Tavoite: Mukavuus ei ole näyttelijäntyön keskeinen tavoite.
2. Väite: Ennemminkin kannattaa tutkia, mistä epämukavuus syntyy.
3. Metodi / Työtapa: Tätä voi tehdä vain pysyttelemällä kiusallisessa olossa,
sietämällä sitä.
Periaatteideni ristiriitaisuus tuotti esitystilanteessa ongelman. Käsiohjelman lopuksi kerroin
kehittäväni omaa näyttelijäntyön menetelmääni, jonka ytimenä pidin käsitystä kehosta
naamiona. Pidin ahdistavia asentoja yhdenlaisina naamioina. Kerroin halunneeni tutkia, mitä
keho peittäessään paljastaa. Tulkitsen nyt tarkoittaneeni peittämisellä asennossa pysymistä.
Kirjoitin käsiohjelmaani omasta menetelmästäni: “Kehitän hahmometodin avulla omaa
näyttelijäntyön menetelmääni tutkimalla, mitä impulsseja asento tuottaa esitystilanteessa.”
(19.3.2002)
Näiden lisäksi myös hahmometodikokemusten aikana esille tullut kysymys: Otanko itseni
vakavasti? tuntui nyt tärkeältä oman integriteettini kannalta. Se tuntui väistämättä kuuluvan
myös mietiskelyyn komiikan tekemisen ehdoista. Esityssarjani suunnitteluvaiheessa kirjoitin
komiikasta ja hahmometodista: “Olen havainnut katsojaa huvittavan esittäjän ilmaisussa
enemmän tahaton inhimillinen tunnistettavuus kuin tietoinen ja harkittu ilmaisutapa.” (TPK
4.3.2002) Luotin tähän oletukseen.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 103
Kaiken kaikkiaan koesarjani järjestämisessä koin itselleni tärkeiksi kysymykset: Kuinka
turvallista itselläni voi olla tai saa olla? Ja ennen kaikkea, voinko antaa itseni olla? Eli
päästänkö irti. Kamppailin esityssarjassani riskin suuruuden kanssa.
Muuttuvia tekijöitä koesarjassani olivat katsojat ja oma käyttäytymiseni. Kaikki valintani
vaikuttivat koetilanteeseen; vuorovaikutukseen ja tulkintaani eli tutkimuskohteeseeni.
Esitystapa
Tutkimusesitysteni esitystapa muotoutui edellisessä kappaleessa esittelemieni käsitysten
mukaisesti. Hahmometodista löysin ajatuksen mennä kohti ilmeistä, sitä mikä on edessäni.
Toteutin tätä ottamalla harjoitusvaiheessa tavoitteekseni hyväksyä kaiken, mitä kohtasin
Koetilassa. Olin ennen taiteelliseen työhön ryhtymistäni kehitellyt ajatuksen: “Love your
Darlings!” Kysyin usein itseltäni: Voinko tässä prosessissa rakastaa kaikkea, mikä tulee
vastaan? (TPK 30.3.2002)
En myöskään halunnut tehdä kokeilusta samanlaista kuin hahmometodikursseilla. Olisin
voinut asettaa keskelle tilaa tuolin, jossa istun ja puhun tekstit alusta loppuun. Tämä olisi ollut
hyvin yksinkertainen ja selkeä koetilanne. Halusin kuitenkin, että esityksellä on rakenne.
Halusin tehdä päätöksiä ilmaisusta. Useasta kohtauksesta tein yksityiskohtaisia suunnitelmia.
Ne sisälsivät paljon tarkasti harkittuja eleitä ja asentoja. Halusin toteuttaa esittäessäni myös
tarkkuutta.
Toisaalta vaikka olin harjoitellut asemat valmiiksi, pidin itselläni mahdollisuuden hieman
muuttaa paikkoja joka esityksessä. Kunkin tekstin jälkeen mietin, missä teen seuraavan ja
tunnustelin miltä kehossani tuntui: haluanko todella liikkua johonkin? Pyrin myös
tutkimusesitysteni aikana tunnustelemaan kuinka suuren paineen yleisömäärä aiheutti
kehossani.
Kuitenkin olennaisin esityspiirre, jonka katsojatkin totesivat, oli että pyrin esittäessäni
tietoisesti ottamaan ja ylläpitämään kontaktia katsojiin. Pyrin myös seuraamaan kehoni
tuntemuksia ja hyväksymään ne osaksi esitystäni. Läsnäolon ja vuorovaikutuksen
tavoitteleminen teki koesarjani tyylin. Sitä muotoili kaksi tietoista valintaa: roolittomuus;
kieltäydyin lisäämästä tunnetta ja irti päästäminen; luovuin kunnianhimostani. Valintani
näyttäytyivät latteutena.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 104
Taiteelliset tavoitteeni
Hahmometodi vaikutti myös taiteellisiin tavoitteisiini. Lähtökohtani oli sallia itseni olla
ihminen, joka itse olen. Oletin, että sen jälkeen katsojallekin jäisi enemmän mahdollisuuksia
valita oma tilansa. Halusin myös itse olla tutkimusesityksieni aikana elossa ja olemassa, ettei
minun tarvitsisi ohjelmoida itseäni robotiksi. Tämä ajatus oli perua jo Jyväskylän
Kaupunginteatterin ajoiltani. Sama halu oli lähtökohtana koesarjassani. Toin sitä esillä myös
tutkimusesitykseni nimessä. Halusin tuoda esille ajatusta: Elämä löytyy tässä ja nyt. Vasta
jälkeenpäin ymmärsin, miten eksistentiaalinen kysymys se itselleni oli; kamppailua
teeskentelyn ja autenttisuuden välillä.
Myös eettiset kysymykset kävivät mielessä harjoitellessani. Halusin koesarjassani
kyseenalaistaa teatterimaailmassa oppimani käsitykset teatterityön tekemisestä ja etiikasta eli,
mihin uskoa teatterissa. Punnitsin, voinko uskoa hahmometodista oppimiini käsityksiin.
Arvioin myös suhdettani katsojiin. Mietin, missä määrin katsojan manipuloiminen on eettistä?
Halusin, että jokainen katsoja voi kokea tutkimusesitykseni eri tavalla ja koetin olla
ohjaamatta heidän vaikutelmiaan esityksen aikana määrättyyn suuntaan.
Tiedostan halunneeni tutkimusesitykselläni tukea vaihtoehtoista näkemystä teatterityön
tekemisestä sen rinnalla, että teatteri koetaan vain kirjallisuuden alalajina, jossa olennaista on
tekstin uudelleentulkinta, jossa esittäjät ovat tulkinnan tuottajia ja katsojat vain sen
vastaanottajia. Tärkeää on mielestäni annanko esityksessä mahdollisuuden Sinä – Minä –
suhteelle.
Tämä vaikutti myös siihen, että kieltäydyin ajattelemasta, mikä sanomani oli, vaikka se oli
myös sanoma. Paljastin kaikissa keskusteluissa niukasti sitä, mikä teksteissä oli
henkilökohtaista ja itselleni tärkeää. Ennen kaikkea tuntui tärkeältä kysyä, miten voin antaa
itseni olla rauhassa tai olla olemassa. Esityssarjani otsikossa toin tämän esille: “Ollako ja
antaa olla? – Jos ei nyt milloin?” Nimi syntyi yhdistämällä Shakespearen kuuluisin repliikki
Hamletista ja Beatlesin laulun nimi. Ja-sanalla halusin väittää, ettei kysymys ole
vastakohdista. Alaotsikko on kohta Talmudista (ks s. 101).
Myös kysymys terapian osuudesta teatterissa oli läsnä koesarjassani. En ollut tietoisesti
ratkaissut ennen koesarjaani, suuntaanko esitykseni kohti hahmoterapiaa vai hahmometodia
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 105
(jonka avulla opiskelen yhtä tapaa ratkaista näyttelijäntyön ongelmia). Olin kuitenkin
tutkimusesityksissäni orientoitunut selkeästi kohti terapiaa, suorastaan terapia-airueeksi.
Ajattelin tuolloin, että paras tapa ratkaista taideyhteisöjen ongelmat (kuten teatterilaitosten),
on terapeuttinen työnohjaus.
Tutkimusesitysten puitteet
Alussa oli hämmennys
Tutkimusesitysteni rakentaminen ei ollut itsestään selvä suoraviivainen tapahtumaketju, vaan
pitkällinen kehityskulku täynnä epävarmuutta. Materiaalin kerääminen esitystä varten sisälsi
monta vaihetta. Tarkoitukseni oli koota tutkimukseni taiteellinen työ: koominen sarja
Elementti-ryhmän kokeilun Teatteriratikka videotallenteista (ks. s. 98). Tutkimusseminaarissa 22.5.2001 esittelin tallenteita näistä esityksistä. Palautteesta ymmärsin, että
materiaalissa oli niin monta muuttuvaa tekijää, että sitä oli mahdotonta analysoida. Pelkästään
kameran kuvakulman vaihtuminen jo muutti vaikutelmaa eri otoksista.
Tämä takia päätin muokata testitilanteen, jossa paikka ja ajankohta eivät muuttuisi. Päätin
myös, että tekstimateriaalini on sama joka esityksessä, siten esityksen katsomiskokemus
perustuu eniten tulkintaani. Halusin nähdä kuinka samat tekstit toimivat eri yleisön kanssa.
Sitten nähtyäni keväällä 2001 Janne Saarakkalan Koe-esityksen Puhuva pää Todellisuuden
tutkimuskeskuksessa tajusin, että tavoittelin juuri sen kaltaista muotoa omaan kokeeseeni.
Pidin Todellisuuden tutkimuskeskuksen Koetilaa erinomaisena paikkana, koska tila oli
ennestään tunnettu tutkimuksellisista esityksistä. Kevään lopulla 2001 tarjosin kokeiluani
Koetilan ohjelmistoon. Saarakkala suostui.
Kaiken aikaa suunnittelin kirjoittavani monologimuotoinen eheytymistarinan. Marraskuussa
2001 valitsin, kumpi taiteellisessa työssäni on tärkeämpää, tulkinta vai sisältö. Ymmärsin, että
tärkeintä on tutkia tulkintaa. Luovuin monologin kirjoittamisesta.
Suurin ongelmani esityssarjaa suunnitellessani oli, että en hahmottanut, mitä olin tutkimassa.
Hahmometodi-istunnossa kaikki oli sallittua ja mahdollista. Hahmometodi-istunnossa esittäjä
saattoi tehdä mitä tahansa. Hän voi kertoa kommenttejaan kuinka monta kertaa tahansa tai
olla
sanomatta
mitään.
Pidin
tätä
mahdollisuuksien
rajaamattomuutta
ongelmana
koetilanteessa. Epäilin, että esitykselle tulisi asettaa ulkopuolelta rajoitteet muodolle. Pohdin
erilaisia vaihtoehtoja erilaisten koeasetelmien järjestämiseksi.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 106
Mietin, mitä rajoitteita pitäisi olla. Pitääkö olla mitään rajoitteita? Mitä rajoitteilla
saavutetaan? Päätin ratkaista, milloin jatkan uudelleen monologin puhumista, ettei
kommenttieni kerronta muodostu pääasiaksi. Toisena mahdollisuutena pidin olla välittämättä
ajan kulumisesta. Silloin puhuin kommenttejani niin kauan kuin halusin, toistaisin ehkä
monologinkin niin usein kun haluaisin.
Pidin kuitenkin välttämättömänä, että tutkimusaineiston järjestämisessä on lähtökohtana jokin
periaate kuten kehotuntemusten tarkkailu. Sen kannalta tärkeäksi koin saada tallennettua
esityksen aikana kehossani kokemiani tuntemuksia. Pohdin, tarvitaanko tätä varten
mittalaitteita. Mietin, mitä pitäisi mitata: ihon lämpötilaa, lihasten jännitystä, hengitystiheyttä,
sydämen lyöntiä, hikoilua vai jotain muuta. “Valheenpaljastuskoje olisi erinomainen
tutkimusväline?” (TPK 19.12.2001) Toisaalta hahmometodin kannalta tärkeimpiä ovat
esittäjän subjektiiviset tuntemukset. Oletin, että niistä harvat ovat mitattavissa.
Muistelin vielä, että hahmometodikursseilla viljeltiin käsitystä, ettei esittäjän tarvitse
valmistautua, vaan ennemminkin etsiä hetkeä, jolloin ei ole valmis. Päättelin tästä, että olisi
hyvä, jos saisin esittäessäni impulssin tekstin puhumiseen ulkopuoleltani. Mietin, että voisin
vaihtoehtoisesti kunkin monologin kohdalla kokeilla aloittaa yhden esityskerran itse
valitsemallani hetkellä. Mietin myös jakaisinko katsojille kyselykaavakkeen. Harkitsin
esittäväni seuraavat kysymykset:
- Mikä esityskerta kiinnosti eniten? Mikä vähiten?
- Mikä esityskerta oli totuudellisin? Mikä vähiten?
- Mikä esityskerta oli hauskin? Mikä vähiten?
- Mikä esityskerta kosketti eniten? Mikä vähiten?
- Mikä esityskerta oli taiteellisin? Mikä vähiten?
- Millä esityskerralla esittäjä oli eniten kontaktissa? Millä kerralla vähiten?
- Muita huomioita? (TPK 19.12.2001)
Ajattelin, että samalle esityskerralle saa merkitä useamman vastauksen. Suunnittelin, että
toistaisin kunkin monologin kaksi kertaa. Järjestäisin koe-esityksiä viidestä seitsemään. (TPK
19.12.2001) Lopulta päätin, että esityksen teatteriesityksen kaltainen koetilanne on sikäli
hyödyllisin, että tulokset ovat paremmin suhteessa teatterin käytäntöihin. En käyttänyt
kyselylomaketta enkä kokeillut kojeita. Luovuin kommenttien puhumisesta. Aloittaessani
harjoittelun, valitsin, milloin esitän mitäkin tekstiä. Kaikki kysymykseni tuntuivat vievän
huomion olennaisesta: roolittomuus tulkintana.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 107
Kokeilukenttänä Koetila
Tutkimusesitysteni esitystila nimeltään “Koetila” oli taiteellisen työni aikana Helsingin
Kalliossa Fleminginkatu 21:ssä Todellisuuden Tutkimuskeskuksen kokeilutilana. Koetilaa ei
surukseni enää ole. Videotallenteeni ovat siis dokumentti Koetilasta. Tila oli 1990-luvulle asti
kauppana. Tilaan astuttiin suoraan kadulta. Kahdella seinällä olevat suuret ikkunat näyttävät
suoraan kadulle. Seinät olivat valkoiset. Lattia oli ruskeaksi maalattua lautaa. Tila oli
suorakaiteen muotoinen, kooltaan 37 m2: leveys 2,3 m, syvyys 6 m ja korkeus 3 m.
Päätyseinässä oli leveä aukko, jonka edessä oli irrallinen porras, jossa oli kaksi askelmaa.
Takatila oli noin puoli metriä korkeammalla kuin suuri tila. Aukon peitti vierekkäin kaksi
sinistä samettiverhoa, joita käytin esityksessä esirippuna luomaan teatterin vaikutelmaa.
Aukon molempiin yläkulmiin olin lyönyt seinän taakse naulat, joihin ripustin verhot kaarelle
ennen esityksen alkua (toisesta esityksestä lähtien). Pienessä tilassa verhojen takana
säilytettiin vanhoja Alkon koreja, joita käytettiin istuimina. Pienen tilan takana oli vielä ovi
keittokomeroon, jonka nurkassa oli WC.
Tekstien valinta ja dramaturgia
Tekstejä valitessani vältin koomisuutta. Halusin välttää farssi- ja komediatekstejä, koska
halusin tutkia, miten hahmometodin käsitys autenttisuudesta vaikuttaa ilmaisuuni ja
mahdollisesti koomisuuteen. Minua myös jännitti ja pelotti ajatus koomisen tekstin
esittämisestä. Pidin “helppona tehtävänä” etsiä komiikkaa esittämällä koomisia tekstejä.
Pelkäsin myös, että jos epäonnistun tässä, katsojat päättelevät, että en olekaan koomikko.
Päätin koota tutkimusesitysten koesarjan osin samasta tekstimateriaalista, jota olin työstänyt
hahmometodi-istunnoissa vuosina 1999-2001.* Vältin selvästi traagisia tekstejä kuten Volter
Kilven monologia, jota esitin kurssilla. Tuttuja tekstejä otin lopulta mukaan vain kaksi.
Monologeja oli yhteensä seitsemän.
En tutkinut niiden teemoja prosessin aikana tietoisesti. Kuitenkin koin valitsemani
dramaturgian välittävän jonkinlaista sanomaa. Joka tapauksessa taiteellinen työ rakentuu
esittäjänsä maailmankatsomuksen varaan eikä esittäjä voi välttää elämänasenteensa näkymistä
työssään. Katsottuani esitystaltioinnit erotin, että olin käsitellyt tutkimus-esityksissäni selvästi
*
Kursseilla käytin tekstejä: Kilpi: Kaaskerin Lundström, Tshehov: Versinin, Andrei (kaksi monologia),
Orlovski, Astrov, Liksom: Ota akka ittelesi, papin monologi; ylivelkaantuneen kirje.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 108
joitain teemoja, jotka esittelen seuraavassa luettelossa. Tekstien järjestys oli tämä toisesta
esityksestä lähtien:
1. Tshehov: Osasto 6, Andrei Jefimitsh: Kukaan meistä ei ole täydellinen. Tämän
tekstin valitsin ehkä nähtyäni Saarakkalan Puhuvan pään. Uskaltauduin ottamaan
psykiatriaa mukaan.
2. Szymborska: Suuri luku, Elämä pikatoimituksena: Näyttelijäntyö on eksistentiaalinen probleemi: teatteri on elämää.Valitsin Szymborskan tekstin, koska minua
liikutti, että sen henkilö pelkää elää tässä ja nyt, ja arvioi koko ajan elämäänsä.
Tunnistin tämän piirteen itsessäni.
3. Tshehov: Metsähiisi, Orlovski: Antautumalla voitat. Teksti päättyy antautumisen
tuomaan vapautuneisuuteen. Se oli kuin esimerkki terapiakokemuksesta.
4. Tshehov: Kolme sisarta, Versinin: On vain tehtävä työtä. Tämä oli ensimmäinen
hahmokursseille valitsemani teksti. Siinä on kyse toivosta sekä ponnistelujen
merkityksestä ja mielekkyydestä.
5. Nummi: Kadonnut Pariisi, Neiti X:n selvitys: Etsivä ei löydä. Teksti kuvasi koko
siihenastisen tutkimusprosessini hapuilevia askelia. Kirjoittaessani tätä analyysiä
pyörittelin triviaaleja ajatusrakennelmia sen sijaan, että olisin ottanut itseäni
pelottaneita askelia (deflektio). Usein en kuunnellut sisäistä intuitioni ääntä. Sen
sijaan toteutin neuroottista pakkomiellettä; minun piti tutkia kaikki keksimäni
vaihtoehdot enkä uskaltanut tarttua olennaiselta tuntuvaan.*
6. Talmud: Isien mietelauseet 1:14, Rabbi Hillel: Löytäminen on olemista; olemalla
läsnä olen perillä. Tutkimusesitykseni otsikko on kotoisin tästä tekstistä. Se pitää
sisällään tavoitteeni esityksessä.
7. Shakespeare: Hamlet, Hamlet: Näyttelijän on oltava aito ja elävä ihminen. Päätin
käyttää tilaisuuteni hyväksi ja ryhtyä myös opettajaksi. Hamletin monologi on
puhe teatteriseurueen näyttelijöille, joita hän valistaa välttämään liikoja eleitä ja
metelöintiä.
Järjestys löytyi ensimmäisenä harjoituspäivänä. Oltuani tunnin Koetilassa halusin tekstien
järjestystä ratkoessani kokeilla Beatles-tekniikkaa: nousin tikapuille ja viskasin paperit
ilmaan. Katsoin miten ne asettuivat päällekkäin. Lopulta “olin riemuissani syntyneestä
järjestyksestä.” (TPK 12.3.2002) Menetelmä auttoi minut tiedostamaan mitä todella halusin.
Jos heiton tulos ei olisi miellyttänyt, olisin toistanut kokeen – se oli vain ehdotus. Vaihdoin
kahden tekstin järjestystä kokeiluni jälkeen. Tämä oli helpoimman reitin kulkemista
äärimmillään. Tämä oli kirkkaimpia hetkiä koko koesarjan aikana.
Vielä ensimmäisen tutkimusesityksen jälkeen vaihdoin ensimmäisen ja toisen tekstin paikan.
Vaihdoksen jälkeen tulkinnassani näkyi selvä muutos, joka sai minut miettimään
dramaturgian merkitystä. Elokuvassa jokainen kohtaus voidaan tehdä omista lähtökohdistaan.
*
En uskaltanut kysyä apua sieltä, mistä saisin vastauksia. Vaati suuria ponnistuksia rohkaista itseni viikonloppuisin pyytämään TeaKin vahtimestaria avaamaan tietokoneluokan lukitun oven, vaikka minulla oli
käyttöoikeus tietokoneille. Välillä en uskaltanut (retroflektio).
Hans Stigzelius 30.1.10 18:00
Comment: Pisteen jälkeen välilyönti!
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 109
Harjoitusprosessi
Harjoittelin
yhdeksän
päivää:
12.3.-20.3.2002.
Työehtosopimuksen
mukaisiin
harjoitusaikoihin suhteutettuna harjoituksia oli kaksitoista. En halua suhteuttaa aikaa
produktioon, jossa on viitisenkymmentä harjoitusta.
Olin hämmentynyt vapauteni rajattomuudesta Koetilassa. Harjoitusvaiheessa ihmettelin
kaiken aikaa kuinka hyvältä tuntui olla yksinään koetilassa. Jännityksestä huolimatta tuntui
ihastuttavalta tietää, että saan kaiken kunnian. Antautuminen rakastamaan kaikkea, mikä tulee
vastaan osoittautui merkittäväksi periaatteeksi ja vaikutti kaikkeen lavastusratkaisuista
lähtien. Tämän periaatteen avulla koin voineeni harjoitusvaiheessa purkaa introjektioitani,
oppimiani teatterikäsityksiä. Sisälläni tuntui olleen enemmän tilaa. Koin vapautta ja vastuuta
päättää itse. Tietoisuus siitä, että otan yksin vastaan myös kaikki haukut, jännitti eniten.
Vastuun kokeminen ja ottaminen oli jännittävää. Oli vapauttavaa “johtaa” itse koko
harjoitusprosessia.
Kuitenkin jostain takaraivon perukoilta kolkutti ajatus, mahtaako tämä olla sallittua. Saako
tämä olla hauskaa? Vapaudessa tuntui olleen jotain pelottavaakin. Ennen hahmometodia olin
pitänyt kiellettynä tai ainakin väheksyttävänä omassa työssäni teatterissa ilon tai
tyytyväisyyden kokemista ja osoittamista.
Itsenäisiä valintoja
Aloitin harjoitusprosessin hahmottamalla esitystilan. Ensimmäisen harjoituspäivän illalla
minua jo harmitti se, ettei harjoituksissani ollut yleisöä. Ennen ensi-iltaa tunsin ahdistuvani
samalla tavalla kuin vakinaisissa teattereissa. Tapani orientoitua tilaan muokkasi koesarjaani
eniten. Oli tärkeää saada maata tuntikausia Koetilan lattialla selälläni kattoon tuijottaen.
Minulla ei ollut kiirettä. Pyörittelin tekstejä päässäni. Opettelin uutta monologia konttaamalla
hitaasti ja höpöttämällä tekstiä niin nopeasti kuin vain pystyin. “Konttaaminen tuli mieleen
Tiina Syrjän neuvoista Alexander-tekniikkatunneilta. Jännällä tavalla artikulaatio parani
kontatessani koko ajan!” (TPK 14.3.2002) Tämä kokeilu oli ihastuttava. Herkistyin ääripäiden
aistimiseen samalla, kun liike oli hidasta ja puhe nopeaa. Tunsin virittyneeni.
Toinen esimerkki kokeiluni ainutlaatuisuudesta oli se, että saatoin tutkia jokaisen esitystekstin
lähes jokaisessa kohdassa Koetilaa. Tällaiseen tuskin riittää aikaa suuressa näytelmäkokonaisuudessa. Ehkä se ei ole edes tarpeellista. Ennen ensimmäistä tutkimusesitystä olin
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 110
päättänyt enemmistöstä tekstejä, missä kohdassa Koetilaa ne esitän. Toisesta esityksestä
lähtien en enää muuttanut paikkoja.
Selvästi harjoituksieni kulkuun vaikutti ohjaajan puuttuminen. Ongelmanani tuntui olleen se,
että en nähnyt itseäni tehdessäni. Toisessa keskustelussa dramaturgiystäväni totesi: “Se oli
hyvä, että sulla ei ollu ohjaajaa!” Olen suurimmaksi osaksi samaa mieltä. Luulen yhä, että
ohjaajan kanssa esityksestäni olisi saattanut kadota se, mikä oli itseni näköistä, jos olisin
tehnyt, miten ohjaaja haluaa. Kuinka paljon ohjaajan puuttuminen vaikutti esitystilanteeseen?
Ohjasinko itseäni “sivusta”? Kaikki ratkaisuni vaikuttivat toisiinsa. Tein itse päätöksiä
esimerkiksi harjoitustavasta ja aikataulusta. Ratkaisin esteettisiä kysymyksiä. Epävarmuutta
tuotti kysymys: mikä tekemisessäni oli taidetta?
Pohdin harjoitusprosessin aikana myös narsismiani. Kuvittelin tilanteita, joissa olisi ehkä
syntynyt kinaa joidenkin työryhmän jäsenten kanssa. Tiedostin kuinka olin aikaisemmin
ehdottomuudellani itse aiheuttanut konflikteja työryhmässä.
Lukiessani työpäiväkirjaani harjoitusten alkuvaiheesta tulkitsen, että erilaiset taiteellisen työn
osa-alueet lomittuivat toisiinsa. En halua erotella milloin olen tehnyt skenografiaa,
dramaturgiaa, näyttelijäntyötä ja milloin mitäkin. Harjoituksiani hallitsivat siivoaminen ja
tarvikkeista huolehtiminen.
Olennaista selvästi oli, että saatoin itse muokata taiteelliseen työhöni vaikuttaneita oloja.
Nautin siitä suuresti. Tämä saattoi tuoda myös rentoutta itse esitykseen. Näin olen
koetilanteellani testannut myös taiteilijan työoloja. Koetilan olot olivat lähellä ihanteellista.
Pidin mielekkäänä ja tutkimisen etuna, että heti harjoituksen aikana saatoin kirjoittaa
muistiinpanoja. Olen kokenut tämän vaikeaksi ryhmissä. (TPK 13.3.2002) Muistiinpanojen
tekemisestä on monta vastaavanlaista merkintää työpäiväkirjassani.
Ennen Koetilaan tulemista minulla oli valmiina käsitys, millainen tutkimusesitykseni kuuluu
olla, minkälainen lavastuksesta tulee ja mihin sijoitan katsomon. Kun tulin paikalle, istuin alas
ja vähän aikaa katseltuani totesin, ettei tilalle tarvitse tehdä mitään. (TPK 12.3.2002) Tässä
esimerkissä selkeästi pysyttelin tässä ja nyt, impassissani – jonka ennakkokäsitykseni tuottivat
– ja otin kontaktia (itseeni ja ympäristööni). Tämä oli jo energian mobilisointia. Kirjoitin
ensimmäisenä päivänä Koetilassa:
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 111
Tunnin vietettyäni koetilassa olen jo täysin tyytyväinen siihen sellaisenaan. Viehättää
ajatus olla peittämättä edellisten esitysten jälkiä, tilan historiaa, esimerkiksi maalarin
teipin palasia lattiassa. Tila tuntuu tukevan esityksen aihetta. Tekstit tuovat mieleen
rajatilatapauspotilaan. Vaikutelmaa varmasti vahvistaa esiintymisasuni: sairaalan
lastenosaston toimenpidevaate, jossa on napit sekä edessä että takana. (TPK
12.3.2002)
Muutaman päivän kuluttua pohdin päästänkö itseni liian helpolla. Siirsin katsomon
lopulliselle paikalleen. Asetin yleisölle paikat ikkunoiden puoleisille seinille.* Istuimien siirto
tuntui hyvältä, koska katsomon uusi sijainti toi haasteellisen asetelman esittämiselle. Kokeilu
pelotti todella, tunsin olevani oikeasti kuin näyttämöllä. Päätin antaa uuden asetelman olla,
koska halusin tutkia nimenomaan teatteritilassa.
Koin, että tässä asetelmassa en enää päässyt piiloutumaan tilannekoomisten kikkailujen
taakse. Tässä tilanteessa riittämättömyyden tunteeni ja jännitykseni voimistui enemmän kuin
aikaisemmassa järjestyksessä. Tutkimuskenttää tuli paljon enemmän. Turvallisuuden
kokemisen ja riskin ottamisen välisestä tasapainoilusta muodostui tärkeä elementti
esittämisessäni.
Kolmantena harjoituspäivänä sain turvallisuutta rajaamalla intuitiivisesti riskiäni. Päätin
kiinnittää kattoon katsojien yläpuolelle paperin, josta voin luntata ensimmäiset rivit. Ajatus,
että voin piilottaa ympäri huonetta eri tekstien lunttilappuja, tuntui röyhkeältä. “Ne voisivat
toimia osana esitystä? Se voisi tuoda esiin väitteen: tekstiä ei tarvitse osata!” (TPK 14.3.2002)
Kiinnitin myös seinille lappuja, joissa oli monologien tekstit. Pidin sitä hävyttömänä. Olin
tyytyväinen.
