NÄYTTELIJÄN KENGISSÄ
NÄYTTELIJÄN KENGISSÄ Näyttely, tapahtuma- ja työpajatila Teatterimuseossa 22.8.2013–1.6.2014 Näyttelytekstit SUOMEN NÄYTTELIJÄLIITTO – FINLANDS SKÅDESPELARFÖRBUND RY. Toukokuussa 1913 liitossa oli 28 jäsentä ja jo saman vuoden lopussa 72 jäsentä. Perustavassa kokouksessa liiton ensimmäiseksi kunniajäseneksi kutsuttiin Ida Aalberg. Nyt liiton jäsenmäärä on 1796, joista varsinaisia jäseniä 1671, määräaikaisia koejäseniä 32 ja opiskelijajäseniä 93. Vakinaisella kiinnityksellä teattereissa ja oopperassa näyttelijänä, tanssijana tai laulajana toimii 493 jäsentä, freelancerina tai muussa työsuhteessa 721, eläkkeellä 449 ja ulkomailla 40 jäsentä. Ruotsinkielisiä on 232. Jäsenistä kunniajäseniä on 14 ja ansioituneita jäseniä 18. Ulkopuolisia ystävyys- ja kunniajäseniä on kotimaassa 25 ja ulkomailla 14. KIINNITETYN NÄYTTELIJÄN SOPIMUKSET Aikaisemmin, ennen kuin ensimmäinen työehtosopimus tuli voimaan vuonna 1954, näyttelijät tekivät yksivuotisen välikirjan teatterin kanssa. Sen jälkeen välikirjat muuttuivat kaksivuotisiksi. Vuonna 1984 neuvoteltiin teatterisopimukseen työsuhdeturva. Työnantaja saattoi irtisanoa tämän ns. ”hautakivisopimuksen” ainoastaan työsopimuslain irtisanomisperusteilla tai näyttelijän ammattitaidon puutteen vuoksi. Vieraileville näyttelijöille oli vuosina 1969–2002 käytössä oma sopimusmalli. Jossa roolit luokiteltiin A-, B-, ja C-rooleihin. C-rooli oli harjoitus- ja näytöskohtainen peruspalkka. Roolin suuruus määritteli siihen joko B- tai A-lisän. Nykyisin sopimuksessa rooli luokitellaan A- tai B-tehtäväksi. Näyttelijöiden keskipalkat vuonna 2012 olivat naisilla 2.898,7 €/kk, miehillä 2.972,74 €/kk. (TINFO marraskuu 2012) TYÖAIKA Vielä 1950-luvun alussa teatteriin kiinnitetyillä näyttelijöillä ei ollut yhtään vapaapäivää viikossa. Ensimmäiseen työehtosopimukseen, vuonna 1954, kirjattiin viikoittainen vapaapäivä. Työpäivän pituudeksi määriteltiin 8 tuntia, joka jakautui kahdeksi neljän tunnin jaksoksi. Näyttelijän vuosiloma kesti kaksi kuukautta. Nykyisin näyttelijän säännöllinen työaika on enintään 7,5 tuntia päivässä ja se jakautuu kahteen työjaksoon siten, että yksi työjakso on enintään neljä tuntia. Näy- täntövuoden aikana on 111 vapaapäivää sekä vuosiloma (30 tai 36 päivää). Koska kiinnitetty näyttelijä tekee kuusipäiväistä työviikkoa, esityskauden aikana käyttämättä jääneet vapaapäivät siirtyvät kesään vuosiloman yhteyteen. VANHUUDENTURVA Näyttelijäliitolla on perustamisestaan lähtien ollut yhtenä päämääränään turvata jäsentensä vanhuus sekä suoda heille kunnialliset hautajaiset. Rahastoja ja säätiöitä perustettiin runsaasti: Hautausapurenkaan toiminta käynnistyi 1920, Eläkelaitoksen 1932, Mimmi Lähteenojan sairausapukassan 1937 ja Näyttämöväen vanhuudenturvarahaston 1943. Vuonna 1949 perustettiin Näyttelijöiden Vanhuudenkotisäätiö, jolle rahaa kerättiin teattereiden näyttelijäyhdistysten ja säätiön naistoimikunnan voimin. Järjestettiin arpajaisia, tanssiaisia, maksullisia kahvikutsuja, jalkapallo-otteluita, myytiin ilmapalloja. ”Rouvakomitean” aktiivi, näyttelijä Hilja Jorma piti käyttäytymiskursseja säätiön hyväksi. Rahankeruu tuotti tulosta ja näyttelijöiden vanhuudenkoti Thalian torppa valmistui Munkkiniemeen 1958. Nyt eläkeasuntoja on Thalian torpan lisäksi Thalian rinteessä sekä Villa Wiolassa Tampereella. Ja lisää on tulossa! PUKUPAKKO Näyttelijän välikirjassa oli pykälä, jossa hänet velvoitettiin omalla kustannuksellaan hankkimaan itselleen ”kaikki näyttämöllä tarpeelliset siviilivaatteet sekä mitä muuta osan laadun mukaan täydelliseen vaatetukseen kuuluu”. Pukuja teetettiin velaksi ja kesäkiertueiden tuotoilla maksettiin velkoja pois. Varsinkin naiset, jotka näyttelivät paljon salonkinäytelmissä, opereteissa ja moderneissa pukukappaleissa, joutuivat ostamaan tai teettämään jokaiseen uuteen näytelmään esiintymispukunsa. Näyttelijäliiton hallitus laati vuodesta 1919 lähtien vuosittain veroviranomaiselle kirjelmän, jossa pyydettiin verovähennysoikeutta, koska näyttelijät joutuivat maksamaan osan roolipuvuistaan itse. Työehtosopimuksesta tämä nk. pukupakko poistettiin vasta 1975. PRIKANKANTOROOLIT Ennen halpoja monistamistapoja näytelmien käsikirjoitukset eli plarit kirjoitettiin käsin. Kun esitystä alettiin harjoitella, jokainen näyttelijä sai käteensä roolivihon, jossa oli vain hänen omat repliikkinsä ja ”iskut” eli edellisten repliikkien loppusanat. Pääkirja, koko näytelmä, oli vain ohjaajalla. Vihkon paksuudesta näyttelijä näki oliko hänen osansa suuri vai pieni. Yhden tai kahden liuskan iskuplari oli usein pieni palvelijan rooli, siitä nimitys prikankantorooli. Kun kopiointitekniikka kehittyi, jokainen näyttelijä sai oman plarinsa. Samaan aikaan myös työehtosopimukseen tuli pykälä avustajantehtävistä. ”Joka on ollut 15 vuotta näyttelijänä, ei ole velvollinen osallistumaan mykkiin tehtäviin, kuvaelmiin eikä tanssiin ellei siitä ole erityisesti sovittu.” Nykyään yli 20 vuotta näyttelijän työssä toimineen henkilön kanssa avustajatehtävästä sovitaan erikseen. Tampereen Työväen Teatterissa kokeillaan tällä hetkellä sähköistä pääkirjaa. Teatteri on antanut näyttelijöiden käyttöön tablettitietokoneet. Osa näyttelijöistä käyttää kuitenkin edelleen paperiplaria, koska ”pyörryttää kun sivut vilistävät silmissä.” (TES, 1954) RADIO SEKÄ DUBBAUS Radioteatteri aloitti toimintansa vuonna 1948. Ennen television tuloa erityisesti jatkokuunnelmat olivat suosittuja. Ääniradion kuunnelma- ja kuulokuva- sekä