Kansantaloudellinen aikakauskirja - 93. vsk. - 1/1997 Talouspolitiikka ja lama* PEKKA AHTIALA professori Tampereen yliopisto 1 Aluksi Suomi kärsi 1990-luvun alkupuolella vuosisadan pahimmasta lamasta, jonka aikana bruttokansantuotteen kasvu ei ainoastaan pysähtynyt, vaan jopa bktn taso laski toistakymmentä prosenttia, työttömiä oli yli kaksikymmentä prosenttia työvoimasta, ja suuri osa työvoimasta uhkasi syrjäytyä työelämästä pysyvästi. Huomattava osa kansallisvarallisuudesta tuhoutui yritysten kaatuessa konkursseihin, ja moni kansalainen menetti koko omaisuutensa, minkä lisäksi monelle jäi suuret velat kannettavakseen. Puolella miljoonalla kotitaloudella oli häiriöitä luottojensa hoitamisessa. Maa koki ennennäkemättömän pankkikriisin. Onnen lahjat, jotka eivät sananlaskun mukaan muutenkaan käy tasan, jaettiin radikaalisti uudelleen sen lisäksi että niiden kokonaismäärä laski rajusti. * Tämä tutkimus kuuluu Yrjö Jahnssonin Säätiön rahoittamaan projektiin "Suomen talouskriisi: tausta, tapahtumat ja opetukset". Haluan esittää Yrjö Jahnssonin Säätiölle lämpimät kiitokset. Näin suuresta onnettomuudesta on opittava. Tämän esityksen. tarkoituksena on tarkastella laman aiheuttaneita tekijöitä ja niiden syy-yhteyksiä, jotta tulevaisuudessa vältyttäisiin samojen virheiden toistamiselta - sillä kuten tullaan huomaamaan, sellaisista lama pääasiassa paitsi aiheutui myös syveni ja pitkittyi. LamaJ? ymmärtämiseksi ei riitä, että tarkastellaan 1990-lukua, sillä lamaan johtaneet tapahtumat ajoittuvat sitä edeltäviin hulluihin vuosiin. Tämän murheellisen' tarinan keskeinen juoni on seuraava. Maassa toteutettiin talousreformiin kuuluvia toimenpiteitä ilmeisestikin näkemättä sitä kokonaisuutta, jonka ne muodostivat. Sinänsä hyvät luottokorkojen vapauttaminen ja yritysten kansainvälisten pääomaliikkeiden vapauttaminen toteutettiin samanai kåisesti, mikä on talousreformin kuolemansyntejä ja aiheuttaa hallitsemattoman luottoekspansion. Se käynnisti hullut vuodet, joiden seurauksena syntyi hallitsematon vaihtotaseen alijäämä. Se pakotti jarrutukseen, ja maa ajautui lamaan. Pankkikriisi olisi ilmeisesti sel!rannut jo tästäkin, mutta ilman hulluja vuosiakin 61 Artikkeleita - KAK 1/1997 se olisi todennäköisesti aiheutettu tavalla, jolla jarrutus toteutettiin. Vuonna 1989 toteutettiin näet raju rahapoliittinen äkkijarrutus, jolloin markkinakorot nousivat yhdessä vuosineljänneksessä neljä prosenttiyksikköä - toinen kuolemansynti. Kun maan talous oli vapaassa pudotuksessa, kiristettiin valtion taloutta ja rahapolitiikkaa sekä toteutettiin uudistuksia, jotka syvensivät lamaa. Tällä syöksyä jatkettiin vielä senkin jälkeen kun perusasetelma oli devalvaatioilla käännetty positiiviseksi - devalvaatioilla, joiden ajoitus oli puolestaan lähes ihanteellinen ja jotka onnistuivat erinomaisesti. Seuraavassa kerrotaan ja tulkitaan tämä murheellinen tarina pääpiirteissään. Ensin tarkastellaan hulluihin vuosiin johtaneita tapahtumia sekä itse näiden vuosien tapahtumia. Kolmas osa tarkastelee kellutusta ja sen jälkeisiä tapahtumia. Neljännessä osassa katsotaan tilannetta kentällä toimivan pankinjohtajan näkökulmasta. Viidennessä osassa verrataan· kriisiä vuoden 1975, lähtökohdiltaan vielä vaikeampaan kriisiin, josta kuitenkin selvittiin varsin vähällä. Viimeisessä osassa tarkastellaan tulevaisuuden näkymiä. 2 Hullut vuodet ja romahdus Koko 1980-luvun alkupuoli toteutettiin vaihtotaseen pitkän aikavälin kehitystä ajatellen liian inflatorisia palkankorotuksia, jotka osittain johtuivat liian ekspansiivisesta talouspolitiikasta, kuten kuviosta 1d näkyy. Jo vuonna 1985 oli selvästi nähtävissä, että vaihtotaseessa oli ongelmia, kun vaihtotasekierron parhaassa vaiheessa päästiin tuskin tasapainoon (kuvio 1e). Viranomaiset kuitenkin torjuivat tällaiset varoitukset, joissa myös ennakoitiin sittemmin koettu kehitys. (Ks. Ahtiala 1983:3, Uusi Suomi 19.2.1985 ja 20.2.1985). Vuosien 1986-87-vaihteen tienoilla Suomen 62 Pankki teki ratkaisevan virheen, kun se varoituksista huolimatta vapautti luottokorot, eli lopetti pankkien keskikorkosäännöstelyn, samanaikaisesti yritysten kansainvälisten pääomaliikkeiden kanssa. (Ks. Aamulehti 4.10.1987, Etelä-Suomen Sanomat 5.5.1988 ja Ahtiala 1974). Kuten hyvin tiedetään; tästä seuraa hallitsematon luottoekspansio. Niinpä pääoman nettotuonti kasvoi yksin vuonna 198727.5 mrd mk, mikä oli enemmän kuin koko rahaperusta (monetary base). Vuosina 1987-89 rahaperusta kasvoi nimellisesti (reaalisesti) 114 %, (82 %), Ml 28 % (9 %), M2 49 % (27 %), M3 60 % (36 %) ja kotimainen luotonanto 74 % (48 %).1 (Lähde: Bank of Finland Monthly Bulletin.) Tilannetta voidaan havainnollistaa tavanomaisella IS-LM-BP-kuviolla, jonka yhtälöt on esitetty liitteessä 1. Kuvion 2 pystyakselilla on korko (r) ja vaaka-akselilla kokonaistuotanto (Y). IS-käyrä on niiden pisteiden ura, jolla hyödykemarkkinat ovat tasapainossa, LM- ja BP-käyrien ollessa rahamarkkinoiden ja maksutaseen vastaavat käyrät. Tarjontapuolesta, joka on yksinkertaisuuden vuoksi jätetty kuviosta pois, on syytä todeta, että avoimen talouden kokonaistarjontakäyrä on nouseva myös reaalipalkkamallissa, (jossa työvoiman tarjonta on reaalipalkan funktio), joten kysyntäpuolen toimenpiteillä voidaan vaikuttaa kokonaistuotantoon. (Ks. Ahtiala 1984, 1987). Alkutilanteessa vuonna 1986 Suomen Pankki oli määrännyt korkokaton jolla kokonaistuotanto oli Y o. Potentiaalinen kysyntä oli tällä korkotasolla Y 2' mutta Y 2 - Y o oli pankkien luotonsäännöstelyllä säännöstelty pois. BPkäyrä oli joustamaton, koska pääomaliikkeet olivat säännösteltyjä, eikä LM-käyrällä siis ollut taipumusta liikkua kohti pitkän tähtäimen tasapainoa IS- ja BP-käyrien leikkauspisteessä. Kun korkokatot poistettiin, olisi talous siirtynyt IS- ja LM-käyrien leikkauspisteeseen r, Pekka Ahtiala tuotannon tasolle Y I ja korkotasolIe r l . Rahajärjestelmän liberalisointi on. siis ekspansiivinen toimi. Tämä johtuu lähinnä siitä, että koron nousu lisää rahan vaihtoehtoiskustannuksia eisäännöstellyille taloudenpitäjille. Nämä pienentävät rahabalanssejaan, mikä lisää rahan kiertonopeutta. 2 Jos kokonaiskysynnän halutaan pysyvän alkuperäisellä tasollaan, pitäisi rahapolitiikkaa kiristää niin, että LM-käyrä siirtyisi asentoon LM', jolloin korko olisi tasolla r2 • Jos finanssipolitiikka osallistuu sterilointiin, siirtyy IS-käyrä sisäänpäin, jolloin korko nousee vähemmän. Rahan kiristyksen sijaan Suomen Pankki vapauttikin ulkomaiset pääomaliikkeet, mikä aikaansai ulkomaisen pääoman tulvan maahan, siirtäen LM- ja BP-käyriä alaspäin ja tehden ne huomattavasti korkojoustavammiksi (K yhtälöissä (2) ja (3); liite 1) kuten äskeisistä luvuista näkyy. Interbank-korko laski 4 prosenttiyksikköä 8 prosenttiin vuonna 1987, Helibor-korkojen laskiessa hieman vähemmän (kuvio Ii). Seurauksena. ajauduttiin kohti kokonaiskysynnän tasoa Y 2 , kenties vielä sen oikealle puolelle. Näin asuntojen ja osakkeiden hinnat kaksinkertaistuivat ja kasinotalous pääsi vauhtiin kaikkine tunnettuine ilmiöineen (kuvio Ig). Myös palkankorotukset hypähtivät selkeästi muutenkin kestämättömältä tasoltaan, kuten kuvioista ld ja le näkyy. Teollisuuden suhteelliset yksikkötyökustannukset alkoivat voimakkaan nousunsa, mikä rapautti hintakilpailukykyä entisestäänkin ja pienensi vienti- ja tuonnin kanssa kilpailevan teollisuuden markkinaosuuksia (kuvio lh). 