Toinen tapa määritellä esitystä oli puvustus. Halusin esityksen alussa näyttää portsarilta. (En
tiedä onnistuinko.) Puin päälleni punaisen lentäjän takin. Sitten halusin yllättää vaihtamalla
asua. En muista, milloin valitsin toiseksi esiintymisasuksi paidan, joka muistutti sairaalan
lastenosaston toimenpidepaitaa. En ole kirjoittanut siitä työpäiväkirjaani. Olin tehnyt
ratkaisun kuukausia ennen harjoitusten aloittamista. Otin Tshehovin näytelmän Osasto 6
lääkärin monologista vaikutteen. Inspiroiduin myös syksyllä 2001 näkemäni Saarakkalan
esityksestä Puhuva pää; hänen esityksessään koeavustajilla oli yllään lääkärin takit.
Kahdeksantena harjoituspäivänä kokeilin esiintymisasuani. Tuntui alastomalta. Kirjoitin: “Nyt
minua voidaan arvostella. Tämä on jo väite, mielipide. Kammottavaa. Tekisi mieli peruuttaa,
*
Ulko-oven puoleisessa päädyssä, joka oli vastapäätä takahuoneen aukkoa, oli vanhoista Alkon koreista paikat
viidelle katsojalle. Siirsin kaksitoista paikkaa toiselle ikkunan puoleiselle seinälle (vastakkaiselta seinältä.)
Katsojat pääsivät kulkemaan ulko-ovesta huoneen perälle koririvien välistä.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 112
valita toisin. Keskelle rintaa pistää. Päätän kuitenkin jatkaa valitsemallani tiellä.” (TPK
19.3.2002)
Palaute auttoi hahmottamaan
Merkittävää esityssarjani harjoitusvaiheessa oli, että sain ystäviltäni palautetta. Palautteista
saamieni ideoiden avulla saatoin hahmottaa tutkimusesitykseni kokonaisuutta. Uskalsin
helpommin tehdä valintoja sen jälkeen, kun olin kuullut, miltä esittämiseni näytti.
Dramaturgiystäväni seurasi muutaman harjoituksen ja näyttelijäystäväni oli useasti paikalla.
(Hän lupautui myös kuvaamaan esitykset.) Työskentely ei tuntunut enää yksinäiseltä
ihmettelemiseltä.
Tutkin myös saamani yleisön vaikutusta itseeni. Kuudennen harjoituspäivän viimeisenä
huomiona totesin, että näyttelijäystäväni lähdettyä tuntui paljon helpommalta esittää vain
dramaturgille (TPK 17.3.2002). Tällä tavalla katsojien määrä vaikutti harjoituksissa. Aiemmin
teatterissa koetin painaa yleisön tuottaman jännityksen pois tietoisuudestani. Tein useita
kokeiluja näyttelijäystäväni kanssa. Sain turvallisuuden tunnetta. Siitä huolimatta pelkäsin,
etten jaksa sietää omaa epävarmuuden tunnettani, kun yleisö on paikalla. Kirjoitin
kahdeksannen harjoituspäivän aluksi jännittäväni ensimmäistä yleisöä kahden päivän päästä
(TPK 19.3.2002). Pelkäsin arvostelua.
Arvostelun pelko taisi olla ilmeisin pelkoni koko prosessin aikana. Tähän asti olin koettanut
teatterityössäni välttää tätä kokemusta. Seuraavassa harjoituksessani tutkin sitä. Kokeilin
kulkea aivan missä sattui ja mihin mieleeni juolahti. Aloitin takahuoneesta, mikä tuntui
todella röyhkeältä. Otin riskejä menemällä paikkoihin, joissa oli epämiellyttävä olla, muun
muassa tikapuiden päälle. Kaiken aikaa tuntui epävarmalta. Tunsin lopussa olleeni aivan
surkea. (TPK 19.3.2002.) Vain kerran käsittelin kokemuksiani prosessista ryhmäistunnossa
Max Bremerin ohjauksessa (ks. s. 134). Tämä tapahtui ensi-illan jälkeen. Harjoitusvaiheen
aikana terapiaryhmä ei kokoontunut. En ymmärtänyt ottaa yhteyttä terapeuttiini suoraan.
Kuitenkin koin tarvinneeni ohjausta.
Näissä kokeiluissa tunnistan haluni purkaa introjektioitani esittämisen säännöistä. Sillä
saavutin itselleni turvallisuutta, mistä kertoo myös seuraava kokemukseni. Pyysin
näyttelijäystävääni kulkemaan samoissa asemissa, joissa olin käynyt. Saatoin itse nähdä, että
tällainen oli mielenkiintoista. Katsominen helpotti pelkoani. Takahuoneessa oleminen toi
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 113
vaikutelman kuin esittäjä valmistautuisi rooliinsa. Näyttelijä näytti asentoja ja eleitä, joita olin
ottanut. Näin hänet kuin Pikku Prinssin Kettuna, joka vähitellen lähestyy yleisöä: “Tässä
kohtaa uskaltaa mennä tähän asti. Sitten tänne. Tämän jutun voi jo kertoa täältä.” (TPK
19.3.2002.) Kokeilin esittää eri tekstejä eri kohdissa tilaa.
Ilmaisu ja tulkinta oli oma alue tutkimuksessani. Hahmometodista sain kimmokkeen tutkia
voinko olla hauska yrittämättä olla hauska. Toivoin voivani olla tällä keinoin hauska.
Pelkäsin, etten olisi. Pyrin ilmaisussani “kuivaamaan” komiikan pois “koomisista” teksteistä
ja antamaan sille mahdollisuuden draamateksteissä. Valintani ei ollut täysin tietoinen. Tekstit
olivat mielestäni melankolisia. Kuitenkin kuvittelin, että yleisölle piti olla jotain valmista.
(TPK 19.3.2002.) Tuolla hetkellä ambitioni syntyi. Aloin pelätä katsojien tylsistymistä.
Periaatteessa halusin tunnistaa tutkimusesityksieni aikana, miltä kehossani tuntuu. Toivoin,
että katsojatkin sallisivat itselleen tätä. Oletin, että katsojat reagoivat siihen, mitä sallin
itselleni esittäessäni.
Kuudentena harjoituspäivänä esitin näyttelijäystävälleni koko materiaalin. Hän antoi useita
käytännön ehdotuksia tulkintaani. Kokeilin ja sulattelin niitä. Näyttelijä antoi palautetta:
“Tärkeää, että näyttelijällä on juttu, jota vie eteenpäin, ei yleisö. [Muuten] näyttää, että nyt se
vetää tolla metodilla” (TPK 17.3.2002). Vastustin päätösten tekemistä. Näyttelijä huomautti,
että jos tutkin keskeneräisyyttä, se saa näkyä. Keskeneräisyys oli myös koesarjan lähtökohta.
Halusin välttää vaikutelmaa mestarinäytteestä. Näyttelijä lisäsi: “Toisaalta olisi hyvä olla
jokin muoto” (TPK 17.3.2002). Tässä palautteessa oli sekä ehdotus rajojeni määrittämiseksi
että kehotus hyväksyä, etten ole koskaan valmis. Halusin olla valmis ja näyttää mestarilta.
Yhdessä päättämättömyyteni kanssa tämä on hämmentävä ristiriita. Ehkä ongelmaa kuvaa
seuraava kokeilu: “[Näyttelijä] kehotti kokeilemaan kuinka pitkään pystyn puhumaan seisoen
paikallani.” (TPK 17.3.2002) Kokemus tuntui niin hyvältä, että oli vastenmielistä lähteä
muualle. Tuntemukseni esitysten aikana eivät ilmeisesti johtuneet pelkästään pelosta
esitystilanteessa. Näyttelijä ehdotti myös: “Loikkaa alussa sisään! Aloita energialla” (TPK
17.3.2002.) Tätä en kokeillut kertaakaan tutkimusesityksissä. Se oli selvä valinta, vaikkei
tietoinen.
Näyttelijä totesi kahdeksannessa harjoituksessani, että tuntuu hyvältä, että minulla on
muutama paikka, joissa voin välillä käydä: “Näyttää hyvältä, kun on yhdessä paikassa
pidemmän aikaa. Paikkoja voi vaihdella. Niissä on tavallaan sulle runko, jota voi käyttää
halutessaan. Sitten voi seurata impulssia, mihin haluaa mennä tällä kertaa.” (TPK 19.3.2002)
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 114
Tämän palautteen koin tärkeimmäksi tehdessäni valintoja fyysisestä ilmaisustani. Seuraavana
päivänä harjoitustani seurasi myös dramaturgi. Hänen palautteensa oli enemmän tekemisen
asenteeseen ja periaatteeseen puuttuvaa: “Hirveän pienillä keinoilla, tekemättä juuri mitään,
syntyi kiinnostavaa. -- Tää tila tekee sen, että voi olla pitkään hiljaa, eleettä.” (TPK
18.3.2002)
Kirjoittaessani tietokoneelle huomioitani näyttelijä kehotti aloittamaan lääkäritekstin. Siitä
seurasi jännittävä kokeilu: kokeilin puhua kirjoittaessani. Näyttelijä pyysi toistamaan välillä:
“Ja ja...” Tein niin ja jatkoin taas erilailla. Seurasin jokaista impulssia, mikä tuli. Välillä tein
jotain, mitä olin edellisellä kerralla tehnyt – vain kokeillakseni, miltä se nyt vaikutti – ja sekin
tuntui sopivan tulkintaan. Joidenkin tekstien kohdalla en saanut impulssia heti aluksi. Silloin
puhelin vähän aikaa tekstiä siinä asennossa missä olin. Huomasin pyyhkäisseeni poskeani.
Päätin jatkaa elettä pidempään. Se alkoi tuntua ahdistavalta, mikä tuntui käyvän yksiin tekstin
sisällön kanssa (Osasto 6). (TPK 18.3.2002) Tässä esimerkissä aloin hahmottaa tulkinnan
mahdollisuuksia esitystavaksi.
Seuraavana on esimerkki miellyttämisen tarpeestani esittäessäni ja omaksi ilokseni
tekemisestä. Pyysin kahdeksantena harjoituspäivänä näyttelijää olemaan mahdollisimman
tylsistyneen oloinen ja välttämään osoittamasta kiinnostusta. Koetin esittää vain omaksi
ilokseni. Kokemus tuntui hyvältä: “Irtosi jokin sävy, joka vaistomaisesti on tullut mukaan
puheeseen, kun olen esittänyt. Nyt en esittänyt. Puhuin vain välittämättä, mitä tapahtuu.”
(TPK 19.3.2002.) Tämä kokeilu tuotti voimakkaita tuntemuksia. Tunnistin itsessäni vielä
paljon miellyttämisen tarvetta. Tuntui vaikealta antaa itselleni lupaa tehdä, mitä huvitti, kun
näyttelijä ei katsonut. Näyttelijä kertoi, että hänestä tuntui pahalta olla katsomatta. Molemmat
koimme, että tilanne oli vapauttanut jotain resistanssia itsestämme. Koin puhdistaneeni
itsestäni jotain. Koesarjani jälkeen ajattelen, että tämä oli itselleni merkittävin harjoitus.
Näyttelijä totesi, että katsojakin voi eheytyä, kun esittäjä antaa itsensä olla. Hän ihmetteli,
miten paljon itse asettaa paineita katsomiseensa ja tekee siitä suorituksen. (TPK 19.3.2002)
Vastaavasta kokemuksesta kertoi myös katsoja A.
Näyttelijän mielestä Tshehovin monologin mielenterveysaspekti tuli paremmin esille, kun
antauduin välillä kokonaan, riisuin housujani. (TPK 19.3.2002) Hänen mielestään tarina
kertoi ihmisestä, joka on heittäytynyt hulluksi, koska ei ole jaksanut tavallisten ihmisten
paineissa: “Lääkäri vaikuttaa aluksi selväjärkiseltä, mutta vähitellen paljastaa todellisen
luontonsa.” (TPK 19.3.2002) Työpäiväkirjani jatkui esimerkillä umpikujaan joutumisesta:
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 115
“Itsestäni tuntui jälleen surkealta. Siinä on jokin kiusallisuus, kun ei tarkkaan päätä mitä
tapahtuu. Hyytelömäinen olo.” (TPK 19.3.2002) Tein saman havainnon usein koesarjassa.
Tärkeää harjoitusvaiheessa oli, että saatoin antaa itseni pähkäillä kaikkea mahdollista, myös
täysin epäolennaisia asioita. Nyt ihmettelen, mikä niiden motiivi oli. Vakuuttelin itselleni, että
tekemiselläni oli merkitys? Vaikeinta oli keskittyä opiskelemaan tekstiä ja harjoitella. Tein
kokeilun myös tyhjällä tuolilla keskustellen itseni kanssa. Se ei kiinnostanut näyttelijää tai
dramaturgia lainkaan. Päättelen tarvinneeni työtä ennen rauhoittumista.
Tutkimusaineisto
Työpäiväkirjat
Kirjoitin työpäiväkirjaa harjoitus- ja esitysvaiheen aikana. Esitysten jälkeen ja niitä ennen
kirjoitin
havainnoistani:
suunnitelmistani,
peloistani,
odotuksistani,
tunteistani
ja
tuntemuksistani. Merkitsin muistiin tutkimusesityksen alkamis- ja päättymisajan sekä
katsojien lukumäärän ja heidän nimensä, jos tunsin heidät. (Valtaosan tunnistin.)
Tutkimusesitysten videotallenteet*
Asetuin katsomaan esitykset fenomenologisesti jättäen sivuun sen, että olin itse myös
esittäjä. Sen lisäksi otin avukseni muistikuvani esitystilanteista. Tallenne palautti kokemukset
mieleen. Täydensin näillä muistikuvilla työpäiväkirjani merkintöjen puutteita.
Olen itse muuttunut sen jälkeen, kun katsoin esitystaltioinnit ensimmäisen kerran keväällä
2002. Ensimmäisellä katsomiskerralla tuntui vaikealta seurata pelkästään esitystä, minua
lähinnä ärsytti ja kiirehdin arvostelemaan esityksiäni enkä erottanut kontaktihäiriöitäni.
Katselukertojen myötä kokemus helpottui. Nyt voin katsoa omaa esitystäni ja siinä itseäni
vaivautumatta. Olen saanut etäisyyttä. Kokemuksessa on auttanut myös parhaillaan käymäni
terapeuttikoulutus. Aikaisemmin kiirehdin arvostelemaan esitystäni. Nyt näen toki asioita,
mitkä voisivat olla toisin ja samalla tunnen myötätuntoa katsomaani ihmistä, itseäni kohtaan:
tein parhaani.
*
Liite 6. Havainnot esitystallenteista (kaikki kohtaukset).
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 116
Vaikutelmani esitystaltioinneista
Katsoessani videotallenteet minut teki iloiseksi, kun näin läsnäoloa ja vastuun ottamista:
kontaktin ottamista, omien tarpeideni kuuntelemista, pyrkimystä määrittelemään rajani,
pyrkimystä kohdata tasavertaisesti, omien tunteideni hyväksymistä ja energiaa. Suretti nähdä
paljon kontaktihäiriöitä.
Kaikki esitykset olivat viihdyttäviä. Katsottuani kaikki tutkimusesitykset minusta vaikutti,
että kolmessa ensimmäisessä esityksessä kaikki tekstit eivät olleet vielä löytäneet esitystilassa
paikkaa, joka soveltuisi niiden sisällölle. Osa teksteistä vaikuttaa jääneen keskeneräiseksi
(Pariisi- ja Orlovski -tekstit). Niissä toteutin vielä ennakkokäsityksiäni.
Alkuesittely* oli pisin kolmannessa tutkimusesityksessä, jossa oli eniten katsojia. Se oli
lyhyin ja asiallisin ensimmäisessä ja viimeisessä esityksessä. Viimeisessä se on erilainen kuin
muissa, seestyneempi. Viimeisessä tutkimusesityksessä manipuloin mielestäni katsojia
vähiten. Kahdessa viimeisessä esityksessä olin kautta linjan rauhallisempi ja vähäeleisempi.
Ensimmäinen
ja
viimeinen
esitys
olivat
lähimpänä
toisiaan.
Tunnelma
vaikutti
syvällisemmältä kuin muissa.
Tuntui huikealta nähdä itse viimeinen versio Hamlet-monologistani. Katsoja B kertoi
tarkentaneensa huomiotaan kuin kameralla: “miten herkkää herkullista ja hienovarasta
ilmasuu sieltä tulee tavallaan huokosista asti.” Hänen mielestään esitys toimisi suurella
näyttämöllä, jos kaikki toteuttavat tätä samaa metodia.
Hamlet-monologin kahdessa ensimmäisessä versiossa istun korilla. Tulkintani näyttää
muuttuneen, kun vaihdoin esityspaikkaa. Tulkintani vaikuttaa vastenmieliseltä toisesta
versiosta neljänteen asti, niissä näen pyrkimystä koomisuuteen. Erityisen vastenmielistä on
katsoa kolmatta ja neljättä versiota, joissa makaan lattialla. Viimeinen versio koskettaa minua.
Siinä olen risti-istunnassa matolla. Viimeisessä versiossa Hamletin monologista myös
esitystapani on erilainen kuin aikaisemmissa. Päätin kuunnella itseäni samalla, kun puhuin
katsojalle.
*
Alkuesittelyn kestot tutkimusesityksissä:
1. esitys: 2 min. 43 sek.
2. esitys: 4 min. 17 sek.
3. esitys: 4 min. 38 sek.
4. esitys: 3 min. 18 sek.
5. esitys: 1 min. 37 sek.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 117
Esitystaltioinneista saatoin havaita, että tein samoja eleitä samoissa paikoissa tilaa, vaikka
esitin eri tekstiä. Eleet pysyivät samassa paikassa näyttämöllä. Eleeni muuttuivat havaintojeni
mukaan selvästi kahdessa viimeisessä esityksessä.
Jälkitunnelma ensimmäisestä esityksestä on myönteinen. Esityksen loppu kohoaa hienosti.
Kolme ensimmäistä kohtausta eivät olleet vielä löytäneet paikkaansa. Vaikuttaa siltä, etteivät
kohtaukset olleet asettuneet kenttään. Kontakti paranee neljännestä monologista lähtien.
Heittäytyminen kontaktini varaan “tyhjän päälle” ja leikkimään sillä, mitä se synnyttää on
vielä varovaista. Tästä yksi katsoja C myös huomautti. Esityksen lopetus Hamlet-monologiin
tuntuu selkeältä.
Toisen esityksen jälkivaikutelma on viileä. Syntyy vaikutelma, että esittäjä ei salli itsensä
antautua sanojen vietäviksi. Näen halua viihdyttää yleisöä ja samalla ylpeyttä ja
omahyväisyyttä. Tunnen surua esittäjää kohtaan.
Tunnelma kolmannen esityksen jälkeen on kevyt, iloinen. Yleisömäärä villitsi täysin, pyrin
naurattamaan. Näen paljon viihdyttämistä. Se luo mielikuvan henkilöstä, joka on
riippuvainen saamastaan huomiosta.
Neljännen esityksen jälkivaikutelma ei ole vertailukelpoinen, koska äänityksessä on häiriötä
ja ääntä kuuluu jotenkuten vain Orlovskin ja Pariisi-tekstin aikana. Silti alun kolme
ensimmäistä kohtausta vaikuttavat kehittyneen. Kokonaisuus on seesteisempi kuin muissa
esityksissä. Tässä esityksessä näkyy myös vähiten esiintyjän riehaantuvaa ilotulitusta.
Viidennen esityksen loppuvaikutelma on kylläinen, tyytyväinen. Viimeinen monologi
kruunasi esityksen. Tässä esityksessä näen kaikkein vähiten viihdyttämistä, enää vain
muutamassa kohdassa. Orlovskin monologi Tshehovin Metsähiidessä on ainoa kohta, joka
mielestäni tuntuu keskeneräiseltä, myös muissa esityksissä. Vaikuttaa, ettei kohtaukselle
löytynyt vielä oikeaa paikkaa tilasta. Siitä huolimatta tästä esityksestä jää mielestäni paras
jälkikaiku. Toinen ja loppukohtaus kirkastuvat mielestäni timanteiksi. Vaikutelma
viimeisestä esityksestä on elävin ja myös rauhallisin.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 118
Yleisökeskustelut
Jokaisen tutkimusesityksen jälkeen kävin Koetilassa katsojien kanssa keskustelun, joka
nauhoitettiin läsnäolijoiden luvalla c-kasetille. Tuon keskusteluista esille katsojien
mielipiteitä, jotka käsittelivät tutkimusongelmiani. Mielestäni tämä on olennaista, koska
esitystäni ei olisi ollut olemassa ilman yleisöä.
Alustin yleisökeskusteluja niukasti. Ennen jokaista keskustelua laitoin nauhurin käyntiin,
kerroin päivämäärän, kellonajan ja monesko esitys oli päättynyt. Lopuksi sanoin:
“Keskustelutilaisuus voi alkaa.” En pyrkinyt pitämään keskusteluja tutkimuskysymysteni
rajaamissa aiheissa. Annoin keskustelujen ohjautua yleisön kiinnostuksen mukaisesti.
Ohjasin keskustelua satunnaisesti. Katsojat esittivät mielipiteitä ja kysymyksiä. Vastasin
kysymyksiin. Myös katsojien kesken heräsi paljon mielipiteiden vaihtoa. Katsojat puhuivat
paljon tunteistaan. Siitä oletan, että osallistujat kokivat keskustelutilanteet suhteellisen
turvallisiksi
ja
tasavertaisiksi.
Tähän
on
täytynyt
vaikuttaa
itse
esitykseni.
Yleisökeskusteluihin vaikuttivat väistämättä ainakin omat valintani ennen tilaisuutta:
•
•
•
•
Antamani informaatio ennen tutkimusesitystä
- jakamani käsiohjelma*
- esittelypuheeni
Haluni käyttää äänitallennetta myös työpäiväkirjanani
Läsnäolleiden valinnat – myös minun (motiiveina mm. miellyttämisen tarpeet)
- mitä kukin sanoi
- mitä vältti sanomasta
- osa katsojista oli näyttelijöitä, ohjaajia ja dramaturgeja (ammatti vaikuttaa
katsomistapaan)
Itse keskustelutilaisuus
- oli minulle sekä yleisölle myös esitystilanne
Katsojien kokemukset olivat saman suuntaisia kuin omat kokemukseni tallenteita katsoessani.
Yleisöä kosketti selvästi enemmän vähäeleisesti tulkitsemani tekstit. Vähäeleisyyttä
kommentoitiin useassa keskustelussa. Yksi katsoja D, joka oli mukana ensimmäisessä
keskustelussa, toivoi vieläkin yksinkertaisempia keinoja. Hänen mielestään esityksessäni oli
liikaa liikettä. Toisessa keskustelussa katsoja E sanoi jopa vaivaantuneensa elehtimisestäni.
Sama katsoja ehdotti jopa onnistuisinko tutkimaan yhtä lailla lukemalla tekstit seisaaltani
porukalle kuin “uutistenlukija.” (Samantapaisen ehdotuksen teki näyttelijä jo harjoituksissa.)
Viidennessä keskustelussa katsoja F totesi kuten muutkin katsojat, että välillä ei halunnut
*
Liite 1. Tutkimusesityssarjan käsiohjelma.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 119
kuunnella tekstiä. Hän epäili, että kysymys oli esitykseni rytmityksestä. Mieskatsoja totesi,
että esitykseni välistä puuttuivat tiputtavat osiot, joita alussa oli. Hän epäili, että ne olisivat
voineet “ilmavoittaa” esitystäni.
Tekstit, joita työstin vähiten, kaksi viikkoa, vaikuttivat katsojista vähiten kiinnostavilta.
Joistakin jopa kiusallisilta. Itsestäni näitä tekstejä oli vaikeinta esittää ja ne tuntuivat loppuun
asti keskeneräisiltä. Niistä saamani palaute vaihteli eri esityksissä. Viimeisten esitysten
jälkeen sain runosta ja Hamletin monologista myönteistä palautetta. Silloin tein useita selkeitä
päätöksiä tulkinnasta. Katsojia kiinnostivat eniten tekstit, joita olin työstänyt eniten, puolesta
kahteen vuoteen. Ne tuntuivat myös itsestäni helpoimmilta esittää. Jokaisessa esityksessä
katsojat kertoivat kokeneensa Tshehovin tekstit kiinnostavimmiksi, jotkut myös hauskoiksi
(ainakin katsojat A ja N). Katsoja G totesi, ettei ahdistumiseni ahdistanut häntä, koska olin
läsnä omana itsenäni. Syntynyt ilmaisu oli myös omasta mielestäni kiinnostavaa katsoa.
Koesarjan analyysi
Analysoin tutkimusesitykseni sarjana kokeita. Tutkin, mitä yhteistä esityksillä oli ja, miten ne
poikkesivat toisistaan. Pohdin yhtäläisyyksiin ja eroihin vaikuttaneita tekijöitä. Minun on
täytynyt muistuttaa itseäni siitä, että en tutki sitä, milloin yleisö piti esityksestäni vaan, missä
kohtaa esitystäni häiritsin kontaktia tai paransin sitä. Toisaalta nämä olivat yllättäen välillä
samoja kohtia.
Koesarjani perusajatuksena oli halu olla tutkimusesityksieni aikana elossa ja olemassa
ohjelmoimatta itseäni robotiksi. Tämä onnistui parhaiten viimeisessä esityksessä. Muutamissa
kohtauksissa olin konemainen läpi koko koesarjan. Kuitenkin onnistuin robottimaisuuden
sijasta sallimaan itselleni ihmisenä olemista enemmän kuin aikaisemmissa teatteriesityksissäni. Paljon asioita tekisin nyt aivan toisin. Siihen keskityn päättelyssä.
Koko prosessini taustana olivat hahmometodikurssit. Olin lyhyessä ajassa nähnyt
hahmometodin
mahdollisuudet
ja pelkoni
ihmisiä kohtaan
oli
alkanut
vähentyä.
Tutkimusesityksissäni tilanne muuttui kokonaan: olin itse vastuussa tilanteesta ilman ohjaajaa
ja terapeuttia, katsojat vaihtuivat joka kerta.
Ajatukseni esittämistavasta osoittautuivat koesarjassani ristiriitaisiksi ja keskeneräisiksi. En
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 120
kyennyt toteuttamaan yhtä aikaa kahta ristiriitaiselta vaikuttanutta lähtökohtaa: mielen ja
kehon vapauttaminen ja epämukavuuden sietäminen. Halusin tutkia, mistä epämukavuus
esittäessä syntyy. Se syntyi oletukseni vastaisesti, kun pysyttelin kiusallisessa olossa.
Periaatteideni ristiriitaisuus tuotti esitystilanteessa ongelman; väitteistäni huolimatta
tavoittelin ahdistusta ja hahmometodikokemusten aikana esille tullut kysymys: Otanko itseni
vakavasti? jäi jalkoihin.
Halusin kehittää hahmometodin avulla omaa näyttelijäntyön menetelmääni tutkimalla, mitä
impulsseja asento tuottaa esitystilanteessa. Samalla tavoittelin tai toivoin suurimmaksi osaksi
tiedostamattani ilmaisuuni pysyvyyttä ja tulkinnan toistumista. Halusin tietoisesti häivyttää
rajan esityksen ja arjen väliltä. Tämä vaikuttaa esitystaltioinneissa hyvältä ratkaisulta. Siirsin
valinnallani myös vastuuta kokemuksesta katsojille.
Järjestän taiteellisen työni analyysin kahteen osaan kysymällä, millä tavalla edistin ja
häiritsin kontaktin toteutumista koesarjassani. Käytän usein esimerkkinä Hamletin monologia
ja Szymborskan runoa, koska niiden kohdalla muutosta tapahtui eniten.
Vaikka olin kokeillut ilmaisun niukkuutta aikaisemmin hahmometodikursseilla, en
koesarjassani tutkinut vähäeleisyyttä tietoisesti. Kuitenkin tavoittelin latteutta, ja vähäeleisyys
– kun sitä ilmeni – oli seuraus edellisestä.
Selvästi koin esitysvaiheen olleen vielä harjoitusprosessia. Totesin keskusteluissa katsojille,
että he näkivät itse asiassa harjoituksia. Olin koesarjan jälkeen itse tyytyväinen viidenteen
esitykseen, jossa mielestäni sain vietyä uusien tekstien prosessin päätökseen. Siinä vaiheessa
olisin halunnut jatkaa esiintymisiä.
Paradoksaalinen muutosteoria toteutui siten, että kaikki pelkoni, joista muodostin selkeän
kuvion, toteutuivat. Pelkäsin puhelimen soivan kesken esityksen, se tapahtui. Pelkäsin
unohtavani tekstin. Se tapahtui, kun palasin vastattuani kesken esitystäni puhelimeen.
Lunttasin tekstin lattialla olleesta paperista. Minua jännitti, tuleeko paikalle humalaisia. Olin
varautunut antamaa heidän seurata esitystä, jos eivät häiritse muita katsojia. Kerran
keskustelun aikana sisään tuli sekavan oloinen mies. Hän häiritsi keskustelua. Pyysin häntä
muistaakseni lähtemään. Hän poistui.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 121
Häiritsin kontaktiani
Hahmometodikursseilta ammattitaitoni kehittämiseen saamieni välineiden käyttäminen oli
haastavaa:
•
•
•
En ollut vielä sisäistänyt maadoittamista, unohdin välillä hengittää kunnolla
Luottamista aisteihini esti ennakkokäsitykseni muutamasta tekstistä
Kuvion ja taustan vaihtaminen ei myöskään ollut sisäistynyt, sekin unohtui
Suretti, kun näin esitystaltioinneissa usein kontaktihäiriöitä. Suurin osa kontaktihäiriöistäni
perustui egotismiin, joka ilmeni kamppailuna sattumanvaraisuuden ja pikkutarkkuuden
välillä. Itselleni asettamilla vaatimuksillani sabotoin nautintoni, jota voi kutsua myös
perfektionismiksi.
