© Istockphoto
Intiaanien
monikulttuurinen Amerikka
✪ Teksti ja kuvat: Rani-Henrik Andersson, [email protected] ja Saara Kekki
Istuimme helsinkiläisessä bussissa, kun kuulimme äidin ja kahden lapsen keskustelun. Nuorempi
tytär kysyi intiaaneista, johon isoveli vastasi: ”Ei intiaaneja ole enää olemassa!”.Äiti totesi, että kyllä on,
mutta he eivät elä samoin kuin 100 vuotta sitten, vaan kuten mekin. Ilahduimme äidin kommenteista.
Kuinka usein olemmekaan kuulleet isoveljen ilmaisemia ajatuksia aikuistenkin suusta. Monille
intiaaneja ei enää ole tai heidän odotetaan kulkevan hevosella ja sulkapäähineet päässään. Tässä
artikkelissa tehdään lyhyt katsaus intiaanien nykyelämään kolmella eri alueella Yhdysvalloissa.
I
ntiaanit ovat olleet Suomessa viime aikoina kiitettävästi esillä.
Heidän historiastaan ja elämästään on julkaistu akateemisia
väitöskirjoja, tutkimuksia ja lukuisia artikkeleita. Huippuna oli
vuoden 2009 Tampereen Vapriikki-museon Istuva Härkä ja hänen
maailmansa –näyttely, joka keskittyi kuuluisan päällikön Istuvan
Härän kautta tasankojen lakota (sioux)-intiaanien elämään.
Silti monelle suomalaiselle intiaanit ovat vieläkin vieraita tai ainakin eksoottisia. Usein ei huomata, että intiaaneja on pelkästään
Yhdysvalloissa edelleen kolmesta neljään miljoonaa ja eri intiaanikansojakin on 562. Pohjois-Amerikassa puhutaan yhä satoja eri
kieliä ja intiaanien kulttuurit ovat hyvin erilaisia. Pohjois-Amerikka
10
oli monikulttuurinen jo paljon ennen valkoisen miehen saapumista.
Tutkijat ovat jakaneet Pohjois-Amerikan intiaanikansat 10 eri
kulttuurialueeseen sen mukaan, miten he ovat aikojen kuluessa
saaneet elantonsa ja miten heidän kulttuurinsa on muodostunut.
Jako palvelee lähinnä valkoisten tutkijoiden tarpeita. Silti se on
käyttökelpoinen työväline. Intiaanit eivät ole koskaan ajatelleet
itseään ”intiaaneina”, vaan kansoina. Useimmat kutsuvat yhä itseään nimellä, joka tarkoittaa ”ihmistä” tai ”oikeita ihmisiä”. Vasta
1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla on käytännön syistä syntynyt
käsitys ”intiaaneista” yhtenäisenä ryhmänä, ja eräänlainen panintiaaninen ajattelu on yleistynyt.
SUOMI-USA 1/2010
Luoteisrannikon tsimshianien kylä. Lankuista rakennettujen
perinteisten talojen edustalla komeilee useita toteemipaaluja.
Tämän päivän haidat ”eivät pelkää teknologiaa” rakentaessaan
kanootteja ja toteemipaaluja.
Vaikka monet intiaanit tänä päivänä ajattelevat kuuluvansa Amerikan intiaaneihin yleisesti, heille on tärkeää myös oma kansallinen
identiteetti: he ovat lakotoja, cheyenneja, irokeesejä, cherokeeita
tai haidoja. Heillä kaikilla on oma kielensä ja historiansa sekä monimuotoinen kulttuurinsa. He elävät nykyaikaa pyrkien samalla säilyttämään omat kulttuuriset arvonsa monikulttuurisessa Amerikassa.
Lounaisalueen pueblot
Aivan omanlaisensa intiaanikulttuurien keskittymä on syntynyt
lounaisalueelle nykyisten Arizonan, Uuden Meksikon, Utahin ja
Coloradon osavaltioiden alueelle. Jo tuhat vuotta sitten anasasazit, hohokamit ja mogollonit rakensivat suuria kaupunkeja, joista
Coloradon Mesa Verde on ehkä parhaiten säilynyt kokonaisuus.
