NÄYTTELIJÄN KENGISSÄ

NÄYTTELIJÄN KENGISSÄ
Näyttely, tapahtuma- ja työpajatila Teatterimuseossa 22.8.2013–1.6.2014
Näyttelytekstit
SUOMEN NÄYTTELIJÄLIITTO – FINLANDS SKÅDESPELARFÖRBUND RY.
Toukokuussa 1913 liitossa oli 28 jäsentä ja jo saman vuoden lopussa 72 jäsentä.
Perustavassa kokouksessa liiton ensimmäiseksi kunniajäseneksi kutsuttiin Ida
Aalberg.
Nyt liiton jäsenmäärä on 1796, joista varsinaisia jäseniä 1671, määräaikaisia
koejäseniä 32 ja opiskelijajäseniä 93. Vakinaisella kiinnityksellä teattereissa ja
oopperassa näyttelijänä, tanssijana tai laulajana toimii 493 jäsentä, freelancerina tai
muussa työsuhteessa 721, eläkkeellä 449 ja ulkomailla 40 jäsentä. Ruotsinkielisiä on
232. Jäsenistä kunniajäseniä on 14 ja ansioituneita jäseniä 18. Ulkopuolisia
ystävyys- ja kunniajäseniä on kotimaassa 25 ja ulkomailla 14.
KIINNITETYN NÄYTTELIJÄN SOPIMUKSET
Aikaisemmin, ennen kuin ensimmäinen työehtosopimus tuli voimaan vuonna 1954,
näyttelijät tekivät yksivuotisen välikirjan teatterin kanssa. Sen jälkeen välikirjat
muuttuivat kaksivuotisiksi. Vuonna 1984 neuvoteltiin teatterisopimukseen
työsuhdeturva. Työnantaja saattoi irtisanoa tämän ns. ”hautakivisopimuksen”
ainoastaan työsopimuslain irtisanomisperusteilla tai näyttelijän ammattitaidon
puutteen vuoksi.
Vieraileville näyttelijöille oli vuosina 1969–2002 käytössä oma sopimusmalli. Jossa
roolit luokiteltiin A-, B-, ja C-rooleihin. C-rooli oli harjoitus- ja näytöskohtainen
peruspalkka. Roolin suuruus määritteli siihen joko B- tai A-lisän. Nykyisin
sopimuksessa rooli luokitellaan A- tai B-tehtäväksi.
Näyttelijöiden keskipalkat vuonna 2012 olivat naisilla 2.898,7 €/kk, miehillä 2.972,74
€/kk.
(TINFO marraskuu 2012)
TYÖAIKA
Vielä 1950-luvun alussa teatteriin kiinnitetyillä näyttelijöillä ei ollut yhtään
vapaapäivää viikossa. Ensimmäiseen työehtosopimukseen, vuonna 1954, kirjattiin
viikoittainen vapaapäivä. Työpäivän pituudeksi määriteltiin 8 tuntia, joka jakautui
kahdeksi neljän tunnin jaksoksi. Näyttelijän vuosiloma kesti kaksi kuukautta.
Nykyisin näyttelijän säännöllinen työaika on enintään 7,5 tuntia päivässä ja se
jakautuu kahteen työjaksoon siten, että yksi työjakso on enintään neljä tuntia. Näy-
täntövuoden aikana on 111 vapaapäivää sekä vuosiloma (30 tai 36 päivää). Koska
kiinnitetty näyttelijä tekee kuusipäiväistä työviikkoa, esityskauden aikana käyttämättä
jääneet vapaapäivät siirtyvät kesään vuosiloman yhteyteen.
VANHUUDENTURVA
Näyttelijäliitolla on perustamisestaan lähtien ollut yhtenä päämääränään turvata
jäsentensä vanhuus sekä suoda heille kunnialliset hautajaiset. Rahastoja ja säätiöitä
perustettiin runsaasti: Hautausapurenkaan toiminta käynnistyi 1920, Eläkelaitoksen
1932, Mimmi Lähteenojan sairausapukassan 1937 ja Näyttämöväen
vanhuudenturvarahaston 1943.
Vuonna 1949 perustettiin Näyttelijöiden Vanhuudenkotisäätiö, jolle rahaa kerättiin
teattereiden näyttelijäyhdistysten ja säätiön naistoimikunnan voimin. Järjestettiin
arpajaisia, tanssiaisia, maksullisia kahvikutsuja, jalkapallo-otteluita, myytiin
ilmapalloja. ”Rouvakomitean” aktiivi, näyttelijä Hilja Jorma piti käyttäytymiskursseja
säätiön hyväksi. Rahankeruu tuotti tulosta ja näyttelijöiden vanhuudenkoti Thalian
torppa valmistui Munkkiniemeen 1958. Nyt eläkeasuntoja on Thalian torpan lisäksi
Thalian rinteessä sekä Villa Wiolassa Tampereella. Ja lisää on tulossa!
PUKUPAKKO
Näyttelijän välikirjassa oli pykälä, jossa hänet velvoitettiin omalla kustannuksellaan
hankkimaan itselleen ”kaikki näyttämöllä tarpeelliset siviilivaatteet sekä mitä muuta
osan laadun mukaan täydelliseen vaatetukseen kuuluu”. Pukuja teetettiin velaksi ja
kesäkiertueiden tuotoilla maksettiin velkoja pois. Varsinkin naiset, jotka näyttelivät
paljon salonkinäytelmissä, opereteissa ja moderneissa pukukappaleissa, joutuivat
ostamaan tai teettämään jokaiseen uuteen näytelmään esiintymispukunsa.
Näyttelijäliiton hallitus laati vuodesta 1919 lähtien vuosittain veroviranomaiselle
kirjelmän, jossa pyydettiin verovähennysoikeutta, koska näyttelijät joutuivat
maksamaan osan roolipuvuistaan itse. Työehtosopimuksesta tämä nk. pukupakko
poistettiin vasta 1975.
PRIKANKANTOROOLIT
Ennen halpoja monistamistapoja näytelmien käsikirjoitukset eli plarit kirjoitettiin käsin.
Kun esitystä alettiin harjoitella, jokainen näyttelijä sai käteensä roolivihon, jossa oli
vain hänen omat repliikkinsä ja ”iskut” eli edellisten repliikkien loppusanat. Pääkirja,
koko näytelmä, oli vain ohjaajalla. Vihkon paksuudesta näyttelijä näki oliko hänen
osansa suuri vai pieni. Yhden tai kahden liuskan iskuplari oli usein pieni palvelijan
rooli, siitä nimitys prikankantorooli.
Kun kopiointitekniikka kehittyi, jokainen näyttelijä sai oman plarinsa. Samaan aikaan
myös työehtosopimukseen tuli pykälä avustajantehtävistä. ”Joka on ollut 15 vuotta
näyttelijänä, ei ole velvollinen osallistumaan mykkiin tehtäviin, kuvaelmiin eikä
tanssiin ellei siitä ole erityisesti sovittu.” Nykyään yli 20 vuotta näyttelijän työssä
toimineen henkilön kanssa avustajatehtävästä sovitaan erikseen.
Tampereen Työväen Teatterissa kokeillaan tällä hetkellä sähköistä pääkirjaa.
Teatteri on antanut näyttelijöiden käyttöön tablettitietokoneet. Osa näyttelijöistä
käyttää kuitenkin edelleen paperiplaria, koska ”pyörryttää kun sivut vilistävät
silmissä.”
