Juntuset 2012 - Juntusten sukuseura ry
1 JUNTUSET Juntusten sukuseura ry:n jäsenlehti n:o 16 Joulukuu 2012 Julkaisija Juntusten sukuseura ry Toimitus Riku Juntunen Linnanpolku 1, 87200 Kajaani puh. 0500 445331 [email protected] Taitto Juhani Juntunen Painopaikka Kajaanin Kirjapaino Oy Sisällysluettelo 2012 Kotisivut www.juntuset.net Kansien kuvat Riku Juntunen 2 Pääkirjoitus Puheenjohtajan kirjoitus Hallituksen uusi jäsen esittäytyy Miilu-Tuomas ajasta iäisyyteen Juntusten vuosikokous 2012 Toivo Juntunen muistelee Käpylän sukuhaara Suomussalmella Amerikan kävijät Komentajakapteeni Ilkka Juntunen Juntuset Ylä-Kotvakkojärven rannalla Tapaaminen Jyrkän Ruukilla Juntuset golfharrastajia Antti Juntusen autot Automatka Italiaan vuonna 2012 Sihteerin palsta Toimihenkilöiden yhteystiedot PÄÄKIRJOITUS Sukuseuran lehti syntyy yhdessä jäsenistön kanssa. Parhaimmillaan se on hyvän yhteistyön tulos. Lehden sisällön tuottajien aktiivisuudesta on pääteltävissä yhteisön elinvoimaisuus. Taannoin kuuluin jäsenenä yhdistykseen, jonka harvajaksoisesti ilmestyvää lehteä toimitti puheenjohtaja. Lehden kirjoitukset olivat pääasiassa puheenjohtajan laatimia. Lopulta muita kirjoituksia ei enää lehdessä ollutkaan. Se yhdistys toimi vain muutaman vuoden ajan ja kuihtui sitten pois. Runsas vuosi sitten olin vetäytymässä pois Juntuset –lehden toimittajan tehtävästä. Tarkoituksen oli antaa tilaa tuoreemmille voimille. Silloin ei onnistuttu löytämään tehtävästä kiinnostunutta. Päätin jatkaa vielä, koska vaatimattomankin yhdistyslehden lopettaminen on mielestäni merkki toiminnan kuihtumisesta. JUNTUSET -lehden toimituksen “nuorentaminen” on kuitenkin edelleen vireillä. Tämänvuotisen lehden aineiston kokoaminen osoitti sen, että jäsenistöllä on lisääntyvää aktiivisuutta tuottaa aineistoa Juntusten sukukunnan menneistä ja nykyisistä asioista. Erityisen miellyttävää on ollut Juntusten tapaaminen heidän omassa elinpiirissään. Käytännöllinen menettely onkin, että toimittaja käy kokoamassa aineistoa paikan päällä, Juntusten luona. Ajankohtainen tilanne on kolmannen sukukirjan aineiston kokoaminen. Tulevaa kirjaa varten sukutietoja on kootaan sukutietolomakkeilla. Henkilötietolaki rajoittaa tutkimuksen tekoa niin, että suvun elossa olevalta jäseneltä pitää olla suostumus häntä koskevan tiedon julkaisemiseen. Nyt itse kukin voi vaikuttaa tulevan kirjan sukutieto-sisältöön vain lähettämällä sukutietonsa sihteerin palstalla ilmoitetulla tavalla. Kolmannen kirjamme perhetaulut koostuvat pääasiallisesti Juntusten lähettämistä sukutiedoista. Vain lähettämällä nuo tiedot on mahdollista päästä mukaan seuraavaan sukukirjaamme. Sukukirjaamme tarvitaan perhetaulujen lisäksi historiallisia selvityksiä sekä aikakauden perinnetietoa lähinnä historiankirjoittajien näkökulmasta. Ennen muuta nyt tarvitaan tari- noita tavallisten suvun jäsenten muistista. Juuri sellaisia kertomuksia, joita minulle on toimitettu vuosien mittaan lehdessämme julkaistaviksi. Maaseudun elämään liittyvää kansanperinnettä, entisaikojen arkielämän ja kotiaskareiden kuvausta, kertomuksia lastenkasvatuksesta, muisteluja sota-ajalta ja sotaajan jälkeen. Kirjoitusten aiheita on lukemattomia. Juntusilla on varmasti runsaasti jo valmiiksikin kirjoitettua aineistoa kotiarkistoissaan. Ennen kaikkea meillä itse kullakin on muistissamme runsaasti julkaisemisen arvoista aineistoa. Hyvällä yhteistyöllä meidän on mahdollista saada ne tarinat täydentämään Juntusten suvun historiaa. Minulle henkilökohtaisesti on ollut hyvin antoisaa ja voimaannuttavaa toimittaa taas yksi JUNTUSET –lehti. Kiitän kaikkia teitä, jotka olette auttaneet minua lehden sisällön kokoamisessa. Kiitän myös etukäteen tämän lehden lukijoita toivoen samalla, että kirjoituksemme olisivat omiaan lisäämään Juntusten keskinäistä yhteistoimintaa. Hyvän joulun sekä onnellisen uuden vuoden toivotuksin! Riku Juntunen 3 PUHEENJOHTAJAN KIRJOITUS Kajaanista kohden Oulua Juntusten sukukokous pidettiin elokuun alussa Kajaanissa. Kokousviikonloppuun osallistui kuutisenkymmentä sukuseuran jäsentä ja ystävää eri puolilta Suomea ja olipa eräs rouva saapunut kokoukseen Kanadasta saakka. Palautteen mukaan viikonlopun tapahtumat ruokailuineen onnistuivat hyvin. Opastettu kävelykierros muuttui rankkasateen vuoksi ansiokkaan oppaan pitämään Kajaanin historiakatsaukseen hotellin sisätiloissa. Esitys oli erittäin mielenkiintoinen ja antoisa. Sukukokous valitsi minut jatkamaan sukuseuran puheenjohtajana. Lämmin kiitos luottamuksesta. Hallituksen kokoonpano vaihtui hieman. Riku Juntunen palasi sihteeriksi ja Juntuset–lehden päätoimittajaksi. Toinen iloinen asia oli se, että saimme pitkän odotuksen jälkeen hallitukseen jäsenen Helsingistä. Sukuseuran jäseniä asuu paljon pääkaupunkiseudulla, joten heidänkin ääntään saamme nyt hallitukseen. Uskon, että uuden hallituksen ja puheenjohtajan hyvä yhteistyö jatkuu ja voimme yhdessä viedä sukuseuran asioita eteenpäin seuraavat kolme vuotta. Toivon teiltä, hyvät sukuseuran jäsenet, yhteydenottoja ja mielipiteitänne. Kiitos teille, jotka olette vuosien varrella eri muodoin lähestyneet ja kertoneet ideoitanne ja toiveitanne. Tulevan kolmen vuoden työssä keskeisimpiä asioita ovat sukuseuran toiminnan kehittämisen lisäksi uusien jäsenten saaminen, kolmannen sukukirjan kirjoitustyön eteenpäin vieminen ja sukuseuran 20-vuotisjuhlien ja seuraavan sukukokouksen järjestäminen. Sukukokouksessa osallistujien selkeä viesti hallitukselle oli, että molemmat tilaisuudet yhdistetään ja järjestetään v.2015 Oulussa. Oulussa onkin työ jo aloitettu ja nyt odottelemme toiveita oheisohjelmasta. Haluamme edelleen panostaa myös serkkuseuratoimintaan ja toivottavasti 4 saamme käynnistettyä sitä useille paikkakunnille. Serkkuseuratoiminnan kautta sukuseuratyö tulee lähemmäksi jäseniä. Tällaista viestiä on tullut toimivista serkkuseuroista. Serkkuseuratoiminnan kautta voi löytää uusia sukulaisia ja ystäviä. Samalla toteutuu myös uuden toimintasuunnitelman tavoite lisätä sukuseuran jäsenmäärää. Haastankin Teitä kaikkia yhteiseen työhön sukumme perinnepääoman siirtämiseksi myös tulevien sukupolvien Juntusille. Vahva tietoisuus omista sukujuurista luo perustaa oman identiteetin muodostamiselle ja on itsessäänkin suuri rikkaus meidän jokaisen elämässä. Marja-Leena Kemppainen Hallituksen pj HALLITUKSEN UUSI JÄSEN ESITTÄYTYY Railin taival Ruokolahdelta Helsinkiin Keskellä talvisotaa paukkui tulipalopakkanen, elohopea oli laskenut - 40 C astee- seen. Kutveleen kanavan varressa olevan talon peräkamarin ikkunat olivat umpijäässä. Väinö ja Katri Almin, os. Juntunen, esikoinen, Raili, syntyi loppiaisiltana kätilön avustamana. Väinö Almin äiti ja Railin mummo Anna oli kauppias ja topakka leskirouva. Kesällä tavarat tuotiin kauppaan matkustajalaivoilla Kutveleen omaan laituriin. Oman väen lisäksi talossa työskenteli vakituisesti renki Arvid, setä Aleksi ja hänen vaimonsa Martta. Mummo otti monille matkoille lapsenlapsia mukaansa. Mummon kanssa matkustettiin niin lähelle kuin kauemmaskin. Eila-tädin luona käytiin Turussa ja ostoksilla Puumalassa. - Muistan erityisen hyvin laivamatkan Puumalaan. Matkustajalaiva Imatra II oli tulossa satamaan ja kaikki matkustajat olivat laiturin puoleisella kannella. Laiva alkoi kallistua ja vettä tuli kannelle. Kapteeni huusi kurkku suorana: “Laiva kaatuu, siirtykää toiselle reunalle!” Ruokasalissa kupit ja lasit lensivät lattialle. No, onneksi laiva ei kaatunut. Vuosia myöhemmin uhkaavasta laivan kaatumisesta tulivat painajaisunet vieraiksi monina öinä. Isä kuoli Satalinnan sotilassairaalassa Väinö Alm vammautui korsua rakentaessaan ja joutui Satalinnan sotilassairaalaan. Väinö kuoli sairaalassa 04.02.1944. Hänet haudattiin Ruokolahden sankarihautaan. Isän ikävä ja äidin suru tuntui, kun Katri-äiti istui keinutuolissa ja Paavo ja minä nukahdimme hänen syliinsä. Sotaleskiä koulutettiin ompelijoiksi Helsingin Invalidisäätiöllä. Äiti lähti talveksi 1946 1947 Helsinkiin opiskelemaan. Neljävuotias Paavo-veljeni oli Nevalan mummon ja eno Jaakon ja Kyllikin hoidossa Vuottolahdessa ja minä olin Kutveleessa Almin mummon ja tätien huollossa. Supistetun kansakoulun penkille Aloitin supistetun kansakoulun keväällä 1947. Koulua käytiin kuukausi keväällä ja kaksi kuukautta syksyllä. Kouluun otettiin omat eväät. voileivät ja maitopullo. Kouluruokaa ei vielä ollut. Koulumatka oli noin 4 kilometriä. Samassa luokkahuoneessa opiskelivat III-VI luokkalaiset. Toisilla oli hiljaista työskentelyä, kun opettaja opetti yhtä luokkaa tai kuulusteli toista Muutto Savonlinnaan Suomalaiset lähtivät Laatokan Karjalasta evakkoon. Näiden joukossa oli myös Väinö Huuska. Hän sai asunnokseen Kutveleessa, Almin talossa vinttikamarin. Jonkin ajan kuluttua hän muutti Säämingin Antosaareen. Sotaleskeksi jäänyt Katri Alm oli jäänyt Väinön mieleen Keväällä 1949 Huuskan Väinö haki Katri Almin lapsineen Säämingin Antosaareen. Sieltä oli matkaa Savonlinnaan 10 kilometriä ja Pihlajaniemen kansakouluun oli noin kilometri. Savonlinnan tyttökoulun I-luokalle pääsin syksyllä 1951. Muutimme Savonlinnasta Helsinkiin, Kallioon tammikuussa 1952. Nuoruus Kalliossa Suurten ikäluokkien luokkahuoneissa oli ahdasta. Oppilaita oli I b luokassa yli 40. Opiskelimme iltavuorossa Helsingin kaksoisyhteislyseossa Torkkelinmäellä. Helsingin kaksoisyhteislyseo oli siirretty Viipurista. Monet koulun opettajista oli entisiä viipurilaisia. Kallion lapset olivat työläisten ja pienyrittäjien tyttöjä ja poikia. Luokalle jäämisiä ja ehtoja tuli erityisesti III-luokalla. Uusi koulurakennus valmistui Käpylään 1956. Opiskelijasta opettajaksi Suoritin ylioppilastutkinnon 1959 ja jatkoin sitten yliopistoon. Opiskelin kasvatusoppia, historiaa, kansantaloustiedettä ja valtio-oppia. Vuoden pituisen auskultoinnin eli opetusharjoittelun suoritin Normaalikoulussa. Humanististentieteiden kandidaatti oli tuolloin pätevä keskikoulun historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon opettajaksi. Myöhemmin suoritin työn ohella maisterin tutkinnon ja opetushallinnon tutkinnon ennen eläkkeelle jäämistä. Opettajan urani aloitin helmikuussa 1965 Kruununhaan keskikoulussa ja se jatkui Laajasalossa, minne Kruunuhaan keskikoulu muutti vuonna 1971. Koulusta tuli ensin Laajasalon yhteislyseo .Peruskouluun siirryttäessä siitä tuli Laajasalon yläaste ja lukio. Eläkkeelle Laajasalon yläasteelta jäin vuonna 2000. Perhe Pekka Mertanen ja Raili Mertanen solmivat avioliiton 1965. Lapset syntyivät 1968 ja 1971. Lapsenlapset syntyivät vuosina 1995 ja 2002. 