Nykyisin kansallispuistoksi rauhoitetulla alueella kulkeminen on
Luoteisrannikon kalastajien parissa
jännittävää: jyrkässä kallioseinämässä saattaa yhtäkkiä erottaa koPerinteisesti Pohjois-Amerikan luoteisrannikon kansat ovat saaneet konaisen kylän rauniot. Matkailija ei voi olla hämmästelemättä näitä
elantonsa merestä. Meri onkin ollut erinomainen vaurauden läh- rakennelmia. Näyttää aivan siltä kuin talot olisi rakennettu suoraan
de, sillä nykyisen Oregonin pohjoisosista Alaskan pannunvarteen keskelle rinnettä, kun sekä ylä- että alapuolella on vain lähes pysulottuvalla kapealla rannikkovyöhykkeellä on asunut kymmeniä eri tysuoraa jyrkännettä. Raunioiden lisäksi näistä kulttuureista ei ole
kansoja ja yhteensä jo 1700-luvun alkupuolella yli 200 000 hen- juuri jäänyt perimätietoa, mutta alueen nykykansat, kuten pueblot,
keä. Luoteisrannikon tunnetuimpia
ovat omaksuneet samankaltaisen
kansoja lienevät makahit, haidat,
rakennustyylin, jossa kylät muistshimshianit, tlingitit ja nuu-chahtuttavat yksittäisiä, monihuoneisia
”Intiaaneja on pelkästään Yhdysvalloissa rakennuksia.
nulthit (nootka).
Alueen kansoja on joskus kuUuden Meksikon Taos on puebedelleen kolmesta neljään miljoonaa ja lo-kylistä
vattu myös lohen kansoiksi, mutta
tunnetuin, sillä sinne
eri intiaanikansojakin on 562.”
he ovat pyytäneet suurilla kanoosyntyi jo 1900-luvun alussa taiteiteillaan myös valaita. Esimerkiksi
lijayhteisö. Kylässä asuu nykyään
Washingtonin osavaltion Olympian
ympärivuotisesti noin 100 puebloa
niemimaan makahit rakensivat aikoinaan jopa 40 metrin pituisia perinteisissä adobe(savitiili)-rakennuksissa, joskin itse kylä vaikanootteja tai ”laivoja”, joista käsin valaanpyynti oli mahdollista. kuttaa paljon vilkkaammalta lukuisien rihkama- ja taidekauppojen
Nykypäivän makaheille on myönnetty erioikeus valaanpyyntiin. He sekä turistivirtojen vuoksi. Taosista parisataa kilometriä kaakkoon
ovat kuitenkin pidättäytyneet laajamittaisesta pyynnistä ja harjoit- sijaitseva, jyrkän mesan laelle rakennettu Acoma oli mielestämme
elävämmän tuntuinen kylä, vaikka siellä vakituisia asukkaita oli vain
tavat valaanpyyntiä vain seremoniallisiin tarkoituksiin.
Luoteisrannikon kansat ovat aina olleet erityisen tunnettuja ra- muutamia kymmeniä. Acoma on yhdessä hopien Oraibin kanssa
kennustaidoistaan ja taiteestaan. Matkamuistomyymälöissä ympäri Yhdysvaltain vanhin yhtäjaksoisesti asuttu kaupunki. Kummassakin
Amerikan mannerta nähtävät intiaaniesineet ovat huomattavan
usein luoteisrannikon perinteeseen kuuluvia. Intiaanit rakensivat kotinsa suurista seetrilaudoista ja pystyttivät niiden eteen taidokkaita
toteemipaaluja. Vastoin yleisiä käsityksiä toteemit eivät olleet – tai
ole – uskonnollisia palvontakohteita, vaan historian kertomuksia.
