Kivennapalainen, joulukuu 2014
Kivennapalainen Kivennapaseura ry:n tiedotuslehti 18. vsk Joulukuu 2014 Kivennavan Ikolan kylästä peräisin olevat lapaset Suomen käsityön museon Tyyne-Kerttu Virkki -kokoelmasta V 4552 2 Kivennapalainen PÄÄKIRJOITUS Ensi vuoden kihut pidetään sunnuntaina elokuun 2. päivänä Järvenpäässä, yksipäiväisinä. Kivennapaseura, Entiset kivennapalaiset, Teri-Säätiö ja Terijoki-seura vastaavat järjestelyistä. Näin pitäjäjuhlat tuovat yhteen taas Vanhan Kivennavan, yli sadan vuoden jälkeen. Terijokihan oli osa Kivennavan pitäjää, yksi sen kylistä vuoteen 1911 saakka, jonka jälkeen myös muut Suomenlahden rantakylät liittyivät perustettuun Terijoen kuntaan. Kihuista tiedotetaan seuran kevään jäsentiedotteessa ja kesän Kivennapalainen lehdessä. Juhlien pitäminen yksipäiväisinä on yritys ratkaista kihujen järjestämisen vakava ongelma. Evakkojen rivien harmaantuessa ja harventuessa on yhä vaikeampi löytää järjestävää tahoa. Kaksipäiväisiin kihuihin osallistuminen yöpymisineen on myös rasittavampaa ja kalliimpaa, joten kihuihin osallistujien rivit myös tästä syystä ovat harventuneet. Yksipäiväisiin juhliin saamme kuitenkin mukaan kihuväen tärkeinä pitämät jumalanpalveluksen, vainajien muistamiset, kyläkulkueen, päiväjuhlan ja tietysti kihuamisen: tuttujen tapaamisen, uusien vähän kaukaisempien sukulaisten löytämisen. Tässä lehdessä muistelemme tapamme mukaan Kivennavan kohtalonvuosia, viime sota-ajan ja vähän vanhempiakin tapahtumia. Kerromme joulun vietosta eri aikoina. Esittelemme uusia tapoja tutustua nykypäivän Kivennapaan ja liikkua Kannaksella. Ehkä nämä esimerkit innostavat nuoriakin vanhempien polvien maisemiin. Kivennapaseuran hallitus uudistuu edelleen, ensi vuonna hallituksen enemmistö on erilainen kuin viime vuonna. Pitkäaikainen sihteerimme Raili Mäkelä ja varapuheenjohtaja Marja Halme tarttuvat uusiin haasteisiin. Tarja Sandvik ja Markku Henttinen tulevat mukaan. Lähtijät ja saapuvat kertovat lehtemme sivuilla itsestään ja tunnoistaan. Kiitämme lähtijöitä heidän panoksestaan seuran ja kivennapalaisuuden hyväksi ja toivotamme heille menestystä uusissa ympyröissä. Tulijat toivotamme tervetulleiksi kehittämään kotiseututyötä seuramme kautta. Kaikille seuramme jäsenille ja muille lehtemme lukijoille toivotan rauhallista ja hyvää Joulua ja siunattua Uutta vuotta. Hartaudella muistelemme kaikkia edesmenneitä sukulaisiamme ja muita läheisiämme ja hiljennymme Joulun sanoman ääreen. Kyösti Pulliainen Muistojen kynttilät sytytetään Hauhon kihujen iltakirkossa lauantaina 26.7.2014. Henkilöt vasemmalta Hauhon seurakunnan seurakuntaemäntä Päivi Verho, opiskelija Johanna Ahtiainen (Johannan isänisä oli Polviselältä ja isänäiti Tammiselältä), Hauhon seurakunnan eläkkeellä oleva kirkkoherra Sakari Isotalo, Hauhon seurakunnan seurakuntapastori Markku Nieminen.” Kuva Osmo Makkonen. Vuoden 2013 Kihujen jälkeen poisnukkuneet kivennapalaiset Bister Eino Juhani, Raivola, Tampere, 82 v Glad Maire s. Suutari, Soppikylä, Kangasala, 89 v Hakonen Salme Kerttu s. Suutari, Kekrola, Pälkäne, 89 v Hall Irma-Liisa s. Henttinen, Lavola, Colorado Springs USA, 78 v Heinonen Aili Annikki s. Kurjonen, Karvala, Lammi, 79 v Hellsten Helvi Hellen s. Nykänen, ,Valkeakoski, 98 v Hellsten Martta Mirjami s. Seppänen, Rantakylä, Kangasala, 83 v Henttinen Mauno Juhani, Riihisyrjä, Pälkäne, 75 v Hiiri Kauko Olavi, Pihlainen, Hauho, 87 v Holttinen Antti Tapani, Pihlainen, Hauho, 75 v Honkanen Laina Lahja s. Tolvanen, , Kangasala, 94 v Hyttinen Sirkka Annikki s. Seppänen, Rantakylä, Kangasala, 85 v Hämäläinen Maire s. Vanhala, Siiranmäki, Kangasala, 87 v * Hämäläinen Teemu, Kirkonkylä, Pyhtää, 71 v * Hänninen Johannes, Rantakylä, Kangasala, 77 v Hänninen Pauli, Jäppinen, Helsinki, 87 v Hätönen Vilho, Riihisyrjä, Pälkäne, 87 v Ilonen Eila Maria s. Pollari, Asikkala, 87 v Ilonen Kerttu s. Pyykkö, Rautu, Kangasala, 84 v Kaivolainen Veijo Kullervo, Miettilä, Lahti, 69 v Kaivosoja Bertta s. Munne, Uupune, Hämeenlinna, 87 v Kesäniemi Hanna s. Huuhtanen, Hartonen, Kouvola, 96 v ”N äin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle.” (Evankeliumi Luukkaan mukaan. 1:78 - 79) Muistamme näin myös heitä, joiden nimiä emme ole saaneet tietoomme. Rauha kaikkien sielulle! Kirjavainen Martta Marjatta, Pihlainen, Hauho, 84 v Kirjavainen Risto Jaakko, Ahjärvi, Kangasala, 79 v Kondelin Martta Mirjami s. Paajanen, Raivola, Kangasala, 76 v Kopra Tauno, Kauksamo, Lammi 90 v Kouhia Antti Veikko, Kirkonkylä, Borås Ruotsi, 75 v Kouhia Veera Sirkka, Riihisyrjä, Pälkäne, 88 v Kukkonen Heikki Antero, Polviselkä, Hauho, 89 v Kuortti Erkki Antero, Saarenmaa, Hauho, 82 v Laaksonen Soini Maria s. Rättö, , Sääksmäki, 78 v Laine Bertta s. Nokkonen, Pihlainen, Hämeenlinna, 95 v Lattunen Raimo Arvo, , Helsinki, 82 v Lemmetty Veikko Ilmari, Lipola, Hollola, 84 v Lempinen Kaarlo Jooseppi, Ahjärvi, Kangasala, 93 v Loippo Ahti Antero, Vuottaa, Hämeenlinna, 69 v Luukka Pekka Tapio, Ahjärvi, Valkeakoski, 81 v Mannila Anna-Liisa s. Kouhia, Hartonen, Lappeenranta, 99 v Mattila Eila Maija s. Suokas, ,Tampere, 80 v Meronen Selma Toini s. Nykänen, Joutselkä, Valkeakoski, 88 v Mäkelä Irja Annikki s. Veijalainen, Karvala, Lammi, 83 v Mäkeläinen Eero Aulis, Pihlainen, Hämeenlinna, 82 v Mäkinen Raili Orvokki s. Kaukonen, Ahjärvi, Pälkäne, 75 v Niemi Anna Maija , ,Kangasala, 81 v Nikkanen Senni Lahja, Rantakylä, Kangasala, 91 v Nokkonen Tauno Veikko, Pihlainen, Hämeenlinna, 89 v Ojala Aira Kyllikki s. Kukkonen, Riihisyrjä, Tampere, 80 v Oksanen Impi Marjatta s. Pimiä, Kotselkä, Hollola, 78 v Paavilainen Pentti, Vehmainen, Kangasala, 83 v Rantanen Salme Sanelma s. Mäkinen, Vehmainen, Tampere, 92 v Reinikainen Pekka Sakari, Kirkonkylä, Hauho, 77 v Rulja Aino s. Ronni, Raivola, Luopioinen, 78 v Rämö Sirkka Laine s. Hännikäinen, Kauksamo, Helsinki, 86 v Savolainen Tauno Armas, Tonteri, Orivesi, 91 v Schukoff Mikko, , Kangasala, 84 v Stenberg Hanna Lyyli s. Iivonen, Vehmainen, Pälkäne, 92 v Tamski, Ilmari, Kauksamo, Lammi 87 v Termonen Anna Kerttu s. Kähönen, Suurselkä, Hausjärvi, 85 v Tulonen Aili Dagmar s. Henttinen, Lavola, Helsinki, 94 v Tuominen Keijo Vesa, Vehmainen, Tampere, 79 v Vaittinen Erkki, Kauksamo, Valkeakoski, 93 v Vaittinen Heimo Veikko, Kauksamo, Valkeakoski, 88 v Valkonen, Hilja Pauliina s. Huuhtanen, Seppälä, Joroinen, 89 v Wartiainen Hilkka Sinikka s. Ukkonen, Kauksamo, Föglö Ahvenanmaa, 80 v Väisänen Yrjö, Polviselkä, Kuru, 86 v Yrjölä Irja Lempi s. Hätönen, Ahjärvi, Kangasala, 87 v Yrjölä Silja Ida s. Hippeläinen, Tonteri, Sahalahti, 93 v 3 Kivennapalainen Ennalta valmistettu joulu Elämme vuoden pimeintä aikaa. Jouluksi sitä toivoo, että maassa olisi edes jonkin verran lunta. Se tuo viimeistään joulumielen, vai mitä? Onko Sinulle tullut vielä joulumieltä tai joulutunnelmaa ja missä? Minulle se tuli ensimmäisen kerran, kun pyhäinpäivän kirkkohetkessä sytytimme kuolleille ystävillemme muistokynttilöitä ja illan päätteeksi lauloimme sen ikimuistoisen virren ”Maa on niin kaunis”. Ulkona ei kyllä ollut yhtään lunta, mutta joulutunne se vaan yllättäen häivähti mielessä. Adventtiajan myötä adventtikynttilät syttyvät ja sitten se oikea joulu tulee - ja ihan oikeasti! Joulu tulee allakan mukaisesti ja vääjäämättömästi, vaikka maailmantilanne tai oman elämämme tilanne olisi ihan mikä tahansa. Onneksi on jotakin muuttumatonta, perinteikästä ja vuosittain samana toistuvaa. Muuten tänä vuonna tuntuu, että maailma muuttuu kovin äkkiä ja arvaamatta – ja ihan arvaamattomaankin suuntaan. Tuntuu, että ympärillä on liian paljon asioita, joihin me tavalliset ihmiset emme voi mitenkään vaikuttaa. Kaikki tuntuu olevan muutoksessa - ja vieläpä hallitsemattomassa muutoksessa. Kristillisen jouluperinteen taustalla vaikuttaa muinainen roomalainen juhla, jossa juhlittiin voittamatonta aurinkoa. Aurinkoa on pidetty jo ihmiskunnan alkuhämäristä alkaen jollakin tavoin salaperäisenä ja jopa jumalallisena. Tottahan me olemmekin auringosta täysin riippuvaisia ja se onkin sellainen Jumalan ”suuri lamppu”, jonka säteiden ja valon voiman lisääntyminen tuo mukanaan kevään ja kesän ja toisaalta niiden heikkeneminen ja etäisyys tuovat mukanaan syksyn ja lopulta marraskuun: kuoleman sekä luopumisen. Kaikkein pimeimpänäkin talviyönä aurinko aurinkokuntamme dynamona säteilee ja vaikuttaa kaikessa ja kaiken takana, vaikka emme sitä aina silmillämme ja muilla aisteillamme havaitsekaan. Vaikka me kristityt emme pidäkään aurinkoa ”jumalana”, on auringon ja Jumalan toimintatavoissa jotakin samankaltaista. Kun aurinko on aurinkokuntamme keskus, on Jumala puolestaan maailmankaikkeuden keskus – sekä näkyväisen että näkymättömän kaikkeuden. Jumala on kaiken takana – auringonkin. Kaikessa ympärillämme on Jumalan sormenjälki. Raamatun alkulehdillä puhutaan maailmankaikkeuden luomisesta, jossa Jumala puhuu itsestään monikkona: ”Tehkäämme…”. Kuka on tuo ME? Mukana kaikkeuden luomisessa on Jumalan kolminaisuus: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Johanneksen evankeliumissa puhutaan Jumalan Sanasta, Logoksesta, jonka kautta ja jolla Jumala loi kaiken. Kukahan tuo Sana ja Logos oikein on? Se tarkoittaa Jeesusta Kristusta, Jumalan Poikaa. Onkin siis ollut kyseessä ns. jumalallinen arkkitehtitoimisto, jossa kaikki on suunniteltu jo etukäteen ennen kuin mitään on ollut olemassakaan. Mihin me sitten tarvitsemme joulua, Jumalan Pojan syntymäpäivää, jos Hän kerran on ollut kaikessa mukana jo ennen kuin mitään on ollut olemassakaan? Jeesuksen syntymä tähän maailmaan antoi salatulle Jumalalle kasvot. Kaikkivaltias Jumala on meille ihmisille ja meidän järjellemme aina lähtökohdissaan salattu ja luoksepääsemätön, jos Hän itse ei tee itseänsä meille tiettäväksi ja ilmeiseksi. Siksi vietämme joulua. Ensimmäisenä jouluna salatusta Jumalasta tuli näkyvä ja meidän aisteillemme ilmeinen Jeesuksen, Jumalan Pojan hahmossa ja muodossa. Kaikesta löydämme ilman jouluakin viitteitä Jumalasta, mutta ilman Uuden Testamentin selkeää viestiä emme löydä viitteille selkeää Kauko Hiiri Kauko Hiiri syntyi Kivennavan Pihlaisissa 20.11.1926 ja kuoli kotonaan Hauholla 22.09.2014. Hän oli 13-vuotias kun ensimmäisen kerran tuli lähtö kotoa, kohti tuntematonta. Perhe kulki Kangasniemen kautta Pälkäneelle. Vuonna 1942 Hiiret pääsivät takaisin Kivennavalle. Kotitalo oli hävitetty, mutta sauna oli säästynyt. Siitä tehtiin asuinrakennus. Kesällä 1944 oli jälleen lähtö edessä, nyt Juvalle. Kauko oli ehtinyt lähteä jo aikaisemmin Kivennavan IS-komppaniaan, jossa oli aloittanut palveluksensa 17- vuotiaana. Puolentoista vuoden jälkeen hänet komennettiin Koivistonsaarelle ja Porkkalan ja Helsingin saaristoihin, joissa hän ehti palvella yhteensä noin kuusi kuukautta. Kotiväki oli muuttanut Juvalta Hauholle ja haeskeli omaa paikkaa. Se löytyi Eteläisten Heinäkankaalta. Löytyi myös Kivennavan Jout- selästä lähtöisin ollut tyttö, Helmi Veijalainen, jonka kanssa Kauko avioitui vuonna 1949. Perheeseen syntyivät lapset Irmeli ja Reino. Hiirillä oli maatila. Maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella Kauko teki myös metsätöitä. Myöhemmin kun karjasta luovuttiin, Kauko ehti vieraaseenkin työhön. Lapset Kuva on Vesilahden kirkon lehterikuvastosta. Vesilahden kirkko on vuodelta 1802. merkitystä ja sanomaa. Joku tosin tulkitsee kaiken sattumaksi ja