Ojoinen Story
Hämeenlinnan kaupunginosa historia OJOINEN STORY KIRJOITTANUT WETE MYLLYMAA VUOSINA 2013-2016 Toinen alkupainos lisätyin ja tarkennetuin tekstein. Lopullinen kirja valmistuu jouluksi 2016. Kirjoitustyötä on tukenut Hämeenlinnan kaupunki 375- vuotisjuhla apurahalla vuonna 2014. Pääosin muistitietoihin perustuva dokumentti Hämeenlinnan Ojoisten asuinalueen synnystä ja kehityksestä vuodesta 1945 uudelle vuosituhannelle 2000. Asioiden taustakulkuna seuraa perustietoja Suomen ja Hämeenlinnan aikaisemmasta kulttuuri-ja käyttäytymishistoriasta. Myös poliittisiakin asioita on kiinteytetty monien tapahtumien yhteyteen, koska niilläkin on oma syy-yhteytensä historian kulkuun. 1 Omistus Tämä teos on omistettu kunnianosoituksena Karjalasta kotiseutunsa menettäneille siirtosuomalaisille ja rintamamiehille, jotka jaksoivat ponnistaa Ojoistenkin alueelta uuteen tulevaisuuteen, sekä yleisesti kaikille vanhoille, nykyisille ja tuleville ojoislaisille. Tämä on samalla moniulotteinen sankaritarina siitä miten Suomi säilyi suomalaisilla ja miten uusi yhteiskunta selviytyi ankarien koettelemusten vitsauksistaan. Ojoislaiset ihmiset olkaa ylpeitä omista saavutuksistanne! ISBN 978-952-93-3699-9 (nid) ISBN 978-952-93-3700-2 (PDF) [email protected] 2 Teemana Suomen kansakunnan selviytymisprosessi vaikeiden sotavuosien jälkeen ns. normaaliaikojen elämistapoihin, sekä miten Hämeenlinnan kaupunginosa Ojoinen on elänyt omana asuinalueenaan viimeiset 70 vuotta. Henkilö- ja asiatarinat juoksuttavat kerrontaa eri aikakausien ymmärtämiseen. Ojoinen Story ei kuitenkaan ole pelkkä muistillinen tarina vaan samalla hyvinkin tarkka tosipohjainen dokumentti ojoislaisten/suomalaisten arjesta vuodesta 1945 uudelle vuosituhannelle 2000. Taustana tietysti sotien luoma uusi yhteiskunnallinen murros ja siihen liittyvät mittavat uudelleen asuttamiset. Kirjan tarkoitus on myös luoda kyseisille asioille inhimilliset ja realistiset kasvot. Tämä on samalla Suomi nimisen kansakunnan selviytymiskertomus 1900-luvun maailmanhistorian sotaisten vuosikymmenten yhtenä koettelemusten osapuolena, jota asiaa joutuu väkisinkin seuraamaan näitä kirjanlehtiä luotaessa. Tässä kertomuksessa siis sisäistetään paljon vaikeita asioita, joista voi selviytyä vain hyvin organisoitu yksimielinen yhteiskunta. Tähän teemaan viitaten tämä dokumentti rakentuu myös yleisemmänkin maamme oman historian selkärankaan. Tämän vuoksi tätä kaupunginosa kerrontaa voi omina paikallisesti koettuina tapahtumina sijoittaa kaikkiin maamme sodanjälkeiseen asutustoimintaan osallistuviin paikkakuntiin. Uskallus, ahkeruus, sisukkuus ja yhteisöllisyys saa näin tästä asiakokonaisuudesta koko Suomea kattavan muisti-ikkunan ja kansakunnan sankariarkistoinnin niistä asioista joilla luotiin uusi sodanjälkeinen Suomi. 3 Ojoinen 50-luvun alkupuolella 4 Sisällysluettelo SISÄLLYS Kirjoittanut Wete Myllymaa vuosina 2013-2016.......................................... 1 Alkusanat ........................................................................................................ 9 Nuoren Suomen Taustapeili ......................................................................... 10 Ojoisten alueen faktallista alkuhistoriaa ...................................................... 13 Ojoinen oli hiljainen viljelysalue, muttei täysin eloton ................................ 17 Saven salaisuudet ......................................................................................... 20 Perusasutus sai seuraa uudisasukkaista ....................................................... 22 Järviset asuivat rantatörmällä ...................................................................... 24 Vanginvartijoiden Parkkimäki ....................................................................... 26 Juseliuksen konepaja ja vankilaparantolan seutu ........................................ 30 Koulumatkan varrelta ................................................................................... 33 Larin-Kyösti, elämän taiteilija ....................................................................... 35 Naisvankeja ja koulunseudun ihmettelyjä.................................................... 37 Uuden asukaspohjan sijoittaminen onnistui hyvin ...................................... 39 Omakotiunelma lähti liikkeelle ..................................................................... 42 Ojoinen herää 1947 ...................................................................................... 45 Työtä ja rakennustarvikepulaa ..................................................................... 47 Omaan kotiin elämän ahkeruudella ............................................................. 50 Juurtuminen Ojoisille alkaa .......................................................................... 52 Elintila suurenee ja harrastukset monipuolistuvat....................................... 54 Kananlainausta ja muitakin vilppejä ............................................................. 57 Omenavarkaus oli jännitysperinnettä-ja kulttuuria ..................................... 58 Elämän aukeamista ...................................................................................... 61 Jäteongelmia ja niiden ratkaisuja ................................................................. 63 Ojoisten ihmisiä ja elintapoja ....................................................................... 66 Väkeä virtaa Ojoisille .................................................................................... 68 Oppimestareita, Sirkusväkeä ja Urheilijoita ................................................. 71 5 Mankeli Myllymaat ja Jierikan autopajan seutu........................................... 75 Humu-Kallen Avenye .................................................................................... 80 Elämän esittelyjä takapellolta ja Ojoiswillen synty ..................................... 82 Koirainmäki-alue , sekä vähän uskonasiaakin .............................................. 86 Lintumäki ja Pullerinseutu ............................................................................ 89 Teollistamishaaveita ja Kaupunginpuisto ..................................................... 91 Juhlia ja yhteisyyden hakua .......................................................................... 93 Apparan seutua ja elämiskiemuroita............................................................ 95 Toimintojen avauksia ja vaarallisia hetkiä .................................................... 97 Mielenkiintoisia vuosia ................................................................................. 99 Olympiahuumaa ......................................................................................... 103 Kettumäessä alkaa paukkua ....................................................................... 105 Vasaroiden ja sahojen ääniä Kettumäessä ................................................ 107 Poliittinen aika Suomessa heti sotavuosien jälkeen................................... 111 Sodan hintalappuja ..................................................................................... 113 Ilman rahataloutta ei ole elämää ............................................................... 115 Poliittisia kiemuroita ja muutakin toimintaa .............................................. 117 Kiri-Veikot syntyi toimettomuudesta ......................................................... 120 Kiri-Veikkojen toiminnan hiipuminen ......................................................... 128 Aikuistumisen aikaa .................................................................................... 132 Kaupungin City, ojoislaisten Metropoli ...................................................... 134 Moottorien pauketta ja mopojen pärinää.................................................. 136 Retkeilyä ja veneilyä ................................................................................... 139 Suurten asioiden 50-luku............................................................................ 142 Toimintaa, virikkeitä ja mutkallisia asioita ................................................. 144 Aikuistuminen valmista .............................................................................. 147 Ajan ratas jättää uusia jälkiä ....................................................................... 151 Vanginvartijat löysähuulista porukkaa ....................................................... 154 Teollisuutta ja työpaikkoja ......................................................................... 157 Ajat muuttuvat ja matkailu avartaa............................................................ 160 Arvostukset murroksessa ........................................................................... 161 6 Elämänmerkkejä ja muutosasioita ............................................................. 165 Väkivalta kasvaa kurjuudessa ..................................................................... 167 Pilvenpiirtäjien aikakausi, Tetroitti alkaa nousta ....................................... 168 Ojoistenkadun Ostariseutu syntyy, palvelut paranevat ............................. 171 Härkäbaarista Pikku-Eeroksi ....................................................................... 173 Peruspalvelut muutoksissa mukana ........................................................... 175 Uusi uljas koulurakennus lastentaloksi ...................................................... 176 Sosiaali- ja terveyspalvelut kohdallaan ...................................................... 178 Ojoisten ilme muuttuu ............................................................................... 180 Muistojen perintö ....................................................................................... 182 Epilogi: Aateluus ansaittua ja vapaus elastista ........................................... 184 Kiitokset ...................................................................................................... 186 Ojoisten uudisasutus täyttää vuonna 2017 kunniakkaat 70 vuotta, samana vuonna itsenäinen Suomi viettää 100-vuotisjuhliaan. Tämän kirjan tarkoitus on tuoda esiin juuri näiden aikakausien elämisen taustoja niin asioina kuin ihmisten tekemisinäkin. Vappuna 1947 iskeytyi ensimmäinen lapio neitseellisen vehnäpellon sänkeen ja siitä alkoi Ojoisten uudisasutuksen värikäs historia. Tämä juhlakirja kunnioittaa niitä ihmisiä jotka ovat ahkeruudellaan luonneet Hämeenlinnaan hyvin kunniakkaan ja viihtyisän Ojoisten kaupunginosan. Tämä 70 vuotta juhlakirja Ojoinen Story on myös arkistollinen lahja jälkipolville muistoksi ja muistiksi erään suomalaisen aikakauden selviytymistarinana itsenäisenä valtiona hyvin kummallisten ja raskaiden asioiden puristuksessa. >[email protected]> 7 8 ALKUSANAT Tämän kertomuksen on pääosin koonnut omista muistelmistaan allekirjoittanut Wete Myllymaa dokumenttitiedoksi ja muistohistoriaksi kaikille Ojoisilla jossain vaiheissa asuneille tai siellä eläneille ihmisille. Tämä monologi etenee yksinpuheluna asioissa vähän rönsyillenkin, eivätkä kaikki asiat ole kronologisessa järjestyksessä. Tarkoitus on kuitenkin tuoda esiin monipuolisesti Ojoisten alueen syntyhistoriaa ja siellä eläneiden ihmisten moni-ilmeistä elämää. Allekirjoittanut on itse muuttanut Ojoisille 16. 12. 1947 yhdeksänvuotiaana pojankloppina. Siitä päivästä alkaen olen yhtäjaksoisesti myös asunut alueella. Olen varmasti "virkaiältäni" vanhin henkilö, joka Ojoisten alueella on ajallisesti elämäänsä viettänyt. Tällä kertomuksella on tarkoitus valaista Ojoisten alueen lähihistoriaa, sen muuttumista asuinalueeksi ja alueen kehityskaarta nykyiseen elämismuotoonsa. Ojoistenkin lähihistoria on seurausta monista kansallisista ja kansainvälisistäkin tapahtumien juoksuista, joten kerronnassani on paljon viittauksia ja yhteyksiä näihinkin asioihin. Kaikki tässä dokumentissa esiintyvät Ojoisten uudisasutukseen liittyvät asiat olen pääosin itse kohdannut tapahtumina ja niistä on sitten muodostunut se tietopohja, josta aion nyt kertoa. Tämä ei siis ole mikään historian toisto menneestä ajasta, vaan tosikertomus Ojoisten alueen syntymisestä ja siellä eläneiden ihmisten arjesta. Kaiken perustana kuitenkin virallistakin alueen historiaa. Kerronnassa vilahtelee silloin tällöin erilaisia ammatteja ja niihin liittyviä elämäntehtäviä, siihen kirjoon olenkin ajatuksiani paljon kohdistanut. Näin syntyy ojoislaisuudesta hyvin monipuolinen asukaskuva monilta vuosikymmeniltä. Pääosiltaan näiden asioiden esittely koskee miespuolisia henkilöitä. Naisia ei kuitenkaan ole ollut tarkoitus mitenkään syrjiä, mutta Ojoisten alueen alkukymmeninä pääosa äideistä oli kotiäitiä ilman näkyviä uraputkia. Heidän kunniansa rakentuu lasten kasvatuksesta ja vastuusta hoitaa perheen toimeentulo vähäisin resurssein. Vasta toisessa sukupolvessa oppimisen ja opintojen kautta elämään asettautuminen alkaa näkyä naissukupuolenkin merkittävinä uravalintoina. Tämän dokumentin luomiseen ei myöskään liity mitään toimeksiantoa tai velvoitetta. Itse olen tarkoittanut tämän kertomuksen eräänlaiseksi kunniavelaksi ja muistoksi kaikille Ojoisten alueen historiaan liittyville ihmisille. Täsmällisen tarkkoja päivämääriä ei muistiini ole jäänyt, mutta eri asioiden omaperäisyys ja persoonalliset ihmiset ovat kaikkien asioiden perusolemuksena. Useilta ojoislaisilta ystäviltä olen saanut kallisarvoisia tarkennuksia teksteihini. Olen myös yrittänyt pelkistää tapahtumia vertailupohjalta nykypäiväänkin, mutta myöskin ojoislaisten eri ihmisten tekemisiin ja olemisiin. Vieläkin tuttuja nimiä ja asioita löytynee paljon nykyasukkaillekin. Joillekin tapahtumille ja kepposille en kuitenkaan anna tunnistettavia nimiä intimiteettisuojan vuoksi. Asianosaiset sieltä kyllä helposti tuttunsa tunnistavat. Kerrotut asiat eivät myöskään kulje täydellisesti loogisessa aikajanan rytmissä, koska olen pyrkinyt esille tuomaan asiayhteyksiä pidemmältäkin aikaväliltä. Toivottavasti lukija tämän tarkoitusperän ymmärtää ja pystyy hahmottamaan eri aikajaksot toisiinsa itse tapahtumien kautta. Tämän asian vuoksi teksteissä on ymmärtämisen helpoittamiseksi joitakin toisintoja, koska monet asiat peilautuu tapahtumiin monin eri tavoin. Joitakin asioita olen hieman kevennellyt luettavuuden elävöittämiseksi, mutta asioiden sisältöjä ne ei muuta. Lukija kyllä oivaltaa ne helposti. 9 NUOREN SUOMEN TAUSTAPEILI Kun tässä on kyseessä samalla myöskin Suomen itsenäisyysajan historian osioita, niin on ehkä paikallaan valaista Ojoinen storyn pohjaksi tätä Suomenkin historiaa tärkeimmiltä osiltaan eli katsoa itsenäisen Suomen alkukymmeniä taustapeilistä. Ojoisten nykyalueen sodanjälkeiset rakennustyöthän aloitettiin keväällä 1947. Suomen itsenäisyys oli tuolloin vasta 30 vuotias, mutta historiakin voi olla nopeaa ja suuria asioita täynnä, eikä niitä asioita ehkä enään kaikilta osin muisteta. Suomihan julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917 ja Neuvostoliitto tunnusti Suomen valtiollisen aseman varsin pian. Valtiolliset perusrakenteet olivat jo silloin toiminnallisessa kunnossa niin hallinnollisesti kuin sivistyksellisestikin ja kulkuyhteydetkin toiminnassa mm. rataverkkokin jo 3900 km pitkä. Silloin elettiin vielä kuitenkin raskasta maaorjuuden aikaa, eli torpparijärjestelmä oli maatalouden tukiranka. Torpparijärjestelmä lakkautettiin 1918 ja torppareille syntyi oikeus lunastaa viljelysalansa ja rakennukset itselleen. Tämä uusi ihmeellinen vapaus riistäytyi kuitenkin jo ennakkoon käsistä ja syntyi kansalais-sota vuoden 1918 alussa, jonka seuraukset olivat kammottavat. Jo kesällä 1917 olot oli varsin sekavat Suomessa, johtuen Venäjän vallankumouksen suurista heijastus odotuksista. Punakaarteja perustettiin ja suojeluskunnat järjestäytyivät yhteisen johdon alle. Yksikamarinen eduskunta tasoitteli maaperää kunnallisella äänioikeudella ja 8 tunnin työaikalailla, mutta muutoksen ja "vapauden" kaipuu aktivoitui siitä huolimatta väkivallaksi. Vielä syksyllä 1917 eduskunta äänesti monarkian puolesta ja kuningaskin valittiin. Eduskunta aloitti itsenäisyyden valmistelut ja 6.12.1917 tuo itsenäisyysjulistus sitten annettiin, johon pian tunnustuksiakin alkoi tulla. Kuitenkin hallitusmuotoon alkoi liittyä paljon kritiikkiä ja niinpä uudeksi valtiomuodoksi esitettiinkin tasavaltaa ja kesällä 1919 eduskunta äänesti äänin 173-23 tasavaltalaisesta hallitusmuodosta. Presidentiksi valittiin K:J: Ståhlberg, joka voitti vastaehdokkaan C.G. Mannerheimin ääniluvuin 143-50. Heti olojen rauhoittuessa maahamme julistettiin alkoholin kieltolaki vuonna 1919, joka kesti aina vuoteen 1932. Noina vuosina laittoman alkoholin kulutus nousi vaarallisiin lukemiin ja salakuljetus ja salapoltto, sekä väkivalta rehoittivat hallitsemattomasti. Kieltolain loputtua olot rauhoittuivat varsin pian, mutta sen päälle koettiin vielä 1930- luvun suuri pörssiromahdus ja sitä seurannut maailmanlama. Tämä maailmanlaajuinen talouselämän halvaantuminen johti suurtyöttömyyksiin useissa maissa, myös Suomessa. Tärkeä itsenäisyysajan tapahtuma oli myös Tarton rauhansopimus 1920. Tämän rauhan Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana toimi taitavasti J.K.Paasikivi. Siinä rauhassahan sovittiin Suomen ja Baltian maiden asemasta, itsenäisyydestä ja koskemattomuudesta. Samassa rauhassa Suomeen liitettiin ns. Petsamon alue ja siihen kuuluva Liinahamarin sula jäämeren satama. Samalla turvattiin väyläoikeudet Laatokan Karjalan huoltokuljetuksille. Kaiken tämän takuumiehenä oli Neuvostoliiton hallitus päätöksineen ja allekirjoituksineen. Samana vuonna 1920 Suomi hyväksyttiin Kansainliiton (nyk. YK ) jäseneksi. Suomen alueen historia on täynnä erilaisia rauhoja ja rajanmuutoksia. Suomessa on kuitenkin ollut aina omaperäinen kulttuurinsa, joten suomalaisuus käsitteenä on tuhansia vuosia vanha. Ruotsalaisten valloittajien/käskyttäjien mukana Suomeen tuli kristinusko 1200-luvulla kun Vatikaanin paavi lahjoitti Suomen pakanakansan Ruotsin holhoukseen ja sen ohella alkoi myöhemmin kulttuuri/mahtijännitteet itäisen elämiskulttuurin kanssa. Sotia ja mahtailua riitti joka vuosisadalle ja niistä johtuen 10 Suomea on lohkottu erilaisilla rauhoilla toistakymmentä kertaa. Ruotsi ja Venäjä olivat ahkeria rajansiirtäjiä vallanjaoissaan, mutta vuosien 1808-1809 nk. Suomen sodassa koko Suomen alue liitettiin Venäjään. Silloin Suomesta tehtiin samalla Venäjän keisarikunnan autonominen suur-ruhtinaskunta ja siihen liitettiin jo aikaisemmin Venäjän hallussa oleva Karjalan alue eli Viipurin lääninä tunnettu alue. Suomen itsenäistyttyä v. 1917 juuri tuo entinen suur-ruhtinaskunta alue julistaui itsenäiseksi Suomeksi, jonka myös Venäjän/Neuvostoliiton hallinto hyväksyi. Ensimmäisen maailmansodan melskeiden jälkeen oli tarvetta tarkistaa eri valtakuntien hallinnollisia rajoja ja vähän myöskin kulttuuripohjaisuutta. Juuri tätä tarkoitusta varten siis pidettiin Tarton rauhankokous v. 1920. Siinä rauhansopimuksessa hyväksyttiin jo toiseen kertaan Suomen rajoiksi entisen Venäjän Suomen suur-ruhtinaskunnan rajat pienin tarkistuksin ( Petsamon alue), johon paperiin myös Neuvostoliiton viranomaiset allekirjoituksensa piirsivät. Kansainliittokin asian hyväksyi Suomen tultua samana vuonna järjestön jäseneksi. Viimeisiin sotiin liittyviä asioita rajanvetoineen on esillä kirjan muillakin sivuilla. Varsinaiseksi YK:n jäseneksi Suomi hyväksyttiin vasta 1955 Stalinin kuoltua 1953. Tämä johtui siitä, että Neuvostoliitto esti veeto-oikeudellaan kolme kertaa Suomen liittymisanomuksen hyväksymisen YK:n jäsenvaltioksi. Kuitenkin kaikkien kansainvälisten ja Kansainliiton sotia koskevien sopimusrikkomusten, sekä Suomeen hyökkäyksen myötä itse Neuvostoliitto oli erotettu Kansainliiton jäsenyydestä joulukuussa 1939, mutta oli perustamassa liittoutuneiden maiden suostumuksella uutta maailmanjärjestöä Yhdistyneitä Kansakuntia maailmansodan päätteeksi. (YK perustettiin 1945 hajotetun Kansainliiton tilalle)) Petsamon alue satamineen säilyi Suomella vielä Talvisodan rauhassakin 1940, mutta jatkosodan aselevon jälkeisessä välirauhassa 19.9.1944 tuo alue ympärivuotisena käytössä olevana satamana Jäämerelle menetettiin. Lopullinen sinetti Suomen kaikille uusille rajanvedoille tapahtui Pariisin rauhassa 1947, jonka jälkeen alkoi ns. kylmäsota ja samalla syntyi käsite rautaesirippu poliittisine blokkeineen, jossa Suomikin sitten oppi maailmanpolitiikan kaikki ihmeelliset kiemurat kolmen sodan rasittamana.(Talvisota, Jatkosota, Lapinsota) Historiana ei pidä unohtaa sitä, että Suomi ehkä ainoana maana osoitti humaanista inhimillisyyttä kaikissa sotatoimissaankin. Siviilikohteita ei pommitettu, eikä myöskään maan itsenäisyysrajoja ylitetty ilmasodassa. Suomi pystyi myös hyvällä organisoinnilla pelastamaan Karjalan alueen kansalaiset kanta-Suomeen pienine omaisuuksineen. Samoin kuolleet ja haavoittuneet rintamasotilaat voitiin kuljettaa supistuneen Suomen alueelle omien organisaatioiden haudattavaksi tai hoidettavaksi. Sotavankejakaan ei kohdeltu Geneven sopimuksen vastaisesti. Sodista selvittiin kunniakkaasti vaikka siitä saatu ”palkinto” olikin epäinhimillisen ja epäoikeudenmukainen maahantunkeutujan säälimättömin ehdoin. Lähes kaikilla kansakunnilla on ollut omat sisällis-ja rajasotansa, mutta niiden historioista Suomen kaltaista inhimillisyys sankaruutta ei löydy. Julmuusluettelossa Suomi on sodanasioissa taatusti viimeisenä. (kansalais-sota 1918 on tästä valitettavasti poikkeus) Unohtaa ei pidä sitäkään, että Suomi oli kaiken urheilun suurvalta 1920 ja 30-lukujen ajan. Olympiamitaleita ja maailmanmestaruuksia kertyi noina vuosikymmeninä hämmästyttävä määrä ja kaikessa kilpaurheilussa/ yleisurheilussa maailmanennätykset olivat jatkuvaa pärjäämisen herkkua. Paavo Nurmi oli näistä sankareista näkyvin, hän tehtaili parin vuosikymmenen aikana kymmenittäin maailmanennätyksiä. Noiden kahden vuosikymmenen aikana pidettiin myös viidet kesä- ja talviolympialaiset ja niissä Suomi saavutti erivärisiä mitaleita toistasataa, joista kultamitaleitakin kymmeniä. (Fokus-Urheilu) Tälläkin tavoin Suomi sinniteltiin näkyväksi kansakunnaksi. Raskaat sotavuodet tuli kohtaloksi monelle huippu-urheilijallekin, kaksinkertaisina isänmaan sankareina heidätkin kotiseuduilleen haudattiin ja muistot uroteoista jäivät kunnioituksina elämään. Suuri jääpelien kummajainenkin saapui Suomeen 1920-luvun lopulla. Pelin nimihän on tietysti jääkiekko. Siihen innostuttiin monissa osissa Suomea ja sen otti lajivalikoimaan Suomen Luistinliitto 1927. Heti seuraavana vuonna pelattiin jääkiekossa Suomen mestaruudesta ja sen voitti Viipurin Reipas. Jääkiekkoliitto perustettiin 1929 (Fokus-urheilu). Hämeenlinnalle ja Ojoisille jääkiekolla on ollut suuri merkitys, sillä ansiokkaita pelaajia maajoukkueita myöden on asunut kaikkialla kaupungin alueella. Kolmannen ja neljännen polven ojoislaisia on lukematon määrä pelaillut tai on pelaamassa maan pääsarjoissa aina mitalitasoille saakka. Kaikkein kyvykkäimmät ovat löytäneet itselleen ammatin ammattilais-seuroista ulkomaita myöden. Hämeenlinnalais-seuroina parhaiten muistetaan Hämeenlinnan Tarmo, Hämeenlinnan Pallo-Kerho, Hämeenlinnan Tiikerit, ja Hämeenlinnan Kiri-Veikot. Luokkayhteiskunta jännitteet leijuivat vielä politiikan yllä 1930-luvullakin. Vuonna 1932 perustettiin näiltä pohjilta Lapuan liikkeen jatkoksi Isänmaallinen Kansanliike IKL (Vihtori Kosola), jonka toiminnalla piti ehkäistä kommunismin vaikutusvaltaa ja "tervehdyttää" politiikkaa. Neuvostoliiton aloitettua sotatoimet Suomea vastaan 1939 pelästytti kuitenkin kansalaiset nuoren valtion itsenäisyyden menettämiseen ja nämäkin poliittiset jännitteet murenivat yhteiseen maanpuolustustahtoon. 1944 kaikki patrioottiset/isänmaalliset järjestöt lakkautettiin rauhansopimuksella. 11 Suuria kunnianosoituksiakin Suomelle myönnettiin noina vaikeina aikoina. Arvostettu kirjallisuusNobel palkinto kirjailija F.E. Sillanpäälle 1939 ja kemian Nobel A.I. Virtaselle 1945. Silloin kun Suomi täytti vasta 30-vuotta maassa istui jo seitsemäs presidentti nimeltään J.K. Paasikivi. (aikatiedot Fokus tietokirja) Näiden asioiden pohjalta vasta 30 vuotias Suomi aloitti uuden ajan elämisen uusilla haasteilla. Suomi lapio oli siis vain 30 vuotias kun se ensimmäisen kerran painui Ojoisten saviseen rakennusmaahan vappuna 1947. Näiltä pohjilta myös Ojoinen Story alkaa rakentua historian arkistoksi. Tätä kertomusta Ojoisista ei pidä kuitenkaan ymmärtää miksikään historian uusintapainokseksi, sillä tarkoituksena on monipuolisesti valaista Ojoisten lähihistoriaa sellaisena kuin alueella on eletty ihmisineen ja tapoineen. Varsinainen virallinen ja ajallinen historia Ojoisten alueesta on jo julkaistu 1968. Tuolloin kirjailija Einar Palmunen julkaisi Hämeenlinna-seuran toimeksiannosta kirjan nimeltään ”Ojoisten latokartano ja virkatalo” (arkistoitu HML:n kirjasto ja Hämeen maakunta-arkisto). Kirja on julkaistu/painettu Kariston kirjapainossa 157-sivuisena vuonna 1968, sisältäen lisäksi joitakin valokuvia ja pari karttaa. Einar Palmunen on käyttänyt kirjan luomisen hyväksi lukuisia merkittäviä arkistoja ja historian kirjoja mm. Ruotsin valtio- ja sota-arkistoa. Lisäksi useat historian asiantuntijat ovat auttaneet kirjan rakentelua omilla kirjoillaan tai lausunnoillaan. Kirja antaa hyvin tarkan ja perustellun kuvan Ojoisten alueen alkuhistoriasta aina 1300-luvulta alkaen, jolloin tavallaan Ojoisten arkistollinen historia alkaa. Ojoinen on siis tunnettuna alueena jo lähes 700 vuotta vanha ja seudun kolmen latokartanoiden väki (Ojoinen, Hätilä, Saarinen) ja lukuisat niiden torppariperheet rakensivat tuon tunnetun maamerkin vanhan Hämeen-linnan alusta loppuun asti. Ojoisten linnaa siitä ei silti tullut, mutta kyllä se se maakunnan nimisenä linnanakin historian lehdille kelpaa.( lähde: jokamiehen muistitieto/ ajalliset vuosilukutarkennukset Fokus-tietokirja, sota-ajan aikatarkennukset Ulkoasiain-ministeriön viralliset julkaisut eli Sini-valkoiset kirjat) Wete Myllymaa 12 OJOISTEN ALUEEN FAKTALLISTA ALKUHISTORIAA Historiankirjojen mukaan tiedetään, että Hämeenlinnan seudulla on ollut järjestäytynyttä asutusta jo 800-luvulta alkaen (Varikonniemi). Jonkinlaisen kulkutienkin oletetaan jo silloin kulkeneen lounaisSuomeen (varhainen Härkätien väylä). Ojoistenkin alueella (latokartano) oli jo kylä 1300-luvulla, eräänlainen alkukoti, noina aikoina aloitettiin Hämeen linnan rakennustyöt Ruotsin kuningaskunnan toimesta ja myöskin sen valta-alueen suojaksi. Tuolloin seudulla oli jo muutamia muitakin pikku kyliä asuttuna, joiden työvoimaa sitten tarvittiin linnan rakentamiseen. Kansakuntana Suomi tunnetaan virallisesti jo 1200-luvun alussa. Tuolloin katolisen kirkon paavi Vatikaanissa antoi suosiollisen kristillisen lahjan Ruotsin kuninkaalle luovuttamalla ”pakanallisen” Suomen kulttuuriyhteisön Ruotsin holhoukseen, jota holhousta sitten kestikin usean sadanvuoden ajan. Tuon hallintovallan katkaisi vain 1700-luvun alun ns. Ison-ja pikkuvihan aikakausi, jolloin venäläiset kasakat riehuivat maassa muutaman vuosikymmenen ajan. Tuolloin myös Ojoisten alueen torppareita ryöstettiin monin tavoin ja tapettiinkin vastustelujen vuoksi. Ruotsin- vallan hallintokausi päättyi lopullisesti vuosien 1808-9 käytyyn ns. Suomen sotaan jolloin Suomi liitettiin Haminan rauhassa suur-ruhtinaskunnaksi Venäjän keisarikuntaan. Einar Palmusen kirja ”Ojoisten latokartano ja virkatalo” käsittelee paljon linnan rakentamiseen liittyviä asioita ja kuvaa hyvinkin pikkutarkasti sen ajan ihmisten elämää ja alamaisuuksia. Kirjassa on myös paljon viljelyyn liittyvää tietoa, johon oleellisesti kuului myös isäntävaltio Ruotsin ankarat verotusrasitteet. Myös tilitykset ja kirjanpidot ovat hyvin tarkasti säilyneet arkistoissa, joista paljastuu myös monia veronkiertoasioita ja oikeudellisia julmuuksia. Verot, vuokrat, velvoitteet, perunkirjoitukset ja maaoikeudet on arkistoitu hyvinkin pikkutarkasti rajamerkintöineen. Kirjasta saa myös selkeän kuvan siitä, millainen Ojoisten alue oli käyttömuodoiltaan ja hallintomalleiltaan. Ensimmäiset arkistoidut merkinnät löytyvät Ojoisten kohdalta 1300-luvun alusta. Silloin koko alue oli pääosin luonnonniittyjä ja suoalueita, joiden metsäsaarekkeilla oli sitten pienimuotoista kyläasutusta. Itsenäiset talonpojat viljelivät lähialueita omaksi ravinnokseen, kunnes Ruotsin armollinen majesteetti otti väestön hellään huomaansa monenlaisin alamaisuuksin. Ojoisten, Saaristen ja Hätilän lato- ja karjakartanoiden synnyttyä alkoivat myös omistukselliset ja hallinnalliset asiat saada lainmukaisia sitovuuksia toimilleen. Hattulan käräjillä ratkottiin jo 1300luvulla tavallisten rikosten lisäksi myös rajariitoja. Näiden asioiden yhteydestä tuleekin esiin ensimmäinen julkinen ojoislainen. Silloin vuonna 1329 lampuodiksi "päässyt" entinen talonpoika Ojoisten Matti pääsi käräjille todistamaan silloisen piispan ja erään tilallisen rajariita-asiaa. Ojoisten Matti on näin ollen ensimmäinen alueen kanta-asukas, joka on nimellään arkistoihin päässyt. Silloinhan ei vielä Hämeenlinnaa kaupunkina ollut, eikä Hämettä maakuntanakaan vielä käsitteenä ollut, Häme tunnetaan vasta 1400-luvulla uudenlaisena hallintoalueena. Silloinen Ojoisten alue kuului Vanajan pitäjään ja sen seurakunnan väestörekisteriin. Silloinen Vanaja kuului taas oikeusalamaisuudeltaan Hattulan käräjäkuntaan. Kaiken yläpuolella oli kuitenkin Ruotsin kuningas, majesteetti, jonka armollisella suojelukirjeellä vältti jopa syytteitä ja rangaistuksia henkirikoksistakin. Hämeen linnan läheisyydessä oli kolme latokartanoa, jotka harjoittivat viljelyä ja karjanhoitoa kyläläisten ja linnan tarpeisiin. Nämä latokartanot olivat Ojoinen, Saarinen ja Hätilä. Näiden alaisuudessa olivat sitten talonpojat ja torpparit. Ojoisten kartanolla oli kymmenkunta torppaa erilaisine tuotantovelvoitteineen mm. Suopellon, Sillanpään, Hakalan , Sammon ja Kirstulan torpat. Kartanon maita oli yli 200 hehtaaria niittyinä tai viljelysmaina. Metsääkin yli tuhat hehtaaria. Niin sanottuja takamaita oli Rengossa, Tammelassa, Hauholla, Koskella ja Hausjärvellä. Palmusen kirja kertoo 1500-luvun vuosista vielä, että Ruotsin kuninkaallisen majesteetin kirjeellä Ojoisten latokartanon oikeuksiin kuului kalastusalueita Anjalankoskella, Vääksynkoskella, Rautalammilla ja Tervon Äyskoskessakin Savon alueella. Näihin tehtiin vaivalloisia kalastusretkiä kesäisin ja tuotiin saaliina tynnyrikaupalla suolakalaa ravinnoksi ja osaksi verotusta. Näiden kalastuspaikkojen vuoksi kyseisille paikkakunnille on jäännyt käyttöön lukuisia Ojois-liitteellisiä paikannimiä. Itsenäiset talonpojat maksoivat veroa kruunulle, mutta lampuotisuhde oli suoran alamaisuuden lisäksi myös oikeuskelpoisuutta. Kun kartanot joutuivat maksamaan veroa ja vuokraa, olivat torpparit näiden velvoitteiden tärkein suorittaja. Hämeen voutikunnan keskuslinnan "alaisuudessa" toimi kolme latokartanoa, joiden torppareilla oli lähes kaksituhatta työpäivää vuodessa hevosineen taksvärkkinä kartanoille. Tämän lisäksi torpparien piti tulouttaa kartanolle noin puolet omastakin sadoistaan. Luonnonvaraisten niittyjenkin heinäsadot puolitettiin ns. talvikuormina. 