1. No category

Kanuunankuulapäiväkirjat
Johtuen siitä, että niin elämässä kuten ajassakin asiat seuraavat toisiaan, saattavat niiden
vaikutukset ulottua hyvinkin pitkälle tulevaisuuteen. Koko elämämme muodostuu peräkkäisten tapahtumien ketjusta, mutta tapahtumien syy-yhteydet hahmottuvat usein vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä. Kuten itähelsinkiläisellä ajattelijalla Löysä-Kaijulla on aina
ollut tapana lausua: ”Elämä on valintoja”. Ei ole olemassa mitättömiä pikkujuttuja, vaan mikä
tahansa merkityksettömältä vaikuttava teko voi ajan myllyssä jauhautua elämäämme ohjaavaksi voimaksi. Joko vähitellen ja meidän itsemme sitä tiedostamatta – tai väkivaltaisesti meidät mukaansa temmaten.
teksti: Hese Tolonen
kuvat: Alcan Highway
-elokuvasta
S
e, mikä joka johti minut lopulta
ajamaan 60-vuotiaalla kuormaautolla lähes 4 000 kilometriä
Alaskan vuoristossa, on useamman tapahtumaketjun yhteisvaikutusta. Ikään kuin mustan
jään, kesärenkaiden ja liian suuren tilannenopeuden yhdessä aiheuttama syöksy sillan kaiteen läpi mustaan jokeen.
Jostain lapsuuden maaseutukesistä kummunnut kiinnostus koneisiin suuntautui
1970-luvun lopun hot rod -muodin myötä vanhoihin amerikkalaisiin autoihin. Intoilimme
veljeni Iikan kanssa 1950-luvun siipiautoista ja
opettelimme kuumeisesti tunnistamaan amerikkalaisia automerkkejä.
Kun sitten sattumalta osuimme polkupyörillämme Matti Hyypän tallimiljööseen Vartiokylän Linnanrakentajantielle eräänä keväisenä
iltana vuonna 1980, oli kohtalomme pitkälle
sinetöity. Tallista kajasti hitsausvalokaaren
välke. Rohkenimme mennä esittäytymään ja
kysyimme kohteliaasti lupaa saada katsella touhua.
Masaksi ja Jussiksi esittäytyneet noin kolmikymppiset miehet eivät nähneet kiinnostuksessamme ongelmaa, vaan päinvastoin esittelivät,
mitä olivat tekemässä pukeilla olevalle 1965
Dodge Coronet -farmarille. Viivyimme paikalla
myöhään yöhön – ja pitkälle yli sovitun kotiintuloajan.
Poljimme kotiin haltioituneissa tunnelmissa,
pahasti myöhässä, mutta hyvä selitys valmiina
vanhemmillemme. Olimme olleet aikuisten
seurassa ja “vaarattomissa puuhissa”. Puuhien
vaarattomuus joutui sittemmin kyllä kyseenalaistetuksi moneen otteeseen.
Porttiteoria
Sovimme keskenämme, ettemme kerro löydöstämme kellekään kavereistamme. Halusimme
antaa itsestämme mahdollisimman aikuismaisen kuvan ja päästä mukaan oikeaan jenkkiautojen korjaustoimintaan. Kyseinen Masa osoit-
Tontilla, noin -84.
tautui sittemmin amerikkalaisten ajoneuvojen
ja ajoneuvoihin liittyvän elämäntavan pioneeriksi Suomessa, Matti Hyypäksi. Myös juuri
aloittaneessa Mobilisti-lehdessä innostuneena
avustajana häärinyt Hyyppä laajensi mobilismin aihepiiriä käsittämään 50-luvun jenkkiautot, lyöden lisää löylyä silloin vielä uskaliaan
”puolimobiili”-termin käyttöönoton.
Tallimiljöö tunnettiin "Tonttina". Aloimme
käydä Tontilla säännöllisesti ja pääsimme suorittamaan aluksi pieniä apuhommia. Vuosia jatkunut toiminta “Hyypän opetuslapsina”, minkä
nimityksen ansaitsimme pian aikuisten harrastajien keskuudessa, kiteytyi 1955 Chevrolet -henkilöauton kunnostusprojektissa. Matin
monipuolinen kiinnostus ajoneuvokulttuureihin laajensi ajatusmaailmaamme tuossa varsin
omaksumiskykyisessä iässä.
Tontilla toimittiin varsin humoristisissa
merkeissä. Esimerkkinä suorittamistamme tutkimuksista toimii “kärpästen kiitorata”. Keltaisella lainapeitteellä peitetyn 1951 Mercuryn
raadon kaltevan takaikkunan päällä kylmänä
ja sateisena kesänä 1980 liukastelleet kohmeiset hyönteiset, joiden etenemismetodeita ja raajojen liikeratoja tarkkailimme. sillä Matilla oli
suunnitelmissa rakentaa hyönteisrobotti.
1980-luvun puoliväliä lähestyttäessä alkoivat kaverit saavuttaa ajokortti-iän. Amerikkalainen auto oli kaveripiirissä monilla pakkomielteenä. Tyypillinen ensijenkki oli Plymouth
Valiant, Dodge Dart tai 60/70-lukujen Chevrolet. Joidenkin kohtalona oli valtavassa innossaan sortua ostamaan autoliikkeestä ylihinnoiteltu kitillä kokoon harsittu mätäpaise, jota
sitten jouduttiin elvyttämään tienvarressa parhaan kyvyn mukaan. Noilla loppuun ajetuilla
entisillä käyttöautoilla oli toki huomattavan
hauskaa liikkua kaupungilla mm. silloin kuumimpana nuorison kokoontumispaikkana toimineen Hietalahden uimarannan ympäristössä.
Itselläni pakkomielle oli kuitenkin vaikeampaa lajia, sillä en olisi halunnut tyytyä käyttöjenkkiin, vaan pidin välttämättömänä saada
elämäntapa-ajoneuvoksi 2-ovinen ja mieluiten 1950-luvulla valmistettu ajoneuvo. OngelMobilisti-tilaajasivut 8/11 ● 99
mana oli, että tarjolla olleen kaluston hinnat
ja lukiolaisen varallisuus eivät oikein kohdanneet. 1980-luvun alkuvuosina Helsingin Sanomien sunnuntainumeron automyyntipalsta oli
tyypillinen tapa löytää harrasteajoneuvo, jollei
sellaista onnistunut paikallistamaan tien varresta ja vielä saamaan omistajaa suostutelluksi
myymään aarteensa. Helsingin Pohjoisrannan Shellin takana oli seisonut pitkään hyväkuntoinen 2-ovinen 1961 Plymouth -farmari,
jota kävimme öisillä kaupunkikierroksillamme
tutkimassa. Rekisterinumeron perusteella selvitimme veljeni kanssa auton omistajan, joka
yllättäen suostui neuvottelemaan omistajanvaihdoksesta. Noin 16-vuotiaina emme tietenkään voineet suorittaa koeajoa itse, vaan
jouduimme turvautumaan isäämme. Auto
toimi moitteettomasti ja hintakin oli niin kohtuullinen, että kesätyösäästömme olisivat yhdistettyinä riittäneet sen ostamiseen. Arkkitehti-isällemme ei kuitenkaan käynyt entisen
ruumisauton hankkiminen perheeseen. Hänen
kantansa oli järkkymätön ja auto myytiin pian
toisaalle. Ajokortti-ikä lähestyi ja projektikuume riehui valtoimenaan. Hesarista löysin kymppitonnilla myynnissä olevan 1960 Impalan, mutta
joku rovaniemeläinen oli ollut nopeampi ostopäätöksessään. Kitarapajan Antti Aution amerikanystävän kautta yritettiin ostaa 1959 2D
HT Dodge Royal, mutta sekin oli juuri myyty,
oltuaan sitä ennen 20 vuotta myynnissä eräällä
takapihalla. Kohtalo tuntui leikittelevän kanssani. Redneck-meininkiä
Yli 25-vuotiaiden ajoneuvojen tuontiverotusta
oli alennettu kohtuuttomasta 90 prosentista
“vastaavan” uuden verosta vuoden 1985 alussa.
Silti vero oli vielä huomattavasti korkeampi,
kuin mihin seuranneina vuosina saatiin tottua.
Vanhoja pakettiauton määritelmän täyttäviä
autoja oli kuitenkin uustuotu kohtuullisen runsaastikin. Pakettiautoillahan ei tuohon aikaan
ollut lainkaan autoveroa. Pickup olisi mahdollinen ratkaisu ongelmaani. Kauhtunut pickup sopisi sitä paitsi ihailemaamme Lynyrd Skynyrd
-etelävaltiolaismeininkiin ja ärsyttäisi sopivasti
lähiön 80-luvun perusväestöä. Erään länsisuomalaisen autotrokarin lehtiilmoituksesta havaitsin myynnissä 1953 ja
1958 Chevrolet -pickupit. Elettiin jo kevättalvea 1985 ja ajokortin suorittaminen oli käynnissä opetusluvalla isäni uutena hankkimalla
ja tuolloin jo täysin läpimädällä 1971 kuplafolkkarilla. Robert Crumbin undergroundsarjakuvista tuttu 50-luvun alun Chevy tuntui
oikeastaan aika innostavalta vaihtoehdolta ensimmäisen autoilukesän lähestyessä.
Tienvarren mittari näytti 34 pakkasastetta
rynkytellessämme kovan onnen kuplafolkkarilla katsomaan nimenomaan tuota 1953-mallia. Ratin takana värjötteli Helge Helenius kyytiläisinään veljeni ja minä. Matkasta muodostui
ikimuistoisen raikas kuplan onnettomien lämmönvaihtimien tuottaman lämmön poistuessa
mädistä helmakoteloista suoraan ulkoilmaan.
Sisään asti päässyt lauha henkäys taas oli lie100 ● Mobilisti-tilaajasivut 8/11
västi seostettu pakokaasulla. Kiitimme mielissämme kyseisen ajoneuvotyypin pääideologia
varauksettomasta innostuksesta pakokaasun
hyötykäyttöön.
Astuessamme sisään autoliikkeeseen pettymys oli valtava, kun Chevyt osoittautuivatkin
GMC:iksi. Kyseinen myyjä tuli myöhemmin
tunnetuksi hyvinkin luovan markkinoinnin toteuttajana, mutta sitähän me vilpittömän innostuneet nuorukaiset emme silloin voineet aavistaa.
Varsinainen kohde oli muilta osin parempi
kahdesta ehdokkaasta, viiskolmonen, mutta sen
runko oli mädäntynyt lähes poikki hytin takaa.
Lavakaukalon pohja oli hitsattu paksusta pellistä ja kun lavalla asteli, notkui auto keskeltä
ylös alas. Oli itsestään selvää, etteivät taitomme
riittäisi rungon korjaamiseen. Toimenpiteen
laillisuus myös arvelutti aikana, jolloin katsastusmiehillä oli rajaton mielivalta ja perusvihamielinen suhtautuminen nuorison vanhoihin
“jenkkiromuihin”.