5 MIILU-TUOMAS AJASTA IÄISYYTEEN Tuomas Juntunen 27.1.1912 – 29.6.2012 Viime tammikuussa sadan vuoden ikään ehtinyt Miilu-Tuomaana tunettu monitaitoinen työnsankari ja sotaveteraani Tuomas Juntunen siirtyi ajasta iäisyyteen kotikaupungissaan Iisalmessa kesäkuun 29. päivänä toiveittensa mukaisesti ilman pitkää sairastamista ja vuodepotilaana oloa. Isän pojalleen tämän synnyttyä antama “80 vuoden takuu” oli pitänyt mainiosti paikkansa. Tuomaan kuolinpäivä, Pietarin päivä, on hänen hyvin tuntemassaan kansanperinteessä merkittävä: paras aika nauriin kylvöön, tuohen kiskontaan, kaskien rukiinkylvön aloittamiseen ja lehtokaskien hakkaamiseen. Perinnetöitä tehnyt perinnetietojen tallettaja sai siirtyä ajan rajan taa esivanhemmillemme hyvin merkittävänä päivänä. Tuomaan ruumiinsiunaus tapahtui sekin tärkeänä hetkenä, Joelin päivänä, jolloin ennen vanhaan piti aloitella heinäntekoa, mesiangervon puhjettua kukalle. Miilu-Tuomaan hautajaisia vietettäessä ei ollut heinäpoutaa, satoi rankasti. Kangaslammin kappelin ikkunoista näki, miten sadevesi valui katolta valtoimenaan Tuomaan läheisten jättäessä hänelle hyvästejään. Tilaisuus oli kaunis ja koskettava. Siunauksen jälkeen vainaja saatettiin sukuhautaan Sonkajärvelle ja muistotilaisuuteen kokoonnuttiin Iisalmeen Evakkokeskukseen. Yhä satoi. Tuomaan puoliso, Kerttu, siirtyi pois tästä ajasta v. 2000. Yhteistä taivalta oli kertynyt 66 vuotta. Tuomas kertoi minulle häntä haastatellessani kauniisti, ettei tuolla taipaleella riidelty koskaan, ja lahjana onnellisesta avioliitosta ovat kolme tytärtä: Anja Liisa, Aino Elina ja Anne-Leena. Myös lapsenlapsistaan hän iloitsi. Nyt sukulaisilla ja ystävillä oli lämminten muistojen hetki. Vaikka en olekaan Tuomas Juntusen sukulainen, tunnen hänet ja hänen rikkaan elämäntyönsä hyvin läheiseksi, lähinnä kai siksi, että sain puoli vuosikymmentä sitten tutustua 6 mestariin kirjoittaessani hänen kertomisistaan kirjaa. Tuomas Juntunen oli varmasti viimeisiä monitoimitaitajia, maanviljelijä, seppä, puuseppä, suutari ja paljon, paljon muutakin. Lisäksi hänelle oli tuttua elokuvatyö ja televisiossa esiintyminen. Katoamassa olevan kansanperinteen tallettaminen niin kotimuseoon kuin kirjoituksiinkin oli osa hänen arvokasta työtään. Tuomas kunnioitti vanhaa ja eli nykyajassa.. Tuomas Juntunen, Miilu-Tuomas, on fyysisesti poissa luotamme, mutta hänen elämäntyönsä elää ja kantaa satoa monilla saroilla. Elämälle kiitos, hän sai siltä paljon! Lähtevät tietäjät, taitajat vuorollaan kerran vietyään elämän viestiä vuottensa verran: luoksemme jäävät kättensä, henkensä töissä, viipyvät muistojen päivissä, unien öissä, sykkeissä sukunsa alati juoksevan virran, lankoina elämän iäti iskevän pirran. Reino Eriksson JUNTUSTEN VUOSIKOKOUS 2012 Sukuseuran sääntömääräinen vuosikokous pidettiin Scandic Hotelli Kajanuksessa Kajaanissa lauantaina 4.8.2012. Kokouspäivän aamuna ennen kokouksen alkamista osanottajilla oli hyvä tilaisuus tutustua sukuseuran toimintaan, vaihtaa kuulumisia Juntusten kanssa ja ostaa sukuseuran tuotteita. Vuosikokous Puolelta päivin alkaneen sääntömääräisen Toimintasuunnitelman vuosille 2012-2015 esitteli hallituksen puheenjohtaja MarjaLeena Kemppainen. Seuraavassa tiivistelmä suunnitelman tärkeimmistä kohdista. Suunnitelma on kokonaisuudessaan luettavissa sukuseuran internet –sivulta. Hallitus laatii vuosittain toiminta- ja taloussuunnitelman sekä hyväksyy tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen sekä laatii näistä yhteenvedon vuosikokoukselle 2015. Jäsenet Toimintakauden aikana tavoitteena on lisätä jäsenmäärää niin että jokainen jäsen hankkisi yhden uuden jäsenen vuoden aikana. Juntuset - lehden uudistus- ja kehittämistyötä jatketaan. Jäseniltä toivotaan aineistoa ja valokuvia lehden sisällön turvaamiseksi Internet-sivujen kehittämistyötä jatketaan. Hallituksen kokouksista tiedotetaan seuran internet- sivuilla, samoin kuin muista ajankohtaisista asioista Sukukirjat Kolmatta sukukirjaa varten pyydetään jäsenistöltä sukutarinoita ja valokuvia. Serkkuseuratoiminta Toimikauden tavoitteena on käynnistää uusia serkkuseuroja Juhlalounas ja kaupungin historiaesitys Timo Säkkinen johtaa puhetta. vuosikokouksen puheenjohtaja Timo Säkkinen johdatteli sujuvasti kokousasioiden käsittelyä. Päätökseen tulivat tilinpäätösten vahvistaminen, toimintasuunnitelma tulevalle toimikaudelle, tulo- ja menoarvio sekä jäsenmaksun suuruus. Jäsenmaksusta päätettiin, että se on edelleen 15 euroa vuodessa. Kokouksessa valittiin hallitus tulevalle toimikaudelle. Puheenjohtajaksi tuli odotetusti Marja-Leena Kemppainen ja varapuheenjohtajaksi Pentti Juntunen. Hallituksen jäseniksi valittiin Jukka Eskelinen, Paavo Juntunen, Riku Juntunen, Raili Mertanen ja Eila Säkkinen. Helsingistä kotoisin oleva Raili Mertanen tuli uutena mukaan, samoin Riku Juntunen, joka oli yhden kauden poissa hallituksesta. Kokouksen jälkeen osanottajat nauttivat juhlalounaan Scandic Hotellin ravintolassa. Sitten oli määrä lähteä opastetulle kävelykierrokselle Kajaanin jokirannan kulttuurimaisemiin. Alkoi raju kaatosade. Ei sillä ilmalla tehnyt mieli ulos. Kävelyn sijaan kaupungin matkailuopas Pekka Jaakola piti sisätiloissa upean esitelmän Kajaanin kaupungin historiasta. Juhlaillallinen Ennen juhlaillallista kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Vesa Kaikkonen esitti Kajaanin kaupungin tervehdyksen sukukokousväelle. Tilaisuuden ohjelmassa 11-vuotias Eetu Eskelinen esitti kanteleensoittoa. Lopuksi oli mainio Vesa Kaikkosen monologi Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan pohjalta. Ennen 7 ateriointia kuultiin vielä varapuheenjohtaja Pentti Juntusen kiitospuheenvuoro hallituksen menneen kauden toiminnasta. Oiva illallinen kruunasi juhlan. Mukana oli myös pieni tanssimusiikkiyhtye. Tällä kertaa juhlaväki tyytyi vain musiikin kuunteluun. Sunnuntain ohjelma Jumalanpalvelukseen osallistuminen Kajaanin kirkossa sekä seppeleen lasku sankarihaudalle olivat seuraavan päivän ohjelmassa. RJ TOIVO JUNTUNEN MUISTELEE ja Hilkalle. Pirjo tytär laittaa videokameran käyntiin. Hän haluaa tallentaa mahdollisimman paljon vanhempiensa elämän historiaa. Ensi keväänä 84 vuotta täyttävä Toivo muistelee elämänsä kulkua tarkasti vuosilukuja myöten. Monia asuinpaikkoja oli hänen lapsuuden perheellään ollut. Monia olivat myös työtehtävät, joita Toivo oli elämänsä aikana oppinut tekemään. Hän on ollut todellinen moniosaaja, nykyaikaisen ilmaisun mukaan. Lapsuuden aika Sateisena syyspäivänä ajelen vanhaa Kuhmon “viinatietä” kohti Kaitainsalmea tapaamaan sukuseuramme pitkäaikaista jäsentä Toivo Juntusta sekä hänen Hilkka vaimoaan. Paikalle ehtii myös heidän tyttärensä Pirjo opettajan työstään Sotkamosta Leivolan koululta. Autoni navigaattori ohjaa ajamaan täsmällisesti Toivon ja Hilkan vaaleanvihreän talon pihaan. Talo on maisemallisesti hienolla paikalla ylhäällä rinteessä. Alhaalla välkehtii vesistöjä yhdistävä salmi. Siitä lienevät Kuhmon perukoilta lähteneet tervan soutajat kulkeneet kuormineen kohti Kajaania ja edelleen kaupoille Oulun tervaporvareiden luokse. Asetuimme keskustelemaan runsaan kahvipöydän ääreen. Olimme varmaankin nähneet toisiamme vuosien mittaan pidetyissä sukukokouksissa, mutta varsinaisesti emme olleet tavanneet aikaisemmin. Siitä huolimatta tunnelma oli leppoisa ja välitön. Siitä kiitos Toivolle 8 Toivon syntymän aikaan perhe asui Kajaanin Yläkaupungilla. Isä Heikki oli tehtaalla työssä. 30-luvun laman aikana hän jäi työttömäksi. Se oli hyvin surullinen vaihe nuoren perheen elämässä. Nyt oli itse löydettävä uudet keinot elannon hankkimiseen. Vuonna 1933 perhe muutti Vuolijoelle pientilalle. Vanhemmat olivat puhuneet omasta kodista. Toivo muistaa hoputtaneensa: “Isä, milloin me sinne omaan kotiin mennään?” Hän oli silloin 3-vuotias. Vuolijoen Saaresmäessä perhe asui seitsemän vuotta. Toimeentulo 30-luvun pula-aikana oli niukkaa. Lehmille niitettiin suolta saraheinää, joka kuivattiin mättäillä ja nostettiin sitten suoviin. Myös järven jään päältä niitettiin kortteita. Kovin heikkoa oli lehmien ravinto. Saattoi silloin maidon tulo ehtyä. Toivo muistelee, ettei Saaresmäen mökissä kuitenkaan nälkää nähty. Lähitalosta haettiin kurria. Sitä kaadettiin kahvivadille. Äiti laittoi sekaan suolaa. Siihen sitten kastettiin leipää ja syötiin hyvällä mielellä. Elämä oli silloin pientä. Edes kelloa ei ollut joka talossa. Eikä ollut tahkoakaan kaikilla. Naapuritaloista käytiin teroittamassa kirveet meidän tahkollamme. Iltaisin istuttiin kertomassa tarinoita ja kummitusjuttuja, muistelee Toivo. Toivon lapsuuden aikana perhe asui usealla tilalla. Vuolijoelta muutettiin Paavolaan Sitten Rantsilaan ja Kestilään noin viideksi vuodeksi. nostella maitotonkkia. Maito imettiin tonkista säiliöön. Myöhemmin tuli tilatankit. Niistä maito siirrettiin rekan säiliöön. Siitä työstä minä pidin muistelee Toivo. Ajan oloon polvinivelet alkoivat reistailemaan. Hän jäi varhaiseläkkeelle. Työura ja varusmiespalvelus Omien lastensa kasvatuksessa Toivo arvioi olleensa liian tiukka. Ajatuksena oli kasvattaa lapsista kunnon ihmisiä. Hyvin onkin Toivon jälkikasvu menestynyt elämässään. On heillä hyvät koulutukset ja hyvät työpaikat. “Kilivan käyvät kouluja ja hankkivat itselleen ammatteja”, toteaa Toivo. Tyttärien pojista yksi on tehnyt upseerinuraa. Hän on juuri valmistunut diplomi-insinööriksi. Yksi on tohtori. Hän toimii laboratoriopäällikkönä. Jälkikasvua on ammattiyhdistyslakimiehenä ja satamakapteenina, jolla on merikapteenin koulutus. Mainittakoon vielä seuraavastakin sukupolvesta, että pojantytär on lahjakas ja palkittu muotisuunnittelija. Toivon tyttäret pohtivat isästään, että “ kun lähtökohdat tietää, niin hänen elämäänsä voi pitää eräänlaisena menestystarinana. Elämää voi tarkastella ihmisenä kasvun haasteena. On ollut ilo saada nähdä tätä kasvua omissa vanhemmissaan. Olennaista ei ole se mitä ihminen omistaa, olennaista on se mitä ihminen on lähimmäisenä ja mitä hänestä jälkeen jää”. Toivo miettii, että parasta elämässä on ollut kiintymys puolisoiden välillä 60 vuoden avioliiton aikana. Suuri tapahtuma oli se kun Toivo ja Hilkka tulivat uskoon vuonna 1959. “Jumala on antanut voimaa elämän tien kulkemiseen”. Sisältöä elämään he saavat Helluntai-seurakunnan jäsenyydestä ja seurakunnassa toimimisesta. Puhumme vielä ensi kesänä pihan grillikatoksessa pidettävistä lettukesteistä. Sitten “vanha rekkamies” vetää lippalakin päähänsä ja lähtee ulos vesisateeseen opastamaan minua pitkän ajoneuvoni kääntämisessä pienellä pihamaalla. Toivo Juntunen on kiinnostunut saamaan yhteyksiä hänelle lähisukua oleviin Kajaanin seudun Juntusiin. Tämän lehden toimittaja toimii tarvittaessa välittäjänä. Häneltä saa Toivon yhteystiedot. RJ Toivon oma työura alkoi 15-vuotiaana vuonna 1944. Toivo työskenteli Kajaanin postiautovarikolla apupoikana. Varikon autoissa oli puukaasuttimet. Apupojan tehtävän oli nostella raskaita pilkesäkkejä auton katolle. Työikäiset miehet olivat sodassa. Nuorten poikien oli tehtävä raskaita miesten töitä. Toivo muistelee olleensa Kestilässä metsän raivuussa, uitossa ja hiilimiiluja tekemässä. Hän toteaa pärjänneensä hyvin aikuisten miesten työporukoissa. Ennen armeijaan menoa Toivo oli tietöissä Jaalangassa . Siellä perheellä oli pieni talo. Töitä oli myös Jylhämän voimalaitostyömaalla ja Kajaaniyhtiöllä. Varusmiespalveluksen Toivo suoritti Vaasassa. Hänen armeija-aikansa kesti 9 kuukautta, koska hänet koulutettiin radiosähköttäjäksi. Toivolla olisi ollut mahdollisuus saada armeijasta ammatti radiosähköttäjänä. Hän olikin laittanut hakemuksen rannikkovartiostoon. Tuli kutsu palvelukseen Pansion laivastoasemalle. Olosuhteet olivat kuitenkin muuttuneet. Toisenlaiset työt vetivät häntä puoleensa. Isänsä ehdotuksesta Toivo suoritti ajokortin Kajaanissa. 