13 Talonpoikien ja torppareiden piti myös huolellisesti hoitaa tiluksiaan. Riukuaitojen ja avo-ojienkin piti olla tarpeellisessa kunnossa, muutoin tuli sakkoja tai lisätyöpäiviä. Ojoistenkin alueella oli paljon heinäniittyjä ja niille tarvittiin kymmenittäin riukurakenteisia latoja. Paimenten osuus työnsuorittajina oli hyvin tärkeää, koska suuria laidunmaita ei voinut kokonaan aidata. Karjaa oli tuolloin jo paljon ja sitä oli myös hoidettava hyvin. Lehmien ja lampaiden lisäksi myös lukuisat härät pureskelivat heinää laitumilla. Härkähän oli vielä 1700-luvulle asti tärkein vetojuhta maataloustöissä. Vuosisatojen saatossa on Ojoistenkin alueella eletty hyvin vaikeita aikoja. Ankarat kulkutaudit liikkuivat Suomenkin yli reipasta vauhtiaan ja kuolleiden listat ovat pitkiä, samoin lapsikuolleisuus oli suurta. Aikakirjoihin on jäännyt sellainenkin tieto, että vuonna 1697 aluetta vaivasi taudit, mutta myöskin katovuosien aiheuttama ruokapula. Tästä johtuen Ojoisten latokartanon piikakin rekisteröitiin nälkäkuolleeksi. Pohjan sotaa käytiin isonvihan ja pikkuvihan nimikkeiden alla 1700- luvun alkupuolikkaalla, jolloin Suomen alue oli myöskin venäläisten miehittämä. Palmusen kirja kertoo tuon ajan olleen hyvin väkivaltaisen ja ryöstelyt ja tapot kuuluivat venäläisten ajanvietteeseen. Torpparit ja lampuotit menettivät tuolloin lähes kaiken omaisuutensa ja karjansa miehittäjien ylläpitoon. Vasta Uudenkaupungin ja Turun rauhojen jälkeen 1743 venäläiset poistuivat Suomen alueelta ja olot rauhoittuivat Suomen sotaan saakka 1808-10 jolloin taas jouduttiin Venäjän keisarikunnan hallintovallan alle, nyt juhlallisesti suur-ruhtinaskunnaksi Suomen omalla autonomisella hallintojärjestelmällä. Tämä yli satavuotinen aika kehitti Suomea valtavin askelin niin kulttuurillisesti kuin teollisestikin, mutta sisälsi myös vaikeita takaiskuja parin oikukkaan Venäjän keisarin toimesta. Einar Palmusen Ojoisten latokartanon historiasta voi ammentaa loputtomasti mielenkiintoisia lukuja alkuvuosisatojen kirjanpidoista, inventaareista, oikeuden päätöksistä ja perunkirjoituksista. Myös väestön määrät, vuodenajat, sairaudet, hallintoasiat, käräjöinti, verot ja ihmisten elintavat on selkeästi tajuttavia. Myös elintarvikkeiden määristä on tarkkoja kirjauksia jo 1500-luvulta. Tarkoin on selvitetty mitä kulloinkin on ollut varastoitu tai teurastettu. Esillä ovat raavaan lihat, lampaanruhot, läskit, makkarat, viljamäärät, suolakalat ym. Samoin kateaineena olleet tuohiniput ja talikynttilät on luetteloitu. Eläinten määrät ovat hyvin tarkkoja ja niissä on huomioitu myös merkintöinä mittatappiot karhujen ja susien raateluista. Joskus salateurastusta peiteltiin sillä, että voudille menevässä kirjanpidossa oli maininta raatelumerkinnän lisäksi, että nahkaakaan ei jäänyt jäljelle. Vetojuhtia eli härkiä oli kirjanpidoissa enemmän kuin hevosia. Parhaimmillaan kolmessa latokartanossa oli vetohärkiä yhteensä yli sata. Sotilasratsut ja ns. matkahevoset taas kuuluivat lähinnä Hämeen linnan kirjanpitoihin. Matkahevosethan kuuluivat siihen kievarien väliseen liikennöintiin. Suurin osa linnan ja Ojoisten kartanon väestä sai palkkansa elintarvikkeina, joiden määrät oli pikkutarkasti kirjattu eri luetteloihin. Linnan pyövelikin sai palkkansa viljana ja lihoina. Teloitettavia rikollisia löytyi sopivin välein ja kuningasta vastaan vehkeilijöitäkin riitti pölkytettäväksi pyövelille hyvän elintason verran. Oikeus eläinten laiduntamiseen ja viljelemiseen oli hyvin säädeltyä ja kaikesta tuotosta piti maksaa verot latokartanon välityksellä Ruotsin kuninkaan kirstuun. Voudit valvoivat tarkkaan, että verot tulivat suoritetuiksi. Ojoisten latokartanon kohdalla kävi niinkin, että Hämeenlinnan kaupungin perustamisen aikoihin 1600-luvun lopulla Ruotsin kuningas vuokrasi Ojoisten kartanon maat uusille kaupunkilaisille peräti kymmeneksi vuodeksi. Kartanon päärakennus kuitenkin purettiin ja siirrettiin raatihuoneeksi vanhaan kaupunkiin v. 1650 (Linnankasarmin alue). Hämeen linnassa tapahtui räjähdys ja suuri tulipalo 1659, jolloin alettiin uumoilla kaupungille uutta paikkaa mm. Ojoisten latokartanon alueelta. Kaavoituspäätös kuitenkin johti siihen, että uusi kaupunkikeskus toteutettiin Saaristen latokartanon mäkikumpareelle eli siis nykyiseen keskustaan vuonna 1777. Latokartanon kylät on Palmusen teoksessa kirjattu omiksi alueikseen. Niitä olivat: Ojoinen, Paikkala, Niementausta, Saarinen (nyk. keskusta), Hätilä, Luhtiala, Kankaantaka, Lehijärvi, Katinala, Kirstula, Vuorentaka, Luolaja ja Renkovaha. Kaikilla alueilla ja niityilläkin oli omat nimensä. Ojoisten nykyisin asuttu pelto oli kaiketi Kuninkaanniitty ja se silloinen suuri suo eli moottoritien alusta Linnanniemelle asti oli nimeltään Selkäsuo. 1600-luvun lopulla latokartanoista alkoi muodostua ns. virkataloja. Ojoistenkin kartanosta tuli ylempien upseerien palkkiotila. Kenraalit ja everstit saivat Ruotsin kuninkailta palkkioksi ansioistaan näitä kartanoita tai suuria tiluksia. Osa kartanoista oli vuokrallakin, mutta yleensä näihin aatelisten sotaherrojen kartano isännyyksiin ei edes verotusta kohdistunut. Kartanot säilyivät virkataloina perinnöllisinä, vaikkakin isännän vaihdoksiakin eri sukuihin tapahtui. Näiltä pohjin lähes kaikki Suomen kartanot ovatkin vanhojen sotaupseeripohjaisten aatelissukujen hallinnassa. Palmusen kirjassa olevien karttojen mukaan Hämeen Härkätie on kulkenut Ojoisten kartanon läpi aina 1920-luvulle saakka, jolloin se omistajavaihdoksen myötä siirrettiin alkavaksi Kaupunginpuis- 14 ton portilta Kurkkutietä pitkin nykyiselle paikalleen. Tiehän on aina alkanut Hämeen linnan pohjoisportilta kartanon alueelle. Tästä läpikulkutiestä oli aika ajoin riitaa kaupungin ja latokartanon kesken. Vanha pieni kaupunkihan on ennen sijainnut juuri sillä puolella linnaa. Kaupunkioikeudet v.1639 saanut Hämeenlinna oli tuolloin noin kolmenkymmenen hirsitalon kylä, jossa asukkaita oli kolmisen sataa, verorasitteisia vain satakunta. Nykyiset vanhan kaupungin alueella olevat kasarmirakennukset ovat 1800-luvulta peräisin eli Venäjänvallan ajoilta. Kaupungin siirtoa nykyiselle paikalle suunniteltiin jo 1700-luvun alussa, mutta vasta vuosikymmenten jälkeen 1700-luvun lopulla kaupunki siirrettiin Saaristen kartanon mäelle, jonne tehtiin jo oikea asemakaavakin ja rakennettiin vähän erikoisen muotoinen ev.luth. kirkkokin. Saaristen kartanon piti tämän vuoksi siirtyä toimiltaan Niementaustan mäelle ison vetisen Selkäsuon taakse. Tällöin saatiin myös parempi siltayhteys Mahlionniemeen eli nykyisten siltojen paikalle Keinusaareen. Alueen vanhin vesistön ylityspaikka oli nykyisen rautatiesillan paikkeilla jo 1300-luvulla. Palmusen kirja kuvailee myös monien vuosisatojen ajalta ihmisten jokapäiväistä arkea. Se oli kovaa työtä ja kovaa kurinalaisuutta. Kuninkaan solvaamisesta lähti pää, pienemmistä rikoksista taas tuli raippoja, sakkoja tai tyrmää. Ojoistenkin eräs lampuoti sai julkista raippakuritusta v. 1664 ryyppäiltyään ja räyhättyään jatkuvasti varoituksista huolimatta. Ojoisten seppä ja muuan lampuoti saivat taas samoihin aikoihin jalkapuuta huonoista elämäntavoistaan ja lampuotin lapsetkin joutuivat isänsä seuraksi kirkonmäelle, kun kirkkoherralle ei kelvannut lasten halukkuus kristinopin pääkirjojen ulkoa muistamiseen. Kirkko oli hyvin pyhä paikka, jossa penkkien istumajärjestyskin kirkonmenoihin oli säädeltyä. Ojoisten torppareiden istumapaikoiksi oli manttaalien mukaan penkkirivit 5 ja 24. Seppo Marttisen Hämeenlinnan vankikaupunki historia vuodelta 2012 kertoo kirkon käyttämiä rangaistusmenetelmiä vieläkin kovempina seuraamuksina. Varsinaisessa Hämeen linnassahan oli jo perustamisajasta 1300-luvulta lähtien kolkot tyrmähuoneet linnan pohjakerroksissa, mutta varsinainen sellivankila valmistui vasta 1871. Silloin sinne mahdutettiin 66 selliin noin 400 vankia. Ankaria olivat rangaistukset Marttisen kirjan mukaan jo linnan perustamisesta alkaen. Vielä 1400luvullakin naineena kihlautumisesta, väkisinmakaamisesta tai toisen vaimon vikittelemisestä itselleen sai kuolemantuomion. Varastamisesta ja petoksista seurasi ruoskintaa, raippoja, silpomista, häpeäpaalua ja jalkapuuta. Tämän rangaistuskulttuurin perintönä onkin Ojoisilla sitten vielä nykypäivinäkin eletty hyvin lainkuuliaista elämää. Näissä aviollisissa asioissa kuitenkin on uskallettu siirtyä nykyaikaan, joten aviovaimotkaan eivät enää ole lainsuojattuja miltään vehkeilyltä. Kansalaissodan kahta puolen Hämeenlinnan kaupunki havitteli Ojoisten kartanoa itselleen sen ollessa yksityisessä vuokrauksessa. Kartanoa piti silloin Blomstedin suvun Alma-rouva, joka oli Vanajan seurakunnan kirkkoherra Wegeliuksen tytär. Hän joutui siitä luopumaan ja viimeiseksi haltijaksi jäi Arvo Jalas, jonka toimesta kartanon alasajo sitten tehtiin laillisuusperiaattein. Samoin kaikki kartanon torpat 10 kpl itsenäistettiin virallisesti maaliskuussa v. 1925 jolloin Ojoisten kartano ja jäljelle jäänyt peltoala 122 hehtaaria siirtyi Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston haltuun. Ojoisten virallinen historia muuttui siis valtio-omisteiseksi 14.3.1925. Tällöin Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto saa haltuunsa koko yhtenäisen Ojoisten alueen. Kartanon alue uudistettiin maatalouskäyttöön ja uusi vankilarakennus sekä eläinsuojat viljamakasiineineen rakennettiin 1930-luvun taitteessa. Siellä sovittivat rangaistuksiaan lähinnä luottovangit ja sairaustoipilaat. Vielä sotienkin jälkeen Ojoisten kartanon maita viljeltiin vankityövoimalla aina 50-luvulle asti. Jo jatkosodan aikana Ojoisille suunniteltiin asevelikyläasutusta, mutta lopullinen asuttamisen alkulaukaus sai alkunsa maatalousministeriöstä lokakuussa 1945. Tällöin ministeriö pyysi lausuntoa Ojoisten virkatalon alueen kaavoittamiseksi asutuskäyttöön. Kaavoitusta tehtiin jo asian vielä ollessa vireillä ja ensimmäisiä rakennuksiakin alkoi ilmestyä Ojoisten asuinalueelle jo ennen lopullista ministeriön kaavoituspäätöstä v. 1947 alkaen. Arkkitehti Heimo Kautonen laati alueelle pysyvän kaavan ja lopullinen muoto kaavalle hyväksyttiin Hämeenlinnan kaupunginvaltuustossa elokuussa 1947. Tämän kaavan Hämeenlinnan kaupunki esitti hyväksyttäväksi sisäasiainministeriölle joulukuussa v. 1948, jonka sitten ministeriö hyväksyikin seuraavana keväänä v. 1949. Näin jo hyvään vauhtiin päässyt rakentaminen sai lopulta lainvoiman. Ensimmäinen väliaikaisen rakennustöiden alkamisluvan lähtökohta oli vappu v. 1947. Silloin Ojoisten maaperään painui ensimmäinen lapionpisto uuden asuttamisen alkuunpanijana. Alueelle lohkaistiin n. 600 tonttia, jotka jakautuivat lähes tasan rintamamiesten ja siirtokarjalaisten eli evakkojen kesken. Tämän otsikon alla olen yrittänyt valottaa Ojoisten varhaishistoriaa Einar Palmusen ”Ojoisten latokartano ja virkatila” teoksen viestityksin. Tästä onkin oikeastaan hyvä aloittaa oma Ojoisten kertomukseni, joka alkaa muistelmissani juuri tuosta asuttamisajasta kaikkine siihen liittyvine asioineen. Eli siirrymme sodan jälkeiseen elämään Ojoisilla. Muistutan kuitenkin vielä siitä, että silloin tällöin tekstissäni vilahtelee Hämeen linnaan liittyviä asioita. Tämä johtuu siitä, että Ojoisten, Saaristen ja Hätilän latokartanoiden väestö eli hyvin tiiviissä 15 yhteistyössä Ruotsin kuninkaan linnakaupungin kanssa. Ojoisten kartanon lisäksi alueella oli lukuisia torppareita, lampuoteja, mäkitupalaisia ja muuta palkollista työväkeä linnan ja kaupungin työvoimatarpeeseen. Vankilakulttuuri kytkeytyy myös paljon Ojoisten latokartanon ja virkatilan toimintaan. Tämän vuoksi Ojoisten alueella on asunut paljon vanginvartijaperheitä pitkältä aikaväliltä. Pahimmillaan Hämeenlinnan vankiloiden vankimäärä oli yli tuhat "lusijaa" 1930-luvulla, mutta vielä 1950- ja 60lukujen taitteessakin lähes tuhat tekojensa sovittelijaa. Tämän vankimäärän kaitsemiseen ja huoltoon tarvittiin vankeinhoitoväkeä lähes neljäsataa henkilöä. Viime vuosituhannen loppuvuosina Ojoisten kartanon vankilatoiminta päättyi muutamiksi vuosiksi ja kaikki rakennukset olivat lähes tyhjillään. Silloin niihin tiloihin oli kiinnostusta matkailuyrittäjyydellä. Hankkeen mukaan sinne olisi voitu sijoittaa kotieläin toimintaa ja luoda sinne jonkinlainen retkeilymaja luontoinen pikku kokouksia palveleva käyttöalue. Kuitenkin vankilamuotoinen työsiirtola toiminta katsottiin uudelleen tarpeelliseksi ja niinpä siellä toimii edelleenkin sakkojen ja rattijuopumusten sovitteluyksikkö työpalveluineen. 16 OJOINEN OLI HILJAINEN VILJELYSALUE, MUTTEI TÄYSIN ELOTON Hämeenlinnan ja Ojoisten alueen historia alkaa arkistoituna asutukseltaan jo keskiajalta, mutta tämän dokumentin varsinainen tarina alkaa vuodesta 1945. Tuolloin jatkosota oli jo päättynyt aselepoon ja välirauhaan, jossa allekirjoitettiin Suomelle uudet rajat, jotka sitten hyväksyttiin pysyviksi Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Suomi joutui sotien seurauksena luovuttamaan noin 10 prosenttia maaalastaan Neuvostoliitolle ja asuttamaan uudelleen 420 000 kotinsa menettänyttä karjalaista ns. KantaSuomeen. Lisäksi rasitteeksi jäi valtavat sotakorvaukset ja yhteiskunnan uudelleenjärjestelyt. Suomenkin vitsauksena on ollut valtakunnan levottomat rajat johon asiaan liittyy vielä erilaisia kulttuurejakin. Suomella on maarajoja kolmen valtion kanssa noin 2000 km. Venäjän kanssa maarajan pituus on n. 1300 km. Rajantakaisia yhteiskuntia kutsutaan naapurivaltioiksi joiden kanssa pitää hoitaa hyvät ystävälliset naapuruus-suhteet. Hyvin hoidettuina nuo suhteet antavat kansalaisille turvallisen elämän olotilan, mutta huonolla diplomatialla tai muilla ärsykkeillä maan rajoista voi tulla hyvinkin peloittavia. Kun meillä on ollut ikiaikaiset naapuri-yhteiskunnat ja ikiaikaisesti ne tulevat jatkumaankin ellei naapureille tule isännyyden tarpeita. Hyvät naapurit ovat aina pidettyjä ystäviä, mutta isännän saapasteluja oven rakoon pitää visusti varoa. Suomen historia on pääosin pelkästään jonkun vallan alla olemista, joten on hyvin opittu tietämään mitä alamaisuus on. Ruotsi on satojen vuosien ajan ollut Suomen holhooja, mutta myös Venäjä on meitä ruoskan alla pitänyt. Ison-ja pikkuvihan ajat 1700luvulla ja suur-ruhtinaskuntana olo 1800-luvulta alkaen itsenäisyyteen saakka olivat aikoja jolloin itä-naapurit olivat isäntiä. Keisari/tsaari Aleksanteri II aika kuitenkin oli Suomen kansakunnan sivistyksellistä aikaa, jolle ajalle Suomessa on paljon muistomerkkejä ja positiivista historian arkistointia. Itsenäisyyden jälkeen meillä oli todelliset naapurivaltiot, joiden kanssa opittiin elämään sopuisasti. Sotapilvien ilmestyessä taivaalle v. 1939 alettiin pelätä itänaapurin aikeita pyrkiä saapastelija-isännäksi kotoiseen Suomeen. Kansakunnan yhteinen tahto kuitenkin pelasti oman itsenäisyytemme ja tuo koko sodan filosofia opetti sen, ettei kaikki naapuruus-suhteet sittenkään ole aitoja. Naapuruussuhteet on hoidettava aina niin, että rinnakkaiselo säilyy ikuisesti naapuruutena, eikä isännyytenä naapurin taholta. Tämän kertomuksen aloitusvuosi 1945 johtuu juuri siitä, että Suomi alkoi elää taas ns. normaaliaikaa tuon huonon naapuruuden tuomien ongelmien voittamiseksi ja korjaamiseksi. Koulut alkoivat syksyllä 1945 täydellä tehollaan yliopistoja myöden. Kauppoihin alkoi ilmestyä säännöstelyistä huolimatta enemmän tavaraa ja ruokakulttuurikin palautui kekseliäisyyden tasolta ravitsevampaan muotoonsa. Terveydenhuolto parantui ja yhteiskunnan rakenteet alkoivat toimia demokraattisemmin ilman sotatilan rajoituksia. Sotakorvausten vuoksi haasteellista työtäkin oli tarjolla, mutta asunto-ongelma oli hyvin vaikeasti korjattava asia. Sotakorvausteollisuutta johti vuorineuvos Uolevi Raade. Tälle asuttamis- ja kotouttamisasialle tuo vuosi 1945 oli hyvin tärkeä. Silloinhan eduskunta hyväksyi maan-hankintalain ja siihen liittyvän rahoituslain. Maatalousministeriö oli tämän asian ylin viranomaistaho, mutta sen alaisuudessa toimi asutuskeskusten valiokunta toimeenpanevana virastona. Kaikkea tätä uudelleenasuttamisoperaatiota johti asutushallinnon (ASO) ylijohtaja Veikko Vennamo. Tätä tammikuussa 1945 hyväksyttyä maanhankintalakia edelsi jo 1940 säädetty talvisodan väestösiirtymiä koskeva pika-asutuslaki, joka kuitenkin raukesi jatkosodan syttyessä. Maan hallitukseen nimettiin väestönsiirtojen vuoksi siirtoväkiministeriksi Emil Luukka. Pika-asutuslakiin liittyi myös paljon ongelmia maanomistusoikeuksista ja asennoitumista hävityn sodan tunnustamiseen. Maanhankintalakia ei valmistettu kriisilakina vaan sen periaatteellisena tarkoituksena oli yhteiskunnallinen vastuu kansakunnan asuttamisesta uusien rajojen sisään. Suomen sodanaikainen valtiojohto oli monenlaisten paineiden alla ja niinpä melkein koko ns. sisäpiiri jouduttiin purkamaan välirauhan ehdoin ja sotasyyllisiäkin kaivettiin tuomittavaksi. Valtiojohdossa oli myöskin evakointeja kyseenalaistavia mielipiteitä. Onneksi kuitenkin jo Talvisodan uhkan aikana saatiin muodostettua evakointisuunnitelma organisaatioineen, tämän vuoksi sota-alueen ihmiset voitiin hallitusti ohjata kanta-Suomeen evakkoon. Jatkosodankaan aikana ei mitään varsinaista kaaosta syntynyt nopeasta pakkotilanteesta huolimatta. Näin Suomi sai pelastettua omat kansalaiset oman lipun ja yhteiskunnan huomaan. Itse karjalaiset ihmisetkin ymmärsivät sodan säälimättömät lait ja yhdistyivät uuteen olotilaan omaksi turvaverkokseen nimellä Karjala-seura/liitto (perustettu keväällä 1940) Maan pääministeriksi valittiin J.K. Paasikivi marraskuussa 1944, mutta arvostuksestaan huolimatta hänellekin ilmaantui paljon vaikeita lainsäätöongelmia kansakunnan uudelleen kokoamisessa rauhanajan elämiseen. Osaltaan myös karjalaisten suuri siirtoväen määrä ja aseveljien vahva asema edustuksellisuutena, sekä yllättäen myös kommunistien vahva nousu poliittiseksi voimaksi kevään 1945 vaaleissa asettivat valtiomies J.K. Paasikiven myös monen nöyryytyksen kohteeksi. 17 MTK:n oheen syntyi myös maanomistajien etujärjestö puolustamaan maaomistuksiaan. Maanhankintalain valmistelu hidastui ja eteni tuskaisten päätösten kautta, mutta siihen löytyi lisäksi uusikin kummajainen pakkolunastuslain oheen, eli kielialue-ongelma. Tämä kieliasia ratkaistiin lopulta niin, että evakkoja eli siirtokarjalaisia ei saannut asuttaa mm. Uudenmaan-läänin ruotsinkielisiin kuntiin. Sensijaan kylläkin Porkkalan luovutetun alueen siirtoväelle tämä asuttamisoikeus suotiin. Valtiolla oli onneksi paljon omia maitakin, joille voitiin raivata pienviljelystiloja lähinnä ylä-Suomeen. Pohjanmaalla taas tilakoot eivät täyttäneet lunastusoikeuksia, joten etelä-Suomen kartanot ja suurtilat joutuivat kantamaan suurimmat maan luovutusvastuut. Maanhankintalaki ja siiheen liittyvä rahoituslaki astuivat voimaan eduskunnan päätöksellä huhtikuussa 1945 . Tämän jälkeen alkoi maanlunastukset ja kaavoitukset ripeään tahtiin. Vaikka siirtoväellä ja sotainvalideilla oli etuoikeus tonttimaan saantiin niin pian ymmärrettiin sekin, ettei varsinaisia Suomen pelastajia eli rintamamiehiä voitu asettaa eri kastiin. Näin sitten suurin odotuksin kotiutettavat rintamamiehetkin pääsivät tasavertaisesti oman tonttimaan/tilan haltioiksi. Uudenlaisen asukaspohjan luomisessa nähtiin tärkeäksi myös eri kyläyhteisöjen ja sukujen asuttaminen kohtuullisen kanssakäymisen päähän tosistaan. Pientilallisten metsämaihin ei riittänyt kaikille omia palstoja, joten yhteismetsiinkin jouduttiin omistuksia ja käyttö oikeuksia sopeuttamaan. Karjalaissiirtolaisten ja perheitä perustavien rintamamiesten omien kotien toteuttaminen oli jättiurakka koko yhteiskunnalle. Siitä urakasta ei selvitty ilman valtion maanluovutuksia, eikä pakkolunastuksia suurtilallisilta rakennusmaaksi tai viljelystiloiksi. Se oli suomalaisen talkoohengen kultaaikaa itse rakennusten aikaansaamiseksi. Maanhankintalaki ja rahoituslaki sekä kansallinen sisu pelastivat Suomen uusilta sisäisiltä jännitteiltä. Unohtaa ei sovi myöskään siirto-karjalaisten naisten panosta näissä valtavissa väestönsiirroissa ja juurtumisissa uuteen ympäristöön. Sotavuosien ahkerointi kotirintamalla ja muuttovirtojen lukemattomat ongelmat ratkottiin karjalaisella mielikuvituksella ja sitkeydellä. Uusien kotienkin rakentamisissa näille naisille tuli tutuiksi myös raskaat miestenkin työt, joista betonimyllyn käsinveivauskin kämmeniin jälkensä jättivät. Elämän ritareiksi heitäkin voi aidosti kutsua. Juuri tuolloin v.1945 alkoivat valtavat maanmittausoperaatiot kaikkialla maassamme rakennusmaiden kaavoittamiseksi. Pienviljelystiloja ja omakotitontteja lohkottiin vauhdilla uusiksi omistussuhteiksi. Ministeriökään ei pysynyt vauhdissa mukana, vaan aloituslupia myönnettiin jo ennen kaavoitusten hyväksymistä. Se urakka koski yli neljänsadantuhannen karjalais-siirtolaisen ja samanmääräisen rintamamiesväestön asuttamista uusiin oloihin. Alkoi valtava rakennusbuumi, vaikka rakennustarvikkeista oli huutava puute. Rautaa ei ollut juurikaan saatavilla, kun sitä oli sodan aikana kylvetty taistelukentille kymmeniätuhansia tonneja. Tästä johtuen ei edes nauloja tahtonut riittää rakentajille, jonka vuoksi mustapörssi rahasti tätäkin toimintaa häikäilemättömästi. Betoni ja kateaineet olivat riittämättömät ja kuormaautojen kuljetuskapasiteetti ei tavaroiden kuljettamisessa ollut läheskään tarvittava. Tämä vuosi 1945 oli Ojoisten alueen viimeinen neitseellinen vuosi. Nykyinen asuttu alue tuli alkamaan Ojoisten kartanolta (työsiirtola), jota halkoi Hämeen vanha Härkätie miltei nykyisen kaltaisena aina Viisarille ja siitä eteenpäin. Härkätie alkoi jo kuitenkin Kaupunginpuiston kiviaidan ulostuloaukolta eli nykyiseltä Kurkkutieltä. Nykyisen Härkätien kohdalla oli vain savinen pensaiden reunustama oikopolku jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön. Ojoisten kartanon puimalan läheisyydessä, silloisen Härkätien ja Ahvenistolle vievän tien risteyksessä, oli pari kolme suurta avoallasta ihmis- ja eläinjätteiden tukkukaatopaikkana ja mädätyspisteenä. Niissä paska-altaissa viihtyivät hyvin kottaraiset ja rotat, joita mekin sitten yritimme monin eri keinoin tehdä vainajiksi. Sinne tuotiin Hämeen linnan vankilarakennusten kaikki kiinteät päästöt hevoskuljetuksina ja sekoitettiin kartanon eläinjäämiin. Parin vuoden kääntelyn ja kierrätyksen jälkeen tämä luomulannoite sitten kasvatti hyvät sadot. Vieressä komeili valtava punamaalinen lato, jonka heinäkasoissa oli kaikkein turvallisemmat hyppelypaikat. Ojoisten vankikartanon puuston pohjoisella reunalla oli kahden perheen asuttava henkilökuntaasunto, jossa asuivat Lempisen ja Ojoisten kartanon seppä sekä myöhemmin Alasentien perhe. Sen vieressä oli valtaisa puimala/lato, josta lähti kärrytie Ahvenistolle päättyen nykyisen Ravikadun jatkona hiekkakuopalle, josta vankila sai kaikki tarvittavan sora-aineen omiin tarkoituksiinsa ja kyläläiset kiuaskivensä. Tässä suuressa puimalarakennuksessa vankilan henkilökunta vietti juhannusjuhliaan. Se oli koivuin koristeltu, sisällä buffetti ja tanssimusiikista huolehti aina elävä orkesteri tai haitaristi. Juhlat eivät silloin häirinneet ketään, olihan lähin muutaman talon asutus vasta Koirainmäessä ja siinä välissä kasvoi sokerijuurikasta ja perunaa. Ojoisten peltoaukeamalle johti kärrytie, jonka vierustat olivat parhaita metsämansikkapaikkoja. Itse kartanon alueella oli pari muutakin asuntorakennusta ja valtaisa perunakellari luonnonkivillä holvattuna maan alla. Keskellä aluetta komeili kolkko kaksikerroksinen vankirakennus korkealla 18 piikkilangalla aidattuna. Siellä aitojen sisäpuolella ulkoilivat nuo pelätyt sakko- ja luottovangit, sekä sairastoipilaat. Tämä vankila piti sisällään pääasiassa sakkovankeja ollen samalla luottovankien opetustila. Ojoisten tuberkuloosisairaalan toipilasosatona kartanon tiloja käytettiin jo 50-luvun alusta lähtien kun Ojoisten parantolan tilat eivät siihen riittäneet. Nykyiseen työsiirtola tarkoitukseen Ojoisten kartano otettiin 1970-luvun alussa. Sen vieressä oli iso tiilinen vilja-aitta. Sitten oli vielä kaksi suurta katosta maataloustyökaluille ja hyvin mielenkiintoinen pajarakennus. Etelärinteellä perunakellarin vieressä oli vankilan ampumarata, jonne pääsy oli ankarasti kielletty. Haapasalmi-niminen vartija sitä tienoota valvoi. Kaiken komistuksena oli vielä komea tammilehto, jonka reunassa oli ns. tilanhoitajan virkaasuntorakennus. Näissä maisemissa me velipojan kanssa kävimme usein seikkailemassa. Hevostalli ja sepänpaja oli mielenkiintoisemmat paikat. Tammilehto oli mukava kiipeilypaikka, eikä meitä vangitkaan paljon pelottaneet, kaikkihan siellä olivat jonkin asteen luottovankeja tai sairastoipilaita. Lehmien ja navetan parissa työskenteli myös muutamia naisvankeja, joilla oli myös pieni asuinrakennus navetan vieressä. Pelloilla työskenteli kesäisin satakunta työvelvollista naisvankia ja miehiäkin oli lähes saman verran maataloustöissä. Hevosia tykkäsimme käydä silittelemässä, eikä luottovangit meitä siitä kieltäneet. Kaikenkokoisia sikoja rypi siellä kuravellissä suuri määrä ja niille me syötettiin makoisaa vesiheinää. Saimme liikkua alueella varsin vapaasti, koska siellä olevat vartijat tunnistivat meidät ammattitoverinsa lapsiksi. Myöhemmin 1950-luvulla tilanhoitajan rakennukseen muuttivat Englundin perhe. Oiva (Emppu) Englund oli vankilan työmestari ja hänen perheessään oli 6 poikaa ja yksi tytär. 1960-luvun taitteessa perhe kuitenkin muutti omaan taloon "herrojen asevelikylään" Aulangonpuiston kupeeseen. Perheen pojat muistetaan parhaiten nimillä: Kauko (Kake)Tammi oli äiti- Veeran ensimmäisestä liitosta. Vanhin yhteinen lapsi syntyi nimellä Pertti (Pepe) hän tunsi kutsumusta merille ja seilaili siellä kymmenisen vuotta kunnes hankkiutui ravintola Myllärin janojen järjestysmieheksi (portieeri). Sitten oli vuorossa Markku (Make) ensin nahkatehtaalla, sitten Paukero/Virginian portsarina ja innostui lopulta myös yrittäjäksi rengasalalla. Erkistä kehittyi turkistehtaan opeilla turkisalan muokkaamoyrittäjä Tuulokseen. Jomppa (Jorma) oli pojista liikkuvin ja kekselijäin, työelämä alkoi kuitenkin turkistehtaalla, vaihtoi sitten putkialalle ja lopulta jäi eläkkeelle tukkuteräksen myyjänä Ahlsell Oy:n palkkalistoilta. Perheen ainoa tytär Pirjo avioitui muiden tapaan ja muutti Lahteen. Risto (Riku) syntyi perheen hännänhuippuna, on naimisissa Koskisen Tainan kanssa ja asuu edelleen Ojoisilla. Riku palvelee VR:n töissä ja valvoo, että radanpidon työkoneet ovat aina toimintavalmiina. Nykyisen moottoritien kohdalla oli valtava kaivettu sade- ja jätevesien kokoomauoma, joka jatkui Paroisten alueelle ja siitä edelleen Vanajaveteen. Ojan länsipuolella oli isoja vetisiä kaivantoja, joista oli nostettu turvetta ja savea maanparannukseen ja tiilentekoon (suunnilleen entisen Gigantin takapihalla). Ojoinen käsite kulkee kirjassa sinä alueena kun Ojoisten latokartano aikanaan kaikkine torppineen ja työväkineen toimi. Härkätiestä erosi Lintumäestä kärrypolku nykyisen Paroisten alueelle, jossa sijaitsi Niitty-Mattilan tila, (ent. Ojoisten latokartanon torppa). Lopulta Paroisten torpaksi nimettyä Niitty-Mattilaa viljelivät viimeiseksi Eslin (Heikki Salmela) ja Enqvistit, jonka torppari Kaarle katosi kansalaissodassa. Leski Vilhelmiinan perikunnan hallusta maat lopulta siirtyivät kaupungin omistukseen sotien jälkeen ja sitä myöten tonttimaaksi. (Paroisten ABC-asema on juuri siinä paikalla). Niitty-Mattilan muutaman saran pellot viettivät länteen ja peltojen päässä oli vetinen suo nykyisen Prisman paikkeilla. Vankilan eli valtion maat ulottuivat nykyiseen Paroisten jokiuomaan ja viimeisen mäennyppylän reunassa oli valtaisa vankilan omistama heinälato. Niitty-Mattilan peltojen takana oleva suorämeikkö piti sisällään pieniä kosteikkoja, jossa sorsat hyvin viihtyivät. Syksyisin siellä peltoaukeamalla metsästettiinkin paljon jyviä syömään tulleita sorsia aina 60-luvulle saakka. Ennen sotia Ojoisten alue oli jo suosittu metsästysalue. Siellä juoksenteli paljon jäniksiä ja Kettumäessä pesivät ketut. Metsäsaarekkeissa pesivät peltopyyt ja sorsalinnut, joita esiintyi myös paljon Tiiriön suopellon avannekuopissa. Metsästys on ollut aina hämeenlinnalaisille suosittu harrastus. Suomen vanhin metsästysseurakin on perustettu Hämeenlinnassa Läänin Metsästysseuran nimellä. Seura onkin jo päässyt 150 vuoden ikään. 19 SAVEN SALAISUUDET Tässä kohdassa on syytä kertoa, mikä on sen kuuluisan Ojoisten saven synty ja "ihanuus". Ojoistenkin alue on alkuperältään vanhaa tuhansien vuosien takaista jääkauden jälkeistä merenpohjaa. Nykyisin maanpinta on yli 70 metriä merenpinnan yläpuolella. Savipohjaisen maan tultua näkyviin jääkauden sulattua näihin pohjakerroksiin syntyi ensin jotain kasvillisuutta, joka sitten nurmettui niityiksi. Ojoisten niittyalueelta saatiinkin silloin paljon luonnonheinää vielä Ruotsinvallan aikaan sotaväen hevosten ruuaksi. Alueen karttatietojen mukaan siellä kyyhötti kymmeniä riukumateriaalisia latoja. Alueella oli myöskin kymmenkunta torpparitilaa kartanoiden alamaisuudessa. Puistonmäessäkin kaksi. Se oli kaikilta toimiltaan eräänlaista maaorjuuden aikaa. Suomen sodan jälkeen 1800-luvun alussa Suomi joutui Venäjän vallan alle yli sadaksi vuodeksi. Parolaan oli perustettu oma suomalainen armeijan koulutusleiri, jota sitten Aleksanteri II tuli tarkastamaan keisari kaudellaan v.1863. Tuolloin keisari eli tsaari tarkasti myös edellisenä vuonna avatun rautatieyhteyden Hämeenlinnaan. Aleksanteri II kävi myös Kaupunginpuistoa ihailemassa. Ratsain staari Aleksanteri II sitten katselmukseen ratsasti Hämeen Härkätietä pitkin Ojoisten halki Parolan varuskuntaan. Ojoisten maaperässä ovat siis Venäjän keisarinkin seurueen kavionjäljet fossiloituneena maaperään. Parolan leijonapatsas muistuttaa myös noista ajoista. Toisen kerran keisari Aleksanteri II kävi Parolassa tarkastusmatkalla 1878, mutta silloin ajettiin junalla suoraan Parolaan uutta Tampereelle vievää rataosuutta pitkin uuden Vanajaveden rautapilarisen kaarettoman sillan yli. Pommiattentaatti Pietarissa 1881 päätti Aleksanteri II elämän ja Venäjästä tuli uusien vallanpitäjien myötä jälleen Suomen riistäjä. Oman puumerkkinsä Aleksanteri II jätti myös suomalaiseen koulutusjärjestelmään. 1860-luvulla hän antoi nimittäin asetuksen Suomen koululaitoksen luomiseksi. Ensin kaupungeihin ja myöhemmin maalaiskuntiin. Puistomäen koulukin on perustettu 1900-luvun taitteessa tältä vapaaehtoisen vastuun pohjalta. Ensimmäinen opettaja oli Fredrik Valtanen. Lakiin perustuva pakollinen oppivelvollisuus astui lain muodossa voimaan vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1921. Hämeenlinnan kirjasto perustettiin jo vuonna 1861, jolloin Ojoisten torppariväkeäkin ilmoittautui useita kirjaston lainaaja luetteloon. Suomen suuri ystävä ja sivistystason nostaja keisari Aleksanteri II on monella tapaa ollut kehittämässä Suomea kansakuntana ja on ansainnut kiistämättömästi muistopatsaan Senaatintorille Helsinkiin. Monille ulkomaisille turisteille tuo patsas on varsin outo ilmestys, koska historia tuntee Venäjän naapuruuden vain erilaisina koettelemuksina. (tarkennukset: Hml:n historiat) Vuosisatojen saatossa kuitenkin tuon Ojoisten alueen savikerroksen päälle kertyi runsaasti humusjätettä ja Ojoisten pellosta tuli viljelyskelpoista maata hyvän pintakerroksen johdosta. Savi kuitenkin puolustautui ja linnoittautui syvemmälle maaperään. Aina keväisin se tuli esiin näyttävästi ja muistutti kenen päällä sitä eletään. Keväisin tiet olivatkin tosi surkeita Ojoisten alkuaikoina. Kuorma-autoja piti hinailla irti teistä pursuavista savikuopista. Lapsille tuo ihana lilluva savi oli mukavaa sotkettavaa ja niinpä saven syvyyksiin onkin uponnut lukuisia lasten saappaita ikuiseen kadotukseen. Jossain vaiheessa pääteitä ryhdyttiin livettämään ja saveamaan jolloin saatiin pölyhaittoja pienemmiksi. Ojoisten rakennusväki muistaa hyvin, kuinka monipuolista tuo savi todella oli. Vajaan puolimetrisen ruokamultakerroksen alta paljastui sementinkova savikerros, jota oli vaikea lapioidakin, eikä niitä kaivinkoneitakaan silloin paljon apuna ollut. Noin kolmen metrin syvyydessä alkaa uusi elastisempi savikerros. Se on sinertävän harmaata massaa (löllöä), jota riittää metrejä alaspäin. Tuon sinertävän hyllyvän saven päälle ei tietystikään voinut rakentaa, joten perustusten rakennuskorot riippuivat juuri paljon tuosta savesta. Nuo kaksi savityyppiä ovat sitten koko pellon perusta ja asukkaiden kansallisomaisuutta. Sieltä rakennusten pohjatöistä on kuljetettu satoja kuormia sitä kovaa savea täytemaaksi kivikkotonteille tai kaatopaikoille ja vieläpä ilmaiseksi. Näin on syntynyt niitä savimutaatiopuutarhoja, jotka nykyisin loistavat komeudellaan kaikkialla Ojoisten alueella kivikkoalueita myöden. Pihoissa on isoja lehtipuita, hedelmäpuita ja pensaita. Myös kasvimaat ovat tuottoisia. Näin savesta on tullut kulttuurellista maa-ainesta, joka on mittaamattoman arvokasta. Maasta nouseva näkymätön savihöyry on mielenterveydelle erinomaista lääkettä. Samalla se tasaa Ojoisten ilmaston selkeiksi vuodenajoiksi lämpimine kesineen ja oikeine talvineen. Parhaan kosketuksen Ojoisten ilmastoon saa tammikuussa 30 asteen pakkasella ja yli kahdenkymmenen metrin sekuntivauhtisen pohjoistuulen myötä. Silloin tuo hapekas ilma eteeristen savihappohöyryjen yhdistelmänä antaa kaikkein punaisimmat nenät ja posket kaikille ulkoilijoille. 20 Viimeisten vuosikymmenten aikana muotiin tulleet savikylpylät ovat keksineet erikoistuotteekseen ojoislaisen saven. Sitä tallennetaan aina keväisin Ojoisten sivuteiden pursukkeista ja sitten hajustetaan kulloisenkin muodin mukaan. Elastisuuden ja kivennäispitoisuuksien vuoksi Ojoisten savi on sitten kylpylöissä tullut varsin suosituksi, se kun poistaa lähes kaikki rypyt ja nuorentaa muutenkin. Jatkohoidoksi kun ottaa vielä solariumsäteilyä niin ihoista tulee täydellisen porsliinisia. Niitä vartaloita ja kasvoja on sitten taivaallista ihailla kesäisin. Rehvastelun estämiseksi ja tuotesalaisuuden säilyttämisen vuoksi mikään Ojoisten savea käyttämä kylpylä ei anna nimeään julkisuuteen. Toinenkin merkittävä saviaiheinen erikoisuus löytyy polvihousuista. Polvihousujen historiahan lähtee juuri siitä syystä että perheiden kakarat tulivat aina kesäisin kotiin koivet polvia myöden savessa, joten pyykkiä riitti. Tästä johtuen sitten perheenäidit keksivät helpomman asusteen eli polvihousut. Suomen kielen lausahduksiin tämä sanonta, ”että taas sitä tullaan kotiin koivet polvia myöden savessa” on hyväksytty ojoislaisten äitien esityksestä kansanperinne sanonnaksi, näin se on taltioitunut kansansanonta perinteeksi aina nykypäiviin saakka. Itse polvihousujen virallinen kuosipatenttikin on ojoislaisten äitien aikaansaama, ilman lisenssiä ei siten saa polvihousuja valmistaa kuin oikeilla mitoilla. Patentoitu virallinen polvihousu pitää sisällään määritteen, että polvihousunpuntin alalahkeen pitää sijoittua polvilumpion keskipisteeseen. Muun pituisista kesähousuista ei saa käyttää nimitystä polvihousut. Sukunimi rehvastelujen estämiseksi on ojoislaisuutta suojattu siten, että Suomen sukunimi-instituutilta on aina anottava lupa jos sukunimenä halutaan käyttää esim. Savikko, Savinen, Savisto, Savinow tai Savinainen tapaisia sukunimiä. Niinikään vanhapohjaisista ihotaudeista pitää käyttää ilmaisua savipuoliainen. Ojoisten alueen ihmisten tulisikin monestakin syystä voimakkaasti vaatia myös Ojoisten savelle vientikieltoa alueen ulkopuolelle ja samalla saada se suojelluksi maa-aineeksi lakiin perustuvin sanktioin. Sora- ja hiekkakuopat sisältävät täysin elotonta maaperää, joten niitä saa harkitusti käyttää kunhan nekin maisemoidaan tuotannon lopettamisen jälkeen. Ojoisten savi on sen sijaan orgaanista elämää sisältävä maa-aines, jolle on annettava alueellinen rauha ja kunnioitus. Savi on elävää ikuisuutta. 