© Istockphoto Intiaanien monikulttuurinen Amerikka ✪ Teksti ja kuvat: Rani-Henrik Andersson, [email protected] ja Saara Kekki Istuimme helsinkiläisessä bussissa, kun kuulimme äidin ja kahden lapsen keskustelun. Nuorempi tytär kysyi intiaaneista, johon isoveli vastasi: ”Ei intiaaneja ole enää olemassa!”.Äiti totesi, että kyllä on, mutta he eivät elä samoin kuin 100 vuotta sitten, vaan kuten mekin. Ilahduimme äidin kommenteista. Kuinka usein olemmekaan kuulleet isoveljen ilmaisemia ajatuksia aikuistenkin suusta. Monille intiaaneja ei enää ole tai heidän odotetaan kulkevan hevosella ja sulkapäähineet päässään. Tässä artikkelissa tehdään lyhyt katsaus intiaanien nykyelämään kolmella eri alueella Yhdysvalloissa. I ntiaanit ovat olleet Suomessa viime aikoina kiitettävästi esillä. Heidän historiastaan ja elämästään on julkaistu akateemisia väitöskirjoja, tutkimuksia ja lukuisia artikkeleita. Huippuna oli vuoden 2009 Tampereen Vapriikki-museon Istuva Härkä ja hänen maailmansa –näyttely, joka keskittyi kuuluisan päällikön Istuvan Härän kautta tasankojen lakota (sioux)-intiaanien elämään. Silti monelle suomalaiselle intiaanit ovat vieläkin vieraita tai ainakin eksoottisia. Usein ei huomata, että intiaaneja on pelkästään Yhdysvalloissa edelleen kolmesta neljään miljoonaa ja eri intiaanikansojakin on 562. Pohjois-Amerikassa puhutaan yhä satoja eri kieliä ja intiaanien kulttuurit ovat hyvin erilaisia. Pohjois-Amerikka 10 oli monikulttuurinen jo paljon ennen valkoisen miehen saapumista. Tutkijat ovat jakaneet Pohjois-Amerikan intiaanikansat 10 eri kulttuurialueeseen sen mukaan, miten he ovat aikojen kuluessa saaneet elantonsa ja miten heidän kulttuurinsa on muodostunut. Jako palvelee lähinnä valkoisten tutkijoiden tarpeita. Silti se on käyttökelpoinen työväline. Intiaanit eivät ole koskaan ajatelleet itseään ”intiaaneina”, vaan kansoina. Useimmat kutsuvat yhä itseään nimellä, joka tarkoittaa ”ihmistä” tai ”oikeita ihmisiä”. Vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla on käytännön syistä syntynyt käsitys ”intiaaneista” yhtenäisenä ryhmänä, ja eräänlainen panintiaaninen ajattelu on yleistynyt. SUOMI-USA 1/2010 Luoteisrannikon tsimshianien kylä. Lankuista rakennettujen perinteisten talojen edustalla komeilee useita toteemipaaluja. Tämän päivän haidat ”eivät pelkää teknologiaa” rakentaessaan kanootteja ja toteemipaaluja. Vaikka monet intiaanit tänä päivänä ajattelevat kuuluvansa Amerikan intiaaneihin yleisesti, heille on tärkeää myös oma kansallinen identiteetti: he ovat lakotoja, cheyenneja, irokeesejä, cherokeeita tai haidoja. Heillä kaikilla on oma kielensä ja historiansa sekä monimuotoinen kulttuurinsa. He elävät nykyaikaa pyrkien samalla säilyttämään omat kulttuuriset arvonsa monikulttuurisessa Amerikassa. Lounaisalueen pueblot Aivan omanlaisensa intiaanikulttuurien keskittymä on syntynyt lounaisalueelle nykyisten Arizonan, Uuden Meksikon, Utahin ja Coloradon osavaltioiden alueelle. Jo tuhat vuotta sitten anasasazit, hohokamit ja mogollonit rakensivat suuria kaupunkeja, joista Coloradon Mesa Verde on ehkä parhaiten säilynyt kokonaisuus. Nykyisin kansallispuistoksi rauhoitetulla alueella kulkeminen on Luoteisrannikon kalastajien parissa jännittävää: jyrkässä kallioseinämässä saattaa yhtäkkiä erottaa koPerinteisesti Pohjois-Amerikan luoteisrannikon kansat ovat saaneet konaisen kylän rauniot. Matkailija ei voi olla hämmästelemättä näitä elantonsa merestä. Meri onkin ollut erinomainen vaurauden läh- rakennelmia. Näyttää aivan siltä kuin talot olisi rakennettu suoraan de, sillä nykyisen Oregonin pohjoisosista Alaskan pannunvarteen keskelle rinnettä, kun sekä ylä- että alapuolella on vain lähes pysulottuvalla kapealla rannikkovyöhykkeellä on asunut kymmeniä eri tysuoraa jyrkännettä. Raunioiden lisäksi näistä kulttuureista ei ole kansoja ja yhteensä jo 1700-luvun alkupuolella yli 200 000 hen- juuri jäänyt perimätietoa, mutta alueen nykykansat, kuten pueblot, keä. Luoteisrannikon