(TES, 1954)
RADIO SEKÄ DUBBAUS
Radioteatteri aloitti toimintansa vuonna 1948. Ennen television tuloa erityisesti
jatkokuunnelmat olivat suosittuja. Ääniradion kuunnelma- ja kuulokuva- sekä luentaja lausunta- työehtosopimuksessa vuodelta 1961 määritellään minimimaksut luentaja lausuntaohjelmissa vaikeusasteen mukaan. Ensimmäinen vaikeusaste (korkein
palkkio) on ”lähinnä keskuslyriikkaa”, toinen vaikeusaste on ”lähinnä kertova lyriikka,
kertaluenta ja jatkoluenta korkeintaan 3 jaksoon saakka” ja kolmas vaikeusaste on
”jatkoluenta, jossa vähintään 4 jaksoa”.
Tänä päivänä radion näyttelijäntyön palkka muodostuu rivi-ja tuntimaksuista.
Jälkiäänitys eli dubbaus tarkoittaa elokuvan tai TV-ohjelman ääniraidan uudelleen
äänittämistä toiselle kielelle. Työn korvausperusteet vaihtelevat tuotantoyhtiöstä
riippuen. Se voi perustua tuntipalkkaan, rivi- tai minuuttimaksuun.
ELOKUVA, TV JA UUDET MEDIAT
Suomalainen elokuva on työllistänyt sekä kiinnitettyjä että freelancer-näyttelijöitä.
Ensimmäinen yleisvälikirjasopimus Suomen Filminvalmistajat ry:n ja näyttelijäliiton
välillä solmittiin vuonna 1948.
”Näyttelijä ei sopimusaikana saa ryhtyä mihinkään lääkäri- tai muihin toimenpiteisiin,
jotka muuttavat hänen ulkomuotoaan, ellei näyttelijän terveydentila sitä välttämättä
vaadi.”
Televisio aloitti 1950-luvulla toimintansa ja ensimmäinen TV-työehtosopimus
solmittiin vuonna 1959.
Nykyisin Yleisradiossa näyttelijöiden palkka on rivi- ja tuntiperusteinen. Muiden
tuotantoyhtiöiden elokuva- ja tv-sopimuksissa on käytössä päiväpalkkajärjestelmä.
Vuonna 2013 on perustettu näyttelijöiden tekijänoikeusjärjestö Filmex valvomaan
näyttelijöiden tekijänoikeuksia av-tuotantojen uusissa jakelukanavissa. Se on
itsenäinen yhdistys, jonka ylin päättävä elin on Näyttelijäliitto.
(Osa sopimuksen § 9)
ALKOHOLI
Kautta liiton historian on pohdittu alkoholin aiheuttamia ongelmia: ”Eräissä
teattereissa liiallisesta väkijuomien käytöstä johtuneet ja muunkinlaatuiset
järjestyshäiriöt, leväperäisyys ja aiheettomat ”sairastelemiset” ovat viime aikoina
lisääntyneet huolestuttavassa määrässä.”*
Ensimmäisen, vuoden 1954, työehtosopimuksen rikkomuspykälässä käytetään
sanaa humala. Vuonna 1960 samassa pykälässä puhutaan henkilön
itseaiheuttamasta huonosta työkunnosta. Nykyisessä sopimuksessa (2010–2013)
näyttelijään sovelletaan soveltuvin osin kuntien päihdeohjelmaa.
”Näyttämöllä ollaan lampaita, näytännön jälkeen syntyvät demoniset katseet,
yksilöllinen kapina ja kapakkasaatanat.”**
*(Ote pöytäkirjasta 1943)
**(Jouko Turkka, 1992)
SUVIRANTA
”Suvirannassa löytää todellista rauhaa se, ken sitä kaipaa, mutta siellä on myös
maamme eri teattereiden edustajilla mainio tilaisuus tavata toisensa ilman ainaista
kiirettä. Uiden, soudellen, leväten tai saunoen voi viettää todellisen toiveloman. Ja
varmasti se, ken täällä kerran käy, tulee tänne takaisin.”
Savonlinnan lähellä Säämingin Ikoinniemessä huutokaupattiin vuonna 1956 tontti ja
sen hirsirakennukset. Näyttelijäliitto hankki tästä Suviranta-nimisestä paikasta
jäsenilleen kesäkodin. Siellä näyttelijöillä perheineen on edelleenkin mahdollisuus
viettää lomiaan täysihoidossa. Suvirannassa on myös järjestetty näyttelijöiden
täydennyskoulutusta: kursseja ”pystymetsäläisille” (näyttelijäharjoittelijolle, joilla ei ole
alan peruskoulutusta) sekä luottamusmiespäiviä ja Ilmaisuverstaan erikoiskoulutusta.
Suvirantaan siis mennään – sukupolvesta toiseen – oli kyseessä työ tai huvi tai
molemmat.
(Itä-Savo 5.7.1957)
TYÖTAISTELUT
Sana lakko esiintyi jo aivan ensimmäisissä liiton pöytäkirjoissa, kun keskusteltiin
näyttelijäyhdistysten edustajien saamisesta teattereiden johtokuntiin.
Vuosikymmenien kuluessa isoissa erimielisyyksissä turvauduttiin saartoihin ja
välikirjojen uusimatta jättämisiin – yhden tai useamman teatterin koko näyttelijäkunta
saattoi irtisanoa itsensä kunnes sopimus saatiin aikaan.
Vuonna 1963 alkanut elokuva-alan lakko kesti kaksi ja puoli vuotta. Lakkoa tuki
yllättäen mm. Merimies-Unioni, joka kielsi Totuus laivatytöistä elokuvan kuvaamisen
laivoissa, mikäli se toteutettaisiin rikkurinäyttelijävoimin. Toinen elokuva- ja tvtuotantoja koskeva lakko kesti puolitoista vuotta 2000–2001.
Ainoa valtakunnallinen lakko teatterialalla oli yhden päivän mittainen lauantaina
27.3.2010.
JÄSENMAKSUT
Näyttelijäliiton jäsenmaksu määritellään vuosittain liiton valtuuston kokouksessa.
Toistuvasta maksun suorittamatta jättämisestä voidaan näyttelijä erottaa liitosta.
”Näyttelijäliiton hallitus on 22.9.1948 hyväksynyt liiton alokasjäseneksi Kyllikki
Forssellin. Samalla päivämäärällä on poistettu liiton jäsenyydestä jäsenmaksujen
laiminlyönnin takia Ella Eronen, eikä hän näin ollen voi kuulua mihinkään liiton
alaosastona toimivaan näyttelijäyhdistykseenkään tai eläkekassaan.”
(Ote liiton kirjeestä 1948)
KENGÄT:
Puheenjohtajien kenkiä:
Mikko Hänninen
Jalmari Rinne
Kalevi Kahra
Olli Ikonen
Susanna Ringbom
Puheenjohtajan nuija vuodelta 1948.
Jalmari Rinne (1893–1985)
Suomen Näyttelijäliiton puheenjohtaja 1936–75
”Vuonna 1936 tuli elämääni kolme uutta asiaa: Kansallisteatteri, Suomen
Näyttelijäliitto ja Ansa Ikonen. Kolme asiaa, jotka ovat kukin vaikuttaneet elämääni.