21 PERUSASUTUS SAI SEURAA UUDISASUKKAISTA Jo ennen sotavuosia Tampereentien päässä Kirstulan ylikulkusillan alla hoiti virkaansa ratavartija Willberg. Hänen perheellään oli lehmä, sika ja toistakymmentä kanaa, sekä monipuolinen puutarha. Willbergillä oli tämän ”virkatalon” lisäksi isohko omakin tontti Puistonmäessä, jonka rakennus oli vuokralaiskäytössä. Hänen puutarhansa sokerimiiromiomenat olivat meidän suosikkiomppuja. Radan toisella puolen sillan alla oli meidän sokerijuurikkaan harventajien varjoinen evästelypaikka, johon myöhemmin keskittyi muutakin nuorison toimintaa mm. palkokasvien laaduntarkkailuasema. Tampereentien lopussa Kettumäen kupeessa oli 3-4 pientaloa, joiden asukkaat kävivät työssä kaupungissa mm. totinen mies, jota pelättiin, koska hän oli teurastaja kaupungin teurastamolla ja pestyjä verisen laikullisia vaatteita oli joskus kuivamassa pyykkinarulla. Muuten Kettumäki oli täysin synkkää pelottavaa korpea ja täysin asumaton muilta osin. Keskellä Kettumäkeä oli kuitenkin pari kalliomäkeä, hiekkakuoppa ja pari suonrutakkoa. Linnankasarmilla toimiva jääkäripataljoona piti siellä sotaharjoituksia kovalla paukkeella ja huuto kouluttajilla kamala. Silloin armeijassa oli asepalveluksessa ”saatanan pässitkin” eli alokastunarit, joihin nuo pässittelyt kohdistettiin. Kirstulan kartano oli Ojoisalueen pohjoisin reuna. Siitä etelään oli Hatunniemi Kirstulan salmen rantaviivana. Kirstulasta lunastettiin myöhemmin maita siirtolaisasutukseen. Tämän kyläyhteisön nimi oli Tuiskula ja sinne asettautui pääasiassa Kyyrölän savipitäjän väkeä. Hatunniemessä oli joitakin kesähuviloita lääninhallituksen ja kaupungin virkamiehillä. Hämeenlinnan kaupungin rakennusmestari Miettinenkin siellä kotiaan piti. Nykyisin Hatunniemessä sijaitsee myöskin seurakuntien säätiömuotoinen Ilonpisara niminen hoiva-asuntola. Viime vuosina sinne on rakennettu myös näyttäviä omakotitaloja ja yksi Villa Elisabeth. Parisenkymmentä vuotta 1900-luvun loppupuolella siellä asui omakotitalossaan monitoimi-urheilija ja kaupungin asemakaava-osaston piirtäjä Salmisen Timi (Toivo) perheineen. Pienikokoinen ketterä monitoimiurheilija Salmisen Timi harrasti jääpalloa ja jääkiekkoa HML:n Tarmossa ja HPK:ssa pelaten muutaman ottelun Suomen jääkiekko-maajoukkueessakin. Maahockeyssa Timi voitti 3 Suomen mestaruutta ja kuului myös olympiaurheilijana lajin Suomen joukkueeseen Helsingin olympialaisissa 1952. Salmisen Timi oli myös menestyvä suunnistuksen harrastaja. Näillä Kirstulan kartanon mailla on oma mielenkiintoinen historia. Kirstulan kartano on alun perin ollut eri sukujen hallussa jo pidemmän ajan, mutta v.1933 kartanon ja maat osti Kansallis-OsakePankki (KOP). Samana vuonna se vuokrasi kartanon maineen Hämeenlinnan keskus-ja lääninvankilalle työsiirtola käyttöön aina vuoteen 1939, jolloin tilan osti itselleen KOP:n pääjohtaja Mauri Honkajuuri omaan maatalouskäyttöön jolloin vuokrasuhdekin samalla päättyi. Maanlunastusten jälkeen v. 1945 pinta-alaltaan pienentynyt kartano jäi edelleen Honkajuuri suvun haltuun. Honkajuuri suvun hallussa kartano on edelleen (2015), mutta viljelytoiminta on pienimuotoista. Eräänlainen kivijalka Kirstula on Ojoisten historiassa. Kirstulan kartanon seutu oli jo 1300-luvulla viljelyskäytössä Ojoisten latokartanon alaisuudessa ja sen asukkaat alamaisia ja verovankeja Ruotsin kuninkaalle Ojoisten latokartanon välityksellä. Kirstula mainitaan myös pienenä kylänä osana Ojoisten latokartanoa. Myöhemmin torppasuhteesta kehittyi itsellinen viljelystila jota eri sukuhaarat sitten omistivat. Alkuvuosista alkaen Kirstulan rantaviljelmillä maankäyttötyöt teki vetojuhtina sarvipäiset härät. Vuosisatojen kuluessa työvälineet ovat kuitenkin muuttuneet ajan vaatimusten mukaisiksi. Härät korvattiin hevosilla ja puuaurat muuttuivat rautaisiksi. 1900-luvun alkupuolella maisemaan ilmestyi traktorit ja teknillisemmät sadonkorjuu välineet. Viimeisten vuosikymmenten aikana pelloille ilmestyivät kumeasti ääntelevät turbo-traktorit ja suurikokoiset leikkuupuimurit. Nykypäivinä kartanon pihapiirissä liikkuu vahakiiltäviä limousineita ja Rolls Rouceja. Kartanon tiloissa on myös tilausmuotoista juhlapalvelua ja lounasteluunkin mahdollisuuksia löytyy. Vankisiirtolana ollessaan Kirstulan kartanolla oli viljeltäviä maita yli 150 hehtaaria, työhevosia 14 ja lypsykarjaakin 40 päätä. Tätä vuokratoimintaa harjoitti siis vankeinhoitolaitos ja siellä työskenteli ns. kevyempiä vankeja osan asuessakin itse kartanon rakennuksissa. Miesvankeja työsiirtolan töissä oli noin 50 henkeä ja naisiakin 8, jotka kaikki asuivat kartanolla. Vankisiirtola toiminta päättyi Kirstulassa 1939. (lähde: Seppo Marttinen HML vankilakaupunkina). Sodan jälkeen 1945 Kirstulan kartanon maistakin lohkaistiin maanhankintalain nojalla siirtolais-asutukseen isohko alue Tuiskula nimiseltä alueelta. Kirstulan kartanolla on edelleen kiinteistön lisäksi viljelyskelpoista maata, mutta osa siitäkin on kaavoittunut rakennuskäyttöön. Rautatiesillan pohjoispuolella oli myös huvilaniemi nimeltään Hakalanniemi. Nimi johtui alueella toimivasta Hakalan maatilasta. (entinen Ojoisten kartanon torppariviljelys, ensimmäinen torppari Jaakko Tuomaanpoika v. 1641). Hakalan tilan viljelysmaina olivat kaikki rautatien itäpuoliset pellot Paroisten ojaan saakka. Torppariaikana ne olivat Ojoisten virkatalon härkien ja lampaiden laidunmaita. 22 Kettumäen kupeessa olevalta punaisten muistomerkiltä lähti koivukuja Hakalaan. Muistomerkin kohdalla on teloitettu 11 punavankia, jotka kuitenkin on jo haudattu oikealle hautausmaalle. Toinen punaisten muistomerkki on Suopellon torpan mailla eli Linnankasarmin ja kaupunginpuis -ton välimaastossa. Hakalan tilasta on lohkottu perillisten Minkowitzin, Simpuran ja Miettisten perheiden maapohjat, joilla nykyään on paljon muutakin asutusta. Severi Laakson pieni viljelytila oli myös Hakalan tilan maita, joka nykyisin on pientalo- ja rivitaloaluetta (Härkiluhdantie). Ensimmäiset tontit lohkaistiin Hakalan tilasta heti 1950-luvun alussa. Ensimmäisten joukossa nousivat talot kirvesmies Jukka ja Elvi vaimo Kaupin perheelle, perheeseen syntyi kolme eloisaa poikaa. Myös verotarkastaja Seitsoselle sieltä tontti löytyi v. 1953. Myöhemmin sinne pieneen kyläyhteisöön on noussut kymmenkunta pientaloa, mm. Mattilan Raiskun rakentama talo on yksi niistä. Alue on nykyisin hyvin tiiviisti asuttua, sillä näille Hakalan niityille on rakennettu useita rivitalojakin. Myös Rontu nimiset veljekset asustivat siellä omakotikulmauksessa naapurinaan Rusila. Koivikko kulmauksessa oleva suuri talo on taxiyrittäjä Ismo Oksasen perheen aikaansaannos. Pienellä kyläyhteisöllä oli käytössä pieni yhteisranta. Järven länsipuolella vastapäätä Aulangon hotellia on näyttävä tiilitalo tenniskenttineen ja rantasaunoineen Lindelleillä, jotka tunnetaan paremmin AKP-omistajayrittäjinä. Niemen eteläkärjessä vastapäätä rautatiesiltaa on komea uudenajan asuinluomus siistine rantapengerryksineen joka sekin osaltaan kertoo uuden vuosituhannen 2000 alkamisesta uusina ilmeinä. Lähellä rautatiesiltaa oli kultaseppä/kelloliike Örnlundin perheen huvilarakennus omine ylikäytävineen. Talossa asui sodan jälkeen Laineen perhe. Perheessä oli poika, Jussi ja hänellä sisko, joka avioitui Heinän Karin kanssa Härkätieltä ja muuttivat Helsinkiin. Ennen huvilan purkamista siihen muuttivat koirakodin pitäjät nimeltään Lukka. Heidänkin kohdalleen tuli muutto Kuralaan, jossa he jatkoivat koiratarhan pitoa orvoille eläimille. Niille seudulle rakensi upseeriperhe Miettinen isohkon tiilitalon 1950-luvulla, joka on siis Hakalan entistä aluetta. Tässä Miettisten perheessä on kolme tytärtä ja yksi poika, nykyisinkin vielä Ojoisten alueen asukkeja. Miettisen Heikki (Hessu) on insinööri, jolta pohjalta hän perusti insinöörialan suunnittelutoimiston Hämeenlinnan keskustaan. Hakalaan johtava tie ylitti yksiraiteisen rautatien vartioimattomana tasoylikäytävänä ja oli hyvin vaarallinen paikka. Minunkin luokkakaverilleni tuotiin 50-luvun taitteessa suruviesti kouluun, että hänen isänsä oli jäänyt auton kanssa junan ruhjomaksi ja kuollut kotinsa läheisyydessä. Tämä tyttöoppilas sisaruksineen asui juuri Hakalanniemessä, jossa heillä oli iso asuinhuvila Hakalan tilan naapurina. Perheen isä oli kultaseppä H. J. Salon veli. Hakalan tilan peri siis heidän kolme tytärtänsä. Yksi tyttäristä avioitui entisen poliisin Valde Minkowitzin kanssa. Tuo alue tunnetaankin parhaiten juuri tästä vauhdikkaasta pariskunnasta. Heidän liikeideanaan oli halkojen pätkiminen traktorin perässä olleella sirkkelillä. Joskus traktorin perässä oli vedettävä puimakonekin pientilojen viljapeltojen jyvittämiseen (Horsma). Iso Zetor-traktori palveli myös rakennustyömailla paineilmakoneena kivenporauksessa. Valde taisi myös räjäytystyöt ja kaivojen kaivuut. Tämä pariskunta körötteli näkyvästi Zetorilla ympäri kaupunkia ja Valde-kuskiakin piti tankkailla säännöllisesti omilla kurlausvesillään. Ojoisiin liittyvänä alueena voidaan pitää myös Puistonmäkeä. Siellä oli kansakoulun lisäksi kaksi kauppaa, Siltala ja Laaksonen. Siltalan kauppa sijaitsi Tampereentien ja Parkkimäentien välissä. Myöhemmin kauppaa piti Närhin Jussi vaimoineen. Liiketalo on jo purettu 1980-luvulla ja tilalla on rivitaloasutusta. Laaksosen kauppa taas oli Tampereentien ja Sipulipolun kulmauksessa. Vanhatalon Ismo oli Laaksosten kasvattipoika ja hän rakensi myöhemmin talon saman tontin ylälaitaan. Laaksosen kaupan yhteydessä oli myös vuokrattava käsin veivattava mankelikin lakanoiden silittämistä varten. Siinä vieressä oli pieni punainen mökki, jossa asui leskiäiti Koivu kahden lapsensa kanssa. Sipulipolun päässä asuivat Ervastit, joilla oli Hämeenlinnan syvin kaivo lohkokivillä vuorattuna, usein kuitenkin kuiva. Inkeri ja Marjatta olivat postivirkailijoita ja Elma kansakoulun opettaja. Inkeri Ervasti oli myös pari kautta kaupunginvaltuutettu (KOK) Erkki Ervast toimi vankeinhoidon opetustehtävissä. Kaikki sisarukset ovat jo elämäntyönsä päättäneet. Heidän naapurinaan olivat Mäkiset ja meijeriautoilija Toivonen, sekä koulua vastapäätä vanginvartija/vartiopäällikkö Seppänen perheineen, lapset Alpo ja Pirkko. Seppäsen Paavo kärräsi kaikki saunavedet järvestä jyrkkää ylämäkeä ylös kahdella puutiinulla loiskimista varoen, jota puuhaa aina ihmeteltiin kovana urakkana. Saunakin oli ihmeellisessä paikassa korkealla rinteellä jossa tuulivirrat oli osa saunottelun kuivauseliksiiriä. 23 Sipulipolun päässä ylhäällä mäellä oli piikkilanka-aidan sisällä armeijan radioasema pitkine mastoineen. Kaksi mokkeria (sotilasta) oli aina paikalla. Ne lähettivät joskus terveisiä siskoillemmekin, vaikka he eivät tietysti heidän olemassaolostaan mitään tienneetkään. Mieleen on myös jäänyt Kettumäen korkeimmalla kalliolla seisova korkea kolmiomittaustorni. Se oli pitkistä pyörötukeista tehty ihmeellisyys, josta tuli myöhemmin nuorten kokoontumis- ja seikkailupaikka. Kaiteelliset tikkaat johtivat ylätasanteelle asti. Kolmikerroksinen pyöröpuutorni oli tosi vaarallinen leikkipaikka, mutta isompia vahinkoja siellä ei kuitenkaan tapahtunut. Hutrin Kanerva kuitenkin sieltä tipahti sammaleiseen lätäkköön ja vammautuikin siitä pysyvästi jonkin verran. Tornin rakentaminen liittyi maanmittausasioihin, vaikka meidän mielestä se oli sodan aikainen lentokoneiden tähystyspaikka ja sitä ilmavalvontaa mekin siellä kuvituksellisesti tehtiin. Siellä Puistonmäen alueella oli joitakin vanhempia asuin-rakennuksiakin, mutta varsinainen asuttaminen tapahtui vasta sotien jälkeen. Tätä kautta sitä uutta oppilasnuorisoakin sitten Puistonmäen kouluun alkoi ahtautua. Vanhempi Puistonmäen asutus juontaa siitä, että Sillanpään torpan torppari Reko Tuomaanpoika vapautettiin veroista jo 1650- luvulla, mutta hänelle jätettiin asumisoikeus loppuiäksi. Viljeltävää maata oli vähän torpalla ja sekin vaikeamaastoista, joten kaikki torpan maat jaettiin juuri perustetun Hämeenlinnan kaupunkilaisille asuttamista varten tuolloin 1650-luvulla ja tältä pohjalta asumuksia alkoi ilmestyäkin lohkotuille tonteille. JÄRVISET ASUIVAT RANTATÖRMÄLLÄ Rautatiesillan eteläpuolella oli rannalla pieni mökki, jossa asui monilapsinen Järvisten perhe. Tulvaaikana sieltä talon ikkunasta ylettyi hyvin onkimaan kalojakin. Järvisten iso perhe asui tässä ratavartija Willbergin omistamassa pienessä mökissä vuokralla senjälkeen kun Willberg oli saannut ratavartijan tehtävät Rautatie-laitokselta. Ahdasta oli tämänkin ison perheen asuminen noin 60 neliön mökissä jossa oli vain tupakeittiö ja kaksi huonetta. Ullakkohuoneita ei ollut. Tampereentielle ulottuvalle Willbergin ylätontille rakensi talon myöhemmin vanginvartija Arvo Lehtosen perhe, jonka tyttären perheen hallinnassa talo edelleen on. Myöhemmin pikkumökin Järviset rakensivat isomman talon Järvikujalle. Järvisen Masa (Matti) lienee näistä sisaruksista monille tutumpi. Matti oli postissa töissä ja oli taitava vesihiihtäjä, omisti myös Vanajan nopeimman urheiluveneen. Masa on myös maailmanmatkaajana tunnettu. Kuumatkan verran on lentokilometrejä kertynyt kymmenillä eri matkoilla. Etäisimmät paikat Havaiji ja Indonesian saaristo. Kolme muuta veljestä olivat Rane (autoteknikko), ja Timppa (ammatiltaan sähköinsinööri), joka on kotiutunut Tampereelle, sekä Pekka (Peku), lisäksi perheeseen kuului kaksi tytärtä. Vanhempi siskoksista Auli oli naimisissa jääkiekkoilija Esko Tien kanssa (KaKuTi). Nuorempi sisko Raili avioitui Ahmat-jalkapallojoukkueen välihyökkääjän, sähkömies Lehtosen Kallun kanssa. Pariskunta elelee edelleen "siltavoutina" rautatiesillan länsipäässä. Naapuriin on noussut talo heidän tyttärensä Outin (Rättyä) perheelle. Järvikujalla asuivat myös Kaupit, joiden lapset ovat Helena ja Olavi (Olli). Helena löysi pitkäaikaisen ammatin kunniakkaalta Valtion Pukutehtaalla, jossa työntekijöitä oli enimmillään yli 200. Hän avioitui Hml:n kaupungin ulkoilupaikkoja hoitavan Riihimäen Kaarlen kanssa. Pariskunta ei ole aluerakkauttaan jättäneet vaan asuvat nykyisinkin Ojoistenkadulla 1965 lähtien. Ammatinvalinta oli edessä myös Kaupin Ollilla. Hänen tiensä johtikin koneoppien pariin ja Olli valmistui konemestarin vaativiin tehtäviin. Sieltä maailman meriltä sitten leipäpuukin löytyi suomalaisten rahtilaivojen konepäällikkö vastuiden parista. Koko työura kiinteytyi Finlines -yhtiöön, johon liittyi myös telakkavalvontaa suomalaisille aluksille. Isot meret ja isot järvetkin Amerikan mantereella tulivat Ollille tutuiksi vuosikymmenten aikana. Pohjois-Amerikan isoille järville nousu oli hyvin vastuullista liikkumista, lukuisten sulkujen ja lähes 100 metrin nousujen aikana laivan kapteenin ja konepäällikön piti aina olla ohjauskannella valvomassa kulkemista. Työtunteja ei silloin laskettu, merilaki määräsi työajat. Ennen eläkkeelle siirtymistä Ollin tehtävänä oli laivanrakennusten valvonnat Saksassa, Hollannissa ja lopuksi Espanjan telakoilla rakennettavien alusten turvallisuus/koneasennukset ja rakennetarkastukset. Jääluokka AI Finlines aluksia rakennettiin Espanjassa 8 kappaletta, joiden kokoamisissa ei aina tahtonut löytyä ymmärrystä sulien vesien laivanrakentajilta. Ollilla on avioliitostaan kolme poikaa ja hän on palannut juurilleen Hämeenlinnaan. 24 Kaupin vieressä on uudempi modernimpi omakotitalo, jota omistaa Nikkilät. Tämän jälkeen oli pitkä kapea rantaan asti ulottuva tontti, jonka rakennuksissa asui Rantaset. Rannanpuoleisessa kaksikerroksisessa talossa oli alakerran saunaosaston lisäksi yläkerran asuinkerros, josta oli viihtyisät näköalat Vanajaveden laivaliikenteen seurantaan. Kauppia vastapäätä Tampereentien ja Sipulipolun kulmassa oli pieni punainen hirsimökki , jossa asui Hämeenlinnan vesialueen luotsi Oksanen. Hänellä oli reimarivarasto (väyläviitat) ja laituripaikka Sairion rannassa. Siellä tuo jäntevä iäkäs luotsi-Osku maalaili reimarikeppejä ja ketjutti niihin ankkuripainoja. Pitkä jykevä puuvene puksutteli isolla syväyksellä reimaripuut takakannella melkein päivittäin korjailemassa reittiviittoja kun hinattavat tukkilautat niitä jatkuvasti rikkoivat tai ottivat uittoonsa. Tämän luotsiveneen puskuaallot olivat isoja ja loivia ja niinpä Puistomäen rivieralla olikin ilo ylimmillään kun Oksanen kaasutteli täysillä meidän kakaroiden iloksi. Puuhakkaan luotsin kuoltua hänen leskensä innostui eläinsuojelutyöstä ja alkoi hoivata kulkukissoja. Asuntoon kotiutuikin kymmeniä kodittomia kissoja, joita määrää ihmeteltiin kovasti. Tuosta työstään Oksasen leskeä alettiin kutsua kissaämmäksi erikoisena ihmisenä. Myöhemmin Heinoset muuttivat järvenrannan läheisyyteen. Heinosen Matista tuli opintojen jälkeen Neste oy:n tiedotuspäällikkö. Palasi kuitenkin eläkepäivinään Hämeenlinnaan ja käy vieläkin kesäisin tarkastamassa rannalla vesiliikennettä. Itse rautatiesilta oli vain yhdelle kiskoparille rakennettu jo v.1876, jossa oli käännettävä siltaosuus vesiliikenteen/puu-uiton mahdollistamiseksi. Vuosisadan 1900 vaihteessa pilarikantoisen avosillan tilalle rakennettiin nykyilmeinen kaarisilta niittaamalla. Aluksi siinäkään ei ollut minkäänlaista jalankulkusiltaa, mutta lukuisten vaaratilanteiden vuoksi jalankulkijoillekin turva-käytävä siihen saatiin aikaan 1950-luvun lopulla. Turkis- ja vaneritehtaalle töihinmenijät olivat aina todellisessa vaarassa kiirehtiessään sillan yli harvaa lankutusta pitkin. Hätätilassa joutui joskus hakemaan suojaa siltapalkkien vierestä, mutta lastenvaunujen kanssa se ei enää olisi onnistunut. Tiukkoja hetkiä nähtiin usein, mutta onneksi ei mitään pahempaa päässyt tapahtumaan. Vesibussiliikenteen alettua 1950-kymmenellä sillan länsipäähän rakennettiin komea laivalaituri. Siellä sitten ongittiin ja opeteltiin uimahyppyjä, kaikkein mukavinta kuitenkin oli köysikeinunta paksulla laivaköydellä sillan alle kiinnitettynä. Siellä moni kasteli päällysvaatteitakin kun heilurivauhdit ei riittänyt laiturille takaisin. Rautatiesilta oli muutenkin mieluinen ajankulupaikka ja reviiriraja Sairion öykkäripoikia vastaan. Niittaamalla kokoonpaukuteltu rautainen kaarisilta valmistui vuosisadan 1900 alussa jolloin se korvasi aikaisemman useiden siltapalkkien varassa seisovan kaarettoman avosillan. Alkuperäinen vesiliikennettä haittaava silta oli rakennettu jo v.1876 jolloin myös ratayhteys Tampereelle avautui. Tämän uuden rautatieyhteyden vuoksi Ojoisten kartanokin joutui luovuttamaan Rautatie-yhtiölle pergermaita yhteensä noin neljä hehtaaria. Sitä aiemmin paikalla lienee ollut lähinnä sotaväen tarkoitukseen tehty puusilta. Itse kuitenkin kävimme rautasillan kautta pahanteossa Sairion poikien mailla Aulangon puiston etelärinteellä. Siellä heillä oli komeita lumilinnoja ja kesäisin hienoja majoja. Sissiretkiin kun kuului opin mukaan kaiken hajottaminen, niin me myöskin noita oppeja kunnioitimme ja jälki oli tuhoisaa. Joskus saimme Sairion pojat kannoillemme ja peräytyminen tapahtui sillanpääasemaamme rautatiesillalle. Tunnin sepelikivien heiton jälkeen pidimme asemamme ja jatkosodat taisteltiin nyrkein viikonloppuisin kaupungin keskustassa. Joskus niissä nahinoissa oli mukana myös Idänpään kolleja, joilta saimme itsekin kuonoomme. Hieman ylempänä oli muutamia taloja Naurispolulla, eräässä niistä asuivat Tuomiset. Portsari Eikka (Eino) oli töissä Aulangon hotellilla, Erkki oli keskimmäinen ja Tuomisen Enska tunnetaan postiljoonina ja autonkuljettajana. Rautatiesilta oli Eikan lempipaikka, sieltä hän teki yläkaarelta näyttäviä uimahyppyjä Vanajaveteen. Eino Tuominen rakensi myöhemmin 1950-luvulla omakotitalon Killintielle, jonka yläkertaan muutti vuokralle myös hänen veljensä Enska perheen muodostamisen jälkeen. Lopulta Eikka löysi tiensä Lahteen maineikkaan Seurahuoneen ykkösportsariksi, jonne sitten perhekin muutti. Einolla ja Sirkka vaimo perheellä on perillisenä Kari niminen poika, joka on naimisissa Mäyräntien Jaave Tuomisen tyttären kanssa. Enska rakensi kotitontilleen Hernetielle talon -60 luvulla ja siihen naapuriin nousi talo myös konemestari Nylundin perheelle. Heitä vastapäätä iso omenapuutarha Westeristen asuttamana. Kaikki Tuomisen veljekset ovat jo poistuneet joukostamme, Enskakin joulun alla 2013. Vanha Tuomisen talo purettiin 2000-luvulla ja nykyisin siinä on kaksi rivitaloa. Järvikujan alapäässä oli paljon käytetty pyykkilaituri ja sen vieressä lasten hiekkaranta uimiseen (Riviera). Nykyisillä vedenlaadun mittareilla ranta olisi ollut taatusti suljettu aina. Virtaavaa vettä pidettiin tosi puhtaana, mutta tosiasiassa se oli koko seutukunnan likaviemäri. Roskakalaa oli paljon, joten 25 petokaloillakin oli herkkuapajat. Uljaimmilla saalistahauilla oli kaiketi uimalakitkin päässä ja komea jätös-sikari suupielessä. Pyykkärillä oli aina kuhinaa ja matot hangattiin melkein puhki, kun kiinnostavia alueen asioita (juoruja) vaihdettiin. Ns. puskaradio oli silloin tehokkain uutislähde, vaikka sanomien todenperäisyys olikin hyvin kyseenalaista. Alkujaan matot pestiin polvillaan puisella laiturilla, kunnes sinne ilmestyivät sitten laituriin upotetut tynnyrit helpottamaan pesuasentoja. Ruskea samea vesi viihdytti paljon erilaisia kalakantoja. Mato-ongilla sai aina hyvin kalaa huonompikin onkija. Aikuistenkin kalastus oli suosittua uisteluna ja verkkojen pitämisinä. Pohjaliete oli mateille otollista ravintoherkkua ja kuhakantakin on Vanajavedessä aina ollut hyvä. Olihan siellä pohjakerroksissa aina paljon kotiloita ja roskakalaa rehevän pohjakasvuston suojelemana. Raakkuja eli näkinkenkiä (oikeammin ostereita) sukellettiin ämpärikaupalla rannalle. Rohkeimmat uskalsivat käydä vierailla katiskoillakin, mutta niistäkin joutui joskus lastenvalvojan puheille vanhempien ohella. VANGINVARTIJOIDEN PARKKIMÄKI Itse Puistonmäessä oli parikymmentä vanhempaa taloa. Vanginvartijaperheet olivat Seppänen, heidän poikansa Alpo valmistui sähköalan diplomi-insinööriksi ja Pirkko tytär ahkeroi työsarkansa sairaanhoitajana. Sitten edelleen Nyman, Kinnunen ja Rohamo. Tampereentien Salovaara/ Leirimaat ovat todellisia alkuasukkaita Puistonmäessä. Lyyli oli vanginvartija ja hänen miehensä Heikki oli vakuutustarkastaja. Lyylin ja hänen kolmen muun sisarensa vanhemmat Salovaarat asuivat Puistonmäessä jo vuosisadan alussa. Isä Janne Salovaara oli myöskin vanginvartija, mutta toimi myös Puistomäen koulun johtokunnassa vuosisadan alussa, jossa hänen tyttärensäkin opiskelivat. Vapaapalokunta toiminta oli myös hänen sydäntään lähellä. Lyyli tytär avioitui Heikki Lindgrenin kanssa ja muuttivatkin sitten vuosien päästä takaisin Puistonmäkeen ja samalla uudella suomennetulla nimellä Leirimaa. Nykyisin taloa pitää hänen tyttärensä Sinikka ammatiltaan ravintotalouden-opettaja ja miehensä Martti työuranaan verotarkastaja, sukunimeltään Vento. Tytär Eija (Jokinen) asuu edelleen myös Parkkimäentiellä. Eija on gerontologian sosiaali-työntekijä ja hänen työkenttäänsä kuuluvat mm. omaishoidon tukiasiat. Urheilijapojista Heikistä valmistui konepaja tekniikan diplomi-insinööri ja Veli-Matti taas löysi insinööriyden logistiikasta. Salovaaran sisarukset Albostan Sylvi ja Seppäsen Eeva asuivat Puistonmäessä elämänsä loppuun asti, kumpikin Parkkimäentiellä. Sensijaan Aino sisar avioitui Salmisaraksi ja muutti Riihimäelle. Perheen nuorempi tytär Virpi avioitui Markku Myllymaan kanssa ja he asuivat Antreantiellä yli 20 vuotta eräänlaisina Helsingistä paluumuuttajina. Albostan Konsta oli kova kalamies ja kalapaikkojen salainen tietäjä. Kuhasyvänteistä ja Kirstulan salmesta ei kaikki onnistuneet herkkukaloja saamaan, mutta Albostoilla syötiin aina kuhaa. Konstan suusta on ilmeisesti lähtenyt ilmaisu ”ei kannata mennä Vanajaa edemmäs kalaan”. Mopokolari kuitenkin lopetti Konstan kalastelut ja viimeiset elinvuotensa 26 Konsta eleli maakrapuna. Perheeseen kuului tytär Päivi, joka nykyisin asuu Myllymäessä Aarne Kaurasen aviokumppanina. Koko Puistonmäki aukeni kuitenkin etelärinteestä, jossa Tampereentien ensimmäisessä talossa 105 kotiaan piti vanginvartija Laaksosen perhe. Tämä Ville ja Tilda Laaksosen talo on komistamassa vanhoissa postikorteissa uljasta Puistonmäki asutusta. Korkeimmalla kohtaa Puistonmäkeä seisoo vieläkin ikimuistettava talo, jota nykyisin omistaa Leipomo/konditoria Laurell/ Kokko omistajaperhe. Jo 1800-luvun puolella talossa asui kanta-asukkaana kuitenkin vanginvartija Lehtosen perhe, jonka perheen tyttären Hilman rakkaustarina kiehtoo ja itketyttää vieläkin. Siitä lyhyt kerronta seuraavaksi. Hilma Lehtonen oli siis vanginvartija Lehtosen tytär synt. 1887 ja hänellä oli Jalmari niminen veli. Hilma oli oppimishaluinen nuori neiti ja niinpä hän lähtikin opiskelemaan Helsinkiin 1900-luvun alkukymmenellä. Siellä hän tutustui ja rakastui Latvialaiseen nuorukaiseen nimeltä Kristian Berkis ja avioitui hänen kanssaan. Kristianin opinnot kuitenkin jatkuivat Latvian Riiassa ja hänen upseerisotilasuransa aukeni sitä kautta. 1930-luvulla Berkiksen yleni sotilasurallaan kenraaliksi asti ja samalla hänestä tuli sotilasasiamies ja diplomaatti. Puistonmäessäkin aviopari muisti käydä silloin tällöin. Berkikset olivatkin näyttävä aviopari ja Hilma tyylikäs ja pidetty kaunotar. Tätä kautta heille avautui paljon Latvian valtiollisia edustustehtäviä useissa Euroopan maissa, myös Suomessa. Elämä olikin varsin arvostettua Latvian edustajina monin diplomaattisin tehtävin. Sitten alkoi kansallis-sosialistien eli natsien esiinmarssi Saksassa 1930-luvun alussa ja sodan uhka lisääntyi koko Euroopassa. Hitler ja Stalin alkoivat jakaa valta-alueita keskenään. Vuonna 1939 sitten Moskovassa kieroiltiin ns. Ribbentrop sopimus, jonka allekirjoittajamaaksi Latviakin joutui sodan uhkan pelottamana. Seurasi miltei välitön maan miehittäminen Neuvostoliiton varjotukikohta vuokrauksen todellisena lopputarkoituksena. Suomikin oli mukana tässä palapelissä, mutta J.K. Paasikiven johtama rauhanvaltuuskunta haistoi asiassa palaneen käryä, eikä suostunut tukikohta-alueiden luovuttamiseen, vuokraamiseen, ei maaalueiden vaihtoon, eikä myöskään tukikohta-alueiden myyntiin. Suomi halusi olla itsenäinen ja elää omilla hallinnollisilla tavoillaan. Tästä itsepäisyydestä seurasi palkkioksi kolme sotaa (talvisota, jatkosota ja Lapinsota). Neuvostoliitto päätti ottaa sen mitä ei hämäys- sopimalla ollut saannut. Seurauksena yli 80.000 sankarivainajaa, yli 200 000 tuhatta sotainvaliidia, kymmeniä tuhansia sotaleskiä ja orpoja, kymmeniä tuhansia lapsia vieraisiin perheisiin Ruotsiin, yli 400 000 siirtokarjalaista pois pysyvästi omilta elinalueiltaan ja 10 % valtakunnan maa-alasta vieraalle valtiolle, jossa oli kolme kaupunkia ja hyvinvoiva elikeino monipuolisuus. Lopuksi vielä kuitattavana laskuna mielettömät sotakorvaukset. Tämä oli se hinta mikä maksettiin siitä, ettei yhtään junaa pakkokuljettanut väestöä Siperiaan, eikä yhtään hallinnollista tai sotilaallista päättäjää suljettu mielisairaaloihin tai teloitettu, eikä isäntäkään maassa vaihtunut. Mikä olisi ollut sodattomuuden hinta, siitä ei ole hintalappua, koska mikään historia ei tunne JOS oletusluokittelua. Näistä asioista tarkemmin kirjan muilla otsikkosivuilla. Kaikki Baltian maat kuitenkin miehitettiin miltei välittömästi Ribbentrop sopimuksen jälkeen syksyllä 1939 ja maiden hallinnot joutuivat suurten puhdistusten kohteeksi ja niinpä myös Latvian hallinto viranomaiset /älymystö ja sotilasjohto likvidoitiin tai karkotettiin Siperiaan. Kymmeniätuhansia baltteja kaikista kolmesta maasta junailtiin uhkatekijöinä työleireille Siperian kylmyyteen ja sille tielle suuri osa sitten jäikin. Tärkeimmät henkilöt suljettiin mielisairaaloihin tai teloitettiin. Sille tielle jäi Kristian Berkiskin. Vuonna 1944 Baltian uuden "vapauttamisen" natsi-Saksan miehityksestä jälkeen alkoi Neuvostoliitto miehittäjien uudet puhdistamiset. Silloin myös Hilma Lehtonen-Berkis katsottiin Neuvostoliiton toimesta kadonneen kenraalin aviopuolisona uhkaksi Neuvostoliitolle ja hänet tuomittiin useiksi vuosiksi pakkotyöhön Siperiaan. Hänen onnistui kuitenkin pinnistellä itsensä elävänä takaisin Latviaan, jossa asuikin vielä muutaman vuoden. Hilma Lehtonen-Berkis palasi kuitenkin vielä Suomeen 1960-luvun alussa kun hän sai maastapoistumisluvan Neuvostoliiton/Latvian viranomaisilta. Suomalais-syntyisenä ja ikääntyneenä hänelle suotiin humaaninen oikeus palata kotimaahansa ja siihen liittyi vielä aviomiehen Kristian Berkisin kuolleeksi julistaminenkin ilman mitään perusteluja. Hilma Berkis henkikirjottautui kotikaupunkiinsa Hämeenlinnaan heti kotimaahansa tultuaan ja muutti väliaikaisesti synnyintaloonsa Puistonmäkeen Tampereentie 107:ään. Siellä asui silloin enään hänen veljensä Jalmarin avopuolisoleski Saara Sannholm. Uusi Latvian/Neuvostoliiton yhteiskuntamalli poliittis-informaatioineen oli antannut Hilmalle kotievääksi varsin outoja käsityksiä Suomen sisäisistä oloista, jotka hämmensivät sitten melko lailla Hilman paluumuuttoa kotikonnuilleen. Kuitenkin hän ehti vielä tapailla lähinaapureitaan ennen ikääntymisen terveyshaittoja. Terveydelliset olosuhteet johtivat kuitenkin pian siihen, että Hilma Berkis27 Lehtonen jouduttiin sijoittamaan Vuorentaan vanhainkotiin maaliskuussa 1960. Kuitenkin voimat riittivät vielä pariin muutaman päivän lomaan vanhainkodista, jolloin hän tapaili entisiä tuttaviaan ja naapureitaan Puistonmäessä. Siellä Vuorentaan vanhainkodissa ollessaan vireillä ollut Suomen kansalaisuushakemus hyväksyttiin 15.9-1961 ja näin Hilma sai viettää elämänsä viimeiset viisi viikkoa onnellisena uudelleen Suomen kansalaisena. Hilma Berkis-Lehtonen kuoli kotikaupungissaan 75vuotiaana 27.10 v. 1961. täytettyään tuon ikäpylvään 4 viikkoa aikaisemmin. (tietopohjana naapurit ja Hml:n kaupungin arkisto) Hilman elintapahtumat kaikkine taustoineen ja Suomeen paluineen oli kiintoisa uutinen ja viikkolehdet kirjoittivat paljon Hilman elämän poluista. Ojoisten alueen aateluuden ehdotkin Hilma ehti täyttää jo nuoruudessaan sillä hänkin asui yli 20 vuotta Puistonmäessä nuoruutensa ja opiskelujensa vuodet 1900-luvun taitteessa. Kaikki maailman historiakin henkilöityy aina jollain tavoin niin hyvässä kuin pahassakin, Lehtosen Hilman elämäkin oli osa tätä totuutta. Autoilija ja kokoomuksen kaupunginvaltuutetun Oikka (Oiva) Nymanin koti oli myös tässä Parkkimäen kolmiossa. Isä Kalle tienasi leipänsä vanginvartijana. Oikan velipoika Erkki (Eetu) palveli tielaitoksen rakennusmestarina ja asustelee nykyisin Tampereen seudulla. Nymanin Ritva avioitui autoilija Reino Wrightin kanssa ja asuu nykyisin Sortavalantiellä perheeseen kuului poika ja tytär. Nymanin perheen nuorin jäsen on Eija tytär, nykynimeltään Leppänen. Savipellon koululaisten koulutie kulki vankilan pappilan kautta Nymanin rinteeseen. Polku kulki kahden ison omenapuun alta pihan läpi Parkkimäentielle, kummallista kyllä omenoissa ei ollut mitään makua. Kai se niiden ottamisen luvallisuus oli kadottanut niistä kaiken mehukkuuden. Naapuritontilla asuivat Toivoset. Heillä oli kaksi tytärtä, Leena on naimisissa lentopallosta tutun Pertti Sopenperän kanssa ja vilkas urheilijamonipuolisuuspoika on Hanski (Hannu). Nuorin sisaruksista on nimeltään Henna. Tällekin tontille on juuri valmistunut näyttävä rivitaloluomus. Toisena naapurina asuvat Suvannot, joiden talo on muuttanut ulkomuotoaan parikin kertaa. Paavo Suvanto toimi työelämässään linjurikuskina Vekalla. Laajennetussa talossa asuu edelleen Suvannon Pauli perheineen, hänen vaimonsa Ritva oli ammatiltaan postivirkailija. Tampereentien Kettumäen puolella vaikuttivat autoilija Hieto ja Pajulat. Pajulan Jokke tunnetaan parhaiten erikoislentäjänä metsänhoidon parissa. Siinä rinteessä asui myöhemmin myös Lukan perhe, joka parhaiten muistetaan koirien orpokodin pitäjinä Vuorentaan alueella. Siihen radan tuntumaan nousi rintamamiestalo myös Selinin perheelle, josta maailmalle lähti Jussi-poika vanginvartijan ammattiin hänkin. Ennen Hakalan ylikäytävää olevalle tontille rakensi rintamiestalon Hämeen Kansan toimittaja ja historioitsija Väinö Saari, hyvä pakinoitsija ja julkisen keskustelun aloittaja. Väinö Saari oli myös puuhakas demari. Hänen naapurinaan oli autoilija Nurmesniemi, jossa perheessä oli kaksi poikaa. Heillä oli sukulais-suhde taiteilija Nurmesniemiin. Koulua vastapäätä asui sodan jälkeen vanginvartija Lentämäen perhe ja heidän jälkeensä autoilija Antti Salmi vaimonsa Aunen kanssa. Perheen lapset olivat: Seppo, Irma, Paula ja Matti. Antin kuormuri palveli paljon Ojoisten nuoria vain polttoainekorvauksin urheilun erilaisiin tapahtumiin. Tämän tontin vastakkaisella puolella oli talo Arveloilla, joiden tyttärestä tuli myöhemmin kaupunginvaltuutettu (KOK). Armeijan kantahenkilöstöön kuuluvalla sotilasmestari Cederlundin Kakella (Kauko) ja hänen vaimollaan Tertulla oli kotipihallaan Parkkimäessä Omenapolulla taivaisiin asti ulottuva radioantennimasto, sillä hän oli harrastelija radioamatööri. Tiedettiin hänen saaneen yhteyksiä jopa Etelä-Amerikkaan asti, mutta myöskin suomalaisiin kauppa-aluksiin kaikilla maailman merillä. Masto siellä edelleen kököttää ja yhteyksiä hoitelee uusi sukupolvi eli Juha Cederlund kutsukoodilla OH3RF. Cederlundeja asuu samalla tontilla jo kuudetta sukupolvea, nykyisin Juha ja Tarja perheineen. Kantavanhemmat Johanssonit kotiutuvat sinne jo 1800-luvulla ja isä Johansson työskenteli alkuperäisen rautatiesillan kääntösillan hoitajana. Johanssonien jälkeen taloa piti Johannes Cederlund, avioiduttuaan Johanssonien tyttären kanssa. Tämän jälkeen talon pitäjäksi tuli Karl Fredrik joka oli Kaukon isä ja Juhan nk. ukki. Cederlundien naapureina asustivat Haaparannat (nykyisin Jokiset) ja Paakkasen Rauno perheineen osti ja muutti 80- luvulla Tampereentien (N:111) puoleiseen ns. tohtorin taloon kun lääkäriperheen lapsetkin olivat lähteneet maailmalle. Niissä maisemissa asui myös Lilja, jossa perheessä 3 tytärtä ja Kallasvirran tekstiili-ja vaatekauppias perhe. Tämän Parkkimäen nyppylän keskellä piilossa oli pieni petäjikköpuisto, jossa myös alueen nuoriso kokoontui. Kaupunginpuiston puolella kiviaidan mutkassa oli tuolloin 50-luvulla vanginvartija Niemisen talo, perheeseen kuului neljä tytärtä. (Ilmi, Kaarin, Raija ja Seija ).Talo purettiin jo 60-luvulla, mutta omenapuut säilyivät pitkään. Nykyisin sitä tonttia kiertävä kiviaitakin on vankisiirtolan voimin kunnostettu maisemaan sopivaksi. Sinne pieneen salattuun puistoon kuljettiin yleensä Rohamon pihan läpi. Rohamon Albert ja Esteri olivat nuorison suuria ystäviä. Albert oli kaikessa mukana kun nuorille järjestettiin jotain kiintoisaa. 