En myöskään ollut esittäessäni tietoinen valinnoistani, joilla manipuloin katsojia. En päättänyt
tietoisesti, mitä pyrin saamaan aikaan katsojissa. Ilmeisesti kysymys on jälleen polariteetista:
asia jota halusin välttää oli koko ajan etualallani.
Vaikka tiedostamiseni oli koesarjassa vajavaista, yleisön mielestä tutkimusesitykseni olivat
kiinnostavia. Kun sallin esittäessäni kontaktihäiriöt itselleni ja jatkoin esitystäni niistä
huolimatta, katsoja tulkitsi tilanteeni osaksi esitystäni ja koki sen tulkinnaksi. Päättelen tästä,
että esityksen vastaanottamiseen vaikuttaa vielä jokin seikka, joka on joko esittäjästä
riippumaton
tai
toteutuu
hänen
tietoisesta
kontrollistaan
huolimatta.
Myöhemmin
analyysissäni paneudun tähän tekijään (ks. s. 132-133).
En myöskään halunnut koesarjani aikana tiedostaa, että valinnoillani, esimerkiksi latteudella
(ks. s. 103), etsin tapaa virittäytyä tai tulla sinuiksi esitystilan, tekstin ja itseni kanssa. Koko
koesarjani aikana vältin tiedostamasta tätä ja väitin, että virittäytymiseeni riittää, että laitan
vain vaatteet päälleni ja tulen näyttämölle. En halunnut nähdä, mitä muuta tein
virittäytyäkseni ennen esitystä. Kontaktihäiriöistäni huolimatta saavutin jo jotain merkittävää.
Uskalsin kokeilla ilman varmaa suunnitelmaa.
Automaattista nielemistä
Osa koesarjassani toteuttamistani introjektioista oli olemassa jo entuudestaan kuten vaatimus
sopeutua ympäröiviin oloihin. Osan olin omaksunut vasta hahmometodista. Vaikka halusin
rikkoa sääntöjä, jäin mielelläni koukkuun erilaisiin periaatteisiin. Rakensin itse sääntöjä, kun
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 122
kukaan muu ei määritellyt niitä minulle. Kysymys oli todellakin siitä kuinka vapaa päätin olla.
Merkittävää on, että kontaktihäiriöni vaikuttivat tulkintaan.
Esitysvaiheessa aloin epäillä periaatteitani. En ollut tietoinen kaikista introjektioistani
esityksieni aikana. Epäilen, voiko kukaan koskaan olla. Pidin itseäni huonona näyttelijänä, jos
en toteuttanut ajatuksia: Minun on oltava paras! En saa unohtaa tekstiä! En saa epäonnistua!
Pelkäsin kohtaavani arvostelua, jos jotain näistä tapahtuisi.
Tutkimusesityksissäni olin päättänyt olla sama elävä, luova, introjektioista vapautunut olento,
jollaiseksi tunsin itseni ja jollaisina näin ihmiset hahmometodi-istunnoissa. Tein
vapautuneisuudesta itselleni introjektion. Esitin usein vapautunutta sen sijaan, että olisin
antautunut olemaan tässä ja nyt kontaktissa omaan riittämättömyyteeni. Vaikka halusin rikkoa
sääntöjä, pidin kuitenkin kiinni joistain periaatteista. Rakensin itse sääntöjä, kun kukaan muu
ei määritellyt niitä minulle. Olin monessa tekstissä lukinnut tulkintani johonkin
ennakkokäsitykseeni.*
Tajusin ennen kolmatta esitystäni ennakkokäsitykseni Shakespearen monologista: olin
mieltänyt tekstin yleväksi. Odotin, että sen esittämisestä lankeaa arvonanto. Tämä asenteeni
rajoitti ilmaisuni mahdollisuuksia. Samoin kontaktini laatua heikensivät kuvitelmani
kontaktista yleisön kanssa. En esimerkiksi koskaan antanut itseni olla flegmaattinen esitykseni
alussa.
Heijastamista
Kun pelkäsin esityksissäni olevani huono, heijastin epäluuloni katsojiin ja näin heidät
kriittisinä itseäni kohtaan. Toinen tapani oli heijastaa johonkin katsojaan epävarmuuteni, jota
en itse halunnut tuntea. Tein tätä Hamletin monologin toisen ja kolmannen version aikana
voimakkaasti “vastanäyttelijääni” kohtaan. Yksi katsoja A totesi tulkinnassani näkyneen
tässä tekstissä joka esityksessä sadismia. Projektio sai minut tuntemaan ylemmyyttä ja
introjektio jännittämään. Ylemmyyden tunnetta kokiessani heijastin alemmuudentunteeni,
häpeän yleisöön. Viimeisessä esityksessä tapahtui muutos, kun otin kontaktia ja heijastin
katsojiin rakentavia ominaisuuksiani: myötätuntoa ja hyväksymistä.
*
Ennakkokäsityksiä muodostuu muissakin käyttäytymismalleissa. Vaikka ennakkokäsitykset olisivat omien
kuvitelmien tuotetta, niissä on aina mukana jokin ulkoa omaksuttu introjektio.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 123
Välttämistä
Deflektio näkyi esittämisessäni kontaktin välttämisenä tuntemuksiini ja katsojiin sekä
päättämättömyytenä. Kaikki päättämättömyyteni vaikutti esityksissäni vireyteeni eri
kohtauksissa ja näkyi monella tavalla: olin hermostunut, ahdistunut, jäykkä, en ottanut
kontaktia. Annoin esittäessäni itseni kokea kyseiset tunteet. Videotaltioinnissa tunteeni
näyttäytyivät yllättävästi tulkintana, jopa hahmometodikokemusteni jälkeen.
Toistuvasti
esityksieni
aikana
katkaisin
kontaktin
kehooni.
Muutamissa
kohdissa
tutkimusesitystä tämä erottuu läsnäoloni puutteena. Kontaktieni välillä en vetäytynyt
tunnustelemaan sisäistä tilaani ja palannut sieltä huomioimaan itseni ulkopuolista maailmaa.
Ilmeisesti muutoksessa harjoituksista esitystilanteeseen en kyennyt riittävästi auttamaan
itseäni.
Katkaisin kontaktini esityksen aikana usein sekä itseeni että katsojiin. Hamletin monologia
esittäessäni arvioin itseäni ja silloin katkaisin kontaktini katsojiin. Kun vuorovaikutukseni
ulkoisen maailman kanssa loppui, ideani eivät syntyneet enää läsnäolosta. Silloin ne saattoivat
tuntua katsojista käsittämättömiltä. Kun lakkasin seuraamasta ilmeistä, aloin suunnitella. Sillä
hetkellä yksityiskohtien lisääminen ei parantanut läsnäoloani, vaan esityksestäni tuli suoritus.
Tuolloin en tiedostanut kehoni tuntemuksia tai vältin niiden tuntemista. En tiedostanut
myöskään, miten valintani vaikuttivat. En sallinut itselleni rauhaa kuunnella itseäni, vaikka
päätin harjoitusvaiheessa tehdä niin. Aloitin usein samasta viretilasta, kuin mihin edellinen
monologi jäi. Annoin harvoin sen muuttua. Olisin voinut pitää pidempiä taukoja eri tekstien
välillä. Vieroksuin tätä. En halunnut paljastaa, missä kohtaa tekstit loppuivat ja toinen alkoi.
Kuitenkin pidin taukoja. Uusi osoitus päättämättömyydestäni.
En luottanut harjoitusajan saavutuksiini. Ne olivat esitysprosessini aikana pitkään hukassa.
Kadotin kokonaan ajatuksen, joka oli intuitiivisesti esillä tekstien järjestystä suunnitellessani
ja tilaratkaisuja pohtiessani: löytäminen on olemista. Vältin esityksissäni myös vaikutelmaa
mielenvikaisuudesta.
Kuitenkin
jo
ensimmäisenä
harjoituspäivänäni
kirjoitin
tästä
vaikutelmasta. Katsoessani taltioinnit ainakin Osasto 6:n monologissa sain itse vaikutelman
mielenvikaisuudesta, silti vältin sitä esittäessäni. Pelkäsin esitykseni vaikuttavan liian
terapeuttiselta. Mielenhäiriön välttäminen näkyi tulkinnassani neuroottisena levottomuutena
samoin kuin muukin päättämättömyyteni.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 124
Monen tekstin aikana pelkäsin paikallaan istumisen olevan katsojista tylsää ja vaihdoin
paikkaa ennen kuin sain siihen impulssia. Nyt tätä epävarmuuden hetkeä olisi kiinnostavaa
tutkia. Pelkäsin myös mahdollisuutta ottaa vastaan katsojien myötätuntoa. Tämä pelko lisäsi
pelkoani ottaa kontaktia ja pysyä tässä ja nyt. Havaitsin tämän toistuvasti koesarjassa.
Selkeästi se näkyi loppukiitosten aikana, deklamoin paljon.
Sisäänpäin kääntämistä
Sisäänpäin kääntäminen vaikutti esittämisessäni energian kierron estämisenä. Ahdistuin, kun
paikallani pysyessäni en saanut impulssia liikkua. Se, etten päättänyt (deflektio), missä kohtaa
tilaa esitän Pariisi-tekstin, aiheutti levottomuutta ja turvattomuutta: olenko tässä vai enkö ole.
Tässä tekstissä vedin kehoni aina käppyrään; aiheutin ja sallin itselleni ainoastaan
ahdistuksen. En päästänyt irti impulssin odottamisesta. Itselleni kiusallinen asento ja siitä
syntynyt ilmaisu esityksessä oli katsojista usein ikävää katsoa. Varsinkin maatessani lattialla
ilman kontaktia puhuin aina nopeasti ja epäselvästi (Pariisi ja Hamlet-tekstien aikana).
Päättelen, että tutkimani periaatteet eivät toimineet sellaisinaan. Hämmentävää on, että välillä
ahdistukseni tulkittiin huvittavan hahmon koomiseksi käyttäytymiseksi.
Jonkin verran ilmaisuani ohjasi uhma. Pidin esittäessäni takahuoneessa olemista ja keksin
mussuttamista röyhkeänä hillumisena. Koin niin jo harjoitellessani (ks. s. 112). Totesin
toisaalta, ettei se helpottanut oloani, samalla häpesin. Kerroin kokeneeni takahuoneessa
suurempaa painetta. Kamppailin luvasta tehdä kuten itse halusin. Se oli itselleni taistelua
oikeudesta olla olemassa. Vasta viimeisessä esityksessä lakkasin uhmaamasta?
Tarvitsin esityksissäni myös turvallisuutta, jota suunnitelmani antoivat. Lisäsin kauhuani, kun
en päättänyt selkeästi suunnittelenko vai improvisoinko ja ahdistuin. Halusin rakentaa
esityksestä mieleeni tarkan rakennelman. Samalla pelkäsin sen kahlitsevan itseäni. Kuitenkin
juutuin
tähän
mielikuvaan
ja
sen
konstruoiminen
uudelleen
esityksissäni
tuotti
epäonnistumisen pelkoa. Koetin alituisesti päästä eroon pelostani. Samalla nautin; tunsin, että
paine myös kiihotti. Virittäydyin siis jännittämällä. Kun ennen neljättä esitystä ennen
tiedostin, että aiheutin itse pelkoni, saatoin muuttaa tulkintaani.
Selkein esimerkki retroflektiostani esityksissäni näkyi Pariisi-tekstissä. Ahdistus oli kaikkien
versioiden yleisteema. Se ei muuttunut suuresti, vaikka vaihdoin esityspaikkaa. Ilmeisesti
estin tunnettani muuttumasta. Odotin käppyräasennossa pysymisen tuottavan impulssin
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 125
liikkua pois. Toivoin, että tottuisin ja oloni helpottuisi kuten hahmometodi-istunnoissa
yleensä kävi. Kun näin ei käynyt, ahdistuin enemmän. En sallinut itselleni muita tunteita
tämän tekstin aikana. Hämmentävää on, että muutamat katsojat totesivat, ettei ahdistukseni
häirinnyt heitä ja jopa nauttivat tulkinnastani. Kokeiluni ahdistumisesta ei vaikuta poikenneen
mitenkään muunlaisesta teatterista. Nyt minua saattaisi jopa esittäessäni huvittaa tekstin
henkilön elämänasenne. Ilahduttaa havaita tämä mahdollisuus.
Miellyttämistä
Ahdistuin esittäessäni, kun katsojat eivät nauraneet. Silloin sorruin miellyttämiseen. Tämä esti
läsnäoloni. Erotin harvoin, milloin miellyttämisen keinoni olivat tiedostamattomia ja milloin
tarkoituksellisia. Tunnistin esityksissäni kaksi tapaa päätyä proflektioon: pyrin miellyttämään
yleisöä yrityksilläni huvittaa tai toteutin tilanteeseen kuvittelemiani sääntöjä. Tiedostin
esittäessäni vähiten pyrkimystäni miellyttämiseen. Sain miellyttämisestä paljon palautetta.
Jo ennen esitykseni alkua muokkasin katsojien mielikuvia antamalla itsestäni vaikutelmia.
Pyrin näyttäytymään tutkimusesityksissäni harmittomana, vältin olemasta pelottava.
Huomasin taltioinneista hymyilleeni, kun olin epävarma. Aina aloittaessani esityksen tunsin
tarvetta huvittaa ja hymyillä yleisölle, kun oli mahdollisuus kohdata ihmiset ilman roolia.
Vaikka tutkin koesarjassani roolittomuutta, se pelotti. Jännitin tulevani nähdyksi. (TPK
30.3.2002.) Hymyn viesti oli: älkää tuomitko minua, hyväksykää, olen miellyttävä ja
vaaraton. Tein toisille, mitä haluaisin itselleni tehtävän: hymyilin muille hyväksyvästi. Näin
myös vältin kontaktia omiin tuntemuksiini.
Epäilin ennen neljättä esitystäni, että katsojia saattaa tulla vain muutama. Pelkäsin, että
esityksestä tulee tylsä. Tuntui vaikealta keskittyä ennen esitystä. Tämä kertoo tarpeestani
viihdyttää. Havaintojeni mukaan pyrkiessäni välttämään kontaktia tai yrittäessäni miellyttää ja
naurattaa läsnäoloni heikkeni. Tätä pyrkimystä näin selkeimmin Orlovskin monologissa.
Katsoessani erotin toisessa ja kolmannessa tutkimusesityksessä paljon hetkiä, joissa miellytin.
Tutkin tutkimusesityksissä kehoni asentoja ja eleitä. Saatoin vaikkapa vahingossa heilauttaa
jalkaani. Silloin päätin jatkaa yrittämättä muuttaa tunnettani tai jatkoin liikettäni ja seurasin,
mitä sitten tapahtui. Tämä valinta muokkasi tulkintaani. Tämä ei ollut ongelmatonta. Nämä
liikkeet
eivät
siis
syntyneet
kontaktista.
Kun
yleisön
läsnäolo
ahdisti,
toteutin
tutkimusesityksissäni monesti impulsseja, joilla halusin miellyttää. Useissa kohtauksissa
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 126
jatkoin sattumanvaraista liikettäni. Katsoessani se vaikutti neuroottiselta. Ilmeisesti ainakin
Pariisi-tekstin viidennessä versiossa kävi näin. Aloitin tämän version suurilla kaarevilla
liikkeillä, käsillä ja toisella jalalla. Katsoessani sain vaikutelman, että tarkoitin liikkeet
huvittaviksi; hymyilin samalla. Ilmeisesti epäröin kuinka jatkaisin. Todennäköisesti arvioin
esittäessäni asentoani ja päättelin, ettei se sovi tekstin sisältöön (introjektio). Pysähdyin ja
istuin korille. Jatkoin puhetta. Vääntelin käsiäni ja hivelin jalkojani. Eleet vaikuttavat
ahdistuksen ilmauksilta. Katsojat kokivat olotilani tulkinnaksi, samoin koin itse katsoessani
tallenteet. Henkilö on ahdistunut.
Oletan, että hain eleistä turvaa, kun vaihdoin tekstin esityspaikkaa, ja tein samoja eleitä
samoissa paikoissa tilaa (vaikka esitin eri tekstejä). En vain aina tiedostanut, milloin esitin ja
milloin en. Vaikka tavoittelin vähäeleisyyttä, heiluin tiedostamattani paljon. (Väitän, että
esittäjät harvoin tiedostavat tätä.) Toisen esityksen Hamletin monologissa näin enemmän
esiintymistä kuin ensimmäisessä versiossani: deklamoivia asentoja.
Tällä tavalla hukkasin pitkäksi aikaa harjoitusajan oivalluksen, että pienet eleet riittävät.
Toisessa keskustelussa katsoja E ehdotti, että lukisin tekstit seisten kuin “uutistenlukija.”
Sama katsoja ihmetteli, mikä merkitys ilmeilläni, eleilläni, äänenpainon muuttamisella ja
asemillani oli. Tulkitsen, että merkitys oli jännityksen lievittäminen, sitä varten tavoittelin
koomisuutta ja nauruja. Tätä nähdessäni sain hahmosta ikävän vaikutelman. Tästä mieleeni
tulee paradoksaalinen muutosteoria. Pyrin välttämään kiusaantumistani ja se pysyi.
Itsetyytyväisyyttä
Egotismi ilmeni koesarjassani ristiriitaisina ennakko-odotuksina, jotka loivat kunnianhimoa ja
sisäistä polariteettikamppailua. Taistelin tiedostamattani täydellisyyden tavoittelun ja
suurpiirteisyyden – perfektionismin ja luovan tyhjyyden välillä, kuvittelin, että vapaus ja
sitoutuminen ovat vastakohtia. En tajunnut, ettei niin tarvitse olla. Polariteettieni kamppailua
vahvisti haluni onnistua; yksi voimakkaimmista motiiveistani koesarjassa. Esitysvaiheessa
olin itselleni ankara ja keskityin paljon virheisiini, usein näin vain sen, mistä en pitänyt ja
kaikki hyvä jäi taustalle. Tällä tavalla en sallinut leikillisyyttä niin kuin harjoituksissa. Olin
vähemmän kontaktissa ilooni ja koin harvoin tyytyväisyyttä.
Egotismiin kuuluu ylivertaisuuden kokemus. Halusin nähdä itseni valmiimpana kuin
olenkaan. Halusin olla jo perillä, ettei minun tarvinnut etsiä. En voinut olla perillä, koska
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 127
halusin itseltäni enemmän kuin saatoin olla, olin kunnianhimoinen. En ollut tässä ja nyt.
Oivallus oli kaiken aikaa nenäni edessä. En vain nähnyt sitä, kun yritin koko ajan olla
enemmän kuin olin. Ahdistuin. Sekoitin idean tunteiden hyväksymisestä niihin pyrkimiseksi.
Vaikka kuvittelin antaneeni itselleni täyden vapauden, takerruin introjektioihin. Jäin välillä
jumiin kuvitelmaani, miten minun piti olla.
Ylivertaisuuden ääripäänä on mitättömyyden kokemus. Tämä kielteisessä ääripäässä
rypeminen on myös itsekeskeistä. Huomaan työpäiväkirjani muistiinpanoissa samaa
ankaruutta itseäni kohtaan kuin ensimmäisissä kokeiluissani hahmometodikursseilla.
Ajattelin, että ollakseni hyvä hahmometodiopiskelija minun on ensin hyväksyttävä
jännittämiseni, minun on oltava läsnä ja autenttinen koko ajan, minun on kyettävä
mukautumaan tilanteiden muutoksiin, vaikka ne tuntuisivat epämukavilta. Ensi-iltaa
seuraavana päivänä kritisoin itseäni ja “tajusin olevani tyytymätön siihen, että eilen en voinut
antaa itselleni lupaa jännittää.” (TPK 22.3.2002) Olin ominut itselleni introjektion, että minun
on hyväksyttävä esityksessäni Kaikki. Itselleni on varmasti päättymätön prosessi opetella
hyväksymään epätäydellisyyttä esittämisessäni.
Minun oli välillä vaikeata valita helpoin tapa ja luopua ambitioistani. Silloin en voinut olla
riippumaton olosuhteista. Kun lähtökohtani oli kunnianhimoni, törmäsin aina äärirajoihini ja
vuorotellen tuntui vaikealta, kiireiseltä, huonolta, sen mukaan mikä vaatimukseni sattui
olemaan. En hyväksynyt polariteettejani. En löytänyt elämää niiden väliltä. Sen sijaan
sabotoin taistelullani mahdollisuuteni nauttia. Hyväksyin esittäessäni harvoin nautintoa ilman
jännittämisen painetta. Vaadin itseltäni, että elämääni täytyy kuulua kärsimystä tai surua – sen
sijaan, että olisin hyväksynyt ne osaksi elämääni. Väitin katsojille nauttineeni esityksessäni.
Selvästi muistan nauttineeni esittäessäni Szymborskan runoa ja Hamletin monologia.
Esitin vapautunutta ja vältin kontaktia omaan riittämättömyyteeni. Huomaan olleeni
mallinukke.
Hahmometodi
oli
vielä
joukko
irrallisia
introjektioita,
joita
koin
velvollisuudekseni toteuttaa enkä ollut vielä hahmottanut itselleni käytännössä. Halusin
esityssarjani aikana kokea hahmometodin näyttelijäntyön metodiksi. Puheeni keskusteluissa
kuvaavat tätä. En ollut koesarjani aikana vielä päättänyt, miten suhtaudun Grothin ajatukseen,
että esitystilanne itsessään synnyttää ilmaisun puheeseen. Halusin uskoa, ettei minun tarvinnut
päättää, vaikka käytäntö osoitti muuta. Halusin uskoa, että hahmometodi voi sisältää
ristiriitaisia elementtejä. Vähättelin tekemieni päätösten merkitystä. Ero ihanteeni ja
todellisuuden välillä oli vielä suuri.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 128
Yhteensulautumista
Rajojen määritteleminen (muun muassa kuvion ja taustan vaihtaminen) oli esitysvaiheessa
haastavampaa kuin harjoituksissa. Siitä merkkinä oli, että vielä ensimmäisessä esityksessäni
en tiedostanut, milloin todella halusin olla kontaktissa. Kontaktissa yleisöön olin epävarma,
miten paljon annan itseni vaikuttua katsojista ja kuinka paljon pidän asioita itselläni.
Vein itseni tilanteisiin, joissa koin mahdottomaksi päättää suunnittelenko vai annanko
tilanteen viedä minua. Tavoittelin myös kaikissa esityksissäni erilaista tulkintaa. Tällä tavalla
kadotin rajani ja hajotin huomioni ympäriinsä. Näin ahdistuin ja lisäsin kauhuani.
Vaikka esittäessäni usein jäin ahdistuneena paikalleni, myös tunnustelin jokaisen tekstin
jälkeen, haluanko todella liikkua johonkin. En silti saanut yhtään kertaakaan impulssia
liikkua. Olisin mieluummin pysynyt paikoillani. Olin konfluenssissa paikan kanssa. Samalla
en luottanut ilmaisuni voivan perustua pelkästään sille, mitä itsessäni kullakin hetkellä
tapahtui.
Kerroin katsojille, että tavoitteeni oli esittää vain omaksi ilokseni. On kuitenkin eri asia
väittää esittävänsä omaksi ilokseen ja tehdä sitä. Tässä toteutui paradoksaalinen
muutosteoria. Olin tiedostamattani riippuvainen yleisön hyväksynnästä. Annoin
näin
yleisölle paljon valtaa itseltäni. Tasapainoilu tämän alistumisen ja tilan määrittelemisen
välillä oli tutkimusesityksissäni etualalla. Yleisömäärä vaikutti erityisesti Pariisi-tekstiä
esittäessäni; koin jotain itselleni ennen tiedostamatonta. Totesin tämän keskusteluissa.
Paransin kontaktiani
Tutkimusesityksissäni itselleni tärkeältä tuntui mahdollisuus voida kokea itseni eläväksi
samalla, kun olin esittämässä. Esitystaltioinneista näin, että prosessissani vuorottelivat
kontakti,
vetäytyminen
ja
kontaktihäiriöt.
Tiedostaminen
oli
mukana
hetkittäin.
Kontaktihäiriöistäni huolimatta toteutin kaikissa tutkimusesityksissä seuraavia periaatteita:
•
•
•
•
•
Otin enimmän osan aikaa kontaktia puhtaasti (aistillisesti) ilman manipulointia
Onnistuin välillä luopumaan kunnianhimostani olemalla laiska
Kun luovuin kunnianhimosta, väistyin teoksen tieltä
Lopetin näyttelemisen ja olin omana itsenäni
Hyväksyin tilanteen sellaisenaan selkeimmin viimeisessä esityksessä
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 129
Koin tutkimusesityksissä välillä varmuutta, jota jäin hahmometodikurssien jälkeen
kaipaamaan. Erityisesti harjoitusvaiheessa ja viimeisissä esityksissä.
Katsoessani taltiointeja eniten tyydytti nähdä, että annoin joissain kohdissa aikaa itselleni
ennen seuraavaa kohtausta (Talmud-sitaatissa, Versinin ja Hamletin monologissa). Vaikutti
siltä, että annoin hetken ja tekstin laskeutua itseeni, esittäjään ja ehdin maadoittaa itseni
kunnolla tekstien välillä. Sitä olisin halunnut nähdä enemmän. Neljännessä keskustelussa
totesin, että voisin antaa itselleni enemmän aikaa ennen kuin menen seuraavaan tekstiin.
Kahdessa viimeisessä tutkimusesityksessäni luovuin toiveestani onnistua. Niissä aloitin ilman
ambitioita ja introjektioita, löysin tapoja hyväksyä tilanteeni ja saatoin antaa itseni olla yhtä
aikaa vaikuttavissa ristiriidoissa. Viimeisessä esityksessä olin enimmän aikaa läsnä ja annoin
ilmeisesti itseni olla rauhassa oma itseni. Olin tyytyväinen. Samalla tein asioita helpommin ja
löysin hienovireisempiä ilmaisukeinoja. Koin, että tulkinta teki itse itsensä.
Tshehovin teksteissä olin purkanut itsestäni pois ennakkokäsityksiä, miten halusin tekstiä
ehdottomasti tulkita. Kun toistin tekstejä useasti, ne eivät enää tuoneet pintaani tunteita, jotka
joskus tuntuivat tärkeiltä. Koin saaneeni tulkinnalle näin enemmän tilaa ja mahdollisuuksia.
Tällainen kokemus minulla oli lääkärimonologi Osasto 6:sta, jota olin työstänyt vuoden.
Erityisesti runossa ja Hamletin monologissa koin puhdistaneeni jotain itsestäni. Varsinkin
Hamlet-monologin viimeisessä versiossa. Tämä yllätti, koska ne olivat uusia tekstejä.
Ennakkokäsitysteni puhdistaminen ei ollut yksinkertaista.
Tiedostamista
Esityksieni jälkeisissä keskustelutilaisuuksissa puhuin paljon tiedostamisesta. Keskusteluissa
katsojat ihmettelivät tiedostamisen merkitystä. Kolmannessa keskustelussa katsoja H piti
tiedostamista jopa esittämisen pidäkkeenä. Hän kysyi haluaisinko päästä siitä eroon.
Kuvittelen hänen tarkoittaneen itsetarkkailua. Oletan, että katsoja kiinnitti huomiota
kontaktihäiriöihini, joista en ollut tietoinen.
Vasta viimeisessä tutkimusesityksessä onnistuin olemaan tietoinen omista motiiveistani
esittäessäni. Selkeitä oivalluksia koin Hamletin monologissa. Ennen kolmatta tutkimusesitystä
höpöttelin kotona. Antauduin sen hetkisten tunteideni vietäviksi, itkeskelin ja olin kiukkuinen.
Tiedostin, että en ollut antanut itselleni lupaa tällaiseen aikaisemmin esittäessäni. Kokeilin
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 130
esittää monologin matolla maaten kolmannessa ja neljännessä esityksessä. Kiusaannuin
nähdessäni nämä versiot. Katkaisin esittäessäni kontaktin yleisöön. Sain Hamletin monologiin
uuden oivalluksen keskustellessani ennen viimeistä esitystäni katsojan kanssa, joka oli nähnyt
kolme aiempaa esitystäni. Katsoja A ehdotti, että voisin ajatella puhuvani itsestäni ja itselleni
monologin aikana. Kokeilin tätä ennen esitystä. Se hämmensi, mutta rauhoitti. Löysin uutta
sisältöä tekstistä. Tajusin, että ajattelemalla puhuvani itselleni voin auttaa itseäni esittäessäni.
Oletin sen tuovan myös nöyryyttä ja paljautta. Toivoin, että samalla tulkinnasta katoaisi
pilkallisuus, lievä sadismi, jota katsoja sanoi tekstiin joka kerran tulevan, millä tavalla tahansa
sitä esitinkin. (TPK 30.3.2002) Tunsin esittäessäni ennen kaikkea antaneeni neuvoa itselleni.
Vaikutelmani esityksestä on rauhallinen. Puheeni kuulostaa selkeältä ja vaikuttaa
rauhalliselta. Kontaktia on enemmän. Olen läsnä itselleni ja muille.