Pitkin hampain jouduin kohdistamaan katseeni 1958-malliin. Kori oli armottoman mätä,
mutta alkuperäinen Pontiacin V8-tekniikka
oli paikoillaan teoriassa ajokuntoisena. Autohallissa vallitsi ulkolämpötila ja 80-luvun pilottitakkikuosi mahdollisti autojen tutkimisen
vain joitakin minuutteja kerrallaan. Tunteja jatkuneen tarkastelun ja empimisen jälkeen päädyin tekemään aiesopimuksen 1958 GMC 100
-pickupin ostamisesta.
Perustavaa laatua oleva virhe, joka vaikuttaisi elämäni muotoutumiseen ennalta arvaamattoman voimakkaasti.
Ratkaiseva askel
Lopullinen kaupanteko vaati vielä toisen retken, joka suoritettiin jälleen em. kuplalla. Menomatkalla vallitsi vaakasuorassa puhaltava
lumimyrsky. Huonossa kelissä kuskiksi värvätty juuri kortin saanut luokkatoverini Pekka
Kanerva törmäsi jo Kehä ykkösellä ruuhkassa
edellä ajaneen Taunuksen perään. Silloin olisi
pitänyt ymmärtää kääntyä takaisin. Merkit eivät selvästikään muutenkaan olleet suotuisat aikeideni suhteen. Jatkoimme kuitenkin huomattavia vaikeuksia autoilu-uransa alkuvaiheessa
kohdanneen Pekan kyydissä matkaa kauhun
aiheuttaman hiljaisuuden vallitessa. Perillä oli
vieläkin epäröitävä ja tutkittava romuja, kunnes isäntä ilmoitti laittavansa liikkeen kiinni.
Ristiriitaisissa tunnelmissa ilmoitin suostuvani
kaupan ehtoihin, ja laitoimme nimet osamaksupapereihin. Paluumatkalla kuplan lämmitysjärjestelmä saavutti käyttöikänsä takarajan ja
pakokaasua alkoi tulla tulvimalla sisätiloihin.
Tukimme lämmitysjärjestelmän mahdollisimman hyvin sanomalehdillä. Jouduimme siitä
huolimatta ajamaan halki Etelä-Suomen sivuikkunat auki veivattuna ulkoilmasta happea
haukkoen, kuin pilkkimiehen jäälle vetämät
kohmeiset muikut.
Seuraavana iltana vaihtolava-auto pudotti
mattamustan möhkäleen vuosaarelaisen omakotialueen kääntöpaikalle. Aamulla ennen kouluun menoa autoani tutkiessani tunsin outoja
värinöitä. Innostuksen sijaan tunnelma oli aika
epämääräinen. Taisin tajuta ottaneeni ratkaisevan askeleen harrasteajoneuvonomistajan loputtomalla upottavalla polulla, joka veisi aina
vain loitommaksi järjen valaisemasta elämästä.
Itse asiassa minulla ei ollut aavistustakaan,
mihin romun voisi siirtää ja naapurit loivat
kohtalaisen vihamielisiä katseita omakotialueen
statuksen äkisti pilannutta esinettä ja sen omistajaa kohti. Unelma Crumb-mallista oli vaihtunut aika vastenmielisen oloiseen loppuunajettuun kuorma-automaiseen rumilukseen.
Onnekseni Matti Hyyppä tarjosi autolle ensisuojan tallistaan siksi aikaa, kun viisviitonen
oli maalaamossa. Kuukauden kuluttua GMC
hinattiin Ari Forsmanin 1965 Oldsmobilella
FHRA:n Pihlajiston yhteistalliin, jossa aloitettiin aluksi varsin haparoivat yritykset ajoneuvon
kunnostamiseksi.
-58 Gemsun siirtoa Pihlajistoon. Vartiokylän Teboililla,
vuonna -85. Iikka Tolonen, kirjoittaja, Timo Heloaho, Jyri
Ailio, Ari Forsman, ja Juha Hyyppä. Kuva: Matti Hyyppä
Tämä -56 GMC toimi pitkään kirjoittajan käyttöautona. Juuri maahan tullut
auto on vielä Washingtonin
kilvissä. Kuva: Ari Forsman
Kaivopuistossa lakkiaisia edeltävänä yönä -86.
Kuva: todennäköisesti Vesa Kantonen
Ensimmäinen ajokorttikesä tuli ja meni
GMC:n lojuessa säälittävänä purettuna läjänä
hallissa. Seuraavana talvena projekti alkoi kuitenkin saada ryhtiä. Pohjois-Suomesta Ladalla
ja perävaunulla Vartiokylän Teboilille saapunut varaosahytti luovutti paremmat ovensa
täysin menetettyjen tilalle, ja aloin päästä jyvälle ruostehitsauksesta ystäväni Rami Rauteen
avustuksella ja hänen laitteillaan. Talven aikana
suoritettu raataminen mahdollisti keväällä ylioppilastodistuksen noutamisen siirtokilvillä varustetulla, tuoreessa pohjavärissä olevalla 1958
GMC:llä.
GMC merkkinä oli alkanut tuntua oikealta,
enkä enää harmitellut kuorma-automaisia piirteitä mm. kojelaudan ilmeessä. Olin ajautunut
peruuttamattomasti GMC-mieheksi.
Kanadaan romustamaan
Opiskellessani, tai oikeastaan harjoittaessani
elämäntapaani hengailla opiskelijakahvilassa
ja pajoilla Taideteollisessa Korkeakoulussa, tapasin Helsingin yössä kanadalaisen nuoren
herran kahden kauniin suomettaren seurassa.
Päädyimme yömuonalle samaan baariin ja
huudellessamme kohteliaisuuksia pöytäseurueidemme välillä selvisi, että kyseinen herra Jonathan Ayres oli kanadalainen vaihto-oppilas
(vrt. Dennis, Tabu TV-sarja 90-l.), joka oli päätynyt toimimaan Taik:n lasipajan uudistuksen
päätoteuttajana ja asumaan erään luokkatilan
kulmaukseen.
Valitettavasti tutustuimme paremmin vasta
kun Jonathan, tuttavallisemmin Jonny, oli lykännyt lähtöään maastamme jo pariin otteeseen
ja joutui poistumaan viisumin umpeutuessa.
Viimeisenä iltana keräilimme Jonnyn omaisuutta ympäri Helsinkiä ja veimme tavarat rautatieasemalle säilöön. Jonnyn Fender Mustang
-sähkökitara ei mahtunut lukittavaan kaappiin,
joten heitimme sen kaapin päälle. Vietettyämme läksiäisiä viime hetkeen asti, Jonny lennätettiin taksilla suoraan aamukuudelta kohti
Seutulan lentokenttää startanneeseen bussiin.
Kitara löytyi ihmeeksemme kaapin päältä ja
tungettiin sisään bussin oviaukosta kaiken
muun omaisuuden kera. Viimeisenä kuulin
Jonnyn huutavan minulle “Sinun vuorosi tulla
Kanadaan seuraavaksi!”, ennen kuin toiset mat-
kustajat pakottivat hänet peremmälle bussiin.
Kului parisen vuotta ja tapahtui lukemattomia asioita. Keväällä 2001 istuin kuitenkin
vihdoin Torontoon matkaavassa tsekkiläisessä
lentokoneessa. Kanadan tullissa minut ohjattiin nopeasti epäilyttävien tulijoiden jonoon
suuri punainen X-kirjain tuloselvityskaavakkeeni taustalla. Kolmen kuukauden oleskeluani
ei aiottu niellä pureskelematta. Viehättävä aasialaissukuinen virkailijatar ilmoitti mielestään
kolmen kuukauden olevan todella pitkä aika
turistina oleskeluun. Silloin esitin kirpputorilta löytämäni “Canada 1972” -tietoteoksen,
vastaten käsittääkseni Kanadan olevan todella
iso paikka. Neito puhkesi nauramaan ja toivotti
minut tervetulleeksi maahan.
Tuloaulassa Jonny odotteli tavaramerkikseen sittemmin muodostunut hieman huvittava
Amerikan pohjoisvaltojen armeijan kenttälakki
päässään. Naureskelimme jonkin verran hämmentyneenä tilanteelle. Emmehän oikeastaan
tunteneet toisiamme kovinkaan hyvin. Tuosta
hetkestä alkoi kuitenkin kolme kuukautta kestänyt tiivis yhdessäolo, jonka aikana tuttavuutemme hitsautui ystävyydeksi.
Ajelimme usein Jonnyn neliveto-pickupilla
ympäri Ontariota, koluten romuttamoita ja farmien takapihoja, etsien mielenkiintoisia vanhoja ajoneuvoja. Tuona aikana ennen metallien hintojen räjähdysmäistä kohoamista, lähes
kaikkialla Kanadan maaseudulla makasi enemmän tai vähemmän unohdettuja vanhoja hyötyajoneuvoja. Erityisesti vanhojen GMC:iden
tutkiminen oli mielihuvia. Halvan hinnan
houkuttelemina jopa ostimme 1967 GMC
New Look -linja-auton, johon emme onnistuneet löytämään puuttuvaa vetoakselia. Onneksemme ymmärsimme kuitenkin myydä linjurin
eteenpäin niiltä sijoiltaan, ennen kuin suurempia tappioita pääsi syntymään.
Vihainen veteraani
Mieleenpainuvin noista retkistä oli käynti vanhalla ränsistyneellä farmilla terästeollisuuskaupunki Hamiltonin ulkopuolella. Paikan, jossa
tehdastyöläisyys kulkee suvuissa ja jossa ei kannata perjantai-iltana mennä työläisbaareihin,
jos haluaa säilyttää passikuvansa ennallaan.
Maatilan pihalla seisoi A-Ford -hinausauto ja
muutama muu 1930-50-lukujen tavara-auto.
Ulkorakennuksen seinästä pisti ulos iso vanhanaikainen katukello ja kyltti, joka mainosti
antiikkia & kelloja. Koputimme matalan tiilitalon ovelle, jolle saapui hyvin iäkäs nainen. Kysyimme häneltä autoista, jolloin nainen vetäytyi hieman pelokkaan oloisena takaisin sisälle
hakemaan aviomiestään. Ovelle saapui pienikokoinen aijänkäppyrä verkkoaluspaidassa ja
ennen sotia valmistetun tyylisissä miestenhousuissa. Suupielessä roikkui puoliksi palanut
sätkä, jonka kanssa elintilasta kilpailivat pari
kellastunutta hampaanjäännettä. “Mitäs te jätkät täältä haette?”, aloitti ukko. “Nähtiin tieltä
vanha cabover ja nuo kyltit”, yritimme änkyttää vastaukseksi varsin vihamielisen tuntuiselle
vanhukselle. “Teillä näyttää olevan hienoja antiikkilaitteita. Haittaako, jos katsomme hieman
ympärillemme?”
“Totta helvetissä haittaa, tää ei oo mikään
museo”, raivosi ukkeli. “Ja mistä te jätkät tiedätte, että mulla on cabover?”, jatkoi hän. “Teidän on täytynyt nuuskia ympäriinsä!”