28 Rohamon Albert oli ammatiltaan vanginvartija ja hän pärjäili itsekin hyvin vankiloiden välisissä ampumakilpailuissa. Rohamon Parkkimäenpuolella oli ison koivun alla pieni punainen satumökki, jossa asui vanhempia ihmisiä. Talo on jo purettu ja tontilla on nykyaikainen rapattu talo (Sikiön talo). Rohamon perheen poika Pertti oli seudun ilopilleri ja hyvä vesihiihtäjä. Pepe kelpasi aina kaikkiin porukoihin ja oli valmis pikku kepposiinkin. Pertti kävi oppikoulua ja hänenkin uransa johti vankeinhoidon piiriin. Ensin lähetiksi ja sitten vanginvartijaksi. Niillä ammattituloilla Pepe sitten osti Nymanin Oikan kanssa kimppaan komean 650 kuutioisen BSA (pässi) moottoripyörän 1961, jonka kyytiin kaikilla oli intohimoja. Pertin varhainen poismeno oli suuri järkytys koko alueen nuorisolle. Velikulta Pertti jäi kuitenkin lämmöllä elämään nuorison mieliin ja vieläkin muistetaan se ihme, kun hän ensimmäisenä ojoisalueen nuorena pääsi käymään ulkomailla 50-luvulla, eli Aallottarella Tukholmassa. Palatessa silmillä koreili Polis-aurinkolasit uutena ihmetyksenä. Rohamon naapurina samassa rinteessä asui myöskin vanginvartijaperhe, sukunimeltään Kinnunen. Kinnusilla oli kaksi tytärtä, jotka ovat syntyperäisiä Puistonmäkeläisiä. Marja-Terttu opiskeli sairaanhoitajaksi ja rakensi talon samalle tontille avioiduttuaan Nikanderin Toivon (Topi) kanssa. Hänen siskolleen Ullalle nousi myös oma talo siihen viereen. Ulla ajatteli jo opiskeluissaan Ojoisten alueen tulevaisuutta ja valmistui kätilöksi. Moni nykyisistä ojoislaisistakin on syntynyt hänen ammattitaitonsa tarkassa hoivassa. Kaupunginpuiston nykyisen ulostuloaukon alapuolella syvässä notkossa harjoitti ammattiaan puutarhuri Niemaijer. Hän oli myös jonkin sortin nahkuri, mm. rotannahkoja oli usein kuivamassa tikapuilla. Hänellä oli poika nimeltään Hans, joka pelasi myöhemmin Tarmossa jääkiekkoa ja olikin siksi tuleva julkkis. Oli voittamassa Suomen mestaruuttakin Tarmon paidassa 50-luvun taitteessa. Heidän naapurinaan oli iso Tannerin huvila. Nykyisin tuossa Kurkkutien ja Härkätien kainalossa on useita rivitaloja ja neljä omakotitaloa. Rapo ja Kaijat olivat alkuperäisiä tonttien omistajia Niemaijerin ja Tannerin ohella. Ravon tontilla komeilee nykyisin kaksi uuden ajan luxustaloa. Kurkkutien kulmaan rakensi kotinsa Wathen. Äiti oli vanginvartija, mutta Simppa (Simo) taidetaan tuntea paremmin, tyttäret olivat Ulla-Maija ja Eeva-Leena. Heidän naapurinaan Härkätien mutkassa olivat Jokiset. Jouko (Jokke) on rakennusmestari ja hankki osin leipänsä myös KTK:n palkkalistoilta. Liukas Kiri-Veikkojen sentteri junnukiekkoilussa. Velipoika Heikki (Hessu) on taas rautakoura Konecranes tekijänä ja puuhakas ay-vaikuttaja Metalliliiton asioiden hoidossa. Pikkusisko tunsi nimen Kaija. Pikku koivikon reunassa komeili vielä vanginvartija Puolakan omakotitalo ja siinäkin talossa oli useita lapsia. Nykyisen koivikon paikalla viljeltiin viljaa vielä 70-luvulla Kirstulan Tscernovin toimesta. Parkkimäentien alun vasemmalla puolella on Lehtosen talo, joka on varaosamyyjä ja KTK: palkkalainen Lehtosen Reijon (Konun) ja hänen linja-autonkuljettaja siskonsa koti. Siihen naapuriin on 2010-luvulla rakentanut uudistalon hammaslääkäri Klaasio. Kulmatontilla onkin sitten Laineen Dynyn (Tapio) ja Leenan viehättävä puutarhatontti vanhanajan rakennuksineen. Ylhäällä mäennyppylällä oleva talo on 2010-luvulta alkaen kaupunginvaltuutettu (vas) Tiina Mustialan käytössä. Koirainmäessä sen etelärinteessä oli muutama pientalo aivan Härkätien vieressä. Siinäkin asui ns. parempiosaisia. Ojoisten vankiparantolaan johtavan Puistonmäentien kulmassa asui vanginvartija Toivosen Kalle. Viimeisin tämän asuntotontin haltija on kuljetus-yrittäjä Vuorenpää. Tonttia ympäröi ennen valtaisa kuusiaita, joka näköesteenä häiritsi liikennettä vaarallisesti. Paikalla sattui myöhemmin paljon kolareita. Nyt sen risteyksen turvallisuutta on parannettu suojateitä uusimalla lähinnä koululaisia varten. 29 JUSELIUKSEN KONEPAJA JA VANKILAPARANTOLAN SEUTU Kettumäen alussa oli Juseliuksen konepaja, jossa usein hitsausletkut pamahtelivat vaarallisesti. Itse Juseliuksen Leksalla olikin kehossaan monia merkkejä näistä pienistä onnettomuuksista. Konepajan takapihalla oli varsin kiintoisa jätekasa, josta me myöhemmin 50-luvulla kaivoimme esiin suuria määriä ensimmäisen maailmansodan aikaisia kiväärin patruunoita. Ne oli tylppäkärkisiä japanilaisia kiväärin dum-dum panoksia. Ruutikin oli vielä käyttökelpoista. Luotiosista saatiin räjähdyspesä nyrkkitussareihimme, joita paukuteltiin pahvinaulasytytyksellä ja tulitikun materiaalilla. Tietyömaalta vohkituilla sytytyslangoilla niistä saatiin pikku "granuja", joilla peloteltiin Sairion poikia rautatiesillan ylitysaikeista. Rautatiesilta olikin usein taistelujen tanner, jossa ei ollut demilitarisoitua vyöhykettä. Niistä kahinoista on syntynyt myös yleismaailmallinen sotakäsite eli sillanpää-asema. Sepeli lensi puolin ja toisin, mutta yleensä sota sairiolaisten kanssa päättyi jonkun haavoittumiseen ja siitä johtuvaan parkumiseen. Mustia silmiä hankittiin sitten jälkiselvittelyissä kaupungin iltaelämän viihdykkeinä. Se taas oli sitä reviiripohjaista luuvitos`pohjaista kylmää sotaa. Tämä Kettumäentien alkurinteessä toimiva metallialan monimateriaali konepaja oli Juselius omisteinen. Konepajan omistaja Juseliuksen Leksa (Leo) oli taitava raudan- ja pellin käsittelijä, mutta myös metsästäjä ja hirvimies. Mielenkiintoista puuhaa oli se kun kaadettu hirvi-vainaa tuotiin konepajan kuormurilla työskentelyhalliin teurastettavaksi. Siellä kun oli taljanosturit katossa ja niin sitten hirven karvaturkin nylkeminenkin oli helppoa. Siellähän se sarvipääotus sitten paloiteltiinkin ilman terveysviranomaisten valvontaa. Pienet peijaiset pidettiin kuitenkin suljettujen ovien takana, mutta heti maanantaiaamuna siellä paukkui taas puiset pellinkäsittelyvasarat. Tuohonkin aikaan yritystoiminta oli nykypäivän tapaan ankaraa olemassa olon taistelua, mutta silloin työväen kunnioittaminen oli firmalle kunnia-asia. Joskus Juseliuksen Leksa joutui maksamaan työpalkkoja hirvenkin lihoilla ja joutenoloja paikkailtiin jänisjahtien ajohätyyttäjinä tai riistanhoitopaikkojen kunnostamisilla. Toimettomuus oli Leksalle myrkkyä, eikä tuota tunnetta saannut istuttaa työväkeenkään. Vastuu työstä oli ja toimeentulosta oli yhteistä. Juseliuksen konepaja tunnetaan yhä vieläkin omaa työväkeään kunnioittavana yrityksenä, josta saisi hyviä oppeja muihinkin yrityksiin. Vaikeista 1990-luvun lamavuosista Juselius opeilla selvittiin ilman irtisanomisia ja jopa työntekijät yrittivät pitää yritystä hengissä. Markku Juseliuksen johtajuutta kunnioitettiin niin paljon, että pidetylle pomolle kerättiin työväen toimesta matkachekki johtajankin mielialan pysymiseksi korkeana. Konepajan olemassaoloa vaalittiin yhdessä kaikin keinoin ja niinpä Juseliuksen Konepajan henkilöstökin on voinnut elää varsin turvallista elämää. ( 15-20 henkeä). Sieltä peltilevyjen lomasta oppivat työelämän alkeet mm. Gusevin Nikolai (Niku) ja Paajasen Rallu. Oppimestareina Gusevin Juho, Pölläsen Onni ja Sapmannin Lennartkin siellä ammattinsa oppi. Rautapajan toimintaa ovat jatkaneet Juseliukset jo kolmannessa polvessa ja ovat esim. Talvivaarakaivosyhtiön suuri laitteistotoimittaja erikoisosaamisen pohjalta. Yrityksen nimi on vain vaihtunut Markku Juselius Oy:ksi. Itse tuotanto on siirtynyt pois Puistonmäestä ja tontille on rakennettu lisää asuntoja mm. rivitalokin. Isot valtavat puut ovat kuitenkin jäljellä entisellä paja-alueella. Juseliuksen konepajan toiminta on siirtynyt Käikäälään raakainetuottaja Rautaruukin kainaloon. Ylipäällikkönä toimii Markku, mutta johto-ohjat on siirtymässä hänen pojalleen Janille. Eräänlaiseksi julkkikseksi Juseliuksen yritys on päässyt vaivihkaa, sillä Sunny Car Centerin komea obeliski/bylooni Kirstulan pellolla on konepajan poikien hitsaama työnäyte, joka ansaitsisi työnäytteenä oman kunnioituksensa, vaikka itse Sunny Car Centerin toiminta on saannutkin monenlaisia julkisuusilmiöitä aikaan kielteisessä mielessä. Jonkinlainen ihmeellinen humaanisuus asui koko Juseliuksen perheessä. Äiti Juselius kuului myös arvostettujen henkilöiden joukkoon. Hän toimi pitkään Ojoisten vanki-sairaalan sairaanhoitajana aina kuolemaansa asti 1962. Hänen poismenonsa kosketti paljon myös hoidettavia vankeja. Niinpä vangit sitten yhteisellä muistokirjeellä osallistuivat pidetyn sairaanhoitajansa muistotilaisuuteen hyvin herkistävin tekstein ja liikuttuneina joskus tuota viestiä vieläkin omaiset lukevat.(lähde: Helsingin Sanomat ja Markku Juselius) Juseliuksen konepajan lähellä oli vankilan pappila, jossa asui vankilapappi Korhonen ja vankilan talouspäällikkö Hurme perheineen. Tällä tontilla oli hyvä puutarha, jonka omenat saivat kyytiä myöhemmällä iällä. Sen lähellä oli iso valkoinen kaksikerroksinen hyvin aidattu rakennus, joka oli vankilan tuberkuloosisairaala. Tämä pelätty paikka sijaitsee Antreantien alussa. Alkujaan rakennus oli tarkoitettu naisvankilaksi v. 1938, mutta rakennustyöt jäivät kesken talvisodan vuoksi. Sotien jälkeen käyttötarve muuttui ja vaarallinen tuberkuloosi huomioitiin myös vankeinhoidossa. Seppo Marttisen ”Hämeenlinnan vankilakaupunki” historian mukaan tämän vankilatontin Kettumäen rinteessä olisi teloitettu jatkosodan aikaan kaksi maanpetturuudesta tuomittua. Sotien aikaan ja vähän aikaisemminkin Hämeenlinnan vankilassa istui pidätettynä tai turvasäilössä joitakin tärkeitä poliittisia vankeja, mutta teloituksia oli hyvin vähän. 30 Naishenkilöistä kuuluisin lienee ollut aktivisti kommunisti Hertta Kuusinen. Hän oli jo vuodesta 1934 alkaen siellä "säilössä" ja vietti useita vuosia vankilan ompelimossa ja vapautui vasta välirauhan ehdoilla syyskuussa 1944. Suomessa oli sotien aikaan poliittisessa turvasäilössä noin 4500 henkilöä. Kaikki aatteelliset vangit vapautettiin välirauhan ehtojen mukaan. Lähes kaikki naisvangit oli sijoitettu Hämeenlinnan naisvankilaan. Sodan jälkeen Hertta Kuusisesta tuli pitkäaikainen kansanedustaja ja ministerikin 1948. Vankiparantola oli hyvin kysytty paikka vankilan asukeille helpompana kärsimyslaitoksena. Tuberkuloosi oli ankara tauti vielä 60-luvullakin ja siksi sairastuneet vangitkin piti erottaa terveistä. Ironista kyllä, yskösnäytteilläkin käytiin kauppaa vankien kesken lääninvankilan asukeille. Yskösnäytteitä salakuljettiin "läänille" mitä ihmeellisimmin keinoin. Vartiointikin vankiparantolassa oli löysempää, joten pakohalutkin oli helpompaa toteuttaa. Aina silloin kun joku innostui livahtamaan niin pillit soi ja jahti alkoi. Ensimmäiseksi saarrettiin Kettumäki ympäriinsä ja sitten alkoi synkän metsän haravointi. Sieltä tuuheista kuusista tai kivenkoloista sitten karkulaiset aina löytyivät, eivätkä edes paatuneet henkirikollisetkaan päässeet kauhua levittämään. Meidänkin isä-Tauno otteli kerran hengensä edestä erään kovisvangin kanssa karkumatkan yhteydessä. Ahosen Masan Berettan kolaus Bjösblomin takaraivoon lopetti kurkunpuristukset siihen paikkaan. Joskus karkurit lainailivat piharakennusten seiniltä tai pyykkinaruilta itselleen vapaa-ajan vaatteita, mutta kravattien puuttuminen paljasti heidät yleensä jo pakomatkan lähitunteina. Alueen asukkaille vangit tulivat tutuiksi kävelyaitauksessaan nykyisen lasten leikkikentän alueella. Parantolarakennukset oli suojattu vain verkko ja piikkilanka-aidalla joten vankien ulkoiluja oli kiintoisaa seurata ilman pelkoja. Etupihalla vangit pelasivat lentopalloa päivittäin ja joskus siellä kävi siviilijoukkueitakin vastustajina. Kovatasoinen vankijoukkue voitti yleensä. Vankirakennuksella oli oma lämmitysjärjestelmä, jota luottovangit sitten hoitivat valvontoineen. Parantolan ohessa oli nykyisen Ilveskodin paikalla oli synkkä lato, jossa oli näytillä aina useita ruumiskirstuja. Keuhkotauti oli sodan jälkeen paha tauti kaikille kansalaisryhmille. Nykyisin tämän parantolan paikalla toimii mm. kunnallinen terveysasema. Ojoisten koulun alue oli edelleen vankilan viljelysmaana ja vankilan omistuksessa. Jossain suunnitelmissa uusi keskusvankila piti rakentaa juuri nyt puretun koulun paikalle, mutta maa-alueiden vaihdossa koulun tontti jäi kaupungille ja uusi vankilakin rakennettiin Kylmäkoskelle. 1960-luvulla Kettumäkeä alettiin rakentaa ja alueen perheet lapsineen tarvitsivat uusia koulutiloja. Uusi koulu valmistui samalla vuosikymmenellä, mutta uuden koulun avajaisjuhlat pidettiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä 1970. Itse Ojoisten pelto, Kettumäki, Koirainmäki ja Lintumäki olivat lähes autiot asukkaista ja muusta toiminnasta tuolloin, vuonna 1945. Ojoisten kuuluisa savinen peltotanner lainehti vielä kyseisen vuoden syksynä kullankeltaista vehnää, Härkätiestä alkaen aina Paroistenojalle saakka. Viljelyyn liittyvät asiat hoidettiin vankityövoimalla ja Ojoisten kartanon eli vankilan luottoihmisillä hoidettiin myös perunan, sokerijuurikkaan ja muiden juuresten viljely. Ojoisten ns. vankisiirtola toimi myös maidontuottajana, oli iso sikala ja tallirakennus kymmenen hevosen huolintaan. Nykyinen Puistonmäentie jatkui ajokuntoisena huoltotienä aivan Kettumäen puuston tuntumassa Kirstulan sillalle asti. Anttilan Talouskaupan kohdalla oli myös suuri vankilan lato, jossa sitten myöhemmin oli kauppias Anttilan rakennus- ja viljelystarvikkeiden varasto. Kivennavantien kohdalla oli metsässä armeijan varastoparakki, johon sitten asutettiin Roiskojen sotaleskiperhe. Nykyisen Uuraantien liittymästä lähti kuljettava ajotie Paroisille. Sitä käyttivät pääasiassa vankilan työkomennuslaiset ja Niitty-Mattilan asukkaat yhteystienään toiminnoilleen. Näin tuli rajattua nk. Ojoisten alue ymmärrettävään muotoonsa; pelkistettynä siis alue Vanajavedestä Ahvenistoon harjuun päätyen, eli Ojoisten latokartanon hahmolliset rajat seitsemänsadan vuoden takaa. Etelässä Vankisiirtolakartano ja pohjoisessa Hattulan raja Kirstulan alueena. Ojoislaisuuteen voidaan näiltä pohjin lisäksi liittää Lintumäki ja myös Pullerin ja Viisarin seudutkin, vaikka ne olivatkin Vanajan kunnan aluetta. Voidaan kuitenkin sanoa, että nykypäivään verrattaessa tämä Ojoisten alue oli tuolloin v.1945 lähes autio ja tyhjä kokonaisuutena, kunnes valtava asutustoiminta muutti kaiken perusteellisesti vuoden 1947 keväästä lähtien. Härkätielläkään ei montaa autoa viikossa kulkenut, mutta Viisarin kautta Tampereelle (silloinen 3tie) liikenne oli jo monipuolista. Samoin liikenne Tampereentien suuntaan Pälkäneen kautta Pirkanmaalle alkoi lisääntyä. Liikenteen kehitystä kuvaa hyvin se, että kaikki Helsingin ja Länsi-Suomen välinen liikenne kulki Hattelmalan harjun kautta aina vuoteen 1963 asti. Nykyinen kolmostie moottoritienä on mahdollistanut tuon liikennekasvun hyvin joustavaksi kulkemiseksi. Ojoinen eli vielä prinsessa Ruususen unta seuraavat kaksi vuotta. Kuitenkin voidaan sanoa, että tuo vuosi 1945 oli Ojoisten asuttamisen alkamisen nollavuosi. Silloinhan astui voimaan uusi maanhankintalaki ja siihen liittyvä rahoituslaki, jolloin alkoi myös jättimäinen kansallinen asutusurakka kaavoituksineen ja rakennuslupien käsittelyineen. 31 Rakennuspiirustuksia sai viranomaisilta omilla mitoillaan. Tämän asian toinen vakava puoli oli kaiken rahoittaminen. Valtion kassa oli vaikeuksissa sotakorvaustenkin vuoksi, mutta valtion ottamilla ulkomaisilla edullisilla lainoilla asiassa päästiin eteenpäin, joita pääomia sitten lainattiin sosiaalisin perustein ARAVA-järjestelmän kautta. Pankkien ottolainan korko oli 4 % paikkeilla ja antolainauksen korot noin 7 %. (velallisen lainat). Jatkuvasti laukkaava inflaatio kuitenkin helpotti paljon lainojen takaisin maksuja, mutta söi samalla muuta ostovoimaa. Rakennustarvikkeidenkin hinnat liikehtivät kovaa vauhtia ylöspäin. Mustapörssikin toimi erikoistarvikkeiden ympärillä, mutta sekin hiipui säännöstelyn loputtua. 32 KOULUMATKAN VARRELTA Allekirjoittanut on syntynyt Linnanniemellä Hämeenlinnan maalaiskunnassa syksyllä 1938. Myös veljeni Teuvo (Tepsa) 1940 ja Markku eli Mare 1944 ovat syntyneet maalaiskunnan puolella. Synnyinkotimme oli tarkemmin ilmaistuna Suokatu 5 Linnanniemellä Sainion talossa vuokrahuoneistossa. Sisaremme Tarja (Tatta) on synnynnäinen ojoislainen, syntymäkotina Antreantie 16. Silloinhan maalaiskunnan ja kaupungin raja kulki nykyistä Brahenkatua Poltinaholle. Eteläpuoli Vekan liikenne-kortteleineen oli kaupungin puolta, kun taas Suokatu ja Pohjakatu olivat maalaiskuntaa Brahenkadun pohjoispuolella. Silloin vielä veronkantokin maalaiskunnissa suoritettiin jälkikäteen. Vuonna 1945 olin tullut kouluikään juuri kun koulut avasivat ovensa sodan jälkeen. Maalaiskunnan koulu oli Puistonmäen koulu ja siksi sinne minunkin askeleeni Suokadulta suuntautuivat. Hämeenlinnan maalaiskunta käsitti vain alle viisisataa asukasta itse Hämeenlinnan kaupungin pohjoispuolella. Jännittävä hetki oli lähteä elokuun alussa 1945 kouluun ja aivan uuteen maailmaan kollektiivisena koulupoikana. Jotkin samanikäiset tutut aloittivat opintiensä samassa koulussa, mutta oppilaiden paljous ja järjestys koulussa pelotti aluksi kaikkia. Pian kuitenkin yhteiset kaveruudet syntyivät ja koulunkäynti alkoi tuntua mukavalta. Ihmeellinen asia, että kansakunta pystyi näin pienessä ajassa saamaan koulutkin käyntiin. Muistan hyvin kaikki ensiaskeleet koulutielläni. Jokin koulureppu minullakin oli, kun köpöttelin Tampereentietä pitkin Puistonmäkeä kohti. Nykyisen Käyräkadun kulmassa Ojoisten kartanoon päin 33 oli pieni ratsastuskenttä esteineen. Siinä harjoittelivat jotkut Linnankasarmin upseerit ratsastustaitojaan. Matalienkin esteiden ylitys oli aina kiintoisaa seurattavaa ja tärkeääkin se oli olevinaan kun sitä piti harrastaa sotilasunivormuissa. Vaativampi ratsastuskenttä useine esteineen oli kasarmin pääportin edessä nykyisen parkkipaikan paikkeilla. Luultiin kai silloin, että sotaa käydään ratsuväen voimin. Alueen naisväelle hevosten lannan kerääminen kukkapenkkeihin oli aktiivista kilpailua ratsastustuntien jälkeen. Pellon ja ojan takana erottautuivat vankikartanon rakennukset. Siellä sikalan alapuolella röhkivät kymmenet isot emakot karsinoissaan ja tuottivat uusia possuja kasvatukseen. Lähiniityllä käyskenteli muutama kymmenen lehmää laitumella. Luottovankinaiset ja -miehet niitä hoitivat. Siihen aikaan vankiloilla oli omat tehtävänsä ja omaan ruokahuoltoon keskityttiin monin eri tavoin. Ruoka- ym. tarvikkeilla käytiin vaihtokauppaa muiden vankiloiden kanssa. Pyrkimyksenä oli vankeinhoidon omakustannusten minimoiminen vankien osalta. Vanginvartijoiden palkat kuitenkin maksettiin valtion budjettivaroista. Luottovankeja käytettiin myös maksullisiin tehtäviin vankilan ulkopuolella. Vain ns. kovat vangit oli suljettu muurien sisäpuolelle. Naisvankila sijaitsi vanhan linnan sivurakennusten tiloissa ja mutta ns. päiväsellejä oli myös itse vanhassa linnassa. Linnankasarmin kohdalla oli takaportille asti ulottuva pitkä ampumamakasiini ammuntaharjoituksia varten. Nykyisin siitä on vain pätkä enää jäljellä, koska sen käyttö vaarallisena ampumaharjoituksiin tuli kyseenalaiseksi. Pääosa tuosta makasiinista purettiin jo 60-luvulla. Linnankasarmin kummallakin portilla seisoivat aina pelottavan näköiset vartiomiehet kivääreineen pienissä sinivalkoisissa vahtikopeissaan portin puomit aina alhaalla. Makasiinin purkamisen jälkeen tuli näkyviin Linnankasarmin päävartio, joiden kalterisellien ikkunoista ojennettavat mokkeriarestilaiset huutelivat lemmenhuutojaan ohikulkeville naisihmisille. Kasarmialueen pohjoispäässä oli matala puurakennus jossa sijaitsi Hämeenlinnan varuskuntien varusmies-sairaala hammaslääkärineen. Jälkeenpäin samoihin tiloihin majoittautui sotilas-soittokunta. 34 LARIN-KYÖSTI, ELÄMÄN TAITEILIJA Puistonmäkeen noustaessa vasemmalla oli runoilija Larin-Kyöstin syntymäkodin rauniot ja valtavan suuri kiipeilytammi, jonka oksistoista peloteltiin ohikulkijoita ja vedettiin narulla ylös syöttirahapusseja. Siinä kohdalla oli ollut Ruotsin vallan aikaan 1600-luvulla Ojoisten latokartanon Suopellon torppa, jota piti lampuotiperhe Petter ja Sofia ja toinen torppari Reko Tuomaanpoika oli uurastellut Sillanpään torpalla liki nykyistä rautatiesiltaa myöskin 1600-luvun alkuaikoina. Tuo Suopellon torppa on Palmusen kirjan mukaan siis seissyt paikoillaan jo 1600-luvulta asti. Välillä siinä on majaa pitänyt Latokartanon räätäli, mutta on se kököttänyt tyhjilläänkin useita kausia. Tällä vanhalla torpan paikalla kuitenkin oli asumiskunnossa oleva rakennus vielä 1870-luvulla jolloin ruotsinkielinen Gustaf ja Vilhelmiina Larsonin perhe siihen muutamaksi vuodeksi asettui. Näistä Larsonin perheen vaiheista on kerrottu paljon Hämeenlinnan kaupungin 350- vuotta hämeenlinnalaisia tunnettuja henkilöitä esittelevässä kirjassa vuodelta 1989, jonka keräilytiedot tallentuivat asetetun toimikunnan suorittaman tehtävän pohjalta. Samoin Larsonin perheen vaiheista on kerrottu Y. S. Koskimiehen Hämeenlinnan kaupungin historian IV osassa vuosilta 1875- 1944. Tämän otsikon alaisissa ilmaisuissa olen käyttänyt näitä teoksia apuna hahmotellessani tätä osiota. Monipuolinen kirjailija Larin-Kyösti eli Kyösti Larson syntyi juuri tässä edellä mainitussa entisessä Suopellon torpassa 1873 ja on jäänyt Ojoistenkin historiaan alueen ensimmäisenä julkkiksena. Pieni muistopaikka on juuri oli siinä alkukodin paikalla, mutta varsinainen muistopatsas sijaitsee kirkkopuistossa hänelle tyypillisessä mietintäasennossa, joka on periytynyt moneen asiaan nyky-Ojoistenkin elämänkuvioissa. Lyhyen lapsuusajan Larin-Kyösti asui tuossa pienessä torpassa, mutta pian ravintola-alaan perehtynyt isä Gustaf Larson osti kiinteistön kaupungin keskustasta Lukiokatu 15 :sta. Ryhtyi pitämään siinä pientä hotellia ja ravintolaa. Jostain syystä elämän hankaluudet johtivat isä- Gustafin elämän päättymiseen jo 39 vuotiaana oman käden kautta. Äiti Vilhelmiina jatkoi jonkin aikaa yrityksen toimintaa, mutta lopun ajan kiinteistö palveli Tähti- nimisenä matkustajakotina. Nykyisen vapaakirkon tontilla 35 sijainnut kiinteistö on kuitenkin museoituna Hämeenlinnan kaupungin puistossa Larin-Kyöstin nuoruusajan havainnerakennuksena. Larin-Kyösti eli (Gösta) Kyösti Larson oli hyvin monipuolinen kirjailija, lauluntekijä ja filosofi. On tainnut jäädä liiankin huomaamattomaksi persoonaksi historiaan. Kyösti oli todellisuudessa hyvin merkittävä persoona maamme kulttuuripiireissä. Hän kirjoitti omat nuoruuden muistelmakuvaukset v.1928, jotka Karisto sitten 1934 julkaisi kirjan muodossa. Siinä kirjassa Kyösti Larson kertoo viikarimaisesta lapsuudestaan ja monista kepposistaan. Kirjailija oli kova poika lukemaan ja osasi latinaakin hämmästyttävän paljon. Siksi muutamat sukulaiset kutsuivatkin häntä Gustavus Larsoniukseksi. Kirjassaan hän kertoo varsin värikkäästi lapsuudestaan ja harrastuksistaan joihin liittyi paljon seikkailumielisyyttäkin. Hänellä oli kanootti ja veneilykin kuului ajakuluihin, pari kertaa hukkumiskuolemakin oli vielä tulevan kirjailijan ennenaikaisesti pois. Kouluopintojen aikaan Larin-Kyösti asui jo Palanderin mäellä eli Tähtipuiston/Sibeliuspuiston kupeessa ja ylioppilaaksi hän pääsi Hämeenlinnan Lyseosta vuonna 1895 mukauttamalla tenttejään. Kyösti itse kertoo, että hän kyllä osasi pistää kirjaimet mihin muotoon tahansa, mutta numeroiden kanssa pää tahtoi mennä sekaisin. Hänen tuttavapiiriinsä kuului paljon sen ajan merkkihenkilöitä ja ravintolaelämäkin viehätti muiden idealistien tavoin. Kaupungin hotelli oli Hämeenlinnan Kämp, jonka kanssa kilpaili Seurahuone torinäkymillään. Kulttuuri boheemien paikka oli kuitenkin Teatteri-ravintola ja kesäisin Parkin ulkoilma-ravintola kaupungin puistossa. Sinne kaupungin puistoravintolaan pääsi Urho-nimisellä höyrypurrella, jolla oli kesäisin aikataulureitti Tyrväntöön saakka. Mainittakoon, että isä-Gustaf Larson oli ravintoloitsijana myös Seurahuoneella ja puiston Parkilla lyhyen elinaikansa ravintolayrittäjänä. Kirjailija Larin-Kyösti syntyi 1873 ja kuoli 1948. Tuolloin aktiivisen vuosisadan vaihteen paikkeilla Hämeenlinna oli varsin merkittävä kulttuurikeskus, jota maineikas lyseo vahvisti vielä oppilaitoksena. Veijari kirjailija kertoo muistelmissaan paljon hauskoja asioita. Lyseovuosinaan Kyösti oli ottanut kerran vähän liikaa luumuviiniä, innostui tinttaamaan jotain kaveriaan kuonoon. Seurauksena 4 kuukauden karanteeni lyseoon, joka suoritettiin arestina Pohjoisten kartanossa Tuuloksessa. Siellä hän oppi hevosajurilta oluen juonnin, jota sitten oli myöhemmin mukava harrastaa Puistoravintolassa eli Parkissa. Reipas elämä oikutteli joskus vaarallisesti ja itsetuhon vietti kummitteli useamman kerran. Kesäisin kaupungin puistoon siis kuljettiin yleensä Urho nimisellä pienellä höyryputkuttimella, jolla joskus oli perässään huviajoon kunnostettu proomu. Näitä taustoja vasten Larin-Kyösti oli jo kouluaikanaan Ojoisten ensimmäinen merkittävä julkkis. Larin-Kyösti oli varsin tunnettu henkilö jo yliopistovuosinaan Helsingissä ja hänet hyväksyttiin sielläkin tunnettujen kulttuuurihenkilöiden kantapöytiin aina hotelli Kämppiä myöden. Larin-Kyösti opiskeli myös Novgorodin yliopistossa ja matkusteli jonkin verran Euroopassa mm. Italiassa. Hänen läheinen kirjailija-toverinsa oli Eino-Leino ((Armas Leopold Eino Lönnbohm ) vaikutti opeillaan paljon ja hänen juokseva ilmaisutyylinsä kiehtoi kovasti Larin- Kyöstiä. Sibelius oli myös LarinKyöstin kannustajia, mutta sävelmaailmaan tekstit ei oikein istunut. Larin-Kyösti eli Kyösti Larson vietti viimeiset parikymmentä elinvuottaan Helsingin Oulunkylässä, mutta ei unohtanut koskaan teksteissään hämeenlinnalaisia taustojaan, eikä kaupunkiin mieltynyttä ilmaisumuotoaan. Kyösti Larson oli syntyperäinen ojoislainen, joten hän kuuluu tämänkin teoksen merkkihenkilöihin. Lisäksi tämä tuottelias kirjailija jätti jälkeensä kansankulttuuriin hyvin sopivan persoona muiston. Tuo mietteliäs polviin nojaava etukumara on jäännyt käyttöön kaikkialla Suomessa moniin koteihin sunnuntaiaamuisena perusasentona niin miehille kuin naisillekin. Turistien myötä samainen asento näyttää istuvan hyvin myös muihinkin kulttuureihin. 36 NAISVANKEJA JA KOULUNSEUDUN IHMETTELYJÄ Koulutien seuraava etappi oli Kaupunginpuiston seutu kiviaitoineen. Sitä vastapäätä vankilakartanoon vievän koivukujan pohjoispuolella oli vankilan sokerijuurikasmaa. Siellä touhusivat naisvangit juurikkaiden kitkennässä ja myöhemmin niiden nostoissa. Sieltä huutelivat ohimeneville aikuismiehille kaikenlaista herjaa ja mielihaluja, joista minä en ymmärtänyt vielä silloin mitään. Naisvankejakin oli vielä tuolloin paljon vaikka kaikki ns. poliittiset vangit olikin vapautettu sodan jälkeen. Sakkotuomiot ja irtolaisuuslaki täytti pääasiassa naisvankilankin. Olivathan ne naisvangitkin pelottavan näköisiä harmaissa raitahameissaan. Karkaamisten ehkäisemiseksi viljelysmailla oli kankaiset puuhäkkyrät vessoina ja niitä siirrettiin aina työn edistyessä eteenpäin. Oli siis liikkuvat käymälät ja samalla liukuvat lannoitteen levitykset. Vaikuttava näky kun jurttipelloilla työskenteli joskus satakuntakin naisvankeja, joiden suista lähti ohikulkijoille monenlaista intohimoista kutsujoikua. Silloin kun alokkaita eli sotilaita marssitettiin Kettumäkeen harjoituksiin juurikasmaan ohi, niin monet naisvangit näyttivät alastomia pyllyjään varusmiehille seireenikutsuin. Silloin alikessut karjuivat: –Pois katseet katiskan malleista eli (p.......ä), katse oikeaan päin, laulua, ykaa, kaa, koo, nyt! Juoksuun mars, mars, kuka siellä vielä kuolaa! Sakkovangeilla tarkoitettiin sitä, että kaikki maksamattomat sakot muutettiin päiväsakoksi ja vankilassa soviteltavaksi jos sakkopäivien luku oli vähintään kymmenen. Irtolaisuuslaki taas teki yksinäisten naisten joutenolon yleisillä ravitsemuspaikoilla rankaistavaksi teoksi, eli irtolaisuudeksi. Juopumussakot ym. pikkurikkeistä johtuvat sakot maksamattomina ja seuranetsintä yksinäisyydelle irtolaisuutena täytti pääosin naisvankilankin, mutta myös miehiä istui vankilassa irtolaisuudesta. Vielä 60luvun alussa Hämeenlinnassakin oli esillä joitakin irtolaisuus ”rikoksia”. Irtolaisuuslaki kumottiin kuitenkin juuri noina aikoina. Monien muidenkin lakimuutosten ja asutustoiminnan vilkastuessa peltojen viljely ja muukin kasvatus hävisi vankeineen pikkuhiljaa. Kartanoon vievän koivukujan pohjoispuoli siirtyi armeijan harjoitusalueeksi ja siinä opeteltiin Linnankasarmin alokkaille miten kaivaudutaan nopeasti isänmaahan ja mitenkä kiväärillä ammutaan paukkupatruunoiden säestämänä. Nykyisin paikalla on sankka koivikko ja sen takana palstaviljelmiä. Juurikasmaan vieressä oli iso avo-oja ja sen kaivuumaa penger nykyisen Härkätien alun kohdalla. Ojakaivanteet oli tarkoitettu Puistonmäen eteläpuolisen alueen sade/valumavesien ohjaamiseen Vanajaveteen kaupunginpuiston lahdeen laskien. Ojan reunustat kasvoivat tiheää pajukkoa, jonka lomassa kulki pieni kevytväylä jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Tampereentien puoleisessa päässä polku oli hyvin mutkainen ja syvän avo-ojan yli tehty kapea siltarumpu. Noita mutkia hallitsi pimeällä vain ojoislaiset nuoret, muita käyttäjiä opetettiin reittiin syvän avo-ojan kurapohjan kautta. Tämän alueen liikennejärjestelyt ja maisemointi uudistettiin keväällä 2015. Juurikasmaan jälkeen tulikin sitten jo Niemayerin puutarhan kasvihuone ja mäen lakipiste. Mäen oikealla puolella kiviaidan kupeessa oli vanginvartija Niemisen asunto omenapuineen. Siellä me joskus kävimme salaa maistelemassa mehukkaita omenoita. Pirunlinnaksi kutsuttu rauniolinna häämötti Kaupunginpuiston keskellä ja sitä pelättiin kovasti, mutta myöhempinä vuosina se oli suosittu leikkipaikka. Siinä Pirunlinnan kupeessa toimii nykyisin Hämeenlinnan kesäteatteri, jonka näytöksiä on saatu katsella jo 1970-luvulta asti. Hiekkakentän laululavalla oli keväisin myös Puistomäen koulun kevätjuhlia, silloin laulettiin ja tanssittiin ohjelmallisesti opettajan tuoman vanhan grammarin rahisevan soitannon tahdeissa. Puiston laululavakentällä pidetään myös jo neljännesvuosisadan ikään päässyt musiikkitapahtuma ÄMY. Myös petankkikisoihinkin konstikas sorakenttä on kerännyt suuret määrät pelintaitajia. Paljon myös erilaisia juhlia ja konsertteja siellä on pidetty alkuvuosikymmeninä. 