3 Asuntojen ja osakkeiden hintojen kaksinkertaistuminen lisäsi voimakkaasti kotitalouksien nettovarallisuutta. Tämä varallisuusvaikutus lisäsi vielä muutakin kulutusta, mikä suurensi osaltaan vaihtotaseen alijäämää kohti sitä yli 5 %:a BKT:sta, jossa se vuosina 1990-91 oli (kuvio lc).4 Vuosi vakavien varoitusten jälkeen (ks. esim. Etelä-Suomen Sanomat 5.5.1988) uskottiin keväällä 1989, että vaihtotaseen alijäämä oli menossa pois hallinnasta ja jopa sen rahoitus saattaisi olla vaarassa. Tuontia oli pakko rajoittaa. Kun finanssipolitiikan puolella ei ollut vaalien lähestyessä halua kiristykseen, tuli jarrutuksen pääpaino rahapolitiikan osalle. Suomen Pankki kiristikin sitä rajusti ja revalvoi markan 4 %:lla. Näin vain lähinnä LM-käyrä siirtyi voimakkaasti sisäänpäin, minkä seurauksena korot nousivat voimakkaammin kuin jos kiristys olisi tapahtunut sekä raha- että finanssipolitiikalla. Helibor nousikin kolmessa vuosineljänneksessä 6 prosenttiyksikköä 16 %:iin, vuoden 1989 viimeisen neljänneksen nousun ollessa 4 prosenttiyksikköä, mikä merkitsi monelle velalliselle luottokoron nousua 20 % :iin (kuvio lf). Näin raju kiristys olisi aiheuttanut pahaa tuhoa rahoitusjärjestelmässä, vaikka hulluja vuosia ei olisi ollutkaan alla. Markkinavetoisessa järjestelmässä katsotaan näet normaalisti, että markkinakorot voivat turvallisesti nousta enintään prosenttiyksikön vuosineljänneksessä ilman, että rahoituslaitokset joutuisivat kriisiin. Tuota nopeammalla kiristyksellä ajettaisiin erityisesti markkinoiden toiminnalle tärkeät obligaatiokauppiaat konkurssiin, rahoittavathan ne tyypillisesti 99 % salkustaan luotolla, mistä pääosa on peräisin päiväluottomarkkinoilta. Suomessa ei obligaatiokauppiaita ole samassa mielessä kuin kehittyneimmissä järjestelmissä. Sen sijaan niitä vastaavassa tilanteessa olivat SKOP ja useat säästöpankit, jotka olivat paljolti markkinarahan turvin voimakkaasti laajentaneet sekä (paljölti peruskorkosidonnaista) luotonantoaan että sijoitussalkkuaan. Niiden sijoituskalkyyleiltä - mikäli sellaisia oli - putosi pohja, ovathan sellaiset sijoitukset harvassa, 63 Artikkeleita - KAK 1/1997 jotka kestävät rahoituskustannusten nousun kuudella prosenttiyksiköllä puhumattakaan siitä että myös omaisuuden odotetut tuotot romahtivat. Niinpä yksin tällä toimenpiteellä olisi todennäköisesti sinetöity näiden rahalaitosten kohtalo sekä maan ajautuminen finanssikriisiin, kenties myös pankkikriisiin. Korkojen raju nousu oli paha yllätys myös reaalipuolen yrityksille, joiden rahoitusrakenne oli heikentynyt suurten investointien vuoksi. Niillä oli jo muutenkin ongelmia. Avoimen sektorin yritykset kamppailivat kustannusten noustua kannattavuuden, ja suljetun sektorin yritykset myöhemmin kysynnän laskun aiheuttamien ongelmien kanssa. Suomen Pankki oli näet tällä välin sallinut luottokorkojen sitomisen markkinakorkoihin. Siten uuden luotonannon kallistumisen lisäksi myös aikaisemmin otettujen luottojen korot nousivat rajusti. Tähän taloudenpitäjät eivät ilmeisestikään olleet varautuneet. Ennen, kiinteäkorkoisuuden tai peruskorkosidonnaisuuden aikana, korot olivat näet enimmillään liikkuneet kaikkiaan vain prosenttiyksikön verran ylös tai alas. Yritysten rahoituskustannukset siis räjähtivät samalla kun tulot romahtivat. Seurasi rahoituskriisejä, joista useat johtivat omaisuuden pakkomyynteihin ja konkursseihin. Tämä painoi markkinahintoja, mikä johti uusiin vakuusongelmiin jatkaen kierrettä. Seurauksena varallisuus arvot romahtivat puoleen eli hulluja vuosia edeltäneelle tasolle (kuvio 19). Erityisesti asuntojen hintojen romahdukseen ei oltu varauduttu, olivathan asunnot olleet turvallisia sijoituksia, joiden hinnat olivat liikkuneet lähinnä vain ylöspäin ja joita oli markkinoiden. vapauduttua hankittu pitkälti velkarahalla. Varallisuusarvojen lasku johti huomattavaan netto varallisuuden laskuun. 5 Tämä supisti kulutusta. Näin säästämisaste nousi hullujen vuosien alhaiselta tasoltaan. Kun pankkien 64 luottotappiovaraukset on mitoitettu satunnaiseikä systeemiriskin mukaisesti, johtivat maksuja vakuusongelmat pankkikriisiin. Työllisyys heikkeni nopeasti ja valtion talous meni pahasti alijäämäiseksi verotulojen laskettua, työttömyysavustusten noustua ja myöhemmin - pankkituen kustannusten lisäännyttyä (kuviot 1a ja 1b). Finanssipolitiikkaa alettiin kiristää vasta vaalien ·1991 jälkeen työttömyyden noustua hälytysrajalle. Lisäksi Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991, vienti sinne romahti laskien vientituloja kahtena vuonna peräkkäin noin 6 % kumpanakin, mikä oli yhteensä vajaat 3 % kansantulosta. Myös meille tärkeät Ruotsi ja Englanti olivat hinnoitelleet itseään ulos markkinoilta, ja niissä taloudellinen kasvu hidastui. Vaikka Suomessa puhutaankin kansainvälisestä lamasta, kävi läntisten vientimaittemme teollisuustuotannon kasvu vain kahtena vuonna miinuksen puolella, ja silloinkin niukasti (kuvio 1j). Nämä ulkopuoliset häiriöt iskivät Suomen talouden ollessa jo vapaassa pudotuksessa. Niiden hoitaminen siedettävällä työttömyydellä olisi normaalikuntoi selle Suomelle onnistunut. 6,7 Vientitulojen lasku - sekä ulkoisista syistä että kilpailukyvystä johtuen- pakotti vaihtotaseen johdosta lisäkiristykseen talouspolitiikassa, kun normaalitilanteessa sitä olisi pitänyt löysätä ja ylläpitää työllisyyttä. BKT laskikin yli 13 % eli 20 % alle potentiaalitasonsajääden tuolle tasolle pariksi vuodeksi (kuvio 1a).8 Laman syveneminen aiheutti lisää konkursseja, joissa työpaikat tuhoutuivat lopullisesti. Näin uudet työpaikat joudutaan myöhemmin rakentamaan normaalilla kasvulla, mikä on huomattavasti hitaampaa kuin normaalin taantuman jälkeen, jolloin vain kapasiteetin käyttöaste on laskenut kapasiteetin tuhoutumatta. Siten myös tuotantokapeikkoihin joudutaan jo korkeallakin työttömyysasteella seuraavan nousun aikana. Pekka Ahtiala Työttömyysaste pysyy näin korkealla pitkälle eteenpäin sen lisäksi että jo laskun aikana menetettiin tuotantoa ja aiheutettiin inhimillisiä kärsimyksiä mm. työttömyyden muodossa. Maa oli vaikeassa finanssikriisissä, joka oli täPän asti noudattanut finanssikriisin klassista kaavaa _. korkojen nousu - varallisuusarvojen romahdus - yleinen epävarmuus - lisääntyneitä kielteisen valikoitumisen ja moraalisen riskin ongelmia. Seurauksena kansantulon lasku, mikä pahentaa mainittuja ongelmia ja johtaa kansantulon lisälaskuun. Finanssikriisiin usein liittyvältä pankkipaniikilta ja pankkijärjestelmän romahdukselta sentään vältyttiin, kun eri viranomaiset ensin antoivat sitoumuksia ja perustivat Valtion vakuusrahaston, ja lopulta kun eduskunta päätti helmikuussa 1993 ponnesta, jonka mukaan pankkien tallettajien saamiset turvataan kaikissa olosuhteissa. Tämä olisi riittänyt pankkipaniikin torjumiseen, onhan sen kannalta ratkaisevaa' että tallettajat uskovat varojensa olevan turvassa. Lisäksi pankkien osakkeenomistajille annettiin hintatakuu, jolla taattiin osakkeille minimihinta Valtion vakuusrahastOI~ lupauksella, että "pankkiosakkeita ei nollata" . Tämä oli melkoinen tulonsiirto pankkiosakkeiden omistajille. Muuta ei rahoitusjärjestelmässä pitkään aikaan tehtykään, mikä mahdollisti kaiken sen moraalisen riskin ja kielteisen valikoitumisen aiheuttaman toiminnan, joka on rahoituskriisilIe ominaista ja jota käsitellään myöhemmin. Tämä lisäsi veronmaksajien osalle tulevaa laskua tuntuvasti. Finanssikriisi johtaa velkadeflaatioon, jos tapahtuu odottamaton hintatason lasku, mikä nostaa reaalikorkoa ja saa taloudenpitäjät vähentämään kulutustaan ja investointejaan hoitaakseen velkoj aan. Tämä painaa kansantuloa ja jatkaa kierrettä. Hintataso, erityisesti tässä relevantit tuottajahinnat, laskikin muutamana vuosikymmenen alkuvuonna entYIsesti, kun otetaan huomioon, että hintaindeksit liioittelevat hintatason nousua 1-2 prosenttiyksikköä vuodessa, koska ne eivät ota huomioon hyödykkeiden laadullista paranemista. Deflatorinen vaikutus saatiin myös valtion säästöohjelmista: valtion menojen supistus ja verojen korotukset vähensivät taloudenpitäjien kassavirtaa. Koko 1990-luvun alun yritysten ja kotitalouksien käyttäytyminen onkin ollut tyypillistä velkadeflaatiokäyttäytymistä - huomio on kiinnitetty "taseen tervehdyttämiseen". Tähän liittyi vielä luottolamankin aineksia, kun pankit kiristivät vakuusvaatimuksiaan. Vaikuttaa siltä, että viranomaiset eivät riittävästi tiedostaneet velkadeflaation tuhoisuutta antaessaan maan olla vuosikausia velkadeflaation rajoilla. Samaan viittaa myös deflaatioratkaisun yritys, johon palataan myöhemmin. 9 3 Kellutus Vielä vuoden 1991 lopulla Suomen Pankki harjoitti yliarvostetun markan politiikkaa kutsuen sitä "vakaan markan politiikaksi". Se oli mm. vastustanut kesäkuussa markan ECU-kytkennän yhteydessä voimakkaasti vaadittua devalvaatiota. Tämä oli kuitenkin perusteltua. Silloin näet ammattiliitot vaativat, että reaalipalkkoja ei saa alentaa. Kuitenkin reaalipalkkojen lasku on edellytys reaalisen valuuttakurssin, so. hintakilpailukyvyn paranemiselle devalvoitaessa, kuten liitteestä 1 ilmenee. Sen sijaan marraskuussa puhuttiin enää nimellispalkoista. Onneksemme markkinavoimat voittivatkin marraskuussa aiheuttaen pakkodevalvaation lähes ihanteellisesti ajoitettuna - vain metalliliiton vaalit kuukautta myöhemmin hankaloittivat tilannetta. Ilman devalvaatiota korkea korko ja yliarvostettu markka olisivat johtaneet kenties 700 000 työttömään pitkäksi aikaa. Oli onni, 65 Artikkeleita - KAK 1/1997 että yritetty "sisäinen devalvaatio", mikä oli deflaatioratkaisu, epäonnistui, onhan deflaatio niin tuhoisa, ettei sitä ole missään 1930-luvun jälkeen tietääkseni yritetty (vastaavista pohdinnoista vuoden 1975 kriisissä, ks. Ahtiala 1993:3). Uusi kellutus tapahtui syyskuussa 1992. Sen jälkeen Suomen Pankki piti korkoa ylhäällä vastaten alentamisvaatimuksiin sillä, että koron alentaminen johtaisi markan lisädevalvoitumiseen. Näin tapahtuisi kuitenkin vain, jos pääomanliikkeet olisivat täysin korkojoustavia ja markan riskipreemio, so. riski, että markka devalvoidaan, olisi pysynyt muuttumattomana senkin jälkeen kun tuo devalvaatio (tai depresiaatio) oli tapahtunut (ks. liite 4). Kun tämä julkisesti sanottiin (ks. esim. Kauppalehti 12.10.1992), Suomen Pankki löysäsikin rahapolitiikkaa nopeasti Helibor-koron laskiessa yli viisi prosenttiyksikköä lähelle 10 prosentin tasoa. Ennen löysäystä bruttokansantuotteen yli 10 %:n lasku yhdistettynä huippukorkeaan korkoon olikin niin tappava yhdistelmä, että se vei monen perustaltaan terveenkin yrityksen suuriin vaikeuksiin. Vaikeudet taas kaatuvat korostuneina pankkien päälle. liman tätäkin häiriötä kohtuuden rajat oli ylitetty moneen kertaan. Perusasetelma oli nyt käännetty. Vaihtotaseen' toimintavapautemme perimmäisen rajoitteen, näkymät olivatkin hyvät, kiitos myös· devalvaatioiden yhteydessä tehtyjen tupo-ratkaisujen - vaikka devalvaatiot aiheuttivat pahoja kertaluonteisia vaikeuksia niille valuuttaluottoja ottaneille talouksille, joilla ei ollut vastaavia valuuttatuloja. 