“Ei olla nuuskittu. Se näkyy tuolta tieltä. Sininen 47-53 GMC.”
“Ei mulla oo mitään caboveria.”
”Mutta me nähtiin sellainen tuolta tieltä.
Tuolla se on ton Internationalin ja A-fordin takana pusikossa.”
“Ei oo caboveria.” Ukko oli aikeissa vetää
oven kiinni ja heittää meidät ulos tontiltaan.
Arvatenkin uteliaisuus kuitenkin voitti ja hän
jatkoi: “Okei, mulla on cabover, mutta se ei oo
täällä!”
”Mutta se näkyy tuonne tielle!”
“Teidän on täytynyt nuuskia! Ja mistäs sä oikein tiedät et se on viiskytluvun alun GMC?”.
Seurasi pitkähkö selittely kiinnostuksestani
kyseistä ajoneuvomerkkiä kohtaan. Ymmärrettyään että olin riittävästi perillä aiheesta, alkoi
ukkelin henkinen ikijää hieman sulaa. Tupakka
oli ajat sitten sammunut ja lumituisku piiskasi
pihaa. Siitä välittämättä veteraani jatkoi kuulusteluaan.
Kun lieassa ollut sekarotuinen piski yritti
käydä kiinni sääriimme, huusi äijä sille: ”Turpa
kii, narttu!”, tarjoten koiralle samalla sotamuistona kotiin tullutta toisen maailmansodan palveluskenkää.
Mobilisti-tilaajasivut 8/11 ● 101
“Okei, se on täällä mulla, mutta te ette voi
mennä katsomaan sitä!”. Tilanne alkoi olla
melko outo. Vanhaksi mekaanikoksi osoittautunut vanhus yritti pitää yllä vihamielistä
asennettaan, mutta oli selvästikin mielissään
nuorten miesten kiinnostuksesta taltioimiaan
ajoneuvoja kohtaan. Keskustelu jatkui GMC:n
tiimoilta. Väittelimme tekniikasta ja Chevroletin ja GMC:n eroavaisuuksista. Lopulta kovanaama heltyi: “Okei, menkää katsomaan sitten,
mutta älkää koskeko mihinkään, kun meette
sinne! Varokaa koskemasta siihen Internationaliin. Sillä on arvoa!”
Salamana livahdimme tutkimaan sinistä
1950-luvun alun 470-sarjan GMC-umpikaappiautoa. Ruoste oli syönyt parikymmentä senttiä ovien alareunasta, mutta muuten ajoneuvo
oli ryhdikäs ja alumiinilaatikkokori varsin hyvä.
Kun palasimme asunnolle, notkui äijä edelleenkin ovenraossa aluspaidassaan. Itse palelimme
säälittävästi ilkeässä tuiskussa, mutta vanha
sotaratsu ei ollut siitä millänsäkään. Kun kysyimme, haluaako vanhus myydä auton, tuli
vastaus kuin tykin putkesta; ”100 dollaria,
mutta rahojen täytyy olla esillä ennen kuin auto
siirtyy tuumaakaan, Rahat esillä ensiksi!”
”Okei, haluatteko rahan nyt heti?”
”Ei, ei. Keväällä. Turha yrittääkään saada
autoa sitä ennen! En aio tehdä mitään ennen
kuin tää kirottu talvi on ohitse. Mutta mulla on
tuolla Chevyn 350. Hyvä kone, mutta muuten
Chevy on paska! Ford on hyvä! Mutta se kone
on hyvä. Nelipulttinen. Tehän ootte Chevykundeja? Teillähän on toi Chevy pickuppikin.
Ai cabover? Joo, kakssataa. Ei penniäkään vähempää. Ja rahat esillä ensiks!” Keskustelu jatkui samaa rataa. Päätin, että meidän on aika
päästää ukkeli talon lämpöön, hinnan noustua kolmeen sataan ja ukon alkaessa muuttua
hitaasti sinipunaiseksi naamaltaan. Ajelimme
poispäin nauraen ja sadatellen epäuskoisina.
“Uskomatonta, mikä äijä!!!” “Jep, varmaan jäätyi
kuoliaaksi. Katsotaan sitten keväämmällä, miten kävi.”
Emme enää ehtineet palata paikalle keväämmällä, ja muutenkin sillä reissulla cabover jäi
ostamatta. Palasin Suomeen ajatuksenani järjestellä asioita niin, että voisin palata jatkamaan
Kanadan valloitusta. Yksi kerrallaan projektit
kotimaassa veivät mukanaan ja paluu lykkääntyi huomaamatta aina vain kauemmas.
Hippien varpaanjäljissä
Soittelimme Jonnyn kanssa silloin tällöin ja
jossain vaiheessa hän kertoi muuttavansa Kanadan länsirannikolle, Vancouverin saarelle.
Eräänä yönä juttelimme jälleen puhelimessa.
Tajusimme, että lähdöstäni oli kulunut seitsemän vuotta. Jonnylle jättämäni Harley-projekti
oli seurannut perässä länteen, mutta tällä kertaa Jonny joutui myöntämään myyneensä sen
hiljattain. Silloin tajusin viipyneeni niin kauan,
että Jonny ei enää tosissaan uskonut että palaisin. Kun minut kuitenkin toivotettiin edelleen
tervetulleeksi Victoriaan milloin vain, ostin lennot Vancouveriin maaliskuuksi 2008.
Jonnyn noutaessa minut yhteysalukselta Vancouverinsaaren puoleisesta satamasta, Schwartz
102 ● Mobilisti-tilaajasivut 8/11
Baysta, 1973 Valiant Scampillaan, tuntui kuin
olisimme hyvästelleet toisemme Torontosta
lähtiessäni vasta edellisenä päivänä. Seuraavaksi kuukaudeksi majoittauduin Jonnyn ja hänen elämäänsä ilmestyneen Clairen sohvalle.
Jonnylta liikenevät vapaa-ajat haravoimme
asuinkaupunkimme Victorian kadut ja kujat
läpikotaisin etsiskellen mielenkiintoisia ajoneuvoja. Yllättävän paljon vanhaa kalustoa makasi
pihoilla ja katujen varsilla. Saarella on aina ollut tyypillistä siirtyä kesänviettoon vuorille ja
rannoille. Tämä näkyi erittäin runsaana matkailuajoneuvojen määränä. Ilmeisesti rakkaita
lomanviettolaitteita ei myöskään oltu raaskittu
hävittää palvelutuntien tultua täyteen, vaan ne
oli jätetty pihoille muistuttamaan eletyistä tunnelmista.
Erään keskiluokkaiselta näyttävän omakotitalon takapihalla makasi jopa 1962-mallinen
Ford-koulubussi autenttisissa hippimaalauksissa – akseleita myöten nurmikkoon uponneena. Ilmiselvästi 60-luvulla hippiparatiisina
tunnetulle saarelle oli saavuttu joltain kylmemmältä alueelta ja matkantekoväline oli isäntiensä
keskiluokkaistuessa saanut jäädä muistuttamaan
nuoruudesta ja rakkauden kesistä.
Teimme myös maantieretken halki 400 kilometriä pitkän saaren, jonka luonto on monimuotoisuudessaan kuin manner pienoiskoossa, vaihdellen havumetsistä sademetsään tuhat vuotta
vanhoine douglaskuusineen, lumihuippuisilta
vuorilta surffausrannoille ja laguuneilta ravunpyyntirannoille. Ajoimme vuorille katsomaan
Sproatjärvellä majailevia kahta Martin Mars -vesipommittajaa.
Tunnelma vuoristossa oli sanoinkuvaamattoman vaikuttava. Ajattelin, että haluaisin palata
sinne myöhemmin pidemmäksi aikaa. Oli vain
ratkaistava, miten se olisi parhaiten mahdollista
eurooppalaiselle turistille. Vuoristomajan vuokraaminen olisi yksi mahdollisuus, mutta vaatisi
liikaa määrätietoista suunnittelua ja toisaalta pysymistä yhdessä paikassa.
Päädyin suunnittelemaan paikalliseen tyyliin asuntoajoneuvon varustamista. Hahmottelin aluksi pickupin lavalle rakennettavaa "koirankoppia". Ajattelin, että tarkoitusta varten olisi
nyt mahdollisuus vihdoinkin hankkia 1947-53
GMC korjaamaan vuodesta 1985 kaihertanut
-53:sen hylkäämisestä jäiseen halliin.
Siedettävän hyvää yksilöä, joka olisi myös ollut myytävänä, ei kuitenkaan osunut kohdalle
jäljellä olevan lomaviikon aikana. Lähtiessäni
takaisin kohti Suomea, sovimme Jonnyn kanssa
tekevämme vielä kerran yhden pitkän roadtripin
– kenties Kaliforniaan – jollain tunnelmaan sopivalla vanhalla ajoneuvolla.
Suomessa elämä ajautui hyvin nopeasti entiselle ylinopeudelle. Andy Niemen näyttelymoottoripyöräprojektin loppusuoralla painoimme
jälleen sairaalloisen vähillä unilla pari viikkoa.
Kesän lopulla alkoi lisäksi erään varsin pahasti
rappeutuneen Sisu-rekkaveturin entisöinti.
Syksy muuttui talveksi ja näkymät projektin
parissa vain synkkenivät. Työ ei valmistuisi viikoissa vaan pikemminkin aika laskettaisiin vuosissa. Vetäytyminen Vancouverinsaaren vuorille
pyöri mielessä lähes pakkomielteisesti.
Sairaan asiallinen GMC
Aloin etsiä aktiivisesti sopivaa ajoneuvoa asuntoauton lähtökohdaksi, tällä kertaa Internetistä
Ebay-huutokauppasivuilta ja jaXed-hakukoneen avulla Craigslist-myyntisivuilta halki Pohjois-Amerikan. Asetin joitain huutoja 1947-53
GMC-pickupeista, jotka sijaitsivat mantereen
länsirannikolla. Lähettelin kyselyjä etenkin
Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden alueella myyntiin tulleista ajoneuvoista.
Eräänä iltana esittelin veljelleni ja Jukka "Junk" Laitilalle jaXed-sivustoa. Kävimme läpi
GMC 1950´s -otsikon alle listattuja myyntiilmoituksia, kun veljeni havaitsi 1950-mallisen
GMC Cannonball -caboverin. “Hei tsiigaa tota,
Eiks toi olis kova kabiininalusta?”
“Todellakin, aika sopivan hintainenkin”. “Ja
se on Alaskassa, tulee automaattisesti hyvä retki
ajaa Kanadaan sieltä”, vitsailimme. ”Täytyy varmaan sitten ostaa toi. Pitää skulata tolle myyjälle yöllä. Eiks toi Laurie oo mimmin nimi? Ei
kai joku mimmi myy tollasta?!” Laitila osallistui
psyykkaukseen, todeten ajoneuvon olevan “sairaan asiallinen”.