21-vuotiaana hän sai kuorma-auton ammattiajokortin. Hänellä on myös linjaauton kuljettamiseen oikeuttava kortti. Autoa Toivo on ajanut 62 vuoden ajan. Edelleen hän ajelee autollaan Sotkamoon kauppoihin ja muille asioille. Ensimmäinen auto oli “Mosse”. Nyt on paljon laadukkaampi kulkuväline. Toivo työskenteli Yhtiössä pari vuotta traktorin ja kuorma-auton kuljettajana. Sitten yksityisen palveluksessa hiekan ja puutavaran ajossa. Häntä pyydettiin bussinkuljettajaksikin, mutta ei se työ kovasti houkutellut hankalien työaikajärjestelyjen vuoksi. Minullahan oli tiedossa paremmat hommat, tuumaa Toivo. Paras työpaikkani oli meijerillä. Ajoin maitoa säiliörekoilla 21,5 vuotta. Ei tarvinnut Eletyn elämän arviointia 9 JUNTUSTEN KÄPYLÄN SUKUHAARA SUOMUSSALMELLA Taisto Juntunen Käpylän sukuhaaran kantaisänä voidaan pitää ensimmäisen kainuulaisen, Lauri Juntusen jälkeen kahdeksatta sukupolvea edustanutta Samuli Juntusta. Hän oli kirkonkirjojen mukaan syntynyt 8.2.1827. Suvussa kulkeneen muistitiedon mukaan hän olisi elänyt 97 vuotiaaksi, mutta kirkonkirjojen mukaan hän kuoli 90 vuotiaana 1.4.1917 Käpylässä . Syntymäpaikkana oli Paukuttaja, nykyisellä Ruhtinansalmella. Kerrotaan, että Samulin isä, Matti Sakarin poika, s 31.51786, asui perheineen Pärsämön rannalla Saukossa, josta pitäen hän alkoi Anna Seppäsen kanssa v 1810 naimisiin mentyään rakentaa taloa muutaman kilometrin päähän Saukosta itään. Kesäisenä tyynenä iltana kuului Saukkoon saakka rakennuspaikalta rakentamisen äänet, paukuttelu. Kun Matti illalla myöhään saapui rakennuspaikalta kotiin Saukkoon, hänen äitinsä Agneta sanoi että sieltähän se minun paukuttelija tulee, ja siitä talo sai nimensä Paukuttaja, joka on vieläkin käytössä. Myöhemmin Matti ja Anna perheineen muuttivat asumaan Rasinvaaraan, nykyiseen Rasilaan, joka oli Kolikan torppa. Vuoteen 1820 saakka Matti oli kirjattu mäkitupalaiseksi ja sen jälkeen torppariksi. Lopun elämänsä Matti todennäköisesti asui Viinalassa poikansa Samulin perheessä, koska suvussa on puhuttu Viinalan ukosta. Matille ja hänen vaimolleen syntyi Paukuttajassa seitsemän lasta joista viisi oli poikia. Heidän nuorin poikansa oli Samuli. Samuli oli syntynyt Paukuttajassa, ja asui sitten Rasilassa vanhempiensa kanssa kalastaen, metsästäen, kaskia viljellen ja tervaa polttaen . Toden näköisesti myös karjaa lienee ollut. Rasinvaarassa asui myös hänen vanhempi 10 veljensä Elias vaimonsa Reeta Juntusen kanssa. Veneonnettomuus Kiantajärvellä Kiantajärvellä Kolikan salmessa sattui 2.10.1847 ikävä veneonnettomuus, jossa täydessä lastissa ollut kirkkovene kaatui kovassa pohjoistuulessa, ja 18 ihmistä hukkui vain kuuden pelastuessa. Viisi miestä pääsi puukkojen avulla kumollaan olevan veneen päälle. Samuli sattui paikalle pelastaen veden varaan joutuneet. Kiviniemen Vappu oli pelastunut kertoman mukaan konttaillen ja kävellen järven pohjassa. Samuli oli nähnyt hänet lähellä rantaa, tarttunut tukasta ja vetänyt veneeseen. Yksi naishenkilö lastensa kanssa oli jäänyt pois kyydistä. Hänen tullessaan rantaan veneelle näytti siltä kuin vene olisi täynnä ruumisarkkuja eikä lähtenyt mukaan. Näin ollen he pelastuivat. Samulin perhe kasvaa Aikuistuttuaan Samuli alkoi seurustella Juurikan Olli Keräsen tyttären, Elsan kanssa. Olli ei katsonut hyvällä nuorten naimisiin menoaikeita. Viimein hän suostui ja sanoi Elsasta: “Menköön syömään Rasin parkkia, kun ei passaa Juurikan parkki”. Ollin mielestä Samppa oli vähän laiska ja aikaan saamaton. Samulin ja Elsan perhe alkoi kasvaa. Rasinvaarassa heille syntyi neljä lasta. Vuonna 1853 syntyi ensimmäinen poika Olli. Toisena tuli Matti vuonna 1855, sitten Samuli 1856 ja Juho 1857. Vuonna 1858 Viinalan tila Ylä Näljängän puolella oli huutokaupassa myynnissä, ja Samuli osti sen asuinpaikakseen. Viinalasta pitäen Samuli kaatoi kasken Murhivaarassa. Hän onnistui saamaan erittäin hyvän sadon niin, että Juurikan Ollikin sai häneltä viljaa. Tämän jälkeen Samulista tuli juurikkalaiselle hyvin mieleinen vävy. Viinalassa Elsa synnytti Kalle-pojan vuonna 1859 ja Eeva nimisen tyttären vuonna 1861. Elsa kuoli 22.5.1862 42 vuotiaana, ja Samulille jäi hoidettavaksi 6 lasta. Vuonna 1865 Samuli avioitui Eeva Stiina Pyykkösen kanssa. Hän oli kotoisin Männistöstä. Vuosina 1965 -1875 heille syntyi toiset lasta. Anna syntyi vuonna1865, Riitta 1866 ja Elsa 1869. He syntyivät Viinalassa. Käpylässä syntyivät Antti 1871, Samuli 1873 ja Kaisa 1875. Käpylän tila Vuoden 1870 tienoilla Samuli osti huutokaupasta Viinalasta noin 7 kilometriä itään sijaitsevan Käpyvaaran tilan. Tilan oli vuonna 1802 perustanut Matti Tiikkaja. Tilalla oli kahdet asuinrakennukset, toisessa asuivat Tiikkajat ja toisessa Raappanat. Vuonna 1875 Käpyvaaran tilan nimi muuttui Käpyvaarasta Käpyläksi. Aiemmin oli Päävaaralta, Viinalasta 5 kilometriä länteen hankittu maatila. Samulin vanhin poika Olli muutti Käpylään, ja Matti meni asumaan Päävaaralle, mutta myöhemmin veljekset vaihtoivat, Matti tuli Käpylään ja Olli muutti Päävaaralle. Hänen taloaan on siitä lähtien kutsuttu Ollilaksi. Johan jäi Käpylään, ja hänestä tuli myöhemmin tilan puolikkaan isäntä. Veljeksistä Antti oli saanut metsänvartijan toimen, ja mentyään naimisiin Riihivaaran Iikan tyttären, Kaisa Kustaava Haverisen kanssa, he perustivat Kuurtojärven itärannalle kylmään metsään uudistilan. Tilan nimeksi tuli Martinniemi, ja Antti oli eteenpäin arvoasteikossa mäkitupalainen. Kalle ja Samuli elelivät Käpylässä naimattomina poikamiehinä. He olivat vähän holhottavia, mutta tekivät töitä talossa. Riitu avioitui Juho Kemppaisen kanssa asuen Vännissä, Kiannan rannalla. Hänen toinen avionsa oli Jobi Seppäsen kanssa, ja he asuivat Laukkasenaholla. Kaisa avioitui Mustaanrintaan Kustaa Raappanan vaimoksi. Elsa meni naimisiin irtomies Aatami Granrothin kanssa, ja he muuttivat Kemiin Karihaaran sahalle. Perinnönjako vuonna 1910 Matti oli tilan isäntä, mutta vuonna 1910 suoritettiin perinnön jako, jolloin Matille jäi puolet tilasta, ja toisen puolikkaan sai Johan. Alkuaan tilan pinta-ala oli noin 600 hehtaaria, ja verotusarvo oli 1 manttaali. Tilalla olevista rakennuksista itä-länsisuunnassa olevassa asui Johanin perhe, ja pohjoispuolella pohjois-etelä suuntaa rakennetussa osassa asui Matin perhe. Käpylässä asuttiin samassa pihapiirissä1920-1930 lukujen vaiheeseen saakka. Matti oli naimisissa Maria Haapalaisen kanssa. Maria oli syntynyt Alajärven Alalehdossa Hän oli jäänyt 12 vuotiaana täysin orvoksi joutuen huutolaistyttönä Horsmavaaran taloon, joista huonon kohtelun vuoksi karkasi. Hän pääsi sitten Karhulanvaaralle rovasti Calamniuksen perheeseen piiaksi, jossa oppi veisaamaan sen aikaisia virsiä. Niitä laulamalla hän myöhemmin herätti aamuisin perheensä päivän askareisiin. Matilla ja Marialle syntyi aikanaan 10 lasta. Vanhin oli Matti, s. 29.2.1884. Vaimo oli Näljängän Raiskiosta Anna Manninen, s. 30.1 .1882, kuoli 4.12.1957. Eeva Lydia, s. 9.11.1885, k. 21.10.1972. Hänet oli vihitty Simo Lennart Moilasen kanssa 19.12.1910 . He asuivat Kiannan rannalla Lapinahossa. Elsa Briitta , s. 28.8.1887, k. 1.3.1982 . Hänet oli vihitty Iikka Tauriaisen kanssa 26.2.1016. Edvin, s. 24.1.1889 muutti vuonna 1911, 22 vuotiaana Amerikkaan ja kuoli siellä 30.12.1978. Hänen vaimonsa oli Wilhelmiina Heikkinen, syntyisin Alajärven Alaleholla. Emma , s. 31.1.1891, k 7.1.1915. Naimisissa Juho Edvart Heikkisen kanssa. Eemil, s. 4.9.1897, kaatui jatkosodassa 16.11.1941,. Hänet vihittiin 24.3.1924 Kaisa Lydia Väisäsen kanssa. He asuivat Näljängän Kivelässä.Kivelän tila oli ostettu Eemelille perinnön jaon yhteydessä. Eemil oli pitäjän kuulu raudan käsittelijä, seppä, tehden mm pyssyjä. Otto Artturi, s. 10.7.1903, k. 21.11.1983. Oli naimisissa Vieno Valpuri Tapion kanssa kirkonkylän Kortteesta. Matin perheen perinnönjako Oton mentyä naimisiin suoritettiin Matin perheessä perinnön jako. Matti siirsi asuttamansa rakennuksen nykyisen Takalon paikalle. Otto rakensi maitohuoneesta sekä riihestä vasta valmistuneen Suomussalmi-Kuusamo maantien varteen talon, joka nimettiin Siirtolaksi. Kantatilan toisella puolikkaalla tuli isännäksi 11 Johan. Hän meni naimisiin Anna Briitta Väisäsen kanssa, s. 2.5.1862, k. 31.1.1939. Heillä oli 7 lasta, joista vanhin Severus ( Veeru) s. 31.7.1887 aikanaan peri tilan vanhemmiltaan. Veeru meni naimisiin taloon palvelijaksi tulleen Iida Saara os Juntusen , s. 4.6.1884 kanssa. Iida oli kookas näyttävä rivakka työihminen. Anoppi Anna Briitta ei aluksi hyväksynyt Iidaa miniäksi, ja kohteli vähän syrjäkarein. Iida Saara poltti piippua kuten miehensäkin. Hän kertoili että he kävivät Veerun kanssa Kajaanissa kihlamarkkinoilla. He majoittuivat yön ajaksi Maakunnan Pirttiin. Illalla Iida pyysi Veerulta piippua ja kessumassia polttaakseen piipullisen. Maakunnan apulaistyttö oli lakaisemassa pirtin lattiaa, ja löi kämmeniään vastakkain tokaisten ettei ole koskaan nähnyt naisen polttavan piippua, jolloin Iida oli sanonut, “etkä näe nytkään”, pistäen piippuvehkeet taskuunsa, ja meni ulos nurkan taakse kessuttelemaan. Johanin muita lapsia oli Iida, s. 7.3.1889 ja k. 16.12.1889. Juhani, s. 7.5.1891, k. 16,6,1961. Juhani asui Yli Näljängän Hiltulassa. Antti, s. 13.1.1894, k. 18.12.1938 Amerikassa. Anni. s. 11.2.1899, k. 6.9.1966. Hän oli naimisissa Jooseppi Romppainen kanssa Pesiönkylän Hoikanvaarassa. Jaakko, s. 25.7.1901, k. 25,8.1931 Käpylässä. Samppa Vihtori, s. 18.2.1903. Hän asui Ala