tunnetuimpia ovat omaksuneet samankaltaisen kansoja lienevät makahit, haidat, rakennustyylin, jossa kylät muistshimshianit, tlingitit ja nuu-chahtuttavat yksittäisiä, monihuoneisia ”Intiaaneja on pelkästään Yhdysvalloissa rakennuksia. nulthit (nootka). Alueen kansoja on joskus kuUuden Meksikon Taos on puebedelleen kolmesta neljään miljoonaa ja lo-kylistä vattu myös lohen kansoiksi, mutta tunnetuin, sillä sinne eri intiaanikansojakin on 562.” he ovat pyytäneet suurilla kanoosyntyi jo 1900-luvun alussa taiteiteillaan myös valaita. Esimerkiksi lijayhteisö. Kylässä asuu nykyään Washingtonin osavaltion Olympian ympärivuotisesti noin 100 puebloa niemimaan makahit rakensivat aikoinaan jopa 40 metrin pituisia perinteisissä adobe(savitiili)-rakennuksissa, joskin itse kylä vaikanootteja tai ”laivoja”, joista käsin valaanpyynti oli mahdollista. kuttaa paljon vilkkaammalta lukuisien rihkama- ja taidekauppojen Nykypäivän makaheille on myönnetty erioikeus valaanpyyntiin. He sekä turistivirtojen vuoksi. Taosista parisataa kilometriä kaakkoon ovat kuitenkin pidättäytyneet laajamittaisesta pyynnistä ja harjoit- sijaitseva, jyrkän mesan laelle rakennettu Acoma oli mielestämme elävämmän tuntuinen kylä, vaikka siellä vakituisia asukkaita oli vain tavat valaanpyyntiä vain seremoniallisiin tarkoituksiin. Luoteisrannikon kansat ovat aina olleet erityisen tunnettuja ra- muutamia kymmeniä. Acoma on yhdessä hopien Oraibin kanssa kennustaidoistaan ja taiteestaan. Matkamuistomyymälöissä ympäri Yhdysvaltain vanhin yhtäjaksoisesti asuttu kaupunki. Kummassakin Amerikan mannerta nähtävät intiaaniesineet ovat huomattavan usein luoteisrannikon perinteeseen kuuluvia. Intiaanit rakensivat kotinsa suurista seetrilaudoista ja pystyttivät niiden eteen taidokkaita toteemipaaluja. Vastoin yleisiä käsityksiä toteemit eivät olleet – tai ole – uskonnollisia palvontakohteita, vaan historian kertomuksia. Niistä voi lukea kunkin suvun tai klaanin koko tarinan aina myyttiseen menneisyyteen saakka. Toteemeja ei myöskään rakennettu tai rakenneta missään muualla Pohjois-Amerikassa, ne ovat täysin luoteisrannikon intiaanien oma keksintö. Tänä päivänä alueen intiaanit pitävät tiukasti kiinni perinteistään. He kalastavat lohia, rakentavat kanootteja ja pystyttävät toteemeja tärkeiden tapahtumien kunniaksi. Haida Gwaiin saarilla asuvat haidat ovat elvyttäneet kanoottien rakentamisen taidon aivan viime vuosikymmeninä ja opastavat turisteja saarten eteläosien Gwaii Haanas- kansallispuistoon. Eräs ylpeä haida totesi vieraillessamme heidän mahtipontisessa kulttuurikeskuksessaan, että ”haidat eivät ole koskaan pelänneet teknologiaa.” Tämä oli vastaus erään Uuden Meksikon Taos on anasazien jälkeläisten pueblojen turistin esittämään kysymykseen – lähes moitteeseen – siitä, että kaupunki, jossa on asuttu yhtäjaksoisesti yli 1000 vuotta. Tänä nykyhaidat käyttivät kanootteja ja toteemipaaluja rakentaessaan päivänä kylässä asuu pysyvästi yli 150 henkeä ilman sähköä ja moderneja sähköporia ja sirkkeleitä. juoksevaa vettä. SUOMI-USA 1/2010 11 on asuttu yli 1 000 vuotta. Acomassa kuitenkin rakennetaan jatkuvasti, sillä se on lähiseudun pueblojen ”lomapaikka”, johon tullaan viettämään tärkeitä juhlia ja seremonioita. Monet seremonioista on tarkoitettu vain oman kansan koettavaksi, mutta sekä Taosissa että Acomassa on aika ajoin myös tilaisuuksia, joihin matkailija on tervetullut. Tämä lienee yksi tapa näyttää, että intiaanikulttuurit ovat voimissaan ja uudistuneet muun maailman mukana. Erityisesti Acomassa on komea kulttuurikeskus, jossa pysyvä näyttely esittelee asuinpaikan historiaa ja pueblokulttuuria. Molemmissa kylissä myös myydään innokkaasti paikallisia erikoisuuksia, kuten erilaisia käsityötuotteita ja ”intiaanitacoja”, rasvaisesta taikinasta valmistettuja paksuja ”lettuja”. Tacot lienevät tutuimpia meksikolaisten herkkuna, mutta tämäkin osoittaa, kuinka monikulttuurisesta alueesta on kyse. Esimerkiksi Arizonan väestöstä kolmannes