ilman tarkoitusta olevaksi. Itse en voi kylläkään ymmärtää, miten kaikki voisi olla vain sattuman leikkiä - ja loppujenlopuksi turhanpäiväisyyttä. Jouluna salattu Jumala sai tutut kasvot: Jeesuksen kasvot. Kristillinen joulu ei siis olekaan mikään ihan tavallinen merkkihenkilön syntymäpäivä. Normaalisti syntymäpäivänä muistellaan sitä kaikkea, mitä eletty elämä on tuonut tullessaan tai jättänyt tuomatta. Jeesuksen syntymäpäivä pitää sisällään eilisen, nykyisyyden ja tulevan. Ne ovat läsnä siinä ajanhetkessä, jossa Jumalan ikuisuuden säde tuli osaksi tätä ajallista todellisuutta siellä kaukana Betlehemissä. Nykyajan maailma on tullut si- käli pieneksi, että uutiset tavoittavat meidät hetkessä eripuolilta maailmaa. Tuntuu, että nykyään uutisarvoa on vain niillä huonoilla uutisilla. Mitä kauheampi ja surullisempi uutinen, sitä enemmän ne lehtimaailmassa myyvät. Ja sitten on se juorulehdistö, joka elää toisten virheistä ja epäonnistumisista. Maailmamme kaipaa hyviä ja myönteisiä uutisia. Joulu on siihen hyvä mahdollisuus, sillä joulun sanoma ja uutinen on yksinomaan ja vain myönteinen. Se on ilosanoma, evankeliumi. Lähtökohta on sama kuin meillä eli ympärillä velloo pelottava ja synkkä maailma. Pimeyteen syttyy valo, joka ei häikäise eikä polta. Sen ensimmäinen jouluvalo on suoraan taivaasta: valon ja rakkauden valtakunnasta. Sitä olivat jo perustaneet omat perheet. Kauko oli kysytty mies moniin töihin, mutta kirvesmiehen työt olivat hänelle erityisen mieluisia. Puolison sairastuttua Hiiret muuttivat asumaan Hauhon kirkonkylään, jossa Kauko oli puolisonsa tukena ja turvana vuosien ajan, aina tämän kuolemaan saakka. Heidän avioliittoaan ehti kestää lähes 60 vuotta. Lasten perheet olivat Kaukolle tärkeitä. Iloa tuottivat etenkin lastenlapset, joille hän antoi paljon aikaa. Hän oli hyvin kiinnostunut heidän opiskeluistaan ja muista asioistaan. Hän vei heitä matkoille Kivennavalle, niin Pihlaisiin omille kotipaikoille kuin myös Helmin kotikonnuille Joutselkään. Tarmokkaana, sovittelevana ja asioiden hoitamisesta kiinnostuneeena henkilönä Kauko ehti toimia monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä ja luottamustoimissa. Ensimmäisiä Eteläisiin asettautumisen jälkeisiä olivat paikallisen maamiesseuran tehtävät, joita seurasi lukuisa joukko muita. Hauhon kunnanval- tuustossa Kauko oli vuosina 19731984. Hauhon kunnanhallituksen puheenjohtajana hän oli vuosina 1985-1992. Hän oli jäsenenä lukuisissa lautakunnissa ja yhteisöissä, joissa monissa puheenjohtajana. Kivennapaseuran hallituksen jäsenenä hän oli 15 vuotta, josta osan aikaa seuran varapuheenjohtajana. Sotaveteraanityö oli Kaukolle läheinen ja rakas asia. Hän oli yksi Hauhon veteraanikuoron perustajajäsenistä. Lukuisat ovat ne kerrat kun Kauko oli kuoron mukana laulamassa ”viimeistä iltahuutoa” veteraanisisarten ja –veljien siunaustilaisuuksissa. Lapsuuden muistot olivat Pihlaisissa ja Kaukon mielestä se oli ”paras paikka”. Kun muutama vuosi sitten Pihlaisista tehtiin kyläkirjaa, oli hän kirjan teossa aivan avainasemassa. Hän muisti hyvin henkilöt, paikat ja tapahtumat. Vielä vuonna 2013, kun Pihlaisista tehtiin valokuvakirjaa, hän oli siinäkin työssä mukana tunnistamassa kuvia ja niiden tarinoita. valoa ei voi mikään mahti maailmassa himmentää. Valo, joka Jeesuksen syntymässä syttyi elämäämme, on toivon ja rakkauden valo. Profeetta toteaa jo kauan ennen Jeesuksen syntymää ennakoivasti: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus” (Jes. 9:1). Uudesta Testamentista löydämme turvalliset sanat: ”Ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 8:39). Ensimmäisenä jouluna Jumalan Valo tuli keskellemme ja tuon Valon eli Jeesuksen merkityksen saamme ymmärtää selkeästi pääsiäisen tapahtumissa. Joulun johtopäätös ja sisältö löytyy siis pääsiäisen tapahtumista. Siksi Jeesus tuli Jumalan maailmasta osaksi meidän maailmaamme, että Hän rakensi sillan Jumalan luota ihmisten luokse: Jeesus sovitti syntimme ja syyllisyytemme. Me saamme olla täällä maailmassa tuon Rakkauden Valon kantajia omassa elämässämme. Usko on sitä, että elämämme on rakkauden, hyvyyden ja totuuden käytössä eikä vihan, pahuuden ja valheen. Uskon valo ei sokaise, polta eikä ahdista. Se eheyttää, parantaa ja antaa elämälle suunnan. Usko ja rakkaus edellyttävät siis toisiansa. Me kristityt saamme olla Toivon tuottajia ja Mahdollisuuksien rakentajia. Siinäpä tehtävää jouluna ja joulun jälkeen. Jumalan mahdollisuudet kun alkavat useimmiten juuri siitä, mihin ihmisten mahdollisuudet loppuvat. Hyvää ja valoisaa joulua Sinulle ja läheisillesi! Toivoen Harri Henttinen Vesilahdesta Hauhon Karjalaisten toiminnassa Kauko oli mukana seuran perustamisesta lähtien. Hän toimi seuran sihteerinä kymmenen vuotta ja rahastonhoitajana 12 vuotta. Hänen vahvaa kotiseututuntemustaan ja muuta tietämystään hyödynnettiin kymmenillä kotiseutumatkoilla Kivennavalle ja muualle Karjalaan, joilla lähes kaikilla hän toimi matkanjohtajana. Viimeisille kotiseutumatkoille Kivennavalle Kauko osallistui vielä tämän vuosikymmenen puolella, mutta matkanjohtajan tehtävät hän oli antanut jo nuoremmille. Kauko oli ollut järjestämässä kuudet kihut Hauholla, mutta viime kihujen järjestelyihin hän ei enää jaksanut osallistua, itse juhlaan hän jaksoi vielä tulla. Kaukoa muistavat lämmöllä ja kiitollisuudella tyttären ja pojan perheet, sukulaiset ja ystävät. Maila Sipponen ja Mikko Kaipainen, Hauhon Karjalaiset ry 4 Kivennapalainen Herran huoneita Kivennavalla Muolaan Pyhän Ristin seurakunnasta itsenäistyneenä seurakuntana Kivennapa mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1445. Tuolloin sillä on ollut ensimmäinen oma kirkko. Kivennavalla uskotaan olleen kuusi kirkkoa. Kirkot rakennettiin puusta. Tulipalot, sodat ja seurakunnan vähät varat korjauksiin vaikuttivat siihen, että kirkkorakennukset olivat usein lyhytikäisiä. Ensimmäisen kirkon sijainnista ei ole tarkkaa tietoa, mutta sen on arveltu sijainneen Kivennavan kylässä, koska pappila sijaitsi säilyneiden asiakirjojen mukaan tuolloin Linnamäellä Kivennavan kylässä. Ensimmäisen kirkon on arveltu tulleen poltetuksi 1495 venäläisten hävittäessä Äyräpäätä. Pitäjän nimenä oli 1539 - 1561 Hanttula ja kirkko sijaitsi todennäköisesti Hanttulan kylässä Vuotjärven rannalla. Tämä olisi ollut Kivennavan toinen kirkko. Tämäkin kirkko lienee tuhoutunut venäläisten hyökätessä 1556. Katolisella ajalla rakennettiin kirkkojen lisäksi eri pyhimyksille omistettuja papittomia kappeleita, joissa seurakuntien papit ja kiertävät kerjäläismunkit kävivät pitämässä jumalanpalveluksia. Yhden 1600-luvulta säilyneen kartan perusteella tällainen kappeli olisi ollut Pihlaisissa. Vuonna 1643 laaditussa kartassa on Kivennavan kirkko merkitty Linnamäen lähelle korkealle mäelle kahdeksankulmaisen aitauksen sisään, minkä ulkopuolelle on merkitty kellotapuli. Koska Linnamäen läheisyydessä ei ole muuta huomattavaa kukkulaa kuin Hanskasuonmäki, on Kivennavan kolmas kirkko sijainnut mahdollisesti kyseisellä mäellä. Tästä kirkosta on maininta vuodelta 1672 säilyneessä asiakirjassa. Neljännen kirkon penkkijärjestys Kivennavan neljännestä kirkosta on säilynyt seurakunnan kokouspöytäkirjojen lehdille tehty pohjapiirros ja penkkijärjestys vuodelta 1732. Se antaa hyvän kuvan kirkosta ja siitä, miten silloinen seurakunta istui kirkossa kylittäin keskilaivan jakaessa sukupuolet toisistaan erilleen, miehet oikealla ja naiset vasemmalla puolella. Pohjapiirroksesta näkyy selvästi alttari ja kuori, jotka on erotettu muusta kirkosta palkilla ja ovella. Kuorissa vasemmalla olivat lukkarin ja papiston penkit. Oikean puolen penkeillä istuivat kuudennusmiehet Michel Koistinen ja Kouhia sekä Vaittilan ja Ylentelän kyläläiset. Kuorin ulkopuolella vasemmalla puolella olivat kappalaispappilan ja Linnamäen pappilan väen penkit. Oikealla puolella saarnastuolin juurella istuivat Ikolaiset, heidän takanaan poikkilaivan etummaisissa penkeissä Pihlaisten, Luutahännän, Haapalan ja Karvalan kylien väkeä. Näiden jälkeen olivat penkit Ahjärven ja Tirttulan väelle, joiden takana Pamppalan, Rantakylän ja Patrikin miehiä ja naisia omilla puolillaan keskilaivaa. Kolmannessa penkissä oli Kaukolempiälän, Liikolan ja Voipialan asukkaita, heidän takanaan kuokkalaiset, terijokelaiset ja raivolaiset. Viides penkki oli Riihisyrjän ja Puhtulan, kuudes Lintulan ja Joutselän. Vehmaislaiset istuivat heidän takanaan. Sitten Kurkela, Vanhakylä ja Multala. Viimeistä edellisessä penkissä Suurselkälästä, Kanalasta ja Holttilasta, ovensuussa Polviselkäläiset. Tekstin päälähde Paavo Kiuru: Kivennapa 1952, kuva Mikkelin maakunta-arkisto Etulehti Kivennavan seurakunnan kirkonkirjasta, johon on merkitty kaikki kastettujen, vihittyjen ja haudattujen nimet. Alkaa vuodesta 1729. (Lähde: Digitaaliarkisto) Siinä kerrotaan kirkon sisätilojen rakentamisesta. Tämäkin Herran huone tapasi kohtalonsa Pietari Suuren Kannaksen valtauksessa 1700-luvun alussa suuressa Pohjan sodassa. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan jälkeen Uudenkaupungin rauhassa 1721 Kivennapa ja Kannas siirtyivät Venäjän vallan alle. Vallanvaihdosta huolimatta verotustapa ja oikeuslaitos säilyivät lähes ennallaan. Oikeutta jaettiin edelleen vanhan Ruotsin lain mukaan, tosin uusi valta tulkitsi lakia usein eri tavalla kuin aiemmin. Luterilainen kirkko säilytti asemansa, vaikka sen valvonta järjestettiin uudelleen. Venäjän valloittamat Suomen osat muodostivat oman erillisalueen, alkoi ns. Vanhan Suomen aika. Olojen rauhoituttua ja sotaa väistäneen siviiliväestön palatessa takaisin rakennettiin Kivennavan kirkonkylään Hanskasuon mäelle 1726 Kivennavan neljäs kirkko. Hanskasuonmäki tunnetaankin paremmin Kivennavan Kirkonmäkenä. Vuosien 1721 - 1741 välillä piirretyssä kartassa näkyy Kivennavalla toinenkin kirkko, joka sijaitsi kartan mukaan Kotselänjärven läheisyydessä. Myös perimätiedon mukaan Kotselän ja Rantakylän välisessä metsässä olisi sijainnut jonkinlainen kirkko. Varmuutta sen olemassaolosta ei ole. Vuonna 1755 alettiin Hanskasuonmäelle rakentaa Kivennavan viidettä kirkkoa, koska aiemmin rakennettu kirkko oli päässyt pahasti rapistumaan. Neljännen kirkon purkamisajankohta ei ole selvillä, mutta hautaustietojen mukaan neljännen kirkon sisälle haudattiin vainajia vielä 1767. Viides kirkkokin rapistui nopeasti ja sitä korjattiin vuonna 1774, mutta korjaus tehtiin huolimattomasti. Korjauksesta syntyi riita työn suorittajien ja seurakunnan välille. Viides kirkko jäi paikalleen, kun kuudetta kirkkoa alettiin rakentaa. Se oli olemassa vielä ainakin 1816, jolloin pitäjänkokouksessa herätettiin kysymys kirkkoaidan kunnostamisesta ja porttien sulkemisesta, etteivät siat ja lampaat pääsisi oleskelemaan kirkkotarhassa ja vanhassa kirkossa. Kivennavan kuudes kirkko valmistui vuonna 1808, mutta se vihittiin käyttöön vasta 29.6.1812 Suomen sodan melskeiden tyynnyttyä. Uusi kirkko tunnettiin Pyhän Pietarin kirkkona ja se palveli seurakuntaansa kolmentoista vuosikymmenen ajan, kunnes se poltettiin talvisodan puhjettua. Sitä pitävät kivennapalaiset vieläkin ainoana oikeana kotikirkkonaan. 