Kansallisteatteri ja Näyttelijäliitto eivät eronneet toisistaan yhtenäkään päivänä, ne
kulkivat rinta rinnan ja käsi kädessä. Aamupäivät olin teatterissa, iltapäivät hoidin
liiton asioita, iltaisin olivat näytännöt ja taas niiden jälkeen yöllä tein liiton töitä. Ansa
Ikonen on joskus lausunut: - En minä ole naimisissa Jalmari Rinteen kanssa, olen
naimisissa Näyttelijäliiton kanssa.” Jalmari Rinne, 1985
Suomen Näyttelijäliiton puheenjohtajat:
1913–15 Teppo Raikas
1915–23 Teuvo Puro
1923–25 Jussi Snellman
1925–26 Otto Al’Antila
1927–30 Teuvo Puro
1931–36 Eero Kilpi
1936–75 Jalmari Rinne
1975–95 Kalevi Kahra
1996–2001 Olli Ikonen
2002–2007 Ville Sandqvist
2008– Mikko Hänninen
Finlands Svenska Skådespelarförbund grundades år 1917. År 1983 anslöt sig de
svenskspråkiga skådespelarna till Suomen Näyttelijäliitto, som då också blev deras
intressebevakare bl.a. i frågor anslutna till kollektivatalen. Efter det har FSS fortsatt
som en självständig förening och förbindelselänk mellan de svenskspråkiga
skådespelarna.
Ordföranden:
1917–24 Albert Nycop
1924–28 Emil Lindh
1928–45 Annie Sundman
1945–52 Runar Schauman
1952–60 Erik Österberg
1960–66 Erik Gustafsson
1966–69 Eddie Stenberg
1969–72 Nils Brandt
1972–74 Leif Wager
1974–75 Erik Österberg
1975–79 Carl Mesterton
1979–81 Nils Brandt
1981–85 Johan Simberg
1985–2003 Susanna Ringbom
2003–2007 Riko Eklundh
2007– Patrick Henriksen
Annie Oakley, Liisa Tuomi (1924–1989)
Fields-Berlin, Annie Mestariampuja
Pukusuunnittelija Annukka Partanen
Ohjaus Ritva Arvelo
Helsingin Kansanteatteri 1957
Liisa Tuomi oli jo 1940-luvulla tullut tunnetuksi operettien subrettina, koomisena ja
kevyesti liikkuvana päähenkilön vastavoimana. Annie mestariampuja oli Liisa
Tuomen come back -rooli Helsingin Kansanteatterissa usean vuoden tauon jälkeen.
”Liisa Tuomi ampui täyden kympin.- - - Tämä kuuluisan luonnonlapsen raikas ja
elinvoimainen osa sisältää paljon sellaisia uusia aineksia, joita ei entisissä
salonkioperettien subrettirooleissa ole. Hänen metsäläistyttönsä groteskin rempseä
olemus alussa, siihen sisältyvä liikuttavuus toisaalta, hänen selkeäjärkinen
ripeytensä, muodonmuutoksensa oikea-asteisuus, aito, kirkas tunteikkuutensa ja
valloittavuutensa kaikissa eri vaiheissa, eri mielentiloissa ja ilmaisuissa – se on kaikki
ainutlaatuista!”(Paula Talaskivi, Ilta-Sanomat 16.12.1957)
Bertha Lindberg (1882–1970)
Kengät 1930-luvulta
Bertha Lindberg opiskeli Svenska Teaternin oppilaskoulussa vuosina 1908–10. Hän
toimi näyttelijänä useissa teattereissa mm. Svenska Teaternissa, Tampereen
Teatterissa, Komedia-teatterissa, Kansan Näyttämöllä, Ida Aalberg -teatterissa sekä
Turun Teatterissa. 1920-luvun lopulta lähtien hän työskenteli pääasiassa
näyttämöpedagogina ja yksityisopettajana. Vuosina 1928–39 hän opetti Suomen
Näyttämöopistossa näyttämöplastiikkaa ja sen jälkeen Teatterikoulussa psykologista
elekieltä vuosina 1943–46.
”Sielullinen ele: Näyttelijän työssä on välttämätöntä, että koko hänen ulkoinen
olemuksensa puhuu. Ei ole kysymys siitä, elehditäänkö vai eikö elehditä, vaan siitä,
että ruumis on elävästi mukana, että sielullisesti oikean eleen syntysana vaikuttaa
ruumiissa niin että henkis-sielullinen sisältö säteilee katsomoon. Tämä tieteellisen
täsmällinen vastaavuus sielullisen ja ruumiillisen ilmaisun välillä on sitä, mitä
nimitämme virheettömyydeksi näyttelijän taiteessa. Ilman sitä voi ulkonainen
muotoilu johtaa täysin harhaan.” (Bertha Lindberg, 1949)
Annie Mörk (1887–1959)
Kengät 1930-luvulta
Käytetty viimeksi Madamen roolissa Walentin Chorellin näytelmässä Madame 1950luvulla.
Annie Mörk kävi Kansallisteatterin oppilaskoulun, josta hän valmistui vuonna 1912.
Uransa kymmenen ensimmäisen kymmenen vuoden aikana hän esiintyi mm.
”vapaissa ryhmissä” kuten Ida Aalberg -teatterissa, Vapaalla Näyttämöllä ja
Komedia-teatterissa. Hän vieraili Yhdysvalloissa sekä näyttelijänä että ohjaajana.
Kiinnitettynä hän oli Tampereen Teatterissa vuosina 1914–18, Kansan Näyttämöllä
vuosina 1920–28 ja Turun Teatterissa sen jälkeen 1950-luvulle saakka.
"Luon mielelläni osani", puhuu Annie Mörk, "vaistomaisesti, nopeasti. Milloin ei
kirjailijan ihmisestä saa ripeätä otetta, on tietysti turvauduttava tekniikkaan ja
analyysiin, mutta, tekeepä mieli sanoa: kuivia niistä silloin tuppaa tulemaan. Olette
ihmetellyt roolieni monia pahoja, onnettomia, julmia, rappeutuneita naisia. Kyllähän
minulle ennen Strindbergin "Pelikaania" taikka Schönherrin "Naispaholaista"
sanottiin: "sellainen kamala nainen". Mutta sitten jälkeenpäin tunnustettiin, että ne
käsissäni menettivät kamaluuttaan. Etsin mielelläni syitä, syitä onnettomaan
luonteeseen, säälin heitä, koetan lähestyä, ns. teatterikonnia en hyväksy. Ja sitten,
kuulkaapa, minusta aina tuntuu, että minulla on niin paljon, niin paljon täällä sisällä,
en voi sitä läheskään purkaa tavallisiin, rauhallisiin, sovinnaisiin osiin.” Annie Mörk
1932
Lyyli Erjakka (1881–1957)
Paperikengät 1940-luvulta
Lyyli Erjakka näytteli koko uransa ajan Tampereen Työväen Teatterissa sen
perustamisesta vuodesta 1901 vuoteen 1949. Hän oli tamperelaisen teatteriyleisön
suosikki.
”Jos häneltä kysytään, mistä rooleista hän eniten pitää, saa viipymättä vastaukseksi:
kaikista, joskin muutamat tehtävät vaikuttavat innostuttavammin kuin toiset. Sellaisiin
voidaan lukea mm. ne epälukuisat äiti-roolit, hyvät tai pahat, joita Erjakka on joutunut
elävöittämään ja jotka hänen luominaan ovat unohtumattomasti painuneet katselijain
sydämiin. Erikoisesti onkin hänen äiti-tehtävistään muodostunut galleria, jonka sekä
laajuutta että syvyyttä on vaikea ylittää. Siihen kuuluvat Olavin äiti näytelmässä Laulu
tulipunaisesta kukasta, Simsonin äiti Simson ja Delilassa, Katri Daniel Hjortissa,
vanha emäntä Niskavuoren naisissa, vain muutamia mainitaksemme. Omasta
puolestaan pitääkin Lyyli Erjakka juuri tällaisista voimakkaista naistyypeistä sekä
rauhallisista keskustelurooleista, vaikka hänelle näyttämötyössä muutenkaan tuskin
mikään inhimillinen olisi vierasta.” (Kansan Lehti 22.12.1941)
Gustav III, Kyllikki Forssell (1925–)
August Strindberg, Gustav III
Kostymdesign Birger Kaipiainen
Regi Lars G. Thelestam
Svenska Teatern 1982
Pitkän teatteriuran Suomen Kansallisteatterissa vuosina 1948–92 ja Svenska
Teaternissa vuosina 1981–83 tehnyt Kyllikki Forssell on teknisesti taitava ja älykäs
näyttelijä. Hän on tunnettu erityisesti modernien, ristiriitojen vaivaamien, tarkasti
eriteltyjen naishahmojen tulkitsijana, mutta hän on yhtä taitava luomaan historiallisia
roolihenkilöitä – sekä naisia että miehiä.