37 Koulua lähestyttäessä Naurispolun jälkeen tuli Siltalan kauppa, jossa joskus poikkeiltiin irtokarkkien ostoilla. Sitten vielä ennen koulurakennuksia oli kiviaidan vieressä puiston puolella VPK:n koppipahanen, jonka sisällä oli käsinvedettävä palokärry parinsadan litran vesisäiliöineen sekä joitakin paloämpäreitä raivauskaluineen. Palonsammutus järjestelmä (VPK) oli hyvin organisoitunut koko maassa, mutta itse kalusto oli hyvin alkeellista. Koulun porttia vastapäätä asui myöskin vanginvartija. Tämän perheen nimi oli Lentämäki, Kauko (Kuke) perheen pojasta valmistui poliisi. Talon osti kuitenkin autoilija Antti Salmi 1950-luvun lopulla ja hän oli nuorisoystävällinen mies. Hänen lavakoppiautollaan Kiri-Veikot teki lukuisia kilpailumatkoja vain polttoaine kustannuksilla. Siitä kulmasta alkoi myös Parkkimäentie mäen toiselle puolen Omenapolulle. Sitä kautta myös meidän Ojoisten pellon koululaisten koulutie kulki aluksi. Nymanin pihan läpi kuitenkin yleisemmin kuljettiin. Iloinen tapahtuma aina aamulla kouluun mentäessä oli kun samaan aikaan Siltalan ja Laaksosen kaupalle tuotiin meijeristä myytävä maito. Tuo hassunkurinen kolmipyöräinen auto kuljetti erikokoisissa tonkissa oikean maidon, kurrin, piimän, voin ja kerman kuluttajille. Silloinhan nuo tuotteet myytiin irtomitattuina asiakkaan omiin astioihin. Tämä paljon savua tupruttava papattava kulkuneuvo teki aina mielen iloiseksi. Kaikkein komeinta oli kuljettajan jokapäiväinen iloinen tervehdys koululaisille ja kaksi töötötystä kuittaukseksi. Nyt oltiinkin jo koulun portilla ja elämän suuret ensiaskeleet opin tiellä alkoivat. Alakoulu sijaitsi alemmassa rakennuksessa, jonka kellarikerroksessa oli ruokala. Ruokalaa piti alkuvuosien ajan oma isoäitini Ida Wilen. Hän oli ollut jo koululaisten ruokalaemäntänä Mallinkaisten koululla ennen sotavuosia. Pian kuitenkin ruokapalvelut toteutuivat Keskuskansakoulun suuremman keittiön valmistamina ja kouluateriat alettiin tuoda kaupungista. Alakoulun opettajina toimi Saara (Nappi) Nuoranne ja toinen naishenkilö, jonka nimi on unohtunut vuosien saatossa, taisi olla Koivunen. Opetus oli hyvin perille menevää ja välitunneilla oli aina hauskaa. Alakoulun opettajat asuivat talon yläkerrassa. Heillä oli käytössään siinä rinteessä pieni hirsinen sauna, johon saunavedet kannettiin järvestä. Kerrottiin, että sen liepeillä joskus sotilaat kävivät tirkistelemässä opettajien ihonpaljastuksia. Nappikin oli kuulemma myöhästynyt joskus opetustunneiltaan kun oli juuttunut pelästykseltään pesusaaviin paetessaan tirkistelykatseita. Vessat sijaitsivat piharakennuksen ylisillä, jossa sitten oli mukava tehdä tyhjennyksiä tarpeilleen. Jotkut uskaliaimmat pojat kävivät hihittelemässä takaluukulta likkojen pyllyjä. Aikaisemmin opettajilla oli ollut kotieläimiäkin, kun rakennuksessa oli tilat lehmälle, sialle ja kanoille. Yläkoulu oli aivan Kaupunginpuiston tuntumassa, vain kiviaita oli välissä. Kiviaidan takana oli muutaman aarin kokoinen ruohokenttä, jossa sitten urheilutunneilla pelattiin pelejä tai harrastettiin erilaisia kisailuja. Ruohokentän alalaidassa oli koristeellinen avorakenteinen peltikattoinen paviljonki, jonka opettajamme sanoi olevan kansankeittiön. Kait siellä oli joskus valmistettu yhteisruokaa vaikeina aikoina. Läheinen puisto oli myös talvisin koulun hiihtokilpailujen pitopaikka. Yläkoulun johtajaopettajana toimi Reino Lehtonen. Hän oli puoliankara opettaja, mutta palkitsi myös oppilaitaan ylimääräisillä liikuntatunneilla, kun opetus oli kohdallaan. Takapihan halkoliiterissä oli paljon huonokuntoisia kenkiä varastossa, ne olivat amerikkalaisten lahjoitusten jäämiä heikon laatunsa vuoksi. Siellä usein heiteltiin kenkäsotaa, kunnes siivooja meidät hääti pois. Lämmityspuut toi kaupunki hevosmiesten kyydillä sinne varastoon. Lämpeniväthän silloin lähes kaikki talot klapeilla, niin myöskin Puistomäen koulun neljä luokkahuonetta ja asunnot. Koulun tiloissa piti Hämeenlinnan seurakunta viikonloppuisin pyhäkoulua Ensio Rauhaniemen komennossa. Komentoa siellä joskus tarvittiinkin kun me pojanviikarit innostuimme pelleilemään ja häiritsemään vakavan asian opetuksia mm. sytyttämällä pulpetti sytkärin kokeilulla vahingossa tuleen. Likkojen kiusaaminen oli paluumatkoilla kovastikin mukavaa, mutta kyllä niistä kujeista myös monelle löytyi myöhemmin elämänkumppani. Seurakunnan toimintaan kuului myös kesäleirien järjestäminen. Alajärven Soininsaaressa oli muutamina kesinä telttaleiriä, jonne kuljetuksia oli järjestetty armeijan toimesta ja teltatkin lainattu samasta paikasta. Tämän mahdollisuuden sai järjestettyä eräs Linnankasarmin upseeri nimeltään Koivunen. Koko maata käsittävä seurakuntanuorten kesäleiri pidettiin Partaharjulla Pieksämäen seudulla ja se olikin sitten jo suuren luokan seikkailu ja uusien kokemusten ahjo. Ensio Rauhaniemen johdolla näissä kummassakin kesäleirityksessä oli mukana useita ojoistenkin nuorisoa monena vuonna. Koulun opetustoiminnan loputtua tiloihin asettui maakunta-arkisto, mutta sekin siirtyi sieltä pois kiinteistön palonarkuuden vuoksi 1990-luvulla. Nykyisin koulujen tilat ovat yksityisessä omistuksessa ja niihin on saneerattu asuinhuoneistoja. Tontin perällä on kuuluisan jääkiekkoilijan (Toni Virta) rakentama asuinrakennus, mutta nyt nekin tilat on uusilla omistajilla. 38 Koululaisten määrä nousi huimasti, kun Ojoisten massiivinen asuttaminen alkoi vuonna 1947. Ensimmäisenä vuonna valmistui Ojoisten pellolle jouluksi viisi taloa, mutta jo seuraavina vuosina kymmenet uudet perheet saivat oman katon päänsä päälle. Karjalan siirtolaisten lapsia oli paljon, mutta myös kantasuomalaisiin rintamamiesperheisiin syntyi paljon lapsia kouluikäisten lisäksi. Syntyivät niin sanotut suuret ikäluokat. UUDEN ASUKASPOHJAN SIJOITTAMINEN ONNISTUI HYVIN Ojoisten asuttaminen sekaväestöllä oli älykäs toimenpide. Ei syntynyt siirtolaisgettoja vaan väestö sulautui toisiinsa hyvinkin ymmärtäväisesti. Kyseessähän ei ollut muukalaisuus, vaan oman maan kansalaisten asuttaminen uuteen ympäristöön sotien seurauksena. Siirtokarjalaisten lapset olivat koulussa erinomaisen ahkeria ja se myös koulutodistuksissa huomioitiin. Heimollisia jännitteitä oli hyvin vähän, eikä näkyvää syrjintää tai ikäviä kommentteja työelämästäkään paljon kuulunut. Ojoinen sulautui ikään kuin itsestään ojoislaisuudeksi. Kummallista kyllä ns. koulukiusaaminen ei ainakaan Puistonmäen koulussa silloin koettuna näkynyt millään lailla, eikä muisteissani ole myöskään siirtolaisoppilaiden sorsimista saati ryssittelemistä. Kaikille riitti oma ystäväpiirinsä harrastusten mukaan. Minulle on jäännyt se tuntemus, että olimme jopa kateellisia siirtolaisperheiden lasten sinnikkkyydestä koulutyössä pärjäämiseen. Täydet 10 pistettä tästä asiasta saa koulun johtajaopettaja Reino Lehtonen. Hän antoi arvoa opinhalulle ja oma-aloitteellisuudelle ja kannusti kaikkia oppilaita edistymiseen. Fysiikan salat oli opettaja Lehtosen mieluinen opetusmetodi, mutta kyllä hän urheilullekin antoi paljon virikkeitä. Myös siirtolaisten pakkomuutot kotiseudultaan kerrottiin uskottavina toimenpiteinä sodan seurauksina, eikä heitä näin ollen koettu muukalaisiksi. Me pojanviikarit koimme monenlaisia ylistyksiä kylläkin muista asioista, mutta karjalaisten vieroksuntaa emme harrastaneet. Opettajat oli oikeudenmukaisia, mutta myös ankaria kurinpalauttajia pitkine aresteineen, eikä niistä kaunaa kannettu. Pikemminkin vanhempana kurin tarkoitukset ymmärrettiin osana kansalaiskasvatusta, eikä niistä pienistä karttakeppien- ja tukanpölytyksistä kukaan oikeusjuttuja nostanut. Monia pysyviä suhteita syntyi meidän kantasuomalaisten ja siirtolaisoppilaiden kesken aina myöhempiä avioliittoja myöden. Minunkin kaksi aviollista elämänkumppaniani ovat syntyisin sieltä menetetystä Karjalasta; Sonja os. Gratschev Karjalankannakselta Muolaasta ja Sylvi os. Savinoff Mantsin saarelta Laatokalta. 39 Keväisin ja syksyisin koulumatkoilla tosin innostuttiin seikkailemaan Kaupunginpuistolahden tukkilautoilla. Siellä oli paljon koivupuisia tukkinippuja vastarannan Vaneritehtaan käyttöön. Joskus tuli risuja kintulle kun kotiin mennessä vaatteet olivat nuhruiset ja märät. Usein koulumatka kulki pitkin rantatietä kivilaiturille ja koulun alapuolella olevan uimarannan kautta koululle tai päinvastoin. Siihen aikaan oli Vanajaveden reitillä paljon laivaliikennettä ja sitä oli mukava seurailla. Höyryllä kulkevat hinaajat ja matkustaja-alukset olivat tärkeä yhteys maaseudulta kaupunkiin. Aluksilla kuljetettiin mm. maitoja meijeriin ja joskus lehmän mullikkakin matkaili niissä viimeiselle alttarille teurastamoon. Niillä oli myös pysähdyspaikkoja melkein joka niemennokassa, mm. Hakalanniemessä, Aulangolla, Hatunniemessä ja siitä eteenpäin aina Valkeakoskelle ja Hauholle saakka. Nuo haloilla ja höyryllä kulkevat vesijätit jättivät jälkeensä isot laineet, joita me pikkupojat aina odottelimme uimapaikoilla. Vaneritehtaan koivupuisia tukkinippuja oli paljon Kaupunginpuiston lahdella, mutta myös Sairion rannalla Turkistehtaan edustalla. Puutavaran uitto oli silloin erittäin vilkasta. Vaneritehtaan lisäksi sahapuuta tarvitsi Eklöfin saha Varikonniemessä, jossa oli paljon työväkeä ja valtavat lautataapelit vielä sodankin jälkeen. Kauppaneuvos August Eklöf oli pidetty sahanomistaja ja hän huolehti myös työläistensä lasten tulevaisuudesta. Hän lahjoitti mm. Hätilän koulun tontinkin oppivelvollisuuden turvaksi. Koulu valmistui 1909. Varikonniemessä oli sotien ajan myös useita armeijan huoltoparakkeja sivuraiteineen. Niissä maisemissa veneiltiin vielä sodan jälkeenkin isämme kanssa omalla veneellä. Siellä Sairion rannassa oli proomusatama, rautavalimo ja luotsiasema. Sitä kuitenkin ihmeteltiin kun Eklöfin sahalta vedettiin puutavaralla lastattuja vaunuja useilla hevosilla proomusataman sivuraiteelle. Sahaalueella olikin useita sivuraiteita puutavaran käsittelyä ja lastauksia varten. Myöhemmin on kylläkin selvinnyt, että höyryveturien kipinävaaran takia veturien käyttö saha-alueella oli ankarasti kielletty. Sahalla oli oma 5-6 työhevosen talli ja hevosmies. Saha-alueella oli myös iso työväen sauna työviikon päätteeksi (saunan perustukset ovat näköala-aitauksessa) ja pieni satama josta "lautturisoutaja" kuljetti työväkeä yli virran. Sodan aikana puutavaraparakit olivat armeijan käytössä ja alueella hiekkahiottiin myös viottuneita tykinpiippuja. Samoihin aikoihin tuolloin 50-luvulla investoitiin OTK:n konserniin kuuluvalle Sotkan sahalle Kantolaan uusia laitteita ja kapasiteettia tuli lisää. Ehkä sen vuoksi OTK ostikin Eklöfin sahan 40-luvun lopulla markkinakilpailijana itselleen. Jonkun vuoden kuluttua 50-luvun alussa OTK sitten lopettikin sahabisneksen Varikonniemessä ja seutu jäi varsin autioksi, jollaisena se vieläkin on. Ironista kylläkin, paikalla on ollut jo yli 1300 vuotta sitten kylämuotoista elämää, nyt se on toiminnoiltaan ulkoilupuisto valaistuksineen ja melojien tukikohtavarikko. Keväisin se on lintumaailman laulukonserttiihmeellisyys, hieno keidas aivan kaupungin sydämessä. Puutavaran uitot ja tukkilautat vähentyivät näin Linnankasarmin lähivesillä huomattavasti ja sehän häiritsi myös meidän poikien vapaa-ajan viettoa pienentyneinä mahdollisuuksina. Uimassa ja matoongella kuitenkin käytiin ahkerasti Vaneritehtaan tukkinipuilla ja joidenkin tuttujen veneillä päästiin myös Sairion puoleiselle rannallekin. Lopulta aika muutti puunkuljetuksetkin kumipyörien päälle ja sellainen massiivinen puunuitto hinaajineen katosi lopullisesti 70-luvulla. Kaupunginpuiston lahden pohjaan jäi suuri määrä vaneripuiksi tarkoitettuja koivutukkeja, tämän vuoksi se on edelleen mateille mieluisa kutupaikka ja keväisin sieltä nouseekin koukuilla tosi mahtavia madeköriläitä. Kesäisin höyrylaiva Into tai Wellamo toi kesävieraita Kaupunginpuiston kivilaituriin. Puiston etelärinteessä oli kesäravintola, jossa oli paljon elävää musisointia ja monipuolista tarjoilua. Se oli aina 60-luvulle saakka herrasväen esiintymispaikka pyhävaatteineen ja olkihattuineen. Äveriäämmät ajoivat sinne komeasti vossikoilla (pika-ajurit). Ensin purettiin musiikkipaviljonki ja 60-luvun lopulla itse ravintolarakennuskin, joka oli rakennettu jo 1800-luvun lopulla. Viimeiset kymmenen vuottaan puistoravintolan rakennus palveli kesätanssipaikkana. Jossain vaiheessa siellä harjoitteli myös HPK:n jääkiekkojoukkue laukaisujaan lakatulta lattialta ennen kuin Aulangon tekolammet jäätyivät jääharjoitteluun. Kaupunki vuokrasi puistoravintolan tiloja tuolloin 1950-luvulla järjestöille toimintavarojen hankkimista varten. Ojoisten urheiluseura Kiri-Veikotkin sai sieltä paljon tanssiaikoja ja niillä tuotoilla seura pystyi elämään ne vajaa kymmenen ikimuistoista elinvuottaan. Myös Hämeenlinnan työväenyhdistyksen Lepolaa ja Pekolan tanssilavaa Hattulassa vuokrattiin niinikään järjestöille, joissa myös Kiri-Veikot tansseja sitten järjesti. Tämän jälkeen kivilaiturin päähän ilmestyi -60 luvun alussa urheiluseura Tarmon tanssipaikaksi nikkaroitu Parkki-niminen iso proomu. Se olikin varsin suosittu tanssipaikka kesäisin useiden vuosien ajan. Siellä harjoittelivat myöskin Hämeenlinnan Tarmon suomisarjan jääkiekkoilijat laukaisutekniikkaansa liukkaalta lattialta. Joskus iltaisin pauke oli kova, kun kumilaattaa lämättiin vanerilevyihin. Keinojäitä ei silloin vielä ollut käytössä syysharjoitteluun. Ensimmäiset jääharjoittelut ja kylvyt aloitettiin Aulangon tekolammilla. Siellä ne mulivat syksyisin myös HPK:n pelaajatreenarit. 40 Jääkiekkoinnostus sai uutta virikettä 1964 kun Rinkelinmäen tekojäärata valmistui Ahveniston kupeeseen. Siinä puuhassa oli mukana lähes kaikki Hämeenlinnan urheiluseurat talkoolaisina. Jääareenan ympäristön raivaamisessa ja siistimisessä eri seuroilla oli vuoropäivänsä, mutta innokkaita sai tulla mukaan talkoisiin muulloinkin. Hml:n Kiri-Veikoillakin oli siellä omat vuoronsa, mutta seura oli jo tuolloin 1964 hiipunut kilpailukyvyttömäksi, eikä siellä montaakaan ojoislaista ehtinyt talkootyöhön mukaan. Tekojäätä ei siten myöskään Kiri-Veikot saanneet urallaan kokea muutoinkuin kuin parilla Helsingin leiritys harjoitusmatkalla.Tekojäärata Rinkelinmäelle valmistui 1964 ja Hämeenlinnan varsinainen jäähalli valmistui -70 -luvulla, jonka urakkakilpailusta ja lisätalousarvioiden hinnakkuuksista ei paljon tietoja ole herunut. Konkurssikypsä urakkakilpailun voittaja lypsi useilla lisämäärärahoilla työtään valmiiksi, kumpikin tehtävä kuitenkin ”kypsyi” valmiiksi omilla tavoillaan. Siellä hallissa on kuitenkin pelaillut paljon ojoislaisiakin nuoria monenlaisissa edustustehtävissä. Siellä kaupunginpuiston rannassa myös Hämeenlinnan seurakunta piti juhannustilaisuuksiaan joskus myöhemmin, sekä Hämeenlinna-seurakin. Tuo kivilaiturin seutu oli hyvä kalastuspaikka ja aina siellä joku nökötti onkimassa, niin kuin vieläkin. Siinä rannan tietämissä on haaveellinen pieni avonainen puurakennus, jossa moni varusmiesmokkeri ja ojoislainenkin on saanut kokea elämänsä ensimmäisen suudelman. Alakoululaisen koulumatkat näissä ympyröissä kestivät kohdaltani aina joulun aluspäiviin v. 1947. Tähän varsinaiseen alakoulun käyntiaikaan liittyi lopulta v. 1946 talvella perheessäni virinnyt innostunut keskustelu oman kodin hankkimisesta. Asia oli minullekin aluksi aika vierasta, mutta jollain tapaa se tuntui ihmeelliseltä unelmalta. Mutta tällöin talvella 1946 tuo ratkaiseva päätös vanhempien kesken tehtiin. Lopulta se muuttikin meidän kaikkien elämää perusteellisesti. Siitä asiasta kerronkin seuraavaksi. 41 OMAKOTIUNELMA LÄHTI LIIKKEELLE Kaiken asutustoiminnan ylin valtioelin oli maatalousministeriö, jonka alaisuudessa toimi asutushallinto eri valiokuntineen. Maanhankintalain 25 pykälässä määriteltiin periaatteet, joiden mukaan maansaanti ryhmitettiin tärkeysjärjestykseen. Ensisijaisena maansaantiin oikeutettuna oli luovutetuilla alueilla maata hallinnut siirtoväki, sitten sotainvalidit, sotalesket, sotaorvot, mutta myöskin perheelliset rintamamiehet yhteisesti sovitellen. Viljelysmaan ja tonttimaan tarve oli valtaisaa, olihan siirtoväkeäkin jo yli 400 - tuhatta ja rintamalta henkiin jääneitä rintamamiehiä saman verran aloittamassa uutta rauhanajan elämää. Myllymaan perhe, johon kuului kolme alaikäistä poikaa, oli sekin oman asunnon tarpeessa. Marraskuussa 1945 lähti tonttimaa-anomus maatalousministeriöön kotikunnan asutuslautakunnan kautta. Pian tulikin vastaus Asutuskeskusten valiokunnalta, että anomus oli jätetty säädetyssä ajassa ja käsitelty asuntotarpeen pohjalta. Päätös oli toiveita antava: "Teillä on hyvin suuret mahdollisuudet anomanne tontin saantiin". Lopulta tuli kuitenkin hiukan poikkeava päätös tontin sijaintiin. Linnanniemelle jo luvattu tontti menikin eräälle upseeripohjaiselle perheelle ja näin lähirakentamisen toive kariutui. Asuimme juuri tuolloin Linnanniemellä. Lohdutukseksi isäni sai valita Ojoisten alueelta sopivaksi katsomansa tontin. Näin alkoi Myllymaiden elämä Antreantie 16 tontilla. Tämä valintavuosi oli 1946. Vanhempani asuivat siellä vuoteen 1980 saakka. Koko Ojoisten pelto oli vielä sinä kesänä vehnäpeltona. Saman vuoden syksynä puintikauden jälkeen me Puistomäen koulun oppilaat olimme kyseisellä pellolla keräämässä talkoilla pellolle jääneitä vehnän tähkiä. Opettajat sitten huolehtivat jatkotoimista niin, että me kaikki Puistomäen koululaiset saimme ihanaa vehnäpullaa seuraavana jouluna ja laskiaisena koulussa. Se vuosi oli Ojoisten ihmisten nollavuosi, silloin tallautuivat ensimmäiset jäljet tulevista asukkaista vehnäiseen savipeltoon. Tämä maata mullistava maanhankintalaki piti sisällään myös valtion ja kuntien oikeuden pakkolunastuksiin maa-alueista. Samoin tähän maanhankintaan kuului ns. rahoituslaki, joka piti sisällään huomattavia lapsialennuksia lainojen muokkaamiseksi maksukykyjä vastaaviksi. Ensimmäisestä lapsesta alennus oli 3 % ja seuraavista 5 % ei kuitenkaan enempää kuin 15 % . Neljännen lapsen jälkeen tontin hinta olikin jo puolittunut. Tähän asiaan liittyi myös 1948 voimaan astunut lapsilisäjärjestelmä perhelisineen, joka oli hyvin elämää tasoittava eduskunnan lakipäätös. Osin tämänkin vuoksi perheissä oli paljon lapsia. Se oli lapsen riemuista aikaa Ojoisillakin. Tämän lisäksi oli vielä mahdollisuus saada vielä sotainvalidialennusta invalidiprosentin mukaan. Tauno Myllymaalla tuo prosentti oli 30 % yhdellä keuhkolla elämisestä. Erityislapsilisän tarkoituksena taas oli parantaa orpojen ja vammautuneiden lasten asemaa. Näillä kaikilla toimilla yhteiskunta antoi hyvän pesämunan elämän aloittamiseen sodan moninaisista tuskista ja raakuuksista kärsineille kansalaisilleen. Käsittämätöntä onkin, kuinka yleensä valtio voi selviytyä tällaisesta urakasta, valtavien sotakorvausten maksamisen lisäksi. Nykypäivinä näitä ihmeellisyyksiä ei valitettavasti halutakaan ymmärtää. Rintamamiehet ja sotainvalidit kärsivät vuosikymmeniä syyllisyysvihaa sodan jälkeen syntyneiden taholta. Vieläkin kysytään: –Miks´ me sodittiin ja mitä varten te menitte sinne? Eikö edes kouluissa opeteta enää oikeaa Suomen historiaa? Itsenäisyytemme oli hiuskarvan varassa ja sen pelastivat lopulta suomalaiset itse valtavin uhrauksin. Väestönsiirrotkin olivat sotapelin eräs kohtalon osa vaikeana lohduttomuutena hävityn sodan raunioiden lisäksi. Onneksi historia ei tunne ”jos” vaihtoehtoa sodan muunlaisillekin seurauksille. Jos näin kuitenkin olisi, saattaisimme olla jokin osavaltiokansa siellä Siperian maisemissa tai sitten jaettu kansallisryhmä jonkin muun kauhistuksen kohteena. (esim. Ukrainan tapaan) Rauhansopimuksen pakkoeväillä kotinsa menettäneet karjalaisetkin saatiin juurrutettua kutistuneeseen Suomeen kansakunnan yhteisellä tahdolla ilman mellakoita ja alistamista. Yhteiskuntaoppi takaisin kouluihin! Itsenäisyyden eri synnytystuskat pitää saada edelleen ymmärrettävään muotoonsa. Rauhat ovat sodan seurauksia, aina pitää olla yhteiskunnassa laillinen hallinto, joka ymmärtää kaikki vaihtoehdot seuraamuksineen. Historia on siitä kummajainen, ettei sitä voi muuttaa, spekulointi ja tulkinta ovat kuitenkin siihen kuuluvia ilmiöitä. Tämä opintovaje kouluissa on johtanut siihen, ettei ymmärretä menneitä asioita, eikä siten osata asennoitua uuteenkaan aikaan. Näin demokratiaan kuuluva poliittisuuskaan ei ole sisäistynyt nykykoululaisille. Ollaan vain kuluttajia ja nauttijoita, mutta myös alistettuja kulloiseenkin poliittiseen hallin- 42 toon. Käperrytään omaan kuoreen, vaikka muutokset ovat omissa käsissä osallistumisten kautta. Populismista on nykypäivinä nousemassa vaihtoehto perinteiselle puoluepolitiikalle, mutta sekin polku tuottanee vain lisää yhteiskunnallisia ongelmia. Tätä maanhankintalakiakin kohtaan oli omituisia asenteita. Pääosin laki määritteli maankäytöstä niin, että yli 40 hehtaaria maata omistavat joutuvat korvausta vastaan luovuttamaan näitä ylimeneviä maita viljelys- ja asutustarkoituksiin. Korvaussummat katsottiin maanomistajien taholta liian pieniksi ja niinpä näitä ns. ylialueita ryhdyttiin myymään suojaan sukulaisille ja tuttaville. Isänmaallisuus ei enää koskenutkaan omistuksia. Omituista! Tiedetään tapauksia, että mahdollisesti lunastukseen menevä ns. ylialue myytiin ja lainhuudatettiin jollekin yhden markan hinnasta edellyttäen salaisella sopimuksella, että maat luovutetaan takaisin kun maanhankintalaki joskus lakkaa olemasta voimassa. Joskus kuitenkin kävi niin, että salaiset välipuheet unohdettiin ja näin nuo "ilmaiset" maat jäivätkin laillisen ostopäätöksen kautta kierokauppaostajalle. Isänmaallisuus ei kaikilta enää onnistunut sodan jälkeisessä uudessa yhteiskunnassa. Ahneus on aina ollut krooninen tauti kaikissa yhteiskunnissa, mutta onneksi nämä ironiset maakeinottelut saivat nolojakin loppuja. ”Vain mulle” on sen bakteerin/taudin nimi, jolle ei koskaan tule olemaan vastalääkettä. Puhtaat paperit tässä asiassa saa ainakin Kirstulan kartano Tuiskula-alueen luovutuksesta ja Katisten kartano, joka luovutti asutuskäyttöön isoja alueita Ruununmyllyn seudulta. Katisten kartanon omistaja Erik Grenman oli näissä asioissa hyvin sosiaalinen ja siksi hän toimikin sotien ajan Hämeenlinnan alueen asustustoiminnan johdossa. Kirstulan kartano on yhä edelleen Honkajuuri-suvun omistuksessa ja huolehti sodan jälkeen maanluovutuksissaan maanhankintalain mukaisesti kunniallisen rehdisti. Se oli todellista yhteiskuntavastuuta ahneuden ja omistamisen suojelun vaihtoehtona. Asutustoimintaan liittyi myös jonkun verran korruptiotakin ja etuoikeutettua kähmintää. "Silmäätekevät" siellä Karjalassa omasivat taitoja myös paremmuuteen uusissakin olosuhteissa Kanta-Suomessa. Samoin koteja perustavissa upseereissa oli ylemmyyden arvoa tuntevia "minulle ensin" ajattelijoita kiilamassa omia etujaan muiden yli. Ahneus ja kateus taputtelivat käsiään, kun kansakunta alkoi uudella tavalla jakautua. Vesistöjen ranta-alueille perustettiin paljon viljelystiloja maatalouden tarvitseman vesihuollon vuoksi, mutta myös asutustaajamissa oli tarjolla paljon ns. rantatontteja. Silloin 40-luvun lopulla ei vesistön läheisyys niin kovin kiihottavaa ollut, mutta joillekin se oli hyvin tärkeää maisemallisista syistä. Kesti ihan 60-luvulle saakka ennen kuin rantaomistaminen tuli "muotiin" ja maanhinta rantaalueilla nousi kesäasutuksen tarpeen vuoksi aivan uuteen maksuluokkaan. Varsinaista lahjontaa maa-alueiden valintaan oli kaiketi hyvin vähän, mutta ainahan on jokin suosikkijärjestelmä käytössä hyväveli hengessä. Näissä asutusasioissa oli riitaa jonkin verran kaikkialla maassa, mutta niitä koskevia oikeudenkäyntejä ei ainakaan julkisuudessa näkynyt. Oikeudenmukainen jakosysteemi ja harkintavastuu hoidettiin lopulta hämmästyttävän hyvin, eikä suomalaisia saatu politiikan lisäksi kovinkaan suuren vastakkainasetteluun. Ojoisten alue muodostui kuitenkin valtion omista maista, jotka oli rekisteröity Ojoisten entisen virkatilan maista vankilaomistukseen.(Oikeusministeriö). Ei tarvittu vaihtomaita, eikä mitään lunastuksia. Lisäksi alue oli kyllin laaja isompaan rakentamiseen. Ojoisten alueen tonttijaon keskimääräiseksi kooksi määriteltiin n. 1500-2000 neliötä. Näin peltoaukeamalle saatiin mahtumaan noin 300 tonttia ja myöhemmin Kettumäkeen, Koirainmäkeen, Lintumäkeen saman verran lisää. Kettumäkeen kaavoitettiin lisäksi kerrostaloalue samoin kuin Ojoisten kartanonkin lähiasutukseen. Oma ongelmansa olivat rakennuslupiin liittyvät rakennuspiirustukset materiaalinkäyttöineen ja tarvikeluetteloineen. Siihen löydettiin ratkaisu tyyppipiirustuksilla, joka paremmin tunnetaan nimellä rintamamiestalo. Siinähän yhden savupiipun ympärille rakennettiin joko kaksi, kolme tai neljä huoneisia asuintaloja taitekatolla. Siltä pohjalta kuntien rakennustoimikunnilla oli sitten tarjolla näitä tyyppipiirustuksia jokaisen haluamilla ulkomitoilla. Näiltä pohjilta sitten anottiin itse rakennusluvat, joita tehtiin kunnissa ja ministeriössä. Myös tämän asian ratkaisu oli älyn ja tekniikan yhteistyötä. Rakentamisia häiritsi kuitenkin valtava rakennustarvikkeiden puute, mutta ulkoseinät kyllä taiottiin pystyyn asumisen aloittamiseksi puutteellisinkin oloin. Näiltä pohjin Ojoisasutuksen alkunuotit soitettiin. Viimeinen viljelykesä oli v.1946. Heti syksyllä viljankorjuun jälkeen alkoi tonttien rajojen teikittäminen ja tulevien ajoväylien merkitseminen. Kaavojakaan ei oltu vielä hyväksytty, mutta rakentamistoimenpiteiden aloittaminen hyväksyttiin jopa ministeriötä myöden. Alueella ei ollut minkäänlaista tiestöä metsän reunatien lisäksi. Ei ollut myöskään sähköjä, ei vesijohtoja eikä viemäröintiä. Oli vain savinen pelto, joka oli kuitenkin salaojitettu viljelyä varten. Moni alueelle unelmoiva perhe kuitenkin kävi jo tuolloin katsomassa, että mitäköhän tästä oikein tulee. 43 Talvi verhosi vielä viimeisen kerran peltoaukeaman odottamaan tulevaa rakentamisen rynnäkköä. Puhtaat lumilakanat odottivat näin kevätsäiden sulamista maaemon kuoren puhkomiseksi satojen perheiden uusiksi kotiunelmiksi sota-ajan tuskien jälkeen. 44 OJOINEN HERÄÄ 1947 Rakennuslupakaaos oli valtaisa maatalousministeriössä keväällä 1947. Kaikilla oli tarve omaan asuntoon ja tarvittavat paperitkin oli kunnossa. Tarvittiin omaehtoistakin uskaliaisuutta asioiden hoitoon. Niinpä äiti Irja Myllymaa matkustikin Helsinkiin maatalousministeriöön, että rakennuslupa pitää saada, kun rakennustarvikkeetkin ovat jo paikalla. Pikakäsittelyn pohjalta lupa sitten saatiinkin Veikko Vennamon allekirjoituksella. Se olikin kova juttu ennakoivaan rakentamiseen. Saimme luvan oman kodin perustamiseen keväällä 1947. Koko edellisen talven isäni Tauno oli ostanut tukkipuita ja muutakin materiaalia synnyinseutunsa lähituttavilta Janakkalasta ja ystäviltä toimitettavaksi Mallinkaisten sahalle, jossa tukit sirkkelöitiin laudoiksi ja lankuiksi. Myllymaat olivat päättäneet jäädä Hämeenlinnan kaupunkiin, mutta omilla ehdoillaan. Lähiympäristön tukea siihen kuitenkin tarvittiin puutavaran hankkimisen muodossa kohtuuhintaan. Kevätauringossa kuivunut rakennuspuutavara kuljetettiin sitten isolla Gemsulla Ojoisten pellolle, jonne alkoi ilmestyä muutakin rakennusmateriaalia. Jostain oli taiottu vähän rautaa, oli sementtisäkkejä ja lohkokiviä betonin säästämiseksi. Pihalla oli myös autokuormallinen sahanpurua tervapressun alla kuivatettavaksi seinien ja tasakertojen eristeeksi. Tärkeintä oli kuitenkin edellisenä syksynä kaivettu kaivo. Useimmilla muillakin rakentajilla ensimmäinen urakka oli kaivon teko. Silloinhan ei Ojoisten pellolla ollut mitään vesihuoltoa saati sähköjä. Samaa hyörinää oli muillakin etupellon tonteilla ja rakentamisen into näkyi ja kuului aamusta iltamyöhään. Siirtolaisperheillä oli varmasti esim. puutavaran hankinnoissa paljon vaikeuksia tuttavien puutteen vuoksi. Osin tilannetta helpotti se, että valtio korvasi jonkinasteisesti Karjala-alueelle jääneitä kiinteitä omistuksia niitä menettäneille. Myös erilaisten järjestöjen ja yritystoiminnan menetyksiä korvattiin. Näin rakennustavarain hankintaan oli edes jotain maksukykyä. Tuo kevät 1947 oli erittäin kuiva ja rakentamiseen sopiva. Savipelto kantoi hyvin sen aikaiset kuorma-autot, mutta syksyllä rakennustarvikkeet täytyi jättää metsän reunassa olevan ajotien varteen, josta niitä sitten ihmisvoimin raahattiin omille tonteilleen. Huhdan ja Aarnisalon yhteisomistuksessa oleva käsikipillinen Foordi tulikin alueella monen rakentajan kyytilaitteeksi. Myös Bergholmin Chervolet kuormuri niitä kurauria syventeli. Kaivinkoneita ei ollut liiemmälti rakennuspohjien kaivamiseen, joten suuri osa alkuvuosien pohjakaivauksista tehtiin käsin. Suuri osa rakennuksista tehtiin ns. puolisokkelilla, jolloin maansiirto kohdistui vain ulkoseinien kohdalle. Kellarikerroksiakin rakennettiin, mutta pääasiassa alustoissa oli vain säilöntään tarkoitettu holvikellari. Myllymaan osalta tämä tilanne oli onnekkaampi. Isä Myllymaa oli vanginvartija ja sitä kautta tuo kaivuuongelma helpottui. Vankilassa oli paljon vankeja, myös työvelvollisia ja työhön halukkaitakin. Silloin oli mahdollista juuri tuon vankityövoiman käyttö. Sodan jälkeen oli päästy siviilielämän juhlimisen makuun ja juopumuspidätyksiä oli paljon. Näin kertyi sitten juopumussakkotuomioita joillekin niin paljon, että lusimaan piti lähteä maksamattomien sakkojen vuoksi. Tuomioiden piti kuitenkin olla vähintään 10 vuorokautta päiväsakkoa. Samansuuntainen sakotuskäytäntö on vieläkin käytössä. Periaatteessahan tämä tarkoittaisi myös sitä, että jopa polkupyörärikkeet ja valoitta-ajamissakotukset yhdistettynä ja maksamattomina johtaisivat myöskin vankilareissuun. Suomi oli näiden rikosseuraamuslakien johdosta Euroopan parhaiten rikoksia selvittävä maa. Johtuen tietysti siitä, että kaikki liikennerikkomukset, polkupyörällä valoitta-ajot ja juopumussakotkin oli kirjattuja rikoksia, jotka siten olivat jo antamishetkellä selvitettyjä rikoksia. Selvitys prosentti oli liki sata. Vain jotkut henkirikokset jäivät mystisinä selvittämättä. Omituisin rikos lienee tuomio sapatin rikkomisesta. Tästä rikoksesta tuomittiin vielä 1950-luvulla eräs hämeenlinnalainen talonmies sakkoihin kun oli hakannut pyhäpäivänä polttopuita lämmitykseen julkisella pihalla. Työsopimus luottovankien käytöstä tehtiin vankilan johdon kanssa, jolloin näitä sakkotuomittuja ns. luottovankeja voitiin luovuttaa työhön vankilan ulkopuolelle. Sopimukseen liittyi tietysti korvaus työstä, joka maksettiin kunkin vangin kotiuttamistilille. Siitä vähennettiin kuitenkin heidän ruokahuoltonsa, jonka työhönotettu vanki oli velvoitettu hyvittämään. Nämä korvaukset otettiin aina palkkatilistä osina pois, mutta näin voitiin kuitenkin venyttää maksuaikaa inhimillisemmäksi. Samalla näille vangeille kertyi pieni pesämuna siviilielämän aloittamiseen. Nykyisin tuo työpalvelu kohdistuu vain rattijuoppoihin työsiirtoloissa. Pelkistä sakoista ei taida nykyään kukaan joutua lusimaan. 45 Ojoisten asuttamisen rakentamisaika alkoi siis vappuna v. 1947, silloin iskeytyivät lapionkärjet ensimmäisen kerran Ojoisten saviseen peltoon. Uusi aikakausi toi maisemaan hikisiä selkiä ja vaatteita, mutta myös toiveikkuuden ilon siitä, että oltiin aloittamassa turvallisempia rauhanvuosia ja ennen kaikkea oltiin luomassa ikiomaa itsenäistä elämää oman kodin seinien sisällä. Se oli samalla Suomen lipun ja lippusalon nollavuosi Ojoisillakin. Rakentaminen alkoi meidänkin perheen osalta juuri tuolloin. Heti vapunpäivän jälkeen aamulla sitten nuo 6-8 luottovankia tuotiin kävellen Myllymaan tontille ja illalla takaisin. Lapiot alkoivat puuhansa rakennusmontun teossa ja tuhannet savikärrylliset siirsivät kaivuumaat kauemmaksi tontille. Äiti Irja Myllymaa huolehti päivän kulloisestakin ateriasta, mutta leivät vangit toivat tullessaan vankilan leipomosta. Juoma- ja pesuvettäkin oli jo tarjolla kun kaivo oli saatu kaivetuksi edellisenä kesänä. Vangit tulivat aina mielellään työhön, olihan tämä ns. puolivapaus sellioloja paljon mukavampaa. Ruokakin taisi olla maittavampaa ja ainahan työn lomassa jotain maailman menostakin kuuli. Työ oli kuitenkin raskasta, mutta ilomielin sitä tehtiin. Betonimyllyäkin pyöriteltiin käsinveivaajia vuorotellen. Vasta 50-luvulla tulivat betonivalun helpottajiksi traktorit remmillä pyörittämiseen ja sähköjen myötä tilanne helpottui huomattavasti. Sora kuitenkin kauhottiin lapiolla myllyn sisään vielä pitkään. Valmisbetonituotanto alkoi 60-luvun puolivälissä, kun Kummila perusti betonijauhimen (mokkoasema) Kantolaan. Ensin betonia kuljetettiin pihasiiloihin, joten kärräyskulttuuri sai vielä jatkua. Nykyisinhän betonin käsittelyyn käytetään pitkäputkisia pumppuautoja, jolloin betonimassa voidaan ohjata suoraan melkein mihin tahansa. Meille pojille nuo vangit olivat erittäin ystävällisiä ja opettivat meille ritsojen ja nahkalinkojen teon kaaripyssyjen ohella. Yksi vanki meitä ihmetytti erikoisesti, hän nimittäin käveli käsillään silloin tällöin. Semmoisia hävyttömiä laulunlurituksiakin kuultiin ja nehän jäivät hyvin mieleen, mutta eivät kelpaa paperille. Tällaisia olivat siis alkutahdit neitseellisellä Ojoisten pellolla. Vaikka tässä pääasiassa kerronkin oman Myllymaan perheen rakentamisesta ja elämästä, niin monenlaisia yhtäläisyyksiä löytyy muidenkin asuntoja rakentaneiden puuhista. Kuitenkin pitää sanoa, että kaikilla ojoislaisilla on oma tarinansa juurtumisesta Ojoisten savipeltoon. Ehkä tähän kohtaan voi jokainen liittää oman lisäsivunsa tämän kertomuksen täydentämiseksi. 