5 Kivennapalainen Säätiön tuki mahdollisti kihujen pitämisen Pervomaiskojessa kesällä 2012. Innostetaan nuoria tutustumaan juuriinsa Kivennapa - Säätiö perustettiin 1953 ensimmäisen pitäjäkirjan (Kivennapa, Kiuru 1952) julkaisusta vastanneen historiatoimikunnan aloitteesta. Säätiön ydintehtävänä on kivennapalaisen kulttuuriperinnön vaaliminen sekä Kivennavan pitäjään kytkeytyvän julkaisu- ja tutkimustoiminnan taloudellinen tukeminen. Säätiö rohkaisee apurahoin nuorempaa polvea opinnoissaan tai muissa säätiön tehtävään liittyvissä pyrinnöissään, pyrkien näin vahvistamaan heidän sosiaalista sidettään esipolvien kotiseutuun. Kivennavan vaakuna, pöytälippu sekä pitäjän oma lippu ovat meille kaikille näkyviä Säätiön toteuttamia hankkeita. Kyläkirjojen tukeminen sekä Kivennapa kestää pitäjäkirjan kustantaminen 2008 ovat tuoreimpia merkkitapahtumia, vuosittaisen kihujen avustamisen ohessa. Kangasalla sijaitseva Kulttuurikeskus Äijälän on ollut merkittävä avustuskohde, Kivennavan kirkonmäelle pystytetty Ikuisuuden Portti- muistomerkki on Säätiön mahdollistama. Kivennapaseura ry:lle Säätiö on ollut korvaamaton apu. Voimmekin sanoa, että Kivennapa - Säätiö on kivennapalaisen kulttuuri- ja perinnetoiminnan ”kukkaro”. Säätiön sijoitusvarallisuutta hoitavat eli kukkaron nyörejä säätelevät 9-jäseninen hallintoneuvosto ja 5-jäseninen hallitus, varajäsenineen. Säätiön asiamiehenä vuodesta 2013 alkaen toimii Säätiön hallituksen jäsen Kari Hopponen. Hallintoneuvoston puheenjohtajana toimii Laura Nurminen ja hallitusta johtaa Pekka Ilonen, joka seuraavassa esittelee Kivennapa- Säätiön strategiatyötä: 1) Säätiö on lokakuussa 2014 päivittänyt strategiaansa. Mitä päivitetty strategia tuo/merkitsee säätiön toiminnalle? PI: Toimin käytännöllisesti katsoen koko työurani yrittäjänä. Tämän kokemuksen perusteella minulle on ollut itsestään selvää, että jokaisella yhteisöllä, olipa se yritys, säätiö tai yhdistys, tulee menestyäkseen olla selvä näkemys tehtävästään ja konkreettisista toimenpiteistä tehtävän suorittamiseksi. Strategian laatiminen ja päivittäminen pakottavat vastaamaan mm kysymyksiin mitä varten yhteisö on olemassa, mikä on yhteisön perustehtävä ja miten perustehtävä käytännössä hoidetaan. 2) Mitkä ovat tärkeimmät asiat, jotka haluat strategiasta nostaa esiin? PI: Kivennapa-Säätiö ei ole operatiivinen toimija, vaan sen tehtävänä on apurahoja ja avustuksia myöntämällä avustaa mm kivennapalaisia operatiivisia toimijoita Kivennapaseura ry:tä, Entiset Kivennapalaiset ry:tä ja sukuseuroja. Säätiön lähivuosien keskeisiä painopistealueita ovat yhdessä muiden toimijoiden kanssa huolehtia siitä, että vielä tekemättömät kyläkirjat saadaan valmiiksi, kivennapalaistaustaisten nuorten aktivoiminen ja vuorovaikutuksen aikaansaaminen nykyisen Pervomaiskojen nuorten kanssa. Kihujen taloudellinen tukeminen on kestokohde säätiön avustuspolitiikassa. 3) Strategiassa pidetään yleisesti tärkeänä, että se sytyttää ihmisissä toimintaan johtavia tunteita. Millaisia tunteita uudistettu strategia sytyttää säätiössä? Millaisia tunteita toivot sen herättävän Kivennapaseuran hallituksessa ja Kivennapalainen-lehden lukijoissa? PI: Kulunutta sanontaa käyttääkseni kotiseuturakkauden vahvistaminen ja nuorilla sen herättäminen. Jokainen meistä ryhtyy jossakin elämänsä vaiheessa kyselemään itseltään kuka minä oikeastaan olen, mistä tulen ja mihin joukkoon ja yhteisöön oikeastaan kuulun. Uteliaisuuden heräämistä voi seurata vaikkapa ensimmäinen kotiseutumatka sen selvittämiseksi mitä tai ketä olivat Kirkkomäki, Linnamäki, Lintula, Siiranmäki, Raivola, Lipola, Ristkivi, Edith Södergran, Olavi Paavolainen, Ilmari Pimiä. Matkan jälkeen kävijään jää itämään häivähdys juurista ja kivennapalaisesta yhteisöstä ja vähitellen kävijään kehittyy henkinen side omaan sukuun ja heimoon ja niiden edustamaan sukupolvien ketjuun. Tartunnan saatuaan kävijä alkaa tarkemmin selvitellä omaa sukuaan ja ehkä myös kiinnostuu kivennapalaisesta järjestötyöstä. 4) Mitä konkreettisia vaikutuksia toivot päivitetyllä strategialla olevan Kivennapaseuran toiminnalle PI: Säätiön hallituksen puheenjohtajana toivon, että Kivennapaseura operatiivisena toimijana ottaisi huolekseen joko vuosittaisen tai parin vuoden välein pidettävän kivennapalaisten yhteisöjen hallintojen tapaamisen järjestämisen. Tapaaminen tarkoituksena olisi yhdensuuntaisten suunnitelmien ja tavoitteiden aikaansaaminen ja keskinäisen muunkin vuorovaikutuksen lisääminen. Mikäli tapaamiset puolin ja toisin valmisteltaisiin huolella, uskoisin tapaamisten olevan kaikille osapuolille hyödyllisiä. Kivennapaseuran rivijäsenenä toivon, että Kihujen ohjelmaa voitaisiin muokata siten, että myös nuorempi kivennapalaispolvi saataisiin Kihuihin osallistumaan. Nykyinen konsepti, niin perinteikäs ja arvokas kuin se onkin, saa nuorisolta arvosanan evvk. 5) Karjalan Liitto on myös käynnistänyt strategiansa uudistuskierrosta. Millaisia yhtymäkohtia liiton ja säätiön strategiapainotuksista mahdollisesti löytyy? Mihin erityisesti toivot Kivennapaseuran kiinnittävän huomiota? PI: Karjalan Liitto toimii valta- kunnallisesti yleiskarjalaisena karjalaisen kulttuurin foorumina kun taas Säätiön toiminta rajoittuu lähinnä kivennapalaisen kulttuurityön tukemiseen. Näkökulmien erilaisuudesta huolimatta yhteistä on karjalaisuuden vaaliminen sen eri muodoissaan. Toimintojen erilaisuudesta johtuen Liiton strategia on pitkälti yleisluontoinen ohjelmajulistus, kun taas Säätiö on pyrkinyt strategiassaan kertomaan myös sen, miten tehtävät konkreettisesti suoritetaan. Karjalan Liiton kolmivuotiskausin pidettävä liittokokous on anniltaan vähäinen Liiton jäsenyhdistyksille. Ehkäpä Kivennapaseuran edustajat voivat liittohallitukseen ja liittovaltuustoon vaikuttamalla saada liittokokoukset paitsi nykyisiä sujuvimmiksi myös liittokokousedustajille hyödyllisiksi. Marja Halme KIVENNAPASÄÄTIÖN VUODEN 2015 APURAHAT Kivennapa-Säätiö jakaa apurahoja entisen Kivennavan kunnan asukkaiden ja heidän jälkeläistensä henkisten, sosiaalisten ja taloudellisten pyrintöjen tukemiseksi sekä alueeseen liittyvän karjalaisuuden vaalimiseksi. Kivennapa-Säätiön alarahasto Antti Paasosen rahasto jakaa apurahoja säätiön julkaisutoiminnan tukemiseksi sekä yksinäisten vanhusten avustamiseksi. Apurahoja voidaan myöntää myös muille yhteisöille tai henkilöille, jotka toimivat em. päämäärien hyväksi. Hakemukset, joista tulee ilmetä eriteltynä apurahan käyttösuunnitelma, on lähetettävä 7.3.2015 mennessä säätiön asiamiehelle Kari Hopposelle osoite Kokontie 16 M 8, 04200 Kerava, puhelin 050 68489. Lisätietoja http://www.kivennapasaatio. net. Hakulomakkeen voi tulostaa em. sivulta. Kivennapa-Säätiön hallitus 6 Kivennapalainen Linnamäen raunioilla Marja Halme ja Kyösti Pulliainen keväällä 2014. LINNAMÄEN SALAISUUDET Kivennapa sijaitsee kahden mäen kupeessa. Kotiseutumatkaajille mäistä toinen, Kirkonmäki, on tullut hyvinkin tutuksi, mutta 117 m korkea Linnamäki on useimmille tuttu tarinoista ja etäisenä näkynä Kirkonmäeltä. Mäki on saanut nimensä muinaisesta, rajaseudun turvaksi rakennetusta Kivennavan linnasta. Linna oli aikanaan merkittävä sisämaan rajalinna Kannaksella. Se kukoisti lyhyen ajan, mutta menetti sitten merkityksensä. Linnan asevarustelu purettiin, ja linna tuhottiin. Raunioille nousi kuninkaankartano, joka myöhemmin muutettiin kirkkoherran virkataloksi. rastelijoille lehti tarjosi mahdollisuutta tutustua lehden toimituksessa Linnamäeltä kaivettuihin kasveihin kirjeenvaihtajan palattua näytteineen Kivennavalta. Tiedossa ei ole, innostuivatko kivennapalaiset Linnamäen kaivauksista, mutta huomiota Kivennapa sai Linnamäen kasvijäänteistä ja niistä tehdyistä tulkinnoista. Linnamäki ei ole avannut kaikkia salaisuuksiaan Olavi Paavolainen on kertonut näkemyksistään Linnamäestä Suomen Kuvalehden artikkelissa (10/1932 sivut 370-371). 1930-luvulla matkailu kasvoi ripeästi. Kirkonkylän läpi kulki matkailuvirtoja, joiden nähtävyyskierrokseen vakiintuivat Joutselän taistelun muistomerkki, Raivolan lehtikuusimetsä, Rajajoki, Lintula. Paavolainen pysähtyi kysymään, miksi ei Linnamäki. Artikkelissaan Paavolainen nosti Linnamäen merkittäväksi käyntikohteeksi historiallisuutensa ja mäeltä avautuvan näkymän takia. Linnamäki kuului Paavolaisen lapsuuteen. Se oli hänelle leikkien, paikasta kerrottujen tarinoiden ja mielikuvitusten kiehtova maailma. Linnamäeltä lapset etsivät vanhaa aarretta villiintyneiden syreenien ja akileijojen kätkemiltä vallinrinteiltä. Mutta kuten tänäänkin tiedetään, Linnamäki ei ole täysin avannut salaisuuksiaan. Artikkelissaan Olavi Paavolainen luetteli esineitä, joita mäeltä on löytynyt ja jotka kertovat tarinaa linnasta: rautarenkaista tehty panssaripaita, ratsumiehen miekka, keskiaikainen saksalainen raha. Linnamäeltä löytynyttä keskiaikaista hopeista sydänsormusta Paavolainen ei mainitse. Ainulaatuinen kasvilöytö teki Linnamäestä tunnetun Uusi Suometar 30.7.1907 Kesällä 1907 sanomalehdet kirjoittivat tärkeästä luonnontieteellisestä löydöstä Kivennavalla. Helsingin yliopiston luonnontieteellisen museon tutkija, amanuenssi tohtori Lindberg teki kaivauksia Linnamäellä ja todisti oikeiksi vuonna 1897 tekemänsä havainnot jääkaudesta. Linnamäeltä löytyi jäänteitä kasveista, jotka Lindbergin mukaan olivat todiste siitä, että Linnamäki oli kuivaa maata, kun jää vielä peitti muun Suomen. Tohtori Harald Lindbergin varhaisia tutkimuskohteita olivat suoja sammalkasvit. Näitä kasveja hän oli Kivennavalla tutkimassa. Lindbergin löytö oli laatuaan ensimmäinen Suomessa ja merkittävä. Kasvilöydön perusteella saatettiin tehdä tulkintoja jääkaudesta ja ilmastosta. Viipurin Sanomat -lehti haastoikin kivennapalaiset tekemään kasvihavaintoja ja -löytöjä pappilan mäeltä. Ohjeeksi ja opastukseksi kasvihar- Postikortti ajalta ennen sotia. Kortin takana lukee: UNION POSTALE UNIVERSIELLE CARTE POSTALE ja HANS A. HANSON, LÜBECK. Vastaavanlaisia maisemakortteja on muualtakin Suomesta, liekö Linnamäki tullut sarjaan tässäkin kerrotun historiansa takia 7 Kivennapalainen 75 vuotta Mainilan laukauksista Talvisodan syttyessä 30.11.1939 Joutselän suojeluskunta koki läheltä, miten raja repesi ja kotikylä jouduttiin jättämään. Joutselän suojeluskunnan talvisotapäiväkirjaan (6.10.1939 – 30.4.1940) paikallispäällikkö Viljam Veijalainen ja esikunnan jäsen Tatu Tähkäpää ovat tallentaneet päivä päivältä rajan elämää sodan uhan alla, talvisodan ensimmäiset minuutit ja oman kotikylän tuhon. Sotapäiväkirjamerkinnän mu- kaan Joutselän suojeluskunta hälytettiin 6. lokakuuta kello 18, jolloin kaikille suojeluskunnan alueella asuville suojeluskuntalaisille vietiin kuorma-autolla aseet ja varusteet. Toiminnan keskuksena oli rajan tuntumassa ollut suojeluskuntatalo, josta ohjattiin puhelin-, vartiointi-, evakuointija havainnointitehtäviä. Pöytäkirjaan on kirjattu ensimmäinen rajaloukkaus 9.10. Kolme nopeata lentokonetta havaittiin Joutselän ja kolme Hartosen kohdalla. Seuraavalla viikolla havaittiin yhdeksän venäläisen koneen laivueen lentävän suojeluskuntatalon yli Raivolan suuntaan. Seuraavat merkinnät lentotoiminnasta kertovat venäläisten lentokoneiden lentelevän pitkin rajan pintaa, mutta rajaa ei ylitetty. Lokakuun 13. päivän merkintä kertoo: ”Kello 7. Sää kirkas. Kello 11. Ryssien tähystyspallo nousi tähystämään Mainilan kylän takaa, mutta painui nopeasti alas kun puutykki, jonka 3/J.P.3 pojat olivat tehneet, vietiin asemiin ja suunnattiin sitä kohti.” Mainilan laukaukset Vanhoissa kuvissa Linnamäki kohoaa avoimen peltomaiseman keskeltä. Voi hyvin kuvitella, kuinka maisemaa hallitsevalle mäelle teki mieli kiivetä ja ottaa maisema haltuun. Näkymiä Linnamäeltä Olavi Paavolainen maalaili komeasti: ”Laajana avautuvat näköalat kaikkiin ilmansuuntiin, kauas Muolaan ja Uudenkirkon pitäjiin ja Venäjän suunnalla oleviin syrjäisiin rajakyliin. Sinisiä vaaroja ja mäkiä kohoilee taivaanrannoilla, ja kaakossa kimaltaa meri. Osittain parinkymmenen kilometrin säteellä hallitsee Linnamäen kukkula koko ympäröivää kannakselaista seutua.” Jatkosodan aikana vuosisataisten tapahtumien mäki nousi vielä kerran keskipisteeksi. Kivennavan Linnamäelle rakennettiin sotakirkko - ainoa maassamme. Jos oli aikoinaan Kivennavan linnan aika lyhyt, niin hyvin lyhyt oli Linnamäen Pajarin kirkon aika - vajaa vuosi ja kaikki oli loppu. Linnamäki kertoo monenlaista tarinaa. 