luentaja lausunta- työehtosopimuksessa vuodelta 1961 määritellään minimimaksut luentaja lausuntaohjelmissa vaikeusasteen mukaan. Ensimmäinen vaikeusaste (korkein palkkio) on ”lähinnä keskuslyriikkaa”, toinen vaikeusaste on ”lähinnä kertova lyriikka, kertaluenta ja jatkoluenta korkeintaan 3 jaksoon saakka” ja kolmas vaikeusaste on ”jatkoluenta, jossa vähintään 4 jaksoa”. Tänä päivänä radion näyttelijäntyön palkka muodostuu rivi-ja tuntimaksuista. Jälkiäänitys eli dubbaus tarkoittaa elokuvan tai TV-ohjelman ääniraidan uudelleen äänittämistä toiselle kielelle. Työn korvausperusteet vaihtelevat tuotantoyhtiöstä riippuen. Se voi perustua tuntipalkkaan, rivi- tai minuuttimaksuun. ELOKUVA, TV JA UUDET MEDIAT Suomalainen elokuva on työllistänyt sekä kiinnitettyjä että freelancer-näyttelijöitä. Ensimmäinen yleisvälikirjasopimus Suomen Filminvalmistajat ry:n ja näyttelijäliiton välillä solmittiin vuonna 1948. ”Näyttelijä ei sopimusaikana saa ryhtyä mihinkään lääkäri- tai muihin toimenpiteisiin, jotka muuttavat hänen ulkomuotoaan, ellei näyttelijän terveydentila sitä välttämättä vaadi.” Televisio aloitti 1950-luvulla toimintansa ja ensimmäinen TV-työehtosopimus solmittiin vuonna 1959. Nykyisin Yleisradiossa näyttelijöiden palkka on rivi- ja tuntiperusteinen. Muiden tuotantoyhtiöiden elokuva- ja tv-sopimuksissa on käytössä päiväpalkkajärjestelmä. Vuonna 2013 on perustettu näyttelijöiden tekijänoikeusjärjestö Filmex valvomaan näyttelijöiden tekijänoikeuksia av-tuotantojen uusissa jakelukanavissa. Se on itsenäinen yhdistys, jonka ylin päättävä elin on Näyttelijäliitto. (Osa sopimuksen § 9) ALKOHOLI Kautta liiton historian on pohdittu alkoholin aiheuttamia ongelmia: ”Eräissä teattereissa liiallisesta väkijuomien käytöstä johtuneet ja muunkinlaatuiset järjestyshäiriöt, leväperäisyys ja aiheettomat ”sairastelemiset” ovat viime aikoina lisääntyneet huolestuttavassa määrässä.”* Ensimmäisen, vuoden 1954, työehtosopimuksen rikkomuspykälässä käytetään sanaa humala. Vuonna 1960 samassa pykälässä puhutaan henkilön itseaiheuttamasta huonosta työkunnosta. Nykyisessä sopimuksessa (2010–2013) näyttelijään sovelletaan soveltuvin osin kuntien päihdeohjelmaa. ”Näyttämöllä ollaan lampaita, näytännön jälkeen syntyvät demoniset katseet, yksilöllinen kapina ja kapakkasaatanat.”** *(Ote pöytäkirjasta 1943) **(Jouko Turkka, 1992) SUVIRANTA ”Suvirannassa löytää todellista rauhaa se, ken sitä kaipaa, mutta siellä on myös maamme eri teattereiden edustajilla mainio tilaisuus tavata toisensa ilman ainaista kiirettä. Uiden, soudellen, leväten tai saunoen voi viettää todellisen toiveloman. Ja varmasti se, ken täällä kerran käy, tulee tänne takaisin.” Savonlinnan lähellä Säämingin Ikoinniemessä huutokaupattiin vuonna 1956 tontti ja sen hirsirakennukset. Näyttelijäliitto hankki tästä Suviranta-nimisestä paikasta jäsenilleen kesäkodin. Siellä näyttelijöillä perheineen on edelleenkin mahdollisuus viettää lomiaan täysihoidossa. Suvirannassa on myös järjestetty näyttelijöiden täydennyskoulutusta: kursseja ”pystymetsäläisille” (näyttelijäharjoittelijolle, joilla ei ole alan peruskoulutusta) sekä luottamusmiespäiviä ja Ilmaisuverstaan erikoiskoulutusta. Suvirantaan siis mennään – sukupolvesta toiseen – oli kyseessä työ tai huvi tai molemmat. (Itä-Savo 5.7.1957) TYÖTAISTELUT Sana lakko esiintyi jo aivan ensimmäisissä liiton pöytäkirjoissa, kun keskusteltiin näyttelijäyhdistysten edustajien saamisesta teattereiden johtokuntiin. Vuosikymmenien kuluessa isoissa erimielisyyksissä turvauduttiin saartoihin ja välikirjojen uusimatta jättämisiin – yhden tai useamman teatterin koko näyttelijäkunta saattoi irtisanoa itsensä kunnes sopimus saatiin aikaan. Vuonna 1963 alkanut elokuva-alan lakko kesti kaksi ja puoli vuotta. Lakkoa tuki yllättäen mm. Merimies-Unioni, joka kielsi Totuus laivatytöistä elokuvan kuvaamisen laivoissa, mikäli se toteutettaisiin rikkurinäyttelijävoimin. Toinen elokuva- ja tvtuotantoja koskeva lakko kesti puolitoista vuotta 2000–2001. Ainoa valtakunnallinen lakko teatterialalla oli yhden päivän mittainen lauantaina 27.3.2010. JÄSENMAKSUT Näyttelijäliiton jäsenmaksu määritellään vuosittain liiton valtuuston kokouksessa. Toistuvasta maksun suorittamatta jättämisestä voidaan näyttelijä erottaa liitosta. ”Näyttelijäliiton hallitus on 22.9.1948 hyväksynyt liiton alokasjäseneksi Kyllikki Forssellin. Samalla päivämäärällä on poistettu liiton jäsenyydestä jäsenmaksujen laiminlyönnin takia Ella Eronen, eikä hän näin ollen voi kuulua mihinkään liiton alaosastona toimivaan näyttelijäyhdistykseenkään tai eläkekassaan.” (Ote liiton kirjeestä 1948) KENGÄT: Puheenjohtajien kenkiä: Mikko Hänninen Jalmari Rinne Kalevi Kahra Olli Ikonen Susanna Ringbom Puheenjohtajan nuija vuodelta 1948. Jalmari Rinne (1893–1985) Suomen Näyttelijäliiton puheenjohtaja 1936–75 ”Vuonna 1936 tuli elämääni kolme uutta asiaa: Kansallisteatteri, Suomen Näyttelijäliitto ja Ansa Ikonen. Kolme asiaa, jotka ovat kukin vaikuttaneet elämääni. Kansallisteatteri ja Näyttelijäliitto eivät eronneet toisistaan yhtenäkään päivänä, ne kulkivat rinta rinnan ja käsi kädessä. Aamupäivät olin teatterissa, iltapäivät hoidin liiton asioita, iltaisin olivat näytännöt ja taas niiden jälkeen yöllä tein liiton töitä. Ansa Ikonen on joskus lausunut: - En minä ole naimisissa Jalmari Rinteen kanssa, olen naimisissa Näyttelijäliiton kanssa.” Jalmari Rinne, 1985 Suomen Näyttelijäliiton puheenjohtajat: 1913–15 Teppo Raikas 1915–23 