46 TYÖTÄ JA RAKENNUSTARVIKEPULAA Rakennuksiin tarvittavaa rautaa ei ollut missään näkyvästi markkinoituna. Lähes kaikki suomalainen rauta oli levitetty sotatantereille viiden sotavuoden aikana ja siellä rajamaisemissa oli vielä tuplamäärin itäisenkin naapurin rautalevitteitä. Sota oli vienyt sen mitä rauha tarvitsi. Sodanaikaisia pakkoluovutettuja ajoneuvoja oli armeijan varikoilla satamäärin, mutta ne olivat pääasiassa viallisia. Varaosia eikä renkaita saanut aluksi mistään, joten tuo tärkeä kuljetuskapasiteettikin lojui toimettomana eri varikoilla. Meidän oma kotimme valmistui siis vankityövoimalla perustusten osalta betoninlaskuun, jossa sementin säästämiseksi käytettiin lisäksi lohkottuja kiilakiviä. Itse rungon ja muut puutyöt tekivät kirvesmiehet Kaukoahon Väinö ja Suonpään Sulo. Äiti Irja Myllymaalla oli koko kesän ajan savipenkkojen suojassa kasvimaat, jossa tomaatit, kurkut ja muut kasvikset viihtyivätkin erittäin hyvin. Meille pojankoltiaisille oli omat hommamme betonisten lautojen raappimisessa ja niistä sorkkaraudoilla kaikkien naulojen talteenottoineen ja suoristuksineen. Sisulla ja kekseliäisyydellä rakenteet kuitenkin nousivat. Kovin yksilöllisiä ne ei kuitenkaan olleet, koska perustana olivat Asutushallinnon prototyypit sovellutuksineen. Mitään tuulenpesiä tai homearkoja niistä ei kuitenkaan tullut. Elämisen turvaksi rakennettiin myöskin eläinsuojia. Joillakin oli lehmä, hevonen, sikoja, lampaita tai kanoja. Kaikki ullakkotilatkin rakennettiin asumiskäyttöön, sillä vuokralaisia riitti asuntopulan ollessa huutava. Heti alusta alkaen alueelle kasvoi oma henkensä. Siellä ymmärrettiin toisia tavattoman hyvin. Oli todella järkevä toimenpide asuttaa siirtoväki ja kantasuomalaiset rintamamiesperheet toistensa pariin. Näin ei syntynyt eristettyjä siirtolaisgettoja muhimaan omissa murheissaan. Alusta pitäen ymmärrettiin kaikki rakentamisen ongelmat ja tarvikepulat, josta sitten kumpusikin se suuri suomalainen talkoohenki. Turhamaisuuskaan ei päässyt näin pesiytymään rakentajaperheisiin, koska tarpeellisistakin tarvikkeista ja välineistä oli huutava pula. Koulutus-, terveys- ym. palvelutkin toimivat ajan vaatimusten mukaan ja olivat tasavertaisesti koko asujamiston turvana. Itse rakentamisessa vaikeinta oli tavaransaanti. Rakennustarpeitakin siirtyi tiskin alle ja musta pörssi yritti rahastaa kaikkea. Isänmaallisuus oli näin siirtynyt ahneuden markkinatalouteen, vaikka sitä viranomaisten toimesta pyrittiinkin kontrolloimaan. Kateaineista oli huutavin pula. Ei ollut huopaa, 47 peltiä, eikä kattotiilejä. Siksi Ojoisten pellon talot olivatkin ensimmäiset vuodet katetut paloherkillä pärekatoilla. Lähes kaikki Ojoisten talot ovat lautarakenteisia ja osin ikkuna-aukoiltaan ja oviltaan melko yksinkertaisia puusepän ratkaisuja. Talon tukirakenteet syntyivät ns. vinolaudoituksesta jolla saatiin varsin tukeva jännite rakennuksen rungolle. Mitään rakennuslevyjä ei juuri ollut saatavilla, joten lautaa meni rakenteisiin varsin paljon. Myös sisäseiniin tarvittiin paljon tasapaksua sahatavaraa. Ulko-ja sisäseinien alle naulattiin tervapahvia jolla estettiin tuulisuojauksen lisäksi väliseiniin pistettävien eristyssahanpurujen valuminen sieltä pois. Sisäverhoiluun oli käytössä ns. pinkopahvi, joka naulattiin kosteana nupeilla lauta-alustaan. Kuivuttuaan siitä tuli hyvä pohja tapetti verhoukselle. Kovalevyt ilmestyivät käyttöön 50-luvulla ja lastulevyt 60-luvulla. Piippumuurauksen teki meidän kotiin muurari Telen kunnialla. Tulisijojen muurauksessa olikin sitten jo ongelmia, kun muurarilla oli usein ns. kosteita päiviä, jolloin työt eivät meinanneet edistyä. Rahapula kuitenkin toi lopulta aina Telenin työnsä pariin. Keittiöön ja kahteen kamariin tulikin sitten lopuksi oikein komeat kaakelipintaiset tulisijat. Rakennuksen keskelle muurattavat piiput tulisijoineen olivat varsin massiivisia, joten noiden rakennelmien pohjat piti valaa huolella. Hormeja piippuihin tuli yleensä kahdeksan tai kymmenen. Asuinkerrokseen tarvittiin hellaa ja uuneja varten kolme savuhormia. Yläkertaan hellaa ja Porin Mattia varten kaksi ja kellarikerroksen saunatiloihin kiukaalle ja padalle samoin kaksi. Saunatiloihin ja perunakellariin tarvittiin tuuletusta varten omat tuuletushorminsa ja keittiökin tarvitsi oman tuuletushorminsa ruoanlaittokäryjen poistamiseen. Toistatuhatta tiiltä siihen piippurakennelmaan palomuureineen tarvittiin. Leppäkoskella kolme tiilitehdasta "poltti" niitä yötä päivää. Omatoimisuuden parhaita oivalluksia oli Sortavalantiellä Nylundin Paavon kehittämä pienimuotoinen tiilimasuuni. Savupiippuihin tarvittiin poltettuja tiilejä, eikä niitä ollut riittävästi tarjolla. Nylundit kuitenkin tuon tiilenteonkin osasivat ja oman rakennuksen piipun lisäksi pari muutakin taloa sai savut nousemaan kotitekoisten tiilien myötävaikutuksella. Talkoohenki ja tavaranvaihto loivat humaanisuutta ilman kiitospuheiden odotteluja. Sähkötöitä ei tarvinnut tehdä, kun ei ollut sähköjä. Samoin vesijohto ja viemäröinti puuttuivat. Kaikki talousvesi kannettiin kaivosta ja jätevesi ulos pihanperän kompostille, jonka yhteydessä olivat myös vessat eli paskahuusit. Alakertaan suunniteltua saunaa ei voinut vielä rakentaa jäteveden poistamisongelman vuoksi. Talousrakennuksiin rakennettiin kuitenkin saunoja omilla kekseliäisyyksillä peseytymisen tarpeen mukaan. Silloin ei ollut vielä ostettavissa kaupan valmiita kiukaita, joten kiukaita tehtiin tynnyreistä, joko Juseliuksen konepajalla hitsaten tai peltiseppien taontoina. Tulenkestävät tiilet ja arinat oli "tiskin alla", mutta itse kiuaskiviä oli ilmaiseksi saatavilla sorakuopilta. Saunat olivat tuohon aikaan kertalämmitteisiä ja häkää piti tarkoin valvoa. Pulaa oli myös saunanpadoista (muuripadat) lämpimän veden saantiin. Högforss ja Porin-Valu tekivät niitä, mutta tilausajat oli pitkiä. Karjalaisilla siirtolaisilla oli tähänkin asiaan omat ratkaisunsa. Ikivanha konsti päti nyt Ojoisillakin. Kiukaan päällimmäisiksi kiviksi valittiin kaikkein isoimmat pyörökivet, jotka sitten siinä lämmittäessä kuumenivat. Nämä ns. vesikivet asetettiin kiukaalle vasta häkälöylyjen jälkeen, jolloin ne ei enää nokeutuneet. Muovisaaveja kun ei myöskään silloin ollut, niin vesiastioina toimivat isot puusaavit, joita karjalaiset osasivat itsekin tehdä. Sinkkiämpärit ja saavit olivat toinen vaihtoehto. Sitten vain nahkarukkasilla kuumat kivet nostettiin vesisaaveihin ja näin saatiin aikaan lämmintä pesuvettä. Emaliset padat olivat jo aistikkaampia, mutta ruostumattoman teräksen aikakausi tuli vasta 1960-luvulla. Peseytyminen oli täysin saunakulttuurin alaista sosiaalistakin kanssakäymistä. Vaikka saunoja pyrittiinkin tekemään ensimmäisinä tarvetiloina niin joka talossa ei niitä heti alkuun ollut. Niinpä tutuksi tulikin ystävyys-suhteet naapureihin. Perheittäin käytiin tuttujen kyläläisten saunoissa lauantaisin ja jopa hauskannäköistä oli noiden perheryhmien liikuskelu pitkin muiden tonttien takapihojen laidoilla. Kyllä se on ikuisesti jäännyt sielun diakuviin kun seitsemän henkinen perhe hiihteli talvella huuruisena vieras-saunasta takaisin omaan kotiin. Yhteisymmärrys ja suvaitsevaisuus eli silloin kultakauttaan. Meille tuli oma sauna alakertaan vasta myöhemmin, 1949, joten ensimmäiset kaksi vuotta kävimmekin lääninvankilan saunassa henkilökuntavuoroilla 30 hengen vetoisessa ”palvaamossa" Aina siellä oli vihtomiskilpailut ja aina samat punanaamat voittivat. Kelkalla sinne mentiin talvisin koko konkkaronkka ja takaisin tullessa tukat olivat usein jäässä. Kesäpuuhaa meille kahdelle suuremmalle pojalle oli lähimetsästä käpyjen ja oksien keräily keittiön ruoanlaittoja varten. Varsinaiset lämmityshalot hankittiin milloin mistäkin. Aina ne myytiin pitkinä, joten sahattavaa ja pilkottavaa riitti aina talveksi isälle. Joiltain sahoilta tuotiin myös ripakuormia (sahaussyrjiä). Keittiö ja kammari kuitenkin riittivät ensiasumiseen v. 1947. 48 Me pojat nukuimme keittiössä levitetyssä kerrossängyssä. Elämä oli hyvin mielenkiintoista öljylampunkin valossa, jonka loisteessa kaikki koululäksytkin tehtiin. Tosin nuo läksyjenluvut olivat silmänlumetta, mutta kun koulutodistuksissa alkoi olla vain huonoja numeroita niin läksykuri koventui. Tietoa täytyi joskus opetella paljaan pyllyn kautta koivuniemenherran ripseellä. Vaikka niitä kurituksia ei silloin aina ymmärtänytkään, niin hyvän pohjan ne kuitenkin loivat järjestäytyneen yhteiskunnan jäsenyyteen. Kouluttamisen tärkeys on aina ymmärretty Suomessa, ehkä siksi meillä onkin yksi maailman parhaista opetusjärjestelmistä ilman kurinpidollisiakin toimenpiteitä. Valitettavasti vain tuo jopa itsestäänselvä kuri on löystynyt tai kadonnut kouluista. Oppilailta puuttuvat kunnioituksen motiivit, jonka lisäksi opettajilta on otettu järjestysvaltaa pois. Elämän- ja opinilon tilalle on kouluihin tullut kiusa ja pelkotilat väkivaltoineen. Kotikulttuurin muutokset ja osin välinpitämättömyyskin vaikeuttavat vielä lisää kouluikäisten sopeutumista alkavaan aikuisuuteen. Näin kuitenkin alkoi Ojoisten ensimmäinen rakennuskesä v. 1947. Kuiva kesä auttoi paljon liikkumista tavaroiden kuljetuksineen. Tuolloin rakenteilla oli noin kymmenen asumusta, joista asumiskuntoon jouluksi valmistui 5-6 rakennusta. Jokaisella tontilla oli kesän ajan ollut pieni työkaluliiteri (kuuri) johon oli ahdettu pari makuupaikkaa turhan kulkemisen poistamiseksi. Tiiligrilli oli myös tuon ajan keksintö. Aika oli tuolloin todellista rahaa ja kekseliäisyys pelasti juuri sitä tärkeää aikaa. Kaikkialla muuallakin Suomessa alkoi tämä kansakunnan uudelleen järjestäytyminen jonka pohjana oli ensimmäisenä siedettävien asuinolojen luominen ja karjalais-siirtolaisten juurruttaminen uusiin elinympäristöihin. Sotakorvausten myötä työtä oli kohtuullisesti tarjolla, mutta uuden tuottavan teollisuuden ja yrittäjyyden luomiseksi tarvittiin paljon uusia liikeideoita ja niiden rahoitusta. Talkootyö eli kunniakasta aikaa. Sillä autettiin kaikkialla Suomessa kanssaihmisiä pääsemään elämisen perusasioiden kuntoon saattamiseen, mutta pelkillä talkooruokailulla/kahvitteluilla ei kukaan voinnut itseään elättää. Kaiken perustana oli kuitenkin palkallinen työpaikka, jonka tienisteillä sitten pystyttiin huolehtimaan perheen elämiskuluista ja rakennusveloista. Yhteisvastuu ja talkootyö olivat yhdessä sellainen työpari jota ilman Suomi ei olisi ”ehjin” nahoin selvinnyt valtavasta uudelleen järjestely urakastaan sotien luomien tapahtumien jatkona. 49 OMAAN KOTIIN ELÄMÄN AHKERUUDELLA Kesän ja syksyn kopinat hiljentyivät joulun alla omaan kotiin muuttamiseen. Talikkalantiellä nousi savu ainakin Hutrien piipuista, Antreantiellä Kotit muuttivat numeroon 12. Myllymaat muuttivat pysyvästi Ojoisille (Antreantie 16) joulukuun 16 p:nä juuri tuona ensimmäisenä rakennusvuonna 1947. Isäni oli tuolloin vasta 30 vuotias. Ihmiset olivat tulleet viljapellon vastineeksi. Uuden vuoden aikoihin 1948 kotimme tupaantuliaisissa kävi omaa kotiamme ihmettelemässä parisenkymmentä lähisukulaista. Ihmettelemistä siinä olikin, sillä sotia edeltävinä aikoina työläistaustaiset perheet olivat yleensä asuneet vuokralla. Olihan se todella historiallista aikaa kun työläisperheistä tuli oman kiinteistön omistajia ja maaseudullakin tiloja lohkottiin perheen lapsille omiksi tiloiksi. Enään ei omistamiset perustuneet perintökaariin vaan oma yrittelijäisyys ja lainariskit antoivat mahdollisuuden hiellä hankittamaan asunto-omistamiseen. Se oli ikimuistettava joulumme ihka uudessa omakotitalossa Ojoisten sydämessä. Meidän perheessämme oli jo silloin kolme pojanvesseliä. Joulupukkia ei vielä silloin tullut, mutta tuli eteiseen jätetyistä paketeista jokaiselle villalapaset ja sukat, sekä punaposkiset omenat. Joulukuusikin oli hankittu Kettumäen rinteestä. Jotakin joulunomaista ruokaakin oli äiti pöytään loihtinut, mutta kinkkua ei vielä silloin ollut. Edellisenä päivänä olimme joulusaunassa vankilan isossa saunassa, aattoilta päättyi kuitenkin kynttilän valossa syötyyn rusinasoppaan. Mahtoi se olla valtaisa kokemus isällekin, kun oli päästy oman katon alle. Mallinkaisilta alkanut elämänpolku kouluineen ja harrastuksineen oli päätynyt betoniraudoittajan kursseille ja siitä sitten metsätöihin ja uitolle. Vähän rahakkaampaa työtä oli löytynyt tehdassavupiippujen muurarien hanttina siellä korkeuksissa. Sitten sodan alla Nahkatehtaalle töihin ja siihen työhön myös sotien välissäkin, kunnes virkamiesammatti vanginvartijana alkoi 1945. Aviokumppani Irja Vilkman oli löytynyt lähimaisemista ja yhteinen ensiasunto Hämeenlinnasta Sainion talosta Linnanniemeltä. Minä synnyin 4.8.1938, mutta isäni astui armeijan harmaisiin jo syyskuun alusta ollessani itse vielä "sinappikoneiässä". Sinne Turkuun Porin rykmenttiin piti isäni 11 kuukaudeksi mennä varusmiespalvelukseen, kotiutuen korpraalina elokuun lopulla 1939. Sodan uhkan synkät pilvet alkoivat jo silloin kasautua Suomen ylle. Jo kolmen kuukauden päästä joutui isäni luotien sekaan talvisotarintamalle Karjalan kannakselle. Sotapaukuttelut kestivätkin sitten yli viisi vuotta, jonka jälkeen paluu sotainvalidina ja kersanttina kotiin ja siviilielämään. Työpaikkakin sattui sopivasti tarjolle avioitumisen jälkeen v.1938 Hämeenlinnan Nahkatehtaalta, jossa alan ammattissa leipä löytyi myös talvisodan rauhan jälkeen. Lopulta kuitenkin vasta 30-vuotiaana avautui isälleni täysin itsenäinen elämä omien seinien sisällä. Niitä tunteita on mahdoton meidän lastenkaan mieltää, vaikka jotain suurta meidänkin sieluumme silloin varastoitui. Sen ensimmäisen oman kodin jouluvietossa oli jotain niin syvällistä, ettei siihen Suomen kieliopista löydy sopivia sanoja. Nuorena miehenä isä-Tauno oli jo kiinnostunut työväenliikkeestä ja opiskelikin sitä erilaisin kirjekurssein. Vapaapalokunta (VPK) oli myös sydäntä lähellä ja niissä puitteissa urheiltiin paljon. Pesäpallon lisäksi isä-Tauno innostui pyöräilystä ja kilpailikin niin, että hänestä tuli VPK-nuorten Suomen mestari maantiepyöräilyssä. Suunnistus ja vankilan ampumahiihtourheilu seurasi myöhemmin perässä. Raskaat sotavuodet toivat useita urhoollisuuskunniamerkkejä oikein Mannerheimin allekirjoittamina ja komeilla vesileimoilla. Vakava haavoittuminen jatkosodassa Äänisen suunnalla katkaisi joksikin aikaa varsinaiset taistelut, mutta aselevon ja rauhan tultua syyskuussa 1944 istui Taunokin Ilomantsin liepeillä ase selässä muiden kera ihmettelemässä, että näinköhän tästä sitten selvittiinkin. Työelämässä siis takaisin Nahkatehtaalle, mutta pian hakemukset johdattelivat hänet vankeinhoidon pariin v. 1945, jossa palveli muiden terveysongelmien kanssa eläkkeelle pääsyyn asti. Merkillistä kylläkin, että kaikki edellä kerrottu oli tapahtunut ennen tuota ikimuistettavaa joulua 1947. Tuolloinhan isä-Tauno istui vasta 30-vuotiaana perheensä kanssa hiljentyneenä jouluun ja ehkä myös miettimässä noita nuoruuden ja sodan vuosia ja olihan siellä mielen lonkeroissa varmasti myös muunkinlaisia kohtalon kysymyksiä arvailtavissa. Ojoisilla on ollut noin 600 rintamamies- ja evakkoperhettä rakentamassa alkuperäisasukkaana omakotitaloaan. Jokaisella näistä perheistä on oma menneisyytensä kaikkine elämän mutkineen. Kotiseutunsa Karjalasta menettäneet elivät varmasti hyvin sekavissa tunteissa, sillä uudelleen juurtumisen lisäksi mielissä eli pieni toivo takaisinpaluusta olojen vakiinnuttua. Näistä asioista kertominen on jokaisen perheen sisäinen muistikuvallinen historia, jonka sisältöjä voi tähän jatkoksi ottaa puheenaiheeksi omien jälkikasvujen kanssa. 50 Tulevaisuuden peilaamiseen tarvitaan myös menneisyyttä, siksi näistä vanhoistakin asioista pitää jälkipolville kertoa. Entisinä aikoinakin ihmiset uneksivat turvallisesta tulevaisuudesta ja omasta kodista, mutta juurtumiset elämiseen tapahtuivat pysyvimmiltä pohjilta. Maaseuduilla oli omat perintökaarensa ja kaupungeissakin periydyttiin pääosiltaan isän ammattimuotoon. Näin juurruttiin melko pysyvästi asuinpaikkaan, mutta myös pitkäaikaisiin työsuhteisiin. Karjalaisten vuosisataiset juuret jäivät sinne menetetyille asuinalueille, mutta onneksi heidän henkistä ilmapiiriänsä ei edes rauhansopimuksilla voitu anastaa. Nykyisin tämä perinnekulttuuri on muuttunut irrallisempaan suuntaan. Työtä on opiskeltava entistä enemmän ja työstä on "taisteltava". Työntarjonnan perässä on juostava ja mukauduttava asuinpaikan muutoksiin, sekä olla valmis jopa ammatinvaihtoihin. Pysyvä juurtuminen johonkin on nykyään harvinaista herkkua. Alueet eivät kuitenkaan muuta minnekään, vaan väestörakenne muuttuu. Näin on käynyt Ojoisillakin. 51 JUURTUMINEN OJOISILLE ALKAA Ojoisten alueella oli vahvistamaton kaava vielä keväällä 1948. Kaikki alapellon tiet oli kuitenkin nimetty menetetyn Karjalan kuntien nimien mukaan. Tulevia asukkaitakin oli liki 20:stä Karjalan alueen kunnasta. Kuitenkin tiet olivat vielä tekemättä teikityksestä huolimatta. Näin ei ollut edes tienviittoja, oli vain tieto omasta tontista. Pelto olikin siksi hyvin omaperäinen. Rakennustöitä tehtiin siellä täällä eri tonteilla ja kuorma-autojen renkaiden jälkiä kiemurteli kaikkialla. Ojoinen alkoi kuitenkin ripeästi elää, työn äänet juurtuivat seutukuntaan ja hikisiä paitoja alkoi ilmaantua pestyinä pyykkinaruille. Kahvitaukojakin pidettiin, jos oli jostain saatu kahvinpapuja. Alkuvuodesta 1946 Suomeen oli saapunut jo ensimmäinen kahvilaiva Brasiliasta mukanaan yli 2000 tonnia kahvia, mutta tämä lasti jaettiin ostokorttien kautta myytynä neljänneskilon paketeissa paahdettuna kansalaisille. Raakakahviakin markkinoilta löytyi, mutta sen paahtaminen "rännäreissä" hellan päällä oli tarkkaa puuhaa. Kahvimyllyllä se sitten kyllä saatiin keitettävään muotoon. Kahvinsaanti oli jo sotien aikana harvinaista herkkua ja mustan pörssin keinottelun alla. Ruotsin kautta sitä jonkin verran salakuljetettiin Suomeen, mutta meritiet maailmalle oli sotatilan vuoksi kauppaliikenteeltä pääosin suljettu. Rintamillakin sitä juhlapäivinä korvikkeella mukailtuna tarjoiltiin. Tähän asiaan oli keksitty kahville ns. korvike. Se oli nimeltään sikuri. Se on jonkinlainen lääkekasvi, mutta kuivattuna sen juurista muotoiltiin "mustan makkaran" tapainen parikymmensenttinen pötkö, josta sitten lohkottiin kahvin sekaan terästystä. Tuttu korvike ojoislaisissakin talouksissa alkuvuosina. Kuivattiin myös voikukan juuria kahvin korvikkeeksi. Tuttu asia oli myös raakasokeritoppa. Nämä olivat noin kilon painoisia ylöspäin suippenevia kiinteitä ns. sokeritoppia. Erilaisilla metallivälineilllä niistä sitten lohkottiin kahvi- ym. käyttösokeri. Sekin ihmeellisyys katosi säännöstelykauden päättyessä 1952. Sodan aikaisia rajoituksia ja huoltovirastoja purettiin. Sensuuri lakkautettiin syksyllä 1947, mutta joidenkin kansallismielisten laulujen julkinen esittäminen jäi monen muun ilmaisumuodon ohella esityskieltoon. Asumisten muuttoluvasta luovuttiin keväällä 1949. Kansanhuoltojärjestelmä hallintoineen lopetettiin vuoden 1950 alusta. Lapsilisälaki astui voimaan heinäkuussa 1948, jolloin perhesuunnitteluun tuli vauhtia Ojoisillakin. Sotakorvaukset saatiin suoritettua loppuun syksyllä 1952, jolloin myös kaikkien tarvikkeiden säännöstely päättyi, vaikka ostokorttikausi virallisesti päättyi vasta alkuvuodesta 1954. Devalvaatioillakin säädeltiin valtiotaloutta, joista oli harmia myös rakentajille. Näiltä pohjin kuitenkin taloja alkoi nousta tiheään tahtiin pystyyn. Muuttokuormia virtasi tasaiseen tahtiin eri puolille Ojoista. Jokaisella tontilla olivat perheiden jalat nyt omassa maassa tukevasti kiinni. Asumisen lisäksi piti ajatella paljon myös muitakin asioita. Piti löytää työpaikka, piti kattaa ravinto- ja asustekulut, piti huolehtia lasten oppivelvollisuuksista ja piti venyttää ansiotulot myös velkojen takaisinmaksuun. Yhteiskunnallekin jäi paljon omia tehtäviä, piti olla liiketoimintalupia yrittäjille ja liikkumiseen tarvittiin oma julkinen verkosto. Postinkuljetuskin piti jollain tapaa hoitaa, kun jo ensimmäiset asukkaat asuivat jo eri puolilla Ojoispeltoa. Keväällä 1948 ilmestyikin sitten iso puulaatikko postinhakua varten Antrentien ja Vuoksentien kulmaukseen. Osoitteita kun ei vielä osattu käyttää, eikä Postilaitoskaan ryhtynyt vastaanottajia etsimään, niin kaikki Ojoisten saapuva posti tuotiin juuri tuohon laatikkoon. Osoitteena siis tuolloin vain vastaanottajan nimi, kaupunkina Hämeenlinna ja sitten tarkennus Ojoinen. Tilatuista lehdistä ja postinlähettäjistä sai sitten koko ympäristö nuuskia kuka oli demari, kuka kommari tai oikea porvari. Samoin sieltä sai tietoa muistakin ihmisten yhteyksistä ja maksukyvyistä poliisiviranomaisten tiedotteita myöden, sekä kokouskutsuista mihin järjestöön kuuluu. Muistan ainakin sellaisia lehtiä tulleen kuin: Hämeen Sanomat, Hämeen Kansa, Uusi Suomi, Suomen Sosialidemokraatti, Vapaa Sana, Työkansan Sanomat, Maaseudun Tulevaisuus, Helsingin Sanomat, Kotiliesi, Suomen Kuvalehti, Nyyrikki, Perjantai ja Elokuva-aitta. Aika kuitenkin kului ripeästi rakentamisasioissa ja olohuone saatiin kuntoon talvella 1948 ja silloin saatiin myös Ojoisille sähköt. Heti siihen olohuoneeseen otettiin kuitenkin vuokralainen, eräs armeijan palveluksessa oleva majuri sukunimeltään Niilo Rask. Hän kertoili joskus meille pojille yleisiä sotaan liittyviä asioita, mutta ei koskaan mitään raakuuksia tai itsekehuja. Opetti myös postimerkkeilyn salaisuuksia. Sähkövalothan sitten helpottivat elämää monin tavoin vaikkei silloin mitään kodinkoneita vielä kotitalouksissa ollut. Pyykinpesut hoidettiin saunassa, jossa oli iso muuripata. Siinä keitettiin valkopyykki esim. lakanat lipeävedessä ja sitten ne hangattiin puhtaaksi aaltopellin tapaisella hankausalustalla. Mäntysuovan ja lipeän lisäksi muita pesuaineita ei silloin vielä ollut. Pyykit kuivattiin aina 52 ulkona naruilla, mutta pikkupyykki silitettiin hellan päällä lämmitettävällä silitysraudalla. Lakanapyykki joko viikatttiin kireäksi kääröksi tai kaulittiin pyöreällä puupöllillä. Kaikki pyykkivesi niin kuin saunavesikin kannettiin ämpäreillä omasta kaivosta. Ensimmäinen alkeellinen pesukone ilmestyi pesutupaan heti alkuvuosina. Se oli luukullinen puulieriö jossa oli epäkesko akseli. Käsiveivillä sitä pyöritettiin ja näin pesurumpu sitten lierutellen pyörähteli kahteen suuntaan. Lieriön sisällä olevat puulaipat saivat pyykeille paljon liikettä ja puhdasta tuli kun vain ripeästi sitä aparaattia veivaili. Siihen veivaustyöhön me pojat oltiin sopivia konemestareita ja siinä puuhassa soviteltiin joskus pikku vilunkejakin. Yläkerran huoneet valmistuivat syksyllä 1949 ja niihinkin otettiin heti vuokralaiset. Ensin muuan teurastamoalan myyntipäällikkö juuri avioon menneenä. Heidän jälkeensä pari ikäneitoa ja sitten puuhakas jääkiekkomies (Kiri-Veikot/HPK) ja kuorolaulaja Arnold (Ake) Tamminen Aili-vaimoineen. Ake oli yksi tärkeimmistä henkilöistä, jotka jaksoi puuhata Kiri-Veikkojen eteen monissa asioissa mm. pelireisujen johtajana ja monien lavatanssien organisoijana. Hänet muistetaan myös HPK:n pelaaja-aition kannustajana, sekä huolto ja-valmennuspuuhista. Ake oli ammatiltaan putkimies, mutta eläkkeelle pääsy toteutui Hattelmalan B-sairaalan laitosmiehenä, jossa myös vaimo Aili toimi konttorivirkailijana. Tammisen perheeseen syntyi pojat Mauri ja Risto, sekä tytär Reija. Tammiset muuttivat Kankaantaakse 60-luvulla uutukaiseen omakotitaloonsa. Vanhin pojista Mauri muistetaan näkyvästä urasta HPK-jääkiekkoilijana 1970-luvun alussa jolloin hän oli myös HPK:n paras pistemies kaudella -70/71 silloisessa Suomi-sarja joukkueessa. Mauri käväisi pelaamassa myös mestaruus-sarja jääkiekkoa Turussa 70-luvun alussa (TPS ja Kiekko-67 ) opiskellen samalla itselleen ammattia koneteknikon tutkinnolla. Mauri avioitui liikennöitsijä Seppo Kivisen tyttären kanssa. Myöhemmin Kivisen Sepostakin tuli ojoislainen kun hän rakennutti komean tyylipalatsin Kettumäentien alkuun. Risto Tammisesta kouluttautui vanginvartija ja Reija tunnetaan Hotelli Emilian iloisena resparavintola palvelijana. Asuntopula kun oli huutavaa, niin melkein kaikissa taloissa asui useita vuokralaisia lainojen takaisinmaksun helpottamiseksi. Kierrätys toimi asuntoasioissa nopeilla tempoilla kun nuoret avioituivat tai muuttivat työn perässä muihin maisemiin. Missään ei tyhjiä asuntoja lojunut tuottamattomina. Kaikki kaupungin parakkiasunnotkin olivat täynnä vaikka ne ei vastannut edes talviolosuhteita. Höyläpintainen ulkolaudoitus oltiin saatu tehtyä jo kesällä 1949 ja saman vuoden syksyllä olikin jo tiilikaton teon aika, johon tiilet tuotiin Leppäkoskelta. Samalla tavoin alkoivat muutkin talot ehostua ja jo muutaman vuoden kuluttua talorivistöt seisoivat tyylikkäänä rivistönä katujen varsilla. Orapihlaja-aidatkin kasvoivat pian leikattavaan ikään, joten yksityisyydellekin tuli tunnistettavat rajansa. Tällä tavoin juurruttiin myös kaikkialla muuallakin Suomessa. Sodan arvet alkoivat arpeutua, mutta ikävät ja vääryydet säilyivät sota-ajan sukupolven muistoissa elämän loppuun saakka. Onneksi niitä muistoja ei jaeta perunkirjoituksissa, mutta niiden muistojen rasitteita kyllä kunnioitetaan useiden sukupolvien toimesta. Jo alkuvuosista alkaen ryhdyttiin pitämään ns. kesäsikaa, joka teurastettiin sitten talven tultua. Yleensä sika tapettiin otsaluuhun ampumalla, sitten se raahattiin joko saunaan tai johonkin varastotilaan. Kuumalla vedellä pehmitettiin ulkonahka jolloin siitä oli helpompi kaapia kaikki karvat pois. Sitä toimenpidettä kutsuttiin kalttaukseksi. Veretkin otettiin talteen ja niistä tehtiin veripalttua ja joskus makkaraakin. Päästä ja sorkista saatiin sitä ihanaa aladobia eli tytinää. Siitä isosta siasta tuli aina sitten myös komea kinkku, joskus yli 12 kiloakin ja suolalihaa tiinuun talven ruokatarpeiksi. Kovassa suolassa säilytetty sianliha kesti käyttökelpoisena aina kevään kynnykselle asti. Sellaista aikuisten puuhaahan se siantappo oli, mutta varkain sitä mielenkiintoista operaatiota seurattiin ja hyvin sekin asia on muistiin jäänyt. Meillä oli myös iso perunamaa Ojoisten kartanon liepeillä. Omat siemenperunat piti siellä vankilan pellossa olla, mutta istutuksen hoitivat vangit. Itse ne kuitenkin piti nostaa ja rahdata kotikellariin, mistä niitä riitti sitten taas uudellekin kesäsialle. Parhaina vuosina perunaa myytiin jopa perunatehtaalle jauhotettavaksi. Polkupyörillä tai vankilan hevosella niiden kuljetuksia hoidettiin. Parina kesänä meillä oli lammaskin, jonka isä oli saanut ikään kuin tupaantuliaisiksi ja perinnöksi äidiltään Mallinkaisilta. Paimentolaisiksi meitä ei voinut kutsua, vaikka sitä lammasta paimennettiinkin tyhjillä Vuoksentienalun tonteilla. Siellä isän kotitilalla piti maatalous- ja eläintenpito lopettaa kun tilan isäntä jäi kuolettavasti polkupyörällään auton alle Turengissa. Näiden lampaiden villat sitten joko kehrättiin Hämeensaaren villakehräämössä tai vaihdettiin valmiisiin villalankoihin. Meillä kotonakin kyllä karstattiin villoja jonkun verran ja sitten ne rukin kautta poljettiin langoiksi. Villavaatteita tarvittiin isossa perheessä paljon. Me pojatkin opeteltiin sitten kutomaan. Villahanskojenkin teko lopulta onnistui ja päässä komeili komeita raidallisia pipojakin. Omat risat sukatkin yleensä parsittiin itse. 53 ELINTILA SUURENEE JA HARRASTUKSET MONIPUOLISTUVAT Kaikkein merkittävin oli kuitenkin vuodenvaihde 1947-48. Silloinhan koko Ojoisten alue liitettiin uudessa kuntaliitossa Hämeenlinnan kaupunkiin. Sen lisäksi, että meistä ojoislaisista tuli nyt kaupunkilaisia, merkitsi se myös koko maalaiskunnan loppua. Maalaiskuntahan jaettiin silloin monilta osin myös uusiksi rajoiksi Vanajan kunnan kanssa. Ojoisten koulupiiri selkiytyi omaksi alueekseen, mutta Viisari kuului edelleen Vanajaan ja sen koululaiset kävivät opintojaan Vuorentaan kansakoulussa. Mäkelän kartano, joka oli tuomari Visan perheen hallussa, sijaitsi nykyisen Mäkelän teollisuusalueen laidalla olleella mäellä lähellä vieläkin toimivaa asevarikkoa, tarkemmin sanottuna Pikku-Parolantiellä suunnilleen betoniyritys Betsetin paikkeilla. Visan pojista Ristosta tuli hyvä ampumaurheilija ja olympiaedustajakin pistooliammunnassa. Eero taas alkoi harrastaa moottoriurheilua. Jossain vaiheessa veljeksillä oli kivilouhimokin Loimalahden tien varressa, jossa louhittiin isoja kiviä jatkojalostusyrityksille. Mäkelän kartano kuitenkin tuhoutui tulipalossa joskus 60-luvulla, eikä siitä ole enää mitään merkkejä jäljellä. Paikalla taitaa olla nykyisin jokin jätepaperivarasto. Tämä alue kuului nyt Hämeenlinnalle ja siitä tilasta lohkottiin aikoinaan kartanon pehtoori Sipiselle tila sikalanpitoa varten nykyisen Parolantien varrelta. Nykyisin Sipisen tilan paikalla on entinen Gigantti ja muutama rivitalo. Sen tilan maita oli viljelyksessä liki Pullerinmäkeä ja City-Markettia. Näin Ojoisten alue hahmottui lopullisesti omaksi asuinalueekseen. Omanlaista juurtumista oli myös koulukavereiden kanssa seikkaileminen uusilla alueilla. Kettumäki oli synkkä ja pelottava metsä, mutta sinnekin lopulta tunkeuduttiin Nylundin poikien, Hutrin Karin (Hurtta) ja Paajasen Raimon (Rallu) seurassa. Tehtiin majoja kivikolukoihin ja popsittiin sorsalammikon pesässä olleet sorsanmunat imemällä reikien kautta tyhjiksi nautinnolla vatsoihimme. Keväisin Kettumäen kahdella kallionyppylällä otettiin tuntumaa kesän tuloon. Useilla meistä viikareista oli hallussaan ns. polttolaseja, joilla saatiin auringonpaisteesta polttopiste kärvennyksiin. Niitä poltinlaseja saatiin taskulamppujen kuperista kohdennuslinsseistä, mutta myös kotioloista niitä löytyi esim. sotamuistojen kompanssien lukulevyistä ja risojen kiikarien optiikasta. Myös kirjakaupoista sai ostaa suurennuslaseja, jotka olivat kaikkein tehokkaimpia. Näillä poltinlaseilla sitten poltettiin kaikenlaisia kuvioita moniin tavaroihin, mutta filmien negatiivit roihusivat kaikkein iloisemmin. Erään koulupäivän jälkeen tällainen filmijäte jäi kuitenkin kytemään etummaisen kallionyppylän sammalikkoon ja alkoi lopulta seuraavana päivänä roihuta pelottavasti sammalikossa ja edetä läheiseen metsämaastoon. Tapaus kuitenkin huomattiin alakoululaisten toimesta ja he sitten tulivat huitoilemaan yläkoulun ikkunoiden alle ja heitellen kiviä ikkunoihin. Seuraavalla välitunnilla sinne metsään sitten syöksyttiin isolla porukalla ja saatiin tilanne hallintaan kusemalla tulipesäkkeisiin. Vähän vettäkin saatiin avuksi lippalakeilla kallion louhoskoloista. Koulun jälkeen sitten kävimme jälkisammutuksessa kotioloista hankituilla lapioilla ja vesiämpäreillä. Kyllä se on joskus pikkunössien virtsakin kallisarvoista nestettä. Tapaus oli kuitenkin hyvä opetus varomattomuudesta, mutta myös tekemisten vastuista. Onneksi koko tapauskin jäi vuosiksi omaksi salaiseksi tarinakseen ja sitä kautta vanhentui ”kauheeta” vuodatuksina vanhemmilta. Uhkapelin aakkoset opittiin jatkoluokkien ”kolleilta”. Tarkoitti sitä, että pienillä kolikkovarannoilla opimme heittämään ns. töksää voittotarkoituksilla. Siinä asetettiin tikku pystyyn muutaman metrin päähän heittäjistä ja kuka heitti lanttinsa lähemmmäksi tikkua sai kaikki heitetyt kolikot omakseen. Toinen rahapeli oli seinä, siinä panokseksi asetettuja kolikkoja yritettiin metsästää oman kolikon seinästä pomputtamalla ja niin kauan sai yrittää kun saalistettava raha oli ns. sormi vaaksan sisällä. Pelaajien kierroksen jälkeen sijoittaja puolestaan sai pitää kaikki epäonnistuneet kolikot. Kortinpeluun salat aukenivat sitten myöhemmin ja siinä jo isommat panokset. Lähellä vankiparantolaa pohjoisen puolella metsätietä lähellä oli puolen aarin kokoinen pulppuava lähdelampi (Palosen tontti). Lammessa oli pieni muutaman neliön kokoinen saari, jossa oli aluksi meidän komentomajamme. Likoilla ei ollut sinne mitään asiaa. Pelotteena käytimme pensaiden oksille ripustettuja tappamiamme linnunpoikasia ja sammakoita. Hoksasimme myös keräillä radanvarrelta vetureista pudonneita hiilenpaloja astioihimme. Tämän huomasivat myös veturissa olijat ja heittelivät joskus lapiollisen hiiliä kohdallemme. Meidän kiitosheilutuksiimme kuulimme vastauksena joskus iloisen veturin vihellyksen. Näitä kivihiiliä veimme sitten kotiin. Pystyuunissa ne eivät oikein palaneet, kun ei ollut tarpeeksi vetoa. Hellan uunissa niiden polttaminen oli hyvin tarkkaa, sillä liiallinen annos hiiliä antoi sellaisen lämmön ettei hellanarina sitä kestänyt. Jokin apu se kuitenkin kotioloihin oli olevinaan, eikä niitä kielletty tuomasta. 