1930-luvulla Olavi Paavolainen kehotti matkailijoita poikkeamaan valtatieltä ja kääntymään Linnamäelle, kuuntelemaan mäen tarinoita ja tutustumaan vanhan kulttuurin kruunaamaan puistikkoon. Olisiko mahdollista, että 2000-luvulla Pervomaiskojessa Linnamäki jonain päivänä olisi käyntikohde? Voisiko Linnamäen komea historia nostaa sen kiinnostavaksi matkailukohteeksi muillekin kuin Kivennavan kotiseutumatkaajille? Raili Mäkelä Joutselän suojeluskunnan pöytäkirjasta 27.11. - 30.11.1939 Marraskuun 26. päivänä kello 9-11 suojeluskuntalaisille pidettiin oppitunti propagandasta, mutta päiväkirjamerkintä keskittyi iltapäivän havaintoon. Mainilasta päin kuului ammuksien räjähdyksiä 6-7 kpl. Seuraavan päivän merkinnät keskittyvät puutykkiin: ”Saatiin tietää, että ryssä väittää Joutselästä ammutun tykeillä Mainilaan 7 laukausta, vaikka meillä ei ollut kuin puutykki.” Ilmassa oli sähköä. Joutselän suojeluskuntatalolla tiedettiin, että Neuvostoliitto oli esittänyt Suomen hallitukselle uhkavaatimuksen. Marraskuun 29. päivänä alettiin jo aamusta pakata tavaroita, polttaa arkistoa ja papereita. Seuraavan päivän, marraskuun 30:nnen, paikallispäällikkö Veijalainen on kirjannut päiväkirjaan yksityiskohtaisesti: ”Kello 6. Herätys ja aamutee. Kello 7. Alkoi ryssä ampua tykeillä ja krh:lla Joutselän kylää. Ulkoa kuului yhtämittaisia räjähdyksiä. Kello 7.05. Sain tilaamani hätäpuhelun Viipurin skp:hen ja ilmoitin ryssien ammunnasta ja tilasin 2 linja-autoa hakemaan lottia ja sk III nostomiehiä. Kello 7.10. Annoin käskyn puh.keskuksen tuhoamisesta ja sk. siirtymisestä Kivennavalle. Kello 7.20. Lähtivät lotat ja sk.laiset sk.taloltaan viimeistä kertaa ja 3/J.P.3 pojat pistivät talon tuleen. Matka tapahtui kuorma-autolla, 3 hevosella ja pyörillä. Matkan teko oli hengen vaarallista syystä, että ryssä pommitti tietä Kivennavalle saakka. Kello 12. Olivat kaikki toiset onnellisesti perillä, paitsi vääp. Hoppania, joka meni kotiansa polttamaan…” Sota oli syttynyt. Vihollinen pommitti taukoamatta kirkonkylää. Lotat ja III lk. nostomiehet vietiin kahdella linja-autolla Viipuriin. Kuormasto ja Joutselän suojeluskunta, yhdessä Kivennavan suojeluskunnan kanssa, siirtyivät Pamppalaan. Vääpeli Hoppania palasi raskaalta matkaltaan seuraavana päivänä ja tiesi kertoa ankarasta tulitaistelusta Lintulassa. Joulukuun 2. päivänä Joutselän suojeluskunta jätti palavan kotipitäjän, siirtyi Kyyrölään sieltä Kuusaaseen, Heinjoelle, Pölläkkälään ja Säiniölle sekä sodan loppuajaksi Kavantsaareen. Raili Mäkelä Lähde: Joutselän suojeluskunnan talvisodan sotapäiväkirja (http://digi.narc.fi/digi/view. ka?kuid=1672581) Pähkinäsaari nyt Pähkinäsaari, missä v. 1323 solmittiin Ikuinen Rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä, oli pienen ryhmämme tämänvuotisen perinteisen matkan kohde. Se olikin positiivinen yllätys Nevan ja Laatokan suulla. Saaren molemmin puolin virtaa Nevajoki, joten se on ollut sekä puolustuksellisesti että kaupan kannalta mainio ja merkittävä paikka. Nykyään Pähkinäsaari on erittäin siisti, hyvin hoidettu ja ehdottomasti käymisen arvoinen kohde. Helppo tapa tutustua on osallistua Pietarista lähtevälle laivaristeilylle Pähkinäsaareen, missä viivytään pari tuntia. Pähkinäsaaressa sijaitsee Pähkinäsaaren Linna. Sen muurien sisällä on monin tauluin esitetty paikan historiaa englanniksi ja venäjäksi. Vankilarakennuksessa esiteltiin sellejä ja oli vankien kuvia, tietoja ja dokumentteja heistä. Kova on ollut heidän kohtalonsa, silti osa heistäkin selvisi. Pihalla on muistomerkkejä linnaa puolustaneille, on nimiä ja muistotauluja. Siellä tuntee oman olemassaolonsa suhteellisen lyhyeksi. Pähkinälinnan kaupunki sijaitsee Nevan vasemmalla rannalla myötävirtaan katsottuna. Sen saksankielisestä nimestä Schlüsselburg (”Avainlinna”) väännettiin Kannaksella käytetyt nimitykset Lyyssinä ja Lyyssinlinna. Kaupungin pitkä historia on sijainnista johtuen ollut värikäs. Pähkinälinnan kaupunki on pieni paikka, mutta nähtävää myös siellä riittää. On kirkkoja, kanaaleita, tykkejä ja tietysti Pietari I:n ja erään lippalakkimiehen patsaat. Valitettavasti kaupunkikierros jäi meiltä kesken, koska oli niin paljon nähtävää ja aika kului huomaamatta. Illan hämärtyessä venekuskimme soitti, että pikaisesti veneelle, että päästään valoisaan aikaan mökkirantaan. Kuitenkin ehdimme Kallelle ja Silvialle lähettää postikortin ja terveiset käynnistämme. Mika Ilonen PX 1323 AD Novgorodin ja Ruotsin välisen Pähkinäsaaren rauhan muistolle 8 Kivennapalainen NÄINKIN VOI NYKYISEEN K Karjalan Kannaksen halkijuoksu 201 Ajatus Karjalan Kannaksen halkijuoksusta syntyi alkukesällä 2013 osallistuessani sisareni Suvi Jallin kanssa Kivennapaseuran matkalle Kivennavan vanhoihin suomalaiskyliin. Juoksimme paahtavassa helteessä Kivennavan kirkonkylältä Konnun kylän Niittysaareen, missä sijaitsee isovanhempieni Elviiran ja Jalmari Järvisen kotitalon paikka. Tilukset kasvoivat vahvasti vuohenputkea, mutta käki kukkui kutsuvasti. Jatkoimme juosten Raivolan kautta takaisin hotellille Terijoelle. Havaitsimme, että matkasta saa paljon enemmän irti, kun unohtaa bussiaikataulut ja laittaa lenkkarit jalkaan. Hyvän ystäväni Jussi Tuomisen kanssa aloimme suunnitella Kannaksen halkijuoksua mahtavan Laatokan rannasta Suomenlahden kotoisiin vesiin. Lähtisimme Taipaleelta Metsäpirtin ja Raudun kautta Valkjärvelle, sieltä Lipolan kautta Kivennavalle ja Raivolan kautta Terijoelle. Matkaa kertyisi noin 130 km, se veisi kaksi päivää. Puolivälin krouvi olisi Valkjärvellä koska pappani oli syntynyt siellä. Lipola oli mummoni kotipaikka. Jussi valitsi kulkupelikseen polkupyörän. Joukkue täydentyi Jussin avovaimolla Arjalla, jolla venäjän kielen alkeet olivat mukavasti hallussa. Tiestön kunto, liikenne ja turvallisuus luonnollisesti ar- veluttivat. Näistä sekä logistisista syistä oli tärkeää, että meillä on huoltoauto omasta takaa. Maastoauton rattiin hyppäsi Esa Kähäri, hää on Raasulin poikii! Matkan ajankohdaksi valikoitui Kannaksen suurhyökkäyksen aatto 6.6. – 9.6.2014. Vietimme lauantain vastaisen yön Viipurissa, hotelli Vyborgissa. Aamulla suuntasimme kohti Taipaletta samalla tarkistaen reitin tiestön kuntoa. Puolilta päivin olimme maagisessa pisteessä, jossa Taipaleenjoki luovuttaa vetensä Laatokalle. Sää oli mainio: ei sadetta, ei hellettä. Lenkkarit jalkaan, tie kutsui. Mieli rauhoittui ja ajatukset jäsentyivät sitä mukaa, kun kilometrejä jäi taakse. Arja ja Jussi peesasivat fillareilla, nestettä ja välipalaa oli tarjolla aina kun tarvitsin. Esa autoili välillä edellämme, välillä selustassamme, kartoitti ruokapaikkoja ja varmisti, että joukot etenivät oikeaan suuntaan. Tuntui hyvältä vain juosta ja olla tietoinen siitä, että minulla oli varsin topakka huoltojoukkue huolehtimassa käytännön seikoista. Metsäpirtti vilahti ohi, saavuimme Rautuun, jossa taisivat olla markkinat käynnissä. Poikkesimme pienessä ravintolassa, karjalanpiirakoita emme löytäneet, mutta sultsinantyyppisiä piira- koita oli tarjolla. Ruokaa saimme, matka jatkui - davai! Edettyämme 53 km saavuimme Hotelli Michurinskayaan Valkjärvelle. Vointi oli koko ryhmällä hyvä, tärkeä välietappi oli saavutettu. Venäläinen keittiö tankkasi hiilihydraattivarastomme, saattoipa joku nauttia 100 g vodkaakin palan painikkeeksi. Toinen juoksupäivä viitoitti eteemme 77 km tietä. Se oli pisin juoksemani päivämatka koskaan. Päästyämme Valkjärven eteläpuolelle maisemat olivat kauniit ja tie hyväkuntoinen, kolotukset unohtuivat ja matkanteko oli varsin helppoa. Noin 17 kilometrin jälkeen saavuimme Lipolaan. Minulla oli kartta, jossa mummon kotitalon sijainti oli määritelty. Alue oli viljelemätöntä peltoa ja kasvoi metrin korkuista koiranputkea. Todennäköisesti kävelin mummoni talon pihamaan halki useammankin kerran, mutta sijainnin määrittely tarkasti oli mahdotonta. Neitoperhonen seurasi meitä etsijöitä, lentäen kukasta kukkaan. Vein kurjenpolvia Lipolan kylän muistomerkille. Matka jatkui kohti Kivennavan kirkonkylää. Lipolasta eteenpäin juoksu oli leppoisaa vauhdin ollessa noin 10 km/h. Leveät pientareet ja hiljainen autoliikenne suosivat matkalaisia. Hilpeyttä herättivät massiiviset suojatiekyltit metsäisillä hiekkatieosuuksilla miltei puuston seassa. Ennen Kivennavan keskustaa sää oli hetkittäin hellelukemissa ja MIRINDA-limonadi maistui taivaallisen hyvältä: sokeria oli sopivasti liikaa. Toisena juoksupäivänä urheilujuomat, -patukat yms. eivät maistuneet, joten suuntasimme Kivennavan keskustassa saslikille. Hyvä ruoka, parempi mieli! Tarkoituksemme oli oikaista ennen Raivolaa erästä metsätietä, mutta polkupyörätiedustelu todisti metsään rakennetun valtavan datsan aaltopeltiaitoineen Kivennapalainen KIVENNAPAAN TUTUSTUA 14 sulkevan ja päättävän tien. Tämä merkitsi lisäkilometrejä. Kun kilometrejä on takana yli 50, uutinen ei henkeä nostata. Raivolan taajaman läpi päästyämme kyselin tihenevässä tahdissa Jussilta jäljellä olevia kilometrejä, niitä riitti vielä puolikkaan maratonin verran… Mieli rauhoittui 60 kilometrin kohdalla, silloin tiesin, että maaliin päästään, tuli eteen mitä tahansa. Pietariin johtava tie oli vahvasti kansoitettu sunnuntaiiltana. Ihmiset palailivat Kannaksen datsoiltaan. Vaikka itse en juo alkoholia, mieleni teki useamman kilometrin ajan punaviiniä. Ja skonsseja. Ja punaviiniä. Ja skonsseja. Vihdoin metsän takaa paljastui Suomenlahti! Nyt olin konkreettisesti kartalla ja loppumatka oli käsillä. Viimeiset viisi kilometriä ovat aina pisimmät, niin nytkin. Rantatie hotelli Gelioksen kohdalla oli maalimme. Kun näin Esan seisovan ja odottavan, yritin vielä ottaa loppukirinkin. Mahtoi olla koominen näky! Vähään aikaan en saanut sanaa suustani. Liekö ollut ilon kyynelkin silmässä? Saldonamme oli 130 km Karjalan monenkirjavia maanteitä. Juoksua suunnitellessa liikennekulttuuri Venäjällä arvelutti, mutta vaaratilanteilta vältyttiin. En missään vaiheessa kokenut oloani turvattomaksi liikenteen seassa. Huomiovaatteiden käyttö lienee kuitenkin suositeltavaa jalan tai pyörällä matkustaville. Suosittelen ehdottomasti kaikille kynnelle kykeneville tätä vaihtoehtoista tapaa ottaa edellisten sukupolvien kotiseudut haltuun. Ja ehtiihän sitä kävelemälläkin. Saldona reissusta oli myös muuta: jalkaterissä lukuisia rakkoja, pahimpana isovarpaiden kynsien alla olevat. Maaliin tullessa kynnet olivatkin jo nousseet pystyyn. No, ne irtosivatkin sitten kokonaan muutaman päivän päästä. Viikon ajan oli jatkuvasti nälkä. Mutta stressitön olotila, suoranainen euforia, seurasi monta päivää. Juoksun