Kontaktia
Kolmannessa tutkimusesityksessäni, jolloin oli kaiken kaikkiaan eniten katsojia, huomasin
olevani innostuneempi kuin edellisissä esityksissä, energiaa tuntui riittävän ja tunsin itseni
luovaksi. Selkeimmät esimerkit kontaktista ovat Pariisi-teksti ja Hamletin monologi.
Ilmaisussani tapahtui huikea muutos Hamletin monologissa viidennessä esityksessä, kun otin
kontaktia. Tulkinta vaikutti miellyttävältä. Ajattelin samalla puhuvani itselleni. Katsojat
kokivat kontaktin tässä versiossa helpottavaksi ja tulkinnan kiinnostavimmaksi. Koin, että
tämä
uusi
ajatus
tulkinnasta
helpotti
koko
esitykseen
virittäytymistä:
vähensin
kunnianhimoani ja saatoin antaa itseni olla rauhassa.
Viidennessä keskustelussa katsoja B totesi, että: “Sä puhuit niin suoraan joitaki kohtii mulle,
niin yhtäkkiä se sai hirveesti merkityksiä.” Hän koki toimineensa vastanäyttelijänä: “Se oli
tosi hieno kokemus.” Hän sanoi: “Se teki mulle sellasen olon, että mä oon tässä.” Toinen
katsoja I viidennessä esityksessä totesi, ettei katsekontaktini paljous häirinnyt eikä aiheuttanut
vaikutelmaa tarkkailtavana olemisesta.
Joka esityksessä tutkin jotain kohtaa, missä tiedostin edellisillä kerroilla välttäneeni kontaktia.
Jokaisessa tutkimusesityksessä uskalsin ottaa edellistä enemmän kontaktia katsojiin ja samalla
kontaktin ylläpitäminen tuntui joka kerralla helpommalta. Joka esityksessä oli kaksi tai kolme
kohtausta, joissa en ollut kontaktissa kehooni; useimmiten Pariisi-tekstissä ja Orlovskin
monologissa.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 131
Seuraavana on esimerkki, jossa päättelen katsojan kokeneen olonsa helpoksi esityksessäni.
Katsoja J kertoi kokeneensa kiehtovana sen, että avasin katsojille takahuoneen, joka
teatterissa on suljettu. Hän koki sen niin arkiseksi ja tavalliseksi paikaksi, että olisi voinut itse
vaikka kävellä ja hakea sieltä juotavaa hanasta. “Se ei ollu mikään semmone sun spesiaali
oma keskittymispaikkas, vaan se oli kaikille.” Katsoja saattoi siis projisoida omat tarpeensa
esitykseeni.
Oletan
siitä,
että
onnistuin
toteuttamaan
kolmea
tutkimusesitykseni
lähtökohdaksi ottamaani lähtökohtaa (ks. s. 100). Kukaan ei esityksissäni onneksi kuitenkaan
tullut takahuoneeseen esityksen aikana. Toisen kokemuksen katsomisen helppoudesta toi
esille myöhässä tullut katsoja K jopa kertoi, ettei tiennyt mihin oli tullut; hän ei kokenut
olevansa teatterissa. Kuitenkin hänellä oli hyvä olla.
Tuon esille myös joitain katsojien kokemuksia tutkimusesitysten ja keskustelujen aikana.
Katsojat tiedostivat tykönään omia asioitaan ja kertoivat usein, että saivat tutkimusesityksissäni mahdollisuuden mietiskellä. Katsoja L pohti ensimmäisessä keskustelussa, mikä
tutkimusesitykseni aihe oli. Hänen mielestään käsittelin uskoa. “Tai uskoako? Vai jaksaako
uskoa?” Kysymys vahvistaa käsitystäni, että esitystapaan sisältyy aina eettinen näkemys. Itse
pohdin esitystaltioinnit katsottuani, että katsojan kysymyksessä on läsnä esityssarjani otsikko:
“Ollako ja antaa olla? – Jos ei nyt milloin?”
Neljännessä keskustelussa katsojat totesivat keskenään keskustellessaan, että esitys herätti
mielikuvia omasta elämästä. Juuri tähän olin tutkimusesityksissäni halunnutkin antaa
mahdollisuuden. Muutama katsoja piti kokemusta jopa terapeuttisena. Mielestäni tähän
kuuluu se, että katsojat esittivät keskusteluissa toistuvasti halunsa tuntea itsensä eläviksi.
Katsojien kokemuksiin vaikuttivat luonnollisesti myös tekstivalintani. Katsoja M innostui
kertomaan itselleen terapeuttisesta teatterikokemuksesta esityksessä, jonka oli nähnyt neljä
kertaa. Hän koki silloin puhdistuneensa jostain kauheasta, kun sai itkeä, nauraa ja mietiskellä.
Katsoja halusi ilmeisesti jakaa kokemustaan, koska koki samaa omassa esityksessäni.
Katsojat esittivät keskusteluissa toistuvasti halunsa tuntea itsensä eläviksi ja tarpeensa saada
kokea itsensä yksilöinä. Kahden katsojan (N ja M) mielestä pitäisi olla enemmän tällaisia
foorumeita, missä voi olla esillä ja keskustella. Eläkeläiskatsoja M piti tärkeänä
mahdollisuutta olla nuorten ihmisten kanssa ja kuunnella. Katsoja B totesi viimeisen esityksen
jälkeen: “Onneks mä järjestin itselleni tän hetken ja en mä tiedä, miten superlatiivisesti sitä
uskaltaa sanoo, mut ett must oli ihana kattoo sua sinuna ja näyttelijänä.”
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 132
Olemista tässä ja nyt
Tulin läsnäolevaksi hengittämällä ja kuuntelemalla miltä kehoni tuntuu, ottamalla kontaktia
ja hyväksymällä omat tuntemukseni. Toisin sanoen tässä ja nyt oleminen edellytti
maadoittamista. Maadoitin itseäni kolmivaiheisella harjoitteella aina harjoituksen aluksi ja
ennen jokaista tutkimusesitystä. Ensin makasin matolla polvet kohollaan kymmenen
minuuttia. Sitten nousin seisaalleni ja siirsin painoa jalalta toiselle, annoin samalla käsieni
heilahdella lantion mukana sivulta toiselle vapaasti kaaressa. Kolmas vaihe oli, että hytkytin
itseäni ylös alas. Harjoitus antoi valmiutta kuunnella kehoani: tunsin vartaloni raskaaksi ja
samalla itseni vireäksi. Herkistyin myös intuition äänelle. Intuition äänen kuuntelemisessa
haastavaa oli erottaa se kontaktihäiriöideni supsutuksesta (introjektiot). Keskittymällä
mielessäni supsuttaviin velvollisuudentunteisiin takerruin neurooseihini ja estin itseäni
hahmottamasta, mikä oli olennaista.
Paradoksaalista on, että olla valmistautumatta näyttämölle menemiseen (ks. s. 62) on myös
yhdenlainen tapa virittäytyä. Olennaista on, että halusin olla muuttamatta mitään itsessäni ja
seurata, mitä itsessäni todella tapahtui. Tämä kokeilu oli sattumanvaraista ja juuri se jännitti.
Kysymys oli myös pyrkimyksestäni olla miellyttämättä.
Katsojien kokemukset ahdistumisestani olivat kahtalaisia. Ensimmäisessä esityksessä yksi
katsoja C kiusaantui, kun ahdistuessani nopeutin puhettani. Sama kommentti esitettiin
muissakin keskusteluissa. Useissa keskusteluissa katsojat totesivat, ettei heitä ahdistanut
ahdistuneisuuteni esittäessäni, koska olin läsnä omana itsenäni, roolihenkilö syntyi omien
piirteideni pohjalta. Toisessa keskustelussa katsoja G kertoi, että “se oli mielenkiintosta
läsnäoloa.” Katsoja K samassa keskustelussa sanoi: “Sehän herättää mun tunteita katsojana, ja
kun tässähän on pelkistetty [kaikki], niin se ei ollu vaarallinen tilanne, vaan niitä on ja tuntee
ja sitte myötätuntee ja sitte hymähtää ja sitte jotenki se oli kauheen hyvän olosta olla
näytöksessä tässä tilassa.” Epäilen, että tämä on puuttuva elementti, jota aiemmin etsin.
Katsojat kommentoivat toistuvasti sitä, etteivät huomanneet suurta eroa olemiseni välillä
ennen esitystä avatessani ovea katsojille ja esitykseni aikana. Katsoja O kertoi neljännessä
keskustelussa tämän vaikuttaneen paljon siihen, että tuntui kuin olisi ollut mukana osana
esitystä. Moni katsoja koki vaikutelman roolin puuttumisesta myönteisesti.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 133
Kaikista esityksistä kaksi katsojaa käytti katsomiskokemuksestaan sanaa vapauttava ja
vapaudellisuus.
Joku
koki
esitykseni
yllätykselliseksi.
Jotkut
kokivat
esitykseni
interaktiiviseksi, läsnäoloni oli heidän mielestään voimakas.
Muutamat katsojat kahdessa viimeisessä esityksessä mielsivät näyttelijäntyöni rakentuneen
eräänlaisen huojunnan varaan. Dramaturgiystäväni, joka oli nähnyt esityksen aikaisemmin
totesi, että huojunta salli esitykseni muuttua ja samalla se pysyi samana. Katsoja O totesi, että
hänelle tuli mieleen laivavertaus: “Laivaa ku pidetään reitillä, niin sitä ei pidetä sillä viivalla,
vaan se hakee sitä [suuntaa]. Sillon se menee tiettyy reittii koko ajan plus huojuu.”
Kontaktini vaikutus tehostui viimeisessä esityksessä, jonka jälkeen katsojat B, F ja P
kertoivat kokeneensa vaihtelua kiinnostuksen ja ahdistuksen välillä. He eivät pystyneet
muutamissa kohdissa seuraamaan tekstiä. Katsojat kokivat myös pitäneensä tästä
huojunnasta. He kokivat kontaktini niin intensiiviseksi, että toivoivat, että olisin lopettanut
puhumisen. Katsoja F olisi halunnut pelkästään keskittyä läsnäolon kokemukseen minun ja
muiden katsojien kanssa. Hänestä olisi hauska nähdä esitykseni niin, että puhuessani
monologeja välillä kertoisin mikrofoniin, miltä minusta tuntuu ja sitten jatkaisin. Viimeisen
esityksen jälkeen katsoja B kertoi läsnäolon kokemuksensa, esitystilassa ja itsessään
olemisen olleen rankka ponnistus ja samalla se tuotti nautintoa. Neljännessä esityksessä
dramaturgi kertoi, että huojunta oli hänestä vapauttavaa. Hänelle tuli vapaudellinen olo, mikä
sai hänessä itsessään jotain liikkeelle. (Tähän viittasin sivulla 113 otsikon Häiritsin
kontaktiani alla.)
Vastuuta
Vastuuta oli rajojeni määritteleminen, riskini arvioiminen ja kontaktin ottaminen. Tämä
kaikki oli myös itseavun vahvistamista. Eniten sitä toi, kun annoin itselleni aikaa kuunnella
itseäni. Neljännessä esityksessä tämä näkyi myös Versininin monologissa: en heilunut. Sain
tästä versiosta selkeän ja tyynen vaikutelman.
Pohdin katsoja L:n mielipidettä ensimmäisessä keskustelussa siitä, että esitykseni aihe oli
usko tai uskoako. Katsottuani esitykset videolta tuntuu, että voin asettaa kysymyksen itselleni
esittäjänä: Uskonko itseeni? Se liikuttaa minua syvältä. Siinä on läsnä esityssarjani otsikko
“Ollako ja antaa olla?” Koskettavimmalta esitykseni vaikutti, kun uskoin itseeni.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 134
Sain ryhmäistunnossa Max Bremeriltä apuvälineen ahdistukseni käsittelyyn tutkimusesityksessäni: voin tietoisesti säätää ja helpottaa fyysistä ahdistustani käyttämällä apunani
mielikuvaa sähköhellan säätimestä. Ajattelin kiertäväni konkreettisesti säädintä pienemmälle
teholle. Mutta en kokonaan nollille, että en menetä kontaktia tuntemukseeni ja ankkuroin
itseni. Tässä noudatin myös Grothin ajatusta, että on säilytettävä kontakti peruskipuun.
Tiedostamisesta huolimatta valitsin ahdistavia ratkaisuja enkä pienentänyt kipuani. Tämän
neuvon jälkeen pyrin kuitenkin valitsemaan kuinka paljon annoin katsojien kontaktin
vaikuttaa itseeni ja esitykseeni, tai kuinka paljon paljastin itseäni itselleni ja yleisölleni. Usein
valintani oli tiedostamaton.
Bremer kehotti myös auttamaan itse itseäni pitämällä hauskaa ja miettimällä, minkä kokoisen
riskin voin ottaa “tänään tai milloinkin.” Tarvitsenko riskiä lainkaan? Tiedostin ajatelleeni,
että minun on selvittävä koesarjassani ilman puudutusta. Bremer muistutti vielä, että kun olen
kokeessani itse myös mittarina, on tärkeää, että mitoitan ottamani riskin sen mukaan, mitä
kestän. Häkellyttävää on, ettei yksikään teatteriohjaaja ole koskaan kertonut tätä minulle,
enemmän olen kuullut heiltä vaatimuksia olla mahdollisimman avoin ja eläytyvä. Toisesta
esityksestä lähtien suhtauduin yleisöön ja itseeni eri tavalla. Valitsin enemmän, mitkä asiat
annoin vaikuttaa itseeni. Tällä tavalla tunsin integriteettini vahvistuneen. Viimeinen esitys
tuntui lähes yhdentekevältä. Huomasin urakkani olevan lopussa.
Toinen tapa määritellä rajani oli dramaturgia. Ensimmäisen ja toisen tekstin järjestyksen
muutos sai minut miettimään dramaturgian merkitystä. Myös tulkinta muuttui ratkaisevasti.
Dramaturgiassa toteutin vastuuta.
Teksti loi esitykselleni rajat: tulkintani muuttui samalla, kun aloitin seuraavan tekstin. Joissain
monologeissa jarrutin muutosta pysymällä hankalassa asennossa. Koin, että silloin minun
täytyi riuhtaista itseni irti paikasta. Tein sen. Se oli myös valinta. Koin, että siirryttyäni pois
ahdistavasta asennosta saatoin vapaammin vaikuttua tekstistä. (Näin tapahtui usein Pariisitekstin jälkeen.) Tämä oli vastuuta.
En ollut silloin vielä valmis kokeilemaan voisinko tehdä monologit eri järjestyksessä. Tätä
kysyttiin kolmessa eri keskustelussa. Pidin sitä liian isona riskinä. Nyt olen tyytyväinen, että
sallin itseni suorittaa esitykseni mieluummin paikallispuudutuksella kuin ilman sitä. Valintani
ei ollut tuolloin vielä lainkaan tietoinen.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 135
Päätin myös antaa itselleni luvan sille, että tulkintani voi muuttua kunkin tekstin kohdalla sen
mukaan, miltä minusta juuri sillä hetkellä tuntui, vaikka olin määritellyt etukäteen joitain
asioita. Tutkin, voisiko se riittää ilmaisuksi. Katsojat kokivat esitykseni ilmaisuksi ja olivat
hämmentyneitä, kun kysyin onko tutkimusesitykseni teatteria. Vaikka itselleni oli epäselvää
onko esitykseni taidetta, katsojille se oli selvää.
Koesarjassani toistui havaintoni hahmokursseilla: kun uskalsin nähdä yhtymäkohtia tekstin ja
oman elämäni kanssa, annoin samalla itselleni luvan olla kokonaan itseni täyttämässä tilaa ja
aikaa. Toisin sanoen lopetin näyttelemisen. Silloin en mielestäni ottanut tilaa pois
keneltäkään, vaan rakensin itselleni tilan pelostani huolimatta tekemilläni ratkaisuilla (ks. s.
87). Selvä ilmiö oli, että tein toisesta esityksestä lähtien monta päätöstä, jotka säilytin muissa
esityksissä. Selkeitä ratkaisuja tein kohtausten 1, 2 ja 7 kohdalla. Muuten tein itselleni
enemmänkin ehdotuksia, jotka esitykseni aikana hyväksyin tai hylkäsin. Huomaan tämän
olleen arvanheittoa kuten tekstien järjestyksen pohtiminen. Kysymys oli rajojen asettamisesta.
Osan tekstistä esitin mahdollisimman neutraalisti. Se helpotti omana itsenä olemista. Runon
alkuun valitsin ylidramaattista deklamointia. Otin alushousuni pois kaikissa esityksissä
jossain kohdassa runoa. Runossa en antanut kontaktin katsojiin vaikuttaa itseeni. Tämä on
merkittävä ero muihin teksteihin.
Tekstit, joita olin työstänyt eniten, vaikuttivat katsojista kiinnostavimmilta ja tuntuivat
itsestäni helpoimmilta esittää. Tulkintani eri teksteistä asettuivat kohdilleen koesarjassani
esitysten myötä. Vaikka runo oli uutta tekstiä, saamani palaute ja kokemukseni esittämisestä
poikkesivat paljon Shakespearen monologista. Runoa ja Hamletin monologia harjoittelin
vähiten. Toistin Szymborskan runossa eleitäni tarkasti. Tämä mahdollisti sen, että saatoin
antaa tilanteessa syntyneiden tunteideni muuttaa tulkintaani. Tämä tuli esille varsinkin
viimeisessä versiossa. Runossa en pyrkinyt ahdistukseen missään versiossa. Se on selvä ero
esim. Pariisi-tekstiin. Tämän ratkaisu selvästi vaikutti siihen, että runo tuntui asettuneen
kohdalleen heti prosessin alussa. Szymborskan runossa katsojien palaute oli myönteistä.
Halusin rikkoa esitystapoihin kohdistuvia odotuksia, sääntöjä. Olin tutkimusesitykseni alussa
pitkään sanomatta mitään. Tajuan hakeneeni myös tapoja rikkoa puhumisen tapoja.
Molemmista syistä aloitin puhumalla takahuoneessa eväitä syöden. Rajasin riskiäni
kiinnittämällä monologit seinille. Pidin tätä röyhkeänä tekona. Se oli myös vastuun ottamista.
Myös valinnassani esittää teksteistä suurimman osan kontaktissa katsojien kanssa, oli
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 136
kysymys syvällisestä valinnasta; siitä, että annoin itseni toteuttaa toista kaavaa, kuin mihin
teatterissa on tavallisesti totuttu.
Höpöttämisessäni ennen esitysteni alkua oli kyse ainakin ahdistukseni helpottamisesta. Yksi
katsoja viidennessä keskustelussa kyseenalaisti tätä pohtimalla edellyttääkö tekemäni ilmaisu,
että esitykseen siirrytään vähitellen. “Vai pystyiskö sen alottaan, että sä avaisit verhot ja
istuisit tuol syömässä?” Tätä en tutkinut.
Tallenteista saatoin havaita toteuttaneeni myös minimaalisuutta. Eniten näin sitä viidennessä
esityksessä. Myös muissa esityksissä latteus antoi turvaa. Samaa tekivät dramaturgia ja
asemat tilassa. Sain niistä selkeät raamit.
Latteuden komiikka
Koen
yhä
mahdottomaksi
Kunnianhimoni
jarrutti
erottaa
komiikan
tutkimusesityksissä
tekemistä
muusta
näyttelijäntyöstäni.
hahmometodikokemusten
perusteella
muotoilemieni periaatteiden toteuttamista ja ne toteutuivat parhaiten vasta viimeisessä
esityksessä. Hahmometodikurssien jälkeen aloin hyväksyä, että katsojat joko nauravat tai
eivät. Tutkimusesityksissä kuitenkin toivoin katsojien nauravan. Kuitenkin koesarjassa
vahvistui kaksi kursseilla oivaltamaani oivallusta: olen vakava ihminen ja koomisuus syntyy
polariteeteista.
Pariisi-teksti oli sikäli erikoinen esimerkki, että samalla, kun takerruin kaikkiin jäykkyyden
piirteisiini onnistuin välttämään miellyttämisen. Olin tosissani ja vakava. Samoin Osasto
6:ssa. Näitä tekstejä esittäessäni en välittänyt ristiriidasta tekstin sisällön ja ilmaisuni välillä,
vaan tunnustelin, miten teksti muistutti omaa elämääni, vaikka tämä tuotti ilmaisuuni
kaikenlaista jäykkyyttä. Silloin altistuin kokemaan epätietoisuutta. Tuolloin ilmaisuni vaikutti
usein hauskalta (kuten kursseillakin).
Huolimatta oivalluksistani hahmokursseilla vaadin yhä itseäni saamaan katsojat nauramaan,
kun tunsin oloni epävarmaksi. Erityisesti, kun kohtasin ihmiset ilman roolia. Pelkäsin näyttää
todellista itseäni. Pelkäsin katsojien tuomitsevan minut huonoksi. Vaatimuksieni vuoksi
onnistuin harvoin nauramaan itselleni hyväksyvästi. Tein juuri päinvastoin; tein iloitsemisesta
suorituksen. Samalla, kun hymyilin ja tavoittelin koomisuutta, vältin kontaktia.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Koesarja Ollako ja antaa olla? 137
Tein myös päinvastaisia havaintoja: tavoittelin koesarjassani latteutta, ja aina kun maltoin
jättäytyä siihen, ilmaisuni pysyi vähäeleisenä itse sitä tiedostamattani. Katsoja G totesi Osasto
6:n lääkärimonologista, etten hänen mielestään yrittänyt olla hauska.
Jossain harjoituksessa näyttelijän rohkaisemana otin alushousuni pois jalasta. Katsojat
kuvasivat kokemuksiaan riisuutumisestani vapautuneiksi ja koomisiksi. Kahdessa viimeisessä
esityksessä kokeilin uutta: riisuin housut Szymborskan runon jälkeen. Heitin housut
tikapuille. Ne tipahtivatkin lattialle ja yleisö nauroi. Päättelen rauhallisuuteni antaneen
katsojille mahdollisuuden reaktioonsa.
Viimeisessä esityksessä onnistuin parhaiten tiedostamaan neutraalin ja jäykkyyden ja
pysymään ääripäiden ristiriidassa. Muissa tutkimusesityksissä kunnianhimoni esti minua
tiedostamasta.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 138
5 Päättely
Näyttelijä on ensisijaisesti filosofi. Näyttelemisen filosofi. Ja yleisö pitää häntä
sellaisena. -- Tehtäväsi on kertoa totuus.145
Taidekäsitykseni ja toteutunut esitykseni
Tunnen palanneeni lähtöpisteeseen. Kuitenkin olen löytänyt uutta tietoisuutta. Löysin
hahmometodista kaipaamiani käsitteitä näyttelijäntyön määrittelemiseen. Samalla huomaan
olevani rajattomien mahdollisuuksien äärellä. Joudun eksistentiaaliseen perustilanteeseen:
minun on väistämättä valittava (sekin, ettei valitse, on valinta). Valitsemisessa on parasta se,
että kun huomaa, ettei pidä jostain valinnasta, voi tehdä uuden valinnan. Olennaista on
tiedostaa, miten valitsee.
Päädyn suurimmaksi osaksi samoihin tuloksiin kuin hahmometodikurssien jälkeen.
Harjoitusajan pituudesta kokemukseni on kuitenkin vastakkainen. Oletin luvussa 3, että
minimaalisuuden avulla olisi mahdollista lyhentää harjoitusaikaa ja käyttää vähemmän
resursseja (ks. s. 71). Koesarjani osoitti muuta. Päällimmäinen havaintoni on, että en ollut
koesarjassani vielä siellä, missä väitin käsiohjelmassa olevani. Silti toteutin koesarjassa
ajoittain hahmometodikokemuksieni pohjalta muodostamiani periaatteita kuten, että tullakseni
näkyväksi taideteokseksi, minun on esittäessäni astuttava pois roolihenkilöni tieltä.
Terapeuttisesta näkökulmasta valitsin esitykseni aikana käyttäytymisessäni monesti
kontaktihäiriön ja kuitenkin ilmaisuni vaikutti taiteellisesti kiinnostavalta. Katsojat totesivat
useasti, ettei ahdistumiseni ahdistanut heitä, koska olin läsnä omana itsenäni. Usein katsojat
tulkitsivat siten syntyneen tulkinnan kiinnostavaksi ilmaisuksi. Tällainen ilmaisu oli myös
omasta mielestäni kiinnostavaa katsoa, usein myös ikävää. Tästä on osoituksena Pariisi-teksti.
Viides esitys poikkeaa selkeästi muista, siinä on vähiten kontaktihäiriöitä ja myös tulkinta
vaikuttaa kiinnostavimmalta. Näin ollen terapeuttinen ja taiteellinen näkökulma voivat tukea
toisiaan, eivätkä ole ristiriidassa.
Kokemuksieni tulokset sopivat itselleni. En voi tietää, sopivatko ne muille. Minun kannattaa
145
Mamet, D. 1999: 127.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 139
pysyä paikallani ja tarkentaa huomio kehooni ja ympärilleni, jonkun on ehkä parempi rikkoa
oma resistanssinsa liikkumalla ja pohtimalla. Koesarjani ei siis tuottanut viisasten kiveä.
Tiedosta motiivisi – tunne, aisti ja hengitä
Hahmometodikursseilta
saamieni
välineiden
käyttäminen
oli
koesarjassa
haastavaa.
Tutkimusesityksissäni olin neuroottisempi kuin hahmometodikursseilla. Koesarjassa toteutui
Perlsin esittämä itsetarkkailu tai kriittinen yleisön tarkkailu (ks. s. 48). Koesarja osoitti, että
minun kannattaa tutkia vuorovaikutukseni alueita kuten: missä tilanteissa katkaisen kontaktini
ja mitä silloin vältän. Ennustan, että koesarjassani kohtaamiani ongelmia tulee eteeni uusissa
esityksissäni. Niin on jo tapahtunutkin. Tarvitsen edelleen aikaa ja harjoitusta oppiakseni
paremmin hyväksymään tunteitani ja kohtaamaan niitä. Koesarjani osoitti, että voidakseen
antaa itselleen vapauden ilmaista itseään peloistaan ja neurooseistaan huolimatta esittäjä
tarvitsee paljon kokemusta. Päättelen tästä, että pikakurssit eivät auta.
Neuroottisuuteni tuli esille myös kirjoittaessani tätä tutkielmaa. Kamppailin polariteettieni
kanssa jatkuvasti. Yritin ensimmäisinä opiskeluvuosina kirjoituksessani todistella, että olen
aina toteuttanut hahmometodin keinoja omassa näyttelijäntyössäni. Myöhemmin nämä
todistelut vaikuttivat kehäpäätelmiltä; perustelin väitteitäni oletuksillani. Hävetti lukea niitä.
Toivon, että tällainen todistelun tarpeeni on vähentynyt. En halua enää yrittää olla täydellinen.
Tutkimukseni aikana minun oli vaikea hahmottaa, mitä olin tekemässä. Olin kuin kameleontti:
en halunnut näyttää todellista väriäni. Lopulta kuuntelin kumppaneitani tutkimusseminaarissa
ja poistin keräämiäni sitaatteja. Aloin puhua omin sanoin. Lainausten takaa minun oli vaikea
antautua kuuntelemaan, mitä itsessäni todella tapahtui.
Tutustuessani gestalttiin haluni tulla paremmaksi näyttelijäksi muuttui haluksi kehittyä
ihmisenä. Vaikuttaa paradoksaaliselta, että tunnen muuttuneeni tulemalla enemmän siksi, mitä
olen. Nyt näen, että olennaisempaa itselleni on hyväksyä, että olen sellainen kuin olen – ja
että voin olla vain sitä, mitä olen. Jos yritän olla enemmän, tulen suotta onnettomaksi. Tämä
on tärkeää itselleni tietenkin henkilökohtaisessa elämässäni ja luonnollisesti myös
sosiaalisissa ja ammatillisissa yhteyksissä.
Koesarjan jälkeen terapeuttinen työnohjaus on nopeuttanut omaa prosessiani. Itselleni olisi
ollut hyödyllistä, jos harjoitusvaiheessa läsnä olisi ollut työnohjaaja, joka olisi tukenut
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 140
olemiseni tapaa ilman teeskentelyä. Olisin tarvinnut jonkun sanomaan: “Hengitä. Pidä jalat
maassa.” En osannut vielä tehdä sitä itse. Taiteellista ohjausta en kaivannut, mielikuvitukseni
toimi muutenkin liian hyvin. Onnistuin koesarjassani taiteellisesti esimerkiksi siinä, että en
kuvaillut tunteitani.
Aina, kun motiivini oli kunnianhimo, törmäsin koesarjassani kontaktini rajoihin ja kohtasin
riittämättömyyteni. Halusin olla pidemmällä kuin olin. Voimakas haluni olla perillä oli
tiedostamisen ja läsnäolon tiellä. Kunnianhimoni johti olemisen teeskentelyyn ja esiintymisen
esittämiseen. Aina, kun päätin hyväksyä itseni, olin läsnä autenttisesti. Voin siis olla läsnä
vasta, kun luovun ambitioistani. Silloin otan itseni vakavasti.
Sain monet pelkoni toteutumaan, kun en hyväksynyt niitä ja pysynyt kontaktissa niihin. Yritin
päästä niistä eroon. Projisoimani pelot vaikuttivat ympäröivään kenttään ja konkretisoituivat.
Hahmometodikokemusten jälkeen aloin hyväksyä, että osaksi elämääni kuuluu myös jonkin
verran kärsimystä tai surua, koesarjassa ilosta tuli minulle ongelma. Kaikki hahmometodikursseilla hahmottamani esittämisen periaatteet eivät toimineet esityksissä sellaisinaan.