54 Eräällä tutkimusmatkalla löysimme yllättäen Sipulipolun ja Ervastin talon yläpuolelta sammaloituneen montun. Hetken sitä tongittuamme huomasimme, että se olikin osa katostaan lahonnutta korsua. Toinen pää korsusta oli vielä melko ehjä, mutta ei mitenkään kalustettu. Vain repaleinen olkipatja kalusteena ja kamiinan oloinen peltitynnyri levällään lattialla. Sitten löytyikin oikein yllätys, se oli seinällä roikkuva suomalainen sotilaskivääri. Onneksi ei hoksattu etsiä patruunoita, silloin olisi leikille tullut varmasti ikävämpi loppu. Kivääriinkään ei oikein uskallettu tutustua paremmin, mutta koulun johtajaopettaja Reino Lehtoselle se kuitenkin innokkaana luovutettiin. Enempää sen kiväärin kohtalosta eikä korsustakaan meille koskaan kerrottu. Näin jatkuivat löytöretket aina koulutyön päätteeksi. Uskallettiin käydä omin päin jopa Aulangon puistossa, jossa ongittiin kengännauhoilla ja hakaneulakoukuilla ns. kultakaloja (ruutanoita taisivat olla). Usein käytiin hyppimässä tukkinipuilla Kaupunginpuiston lahdella. Uimalla päästiin myös hinattaville tukkilautoille, josta sitten uitiin taas takaisin rannalle ennen Kirstulan salmea. Suuri yllätys koettiin sitten toisen kerran Jäniksenpolun alkupään kohdalla seuraavana kesänä. Siellä oli kummallinen pieni kuusinäreikkö metsän keskellä. Sitä tutkimalla löytyi sammaloitunut luukku ja sen takana melko hyväkuntoinen korsu. Sielläkään ei mitään ihmeellistä sisällä ollut, mutta kyllä sitäkin jotkut miehet kävivät tutkimassa. Leikkipaikaksi korsun raunio kuitenkin jäi, lopulta se kuitenkin paloi kun harjoittelimme kaupunkisotaa jolloin savutorvesta alas työnnetty rasselicoktail sytytti koko mörskän tuleen. Tämän korsun sijaintipaikka oli nykyisen arkkitehti Janhusen perheen tontin alareunassa Jäniksenpolulla. Eräänlainen tukikohta itsekin saatiin aikaan Sudentien alun maisemiin. Riukupuista ja rakennustyömaiden läheisyyteen unohdetuista laudan- ja lankunpätkistä saatiin aikaan puuhun noin neljän metrin korkeuteen lavamaja, jossa meidän esikuntamme suunnitteli vapaa-ajan päiväretkiä ja valvoi Ojoisten ilmatilaa. Kolme puunrunkoa oli suojattu piikkilangalla ylöspääsyn estämiseksi. Harvat tiesivät miten narutikkaat saatiin juonittua alas tai missä pusikossa yksiriukuinen tikapuu oli piilotettu. Tärkeä tukikohta oli myös Kettumäen pohjoispään risumaja pohjoisen suunnan liikehdinnän tarkkailuun. Lattiahavujen päällä oli Kirstulan puimalasta tuotuja tyhjiä apulantasäkkejä joiden päällä mietiskeltiin yhteisiä asioita. Katosta roikkui meidän tupakkaviljelmämme satoa kuivumassa eli lepänoksia lehtineen. Silkkipaperinen WC-paperi oli paras kääreaine, mutta filtterit puuttuivat. Kiinnostava paikka tuo maja olikin ja jopa muutamat peräpellon likatkin sinne halusivat tulla kikattamaan. Kerran kävi kuitenkin niin, että eräs tyttö halusi maistaa meidän "sikaariamme" . Päähän siinä meni pyörälle ja päätä alkoi särkeä kuuluvasti. Kolme pojankollia meitä sitten lähti taluttamaan tyttöä takapellon kotiinsa. Päästiin tytön kodin portille kun pihasta ampaisi hänen isänsä rautainen lehtiharava kädessään huutaen :- saatanan pojanjolpit, mitäs te nyt olette touhunneet, jos te vielä kerran ilmestytte meidän pihamaisemiin niin minä salvan teidät kaikki.-: Pelästyttiin niin pirusti, että tennarit sauhusi paetessamme. Vasta vuosien jälkeen ymmärsimme tuon salvaus sanan merkityksen ja silloin tajusimme viimein mikä karmea kohtalo meitä olisi kohdannut jatkossa. Sähköjen tultua alueelle alkoi perheisiin ilmestyä myös radioita. Meillekin hankittiin isokokoinen Philips putkiradio. Uutisten lisäksi "toosasta" tuli kuunnelmia mm. Suomisen perhe. Lauantaisin soi viikon ainoa musiikkilähetys ”lauantain toivotut” ja sunnuntaiaamuisin soivat Sastamalan kirkonkellot, joita seurasi radiojumalanpalvelus. Nobel-kirjailija Taata Sillanpään pakinoita kuunneltiin tarkkaan. Sääennustuksia julkituotiin kerran viikossa ja ne pitivät hyvin paikkansa kunhan vain ilmat sattuivat kohdalleen. (Nykyisin Yle lähettää 31 kertaa vuorokaudessa sääennusteita, joten ne elävät aina reaaliajassa). Tuo ihmeellinen radio alkoi olla hyvin mielenkiintoinen kapistus meille nööseillekin. Radiossa oli nimittäin kolme aaltoaluetta ja sieltä lyhytaaltokanavalta mekin sitten onnistuttiin löytämään radio Luxemburgin musiikkikanava, joka lienee ollut kylmän sodan viestikanava idän nuorisolle. Musahan oli aivan taivaallista Anna Mutasen ”Karjalan kunnailla” tai Metrotyttöjen ”Kolme kelloa” vaihtoehdoksi. Jokaisella radiolla piti olla oma radiolupansa, ja niitä tarkastettiin ahkeraan. Luvattomien radioiden haltioille rapsaistiin tuntuvat sakot ja usein myös koko vastaanotin tuomitiin valtiolle menetetyksi. Kyllä niissä kuunteluissa moni matkaradiokin hiljeni kun Aaltonen niitä jäljitteli. Toosan kyllä sai pelastettua kun toimitti radioluvan tarkastajalle heti seuraavana päivänä. Sitten opimme ihan vahingossa löytämään hyvin mielenkiintoisen kanavan. (taajuuksia taisi olla parituhatta yksikköä) Siltä lyhytaaltotaajuudelta löytyi kummallista kylläkin poliisikanava. Pääasiassa sieltä tuli liikkuvan poliisin (lentävien) välisiä viestityksiä. Rattijuoppojen ja viinanmyyjien liikuskeluja siellä hahmoteltiin, mutta peitekoodien paikannuksista emme päässeet perille. Tuli sieltä joskus löysempääkin tekstiä, joka varmasti vähän piristikin lainvalvontahommeleita. Mitään katto- tai muita nopeusrajoituksia ei taajamien ulkopuolella ollut, joten tutkiakaan ei ollut tarvinnut keksiä. Meno oli hiekkateillä hurjaa ja parhaina vuosina 1200 kaasujalan uhria työllisti hautaustoimistoja. 55 Tällaisten tapausten parissa suurella uteliaisuudella todella juurruttiin Ojoisten maaperään monella tapaa muutoinkin. Jossain vaiheessa näihin retkeilyihin opittiin myös pientä pahantekoa ja ilkivaltaa. Mitään suurempaa pahantekoa ei onneksi innostuttu tekemään, vaikka nuoruuden into siihenkin olisi vauhtia antanut. 56 KANANLAINAUSTA JA MUITAKIN VILPPEJÄ Pari kolme kertaa kävimme kuitenkin seikkailuinnostuksissa Kirstulan kanalassa "lainaamassa" pari ylimääräistä kanaa, joita tuntui siellä kanalassa olevan liian paljon. Silloin pikkupoikana mahtui hyvin kanojen ulkoiluluukuista sisään, mutta itse lainaus oli tarkkaa puuhaa. Kukon vierestä orrelta ei pitänyt saalista ottaa, sillä silloin siitä syntyi pelottava kiekuna ja siipien räpinä. Kuristuskuoleman jälkeen kanaparka menetti suutarinveitsellä päänsä ja joutui Kettumäen synkkään kuusikkoon riiputukseen ennen varsinaista paistamista. Paljosta ottaminen ei silloin tuntunut rikokselta, se oli vain jännittävä elämys. Silloin kun kanapiioilla oli mokkerivieraita, niin nämä pimeät puuhat onnistuivat paremmin. Onneksi näiltä kananlainauksilta on mennyt laina- ja palautusaika umpeen, joten seuraamuksetkin ovat vanhentuneet samalla. Asiaa voi myös lohduttaa sillä, että jäljelle jääneille kanoille tuli hieman väljemmät olot, eivätkä nuo kolme kananlainausta Kirstulan kartanon tuotantolukujakaan havaittavasti muuttaneet. Nylundin poikien kanssa niitä kanoja grillattiin Kettumäen uumenissa. Yksi kanoista pikakypsytettiin meidän hellanuunissa, kun vanhempani olivat menneet teatteriin. Äiti kyllä vähän ihmetteli tullessaan tuoksua, mutta kertomus oudoista lämmityspuista pelasti meidät sillä kertaa. Opeteltiin sissielämää ja muonitusta siinä ohessa oman aikamme kuluksi ja häirittiin sotilaidenkin harjoituksia pikku kepposilla. Eräällä kanangrillausretkellä iltapimeällä kuitenkin meidät yllätettiin. Onneksi yllättäjänä oli sotilasosasto, joka oli yöharjoituksissa samalla alueella. Kotiväen yllätys olisikin ollut hieman toisenlainen. Ylikersantin ääni pelotti: –Mitäs te pojannulikat täällä metsässä oikein touhuatte? Kappas vain, onkohan riistakaan ihan laillista, puhkui innokas alikersantti. –Teidän paistos nyt takavarikoidaan ja te alamittaiset nössikät menette kiireellä kotiin imemään äitienne tissejä, oli karu loppukomennus. Siihen nuotiolle se meidän kypsytetty kanamme sitten jäi sotilaiden iltapalaksi. Erään kerran sotilailla olivat taas harjoitukset metsän siimeksessä. Heillä oli iso teltta siellä pystyssä ja soltut menivät ruokailemaan sinne sisälle (noin 10-15 mokkeria). Meillä oli muutamia metsästä löydettyjä puupäisiä patruunoita hallussa, kun intohimot syttyivät. Ulkona keossa olevista kivääreistä kaksi onnistuttiin hiipimällä lataamaan. Vahtisotilasta ei ollut ulkona ja sisältä teltasta kuului vain syömisen kilinää. Sitten vain sormet liipasimille ja PAM! ja kiväärikeot kaatuivat samalla. Sitten mentiinkin jo kovaa ja pari alikessua perään vielä kovempaa. Kiinnihän me jouduimme ja ankaraan puhutteluun tekosestamme. Nimet ja osoitteet otettiin paperille tuimin ilmein. Koska meillä ei ollut sotilasarvoa, ei meillä ollut myöskään oikeita nimiä, eikä osoitteita. Olimme ovelia sissejä. Vapaaksi meidät sitten laskettiin, mutta kyllä siinä pari viikkoa pelättiin suurempia kuulusteluja kotikäynteinä. Armeijan tiedustelupalvelu ei silloin toiminut tai sitten alikessuillekin riitti meidän pelkomme palkkioksi. Taisi heilläkin olla lopulta hauskaa, kun pikkupojat pääsivät yllättämään koko joukkueen. (olimme tuolloin 12-13 vuotiaita) Siellä metsässä tapahtui muutakin kummallista. Kerran olimme taas kodinturvajoukkomme esikunnan kanssa Kettumäen salaisessa päämajassamme suunnittelemassa siviiliväestön evakuointia oletetun uhkan sattuessa. Samalla harjoiteltiin maastoutumista Sairion poikien hyökkäyksen varalta. Silloin tapahtui vakava konflikti komentomajamme edustalla. Pusikosta ammuttu piikkipäinen nuoli osui riistapäällikkömme Nylundin Ramin persuksiin. Siitähän nousi hirveä metakka ja pensaikosta ryntäsi eräs Hanski pakosalle jousipyssyineen. Riistapäälliköllämme oli aina mukanaan käyrä suutarinveitsi, jolla uhaten hän pinkaisi nuolisissin perään. Kaverit juoksivat perätysten Ojoisten sivukatujen kortteleita ympäri huutaen ja manaten. Lopulta kummallekin tuli tästä Cooperin testistä sama aika, mutta Hanski juoksi onneksi sata metriä enemmän. Sen jälkeen kaverit kaihtoivat toisiaan jonkun aikaa, mutta pian oltiin taas yhdessä muissa seikkailuissa mukana. Opittiin kuitenkin samalla, että selustakin on turvattava, vaikka kuinka kotirintamalla oltaisiin. Nylundin Rami (Raimo eli Kantti) osasi tehdä kaikkea tarpeellista nyrkkitussarista eläinten nylkemiseen saakka ja hän oli myös pieneläinten patologi. Hänen avullaan sankkitussarista yritettiin kehittää vähän järeämpää kalustoa. Silmävammoilta onneksi säästyttiin, mutta kämmeniin kyllä räjähdysjälkiä jäi. Toimiva ilmakiväärikin saatiin aikaan Ramin opeilla. Puutukkiin vain polkupyörän pumppu kiinni ja jatkoksi pätkä kupariputkea. Siihen vielä voimanlähteeksi pari auton sisärenkaasta leikattua kumilenkkiä niin haulit ja naulat alkoivat lentää. Monenlaista rojua räksäparat tämän jälkeen löysivät persuksistaan. Tärkeimmät käsiaseet olivat kuitenkin ritsat ja linkkari tai puukkovarustus. Nahkaläppäisillä linkoilla saatiin isompia kiviä liikkeelle, mutta tarkkuus oli sattumanvaraista. Daavidhan oli tämän aseen keksijä ja tuli kuuluisaksi siitä, että Goljat menetti hengensä saatuaan linkomusan otsaansa. Kyllä siitä vehkeestä myös Sairion pojat saivat rupia kinttuihinsa. 57 Autonkumiritsoilla oli sensijaan kovat tehot ja osumatarkkuus. Niillä sai hajotettua linnunpesiä ja edesautettua oravien ripeämpää liikuntaa puunoksilla. Oli niillä ritsoilla hyviäkin ominaisuuksia. Niillä saatiin nimittäin varjeltua pihapuutarhojen mansikkamaita räksien tuhoilta. Osumien jälkeen vain räksien raadot kepin nokkaan roikkumaan niin sukulaisräksät pysyivät poissa mansikoiden esimaisteluista. Onneksi tuohon aikaan ei vielä ollut katuvaloja, ne olisivat silloin olleet meille oikein herkuttelumaaleja. Nylundin Ramin rohkeus oli yleisen ihastelun kohde monessa asiassa. Taisi olla Ojoisten ainut alaikäinen kaivonkaivajakin. Kummallista puuhaa kun Rami laskeutui oman pihakaivon uumeniin pitkiä puutikkaita myöden. Sitten vain isopalju täyteen lilluvaa savea ja vinssauskomento ylös. Ainoa suojapaikka oli tikkaiden alla. Kaivo tuli valmiiksi muutamassa päivässä, eikä mitään vahinkoakaan tapahtunut. Välillä kuitenkin sieltä "alhaalta" kuului kiroilun aakkosia kun Ramin kumisaappaat tykkäsivät liiaksi savivellin imuista. Varttumisen myötä myös Rami löytyy Hämeenlinnan Kisan kilpanyrkkeilijä luettelosta. Kirstulan kartano muutti tuotantosuuntiaan -50 luvulla ja ryhtyi mm. kokeilemaan herneen viljelyä ”pikkumettän” tietämissä. Avustimme omaehtoisesti viljelys-suunnan kehittymisasioita ja perustimme ratavartija Willbergin kohdalla olevan ylikulkusillan alle palkotuotannon eli herneen laaduntarkkailuaseman. Verkkarihousun punteissa tuotteet tuotiin maisteltavaksi ja arvosteltavaksi, mutta mitään moitittavaa emme koskaan löytäneet raportoitavaksi Kirstulan kartanon tilanhoitaja-pehtoori Ventolalle. Laaduntarkkailu meni lopulta niin vaativaksi, että jouduimme antamaan tehtävän muutamille Puistonmäen likoille, joilla oli tietojemme mukaan hyvä makuaisti ja taisivat pussaamisenkin kautta saada lisäpinnoja tehtävään. Hameenhelmoissa tuo tarkastettava palkokasvi sai laajemman otannan ja arvosanat senkuin paranivat. OMENAVARKAUS OLI JÄNNITYSPERINNETTÄ-JA KULTTUURIA Noina samoina aikoina me pojat hieman kevennettiin opintojamme, joten vapaa-ajan puuhille jäi enemmän aikaa. Koulupolku kuitenkin kulki edelleen vankilan pappilan piikkilanka-aidan vierestä. Sattui kerran niin, että luokkamme likat usuttivat meidät omenavarkaisiin pappilan isolle puutarhalle, 58 jossa oli paljon omenapuitakin. Kappas vain, yksi suuri oksa katkesi puusta, kun me niitä kiellettyjä hedelmiä näille yllyttäjälikoille keräilimme. Puistomäen koulussa meillä oli opettajana vankilan pastori Korhosen vaimo Aili (Korkkiruuvi). Omenavarkauspäivän jälkeisenä aamuna hän yllättäen kysyi: –Siellä meidän puutarhassa on käyty tekemässä pahoja, yksi iso oksakin omenapuusta on katkennut, tietääköhän kukaan mahdollisia syyllisiä? Me syylliset olimme ihan hiljaa. Tyttöjen pulpeteista nousi pari kättä ylös ja opettaja antoi tytöille suunvuoron. Juuri niitä meidän hankkimia omenoita syöneet tytöt olivat hyvin raukkamaisia ja vastasivat: –Kyllä me tiedetään, ne pojat oli Myllymaa ja Hutri. Käry siis kävi ja meille jopa naurettiin, uskalikkojen imagoja oli nyt halpamaisesti loukattu. Opettaja (Korkkiruuvi) kirjoitti meille asiasta kirjeet kotiin, joihin piti saada jommankumman vanhemman nimi. Minä ainakin väärensin äidin siihen nimen. "Rikokselle" kun pitää saada sovitus, niin opettaja määräsi minut ja Hutrin kyseessä olevaan puutarhaan nostaman ylös heidän perunoitaan koulun jälkeen. Siellähän me sitten niitä perunoita kasvimaasta kaivoimme pärekoppaan. Silloin vielä opettajillakin oli kasvatusoikeuksia. Sitten tapahtui oikein kamalaa. Samassa talossa asuva vankilan talouspäällikkö, tiukkailmeinen Hurme, oli tullut työstään kotiin ja huomasi meidät siellä kasvimaalla. Iso keppi kädessä hän ryntäsi kimppuumme persuksille lyöden ja sadatellen: –Kehtaattekin vielä sen omenavarkauden jälkeen varastaa vielä perunatkin maasta! Mitkään selittelyt eivät siinä tilanteessa enää tepsineet, joten me Hutrin Karin kanssa aloimme harjoitella pika-aitajuoksua piikkilanka-aidan ylitse. Pakomatkastamme ei kuitenkaan mitään uutta enää seurannut. Koulussakin opettaja seuraavana päivänä hyvin iloisen näköinen, mutta ei hiiskunut perunamaa-asiasta sanaakaan. Tämä lisäopetus riitti kaiketikin hyväksyttyyn sovitukseen. Korhonen oli opetustaidoiltaan hyvä ope, eikä se korkkiruuvinimitys sitä miksikään muuttanut. Tuona aikana kouluissa vielä opetettiin elämäntapakoulutusta sovituksineen. Opettajien ärhäkät komennot, että luokassa hiljaa, eivät vielä silloin johtaneet raastupaan tai viranmenetykseen, se oli tapakasvatusta ilman koulunumeroita. Muutoin käytösarvosana oli lähinnä muistutusta häiriköinneistä. Nykyisin kaikki peruskoulun opetus on hyvin teoriapohjaista, eikä opettajilla ole paljonkaan liikkumatilaa itse kansalaiskasvatukseen. Omenavarkaudesta saatiin toinenkin oppi Sipulipolulta. Kun omista puutarhoista ei vielä saatu omenasatoa, niin omenoita piti sitten saada himoihin muualta. Sipulipolun viimeisessä talossa asui Ervastien perhe, joilla oli koulupolun varressa valtavan suuri sokerimiiromi omenapuu. Joskus puun satoa putosi houkutukseksi koulupolullekin, joten sen puun ihaniin makuihin päästiin tutuksi. Isompikin annostelu alkoi meitä kiinnostaa ja niinpä sitten parin koulukaverin kanssa innostuimme viemään kiellettyjä hedelmiä muillekin kavereille. Tiesimme, että Ervastin aikuistyttäret olivat virkatöissään ja vanha isäkin viihtyi vain sisällä. Tästä sitten kehittyikin omenavarkausoperaatio. Kumilankapunttisissa Suomiverkkareissa sitten hiiviskeltiin puun alle ja kerättiin housunpuntteihin sopiva määrä makoisia miiromeita. Sitten tulikin äkkilähtö kun ulko-ovi aukeni, jolloin pakomatka alkoi pelon merkeissä. Oli käynyt niin, että Ervastin poika Erkki oli tullut kotiin opintojen lomassa Helsingistä. Lopulta Erkki Ervastista tulikin vankeinhoidon johtamistöissä palveleva virkamies. Juoksimme ylös metsikköön ja Ervastin Erkki perässä, mutta meidän vauhtimme ei kuitenkaan riittänyt omenalastiemme vuoksi. Erkki sai meidät kiinni ja nuhteli: –Tiedättekös pojat, että tuo teidän vierailunne meidän puutarhaan on omenavarkaus. Nyt mennään pihaan takaisin ja sovitellaan asia. Omenat sitten punteista takaisin puun alle alakuloisesti häpeillen. Tämän jälkeen Erkki sanoi meille: –Tiedän, että te pojat haluatte näitä omenoita pureskeltavaksi, mutta näin ei silti saa tehdä. Jos haluatte edelleen omenoita edelleen maiskuteltavaksi, niin teidän täytyy pyytää niitä kiltisti. Niinpä sitten teimmekin. Pyysimme anteeksi ja pyysimme saada pudokkaat itsellemme. Ervastin Erkki ne sitten ilomielin meille antoikin ja näin tilanne laukesi niin ettei asiasta tullut tietoa kotiinkaan, onneksi! Tämän psykologisen ojennuksen kautta opimme elämäämme uuden reiluuden määritelmän, josta on apua ollut myöhemminkin. Samalla saimme pysyvän oikeuden pudokkaiden ottamiseen syömistarkoitukseen koulumatkoillamme. Koulutiemme kulki yleensä Juseliuksen konepajan vierestä, jota vastapäätä oli Niemisten aumakattoinen kaunis omakotitalo. Tonttia ympäröi sireeni- ja orapihlaja-aidat joiden sisäpuolella oli useita himoittuja omenapuita. Talon väki oli päivisin ansiotyössä joten heidän omenatarhastaan oli helppo poimiskella pudokkaita. Samalla Niemisten puutarha oli eräänlainen koulutusalue omenia himoitseville koululaisille vaarattomana alueena. Korkeat pensasaidat suojasivat hyvin "rikollisia" ja samalla niiden läpi pääsi helpolla. Kuitenkin tiheät nokkospensaat kiusasivat paljaskinttuisia hiippailijoita ja kovat kutinat sai kaupanpäälliseksi maittavien omenoiden lisäksi. Ekaluokkalaisia siellä opetettiin jännityksen palvontaan, jonka jälkeen sai diplomin kovempiin seikkailuihin meidän isompien poikien seurassa. Eräs etupellon innokas rohkeuskokelas oppi siellä kiroilemaan nokkosten polttelun päälle: 59 "taatanan pelkele" oli tuo ilmaisu onnistuneen omppuretken jälkeen. Nokkonenhan on kuitenkin hyvin hyödyllinen kasvi. Ammoniakkipitoisuuden vuoksi sillä on turrutettu kipeitä selkiä vihtahauteina, mutta on sitä käytetty myös ravintoaineena oikein käsiteltynä. Yhtä kirvelevää oli sekin kun joillakin pelkureilla lirahti jännityksestä kuset housuun. Näiden omppuviettelysten tuotteena on syntynyt myös suomalainen mietelause :- varkaalla on lyhyet jäljet -: . Näin siksi, että puutarhoista löytyi yleensä vain pienikokoisia jalanjälkiä, nämä pieninumeroiset lyhyet jalanjäljet oli helppo syyllistää koululaisiin, mutta harvoin löytyi oikeita syyllisiä. Elämän kasvatustahan se kuitenkin vain oli kummankin osapuolen osalta. Niillä muutamilla omenoilla kun ei mitään taloudellista arvoa ollut. Tuskin niillä pudokkailla oli muuta kuin kompostiarvo, eikä niiden omppupuiden ravisteluun monenkaan rohkeus riittänyt. Kunhan seikkailtiin ja kunhan pelättiin todellisuudessa hyvinkin ymmärtäväisiä omenapuun omistajia. Nymanin pihan oikopolku omenapuiden omenat ei kuitenkaan maittaneet, Kallen antama poimintalupa pilasi jotenkin hyvien omppujen makukriteerit. Ompputarhailuaika jatkuikin iän myötä toisenlaisella kulttuurilla. Tuo uusi jännitys ja kokeiluala oli tupakkaan kiinnostus. Tupakanpolttokin alkoi jossain 13-15 vuoden iässä kiinnostaa, kun aikuisilta miehiltä saatiin esimerkkiä. Klubi 77 ja Klubi 22 olivat suosituimmat tupakkamerkit, mutta Saimaata, Työmiestä ja Aromaakin poltettiin. Jymy kärysi piipuissa ja sätkissä. Jonkin verran kessuakin viljeltiin takapihoilla piipputupakaksi. Jotkut pojat olivat löytäneet eräältä kerrostalovintiltä useita laatikollisia Hämeenlinnan Tupakkatehtaalla valmistettuja kessusikareja. Niitä oli komeeta poltella ja tuon polttelun myötä syntyi myös ilmaisu "sikariporras". Suurin osa pojannösseistä joutui kuitenkin tyytymään kuivattuihin lepänlehtiin ja niistä tehdyillä sanomalehtipaperisätkillä yritettiin oikotietä aikuisuuteen. Palkkiona kuitenkin vain päänsäryt ja punaiset risun tai remelin jäljet persuksissa. 60 ELÄMÄN AUKEAMISTA Tällä koko asutusalueella alkoi samaan aikaan myös ns. sosiaalinen verkottuminen ilman mitään järjestöjä. Siihen aikaan lähes kaikki naiset oli kotiäitejä, mutta kaipasivat kuitenkin henkistä seuraa perheenhoidon lisäksi. Alueen naisväki alkoi tapailla toisiaan kuulumisten merkeissä, mutta myös ompeluiltojen ja matonkuteiden leikkaamisen merkeissä. Joissakin kodeissa oli jaloin poljettavat ompelukoneet (Husqvarna tai Singer) joiden taitajat sitten loihtivat melkein mistä vaan materiaalista asusteita kaikenikäisille. Ojoisilla oli useitakin taitavia ompelijoita, jotka pitivät huolen, että Ojoisten äideillä ja lapsilla oli kunnon vaatetukset kaikenlaisiin juhliin. Alkuvuosina oli käytössä jopa armeijan mantteleita, joita rintamamiehet saivat mukaan kotiutuessaan sodasta. Niistä ja laskuvarjosilkistä ommeltiin puseroita, housuja ja alusvaatteita. Tuttavuudet syventyivät ja tätä kautta myös koululaiset pääsivät tutustumaan oppitovereidensa kotielämään. Näin syntyi tosi pitäviä ystävyyksiä pitkälle tulevaisuuteenkin. Kaukana Tuiskulassakin asuvat koululaiset lähentyivät monella tapaa. Tuiskulan aluehan sijaitsi entisillä Kirstulan mailla lähellä Hattulan rajaa Katinalan vieressä. Heillä oli pitkät koulumatkat Puistomäen koululle, eikä siihen aikaan tunnettu mitään koulukuljetusjärjestelmää. Talviaikoina kulkeminen oli vielä vaikeampaa auraamattomien teiden johdosta, mutta aina tuon alueen koululaiset opinnoilleen saapuivat. Siellä Tuiskulassa oli savenvalimopaja, jota me kutsuimme kukkopillitehtaaksi. Siellä valmistettiin kaikenlaisia saviastioita talouskäyttöön. Opit oli tuotu menetetystä Karjalasta Kyyrölän ja Muolaan pitäjistä. Saviastioiden teko kylläkin hiipui joiksikin vuosiksi, mutta sitten Uschanowin Nikolai herätteli sen uudelleen henkiin. Ensin savipaja toimi Katisten myllyllä Ruununmyllyn alueella. Nyttemmin koko saviperinnetaiturointi on siirtynyt entisen Kankaisten koulun tiloihin Hangasmäkeen. Itse savitaidon mestari Nikolai siirtyi opettajaksi tuonilmaisiin v. 2013. (karjalainen ilmaisu) Samoin siellä Kirstulan kupeessa oli pieni pienviljelystila, jota isännöi Tsernow niminen viljelijä. Hänellä oli myöhemmin paljon vuokratilkkuja viljelysmainaan Ojoisten alueen eri osissa. Hankittuaan itselleen traktorin hän palveli Ojoisten asukkaiden puutarhamaiden kunnostajana. Hänen traktorillaan on kynnetty ja hienonnettu Ojoisten tonttimaita penikulmakaupalla. Nykyisin siellä Tuiskulassa asuu totutumpiakin suomalaisnimisiä perheitä aviokumppanuuksien myötä. Näin ne ankeat sotien muistot ovat pikkuhiljaa ilman konflikteja sulauttanut ojoislaisiakin osaksi suurta yhteistä Suomen kansaa. Kirstulan kartanossa asui myös Haapalahden perhe, jonka isä ja äiti olivat palkkatyössä kartanon tehtävissä. Tässä perheessä oli ainakin neljä poikaa, joista moni on tuttu edelleenkin. Aatu oli kuitenkin Kiri-Veikkojen kova pakki jalkapallossa. Myös Ojalan perhe vaikutti sillä alueella. Ojalan Alpo oli Hämeenlinnan Sportin perustajajäsen ja taisi monen joukkuepelin hienoudet, "ostettiin" lopulta Kiri-Veikkoihin. Ison kanalan yhteydessä oli parin piian asunto, jossa sotilaat kävivät joskus viihdytyskiertueella. Kirstulan kartanon edessä rautatien varressa oli "pikkumettä". Siellä retkeiltiin usein ja siellä pellon laidassa isossa puimalaladossa hypittiin heinäkasaan ja ihmeteltiin niitä monimutkaisia maatalouskoneita. Siellä kasvoi myös mustikoita runsaasti ja sieniäkin vietiin joskus kotiin. Jossain vaiheessa Kirstulan pikkulahteen hinattiin laiturin läheisyyteen Nikulan perheen puuproomusta rakennettu ns. asuntoalus. Aikaisemmin se oli ollut vankilaa ympäröivän vallihaudan suulla asemapaikalla Linnanniemellä, mutta vesivirtausten häiriöiden vuoksi se sai häädön sieltä. Kirstulan rannassa tuo Nooakin arkki vietti eläkeaikaansa asumiskelpoisena vielä useat vuodet eteenpäin. Mainittakoon vielä, että Kirstulan kartano oli tuolloinkin Honkajuuri-suvun hallussa ja sen tilanhoitajana eli pehtoorina toimi Ventola-niminen perhe jonka poika oli kova lukemaan ja olikin ahkeruuden esimerkki. Pullerinmäen seutu oli vähän vieraampaa aluetta, mutta Ahvenistolle ojoisten poikaporukat tekivät paljon kaukopartioretkiä varsinkin talvisin mäenlaskuhurjastelun innoittamina. Mitään eväitä ei silloin ollut mukana, eikä edes räkäliinaa. Siinä iloisessa puuhassa unohtuivat joskus nuo aineenvaihdunta-asiat ja kun illansuussa palattiin kotiin niin aina jollain oli isot tai pienet lämpimät housuissa. Talvipakkasilla sitten punaposkiset seikkailijat laahustivat jonossa Ojoisille, kaikilla yhtä suuret tuuman pituiset räkätapit nenien alla. Se oli karaistumisten aikaa. Siinä Tiiriön rämeikkösuolla savenottolammikoiden reunoilla rehottavien pajupensaiden suojassa parveili suuret määrät peltopyitä. Keväthangilla niitä sitten yritettiin pyydystää. Pyyt asustelivat hangen alla olevissa koloissa, joita me sitten yritimme suksisauvoilla nitistää. Hiljaa piti olla pitkät ajat ennen kuin pyyt uskalsivat päitään näyttää. Jokunen pyy kuitenkin saatiin, mutta kotiväki ei oikein moista metsästystä hyväksynyt. 61 Niitä rutalammikoita oli myös Hatunniemen kupeessa, ja niistä lammikoista saatiin jäiden lähdön jälkeen isoja 1-2 kilon painoisia ruutanoita. Silloin niitä kellui pintavedessä vielä talven kohmelossa. Niitä nosteltiin sieltä pelkillä käsillä, mutta syötäväksi ne ei kelvanneet. Siellä rannan seutuvilla kasvoi myös pitkiä leppäriukuja. Niistä irrotettiin puukoilla spiraalimuotoista kuorimassaa, josta tehtiin yli metrinkin mittaisia paimentorvia. Elokuussa mentiin joskus isompien poikien kanssa tuulastamaan Kutalanjoelle, joka laski Katumajärvestä Pikkujärven kautta nykyisen Vaakuna hotellin lahteen. Selkärepussa oli moottoripyörän akkuja, joista otettiin virtaa lamppuihin. Sieltä pusikkojen alta sitten piikitettiin atraimella paljon haukia. 62 JÄTEONGELMIA JA NIIDEN RATKAISUJA Kiihkeät rakentamisvuodet ajoittuivat pääosin 50-luvun taitteeseen. Silloin nousi joka vuosi kymmenittäin taloja Ojoisten pellolle. Tiestökin saatiin pohjattua ajokuntoon ja saatiin sähköt alueelle. Viemäröintikin mahdollistui kun etupellolle kaivettiin käsipelillä neljälle poikkikadulle ruukkuputkinen routarajaan ulottuva ns. pääviemäri. Sitä kautta sitten likavedet ohjattiin alapellolla olevaan suureen avo-ojaan ja siitä edelleen Paroisten tai Linnankasarmin lahteen laskevaan ojaan. Näin talous- ja saunavesille saatiin poistouoma tonteilta lietekaivojen kautta. Kaikki juokseva jätevesi siis johdettiin koko kaupungin alueella Vanajaveteen puhdistamattomana. Samoin oli laita niin vankilakiinteistöjen kuin kantakaupunginkin osalta. Lisämausteita juoksutettiin vielä yläjuoksuun Janakkalasta ja Hausjärveltä. Lietekaivojen tyhjentämisen kautta saatiin kiinteät jätteet kuljetettua kaatopaikoille tai viljelysmaille, mutta jätteiden juokseva osuus oli Vanaveden raaka-ainetta. Tuolloin vuodesta 1947 alkaen Vanajavesi oli täysin tiedostamaton likaviemäri, jonka puhdistaminen aloitettiin vasta 50-luvulla puhdistamoiden aikakauden koittaessa. Vasta 60-luvulla Paroisten puhdistamon valmistuttua koko vesistö alkoi puhdistua. Nykyisin Vanajavesi taitaa olla jo juomakelpoista. Kaunis Vanajavesi kyllä lainehti 1940-50 luvuilla viehättävän iloisesti ja laivaliikennekin oli hyvin vilkasta kesäisin. Yleisillä uimarannoilla ja kaupungin uimalassa porskuteltiin virkistyksen merkeissä tajuamatta veden saastaisuutta. Puistonmäen "Riviera" oli mieluinen uimapaikka hiekkarantoineen, siellä polkkuteltiin ne ajat kun äidit hinkkasivat mattojaan. Tämän lisäksi laitureilla pestiin paljon muutakin pyykkiä, otettiin saunavesiä ja juotettiin järven vedellä kotieläimiä. Pyykkikuormat rahdattiin polkupyörän tarakoilla ja mukana oli tietysti myös eväskassi juomavesineen. Ruskea rantakasvillisuuden rehevöittämä vesistö oli kuitenkin todellisuudessa koko Hämeenlinnan seudun "paskaviemäri". Lietekaivoista pumppuautoihin imuroitu paksumpi jäte alettiin kuljettaa säilöön Nummen alueelle Sammontien päähän vielä 60-luvullakin avonaiselle pellolle. Siellä se haisi ja ilmoittui savannikentäksi, jonka jälkeen alueelle alettiin tuoda kaikki muukin kaupungin jäte. Nykyisin paikalla on valtava peitelty kumpare aivan ns. asuntomessualueen kyljessä. Vasta seuraavalle 70-luvulle tultaessa Rengontien varteen perustettiin oikein lain edellyttämä valvottu kaatopaikka. Ensimmäinen kaatopaikka oli kuitenkin Hämeensaaressa, jossa nykyisin on Hämeenkaarihalli ja huoltoasemia, sekä niemen nokassa nykyisen Uimahallin paikalla puinen Liljamaan puusepäntehdas. Sieltä kaatopaikka siirrettiin Kantolan rantaan, nykyisen Virkkeen paikkeille. Sitten olikin vuorossa Sammon alue ja niin edelleen. Ehkä kuitenkin se järvivedessä polskuttaminen ym. vedenkäyttö toimi myös erilaisten tautien immuunisuojan lisääjänä. Vasta 70-luvulla saatiin kaikki Hämeenlinnan jätevesi puhdistusten alaiseksi. Myös yläjuoksun kuntienkin päästöt tulivat silloin jollain lailla kuriin. Tästä jäteasiasta tuli mieleen jotain hupaisaakin. Jo Linnaniemeltä kouluun mennessä tuli päivisin aina vastaan Linnankasarmin poppelikujan vaiheilla (nykyisin koivukuja) vankilan "paskakuski" hevosen vetämällä umpinaisella lietekärryillään. Koppalakki päässä tämä Lempinen-niminen vartija kuljetti jätteitä pois vankilan saoskaivoista. Sieltähän se vietiin sitten Ojoisten kartanon lantalaan tai suoraan pellolle levitettäväksi. Huutelimme joskus Lempiselle, että pääseekö kyytiin. Vastaus oli aina sama: –Kyllä se passaa, mutta kyyti maksaa, taksa on 50 penniä kannella ja markan kajuutassa. Se oli hyvää huumoria tämänkin tärkeän työn tekijältä. Lempinen teki viraapelikseen paljon töitä vankilan hevosilla. Perunamaan vaotus, muokkaaminen ja nostaminen muistetaan noista töistä parhaiten. Tiiriön suolammikoiden reunamilta kuljetettiin rutaa talvisin myös Lempisen rekihevoskyydillä savimaiden maa-aineen keventämiseksi. Tuolloin 50- ja 60-luvuilla muovi ei vielä ollut tunkeutunut häiritsevästi pakkausmateriaaliksi. Kauppatavarat myytiin paperikääreissä kuluttajille, jolloin ne voitiin hävittää polttamalla helloissa tai saunoissa. Makkarat ja moni muu tuote myytiin pötköissä, samoin voi ja juustot paloiteltiin ohuella teräslangalla paperikääröön. Maidot mitattiin omiin pikku hinkkoihin ja kahvikin ostettiin pääasiassa paahdettuina papuina. Jokaisessa kodissa oli omat kahvimyllyt, joilla pavuista tehtiin omia pannujauhatuksia. Jätettä ei siis tehty, vaan sitä tuli vain pieninä annoksina erilaisista säilykepurkeista. Kaikki muu jäte olikin sitten maatuvaa ja löysivät tiensä kaikkialla kököttäviin komposteihin. Näin saatiin kasvimaille aina uutta humusta ja puutarhat rehottivat. Rottia tosin ilmestyi takapihoille ja joka kevät olikin jonkinlainen rottasota, johon kaupungin puolesta sai ilmaiset myrkyt. Siinä ohessa kulkukissatkin pääsivät hengestään. Ojoisten pellolle saatu alkeellinen viemäröinti helpotti kuitenkin paljon asukkaita. Noina aikoina valmistui myös paljon ns. talousrakennuksia, joihin saunat yleensä nikkaroitiin. Näistä saunoista pesu63 vedet johdettiin kuitenkin vain ulos pintavetenä ja imeytettiin maahan. Alakerran saunoista se ei onnistunut, joten nuo saunavedet löysivät lopulta tiensä Vanajaveteen. Kaivovedet elivät omaa elämäänsä. Niiden bakteeripitoisuuksia ei kukaan seurannut, eikä niistä mitään terveysongelmia koskaan esiintynyt. Vasta nykypäivinä juoma- ja talousvedet laatuineen ja epäpuhtauksineen ovat tulleet julkisuuteen kielteisellä tavalla. Unohtaa ei sovi myöskään käymäläasiaa. Hämeenlinnan kirkonkylässä eli keskustassa olivat jo vuonna 1945 vesijohdot ja viemäröinti asiallisesti rakennettuna. Kivitalojen asukkaat istuivat tyytyväisinä porsliinipytyillä ja lähettivät ruuansulatustuotteensa lietekaivojen kautta Vanajaveteen. Kaupungissa olevien puutalojen pihoilla komeilivat kuitenkin vielä perinteiset takapihahuusit, joita sitten hevosmiehet kävivät kärryillään tyhjentämässä. Varsin alkeellinen oli Ojoisten vankisiirtolankin jätevesien puhdistus. Lietekaivoja tosin oli, mutta kaikki kiinteä jäte kompostoitiin tai levitettiin viljelyspelloille. Luotto-ja toipilasvangeilla oli sellipytyt tarpeita varten, jotka sitten tyhjennettiin eläinten jätösaltaisiin. Pitkäaikaistuomioita lusiva lypsykarja käyskenteli kesäisin alaniityllä jonka läpi virtasi jäteoja laskien kaikki tuotteensa Vanajaveteen. Niinikään kuolemaantuomittujen parinsadan sian käsittävä ojennusleirimäinen ulkoilupiha laski kaikki liemijätökset suoraan jäteojan kautta Vanajaan. Siihen ojaan laski omat mausteensa myös Linnanniemen asukkaat ja Linnankasarmin varuskunta. Kaupunginpuistonlahti sai näin jäteojasta valtavasti elinvoimaa ja kalakanta oli tämän vuoksi monimuotoista. Keväisin Linnankasarmin "kapiaiset" pitivät lahden rantamilla katiskoitaan ja haukien kokokin oli kalavaleita suurempia. Kasarmin "nälkälinnassa" asui parikin kalastukseen innokasta ylikessua, jotka sitten niitä haukia antoi meille pikkunösseillekin kotiin vietäväksi. Itse tukkilauttojen välistä sai mato-ongellakin aina pulleita ahvenia ja isoja tukkien väliin litistyneitä lahnavanhuksia. Niistä tehtiin kotona yleensä patakukkoa ja tarpeeksi uunissa olleena kaloista sulivat ruodotkin syömäkelpoisiksi. Ojoisten pientaloalueella ei vielä 50-luvullakaan porsliini-istuntakoppeja tunnettu, suihkuhuoneista puhumattakaan. Kaikki ns. paskahuusit olivat pihanperällä kompostien majakkoina. Istuma-aukkojen alla oli joko tynnyrit tai valettu betonikaukalo. Kalkkiämpäri löytyi hygieniaa varten nurkasta. Seinällä oli arkitettua pyyhintäpaperia tai leikeltyä sanomalehteä naulan piikissä. Ajankuvaan kuului myöskin huusien tapetoiminen aikakausilehtien erilaisilla kuvilla. Tauno Palon ja Ansa Ikosen muotokuvat olivat suosikkikuvina käytetyimmät. Myöskin musiikki-ihanteiden palvontaa harrastettiin luontokuvien lisäksi. Täyttyneet keräilyastiat tai kaukalot sitten tyhjennettiin nekin kompostien täytteeksi, mutta mitään ei kuitenkaan mennyt Vanajaveteen. Vasta 60-luvulla Ojoisten alueen viemäröinti saatiin vessakäyttöiseksi, mutta silloin olikin jo käytössä Paroisten jätevesipuhdistamo. Nykyään kaikki lähiseutujen viemärivedet kulkeutuvat Paroisten puhdistamon kautta hallitusti ja tarkassa seurannassa. Viimeisin operaatio jäte-ym. vedentarkkailuun aloitettiin v.2015 jolloin Hakalanlahden Paroisilta tulevaan laskuojaan asennettiin vedentarkkailu ”laboratorio”. Viemärivessoihin siirtyminen puhdisti paljon takapihojen humuspohjaa ja hajuhaittoja. Samalla kuitenkin hyönteisiä syövät kottaraiset katosivat, mutta tilalle tulivat lintulautaruokitut tiaiset ja peippolinnut sekä fasaanit. Keväisin ja syksyisin Niitty-Mattilan pelloille laskeutui paljon kurkia ja siellä alasuolla yksi pari pesiytyikin. Sorsiakin oli pesivinä useita pareja samalla suolla. Niissä maisemissa on nykyisin Prisma, Lindström pesula, sekä Paroisten jätevesipuhdistamo. Tuolloin 60-luvulla jätevedet saatiin siis hallintaan koko kaupungin alueelta, kun Kaupunginpuiston lahteen rakennettiin pumppaamo ja järven alitse tehtiin iso punttilaudoista vannetettu viemäriputki Sairion puolen jätevesien pumppaamiseksi Paroisten puhdistamolle ikään kuin ylämäen yli. Näin koko alueen ilme muuttui ja eläimistä ketutkin katosivat muualle. Viimeisenä alueena suoraan Vanajaan laskevana likakuormittajana siunattiin raakasaasteena haudanlepoon Paroisille ns. herrojen asevelikylän päästöt 1960-luvun lopulla. Viranomaisten puolesta myös kaupungin siisteyttä parannettiin järjestämällä jokavuotisia kotipihapuutarhakilpailuja. Ojoisillakin on talojen seinillä mestarilaattoja ja monenlaisia pokaaleja kirjahyllyillä kunniakirjoineen. Noita kilpailuja järjestettiin parin vuosikymmenen ajan 1960-70 luvuilla ja kilpailulautakunnan puheenjohtajana toimi pitkään pastori Uppala. Tämän kilpailutoiminnan myötä myös Ojoisten maisemointi muuttui merkittävästi. Alkuvuosien kaiken tonttimaan hyötykäyttö muuttui koristeellisemmaksi. Enää ei viljeltykään perunaa tai juureksia, nyt oli kukka- ja koristepensaiden aika. Erilaiset viheraidat tulivat eriyttämään naapuruussuhteita ja kilpailuhenki puutarhojen loistoista sai outoja piirteitä kateuksineen ja mauttomuuksineen. Näin Ojoinen on muuttunut nykyilmeeseensä, onneksi lopulta kuitenkin ilman kilpailuja. Siistit hyvin hoidetut pihat ovatkin kaikille kulkijoille suuri silmänilo ja tiestökin on kohtalaisessa kunnossa valaistuksineen. 