10 Vuoden 1993 alussa sekä edellisen että saman vuoden devalvaatiot lisäsivät molemmat vientiä ja vähensivät tuontia jälkimmäisen devalvaation kohdalla ns. J-käyrä-ilmiötä ei esiintynyt, koska kauppatase oli silloin ylijäämäinen, ja vaikutus oli normaalia nopeampi lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutus- 66 ten vahvistaessa tOISIaan (ks. Ahtiala 1983). Silti koko vaikutusten läpimeno vei aikansa markkinoita on helppo hävitä ja vaikea voittaa. Lisäksi laman aikana kuolleet yritykset olivat poissa kapasiteetista, joten paluuta entiselle kasvu-uralle ei ole. Joka tapauksessa kun perusasetelma oli käännetty positiiviseksi, olisi viennin elpymistä odoteltaessa pitänyt pyrkiä estämään tarpeettomat, mm. konkurssien muodossa syntyvät vahingot. (ks. esim. Aamulehti 24.12.1991) Edellytykset vahvalie hintakilpailukyvy lle olivat hyvät myös tulevaisuutta ajatellen. Suomen suhteelliset työvoimakustannukset - 30 % alhaisemmat kuin vuosien 1970-1990 keskiarvo (kuvio ld) - antavat kuitenkin tilanteesta harhaisen kuvan. Nyt tarvitaan enemmän hintakilpailukykyä kuin ennen. Helposta viennistä entiseen Neuvostoliittoon on 20 miljardia markkaa pois, vaikkakin osa siitä siirtyi nopeasti länteen ja osa tullee aikanaan takaisin Venäjän olojen vakiinnuttua.· Lisäksi ulkomaisen velan korot ovat 20 miljardia markkaa vuodessa, eli kaksinkertaiset vertailuajankohdan keskiarvoon nähden. Näin kauppa- ja palvelutaseen ylijäämän pitäisi olla lähellä 20 miljardin markan tasoa, jotta ulkomaisen velan rasitus ei nousisi suhteessa velanhoitokykyyn (ks. liite 3). Lisäksi haluamme vaihtotaseemme kuntoon korkealla työllisyyden tasolla, mikä merkitsee tuonnin nousua parikymmentä miljardia markkaa ja nostaa hintakilpailukykyvaatimusta edelleen - huomattavan osan kasvusta on tultava avoimelta sektorilta. Nämä seikat huomioon ottaen vaihtotase on edelleen kriittinen tekijä, joka rajoittaa kotimaisen kysynnän elvytysmahdollisuuksia pitkällä tähtäyksellä. Toipumisen aikana tehtiin runsaasti toimenpiteitä, jotka syvensivät lamaa ja aiheuttivat konkursseja vahingoittaen maata pitkälle tulevaisuuteen. Valtiontalouden alijäämän supista- Pekka Ahtiala minen oli näet 1990-luvun alkupuolella finanssipolitiikan ylimmäinen tavoite· ja se ylläpiti kansantalouden syöksykierrettä seuraavalla tavalla. Alijäämän kasvaessa valtio kiristi verotusta tai karsi menojaan, mikä lisäsi työttömyyttä ja alensi verotuloja, lisäten työttömyysavustuksia ja konkursseja sekä johtaen pankkien luottotappioiden lisääntymiseen. Onkin mahdollista, että laman aikana verojen kiristys johti valtiontalouden absoluuttisenkin alijäämän kasvuun ja uusiin veroihin niiden vahinkojen lisäksi, mitä sillä kansantaloudessa muuten aiheutettiin. Joka tapauksessa se johti valtion velan BKT-suhteen nousuun eikä laskuun, kuten liitteessä 2 osoitetaan. Sillä ei siis saavutettu asetettua tavoitetta. (ks. Aamulehti 15.12.1992).111213 Lähtökohtana valtiontalouden saneerauksessa pidetään näet normaalisti, että valtion menojen supistuksen kysyntävaikutukset eliminoidaan löysäämällä muuta politiikkaa, esim. rahapoliittisen löysäyksen elvyttäessä investointeja sekä valuuttakurssin kautta kauppatasetta. Nyt rahapolitiikkaa löysättiin vasta vuonna 1996. Vuoteen 1993 kireys oli tarpeen vaihtotaseen vuoksi ja kansainvälisten luottomarkkinoiden rauhoittamiseksi, koska tarkoituksena olikin kokonaiskysynnän ja sen myötä tuonnin pienentäminen. Sen sijaan loppuvuodesta 1993 eteenpäin sitä ei voi sillä perustella. 14 Korkoja nostettiin vielä syksyllä 1995, jolloin ne olivat 6 prosentin tasolla. Joskin pieni nosto oli paikallaan viestinä tupo-neuvottelijoille, se tapahtui kovin korkealta tasolta. Tämä aiheutti osaltaan kasvun hidastumisen seuraavan vuoden alkupuolella. 15 Suomen Pankki ilmoittikin olevansa kiinnostunut vain inflaatiosta, mikä toki on tärkeä tavoite erityisesti hintakilpailukykyä ajatellen, mutta silloin vaarana oli pikemminkin deflaatio. Vuonna 1996 korkoja vihdoin alennettiin 3 %:in tuntumaan. In- vestoinneille tärkeät pitkät korot sen sijaan pysyttelivät korkeammalla. Ne eivät vastoin Suomen Pankin käsitystä kuitenkaan ole nekään sen ulottumattomissa, vaan niitä voidaan alentaa ns. twist-tekniikalla, eli ostamalla pitkiä papereita ja myymällä lyhyitä. Valtiolla olisi erityisiä syitä osallistua siihen siirtymällä emittoimaan lyhyitä papereita, voisihan se näin myös alentaa velkansa kustannuksia sekä edesauttaa lyhytaikaisten papereiden markkinoiden kehittymistä. (Ks. Aamulehti 15.12.1992.) Reaalikoron lasku oli tärkeä myös siksi, että alentaessaan yritysten rahoituskuluja se hillitsee konkurssiaaltoa ja auttaa myös sitä kautta pankkija työttömyyskriisin hoitamisessa. Talouden tervehdyttämistä vaikeuttaa Euroopan rahaliitto - kriteerien aikataulu - valtiontalouden alijäämän tulisi vuonna 1997 olla enintään 3 % ja julkisen bruttovelan enintään 60 % bruttokansantuotteesta. Kummankaan vaatimuksen kohdalla ei tulle vaikeuksia, mutta niiden vuoksi valtiontaloutta on pidetty kireämpänä kuin olisi ollut tarpeen, koska on uskottu, että mainittuja suhteita parannetaan valtiontaloutta kiristämällä. Kuitenkin ED-maiden kireä finanssipolitiikka on lisännyt työttömyyttä kaikkialla ED:ssa, kun sen kysyntävaikutusta ei ole eliminoitu rahapolitiikalla. Näin maat lisäksi sysäävät kontraktiivisia impulsseja toisilleen. 4 Holtittomien pankinjohtajien ja velallisten syytäkö? Pankinjohtajat ja velalliset on leimattu laman ja pankkikriisin syyllisiksi, onpa heitä haastettu oikeuteenkin. Kun valtuuksia on ylitetty ja , syyllistytty selvään varomattomuuteen tai jopa korruptioon,. on tämä tietysti paikallaan. Kuitenkin kun olosuhteissa tapahtuu näin radikaali huononnus, myös moni hyvältä ja turvalliselta 67 Artikkeleita - KAK 1/1997 näyttänyt projekti epäonnistuu. Tämä on syytä ottaa huomioon, kun arvioidaan pankinjohtajien ja velallisten toimintaa heidän harkintavaltansa puitteissa. Kentällä toimivan pankinjohtajan ja pankin asiakkaan näkökulmasta vuonna 1989 kaikki näytti menevän loistavasti. Suomi oli Pohjolan Japani. Osakekurssit ja asuntojen hinnat olivat korkealla ja nousivat, mikä ylläpiti odotuksia nousun jatkumisesta. Pankeilla oli runsaasti likviditeettiä, jolle oli maksettava korkoa ja joka piti saada tuottamaan. Kilpailu asiakkaista oli kova. Pankinjohtaja tiesi, että ellei hän anna runsaasti lainaa edullisin ehdoin, toinen pankki kyllä antaa ja asiakas menetetään sinne. Varsinkin säästöpankkiryhmän aggressiivinen laajentuminen aiheutti huolta. Tilanne johtui siitä, että pankeilla oli yhteensä paljon enemmän likviditeettiä kuin mitä tasapainoinen taloudelli nen kehitys olisi edellyttänyt, ja se johti paitsi varallisuusarvojen räjähdykseen myös yleisen hintatason nousuun. Kun pankinjohtaja oli aina ennen ollut asiakkaittensa hankintojen jarruna, otti hän nyt aktiivisesti yhteyttä ja suorastaan tyrkytti lainaa. Asiakkaat olivat aina uskoneet hänen arvioihinsa investoinnin kannattavuudesta, eikä heillä ollut syytä epäillä niitä nyt varsinkaan kun ne kerrankin olivat optimistisia ja näyttivät osuvan oikeaankin. Ihmiset ostivat asuntoja, osakkeita ja muita hyödykkeitä odottaen, että hinnat nousevat, ja rahoittivat poikkeuksellisen suuren osan hankinnoistaan lainalla uskoen, että hinnan nousu alentaa lainarahoituksen osuuden nopeasti normaalitasolle. Varsinkin aina turvallisia asuntoja ostettiin velkarahoituksella. Lisääntynyt kysyntä aiheutti hintojen nousua, mikä ruokki odotuksia hinnannousun jatkumisesta. Niinpä uusi asunto ostettiin ennen kuin vanha myytiin, koska asuntomarkkinoilla oli myyjän markkinat.