Lähtökohtani, mielen ja kehon vapauttaminen ja epämukavuuden sietäminen, eivät
toteutuneet yhdessä. Nyt näen, että voidakseni yhdistää kaksi näin vastakkaista ajatusta minun
on vähennettävä kunnianhimoani. Tässä auttanee, jos maadoitan itseni ja etenen askel
kerrallaan, tässä ja nyt.
Koesarjani osoitti, että tulemalla tietoiseksi omista esittämiseni motiiveista voin valita
keinoja, miten esitän – ja toisinpäin, tulemalla tietoiseksi esittämiseni tavoista, pääsen perille
siitä, miksi haluan esittää. Tiedostamisen ja itsetarkkailun ero ei ollut koesarjassa vielä
selvinnyt itselleni. Epäilen, että ilveilyn vimma on rakkain traumani, josta viimeiseksi haluan
päästää irti. Miellyttämisen tarpeeni on kontaktihäiriöistäni eniten esillä.
Havainnoistani päättelen, että kun esitin välittämättä yleisön reaktioista ja miellyttämättä heitä
saatoin paremmin miellyttää itseäni. Näin rakensin tutkimusesityksissäni itselleni tilaa ja
annoin energiani kiertää. Katsojien palautteesta päättelin, että tällainen välinpitämättömyys
antoi yleisölle mahdollisuuden valita oman tulkintansa.
Välinpitämättömyys tuotti myös ilmaisussani tutkimaani latteutta. Ambitioideni väheneminen
vaikutti samoin: annoin asioiden olla sellaisinaan. Kun annoin viimeisessä esityksessä itseni
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 141
olla rauhassa, tavoitin hienovireisyyttä, joka on mielestäni arvokkainta ihmiselämässä ja myös
teatterissa. Hienovireisyydellä voin kunnioittaa myös muiden rajoja ja tilaa.
Jotta en juuttuisi ennakkokäsityksiini, minun on oltava tietoinen introjektioistani ja
deflektioistani. Oletan niiden tulevan esille myös työskennellessäni teatteriryhmässä, siksi
päätin jatkossa pyrkiä tiedostamaan kuinka paljon omat odotukseni estävät kontaktiani.
Ainoastaan minä itse voin purkaa resistanssini.
Esittäjän kannattaa harjoitellessaan olla tietoinen, mistä hänen vaikutelmansa ovat lähtöisin;
esittämästään tekstistä vai tuoko hän niihin jotain omaansa, joka hämärtää selkeätä ilmaisua.
Mitkä vaikuttimet ohjaavat valintoja? Gestaltin periaatteiden mukaan se edellyttää olemista
kontaktissa sen kanssa, mitä todella on. Kun havaintoni ovat kirkkaat, käsitykseni
maailmastani voi avartua ja tilani laajentua. Riittää, kun avaan itseni itselleni, koko kehoni ja
sieluni ja otan maailman vastaan sellaisena kuin sen havaitsen. Tämä tarkoittaa myös, että
uskaltaessani esittäessäni kohdata oman riittämättömyyden tunteeni, kaikkien osallistujien
tilan kokemus voi kasvaa. Enkä kuvittele sitä muuksi.
Hahmota itsesi ja taustasi
Koin haastavaksi tunnistaa, missä rajani kulkevat ja mistä olen oikeasti vastuussa.
Merkittävää tässä oli kuinka paljon aikaa annoin itseni kuunnella itseäni ennen siirtymistä
seuraavaan monologiin ja sen aikana. Tallenteista näin, että olisin voinut kaikissa teksteissä
ottaa lähtökohdaksi olla pitkään hiljaa, eleettä kuten harjoituksissa. Minun on annettava
itselleni aikaa, hetken hengitystauko ennen kuin aloitan puheeni. Kun tein niin, näytin myös
auttaneeni itseäni tekstien vaihtumisessa ja samalla luovuin etukäteen muodostamistani
tulkinnoista.
Kun annoin aikaa itselleni runossa ja Hamletin-monologin viimeisessä versiossa, läsnäoloni
parani. Muissa teksteissä toteutin tätä ajatusta vähän. Oletan, että mieskatsoja, joka kaipasi
esitykseni väliin tiputtavia “ilmavoittavia” osioita, tarkoitti yksinkertaisesti hengähdystaukoja.
Harjoituksissa tällainen rajojeni määritteleminen oli helpompaa. Esityssarjassani en
tiedostanut, että tässä oli kysymys kuvion ja taustan vaihtamisesta. Kontaktin on oltava
riittävän pitkä, jotta kuvio erottuu taustastaan. Tämä edellyttää viipymistä.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 142
Koesarjani osoitti, että suunnittelu on tärkeää. Tarvitsin esityksissäni turvallisuutta, jota
suunnitelmani antoivat. Juuri rajojeni määritteleminen sai minut välillä kokemaan
koesarjassani näyttelijäntyössäni varmuutta, jota jäin hahmometodikursseilla kaipaamaan.
Erityisesti koin tätä harjoitusvaiheessa ja viimeisissä tutkimusesityksissä. Näin ollen en ollut
kaiken aikaa lukossa.
Harjoitusajan pituus vaikutti ratkaisevasti tutkimusesitysteni laatuun. Koko projekti kesti
kolme viikkoa. Tutkimusesitys olisi ollut varmasti erilainen, jos harjoitusaikaa olisi ollut
enemmän. Käsitän harjoitusajan luovan taustan, johon esitys muodostuu kuvioksi. Tämä
edellyttää riittävää toistoa. Päättelen, että minun kannattaa harjoitella pidempään. Silloin
ehdin tehdä enemmän päätöksiä ja rajani tulevat selkeämmiksi, totun energian kierron
prosessiin esityksen aikana ja tulkintani puhdistuu ennakkokäsityksistä. Ainakin Hamlet
monologissa tällainen esitykseen virittäytymisen tapa antoi mahdollisuuden tulkinnan
puhdistumiseen.
Jos en millään tavalla olisi ohjannut katsomiselle sääntöjä, katsojat olisivat joutuneet
selkeämmin kohtaamaan epävarmuutensa, miten suorittaa katsomishetkeä oikein. Tätä olisi
ollut kiinnostavaa tutkia. Vältin riskiä, kun alussa höpöttelin ja annoin itseni ja katsojien
tuntea olonsa turvalliseksi. Se oli mielestäni järkevä strategia. Jos olisin kirjoittanut
alkurepliikkini etukäteen, olisin saanut itselleni vielä lisää selkeyttä.
Dramaturgia oli tärkeä rajoja määrittänyt valinta. Se antoi turvaa; kohtausten järjestys loi
kehyksen. Edellinen kohtaus rakensi seuraavalle taustan. Tausta vaikutti siihen, minkälaisena
hahmona kohtaus tuli esille. Esityksillä oli pysyviä elementtejä vain, jos valitsin ne.
Asemien vaihtaminen vaikutti selkeimmin tulkintaani, minun kannattaa siis olla tietoinen
niiden vaikutuksista. Koin eri paikoissa eri tuntemuksia, joihin reagoin kehollani. Minun on
hyvä siis luottaa kehooni ja järkeillä vähemmän. Tämä kertoo minulle myös, että olennaisinta
esityksen rakentamisessa on ehkä etsiä ja päättää yksinkertaisesti kullekin tekstikohdalle
sopiva esityspaikka. Samalla tavalla asentoni vaikutti merkittävästi tulkintaani ja katsojan
saamaan vaikutelmaan minusta.
Vaikutin näillä ratkaisullani katsojiin. Kun olin tietoinen motiiveistani valintojeni takana,
vahvistin kontaktiani ja koin katsojien rentoutuvan (Versininin ja Hamletin monologeissa,
runossa
ja
Talmud-sitaatissa).
Tämä
osoittaa,
että
katsojien
turvallisuuden
ja
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 143
vapautuneisuuden edellytys on, että esittäjä on määritellyt esitykselle rajat, jotka on
luettavissa jo esitystilasta. Tämä on nähdäkseni myös rakenteen luomista, joka on edellytys
taideteoksen hahmottamiselle. Katsojien kommenteista päättelen, että he kokivat, että
hallitsin esitystilanteen hetkinä, jolloin selkeästi valitsin tulkintani. Tämän perusteella minun
kannattaa tehdä selkeitä valintoja. En ollut tietoinen kaikista valinnoistani, joilla vaikutin
katsojiin. Kuitenkin onnistuin antamaan esityksen aikana katsojille mahdollisuuden valita
omat vaikutelmansa ja ainakin jossain määrin vältin ohjaamasta katsojien kokemuksia.
Anna energian kiertää
Harjoituksissa impulssien seuraaminen tuntui tuovan kiinnostavaa ilmaisua. Asennossa
pysyminen samaten. Esityksissä neuroottisuuteni esti itseäni suurimman osan aikaa
seuraamasta ilmeistä. Koesarjassa omat ennakko-odotukseni kontaktista estivät minua
asettumasta heti koesarjan alussa samaan tilaan kuin viimeisessä esityksessä. Tällä tavalla
katkaisin energian kiertoni ja takerruin vastustusmekanismeihini.
Miten voin pitää harjoitusten aikaiset oivallukset ja saavutukset mukana esityksessä? En voi
etukäteen suunnitella miten kontaktini toteutuu. Jos suunnittelen kuinka reagoin yleisöön ja
vastanäyttelijään; mitä tunnen tai miten koen, en ole enää kontaktissa. Minun on siis
olennaista tiedostaa, milloin omat havaintoni vääristyvät ennakkokäsityksieni tai muiden
resistanssieni
takia.
Tarkentamalla
havaintojani
tässä
hetkessä
voin
vähentää
ennakkokäsityksiäni, joita olen kehittänyt rooliini.
Nyt voin todeta ahdistuksesta, että tuskaa on olemassa – silti, millä tavalla otamme sen
vastaan, ratkaisee, miten koemme maailman.* Minulla on esittäjänä mahdollisuus valita, että
pidän itseäni avoimena. Voin hyväksyä tuskan ja kohdata sen kunnioittaen kehoani ja
mieltäni, arvokkaasti, silloin kipu ei ole välttämättömyys. Siksi näen tänään aiheelliseksi etsiä
helpointa vaihtoehtoa sen sijaan, että etsisin ahdistusta. Minun on silti tehtävä työtä
päästäkseni eteenpäin, on koputettava riittävän kauan, jotta joku tulee avaamaan.
Jokin yleisössä, vastanäyttelijässä tai ohjaajassa saattaa aina herättää minussa jonkin
neuroosini. Minun on hyvä muistaa, että teatterityökin on vain työtä. Se ei ole Kaikki
elämässäni. Ohjaajan tietoisista ratkaisuista tai niiden puuttumisesta huolimatta voin itse
*
Tutkimuksen mukaan iloiset nunnat elivät pidempään kuin happamat nunnat.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 144
ottaa vastuuta. Ja sekään ei tee ohjaajaa työttömäksi. Kolmannessa luvussa totesin
pelänneeni, etten enää sopeutuisi teatteriin, koska halusin käyttää vain hahmometodia. Enää
en pelkää, että en sopeutuisi. En halua käyttää pelkästään hahmometodia, haluan tehdä
teatteria olemalla läsnä. Sen jälkeen kaikki on mahdollista.
Samalla tavalla kuin lopetin koesarjassani luonnollisen olemiseni ja aloin suorittaa ja tehdä,
on se mahdollista missä tahansa esitystavassa. Kun ilmaisuni perustuu roolittomuuteen, on
tekemiseni vaikeampaa havaita. Silti on ero sen välillä, näyttelenkö vai teeskentelenkö olevani
näyttelemättä. Ero voi olla niin hienovarainen, että minun on myös itseni vaikeaa hahmottaa
sitä kuten koesarjani osoitti (vaikka neuroottinen esittämiseni oli tallenteista välillä selvästi
havaittavissa). Varsinkin, kun en tiedostanut introjektioitani. Silloin perustelin toimintani
älyllisesti ja samalla vaimensin sisältäni intuition viestin. Viesti tuntui typerältä, mitättömältä,
turhalta, useimmiten käsittämättömältä. Usein se oli: “Anna olla. Älä tee mitään.” Usein en
halunnut kuunnella ääntä, koska kuvittelin, että selviän omin päin – ilman intuitioni apua.
Koesarja vahvisti kokemukseni, että intuitioon kannattaa luottaa. Erityisesti valintani
dramaturgiassa ja tulkintani runossa ja viimeisessä esityksessä tukivat tätä.
Välinpitämättömyydestäni tulkinnassani seurasi, että sain tilaa itselleni, kun en yrittänyt ottaa
sitä, varsinkaan pois joltakulta toiselta. Katsojien (J ja Q) kokemusten mukaan annoin itseni
myös vaikuttua yleisöstä. Päättelen tästä, että en ollut kaiken aikaa lukossa.
Tiedostan tulevaisuudessa toivottavasti myös paremmin, milloin sabotoin oman nautintoni
itselleni asettamillani vaatimuksilla. Käsitin koesarjani päätyttyä tarvitsevani lepoa,
hyväksyin, etten olekaan täydellinen. Minun kannattaa olla armollinen itselleni. Haluan oppia
nauramaan itselleni hyväksyvästi. Enemmän mielekkyyttä voin saada yksinkertaisesti, kun
keskityn siihen, mitä minulla on kuin siihen, mitä minulta puuttuu. Haluan nähdä sen, mistä
pidän. Se on avain ambitioideni vähentämiseen. Nämä ovat arimmat paikkani: “Miten voin
todella antaa itselleni anteeksi? Kuinka voin seurata kehoani ja auttaa itseäni?” Liikutun, kun
ajattelen, että itsessäni löytyvät kaikki mahdolliset maailmat. Tiedostan käyneeni vain
muutamissa. Minulla on siis varaa laajentaa olemassaoloni kirjoa. Jäljellä on monta ovea
avattavaksi ja paljon mahdollisuuksia kokeiltavaksi.
Koesarjani perusteella vastaan kysymykseeni, jonka esitin tutkimusesitykseni otsikossa: voin
olla ja antaa itseni olla. Se edellyttää, että havaitsen, mitä on olemassa, teen jokaisessa
hetkessä päätöksiä, jotka antavat itselleni mahdollisuuden elää ja tuntea itseni kokonaisena.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 145
Kohtaa, mitä on edessäsi
Kontaktin ottaminen vaikutti eniten tutkimusesityksiini, energian kiertoni selvästi vahvistui ja
innostuin esittäessäni. Neljäs ja viides tutkimusesitys osoitti, että minun kannattaa uskaltaa
laskea esitykseni kontaktin varaan. Voimakkaimmin vaikutti katsojien ja minun
vuorovaikutuskenttä.
Tutkimusesitykseni tapahtui vuorovaikutuksessa kontaktin rajalla. Siinä esittäjän, minun ja
katsojan maailmat ja mielentilat kohtasivat. Vuorovaikutuskenttä oli joka kerta erilainen. Se
oli myös tausta, jota vasten erilaiset kuviot hahmottuivat tutkimusesityksissäni (ks. s. 30-36).
Jokainen osanottaja hahmotti esitykseni eri tavalla. Kukin läsnäolija tarkisti tykönään joka
hetki kontaktinsa laadun esitystilanteessa sen hetkisten taitojensa mukaan, tietoisesti tai
tiedostamattaan.
toimenpiteitä
Orientoituminen
kuten
omien
kontaktin
rajojeni
laadun
tarkistamiseen
määrittelemisen.
edellytti
Esitysvaiheessa
tämä
itseltäni
tuntui
työläämmältä.
Muutama katsoja piti esityksessäni mahdollisuudesta mietiskellä omaa elämäänsä ja katsoja
M koki sen jopa terapeuttisena. Päättelen, että kontaktini sai katsojan tuntemaan itsensä
eläväksi. Onko niin, että voidakseen tuntea itsensä eläväksi, esityksessä on oltava huojuntaa?
Vuorovaikutuksen merkitystä ja tarvetta yleisemmin kuvaa se, että katsojat esittivät
keskusteluissa toistuvasti halunsa tuntea itsensä eläviksi. Oletan, että toive voida tuntea
itsensä eläväksi on olennaista sekä esittäjille että katsojille. Näin ollen esittäjän kannattaa
vahvistaa tätä kokemusta elämällä itse mahdollisimman aidosti.
Tulkitsen katsoja B:n ja dramaturgin kokemukset siitä, että kontaktissa ollessani teksti sai
paljon merkityksiä siten, että teoksen sanoma ja merkitys syntyi kontaktissa: kontakti ja
tekstien sisältö yhdessä tuottivat esityksen merkitykset vuorovaikutuskentässä. Jokaista tekstiä
esittäessäni kontakti vaikutti minuun eri tavalla. Tästä voisi olettaa, että kun kontakti
vaikuttaa minuun aina eri tavalla, myös esityksien merkitykset ovat aina erilaiset. Esittäjän
kannattaa erityisesti tutkia, mitä vuorovaikutus yleisön kanssa aiheuttaa hänessä, koska ilman
yleisöä teatteriesitys on jotain muuta kuin teatteria. Teatteritekijöiden kannattanee hyväksyä,
että vuorovaikutus on teatterin lähtökohta.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 146
Saamastani palautteesta päättelen, että kontaktini parani eri esityskerroilla, varsinkin
kahdessa viimeisessä esityksessä. Suurimman osan aikaa koesarjassani en häirinnyt
vuorovaikutuskenttää, vaan annoin sen olla. Näin ollen vuorovaikutus tutkimusesityksissäni
mahdollisti ihmisten kokemukset vapautuneisuudesta. Katsojieni kokemuksista päättelen,
että omat kontaktihäiriöni eivät aina saaneet katsojien kontaktia häiriintymään.
Pysy, missä olet
Yhdistin yleisökeskusteluissa esille otetun ajatuksen huojunnasta ajatukseen vuorovaikutuskentästä, jonka muodostivat minä esittäjänä ja katsojat ja heidän omat elämänkenttänsä (ks. s.
58). Kun katsojia oli vähän viimeisessä esityksessä, kontaktini vaikutus tehostui. Katsoja I
totesi, että nyt yksi katsoja saa paljon enemmän katseita kuin jos katsomo olisi täysi. Katsojia
oli kuusi.
Omaan huojuntaani vaikuttivat kaikki kontaktihäiriöni ja se, että annoin tulkintani muuttua
sen mukaan, miltä minusta kulloinkin esittäessäni tuntui. Kontaktin raja on alati muuttuva.
Kun perustin esitykseni kontaktille, se väistämättä huojui, kun kontaktini muuttui. Näin ollen
huojunta oli koko esitykseni ydin. Oletan, että välttäessäni tiedostamasta kehoni tuntemuksia
varastoin paljon energiaa, minkä katsojat aistivat ja kokivat raskaaksi. Tulin läsnäolevaksi,
kun määritin esitykseni aikana kontaktin rajani uudelleen. Huojunta esityksessäni syntyi siis
läsnäoloni vaihtelusta. Jos olen tietoinen tästä läsnäoloni huojunnasta, minun on mahdollista
tutkia, miten energian kierto esityksessäni toimii. Jos energiani määrä vähenee ja vireeni
muuttuu apaattiseksi, olen kontaktihäiriössä, josta seuraa konfluenssi. Läsnäoloni muutokset
vaikuttivat katsojiin.
Esitystilanteessa ottamani kontakti pakotti katsojat määrittelemään kontaktin rajansa
tarkemmin kuin esityksissä, joissa heihin ei oteta kontaktia yhtä suoraan. Toisin sanoen
kontakti edellytti katsojilta läsnäolonsa kokemista. Testatessaan kontaktinsa laatua katsoja
tunsi katsomiskokemuksensa huojuvan. Katsojan läsnäolo siis huojuu, kun hän määrittelee
kontaktin rajaansa. Katsojat B, F ja P totesivat viimeisen esityksen jälkeen läsnäolon
kokemuksensa, esitystilassa ja itsessään olemisen rankaksi ponnistukseksi ja samalla
kuitenkin nauttineensa siitä. He kertoivat kokeneensa kontaktini niin intensiiviseksi, että
olisivat halunneet minun lopettaneen puhumisen ja vain olleen.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 147
Katsojat (erityisesti dramaturgi) totesivat kuitenkin, että huojunta oli heistä vapauttavaa. Näin
ollen läsnäoloni huojunta vaikutti katsojiin siten, että he valitsivat rentoutumisen
ahdistumisen sijaan; siis helpottivat omaa oloaan, jolloin he antoivat energiansa virrata
vapaasti.
Kaksi katsojaa kertoi viimeisen
esityksen jälkeen
sallineensa itselleen
mahdollisuuden pitkästyä, katsella, mihin huvitti, olla suorittamatta. He kokivat itselleen
tutuksi tavaksi tehdä toisin. Kahdessa viimeisessä esityksessä tunnustin epävarmuuteni
avoimemmin kuin aikaisemmissa esityksissä. Päätökseni virittäytyä eri tavalla näissä
tutkimusesityksessä ilmeisesti vaikutti katsojien kokemuksiin. Kontaktistani katsojat
totesivat,
etteivät
kokeneet
olleensa
tarkkailtavina.
Tulkitsen
tämän
niin,
että
tutkimusesityksessäni toteutunut kontakti koettiin laadultaan helpottavaksi. Esittämisen
tapani ilmeisesti kannusti katsojia antautumaan ja virittäytymään katsomiseen.
Oletan, että huojuntaa tapahtui myös ennen kahta viimeistä esitystäni. Ne erosivat muista
siinä, että otin enemmän kontaktia. Oletan, että kontaktista seurannut läsnäolo teki huojuntani
kiinnostavaksi. Huojunnasta huolimatta teksti loi esitykselleni rajat, sillä sama kohta tekstissä
tuotti useasti samantapaisia tunteita eri tutkimusesityksissä. Hahmometodikursseilla kokemani
ilmiö toistui siis koesarjassani. Sanoissa itsessään piilevä tunnelataus pääsi esille. Oletan, että
tämä edellytti omana itsenäni (ilman roolia) olemista.
Mittaa, mikä riittää
Tärkeä ilmiö koesarjassani oli valintojen tekeminen tai välttäminen. Kontaktin ottaminen ja
ylläpitäminen tuntui joka esityksessä helpommalta, kun valitsin enemmän, minkä annoin
vaikuttaa itseeni. Valitessani tietoisesti, miten otin kontaktia, vahvistin integriteettiäni.
Esimerkiksi runossa en antanut yleisön lainkaan vaikuttaa itseeni toisesta esityksestä lähtien.
Olemalla kontaktissa minulla oli mahdollisuus seurata ilmeistä, jolloin vältin tarpeetonta
suunnittelemista ja liiallista suorittamista. Silloin vähensin ambitioitani, eikä minun tarvinnut
tavoitella koomisuutta ja nauruja. Silloin tulin myös läsnäolevaksi ja vaara takertua
yksityiskohtiin väheni. Tätä minun kannattaa seurata varsinkin jännittäessäni. Olennaista on,
voinko elää pelostani huolimatta. Jos siis voin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, mikään ei
ole ongelma.
Havaintojeni mukaan ahdistuksessa pysymisen periaate toimi taiteellisesti. Vaikka
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 148
tiedostamiseni oli koesarjassa vajavaista, yleisön mielestä tutkimusesitykseni olivat
kiinnostavia. Välillä ahdistukseni tulkittiin huvittavan hahmon koomiseksi käyttäytymiseksi.
Toiset katsojat kiusaantuivat samoista kohtauksista, ilmaisuni herätti siis ristiriitaista
vastaanottoa. Kuitenkin kontaktihäiriöistäni huolimatta esitykseni tyydytti katsojia.
Aktiivinen pyrkimykseni ahdistumiseen vaikuttaa ristiriitaiselta Grothin käsityksen kanssa.
Hänen mielestään olennaisinta on saada kiinni siitä yrittääkö jotain, ja jos yrittää, mitä (TPK
1.12.1999). Grothin mukaan ei siis tarvitse yrittää mitään, vaan voi luottaa siihen, että
esitystilanne itsessään tuottaa ilmaisun. Tästä periaatteesta poikkeaa myös kokemukseni
koesarjani harjoitusajasta. Näkemääni Grothin ohjausta Kolme sisarta Kamiina-teatterissa
harjoiteltiin vähän. Produktiossa Versininiä esittänyt Jari Salmi146 kertoi: “Groth meni niin
pitkälle, että sitä ei ohjattu yhtään. Mä menin ennakossa ensimmäisen kerran läpi koko jutun.”
Koesarjani antaa aiheen olettaa, että esittäjän on mahdollista luottaa siihen, ettei tarvitse
yrittää mitään ja, että esitystilanne itsessään tuottaa ilmaisun. Tämä edellyttää isoja
henkilökohtaisia edistysaskelia, joita voi ottaa juuri harjoitusaikana. Grothin ryhmä oli ottanut
edistysaskelia yhteisissä hahmometodi-istunnoissa. Epäilen, että ilman niitä vähäinen
harjoitusmäärä ei olisi riittänyt. Esitystilanteessa esille tulevan epävarmuudentunteen
hyväksyminen edellyttää turvallista vuorovaikutuskenttää. Mitä enemmän elementtejä, kuten
esittäjiä, kentässä on, sitä haastavampi prosessi on. Vaikka Kolme sisarta oli mielestäni
taiteellisesti onnistunut, kokemus saman ryhmän esittämästä komediasta oli hämmentävä.
Ryhmä sovelsi hahmometodia tässäkin esityksessä. Tapahtui kummallinen asia: tekstiin
kirjoitetut koomiset huipennuslauseet eivät naurattaneet yleisöä. Totean, että esittäjät voivat
päätyä välttämään esityksen muotoa ja siten astua taas teoksen tielle.
Ennen viimeistä esitystäni pohdin näitä kysymyksiä. Tiedostin haluavani rakentaa kohtausta
myös yksittäisen eleen tai asennon ympärille. Luotin työssäni vahvasti siihen, että
yksityiskohdissa on kokonaisuuden siemen. Samalla pidin pikkutarkkuutta ongelmanani,
myös kirjoittaessani tätä tutkielmaa. Ongelma oli enemmänkin se, että en päättänyt ja
toisaalta, että hakeuduin ahdistukseen. Deklamointi taas syntyi tarpeesta välttää kontaktia ja
katsojien myötätuntoa. Nyt käsitän pikkutarkkuuden ominaislaadukseni, se on näyttelijäntyöni
väline. Pikkutarkkuus syntyi koesarjassani sensomotorisena tapahtumana, jossa olin
kontaktissa itseeni ja yleisöön: toimin ja samalla tiedostin liikkeideni laadun, äänen
146
Salmi, 2000.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 149
kvaliteetin, taukojen pituuden, kaikki pienimmätkin nyanssit. Se oli tulkintaa, ei
kontaktihäiriötä.
Päättelen käynnistäväni itseni seuraamalla kehoani ja analysoivani näyttelijäntyötä eleideni
avulla. Näen myös, että valintani ilmaisusta, tekstien järjestyksestä ja esitysasemista auttoivat
kontaktin ottamisessa. Sain ratkaisuistani turvaa: järjestyksen luominen rakensi kehyksen,
rajat. Halusin usein lisätä yksityiskohtia. Näin ollen en tarvitse “tyhjän päällä” olemista
tunteakseni itseäni vapaaksi. Vapaus on sitoutumista määrittelemään rajani. Tarvitsen
tuntemuksen omista rajoistani. Silloin voin paremmin puhdistua introjektioistani. Silloin saan
mahdollisuuden kokea todellista vapautta esittämisessäni.
Kuitenkin yksityiskohdan sopivuus kokonaisuuteen näyttää edellyttävän, että olen aidosti
läsnä joka hetkessä esityksessäni ja tilanteessa elämässäni enkä anna kunnianhimoni häiritä.
Sitä voi kutsua myös hetken todellisuuden kunnioittamiseksi. Oma esitykseni on siis pielessä,
jos pyrin esimerkiksi kiihkeällä tempolla estämään katsojaa ajattelemasta. Tässä näkökulmani
käy yhteen Grothin kanssa. Olennaista on, että en esittäessäni vältä mitään. Näin ollen minun
kannattaa olla esittäessäni tietoinen valinnoistani. Eli ensisijaisesti esittäjän kannattaa aistia,
mitä hetkessä todella tapahtuu. Autenttisuuden saavuttaminen esitystilanteessa ei siis edellytä
sattumanvaraisuutta eikä ole ristiriidassa harjoittelun tai suunnittelun kanssa, koska
päätökseni helpottivat. Tekstin ei siis tarvitse olla itselleni uusi.
Esittäjää voisi mahdollisesti ohjata niin, että tavoitellaan vain sitä hetkeä, milloin hän esittää
rajoittamatta itseään. Ja aina, kun ohjaaja näkee hetken, jossa esittäjä vaikuttaa esittävän tai
teeskentelevän jotain, hän kysyy esittäjältä: “Tavoitteletko jotain?” Jos kaikki pyrkimys
saavuttaa jotain on poistettu, lopulta tuloksena ehkä on pakosta vapaata ilmaisua.
Suunnittelustani tuli ongelma, kun en päättänyt, milloin teen sitä. Minun on hyvä esittäessäni
huomata, suunnittelenko kadotakseni tästä ja nyt – silloin se haittaa. Minun ei ole hyvä vaatia
tarkkuutta iloni kustannuksella, vaan minun kannattaa antaa harjoittelemieni yksityiskohtien
syntyä uudelleen itsestään tässä ja nyt. Samalla minun on hyväksyttävä, että kaikki esityksen
yksityiskohdat voivat muuttua. Olennaista on, että voisin olla esityksissä yhtä valmis
muutoksiin kuin harjoituksissa. Silloin teksti, aihe, skenografia voivat luoda ilmaisulle rajat.