Vuokin Mäntylässä Raatteentie varrella, hänen vaimonsa oli Hilma Juntunen. Käpylän tilan jakaminen Käpylän tilan maat jaettiin lopullisesti maanmittarin Arffmanin toimesta1930 luvulla. Kantatilasta puolet kuului Veerulle, neljäsosa Matille ja neljäsosa Otolle. Myöhemmin on heidän perillisilleen annetuille perintöpalstoille rakennettu kaikkiaan 11 taloa. Tänä päivänä niissä vain neljässä on vakituista asutusta muiden ollessa enää lomakäytössä. Vuosisatojen asutusten jäljet ovat enää enintään jäljelle jääneiden muistikuvissa. AMERIKAN KÄVIJÄT Vihtori Juntusen suvun vaiheita Teksti: Raili Mertanen Kuvat: Raili Mertasen kuva-arkisto Viktor Jaakonpoika Juntunen (s. 1878) oli kätevä käsistään. Viktor, jota kutsuttiin myös Vihtoriksi, työskenteli kirvesmiehenä. Kerrotaan, että Vihtori olisi veistänyt muun muassa Vuolijoen kirkon penkkien päätykoristeet. Vihtori Juntunen vihittiin avioliittoon Maria Määtän kanssa 1903. Perheen ensimmäinen lapsi Kaisa eli vain pari päivää syntymänsä jälkeen marraskuussa 1903. Toinen lapsi Hilda Empiiria syntyi 1905 Vuolijoella. Vihtori lähti Amerikkaan vuonna 1905. Lähtöön vaikuttivat luultavasti laittoman asevelvollisuuslain säätäminen ja toive paremmasta toimeentulosta. Passin Vihtori hankki Han12 gosta. Maria jäi kotiin Vihtorin lähtiessä Amerikkaan, Michiganiin. Myöhemmin Maria lähti Hildan kanssa Amerikkaan Vihtorin luokse. Siellä syntyivät lapset Olga Maria, Aino Milja ja Vilho 1907 -1910. Michiganissa olevassa Rudyardissa vuosina 1905 - 1913 Vihtori osallistui kirkkojen rakentamiseen. Ikävä Suomeen Suomeen perhe palasi vuonna 1913. Suomeen paluun jälkeen Vuolijoella syntyivät Iida Edita, Anna Kaisa, Tilda Johanna ja Jaakko Johannes vuosina 1913 – 1920. Suomeen paluun suurimpana syynä on arveltu olleen Marian koti-ikävä ja vähäinen englanninkielen taito. Pienten lasten kanssa harvaan asutussa kylässä lienee kanssakäyminen naapureitten kanssa ollut vähäistä. Maria oli kotimaassa käynyt kiertokoulun; hän osasi lukea ja kirjoittaa. Maria oli omaksunut lestadiolaisen uskon ja kävi seuroissa, mutta hän ei tyrkyttänyt sitä muille. Olga ja Ida muuttivat Yhdysvaltoihin Ankara arki Olga muutti takaisin Pohjois-Amerikkaan 1920-luvun lopulla Heikki Väyrysen kanssa. Heikki ja Vilhon vaimo Siiri olivat sisaruksia. Kanadassa Olga asui Ontariossa Kingstonissa. Olga lähetti joulupaketteja ja kirjoitti kirjeitä sisarille, veljille ja heidän lapsilleen. Jaakko Juntunen oli lentäjänä sodassa; hän haavoittui, kun kone ammuttiin alas. Myöhemmin Jaakko raivasi peltoa suosta ja rakensi uuden Nevalan metsän reunaan noin kilometrin verran valtatiestä nuoren perheensä tarpeisiin. Vanha Nevala on sittemmin purettu. Jaakko Juntunen vihittiin Kyllikki Haatajan kanssa juhannuksena 1946 Vuolijoen kirkossa. Morsiustyttöinä olleet Raili Alm ja Sirkka Hohtari (Anna-Kaisan tytär ja Idan tytär) saivat vaaleansiniset silkkimekot ja mustat pikkukengät Olga-tädiltä Kanadasta. Myöhemmin Olga lähetti joulujuhliin uudet taftimekot. Joulupaketissa oli myös kahvia, teepusseja, riisiä, luumuja ja makeisia, ihmeellinen nukke, joka itki ja sulki silmänsä. Vaalean punainen muovinen teekalusto oli käytössä vuosikausia ja siitä juotiin teetä oikeasti. Olga tuli lähtönsä jälkeen ensimmäisen kerran käymään Suomessa vuonna 1955. Olga ehti tavata isänsä Vihtorin. Vihtori menehtyi Olgan Suomen vierailun aikana. Vuonna 1969 Olga tuli puolisonsa Kassu Ylijaskaran kanssa Suomeen. Vuonna 1983 Olga kävi tyttärensä Anjan kanssa Suomessa. Olgan tytär Anja Oja, 82, elää lähellä Torontoa. Hänen tyttärensä Debbie ja tyttärentytär Lena ovat myös käyneet Suomessa. Ida Edita Juntunen muutti Helsinkiin tammikuussa 1931. Ida-täti oli ateljeeompelija. Hän ompeli hienoja leninkejä, puseroita, hääpukuja ja iltapukuja. Ida Juntunen ja Johannes Hohtari vihittiin 4.6.1938. Idan tytär Sirkka Hohtari tapasi amerikkalaisen Carl Henri Firleyn Helsingissä 1960-luvulla. He menivät naimisiin 1966. Vuonna 1967 Ida muutti Kanadaan ja seuraavana vuonna Yhdysvaltoihin. Ida Hohtari kuoli vuonna 2000 Floridassa. Paluumuuttajat tulivat Suomeen vaikeaan aikaan. Ensimmäinen maailmansota vuosina 1914 -1918, venäläistämiskausi, Suomen itsenäistyminen ja vuoden 1918 sota ja nälänhätä vaikeuttivat perheen elämää. Anna-Kaisa kertoi myöhemmin, että kerjätä piti. Anna-Kaisan kummitäti toi leivän esiliinansa alla, ettei kummitädin mies nähnyt sitä. Kun nuorimmalle lapselle annettiin leipäpala käteen, niin isommat siskot ryöstivät siitä palasen ja purivat Jaakon sormia. Näin muistelee Anna-Kaisa Juntusen tytär Raili Mertanen. Vuolijoelta Vihtori ja Maria Juntunen lapsineen muuttivat Vuottolahteen, Nevalan tilalle. Kajaanista Vuottolahteen on matkaa noin 27 kilometriä. Nevalasta käytettiin myöhemmin nimeä Vanha Nevala. Nevalan pihapiiriin kuului talo, joka käsitti eteisen, pirtin, kaksi kamaria ja ruokakomeron. Toisella puolen pihaa oli sauna, navetta, talli ja aitat. Vihtori aloitti pellon raivaamisella. Rämeestä tuli pelto, johon kylvettiin ohra kasvamaan. Rieskaan jouduttiin laittamaan myös petäjäistä huonona vuonna. Lehmät tuottivat maitoa ja pohjalainen juusto oli pullan ja kakun asemassa. Kahvin joukkoon voitiin pistää juuston palasia, jotka narisivat kivasti suussa. Maria pisti kahviin suolaa. Vihtorin ja Marian jälkeläisten vaiheita Michiganissa syntynyt Vilho Juntunen meni naimisiin Siiri Väyrysen kanssa elokuussa1935. Vilho ja Siiri asettuivat asumaan Siirin kotitilalle Uimaniemelle. Vilho oli taitava käsistään. Hänestä tuli muurari, joka käytiin hakemassa Otanmäen kaivoksen malmin sulatusuunien muuraukseen. Maataloustöiden ohella Vilho teki muuraustöitä Vuolijoella. Vilho oli rauhallinen ja huumorintajuinen. Sodassa Vilho oli pioneerikomppaniassa monessa tiukassa paikassa Suomussalmella ja Rukajärvellä, jossa venäläiset sotilaat uhkasivat tappaa, mutta suomalaiset murtautuivat motista. 13 Lämmittelemässä Välimeressä ja Jäämerellä jäähyttelemässä Hilda Juntunen oli käynyt talouskoulun ja osasi myös ommella. Hilda palveli nuorena insinööriperheessä Helsingissä. Hilda meni naimisiin Janne Eerolan kanssa sodan jälkeen. Lapsettomana Hilda kannusti sisarusten lapsia opiskelemaan. Hilda luki itse paljon erityi- I Iida Juntusen ja Johannes Hohtarin häät 4.6.1938. Sulhasen vieressä hänen vanhempansa. Ylärivissä Anna Kaisa Juntunen, Väinö Alm, Jaakko Juntunen ja Hilja Juntunen. sesti historiallisia romaaneja. Hilda ja Janne matkustivat paljon. He kävivät Amerikassa, Italiassa, Ranskassa. “Lämmittelemässä” Välimeressä ja Jäämeressä “jäähyttelemässä” Hildan sanojen mukaan. Hildan sydäntä lähellä olivat erityisesti veljien perheet Vuolijoella. Joka kesä Hilda ja Janne kävivät Vuottolahdessa Jaakon ja Uimaniemellä Vilhon perheiden luona. Reitillä Vuolijoki-HelsinkiRuokolahti-Savonlinna-Helsinki Anna-Kaisa Katri Juntunen (s.1914) oli lempiniminä sisarusten käyttämä Kaija ja myöhemmin muiden käyttämä Katri. Anna-Kaisa Juntunen muutti Vuolijoelta Helsinkiin 1934. Kotiapulaisen paikka oli odottamassa. AnnaKaisan työnantajaperheen kesämökki oli Kutveleen kanavan rannalla, Kyläniemen puolella Taipalsaaressa. Kauppias Anna Almin perhe asui Kutveleessa, kanavan toisella puolella Ruokolahdella. Perheeseen kuului Väinö, Uuno, Toini, Eila ja Martta sekä Aune. Väinö taisi päästä saattamaan Anna Almin kaupasta maitoa ja 14 jauhoja hakenutta Anna-Kaisaa kanavalle. Juhannuksena 1938 Anna-Kaisa Juntunen ja Väinö Alm vihittiin Kutveleessa. Väinö kuoli helmikuussa 1944 Satalinnan sotilassairaalassa. Anna-Kaisa jäi leskenä kahden lapsensa, Railin ja Paavon, kanssa asumaan Kutveleeseen. Vuoden 1945 juhannuksena, kun Ensoa tyhjennettiin, Kutveleeseen tuotiin 2000 evakkoa, jotka jatkoivat seuraavina päivinä laivoilla Saimaan yli Mikkeliin. Evakkona Kutveleen vinttikamariin majoittui Laatokan kalastaja Väinö Huuska. Hän oli joutunut jättämään Viipurin läänin Pyhäjärven Sakkolassa olleen kotinsa. Kutveleesta Huuskan matka jatkui Savonlinnaan. Väinö Huuska palasi hakemaan Anna-Kaisa Almin mukaansa Säämingin Antosaareen. Keväällä 1949, kun matkustajalaivat aloittivat kulkunsa, Anna-Kaisa lapsineen, kaappeineen ja kapioineen sekä yhden lehmän kanssa lähtivät Imatra II-laivalla Kutveleesta Savonlinnaan. Matka kesti päivän. Savonlinnasta muutettiin Helsinkiin tammikuussa 1952 Kallioon Fleminginkadulle. Vuonna 1954 perheellä oli edessä muutto Vaasankatu 9:ään ja vuonna 1959 muutettiin Vaasankatu neljään. Kalliosta tuli kotiseutu Anna Kaisa Katri Kaija Huuskalle (ent. Alm os. Juntunen.) ja perheelle. Myös siskot Hilda ja Ida asuivat Helsingissä. Myöhemmin sisarukset työskentelivät jopa samassa ompelimossa. Helsingin Kutomo ja kravatti ja Nicole antoivat työtä ompelijoille. Hilda kuoli vuonna 1986 ja Anna Katri vuonna 1992. 15 JATKOSODASTA 70 VUOTTA KOMENTAJAKAPTEENI ILKKA JUNTUNEN ISÄNMAAN JA LAIVASTON PALVELUKSESSA SODAN VUOSINA Teksti: Ritva Juntunen Kuvat: Jussi ja Ritva Juntusen arkisto Ennen vapaaehtoisen asevelvollisuuden suorittamista Ilkka Juntunen oli jo kouluaikana kuulunut Viipurin suojeluskuntaan vuosina 1924-1928. Ilkka Juntunen astui Laivaston palvelukseen ajankohtana, jolloin sitä oli juuri alettu voimakkaasti kehittämään. Aikaisemmin laivastomme oli koostunut satunnaisesti maahan jääneestä venäläisestä asekalustosta. Viimein vuonna 1927 hyväksyttiin laivastolaki, joka mahdollisti uuden laivaston rakentamisen. Ensimmäinen itsenäisessä Suomessa (vuonna 1930) valmistunut sota-alus oli sukellusvene Vetehinen Koulutusaikana Ilkka oli Kadettikoulussa MP-osaston ja Merisotakoulun kadettina vuosina 1928-1931. Aliluutnantiksi hänet ylennettiin 1931. Ja saman tien hänet komennettiin Suv- ja TorpLv:n MTV:n päälliköksi vuonna 1931. Sen jälkeen alkoivatkin koululaiva Suomen Joutsenen valtameripurjehdukset. Ilkka Juntunen talvisodassa Ilkka Juntunen palveli molemmilla panssarilaivoilla sekä Ilmarisella että Väinämöisellä. Ne olivatkin nuoren tasavallan puolustusvoimien ylpeydenaihe. Ilmarinen valmistui 1933, vuotta myöhemmin kuin sisaraluksensa Väinämöinen. 