Sisu-entisöinti oli siirtynyt yöhommiksi. Siten ajattelin pystyväni keskittymään projektiin
paremmin. Pitäessäni taukoa työstä seuraavana
yönä, lähetin varovaisen kohteliaan tiedustelun
autosta myyjälle, joka ilmoitti sairauden pakottavan myymään auton. Vastauksessa selvisi, ettei Lauriella itsellään ollut mikään vialla, mutta
hänen huomattavasti vanhempi ystävänsä Jeff
oli kuolemaisillaan syöpään.
Päätin soittaa Laurielle vakuuttaakseni olevani todellinen henkilö, enkä esimerkiksi nettihuijari. Iloinen naisääni vastasi puheluuni
alaskalaisilla vuorilla, ollen vilpittömästi hämmästynyt Suomesta tulevasta puhelusta. Pahoittelin hänen ystävänsä kohtaloa ja kerroin
ymmärtäväni tilannetta, sillä isälläni oli juuri
todettu hälyttävää vauhtia etenevä samankaltainen syöpäkasvain.
Seuraavina viikkoina autonostokirjeenvaihto laajeni syöpävertaistukiryhmäksi Jeffin
ajan käydessä vähiin ja isälleni kuukausien viivyttelyn jälkeen tehdyn leikkauksen paljastettua
hänenkin mahdollisuutensa selviytyä sairaudestaan kovin ohuiksi.
Laurie kertoi Jeffin olevan eläköitynyt armeijan tekninen erikoismies, joka oli kerännyt itselleen pari kaarihallillista aarteita, joukossa mm.
lentokuntoinen 1930-luvun kaksitasolentokone, itse valmistettuja työstökoneita ja valtavat
määrät pikkuesineistöä ja käsityökaluja. Jeff oli
houkutellut Laurien kiinnostumaan 30-luvun
hyötyajoneuvoista ja niiden metsästämisestä takamailta.
Alaskassa makaa tyypillisesti valtavat määrät
nimenomaan työajoneuvoja metsissä ja takapihoilla. Romuraudaksi niitä ei ole kannattanut
raahata pitkien etäisyyksien päähän, ja harrastehyötyajoneuvojen tarjonta ylittää kysynnän
moninkertaisesti. Lauriella oli jo omistuksessaan 1937 International pickup, 1941 Dodge
-kuorma-auto,1937 Chevrolet -pickup sekä ääreisharvinainen 1940 Chevrolet yhden tonnin
paripyöräinen Panel Truck.
Cannonball Laurien pihalla.
Cannonball oli löytynyt parin mailin päässä
olevalta epämääräiseltä tontilta, jossa se oli seisonut vuosikymmeniä. Laurie ja Jeff olivat pelastaneet auton romutukselta ajatuksenaan
tehdä siitä pienemmän kaluston siirtelyyn sopiva kuljetin. Jeffin sairastuttua ja hänen kuntonsa nopeasti huononnuttua, oli Laurie päättänyt luopua osasta kalustoa. Ilman Jeffin apua
ei Cannonballin kunnostaminen ollut hänestä
mahdollista eikä edes mielekästä.
GMC:lle ilmaantui joitain paikallisiakin ostajaehdokkaita, joten jouduin nopeasti päättämään ostaako auto, vai ajatellako järjellä ja perääntyä kohteliaasti tilanteesta. Olin soittanut
Jonnylle, että harkitsin Cannonballin ostamista
Alaskasta. Impulsiivinen ystäväni innostui välittömästi ehdotuksestani tehdä maantiematka
Alaskasta Kanadaan. Hän hehkutti Alcan
Highwayta kehuttavan Pohjois-Amerikan hienoimmaksi maisemareitiksi ja piti GMC:n ostamista ehdottoman hyvänä ajatuksena.
Paikallisen kuljetusliikkeen omistajan alkaessa hiillostaa Laurieta myymään auton itsensä
ja poikansa kunnostettavaksi, viestitti Laurie,
että minun olisi pakko päättää pikaisesti, haluanko todella ostaa auton. Vastasin myöntävästi. Parin päivän päästä Laurie ilmoitti päättäneensä myydä GMC:n minulle, koska halusi
nähdä auton heräävän henkiin ja lisäksi hän piti
sen ajamista Kanadaan parhaana kunnioituksena Jeffin muistolle.
Parin päivän PayPal-sekoilun jälkeen sain
Laurielta viestin; “Onnittelut 1950 GMC
COE:n, valmistusnumero 038 omistajaksi siirtymisen johdosta!” Tajusin omistavani epäkuntoisen ison kuorma-auton 11 aikavyöhykkeen
päässä Suomesta. Tietynlaisena huvitteluna alkanut autonosto oli johtanut siihen, että Victorian lähialueelta trailerilla haettava pickup oli
muuttunut painajaismaisen kaukana sijaitsevaksi jättiläiseksi.
Roadmovien ainekset
Seuranneina aikoina soittelimme usein Jonnyn kanssa ja suunnittelimme retkeä. Karttaa
oli tullut ostopäätöstä tehdessä katsottua aika
optimistisena, ja ajettavan matkan pituus osoittautui todellisuudessa kaksinkertaiseksi ensiarvioihin nähden. Bensiinimoottorisella kuormaautolla palaisi pelkästään polttoaineeseen
mielettömästi dollareita. Sen lisäksi tulisi vielä
auton kunnostaminen ajokuntoon, jonka vaikeusaste olisi kenties ylitsepääsemättömän korkea. Tällaisia autoja on valmistettu suhteellisen
vähän, eikä minkäänlaista uusiotuotantoa tietenkään marginaalisesti harrastettuihin isoihin
kuorma-autoihin ole olemassa. Suunnitelma
uinui taustalla, kun isäni sairauden eteneminen
ja kuolema syksyllä 2009 veivät työprojekteista
liienneen huomion. Laurien kanssa kävimme
ajoittain tiivistäkin Internet-kirjeenvaihtoa, ja
hän suostui naapureiden painostuksesta huolimatta säilyttämään toistaiseksi caboveria takapihallaan.
Kesällä 2010 oli kuvioihin tullut mukaan
elokuvaohjaaja Aleksi Salmenperä. Fiktiivisten
elokuvien ohjaajana kunnostautunut mies halusi toteuttaa dokumenttielokuvan. Sellaisen
kohteeksi oli ajateltu hänen naapuriaan Taisto
Saloa, joka värväsi mukaan Jukka Laitilan sekä
itseni esiintymään vanhoilla moottoripyörillä
matkailevina mystisinä nomadeina, jollaisia
kieltämättä ajoittain olimmekin. Koekuvauksia
suoritettaessa Ruotsissa esiintyi pientä kitkaa ja
epäselvyyttä projektin etenemismahdollisuuksista. Yöllisellä nuotiolla istuessamme kerroin
Aleksille Alaskassa omistamastani GMC:stä
sekä suunnitteilla olevasta maantieretkestä.
Aleksi innostui aiheesta välittömästi, ja kysyi,
josko kamera voisi seurata matkan etenemistä.
Kesän aikana suunnittelu eteni ja syksyyn mennessä oli jo alustava päätös elokuvan tekemisestä Alaskassa valmiina. Ilman elokuvaprojektia olisimme tuskin koskaan todellisuudessa
saaneet retkeä toteutettua. Nyt olin siihen sitoutunut. Vastineeksi saisimme jonkinlaista rahoitusapua elokuvatuotannolta.
Katsoin olevan välttämätöntä käydä paikan
päällä tutustumassa tilanteeseen. Saattoihan
auto olla niin huono, että sen kunnostaminen
ei olisi millään mahdollista dokumentointiin
käytettävissä olevan ajan puitteissa. Haalin mukaani Fazer-suklaata ym. Suomi-höttöä ja lensin uskomattoman sekavan 25 tunnin vaihtokaavion kautta Anchorageen lokakuussa 2010.
Calandrin sisarukset Laurie ja veljensä Louie
olivat vastassa kentällä. Hyppäsimme Louien
isoon Ford-maasturiin ja jyristelimme kohti
Wasillaa myrskyn kaljuunnuttamien puiden
reunustaman Knick-joen suiston ympäri kohti
Matanushka-Susitna -laaksoa. Päästyämme
Laurien pihaan oli vielä yön pimeydessä tutustuttava Caboveriin. Kiipesimme kaikki kolme
jäiseen kabiiniin. Ensisilmäyksellä auto vaikutti
ehyemmältä kuin mihin olin varautunut. Tunnelma oli lähes harras ottaessani tuntumaa ratin takana oman GMC caboverin istuimella.
Heti seuraavana aamuna aloitin työt auton
saattamiseksi ajokuntoon. Ensimmäisenä kohteena oli 318-kuutiotuumaisen GMC-isolohkokuutosen herättäminen eloon. Laurie ja Jeff
olivat saaneet moottorin käymään ruiskuttamalla bensiiniä sumutinkannulla suoraan kaasuttimen imutorveen. Yritimme aikamme käynnistystä samalla varsin vaarallisella metodilla,
mutta lukuisten takatulitilanteiden jälkeen päätin aloittaa operaation täysin alusta. Mittasin
Mobilisti-tilaajasivut 8/11 ● 103
puristuspaineet, jotka olivat lähes korjaamokirjan ilmoittamassa 7 kilossa ja yllättävän tasaiset
sylinterien välillä. Säädin venttiilinvälykset, tarkastin tulpat ja säädin sytytysennakon. Se olikin
pahasti hakoteillä, mistä yskiminen ja paukkuminen ilmeisesti johtui. Puhdistin vielä kaksikurkkuisen sivuimu-Zenith -kaasuttimen ja
yritin uudestaan. Kone käynnistyi lähes vahingossa ja kävi uskomattoman tasaisesti! Perusta
autolla ajamiselle oli nyt olemassa. Seuraavaksi
siirryin tutkimaan alustan ja voimansiirron
kuntoa. Koko alusta oli kovettuneen pikimäisen töhnän peitossa. Joko kyseessä oli alustamassana käytetty bitumi tai sitten tökötti oli öljysorateistä aikoinaan pohjaan kerääntynyttä ja
ajan oloon kivettynyttä ainesta. Pystyäkseni mitenkään arvioimaan akselistojen ja ohjauslaitteiden kuntoa, oli piki saatava pois. Teutaroin
auton alla päiväkaudet raapien alustaa apunani
aluksi nestekaasupuhallin ja myöhemmin myös
happi-asetyleenipullot sekä kaikenlaisia raappoja ja lastoja. Pikinen habitukseni ja vallitseva
kylmyys toivat mieleeni takaumia Hyypän tontilla suoritetuista Chevrolet-alustasulkeisista
yli 25 vuotta aikaisemmin. Päätin tarkistuttaa
pääni kunnon, jos pääsisin vielä joskus kunnialla irtautumaan hankalasta tilanteestani.
Vaivalloisen hitaasti pikitaistelu alkoi kuitenkin tuottaa tulosta ja pääsin käsiksi alustan
osiin. Ohjauslaitteisto vaikutti erinomaiselta,
samoin jouset. Laakerit olivat käyttökelpoiset,
mutta jarruosat vaativat uusimista tai kunnostamista. Jouduin käyttämään kaasupillejä jokaisen ruuvin, pultin tai mutterin irrottamiseen.