· Näin rakennus- ja muunkin 68 suljetun sektorin teollisuuden tuotanto kasvoi voimakkaasti ja se kärsi resurssipulasta. Vuoden 1989 viimeisellä neljänneksellä Helibor nousi 4 prosenttiyksikköä 16:een prosenttiin, mikä romahdutti pörssikurssit ja lamautti asuntokaupan. Moni asunnon ostaja jäi kahden asunnon loukkuun, ja vakuusongelmat nousivat esiin erityisesti kun nyt alettiin odottaa asuntojen hintojen laskevan. Myös kokonaiskysyntä kääntyi laskuun - mihin toimenpiteellä pyrittiinkin. Taloudenpitäjien kassavirta heikkeni ja moni investointi, joka nousun aikana näytti terveeltä, osoittautuikin sairaaksi, kun kysyntää ei sen tuotannolle ollutkaan. Tämä osui erityisen voimakkaasti rakennusteollisuuteen. Sen tuotteiden kysyntä romahti, ja sille jäi käsiin suuri valmistuneiden asuntojen varanto, josta aiheutui huippukorkeat korkokustannukset. Seurasi pakkolikvidointeja, jotka kiihdyttivät hintojen laskua ja johtivat myöhemmin konkursseihin. Pankit joutuivat kielteisen valikoitumisen ja moraalisen riskin alaisiksi. Edellinen merkitsee, että koron noustua turvallisimmat lainanhakijat jättäytyvät pois, koska heidän projektinsa ei enää ole kannattava, ja jäljelle jäävät riskipitoisimmat hakijat. Moraalinen riski puolestaan merkitsee, että koron noustua asiakas saa kiihokkeen sijoittaa riskipitoisempaan kohteeseen kuin lainaa hakiessa oli puhetta, erityisesti kun luottoa tarjottiin kyselemättä liikoja. Saahan hän pitkälle vivutun projektin onnistuessa voiton itselleen, kun taas epäonnistumisen kustannukset kantaa pääasiassa pankki. Myös pankinjohtaja altistuu moraaliselle riskille. Kun pankki normaalitilanteessa aktivoi luottotappionsa niiden synnyttyä luottotappiovarauksesta, oli tappioita nyt niin paljon, että pankinjohtaja alkoi pelätä pankkinsa tuloksen ja lopulta solvenssinkin puolesta. Hän sai kiihokkeen estää luottotappion näkyminen pankin tuloksessa ja rahoitta~ erääntyneet lainan korot Pekka Ahtiala uudella lainalla tarkoituksella kirjata luottotappiot myöhemmin aikojen parannuttua. Hän yliarvosti myös pankin muuta omaisuutta mitä moninaisimmin keinoin ja sai kiihokkeen lisätä riskinottoa, jotta hän kykenisi näyttämään parempaa tulosta. Nyt ei kuitenkaan oltukaan tekemisissä pelkän satunnaisriskin vaan voittopuolisesti systeemiriskin kanssa, jota ei voinut salkun hajautuksella pienentää. Ongelmat pahenivat kun riskit toteutuivat. Kun reaalitaloudelta oli pudonnut pohja pois, oli lähes kaikilla pankinjohtajilla sama tilanne. Tässä tilanteessa pankinjohtaja saattoi vain voittaa ostamalla aikaa. Jos hän olisi näyttänyt tappiot, olisi hän vaarantanut asemansa. Näyttiväthän muut pankit hyviä tuloksia mainittujen toimenpiteiden ansiosta. Parhaassa tapauksessa asiat olisi saatu myöhemmin kuntoon, ja huonoimmassakin tapauksessa hän saattoi jatkaa tehtävässään kauemmin. Myös luottopolitiikan puolella hänellä oli samansuuntaisia paineita.· Terve itsesäilytysvaisto ajaa näet finanssimaaailmassa menemään joukon mukana. Pankinjohtajalta olisi vaatinut tosi uskallusta lopettaa avokätinen luotonanto, kun muut jatkoivat sitä. Myös Suomessa konservatiivisempaa politiikkaa harjoittavien pankinjohtajien päälle kasautui suuria paineita, kun he eivät harjoittaneet "dynaamista" luottopolitiikkaa ja kilpailleet SKOP:in kanssa asiakkaista laajentamalla luotonantoaan. Yhdysvalloissa moni tälläinen pankinjohtaja menettikin paikkansa esim. Etelä-Amerikan boomin ja kiinteistöboomin aikana. Jos sen sijaan menee joukon mukana, voi vain voittaa. Jos romahdus tulee, se koskee kaikkia, ja silloin riittää, että pankki ei ole surkeimpien pankkien joukossa. Näin ei kuitenkaan voinut jatkua loputtomiin, koska velallisten suhdeluvut alkoivat näyttää niin sairailta, että pankin tarkastus kiin- nittäisi niihin huomiota. Kupla puhkesi syyskuussa 1991, kun SKOP ei kyennyt enää pyörittämään velkarulettiaan, "Ponzi-obligaatioitaan". Pian kävi ilmi, että useimmat muutkin pankit olivat erittäin suurissa vaikeuksissa. Pankkikriisin kustannusten kannalta oli kohtalokasta, että pankinjohtajien sallittiin pysyä paikoillaan ja jatkaa moraalisen riskin alaista käyttäytymistä senkin jälkeen kun pankin oli todettu olevan ylipääsemättömissä vaikeuksissa. Normaalistihan pankki otetaan tällöin haltuun ja sen johto vaihdetaan välittömästi. Nyt näin tehtiin lähinnä vain SKOP:n kohdalla. Ihmisten investointien riskiarviointi perustui sotien jälkeisen ajan kokemuksiin, jolloin taloudellinen lasku merkitsi yleensä sitä, että bruttokansantuotteen kasvuvauhti hidastui ja pahimmillaan sitä, että se noin vuoden ajan oli juuri ja juuri negatiivinen. Asuntojen hinnat olivat liikkuneet lähinnä vain ylöspäin. Nyt bruttokansantuote laski toistakymmentä prosenttia jääden tuolle tasolle useaksi vuodeksi. Näissä oloissa moni konservatiivinenkin investointi ja yritys olisi vaikeuksissa. Merkitsihän se kysynnän romahdusta monilla muillakin aloilla kuin rakennusteollisuudessa. Kun yrityksillä oli alkutilanteessa heikko rahoitusrakenne suurten investointien ansiosta, iski niitä lainojen korkokustannusten raju nousu erityisen raskaasti, kun korot oli ajateltu maksettavan tuloilla, jotka jäivätkin tulematta. Jos investointi- ja luottopäätöksissä on kentällä varauduttava tälläisiin muutoksiin, ei maasta löydy monta kelvollista investointikohdetta. Silloin Suomen pitkän tähtäyksen kasvunäkymätkin heikkenevät tuntuvasti. Kehittyneissä maissa onkin huolehdittu talouspolitiikalla siitä, että maassa säilyvät järjestyneet olot ja tälläisiltä romahduksilta vältytään. Mitään nyt koettua ei ole sotien jälkeen tapahtunut, joten kentän toimijoilta ei ole kohtuullista edellyttää niihin va- 69 Artikkeleita - KAK 1/1997 rautumista. Olisiko kentällä toimivilla pankinjohtajilla pitänyt sitten olla yleiskuva tilanteesta, vaikka sen mukaan toimiminen olisikin altistanut henkilökohtaiselle riskille? Se on aika paljon vaadittu, eihän sitä ollut talouspolitiikan johtajillakaan. Kentän pankinjohtajan havaintomaailma oli lähinnä, että luottomarkkinoilla oli ostajan markkinat. Reservejä oli ja ne oli saatava tuottamaan, kilpailu asiakkaista oli kovaa, ja pääkonttori vaati, että heistä on kilpailtava. Makrotalouden kohdalla he luottivat siihen, että mitä tahansa ei voi tapahtua. Makrotalouden signaalit olivat sitä paitsi vielä vuosina 1988-89 positiivisia - talouspolitiikan johtajat, jotka makrotalouden kehityksestä viestejä antavat, ruokkivat positiivisia odotuksia puheillaan Pohjolan Japanista ja maailman toiseksi korkeimman elintason maasta, kun vaihtotaseen alijäämä oli kestämätön ja markkinoita hävittiin kaikkialla. Mikä pahinta, vaikka suu varoitti kulutusjuhlista, käsi antoi pankkijärjestelmälle reservejä, joilla kaikki tämä tehtiin mahdolliseksi. Mutta kaiken menettäneitä yrittäjiä ja kotitalouksia ei tästä ole kohtuullista syyttää muuta kuin silloin kun on selvästi pelattu uhkapeliä tai silloistenkin näkymien valossa rakennettu tuulentupia. Siksi maassa on keskuspankki, että se pitää pankkien luotonantomahdollisuudet tasolla, jota talouden tila edellyttää, sekä valtiovalta, joka budjettipolitiikalla osallistuu kokonaiskysynnän sääntelyyn (vrt. Hämäläinen 1995 ja Jännärija Koskenkylä 1995). 