Teuvo Puro 1923–25 Jussi Snellman 1925–26 Otto Al’Antila 1927–30 Teuvo Puro 1931–36 Eero Kilpi 1936–75 Jalmari Rinne 1975–95 Kalevi Kahra 1996–2001 Olli Ikonen 2002–2007 Ville Sandqvist 2008– Mikko Hänninen Finlands Svenska Skådespelarförbund grundades år 1917. År 1983 anslöt sig de svenskspråkiga skådespelarna till Suomen Näyttelijäliitto, som då också blev deras intressebevakare bl.a. i frågor anslutna till kollektivatalen. Efter det har FSS fortsatt som en självständig förening och förbindelselänk mellan de svenskspråkiga skådespelarna. Ordföranden: 1917–24 Albert Nycop 1924–28 Emil Lindh 1928–45 Annie Sundman 1945–52 Runar Schauman 1952–60 Erik Österberg 1960–66 Erik Gustafsson 1966–69 Eddie Stenberg 1969–72 Nils Brandt 1972–74 Leif Wager 1974–75 Erik Österberg 1975–79 Carl Mesterton 1979–81 Nils Brandt 1981–85 Johan Simberg 1985–2003 Susanna Ringbom 2003–2007 Riko Eklundh 2007– Patrick Henriksen Annie Oakley, Liisa Tuomi (1924–1989) Fields-Berlin, Annie Mestariampuja Pukusuunnittelija Annukka Partanen Ohjaus Ritva Arvelo Helsingin Kansanteatteri 1957 Liisa Tuomi oli jo 1940-luvulla tullut tunnetuksi operettien subrettina, koomisena ja kevyesti liikkuvana päähenkilön vastavoimana. Annie mestariampuja oli Liisa Tuomen come back -rooli Helsingin Kansanteatterissa usean vuoden tauon jälkeen. ”Liisa Tuomi ampui täyden kympin.- - - Tämä kuuluisan luonnonlapsen raikas ja elinvoimainen osa sisältää paljon sellaisia uusia aineksia, joita ei entisissä salonkioperettien subrettirooleissa ole. Hänen metsäläistyttönsä groteskin rempseä olemus alussa, siihen sisältyvä liikuttavuus toisaalta, hänen selkeäjärkinen ripeytensä, muodonmuutoksensa oikea-asteisuus, aito, kirkas tunteikkuutensa ja valloittavuutensa kaikissa eri vaiheissa, eri mielentiloissa ja ilmaisuissa – se on kaikki ainutlaatuista!”(Paula Talaskivi, Ilta-Sanomat 16.12.1957) Bertha Lindberg (1882–1970) Kengät 1930-luvulta Bertha Lindberg opiskeli Svenska Teaternin oppilaskoulussa vuosina 1908–10. Hän toimi näyttelijänä useissa teattereissa mm. Svenska Teaternissa, Tampereen Teatterissa, Komedia-teatterissa, Kansan Näyttämöllä, Ida Aalberg -teatterissa sekä Turun Teatterissa. 1920-luvun lopulta lähtien hän työskenteli pääasiassa näyttämöpedagogina ja yksityisopettajana. Vuosina 1928–39 hän opetti Suomen Näyttämöopistossa näyttämöplastiikkaa ja sen jälkeen Teatterikoulussa psykologista elekieltä vuosina 1943–46. ”Sielullinen ele: Näyttelijän työssä on välttämätöntä, että koko hänen ulkoinen olemuksensa puhuu. Ei ole kysymys siitä, elehditäänkö vai eikö elehditä, vaan siitä, että ruumis on elävästi mukana, että sielullisesti oikean eleen syntysana vaikuttaa ruumiissa niin että henkis-sielullinen sisältö säteilee katsomoon. Tämä tieteellisen täsmällinen vastaavuus sielullisen ja ruumiillisen ilmaisun välillä on sitä, mitä nimitämme virheettömyydeksi näyttelijän taiteessa. Ilman sitä voi ulkonainen muotoilu johtaa täysin harhaan.” (Bertha Lindberg, 1949) Annie Mörk (1887–1959) Kengät 1930-luvulta Käytetty viimeksi Madamen roolissa Walentin Chorellin näytelmässä Madame 1950luvulla. Annie Mörk kävi Kansallisteatterin oppilaskoulun, josta hän valmistui vuonna 1912. Uransa kymmenen ensimmäisen kymmenen vuoden aikana hän esiintyi mm. ”vapaissa ryhmissä” kuten Ida Aalberg -teatterissa, Vapaalla Näyttämöllä ja Komedia-teatterissa. Hän vieraili Yhdysvalloissa sekä näyttelijänä että ohjaajana. Kiinnitettynä hän oli Tampereen Teatterissa vuosina 1914–18, Kansan Näyttämöllä vuosina 1920–28 ja Turun Teatterissa sen jälkeen 1950-luvulle saakka. "Luon mielelläni osani", puhuu Annie Mörk, "vaistomaisesti, nopeasti. Milloin ei kirjailijan ihmisestä saa ripeätä otetta, on tietysti turvauduttava tekniikkaan ja analyysiin, mutta, tekeepä mieli sanoa: kuivia niistä silloin tuppaa tulemaan. Olette ihmetellyt roolieni monia pahoja, onnettomia, julmia, rappeutuneita naisia. Kyllähän minulle ennen Strindbergin "Pelikaania" taikka Schönherrin "Naispaholaista" sanottiin: "sellainen kamala nainen". Mutta sitten jälkeenpäin tunnustettiin, että ne käsissäni menettivät kamaluuttaan. Etsin mielelläni syitä, syitä onnettomaan luonteeseen, säälin heitä, koetan lähestyä, ns. teatterikonnia en hyväksy. Ja sitten, kuulkaapa, minusta aina tuntuu, että minulla on niin paljon, niin paljon täällä sisällä, en voi sitä läheskään purkaa tavallisiin, rauhallisiin, sovinnaisiin osiin.” Annie Mörk 1932 Lyyli Erjakka (1881–1957) Paperikengät 1940-luvulta Lyyli Erjakka näytteli koko uransa ajan Tampereen Työväen Teatterissa sen perustamisesta vuodesta 1901 vuoteen 1949. Hän oli tamperelaisen teatteriyleisön suosikki. ”Jos häneltä kysytään, mistä rooleista hän eniten pitää, saa viipymättä vastaukseksi: kaikista, joskin muutamat tehtävät vaikuttavat innostuttavammin kuin toiset. Sellaisiin voidaan lukea mm. ne epälukuisat äiti-roolit, hyvät tai pahat, joita Erjakka on joutunut elävöittämään ja jotka hänen luominaan ovat unohtumattomasti painuneet katselijain sydämiin. Erikoisesti onkin hänen äiti-tehtävistään muodostunut galleria, jonka sekä laajuutta että syvyyttä on vaikea ylittää. Siihen kuuluvat Olavin äiti näytelmässä Laulu tulipunaisesta kukasta, Simsonin äiti Simson ja Delilassa, Katri Daniel Hjortissa, vanha emäntä Niskavuoren naisissa, vain muutamia mainitaksemme. Omasta puolestaan pitääkin Lyyli Erjakka juuri tällaisista voimakkaista naistyypeistä sekä rauhallisista keskustelurooleista, vaikka hänelle näyttämötyössä