Ajoneuvo oli muuttunut hämmästyttävän kiinteästi yhdeksi kappaleeksi pienintä ruuvia myöten. Poistin jarrutavarat etupyöristä ja laitoin
navat takaisin paikalleen. Ensimmäinen koeajo
saatettiin suorittaa joitain päiviä saapumiseni
jälkeen Laurien alapihalta ylemmällä pihatasolla sijaitsevan autotallin sivulle. Tämä paikka
tulikin sitten tutuksi seuraavan viikon aikana
tiiviisti jatkuneen kunnostuksen merkeissä.
GMC:n kori istui oudon vinossa rungolla.
Oven etupuolinen sivupelti oli ikään kuin rutistunut kasaan, koritinaa oli laapittu raskaalla kädellä ja pellin alareuna oli ruostunut puhki. Ovi
ei myöskään mahtunut kunnolla aukkoonsa.
Syyksi selvisi korin kiinnityspisteen pettäminen
ja vaurion ammoinen korjaaminen hitsaamalla
kolmen millin teräslevy tueksi oikaisematta
vääntyneitä rakenteita. Toiveikkaana ajattelin
korjaavani peltejä pari päivää. Huomasin kuitenkin olevani alati laajenevan katastrofin äärellä. Vuosikymmenten aikana vääntynyt kori
vaati väkivaltaisia puristus- ja vetotoimenpiteitä. Varsinaisia korinoikaisutyökaluja ei tietenkään ollut tarjolla, joten virittelin vinkoja ja
kuormaliinoja parhaan kykyni mukaan.
takaa katseli pitkä rivi 1940-60 -lukujen isoja
kuorma-autoja ja tien toisella puolella näkyi
läjittäin lähinnä 1940-80 -lukujen kevyempää
kalustoa. Paikalliset varoittivat, ettei omistaja
suhtaudu erityisen lämpimästi vierailijoihin,
eikä päästä ketään alueelleen. Arvelin omistajan olevan varmaankin kyllä hyvin omintakeinen, mutta niinhän olin itsekin. Päätin ottaa
riskin ja mennä suoraan suden suuhun. Aavistukseni osuivat oikeammiksi kuin paikallisten arviot, kun omistajapariskunta Bennett ja
Rhonda Durgeloh osoittautuivat mitä sydämellisimmiksi ihmisiksi. Suhtautuminen uteliaisiin
ja usein varomattomiin asiaa ymmärtämättömiin kävijöihin oli vain yhdistelmä työrauhan
turvaamista ja suojautumista Amerikan vastuulainsäädännöltä. Pariksi tunniksi venyneen
esittäytymiseni jatkoksi lähdimme tutustumaan alueen aarteisiin. Romuttamo oli todellisuudessa muuttunut museoksi jo aikoja sitten.
Toki osia myytiin, mutta kokonaisina säilyneistä ajoneuvoista Bennett suostui luopumaan
vain kunnostettavaksi. Sairauden diagnoosi oli
ilmeinen: Tunneperäinen suhtautuminen vanhaan romuun. Selvä kohtalotoveri.
Sovin tulevani kuvaamaan kattavasti tarhan
kalustoa muutaman päivän kuluttua. Kävin
paikalla Laurien 1940 Dodgella, mutta Bennett ei ollut paikalla. Juttelin pitkään Rhondan
kanssa ja sovin tulevani uudestaan. Seuraavana
päivänä kuvaussessio toteutuikin, ja venyi iltaan asti. Monesti jumituimme keskustelemaan
Bennett Durgeloh:n kanssa, ei vain teknisistä,
vaan myös taloudellisista ja poliittisista aiheista.
Bennetillä oli selvästi valtavasti tietoa päässään
ja todella hyvä käsitys maailman tapahtumista.
Ollessani jo lähdössä jäimme vielä toimistoon
keskustelemaan elokuvaprojektin etenemisestä
. Havahduimme huomaamaan kellon näyttävän
aivan liian myöhäisiä lukemia, ja toivotimme
viimeisen kerran toisillemme hyvää jatkoa. Sovimme pitävämme yhteyttä talven aikana. Yö
pakkasineen oli laskeutunut. Olin unohtanut
innostuksessani hansikkaani johonkin romuautoista ja sain polkea lainaamallani pyörällä
sormet tunnottomina takaisin Laurien talolle.
Jäljellä oli enää yksi työpäivä, ja GMC oli täysin
atomeina tallin sivulla.
Bennett ja Rhonda
Käydessämme hakemassa peltiä, kaasua ja
milloin mitäkin varaosia, sekä tietenkin muonaa Wasillan kyläkeskuksesta, olin havainnut
Wasilla-Fishhook -tien varressa erittäin mielenkiintoiselta näyttävän kuorma-autoromuttamon. Teksti peltiaidassa kertoi paikan olevan Durgeloh´s Truck Salvagen. Verkkoaidan
104 ● Mobilisti-tilaajasivut 8/11
Durgeloh’n pariskunnan varaosamyymälä.
Oleskeluni lähestyessä loppuaan alkoi oleskeluni Laurien vieraana ja projektin hidas eteneminen käydä hänen hermoilleen. Luontainen
epäjärjestelmällisyyteni alkoi olla törmäyskurssilla hänen kiitettävästi organisoidun elämänsä
kanssa. Kunnioituksella ja kiitollisuudella suhtaudun hänen kykyynsä kuitenkin kestää mm.
aiheuttamaani pyörremyrskyilmiötä esimerkillisen hyvässä järjestyksessä olevassa työtilassaan.
Viimeisen päivän tunnelmia voisi kuvata
hyvin nuiviksi, ellei lähes vihamielisiksi. Jouduin alituiseen keskeyttämään Laurien työtilassaan harrastamat jännityskuunnelmat
kysyessäni työkaluja ja tarvikkeita. Paniikinomaisesti rasvasin laakereita ja asensin jarrurumpuja, pakkasin osia laatikoihin ja pulttasin
toisia paikoilleen. Pimeän jo tultua aloin käynnistää moottoria – tuloksetta. Kun takatuli sytytti imuilmaputken tuleen ja heitettyäni sen
liekehtivänä vaikuttavassa kaaressa ulos auton
kabiinista, ilmoitti Laurie leikin olevan leikitty.
Yhdessä Louien kanssa he hinasivat auton traktorikaivurillaan melkoisen väkivaltaisesti takaisin alkusijoilleen. Kun vielä yrittäessäni asentaa
korkealla olevaan hyttiin ovea pudotin sen päälleni karmeasti kiroillen, oli suoranainen ihme,
etten viettänyt viimeistä yötä ulkona pakkasessa.
Bongarit tien päällä taas
Palattuani Alaskasta raportoin Aleksille ja tuottajalle kokemuksistani. Esittelin kuvia Durgalohien paikasta, ja kaikki olivat yhtä mieltä sen
täydellisestä sopivuudesta kunnostus- ja siten
myös kuvauspaikaksi.
Talven aikana pidimme Durgalohien kanssa
yhteyttä sähköpostitse ja Skype-näköpuhelinohjelman välityksellä. Pätkivästä yhteydestä
ja Bennettin huonosta kuulosta huolimatta onnistuimme keskustelemaan projektiin liittyvistä
teknisistä seikoista ja mahdollisuuksista saada
ajoneuvo riittävän toimivaksi pitkää matkaa ajatellen.
Bennett oli hyvin innostunut projektista ja lupasi tontin käyttöömme sekä mahdollisuudet
hyödyntää tarvittavia työkaluja. Vaatimuksena
oli tosin herran itsensä osallistuminen kunnos-
tustalkoisiin, mitä pidin pelkästään myönteisenä, tietäen hänen osallistunene satojen vanhojen kuorma-autojen remontteihin.
Talven aikana elokuvausaikataulu tarkentui.
Aloittaisimme kuvaamisen Wasillassa toukokuun ensimmäisen viikon jälkeen. Jonny oli
vuotta aiemmin kouluttautunut erikoishitsaajaksi ja muuttanut itärannikolle Halifaxiin,
työskennelläkseen USA:n laivastolle korjauksia tekevässä yhtiössä. Elokuvaan osallistuminen riitti syyksi saada lomaa työn alla olleiden
sukellusveneiden peruskunnostustöistä. Edellisenä syksynä Jonny oli ehdottanut victorialaisen ystävänsä Rhys Palmerin ottamista mukaan
matkalle. Rhys omisti 1980-mallisen Chevy
Van -pohjaisen Vanguard-asuntoauton ja oli
Jonnyn kuvauksen mukaan “maantiesoturi”, jota
ilman emme tulisi toimeen Alaskan erämaissa.
Päätimme kokoontua Victoriassa toukokuun alussa ja ajaa Vanguardilla pitkin Alcan
Highwayta ylös Wasillaan. Näin tutustuisimme
samalla toisiimme tiiminä, ennen tiiviin korjausprojektin aloittamista. Myös reitti tulisi tarkastettua ja voisimme arvioida mahdollisuudet
selviytyä retkestä toiseen suuntaan GMC:llä.
Vappupäivänä 2011 tapasimme Jonnyn kanssa Vancouverin lentokentällä, jonne
olimme laskeutuneet tahoiltamme samalla tunnilla.
Siirryimme illalla saarelle lautalla, jonka satamasta Rhys nouti meidät 1968 Oldsmobile
Cutlass -avoautollaan. Painoimme 455-veekahdeksikon mourutessa Van-saaren takakujia
lämpimässä kesäyössä paikalliset oluet käsissä.
Elämä maistui sademetsältä ja mystisiltä yöeläinten ääniltä. Saavuimme aaltopeltikaarihallille, jonka alakerrassa oli Dean-nimisen herran
työpaja ja yläkerrassa asunto, josta saimme itsellemme yösijat.
Aamulla löysimme tulevan matka-ajokkimme ylt’ympäriinsä homeen ja levän peittämänä. Vain joidenkin kuukausien seisotus
sademetsässä oli riittänyt metsän flooralle Chevyn ottamiseksi kasvualustaksi. Jonny istui kuljettajan paikalle , käynnisti moottorin ja kytki
peruutusvaihteen päälle sillä seurauksella, että
osuimme suoraan takana olleeseen kantoon.
Takapuskuri muuttui vuoristoradan muotoiseksi ja lytisti ohuen lasikuituseinän. Loistava
alku retkelle!
Seuraavat pari päivää hankimme varusteita ja oioimme ja paikkasimme autoa. Pesimme
sen myös painepesurilla sekä ulkoa että sisältä!
Rhysin erityisesti luottama TH-400-automaattivaihteisto tiputti hieman öljyä, joten hän pudotti sen alas ja vaihtoi öljypumpun huulitiivisteen. Homman tultua valmiiksi istuimme
autossa ja Rhys repäisi valitsimen D:lle. Mitään
ei tapahtunut. Katsoimme toisiimme ja huudahdimme yhteen ääneen: “Pukit! Se on vielä
pukeilla!”
Matka kohti Alaskaa alkoi aamulla. Vanguard puksutti eteenpäin ja ympäristö alkoi
muuttua Vancouverin ympäristön megakaupungin hulinasta rauhalliseksi maaseuduksi
ja sitten yhtäkkiä helvetilliseksi vuoristoksi.