Edustava ja kielitaitoinen Kyllikki Forssell joutui usein tulkiksi Suomen
Kansallisteatterin ulkomaanvierailuilla. Hän toimi kansainvälisissä kongresseissa
myös Suomen Näyttelijäliiton tulkkina, erityisesti pohjoismaisten liittojen yhteisissä
neuvotteluissa.
”Kun minulta on kysytty, mitä pidän Kustaa III:sta, olen vastannut, että kyllä minä:
minulla on ihan samat halut kuin Kustaa III:lla – minäkin tykkään pojista.” Kyllikki
Forssell, 2008
Rosvo-Roope, Tauno Palo (1908–1982)
Elokuvan ohjaus Hannu Leminen 1949
Tauno Paloa pidetään merkittävimpänä ja suosituimpana suomalaisen teatterin ja
elokuvan miestähtenä. Hänen yli 200 näyttämörooliaan ja 65 elokuvarooliaan ovat
osoituksena poikkeuksellisesta monipuolisuudesta, lahjakkuudesta sekä
persoonallisesta säteilyvoimasta. Vaistonvaraisena näyttelijänä hänellä oli kyky
käyttää omaa minäänsä ja omaa tunnemuistiaan näyttelijäntyönsä materiaalina.
Hänen karismansa välittyi yleisöön: ”Kun Tauno Palo astui näyttämölle, oli kuin valot
olisi sytytetty.” Marja Korhonen (1924-)
”Suuteleminen ja rakkauskohtaukset? Tietysti tekniikan varassa! Näytteleminen ja
omat yksityiset tunteet, nehän ovat kaksi eri asiaa. Minulla on aina ollut hyvin
miellyttäviä vastanäyttelijöitä, olen pitänyt heistä kaikista. Ja juuri siitä syystä minun
on ollut helppo eläytyä osiini. Mutta, niin kuin jo sanoin, rakastaminen näyttämöllä ja
rakastaminen sen ulkopuolella ovat kaksi eri asiaa.” Tauno Palo, 1981
Albin/Zaza, Riko Eklundh (1965–)
J. Herman - H. Fierstein, La cage aux Folles
Pukusuunnittelija Ellen Cairns
Ohjaus Georg Malvius
Svenska Teatern 2008
Riko Eklundh on esiintynyt La cage aux Folles -musikaalissa ensimmäisen kerran
vuonna 1992 Åbo Svenska Teaternissa. Tuolloin hänellä oli pääparin pojan rooli.
Vuonna 2008 hän sai Svenska Teaternissa samassa musikaalissa pääroolin homotransvestiitti-dragtähti Albin-Zazana.
”Harvoin miesnäyttelijä saa ensin esittää poikaa ja myöhemmin urallaan samassa
näytelmässä äitiä. Zazan rooli oli suuri haaste. Kun ensimmäisiä mainoskuvia otettiin,
minun oli vaikea nähdä itseni dragtähtenä. Kun katsoin itseäni peilistä korsetissa ja
korkkareissa, näytin isolta ja epänaiselliselta vaikka maskipuoli oli tehnyt hyvän työn,
että näyttäisin juuri siltä, naiselta. Ennen harjoituskauden alkua otin korkkarit kotiin ja
treenasin niillä kävelemistä. Minulla on tapana kävellä voimakkaasti kantapää edellä
ja nyt piti kävellä päkiällä enemmän kuin normaalisti. Minulla on sitä paitsi
harvinaisen leveät jalat ja niiden tunkeminen naismallisiin kenkiin oli alussa
tuskallista. Kun esitys oli pyörinyt kymmeniä kertoja alkoi jalka tottua niihin. Silti ei
tullut suurta halua jatkaa korkokengissä kävelemistä kotona. Viihdyn ihan hyvin
miehenä, miesten kengissä, miehen kanssa.” Riko Eklundh, 2013
Hlestakov, Heidi Herala (1960–)
Reviisori, Nikolai Gogol
Pukusuunnittelija, Riina Ahonen
Ohjaus, Raija-Sinikka Rantala
Helsingin Kaupunginteatteri, 1992
Reviisori Helsingin Kaupunginteatterissa toteutettiin naisnäyttelijöillä. Hlestakov oli
Heidi Heralan ”sisääntulorooli” – tätä nimitystä on käytetty taloon tulevan uuden
näyttelijän ensimmäisestä roolista.
”Kuluneilla miesten spittareilla pystyin tekemään hurjia rapuista putoamisia ja
sivukaatumisia suorin jaloin. Koin kengät vähän vallattomiksi ja samalla aika
liikuttaviksi kuluneisuudessaan. Mikäli ne olisivat hajonneet, olisi olo ollut outo ja
vajavainen.” Heidi Herala, 2013
Amalia Oljander, Ritva Valkama (1932–)
Maria Jotuni, Miehen kylkiluu
Pukusuunnittelija Oiva Toikka
Ohjaus Väinö Lahti
Helsingin Kaupunginteatteri 1982
Ritva Valkama on näytellyt uransa aikana Tampereen Teatterissa, Hämeenlinnan
Kaupunginteatterissa, Lilla Teaternissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa.
”Koomikko-sana on minulle kunniamaininta. Mielelläni minä olen koomikko. Kaikki
niin sanotut vakavat näyttelijät, tragedia-näyttelijät, eivät välttämättä pysty
näyttelemään komiikkaa. Väitän, ja monet koomikot väittävät, ja se on totuus, että
koomikot pystyvät kyllä näyttelemään vakavia rooleja – jos kohdalle sattuu.” Ritva
Valkama, HS 11.10.2000
”Nauru voi syntyä esimerkiksi tietystä tavasta, jolla sanoo repliikin. Minulle
näyttelijänä koomisuus lähtee aina tekstistä. Sen täytyy olla siellä jossain muodossa,
sitä ei voi tuoda ulkopuolelta. En osaa törmäillä ennen kuin minulla on teksti.
Komiikka lähtee musikaalisuudesta, rytmitajusta, ajoituksesta. Toisaalta minun on
helppo nähdä asiat hauskoina.” Ritva Valkama, 2002
Rouva Higgins, Sylvi Salonen (1920–2003)
Alan Lerner, My Fair Lady
Pukusuunnittelija Liisi Tandefelt
Ohjaus Gordon Marsh
Tampereen Työväen Teatteri 1964
Sylvi Salosen ura oli monipuolinen. Nuorena hän esiintyi paljon operettien
primadonnarooleissa. Myöhemmin hän sai näytellä diivoja ja muita voimakkaita
naisrooleja. Toisaalta hän pystyi myös tulkitsemaan reheviä kansannaisia, pirteitä
komedienneja ja sensuelleja ilotyttöjä.