muutenkaan tuskin mikään inhimillinen olisi vierasta.” (Kansan Lehti 22.12.1941) Gustav III, Kyllikki Forssell (1925–) August Strindberg, Gustav III Kostymdesign Birger Kaipiainen Regi Lars G. Thelestam Svenska Teatern 1982 Pitkän teatteriuran Suomen Kansallisteatterissa vuosina 1948–92 ja Svenska Teaternissa vuosina 1981–83 tehnyt Kyllikki Forssell on teknisesti taitava ja älykäs näyttelijä. Hän on tunnettu erityisesti modernien, ristiriitojen vaivaamien, tarkasti eriteltyjen naishahmojen tulkitsijana, mutta hän on yhtä taitava luomaan historiallisia roolihenkilöitä – sekä naisia että miehiä. Edustava ja kielitaitoinen Kyllikki Forssell joutui usein tulkiksi Suomen Kansallisteatterin ulkomaanvierailuilla. Hän toimi kansainvälisissä kongresseissa myös Suomen Näyttelijäliiton tulkkina, erityisesti pohjoismaisten liittojen yhteisissä neuvotteluissa. ”Kun minulta on kysytty, mitä pidän Kustaa III:sta, olen vastannut, että kyllä minä: minulla on ihan samat halut kuin Kustaa III:lla – minäkin tykkään pojista.” Kyllikki Forssell, 2008 Rosvo-Roope, Tauno Palo (1908–1982) Elokuvan ohjaus Hannu Leminen 1949 Tauno Paloa pidetään merkittävimpänä ja suosituimpana suomalaisen teatterin ja elokuvan miestähtenä. Hänen yli 200 näyttämörooliaan ja 65 elokuvarooliaan ovat osoituksena poikkeuksellisesta monipuolisuudesta, lahjakkuudesta sekä persoonallisesta säteilyvoimasta. Vaistonvaraisena näyttelijänä hänellä oli kyky käyttää omaa minäänsä ja omaa tunnemuistiaan näyttelijäntyönsä materiaalina. Hänen karismansa välittyi yleisöön: ”Kun Tauno Palo astui näyttämölle, oli kuin valot olisi sytytetty.” Marja Korhonen (1924-) ”Suuteleminen ja rakkauskohtaukset? Tietysti tekniikan varassa! Näytteleminen ja omat yksityiset tunteet, nehän ovat kaksi eri asiaa. Minulla on aina ollut hyvin miellyttäviä vastanäyttelijöitä, olen pitänyt heistä kaikista. Ja juuri siitä syystä minun on ollut helppo eläytyä osiini. Mutta, niin kuin jo sanoin, rakastaminen näyttämöllä ja rakastaminen sen ulkopuolella ovat kaksi eri asiaa.” Tauno Palo, 1981 Albin/Zaza, Riko Eklundh (1965–) J. Herman - H. Fierstein, La cage aux Folles Pukusuunnittelija Ellen Cairns Ohjaus Georg Malvius Svenska Teatern 2008 Riko Eklundh on esiintynyt La cage aux Folles -musikaalissa ensimmäisen kerran vuonna 1992 Åbo Svenska Teaternissa. Tuolloin hänellä oli pääparin pojan rooli. Vuonna 2008 hän sai Svenska Teaternissa samassa musikaalissa pääroolin homotransvestiitti-dragtähti Albin-Zazana. ”Harvoin miesnäyttelijä saa ensin esittää poikaa ja myöhemmin urallaan samassa näytelmässä äitiä. Zazan rooli oli suuri haaste. Kun ensimmäisiä mainoskuvia otettiin, minun oli vaikea nähdä itseni dragtähtenä. Kun katsoin itseäni peilistä korsetissa ja korkkareissa, näytin isolta ja epänaiselliselta vaikka maskipuoli oli tehnyt hyvän työn, että näyttäisin juuri siltä, naiselta. Ennen harjoituskauden alkua otin korkkarit kotiin ja treenasin niillä kävelemistä. Minulla on tapana kävellä voimakkaasti kantapää edellä ja nyt piti kävellä päkiällä enemmän kuin normaalisti. Minulla on sitä paitsi harvinaisen leveät jalat ja niiden tunkeminen naismallisiin kenkiin oli alussa tuskallista. Kun esitys oli pyörinyt kymmeniä kertoja alkoi jalka tottua niihin. Silti ei tullut suurta halua jatkaa korkokengissä kävelemistä kotona. Viihdyn ihan hyvin miehenä, miesten kengissä, miehen kanssa.” Riko Eklundh, 2013 Hlestakov, Heidi Herala (1960–) Reviisori, Nikolai Gogol Pukusuunnittelija, Riina Ahonen Ohjaus, Raija-Sinikka Rantala Helsingin Kaupunginteatteri, 1992 Reviisori Helsingin Kaupunginteatterissa toteutettiin naisnäyttelijöillä. Hlestakov oli Heidi Heralan ”sisääntulorooli” – tätä nimitystä on käytetty taloon tulevan uuden näyttelijän ensimmäisestä roolista. ”Kuluneilla miesten spittareilla pystyin tekemään hurjia rapuista putoamisia ja sivukaatumisia suorin jaloin. Koin kengät vähän vallattomiksi ja samalla aika liikuttaviksi kuluneisuudessaan. Mikäli ne olisivat hajonneet, olisi olo ollut outo ja vajavainen.” Heidi Herala, 2013 Amalia Oljander, Ritva Valkama (1932–) Maria Jotuni, Miehen kylkiluu Pukusuunnittelija Oiva Toikka Ohjaus Väinö Lahti Helsingin Kaupunginteatteri 1982 Ritva Valkama on näytellyt uransa aikana Tampereen Teatterissa, Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, Lilla Teaternissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa. ”Koomikko-sana on minulle kunniamaininta. Mielelläni minä olen koomikko. Kaikki niin sanotut vakavat näyttelijät, tragedia-näyttelijät, eivät välttämättä pysty näyttelemään komiikkaa. Väitän, ja monet koomikot väittävät, ja se on totuus, että koomikot pystyvät kyllä näyttelemään vakavia rooleja – jos kohdalle sattuu.” Ritva Valkama, HS 11.10.2000 ”Nauru voi syntyä esimerkiksi tietystä tavasta, jolla sanoo repliikin. Minulle näyttelijänä koomisuus lähtee aina tekstistä. Sen täytyy olla siellä jossain muodossa, sitä ei voi tuoda ulkopuolelta. En osaa törmäillä ennen kuin minulla on teksti. Komiikka lähtee musikaalisuudesta, rytmitajusta, ajoituksesta. Toisaalta minun on helppo nähdä asiat hauskoina.” Ritva Valkama, 2002 Rouva Higgins, Sylvi Salonen (1920–2003) Alan Lerner, My Fair Lady Pukusuunnittelija Liisi Tandefelt Ohjaus Gordon Marsh Tampereen Työväen Teatteri 1964 Sylvi Salosen ura oli monipuolinen. Nuorena hän esiintyi paljon operettien primadonnarooleissa. Myöhemmin hän sai näytellä diivoja ja muita voimakkaita naisrooleja. Toisaalta hän pystyi myös tulkitsemaan