Hell´s gate ym. vastaavat paikat saivat nieleskelemään. Ajattelin, ettei niistä voi selvitä pie-
nehköllä bensiinimoottorilla varustetulla GMC
caboverilla mitenkään. Ylämäissäkin oli suurimmaksi osaksi vain yksi kaista suuntaansa ja
kymmenen kilometrin nousuja. “Jos tänne asti
päästään, niin tänne jäädään”, ajattelin mielessäni.
Rhys painoi zombiena ensimmäisen päivän
aamuyön puolelle asti. Tupakka paloi ja erittäin meluisa kanadalainen garage- ja punkmusiikki raivosi stereoista. Kyytiin poimimamme
liftaripariskunta luuli joutuneensa 1970-luvun
Cheech & Chong -elokuvaan pyyhkiessämme
pitkin preeriaa. Välillä pysähdyimme pölyisiin
divareihin tai tankkaamaan propaania. Koko
matkan hihkuimme näkemiemme vanhojen autojen merkkejä. Selitimme liftareille olevamme
lintubongausta vastaavalla kuorma-autojenbongausretkellä, mikä sai heidät pyörittelemään silmiään. Välillä soitimme kitaraa ja lauloimme
kuorossa vanhoja rekkakuskikappaleita.
Eräässä kaupungissa eksyimme ja ohitettuamme sheriffin kolmannen kerran, tämä katsoi
velvollisuudekseen pysäyttää meidät. Lainvalvoja luuli meidän olevan Rhysin perhe jollain
oudolla lomamatkalla. Kuljettajan “rehellinen”
olemus kuitenkin valoi poliisiin luottamusta ja
pakollisten kysymysten jälkeen toivottelimmekin jo toisillemme hyvää matkaa.
Aamuyöstä tiputimme liftarit kyydistä majatalon pihaan Prince Georgessa. Musiikin
melutaso laski vasta seuraavana päivänä, kun
balance-nappi löytyi vahingossa ja siirsi äänenpainetta myös auton etuosaan.
Hilpeä hinuri, pirteä portto
Kolmantena matkapäivänä alkoi luotettava
TH-400 osoittaa luistamisen merkkejä. Öljyvuoto paheni koko ajan. Iltapäivällä vuoto
oli jo niin paha, että jouduimme lisäämään öljyä kymmenen kilometrin välein. Sitten viiden, kunnes lopulta pääsimme litralla aina
kilometrin. Perässämme seurasi hirvittävä harmaansininen savupilvi ja korin takaseinä oli
punaisena öljystä. Koska öljynkulutus oli jo sietämätön, aloimme ottaa talteen vaihteistosta
valuvan öljyn auton pysähtyessä. Odotin takaovella ja juoksin salamana auton alle keräämään
kuumana sihisevää öljyä kanisterinpuolikkaalla,
Koska Vanguard toimi propaanilla, osoittautui polttoaineen hankinta Alaskan puolella hankalaksi. Propaania haettiin jopa kaasumyyjän kotoa. Mukana
pidettiin varasäiliönä tavallista grillisäiliötä.
kaataakseni sen sitten takaisin vaihteistoon.
Luulimme jo selviävämme tällä metodilla, kunnes 80 kilometriä ennen määränpäätä tulimme
koko matkan hirvittävimpään nousuun. Uskomattomalla tuurilla pääsimme ylös koko vuorenrinteen ja kapean sillan, jolle pysähtyminen
olisi tiennyt välitöntä hengenvaaraa. Laite nilkutti kuin moottorit tulessa oleva pommikone
vuoren yli vain hyytyäkseen täydellisesti päästyään tasamaalle. Työnsimme esineen sivuun ajoradalta.
Pari paikalle pysähtynyttä miestä suostui ottamaan minut ja Jonnyn pickupinsa lavalle ja
Rhys jäi vartioimaan liikuntakyvytöntä “emoalusta” Twin Peaks-tunnelmaisen mökin ajotielle. Takapihalla törrötti US-Armyn sinne
hylkäämät tien rakentamisen aikaiset Studebaker pickup, Diamond 4WD -kuorma-auto ja
Dodge Power Wagon.
Pääsimme lavakyydillä keskelle Wasillaa. Saimme puhuttua itsellemme vielä jatkokyydinkin 60-luvun hippiajoille jämähtäneen
muorin Ford-vanilla. Jouduimme näyttämään
ajokorttimme ja maksamaan mojovat bensarahat ennen kuin kyyti varmistui, mutta lopulta
olimme kuin olimmekin Bennettin ja Rhondan
purkamon edessä. Muori tyrkytti meille Fordiaan ja muutamaa muuta “pientä laittoa” vaativaa
romua, sekä halusi välttämättä esitellä meille
taidettaan. Lupasimme palata aiheeseen ja jätimme naisen vilkuttelemaan peräämme.
Happy Hooker -yhtiön hinausauto nouti
Mobilisti-tilaajasivut 8/11 ● 105
Vanguardin ja Rhysin vielä samana yönä ja seuraavana aamuna Rhys sai aloittaa hajonneen
vaihteiston vaihtamisen Bennettiltä löytyneeseen hyvään käytettyyn. Syyksi vikaan ilmeni
kokonaan irronneet öljypumpun kiinnityspultit, joita kiireinen asentaja ei ollut tullut tarkistaneeksi stefaa vaihtaessaan.
Jonny ja minä lähdimme valmistelemaan
GMC:tä siirtokuntoon valmistautuneena kohtaamaan Laurien vihan. Tämä oli kuitenkin
eriitäin hyvällä tuulella ja yllättyneen ilahtunut
siitä, että olin vastoin hänen epäilyksiään tullut
kuin tullutkin hoitamaan auton pois hänen tontiltaan. Paikalle tilattu Happy Hooker kaappasi
GMC:n selkäänsä ja kaasutti kohti Durgeloh:n
romuttamoa. Maksoin Laurielle syksyllä käyttämistäni tarvikkeista jääneet velat ja siivoilin
viimeiset jälkeni maastosta. Tilanne oli onneksi
sillä taholla normalisoitunut ja minulla oli Alaskassa yksi vihamies vähemmän.
Suurta laittoa
Saatuamme GMC:n Durgeloh:n tontille alkoi kiihkeä ajoneuvoon tutustuminen. Itsehän
tunsin jo tilanteen, mutta mielipiteitäni ei juurikaan tässä seurassa arvostettu. KovanaamaRhys ja Bennett aloittivat moottorin käynnistysyritykset. Bennett lanseerasi termin brownie
points, pikkuleipäpisteet. Yhdestä hyvästä ideasta sai yhden pisteen ja epäonnistumisesta menetti kymmenen.
Yritin selittää koneen toimineen hienosti ja
tehneeni sille kaikki säädöt. Tämä ei mestariasentajiamme vakuuttanut, vaan kaikki tehtiin
uudestaan. Sama päti pyöränlaakereiden kohdalla; huolimatta yrityksestäni varjella suurella
vaivalla puhdistamiani ja rasvaamiani laakereita
tuholta, en saanut estettyä jarrurumpujen pyörittelyä napoineen hiekkakentällä päiväkausia.
Kun Bennett sitten alkoi puhua laakerien joutuvan kuitenkin pesuun, alkoi Rhys raivoisasti
Patson’s parts and equipment,
Anchorage. Kirjoittaja, Rhys
Palmer, Rodney ja Elmer Patson.
106 ● Mobilisti-tilaajasivut 8/11
vastustaa toimenpidettä mielestään turhana.
Pieni määrä hiekkaa ei kuulemma erityisemmin
haittaisi laakereissa!
Projekti eteni Durgeloh´n romuttamon
taka-ajoväylällä kuin perinteinen jäiden polttelu. Kuvausryhmä joutui todistamaan työryhmän sisäisiä yhteenottoja kerran toisensa jälkeen varmasti täydelliseen tympääntymiseen
asti. Olin onnistunut ostamaan nettihuutokaupoista alkuperäisen korjaamokäsikirjan ja varaosakirjan. Niiden perusteella esitin analyyttisiä
päätelmiä siitä, miten ongelmia pitäisi ratkaista.
Rhys hermostui valtavasti tästä “turhasta spekulaatiosta”. Hänen mielestään asioita joko tehtiin tai sitten ei. Opiskelu ei selvästikään ollut
miehen lempipuuhaa. Bennettin asenne sitä
vastoin oli hyvinkin analyyttinen, mutta minkään työkalun tms. kysyminen häneltä aiheutti
töiden keskeytymisen pitkäksi toviksi, miehen
unohtaessa poikkeuksetta itsensä pitämään valtavaa esitelmää kulloinkin kyseessä olevasta aiheesta.
Jonny joutui vääjäämättömästi toimimaan
iskunvaimentimena kansainvälisten puolihullujen suorittaessa mekaanista missiotaan. Tarkkana, oivaltavana ja mekaanisten esineiden
valmistamiseen tottuneena hän sai suoritettavakseen mm. jarruputkien valmistamisen.
Piiraisesta Patsoniksi
Syksyn retkellä Laurie oli vienyt minut Anchoragessa toimivaan Patson´s parts and equipment -varaosaliikkeeseen. Kun hän esitteli minut ystävänään Suomesta, vastasi tiskin takana
päivystänyt valkopartainen Rodney Patson suomeksi; “Mitä kuuluu,Suomi-poika?”. Vastasin
kuten asiaan kuuluu, jolloin Rodney tunnusti,
ettei itse tosiasiassa puhunut suomea, mutta
hänen takahuoneessa oleva isänsä kyllä puhuisi.
Kuultuaan myymälän puolella puhuttavan suomea, saapui vanhempi Patson, Elmer, kärppänä
konttorista myymälän puolelle. Aloimme keskustella suomeksi Alaskassa oloni taustoista,
Laurien pudistellessa hämmästyneenä päätään.
Hänellä ei ollut ollut minkäänlaista aavistusta
Patsonien suomalaistaustoista!
Elmer kertoi vanhempiensa muuttaneen
Amerikkaan 1900-luvun alkuvuosina Lemiltä
ja Iistä ja vaihtaneen nimensä Piiraisesta amerikkalaishenkiseksi Patsoniksi ajan tavan mukaisesti. Patsonit olivat puhuneet kotonaan aina
pelkästään suomea ja niin oli Amerikassa syntynyt Elmerkin puhunut vain suomea ennen kouluun menoaan. Alaskaan hän oli tullut toisen
maailmansodan jälkeen, kun US Army oli alkanut purkaa pelättyä japanilaisten maihinnousua
vastaan Pohjois-Alaskaan keskittämiään varustuksia. Kalustoa oli rahdattu vuositolkulla jokia
pitkin Anchorageen, missä tavaraa oli siirretty
autokuormiin. Elmer oli ollut mukana noissa
savotoissa, mutta palannut vielä välillä kotiinsa
Duluthiin, Minnesotaan. Palattuaan Alaskaan
parin vuoden päästä oli alkanut Elmerin yhteistyö armeijan ylijäämäkaluston ostajana ja
kattavana varaosatoimittajana entisiin sotilaskuorma-autoihin. Alaskan tiettömillä taipaleilla on koko autoistuneen ajanjakson tyypillisesti käytetty sotilastyyppistä ajoneuvokalustoa
metsästys-, kalastus- ja kaivostoiminnassa.