jälkeisenä päivänä oli palkitsevaa vain kävellä ja palautella oloaan Terijoen hiekkarannoilla, Siestarjoen muistomerkeillä ja Monrepos’n puistossa. Viime aikoina on karttoja taas selailtu. Matkakuumetta on ilmassa. Mielessä siintää useampikin hienhajuinen hanke. Tahdon välittää kiitokset perheelleni kannustuksesta toteuttaa unelmiani. Iso kiitos matkaseurueelleni: Arja Kyllöselle, Jussi Tuomiselle ja Esa Kähärille. Lämmin kiitos Matka-Prima Oy:n Maritta Lehtoselle ensiluokkaisesta palvelusta matkan järjestämis- ja varaamisasioissa. Tuukka Järvinen Rauhanomaista kilpaa Kivennavalla Kivennapa, tuo entinen RIITAMAA ja suurin lahjoitusmaa, on ollut viime vuosina ja erityisesti vuosina 2012 ja 2014 KILPAMAA, suunnistajien kilpamaa. Venäläiset suunnistusseurat ovat järjestäneet monet suuret suunnistuskilpailut Kivennavan luoteisilla mailla Uupuneenkankaalta pari kilometriä pohjoiseen. Niissä on ollut satoja oasanottajia, suurimmillaan 1300 nuorta tyttöä ja poikaa aina kahdeksankymppisiin aikuisiin asti kaikissa sarjoissa. Erittäin merkille pantavaa on että lasten ja nuorten määrä on usein yli puolet kaikista. Mukana ovat heidän valmentajansa ja koulujensa opettajat. Suomalaisia suunnistajia on ollut mukana vain kymmeniä, vaatimattomasta tiedottamisesta, hyvien majoituspaikkojen puutteesta ja viisumien kalleudesta johtuen. Tosin matkat kilpailukeskuksista ovat olleet melko lyhyitä Terijoelle tai Raivolaan, mutta sivutiet pääteiltä ovat ajokelvottomia henkilöautoille puhumattakaan linja-autoista. Venäläisillä ei tätä ongelmaa ole. Heillä on suuria maastureita ja jos ei ole, niin sitten marssitaan kilometrikaupalla reppuselässä kilpailukeskukseen. Lampsinlampien, Kapakkalampien, Likolammen ja Pitkäjärven alueet ovat erinomaisia kilpailukeskusalueita. Maastoja halkovat suurjännite- ja maakaasulinjat, mutta korkeuseroja ja suunnistuskelpoista maastoa on riittänyt. Kartat ovat yhtä hyviä kuin meillä Suomessa ja kilpailut ovat teknillisesti erinomaisesti järjestettyjä, joskus jopa paremmin kuin meillä. Kilpailujen ilmapiiri ja fiilinki on vapaa ja iloinen eikä tiukkapipoisuutta esiinny. Urheilu on leikkiä kuitenkin ja sillä on kasvattava tarkoitus. Täytyy ihailla erityisesti venäläistä suunnistusnuorisoa omatoimisuudesta ja sopeutumisesta metsäelämään kun kilpailukeskuksissa toimitaan ja eletään useita päiviä, jolloin ruoka valmistetaan itse ja varusteet huolletaan. Kilpailumatkoilla ei ole erityisemmin aikaa tutustua eri nähtävyyksiin eikä vanhoihin suomalaisiin kohteisiin ja kyliin, mutta sitäkin paremmin paikallisiin ihmisiin ja heidän elämäänsä. Ihmiset ovat avuliaita ja suhtautuvat suomalaisiin ystävällisesti etenkin, jos heitä lähestyy ja puhuu vähän venäjää. Nuoret suunnistajat opiskelevat englantia. Allekirjoittaneella Karjalan pojalla, Sinisen Kukan maasta on ollut tilaisuus ja ilo osallistua Venäjän suunnistuskilpailuihin tähän mennessä 74 kertaa alkaen vuodesta 2002 vaihtelevalla menestyksellä, voittoja ja tappioita. Syksyn maraton Terijoella 4.11. päätti tämän vuoden suunnistuskauden. Erkki Pulli 79 v Lappeenranta 9 10 Kivennapalainen TOIMI KAUKOSEN KIVENNAPA-ARKISTO SKANNATTIIN Mommilanjärvellä soudeltiin ahkerasti Kivennapaseura osallistui lauantaina 19.7. Mommilanjärven soutelutapahtumaan ja puolusti evakkolähdössä Kivennavan mainetta soutujoukkueella, joka oli nimetty Kivennavan Ahkeraksi. Kivennavalla toimi aikanaan Ahkerat niminen urheiluseura. Se perustettiin 1921. Tosin se rekisteröitiin vasta 1937. Kivennavan Ahkerilla oli alaosastoja pitäjän eri kylissä. Vuonna 1932 kyläseurat yhdistettiin pitäjän edustusurheiluseuraksi. Seura sai nimekseen Kivennavan Ukko. Kyläseurat jatkoivat edelleen Kivennavan Ukon alaseuroina. Vaikka kyseessä ei ollut kilpailu, niin aikaa kuitenkin otettiin numeroiduille veneille ja tulosluettelot julkaistiin. Kivennavan Ahkeran nuorekas joukkue alitti aiemmat tuloksensa useilla minuuteilla. Kymmenen kilometrin soutumatka taittui ajassa 48.51. Epävirallisessa Luovutetun alueen pitäjäseurojen sarjassa tuloksena oli kolmas sija. Kirvun Vilkas ja tapahtuman pääsoutajalla Matti Vanhasella vahvistettu Vuoksenrannan Säde olivat hieman nopeampia. Taakse jäivät Heinjoen Huimat, Antrean Esa, Hausjärven Karjalaseura ja Impilahden Isku. Tarkemmin tuloksia pääsee katselemaan Mommilanjärven soutelutapahtuman kotisivuilta www.mommilanjarvensoutelu.fi. Kivennavan Ahkeran joukkueen kapteenina ja perämiehenä oli Ilkka Puhalainen ja joukkueeseen kuuluivat Erkki Ahtiainen, Harri Ahtiainen, Iiro Bister, Suvi Jalli, Vesa-Pekka Jalli, Tuukka Järvinen, Matti Kyllönen, Raija Levo, Heikki Penttilä, Liisa-Marjatta Pietinen, Matti Pietinen, Mirko Puhalainen, Raimo Ranta ja Juha Tolvanen. Kesäpäivä oli mitä parhain, suomalainen järvimaisema kukoisti, tapahtuma oli onnistunut ja ihmiset olivat hyvillä mielin liikkeellä. Seuraavalla kerralla parannetaan taas soutuaikaa. Teksti ja kuvat: Raimo Ranta Kivennapaseuran pitkäaikainen puheenjohtaja vuosina 1986 - 1992, kunnallisneuvos ja maanviljelijä Toimi Kaukonen kokosi aikanaan mittavan arkiston Kivennapa-tietoa. Arkisto sisältää tekstejä ja kuvia Kivennavasta ja sen kylistä, kivennapalaisista ja Kivennapaseurasta. Kokoelma muodostuu pääosin lehtileikkeistä 1950-luvulta aina 90-luvulle. Mukana on myös Kivennapaseuran asiakirjoja. Leikkeissä on kertomuksia Kivennavalta, uutisia kivennapalaisista, merkkipäivä- ja muistokirjoituksia ja kuolinilmoituksia, matkakertomuksia kotiseutumatkoista. Lisäksi on mukana valokuvia kotiseutumatkoilta ja kihuista 1980- ja 1990 luvulta. Kivennapaseuran toiminta, johtohenkilöt ja heidän kirjoituksensa sekä kihutapahtumien ohjelmat on myös tallennettu huolellisesti. Toimi Kaukonen ei ainoastaan kerännyt tietoa Kivennavasta, vaan hänen kotipaikkakuntansa Luopioinen oli myös tiedonkeräilyn kohteena. Toimi oli aikanaan myös tunnettu urheilun tilastomies. Tämä harrastus alkoi jo nuorena miehenä Kivennavalla. Suomen urheilun urotyöt Toimi Kaukonen tallensi myös mittavana leikkelekokoelmana. Tiedon taltioinnin lisäksi Toimi oli myös numismaatikko. Kivennapaseuralle aikanaan luovutettu arkisto-osa osa käsittää kaikkiaan 26 kansiollista, noin kolme hyllymetriä, materiaalia. Monissa kansioissa on yksityiskohtaisesti laaditut sisällysluettelot Kansioiden välilehdet ja sivut on sommiteltu huolellisesti. Vuonna 1990 tämä Kivennapa-kokoelma oli esillä Helsingissä Karjalan Liiton 50-vuotisjuhlilla. Kansiot ovat olleet säilytyksessä ja hieman unohduksissa Kangasalan Äijälä-talolla, mutta kesän kuluessa aineisto on skannattu PDF-muodossa Kivennapa-Säätiön rahoituksen turvin. Lisäksi pääosa aineiston valokuvista, jotka on aikanaan luovutettu Kivennapaseuralle, on vielä skannattu erikseen kuvankäsittelyyn sopivassa muodossa. Koko aineistosta laadittiin myös tallennuksen yhteydessä yksityiskohtainen sisällysluettelo. Aineisto on näin helposti käytettävissä. Se palvelee Kivennapa-aiheista tutkimusta sekä sukututkimusta. Myös Kivennapaseuraa tutkivalle se on oiva tietolähde. Alkuperäinen aineisto on palautettu skannauksen jälkeen takaisin Äijälä-talolle. Seuran hallitus ei ole vielä päättänyt, miten digitoitu aineisto saatetaan teknisesti siitä kiinnostuneiden saataville. Mutta erilaiset palvelinratkaisut ovat mahdollisia ja niitä on alustavasti kokeiltu. Aineistosta kiinnostuneet voivat tiedustella arkiston yksityiskohtaisesta sisällöstä ja sen käyttöön saatavuudesta seuran puheenjohtajalta Kyösti Pulliaiselta. Toimi Kaukonen esittelemässä Kivennapa-aiheista leikekokoelmaansa Entisten Kivennapalaisten aktivistille Helena Viilolle Helsingin jäähallissa. (Kuva Toimi Kaukosen Kivennapa-arkistosta) Aakkosin ja numeroin merkityt sivut sisältävät monenlaisia lehtileikkeitä, joissa yhteisenä nimittäjänä on Kivennapa (Kuva: Raimo Ranta) 11 Kivennapalainen Joulunamuset ”Äiti, millo se joulupukki tulloo”, me lapset kyselimme malttamattomina joulusaunassa. Äiti pesi pientä veljeäni ja lupasi: ”Ainakii tonttu tulloo ko isä sen jo näk saunan takan. ”Tuvassa sitten kuunneltiin ja kurkittiin ikkunasta pimeään iltaan. Jospa siellä jo tontut näkyisivät. Sitten isä kuulikin porstuasta kolinaa, meni katsomaan, tuli tupaan pärekorin kanssa ja kertoi nähneensä vain tontun töppösten vilahtavan oven raossa. Mitä lahjoja siinä korissa silloin oli? Muuta en muista kuin sen ihanan namupussin. Se oli Fazerin eucalyptuspussi, jonka somisteena oli puunoksalla istuva kaunis lintu. Miltä nenamut maistuivat? Jotain ihmeellistä se oli. Ainakaan eivät niiltä sokeripaloilta, joita äiti joskus antoi makean nälkään. Ei niitä heti ahmittu, vaan äiti jakoi niitä vielä monena päivänä maisteltavaksi. Vuosia jälkeenpäin nähdessäni kaupassa sen namupusin muistin aina tuon evakkojoulun. Nyt ne namut ovat muistoja vain ja poistettu kaupan hyllyistä. Muutamia vuosia myöhemmin oli perheemme saanut oman kodin. Nyt isä toi tupaan ison joulukuusen, ihan kattoon asti yltävän latvan. Isä köytti paperinarulla muutaman kynttelin kuusenoksiin, ja me tytöt teimme olkitähtiä ja pumpulipalloja rihmaan kuusenkoristeeksi. Sitten tuli isän yllätys - kuusenkaramellit. Ne olivat niitä littanoita, silkkipaperiset hapsut ja soma pieni enkelinkuva päällä. Niihin me tytöt saimme neulalla pujotella ripustuslangan. Se oli kaunis joulukuusi uudessa omassa kodissa Seuraava yllätys tuli jouluaamuna, koiranpentu Peni oli yöllä re- pinyt ja syönyt kuusesta ne namut, joihin suinkin oli yltänyt. Vain ylimmät olivat jäljellä Makean nälkä ja uteliaisuus oli meillä tytöilläkin ja päätettiin mekin maistaa niitä kuusennamuja kuten Penikin. Salaa näpelöitiin varovasti paperi auki, namu pois ja tilalle jokin päreen tai lastun pala. Keitetyllä perunalla liimattiin paperi kiinni ja takaisin kuuseen. Vaikka se namu tasan jaettiin kesti sitä kauan imeskellä. Tätä koiruutta taisimme harrastaa useana vuonna, kunnes kuusenkaramellit saivat olla rauhassa Peniltä ja meiltä. Meillä oli monenlaisia jouluja, vaikkapa se kun kaljapullo räjähti. Äiti oli tehnyt isoon Pyynikin patenttikorkkiseen pulloon joulukaljaa. Jouluyönä kuului eteisestä pamaus! sitten olikin seinillä ja lattialla kunnon siivo. Liekö lattiamattokaan ennen kesää kuivunut. Kiirettä hoetaan, mutta kiire oli ennen joulupukillakin, kun ei milloinkaan meille asti ehtinyt. Tontut vain hiippailivat porstuassa pärekoreineen. Ne lahjat siinä korissa olivat kuitenkin äitimme rakkaudella tekemiä sukkia, lapasia, nuttuja ja muuta lämmintä meille lapsilleen. Kiitämme kaikkia evakkoäitejämme huolenpidosta ja rakkaudesta kaikkina niinä raskaina evakkovuosina. Evakkotyttö Joulun Terjooel ja Uuvelkirkool A, mie näin ensimäise joulupuun ko olin 8 vuotias (v. 1896). Siel Terjooel mei naapuris on yks vossikka Tetri-Mikko. Hää ol iha suomalaine, mut hänel ol venäläine rouva, ja lapsetkii käivät Pietaris vennäikoululoi. Hää ol rikas, tai se rouva tais olla rikas. Hänel ol 3 tai 4 taatsaakii siel Terjooel. Heil mie näin enskerra joulupuun. Myö naapurilapset päästii sitä ihmettä katsomaa. Sit ko mie olin 10-11 vuotias, ni pääsin kansakoulu joulupuul. Terjooel ol sillo jo kansakoulu ja siel polttiit joulupuita. En tiijä oisik siel koulul ennempääkii polttaneet joulupuita, mut mie en enempää käynt siel. Sit 1903-04 ja sen peräst niitä joulupuita alko ilmestyy joka talloo. Eikä se sit ennää olt ihme eikä mikkää. Joulupuu