reheviä kansannaisia, pirteitä komedienneja ja sensuelleja ilotyttöjä. Eino Salmelaisen mukaan Sylvi Salonen oli näyttelijänä tarkkavaistoinen ja hänen näyttämöllinen tajunsa auttoi häntä tuomaan ja löytämään sisällön myös roolihenkilöille, jotka eivät olleet hänelle läheisiä. Sylvi Salosta rouva Higginsinä luonnehdittiin mm: - osuva - hurmaavan huumorintajuinen - ladylike - upea - elegantti - tyylikäs - viisaasti hymyävä (Hämeen Yhteistyö, Kansan Lehti, Hämeen Sanomat, Uusi Suomi, Lalli, Kansan Uutiset) Kustaa III, Lasse Pöysti (1927–) Roger Peyrefitte, Lumiprinssi Pukusuunnittelija Mago Ohjaus Lasse Pöysti Tampereen Työväen Teatteri 1979 Lasse Pöysti on luonut ”lapsitähteydestään” lähtien huomattavan teatteri- ja elokuvauran. Hän on toiminut isoissa ja pienissä teattereissa näyttelijänä, ohjaajana ja teatterinjohtajana sekä Suomessa että Ruotsissa. Lumiprinssi on hänen johtajakaudeltaan Tampereen Työväen Teatterissa vuosina 1974–81. ”Tampereen kaupunki täytti 200 vuotta. Sen kunniaksi suomensin ja ohjasin Peyrefitten näytelmän Lumiprinssi. Teksti ei ollut erikoinen, eikä sen esittämiseen ilman juhlia ja kuningasta olisi ollut aihetta. Mutta kaupunkia oli syytä mielistellä, sen ymmärsi jokainen. Runsaalla pyyhkimisellä tekstistä sai jotenkin toimivan. Se kertoi Tampereen perustajan Kustaa III:n pojasta ja hovin intrigeistä. Näyttelin kuninkaan. Esitys oli sellainen puolilämmin ja myös ansaitsi sellaisen vastaanoton.” Lasse Pöysti: Lainatakki, 1992 ”Lasse Pöystin tulkinnalla ei tuntunut olevan maallisia rajoja ja siksi se nujersi tai peitti muut alleen.” Etelä-Saimaa, 12.9.1979 Sadunkertoja, Kirsi Nurminen (1956 – ) Suomalainen kansansatu, Hiiri morsiamena Pukusuunnittelu työryhmä Nuket Anna-Liisa Takala Ohjaus Mansi Stycz Teatteri Mukamas 1990–1995 Hiiri morsiamena -esitys kiersi päiväkodeissa ja kouluissa eri puolella Suomea sekä vieraili mm. Tšekeissä, Virossa ja Venäjällä. Se otettiin uudelleen ohjelmistoon vuonna 2009 Teatteri Mukamaksen 30-vuotisjuhlanäytelmäksi. Yhteensä esityksiä kertyi 574. Kengät olivat aluksi tavalliset käyttökengät, mutta harjoituksissa toisesta kengästä tuli vahingossa roolihenkilö:”Esityksessä oli kohtaus, jossa mies tulee sillalla vastaan morsianta kuskaavaa hiirivaljakkoa ja potkaisee sen jokeen. Mieshahmoa ei vielä oltu suunniteltu, joten nappasin oikean jalan kengän ja laitoin sen sillalle sanomaan repliikkinsä ja työntämään hiiret vaunuineen päivineen virtaan.” Kirsi Nurminen, 2013 Pertinax Surly, Juha-Pekka Mikkola (1975–) Ben Jonson, Alkemisti Pukusuunnittelija Jaana Kurttila Ohjaus Fiikka Forsman Turun Kaupunginteatteri 2007 Pertinax Surly oli peluri, joka naamioitui höppänäksi ukoksi. Jalassaan hänellä oli Reino-tohvelit. ”Treenatessamme tappelukohtausta heittoineen ja kaatoineen huomasin, että tavalliset Reinot eivät antaneet mitään tukea tai pitoa. Ulkoasustani en kuitenkaan halunnut luopua. Niinpä omat vanhat lenkkitossuni tuunattiin stunt-kengiksi. Aina ennen tappelukohtausta vaihdoin oikeat tohvelit täpäkämpiin stunt-Reinoihin.” JukkaPekka Mikkola, 2013 Tuunatut Reinot ovat olleet Juha-Pekka Mikkolan käytössä Alkemistin jälkeen mm. Fosforinhohtoinen lurjus -esityksen ulkoilmaversioissa, joka on Näyttelijäliiton 100vuotisjuhlakiertuenäytelmä. Juha-Pekka Mikkola on toiminut Näyttelijäliiton toisena varapuheenjohtajana vuodesta 2012 sekä näyttelijöiden täydennyskoulutuksesta huolehtivan Ilmaisuverstaan puheenjohtajana vuodesta 2013. Rouva Smith, Krista Putkonen-Örn (1970–) Eugéne Ionesco, Kalju laulajatar Pukusuunnittelija Susanna Suurla Ohjaus Koen De Sutter Espoon Teatteri 2011 Esityksessä näyttelijöiden asut näyttivät takaapäin samalta kuin edestä. Näyttelijät joutuivat liikkumaan takaperin – ikään kuin kuitenkin kävelisivät etuperin. Puvun lisäksi vartalon, kasvojen ja kenkien piti olla molempiin suuntiin samanlaiset. ”Kun kuljin eteenpäin, kengän takaosa ei häirinnyt yhtään, mutta taaksepäin kävellessä (eli roolini liikkui eteenpäin) oli oltava tarkkana, ettei kärki jää toisen alle. Kerran kaaduin esityksessä. Kaatumisesta teki hupaisan se, että illuusioon kaksinaamaisuudesta liittyi takaraivolleni kiinnitetty kasvojeni kaksoiskappale. Kun kaaduin oikealle selälleni, tuiskahdin siis roolihenkilöni toiselle naamalle.” Krista Putkonen-Örn, 2013 Krista Putkonen-Örn on vuodesta 2011 toiminut Näyttelijäliiton ensimmäisenä varapuheenjohtajana. Macbeth, Veikko Sinisalo (1926–2003) William Shakespeare, Macbeth Pukusuunnittelija Liisi Tandefelt Ohjaus Eugen Terttula Tampereen Työväen Teatteri 1964 Veikko Sinisalo oli sekä näyttelijä että lausuntataiteilija. Hän teki pitkän uran Tampereen Työväen Teatterissa vuosina 1950–89 lukuun ottamatta lyhyitä jaksoja Helsingin Kaupunginteatterissa vuosina 1967–69 ja 1980–85, jolloin hän oli freelancer. ”Minulla oli aikaa lukea ja tutustua kaikkeen, mitä asiaa koskevaa käsiini sain. Lukeminen selvensi asioita, mutta eniten minulla on ollut työssä apua näyttelijälausujan koulutuksestani, saumattomasta yhteistyöstä ohjaajan kanssa ja käynnistäni Auschwitzin keskitysleirillä, joka osoitti Macbethin ongelman elävän yhteyden aikamme ja lähimenneisyyden tapahtumiin. Erityisen hyvä asia on ollut myös pitkä harjoitusaika, joka ei minusta ole käynyt raskaaksi, sillä en ole mikään nokkela älynäyttelijä, tarvitsen aikaa roolin kypsyttämiseen.” Veikko Sinisalo, 1964 Eeva-Kaarina Volanen (1921–1999) Aale Tynnin ja P. Mustapään runoja, Läkkiseppä ja Rosvon tytär Ohjaus