on latinalaisamerikkalaista alkuperää ja roomalaiskatolilaisuus on suosituin uskonto. Intiaaniuskontojen kirjo on myös melkoinen ja ne yhdessä kristinuskon kanssa luovat melkoisen uskontojen sekamelskan. Koillisessa Arizonassa tähän kulttuuritaustaan oman lisänsä tuovat navajot, joiden reservaatti kattaa osia myös Utahista ja Uudesta-Meksikosta. Parinsadantuhannen navajon keskellä puolestaan elää noin 7 000 asukkaan hopi-yhteisö. Perinteisesti navajot ovat olleet paimentolaisia ja metsästäjiä, kun taas hopit ovat asuneet pysyvissä kylissä ja viljelleet muun muassa maissia. Tänäkin päivänä tämä kulttuurien ero näkyy selvästi. Omavaraisista kulttuureista ja itsehallinnosta kertoo myös matkailijalle haastava aikakäytäntö: navajot noudattavat kesäaikaa, kun taas muu Arizona ja hopi-maa pysyvät sen ulkopuolella. Kesäaikana hopi-kylät ovat siis tunnin ”jäljessä” ympäröivää navajo-maata. Oklahoman intiaanimaat Oklahoma on myös todellista intiaanialuetta, sillä jo 1830-luvulla Yhdysvallat päätti pakkosiirtää kaikki Mississippi–joen itäpuolella asuneet intiaanit länteen pois kasvavan valkoisen asutuksen tieltä. Tällä tavoin syntyi intiaaniterritorio ja siitä myöhemmin Oklahoman osavaltio. Täällä asuvat rinnatusten niin idän cherokeet, chickasawt, seminolet kuin lännen cheyennet, pawneet ja kiowatkin. Näin intiaaniterritoriosta ja Oklahomasta on tullut varsinainen intiaanikulttuurien sulatusuuni, missä intiaanit elävät rinnakkain myös valkoisten kanssa, sillä alueella ei ole - muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – reservaatteja. Silti intiaanikulttuurit ovat täälläkin säilyttäneet omaleimaisuutensa. Tosin tasankointiaanien sulkapäähine on korvannut monen cherokeen perinteisesti käyttämän ”turbaanin” juhla-asuna. Monet Oklahoman kansoista ovat myös onnistuneet säilyttämään kielensä. Cherokeeta esimerkiksi puhuu yhä lähes 20 000 henkilöä. Toisaalta pawneen puhujia on vain muutama, mutta heidän samoin kuin heidän sukulaistensa arikarojen kieltä yritetään elvyttää Pohjois-Dakotassa eri yliopistojen kanssa suunniteltujen kieliprojektien avulla. Kielet halutaan säilyttää ainakin seremoniakielinä, vaikka arkipäivän käyttökielenä säilyisi englanti. Oma kieli on monille intiaaneille tärkeä identiteetin kannalta ja erottaa heidät sekä valtaväestöstä että muista intiaaneista. Oklahomassa jos missä törmää monimuotoiseen ja elävään intiaanikulttuuriin. Suuret pow-wow-tanssit ja juhlat ovat arkipäivää samoin kuin vakavammat uskonnolliset seremoniat. Muun muassa pawneet ovat onnistuneet säilyttämään monia perinteisiä uskonnollisia seremonioitaan samalla, kun ovat omaksuneet monia yhdysvaltalaisuuden tunnusmerkkejä. Jokainen merkittävä seremonia aloitetaan ns. lippulaululla tai rukouksella, jolla kunnioitetaan tietysti jumalia, mutta myös Yhdysvaltain lippua. Pawneeiden, kuten monien muidenkin kansojen keskuudessa, isänmaallisuus on suuressa arvossa, ja esimerkiksi sotaveteraaneja kunnioitetaan suuresti. Heidän kauttaan perinteiset soturiseurat on myös elvytetty, ja usein pow-wow:t aloitetaan sotaveteraanien johtamalla sisääntulolla. Ulkopuoliselle voi olla toisinaan kovin hämmentävää, kun tapaa jonkun uskonnollisessa seremoniassa perinteiseen asuun pukeutuneena tanssimassa, laulamassa tai kiivaasti rummuttamassa, mutta seuraavana päivänä sama henkilö kävelee vastaan poliisin tai sheriffin asussa tai osallistuu katoliseen jumalanpalvelukseen. Intiaanimailla saa tänä päivänä liikkuessaan aimo annoksen amerikkalaista monikulttuurisuutta. Monikulttuurisuutta, jollaista ei missään muualla ole. ✪ Rani-Henrik Andersson on filosofian tohtori ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa. Saara Kekki on valmistunut Helsingin yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksesta filosofian maisteriksi. Oklahoman kiowien päälliköt käyttävät yhä perinteistä sulkapäähinettä, josta on tullut myös muiden kuin tasankointiaanien juhlaasu. 12 SUOMI-USA 1/2010
© Copyright 2024