Eino Salmelaisen mukaan Sylvi Salonen oli näyttelijänä tarkkavaistoinen ja hänen
näyttämöllinen tajunsa auttoi häntä tuomaan ja löytämään sisällön myös
roolihenkilöille, jotka eivät olleet hänelle läheisiä.
Sylvi Salosta rouva Higginsinä luonnehdittiin mm:
- osuva
- hurmaavan huumorintajuinen
- ladylike
- upea
- elegantti
- tyylikäs
- viisaasti hymyävä
(Hämeen Yhteistyö, Kansan Lehti, Hämeen Sanomat, Uusi Suomi, Lalli, Kansan
Uutiset)
Kustaa III, Lasse Pöysti (1927–)
Roger Peyrefitte, Lumiprinssi
Pukusuunnittelija Mago
Ohjaus Lasse Pöysti
Tampereen Työväen Teatteri 1979
Lasse Pöysti on luonut ”lapsitähteydestään” lähtien huomattavan teatteri- ja
elokuvauran. Hän on toiminut isoissa ja pienissä teattereissa näyttelijänä, ohjaajana
ja teatterinjohtajana sekä Suomessa että Ruotsissa. Lumiprinssi on hänen
johtajakaudeltaan Tampereen Työväen Teatterissa vuosina 1974–81.
”Tampereen kaupunki täytti 200 vuotta. Sen kunniaksi suomensin ja ohjasin
Peyrefitten näytelmän Lumiprinssi. Teksti ei ollut erikoinen, eikä sen esittämiseen
ilman juhlia ja kuningasta olisi ollut aihetta. Mutta kaupunkia oli syytä mielistellä, sen
ymmärsi jokainen. Runsaalla pyyhkimisellä tekstistä sai jotenkin toimivan. Se kertoi
Tampereen perustajan Kustaa III:n pojasta ja hovin intrigeistä. Näyttelin kuninkaan.
Esitys oli sellainen puolilämmin ja myös ansaitsi sellaisen vastaanoton.” Lasse
Pöysti: Lainatakki, 1992
”Lasse Pöystin tulkinnalla ei tuntunut olevan maallisia rajoja ja siksi se nujersi tai
peitti muut alleen.” Etelä-Saimaa, 12.9.1979
Sadunkertoja, Kirsi Nurminen (1956 – )
Suomalainen kansansatu, Hiiri morsiamena
Pukusuunnittelu työryhmä
Nuket Anna-Liisa Takala
Ohjaus Mansi Stycz
Teatteri Mukamas 1990–1995
Hiiri morsiamena -esitys kiersi päiväkodeissa ja kouluissa eri puolella Suomea sekä
vieraili mm. Tšekeissä, Virossa ja Venäjällä. Se otettiin uudelleen ohjelmistoon
vuonna 2009 Teatteri Mukamaksen 30-vuotisjuhlanäytelmäksi. Yhteensä esityksiä
kertyi 574.
Kengät olivat aluksi tavalliset käyttökengät, mutta harjoituksissa toisesta kengästä tuli
vahingossa roolihenkilö:”Esityksessä oli kohtaus, jossa mies tulee sillalla vastaan
morsianta kuskaavaa hiirivaljakkoa ja potkaisee sen jokeen. Mieshahmoa ei vielä oltu
suunniteltu, joten nappasin oikean jalan kengän ja laitoin sen sillalle sanomaan
repliikkinsä ja työntämään hiiret vaunuineen päivineen virtaan.” Kirsi Nurminen, 2013
Pertinax Surly, Juha-Pekka Mikkola (1975–)
Ben Jonson, Alkemisti
Pukusuunnittelija Jaana Kurttila
Ohjaus Fiikka Forsman
Turun Kaupunginteatteri 2007
Pertinax Surly oli peluri, joka naamioitui höppänäksi ukoksi. Jalassaan hänellä oli
Reino-tohvelit.
”Treenatessamme tappelukohtausta heittoineen ja kaatoineen huomasin, että
tavalliset Reinot eivät antaneet mitään tukea tai pitoa. Ulkoasustani en kuitenkaan
halunnut luopua. Niinpä omat vanhat lenkkitossuni tuunattiin stunt-kengiksi. Aina
ennen tappelukohtausta vaihdoin oikeat tohvelit täpäkämpiin stunt-Reinoihin.” JukkaPekka Mikkola, 2013
Tuunatut Reinot ovat olleet Juha-Pekka Mikkolan käytössä Alkemistin jälkeen mm.
Fosforinhohtoinen lurjus -esityksen ulkoilmaversioissa, joka on Näyttelijäliiton 100vuotisjuhlakiertuenäytelmä.
Juha-Pekka Mikkola on toiminut Näyttelijäliiton toisena varapuheenjohtajana
vuodesta 2012 sekä näyttelijöiden täydennyskoulutuksesta huolehtivan
Ilmaisuverstaan puheenjohtajana vuodesta 2013.
Rouva Smith, Krista Putkonen-Örn (1970–)
Eugéne Ionesco, Kalju laulajatar
Pukusuunnittelija Susanna Suurla
Ohjaus Koen De Sutter
Espoon Teatteri 2011
Esityksessä näyttelijöiden asut näyttivät takaapäin samalta kuin edestä. Näyttelijät
joutuivat liikkumaan takaperin – ikään kuin kuitenkin kävelisivät etuperin. Puvun
lisäksi vartalon, kasvojen ja kenkien piti olla molempiin suuntiin samanlaiset.
”Kun kuljin eteenpäin, kengän takaosa ei häirinnyt yhtään, mutta taaksepäin
kävellessä (eli roolini liikkui eteenpäin) oli oltava tarkkana, ettei kärki jää toisen alle.
Kerran kaaduin esityksessä. Kaatumisesta teki hupaisan se, että illuusioon
kaksinaamaisuudesta liittyi takaraivolleni kiinnitetty kasvojeni kaksoiskappale. Kun
kaaduin oikealle selälleni, tuiskahdin siis roolihenkilöni toiselle naamalle.”
Krista Putkonen-Örn, 2013
Krista Putkonen-Örn on vuodesta 2011 toiminut Näyttelijäliiton ensimmäisenä
varapuheenjohtajana.
Macbeth, Veikko Sinisalo (1926–2003)
William Shakespeare, Macbeth
Pukusuunnittelija Liisi Tandefelt
Ohjaus Eugen Terttula
Tampereen Työväen Teatteri 1964
Veikko Sinisalo oli sekä näyttelijä että lausuntataiteilija. Hän teki pitkän uran
Tampereen Työväen Teatterissa vuosina 1950–89 lukuun ottamatta lyhyitä jaksoja
Helsingin Kaupunginteatterissa vuosina 1967–69 ja 1980–85, jolloin hän oli
freelancer.
”Minulla oli aikaa lukea ja tutustua kaikkeen, mitä asiaa koskevaa käsiini sain.
Lukeminen selvensi asioita, mutta eniten minulla on ollut työssä apua näyttelijälausujan koulutuksestani, saumattomasta yhteistyöstä ohjaajan kanssa ja käynnistäni
Auschwitzin keskitysleirillä, joka osoitti Macbethin ongelman elävän yhteyden
aikamme ja lähimenneisyyden tapahtumiin. Erityisen hyvä asia on ollut myös pitkä
harjoitusaika, joka ei minusta ole käynyt raskaaksi, sillä en ole mikään nokkela
älynäyttelijä, tarvitsen aikaa roolin kypsyttämiseen.” Veikko Sinisalo, 1964
Eeva-Kaarina Volanen (1921–1999)
Aale Tynnin ja P. Mustapään runoja, Läkkiseppä ja Rosvon tytär
Ohjaus Väinö Lahti
Teatteri Avoimet Ovet 1999
Eeva-Kaarina Volanen aloitti näyttelijänuransa Kuusankosken Kansannäyttämöllä
1941. Jatkosodan aikana hän näytteli Aunuksen rintamateatterissa. Suomen
Kansallisteatteriin hänet kiinnitettiin 1945 ingenue-tyyppiseksi tyttöroolien esittäjäksi.