pantii jouluaatton keskel lattijaa. Tietyst jos tupa ol pien, ol se joulupuu vastuksin ja siirrettii nurkempaa yöks. Mut suuriiha ne tuvat olliit siihe aikaa. Sop joulupuun olemaa kesklattijalkii. Meil ko lapset olliit pienii, ol sellane pien mökki Uuvelkirkool. Tupa ol pien ja lapsii ol neljä. Mie iskin naula kans joulupuun kattoo kii, jot lapset soppiit alitse mänemää. Myö aikuiset, mamma ja mie senverra kyyristäitii jottei pää tavant joulupuuhu. Lattialha ne tavallisest olliit. Kuka hänet sit milkii konstil sai siin lattijal kestämää seisaallaa. Ko olliit suuret sillaraaot, ni tavai, sitä suurentammaa ja joulupuun päätä tekkiit suipommaks jot mahtu reikää. Kuka naulas lattijaa kii ja kuka taas tek vasite jalan joulupuul. Kuka milkii viisii koristel puuta, pan kaikellaista remettaa, jot sannoitkii ”Nii on ko joulupuu” jos kuka ol oikei pyntätty. Jos kenel ol mesomenii, niitä säästettii jouluks joulupuuhun. Sit lapset saivat syyvä ne pyhän peräst. Jos kel ol varraa ostaa, ni saiha niitä Pietarist mesomenii. Toist panniit joulupuuhu rinkellii tai litessii. Nekkii sai syyvä peräst päi. Kuka millastakkii papernauhaa leikkas valkijast paperist. Ei sillo olt muun värisii paperloi saatavis. Kuka osas puust vuolla vaik linnun kuvan, ni pan rullarihmaa sen päähän ja joulupuun oksaa kii. Siin ne liikku ja pyör ympärsee, niiko ois lentoo lähtent. Lapset pyöriit joulupuu ympäril ja lauloit. Aikaihmisil ol lust heitä katselles. Pithä se äitin tai jonkun muun opettaa lapsii laulamaa ja pyörimää. Ennevanhaa se ol niiko nakutettu, jot joulun pit olla olkii sillal. Helpottiha se emäntiin työtä koi huolint lakaista jouluaikan. Mut sithä sitä sai lakaista tarpeeksee, ko olet vietii pois. Ne olliit iha pehmeiks polkehunneet. Eikä kaikil köyhil olt varaa panna olkkuppoo sillal, hyvä ko sai lehmä ettee ja potuskaoliks. Mut rikkail ol olkii vaik sillalkii tuhlata. Lustha siin ol peuhata lapsiin. Se ol pehmiä ja lämmin, jouluaikoin ko tavallisest ol kovvii pakkasii ja tupa pakkai olemaa kolakka sillaltaa. Siin lapset nukkuitkii monta kertaa, ko ensi peuhasiit itseen väsyksii. Antti Aataminpoika Pulliainen Kivennappoisii pikkujouluu 1960-luvulla Ohjelmatoimikunta olj tänä vuon nii varrai ko 13.11. järjestänt pikkujoulu Kansaeläkelaitokse kerhohuonees. Taiettii olla iha ensimäisii tääl Helsingis ja saatii tälviisii ennätys. Myö vaa aateltii, et päässää tällai sit kaikes rauhas ommii joulutöitä tekemää. Väkkee tulkii tuva täyvelt ja meil olj, niiko kuuluukii, joulupuu, kynttilät ja sorjat pöyvät. Emännät olj keittäneet hyvät kohvit eikä puurokaa puuttunt. Pirise Anni piti oikee puuropuhheenkii. Naulapää loist ko kuu, hänel näähäsee sattu mantel! Ohjelma olj oikee hyvä. Joululaulut ja virret tul laulettuu vahvoi miesäänii voimal. (Ihme vaa, ettei hyö tule mei kuoroo, vaik mie oon kui heitä maanitelt.) Koko tää vuuve paras ohjelmanumero olj ko rva Mari Pimiä haasto, mite enne vanhaa suures Paavolais talos vietettii jouluu. Hää muist tarkkaa laatii asjat iha syksy käräjist ast, ne näät piettii enne Paavolais tuvas, sit joulusiivoukset ja kaik valmistukset. Kirkko isännä tyttären hää ties, mite kirkko koristettii, ko joka ikkunaa pantii kaks kynttilää, sin tornikii ja penkkilöi vaik kui monta. A ne sorjat kattokruunut! Mie en millonkaa unoha sitä näkkyy, ko jouluaamun aijoit yllää aikasii, ni sillo mie juoksi sali pitsiverhoi takant kurkistammaa kirkkoo. Paavolaisii talost näk kohallee kirkkomäel päi. Kahe puol tietä olliit huurteiset puut ja kirko ympäril pitkät kommeet närreet seisoit niiko vartios. Kirkas tähtaivas ja jouluvalaistu kirkko siel korkiammal paikal. Ai-ai, sellasta näkkyy ei oo missää muual ko mei syvämes! Tuo kynttilöi paljous ja tungoksee ast täyteläine kirkko. Mikä muu kuva oiskaa jäänt kirkkaammast mielee lapsuusajoilt. Tuo kaukaine joulukirkko tulloo joka joulu ain elävämmäst mielee, ko aletaa laulamaa Enkeli Taivaan... Tietokilpailuu otti osaa Hilma ja Kaarlo pöytä. Kysymykset olliit kaik kotpitäjä vanhaa historiiaa koskevii. Hilma pöytä voitti paril pisteel. Pastor Lauri Kruus lopetti illa jouluaiheisel puhhellaa. Lopuksi laulettii jouluvirre viimiset värsyt. Kottii lähettii taas tyytyväisi mieli, et saatii yhes oma pitäjäläisii kans viettää yhteist iltaa ja tuntee silviisii et ollaa niiko koton, vaik ei ollakkaa Kivenaval. Seuraava tarinailta on tammikuu toisen keskiviikkon samas paikas. Mei seura johtokunta järjest toise pikkujoulu Katajanoka Upseerikerhol. Väkkee olj olt toista sattaa ja lust kuulu ollee heilkii. Kivennava tyttö Kivennapaseura toivottaa jäsenilleen ja lukijoilleen rauhallista ja hyvää Joulua sekä siunattua Uutta Vuotta 12 Kivennapalainen Siiranmäen taistelujen 60–vuotisjuhla pidettiin ja muistomerkki paljastettiin Siiranmäellä sunnuntaina 13.6.2004 Kiinnostukseni muistomerkkihankkeeseen sai alkunsa kun Kirkonmäellä paljastettiin ”Ikuisuuden portti” ja Kannaksen matkoilla entisiin kotikyliin ja taistelupaikoille. Kuunnellessani asiantuntijoiden selostuksia taisteluista tuli mieleeni, että Siiranmäki ansaitsee muistomerkin. Ehdotin sitä Kivennapaseuran hallitukselle ja myös muut hallituksen jäsenet innostuivat asiasta. Ensimmäinen yhteydenotto venäläisiin viranomaisiin tehtiin talkoomatkan yhteydessä keväällä 2003. Siiranmäellä tavattiin arkkitehti Viktor Dimitrijev. Muistomerkin suunnittelu annettiin Kauko Iloselle. Joulukuussa 2003 mukana olivat Kauko ja Kerttu Ilonen sekä Pirkko Hyytiä. Teimme samalla porukalla uuden matkan helmikuussa 2004. Neuvottelimme lupa-asioista sekä Pervomaiskojessa että Viipurissa. Siiranmäellä taistelleet veteraanit Tauno Orilahti Korpilahdelta ja Sergei Kirtola Juvalta kyselivät pyynnöstäni muilta Siiranmäen veteraaneilta, mille paikalle muistomerkki Siiranmäellä tulisi pystyttää. Suuri enemmistö oli sitä mieltä, että merkin paikka olisi mäen korkeimmalla kohdalla Seppälän talon pihapiirissä. Päätin kuitenkin vielä soittaa kenraali Adolf Ehrnroothille kysyäkseni häneltä muistomerkin sijaintipaikkaa. Olin ollut monesti kenraalin kanssa puhelinyhteydessä vuoden 1994 Padasjoen kihujen järjestelyissä - hänet sain juhlapuhujaksi, ja hänet myös nimitettiin Kivennavan kunniakansalaiseksi. Kenraali kysyi: ”No Kuortilla on varmasti jotain asiaa” ja vastasin: ”Kyllä on herra kenraali.” Hän sanoi siihen: ”No, no Kuortti, mehän on sovittu, että puhelimessa ei herroitella.” Esitin asiani. Hän vastasi kysyen, että kai Kuortillakin on jokin mielipide muistomerkin paikasta. Kerroin ajatuksestamme muistomerkin paikasta. Kenraalin mukaan se oli oikein hyvä paikka. Hän toivotti onnea ja menestystä arvokkaalle suunnitelmallemme. Kysyin myös, olisiko kenraalin mahdollista osallistua tilaisuuteen juhlapuhujana. Hän vastasi olleensa monessa tilaisuudessa puhumassa, ja tämä olisi ykköspaikka missä hän haluisi olla, mutta valitettavasti hänen terveytensä ei enää salli niin pitkälle matkustamista. Hän arvosti kuitenkin kovasti pyyntöäni. Kenraali kuoli helmikuussa 2004. Lupa muistomerkin pystyttämiseen saatiin. Ehtona oli, että muistomerkki on tehtävä paikallisesta materiaalista. Päädyimme Tenho Kuortti paljastaa muistomerkin tekemään muistomerkin Siiranmäelle rakennetuista panssarikiviesteistä. Kävimme ennen talkoomatkaa Kauko ja Kerttu Ilosen sekä heidän poikansa Mikan kanssa vielä yhdessä Siiranmäellä. Matkan tarkoitus oli mitata tarkasti muistomerkin paikka ja valita siihen sopivat kivet. Lähdin etsimään kiviesteistä muistomerkkiin sopivia kiviä. Kuljin pitkän matkan estekivirivistöä pitkin. 60 vuoden aikana oli kivien päälle tullut vahva sammalkerros. Raaputin sammalta pois kivien päältä, mutta parhaat kivet olivat aina siellä esteiden keskellä, mistä ne olisivat vaikea hakea. Kun en löytänyt helposti haettavissa olevia, ehdotin Kaukolle ja Mikalle, että laitetaan lähistöltä löytyneet betonista valetut estekivet alimmaisiksi ja luonnonkivi päällimmäi- seksi. He arvelivat, että kun ne ovat 60 vuotta noin hyvin säilyneet, niin kai ne saman ajan vielä ehjänä pysyvät. Näin ratkaistiin tämä ongelma. Tämän matkan jälkeinen talkoomatka olikin sitten täyttä työtä, meitä talkooporukkaa oli yhteensä kolmekymmentä henkeä. Muistomerkin paikka tasattiin, tien reunoilla olleet oksat karsittiin, busseille raivattiin tie ja tasattiin parkkipaikka läheisestä hiekkakuopasta. Erikseen raivattiin kääntöpaikka ja parkkipaikka bussille, jossa tulivat veteraanisoittokunta, ohjelman suorittajat ja kutsuvieraat. Kauko ja Kerttu Ilosen hyvät suhteet paikallisiin päättäjiin olivat tässä kaikessa ensiarvoisen tärkeät. Saatiin kaikki koneet, joilla muistomerkin kivet siirrettiin paikalleen. Siiranmäelle menevä tie saatiin sorastettua ja juhlaa varten penkit hankituksi kutsuvieraille, ohjelman suorittajille ja veteraaneille. Talkoomatkalla sovimme, mitä kukin tekee juhlapäivänä. Lauri Tolvanen teki kotonaan Siiranmäen tienviitan betonitien varteen sekä puhujapöntön juhlapaikalle. Juhlapäivä oli kaunis ja aurinkoinen. Keskustelin paikan päällä juhlan jälkeen muutamien Siiranmäen veteraanien kanssa, jotka eivät olleet käyneet siellä taistelujen jälkeen. He kertoivat, kuinka tulimyrskyn äänet olivat soineet korvissa vuosikymmenten ajan. Nyt samalla paikalla kuului vain linnun laulua. Se oli tunne, jota ei voi sanoin kuvata. Juhla onnistui mukana olleiden ja omasta mielestänikin hyvin. Meitä oli siellä kaikkiaan noin 600 henkeä. Tenho Kuortti 13 Kivennapalainen Nuorukaiset kaukopartiossa entisillä kotikulmilla ennen hyökkäystä Viime vuonna ilmestyi Mikko Porvalin kirja ”Hyökkäyksen edellä. Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941”. Kirja kertoo Kivennavan Rantakylässä syntyneen kersantti Ilmari Tolvasen johtaman ryhmän pitkälle ulottuneesta tiedusteluretkestä talvisodassa Neuvostoliiton valloittamille kotiseuduille Kivennavalle. Tiedustelutehtävän ohessa partiolle oli määrätty liikenteenhäirintätehtäviä. Kirja perustuu partiomiesten kertomuksiin ja runsaaseen arkistomateriaaliin. Retken jälkeen partion retkestä tehtiin haastattelu, joka oli alun perin tarkoitus esittää Yleisradiossa nostattamaan kansan uskoa hyökkäykseen. Päämaja kuitenkin kielsi nauhan esittämisen ja se hautautui Yleisradion arkistoihin. Tämä 30.7.1941 tehty nauhoitus on kirjan mukana tulevalla CD-levyllä. Siinä neljä ryhmän jäsentä kertoo partiomatkasta. Kirja kertoo suomalaisen erikoisjoukkosodankäynnin syntyhetkistä. Samalla se kertoo, että tiedustelu- ja partiointi aloitettiin jo ennen jatkosodan alkua. Kirjan alkuluvut taustoittavat kaukopartiotiedustelun syntyä ja sotilastiedustelua Kannaksella ennen jatkosotaa. Kirjasta selviää, että jo ennen talvisotaa rajan toisella puolella oli myös suomalaisilla asiamiehiä ja vakoilijoita, jotka välittivät tietoa Neuvostoliiton hyökkäysvalmisteluista. Ennen talvisotaa rajan takaisen vakoilun keskus oli Raudun rajavartioasemalla ja sitä johti silloinen jääkärivänrikki Kustaa Loukola. Päämajan ensimmäisten kaukopartioiden taustalla oli ulkomaanvakoilu ja siihen koulutetut miehet. Toimintaa johdettiin Yleisesikunnan Ulkomaanosaston alatoimistosta, josta käytettiin lyhennettä U2/V. Sitä johti kapteeni Hannes Vehniäinen apunaan Kustaa Loukola. Talvisodan päätyttyä Viipurista Lahteen siirretyn U2/V:n pääasialliseksi toiminta-alueeksi tuli Neuvostoliiton valtaama Karjalankannas. Tämän vuoksi rajan taakse