Varsinkin toistaessani ilmaisuani minun on hyvä olla tarkkana: vältänkö jotain, vai seuraanko
ilmeistä eli olenko läsnä. Siksi minun kannattaa etsiä mahdollisuuksia olla kontaktissa
katsojien kanssa. Minun on myös tärkeää hakea kontakti omaan kehooni.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 150
Myös ennen kuin liikun näyttämöllä minun kannattaa pysyä kontaktissa kehooni ja maadoittaa
itseni. Tämän vuoksi näyttelijän kannattaa ennen näyttämölle menoaan suunnitella vain sitä,
mistä tulee sisälle, mihin kävelee näyttämöllä ja mistä menee ulos.
Pohdin kuinka tutkia tällaista ilmaisua näytelmäkokonaisuudessa. Koesarjani osoitti, että
tulkinnasta syntynyt vaikutelma muuttui, kun kontakti muuttui. Tästä johdan harjoitusmalliksi
esimerkin, jossa alan kesken esitystäni tehdä jotain elettä, vaikka hipelöidä päätäni
riippumatta siitä, mitä tunnen. Toinen tapa on tutkia, mitä tunneliikettä pysähtyminen
johonkin paikkaan, eleeseen tai kontaktiin herättää kehossani ja samalla vaihdella kontaktin
laatua. Hämmentävää on, että nämä mallit eivät eroa siitä, miten olen aikaisemmin teatterissa
harjoitellut. Oletan, että kontakti luo eron. Ja se, etten pidä vääränä mitään vaihtoehtoa.
Anna komiikan olla
Hahmometodikursseilla tulin siihen tulokseen, että tehdäkseni komiikkaa tietoisesti minun on
tiedostettava oman kehoni neutraali tila ja mikä estää itseäni olemasta neutraali. Koesarjani
vahvisti, että näin kannattaa tehdä. Koesarjani osoitti, että voidakseni tiedostaa minun on
vähennettävä kunnianhimoani.
Altistumiseni epätietoisuuden kokemukselle, jossa en tiennyt kuinka olisin, näyttäytyi
koomisena. Kokemus liittyi tekstin henkilön olemiseen, ihmiseen, joka ei voinut päästää irti.
Kokemus epätietoisuudesta, jumitilasta, nousi esille, kun paljastin esittäessäni itselleni
roolihenkilöstä Bergsonin mainitsemaa jäykkyyttä, takertumista ja tunnistin sen olevan oma
käyttäytymistapani (Kokemus muistuttaa eksistentiaalisesta ahdistuksesta, ks. s. 53.
Eksistentiaalisesti ahdistavaa näyttelijäntyössä on kai se, että esittäjän on tehtävä joka hetki
kaikki ratkaisunsa itse. Nämä ratkaisut ovat näyttelijän työ ja ne näkyvät esittäjässä tässä ja
nyt.) Katsojat tunnistivat käyttäytymisessäni jäykkyyden, joka herätti naurua. Se, mitä esittäjä
paljastaa itselleen, muuttaa hänen käyttäytymistään. Oletan, että tämä voi näyttäytyä
koomisena, vaikka katsoja ei voi nähdä esittäjän sisälle. Tulkintani Pariisi-tekstissä jättää
vielä kysymyksiä auki, sillä se koettiin myös kiusalliseksi.
Kun halusin miellyttää, läsnäoloni heikkeni. Tällä tavalla pyrkimykseni naurattaa vaikutti
estävän koesarjassani aidon naurun nousemisen etualalle. Vaikka olen oppinut lapsuudessani
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 151
taidon hauskuttaa ja miellyttää, minun ei tarvitse pyrkiä kohottamaan yleisöä. Tämä
tarkoittaa, että minun on hyväksyttävä oma vakavuuteni ja totisuuteni; vähempikin riittää.
Tämän havainnon tein myös kursseilla.
Olin harjoitellut pisimpään Tshehovin tekstejä, kaksi vuotta. Katsojat kokivat ne
kiinnostavimmiksi, jotkut myös hauskoiksi (katsojat A ja G). Yhteys harjoitusajan pituuteen
osoittaa, että koomisuus edellytti myös psyykkistä puhdistumisprosessia. Tämä vahvistaa
päätelmäni harjoitusajan tarpeesta.
Tshehovin tekstit huvittivat katsojia, vaikka pidin niitä vakavina ja melankolisina. Näin ollen
tekstit eivät hallinneet tulkintaani, vaan omat valintani esittäessäni. Koesarjani osoitti todeksi
vanhan totuuden, että komiikka on yhteisöllinen kokemus: kun tutkimusesityksissäni oli
paljon katsojia, esityksissäni naurettiin eniten. Näin ollen on mielekästä saada katsomot
täyteen, kun esittää komiikkaa. Tämä ilmiö on monasti teatterissa koettu todeksi.
Kun en koesarjassani välittänyt ristiriidasta tekstin sisällön ja ilmaisuni välillä, ilmaisuni
koettiin yleensä koomiseksi. Näin koesarjani vahvisti oivallukseni hahmometodikursseilla,
että koomisuus syntyy polariteeteista. Minun kannattaa siis hyväksyä tämä.
Totean olevani fenomenologinen koomikko. Vitsini naurattavat harvoin. Sen sijaan
naurattavat lauseeni, jotka koskivat ympäristöstä tekemiäni ilmeisiä havaintoja. Huvittavana
pidetään siis sitä, miten asiat ovat. Ei sitä, miten niiden pitäisi olla.
Kerään tähän vastaukset opintosuunnitelmassani komiikasta esittämiini kysymyksiin:*
*
•
Näyttelijyyden ydin minussa on halussa tulla nähdyksi.
•
Hahmotan, että itsestäni tuli hauskuttaja lapsuuskokemusteni ansiosta.
•
Kukaan ei synny koomikoksi, vaan opettelee sen taidon synnyttyään.
•
Hyvä koomikko on hauska, kun hän ei yritä olla.
•
Minussa naurattaa yleensä vakavuuteni.
•
Hauskoja ihmisiä on olemassa.
•
En nykyään enää usko, että katsojia pitää hauskuttaa.
•
Kukin nauraa sille, mistä tykkää.
Miksi ihmisestä tulee näyttelijä eikä maitokauppias? Kuinka ihmisestä tulee koomikko? Voiko koomikoksi
syntyä? Millainen on hyvä koomikko? Mikä minussa naurattaa? Olenko minä hauska vai onko esitykseni
hauska? Onko hauskoja ihmisiä olemassa? Miksi katsojaa pitäisi hauskuttaa? Miksi ei pitäisi?
OLLA JA ESITTÄÄ?
Päättely 152
Nyt nämä näkökulmat tuntuvat toissijaisilta. Olennaiselta vaikuttaa kontakti, sillä kontaktissa
syntyi koesarjassani myös tahatonta naurua, jota en voinut suunnitella.
Epilogi
Tulen koesarjastani siihen tulokseen, että esittäjä ei voi vaikuttaa siihen pitääkö katsoja
hänestä ja esityksestä. Esittäjä vaikuttaa miellyttävältä tai epämiellyttävältä riippumatta siitä,
mitä esittäjä tekee. Jokin muu vaikuttaa tähän. Esitystilanne vaikuttaa itsessään paljastavan
jotain esittäjän persoonallisuuden rakenteesta, samalla tavalla kuin ryhmäterapiaistunto
osallistujistaan. Katsojat joko pitävät näkemästään tai eivät ja suurin osa siitä on projektiota.
Ainoa mihin esittäjän näin ollen kannattaa pyrkiä vaikuttamaan on oma persoonallisuutensa.
Esittäjällä on katsojien edessä kaksi vaihtoehtoa: hän voi joko pyrkiä saamaan katsojat
sulautumaan kanssaan samaan maailmaan tai antaa heidän ajatella omilla aivoillaan. Toisin
sanoen esittäjällä on mahdollisuus joko manipuloida katsojia tai vahvistaa vuorovaikutusta ja
kontaktia heidän kanssaan. Sellaista teatteriesitystä tuskin koskaan tehdään, jossa toteutuisi
vain toinen ääripää. Painotus on mielestäni tärkeintä. Itse haluan pitää etualalla
vuorovaikutuksen ja kontaktin.
Kaiken aikaa tätä kirjoittaessani innostukseni teatteria kohtaan ja haluni näytellä ovat
kasvaneet. Teatterin tekeminen ja esittäminen kiinnostavat minua aina vain enemmän.
Samalla kiinnostukseni klassikoihin (kuten Tshehovin näytelmät) on lisääntynyt. Huomaan
tavoitteeni muuttuneen. Se ei ole enää tuleminen paremmaksi ihmiseksi, vaan itseni
hyväksyminen.
Olen nyt kulkenut loppuun uusimman kierroksen kehitysspiraalissani. Tällä hetkellä maailma
näyttää samanlaiselta kuin siellä, mistä lähdin, mutta tunnen uutta vapautta ja innostusta
päästä koputtamaan uusia ovia. Nyt, kirjoittaessani näitä tutkielmani viimeisiä sanoja tunnen
ravinneeni itseäni aidosti. Maailma on tässä! Riittää, että avaan aistini ja todella kuulen,
näen, haistan, maistan ja kosketan. Olen elävä. Olen esillä. Olen ja esitän.
Tuutikki: “Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne
olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se saa
minut levolliseksi.”147
147
Jansson, 1989: 22.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Lähteet 153
Lähdeluettelo
The Association for the Advancement of Gestalt Therapy -www-sivusto. Contact Boundary
Disturbances. Viitattu 2.8.2008. < http://www.aagt.org/main.cfm?p=gestalt&c=distruban
ces/ >
Baumeister, R. & Zhang, L. 2006: Your money or your self-esteem: Threatened egotism
promotes costly entrapment in losing endeavors. Personality and Social Psychology
Bulletin; (July) 32.
Beisser, A. 1970: The paradoxical theory of change. Teoksessa J. Fagan & I. Shepherd (toim.)
Gestalt Therapy Now: Theory, Techniques and Applications. Science and Behavior
Books, Palo Alto.
Bergson, H. 1994: Nauru: Tutkimus komiikan merkityksestä. Loki-kirjat, Helsinki.
Buber, M. 1993: Minä ja Sinä. WSOY, Helsinki.
Blomqvist, M. 1997: How to use Gestalt Therapy in rehabilitation with schizophrenic people.
Opinnäytetyö, Gestalt Institute of Scandinavia, Orø.
Chekov, M, 2002: To the Actor: on the technique of acting. Routledge, London – New York.
Clarkson, P. 2004: Gestalt Counselling in action. Sage Publications, California.
Clarkson, P. & Mackewn, J. 1993: Fritz Perls. Sage Publications, London – Newburry Park –
New Delhi.
Cohen, R. 1986: Näyttelemisen mahti. Suom. Màrton, M.-L. Tampereen yliopiston
näyttelijäntyön koulutusohjelman julkaisuja, sarja B 1, Kuusamo.
Facta 2001, 1988: WSOY, Helsinki.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Lähteet 154
Falk, B. 1998: Auttajan peili: Hyviä kysymyksiä ja yllättäviä vastauksia auttamistyötä
tekeville. Suom. Tuovinen, L. Resurssi, Tampere.
Greenberg, H. 2002: Contact disturbances. Luento hahmoterapiaseminaarissa 14.12.2002,
Gestalt Institute of Scandinavia, Orø.
Freud. S. 1981: Johdatus psykoanalyysiin. Suom. Puranen. E. Gummerus, Jyväskylä.
Hall, C. S & Lindzey, G. 1978: Theories of Personality. John Wiley & Sons, New York.
Hillel, rabbi, Isien mietelauseet, 1:14. teoksessa Talmud.
Hiltunen, A. 1999: Aristoteles Hollywoodissa. Gaudeamus, Helsinki.
Jaakkola, M. 2000: “A rose is a rose is a rose”, Marcus Grothin haastattelu, Teatterikorkea,
nro 1.
Jansson, T. 1999: Taikatalvi. Suom. Järvinen, L. WSOY, Helsinki.
Jørnsgård, I. 2004: Aggression: Towards inner core. Opinnäytetyö, Gestalt Institute of
Scandinavia, Orø.
Koponen, P. 2004: Improkirja, Like, Keuruu.
Kurtz, R. & Prestera, H. 1976: the Body Reveals: An Illustrated Guide to the Psychology of
the Body. Harper & Row, New York.
Landrigan, D. T. University of Massachusetts Lowell, Psychology Department -www-
sivusto. Subjective Contours. Visual Illusions Gallery. Viitattu 18.12.2008. <
http://dragon.uml.edu/psych/kaniza.html >
Levir, I. 1998: From powerstruggle to the power of love. Opinnäytetyö, psykoterapia, Gestalt
Institute of Scandinavia, Orø.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Lähteet 155
Mamet, D. 1999: Tosi ja epätosi: Arkijärkeä ja harhaoppia näyttelijälle. suom. Kellomäki, V.
Terra Cognita, Helsinki.
Oldham, J., Key, T. & Starak, Y. 1988: Risking being alive. Pit Publishing, Bundoora,
Victoria, Australia.
Perls, F. 1969: Ego, Hunger and Aggression. Vintage Books (Random House), New York.
Perls, F. S., Hefferline, R. F. & Goodman, P. 1969: Gestalt Therapy: Excitement and Growth
in the Human Personality. The Julian Press, New York.
Perls, 1973: The Gestalt Approach & Eye Witness to Therapy. Science and Behavior Books,
Palo Alto: 25.)
Perls, F. 1976: Gestalt Therapy Verbatim. Bantam Books, New York.
Philippson, P. 1990: Awareness, the Contact Boundary and the Field. The Gestalt Journal,
Vol. XIII, nro 2, Highland, New York.
Polster, E. & Polster, M. 1974: Gestalt Therapy Integrated. Random House, Toronto.
Porting, J.-E. 2004: Figure and ground. Luento hahmoterapiaseminaarissa 8.8.2004, Gestalt
Institute of Scandinavia, Nässuma, Saarenmaa.
Porting, S. 2001: Consequences in the Personality. Luento hahmoterapiaseminaarissa
3.4.2001, Personal Management Institute, Tartto.
Riihelä, M. 2004: Edgar Rubinin maljakkofiguurit. Luennossa: Muutokseen suuntaan voi
vaikuttaa vaikkapa sadutusmenetelmää käyttämällä. Tuhat tapaa tutkia -seminaari
Kiasmassa 14.05.2004, Stakes. (Helsingin kaupungin www-sivusto. Viitattu 18.12.2008.
< ww.edu.helsinki.fi/lapsetkertovat/lapset/Julkaisut/ARTIKKELIT/Muutoksen_%20suu
ntaa_Riihela.doc/ >)
OLLA JA ESITTÄÄ?
Lähteet 156
Rosner, J. 1987: Peeling the Onion: Gestalt Theory and Methodology. The Gestalt Institute of
Toronto, Toronto.
Salmelainen, E. 1960: Tarinaa teatterista. Tammi, Helsinki.
Salmi, J. 11.1.2000: Haastattelussa. Kulttuuritalo, Helsinki.
Silesius, A. 1657: Cherubinscher Wandersmann. Kürner, J. J. Wien.
Sinay, S. 1998: Gestalt for Beginners. Writers and Readers Publishing, New York.
Smith, E. W. L. 1977: The Growing Edge of Gestalt Therapy. Citadel Press, Toronto.
Starak, Y. 2004: the Layers of Personality and Love, Luento hahmoterapiaseminaarissa
29.6.2004, Gestalt Institute of Scandinavia, Orø. (Starak viittaa teokseen Starak, Y.,
Maclean, A. & Bernet, A. 1996: More Grounds for Gestalt, Foreground Press,
Christchurch, New Zealand.)
Starak, 2004b: Gestalt Therapy: Principles. Moniste, Gestalt Institute of Scandinavia, Orø.
Stigzelius, H. 1989: Itseluottamus ja näyttelijäntyö, Tampereen Yliopiston näyttelijäntyön
laitos, opinnäytetyö.
Tall, K 2009: Accepting What has been Despised – Thesis about body image and self-esteem.
Opinnäytetyö, Gestalt Institute of Scandinavia, Orø.
Toporkov,
V.
O.
1986:
Toiminnasta
tunteeseen:
Stanislavski-muistiinpanoja.
Teatterikorkeakoulun julkaisuja No 1 /1984, Helsinki.
Uusi sivistyssanakirja, 1990: Otava, Keuruu.
Whyte, D. 2007: Sometimes. Teoksessa: River Flow: New & Selected Poems, 1984-2007.
Many Rivers Press, Washington.
Valasti, H. 2008: Rakasta rohkeasti: uskalla lähteä, uskalla jäädä. Minerva, Helsinki.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Lähteet 157
Zinker, J. 1978: Creative Process in Gestalt Therapy. Vintage Books (Random House), New
York.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Hakusanat 145
Hakusanat
eksistentialismi, 60, 99
energian kierto, 36, 40, 41, 52, 86, 89, 145, 147,
148
fenomenologia, 29, 117, 153
gestaltti, 12, 74, 99, 141
hahmon muodostuminen, 31
kuvio erottuu taustastaan, 143
kuvion ja taustan vaihtaminen, 54, 102, 123, 130
hahmoterapian kulmakivet
kontakti, 12, 13, 15, 16, 21-23, 24, 28, 33, 34,
36, 40-42, 45-47, 49, 50, 52-54, 56-62, 6569, 71, 75-78, 80, 81, 89-95, 97, 100-102,
106, 110, 113, 117, 122, 123, 126, 127, 129,
130-139, 141, 143, 144, 147-149, 151, 153,
155-157, 159, 161
tässä ja nyt oleminen, 14, 28, 30, 31, 37, 53, 55,
57, 61, 63, 65, 71, 83, 85, 90, 94, 95, 100, 106,
110, 112, 124, 126, 129, 134, 142, 151, 152
tiedostaminen, 28, 35, 53, 55, 59, 61, 64, 71, 73,
78, 85, 87, 88, 92, 94, 103, 110, 122, 123, 127,
128, 130, 131, 136, 139, 142, 143, 147, 148,
150
tiedostamisen tasot, 54
vastuu, 28, 58, 61, 63, 90, 91, 97-99, 111, 118,
121, 135-137, 143, 146
holistinen, 28, 62
huojunta, 135, 147, 149
ilmaisu, 16, 18, 20, 21, 23, 26, 27, 29, 44, 50, 51,
63, 64, 66, 70, 72, 74, 75, 76, 81, 82, 85, 86, 91,
92, 94, 95, 97, 102-105, 109, 115, 116, 121, 122,
124, 126, 129, 130, 132, 137, 138, 140-145, 146,
150-153
ilmaisukeino, 69
ilmaisutapa, 8, 77, 84
ilmeinen, 54, 73, 87, 92, 105, 114, 125, 145, 149,
151
improvisaatio, 13, 16, 26, 79, 87, 98, 126
impulssi, 28, 44, 47, 86, 88, 98, 108, 115, 126, 130,
145
intuitio, 40, 43, 92, 110, 134, 146
itseapu, 51, 65, 135
katarsis, 41, 88
kehopanssari, 44, 46
kehotietoisuus, 41, 103, I
emootiot, 54
kehon tuntemukset, 46, 54, 103
kenttäteoria, 59
elämänkenttä, 59, 67, 148
vuorovaikutuskenttä, 67, 147, 150
komiikka, 9, 16, 17, 25, 73, 84, 109, 138, 152
huumori, 10, 41, 46, 77
konfluenssi, 22, 51, 91, 97, 130, 148
kontaktihäiriö, 39, 41, 42, 78, 87, 118, 123, 124,
130, 131, 134, 140, 142, 148, 150, 151
defenssi, 38
deflektio, 22, 46, 87, 110, 125, 126, 143
egotismi, 48, 50, 51, 90, 123
introjektio, 18, 21, 23, 41-43, 48, 60, 66, 77, 78,
79, 80, 83, 85, 89, 111, 114, 123, 128, 129,
131, 134, 143, 146, 151
proflektio, 47, 88, 127
projektio, 21, 41, 43, 47, 59, 60, 66, 85, 124, 154
resistanssi, 41, 47, 62, 116, 141, 143, 145
retroflektio, 44, 45, 47, 126
vastustusmekanismi, 145
läsnäolo, 46, 47, 50, 55, 57, 61, 64, 69, 92, 95, 97,
98, 102-104, 105, 118, 125, 127, 134, 135, 142,
143, 148, 149, 152
merkitys, 30, 31, 35, 50, 53, 56, 67, 81, 82, 83, 91,
96, 110, 117, 128, 129, 131, 132, 136, 147
minä ja sinä, 55, 56
motiivi, 7, 10, 86, 92, 117, 141, 142
narsismi, 25, 48, 51, 81, 83, 85, 89, 98, 99, 112
nautinto, 23, 48, 123, 129, 135, 146
näyttelijä, 6, 7, 8, 9, 11, 12, 14, 16, 18, 19, 21, 25,
38, 48, 50, 71, 72, 73, 79, 80, 83, 85, 86, 87, 90,
95, 96, 104, 110, 115, 116, 117, 120, 124, 133,
139, 140, 141, 152
esittää, 70, 76, 79, 82, 84, 85, 89, 94, 98, 99, 101,
114, 115, 116, 121, 130, 132, 137, 151, 153
esittäjä, 13, 16, 18, 37, 50, 51, 54, 64, 67, 70, 72,
73, 74, 76, 80, 82, 83, 87, 89, 91-95, 97, 99,
100, 103, 104, 106-109, 115-117, 119, 123,
128, 131, 135, 141-143, 145, 147, 151, 152,
154
näytellä, 22, 26, 51, 69, 96, 102, 154
vastanäyttelijä, 19, 23, 26, 58, 67, 97, 98, 124,
132, 145
näyttelijäntyö, 7, 8, 10-12, 14, 15, 17, 22, 25, 26,
37, 41, 56, 64, 69, 70, 72, 73, 75, 78, 80, 84, 85,
92, 95, 98, 100, 104, 107, 112, 135, 138, 141,
144, 150, 152
näyttelijän koulutus, 19, 99
näyttelijäntyön menetelmä, 104, 122
näyttelijäntyön metodi, 69, 129
näyttelijäntyön opetus, 93
näyttelijäntyön tapa, 72
objektiivisuus, 14, 31
organismin itsesäätely, 33, 34, 36, 40, 46
palaute, 11, 21, 23, 74, 79, 82, 97, 100, 114, 115,
121, 127, 137
paradoksaalinen muutosteoria, 63, 75, 128, 130
persoonallisuuden kerrokset, 38
impassi, 112, 116
persoonan ydin, 40, 65
polariteetit, 34, 62, 63, 65, 66, 75, 76, 78, 80, 123,
128, 129, 138, 141, 153
raja, 11, 12, 21, 33, 36, 52, 55, 59, 67, 72, 90, 91,
94, 99, 118, 122, 130, 136, 143, 144, 147, 148,
149, 151
ääriraja, 32
rajapinta, 47, 52
rooli, 16, 24, 26, 67, 70, 77, 84, 85, 88, 93, 98, 101,
115, 127, 145
päärooli, 20
roolihahmo, 93
roolihenkilö, 20, 67, 70, 77, 87, 89, 93, 98, 134,
140, 152
OLLA JA ESITTÄÄ?
roolittomuus, 105, 127, 134, 138, 146, 149
subjektiivisuus, 14, 30, 32, 66, 81, 108
taide, 7, 66, 69, 83, 84, 104, 112, 137
luovia menetelmiä, 29
Taide, 26
taidekäsitys, 9, 82, 140
taidekokemus, 94, 99
taideteoksen alkuperä, 67
taideteos, 11, 67, 88, 140, 145
taideyhteisöt, 107
todellisuus, 14, 25, 30, 32, 33, 37, 65, 68, 70, 84,
98, 129, 151
tulkinta, 28, 70, 74, 75, 93, 95, 106, 107, 115, 116,
118, 124, 125, 126, 127, 130, 131, 132, 136, 137,
140, 142, 144, 145, 146, 148, 151, 152
Hakusanat 146
tunteet, 17, 43, 74, 76, 96, 125
aggressio, 18, 21, 40, 44, 45, 52
ilo, 25, 41
seksuaalisuus, 41
suru, 22, 40, 45, 62, 64, 78, 79, 89, 109, 119,
129, 142
tunnetila, 54
tyhjyys, 26, 37, 72, 83
eksistentiaalinen, 37
luova, 36, 40, 128
luova nollapiste, 35, 37
Wu Ji, 37
työnohjaus, 107, 141
vuorovaikutus, 13, 16, 18, 24, 46, 48, 49, 59, 60,
73, 88, 94, 95, 103, 105, 147, 148, 154
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet 148
Liitteet
Liite 1. Tutkimusesityssarjan käsiohjelma..................................................................... I
Liite 2. Tutkimusesityksen tekstimateriaali ................................................................. II
Elämä pikatoimituksena
III
Andrei Jefimytš
IV
Orlovski
VI
Veršinin
VII
Neiti X
VIII
Isien mietelauseet 1:14
X
XI
Hamlet
Liite 3. Tilasto tutkimusesityksistä ........................................................................... XIII
Tutkimusesitysten kestot........................................................................................... XIV
1 ALKUHÖPINÄ
XIV
2 TUTKIMUSESITYKSET
XIV
3 APLODIT
XV
4 YLEISÖKESKUSTELUT
XV
Liite 4. Kirjoitus esityssarjani suunnitteluvaiheessa................................................ XVI
Liite 5. Videotallenteet ............................................................................................. XVII
Liite 6. Havainnot esitystallenteista....................................................................... XVIII
Alkuesittelyt
XVIII
Monologit
XXI
Loppuaplodit
XXVIII
Liite 7. Hahmoterapian historiaa ............................................................................ XXX
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet I
Liite 1. Tutkimusesityssarjan käsiohjelma
OLLAKO JA ANTAA OLLA?
–Jos ei nyt milloin?
TUTKIMUSESITYS
Tutkimusesitykseni lähtökohtana on käsitys, että arkipäiväisyys ja latteus voivat luoda kiinnostavaa teatteriilmaisua. Pyrkimyksenäni on välttää sensaationhakuista yleisönkosiskelua ja päästä teatterin perustilanteeseen
läsnäoloon ja vuorovaikutukseen katsojan kanssa ilman kikkailua. Tutkin näitä esityksen aikana vaikuttavia
perustekijöitä hahmometodin avulla. Haluan kyseenalaistaa teatterikäsityksiin vahvasti pinttyneen kliseen, että
hyvää taidetta syntyy ainoastaan tuskan ja ahdistuksen kautta. Etsin vaihtoehtoa mielen ja kehon
vapauttamisesta. Teatteritaiteen lisensiaatin tutkintoon kuuluvassa taiteellisessa työssäni tutkin onko tällä
tavalla mahdollista toteuttaa luovaa ja elävää teatteria.
HAHMOMETODI
Jos ihminen pystyy purkamaan luovuuttaan estäviä henkisiä pidäkkeitään, hän on myös vapaampi toteuttamaan
ja kehittämään itseään ammatillisesti. Hahmometodin avulla voidaan uudella tavalla tutkia ihmisen luovuutta
ja sitä rajoittavia tekijöitä: omaa henkilökohtaista kasvua, identiteettiä ja ammattikuvaa. Hahmometodilla on
humanistinen näkökulma luovien voimavarojen käyttöönottamiseen, mikä “sisältää uskon jokaisessa ihmisessä
olevaan hyvään ja terveeseen voimaan, joka, oikeissa olosuhteissa, pyrkii kehittämään ihmistä kohti parhaita
sisäisiä mahdollisuuksiaan." Näin on todennut Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori Marcus Groth.
KEHOIDENTITEETTI
Kehoidentiteetti tukee ja ylläpitää käsitystämme persoonastamme. Kehoidentiteetti voidaan nähdä myös
fyysisenä naamiona. Wilhelm Reichin kehopsykoterapiassa ja hahmometodissa (hahmoterapia) on käsite:
bodyarmouring - kehopanssari. Kehopanssari on ihmiselle tarpeellinen fyysinen suojamekanismi, mutta se voi
myös kääntyä meitä vastaan. Käsityksessä nähdään keho itseään säätelevänä järjestelmänä, joka voi parantaa
itse itseään. Tämä edellyttää, että antaudumme kuuntelemaan kehomme viestejä ja kunnioitamme sen tarpeita.
Nykyään ihmisellä on usein heikko kehotietoisuus.
ALTISTUMINEN OLEMISELLE
Näyttelijälle on tärkeää tulla tietoiseksi saamiensa impulssien alkuperästä. Mielestäni kaikki impulssit eivät ole
roolin kannalta hyödyllisiä. Usein näyttelijä toteuttaa impulsseja, jotka helpottavat hänen oloaan esityksessä.
Uskon, että mukavuus ei ole näyttelijäntyön keskeinen tavoite. Ennemminkin kannattaa tutkia, mistä
epämukavuus syntyy. Tätä voi tehdä vain pysyttelemällä kiusallisessa olossa, sietämällä sitä. Kiinnostavaa on,
että näyttelijälle itselleen epämukavuutta tuottava ilmaisu voi olla katsojalle nautittava kokemus. Tällä tavalla
näyttelijä on ainakin varmasti läsnä.
OMA MENETELMÄ
Kehitän hahmometodin avulla omaa näyttelijäntyönmenetelmääni tutkimalla, mitä impulsseja asento tuottaa
esitystilanteessa. Menetelmällä päästään kosketukseen niiden vaikuttimien kanssa, jotka estävät ilmaisuamme.