Pitkän uransa aikana hän kuitenkin osoittautui poikkeuksellisen laaja-alaiseksi
taiteilijaksi näyttämöllä, elokuvissa, lausuntataiteessa sekä opettajana.
”Jos kuvittelee, että kaikki hänen esittämänsä roolihenkilöt saapuisivat Kansallisen
suuren puolen katsomoon, niin jokaisella tuolilla istuisi yksi Eeva-Kaarina
roolipuvussa.” (Sakari Puurunen, ohjaaja ja Eeva-Kaarina Volasen aviomies)
”Myönnän olevani Volanen-fani, mutta miksi? Siksi, että hän ottaa kuulijan mukaansa
eikä ohita. Tunsin olevani etuoikeutettu, aivan erityisen onnellinen siitä, että sain olla
mukana.” (Kristiina Markkanen, HS 1999)
Marina,
Marjukka Halttunen (1942–)
Kirsti Wallasvaara (1942–)
Tuire Salenius (1950–)
Eeva-Liisa Manner, Poltettu oranssi
Pukusuunnittelija Katri Naukkarinen
Ohjaus Lisbeth Landefort
Tampereen Työväen Teatteri 1969
Poltettua oranssia esitettiinTyöväenteatterin Kellariteatterissa yhdeksän esityskautta
vuosina 1969–78. Esityksiä oli yhteensä 238.
Jos näytelmää esitetään useita vuosia peräkkäin, saattavat näyttelijät vaihtua. Syynä
voi olla esimerkiksi se, että näyttelijä kiinnitetään toiseen teatteriin. Poltettu oranssi
-esityksessä Marinan rooli paikattiin kaksi kertaa eli sen näytteli kolme eri henkilöä:
Marjukka Halttunen 1969–70, Kirsti Wallasvaara 1970–75 ja Tuire Salenius 1976–78.
He kirjaimellisesti hyppäsivät edeltäjänsä kenkiin.
”Jos Marjukka Halttusen hallitseva piirre Marinana oli aikanaan herkkyys ja siihen
yllättäen yhtynyt sisäinen voima, Kirsti Wallasvaaran ujous ja tiukka eristyminen, niin
Tuire Saleniuksen tulkintaa leimasi virkeä älyllisyys sekä fyysinen että psyykkinen
terveyden vaikutelma: älykäs, terve tyttö joutuu henkisiin vaikeuksiin ja sortuu niihin.”
(Olavi Veistäjä, Aamulehti 25.1.1976)
Marina Verani, Maj-Britt Heljo (1926–)
Aldo de Benedetti, Tulipunaruusut
Pukusuunnittelija Seppo Nurmimaa
Ohjaus Seppo Wallin
Kiertue-esitys 1973–75
Maj-Britt Heljo aloitti uransa Kotkan Maakunta-teatterissa vuosina 1944–50. Sen
jälkeen hän näytteli neljä vuotta pääasiassa elokuvissa. Radioteatterissa hän näytteli
vuosina 1954–61 ja televisioteatterissa vuosina 1961–67. Hän jäi freelanceriksi
vuonna 1967, jonka jälkeen hän teki televisiossa paljon sketsiviihdettä ja useita
kiertue- ja ravintolaesityksiä yhdessä näyttelijä Kalle Juurelan kanssa.
Kiertueella puvuista ja tarpeistosta huolehtivat näyttelijät itse. Tulipunaruusujen
tarpeistolistasta löytyy mm. tarkat ohjeet piirroksineen kukista: ”12 ruusua nipussa ja
12 irrallista ruusua, jossa 3 varsista irrotettavaa kukkaa, jotka on teipillä merkitty.
Vaalea muaree rusettinauha, jossa rautalanka, sillä sidotaan kaikki 24 ruusua
yhteen. Iso vihreä maljakko, ruusuille.” Esityksen tarpeistolista
Vladimir, Esko Salminen (1940–)
Samuel Beckett, Godota odottaessa
Pukusuunnittelija Anna Sinkkonen
Ohjaus Arto af Hällström
Suomen Kansallisteatteri 2011
Esko Salminen nousi jo 1960-luvun alussa nuoren näyttelijäpolven kärkeen Suomen
Kansallisteatterissa tehtyjen roolien ja elokuvien ansiosta. Hän on klassisten, suuria
tunteita vaativien roolien esittäjä. Ei saa myöskään unohtaa hänen taitojaan
komedioissa ja älykästä, nopeaa replikointia vaativissa tehtävissä. Hän on
karismaattinen ja itseään säästämätön näyttelijä. Hän on tehnyt myös huomattavia ja
monipuolisia elokuvarooleja.
Esko Salminen on saanut työstään monia palkintoja mm. Gösta Ekman -palkinnon
1965, Ida Aalberg -palkinnon 1986, Pro Finlandia -mitalin 1992, Näyttämötaiteen
Suomi-palkinnon 1997. Suomen Näyttelijäliiton hallitus päätti kokouksessaan
24.10.2010 myöntää Esko Salmiselle kaikkien aikojen ensimmäisen Ylinäyttelijän
arvon. Liitto luovutti Ylinäyttelijän merkin Salmiselle hänen 50Vuotistaiteilijajuhlassaan Kansallisteatterissa.
Theseus, Antti Seppä (1947–)
William Shakespeare, Kesäyön uni
Pukusuunnittelija Riina Ahonen
Ohjaus Kari Väänänen
Tampereen Työväen Teatteri 2002
Näyttelijälle on aina yllätys, miten yleisö reagoi. Joskus se hengittää samaan tahtiin,
joskus taas ei.
Aamulehden yleisönosasto 30.3.2002:
”Shakespearen hieno, aistikas ja kujeileva rakkaushuvittelu oli kylmästi ja
yksiviivaisesti raiskattu avoimen seksistiseksi, melkein pornografiseksi
vilauttelufarssiksi, jota siivittivät mauttomat kaksimielisyydet ja alapään sutkaukset.- Kai katsojahalveksunnalta edes jotain rajaa voi vaatia.”
Näyttelijän vastaus:
”Jos me haamut loukkaamme,
Meille anteeks suokaatte.
Soimata meit’ ette saa.
Toiste näätte parempaa.
Jos nyt moitteest’ ansiotta
Pääsemme, niin toden totta
Vasta teemme paremmin, - - -”
(William Shakespeare: Kesäyön unelma, V:2, suom. P.Cajander)
Kuningatar Marguerite, Tarja Siimes (1957–)
Eugéne Ionesco, Kuningas kuolee
Pukusuunnittelu työryhmä
Ohjaus Andrei Tsumak
Malmitalo, Helsinki 1996
Freelance-näyttelijät työskentelevät välillä pienissä lainsuojattomissa ryhmissä, jotka
eivät saa valtionavustusta, tai yksittäisissä tuotannoissa. Palkka saattaa jäädä alle
työehtosopimuksessa määritellyn minimin ja jos apuraha-anomuskaan ei tuota
tulosta voivat palkkiona olla pelkät kengät.
”Halusin tukevat kengät, koska kuningatar seisoo näyttämöllä koko esityksen ajan.