lähetettävät tiedustelijat haluttiin värvätä Kannaksella varttuneista nuorista miehistä, jotka tunsivat kotiseutunsa. Vakoojiksi värvättiin reserviläisiä, joille talvisodan aikana oli kertynyt kokemusta itsenäisestä toiminnasta. Puolustusvoimien tai rajavartiolaitoksen henkilökuntaa ei voitu käyttää, sillä suomalaisen virkamiehen kiinnijääminen Neuvostoliiton maaperällä olisi ollut ulkopoliittisesti arveluttavaa tulenarassa tilanteessa. Kustaa Loukola tunsi hyvin talvisodan suojajoukoissa palvelleita rajamiehiä, niinpä moni toimintaa valittu olikin palvellut rajakomppanioissa. U2/V:n käyttöön värvättiin keväällä 1940 yhteensä yhdeksän talvisodan suojajoukkojen taistelijaa. Jatkosodan tiedustelijoita koulutettiin salaisessa kurssikeskuksessa Lahden Ahtialassa talvella 1940-41. Värvättyjen ja koulutettujen tiedustelijoiden määrä lisääntyi tasaisesti ennen hyökkäyksen alkua. U2/V:n jatkosota alkoi jo touko-kesäkuun vaihteessa, kun se alkoi hankkia tietoa Kannaksen takaisin valtaamista varten. Porvalin kirja kertoo mielenkiintoisesti jatkosodan alkua edeltäneiden partioiden toiminnasta. Erikoinen on tiedustelumatka, jossa samalla noudetaan Uudeltakirkolta talvisodan alkaessa navettaan piilotetut hopeaverstaan raakahopeat. Siinä yhdistyi sekä valtakunnan että yksityisen etu. Kirjan päätarina kersantti Ilmari Tolvasen johtama kaukopartion tiedustelumatkasta junien suistamisineen, omaperäisine autonkaappaus- ja kaupanryöstöyrityksineen on mielenkiintoinen ja monenlaisia ajatuksia herättävä dokumentti. Partio Tolvanen lähetettiin matkaan jatkosodan jo puhjettua ennen Kannaksella aloitettua hyökkäystä. Kirja sisältää partiomatkalta otettuja valokuvia, joita nykyään säilytetään Utin Jääkärirykmentin perinnearkistossa. Ne eivät sisälly Puolustusvoimien Kuvakeskuksen julkiseen SAkuvakokoelmaan. Partion kahdeksasta tiedustelijasta kolme jäi kaatuneina rintamalinjan taakse. Partio Tolvasesta on kirjoitettu aiemminkin. 1983 ilmestyneessä romaanissa ”Kannaksen sissit” Pentti H. Tikkanen yhdistää sekä faktaa että fiktiota kertoessaan partio Tolvasen tarinan. Lisäksi partion jäsenet ovat muistelleet muistelmateoksissa partion toimintaa. Kirja puolustaa paikkansa aiemmin partio Tolvasesta kirjoitettujen teosten joukossa, sillä se taustoittaa tiedustelu- ja kaukopartiotoimintaa myös hieman laajemmin ja perustuu laajaan arkistomateriaaliin. Raimo Ranta Lähde: Mikko Porvalin kirja ”Hyökkäyksen edellä. Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941”, Atena Kustannus Oy. Otavan kirjapaino Oy. Keuruu 2013. 14 Kivennapalainen KIVENNAPASEURAN HALLITUKSEN JÄTTÄVÄT Kivennapaseura on vienyt juurille Joka kerran äitini kotipaikalla käydessäni pientä Lavolaa (nyk. osa Jalkalaa eli Iljitševoa) hallitseva tammi hiljentää ja pysähdyn pohtimaan, onko mahdollista, että jyhkeä tammi on nähnyt Lavolanmäen ensimmäiset Henttiset yli kolme vuosisataa sitten. Tammen siimeksessä keväällä 2010. Olen ollut mukana Kivennapaseuran toiminnassa kymmenen vuotta. Kivennapaseura tuli elämääni sattumalta. Vuonna 2003 poikkesin sisareni kanssa Padasjoen kihuihin, jossa valokuvanäyttelyn kuvat nostivat mieleen muistoja ja kysymyksiä. Kiinnostukseni kohteet, sukututkimus ja historia, saivat haasteen. Liityin Kivennapaseuraan, ja sen jälkeen yksi toiminta on johtanut toiseen. Olen toiminut seuran hallituksessa, sihteerinä, Kivennapalainenlehden toimituskunnan jäsenenä ja pyydettäessä lähdin mukaan myös Kivennapa-säätiön hallintoon. Toukokuut saivat uudenlaista sisältöä, kun ohjelmaan alkoivat kuulua seuran järjestämät Kivennavan kotiseutumatkat, jotka ovat kiinnostaneet myös hämäläistä puolisoani. Joka matkalla on syntynyt uusia tuttavuuksia, löytynyt kaukaisia ja läheisiä sukulaisia. Joku on muistanut isoisän tai -äidin, enon tai tädin. Ja mitä kaikkea paikat ovatkaan kertoneet. Jätän nyt aktiivisen toiminnan Kivennapaseurassa, mutta keväiset kotiseutumatkat pysyvät. Yhdistystoimintaa ja historiaa Vuonna 2005 alettiin koota Kivennapa kestää -kirjan toimituskuntaa. En epäröinyt, kun minulle tarjoutui tilaisuus olla mukana kirjan toimittamisessa. Kirjatyö avasi ainutlaatuiset mahdollisuudet tutustua Kivennavan historiaan ja elämään asiantuntevassa seurassa. Työskentely työryhmässä, johon kuuluivat Eeva Korjula, Kyösti Pulliainen, Helli Taponen ja Kauko Äikäs, oli ”Kivennavan historian korkeakoulua”. Kivennapaseuran tärkeä tehtävä on toimia yhdyssiteenä hajallaan asuvien kivennapalaistautaisten välillä. Tapaamisia ei jäsenillä toimintavuoden aikana ole. Siksi kihut ja Kivennapalainen-lehti ovatkin tärkeitä yhteyden rakentajia. Seura on pyrkinyt pysymään mukana ajassa ja on rakentanut yhteydenpitoa myös sosiaalisessa mediassa. Toiminta Kivennapaseurassa on ollut paitsi yhdistystoimintaa niin myös omiin juuriin tutustumista. Se on ollut rajan pitäjän elämän liittämistä muuhun sukuni elämään. Kotiseutumatkat, kyläkirjat, kihut ja kohtaamani ihmiset ovat auttaneet luomaan kuvaa Kivennavasta. Kivennapaan tutustuminen on vienyt minua lähemmäksi sitä kotiseudun menetystä, jota lapsena yhdessä sisarusteni kanssa äidin puolesta tunsin. Joutselkäläiset juuret Olen äitini puolelta karjalainen, kivennapalainen, joutselkäläinen ja valkjärveläinenkin. Lapsuudessa karjalaisuus merkitsi minulle Anna-tädin lautasen kokoisia, voissa kylpeviä perunapiirakoita, enojeni soljuvaa murrepuhetta, isoisän pehmeää ”vunukka”-sanaa ja äidin sisarusvierailujen kepeätä tunnelmaa. Tietoiseksi äidin kotiseudusta tulin, kun äiti jouluna 1952 sai lahjaksi Paavo Kiurun Kivennapakirjan. Kirja kirvoitti äidin kertomaan Lintulan nunnista, torimatkoista Terijoelle, Lavolanmäen suuresta tammesta, Pitkäjärvestä ja susipelosta, Tihverästä ja Tannerin opettajapariskunnasta. Ensimmäisen kerran pääsin käymään Kivennavalla vuonna 1976, kun yhdessä äitini ja hänen lapsuuden ystävänsä kanssa osallistuin Karjala-lehden lukijamatkalle Leningradiin ja Zelenogorskiin. Olen usein näinä Kivennapa-toiminnan vuosina toivonut äitini vielä elävän. Olisin kertonut hänelle uusista matkoistani nykyiseen Pervomaiskojeen, kysynyt muutoksista ja menneistä. Ja meillä olisi Kivennapa - ei sellainen kuin hänellä ennen mutta nyt meille yhteinen. Siinä olisi jotakin muistojen Kivennavasta ja tämän päivän Pervomaiskojesta. Paikan kertomaa Viime toukokuisella joutselkäläisten matkalla pysähdyttiin tuttuun tapaan matkalaisille merkittävissä paikoissa. Rajan pinnassa -kyläkirja ja menneiden sukupolvien elämä heräsivät herkullisesti hetkeksi eloon jonkun paikan ja asukkaat tuntevan matkalaisen pikku tarinoissa. Lavolassa minullakin oli tilaisuus kertoa kolmen sukupolven takaisen sukulaiseni erikoisesta, ehkä vähän kadehdittavastakin, kyvystä. Tarinan on minulle aikoinaan kertonut Helli Taponen. Lavolan verensulkijaukon taidoista on tallennettu näyte kansanrunousarkistoon tällaisessa muodossa: Lavolas ol veresulkija, Henttis-ukko. Joutselä Kytösil hevone ramppas jalkaasa ja se vuos verta nii kovast. Ei saaneet seisattummaa millää. Heilt läks mies noi kolme virsta päähä Lavolaa Henttis-uko puhheil. Ja ei se ukko muuta teht ko sano vaa: ”Eiha se ennää vuuva yhtää.” Ja Kytöset ko reknasiit sen ajan, et ko millo Henttsiukko sano sen (lauseen), ni sillo justii haava heitti vuotamast. Kertojat Tenho ja Kristina Rämö Raili Mäkelä Seuratoiminta – osa identiteettityötä Rajan lapset – kirjassaan Anneli Ilonen on tutkinut Kannaksen evakkojen ja heidän jälkeläistensä identiteettityötä. Ilonen toteaa identiteettityössä tarvittavan sekä tietoa että tunnetta. Kivennapaseura tarjoaa kokemukseni mukaan näitä molempia. Perustehtävänsä toteuttamiseksi seura vaalii kivennapalaista kulttuuria tallentamalla ja julkaisemalla tietoa sekä tarjoamalla mahdollisuuksia kivennapalaisjuuristen kohtaamiselle niin kihuilla kuin kotiseutumatkoilla. Kaltaiselleni ”puolikarjalaiselle”, jonka äiti-suku on keräämieni tietojen valossa ainakin 1600–1700 taitteesta alkaen ”umpikarjalaista” ja isän juuret taas ”umpihämäläistä”, on omien juurien tunnekokemus erilainen kuin syntysijoiltaan sodan jaloissa irtirepäistyn sukupolven. Tunnekokemuksen synnyttäminen on merkityksellistä, jotta saadaan aikaan toimintaa. Itselleni kihut ja kotiseutumatkat ovat palvelleet tässä tarkoituksessa hyvin. Evakkoon lähtö on sittenkin niin lähellä, -osa äidin lapsuutta -, tunnekokemus siitä on edelleen vahva. Olen halunnut lisää tietoa tapahtumista ja olosuhteista menetetyllä kotiseudulla. Entä seuraavat polvet? Miten Kivennapaseura valtakunnallisena yhteisönä onnistuu synnyttämään sellaisia virikkeitä, että yhä enemmälti kansainvälistyvän varttikarjalaisen polven elämänrytmiin se sopisi yhdeksi viiteryhmäksi? Miten seurassa onnistumme synnyttämään tunnekokemuksia, että ne olisivat kuin polttoainetta suvussa annettuun karjalaisuuden liekkiin? Millaisin keinoin Kivennavasta kerätty tieto saavuttaa tämän e-maailmaan tottuneen, miten päästä osaksi identiteetin rakennusainesta? Nuorempien sukupolvien ajatus ”yhteisöllisyydestä” on osittain erilaista. Lyhyemmät pestit ja projektimaisuus ovat vetovoimaisempia kuin pitkät hallituskaudet seurajohdossa. Tunteita sytyttäviä juhlia kaivataan, kihuilla on jatkossakin sijansa. Niiden järjestäminen on areenan tarjoamista ihmisten ja tunteiden kohtaamiselle. Mommilan soudun kaltaisia ”hetkeksi yhteiseen veneeseen” aktiviteetteja on tarpeen kehitellä lisää. Ohutkin side karjalaiseen juurimaahan voi saada vahvistusta vaikkapa kyykkäjoukkueen jäsenyydestä tai muusta Kivennavan Ukkojen edustustehtävästä. Nykypäivän kotiseututyön ei mielestäni pidä olla pelkästään vakavaa ja arvokasta, sen on lupa olla myös hulvattoman hauskaa yhteisponnistelua! Kiitos jäsenistölle, että olen saanut palvella seuraamme. Olen saanut lisävirtaa omien sukujuurien tutkimiseen, on ollut rikastuttavaa kohdata kivennapalaisuuteen sydämestään paneutuvia ihmisiä. Ja tätä Kivennapa-työtä toivon voivani jatkaa vielä säätiön puolella, eli edellä esitettyihin kysymyksiin vastauksien etsiminen jatkuu. Haikein mielin on vain myönnettävä, että kaikkeen mieluisaan eivät voimat riitä - työelämä asettaa omat rajoitteensa luottamustehtävillekin. Kihuilla ja Kivennavan kotiseutumatkoilla tavataan! Marja Halme Kivennapaseuran varapuheenjohtaja 2009–2014 Kivennapa-Säätiön hallintoneuvoston varapuheenjohtaja 2014 Kuva Helvi Santio / Hollolan kihuilla 2013 15 Kivennapalainen KIVENNAPASEURAN HALLITUKSEN UUDET JÄSENET Tarja Sandvik Ahjärvellä 17.8.2011 kanssani Henttisen talon portailla siskoni Leila Wiss ja poikani Mika. Nyt taloa ei enää ole. Markku Henttinen Olen 58-vuotias tietotekniikan parissa työskentelevä tietoliikenneteknikko. 