Vietin päivän liikkeessä ja 84-vuotiaaksi
uskomattoman pirteä Elmer esitteli valtaisat
N.O.S. -varaosavarastonsa ja läjittäin vanhaa
takapihalle varastoitua sotilaskalustoa.
Patson´s Parts osoittautui elintärkeäksi lenkiksi GMC:tä kunnostettaessa. Etujarruhihnat
olivat ruosteen turvottamat ja öljyiset. Rodney
kunnosti ne uutta vastaaviksi varastoista löytyneillä hihnoilla. Tilasin myös uudet takapyöränlaakerit stefoineen sekä yhden sarjan etulaakereita maantiellä tapahtuvan vaurion varalle.
Olin onnistunut löytämään kaksi etujarrusylinteriä itse, ja toinen pari löytyi kahdesta eri
osavaltiosta Rodneyn uskomattomien yhteyksien avulla. Myös ääriharvinaiseen jättiläiskoon
Hydro-Vac -alipainejarrutehostimeen löytyi
korjaussarja joltain keskilännen erikoispajalta.
Ainoastaan Eaton 1715 -taka-akselin huomattavan suuriin nestejarruihin ei löytynyt
uusia sylintereitä kuin yksi Patsonin hyllystä.
Jouduin varovasti elvyttämään täysin kiinnijuuttuneet vanhat sylinterit. Yllättäen paikallinen NAPA-varaosaliike kykeni toimittamaan
niihin korjaussarjat sekä myös jarrujousisarjat
koko autoon.
Yksi asuntovaununostoyrityksistä päätyi siihen,
että tien varressa kirpputoria pitänyt myyjä yritti
tuputtaa GMC-pickupia.
Takametsämetodilla
Moottorin käynnistymättömyyden syyksi ilmeni lopulta jarrutehostajan alipaineputken
jääminen avoimeksi irrotettuani tehostimen.
Menetin kaikki pikkuleipäpisteeni, koska en
ollut moista huomannut. Tosin tässä vaiheessa
kyseinen pisteleikki alkoi jo vakavasti rasittaa
kaikkia siihen osallistumaan joutuvia. Ilmavuodon tukittuamme saatiin moottori nopeasti käymään täydellisesti ja annettuamme sen
käydä parin tunnin ajan tyhjäkäynnillä, totesimme lämpöjen pysyvän kurissa ja öljynpaineen hyvänä.
Rhys ryhtyi seuraavaksi vaihtamaan voimansiirron öljyjä. 5-vaihteisen Clark 204V -päävaihteiston vuotanut kansi korjattiin. Lyhyen
kardaaninpätkän päässä sijaitseva 3-vaihteinen Brown-Lipe -lisävaihteisto oli täynnä synkänoloista mönjää. Liejun sisältä paljastuivat
kuitenkin aivan käyttökuntoiset hammaspyörät. Vaihteisto osoittautui 1940-luvun raskaimmissa diesel-Internationaleissa käytetyn tyyppiseksi siirtyvähampaiseksi, erittäin vaikeasti
käytettäväksi malliksi. Vaihteisto oli asennettu
jälkeenpäin GMC:hen puoliväkisin ja ilmeisesti
ainoastaan käytettäväksi kiinteästi ylivaihteella
pidentämään alkuperäistä 7.16:1 perävälitystä.
Halusin kuitenkin mahdollisuuden puolittaa vaihteita tarvittaessa. Neuvottelimme aiheesta Bennettin kanssa, ja kompromissina
suostuin hänen ehdotukseensa rakentaa vaihdevipu suoralta vedolta ylivaihteelta vaihtamiseksi, ilman mahdollisuutta vaihtaa alivaihteelle. Bennett laatikin vanhasta jakovaihteiston
vaihdetangosta ja vivustosta kohtuullisesti toimivan vaihtajan.
Korin pahimman peltivaurion olin saanut
korjattua jo syksyllä. Kiinnityspisteen tultua oikealle paikalleen, huomattiin korin kuitenkin
Korin asettamista paikalleen metsämetodeilla.
istuvan kokonaisuudessaan pari tuumaa liikaa
oikealla. Tästä syystä ohjausputken vulkanoitu
kumikiinnike oli ratkennut ja korin pohjalevyt
eivät menneet kunnolla paikoilleen. Myös korin
kumityynyt oli korvattu kovettuneilla renkaanpaloilla. Patsonin hyllystä löytyi ratinkiinnike
ja korityynyt virittelimme kumilevyn paloista.
Korin siirtäminen suoritettiin takametsämetodilla, ketjutaljan, parin tunkin ja ihmisvoimien
yhdistelmällä. Ihmeekseni kori saatiin hurjasta
meiningistä huolimatta oikealle paikalleen ilman vakavampia vaurioita autolle tai työryhmän jäsenille. Palkitsimme itsemme halvimman
mallin tölkkioluella.
Pyöreitä renkaita
Isäntämme varsinainen elinkeinotoiminta joutui alueella viettämänämme aikana todelliselle
koetukselle, kun hänen mielenkiintonsa ja enenevässä määrin myös työaikansa suuntautui
projektiimme. Viskinkulutuskin nousi Cannonball-ajanjaksolla kenties hieman, normaalisti yksinäisen romuttamon poikkeuksellisesti
tarjoaman viihdemomentin vaikutuksesta.
Ristiriitaisista työmenetelmistä huolimatta
GMC alkoi toisen työviikon kuluessa valmistua
liikennekelpoiseksi. Autossa ostettaessa olleet
renkaat olivat tietenkin käyttökelvottomiksi
kuivuneet ja lisäksi kaikki erilaisilla vanteilla.
Tutkimme Bennettin plaanin tarjoamat mahdollisuudet, onnistuen vaivoin löytämään kuusi
juuri ja juuri käyttökelpoista 10.00-20 -pyörää.
Huomasin erään koulubussin alla melko hyvät
9.00-20 -vyörenkaat. En olisi kuitenkaan halunnut valita pienempää kokoa, joten yritin löytää Wasillan ympäristöstä käytetyn sarjan 10tai 11-tuumaisia.
Fairbanksin maantien varrella vanhassa
Greyhound-bussissa asustelevat ja pihakirpputoria pyörittävät drugs & rock´n roll -hahmot
sanoivat omistavansa sarjan sopivia pyöriä ja
myyvänsä ne parilla kympillä kappaleelta. Livahdin työmaalta pariin otteeseen kyselemään
pyörien perään, mutta talven jäljiltä vallinnut
muta kuulemma esti pääsyn niiden luokse.
Johtohahmon alkaessa jo hermostua kyselyyni
keksi hän tarjota minulle mahdollisuutta lähteä parin tunnin ajomatkan päähän “Boneyardiksi” kutsumaansa paikkaan hampaattoman ja
sekavan avustajan kanssa. Paikalle ei kuulemma
voinut mennä yksin, sillä sitä vartioiva intiaani
ampuisi kohti tuntemattomia. Kun hahmo vakuutteli “Siitä tulevan hauskaa”, päättelin, että
oli terveellisempää vetäytyä hankkeesta.
Kotimatkan varrella poikkesin “Pyöreä Rengas” -nimiseen rengasliikkeeseen, josta sain yllättäen ilmaiseksi sarjan 11-tuumaisia. Ilmestyessäni tontille renkaat Bennettin 70-luvun
puhkiruostuneen ja kolhuisen Ford-pickupin
lavalla, menetti hän malttinsa täydellisesti. Hän
katsoi minun vehkeilleen selkänsä takana, mikä
tavallaan kyllä piti paikkansa. Päivään häntä ei
näkynyt työmaallamme ja jouduin hattu kädessä pyytämään häneltä anteeksi toimintaani
Bennett Durgeloh’n (vas.) romikselta löytynyttä asuntovaunua spekuloitiin myös Cannonballin kyytiin.
Mobilisti-tilaajasivut 8/11 ● 107
Tuulilasipalvelua Amerikan malliin.
ja anelemaan häntä jatkamaan projektin parissa.
Enää ei ollut vaihtoehtoja koulubussin renkaille. Jonny ja Rhys alkoivat irrottaa pyöriä, sillä välin kun itse ryhdyin organisoimaan
GMC:n lasien vaihto-operaatiota. Amerikkalaiseen tyyliin paikallinen lasiyrittäjä saapui
apumiehineen pickupilla paikan päälle ottamaan ikkunoista pahvimallit. Joidenkin tuntien
kuluttua miehet saapuivat uudestaan asentamaan valmiit lasit paikoilleen. Palvelu oli uskomattoman sujuvaa ja hinnaltaankin siedettävää!
Cannonball Cabover Land Yacht
Wasillassa olomme ajan oli kaikki ohjeistettu
havainnoimaan GMC:n rungolle asennettavaksi sopivaa vanhan mallista asuntovaunua tai
työmaa- tai muuta vastaavaa koppia. Elokuvaryhmän järjestäjä Tero Tamminen oli kiertänyt
katsastamassa lukuisia ehdokkaita, joutuen pettymään kaikkien kohdalla. Puurakenteiset kopit eivät olleet kestäneet Alaskan rankkoja olosuhteita, vaan saumat olivat vuotaneet ja sisään
päässyt kosteus muuttanut sisätilat paremmin
herkkusienien kasvattamiseen kuin yöpymiseen
sopivaksi ympäristöksi.
Aivan Durgeloh´n romuttamon läheisyydessä olin pannut merkille jo syksyllä mainion
näköisen isohkon 50/60-luvun asuntovaunun.
Teron mentyä tapaamaan oletettua omistajaa,
oli tämä kertonut myyneensä vaunun yläkerran
opiskelijatytölle. Nuori neiti ei kuitenkaan halunnut edes keskustella tuoreen kirja- ym. varastonsa myymisestä. Pihamaalle olutta siemailemaan jäänyt vaunun entinen omistaja Todd
oli tällöin muistanut omistavansa myös vuoden
1965 Airstream-telivaunun. Vaunu oli maannut
paikallaan 17 vuotta toimien ajoittain matalan
elintason vuokrayksiönä. Todd totesi olevansa
nyt valmis luopumaan vaunusta. Ajatus oli ilmeisesti sijoittaa saatavat varat tölkkiolueen
ja grillaustuotteisiin. Ei välttämättä lainkaan
huono valinta!
Tuona lämpimänä ja kauniina kevätiltana
ajoimme katsomaan vaunua, olutta särpivä
Todd käsivarsi elokuvamiesten hankkiman
1980 Chevy pickupin ikkunasta ulkona. Oli
vaikuttavaa nähdä valtava maantiejahti makaamassa heinikossa noin 70-vuotiaan rekkakuskin asuintontin takaisella jättömaalla. Pihalla
odotti yöllistä lähtöä klassinen nokkamallinen
Peterbilt 379, jolla vanha ammattilainen ajoi
kalaa Kaliforniaan ja vihanneksia paluukuormana maaseudun kauppakeskiönä toimivaan
Wasillaan ja ajoittain ylös Fairbanksiin.