5 Miksi vuonna 1975 päästiin niin vähällä? Myös vuonna 1975 Suomi oli vaikeassa vaihtotasekriisissä, alijäämän ollessa suhteellisesti kaksinkertainen eli kahdeksan prosenttia bruttokansantuotteesta ja markan ollessa noin 25 % 70 yliarvostettu. Hinta-palkkakierre oli täydessä vauhdissa. Inflaatiovauhti oli 22 %, jolla hintakilpailukykyä menetettiin 10 % vuodessa. Läntinen maailma oli tarjontalamassa, Suomen vientimaiden bruttokansantuotteen laskiessa neljä prosenttia (kuvio lj). Ainekset nykyistä paljon syvempään kriisiin olivat siis olemassa, mutta silti silloin selvittiin kolmessa vuodessa 150000 työttömän hinnalla. Kriisin aiheutti vuoden 1973 öljykriisi. Sitä seurannut kansainvälinen varastoboomi kasvatti vientiä. Valtio pani kasvaneet verotulonsa iloisesti menemään, mikä kiihdytti inflaatiota. Rahalaitosten luottokanta yleisölle kasvoi nelivuotiskautena 1972 - 75 nimellisesti 110 % ja reaalisesti 45 %. Asuntojen hinnat nousivat vuosina 1973 - 74 yhteensä 50 %. Hullut vuodet eivät siis olleet yhtä hulluja kuin 1980-luvulla. Sen sijaan tarjontalama teki tilanteen vaikeaksi mm. siksi, että tarjontashokkien hoitoa ei useimmissa maissa hallittu. Tarjontalamassa työttömyys ja inflaatio lisääntyvät näet samanaikaisesti, kun kysyntäpuolen häiriöihin tottuneet talouspoliitikot odottivat niiden liikkuvan vastakkaisiin suuntiin. Huomattava ero oli talouspolitiikassa. Viennin romahdettua ja vaihtotasealijäämän revettyä vuonna 1975 jouduttiin hinta-palkkakierteen pysäyttämiseen käyttämään mitä moninaisimpia tarjontapuolen toimenpiteitä, joilla työvoimakustannusten nousuvauhti jarrutettiin SAK:n syyskuussa asettamalta 24 %:n tavoitetasolta 13 %:iin. Kun tuottavuus kasvoi runsaat kaksi prosenttia, pysäytettiin hintakilpailukyvyn heikkeneminen ja jopa parannettiin sitä hieman (ks. Ahtiala 1993:3). Ylikuumentuneesta taloudesta puristettiin liikakysyntä pois ja tuontia alas - koordinoidulla raha- ja finanssipoliittisella kiristyksellä. Niinpä valtion investointiprojekteja peruutettiin, ja julkistalouden veroja ja muita tuloja nostettiin viiden pro- Pekka Ahtiala sentin verran bruttokansantuotteesta uudelle ennätys tasolle. R<;thapoliittinen kiristys tapahtui lähinnä luotonsäännöstelyllä, jolloin rahalaitosten luotonanto laski reaalisesti kolme prosenttia, nimellisen nousun ollessa 16 %. Rahoituskustannukset eivät yllättäneet yrityksiä, sillä reaalikorot olivat selvästi negatiivisia korkosäännöstelystä johtuen, ja ne jopa laskivat tuntuvasti inflaation kiihdyttyä. Niinpä vuonna 1977, kaksi vuotta kriisin puhkeamisen jälkeen, voitiin aloitella elvytystä heti kun· onnistunut devalvaatio tuli mahdolliseksi ammattiliittojen osoittaessa valmiutta reaalipalkkojen alentamiseen. Elvytys tapahtui devalvaatioiden lisäksi myös raha- ja finanssipolitiikalla. Näin laskun syvyys ja kesto saatettiin minimoida, millä rajoitettiin tuotantopotentiaalin tuhoutumista konkursseissa. 16 Vaikuttaakin siltä, että tärkein syy lamojen syvyyden ja keston eroon - varsinkin huomioon ottaen vaihtotasevajeiden suuruuden - onkin yhtäältä ensin 1980~luvun hallitsematon luottoekspansio ja sen jälkeen hallitsematon kiristys ilman finanssipolitiikan apua, erityisesti kun ulkona olevan luottokannan korot oli sidottu markkinakorkoihin. Tuhot täydensi finanssipolitiikan kiristys vasta laman tultua: sen jälkeen kun edellytykset onnistuneelle devalvaatiolle oli luotu ja devalvaatio toteutettu olisi loppuvuonna 1993 raha- ja finanssipolitiikkaa pitänyt löysätä, jotta rakenteelliset vauriot olisi minimoitu. 6 Tästä eteenpäin Suomen talouslaman tarina on murheellinen tarina, eikä se edes pääty vielä pitkään aikaan. Suuri osa kansallisvarallisuudesta on tuhoutunut ja elintaso pysyvästi laskenut. Maassa on paljon ihmisiä, jotka ovat lamassa menettäneet kaiken omaisuutensa ja joiden taakkana ovat vielä lamasta jääneet velat. Kokonainen ikäluokka on syrjäytymässä työelämästä. Maahan uhkaa muodostua alaluokka, millä saattaa olla paitsi taloudellisia ja sosiaalisia myös poliittisia seurauksia. Vaarassa on myös turvallisuus, josta olemme saanneet nauttia alhaisen rikollisuuden ansiosta. Erityisen murheelliseksi tämän tarinan tekee se, että lamaa voidaan pitää turhana. Ammattitaitoisemmalla talouspolitiikalla sitä ei olisi tullut. Taantuma oli luvassa, muttei lamaa. Tarina voidaan kiteyttää seuraavasti. Olemme kehittäneet kansantalouttamme innokkaasti ja ripeästikin. Olemme toteuttaneet lukuisia uudistuksia, jotka sellaisenaan ovat hyviä. Rahamarkkinoiden vapautuksella tehostettiin tuotantovoimien kohdentumista. Pääomaliikkeiden vapautus toimi samoin kansainvälisessä yhteydessä, parantaen lisäksi yritystemme ja julkisen sektorin rahoitusmahdollisuuksia. Hullut vuodet ja lama aiheutuivat pääosin siitä, että toimenpiteet toteutettiin samanaikaisesti. Lama laukaistiin rahapoliittisella äkkijarrutuksella, joka yksinäänkin olisi todennäköisesti aiheuttanut laman ja pankkikriisin, ja lamaa syvennettiin monin tavoin. Talousreformi on kokonaisuus, jonka osien on systemaattisesti nivellyttävä yhteen. Sen osia ei voi toteuttaa ottamatta huomioon, mitä muualla kansantaloudessa tapahtuu. Tästä syystä sille normaalisti tehdäänkin yksityiskohtainen aikataulu, jonka toteutumista tarkoin seurataan. Tässä esityksessä, joka on pakostakin joutunut keskittymään vain pääkohtiin, on kiinnitetty huomio lukuisiin toimenpiteisiin, jotka sinänsä olisivat olleet parannuksia, mutta kerta toisensa jälkeen ne ovatkin aiheuttaneet vahinkoa vain siksi, että niiden ajoitus tai toteuttamistapa on ollut onneton koko kansantalouden tila huomioon ottaen. Kuitenkin talouspolitiikasta ja talousreformista on olemassa tie- 71 Artikkeleita - KAK 1/1997 toa. Jos nykytilanne on jo toiveita antava, ei vaara ole vielä ohi. Toisaalta talousreformi on kesken, joten meillä on runsaasti käyttämättömiä mahdollisuuksia. Reformiin kuuluvia uudistuksia on jo kartoitettu eri tahoilla, mm. Tasavallan presidentin työllisyystyöryhmän raportissa (1994). Jos tästä lamasta on mitään opittu, ymmärretään, että myös työryhmän ehdotusten toteuttamiseen liittyy vaarallisia sudenkuoppia, eikä yksittäisiä ehdotuksia pidä toteuttaa ottamatta huomioon muualla kansantaloudessa käynnissä olevia prosesseja. 1? Virheet tulevat tulevaisuudessa myös entistä kalliimmiksi, jos Suomi liittyy Euroopan rahaliittoon. Silloin ei valuuttakurssimuutoksilla voida helposti palauttaa menetettyä kilpailukykyä, eikä maalla ole itsenäistä rahapolitiikkaa. Talousreformeja on eri maissa tehty systemaattisesti useita vuosikymmeniä, ja niistä on karttunut runsaasti tietoa ja kokemuksia. Myös talouspolittista tietämystä on runsaasti. Suomen talouslama on paljolti johtunut siitä, että tätä tietoa ei ole käytetty hyväksi. Suomella on talouden voimakkaalle kasvulle erinomaiset edellytykset, sillä vaikeasti hankittavat asiat ovat kunnossa - väestö on terve ja koulutettu ja sen kasvu on hallinnassa, investointiaste on ollut korkea, maan talous on avoin, ja mikrotehokkuuskin paranee. Akilleen kantapäänä on talouspolitiikka ja makrostabiliteetti yleensäkin. Jos talouspoliittinen tietämys hyödynnettäisiin nykyistä paremmin, olisivat Suomen pitkän tähtäyksen näkymät suorastaan loistavat. Kirjallisuus Ahtiala, Pekka, "Suomen Pankin r,thapoliittisten keinojen vaikutuksista", Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1974:3, 198-229. --------, "Some Implications of General Interest 72 Rate Ceilings for Monetary Poliey", lournal of Economics III, 1977, 1-4. --------, "Uuden hallituksen talouspolitiikka haasteita ja mahdollisuuksia", Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1983:3,264-269. --------, "A Note on the J-curve", Scandinavian loumal of Economics no 4, 1983. --------, "A Synthesis of the Macroeconomic Approaches to Exchange Rate Determination", European Economic Review no 2, 1984. --------, "Suomen luonnollinen työttömyysaste onko sitä?", Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1987:2,211-212. --------, "Suomen kestävän kasvun strategia", Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1993 :2, 171-182. --------, "Suomen talouspoliittinen saneeraus vuonna 1975", Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1993:3, 382-390. Anttila, Pekka, "Kun Suomi haukkoi happea", Suomen Kuvalehti 15, 1994, 18-25. Bernanke, Ben ja Alan Blinder, "Credit, Money, and Aggregate Demand", American Economic Review May 1988,435-439. Bordes Christian, David Currie ja Hans Tson Söderström, Three Assessments of Finland's Economic Crisis and Economic Poliey, Helsinki: Suomen Pankki, 1993. Honkapohja, Seppo, Erkki Koskela and Jouko Paunio, "The Depression of the 1990s in Finland: An Analytic View, Finnish Economic Papers 9, no 1, Spring 1996, 37-54. Hämäläinen, Sirkka, "Rahoitusjärjestelmän kriisin opetukset tulevaisuutta varten", Markkaja talous 1, 1995,9-12. Jonung, Lars, Hans Tson Söderström, and Joakim Stymne, "Depression in the North Boom and Bust in Sweden and Finland 1985-93, Finnish Economic Papers 9, no 1, Spring 1996,55-71. Jännäri, Kaarlo, ja Heikki Koskenkylä, "Suo- Pekka Ahtiala men pankkikriisin syiden tarkastelua", Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1995: 1, 39-54. Kiander, Jaakko, and Pentti Vartia, "The Great Depression of the 1990s in Finland", Finnish Economic Papers 9, no 1, Spring 1996, 72-88. Sauramo, Pekka, "The Boom and the Depression - A Simple Shock Interpretation", Palkansaajien tutkimuslaitos, tutkimusselosteita 132,1996. Tarkka, Juha, "Ulkoisten tekijöiden merkitys Suomen talouskriisissä, Kansantaloudellinen Aikakauskirja, 1994:1,5-17. Ylä-Liedenpohja, Jouko, Taloustiede tänään, Helsinki 1993, Lillett Oy. Aamulehti 4.10.1987, "Professori Pekka Ahtiala: 'Korkojen laskeminen lyhytnäköistä' ". Aamulehti 24.12.1991, "Ahtiala varoittaa veronkorotuksista" . Aamulehti 15.12.1992, "Veronkorotukset