Väinö Lahti Teatteri Avoimet Ovet 1999 Eeva-Kaarina Volanen aloitti näyttelijänuransa Kuusankosken Kansannäyttämöllä 1941. Jatkosodan aikana hän näytteli Aunuksen rintamateatterissa. Suomen Kansallisteatteriin hänet kiinnitettiin 1945 ingenue-tyyppiseksi tyttöroolien esittäjäksi. Pitkän uransa aikana hän kuitenkin osoittautui poikkeuksellisen laaja-alaiseksi taiteilijaksi näyttämöllä, elokuvissa, lausuntataiteessa sekä opettajana. ”Jos kuvittelee, että kaikki hänen esittämänsä roolihenkilöt saapuisivat Kansallisen suuren puolen katsomoon, niin jokaisella tuolilla istuisi yksi Eeva-Kaarina roolipuvussa.” (Sakari Puurunen, ohjaaja ja Eeva-Kaarina Volasen aviomies) ”Myönnän olevani Volanen-fani, mutta miksi? Siksi, että hän ottaa kuulijan mukaansa eikä ohita. Tunsin olevani etuoikeutettu, aivan erityisen onnellinen siitä, että sain olla mukana.” (Kristiina Markkanen, HS 1999) Marina, Marjukka Halttunen (1942–) Kirsti Wallasvaara (1942–) Tuire Salenius (1950–) Eeva-Liisa Manner, Poltettu oranssi Pukusuunnittelija Katri Naukkarinen Ohjaus Lisbeth Landefort Tampereen Työväen Teatteri 1969 Poltettua oranssia esitettiinTyöväenteatterin Kellariteatterissa yhdeksän esityskautta vuosina 1969–78. Esityksiä oli yhteensä 238. Jos näytelmää esitetään useita vuosia peräkkäin, saattavat näyttelijät vaihtua. Syynä voi olla esimerkiksi se, että näyttelijä kiinnitetään toiseen teatteriin. Poltettu oranssi -esityksessä Marinan rooli paikattiin kaksi kertaa eli sen näytteli kolme eri henkilöä: Marjukka Halttunen 1969–70, Kirsti Wallasvaara 1970–75 ja Tuire Salenius 1976–78. He kirjaimellisesti hyppäsivät edeltäjänsä kenkiin. ”Jos Marjukka Halttusen hallitseva piirre Marinana oli aikanaan herkkyys ja siihen yllättäen yhtynyt sisäinen voima, Kirsti Wallasvaaran ujous ja tiukka eristyminen, niin Tuire Saleniuksen tulkintaa leimasi virkeä älyllisyys sekä fyysinen että psyykkinen terveyden vaikutelma: älykäs, terve tyttö joutuu henkisiin vaikeuksiin ja sortuu niihin.” (Olavi Veistäjä, Aamulehti 25.1.1976) Marina Verani, Maj-Britt Heljo (1926–) Aldo de Benedetti, Tulipunaruusut Pukusuunnittelija Seppo Nurmimaa Ohjaus Seppo Wallin Kiertue-esitys 1973–75 Maj-Britt Heljo aloitti uransa Kotkan Maakunta-teatterissa vuosina 1944–50. Sen jälkeen hän näytteli neljä vuotta pääasiassa elokuvissa. Radioteatterissa hän näytteli vuosina 1954–61 ja televisioteatterissa vuosina 1961–67. Hän jäi freelanceriksi vuonna 1967, jonka jälkeen hän teki televisiossa paljon sketsiviihdettä ja useita kiertue- ja ravintolaesityksiä yhdessä näyttelijä Kalle Juurelan kanssa. Kiertueella puvuista ja tarpeistosta huolehtivat näyttelijät itse. Tulipunaruusujen tarpeistolistasta löytyy mm. tarkat ohjeet piirroksineen kukista: ”12 ruusua nipussa ja 12 irrallista ruusua, jossa 3 varsista irrotettavaa kukkaa, jotka on teipillä merkitty. Vaalea muaree rusettinauha, jossa rautalanka, sillä sidotaan kaikki 24 ruusua yhteen. Iso vihreä maljakko, ruusuille.” Esityksen tarpeistolista Vladimir, Esko Salminen (1940–) Samuel Beckett, Godota odottaessa Pukusuunnittelija Anna Sinkkonen Ohjaus Arto af Hällström Suomen Kansallisteatteri 2011 Esko Salminen nousi jo 1960-luvun alussa nuoren näyttelijäpolven kärkeen Suomen Kansallisteatterissa tehtyjen roolien ja elokuvien ansiosta. Hän on klassisten, suuria tunteita vaativien roolien esittäjä. Ei saa myöskään unohtaa hänen taitojaan komedioissa ja älykästä, nopeaa replikointia vaativissa tehtävissä. Hän on karismaattinen ja itseään säästämätön näyttelijä. Hän on tehnyt myös huomattavia ja monipuolisia elokuvarooleja. Esko Salminen on saanut työstään monia palkintoja mm. Gösta Ekman -palkinnon 1965, Ida Aalberg -palkinnon 1986, Pro Finlandia -mitalin 1992, Näyttämötaiteen Suomi-palkinnon 1997. Suomen Näyttelijäliiton hallitus päätti kokouksessaan 24.10.2010 myöntää Esko Salmiselle kaikkien aikojen ensimmäisen Ylinäyttelijän arvon. Liitto luovutti Ylinäyttelijän merkin Salmiselle hänen 50Vuotistaiteilijajuhlassaan Kansallisteatterissa. Theseus, Antti Seppä (1947–) William Shakespeare, Kesäyön uni Pukusuunnittelija Riina Ahonen Ohjaus Kari Väänänen Tampereen Työväen Teatteri 2002 Näyttelijälle on aina yllätys, miten yleisö reagoi. Joskus se hengittää samaan tahtiin, joskus taas ei. Aamulehden yleisönosasto 30.3.2002: ”Shakespearen hieno, aistikas ja kujeileva rakkaushuvittelu oli kylmästi ja yksiviivaisesti raiskattu avoimen seksistiseksi, melkein pornografiseksi vilauttelufarssiksi, jota siivittivät mauttomat kaksimielisyydet ja alapään sutkaukset.- Kai katsojahalveksunnalta edes jotain rajaa voi vaatia.” Näyttelijän vastaus: ”Jos me haamut loukkaamme, Meille anteeks suokaatte. Soimata meit’ ette saa. Toiste näätte parempaa. Jos nyt moitteest’ ansiotta Pääsemme, niin toden totta Vasta teemme paremmin, - - -” (William Shakespeare: Kesäyön unelma, V:2, suom. P.Cajander) Kuningatar Marguerite, Tarja Siimes (1957–) Eugéne Ionesco, Kuningas kuolee Pukusuunnittelu työryhmä Ohjaus Andrei Tsumak Malmitalo, Helsinki 1996 Freelance-näyttelijät työskentelevät välillä pienissä lainsuojattomissa ryhmissä, jotka eivät saa valtionavustusta, tai yksittäisissä tuotannoissa. Palkka saattaa jäädä alle työehtosopimuksessa määritellyn minimin ja jos apuraha-anomuskaan ei tuota tulosta voivat palkkiona olla pelkät kengät. ”Halusin tukevat kengät, koska kuningatar seisoo näyttämöllä koko esityksen ajan. Samaisessa roolissa oli Ella Eronen ottanut torkut kuninkaan posottaessa pitkää