Niistä voi lukea kunkin suvun tai klaanin koko tarinan aina myyttiseen menneisyyteen saakka. Toteemeja ei myöskään rakennettu
tai rakenneta missään muualla Pohjois-Amerikassa, ne ovat täysin
luoteisrannikon intiaanien oma keksintö.
Tänä päivänä alueen intiaanit pitävät tiukasti kiinni perinteistään.
He kalastavat lohia, rakentavat kanootteja ja pystyttävät toteemeja tärkeiden tapahtumien kunniaksi. Haida Gwaiin saarilla asuvat
haidat ovat elvyttäneet kanoottien rakentamisen taidon aivan viime
vuosikymmeninä ja opastavat turisteja saarten eteläosien Gwaii
Haanas- kansallispuistoon. Eräs ylpeä haida totesi vieraillessamme heidän mahtipontisessa kulttuurikeskuksessaan, että ”haidat
eivät ole koskaan pelänneet teknologiaa.” Tämä oli vastaus erään Uuden Meksikon Taos on anasazien jälkeläisten pueblojen
turistin esittämään kysymykseen – lähes moitteeseen – siitä, että kaupunki, jossa on asuttu yhtäjaksoisesti yli 1000 vuotta. Tänä
nykyhaidat käyttivät kanootteja ja toteemipaaluja rakentaessaan päivänä kylässä asuu pysyvästi yli 150 henkeä ilman sähköä ja
moderneja sähköporia ja sirkkeleitä.
juoksevaa vettä.
SUOMI-USA 1/2010
11


on asuttu yli 1 000 vuotta. Acomassa kuitenkin rakennetaan jatkuvasti, sillä se on lähiseudun pueblojen ”lomapaikka”, johon tullaan
viettämään tärkeitä juhlia ja seremonioita.
Monet seremonioista on tarkoitettu vain oman kansan koettavaksi, mutta sekä Taosissa että Acomassa on aika ajoin myös tilaisuuksia, joihin matkailija on tervetullut. Tämä lienee yksi tapa
näyttää, että intiaanikulttuurit ovat voimissaan ja uudistuneet muun
maailman mukana. Erityisesti Acomassa on komea kulttuurikeskus,
jossa pysyvä näyttely esittelee asuinpaikan historiaa ja pueblokulttuuria. Molemmissa kylissä myös myydään innokkaasti paikallisia erikoisuuksia, kuten erilaisia käsityötuotteita ja ”intiaanitacoja”,
rasvaisesta taikinasta valmistettuja paksuja ”lettuja”.
Tacot lienevät tutuimpia meksikolaisten herkkuna, mutta tämäkin
osoittaa, kuinka monikulttuurisesta alueesta on kyse. Esimerkiksi
Arizonan väestöstä kolmannes on latinalaisamerikkalaista alkuperää ja roomalaiskatolilaisuus on suosituin uskonto. Intiaaniuskontojen kirjo on myös melkoinen ja ne yhdessä kristinuskon kanssa
luovat melkoisen uskontojen sekamelskan.
Koillisessa Arizonassa tähän kulttuuritaustaan oman lisänsä tuovat navajot, joiden reservaatti kattaa osia myös Utahista ja Uudesta-Meksikosta. Parinsadantuhannen navajon keskellä puolestaan
elää noin 7 000 asukkaan hopi-yhteisö. Perinteisesti navajot ovat
olleet paimentolaisia ja metsästäjiä, kun taas hopit ovat asuneet
pysyvissä kylissä ja viljelleet muun muassa maissia. Tänäkin päivänä tämä kulttuurien ero näkyy selvästi.
Omavaraisista kulttuureista ja itsehallinnosta kertoo myös matkailijalle haastava aikakäytäntö: navajot noudattavat kesäaikaa, kun
taas muu Arizona ja hopi-maa pysyvät sen ulkopuolella. Kesäaikana hopi-kylät ovat siis tunnin ”jäljessä” ympäröivää navajo-maata.