ruokkivat itseään". Etelä-Suomen Sanomat 5.5.1988, "Professori Pekka Ahtiala: 'Malttamattomuus viemässä taloutta 1970-luvun tasolle"'. Kauppalehti 12.10.1992, "Pekka Ahtiala kiirehtii Suomen Pankkia - konkurssikierre katkaistava hallitulla rahan löysäyksellä". Tasavallan presidentin työllisyystyöryhmä, Työttömyys 200 OOO:een, Helsinki: Työministeriö 1994. Uusi-Suomi 19.2.1985, "Pekka Ahtiala vaihtotaseestamme: Edessä rakenteellinen miljardialij äämä". Uusi-Suomi 20.2.1985, "Ahtialan miljardivaje 'tyrmätään' - vaihtotaseessa ei ongelmia". "Inflaatio, rahapolitiikka ja taloudellinen tilanne", Markkaja talous, 3:1996, 3-10. Bank of Finland, Bulletin, eri numerot. Intemational Monetary Fund, W orld Economic Outlook 1996, Washington, D.C., 1996. Alaviitteet 1 Kotimainen luotonanto on oleellinen rahan keveyttä mittaava muuttuja, koska pankkiluotot ja obligaatiot eivät ole täydellisiä substituutteja suurimmalle osalle luotonhakijoista, eivätkä instituutiotkaan ole niitä sellaisina pitäneet vaan antaneet luotonannolle etusijan, jos ovat saaneet valita. Ks. Bernanke ja Blinder (1988). Luottojen liikakysyntä alkutilanteessa on puolestaan vähentänyt säännösteltyjen taloudenpitäjien rahan kysyntää, mikä jyrkentää LM-käyrää tasapainopisteen alapuolella, mutta jätämme tämän tässä huomiotta toteamuksella, että käyrä pysyy nousevana; ks. Ahtiala (1974) ja (1977). 2 3 Kuvioista lh ja Ii näkyy myös, että vaihtosuhteen paraneminen johtui tärkeältä osalta Suomen kustannustason noususta, koska siihen liittyi markkinaosuuksien menetyksiä, eikä se siis ollut pelkästään positiivinen asia. Vrt. Jonung et al. (1996). Suomen Pankin taholta esitettiin hullujen vuosien syyksi sitä, että velkojen korot olivat vähennyskelpoisia verotuksessa. Ne ovat kuitenkin olleet sitä ikimuistoisista ajoista, ja vähennyskelpoisuutta oli 1980-luvulla kiristetty, ei löysätty. Tietysti taloudenpitäjät velkaantuivat suruttomammin, kun pankit saivat runsaasti reservejä. Luotonsäännöstely oli kuitenkin karsinut luottokannan paljon sen tasapainotason alapuolelle, jolloin patojen avautuessa tapahtuisi voimakas luottoekspansio, ellei sitä hillittäisi hintamekanismilla. 4 Myös verolait ja pankkeja koskevat vakavaraisuusmääräykset voimistivat tätä kehitystä. Ks. Ylä-Liedenpohja (1993). Vuosina 1987-89 kotitalouksien varat kasvoivat 61 % ja velat 73 %, joten velkasuhde kasvoi vain 12.6 %:sta 13.6 %:iin. Vuosina 1989-92 varat laskivat 22 % velkojen pysyessä suunnilleen ennallaan, jolloin velkasuhde nousi 17.3 %:iin. Luonnollisesti nämä keskiarvot peittävät alleen suuren hajonnan. Ks. Jonung et al. (1996). 5 Tarkka (1994) arvioi ulkoisten tekijöiden yhteisvaikutukseksi 20 miljardia markkaa (idänkauppa 9 mrd mk, vaihto suhde 6 mrd mk, länsitaantuma 3 6 73 Artikkeleita - KAK 1/1997 mrd mk, korkokustannukset 1,5 mrd mk ja kasvuodotukset 0.5 mrd mk), mikä edellyttäisi tuonnin 18 miljardin markan laskua, jotta maksutasevaikutus olisi neutraali. Arviot määritellään kuitenkin poikkeamina yleensä paranevasta trendistä. Em. erät ovat myös osin päällekkäisiä eivätkä ole sellaisenaan yhteenlaskettavissa. Puolet itäviennistä suuntautui nopeasti länteen, mikä yhdessä länsitaantuman kanssa heijastui jo vaihtosuhteessa. Tällä perusteella päädyttäisiin yhteensä noin 12 miljardin markan summaan, mistä ehkä 5-8 miljardia markkaa voidaan pitää rakenteellisena ja siis pitkällä tähtäyksellä sopeutusta vaativana. Kun ulkoinen velka oli vielä hallinnassa, olisi sopeutuksen voinut jakaa pitemmälle ajanjaksolle. 7 Tähän näkemykseen yhtyvät mm. Bordes, Currie, ja Söderström (1994), sekä Sauramo (1996). Vuosina 1990-93 viennin vaikutus BKT:een oli ekspansiivinen paitsi v. 1991, jolloin se oli -1.5 %. Julkinen kysyntä oli ekspansiivinen vv. 1990-91 ja kontraktiivinen vv. 1992-93. Suurin kontraktiivinen erä oli yksityinen kysyntä, joka liikkui välillä -1.5 % - -6.1 %. Ks. Kiander ja Vartia (1996). Tämä ei tarkkaan ottaen pidä paikkansa, koska myös potentiaalinen taso on konkursseissa laskenut. 8 Suomen Pankki on vastannut deflaatiokeskusteluun viittaamalla perusinflaatioindeksiin, joka onpuhdistettu kuluttajan hintaindeksi. Kuitenkin velkadeflaation käyttövoimana on tyypillisesti yritysten heikentynyt tase mm. siksi, että niiden oman pääoman arvo (eli odotetun tuloksen nyky arvo) on laskenut niiden tuotteiden heikon hintakehityksen vuoksi, mitä kuvaa tuottajahintaindeksi. Se on laskenut vuonna 1996, vientihintojen laskiessa 3 %. Kun tähän lisätään laadun paranemisen vaikutus, on huoli deflaatiosta aiheellinen (vrt. Markka ja talous 3:1996). Jos huomioon otetaan vielä varallisuusarvojen lasku, täyttyvät velkadeflaation tunnusmerkit selvästi. 9 10 Ylimääräisiä vaikeuksia syntyi, kun pankkien luottokelpoisuus heikkeni, ja ne joutuivat pyörittämään myöntämiensä valuuttaluottojen rahoittamiseksi ottamaansa ulkomaista lainaa aina vain lyhytaikaisemmilla sopimuksilla. Lopulta näidenkin uudelleenrahoitus alkoi vaikeutua. Alkuvuonna 1993 pankit pakottivatkin valuuttaluottoja ottaneet asiakkaansa muuntamaan valuuttaluottonsa markkaluotoiksi pahimmalla mahdollisella hetkellä toisen kellutuksen jälkeen, jolloin luottojen kustannukset maksimoituivat. Luottojen ottajathan olivat laskeneet valuuttalainan kustannukset jakaen mahdollisen devalvoitumisen kustannukset lainan koko juoksuajalle, jolloin kurssitappio olisi ollut siedettävässä suhteessa korkoeroon. Lisäksi markka vahvistui myöhemmin. Pankkien jälleenrahoitusvaikeuksista tehtiin se johtopäätös, että kysymyksessä olisi maariski, jolloin valtionkin lainanotolle oli odotettavissa vaikeuksia. Suomen valtion luottoluokitus oli kuitenkin alimmillaan AA-. Luokitus saa pudota paljon tästä ennenkuin luottohanojen sulkeutumista tarvitsee pelätä. Devalvaatiolla ja maltillisella tupo-ratkaisulla vaihtotasekehityksen suunta oli lisäksi jo käännetty, mutta käänne vie aikaa. Valtion ulkomainen lainanotto lisääntyi voimakkaasti, kun valtio joutui lainaamaan ulkomailta myös ne varat, joilla pankit lyhensivät velkojaan. Tämä oli tietysti tarkoituksenmukaista. Virkamiehet laativat antamiensa lausuntojen mukaan suunnitelmat valuuttasäännöstelyyn siirtymiseksi (ks. Anttila, 1994). Tuollaisia suunnitelmia pitää toki olla kaiken varalle, mutta ulkomaisia sijoittajia ajatellen oli tuhoisaa, että niiden olemassaolo julkistettiin. Ne selittänevät osaltaan sen riskipreemion, joka Suomessa vaihdettujen osakkeiden PIE -luvuissa on jatkUvasti ollut suhteessa muualla vaihdettuihin osakkeisiin. 11 Viranomaisten taholta on väitetty, että valtion talous on voimakkaasti ekspansiivinen, koska se on alijäämäinen. Valtiontalouden alijäämä ei sellaisenaan kuitenkaan ole valtiontalouden ekspansiivisuuden mittari. Sellainen on ns. täystyöllisyysalijäämä ja sen muutos korjattuna mm. valtion lainanannolla, joita ei Suomessa liene laskettu. Kansainvälisen valuuttarahaston W orld Economic Outlookin 1996 ennusteen mukaan valtiontalous on vuonna 1997 rakenteellisesti ylijäämäinen. OECD:n ennusteen mukaan rakenteellinen alijäämä on 0.4 % ja syklinen 0.8 % bruttokansantuotteesta. 12 74 Myös valtiovallan muiden pitkällä tähtäyksellä eh- Pekka Ahtiala kä toivottavienkin toimenpiteiden ajoitus oli onneton, koska ne syvensivät lamaa. Esim. asuntolainojen verotuskohtelun kiristäminen vähensi asuntojen kysyntää entisestäänkin ja painoi hintoja aiheuttaen vakuusongelmia ja syventäen pankkikriisiä ja rakennusalan kriisiä. Eläketurvan heikennyksestä kerrottiin, mutta vaiettiin yksityiskohdista, jolloin jokainen, jolla siihen oli mahdollisuus, siirtyi eläkkeelle syventäen valtiontalouden alijäämää. Eläkevakuutus- ja useiden muiden maksujen korotus oli myös tarpeen pitkällä tähtäyksellä, muttei silloin kun työttömyys lähestyy puolta miljoonaa. Systemaattista taloudenpitoa vaikeuttaa myös, että päiviä ennen uuden verovuoden ja asuntolainojen verokohtelun, pääomaveroreformin ja eläkejärjestelmän uudistuksen voimaantuloa ei tiedetty, mikä on lakien tarkka sisältö tai tulevatko uudistukset edes voimaan. Talouden tehokkuus edellyttää pelisääntöjen vakautta tai ainakin ennustettavuutta. 