16 Aliuutnantti Ilkka Juntunen Ilkka Juntunen suoritti Merivoimien taktillisen kurssin 1938-1939. Sen kuluessa hänet vuonna 1938 ylennettiin kapteeniluutnantiksi. Ilkka Juntunen määrättiin vuonna 1939 tykkivene Turunmaan päälliköksi. Talvisodassa Turunmaa partioi Haapasaaren ja Koiviston alueella ja varmisti miinanlaskua Talvisotaan Ilkka Juntunen osallistui panssarilaiva Väinämöisen tykistöupseerina it-taisteluihin Saaristomerellä. Sotavuosina alusten miehitys erosi hiukan toisistaan. Väinämöinen miehitettiin pääasiassa hiukan vanhemmalla kantahenkilökunnalla. Heihin kuului myös Ilkka Juntunen, joka tuolloin oli 33-vuotias. Ilmarisen väki oli nuoria, etupäässä asevelvollisia, kadetteja ja reserviläisiä. Tämä näkyi eniten vapaa-ajalla: Ilmarisen väki oli innokkaampia urheilijoita ja metsästäjiä, Väinämöisellä taas mieluummin pelattiin shakkia tai hiukan kalastettiin pitkäsiimalla tai verkoilla Väinämöinen otti osaa talvisotaan lähinnä kiinteänä ilmatorjuntapatterina Turussa, lisäten alueen ilmatorjuntavahvuutta olennaisesti. Ilkka Juntunen jatkosodassa Sotien aikana Merivoimat täydensi aluskalustoaan ostamalla aluksia ulkomailta ja rakentamalla niitä kotimaassa. Aluksia hankittiin myös pakko-ottoina yksityisiltä ja sotasaaliina. Sota-ajan tehtäviin jouduttiin sijoittamaan lisäksi kauppamerenkulun palveluksessa rauhan aikana toimineita laivoja. Laivaston puutteet tulivat esille vuoden 1944 Viipurinlahden taisteluissa. Hitaat tykistöalukset eivät pystyneet estämään vihollisen etenemistä saaresta saareen. Ja tällöin joutui ankariin taisteluihin myös Ilkka Juntunen. Jatkosodassa hän toimi vuosina 1941-44- laivastovoimien yhteysupseerina. Tuolloin hän osallistui Somerin taisteluun 7.8.7.1942. Somerin saari sijaitsee itäisellä Suomenlahdella Lavansaaresta noin 12 meripeninkulman päässä. Venäläiset hyökkäsivät linnakesaarta vastaan ensin ilmahyökkäyksin ja sitten vartio- ja moottoritorpedoveneiden voimin. Taistelut Somerin saaresta päättyivät 9.7.1941 suomalaisten voittoon, kun taisteluun oli ottanut osaa melkein koko laivastomme. Voiton päivä osui laivaston vuosipäivälle, jota vietetään 9.7. Samoihin aikoihin vuonna 1942 Ilkka Juntunen ylennettin komentajakapteeniksi. Mutta Ilkka Juntusen taistelut eivät jääneet tähän vaan hän osallistui heinäkuussa 1944 myös Teikarsaaren taisteluun, joka alkoi, kun neuvostoliittolaisten hyökkäykset Tienhaarassa ja TaliIhantalassa oli torjuttu. Puolustuksen tehostamiseksi perustettu 22. rannikkotykistörykmentti torjui ja viivytti neuvostoliiton hyökkäystä rajuissa taisteluissa Teikarilla ja Melansaarella useita päiviä.Taisteluissa kaatui satakunta suomalaista sotilasta, lisäksi noin 250 sotilasta haavoittui. Taistelut vaativat arviolta yli tuhannen neuvostoliittolaisen sotilaan hengen. Saaria oli puolustamassa enimmilläänkin vain noin 750 suomalaista. Onneksi Ilkka Juntunen säilyi fyysisesti täysin vahingoittumattomana. Viipurinlahden taisteluissa 4.-7.7.1944 suomalaiset eivät menettäneet aluksia, mutta kaikki suuremmat alukset vaurioituivat taistelukelvottomiksi. Vanhentunut ja hidas tykistöaluksista koostunut laivastomme ei kyennyt vihollisen maapattereiden ja ylivoimaisten ilmavoimien tulen alla suoriutumaan tehtävästään. Ne sitoivat kuitenkin vihollisen voimaa ja helpottivat siten osaltaan painetta Teikarin puolustajia vastaan. Luutnantti Ilkka Juntusen hääkuva 17 JUNTUS-SUKUA 90 VUOTTA YLÄKOTVAKKOJÄRVEN RANNALLA Kotvakko Kolakärryillä Kotvakolle “PTRUU!”-komennolla Ottu Juntunen seisautti Perho-tamman Pihkarannan pihassa heinäkuun 14. päivän iltana vuonna 1922. Otun enon Tuomas Juntusen perhe ja muuttokuorma olivat juuri päässeet perille Vieremän YläKotvakkojärven etelärannalle. Pitkä ja vaivalloinen matka Sonkajärveltä uuteen kotiin oli Juntusilla takanaan. Sika oli pitänyt jättää kolakärryistä hyllyvän suon taakse notkoon odottamaan nousevaa päivää. Lehmät oli talutettu järven rantaa pitkin pihaan, koska Karankamäestä Kotvakolle juiperteleva 4–5 km:n pituinen polku oli suokohdista niin upottava, että lehmät olisivat vajonneet liejuun. Vajaa neljän ikäinen Aune Maria kävellä varrittele jo omin jaloin, mutta Esa Ananias vauvaa Alina-äiti kantaa kiikutti sylissään. Hyvänä apuna tällä rasittavalla muuttomatkalla toimi Karmitsanmäen Ottu. Juntusten muuttokesästä on kulunut nyt 90 vuotta, ja jo kuudes sukupolvi kotvakkolaisia on nähnyt päivänvalon. Juhlavuoden kunniaksi on paikallaan kaivaa kätköistä joitakin Kotvakkoon ja sen asujiin liittyviä muistoja. Aloitetaan Tuomas-isännästä, joka oli Ananias ja Maria Juntusen seitsemästä poikalapsesta ikäjärjestyksessä viides. Hän syntyi Jyrkän Lehtomäessä 21.12.1888, mutta papinkirjoihin lapsi merkittiin syntyneeksi 2.1.1889, jotta pojalle tsaarin armeijaan kutsu kävisi vuotta myöhemmin. Tuomas varttui Haapamäessä suuressa sisarusparvessa ja teki lapsesta alkaen uutterasti maa- ja metsätöitä. Opinhaluisena hän suoritti 22-vuotiaana metsätöiden ohessa kansakoulun kurssin ja hakeutui myöhemmin vielä maamieskouluun Viitasaarelle. Siellä miehelle avautui mahdollisuus oppia myös sementtityöt, jotka Ylä-Savossa tuolloin olivat vielä täysin tuntemattomia. Viitasaarelta palattua Tuomas olikin “simenttimestari”, joka 18 hankki omalle ajalleen harvinaisen kapistuksen, polkupyörän. Sillä hän polki pitkin pitäjiä aina 1950-luvulle saakka navettojen sisustustöihin työromppeet viholaissäkissä ritsalla. Pyöränsä mies risti “Volvoksi”. Vaimon Tuomas löysi Rutakon kuulun Rautias-Kusti sepän Alina-tytöstä. Leselius-pastori vihki parin Iisalmen kirkon sakastissa 2.9.1917 Tuomaan kolmen sisaruksen ollessa todistajina. Kärkkäinen ja Putkola -firman herrat olivat saaneet houkuteltua Tuomaan Ylä-Kotvakolle 700 ha:n tilalleen jakomieheksi ja paikalliseksi työnjohtajaksi, jolle asunnoksi annettiin vanha vuokrapirtti. Muuttaessaan Kotvakon korpeen Tuomas ja Alina aikoivat asua siellä vain tovin. Alina ikävöi alkuaikoina Sonkajärvelle ihmisten ilmoille, mutta kun Putkolan tilasta ostettiin 40 hehtaarin palsta omaksi, järvi antoi kalaa ja perhe kasvoi, Alinakin sopeutui Kotvakolle. Pihkaranta-nimi vaihdettiin Uusirannaksi. Tilakaupassa saatiin kaupantekijäisiksi lähipetäjiköstä pirtin hirret. Piilukirveellä kahtapuolta pinnatuista hirsistä rakennettiin kesällä 1927 uusi pirtti. Nurkat salvettiin piilolukolla. Vanhaa pirttiä korotettiin samalla kuusi varvia. Työssä oli mukana Sonkajärven sukulaisia Tetrimäen Antti Juntusen (nuor.) johdolla. Iso pirtistä tulikin, 7x 7 m, ja asukkaita siinä riitti tuvantäydeltä vuosikymmenet. Alina synnytti Aunen ja Esan lisäksi vielä viisi lasta, joista keskosvauva Liisu eli vain vajaan kesän. Muut Alinan vauvoista olivat vantteria, painoipa kuopus peräti 5, 8 kg. Aune, Esa, Olavi (Olli), Kalevi, Marjatta ja Erkki kävivät töitten lomassa kansakoulun, jonka perustajia isä oli. Tuomas raivasi hartiavoimin peltoja ja niittyjä järven rannoilta, kuokki, kynti ja kylvi. Pienellä ketterällä Tuomaalla olivat niin fyysiset kuin henkisetkin voimat valtavat. Mitään koneita ei Kotvakolla koskaan ole ollut, eikä sähköjäkään. Talvet Tuomas puursi metsätöissä, keväät uitoissa ja kesät sementtitöissä. Uusien rakennuksienkin kimpussa raadettiin koti- pihassa. Pojat olivat isän opissa ja töissä heti kun varreltaan varttuivat. Sota vei kaksi vanhinta poikaa rintamalle, josta he palasivat haavoittumattomina takaisin. Esa sai kuitenkin sodasta pysyvän sairauden, joka vei hänet jo 38-vuotiaana hautaan. Sota-aikana lapsetkin olivat aikuisten töissä toprakasti mukana. Jo 10-vuotiaana Erkki tienasi uitossa pussihousurahat, kun koplukalla sorkki itseään varttuneemman pojan kanssa tukkeja joella. Iso pirtti – työn, ilon ja surunkin tori Kotvakko järveltä nähtynä Kotvakon pirtti oli alusta alkaen metsä- ja uittotyömiesten kortteerina. Parhaimmillaan noilla saloilla oli käynnissä yhtä aikaa kuuden eri firman savotat. Pirtissä yöpyi enimmillään 55 miestä. Talvisavotassa saattoi Kotvakolla kortteerata jopa 21 hevosta. Sairaita hevosia paranneltiin pirtissä. Työnjohtajat asuivat Pikkukamarissa. Sopua siinä tarvittiin, kun oma perhekin nukkui pirtissä aina syksyyn 1947, jolloin rojulana toimineen ikivanhan pirtin paikalle valmistui kolme kamaria. Alinaemäntä ruokki kymmeneen henkeen nousseen kotiväen lisäksi savottalaiset ja hoiti karjan. Omasta takaa oli perunat, liha ja kala ja niiden lisäksi firmat toivat tarpeita, joista Alina laittoi kyökissä ruuat. Ruisleipiä emäntä paistoi savotta-aikaan noin tusinan päivittäin, toisinaan pirtin pitkän pöydän kansi käännettiin leivinlaudaksi aamuin ja illoin, jolloin uuniin hetkautettavia 1,3 kg:n leipiä paistui kaksi tusinaa päivässä nälkäisiin suihin. Tiskitkin veivät aikaa. Tiskivesi oli kannettava mäen alta järvestä, ruokavesi sen sijaan ajettiin lähteestä rapun eteen sammioon. Pirtti oli kuin tori. Sinne saapuivat ympäristön asukkaat usein kertomaan huoliaan ja hakemaan apua, jota Juntusilta tiesivät aina saavansa. Pirttiin porhalsivat kinkerivieraat rovastin kuulusteltaviksi. Pirtissä tehtiin talvella kaikki tarvekalut. Siellä nakutteli suutari väelle lapikkaat, siellä kehrättiin, karstattiin, kudottiin kankaat ja sukat. Siellä kerittiin lampaita ja kätkyessä souvatettiin lapset. Siellä sairastettiin ja välistä siellä riemuittiinkin. Tuomaan kiertokoulunopettaja Liisa- sisar ollessaan lähiseudulla opettajana järjesti veljen pirttiin kerhotapahtumia ja -juhlia, jolloin pirtti koristeltiin. Kun Tuomas täytti 60, tuli läheltä ja kaukaa sukua ja naapureita talvipakkasella hevoslasteittain. Lahjaksi päivänsankari sai keinutuolin, jossa hänet nostettiin kohden pirtin lakea ja huudettiin kolminkertainen “Eläköön!”