Vaikka olin aiemminkin nähnyt Airstreameja, sai ajatus mahdollisuudesta todella omistaa sellainen adrenaliinitason nousemaan. Vaunu vaikutti kylläkin melko pitkältä
Cannonballin akselivälille, varsinkin kun viimeksi veturina toimineen auton runko oli katkaistu aivan takajousenkorvien takaa. Mittasin
vaunun kuitenkin vahingossa liian lyhyeksi ja
uskaltauduin tekemään kaupat. Totuus paljastui, kun haimme seuraavana päivänä alumiinisikarin Vanguardilla romuttamolle. Jätimme
vaunun ajoportin viereen ja painuimme kylälle
ruokailemaan.
Palatessamme Bennett käveli meitä kohti
arvoituksellisen näköisenä. Sitten hän lausui
voimallisesti: ”Se on 22-jalkainen, ei 18, niin
kuin sanoit. Se on TODELLA pitkä tuohon
autoon!” Onneksi hän ei ollut mukana mittaamassa vaunua. Muuten se olisi saattanut jäädä
ostamatta ja olisimme samalla todennäköisesti
sinetöineet kohtalomme viettää matkayöt teltassa karhuja vilisevässä korvessa. Nyt ei ollut
22-jalkainen Land Yacht
vetää pohjoisen pojan
hiljaiseksi.
108 ● Mobilisti-tilaajasivut 8/11
Pakoputkiasennusta.
muuta vaihtoehtoa kuin saada vaunu mahtumaan auton päälle, joko lyhentämällä vaunua
tai pidentämällä runkoa – tai sitten vain yksinkertaisesti antamalla toisen puolen vaunusta
roikkua akselin ylitse.
Mittasimme autoa ja vaunua edestakaisin ja
aloimme kallistua viimeisen vaihtoehdon kannalle. Bennett lupasi suunnitella kiinnityksen,
mikäli en puuttuisi toimitukseen. Koska suunnitelman piti perustua romuttamolta löytyviin
materiaaleihin, oli selvää, että suunnittelu kannatti antaa miehelle, joka tiesi jokaisen kentällä makaavan rautalanganpätkänkin sijainnin.
Suunnittelu vei Bennettiltä vain joitain tunteja.
Hyväksyttyäni suunnitelmat hän värväsi Jonnyn työparikseen.
Seuraavana aamuna he vetivät työpisteeseen
100 metriä hitsauskaapelia. Sen jälkeen alkoi
armoton polttoleikkaaminen, laikkaaminen
ja hitsaaminen. Airstreamin akselit irrotettiin
vaunun rungosta ja vetoaisa katkaistiin etuseinän läheisyydestä. Rungontynkiin Jonny hitsasi
poikkipalkin ja siihen pystysuorat jalat, joista
vaunu pultattaisiin kiinni runkoon. Takapään
kiinnittämiseksi herrat konstruoivat telineen,
joka hitsattiin kiinni auton runkoon. Teline
pulttautuisi puolestaan kiinni asuntovaunun
akselinkiinnityspisteisiin. Hikisen päivän kääntyessä illaksi oli metallityöt saatu valmiiksi.
Vaunu piti vielä saada jollain keinolla nostetuksi auton päälle. Bennett arvioi 50 gallonan öljytynnyreiden kestävän vaunun painon.
Pienellä Toyota-trukillaan hän nosti ketjuilla
trukinpiikkeihin sidotun alumiinikotelon pää
kerrallaan neljän tynnyrin varaan. Olin itse viimeistellyt koko päivän auton sähköjä ja polttoainelinjoja, sekä ajamisen kannalta oleellisia
pikkuseikkoja, sillä ryhmäpäätöksellä en saanut
olla lähelläkään metallitöitä. Tässä vaiheessa
komentavan upseerin roolin omaksunut Bennett käski minun käynnistää auton ja ajaa se ilmassa keikkuvan asuntovaunun alle.
GMC oli saatu edellisenä iltana ajokuntoon ja ensimmäiset koeajot oli suoritettu pitkin Wasilla-Fishhook -tietä. Uuden rekisteriotteen hankkiminen kadonneen tilalle oli parin
vuoden aikana vaatinut Laurielta kymmenisen
käyntiä rekisteritoimistossa, lähetettyjä ja palautuneita kirjeitä Wesway Steel Companylle,
joka oli rekisteriin merkitty omistaja vuodelta
1972, ja lopulta hieman onneakin ymmärtäväisen virkailijan myönnettyä korvaavan otteen.
Tästä oli nyt meille korvaamatonta etua. Vanhalla otteella auton sai vakuutettua ja rekisteröityä ilman minkäänlaista katsastusta!
Uudet kilvet rautalangalla maskiin kiinnitettyinä olimme ajelleet romuttamon ympäristössä
edellisenä yönä ja todenneet muun muassa
polttoaineensyötössä häiriöitä. Nyt kaikki tuntui kuitenkin toimivan ja auto hyrräsi tasaisesti.
Peruuttelin tunnekuohun vallassa GMC:n
Airstreamin alle. Vaunu laskettiin alas ja pienen nitkuttelun ja ison rysähdyksen jälkeen
kiinnikkeet osuivat toisiinsa. Pultinreiät osuivat
kohdalleen ja yhtäkkiä istuin vuosia unelmissa
eläneen GMC Cannonball Cabover-Airstream
Land Yacht -asuntoajoneuvokombinaation ratin takana. Tunnelma oli täysin haltioitunut.
Valokuvia otettiin ja ihmiset onnittelivat toisiaan. Yhdistelmä näytti täysin mielipuoliselta ja
juuri sellaiselta, jolla haluaisimme lähteä ylittämään Kalliovuoria ja paria muuta PohjoisAmerikan korkeinta vedenjakajavuorijonoa.
Saatuamme yhdistelmän kootuksi oli vielä
tehtävä monta toimenpidettä, ennen kuin olisimme valmiita maantielle. Rhys alkoi olla menettämäisillään hermonsa Wasillassa oloon.
Vaunuun oli kuitenkin vielä kytkettävä sähköt, lain vaatima puskuri rakennettava vaunun
Mobilisti-tilaajasivut 8/11 ● 109
Ensimmäisellä koeajolla.
takahelman alle jne. Jonkin turhanpäiväisen
kommentin takia Bennett loukkaantui jälleen
verisesti ja vetäytyi toimistoonsa. Rhysin koira
G-dog oli astunut johonkin terävään, ja Rhys
lähti toimittamaan sitä eläinlääkärille. Jonny
ryhtyi laatimaan puskuria ja itse aloin yhdistää auton ja asuntovaunun sähköjärjestelmiä
toisiinsa. Olin asentanut Internethuutokauppa
Ebaysta huutamani käyttämättömät vanhaa
varastoa olevat peilit vanhoihin varsiin. Osoittautui, että oli valmistettava uusi vinotuki kuljettajan puolelle, jotta peili pysyisi paikallaan.
Yleistunnelman ollessa jo erittäin hermostunut,
lähdön viivästyessä päivä kerrallaan, tein kardinaalivirheen ryhtyessäni hätäisesti poraamaan
peilin varteen reikää käsiporalla. Pyrkien tekemään työn pikavauhtia, en kiinnittänyt kappaletta mihinkään vaan pidin siitä kiinni vasemmalla kädellä. Huolimaton asenne kostautui
Lähtöä edellisen illan
tunnelmia. Vasemmalta
lähtien: Jonny, Rhonda,
Bennett ja Hese.
110 ● Mobilisti-tilaajasivut 8/11
välittömästi, kun poranterä katkesi ja lipesi
etusormeni kautta peukalon kylkeen. Verta alkoi valua valtoimenaan ja olin täysin varma retken juuri menneen pilalle. Verta lensi kaaressa,
mutta vuoto tyrehtyi, kun Jonny tunki haavaan
erinomaista kanadalaista desinfiointisalvaa ja
teippasi ilkeästi irvistävän palkeenkielen sähköteipillä paikalleen. Katkerasti kiroillen laahustin Durgelohien asunnolle kysymään neuvoa jatkotoimenpiteille. Rhonda määräsi minut
uittamaan sormiani tunnin vetyperoksidissa ja
teippasi sitten haavat kasaan. Sen jälkeen töiden
jatkaminen onnistui hansikas kädessä, mutta
tuntui epävarmalta lähteä erämaahan potentiaalisesti tulehdusvaaralliset vammat kädessä.
Päätimmekin aamulla, että käyn näyttämässä
vauriota lääkärillä. Sairaalaretki vei useamman
tunnin, ja kun saavuin takaisin lähtövalmistelujen pariin, oli tilanne taas kärjistynyt. Rhys oli
yrittänyt käynnistää Bennetin pickupia ilman
avaimia hyppyjohdon avulla. Seurauksena oli
ollut äänenvaimentajan totaalinen räjähtäminen. Fyysinen yhteenotto oli ollut hiuskarvan
varassa, minkä seurauksena Rhysillä ei enää
ollut halua, eikä sen puoleen mahdollisuuttakaan tulla enää romuttamolle. Bennetin kanssa
koeajoimme autoa ja jouduimme vielä mm. virittämään haljenneen pakosarjan ympärille asbestiliejulla ja pakoputkikankaalla eräänlaisen
vaipan. Paahtavan hellepäivän kääntyessä iltaa
kohti saatoin ohjata GMC:n viimeistä kertaa
Wasilla-Fishookille. Peilistä näin vielä juuri hyvästelemäni Durgeloh:t.
Tankkasin jo hyvinkin tutuksi tulleella aamukahvipaikallamme, risteyksen hieman elähtäneellä Tesorolla, 100 gallonaa bensiiniä satulatankkeihin. Rhys,Jonny ja G-dog ahtautuivat
apumiehen penkille, heilautin kättäni ikkunasta Tesoron tytöille, painoin torvea pari kertaa ja veivasin keulamme kohti itää vievälle
maantielle. Ilta-aurinko paistoi oikealta. Peilistä näin sheriffin seuraavan meitä parin mailin
matkan, puuttumatta kuitenkaan menoomme.
Ihmiset nauroivat ja osoittelivat meitä sormillaan vastaantulevissa autoissa. Laite rullasi
hienosti eteenpäin ja pian uskalsin nostaa nopeuden rajoituksen mukaiseksi. Ajoimme läpi
parista paikallisesta stop-risteyksestä ja käännyimme isommalle valtatielle. Olimme viimeinkin matkalla kohti Vancouveria. ●
Artikkelin valokuvat Aleksi Salmenperän ohjaamasta elokuvasta ALCAN HIGHWAY
Elokuva tulee levitykseen syksyllä 2012. Elokuvan traileri katsottavissa: www.made.fi
Seuraavassa numerossa kerrotaan eeppisestä
matkasta Wasillasta Vancouveriin.