13 Kun valtion velka on saanut finanssipolitiikassa näin korostetun aseman, on muutama huomio siitä paikallaan. Ensinnäkin, valtio on myös suuri luotonantaja, joten huomio tulisi kiinnittää netto- eikä bruttovelan kehitykseen. Silloin esim. vuoden 1992 nettorahoitustarve 73 miljardia markkaa supistuu 62 miljardiin ja allekin riippuen siitä, paljonko pankkituesta odotetaan saatavan takaisin. Senkin kohdalla voidaan "luovalla laskentakäytännöllä" saada tarvittaessa ihmeitä aikaan. Toiseksi, valtio suorittaa myös reaali-inyestointeja, jotka tuottavat myöhemmin tuloa joko itse valtiolle tai muille, joilta saatavat verotulot lisääntyvät. Ne eivät ole rinnastettavissa kulutusmenoihin - eihän paljon investoivan ja nopeasti kasvavan yrityksen velan absoluuttinen kasvukaan köyhdytä osakkeenomistajia. Kolmanneksi, päinvastoin kuin ulkomaisen velan, valtion kotimaisen velan kansalaiset ovat velkaa itselleen, joten se ei merkitse lainaamista tulevilta sukupolvilta. Siksi suuri valtion kotimainen velka ja korkokustannukset eivät merkitse yksityisten investointien syrjäytymistä, kuten valtion kulutusmenojen kohdalla yleensä ainakin osittain tapahtuu, vaan kyseessä on tulonsiirto, jonka saajat voivat puolestaan suorittaa vaikkapa investointeja. Luonnollisesti suuret nettokorkomenot vähentävät valtiontalouden liikkumavaraa. Ne saattavat myös lisätä houkutusta hoitaa velka inflaatiol- la. Siksi ne on pidettävä hallinnassa. Sen sijaan tulevia sukupolvia vahingoittaa konkursseja lisäävä ja työpaikkoja tuhoava politiikka - olennaista on se pääomavaranto ja potentiaalinen bruttokansantuote, jonka kaikkiaan heille jätämme, ei yhden sektorin yhden menokomponentin suuruus irrallaan jopa siitä, mihin nuo resurssit on käytetty. 14 Ehdotin seuraavaa lähestymistapaa mutta se ei saanut kannatusta (eri lausuntojen yhteenveto kirjoituksessa Ahtiala 1993:2). Kun perusasetelma oli käännetty ja vaihtotase parani tasapainoon vuonna 1994, oli strateginen kysymys, kuinka paljon alijäämää voitaisiin ylläpitää tällä välin ilman, että ulkomainen luottamus taloudenpitoomme vaarantuu. Turvallinen määrä olisi kaiketikin se, jolla ulkomainen velka pysyisi suunnilleen ennallaan suhteessa vientituloihin tai BKT:een. Edellisessä tapauksessa kokonaiskysyntää voitaisiin elvyttää siten, että vaihtotaseen alijäämä olisi kymmenisen miljardia markkaa. Se mahdollistaisi työttömyysasteen alenemisen lähes 3 prosenttiyksikköä ja olisi tehokas tapa hoitaa myös mm. pankkikriisiä. Työttömyyttä, valtiontaloutta ja pankkikriisiä pitäisi siis hoitaa talouden kasvulla niissä rajoissa, jotka vaihtotase asettaa - eli kiinnittää huomio myös velkasuhteen nimittäjään. Samalla tulisi sopia ja eduskunnassa hyväksyttää uskottava valtiontalouden saneerausohjelma, joka tulisi voimaan taloustilanteen parannuttua esim. vuoden 1996 loppuun mennessä. Talouspolitiikkaa voitaisiin muutenkin löysätä viennin kasvaessa siten, että ulkoinen velkasuhde pysyy mainituissa rajoissa. Ensi töiksi olisi pitänyt peruuttaa ne verojen ja maksujen korotukset (raippavero, eläkevakuutusmaksujen korotukset ym.), jotka pitivät syöksykierrettä yllä - eli päinvastoin kuin tehtiin, kun luvattiin alentaa veroja ja lisätä kysyntää vasta taloustilanteen parannuttua. Valtiontalouden alijäämä ei näet syrjäytä yksityistä kysyntää työttömyysasteen ollessa 20 %, vaan päinvastoin; tapahtuu ns. crowding in -ilmiö: investoinnithan ovat tulon muutoksen ja kulutus sen tason funktio. Tämä olisi merkinnyt rohkeampaa riskinottoa ulkomaiden suuntaan ja pienempää riskinottoa työttömyyden, konkurssien ja pankkikriisin suuntaan, kuten vuoden 1975 kriisissä tehtiin. Muut maat ottivat oppia Suomen politiikasta vuoden 1975 kriisissä, soveltaen sitä toisen öljykriisin hoi- 75 Artikkeleita - KAK 1/1997 toon v. 1979. Ks. Ahtiala (1993:3) 15 Suomen Pankin taholta vastattiin koronalennusvaatimuksiin väitteellä, että se johtaisi pitkien korkojen nousuun. Kuitenkin arbitraasista johtuen lyhyet ja pitkät korot liikkuvat yleensä samaan suuntaan. Jotta rahapoliittinen löysäys johtaisi pitkien korkojen nousuun, pitäisi odotetun inflaatiovauhdin nousta enemmän kuin tämä laskupaine. Sellainen on harvinaista muuta kuin korkean työllisyysasteen vallitessa, ja massatyöttömyyden vallitessa se on tuiki epätodennäköistä. Vrt. Honkapohja et al. (1996). 16 Neuvostoliiton-viennin tuntuvaa kasvua on yleisesti pidetty tärkeänä elvyttävänä tekijänä. Tässä unohdetaan kuitenkin, että se johtui öljyn hinnannoususta. Näin vienti lisääntyi, kun jouduimme maksamaan öljystämme enemmän eli suorittamaan tulonsiirron ulkomaille. Tämä optio oli myös 1990-luvun kriisissä. Voisimmehan lisätä sidottua ulkomaanapua ja rahoittaa sen verotusta kiristämällä. Tällaiselle talouspolitiikalle löytyisi taatusti vapaaehtoisia ulkomaisia yhteistyökumppaneita. 17 Keskeinen lähtökohta on, että tarjontapuolen toimenpiteillä vaikutetaan potentiaaliseen kansantuloon, ja kysynnän sääntelyn tehtävänä on huolehtia, että todellinen kansantulo on potentiaalisen suuruinen. Yksittäisistä rakenteellisista uudistuksista on tässä syytä mainita vain ehkä tärkein, joka on yhteydessä työttömyysongelmaamme. Huomion kohteena olevien tulo- ja kannustinloukkujen poistamisella luodaan kiihoke työntekoon. Se lisää työvoiman tarjontaa. Työllisyys lisääntyy kuitenkin vain, jos kysynnän sääntelypolitiikalla tai muutoin lisätään työvoiman kysyntää. Muussa tapauksessa palkkojen on laskettava. Työvoiman kysynnän lisääminen on siis toinen keskeinen puoli työttömyysongelman ratkaisua, ja siinäkin on runsaasti käyttämättömiä mahdollisuuksia. Kokonaiskuva on, että vain kolmannes työnantajan maksamasta työkustannuksesta menee työntekijän kukkaroon, lopun ollessa veroja tai sosiaaliturvamaksuja. Olemme verotuksella todella luoneet työttömyyttä saamalla aikaan sen, että työvoiman korvaaminen pääomalla on kannattavampaa kuin mitä 76 näiden tuotannontekijöiden suhteellinen niukkuus edellyttäisi. Esim. työntekijä, joka saa käteensä 60 000 markkaa vuodessa, maksaa työnantajalle 200 000 markkaa. Kone, joka korvaa hänet, kannattaa yritysten käyttämän kolmen vuoden säännön mukaan hankkia, jos se maksaa alle 600 000 markkaa. Näitä koneita on paljon. Niinpä valtaosa 1990-luvun alkupuolen investoinneista on ollut työvoimaa korvaavia investointeja, ja tuotamme nyt vuoden 1989 kansantuotteen 20 % työttömyyden vallitessa. Jos työvoimaa verotettaisiin kuten pääomaa, saisi kone maksaa vain 200 000 markkaa. Näitä koneita on jo huomattavasti vähemmän. Olemme verotuksella myös tehneet palvelut kalliiksi ja ajaneet työvoimaintensiivisen tuotannon pois maasta, so. tässäkin luoneet työttömyyttä. Voimme kuitenkin itse päättää' miten haluamme rahoittaa julkiset menot ja sosiaaliturvan. Työntekijän verotuksen korjaaminen on siis osa kokonaisuutta, jonka toinen osa on työnantajan sosiaaliturvamaksut. Muissa yhteyksissä ehdottamistani uudistuksista paras kustannus-hyötysuhde lienee seuraavilla kahdella uudistuksella. Kun haluamme pitää sosiaaliturvan riittävällä tasolla, pitää kannustinloukkuja purkaa pääasiassa toisin kuin sosiaaliturvaa heikentämällä. Kansalaisille pitäisi turvata oikeus työhön, ja samalla edellyttää työpanosta myös toimeentuloturvan vastineeksi. Näin työvoimatoi misto voisi osoittaa työntekijälle osapäivätehtävän mm. valtionhallinnon tehtävissä, ympäristönsuojelutehtävissä ja infrastruktuuri-investoinneissa nykyisen työttömyysavustuksen vastineeksi, tai ohjata hänet täysipäiväiseen ammattikoulutukseen. Tällä saavutettaisiin seuraavat edut. Työntekijä saisi kiihokkeen hakeutua "parempiin" tehtäviin. Työelämässä toimivana hän olisi niissä myös paremmin työllistettävissä eikä syrjäytyisi kuten nykyään. Usein varsinaisen työpaikan avautuessa organisaatiossa siihen otetaan jo nykyisin tukityöllistetty, koska tämä tunnetaan. Työttömyysavustuksen nauttiminen kuutamourakoita tehden tulisi myös vaikeammaksi. Järjestelmä tuottaisi lisäksi voittoa, jos työllistettyjen työn arvo ylittää järjestelmän hallintokustannukset. Toiseksi, työntekijän eläkevakuutusmaksut ovat nykyään yli 21 % palkkasummasta, mikä on suurin veroluonteinen erä tuloveron jälkeen. Maksut ovat ve- Pekka Ahtiala roluonteinen erä, joka ei vaikuta työntekijän aikanaan ilmaissuorituksena saamaan eläkkeeseen. Jos sen sijaan kullekin työntekijälle perustettaisiin tili, jolle kertyneille maksuille maksettaisiin korkoa ja indeksihyvitystä ja jonka pääoma aikanaan määräisi hänen eläkkeensä, muuttuisikin vero pakkosäästämiseksi. Näin säästyneet maksut olisivat työntekijän omaisuutta samalla tavoin kuin nykyiset vapaaehtoiset eläkesäästöt. Hänellä olisi myös intressi säästön kartuttamiseen, sillä se olisi osa työstä saatua palkkaa. Näin pienennettäisiin osaltaan palkanmaksussa "hukkaan" menevää osaa. Vastaavaa "yksityistämistä" voidaan toteuttaa muissakin työn verotukseen kuuluvissa erissä. Liitteet Liite 1 Analyysin perustana oleva malli (1) Y=E*(Y,r, VI pD )+T*(E*,pDI e)+G-A + - + -- (2)M=M_ 1 +MJ+M=L*(pDYI P,r)P + - = T*(E,pDI e)pD +K(r) (3) M (4) P == apD + (l-a)e (5) dpD = edY + pde + (6) Y = Y(C,N) + + (7) W D = yNpD (8) W S (9) W S = W(N, P) + + = WD Muuttujat ovat Y= bruttokansantuote, E= yksityinen kysyntä, T= kauppatase [(pDX - e/)lpD; X=vienti, 1 = tuonti], G= valtion reaalimenot, A= luotonsäännöstelyllä karsitty liikakysyntä korkokattojen vallitessa, V= nimellisvarallisuus, M= nimellinen rahamäärä, M_ 1 = M edellisen periodin lopussa, Lffi.