. Outo oli sana lapsenlapsille, jotka kertoivat ukin rikastuvan, koska hänelle huudettiin “Elä kööhy!” Iloista eloa pirttiin toivat lähiseudun korpikontujen tansseista yöllä palaavat nuoret, jotka jatkoivat ilonpitoa Juntusen pirtissä kotimatkallaan. Riemukkaita olivat myös vanhimman ja nuorimman pojan häät, joita tanssittiin suuren vierasjoukon kera. Pelimanneja oli omasta takaa, sillä kaikki neljä veljestä olivat musikaalisia ja soittivat useita instrumentteja. Esa oli jo kansakoulussa rakentanut kanteleen, myöhemmin hän teki mandoliineja. Ensimmäisen haitarin pojat ostivat 1947, ja se oli “möyhäkkä peli”. Olli oppi korvakuulolta jo kolmessa viikossa soiton taidon niin, että siitä alkaen hän pystyi soittaman paikalliset iltamatanssit. Myöhemmin Olli oli kysytty pelimanni pidoissa. Myös viulun soiton taidon Olli osasi. Alina-emännällä oli kaunis lauluääni, ja laulelun lirkutus kuuluikin alinomaan emännän tehdessä töitä. Juntusella sunnuntai pyhitettiin aina. Silloin isännän näki joutilaana. Eläimet ruokittuaan mies istui veitsellä ajamaan viikon partansa. Tämän tehtyään hän istahti lukemaan tilaamaansa Suomen Kuvalehteä. Kun nämä pyhään kuuluvat seremoniat oli suoritettu, isäntä istui pirtin pitkän pöydän ääreen ja otti virsikanteleensa, jolla säestäen hän lauloi virret “Iloitse morsian “ ja “Avion tänne asetti Ju19 mala onneksemme”, tai toisen näistä. Öljylampun valossa tehtiin puhdetöitä. Puheesta eikä puheenaiheista ollut koskaan pulaa. Tuomas sanoi olevansa “kansainvälinen” mies, ja hänet kyllä tunnettiin melko laajalti. Miestä myös arvostettiin kaikkialla, missä hän liikkuikin. Tuomas oli sovittelija kiperissä tilanteissa ja kunnallisissa luottamustehtävissäkin hän toimi. Syksyllä 1955 Iisalmen Sanomat kävivät Kotvakon pirtissä tekemässä jutun metsätöistä ja Tuomaasta. Lehden etusivulla jutun otsikkona komeili “Euroopan puheliain mies”. Sellainen oli Kotvakon Tuomas. Tuula Hyyrö on häärinyt Kotvakon emäntänä vuodesta 1995 Hiljentynyt tienoo Kotvakon korpeen ei jäänyt yksikään talon lapsista kivikkopeltoja viljelemään, vaan kukin etsi perheen perustettuaan leipäpuunsa muualta. Lastenlapsia siunaantui Tuomaalle ja Alinalle 15, joista 7 on asunut osan varhaislapsuudestaan mummolassa. Aunen vanhimmat tytöt Tuula ja Tarja sekä Marjatan esikoinen Jari varttuivat Kotvakolla vauvasta aina kouluikäisiksi asti. 1960-luvulla savotat hiljenivät Kotvakon saloilla, ja seutukunnalla olleet noin 50 asumusta autioituivat toinen toisensa jälkeen. Juntusellakin asui vain kaksi vanhusta. Kun Tuomas keväällä 1964 halvaantui, maataloustyöt oli lopetettava sekä hevonen ja karja hävitettävä. Vielä senkin jälkeen vanhukset 20 sinnittelivät kaksin jonkin aikaa tilallaan, jonka saivat myytyä osina jälkeläisilleen. Tuolloin juuri eläköitynyt Aune-tytär osti miehensä Antti Heikkisen kanssa rakennukset ja niiden ympäriltä tontin kesäpaikaksi, jolle he antoivat Kotvakko-nimen. Erkki-kuopus osti pelto- ja metsäosia. Loppuosat tilasta siirtyivät muille perillisille. Näin järven ympärille jäi Juntus-suku, jonka hallussa Tuomaan ja Alinan hankkima tila on edelleen, tosin viiteen osaan pilkottuna. Heikkiset muuttivat Kotvakon kesäkodikseen, josta purkivat pajan, riihen ja ladot, rakensivat uuden hirsisaunan ja korjailivat paikkoja. Aune sai kaipaamansa oman puutarhamaan, joka kukoisti monta kesää. Aunen terveys kuitenkin petti jo ennen kuin hän täytti 60, ja Kotvakko jäi pääosin Antin “päivätyökeskukseksi”. Tyttäret perheineen lomailivat Kotvakolla, ja vävyt auttoivat Anttia purku- ja korjaustöissä. Elokuussa 1982 Antin elämä päättyi yllättäen sydäninfarktiin. Kotvakko siirtyi kolmelle tyttärelle yhteiseksi lomapaikaksi, josta käytännössä kukaan ei oikein huolta kantanut. Rakennukset ränsistyivät, vesakot valloittivat alaa ja Antin pelloille istuttamat kuusikot jäivät hoitamatta. Alennustilaan joutuneelle Kotvakolle yritettiin löytää ratkaisua. Lopulta Tampereelle muuttanut Heikkisten esikoinen Tuula Hyyrö suostui v. 1995 ostamaan sisarosuuden. Rakennukset ja tontti, josta osa lohkaistiin Telma-sisaren Juha-pojalle, siirtyivät silloin Tuulan haltuun, jolla ne ovat edelleen. 1990-luvun lopulla Tuula miehensä Sepon ja helsinkiläisen Panu-poikansa perheen kera aloitti Kotvakon asuinrakennuksen entisöinnin. Kunnan perinnearkkitehti piirsi talosta piirustukset, jotka ovatkin ainoat, jotka talosta koskaan on tehty. Vuosituhannen taitteessa talon katto ja savupiiput oli korjattu, talo kengitetty ja punamullattu ja ikkunakarmienkin kunnostus aloitettu. Oli aika kutsua suku koolle. Tuulaemäntä on 2000-luvulla neljä eri kertaa kutsunut sukutapaamiseen Kotvakolle kaikki Tuomas ja Alina Juntusen jälkipolveen kuuluvat. Kiitettävästi on sukua Kotvakolle kokoontunutkin. Ruotsin Trollhättanista asti Kalevin poikia on aina ollut läsnä, vaikka kiireisiä toimitusjohtajia ovatkin. Tapaamisissa on syönnin ja iloisen puheensorinan ohessa myös musisoitu sekä muisteltu ukkia ja mummua. Kotimuseoksi muuttunutta taloa on tutkittu esi- ne esineeltä. Tuomaan ja Alinan kaksi nuorinta lasta, Marjatta ja Erkki, elävät edelleen virkeinä Vieremällä ja he Erkin Irja-vaimon kanssa ovat opastaneet Kotvakon perinnetöissä sukutapaamisissa, joihin on osallistunut 35–40 henkilöä kerrallaan. Syksyllä 2012 Kotvakkojuurisia henkilöitä on 51 ja lisäksi sukuun kuuluvia puolisoita parikymmentä. Hiljaiseksi on Kotvakko tienoineen käynyt. Soitto ei siellä enää soi. Kännykän pirahdukset ovat ainoita soittoääniä, ja nekin vain muutaman kesäviikon aikana. Talonväki on vähäpuheista, Tuomas-ukin kaltaisia porinoijia heissä ei ole. Niin Tuula, Seppo kuin Panukin sekä Panun ex-puoliso ovat tohtoreita. Panun tuore kihlakumppanikin väsää väitöskirjaansa. Niinpä Kotvakosta on tullut ajattelijoiden areena. Onneksi näillä ihmisillä ei kuitenkaan peukalo ole aivan keskellä kämmentä. Taloa entisöidään jatkuvasti ja saunakin on sisältä uusittu. Liiteriaittarakennus on korjauksen alla. On myös onnistuttu saamaan avuksi perinnekorjauksen taitavia mestareita ja apureita. Sukuakin on kiittäminen talkootyöstä. Kotvakolla kunnioitetaan myös menneiden sukupolvien tapoja, esim. jokaiselle paikalle osuvalle nostetaan kahvipannu liedelle. Alina-mummun sääntö “Siitä vieraasta ei tykätä, jolle ei lähtökahvia keitetä” pätee yhä. Toistaiseksi on jokainen tulija ja lähtijä kahvitettu, sillä tykättyjä ovat kaikki Kotvakon korpeen hyvissä aikeissa navigaattorin avulla tai ilman sitä saapuneet ja saapuvat. Kirjoitus: Tuula Hyyrö, Kotvakon emäntä Kuvat: Tuula Hyyrön arkisto YLÄ-SAVON JUNTUSTEN TAPAAMINEN JYRKÄN RUUKILLA Olli ja Liisa Juntunen ovat lähteneet 200 vuotta sitten Juntusrannasta etsimään itselleen “leveämpää leipää”. He ovat päätyneet Sonkajärven Jyrkän Salmisenmäkeen. Menneen kesän heinäkuun 14. päivänä Kaarina Pikkarainen sekä Risto ja Unto Juntunen kutsuivat Ollin ja Liisan jälkipolvea Jyrkänkosken rautaruukille sukutapaamiseen 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Tilaisuus alkoi Juntusten sukuviirin nostolla ja Juntusten juhlamarssilla. Tervetulotoivotuksen tilaisuuteen esittivät Risto ja Unto Juntunen. Kunnan tervehdyksen tilaisuuteen toi kunnanvaltuuston puheenjohtaja Mikko Mustonen. Paavo Juntunen esitti Juntusten sukuseuran hallituksen tervehdyksen. Ruukintuvassa oli ohjelmaa Olli Juntusen sukuhaaran vaiheista. Tuula Hyyrö ja Arto Juntunen olivat laatineet tapaamista varten historiaesityksen Kotvakosta ja sen jälkipolvista. Oli myös runsaasti vapaamuotoisia kertomuksia ja muisteluita. Anni ja Saila Juntunen, Pentti ja Paavo Juntunen sekä Tuula Hyyrö. 21 JUNTUSET HARRASTAVAT Golfareita kolmessa sukupolvessa Teksti: Ritva Juntunen Kuvat: Kristiina ja Juhani Juntunen Golfareita kolmessa sukupolvessa. vas. Aaron, Matti ja Jussi Juntunen. Kesäisenä päivänä voi löytää 3-polvea Juntusia Talin golfkentältä. Jussi-vaari ja pojanpoika Aaron ovat innostuneina lähipelikentällä. Aaronin isä Matti on kaivanut golfmailat “naftaliinista” jonne ne joutuivat opiskeluvuosien aikana, ja harjoittelee lähtölyöntiä. Aaronin serkku ja Jussin tyttären poika Miko on eri puolella kenttää kilparyhmän kanssa harjoittelemassa valmentajan johdolla . Golfin ja Talin kentän historiaa Golfin juuret ovat Hollannissa ja Skotlannissa pelatuissa samantyyppisissä peleissä. Ensimmäinen golfkenttä rakennettiin Skotlantiin 1672 ja golfseura perustettiin 1774. Tiettävästi ensimmäisen kerran golfia on harjoiteltu Suomessa vuonna 1902, jolloin Tsaa22 ri Nikolai II varten oli Virolahdelle raivattu pieni pellonpätkä pallon lyömistä varten. Suomen ensimmäinen golfklubi, Helsingin golfklubi, on perustettu 1932. Tällä hetkellä Suomessa on noin 130 golfklubia ja yli 140.000 rekisteröityä pelaajaa. Ensimmäisen kerran golfia pelattiin virallisesti Suomessa Helsingissä Töölön pallokentällä 1931 ja 1932. Talin kartanon alueelle rakennettiin vaatimaton 9-reikäinen kenttä, joka otettiin käyttöön kesällä 1933. Vuodeksi 1940 suunnitellut olympialaiset toivat vauhtia myös Suomen golfiin. Kisoissa piti olla käytössä 18-reikäinen kenttä. Kisojen innoittamana Suomeen perustettiin myös 3 muuta kenttää: Viipuriin, Poriin ja Aulangolle. Sota kuitenkin peruutti nämä suunnitelmat. Talvisodan alussa Talin maneesista tuli ensin suuri hevosten ottopaikka, josta hevoset lähetettiin eri puolille rintamaa. Talvisodan kuluessa maneesista tuli 700 sotavangin kokoomapaikka. Klubitalo oli talvisodan aikana osittain armeijan majoitustiloina. Mutta varsinaista golfin peluuta talvisota ei pahemmin häirinnyt. Talvisodan jälkeen pelaaminen Talissa jatkui taas normaalisti. Kesällä 1941 golfkausi loppui heti Juhannuksesta jatkosodan alettua. Kenttä suljettiin saman tien ja armeija valtasi taas paikat. Keväällä 1942 kuusi peliväylää pidettiin pelikunnossa talkoovoimin. Muut väylät kasvoivat heinää, joka myytiin armeijan hevosille. Väylien ympärillä olevat 15 hehtaaria istutettiin perunalle. Kesäkuussa 1944 saksalaiset tulivat Taliin ja perustivat radioaseman lähettimineen. Sodan jälkeen golfkenttä kunnostettiin ja laajennettiin vähitellen. Jussi Juntusen golfharrastus alkoi 1950-luvulla Pulakauden hellitettyä golfin peluu elpyi taas. Juhani (Jussi) Juntunenkin hakeutui 10vuotiaana koulupoikana 1950-luvun puolivälissä Talin golfkentälle aluksi ns. caddienä eli mailapoikana. Jussin perhe asui lähellä Talia Munkkiniemessä, jonka pojilla oli tapana hankkia taskurahaa pelaajien mailapoikina sekä keräämällä ja myymällä kentälle kadonneita palloja. Tuntuma golfiin katkesi kuitenkin muutamaksi vuodeksi kunnes 1980-luvun alussa golfista innostuneet ystävät vetivät Jussin ja Ritvan golfin pariin ja Talin jäseneksi. Nuorin lapsemme Matti innostui myös ja aloitti golfin opettelun 10vuotiaana. Jussi harrasti golfia myös ulkomaille suuntautuneiden loma- ja työmatkojen yhteydessä. Ritva joutui jättämään golfin terveydellisistä syistä jo 1990-luvun alussa, mutta on tarvittaessa valmis caddyksi. Jussi-vaarin golfinpeluuta seurasi tarkkaan tyttärenpoikamme Miko Juntunen, joka eteni taidoissaan kovaa vauhtia ja on nyt jo 17-vuotiaana kilpavalmennettavien joukossa. Eri kilpailut ovat vieneet hänet ympäri Suomea oleville kentille. Vaari Jussi ei ole taidoissaan pysynyt perässä. Mutta golf on siitä hyvä laji, että rinnakkain voi pelata taidoiltaan hyvinkin eritasoisia pelaajia. Ja ns. tasoitusjärjestelmä mahdollistaa eritasoisten kilpailijoiden tulosten vertaamisen. Kesällä 2012 liittyi golfaavien Juntusten joukkoon Matin poika Aaron (3 v), joka kävi ns. Pikku - Tiikerikurssin, joka on leikkimielistä tutustumista lajiin ja sen sääntöihin. Nykymuotoinen golf on kaikenikäisille ja tasoisille sopiva laji toimivan tasoitusjärjestelmänsä ansiosta. Järjestelmä antaa mahdollisuuden kilpailla keskenään tasavertaisesti. Tämän vuoksi juuri golf on valikoitunut myös meidän perheemme yhteiseksi lajiksi jo kolmannessa polvessa. Muitakin urheilulajeja perheessämme on harrastettu kuten tennistä, judoa käsipalloa, jääkiekkoa ja joogaa. Mutta vain golf on osoittautunut lajiksi jota voi pelata lähes vauvasta vaariin. Antti Juntusen