2003 edesmennyt isäni syntyi Kivennavan pitäjässä Ahjärven kylässä ja äitini on syntyperäinen hämäläinen. Kivennavan- Ahjärveläisten karjalaisten kannatusyhdistys ry:n kautta olen jo aivan lapsesta saakka saanut tutustua karjalaisiin ihmisiin ja kulttuuriin. Aluksi minut vietiin, kuten tapaan sanoa ”väkisin” Ahjärventalolle kokoontumisiin ja yhdistyksen pieniin juhliin ym. Tapahtumiin. Kihut olivat suuria tapahtumia joissa oli isälleni valtavasti tuttuja. Pienellä pojalla aika tuli usein pitkäksi kun odotti että siirryttäisiin katsomaan jotain kiinnostavampaa tapahtumaa. Juhla oli kiinnostava esityksiensä vuoksi kun niitä pääsi ainakin minun nuoruudessani yleensäkin melko harvoin katsomaan. Yhdistystoiminta vei lopulta voiton ja homma alkoi niin sanotusti kiinnostaa. Kohta 40 vuotta olen aktiivisesti ollut mukana Ahjärveläisten kannatusyhdistyksen kehitystyössä. Puheenjohtajana olen toiminut kohta 20 vuotta oltuani ensin yhdistyksen sihteerinä. Yhdistyksen toiminta alkoi virkistyä selvästi 2000-luvulla kun kyläkirja ”Kivennavan Ahjärven kylä” ilmestyi jouluksi 2002. Kirjatoimikunnassa mukana olleena sain melkoisen katsauksen historiaan kahlatessamme minua edeltäneen puheenjohtajan Unto Pyykön keräämän aineiston antia. Lisäksi vielä saimme materiaalia aikalaisilta tai jälkeläisiltä kirjaan laitettavaksi. Yhdistyksen oman talon remonteissa ja muissakin uudistuksissa sain olla mukana todella sitoutuneen jäsenistön kanssa. Suuri apu saatiin yhteistyökumppanimme Lions Club Harjulan antaessa asiantuntijansa käyttöömme. Kulttuurin alueelta yhteistyö eri kumppaneiden kanssa on mahdollistanut lisäarvon tuottamisen eri tapahtumien projektien yms. merkeissä. Tärkeimmät kumppanit: Kangasalan karjalaseura, Kivennapaseura, Kivennapasäätiö, Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö, Lions Club Harjula ja Ramppi- teatteri. Em. tahot ovat osaltaan mahdollistaneet kyläkirja toteutumisen ja kontaktien luomisen eri yhteisöjen kanssa. Tällä hetkellä olen mukana työryhmässä missä on Kiven- napasäätiön tuella digitoitu Unto Pyykön tekemää c-kaseteilla olevaa haastattelumateriaalia. Nauhoista saatiin melkoisen vaativan käsittelyn jäljiltä suhteellisen hyvää äänimateriaalia käytettäväksi julkaisuissa ja tutkijoiden tarpeisiin. Nauhat kirjoitetaan tekstimuotoon mikä on vielä kesken. Matkoja luovutetun karjalan alueelle olen tehnyt vuodesta 1991 melkein joka vuosi joista suurin osa Kivennavalle ja Ahjärvelle. Mitä odotan Kivennapaseuran toiminnasta. Olen Mäkisen Mairen ja Yrjön tyttö, kotoisin Kangasalta ja Kivennavalta. Äidin ja Mari-mummon koti oli Kivennavan Ahjärvellä. Sieltä monien vaiheiden jälkeen perhe päätyi asutustilalle Vesijärven rannalle Kangasalle, jossa olen syntynyt. Ennen ensimmäistä evakkomatkaa äitini Maire Pohjalainen (1926-1991) ehti käydä kolmatta vuotta Terijoen yhteiskoulua. Niin pian kuin mahdollista äiti ja mummo palasivat Ahjärvelle, jossa äiti sai joskus tuurata kansakoulunopettaja Tyyne Muhosta. Martoissa äiti oli mukana Kivennavalla ja Hämeessä. Tallella on hänen kirjoittamansa Ahjärven marttakerhon toimintakertomus vuodelta 1943: vain 16-17 -vuotiaana äiti on esittänyt joka tapaamisessa pakinan. Hämäläinen isäni kulki Kivennavalla sotilaana. Hän puolusti isänmaata Jalkaväkirykmentti 7:ssä koko pitkän jatkosodan aina Tyrjästä (1941) Siiranmäelle, Äyräpäähän ja Vuosalmelle (1944) saakka. Sodan jälkeen maamiesseuran iltamissa hän tapasi Kivennavan tytön. Mummoni Maria Pohjalainen (1891-1968) syntyi Kivennavan Ronnunkylässä Juho Yrjönpoika Lemmetyn ja Anni Sakarintytär Martikaisen esikoisena. Antti Pohjalainen (1879-1934) kosi Mariaa jäätyään leskeksi kahden pienen tytön kanssa. Enemmän kuin maanviljelijä Antti oli hevos- ja kauppamies, syntynyt Kivennavan Mustassapohjassa Pietari Tuomaanpoika Pohjalaisen ja Kristiina Sakarintytär Lempisen perheeseen. Äidin kotipaikka Ahjärven ”Yljärvellä” on näihin asti säilynyt ehjänä ja lähes ennallaan. Kotiseutumatkoilla perheemme on saanut kulkea kylätietä Pohjalaiselle, nähdä harmaat hirsirakennukset, pihapiirin, kaksihaaraisen jättikuusen ja tavata uudet asukkaat. Työurani tein toimittajana ja viestinnän suunnittelijana. Koulutukseltani olen maatalous- ja metsätieteiden maisteri. Opinnot toivat 70-luvun alussa Helsinkiin, jossa asumme mieheni kanssa edelleen. Kangasalla olemme kunnostaneet lapsuudenkotini rakennuksia ja ympäristöä, perinteitä vaalien. Lukeminen, historia ja sukututkimus ovar harrastuksiani. Entiset Kivennapalaiset on tarjonnut kotoisaa yhdessäoloa ja antoisia tehtäviä karjalaisessa kulttuuri- ja järjestötyössä. Uutena toimintana yhdistyksemme on perustanut vapaamuotoisen sukututkimuspiirin niin konkareille kuin aloittelijoille. Kivennapaseuran, eri yhdistysten ja yhteisöjen tehtävänä on vaalia kivennapalaisuutta, karjalaista kulttuuria, muistoja ja perinteitä. On meidän vuoromme jatkaa tätä työtä ja innostaa myös nuorempia polvia löytämään juuriaan ja identiteettiään. Ensiksikin on kunnia päästä johtokunnan jäsenenä mukaan toimintaan jolla on pitkät ja vaikuttavat perinteet. Tulen tekemään parhaani ollakseni luottamuksen arvoinen. Jotain uutta ja jotain vanhaa sisältää aina henkilön oma työpanos ja liikkuvaan junaan tässä hypätään tutustumaan ihan aluksi toimintaan ja sitten edistämään yhteistyössä seuran toimintaa. Tavoitteellisuus on itselleni tärkeää ja kokemuksieni mukaan se näkyy seurankin toiminnassa. Markku Henttinen KIVENNAPASEURAN HALLITUS 2015 Kyösti Pulliainen puheenjohtaja Joutsentie 5 A 7, 00730 Helsinki 050 3266736 kyosti.pulliainen(at)kolumbus.fi Markku Henttinen Runosepontie 6, 36110 Ruutana 0500 478 996 markku.henttinen(at)kolumbus.fi Mika Ilonen Ukintie 9, 36200 Kangasala 040 7335915 mika.ilonen58(at)gmail.com Erkki Kaukonen Koulukatu 15-17 B 32, 33200 Tampere 040 5200567 erkki.kaukonen(at)uta.fi Hannu Kuortti Merivalkama 22 A 8, 02320 Espoo 040 7259130 hannu.kuortti(at)kolumbus.fi Raija Levo Savonkatu 38 as 26 , 53100 Lappeenranta 050 0515022 levoraija(at)gmail.com Ilkka Puhalainen Kiviniementie132, 17120 Paimela 040 0852963 i_mikael(at)suomi24.fi Raimo Ranta Mariankatu 16 B 24, 15110 Lahti 040 5087392 raimo.t.ranta(at)gmail.com Tarja Sandvik Maamiehentie 6 E 17, 00760 Helsinki 040 7158682 tarja.sandvik(at)gmail.com Kuvateksti: Tarja Sandvik Kivennavan Mustassapohjassa Pohjalaisen talon raunioilla. 16 Kivennapalainen Vanha Kivennapa yhteisillä pitäjäjuhlillaan, pitkän tauon jälkeen Kivennavan Kihut ja Terijokijuhla järjestetään yhdessä sunnuntaina 2.8.2015 Järvenpäässä. Juhlan järjestävät Teri-säätiö ja Terijoki-seura ry sekä Kivennapaseura ry ja Entiset kivennapalaiset ry. Juhla pidetään Järvenpää-talolla ja jumalanpalvelus Järvenpään evankelisluterilaisessa kirkossa. Terijokihan oli osa yhteistä Kivennavan pitäjää vuoteen 1911 saakka. Järvenpää, Suomen terijokelaisin kaupunki Järvenpää on iloinen ja energinen 40.000 asukkaan kaupunki Keski-Uudellamaalla, rauta- ja moottoriteiden varrella. Järvenpää tunnetaan ennen kaikkea Jean Sibeliuksen Ainolasta. Ainolassa, kuten muissakin Tuusu- lanjärven ympäristön taiteilijakodeissa, luotiin viime vuosisadan vaihteessa perustuksia koko suomalaiselle kulttuurille. Kulttuuri on olennainen osa myös Järvenpään nykypäivää, johon kuuluvat muun muassa monet vuosittaiset musiikkitapahtumat. Järvenpää on myös Suomen terijokelaisin kaupunki. Sodan jälkeen silloisen Tuusulan alueelle tuli evakoita 41:stä menetetyn alueen kunnasta, yhteensä 4.205 henkeä, joista pääosa jäi asumaan nykyisten Tuusulan ja Järvenpään alueille. Terijokelaisia evakoista oli lähes 1.700, pääosa heistä oli luterilaisia, mutta joukossa oli myös ortodokseja lähes 400. Terijokelaisia evakoita oli Järvenpäässä odottamassa Terijoelta tuotuja huviloita, koska Suomen valtio oli myynyt 1920-luvulla Terijoella ja sen ympäristöpitäjissä tyhjäksi jääneitä venäläisten omistamia huviloita muualle siirrettäväksi. Kaiken kaikkiaan noin 420 hirsihuvilaa purettiin ja kuljetettiin Järvenpään ja Keravan rautatieasemille pystytettäväksi eri puolille Uuttamaata. Yhteisille juhlille ovat tervetulleita kaikki terjokkoiset ja kivennappoiset sekä kaikki karjalaiset ja karjalaisuuden ystävät, nuoret, vanhat ja keski-ikäiset, miehet ja naiset. Pitäjäjuhlan ohjelmasta ja muusta tiedotetaan Kivennapaseuran jäsentiedotteessa helmi-maaliskuun vaihteessa ja kesäkuussa Kivennapalainen lehdessä. Lähde Sipin jalanjäljille 8.8.-11.8.2015 Uudeltakirkolta Kivennavan, Muolaan, Pietarin ja Viipurin kautta nykypäivään Neljä päivää talonpoikaissuvun historiaa Matkan hinta sisältää majoituksen kahden hengen huoneessa sekä puolihoidon, matkat ja ryhmäviisumin. Omasta vuosiviisumista saa alennuksen. Hinta tulee olemaan noin 400 € riippuen lähtijöiden määrästä. Matkan aikana Kalevi Hyytiä tutustuttaa meidät Kirjavaisen suvun asuinpaikkoihin ja historiaan eri vuosisadoilla. Kannila Telkkälä Tarpila Kauksamo Riihisyrjä Ahjärvi Kivennapa Kuuterselkä Ikola Kirjavala Sikiälä Kurkela Karvala Raivola Joutselkä Levasova Pietari Lahta KOTISEUTUMATKOJA 2015 Kivennapaseuran perinteinen kaatuneiden muistopäivän matka 16. – 18.5.2015. Matkaa suunnitellaan paraikaa, yksityiskohdat kevään tiedotteessa jäsenille. Ennakkotietoja tammikuussa saa Raija Levolta, levoraija(at)gmail.com, 050 0515022, jolloin hänelle voi tehdä myös ennakkovaraukset. Ylentelän Juhanlan Pyyköt tekevät bussilla Karjalan matkan 22.-24.5.2015. Matkalla perehdytään Viipuriin ja Ylentelän kylään. Viipurissa tehdään opastettu kaupunkikierros. Opastetusti perehdymme Alvar Aallon suunnittelemaan Viipurin kirjastotaloon. Kirjasto on hiljattain kunnostettu alkuperäiseen asuun ja on oiva esimerkki Aallon ark- kitehtuurista. Ylentelän kylään tehdään koko päivän matka. Arvioidaan kylän nykyinen tilanne ja muistellaan menneitä. Lipolan kylässä käydään poikkeamassa mm. Kadonneen Karjalaisen kylän muistomerkillä. Yhteydenotot Anna-Liisa Riepponen, ajriepponen@gmail. com. Puh.nro 0400 431477 Aineistoa Kivennapalaiseen Kivennapalainen ilmestyy seuraavan kerran kesäkuun alussa. Siihen otamme mielellämme kivennappoisilta ehdotuksia aiheista ja kirjoituksiakin ja kuvia. Lehden aiheiden skaala on laaja, niin kuin tästäkin lehdestä näkyy, kuitenkin kytkentä kiven- napalaisuuteen ja karjalaisuuteen on. Myös muut yhteydenotot ja kommentit lehden sisällöstä ja seuran toiminnasta ovat tervetulleita seuran puheenjohtajalle: 050 3266736, kyosti.pulliainen (at) kolumbus.fi Kivennapaseuran osoite on muuttunut. Se on nyt: Kivennapaseura ry c/o Kyösti Pulliainen Joutsentie 5 A 7, 00730 Helsinki Tiedustelut ja sitovat ilmoittautumiset 15.5.2015 mennessä Pirkko Hyytiälle, 050 544 2854. [email protected] Tattiportti matka: Kivennavan kotikylät ja Kronstadt: 14.-16.5.2015 Liisa 050-3562464, Ilkka 0400-852963 22.-24.5.2015 Erkki 0400-627753 www.tattiportti.nettisivu.org Tattiportti kirjoja: 1. KYLÄKIRJA: Tattiportilla tavataan 25 € 2. EVAKKOKIRJA: Tattiportilta evakkoon 30 € www.tattiportti.nettisivu.org Kivennapalainen Kivennapaseura ry:n tiedotuslehti LUKIJATARJOUS: Sukupolvien silmukat – Pia Ketola, Eija Bukowski, Leena Kokko, Anne Bäcklund, Sari Suuronen. Maahenki 2014. ovh 38,50 €. Tarjoushinta 28 €, johon lisätään toimituskulut. Tilaukset puh. 09 751 2020 tai sähköpostitse [email protected]. Tilauksessa mainittava ”Kivennapalaisen tarjous” Kyösti Pulliainen Päätoimittaja Joutsentie 5 A 7 00730 Helsinki 050 326 6736 kyosti.pulliainen(at)kolumbus.fi Raimo Ranta Mariankatu 16 B 24 15110 Lahti 040 508 7392 raimo.t.ranta(at)gmail.com Raili Mäkelä Saratie 1, 16300 Orimattila 041 452 4685 raili.makela(at)bastu.net Ilmestyy: joulukuu 2014, 18. vsk. Painos: 1200 kpl Kustantaja: Kivennapaseura ry Paino: Oriveden Kirjapaino Oy ISSN 1456-7725 Kansikuvassa Kivennavan Ikolan kylästä peräisin olevat lapaset. Ne ja myös toiset Ikolan kylän lapaset on esitelty yksityiskohtaisine neulontaohjeineen neljänkymmenen karjalaisen lapasen tai sukan joukossa Maahengen tänä vuonna julkaisemassa runsaasti kuvitetussa kirjassa Sukupolvien silmukat.
© Copyright 2024