= muutos keskuspankin valuuttavarannossa, m= muutos keskuspankin arvopaperisalkussa, L *, (L)= reaalisten (nimellisten) käteiskassojen kysyntä, K= pääomantuonti, P= E:n hintaindeksi, pD= BKT:n hintaindeksi, e= ulkomaanrahan hinta kotimaan rahassa, r= korkokanta, a= kotimaisten hyödykkeiden osuus E: stä, C= pääomavaranto, N=työllisyys, W D, W s= kysyntä- ja tarj.ontapalkka, YN=aylaN Yhtälöt (1), (2) ja (3) ovat IS-, LM- ja BPkäyrien yhtälöt. Yhtälö (6) on tuotantofunktio, yhtälöt (7) ja (8) työvoiman kysyntä- ja tarjontafunktiot ja yhtälö (9) työvoimamarkkinoiden tasapainoehto. Tarjontapuolelta johdetaan yhtälö (5) jossa e on äärellinen, ja jossa p = 0 nimellispalkkamallissa (aWs/ap = 0) ja p =1 reaalipalkkamallissa (aWs/ap = W(N)). Yhtälöstä nähdään, että avoimen talouden kokonaistarjontafunktio on nouseva myös reaalipalkkamallissa ja että reaalista valuuttakurssia (pD/e) ei voida muuttaa devalvaatiolla reaalipalkkamallissa. Ks. Ahtiala (1984). Jäykkien palkkojen ja/tai hintojen tapauksessa Y=min[E+T +G-A;ys(C,N)]; N=min[Ns(W,P);ND-1(y)]. jossa Ys = kokonaistarjonta, N Dja NS työvoiman kysytty ja tarjottu määrä. Koron ollessa vapaa markkinahinta se on endogeeninen muuttuja ja A=O. Korkosäännöstelyn vallitessa korko on keskuspankin märäämä eksogeeninen muuttuja, jolloin A on endogeeninen. Mallista on helppo ratkaista, että silloin dY/dr on positiivinen. Liite 2 Valtion menosäästöt ja valtion velkasuhde (1) d = D/Y (2) D = (1 + r)D o + G - T(Y) (3) Y = E(Y) + G -T(Y) + X - M(Y). Yhtälössä (1) valtion velkasuhde (d) määritellään valtion velaksi (D) jaettuna bruttokansantuotteella (Y). Yhtälössä (2) velka on velan määrä alkutilanteessa D o' plus sen korkomenot, 77 Artikkeleita - KAK 1/1997 plus valtion menot (G), miinus valtion verotulot T(Y). Yhtälössä (3) Y on yksityinen kysyntä E plus G miinus T(Y) plus vienti (X) miinus tuonti (M), jossa E, M ja T ovat Y:n funktioita. Yhtälöstä (3) saadaan: (4)y= s+;+m(G+X +a) jossa (s), (t) ja (m) ovat bruttorajasäästämisalttius, rajaveroaste ja rajatuontialttius, ja (a) on eksogeenisiä muuttujia ja vakioita. Sijoittamalla yhtälöt (2) ja (4) yhtälöön (1) ja derivoimalla se G:n suhteen saadaan: 5 dd ( ) dG - l.f 1_(12Y + t )_l_l YL s+m+t J Jos s = 0.1, t = 0.3 ja m = 0.3, saadaan kansantulokertoimeksi 1.43. Kun DIY on 0.7, saadaan hakasuluissa olevan lausekkeen arvoksi -0.43. Näin valtion menojen säästäminen paitsi lisää työttömyyttä (yhtälö 4) myös lisää valtion velkasuhdetta tällä velkaantumisen tasolla, vaikka se pienentää valtion absoluuttista velkaa. Kun tähän lisätään konkurssit ja pankkituen lisäämisen tarve, on mahdollista, että se aiheutti pahimmillaan absoluuttisenkin velan kasvua. Yhtälöstä (4) nähdään myös, että jotta säästöt eivät pahentaisi työttömyyttä, muiden kysynnän erien (X tai a) on noustava vastaavasti. Yhtälössä (1) maan ulkomainen velkasuhde (d) on sen ulkomainen velka (D) jaettuna nimellisellä bruttokansantuotteella (Y). Yhtälö ... (2) on logaritmi yhtälöstä (1), jossa d, D, Y ovat d:n, D:n ja Y:n muutokset. Yhtälössä (3) D:n muutos on vaihtotaseen alijäämä eli kauppataseen alijäämä (-T) plus ulkomaanvelan korkomenot (rD). Yhtälöstä (2) ja (3) saadaan (4) d Y T d = r- Y- D Tästä nähdään, että kun r ja Y /Y ovat suunnilleen samansuuruisia, ulkomaanvelka kasvaa, . jos kauppatase on alijäämäinen. Kun D on vaihtotaseen alijäämä, yhtälöstä (2) nähdään, että ulkomainen velkasuhde pysyy vakiona (iUd = 0 ), jos (5) D /D =Y /Y, eli jos d* on vakio, ( 6) QQ DY = d*K Y' josta saadaan (7) Q Y = d*K Y Liite 3 Maan ulkoinen velkasuhde Tarkastellaan seuraavaa mallia . . . (1) d=D/Y ' d (2) - 4 = -D --Y D Y (3) D=-T+rD 78 Näin ulkomainen velkasuhde pysyy vakiona, jos vaihtotaseen alijäämän suhde nimelliseen bruttokansantuotteeseen on tämä velkasuhde kertaa nimellisen BKT:n kasvuvauhti. Velkasuhteen ollessa 60 % ja nimellisen BKT:n 500 miljardia markkaa kasvaessa 5 % vuodessa vaihtotaseen alijäämä voi siis olla 15 miljardia markkaa velkasuhteen huonontumatta. Pekka Ahtiala (2) (i - i* - f) + (f - !lee) = 0 Liite 4 Suojaamattoman koron arbitraasiehdon edellytykset Yhtälön (2) ensimmäinen lauseke on suojatun koron arbitraasiehto, joka on voimassa, jos pääoman liikkuvuus on täydellistä maiden välillä. Toinen lauseke on valuuttakurssin riskipreemio. Suojaamattoman koron arbitraasiehto edellyttää siis molempien ehtojen voimassaoloa. Erityisesti valuutan riskipreemio, eli preemio sen varalle, että valuutta devalvoidaan, on tuskin sama uskottavan devalvaation jälkeen kuin ennen sitä. Silloin kotimaista korkoa voidaan alentaa devalvaation jälkeen. Suojaamattoman koron arbitraasiehto: (1) i - i* - !lee = 0 jossa i ja i* ovat koti- ja ulkomainen nimellinen korko ja !lee kotimaan valuutan odotettu devalvoituminen. Lisätään ja vähennetään valuutan termiinidiskontto (f) vasemmalle puolelle: Kuviot Kuvio 1a Bruttokansantuotteen vuosimuutokset 0/0 ,o~,------------------------------------~ 51 0 1 -5 I -10 ,r\ I r' II >==' , t' ! , , • ( , J 1970 1973 1976 1979 1982 1985 1988 1991 1994 79 Artikkeleita - KAK 1/1997 Kuviol b Työttömyysasteen muutokset 20 ( ~ VVv : - v ! 15 il ( 10 5 - _ / ... ~ ..... ~ ~ ~ 1989 1990 - ! - ,; , o i 1987 1988 1991 1992 1993 1994 1995 1996 t;'LJ Kuviol c Vaihtotaseen ylijäämä komponenteittain suhteessa bruttokansantuotteeseen1 0/0 - = = 5 = Vaihtotase Kauppatase Palvelutase Tuotannontekijäkorvaus-: ja tulonsiirtotase : : : . . ~=====-~=~.=. ~UUUUUI~U'U'UUJUUU oI -5 5 0 -5 ·10 I 1972 ,. 75 , ... , ... , ... , .. " ... , ... , · " " " 1. ,.,." 80 85 90 1) Neljän neljänneksen liukuvia summia suhteessa BKT:n vastaaviin liukuviin summiin, keskitetty. 80 % ETLA E E I -10 Pekka Ahtiala Kuviold Teollisuuden yksikkötyökustannukset suhteessa OECD:hen ~:~ ~. ................. .. ... QECDJS~OML.... ..... ................. 140 .. - ....................................... . 130 ... . 120 130 ......................................... 120 ......................... - ................... ---- ...... __ ................ -- Ind -_ ...................... -- .............................................. _ ............... _- ~ 150 -- ................ __ 110 110 100 I ....c: , V -. ~::»ZC:: :~ :/ 100 90 80~'~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~ 80 E 95E 90 75 80 85 1970 90 Kuviol e Palkkaindeksin muutokset, vuotuista vauhtia (yhtenäinen viiva = kaikki sektorit, katkoviiva = tehdasteollisuus) 12 10 8 '*' 6 4 4 2 2 o 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 81 Artikkeleita - KAK 1/1997 Kuviol! Helibor korot, kuukausiaineisto .-:...1 kk --3 kk ···12 kk 18 15 LILI'f-T'r-r--l'l 18 Iln-.l···[····--r---r·r-l . : : : : 15 ,. .+1\ ;;~t·~·/l ···,--····,-,··--VlrJ~i'l 12 i : o~ . : : 9 6 6 3 3 o i o i 87 82 : -L-i----~-·-r---:r-;--··C--- i.---.-.-. 9 12 I 88 89 90 I 91 I 92 I 93 I 94 95 I 96 97 Pekka Ahtiala Kuviolg Varallisuushintoja 200 150 ~"C 100 I 3 .s 2 50 o 1985 86 87 88 89 Indeksi 1987Q1 = 100 90 91 92 93 94 1. Osakkeiden hinnat 2. Asuntojen hinnat 3. Kantohinnat Kuviol h Suomen vientimenestys 125 I 120 I I 115 ~I---.. 110 xQ) "'0 .5 95 90 85 80 """--- ) 105 100 , 11 IA L/ tr' ~j vI I~[7 ~~I ,J I 1980 81 \: ~ ........ i'... I II 82 83 84 85 '/ - ~ 86 87 88 89 / ) ~ r ~~~ 90 91 J 1 1. Suomen viennin arvo OECD-maihin suhteessa näiden maiden tuontiin 2. Suomen viennin määrä OECD-maihin suhteessa näiden maiden tuontiin 1980 = 100 ~ / 92 93 94 95 83 Artikkeleita - KAK 1/1997 Kuvioli Ulkomaankauppa 1JO f-!~7 '~! 120 I 1. Vientihinnat 2. Tuontihinnat 3. Vaihtosuhde '" '~~ i '~:=r' ': i j Ji 1I I n i" d .... ;. 1 1 1 1 1101~~---+--~----~. I 100 1; ~--;-{_:- ~~~ 1 1 ,1 ! 1 J , ~o I ! ,. ::/ I I : -l-- '~------~----7---~--~ ! I 80~h"~ ~_~~~: 1 __ ,1", i", " "[,,, [" -[ -, ,[" ,['" [,,, [ I 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 Kuviolj Vientimaiden teollisuustuotannon ja tavaraviennin määrän muutokset % I = 01 Tavaravienti 2) Vientirnaiden teollisuustuotanto 3) .0 20 20 10 10 o 0 -10 ·10 -20 ·20 ETLA -30 ' 1975 80 1 85 1 1 90 1) Laskettu neljän neljänneksen liukuvista summista. 2) Vuoteen 1991 asti länsivienti. 3) Suomen vientiosuuksilla painotettu 11 OECD-maan teollisuustuotanto. 84 i ·30 E 95E Pekka Ahtiala Kuvio2 Korkojen vapauttamisen vaikutus kokonaiskysyntään r2 r1 r r IS Yo Y1 Y2 Y 85