autot Kiinnostukseni Antin autoharrastukseen heräsi saatuani häneltä kolmatta Juntus-kirjaa varten täytetyn sukutietolomakkeen. Lomakkeessa Antti ilmoittaa harrastuksekseen Ford Mustang -autot. Koska itsekin olen ollut jonkinlainen “automies” ihan pienestä pitäen, päätin ottaa tarkemmin selvää Mustang –harrastuksesta. Poutaisena alkusyksyn päivänä ajelin Hammaslahteen, joka sijaitsee Joensuun eteläpuolella kuutostien tuntumassa. Olin lähtenyt hyvissä ajoin liikkeelle ja olin etuajassa paikalla, joka näytti olevan jonkinlainen autovarikko. Hyvissä ajoin oli Anttikin tullut paikalle. Siellä hän jo odotti minua. Antti kertoi, että hän on vuokrannut harrastustaan varten tiepiirin entisen varikkohallin. Hallin vieressä seisoi yksi rivi Antin harrasteautoja. Pihan laidassa olevassa katoksessa säilytettiin toisten autoharrastajien omistamia autoja entisöintiään odottamassa. Joukossa oli muutama harvinaisuuskin. Pihan keskialueen täytti kirjava joukko erilaisia ajoneuvoja, joista mahdollisesti osa tulee aikanaan kulkemaan alan tapahtumissa ihailtavina. Antin omistamien autojen rivistössä oli Ford Escorteja ja pari isoa amerikkalaista V8 Fordia. Nopealla silmäyksellä sain vaikutelman, että tuo autorivistö on alueen parhaimmistoa. Itse varikkohalli on todella upea paikka autoharrastajalle. Tulipa mieleen, että jos olisin osakkaana moisessa hallissa, niin minullakin saattaisi olla joku harrasteauto. Hallin peräpäässä oli säilytystilaa muutamalle suurellekin autolle. Toisessa päässä olevassa korjaamohallissa oli säilytyksessä peiton alla viimeisen päälle hyvin hoidetun näköinen Opel Omega, Antin puolison Sadun ajopeli “parempiin ajoihin”. Lämmitetyssä korjaamohallissa oli runsaasti tilaa parinkin auton huolto- ja entisöintitöitä varten. Hallissa on aikoinaan ollut autonosturi, jollaisen hankkimista Antti on suunnitellut. Rakennuksessa on vielä keittiö oleskelutiloineen vessoineen ja varastoineen. Antti tuumaa, että joku poikamies voisi asuakin siellä. Siitä olen samaa mieltä. Hallirakennuksen takaosassa on säilytyksessä Antin silmäterä, tummanpuhuva 23 Mustang ‘99 GT. Saan vaikutelman, että arvokas Mustang on aika harvoin ajossa. Liikkeellä näyttelytapahtumissa tietenkin ja mahdollisesti myös poutaisina kesäpäivinä. Antti kertoo, että Mustang oli American Cars Show–tapahtumassa näytteillä vuonna 2004. Ennen tapahtumaa hän muistelee kiillottaneensa Mustangia viikon ajan. Arkisissa ajoissa Antilla on käytössään Ford Escort. Samanlainen ajopeli arkikäyttöön on myös Satu-puolisolla. Antti kertoo, että hänen ensimmäinen autonsa oli Ford Escort. Hän oli silloin 17-vuotias. Tuo Escort oli käytössä 10 vuotta. Seuraava Antin auto oli Ford Focus. Tavoitteena oli ajaa silläkin 10 vuotta. Täsmälleen tuon ajan kuluttua Focus vaihtui Mustangiin. Hallissa on lisäksi todella isokokoinen farmarimallinen Ford V8. Auton pituus on yli viisi ja puoli metriä ja leveys runsaat kaksi metriä. Amerikassa moiset kulkupelit toimivat aikanaan aivan yleisesti “kauppakassin” tehtävässä. Eipä meikäläisten markettien pysäköintiruudut riitä tuollaiselle kauppakassille. Tuo Ford on edelleen käyttöautona silloin kun on tarve isomman ryhmän tai tavaramäärän kuljetukseen. Sokerina pohjalla säilytystilassa on Antin lapsuudenajan perheen Ford Granada ‘76. Kaksiovinen erikoismalli, jollaista ei Suomessa ollut myynnissä. Se on ostettu uutena Ruotsista, jossa perhe asui Antin varhaislapsuuden aikana. Antti muistelee perheen Norjan matkoja, jolloin hän matkusti ison auton takapenkillä. Auto on sittemmin kiertänyt useammalla omistajalla. Ovat käytön jäljet jääneet siihen. Antti sai hankittua auton itselleen ja se on projektina kunnostusta ja entisöintiä odottamassa. Tuosta lapsuuden perheen Granadasta hän sai kipinän Fordeihin. 24 Autoihin liittyvässä järjestötoiminnassa Antti on ollut aktiivinen. Mustang –clubin jäsensihteerin tehtävää hän hoiti kahdeksan vuoden ajan. Edelleen hän harrasteautolehden, Spinneri –Magazinen avustava toimittaja. Hän on tehnyt lehteen lukuisia artikkeleita. Lempäälässä asuessaan hän oli paikallisen autokerhon, Vehicle ry:n puheenjohtajana viisi vuotta. Hyrynsalmelta lähtöisin oleva Antti on suorittanut rakennusinsinöörin tutkinnon PohjoisKarjalan Ammattikorkeakoulussa. Hän toimii suunnitteluinsinöörinä Joensuussa Ramboll Oy – konsulttitoimistossa. Yritys suunnittelee kunnallistekniikkaa kaupungeille ja kunnille. Vaativan työnsä vastapainoksi Antilla on monipuoliset harrastukset. Autoharrastuksen lisäksi metsästys on hänelle läheinen asia. Metsästyskortin hän suoritti kolmentoista vuoden iässä. Metsästys seurassa 15 – vuotiaasta ja hirviporukassa 18 – vuotiaasta asti. Olin syyskuun loppupuolella tapaamassa Anttia. Saman viikon lopulla alkoi hirven metsästysaika. Viikonloppu oli tosi sateinen. Myöhemmin sain kuulla, että rankasta sateesta huolimatta oli Antin hirviporukka ollut metsällä Hyrynsalmella. Olivat kaataneet yhden hirven. Antin ja Sadun kanssa istumme kahvipöydässä keskustelemassa myös sukuseuran asioista. Isänsä Arton innostamana Antti liittyi sukuseuran jäseneksi. Ilmenee, että Kalle Juntunen on aikanaan ollut Antin opinto-ohjaaja. Lieneepä Kallekin antanut innostusta sukuseuran asioihin paneutumiseen. Joka tapauksessa Antti on aidosti kiinnostunut Juntusten sukuhistoriasta. Tuollaista nuoremman jäsenistön aktiivisuutta tarvitaan kehittyvässä järjestötoiminnassa. Miellyttävän tapaamisen ja keskustelujemme jälkeen vielä silmäys Antin klassikko Suzuki ‘85 –moottoripyörään, joka on edelleen liikennekäytössä. RJ JUNTUSET MATKAILEVAT Automatka Italiaan vuonna 2012 Teksti: Riku Juntunen Kuvat: Anneli ja Riku Juntunen 33 vuoden karavaanarimatkakokemuksemme on vetänyt meitä edelleen tien päälle. Jo talvella suunnittelemaan tulevan kesän Italian matkaa. Pääasiallisen reitin suunnittelutyön teki vaimo totutulla matkojemme kartanlukijan rutiinilla. Minun tehtäväni oli perehtyä ajoneuvon varusteluun. Mukaan tuli yllättävän paljon tavaraa puolentoista kuukauden matkalle. Olipa auton takatallissa jopa matkapesukone leirintäalueilla pestävää pyykkiä varten. Tien päälle Kajaanista autolla Eurooppaan lähtijän on varauduttava yhden päivän ajoon matkalle lähtösatamaan. Kuuden tunnin lähes yhtämittaisen ajon jälkeen saavuimme tutuksi tulleelle Rastilan leirintäalueelle Helsinkiin. Naapuripaikalle sattui tulemaan toisenlainen karavaanari. Entisaikojen mallin mukainen puusta rakennettu “Lännen vankkuri”, jonka veturina oli vanha Deutz –maataloustraktori. Tuon yhdistelmän nopeus oli 40 kilometriä tunnissa. Tavoitteena tuolla matkalaisella oli körötellä Euroopan pohjoiseen ääripäähän Nordkappiin. Kylläpä siinä aikaa vierähtää ennen kuin reissu on tehty! Toukokuun viimeisenä päivänä pääsimme Vuosaaren satamassa vihdoin monen tunnin odottelun jälkeen ajamaan laivaan. Ison laivan lähtöselvitys ja lastaaminen vaativat aikansa. Laivamme Nordlink oli valmistunut Italiassa Anconan telakalla vuonna 2007. Sillä laivalla meidän piti palata edelliseltä Italian matkaltamme. Laivan valmistuminen oli viivästynyt. Silloin jouduimme palaamaan Suomeen rahtilaivalla. Nyt olimme menossa laivalla Rostockiin. Itäisen Saksan kautta ajaminen kiinnosti, koska emme olleet matkailleet siellä aikaisemmin. Toisen meripäivän iltapäivällä laiva pysähtyi pariksi tunniksi Gdyniaan. Sinne purkautui melkoinen matkustajajoukko. Nyt vasta havaitsimme, että mekin olisimme voineet aloittaa Euroopan ajomatkamme Puolan Gdyniasta. Sieltä olisi ollut hyvä yhteys Saksan moottoritielle Berliinin kohdalla. Olisipa tuolla reittivalinnalla säästynyt jonkin verran rahaakin. Seuraavana aamuna alus oli Rostockin satamassa yli puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Viivästys ehkä tuulisen sään vuoksi. Tien päälle pääsimme kello 8 maissa. Runsaan kahdeksan tunnin ajon jälkeen olimme jo Baijerissa. Päivän aikana olimme tulleet 750 kilometriä lähemmäksi suunnittelemiamme Italian lomakohteita. Yöpyminen kuuden muun karavaanarin seurassa Ingolstadtin kaupungin lähellä olevalla maksuttomalla leirintäpaikalla, “vapaaparkissa”. Paikalla on mahdollisuus tankata tuorevettä ja tyhjentää kemiallinen WC. Italiaan ja Garda-järvelle Aamulla reippaasti Münchenin ohi kohti Itävaltaa. Itävallan moottoriteillä on tiemaksuvelvollisuus. Rajalta oli ostettava Vignette, maksulappu tuulilasiin. Halvin tiemaksutarra oli voimassa kymmenen päivää ja maksoi kahdeksan euroa. Me tarvitsimme Vignetteä vain yhtenä päivänä lyhyehköä matkaa varten Innsbruckiin ja Brennerin solan alkuun. Brennerissä oli vielä yksi maksu. Rajanylitys Brennerin solan kautta Italiaan on helppo. On ensin pitkää ylämäkeä ja sitten pitkää alamäkeä kunnes olemme Italian puolella. Matkamme ensimmäinen pääkohde on Garda –järven pohjoisosassa sijaitseva Riva del Garda. Gardan rannalle laskeudutaan alas jyrkkää vuoristotietä. Päivä on sateinen, joten varovainen ajo on tarpeen. Navigaattorimme “Tomppa” ohjaa täsmällisesti rannan tuntumassa sijaitsevalle Bavaria leirintäalueelle. Tuo 25 Riva del Garda lomapaikka sijaitsee Rivan kaupungin laitamilla liikekadun ja rannan välissä. Oivallinen paikka, kauppojen ja ravintoloiden palvelut ovat pienen kävelymatkan päässä ja Garda –järven ranta aivan äärellä. Sade jatkuu yhä. Syömme lounasta ja odottelemme sateen taukoamista. Alue on niin märkä, että ulos ei voi mennä ilman kumisaappaita. Myöhemmin iltapäivällä sade lakkaa. Toivottavasti alue alkaa kuivua niin että “pihavarustus” voidaan purkaa paikalleen ja laittaa leiri pystyyn. Seuraava päivä on aurinkoinen, jopa helteinen. Lähdemme kävellen rantatietä Rivan keskustaan, jonne on parin kilometrin verran matkaa. Rannalla on paljon ihmisiä. Osa lekottelee ruohikolla aurinkoa ottamassa, osa kävelee pitkin rantatietä. Myös pyöräilijöitä on runsaasti omalla väylällään. Kaupungin keskusta on mielenkiintoinen vanhoine rakennuksineen, kapeine kujineen sekä hotelleineen, kauppoineen ja ravintoloineen. Rantaan tulee matkustaja-aluksia tuoden matkailijoita valtavan järven toisesta päästä. “Hiljaisen kansan maisemista” kun olemme, niin ihmisten paljous on aina elämys. Bavaria- leirintäalueella viivyimme muutaman päivän lämpimästä säästä nauttien pyykkiä pesten ja varastoja täydentäen. Säiliöt tyhjennetään ja tuorevesitankki täytetään. Vesi26 sadetta taas saatiin oleskelumme viimeisenä päivänä. Illalla syömme lähiravintolasta haetut pitsat. Eivätpä olleet kovin kaksiset italialaisiksi. Syy siihen varmaankin oli pitsanpaistajien hirveä kiire. Ravintola oli täynnä väkeä ja enemmistö näytti tilaavan pitsaa. Seuraavana aamuna on lähtö kohti Toscanaa ja