Menetelmässäni tehdään havaintoja ihmisten asennoista ja eleistä. Havaittuja asentoja toistamalla voimme
tutkia kehoidentiteettiämme ja tulla myös tietoisemmiksi kehomme tarpeettomista jännitteistä. Työskentelyn
ytimenä on käsitys kehosta naamiona. Tutkitaan mitä keho peittäessään paljastaa. Kehon jännitteet johtuvat
usein henkisistä jännitteistä.
Todellisuuden tutkimuskeskuksessa 19. maaliskuuta 2002
Hans Stigzelius
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet II
Liite 2. Tutkimusesityksen tekstimateriaali
Hillel, rabbi, Isien mietelauseet, 1:14. teoksessa Talmud.
Nummi, M. 1995: Neiti X:n raportti. Teoksessa Kadonnut Pariisi. Otava, Helsinki.
Shakespeare, W. 1997: Hamlet: “Ne vuorosanat, jotka annoin teille.” (Ohjeet näyttelijöille),
Teoksessa: Hamlet. Suom. Meri, V. Otava, Helsinki.
Szymborska, W. 1989: Elämä pikatoimituksena. Teoksessa: Ihmisiä sillalla: runoja vuosilta
1957-2003. Toim. ja suom. Rosti, J. WSOY, Helsinki.
Tšehov, A. 1960: Veršinin: “Miten minä sen sanoisin.” Näytelmästä: Kolme sisarta:
nelinäytöksinen näytelmä. Teoksessa: Neljä näytelmää. Suom. Kalima, E. & Kalima, J.
WSOY, Helsinki.
Tšehov, A. 1971: Orlovski: “Nelikymmenvuotiaaksi minunkin elämäni oli samanlaista kuin
tämän Fjodorin.” teoksessa Metsähiisi. Suom. Lahtela, M. Näytelmämoniste, Suomen
Teatteriliitto.
Tšehov, A. & Ginkas, K. 1989: Andrei Jefimytš: “Nykyaikaiselle psykiatrialle on verraten
lyhyessä ajassa kertynyt fantastisia saavutuksia.” teoksessa Osasto 6 eli Vahtimestari
Nikitan teatteri. Suom. Adrian, E. Näytelmämoniste, Työväen Näyttämöiden Liitto,
Helsinki.
Seuraavaksi liitteenä olevat tekstit ovat esitysjärjestyksessä.
OLLA JA ESITTÄÄ?
1 Wasława Szymborska: Suuri luku
Elämä pikatoimituksena
Elämä pikatoimituksena.
Näytäntö harjoittelematta.
Ruumis päälle sovittamatta.
Pää harteille harkitsematta.
En tunne roolia, jota esitän.
Tiedän vain, että se on minun,
enkä voi sitä vaihtaa.
Sen mistä näytelmä kertoo,
joudun arvaamaan suoraan näyttämöllä.
Olen huonosti valmistautunut elämän kunniaan,
enkä tahdo pysyä kohtausten vauhdissa.
Improvisoin, vaikka inhoan improvisointia.
Joka askeleella kompastun vieraisiin asioihin.
Tyylini haiskahtaa syrjäkylältä.
Vaistoni ovat amatöörin.
Minua tulkitsee nöyryyttävä ramppikuume.
Lieventävät asianhaarat tuntuvat armottomilta.
Peruuttamattomat sanat ja eleet,
laskematta jääneet tähdet,
Hahmo kuin juostessa napitettu takki Siinä ovat kovan kiireen surkeat seuraukset.
Kunpa voisin harjoitella ennalta edes yhden keskiviikon
tai edes yhden torstain ottaa uusiksi!
Mutta kohta on jo perjantai enkä tunne käsikirjoitusta.
Onko tämä reilua, kysyn
(ääni käheänä,
en saanut edes kurkkua selvittää kulissien takana.)
Harhaa on ajatus, että tämä olisi vain pikainen koe,
joka suoritetaan väliaikaisissa tiloissa. Ei.
Seison lavasteiden keskellä ja näen, että ne ovat kiinteät.
Rekvisiitan yksityiskohtaisuus pistää silmään.
Pyörittävä koneisto on ollut käynnissä jo pitkään.
Kaukaisimmatkin savukoneet on sytytetty.
Voi, ei epäilystäkään, tämä on ensi-ilta.
Ja mitä ikinä teenkin,
muuttuu ikiajoiksi siksi, minkä tein.
Liitteet III
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet IV
2 Tšehov: Osasto 6
Andrei Jefimytš
Nykyaikaiselle psykiatrialle on verraten lyhyessä ajassa kertynyt fantastisia saavutuksia.
Mielenvikaisten päätä ei nykyään valella kylmällä vedellä eikä heitä pidetä kahleissa eikä
pyöritetä varta vasten suunnitellussa tynnyrissä tuntikausia. Heille järjestetään inhimilliset
olot ja jopa teatteriesityksiä ja tanssiaisia…
(Sääli, parahin Mihail Averjanovitš, todella sääli, ettei meidän kaupungissa ole ainoatakaan
ihmistä, joka osaisi keskustella älykkäästi ja kiinnostavasti – ja pitäisi keskustelemisesta.)
Isä
antoi
minulle
erinomaisen
koulutuksen
mutta
kuusikymmenluvun
aatteiden
vaikutuksesta sitten pakotti minut rupeamaan lääkäriksi. Minusta tuntuu, että ellen olisi
totellut häntä, olisin nyt aivan älyllisen liikkeen keskipisteessä. Todennäköisesti olisin
jonkun tiedekunnan jäsen. Mutta minä tottelen, ja tässä sitä nyt ollaan… Tänään
vastaanotolla käy kolmekymmentä potilasta ja huomenna ties vaikka kolmekymmentäviisi.
ylihuomenna neljäkymmentä, ja tätä samaa päivästä toiseen, vuodesta toiseen, mutta
kuolevuus ei kaupungista vähene, ja potilaita sen kuin vain lappaa.
Todellisen avun antaminen neljällekymmenelle potilaalle aamupäivällä puoleenpäivään
mennessä on fyysisesti mahdotonta, ja siispä pakostakin tuloksena on pelkkää petkutusta.
Viime vuonna vastaanotolla kävi kaksitoista tuhatta potilasta, siispä kahtatoista tuhatta
ihmistä huiputettiin, rehellisesti sanoen. Vakavasti sairaiden potilaiden ottaminen osastolle
ja hoitaminen tieteen sääntöjen mukaan on niin ikään mahdotonta, siksi että sääntöjen ja
ihanne-esimerkkien mukaan se edellyttäisi ennen kaikkea puhtautta ja ilmanvaihtoa
likaisuuden sijasta, terveellistä ruokaa löyhkäävän hapankaalisopan sijasta ja älykkäitä ja
koulutettuja kunnon apulaisia!
Näen usein unta viisaista ihmisistä ja keskusteluista heidän kanssaan. En käy sairaalassa
joka päivä. Vastaanotolleni huolin potilaita harvoin. Ei niistä lääkärissäkäynneistä
kuitenkaan mitään hyötyä ole. Ja miksi estellä ihmisiä kuolemasta, jos kuolema on jokaisen
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet V
moraali ja lainmukainen loppu? Mitä merkitystä on sillä, että joku kauppias tai virkamies
elää vielä viisi tai kymmenen vuotta? Jos taas lääketieteen tarkoitukseksi nähdään se, että
lääkkeet lievittävät kärsimyksiä, niin väkisinkin tulee kysyneeksi: miksi on lievitettävä?
Pushkin koki ennen kuolemaansa hirvittäviä kärsimyksiä, Heine-parka makasi useita vuosia
halvaantuneena. Miksipä joku Andrei Jefimytš tai Matrjona Savvišna ei saisi sairastaa?
Heidän elämänsähän on sisällyksetöntä, ja ilman kärsimyksiä se olisi tyystin tyhjää ja
muistuttaisi ameeban elämää.
(Sovitus on omani.)
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet VI
3 Tshehov: Metsähiisi
Orlovski
Nelikymmenvuotiaaksi minunkin elämäni oli samanlaista kuin tämän Fjodorin. Kerran minä
aloin laskea montako naista olin tehnyt elämäni aikana onnettomaksi. Minä laskin ja laskin,
pääsin seitsemäänkymmeneen ja lopetin. No niin, mutta heti kun olin täyttänyt
neljäkymmentä vuotta, minut äkkiä valtasi kumma mielentila. Minä tulin ahdistuneeksi ja
rauhattomaksi, kauhea sekaannus valtasi mielen. Minä yritin kaikkea: yritin lukea, tehdä,
matkustella. Mikään ei auttanut. No niin, kerran minä ajoin kylään erään vanhan ystäväni
luo, ruhtinas Dmitri Pavlovitsin, joka nyt on jo kuollut. Söimme hyvän päivällisen ja sen
sijaan että olisimme syönnin päälle torkahtaneet me pidimme pihalle ampumiskilpailut.
Siellä oli tavattomasti kansaa.
Olin niin ahdistunut, käsitätkö Aleksandr, että herrajumala! Minä en kestänyt sitä. Kyynelet
purskahtivat äkkiä silmistäni, minä aloin horjua ja huusin minkä jaksoin: “Ystävät, hyvät
ihmiset, antakaa minulle anteeksi, Kristuksen tähden!” Ja yhtäkkiä sisässäni alkoi tuntua
puhtaalta ja lempeältä ja lämpimältä
ja siitä saakka minä olen ollut koko tämän
kulmakunnan onnellisin ihminen. Niin sinunkin pitäisi tehdä.
Samalla lailla kuin minä. Antautua.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet VII
4 Tšehov: Kolme sisarta
Veršinin
Miten minä sen samoisin? Luulisin että kaiken tässä maailmassa täytyy muuttua
vähitellen – ja muuttuu jo meidän nähtemme. Kahden-, kolmensadan tai sitten
tuhannen vuoden perästä – aikamäärä ei tässä ole tärkeintä – alkaa uusi, onnellinen
elämä. Siitä elämästä osalliseksi me emme pääse, mutta sitä varten me elämme nyt,
teemme työtä, niin, ja – kärsimme, me luomme sitä – ja siinä yksin on koko meidän
elämämme tarkoitus ja, jos tahdotte, meidän onnemme.
Kävin samaa koulua kuin tekin, akatemiassa en ole ollut. Luen paljon, mutta en osaa valita
kirjoja ja luen kenties aivan muuta kuin pitäisi, mutta sittenkin, mitä vanhemmaksi elän, sitä
enemmän haluan tietää. Tukkani harmaantuu, olen jo melkein vanhus, mutta tiedän vähän.
Kaikkein tärkeimmän, kaikkein aidoimman – niin luulisin – minä sentään tiedän, lujasti
tiedän. Ja kuinka minä tahtoisinkaan todistaa teille, että onnea ei ole, ei saa olla eikä koskaan
meille tule … Meidän on vain tehtävä työtä ja työtä, ja onni – se on meidän kaukaisten
jälkeläistemme osa. (Tauko.) En minä, mutta edes minun jälkeläiseni jälkeläiset …Sääli
sentään, että nuoruus on mennyt.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet VIII
5 Nummi: Kadonnut Pariisi
Neiti X
Neiti X (raportissa on hienotunteisuussyistä jätetty mainitsematta hänen nimensä) toimi
sihteerinä retkikunnassa, jonka jäseniä yhdisti vakaumus, että Pariisia tuli etsiä epäsuorasti.
”Me etsimme Pariisia kaarrellen. Meistä olisi tuntunut liian karkealta rynnätä suoraa päätä
Pariisia kohti. Tai paremminkin ajattelimme, että suoraa päätä Pariisia kohti ryntäämällä ei
löydettäisi Pariisia. Että Pariisi oli löydettävissä vain etsimällä toisia kaupunkeja,
ponnistelemalla muiden ongelmien kimpussa. Sitten ehkä vahingossa voisi kerran tulla
Pariisi vastaan.
Oliko pohjimmiltaan kyse hienotunteisuudesta?
Kun saavuimme suureen keskieurooppalaiseen tutkimuslaitokseen – jätän mainitsematta
nimet koska joku mukana ollut saattaa kokea asian kiusalliseksi – saatoimme istua
päiväkausia aulassa vain tarkkaillen kuinka siellä käyttäydyttiin, milloin tavallisesti
saavuttiin, mistä ovesta mentiin sisään. Kun viimein uskalsimme astua laitoksen toimistoon,
selitimme – tuskin kuuluvalla äänellä ollaksemme häiritsemättä viereisessä huoneessa
työskentelevän virkailijan työtä ja sillä seurauksella, että väärinkäsityksen mahdollisuutta ei
koskaan voinut kokonaan sulkea pois – että olimme tavallaan etsimässä erästä kaupunkia,
mutta loppujen lopuksi, jos tutkimuslaitoksella ei ollut sitä koskevia asiakirjoja, voisimme
tutkia jonkin toisen kaupungin asioita tai miksei jokin viraston tai yksityishenkilön, kaikella
oli arvonsa ja olisimme iloisia jo siitä, että meille kenties voitaisiin neuvoa lähimmän
kahvilan sijainti, mikä toisaalta ei ollut tärkeää, koska kahvi ei ollut meille mikään
välttämättömyys.
Aina joskus me lopulta päädyimme tutkimuslaitoksen lukusaliin. Odotimme jälleen päivän
tai pari ennen kuin teimme mitään. Seurasimme mille virkailijalle annettiin kirja- tai
mikrofilmitilaus, kuinka häntä puhuteltiin ja miten hänen luotaan käveltiin takaisin omalle
paikalle (käytävän vasenta vai oikeaa reunaa, ryhdikkäästi vai esimerkiksi ontuen). Sitten
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet IX
parin päivän päästä joku meistä nousi paikaltaan, käveli yhdessä tekemiemme havaintojen
mukaisesti tuon virkailijan eteen ja kysyi sopisiko, että tilaisimme jonkin määrätyn julkaisun
tai sitten jonkun muun, eihän se nyt niin tarkkaa ollut, kunhan ei vain tarvinnut aivan
kaukaisimmasta varaston sopesta hakea tai kenties olisiko hyllyssä hänen takanaan jokin
kiinnostava aikakauskirja, jota voisimme vilkaista, vaikka toisaalta viihdyimme ihan hyvin
näin vainkin, tällaisessa tyylikkäässä, ajanmukaisessa ja kaikilla perusmukavuuksilla
varustetussa ympäristössä, missä ihminen ei voinut olla tuntematta itseään etuoikeutetuksi.
Oli myös kertoja, jolloin emme koskaan saaneet astutuksi tutkimuslaitoksen ovesta sisään.
Jokin pidätti meitä, kenties tietty epätietoisuus siitä, mikä oli soveliasta ja mikä ei ja
saattoiko käyntimme olla – niin kuin retkikuntamme johtaja asian muotoili – ’juuri se
viimeinen pisara, joka murtaisi ylityöllistettyjen virkailijoiden selän’. Kävelimme vain
edestakaisin kadulla tutkimuslaitoksen edessä pyrkien antamaan vaikutelman siitä, että
rakennuksen arkkitehtuuri oli ehtymättömän kiinnostuksemme aihe.
Pari kertaa kävi niin, että lähdimme hotellista, mutta emme jotenkin saaneet kysytyksi tietä.
Kerran jäimme kokonaan hotelliin, tuntui kiusalliselta kysyä portieerilta (hän näytti niin
väsyneeltä), kumpaan suuntaan piti ovelta lähteä. Meissä oli loppujen lopuksi suuret määrät
kätkettyä ujoutta. Ja sen sisälle piilotettua ylpeyttä.”
OLLA JA ESITTÄÄ?
6 Talmud: Rabbi Hillel
Isien mietelauseet 1:14
Jos en ole itseäni varten, mitä varten minä olen.
Jos olen vain itseäni varten, mikä minä olen.
Jos ei nyt, milloin!
Liitteet X
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XI
7 Shakespeare:
Hamlet
(Suomennos: Veijo Meri)
HAMLET:
Ne vuorosanat, jotka annoin teille, jos saan pyytää, kevyesti
ja
sujuvasti.
näyttelijät,
Sillä
voisin
vasaramiehelle.
jos
te
yhtä
Älkää
huudatte,
hyvin
liikaa
antaa
sahatko
niin
säkeeni
kuin
monet
huutokaupan
käsillänne,
säästäkää
eleitä. Koskessa ja myrskyssä, ja sen sanon, intohimojenne
pyörremyrskyssäkin
joka
antaa
teidän
on
mahdollisuudet
osoitettava
luoda
hienoa
kohtuullisuutta,
ja
herkkää.
Saan
haavan sieluuni, kun kuulen tuollaisen riehuvan peruukkipään
repivän
intohimon
kappaleiksi,
räsyiksi,
särkeäkseen
seisomapaikkojen yleisöltä rumpukalvot. Suurimmalta osaltaan
se
ei
ymmärrä
muuta
kuin
vähämielistä
pantomiimia
ja
metelöintiä. Antaisin ruoskia nuo herrat sen takia, että he
raivoavat
kuin
Herodeksen
kaltaisia
kurjimmat
kuin
pakanajumalat.
Herodes
itse.
Ovat
enemmän
Pyydän,
välttäkää
semmoista.
ENSIMMÄINEN NÄYTTELIJÄ:
Vakuutan, Teidän ylhäisyytenne.
HAMLET:
Älkää olko myöskään liian kesyjä, antakaa vaistonne johtaa.
Sovittakaa
eleet
sanoihin
ja
sanat
eleisiin
ja
pitäkää
erityisesti huolta siitä, ettette loukkaa kohtuullisuutta ja
kainoutta. Kaikki tuollainen liioittelu sotii näyttämötaiteen
tarkoitusta
pitänyt
vastaan.
peiliä
Se
luonnon
on
varhaisimmasta
edessä,
kuten
se
alusta
tekee
saakka
nytkin,
näyttänyt hyveelle sen omat piirteet, hulluudelle sen todet
kasvot
ja
kaikkina
aikoina
yhteiskunnalle
sen
muodon
ja
OLLA JA ESITTÄÄ?
luonteen.
Liitteet XII
Niissä
asioissa
liioittelu
ja
hutilointi,
vaikka
saa ymmärtämättömät nauramaan, tekee murheelliseksi ne, jotka
käsittävät
katsojan
jotain.
Myöntäkää,
arvostelu
merkitsee
että
yhden
enemmän
ainoan
kuin
semmoisen
täyden
katsomon
mielipide, jos siellä istuu näyttelijöitä, jotka on kohotettu
pilviin.
En
halua
pilkata,
eivätkä
käyttäytyä
mutta
kuin
eivät
kristityt
he
tai
osanneet
puhua
ihmiset,
vaan
tömistelivät ja ammuivat, niin että luulen jonkun luomistyön
poropeukalon
kiireellä.
kahmineen
Niin
heidät
kokoon
vastenmielisiä
ja
ihmisyyden
aikamoisella
jäljitelmiä
he
olivat.
ENSIMMÄINEN NÄYTTELIJÄ:
Tahtoisin
uskoa,
että
olemme
jokseenkin
hyvin
karsineet
tuommoisen itsestämme, herra.
HAMLET:
Heittäkää se pois kokonaan ja pitäkää huolta siitä, että ne
jotka
näyttelevät
narrin
osaa,
pysyvät
tekstissä.
Niiden
joukossa on semmoisia, jotka nauravat itse saadakseen yleisön
tyhmimmän
osan
nauramaan,
vaikka
silloin
pitäisi
ajatella
jotain näytelmään kuuluvaa tärkeää asiaa. Se on alkeellista
ja
todistaa,
että
ne
hullut
jotka
sen
säälittäviä ilkimyksiä. Menkää, valmistautukaa.
tekevät
ovat
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XIII
Liite 3. Tilasto tutkimusesityksistä
Ollako ja antaa olla? - Jos ei nyt, milloin?
Viiden tutkimusesityksen koesarja
TeM Hans Stigzeliuksen taiteellinen työ teatteritaiteen lisensiaatintutkimuksessaan:
“Hahmometodin vaikutus näyttelijäntyöhöni ja komiikan tekemiseen”
Esitysaika:
Katsojia:
Esityksen kesto:
Keskustelua:
21.3.2002 18.00
4
23 min. 48 sek.
32 min.
24.3.2002 18.00
8
29 min. 23 sek.
36 min.
27.3.2002 18.00
17
30 min. 57 sek.
2 tuntia 10 min.
28.3.2002 18.00
8
31 min. 39 sek.
1 tunti 20 min.
30.3.2002 16.00
6
32 min. 59 sek.
31 min.
Tutkimuspaikka:
Todellisuuden tutkimuskeskuksen Koetila
Fleminginkatu 21
00530 Helsinki
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XIV
OLLAKO JA ANTAA OLLA? - Jos ei nyt, milloin?
Tutkimusesitysten kestot
1 ALKUHÖPINÄ
1. esitys 21.3.2002
2. esitys 24.3.2002
3. esitys 27.3.2002
4. esitys 28.3.2002
5. esitys 30.3.2002
(02:43.10)
(04:17:12)
(04:38:14)
(03.18.09)
(01:37:03)
------------------------------------------------------------2 TUTKIMUSESITYKSET
1. esitys 21.3.2002
1. Suuri luku
2. Andrei Jefimytsh
3. Orlovski
4. Neiti X:n selvitys
5. Versinin
6. Talmud
7. Hamlet
(04:57:00)
(04:14:19)
(01:42:13)
(03:52:20)
(02:07:07)
(00:32:16)
(01:29:06)
2. esitys 24.3.2002
1. Andrei Jefimytsh
2. Suuri luku
3. Orlovski
4. Neiti X:n selvitys
5. Versinin
6. Talmud
7. Hamlet
(07:58:17)
(01:31:18)
(02:47:04)
(04:47:04)
(01:42.14)
(00:30:05)
(03:19:17)
3. esitys 27.3.2002
1. Andrei Jefimytsh
2. Suuri luku
3. Orlovski
4. Neiti X:n selvitys
5. Versinin
6. Talmud
7. Hamlet
(07:58:17)
(02:44:03)
(02:26:07)
(04:47:17)
(02:55.11)
(00:21:23)
(03:28:24)
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XV
4. esitys 28.3.2002
1. Andrei Jefimytsh
2. Suuri luku
3. Orlovski
4. Neiti X:n selvitys
5. Versinin
6. Talmud
7. Hamlet
(07:58:17)
(01:31:18)
(02:47:04)
(04:47:04)
(02:57.21)
(00:30:05)
(03:19:17)
5. esitys 30.3.2002
1. Andrei Jefimytsh
2. Szymborska
3. Orlovski
4. Neiti X:n selvitys
5. Versinin
6. Talmud
7. Hamlet
(09:30:13)
(05:36:05)
(02:18:24)
(05:37:03)
(02:12:13)
(00:29:12)
(04:07:02)
------------------------------------------------------------3 APLODIT
1. esitys 21.3.2002
2. esitys 24.3.2002
3. esitys 27.3.2002
4. esitys 28.3.2002
5. esitys 30.3.2002
(00:29:00)
(00:28:23)
(00:39:03)
(00:36:12)
(00:21:12)
------------------------------------------------------------4 YLEISÖKESKUSTELUT
1. esitys 21.3.2002
2. esitys 24.3.2002
3. esitys 27.3.2002
4. esitys 28.3.2002
5. esitys 28.3.2002
(39:11:21)
(32:35:14)
(02:10:12:14)
(01:07:15:17)
(30:28:16)
-------------------------------------------------------------
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XVI
Liite 4. Kirjoitus esityssarjani suunnitteluvaiheessa
KOMIIKKA JA HAHMOMETODI
Komiikan tekemisessä hahmometodi voi näkyä siten, että esittäjä pääsee välittömään
vuorovaikutukseen yleisön kanssa olemalla kosketuksissa omien ruumiintuntemustensa
kanssa. Tämä kokemus auttaa häntä tulemaan tietoiseksi eksistentiaalisesta tilanteestaan
esityksessä. Tämä henkilökohtaisuus vapauttaa tahattoman huumorin. Tällöin esittäjä ja
katsoja ovat hetken tilanteessa, jolloin ei voi tietää itkeäkö vai nauraa. Siitä syntyy
tragikoomista tulkintaa.
Miten tämä ilmenee käytännössä? (Esittäjä ei itse aina ole edes tietoinen mitä tapahtuu, mikä
hänen esityksessään vaikuttaa katsojaan. Tämä on mahdollista, kun esittäjä ei pyri saamaan
katsojassa aikaan erityistä reaktiota, vaan antaa kaikille tunteilleen tilan ja jokaiselle
ilmaisulliselle vaihtoehdolle mahdollisuuden.) Olen havainnut katsojaa huvittavan esittäjän
ilmaisussa enemmän tahaton inhimillinen tunnistettavuus kuin tietoinen ja harkittu
ilmaisutapa.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liite 5. Videotallenteet
1. esitys 21.3.2002
3. esitys 27.3.2002
5. esitys 30.3.2002
Liitteet XVII
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XVIII
Liite 6. Havainnot esitystallenteista
Alkuesittelyt
1. esitys: (2 min. 36 sek.)
- Kerron, että tämä on lisensiaatintutkimustani, jota olen tehnyt pari vuotta.
- Kerron koonneeni tekstejä näiden kahden vuoden ajalta.
- Totean takistani, että sen tarkoitus on tuoda auktoriteettia, kun näillä kulmilla sitä saa
vain, kun näyttää portsarilta.
- Totean, että käsiohjelman toisella puolella on Shakespearen Hamletista Hamletin ohjeet
näyttelijöille. Toivoin, että joku voisi lukea siinä olevat kaksi repliikkiä.
- Kerron, että toisella puolella käsiohjelma on ajatusta, mitä olen itse kehitellyt metodista.
- Portailla totean: “Mä en pysähtynyt tähän siks, että mä aikosin jatkaa höpötystä tässä. Tää
on vaan tämmöne tyylikäs taidepaussi.” (Kommentin tein neljässä esityksessä, en
toisessa.)
- Kehotan lukemaan. Kielsin rupeamasta höpöttelemään, koska aloitan kohta.
- Kehotan: “Olkaa ihan rauhassa.” Selostin pitkästi, että ovet ovat lukossa ja, jos pelottaa –
en säikyttele teitä, mutta – ovesta pääse ulos.
Vaikutelma on epämuodollinen, asiallinen (eniten kaikista), rauhallinen, vaaraton, varovainen.
2. esitys: (4 min. 13 sek.)
- “Ovi on nyt lukossa, mutta te olette ihan turvassa. Ja mä lupaan, että mä en säikyttele teitä
täällä kauheesti. Vaikka emmä nyt ihan takuuseen mene. Kaotaan nyt. (Naurahdus.)
Mutta, jos pelottaa, niin tosta voi lähtee pois ja kahvan alla on semmonen (En saa selvää
sanasta.).
- Totean, että katsojilla on matskuu käsissään. “Sullakin. Sä voit kattoo siitä.” Osoitan
katsojan vierustoveria. Kerron, että toisella puolella on pamfletti ja toisella Shakespearen
Hamletin monologi.
- Toivon, että joku voisi lukea alleviivatut kaksi repliikkiä, kun tilanne tulee. Käyn läpi
katsojan kanssa, mitkä kohdat hän lukee ja itse sanon.
- Kävelen tietokoneelle naputtelemaan. Lasken ääneen katsojien lukumäärän.
- Kerron tekeväni teatteritaiteen lisensiaatintutkimusta ja, että esitys on siihen kuuluva
taiteellinen työ. Totean kokeilevani, miten tutkimani hahmometodi toteutuu näyttämöllä.
- Kerron, että esitys on tavallaan ensimmäinen tai toinen, riippuen, miten lasketaan, koska
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XIX
ennakkoesitystä ei ole ollut. “Te voisitte ajatella, että saatte nähä niinku ekaa kertaa.”
- “Mä meen nyt vaihtaa tonne vaatteet.”
- Kehotan ottamaan rennosti, “mutta ei kannatta ruveta hirveen pitkiä höpinöitä jutteleen,
mä tuun aivan aloitan kohta takas. Hei.”
- Hyräilen. Asettelen verhot aukon sivuille roikkumaan. Katselen tulosta. “Onks se?”
Edelleenkään en puhu jännittämisestä enkä muista tuntemuksistani. Välillä ääneni vaipuu
suttuiseksi kuin omiin ajatuksiin. Energiataso vaikuttaa lievästi laskeneen. Vaikutelma on
hajanainen, epämuodollinen. Rauhallinen, hiukan levoton, uskalias, ei täysin rentoutunut.
3. esitys: (4 min. 10 sek.)
- Kerron sulkevani ovet todellisuuteen. Totean, että ovet on nyt lukossa, mutta te ootte
täällä ihan turvassa. “Ei tarvii jännittää ollenkaan.” Lupaan, etten kiusaa katsojia enkä
pelottele enkä säikyttele.
- Kerron, että rotsi on päälläni sen takia, että ulkona saa auktoriteettia vain näyttämällä
hieman portsarilta. Kerron ajatelleeni, että se välittyisi tähän esitykseen jonkinlaisena
läsnäolona. “Mä en tarkota, että portsarit olis läsnä hirveesti, enemmänhän ne on siinä,
kun mennään ulos. Mä tahtoisin olla täällä teidän kanssa kuitenkin, sillon, kun ollaan
läsnä. Asiaan.”
- Kerron esityksen olevan lisensiaatintutkimukseni teatteritaiteen hommeleita, taiteellinen
työ, jota olen tehnyt kolmatta vuotta.
- Totean työstäneeni tekstejä professori Marcus Grothin ohjauksessa.
- Kerron, että pamfletissa olen julistanut, mitä olen tutkimukseni aikana tavoittanut.
- Kerron, että Shakespearen Hamletissa on kaksi repliikkia, joita en haluais itse sanoa.