Samaisessa roolissa oli Ella Eronen ottanut torkut kuninkaan posottaessa pitkää
monologiaan; varmistin jalkinevalinnallani, että pysyn pystyssä, jos minulle kävisi
ellat – ei käynyt! Yleisö ei koskaan meitä löytänyt. Kerran kollega matkusti
Jyväskylästä varta vasten katsomaan, mutta esitys peruutettiin, koska katsojia oli
vähemmän kuin stagella henkilöitä. Palkkamme määräytyi lipputulojen mukaan ja jäi
pieneksi. Kengät sain muistoksi, joten esiinnyin siis kenkäpalkalla. Mutta lisäliksana
on mukava muisto: jos jalat voivat hyvin, vaikeakin teksti pysyy päässä ja ajatus
kirkkaana.” Tarja Siimes, 2013
Truffaldino, Tero Jartti (1962–)
Carlo Goldoni, Kahden herran palvelija
Ohjaus ja pukusuunnittelu Jouko Turkka
Teatterikorkeakoulu 1984
Roolin asuun kuului lisäksi housuina toiminut harmaa villapaita ja vyölle kiinnitetty
wc-harja. Hahmosta tuli lihava, savoa viäntävä helppoheikki, joka oli kenen tahansa
ostettavissa ja kaikkien nautintojen vietävissä.
”Olisi ratkaistava se lapsellisuus ja teeskentely mikä syntyy siitä, että oppilaat ja
opettajat tekevät samaa työtä, mutta oppilaat saavat siitä velkaa ja opettajat palkkaa.
Tästä seuraa se ilmiö, että kun oppilaat osaavat opettajansa ulkoa, he tahtovat
uuden opettajan. On nähtävä lopulta, ettei taideopiskelu voi olla tunteja ja välitunteja
vaan elämänprosessia ja mahdollisimman varhaista ammattilaisuutta.”
(Jouko Turkka: Korkeakoulutieto 3/1985)
Siivooja Tyyne, Helena Ryti (1957–)
Käsikirjoitus Helena Ryti
Teatterimuseo 2001–
Soveltava teatteri on avannut uusia työkenttiä freelancenäyttelijöille. Teatteria
viedään eri yhteisöihin yleisön luo. Soveltavaa teatteria tehdään mm. museoissa,
sosiaali- ja terveysaloilla, tutkimuksissa, työyhteisöissä, vankiloissa ja sitä käytetään
teattereiden yleisötyössä.
Tyyne on roolihahmo, joka on ollut siivoojana eri teattereissa jo vuodesta 1827.
Hänellä on vankka kokemus suomalaisen teatterin alkuvaiheista, josta hän kertoo
kuljettaessaan yleisöä läpi näyttelyn.
”Joskus voi käydä niin, että näyttelijä vetää maton itsensä alta. Tyynelle tuli ryhmä,
jolle oli ilmoitettu ainoastaan se, että heille esiintyy Helena Ryti -niminen näyttelijä.
Tyyne on komentelevainen henkilö, joka tietää paikkansa ja ilmaisee närkästyksensä
aina kun on siivoustyön lomassa lähdettävä opastamaan. Tällä keikalla Tyyne sitten
haukkui ja moitti perinpohjaisesti Helena Rytin, koska tämä ei ollut tullut paikalle.
Kierroksen jälkeen muutama osallistuja kävi kysymässä henkilökunnalta, mikä
ihmeen näyttelijä se Ryti on kun ei saavu sovitulle keikalle…” Helena Ryti, 2013
Helena Ryti on Näyttelijäliiton soveltavan teatterin valiokunnan puheenjohtaja
vuodesta 2010 lähtien.
Alonso, Hannu Müller (1951 –)
William Shakespeare, Myrsky
Pukusuunnittelija Taru Liipola
Ohjaus Claude Naville
Porin Teatteri 1993
Hannu Müller on ollut näyttelijänä Rauman Kaupunginteatterissa vuosina 1979–83,
Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuosina 1983–87 ja Porin Teatterissa vuodesta
1987 lähtien. Hän on toiminut kaikkien näiden teattereiden luottamusmiehenä. Porin
Teatterin näyttelijäyhdistystä hän on edustanut tässä tehtävässä vuodesta 1989
lähtien.
Luottamusmies valvoo teatterityöehtosopimuksen noudattamista, työnantajan ja
näyttelijän välillä syntyvien erimielisyyksien oikeudenmukaista selvittämistä sekä
työrauhan säilyttämistä. Luottamusmies edustaa myös vierailevia näyttelijöitä.
Ääninäyttelijä, Markus Bäckman (1966–)
”Istuin erään dubbausstudion taukotilassa Toisen, käynnissä olevan session ohjaaja
tuli paikalle käsiään väännellen. Oli ongelma. Maankuulu laulajastara äänitti
studiossa laulua, ja kaikki sujui kuin unelma, yhtä pientä pirullista seikkaa lukuun
ottamatta: kertosäkeessä – jota veivattiin laulussa useampaan otteeseen – esiintyi
kahdesti tavu ”di”, joka sijoittui korkeudelle, joka ei laulajalta juuri tuolla vokaalilla
taittunut. Se ei ollut liian korkea eikä liian matala, mutta se vain kuulosti kamalalta.
Ohjaaja pyysi voisinko tulla paikkaamaan kertosäkeisiin pelkät ”di”-tavut. Uskoin
selviytyväni ja rykäisin pystyyn. Ohjaaja toppuutteli, pitäisi toimia hienotunteisesti –
iso stara oli varta vasten hommaan pyydetty. Ohjaaja päätti ehdottaa staralle
kahvipaussia. Ohitimme toisemme käytävällä, minä kavalasti koppiin ja stara
juonesta tietämättömänä tauolle. Lauloin osuuteni, kuusi ”di”-tavua ja niin siitä sitten
laulu tuli. Ehdotin ohjaajalle, koska laulusta näin kätevästi olikin tullut duetto, että
nimeni lisättäisiin loppukrediitteihin staran rinnalle, vähän niin kuin Matti ja Teppo.
Ohjaaja hymähti kuivasti ja kiitti avusta.” Markus Backman, 2013
Hilkka Eklund (1945–2013)
Suomen Sosialidemokraatin teatterikriitikko vuodesta 1968 1990-luvulle. Teatterilehden artikkelitoimittajana 1990-luvulta lähtien
Hilkka Eklund taisteli 1970-luvulla näkyvästi sen puolesta, että teatteriarvostelijalla on
oikeus ja velvollisuus tarkastella esityksiä maailmankatsomuksensa kautta. Hänellä
se oli marxilainen.