Sienan kaupunkia. Leirin purku ja sitten nukkumaan hyvissä ajoin. Herääminen aamuvarhain, aamiainen ja leirinnän maksu. Sitten taas tien päälle. Alkumatka Roveretoon, ylös vuoristoon nousten sujui jonossa tuskallisen hitaasti, aivan kävelyvauhtia ja välillä pysähdellen. Stradalla, moottoritiellä on sitten taas reipasta menoa. Tavallisella ja ajoittain hyvin huonopäällysteisellä tiellä meno on paljon hitaampaa. Monien aika hankalienkin kiertoliittymien kautta Tomppa opasti ihan oivallisesti Siena Colleverde –leirintäalueelle. Tämä alue on mäkinen, jonka vuoksi säiliöiden huolto on vähän työlästä. Siena ja San Gimignano Sienan historiallinen keskusta sisältyy Unescon maailmanperintöluetteloon. Antiikin ajan Etruskien kerrotaan olleen Sienan alueen ensimmäiset asukkaat . Legendan mukaan kaupungin on perustanut Rooman perustajan Romuluksen poika Senius. Romuluksen ja Remuksen kuvia näkee siellä täällä, nähtiinpä yksi patsaskin siitä aiheesta. Siena on upea matkailukohde vanhoine rakennuksineen ja kapeine kauppakujineen. Erityinen elämys on Piazza del Campo, laaja keskusaukio jota ympäröivät lukuisat ravintolat ja matkamuistomyymälät. Erikoinen tapahtuma on Palio di Siena, aukiolla järjestettävä laukkakisa , jossa seitsemäntoista kaupunginosan ratsastajat ottavat mittaa toisistaan. Kilpailu järjestetään vuosittain heinäkuun alussa ja elokuun puolivälissä. Tässä vaiheessa matkaamme kesäkuu oli vasta puolivälissä, joten laukkakisa jäi meiltä näkemättä. Suunnitelmissamme oli käydä katedraalimuseossa Museo dell´Opera del Duomossa . Pettymykseksemme jouduimme vain katselemaan sitä ulkopuolelta, koska emme voineet lähteä kapuamaan Duomoon jyrkkiä portaita pitkin. San Gimignano on pieni keskiaikainen tornien kaupunki Firenzen ja Sienan kupees- sa. Historiatietojen mukaan kaupungissa on ollut lähes sata tornia. Luonnonvoimien ja sotien vuoksi niiden määrä on vähentynyt neljääntoista. Kaupungin historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintöluettelossa. Ajaessamme San Gimignanoon navigaattoriimme oli ohjelmoitu Boschetto di Piemma –leirintäalueen koordinaatit. Moniteisestä kiertoliittymästä camper-liiveillä varustettu skootterikuski yritti “siepata” meidät mukaansa jollekin toiselle leirintäalueelle. Onnistuikin vetämään mukaansa ohi tärkeän risteyksen. Lähimmältä kääntöpaikalta palasimme takaisinpäin ja ajoimme oikeaan osoitteeseen. Leirintämatkailijoista näytään käytävän kilpailua jo kesäkuun puolivälissä. Kaupungin historialliseen keskustaan pääsimme mukavasti leirintäalueen vierestä kulkevalla bussilla. Myös paluu alueelle onnistui kätevästi. Kaupunkikeskusta on muurien ympäröimä. Periaatteessa ainoastaan huoltoajoneuvoliikenne on sallittu muurien sisäpuolella. Bussimme sai ajaa sinne. Olihan jollakin kapealla kujalla aika ahdasta kun hälytysajossa oleva ambulanssi pyrki pujottelemaan jalankulkijoiden joukossa. Piazza Duomolla oli tarkoitus ihastella keskiaikaista arkkitehtuuria, mm. Palazzo Communalea, joka oli tuttu paikka jo edelliseltä matkaltamme. Parhaillaan olivat menossa markkinapäivät, jonka vuoksi aukio oli täynnä jos jonkinlaisia myyntikojuja. Keskustan läpi kulkevan pääväylän varressa on toinen toistaan vetovoimaisempia myymälöitä täynnä houkuttelevia matkamuistoja. Niitä olikin runsaasti mukanamme kiivetessämme takaisin bussiin. Ligurian lahden rannalle Seuraava matkakohteemme oli meren rannalla Camping Mareblu lähellä Cecinaa. Ajomatka sinne oli lyhyt, vain 76 kilometriä. Siitä huolimatta taisi olla koko ajomatkamme haastavin taival. Matkalla oli tosi jyrkkää nousua ja laskua sekä jyrkkiä mutkia, “serpentiinejä”. Mutkissa pitkällä autolla oli hidastettava ihan kävelyvauhtiin varsinkin jos vastaantulijoita oli. Nyt oli matkalaisilla lepo- ja huoltotauko. Toisen tankin tyhjennystä, toisen täyttöä sekä WC:n huoltoa. Nyt “matkapyykkäri” pääsi taas tehtäväänsä. Yhtenä päivänä tuolit mukaan ja rannalle. Siinäpä sitten ihailimme merta tuoleissa istuen. Olimme lähteneet Itämeren rannalta, nyt edessämme välkehti Välimeri. Lämmintä riittää, nyt noin 30 astetta. Kovin pitkään ei passaa auringossa olla. Sitten “Atrian” keittiössä alkaa Pasta Bolognesen valmistus. Venetsian lahden rannalle On suomalaisten juhannuspäivää seuraava sunnuntai. Tänään tarkoituksemme on ajaa Bibioneen Venetsian lahden rannalle. Viikonvaihteen lomailijat ovat poislähdössä. Kassalla on pitkä jono ja palvelu on tuskallisen hidasta. Lopulta pääsemme tien päälle. Taas vauhdilla menossa moottoritiellä. Nyt kohti Venetsiaa. Ohitamme kuitenkin Venetsian ja ajamme eteenpäin kohti Goriziaa ja Kroatian rajaa. Moottoritieltä poistumme rannikolle johtavalle tielle. Nyt määränpäämme on rannikkokaupunki Bibione. Suuntaamme Lido-leirintäalueelle, jossa lomailimme viimeksi 25 vuotta sitten. Muistot siltä matkalta palaavat mieliin. Alueelle emme pääse heti, sillä on siesta-aika. Sisään saamme ajaa vasta kello 15.30. Onneksi löydämme kohtalaisen varjoisan paikan , sillä helle on lisääntymässä. Oma mittarimme näyttää jo yli kolmenkymmenen asteen lukemia. Tämä on viihtyisä paikka senkin vuoksi, että Bibionen kaupunki palveluineen on ihan vieressä. Jo tuloiltana käymme lähikadun ravintolassa syömässä Saltimbocca alla Romanaa. Seuraavana päivänä kävelemme kylän raitilla. Muistelemme 25 vuoden takaista aikaa, teemme pieniä ostoksia. Käymme myös meren rannalla. Tuolla Adrianmeren toisella rannalla on Kroatia. Se oli aikanaan osa Jugoslaviaa, jossa matkustelimme viimeksi 24 vuotta sitten, Jugoslavian viimeisinä aikoina. Mieli tekee lähteä vielä Kroatiaan tulevan kesän matkalle… Seuraava päivä on viimeinen päivämme Bibionessa. Huomenna alkaa paluumatka kohti Suomea. Viimeisten lomakohteiden jälkeen laivaan Rajalla oli taas ostettava kymmenen päivän Viignette moottoriteillä ajoa varten. Kahdeksan euron hinta on varsin kohtuullinen Italian moottoritiemaksuihin verrattuna. Niihin maksuihin meillä meni noin 250 euroa. 27 Lomailumme jatkui Itävallassa Attersee – järven rannalla, itäisessä Saksassa Borna – järvellä Leipzigin eteläpuolella ja Itämeren rannan kahdessa lomakohteessa, OstseeFerienpark Zirowissa ja Ostsee Camp Kirjekuoret ja lomakkeet Matkailuauto tämäkin! Dierhagenissa. Sitten Rostockista laivaan ja kotimatkalle Helsinkiin. Laiva on Finnstar. Lienee valmistettu “sarjatuotantona” Anconan telakalla tulolaivamme Nordlinkin kanssa. Laivat olivat ihan samanlaisia. Puolentoista vuorokauden laivamatka on koko lomareissun tylsintä vaihetta. Ateriat ovat tietenkin tärkeitä ohjelmanumeroita. Aikaa voi kuluttaa lukemalla tai oleilemalla kannella. Vähän viileätä oli kannella paluumatkammekin aikana. Myös sattumanvaraista matkakokemusten vaihtoa toisten karavaanarien kanssa. Eräs nuorempi matkailuautolla liikkunut perhe kouluikäisine lapsineen oli viettänyt koko muutaman viikon lomansa yhdessä paikassa Garda-järven rannalla. “Siellä oli hyvät leikkipaikat lapsille”. Itsellämme oli kuuden viikon lomamme aikana 14 leirintäpaikkaa. Sukupaidat Sukukirjat 28 SIHTEERIN PALSTA Sukutietoja voi lähettää myös sähköpostilla. Sukukirjojen I ja II virheet sekä puuttuvat tiedot pyydetään ilmoittamaan Juhani Juntuselle tai sihteerille. Yhteystiedot ovat toisaalla tässä lehdessä. Sukutarinat ja valokuvat Jäsenrekisteri ja jäsenmaksut Sukuseuran taloudenhoitaja Eila Säkkinen hoitaa seuran taloutta, jäsenrekisteriä ja tuotemyyntiä. Hän toteaa, että jäsenmaksut ovat tärkeä asia sukuseuran talouden hoitamisessa. Taloudenhoitajan mukaan jäsenmaksuilla pohjustetaan myös kolmannen sukukirjan valmistumista. Jos jäsenmaksu on tältä vuodelta vielä maksamatta, sen ehtii vielä hoitamaan. Maksettaessa on tärkeätä käyttää viitenumeroa. Pyydetään ilmoittamaan osoitteen- ja nimenmuutoksista. Suositellaan, että jokainen jäsen pyrkisi hankkimaan sukuseuraan uusia jäseniä. Sukuseuran tuotteiden hinnat Sukukirja I Hinta jäsenille 40 euroa, muille 55 euroa Sukukirja II Hinta jäsenille 60 euroa, muille 75 euroa Sukuviiri Myydään jäsenille hintaan 65 euroa Juntusten sukupaita Hinta 10 euroa. Värivaihtoehdot ovat sininen ja harmaa Sukuvaakuna A4 –kokoinen värillinen vaakunakuva. Hinta on 5 euroa Kolmatta sukukirjaa varten kerätään aineistoa Juntusten elämästä ja tapahtumista. Sukutarinoita ja vanhoja valokuvia pyydetään lähettämään sihteerille. Myös yhteydenotot mahdollisia haastatteluja varten ovat toivottavia. Sähköpostiosoitteet Sihteeri jatkaa sukuseuran jäsenten sähköpostiosoiteluettelon täydentämistä tarkoituksena kehittää entistä nopeampaa tiedonvälitystä jäsenistölle. Lähettäkää osoitteitanne sihteerille. Vuosikokous ja sukuseuran 20 – vuotisjuhla Seuraava sääntömääräinen vuosikokous ja sukuseuran 20 –vuotisjuhla yhdistetään samana ajankohtana pidettäväksi. Tilaisuus on Oulussa 1.-2.8.2015. Serkkuseurat Sihteerille on tehty aloite Kajaani-Sotkamo– seudun Juntusten serkkuseurasta, eli alueen Juntusten kokoontumisista ilman virallisia muotoja. Asiasta kiinnostuneita pyydetään lähettämään sihteerille kannanottoja serkkuseuran mahdollisesta perustamisesta. Asiaan palataan kevätkirjeessä sekä sukuseuran internet- sivulla ilmoituksia –kohdassa. Sukulehdet Hinta 5 euroa/ kpl vuosien 2007-2012 lehdet. Aikaisemmat 3 euroa Kirjekuoret ja –lomakkeet Hinta 0,60 euroa kuori +lomake. Tuotteissa on sukuseuran vaakuna Sukutietojen ilmoittaminen Sukutietoja kolmatta sukukirjaa varten pyydetään edelleen lähettämään Juhani Juntuselle. Tarkoitusta varten laadittu lomake on tulostettavissa sukuseuran kotisivulta. Pyydettäessä sihteeri lähettää täytettävän lomakkeen. 29 Sukuseuran hallitus. Vasemmalta: Jukka Eskelinen, Riku Juntunen, Eila SÄkkinen, Pentti Juntunen, Marja-Leena Kemppainen, Paavo Juntunen ja Raili Mertanen. 30 SUKUSEURAN TOIMIHENKILÖIDEN YHTEYSTIEDOT Puheenjohtaja Marja-Leena Kemppainen Keihäänkärjentie 7, 90420 Oulu, puh. 044 2604290 Varapuheenjohtaja Pentti Juntunen Luikonlahdentie 1107, 83870 Polvela, puh. 050 5404709 Hallituksen jäsenet Jukka Eskelinen Eskelisentie 26, 90650 Oulu, puh. 044 3535723 Paavo Juntunen Kauppakatu 11 A 8, 74100 Iisalmi, puh. 0400 795925 Riku Juntunen Linnanpolku 1, 87200 Kajaani, puh. 0500 445331 (sihteeri) [email protected] Raili Mertanen Haarniskatie 3 b A 5, 00910 Helsinki, puh. 050 5986245 Eila Säkkinen Hirvikatu 5 A, 89600 Suomussalmi, puh. 08-711269, 050 3436307 (taloudenhoitaja) [email protected] Sukulehden toimitus Riku Juntunen Linnanpolku 1, 87200 Kajaani, puh. 0500 445331 [email protected] Kotisivut internetissä ja sukulehden taitto Juhani Juntunen Kalevantie 36, 89800 Suomussalmi kk, puh. 040 5658571 31 [email protected] 32
© Copyright 2024