Kysyn: “Voisiko joku ryhtyä vapaaehtoiseksi ja lukea ne?”
- Kertoessani vapaaehtoiselle, mitkä kohdat hän lukee sanon: “Hitto, kun mua jännittää.”
Sanon vapaaehtoiselle: “Älä jännitä, mä kerron kyllä, kun sun vuoros tulee.”
- “Tää oli päällisin puolin tässä. Te voitte vilkuilla sitä toista puolta siellä päästäksenne
vähän kärryille. Se on mä luulen, että esitys on yhtä sisältörikas, tää esitys kuin se
toinenkin puoli siellä. Tavoitteena on, että tässä ei tarvii ymmärtää mitään. (Hörähdän.)
Okei.”
- Kävelen portaille ja sanon: “Ei tarvii alottaa mitään isoja keskusteluja, mä tuun kohta
takasin ja tota... (Kadunlakaisukone kulkee ohi.) Ja todellisuus antaa meille oman
efektinsä.”
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XX
- Sanon: “Mä en nyt pysähtyny tähän sen takia, että mä jatkaisin höpöttelemistä, vaan sen
takia, että tää oli tämmöne taidepaussi.”
- Asettelen verhot aukon sivuille roikkumaan. “Näin ja. Näin.” Nyökään katsojille.
Energialtaan esitys muistuttaa ensimmäistä; paljon reagointia yleisöön ja kommentointia.
Äänenkäyttö on selkeää ja kuuluvaa. Katsojat kritisoivat voimakkaasti sitä, että sanoin kerran
jännittäväni. Halusivat tietää, miksi puhun jännittämisestä? Saan vaikutelman voimakkaasta
altistumisesta tilanteessa olemiseen. Hahmo on vaaraton, uskalias ja energinen.
4. esitys: (3 min. 18 sek.)
- Suljen oven. Kerron, että ovi on nyt lukossa eikä tarvitse pelätä mitään. Lupaan, etten
säikyttele katsojia enkä pelottele, “mutta siitä voi mennä pois, jos haluaa.” Osoitan ovea.
- Kerron, että viimeksi kiellettiin höpöttelemästä liikaa, niinpä koetan tiivistää olennaiseen.
- Sanon: “Eli se on se, että mä olen tekemässä teatteritaiteen lisensiaatintutkimusta. Alan
kertoa aihetta ja korjaan heti: “Hetkinen – eihän se niin oo, se on – nimikin on muuttunut
matkan varrella, se on hahmometodin vaikutus komiikan tekemiseen omassa
näyttelijäntyössäni. Mä olen tutkinut tätä semmosen kolme vuotta.”
- Kerron, että tekstit ovat niitä, mitä olen työstänyt tässä prosessin aikana Marcus Grothin
ohjauksessa. Totean, että katsojat tulevat nyt kuulemaan niitä.
- Jatkan: “Sitte se yks teksti on siinä lapussa, minkä mä oon antanu teille. Se on tää
Shakespearen Hamlet. puhuis... (Videon nauhoituksessa on katkoksia.) vapaaehtoinen,
joka... Kuka se ois teistä. Jos ei sellasta tule, mun on sitte pakko määrätä. Sulla on se
paperi.
- Sisään tulee myöhästyneitä. (Nauhoitus katkeaa jälleen hetkeksi.) Toivotan heidät
tervetulleeksi.
- Jatkan ohjeiden antamista vapaaehtoiselle: Sitä vaan, että jos sä luet täältä tän
alleviivatun...
- Toinen katsoja kysyy: “Sä annat iskun?” Vastaan: “Just. Nimen omaan. Teatterikieltä,
mahtavaa. Hienoa, että täällä on vanhoja konkareitakin. Kiitos. Okei.”
- Kerron, että toisella puolella paperia on pamfletti, joka kertoo, mitä olen tutkimukseni
tiimoilta tähän mennessä löytänyt. Totean, että se on jonkinlainen väite. Kehotan katsojia
lukemaan sillä aikaa, kun menen tuonne ja “kohta mä vaihdan kledjut tässä ja tota...”
- Pysähdyn portaille ja sanon: “Mä en nyt pysähtynyt tähän sen takia, että mä oisin jatkanu
tässä tätä höpöttelyä, vaan tää oli vaan tämmöne taidepaussi.”
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XXI
- Asettelen verhot. “Joo, okei.”
En puhu takista enkä auktoriteetista enää. En myöskään puhu jännittämisestä. Vaikutelma on
saman oloinen kuin kahdessa edellisessä: Lapsekas, kujeellinen, ei vakava, epämuodollinen.
Hillitty?
5. esitys: (1 min. 37 sek.) (Videolla ääni ei erotu.)
- ”Ovi on nyt lukossa. Te ootte ihan turvassa. Ei tarvii pelätä!”
- lisensiaatintutkimus
- teksti
- aloitus ja porraskommentti: ”Mä pysähdyn tässä kum mulla on ollu tapana pysähtyä
tässä.”
Lyhyin (joihinkin esityksiin vaikutti katsojien suuri määrä.) Vähiten höpinää ja vitsailua.
Nopea.
Vaikutelma on selkein, asiallinen, leikkisä, hillitty, joustava, tasavertainen Pohdin, onko
esittäjä rentoutunut. En puhu takista enkä auktoriteetista enää.
Ensimmäinen
ja
viimeinen
esitys
olivat
lähimpänä
toisiaan.
Tunnelma
vaikutti
syvällisemmältä kuin muissa.
Monologit
1. Tšehov: Andrei Jefimytsh
(Tämä teksti on ensimmäisessä esityksessä toisena kohtauksena.) Ensimmäisessä esityksessä
teen samat liikkeet kuin myöhemmin Szymborskan runossa, jonka vaihdan toiseksi toisessa
esityksessä. Kontakti vaikuttaa heikolta. Ilmeisesti jännitän. Aluksi tutkin tietokonetta enkä
katso yleisöön. Lampun alle mentyäni siirtelen valoa kaksi kertaa, vaikuttaa useammalta.
Puhenopeus on kiivas, välillä en saan selvää sanoista. Vaikutelma on hermostunut, levoton.
Toisessa esityksessä asettelen alussa verhot pois aukon edestä. (Teen sen esityksissä: 2.-5.)
Vaihdan vaatteet kuten ensimmäisessä: takana. Kehotan myöhästyneitä käymään peremmälle
ja ottamaan esitteitä. Käytän useita minuutteja oleskeluun ennen ensimmäistä sanaa.
Puherytmi on hitaampi kuin ensimmäisessä. Ensimmäinen repliikki tuntuu heti olevan
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XXII
oikeassa paikassa tilassa. Puhuminen syödessä vaikuttaa leppoisalta kuin Havukka-ahon
ajattelijalla. Tulkinta muuttuu selvästi ensimmäisestä versiosta, rauhoittuu. Tähän vaikuttaa
selvästi puhenopeuden hidastaminen. Ymmärrän tekstin paremmin kuin aiempia esityksiä
katsoessani.
Kolmannessa esityksessä jätän portsarin vaatteet päälleni kohtauksen ajaksi. Vaikuttaa, että
kohtaus käynnistyy heti ja sitä tuntuu helpommalta katsoa. Hyräilen esittäessäni. Osan puhun
kokonaan näkymättömissä. (Sitä ei tapahdu myöhemmissä esityksissä. Sitä kaipaan nyt.
Kokeilu on rohkea ja vaikuttaa luontevalta.) Reagoin ihmisiin paljon. Monologin lopussa
viimeiset sanat puhun kovalla äänellä, siitä tulee vaikutelma tunnekuohusta. Tulkinta
vaikuttaa on rennolta, jännityksestä ei näy häivääkään. Reagoin ihmisten nauruun. Näyttää
siltä, että esittäjä on liekeissä, yleisömäärä selvästi kiihottaa ja inspiroi esittäessä.
Neljännessä esityksessä (äänestä ei videolla saa selvää) istun kolmannen kerran kaiuttimen
päälle, käsi nojaa samalla tavalla viereiseen hyllyyn (esityksissä 2.-5.). Otan kiinni aukon
yläreunasta kuten ensimmäisessä esityksessä. Ei vaikuta epävarmalta tällä kertaa. Paiskaan
tietokoneen kannen kiinni samassa kohtaa tekstiä (esityksissä 3.-5.) Vaikutelma on vaisumpi
kuin kolmannessa esityksessä. Energiaa on ehkä vähemmän?
Viidennessä esityksessä hidastan liikenopeuttani, (joka on luontaisesti vilkas). Muutos on
voimakas, siitä syntyy vaikutelma vanhainkodin asukista tai mielisairaalan huumatusta
potilaasta. Liikkeiden ollessa hitaita alan katsoessani kiinnittää huomiota toimintani
yksityiskohtiin ja ihmetellä niiden merkitystä. Vaikutelma on silti miellyttävä. Tässä versiossa
vaihdan myös istumapaikkani kohtauksen alussa takaseinälle. Aseman muutos vaikuttaa niin,
että puhun suoraan kohti katsomoa. Tässä tapauksessa tausta vaihtuu ja etualalle nousee
kontaktini. Tilanne tuntuu saavan kokonaan erilaisen merkityksen. Kaikki tekoni vaikuttavat
tarkoituksellisilta. Aiempien versioiden leppoisa vaikutelma Havukka-ahon ajattelijasta
katoaa ja hahmo vaikuttaa synkemmältä henkilöltä. Vaikutelmaa ilmeisesti synnyttää tukkani,
jonka olen kammannut taakse (esityksissä 1.-4. tukka sekaisin porrössä.).
2. Szymborska: Suuri luku
(Ensimmäisessä esityksessä kohtaus oli ensimmäisenä.) Ensimmäisessä esityksessä en tehnyt
minkäänlaista muutosta alun esittelyn ja esityksen välillä. Vaikutelma hahmosta on rento ja
vapautunut eikä se näytä silmiinpistävän ahdistuneelta.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XXIII
Toisessa esityksessä vaihdoin tämän tekstin toiseksi. Tämä muuttaa selvästi tulkintaa. Tulen
verhon läpi ja aloitan istumalla portaille. Esitän koko tekstin siinä. Kaveri vaikuttaa
harkitsevaiselta ja ahdistuneemmalta kuin ensimmäisessä esityksessä. Hänellä näyttää olevan
vaikeampaa kuin ensimmäisessä esityksessä. Vaikuttaa, että tulkinta ei vielä ole kohdallaan.
Kolmannessa esityksessä käsi tulee ensin verhon läpi. Teen taiteellisia deklamoivia eleitä,
sytytän valon, seison jakkaralla. Katson katossa olevasta paperista tekstin jatkon. Yleisöstä
kuuluu naurua. Vaikuttaa siltä, että katsomossa reagoidaan harkittuihin asentoihin, eleisiin ja
puheen hitauteen. Tulkitsen hahmon koomiseksi. Näen, että esittäjä on tietoinen keinoistaan ja
valinnoistaan.
Neljännessä esityksessä (Äänestä ei saa tolkkua. Vika on nauhoituksessa. Keskivaiheilla ääni
alkaa kuulua paremmin.) hahmo on vakavampi kuin edellisessä versiossa. Uusi kokeiluni on
riisua housut tekstin jälkeen (Teen näin esityksissä 4.-5.). Heitän housut tikapuille. Ne
tipahtavatkin lattialle. Samalla yleisö nauraa.
Viidennessä esityksessä on uusi tukka: rasvainen, kammattu taakse, tästä syntyy vaikutelma
uudesta hahmosta. Päätän kokeilla pitää runossa silmäni mahdollisimman suurina auki, koska
oletin sen herättävän koomisen vaikutelman. (TPK 30.3.2002) (Johnstonen mielestä se
vaikuttaa ystävälliseltä. TPK 6.10.2000) Käsi työntyy verhon läpi. Lisään entistä pienempiä
liikkeitä. Tarkkuus vaikuttaa kasvavan. Lisään deklamoivia eleitä. Silmien auki pitäminen tuo
odottamaani hyväntahtoisuutta. Katson tässä versiossa paljon katsojia silmiin. Olen selvästi
kosketuksissa ilooni ja leikillisyyteeni. Katsojat hihittelevät kaiken aikaa. Saan vaikutelman
hyväntahtoisesta miehestä, joka tulee ulkoavaruudesta. (Mr Bean.)
Kaikissa runon versioissa on sama ilmiö: liikkeeni eivät häiritse. Viimeinen versio kosketti
myös itseäni. Näin, että itsessäni on myös hyvä puoli. Jokaisessa versioissa puheesta saa
selvää. Viimeinen versio on selkein ja parhaiten jäsentynyt.
3. Tshehov: Orlovski
Ensimmäisessä esityksessä otan tässä kohtauksessa housut pois ensimmäisen kerran.
(Esityksissä ensimmäisessä ja 3.) Seison tikkailla. Vaikutelma on hätäinen, iloinen ja
keimaileva. Täm tuottaa selvästi se, että huiskin kalsareilla.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XXIV
Toisessa esityksessä lähden portailta, nousen laatikolle seisomaan, sytytän valon seisoessani.
Yleisöä naurattaa välillä. Alun vaikutelma on ahdistunut, muuten levollinen. Tämä on kaikista
esityksistä erilaisin versio.
Kolmannessa esityksessä aloitan laatikolta alas astumalla vedän samalla lampun alas,
keimailen. Nostan laatikolle jalkani ja nojaan siihen. Lopuksi riisun housut. Istun laatikolle.
Vaikutelma on levoton.
Neljännessä esityksessä (Ääni on tallenteessa huono.) aloitan kuten kolmannessa esityksessä.
Olen riisunut housut ensimmäisen kerran ennen tätä kohtausta. Seison jakkaran vieressä,
nojaan siihen välillä jalallani. Loppuasema on lähes sama kuin ensimmäisessä. Siirryn siitä
samaan asemaan kuin kolmannessa, laatikolle keikistelemään. Vaikutelma on sympaattinen.
Viidennessä esityksessä on asemat samat kuin neljännessä. Aloitan ottamalla kontaktia
yleisöön. Tuntuu purkavan integriteettiä. Haluan ilmeisesti naurattaa. Mikään ei nouse esille,
esityksestä jää neutraali vaikutelma. Lopussa kiihotan itseäni nostaakseni tunnelmaani; liikun
enemmän. Haluan ehkä tuntea riemua. En ilmeisesti anna itseni ahdistua.
Kaiken kaikkiaan tässä monologissa tuntuu toteutuvan paradoksaalinen muutosteoria.
Toisessa esityksessä aloitan ahdistuneesti ja esitykseni muuttuu valoisaksi. Neljännessä
versiossa on samaa. Muissa versioissa on enemmän levottomuutta, niissä aloitan iloisesti.
4. Nummi: Neiti X: selostus
Ensimmäisessä esityksessä lähden tikkailta, tartun niihin kiinni ja pidän otteen tekstin
puoliväliin asti. Sitten menen polvilleni ja kierähdän makaamaan matolle (ainoan kerran).
Puherytmini on nopea, otsasuonet pullistuivat, lattialla maatessa kädet kouristuvat kauhoiksi
ja jalkateräni jäykistyvät. Saan vaikutelman hyvin ahdistuneesta kaverista.
Toisessa esityksessä aloitan laatikolla keikailemalla, nostelen jalkoja. Riisun housut (Ainoa
kerta tämän kohtauksen aikana.) ja siirryn tikkaille. Heitän housut pois ja tartun tikkaisiin.
Pidän koko ajan tikkaista kiinni. Vaikutelma on aluksi hilpeä ja vakavoituu tikkailla. Kaveria
näyttää stressaavan. Tulkinta on kuitenkin kevyempi kuin ensimmäisessä versiossa.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XXV
Kolmannessa esityksessä aloitan laatikolla keikkuen, heilutan jalkaa ja keimailen. Jään
istumaan. Hipelöin päätäni sormillani, varpaat pyörivät matolla. Välillä pudotan pääni polvien
väliin. Silloin ääneni kuulostaa itkuiselta. Ihmisiä naurattaa. Hivelen jalkojani ja varpaitani.
Yleisöä naurattaa. Vaikutelma on ahdistunut heti alussa. Hahmo näyttää olevan neuroottinen,
sietämätön hysteerikko.
Neljännessä esityksessä (Äänenlaatu on huono.) aloitan kuten kolmannessa. Puhelinsoitto
tulee monologin aikana. Sanon: “Anteeksi” ja siirryn verhon taakse. Vastaan takahuoneessa
puhelimeen. Palaan ja jatkan seisten. (Muistan ahdistuneeni, kun en palattuani muistanut
tekstin jatkoa.) Kävelen lähelle katsomoa, katson lattialle, tarkistan paperista kohdan, josta
jatkan, kun en muista jatkoa. Vääntelen käsiäni, katsomosta kuuluu hihitystä. Lopuksi puen
housut jalkaani. Hahmo näyttää epätoivoiselta kaverilta, joka esittää normaalia ja on samalla
loukkaantunut ja ylpeä. Tämä huvittaa katsoessani myös itseäni.
Viidennessä esityksessä aloitan isoilla kaarevilla liikkeellä, käsillä ja toisella jalalla. Siirryn
istumaan laatikolle. Vääntelen käsiäni ja hivelen jalkojani. Katsomossa hihitystä. Lopuksi
puen housut. Kuten edellisessä versiossa näyttää siltä kuin ahdistunut kaveri esittäisi
normaalia ja on oikeasti loukkaantunut ja ylpeä.
Kaiken kaikkiaan ahdistus on jokaisen version yleisteema, ne eivät muutu suuresti, vaikka
esityspaikka vaihtuu. Pohdin, estinkö esittäessäni tunnettani muuttumasta.
5. Tšehov: Versinin
Ensimmäisessä esityksessä aloitan lattialta. Ravistelen itseäni. Tikkaille. Puen housut. Istun
laatikolle. Alussa hahmo vaikuttaa epäilevän, kohta muuttuu levolliseksi ja iloiseksi lopussa
on kypsä aikuinen ihminen.
Toisessa esityksessä seison tikkaiden vieressä, pidän niistä kiinni. Otan itselleni hetken aikaa
ennen ensimmäistä repliikkiä kohtauksessa! Heilutan jalkaani ”ylpeänä”. Osun laatikkoon
takanani. Potkaisen sitä. Alan tehdä balettiasentoja. Aloitan puheen. Nousen tikkaille
istumaan. Saan vaikutelman pohdiskelevasta ajattelijasta.
Kolmannessa esityksessä puen housut ennen aloittamista. Kävelen tikkaiden viereen, siihen
nojaten heiluttelen toista jalkaa. Kiipeän ylös seisomaan. Näyttää siltä, että tämä kaveri haluaa
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XXVI
vakuutella. Loppu kuitenkin tuntuu aidolta: “Sääli sentään, että nuoruus on mennyt.”
Neljännessä esityksessä (Ääntä ei kuule.) seison tikkailla. En heilu enkä tee balettia.
Vaikutelma on selkeä ja neutraali.
Viidennessä esityksessä aloitan istuen kesken pukemisen. Nousen housut toisessa jalassa
tikkaiden viereen. Tulen sieltä eteen. Vaikutelma on elävä ja myös rauhallinen.
Kaiken kaikkiaan tulkinnan sävy ei mielestäni poikkea eri esityksissä paljoa. Eniten vaikuttaa,
mihin päätän edellisen kohtauksen, sen jälkeen teksti tuntuu rauhoittavan tulkintaa.
6. Talmud: Jos ei nyt milloin?
Ensimmäisessä esityksessä kierähdän laatikolta lattialle istumaan. Puhun kohti paikkaa, jossa
istuin laatikolla. (Vain ensimmäisessä esityksessä. Pelkäsin ehkä muistuttavan liikaa
terapiaistuntoa.) Vaikutelma on selkeä ja asiallinen. Asemien vaihto tuo mielikuvan kuin
keskustelisin itseni kanssa.
Toisessa esityksessä tulen tikkailta alas matolle seisomaan. Alan pukea housuja ennen kuin
aloitan puheen. Katson eteeni. Ryppy otsassa, katse alaspäin enimmän aikaa. Lopun jälkeen
hymyilen. Aivan kuin hahmo miettisi huolestuneena itsekseen.
Kolmannessa esityksessä Tulen tikkailta alas, otan kädellä kiinni niistä, otan rennon asennon:
jalka ristiin toisen eteen. Katson alas. Nostan katseen, sivelen leukaa. Lopuksi alan hymyillä.
Vaikutelma on elämänmyönteinen ja selkeä. Ilmeisesti ottamani aika ennen aloittamista
maadoittaa.
Neljännessä esityksessä (Ääni on erittäin huono. Sanoja ei erota.) seison tikkailla. Jatkan
melkein heti. Versininin jälkeen. Katson alas, pyyhkäisen nenää ja nostan katseen.
Vaikutelma on harkitseva, rauhallinen, päättäväinen, voimakas, jopa pyyteetön.
Viidennessä esityksessä seison Versininin jälkeen matolla kädet ristissä rinnalla. Katson
lattialle, rypistän kulmia ja alan puhua. Katson ympärilleni puhuessani. Otsaryppy häviää.
Puhuessani hivelen päätäni vasemmalla kädellä. Vaikutelma on harkitseva, elämänmyönteinen, utelias ja kiinnostunut muista ihmisistä.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XXVII
7. Shakespeare: Hamlet
(”Vastanäyttelijä” päätykatsomossa esityksissä: 1.-4.)
Ensimmäisessä esityksessä jatkan istualtani Talmudin jälkeen. Vaihdoin paikkaa matolla kuin
terapiaistunnossa. Katsoin paikkaa, jolla olin istunut. Käännyn katsomaan katsojaan, joka
lupasi lukea repliikit. Otan laatikon alleni ja tulen istumaan keskelle mattoa. Puhenopeus on
kiihkeä. Reagoin voimakkaasti yleisöön. Vaikutelma on elävä, luonteva ja rento.
Toisessa esityksessä seison Talmudin jälkeen matolla kuten ensimmäisessä versiossa. Otan
korin ja istun maton keskelle. Ensimmäistä versiota hitaampi puhe vaikuttaa miellyttävältä.
Reagoin vastanäyttelijään, samalla näytän itsestäni puolen, josta en pidä: arvostelua ja
ylimielisyyttä katsojaa kohtaan. Vaikutelma on synkempi kuin ensimmäisessä versiossa.
Esiintymistä on myös enemmän; deklamoivia eleitä, heilumista, jonka tulkitsen koomisuuden
tavoitteluksi. Ehkä eleet syntyvät jännityksestä. Hahmo vaikuttaa omahyväiseltä ja
itsetyytyväiseltä. Tähän vaikuttaa ehkä juuri deklamointi. Näen myös piilotettua arvostelua ja
ylimielisyyttä.
Kolmannessa esityksessä seison matolla Talmudin jälkeen. Katson ihmistä, jolla on teksti.
Puhun hänelle ja käyn makaamaan lattialle selkä häneen päin. Puhe muuttuu välillä
epäselväksi. Makaan polvet koholla. Reagoin voimakkaasti yleisöön ja ”vastanäyttelijään”.
Heilutan lantiota ylös alas. Huomaan samaa negatiivisuutta esittäessäni kuin toisessa
esityksessä ”vastanäyttelijää” kohtaan. Tätä en myöskään halua nähdä enää esittäessäni.
Vaikutelma on synkempi kuin ensimmäisessä versiossa; masentunut, ärtynyt, itsetyytyväinen,
jopa rivo. Näen piilotettua arvostelua ja ylimielisyyttä kuten edellisessä versiossa. Vaikutelma
tuntuu korostuvan tässä esityksessä maatessani lattialla.
Neljännessä esityksessä (Videolta ei erota puhetta lainkaan. Äänitys katkeilee.) tulen alas
tikkailta Talmudin jälkeen. Aloitan matkalla puheen, osoitan sormella ”vastanäyttelijää”.
Puhun hänelle, pidän samalla kiinni tikkaista, seison matolla. Käyn puhuessani makaaman
matolle kasvot tätä katsojaa kohti. Keskustelussa saan palautteen, että puhun liian nopeasti.
Makaan polvet koholla kuten kolmannessa versiossa. Heilutan lantiota ylös alas samalla
tavalla. Saan vaikutelman yhdentekevästä, rivosta, alentuvasta ja piiloaggressiivisesta
henkilöstä.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XXVIII
Viidennessä esityksessä jatkan suoraan Talmudin jälkeen. Osoitan puhuessani ”vastanäyttelijää”. Käyn istumaan matolle kasvoni “vastanäyttelijääni” kohti ja hymyilen. Pidän
lyhyen hengitystauon ennen kuin aloitan. Katselen ihmisiä puhuessani. Puhe kuulostaa
selkeätä ja vaikuttaa rauhalliselta. Muutan asentoa usein: muun muassa lootusasento, polvet
kohollaan toinen jalka ojennettuna sivulle. Tulkinta on täysin erilainen kuin muut tulkinnat.
Oletan, että kontakti muutti esitystä. Piilotettua arvostelua ja ylimielisyyttä ei näy. Minulle
syntyy katsoessa mielikuva kuninkaasta, hengenmiehestä, syvällisestä ajattelijasta ja
rauhanmiehestä kuin
gurusta. Liikutun itse katsoessani
viimeisen
version. Koen
koskettuneeni.
Kaikki tulkinnat ovat viihdyttäviä. Viimeinen koskettaa eniten ja ilahduttaa nähdä, että
minussa itsessäni on myös näkemääni rauhaa.
Loppuaplodit
1. esitys: (25 sek.)
Tulen kerran takaisin näyttämölle. Taputukset loppuvat ennen kuin poistuin näyttämöltä.
Sanon: “Kiitos.” Vaikutelma on asiallinen.
2. esitys: (24 sek.)
Tulen kerran takaisin näyttämölle. Kumarran syvempään kuin ensimmäisessä esityksessä.
Kädet roikkuivat nilkoissa. Keskeytän käsieleelläni taputukset. Jään sanomaan: “Kiitos.”
Vaikutelma on hillitty, leikkisä.
3. esitys: (39 sek.)
Tulen kaksi kertaa takaisin näyttämölle. Tässä kehittyy selvästi esiin komeljanttari: poistun
balettimaisella ristiaskeleella samalla pää painuksissa ranteita pyöritellen ja heitän
lentosuukkoja verhon raosta. Esittäjä vaikuttaa olevan narsisti, taiteilija ja pilailija.
4. esitys: (32 sek.)
Tulen kaksi kertaa takaisin näyttämölle. Välissä heitän lentosuukkoja verhon raosta. Toinen
kerta on asiallisempi ja kuitenkin leikillinen. Keskeytän taputukset. Kierrän lopuksi lampun
sammuksiin.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XXIX
5. esitys: (20 sek.)
Vire on samanlainen kuin kolmannessa esityksessä, teen samat eleet kuin neljännessä
esityksessä. Sammutan myös lampun. Vaikutelma on samanlainen kuin kolmannessa
esityksessä.
Kaiken kaikkiaan yleisvaikutelma on, että haluan esiintyä myös kiitoksissa. Ymmärrän hyvin
katsojan kommentin viimeisessä keskustelussa, että hän haluaa nähdä minut persoonana ilman
roolia.
OLLA JA ESITTÄÄ?
Liitteet XXX
Liite 7. Hahmoterapian historiaa
Metodin kehittämisen aloitti Etelä-Afrikassa 1930-luvulla lääkäri ja psykiatri Frederik S.
Perls yhdessä vaimonsa Laura Posner Perlsin kanssa. Molemmilla oli psykoanalyyttinen
koulutus. Perls pakeni vaimonsa kanssa natsi-Saksasta Etelä-Afrikkaan, jossa he perustivat
Etelä-Afrikan Psykoanalyyttisen Instituutin. Fritz Perls laati 1936 psykoanalyytikoiden
konferenssiin
Tsekkoslovakiassa
oraaliresistanssista
kirjoituksen,
jolla
hän
odotti
saavuttavansa arvostetun aseman psykoanalyyttisessa yhteisössä. Perlsin ideat torjuttiin ja
Freud tuskin puhui hänelle. Perlsit kehittelivät hahmopsykologian teorioita terapeuttisiksi
menetelmiksi. Perlsit olivat Euroopassa omaksuneet vaikutteita Wilhelm Reichin
vegetoterapeuttisesta kehoanalyysista, Jacob L. Morenon psykodraamasta, Edmund G. A.
Husserlin fenomenologiasta, eksistentialismista ja idän filosofioista. Lopullisen välirikon
psykoanalyyttisen yhteisön kanssa tuotti vuonna 1947 Perlsin julkaisema ensimmäinen kirja
Ego, Hunger and Aggression, jossa Perls selkeästi asettui psykoanalyysin keskeneräisyyksien
uudistajaksi. Perls myös käytti uusista metodeistaan nimeä: keskittymisterapia.
Perlsit muuttivat Yhdysvaltoihin. 1950-luvulla hahmoterapian kehittäminen laajeni
kollektiiviseksi yhteistyöksi, johon osallistuivat Perlsien kanssa muun muassa Paul
Goodman , Ralf Hefferline ja Isadore From. He yhdistivät psykologiaan taidetta, tanssia,
teatteria ja aikanaan radikaaleja (joskus anarkistisia) poliittisia sekä sosiaalisia ideologioita.
Lähteet:
Clarkson, P. & Mackewn, J. 1993: Fritz Perls. Sage Publications, London – Newburry Park –
New Delhi: 14-20.
Sinay, S. 1998: Gestalt for Beginners. Writers and Readers Publishing, New York: 35-50.
Suomen Hahmoterapiayhdistys -www-sivusto. Historia lyhyesti. Viitattu 6.3.2003. <
http://www.suomenhahmoterapia.fi/historia.html >