Oklahoman intiaanimaat
Oklahoma on myös todellista intiaanialuetta, sillä jo 1830-luvulla
Yhdysvallat päätti pakkosiirtää kaikki Mississippi–joen itäpuolella
asuneet intiaanit länteen pois kasvavan valkoisen asutuksen tieltä.
Tällä tavoin syntyi intiaaniterritorio ja siitä myöhemmin Oklahoman
osavaltio. Täällä asuvat rinnatusten niin idän cherokeet, chickasawt,
seminolet kuin lännen cheyennet, pawneet ja kiowatkin.
Näin intiaaniterritoriosta ja Oklahomasta on tullut varsinainen
intiaanikulttuurien sulatusuuni, missä intiaanit elävät rinnakkain
myös valkoisten kanssa, sillä alueella ei ole - muutamaa poikkeusta
lukuun ottamatta – reservaatteja. Silti intiaanikulttuurit ovat täälläkin
säilyttäneet omaleimaisuutensa. Tosin tasankointiaanien sulkapäähine on korvannut monen cherokeen perinteisesti käyttämän
”turbaanin” juhla-asuna.
Monet Oklahoman kansoista ovat myös onnistuneet säilyttämään kielensä. Cherokeeta esimerkiksi puhuu yhä lähes 20 000
henkilöä. Toisaalta pawneen puhujia on vain muutama, mutta heidän samoin kuin heidän sukulaistensa arikarojen kieltä yritetään
elvyttää Pohjois-Dakotassa eri yliopistojen kanssa suunniteltujen
kieliprojektien avulla. Kielet halutaan säilyttää ainakin seremoniakielinä, vaikka arkipäivän käyttökielenä säilyisi englanti. Oma kieli
on monille intiaaneille tärkeä identiteetin kannalta ja erottaa heidät
sekä valtaväestöstä että muista intiaaneista.
Oklahomassa jos missä törmää monimuotoiseen ja elävään intiaanikulttuuriin. Suuret pow-wow-tanssit ja juhlat ovat arkipäivää
samoin kuin vakavammat uskonnolliset seremoniat. Muun muassa
pawneet ovat onnistuneet säilyttämään monia perinteisiä uskonnollisia seremonioitaan samalla, kun ovat omaksuneet monia yhdysvaltalaisuuden tunnusmerkkejä. Jokainen merkittävä seremonia
aloitetaan ns. lippulaululla tai rukouksella, jolla kunnioitetaan tietysti
jumalia, mutta myös Yhdysvaltain lippua. Pawneeiden, kuten monien muidenkin kansojen keskuudessa, isänmaallisuus on suuressa
arvossa, ja esimerkiksi sotaveteraaneja kunnioitetaan suuresti. Heidän kauttaan perinteiset soturiseurat on myös elvytetty, ja usein
pow-wow:t aloitetaan sotaveteraanien johtamalla sisääntulolla.
Ulkopuoliselle voi olla toisinaan kovin hämmentävää, kun tapaa
jonkun uskonnollisessa seremoniassa perinteiseen asuun pukeutuneena tanssimassa, laulamassa tai kiivaasti rummuttamassa,
mutta seuraavana päivänä sama henkilö kävelee vastaan poliisin
tai sheriffin asussa tai osallistuu katoliseen jumalanpalvelukseen.
Intiaanimailla saa tänä päivänä liikkuessaan aimo annoksen amerikkalaista monikulttuurisuutta. Monikulttuurisuutta, jollaista ei missään muualla ole. ✪
Rani-Henrik Andersson on filosofian tohtori ja Pohjois-Amerikan
tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa. Saara Kekki on valmistunut Helsingin yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksesta filosofian
maisteriksi.
Oklahoman kiowien
päälliköt käyttävät
yhä perinteistä
sulkapäähinettä, josta on
tullut myös muiden kuin
tasankointiaanien juhlaasu.
12
SUOMI-USA 1/2010