”Vieläkun joku ottaisi huomioon, että hyväksi kriitikoksi tullaan vain kirjoittamalla
kritiikkejä, ei vessassa teorioita lukemalla. Yhtä vähän kuin hyväksi teatterintekijäksi
tullaan yhteisön ulkopuolella.” Hilkka Eklund, 2004
Annikki Vartia (1921–1999)
Kauppalehden teatteritoimittaja ja
kriitikko vuosina 1954–77
”Jos tekijä on pystynyt luomaan näyttämölle eläviä ja uskottavia ihmisiä, painuu
katsojan mieleen heidän kauttaan myös ilmaistu asia, olipa kokonaisuus sitten musta
tai valkea. Näytelmällä on silloin mahdollisuuksia säilyä kipeimmän
ajankohtaisuutensa yli, ei niinkään asiansa, sanomansa kuin kuvauksensa tai
ilmaisunsa taiteen voimalla.” Annikki Vartia, Kauppalehti 1968
Vuosina 1968–69 nuoret teatterintekijät perustivat ns. Oltermannin opposition. Se
kritisoi mm. Näyttelijäliiton hallituksen ikärakennetta, suhtautumista vapaisiin
näyttelijöihin ja ajoi puheenjohtaja Rinteen vaihtamista Eero Melasniemeen. Annikki
Vartia kommentoi tätä asiaa: ”Uudistukset ovat toki monesti hyväksi, mutta missä
laajuudessa tietänevät vain näyttelijäliiton omat jäsenet. Täytyy ulkopuolisena toivoa
demokratian harjoitusprosessia niin ankaraksi, että Suomen Arvostelijain Liitto ja
näyttelijöiden työnantajapuolikin siitä hieman hyötyisivät ja piristyisivät ajamaan
jäsentensä etuja yhtä hyvällä menestyksellä – ja tasa-arvoisiksi – kuin nykyinen,
harmittavan ylivoimainen Näyttelijäliitto!” Annikki Vartia, Kauppalehti 1969
PUVUT:
Villapaita
Veikko Sinisalo (1926–2003)
Suomi 50 – runoja ja lauluja
Ohjaus Raimo Manninen
Kiertue-esitys, ensi-ilta Tampereella 15.10.1967
Suomi 50 oli Veikko Sinisalon neljäs lausuntailta. Ohjelman suunnittelun
lähtökohtana oli Viljo Kajavan runokokoelma Tampereen runot.
”Koska ohjelman rakenne poikkesi huomattavasti tavanomaisista lausuntailloista, oli
luovuttava myös sekä runonlausunnan kaavoista että frakista. Veikko puettiin
siniseen jussinpaitaan ja saappaisiin. Asu oli vertauskuva Pohjalaisten Jussin
vapaudenrakkaudesta, mutta yhtälailla siinä oli alikersantti Lahtisen yrmy
velvollisuudentunto ja pohjoisten metsien villi romantiikka. Se oli erittäin onnistunut
roolipuku draamassa, jossa näyttelijä joutui vaihtamaan aatetta ja ideologiaa tiuhaan
tahtiin. Se oli yhtä aikaa neutraali ja kantaaottava, todellinen Suomen kansan
roolipuku.” (K. Kalemaa: Sinisalon Veikko – suomalainen näyttelijä, 1986)
Puvut sisäänkäynnin yläpuolella
Pukusuunnittelija Liisi Tandefelt (1936–)
Carlo Goldoni: Kauniin kesän seikkailu
Vittoria, Marjukka Halttunen
Giacinta, Tea Ista
Ohjaus Jack Witikka, Suomen Kansallisteatteri 1975
Vuonna 1963 Liisi Tandefelt kiinnitettiin Tampereen Työväen Teatteriin näyttelijäpukusuunnittelijaksi. Pukusuunnittelija nimikettä käytettiin tuolloin ensimmäistä
kertaa.
”Ensimmäiseen sopimukseeni kirjattiin näyttelemisen lisäksi kuusi pukusuunnittelua
ja kaksi näyttämön sisäkuvaa vuodessa. Sanoin, etten ole lavastaja, mutta se ei
auttanut. – Olet sisustusarkkitehti ja sehän on sama! En myöskään tajunnut mitä
kuusi puvustusta tarkoitti. Suostuin kunhan vain pääsin Salmelaisen teatteriin.”
(Liisi Tandefelt, 2006)
VITRIINIT:
Vitriini 1
Tikari
Charlotte Corday, Kyllikki Forssell (1925–)
Peter Weiss: Marat’n kuolema
Ohjaus Ralf Långbacka
Suomen Kansallisteatteri 1965
Kahleet
Johanna, Emmi Jurkka (1899–1990)
Bernard Shaw: Pyhä Johanna
Ohjaus Eino Jurkka
Viipurin Näyttämö 1925
”Pyhän Johannan nimiosa oli Emmi Jurkan varhaisimpia suuria voittoja. Jeanne d’Arc
lähtee taisteluunsa hallitsemalla ympäristöään ylimaallisella tietoudellaan, joka kohottaa hänet mystilliseen pyhimyskehään. Emmi Jurkan inspiratiovaraisessa
antaumuksessa on juuri tuota varmuutta, syvää yhteyttä avaruuksien rytmiin, joka
teki tästä maalaistytöstä ratkaisevasti pyhimyksen.”
Näyttämörahoja
(I. Lahti: Teatteri ja näyttelijä, 1937)
Vitriini 2
Laakeriseppele
Jalmari Rinne (1893–1985)
Näyttelijäliiton 13.10.1978 lahjoittama laakeriseppele puheenjohtajalleen (1936 –
1975).
Nauhat
Näyttelijäliiton onnittelut laulajatar Greta von Haartmanille (1889–1948) hänen 25vuotistaiteilijajuhlassaan.
Jussi-patsas
Ensimmäisen naispääosa-Jussin vuonna 1944 sai Ansa Ikonen (1913–1989)
roolistaan Anna Ringars elokuvassa Vaivaisukon morsian. Elokuvan ohjasi T.J.
Särkkä.
”Jussi-palkinto oli minulle todellinen ilo ja suuri ylpeyden aihe. Olin saanut sen
osasta, joka oli vaikea, hieno ja erikoinen. Tuntui siltä, että palkinto oli kiitos myös
koko siihenastisesta työstä. Se teki nöyräksi.” (Ansa Ikonen, 1980)
Vitriini 3
Peruukki, piippu ja silmälasit
Neiti/herra Kaino Itkonen, Ansa Ikonen (1913–1989)
Mika Waltari: Rakas Lurjus
Kiertue seitsemänä kesänä alkaen v:sta 1947
Suomen Kansallisteatteri 1954
Elokuva ohjaus T.J. Särkkä 1955
Edvin Laine tilasi 1947 Waltarilta kiertuenäytelmän Ansa Ikoselle, Joel Rinteelle ja
itselleen: ”Tee meille näytelmä, jossa on vain kolme henkilöä, koska Jopin autoon ei
mahdu enempää. Ansalla voisi olla kaksoisrooli, niin saataisiin enemmän osia.”
Maskeerauslaatikko
Leif Wager (1922–2002)
Laatikko on ollut näyttelijöiden käytössä 1800-luvun puolivälistä lähtien. Wager sai
laatikon näyttelijä Erik Frölingiltä (1894–1974).
(T. Saarikoski: Tähtiaika, 1980)
Seinävitriini 1
Ihailijakirjeitä Eeva-Kaarina Volaselle (1921–1999), Hilda Pihlajamäelle (1866–1951),
Aapo Pihlaja-mäelle (1861–1956) ja Axel Ahlbergille (1855–1927).
Ihailijan lahjoittama pehmolelu Svenska Teaternissa vuonna 1994 esitetyn Hype musikaalin esiintyjille.
Minna Canthin Anna Liisan (1895) alkuperäinen käsikirjoitus. Aarne Leppäsen
iskuplari Kauppiaan rooliin näytelmään Anna Liisa.
Teppo Raikkaan iskuplari vuodelta 1915 Pierricin rooliin näytelmään Paul ja Jeanne
Ferrierin näytelmään Sovitus.
Seinävitriini 2
Työehtosopimuksia eri vuosilta.
Sota-ajan asiakirjoja.
Tuntemattoman näyttelijän laakeriseppele.
Jalmari Rinteen (1893–1885) kunniamerkkejä, Suomen Näyttelijäliitolta, Lahden
kaupunginteatterilta ja muistomitali osallistumisesta viihdytyskiertueelle.
Aili Somersalmen (1891–1962) pukuavustusanomuskirje Kansallisteatterin
johtokunnalle.