monologiaan; varmistin jalkinevalinnallani, että pysyn pystyssä, jos minulle kävisi ellat – ei käynyt! Yleisö ei koskaan meitä löytänyt. Kerran kollega matkusti Jyväskylästä varta vasten katsomaan, mutta esitys peruutettiin, koska katsojia oli vähemmän kuin stagella henkilöitä. Palkkamme määräytyi lipputulojen mukaan ja jäi pieneksi. Kengät sain muistoksi, joten esiinnyin siis kenkäpalkalla. Mutta lisäliksana on mukava muisto: jos jalat voivat hyvin, vaikeakin teksti pysyy päässä ja ajatus kirkkaana.” Tarja Siimes, 2013 Truffaldino, Tero Jartti (1962–) Carlo Goldoni, Kahden herran palvelija Ohjaus ja pukusuunnittelu Jouko Turkka Teatterikorkeakoulu 1984 Roolin asuun kuului lisäksi housuina toiminut harmaa villapaita ja vyölle kiinnitetty wc-harja. Hahmosta tuli lihava, savoa viäntävä helppoheikki, joka oli kenen tahansa ostettavissa ja kaikkien nautintojen vietävissä. ”Olisi ratkaistava se lapsellisuus ja teeskentely mikä syntyy siitä, että oppilaat ja opettajat tekevät samaa työtä, mutta oppilaat saavat siitä velkaa ja opettajat palkkaa. Tästä seuraa se ilmiö, että kun oppilaat osaavat opettajansa ulkoa, he tahtovat uuden opettajan. On nähtävä lopulta, ettei taideopiskelu voi olla tunteja ja välitunteja vaan elämänprosessia ja mahdollisimman varhaista ammattilaisuutta.” (Jouko Turkka: Korkeakoulutieto 3/1985) Siivooja Tyyne, Helena Ryti (1957–) Käsikirjoitus Helena Ryti Teatterimuseo 2001– Soveltava teatteri on avannut uusia työkenttiä freelancenäyttelijöille. Teatteria viedään eri yhteisöihin yleisön luo. Soveltavaa teatteria tehdään mm. museoissa, sosiaali- ja terveysaloilla, tutkimuksissa, työyhteisöissä, vankiloissa ja sitä käytetään teattereiden yleisötyössä. Tyyne on roolihahmo, joka on ollut siivoojana eri teattereissa jo vuodesta 1827. Hänellä on vankka kokemus suomalaisen teatterin alkuvaiheista, josta hän kertoo kuljettaessaan yleisöä läpi näyttelyn. ”Joskus voi käydä niin, että näyttelijä vetää maton itsensä alta. Tyynelle tuli ryhmä, jolle oli ilmoitettu ainoastaan se, että heille esiintyy Helena Ryti -niminen näyttelijä. Tyyne on komentelevainen henkilö, joka tietää paikkansa ja ilmaisee närkästyksensä aina kun on siivoustyön lomassa lähdettävä opastamaan. Tällä keikalla Tyyne sitten haukkui ja moitti perinpohjaisesti Helena Rytin, koska tämä ei ollut tullut paikalle. Kierroksen jälkeen muutama osallistuja kävi kysymässä henkilökunnalta, mikä ihmeen näyttelijä se Ryti on kun ei saavu sovitulle keikalle…” Helena Ryti, 2013 Helena Ryti on Näyttelijäliiton soveltavan teatterin valiokunnan puheenjohtaja vuodesta 2010 lähtien. Alonso, Hannu Müller (1951 –) William Shakespeare, Myrsky Pukusuunnittelija Taru Liipola Ohjaus Claude Naville Porin Teatteri 1993 Hannu Müller on ollut näyttelijänä Rauman Kaupunginteatterissa vuosina 1979–83, Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuosina 1983–87 ja Porin Teatterissa vuodesta 1987 lähtien. Hän on toiminut kaikkien näiden teattereiden luottamusmiehenä. Porin Teatterin näyttelijäyhdistystä hän on edustanut tässä tehtävässä vuodesta 1989 lähtien. Luottamusmies valvoo teatterityöehtosopimuksen noudattamista, työnantajan ja näyttelijän välillä syntyvien erimielisyyksien oikeudenmukaista selvittämistä sekä työrauhan säilyttämistä. Luottamusmies edustaa myös vierailevia näyttelijöitä. Ääninäyttelijä, Markus Bäckman (1966–) ”Istuin erään dubbausstudion taukotilassa Toisen, käynnissä olevan session ohjaaja tuli paikalle käsiään väännellen. Oli ongelma. Maankuulu laulajastara äänitti studiossa laulua, ja kaikki sujui kuin unelma, yhtä pientä pirullista seikkaa lukuun ottamatta: kertosäkeessä – jota veivattiin laulussa useampaan otteeseen – esiintyi kahdesti tavu ”di”, joka sijoittui korkeudelle, joka ei laulajalta juuri tuolla vokaalilla taittunut. Se ei ollut liian korkea eikä liian matala, mutta se vain kuulosti kamalalta. Ohjaaja pyysi voisinko tulla paikkaamaan kertosäkeisiin pelkät ”di”-tavut. Uskoin selviytyväni ja rykäisin pystyyn. Ohjaaja toppuutteli, pitäisi toimia hienotunteisesti – iso stara oli varta vasten hommaan pyydetty. Ohjaaja päätti ehdottaa staralle kahvipaussia. Ohitimme toisemme käytävällä, minä kavalasti koppiin ja stara juonesta tietämättömänä tauolle. Lauloin osuuteni, kuusi ”di”-tavua ja niin siitä sitten laulu tuli. Ehdotin ohjaajalle, koska laulusta näin kätevästi olikin tullut duetto, että nimeni lisättäisiin loppukrediitteihin staran rinnalle, vähän niin kuin Matti ja Teppo. Ohjaaja hymähti kuivasti ja kiitti avusta.” Markus Backman, 2013 Hilkka Eklund (1945–2013) Suomen Sosialidemokraatin teatterikriitikko vuodesta 1968 1990-luvulle. Teatterilehden artikkelitoimittajana 1990-luvulta lähtien Hilkka Eklund taisteli 1970-luvulla näkyvästi sen puolesta, että teatteriarvostelijalla on oikeus ja velvollisuus tarkastella esityksiä maailmankatsomuksensa kautta. Hänellä se oli marxilainen. ”Vieläkun joku ottaisi huomioon, että hyväksi kriitikoksi tullaan vain kirjoittamalla kritiikkejä, ei vessassa teorioita lukemalla. Yhtä vähän kuin hyväksi teatterintekijäksi tullaan yhteisön ulkopuolella.” Hilkka Eklund, 2004 Annikki Vartia (1921–1999) Kauppalehden teatteritoimittaja ja kriitikko vuosina 1954–77 ”Jos tekijä on pystynyt luomaan näyttämölle eläviä ja uskottavia ihmisiä, painuu katsojan mieleen heidän kauttaan myös ilmaistu asia, olipa kokonaisuus sitten musta tai valkea. Näytelmällä on silloin mahdollisuuksia säilyä kipeimmän ajankohtaisuutensa yli, ei niinkään asiansa, sanomansa kuin kuvauksensa tai ilmaisunsa taiteen voimalla.” Annikki Vartia, Kauppalehti 1968 Vuosina 1968–69 nuoret teatterintekijät perustivat ns. Oltermannin opposition. Se kritisoi mm. Näyttelijäliiton hallituksen ikärakennetta, suhtautumista vapaisiin näyttelijöihin ja ajoi puheenjohtaja Rinteen vaihtamista Eero Melasniemeen. Annikki Vartia kommentoi tätä asiaa: ”Uudistukset ovat toki monesti hyväksi, mutta missä laajuudessa tietänevät vain näyttelijäliiton omat jäsenet. Täytyy ulkopuolisena toivoa demokratian harjoitusprosessia niin ankaraksi, että Suomen Arvostelijain Liitto ja näyttelijöiden työnantajapuolikin siitä hieman hyötyisivät ja piristyisivät ajamaan jäsentensä etuja yhtä hyvällä menestyksellä – ja tasa-arvoisiksi – kuin nykyinen, harmittavan ylivoimainen Näyttelijäliitto!” Annikki Vartia, Kauppalehti 1969 PUVUT: Villapaita Veikko Sinisalo (1926–2003) Suomi 50 – runoja ja lauluja Ohjaus Raimo Manninen Kiertue-esitys, ensi-ilta Tampereella 15.10.1967 Suomi 50 oli Veikko Sinisalon neljäs lausuntailta. Ohjelman suunnittelun lähtökohtana oli Viljo Kajavan runokokoelma Tampereen runot. ”Koska ohjelman rakenne poikkesi huomattavasti tavanomaisista lausuntailloista, oli luovuttava myös sekä runonlausunnan kaavoista että frakista. Veikko puettiin siniseen jussinpaitaan ja saappaisiin. Asu oli vertauskuva Pohjalaisten Jussin vapaudenrakkaudesta, mutta yhtälailla siinä oli alikersantti Lahtisen yrmy velvollisuudentunto ja pohjoisten metsien villi romantiikka. Se oli erittäin onnistunut roolipuku draamassa, jossa näyttelijä joutui vaihtamaan aatetta ja ideologiaa tiuhaan tahtiin. Se oli yhtä aikaa neutraali ja kantaaottava, todellinen Suomen kansan roolipuku.” (K. Kalemaa: Sinisalon Veikko – suomalainen näyttelijä, 1986) Puvut sisäänkäynnin yläpuolella Pukusuunnittelija Liisi Tandefelt (1936–) Carlo Goldoni: Kauniin kesän seikkailu Vittoria, Marjukka Halttunen Giacinta, Tea Ista Ohjaus Jack Witikka, Suomen Kansallisteatteri 1975 Vuonna 1963 Liisi Tandefelt kiinnitettiin Tampereen Työväen Teatteriin näyttelijäpukusuunnittelijaksi. Pukusuunnittelija nimikettä käytettiin tuolloin ensimmäistä kertaa. ”Ensimmäiseen sopimukseeni kirjattiin näyttelemisen lisäksi kuusi pukusuunnittelua ja kaksi näyttämön sisäkuvaa vuodessa. Sanoin, etten ole lavastaja, mutta se ei auttanut. – Olet sisustusarkkitehti ja sehän on sama! En myöskään tajunnut mitä kuusi puvustusta tarkoitti. Suostuin kunhan vain pääsin Salmelaisen teatteriin.” (Liisi Tandefelt, 2006) VITRIINIT: Vitriini 1 Tikari Charlotte Corday, Kyllikki Forssell (1925–) Peter Weiss: Marat’n kuolema Ohjaus Ralf Långbacka Suomen Kansallisteatteri 1965 Kahleet Johanna, Emmi Jurkka (1899–1990) Bernard Shaw: Pyhä Johanna Ohjaus Eino Jurkka Viipurin Näyttämö 1925 ”Pyhän Johannan nimiosa oli Emmi Jurkan varhaisimpia suuria voittoja. Jeanne d’Arc lähtee taisteluunsa hallitsemalla ympäristöään ylimaallisella tietoudellaan, joka kohottaa hänet mystilliseen pyhimyskehään. Emmi Jurkan inspiratiovaraisessa antaumuksessa on juuri tuota varmuutta, syvää yhteyttä avaruuksien rytmiin, joka teki tästä maalaistytöstä ratkaisevasti pyhimyksen.” Näyttämörahoja (I. Lahti: Teatteri ja näyttelijä, 1937) Vitriini 2 Laakeriseppele Jalmari Rinne (1893–1985) Näyttelijäliiton 13.10.1978 lahjoittama laakeriseppele puheenjohtajalleen (1936 – 1975). Nauhat Näyttelijäliiton onnittelut laulajatar Greta von Haartmanille (1889–1948) hänen 25vuotistaiteilijajuhlassaan. Jussi-patsas Ensimmäisen naispääosa-Jussin vuonna 1944 sai Ansa Ikonen (1913–1989) roolistaan Anna Ringars elokuvassa Vaivaisukon morsian. Elokuvan ohjasi T.J. Särkkä. ”Jussi-palkinto oli minulle todellinen ilo ja suuri ylpeyden aihe. Olin saanut sen osasta, joka oli vaikea, hieno ja erikoinen. Tuntui siltä, että palkinto oli kiitos myös koko siihenastisesta työstä. Se teki nöyräksi.” (Ansa Ikonen, 1980) Vitriini 3 Peruukki, piippu ja silmälasit Neiti/herra Kaino Itkonen, Ansa Ikonen (1913–1989) Mika Waltari: Rakas Lurjus Kiertue seitsemänä kesänä alkaen v:sta 1947 Suomen Kansallisteatteri 1954 Elokuva ohjaus T.J. Särkkä 1955 Edvin Laine tilasi 1947 Waltarilta kiertuenäytelmän Ansa Ikoselle, Joel Rinteelle ja itselleen: ”Tee meille näytelmä, jossa on vain kolme henkilöä, koska Jopin autoon ei mahdu enempää. Ansalla voisi olla kaksoisrooli, niin saataisiin enemmän osia.” Maskeerauslaatikko Leif Wager (1922–2002) Laatikko on ollut näyttelijöiden käytössä 1800-luvun puolivälistä lähtien. Wager sai laatikon näyttelijä Erik Frölingiltä (1894–1974). (T. Saarikoski: Tähtiaika, 1980) Seinävitriini 1 Ihailijakirjeitä Eeva-Kaarina Volaselle (1921–1999), Hilda Pihlajamäelle (1866–1951), Aapo Pihlaja-mäelle (1861–1956) ja Axel Ahlbergille (1855–1927). Ihailijan lahjoittama pehmolelu Svenska Teaternissa vuonna 1994 esitetyn Hype musikaalin esiintyjille. Minna Canthin Anna Liisan (1895) alkuperäinen käsikirjoitus. Aarne Leppäsen iskuplari Kauppiaan rooliin näytelmään Anna Liisa. Teppo Raikkaan iskuplari vuodelta 1915 Pierricin rooliin näytelmään Paul ja Jeanne Ferrierin näytelmään Sovitus. Seinävitriini 2 Työehtosopimuksia eri vuosilta. Sota-ajan asiakirjoja. Tuntemattoman näyttelijän laakeriseppele. Jalmari Rinteen (1893–1885) kunniamerkkejä, Suomen Näyttelijäliitolta, Lahden kaupunginteatterilta ja muistomitali osallistumisesta viihdytyskiertueelle. Aili Somersalmen (1891–1962) pukuavustusanomuskirje Kansallisteatterin johtokunnalle.
© Copyright 2024