64 Kasvillisuuden "aikuistuminen" on osaltaan vaikuttanut siihen, että pihaympäristöistä on tullut paljon intiimimpiä oleskelu/loikoilu keitaita, jonne ei enään ohikulkijoiden silmät uteliaisuuttaan ulota. Tämän ohella myös itse rakennuksetkin ovat ulkoasujaan muuttaneet. Ensimmäiset talothan komeili syntymäänsä vielä ns. vinolaudoituksella, kunnes höyläämöt saivat tuotantonsa kysyntää vastaavaksi ja ulkoseinistä tuli komeita höylätyllä ponttipuulla vaakalaudoitettuja julkisivuja. Sekin arvokas pintamateriaali oli suojattava kosteudelta ja muiltakin sään hyökkäyksiltä. Vernissa oli pitkään ainoa suojapanssari ilman käyttäytymisiä vastaan, mutta samalla se hylki myös myöhempiä maaliaineksia, eikä ulkomaalit tahtoneet pysyä seinissä montaakaan vuotta. Tähän jatkuvaan maalaamiseen kyllästyttiin lopulta totaalisesti. Kun markkinoille ilmestyi sellainen tuote kun ulkoseinien mineriittilevyt, alkoi Ojoisillakin uudenlainen pauke. Tarjolla oli monen kokoista ja monen väristä hyvin neutraalia seinälaattaa, joten omanmieleistä ulkoprofiilia alkoi syntyä paljon ja joka kadulle. Koko Ojoinen muutti nyt toisella tapaa ilmettään, kuitenkin siinä ohessa myös rimotuksen alle jäännyt ilmatila laattojen lisäksi antoivat myös eristyksellistä suojaa rakennuksille. Aika väritön ja aneeminen kyläkuvahan siitä syntyikin. Uudet omistajat ja sukupolvet kuitenkin tähän näkyyn kyllästyivät ja niinpä tämän 2000-luvun aikana näitä laattoja on poistettu ja rakennukset vuorattu maalattavilla puupinnoilla. Kaikki uudetkin lisärakenteet on nykyisin vuorattu puupinnoilla tai muurattuina seininä. Vanhat raskaat tiilikatotkin ovat joutaneet kaatopaikalle ja profiilipeltiset kattolevyt suojaavat nyt koteja "yläkerran" hyökkäyksiltä. Jokainen sukupolvi näyttää jättävän oman puumerkkinsä Ojoisten alueen maisemointiin monin eri menetelmin ja ideoin. Tämän vuoksi vanhojen purettujen talojen tai tonttien lohkomisten seurauksena uusien talojen profiilit ovat muuttuneet yksikerroksisiksi, mutta samalla pohjiltaan isommiksi. Taloja on rakennettu laatoille ilman kellarikerroksia ja kattorakenteita koristaa runsaat ilmastointitötteröt. Kauko-lämpö ja maakaasu, sekä sähkölämmitykset ovat Ojoistenkin nykypäivää lämmitysmuotoina, jotka ovat yksinkertaistaneet myös rakennusratkaisuja. Melusaaste on kuitenkin siinä ohessa lisääntynyt kotitalouksien erilaisten apukoneiden myötä. Ojoisten alkuaikoina koko tonttimaa oli hyötykäytössä eli joka tontin kolkka oli meluttoman kuokinnan uurastusta. Puu- ja pensaskasvuston ohella kaikki muu tonttialue oli kasvimaina, pääosin perunan viljelyssä. Nurmikot ja oleskelupaikat ilmestyivät vasta pikkuhiljaa kun rankimmat rakennusvuodet oli ohitse. Ensimmäiset ruohonleikkuukoneet olivat vielä melko äänettömiä. Spiraalimainen käsintyönnettävä ruohonleikkuri kylläkin vähän raksutteli, mutta isommat äänet tulivat hikisestä työntäjästä. Pensasaidatkin leikattiin käsisaksilla, eikä siitäkään hommasta muita ääniä lähtenyt kuin kiroilut kun ne pienet vihreät kirput ahdistelivat leikkaajaa. Ensimmäiset ääntä päästävät moottorilla toimivat ruohonleikkuukoneet ilmestyivät alueelle 1960luvulla jolloin myös sähkökäyttöiset aidanleikkurit alkoivat raksuttaa aidantasauksissa. Hyötyviljelyn vähentyessä nurmialueet tonteilla lisääntyivät ja laiskimmille heinämiehille ilmestyi päällä istuttavat ruohonleikkurit. Oleskelualueiden somistuksiin alkoi ilmestyä koristeellisia puuaitoja, sekä katoksia. Näihin askarointiin tarvittiin jo sirkkeleitä ja ilma-kompressorisia muitakin työkaluja. Näin pihoista onkin sitten syntynyt puuhapihoja, joissa askarrellaan monenlaisia asioita erilaisin äänin. Asuminen on näin muuttunut yhä selkeämmin viihtymisen ja kesäherkkujen ideointien suuntaan, jossa asiassa on se hyvä puoli, että sukulais-ja ystävyys-suhteetkin ovat löytäneet taas toisensa. 65 OJOISTEN IHMISIÄ JA ELINTAPOJA Asuntojen rakentamisen vauhti kiihtyi vuosikymmenen vaihtuessa vitosella alkavaksi. Tiet olivat ajokuntoisia, vaikka Vekan autot vielä kulkivatkin metsänreunassa kulkevaa ajotietä pitkin kahden tunnin välein. Silloin linjureissa oli vielä takaoven vieressä rahastajan paikka, jossa istui yleensä naisihminen kiiltävälippainen virkalakki päässä ja talvisin korvalaput korvilla. Silloin linja-autoissakaan ei ollut muuta lämmitystä kuin pieni peltitorvi nokkapellin alta matkustamoon. Pian kuitenkin kylmiölinjurit saivat kiertovesilämmittimet lattianrajaan ja kyyti alkoi maistua mukavalta. Muistan vielä, että aikuisten lippu maksoi 20 penniä ja koululaiset 10 penniä kertamatkalta. Pitkämatkalaisille koululaisille kuitenkin ilmaislippuja jaettiin. Jokaisella vuorolla oli paljon matkustajia, johtuen keskustassa olevista palveluista ja Kantolan seudun työpaikoista. Jonkin aikaa liikennöinnissä oli pientä kilpailuakin -70 luvulla, kun reittivalintoihin tuli uusi yrittäjä Seppälä/Saarinen. Tämä reitti palveli niin Ojoista kuin Kettumäkeäkin. Näin Kankaantaaksekin saatiin suora yhteys. Liikenneyhteyksiä tarvittiin myös terveydenhoitoon ja neuvolatoimintaan, sillä kaikki yksityiset 810 lääkäriä ja kaksi apteekkia olivat juuri siellä keskustassa. Kaupunginsairaala sijaitsi puutalossa Koulukadun loppupäässä ja nykyisen Terveyskeskuksen vanhat rakennukset olivat lääninsairaalana. Ojoisten uusi sukupolvi eli vauvat parkuivat ensimmäiset itkunsa pääosin Höyhensaarella, Rauhankatu 3. Sähköjen lisäksi alueelle saatiin puhelinyhteydetkin. Myllymaalle tuli alueen ensimmäinen puhelin, josta seurasi jatkuva myllerrys kotiimme. Oli ulossoittajia, mutta myös kaikenlaisia viestejä piti toimittaa pitkin peltoa. Jonkinlainen puhelinkassakin piti perustaa puhelinkulujen peittämiseksi. Myöhemmin Myllymaat perustivat valmistuneeseen talousrakennukseen vuokrattavan sähkömankelin, joka sitten olikin ahkerassa käytössä yli kymmenen vuotta. Kun katuverkko oli kuljettavassa kunnossa, niin postillekin avautui mahdollisuus suoraan koteihin kannettavaan palveluun. Porteille tulikin postilaatikoita, mutta suuremmaksi osaksi posti tuotiin suoraan luukusta sisään. Vasta 1990-luvulla postilaitos puuttui rankemmalla kädellä hyvään palvelutasoon ja muutti kaikki pientaloalueet laatikointiin ulkoilun edistämiseksi postin vastaanottajille. Ulkoovissakin on edelleenkin komeita metallisia postiluukkuja samoin kuin perheen sukunimi. Rimputettava ovikello oli yleisin, mutta patterikelloilla tuli oikein sulosäveliä. Ensimmäinen Ojoisten posteljooni oli Tuomisen Enska (Ensio) Puistonmäestä. Samoihin aikoihin alkoi myös sanomalehtien kotiinkanto aamuisin. Hämeen Sanomat ja Hämeen Kansa saatiin näin jo heti aamusta luettavaksi. Tämän aamuyöllä tapahtuvan lehdenjaon suoritti pääasiassa Kolisevan perhe Jääskentieltä. Siinä jakelussa oli mukana kaikki lapsetkin, (Eila, Ensio, Esko, Esa, Elna) koska jakelualue paisui koko ajan. Siltä pohjalta rakentui koko perheen tulevaisuuskin ja koulutukset ja ammatit on löytynyt kaikille perheen lapsille. Näin kadut alkoivat täyttyä uudisrakennuksista ja vauhti vain kiihtyi. Etupellon ja Sortavalantien jälkeen oli kapea puistovyöhyke, jonka jälkeen Muolaantiestä alkoi Taka-Ojoinen. Siinä välimaastossa on nykyään kaksi rivitaloa. Siihen alueiden yhtymäkohtaan ilmestyi sitten elintarvikekauppa Ojoisten Talouskauppa, kauppiaana Lauri Anttila. Se oli suuri asia silloin, olihan lähin kauppa ollut Puistonmäessä asti. Kaikki muu kauppa oli pääasiassa kaupungin keskustassa samoin kuin lääkärija virastopalvelutkin. Samoihin aikoihin kylläkin tuli toinenkin kauppa Antreantien alkuun Luodemäen tontille ja sen oheen kioski. Kioskin nimi oli komea Ojoisten Keidas, se pystytettiin kauppias Heikki Salmelan toimesta ja hänen palveluksessaan oli nuori sisaruspari joka sitä kioskia hoiti. Manta ja Linta olivat tyttöjen kutsumanimet, mutta ne nimet olivat kylläkin Ojoisten poikien keksimiä. Myöhemmin kioskia piti Tuomisen perhe Mäyräntieltä. Tämän perheen isä oli Jaave Tuominen, hän oli vanginvartija ja kaupunginvaltuutettukin (SDP) 70-luvulla. Kauppias Salmelan aikana kioskiin tehtiin oudontyyppinen murto, josta tapahtumasta on tehty pienimuotoinen kirjakin. (Kettumäen arvoitus) Tuolla Antreantie n:2 kaupalla oli kaikkiaan viisi kauppiasta. Sen kaupan taru loppui 80-luvulla suurten markettien luomaan uuteen ostohysteriaan. Juice Leskisen sanoin ne marketit olivat ostajien taivasten valtakunta. Antreantien alun kauppiaana oli ensin Luodemäen vaimo, sitten Salmelan Heikki, jonka perhe asui Mäyräntiellä, tämän jälkeen tuli Honkasen Arvi ja sitten Leväsen Taimi ja viimeistä kauppaa piti eräs nuoripari nimeltään Niemiset. 66 Merkittävin kauppa oli kuitenkin Lauri Anttilan Ojoisten talouskauppa, jossa myytiin paljon myös rakennustarvikkeita ja puutarhanhoitoon liittyviä tuotteita. Kauppaa laajennettiinkin varsin suureksi ja tavaran laatu oli aina moitteetonta. Anttilan lopetettua kaupanpidon tehtävää jatkoi Alangon perhe, jolle Tiiriön ostosparatiisin vetovoima oli liian ankara kilpailija. Tämän kaupan elinvoima päättyi 1990-luvun lopulla. Myös Härkätielle ilmestyi kauppayritys Niinimäen Väiskin käskyn alla 50-luvun taitteessa. Väiskin lähdettyä kaupanpitoon autotehtaan tienoille kauppiaaksi tuli Penna, ja hänen jälkeensä Houni. Tämä kauppa sijaitsi nykyisen Pub 34 kyljessä olevassa laajennetussa kaksikerroksisessa kiinteistössä 90luvulle asti. Kun elintarvikekauppa Houni lopetti toimintansa 80-luvulla, niin siipirakennukseen tuli yrittäjäksi huonekalualan pieni myymälä. Tämän jälkeen samassa kiinteistössä myytiin ja vaihdettiin autoja. Päärakennuksessa toimi silloin 80-luvulla vielä grillikioskikin pienine kahvilaosastoineen. Alunperin Härkätie 34 kiinteistön rakensi Veikko Aalto, hänhän oli kartanlukijana Autolinna-kauppias Matinkarin kilpa-autossa Monacon ajoissa parin vuoden ajan silloin 50-luvulla. Elintarvikekauppiaitten jälkeen kiinteistön osti autokauppias Herranen, jonka jälkeläisten hallussa kiinteistö yhä edelleen on. Kaikille näille alueen kaupoille oli ominaista sosiaalinen kanssakäyminen asukkaiden kesken. Vaikeina alkuvuosina käteisvarannot perheissä olivat hyvin pieniä ja siksi kauppiaat joutuivat ottamaan myös ällistyttävän määrän velkariskejä. Jokaisessa kaupassa oli ns. vastakirjoja velkaostoille, joihin sitten kuitattiin ostosten velkasummat. Ostouskollisuus ja luottamus elivät silloin suurinta aikaansa. Lapsilisien maksupäivät olivat myös kauppiaiden tilipäiviä, silloin aina yritettiin velat nollata vastakirjoista. Se oli sosiaaliajattelun ja solidaarisuuden yhteiseloa, jota ei mahdollisesti enää koskaan tässä muodossa tule tapahtumaan. Pienen tyhjillään olon jälkeen Lapista ja osin risteily-aluksiltakin ammattitaidon hankkinut ravintolaalan expertti Esa Ahokas palasi paluumuuttajana Ojoisten maisemiin. Esa Ahokas oivalsi Pubiluonteisen anniskelupaikan tarpeellisuuden ja perusti Härkätielle Pub 34:n. Tämä hiljaisen hämärän tapaamispaikka tulikin pian Ojoisten rahvaan tapaamispaikaksi. Kotoisuutta lisäsi vielä sekin, että sisälle pääsi kumisaappaissa, eikä karvalakkiakaan tarvinnut ottaa pois päästä. Kiri-Veikko-veteraaneille tuon Pub ilmapiiri sopi mainiosti. Siellä ei tarvinnut elämöidä, riitti kun sai jutella arkipäivän asioita ilman vouhkaamista. Pian anniskelupaikka löysikin oman asiakaspiirinsä ja siitä tulikin eräänlainen kantakrouvi muutaman oluen nauttijoille. Joskus siellä pidettiin karaokeiltojakin ja jopa elävän musiikin tanssejakin saatiin aikaan. Pääasiassa kuitenkin tapailtiin ystäviä ja löydettiin myös työvoima-apua pikku auttamisiin. Esa Ahokas löysi kuitenkin paremman liikepaikan kaupungin keskustasta ja myi liikeyrityksensä uusille yrittäjille. Esa muutti pois myös Vuoksentieltä. Nykyisin Pub-34 paikan liiketoiminnan omistavat Jari ja Jouni Koivusalo.(2014) Tavallinen arkinen elämä 40/50-luvulla oli vielä Ojoisillakin varsin työperäistä. Rakentamisen jälkeen riitti paljon ahertamista viimeistelytöiden ja pihapiirin kunnostuksissa. Kaikki ruoka-ja lämmitysenergia saatiin puukäyttöisistä helloista ja uuneista. Sähköliedet, jääkaapit, pyykkikoneet, pölynimurit ja televisiot tekivät läpimurtonsa vasta 60-luvulla. Keittiöt oli kesäisin kuumia työskentelypaikkoja kun puuhellat puhalsivat lämpöjään eri tarkoituksiin. Silloin myös leivottiin paljon ja kuumavesikattila porisi siinä ohessa hellan nurkassa. Kesällä poltettiin helloissa paljon lasten keräämiä käpyjä ja oksia, sekä ns. sahausjäterimoja. Kodin siisteydet hoidettiin lakaisemalla ja riepupyyhkinnällä, siistejä oli kodit kuitenkin silloinkin. Eräs erikoisuus on kuitenkin jäännyt historian unholaan kodin hoidosta. Tuolloin 40/50-luvuilla oli tapana poistaa kesäksi huoneiden ikkunoiden nk. sisäikkunat (tuplat). Tällöin ikkunat pestiin myös keväällä ja syksyllä. Tuplien poistot tehtiin yleensä naapurin naisväkien kanssa eräänlaisina talkootöinä taloja vuorotellen ja nämä sisälasit sitten vietiin vinttikomeroon kesäsäilöön, josta ne sitten taas syksyllä palautettiin omille paikoilleen takaisin. Silloin ei ollut ikkunanpesu tarkoituksiin vielä mitään välineitä. Mäntysuopa, vaaterätit ja sanomalehdet kuivatukseen oli avainvälineet. Sisä- ja ulkoruutujen väliin laitettiin talveksi pumpulivanua, kuivia käpyjä, mutta myöskin puoliavonaisia tulitikkurasioita kosteuden imemiseen. Lopuksi liimapaperit kaikkien saumojen päälle ja sitten vaan odottelemaan talven tuloa. Näiden ikkunaoperaatioiden ohella vaihdettiin yleensä myös ikkunaverhot. Tämän vuoksi Ojoisillakin oli taloissa omat kesä-ja talvilookkinsa. Ikkunoista kyllä pidetään nykyisinkin huolta, mutta ne hoitomenetelmät ovat teknisesti paljon helpompia. 67 VÄKEÄ VIRTAA OJOISILLE Etu-Ojoinen alkoi täyttyä laajemmin jo 1940-luvun lopulla, jolloin myös asukkaita ja koululaisia alkoi näkyä yhä enemmän kaikenlaisessa kulkemisessa. Nykyisen Mäyräntien alussa oli silloin vain kolme taloa. Oli Tähtinen ja Paajanen, sekä Kurki. Paajasen Rallu (Raimo) asui juuri täällä. Hänet muistetaan paremmin merkittävästä nyrkkeilyurheilu-urastaan. Hänhän oli myöhemmin TUL:n mestari ja Suomen moninkertainen maaotteluedustaja. Valitettavasti hänen kätensä olivat levottomat myös urheilun ulkopuolella. Naapurissa sitten asui Kurkien perhe. Isä Eino oli pienikokoinen mies, mutta tosi hauska luonteeltaan. Hänellä oli haitari ja joskus hän soitteli ojoislaisissa kodeissa joitakin pitoja. Kurjen Eino oli kirvesmies osaamiseltaan. Kerran ollessamme hakemassa hänen poikaansa Jormaa omille retkillemme, pihaan ilmestyi kaksi naisihmistä. Nämä koputtivat verannan oveen, jolloin isä Eino tuli ulko-ovelle. Me istuimme silloin verannan penkillä. Naisihmiset oli jotain uskonlahkolaisia ja kysyivät heti: –Asuuko talossa Jeesus? –Ei asu, tiällä assuu Kure Eikka, ja löi samalla ulko-oven kiinni. Vähän hymyilytti, olihan se todella hyvin vastattu. Talikkalantielle tultaessa ensimmäinen talo oli Tiainen, sitten kapteeni Rastas ja jonossa muita pitkin matkaa. Talikkalantie viiteen rakensi talousrakennuksen Oran perhe, isä Tauno oli ensimmäinen ojoislainen kaupunginvaltuutettu heti 50-luvun alussa (SKDL). Tämän jälkeen siinä asui Kasperin perhe, joiden kohtaloksi tulivat sitten Vanajanselän aallot. Myöhemmin -70 luvulla tontille rakensi päärakennuksen sen tontin uudet omistajat Erkki ja Paula Gratschew. Naapurissa olivat Sahariset ja heillä piharakennuksessa Aulangolla työssä käyvä leski Jalkanen ja hänen poikansa Risto Jalkanen. Heitä vastapäätä oli Sorjonen ja naapurina Andreijeff. Klaudia Andreijeff oli sotaleski, mutta jaksoi pitää taloa naapurien avustuksella liki satavuotiaaksi aina vuoteen 2011 asti. Viktor-poika suoritti elämäntyönsä teknikkona Vanajan Autotehtaalla. Perheen tytär Maria kouluttautui lentoemännäksi, löysi siinä ammatissa elämänkumpparin yhdysvaltalaisesta upseerista avioitui ja muutti USA:n pysyvästi. Klaudia-äitikin siellä Ameriikassa uskalsi käydä parikin kertaa kyläilemässä. Seuraavassa talossa asuivat Sinkkoset jotka myivät talonsa -60 luvun alussa Nykäsille. Nykäsillä oli kaksi poikaa Ossi ja Osmo. Kolmas vanhin veli muutti Amerikan mantereelle jo ennen perheen tuloa Ojoisille. Aikuistuttuaan Ossi osti isänsä tavoin valkoisen Ford Zephyr kulkupelin jollainen oli jo ennestään Hutrin Jopella. Siinä ne sitten kolme valkoista Zephyriä huristeli joskus peräkanaakin. Osmo (Osku) muutti aikuisiässä työnperään veljensä tavoin Pohjois-Amerikkaan, siellä kalastustroolilta Atlanti kuitenkin Osmon elämän päätti. Nykyisin talon haltijoina on postityöntekijä Risto Virtasen perhe. Sitten tuli pienempi Hannukan talo ja naapurina Hutrin Einon talo, jossa kolme tytärtä ja Joppe (Jouko). Joppehan välitti kaikenlaista vekotinta ja tavaraa alueen ihmisille ja lopulta autojakin. Joppe oli myös itse Ojoisten ensimmäisiä autonomistajia. Minäkin ostin Jopelta itsetehdyn levysoittimen, jossa oli polkupyörän dynamo levyjen vauhdin sovittajana. Oheen tuli vielä pieni kaiutin ja muutama singlelevykin. Muistan niistä ainakin Mantovanin, Caterina Valentinon, Metrotytöt ja taisi olla Pokeloiden ”laula kukkokin”. Tätä Hutrin sukuhaaraa asuu jo viidennessä polvessa Talikkalantiellä ja Jopen miniäkin oli Ojoisilta sukunimeltään Suomalainen. (Lassen tytär) Viimeisenä talona vasemmalla oli kirvesmies Hutrin Jalmarin (Jallu) talo. Siihen perheeseen kuului viisi poikaa ja kaksi tytärtä. Jallu oli hyvä laulamaan viikonloppuisin ja oli muutenkin eräänlainen julkkis. Karjalaismiehenä hänen hittilaulunsa oli ”talvella Talikkalan markkinoilla ja kesällä Tampereella”. Yhtenä juhannuksena tuo esitys suoritettiin huopatossut kipinää iskien vesisateessa Antreantiellä. Virkistävä esitys antoi kesätunnelmaa. Surullista oli kuitenkin se, että perheen poika Olli hukkui jo alkuvuosina Vanajaan Rautatiesillan alla. Hutrin perheen jäsenet olivat äiti-Kaisa, isä Jallu, Eino, Topi, Olli, Pentti (Pena), Kari (Hurtta tai Kape), tytöt olivat Kerttu ja Kanerva. Eino oli vakaumuksellinen auttamishenkilö Pelastus-armeijan eri tehtävissä. Oikealla viimeinen talo oli Bergholm, jonka perheen päämies oli kuorma-autoilija Artturi, valitettavasti vain hänenkin kuormurivuodet jäivät varsin vähäiseksi aikaisen poismenon vuoksi. Vanhin pojista Frans kiinnostui sotilasurasta ja kouluttautui upseeriksi. Komentaja- kapteenina hän oli Porkkalan luovutuksen jälkeen muodostamassa Upinniemen laivastoasemaa entiselle Neuvostoliiton vuokraamalle Porkkalan alueelle vuoden 1956 jälkeen. Arvi ja Erkki olivat poikien nimet. Erkki oli liukas Kiri-Veikkojen jääkiekkopelaaja, mutta löysi teknikko-opintojen päätteeksi tiensä Riihimäelle. Siellä hän leipänsä ansaitsi Viestirykmentin tutkaosastolla värvättynä eläkkeelle siirtymiseen saakka. Arvi taas oli erään autoliikkeen työnjohtaja. 68 Vastapäätä vanginvartijaperhe Weck:n talo ja Bergholmin jälkeisessä talousrakennuksessa Timoset, poika Erkistä tuli puutarha-alan yrittäjä Hyvinkään seudulle. Tälle tontille on myöhemmin rakennettu varsin näyttävä suurehko omakotitalo muistuttamaan aikakauden muutosta. Myös karjalaisperhe Uschanovilla oli silläkadulla oma kotinsa. Siihen naapuriin nousi myös talo Luomalle, heillä kaksi poikaa ja yksi tytär. Myöhemmin kadulle rakensivat talon Koivuniemet ja jonkin aikaa siinä naapurissa asui myös valtion työterveyslääkäri Orvola. Poliisimies Kiiskin perhekin kuului Talikkalantien asukkaisiin. Jouluksi 1955 Talikkalantielle muuttivat omaan taloon myös Veijalaiset. Perheen isä Väinö oli konepuuseppänä Kantolanniemessä OTK:n tuotantolaitoksilla. Ensin perhe asuikin siellä Kantolassa OTK:n rakentamissa parakkiasunnoissa, mutta muuttivat sitten Antreantie 22 :n kun Maila-äidin isän Onni Immosen taloon valmistuivat yläkerran huoneet vuonna 1951. Sieltä käsin he sitten ahersivat oman kodin Talikkalantie 10:een juuri jouluksi 1955. Heidän poikansa Markku Veijalainen tunnetaan maanlaajuisestikin erilaisista julkisista toimittajatehtävistä. Pikkunössinä Mape Veijalainen harrasti kaikkea energistä toimintaa. Urheilun lisäksi julkinen esiintyminen alkoi kiinnostaa häntä hyvin monipuolisesti. Hengellisissä kilpailuissa hän voitti aina lausuntasarjan ja myös raittiuskilpakirjoitukset ja sitä myöten pikkujoulu- ym. esiintymisiä alkoi ilmaantua koulumaailman ulkopuoleltakin. Media ja viihde olivat jo silloin Mapella veressä. Urheilusaralta Markku Veijalaisella on edelleenkin hallussaan Ojoisten seiväshypyn korkeusennätys 185 cm alle 12-vuotisten sarjassa, on hypännyt senjälkeenkin jo 250 sentin korkeudesta, mutta eri ikäryhmässä. Suoritukset on tehty kuivalla pyykkiseipäällä ja onkivaparima oli vain vähän notkolla. Hiihtokilpailuissa Markku oli aina mukana, mutta koskaan hän ei voittanut kisoja missään sarjassa. Sirkustelu ja viihde olivat mukavaa ajankulua ja kun siihen ilmaantui mukaan Pipatin Sakke ja Haikosen Pena sekä Pullin pojat, niin lystiä riitti koko Ojoisten pellon nuorisolle. Veijalaisen Markku kävi jatko-opintonsa Hämeenlinnan Lyseossa, jossa tuli tutuksi monta viihdealan tulevaa tähteä. Toimittajan ammatti taisi olla jo lyseoaikana päällimmäisenä urahaaveena. Lyseoajan opintojen lomassa 1960-luvun alussa Mape inspiroi varsin mehukkaan jännärin pikkukaupungin elämästä. Radiokin kiinnostui asiasta niin, että tuosta käsikirjoituksesta tehtiin kuusiosainen jännärikuunnelma radioon. Se oli 16-vuotiaalle Markulle eräänlainen tienaukaisu media- ja viihdemaailmaan. Tätäkin ennen Markku oli jo hyvin aktiivinen kynänkäyttäjä ja niinpä hän jo alle 15-vuotiaana piti nuorisopalstaa Hämeen Sanomissa. Suomen nuorisolle Markku tuli tunnetuksi vuonna 1964, kun hän pääsi POP-musiikkiohjelman juontajaksi Yleisradioon. Rahaakin tuli niin, että Markku taisi olla kaveripiirissään ensimmäinen, joka omilla tuloillaan pystyi ostamaan itselleen upouuden auton, Ford Anglian. Markku oli myös Radio I toimitusjohtaja ja päätoimittajana parissakin isossa lehdessä. Viimeisin tuotanto on esillä MTV 3 ajankohtaisohjelmana nimikkeellä Studio 55, jossa Markku selvittelee yhteiskunnan tuoreita asioita 2010-luvun jälkeen. Markulla on myös velipoika nimeltään Harri. Tämä syntyi olympiasoihtujen loisteessa 1952 pappansa yläkerrassa Antreantie 22:ssa perheen asuessa silloin siellä. Valkolakki päähän vuonna 1972 ja kauppaoppilaitokseen. Hotelli- ja ravintolaopiston jälkeen Ruotsiin kieltä vahvistamaan. Sille tielle Harri sitten jäikin, ensin ravintola-alan moniin tehtäviin ja varastopäälliköksikin vaihteeksi. Lopulta hän innostui massakuljetuksista ja toimii nykyisin linjurikuskina Tukholman esikaupunkialueella. Harrilla on kaksi poikaa. Kätilövaimonsa Gitan kanssa heillä on supi-suomalainen kesäpaikka puolen tunnin matkan päässä Tukholmasta. Lapsetkin ovat sieltä paikkansa löytäneet ja käyvät vanhempien kesämökillä saunomassa suomalaiseen tapaan ja vieläpä puulämmitteisessä sellaisessa. Harri oli silloin aikanaan 1960-luvun lopulla eräänlainen”jengipomo” kun Ojoisten nuoret avautuivat vauhtiviihteeseen sen ihmeellisen mopokauden huipentumana. Veijalaisen perheessä on myös yksi tytär. Anitta-sisko on sitä sukupolvea, joka pääsi ensimmäisten joukossa peruskoulumme pakollista kolmatta kieltä (englantia) opiskelemaan. Hänen perheensä asuu Jyväskylässä, jossa Anitta itse työskentelee terveydenhoitoalalla. Antreantie ykkösen kulmatontin hellahuoneella varustettuun piharakennukseen asettautui Mujusen perhe rakentamaan varsinaista isoa kotia. Talo nousikin ojoislaiseen tapaan nopeasti pystyyn 1950luvun alkaessa. Matti-isä oli Pellonraivauksen autonkuljettaja ja äiti-Anna ompeli alusvaatteita Pervitinin ompelimolle monien muiden töiden lisäksi. Niihin aikoihin perheeseen syntyi myös Seppopoika, joka sitten nopeasti kotiutui etupellon puuhapoikien riemukkaaseen joukkoon. Keskikouluaikana Seppo innostui radiotekniikasta ja radioamatööritutkinnon jälkeen hänellä oli amatööriasema kotonaan Ojoisilla tunnuksella OH7XS. Taisi olla niin, että Sepon mopo (mopedi) oli myös oma erikoisuutensa Ojoisten pölyisillä kaduilla. Keskikoulun jälkeen v. 1962 Seppo siirtyi radio- ja TV asentajalinjalle ammattikouluun Joensuuhun. Sitten armeijaan Tikkakoskelle ja viestikouluun. Keskusantennihommelit Helsingissä eivät kiinnostaneet ja niinpä vaihteeksi Savoon. Sieltä löytyikin hakemuksen jälkeen v. 1966 kiinnostava tehtävä Karjalan Lennostosta Kuopiossa. Silloin ilmavoimissa alettiin uudistaa tutkaverkkoja. Siellä Mujusen Seppo sitten tekikin elämäntyönsä suur69 kantamatutkien rakennus- ja asennustöissä. Eläkkeelle Seppo jäi Karjalan Lennostosta ilmavalvonnan tutkajärjestelmien asennus-, huolto- ja ylläpitotehtävistä. Perhe asuu edelleen Kuopiossa ja Seppo naputtelee viestejä eetteriin eläkeajan harrastuksena. Siitä Ojoistenkin ylitse niitä titauksia päivittäin menee tunnuksella OH7XS. Antreantie kakkosessa toimi Luodemäen kaupparakennus, jossa oli myös useita pieniä vuokrahuoneistoja. Isä Veikko oli Kummilan puusepänverstaan työnjohtaja ja vaimo piti jonkin aikaa kauppaa. Antti pojasta tuli opintojen jälkeen Suomen suurin viinanmyyjä, eli hän oli Helsingin Kannelmäenmyymälän johtaja. Jonkin aikaa talossa toimi myös Arto Paavolan pitämä teollisuusvaraosien myymälä. Yläkerrassa asui vuokralla opiskelijoita. Nykyisin (v.2015) kiinteistön omistaa Hujakan Taisto. Antreantie 4 oli pitkään Ojoisten nuorten tyhjänä harrastustonttina, mutta vuosituhannen lopulla siihen ilmestyi uudentyyppinen omakotitalo, jota isännöi parivuosikymmentä YIT:n johtajaperhe Ilpo Jalasjoki. Antreantien alkupäässä numero 6 oli koti Mäkitaipaleilla, jonka isä oli kaupungin autonkuljettaja. Viljo Mäkitaipale oli perustamassa myös pienkiinteistöyhdistystä Hämeenlinnaan 1952, nykyisin tuo yhdistys tunnetaan nimellä Hämeenlinnan Omakotiyhdistys. Veksi (Tökä) poika opetti meille siilien pyydystystä. Siilejä hän sitten toimitti jollekin lääketehtaan agentille. Siihen aikaan olikin paljon siilejä kun takapihojen komposteilta löytyi aina ruokaa. Lisäksi siilien talvimajoituskin oli turvattu kun pihoilla oli paljon lautakasoja ja muuta roinaa. Veksi omasi monia urheilullisia taitoja ja oli Kiri-Veikkojen tähtikaartia kunnes leipätyö (asuntosaneeraja) vei Veksin ansiotyöhön Helsingin seudulle. On kuitenkin palannut kotikaupunkiin eläkeläisenä. Veksillä oli kaksi sisarta, joista toinen oli sähkömittarinlukija, Seija nimeltään. Mäkitaipaleiden yläkerrassa asui Suomisen veljekset, joilla oli Ojoisten pisimmät puujalat. Verannan katolta vain niihin pääsi kävelemään. Koskisten talossa Antreantien ja Vuoksentien kulmassa oli kolme tytärtä ja yksi poika. Isä Ville Koskinen oli rakennusliike Kummilan maalarimestari. Äiti Inkeri Koskinen oli kotiäiti, mutta hänellä oli kuuluisa veli. Hän oli Isä Viitamäki, yhden miehen viihdeorkesterin legendaarinen haitaritaitaja lisälaitteineen. Tämä tarkoitti sitä, että Isä-Viitamäki oli Koskisten sisaruksille eno. Tuula on Koskisen perheen vanhin tytär. Keskimmäinen tytär Kaija tunnetaan eläkkeellä olevana kukkakauppiaana. Ismo taas on autoilija. Tätä Vuoksentien kulmataloa asustaa nyt nuorin tytär Taina perheineen, hänen miehensä Risto (Rike) Englund on rautateiden palveluksessa ja toimii siellä koneiden ja laitteiden parissa rataturvallisuuden hyväksi. Tainalla on myös kotikampaamo asunnon yhteydessä. Koskisten naapurina Antreantien toisella puolella oli autoilija Sulo (Supi) Hauhia. Pertti-poika oli työelämässä Valtion Rautateiden palveluksessa, mutta osasi uida myös kilpaa. Petterillä oli kaksi sisarta Pirjo ja Marja. Äiti-Annikilla oli Ojoisten alueen kantavin ääni. Kun puolen päivän jälkeen Hauhian pihasta kuului ”Petterii, syämään!” niin silloin me muutkin ymmärsimme hakeutua omiin ruokapöytiimme. Hauhialla asui myös pikkuinen kipakka ja hauska mummeli, joka oli alueen paras suksien voitelija kilpailuvälineiden trimmauksessa. Kynttilä ja kaurapuuron pintaliemi osoittautuivat sitten lopulta siksi salaisiksi luistoaineiksi. Niillä välineillä Petteri sitten muutaman palkinnon nappasikin. Hauhian rajanaapurina olivat Ollikaiset. Ollikaisen Jalmari ( Jallu) oli dynamiittimiehiä ja palveli panostajana kaupungin eri tie- ja viemärirakennustyömailla. Jallu oli myös kissantappaja. Sairaat ja tarpeettomat kissat vietiin Ollikaisen takapihalle, jossa Jallu otti etukäpälät toiseen käteen ja takatassut toiseen. Sitten vain pieni nopea venytys ja naks` kissa siirtyi kissojen taivaaseen. Perheessä oli myös tytär Anneli. Jallun piharakennuksessa asuivat jonkin aikaa Huumoset (Kari nyrkkeilijä) ja Rasilat (Jarmo menestyi kilpasukeltajana ja vesiurheilijana). Ollikaisen pihasaunassa tapahtui joskus varsin mystisiä asioita, joista me pojankollitkin olimme kiinnostuneita. Siellä nimittäin kävi joskus ns. kuppari verenpuhdistuspuuhissa. Siellä nurkissa kun luuhailtiin niin Jallu poisti meitä pelottelemalla, että pian teidät hukka perii, kun veriset naiset tulee vilvoittelemaan. Verta ei kylläkään nähty, mutta nähtiin virkeenoloisia "potilaita" kotiin lähdöissä. Vuoksentie kolmosessa oli Ojoisten alueen ensimmäinen jäähalli. Tätä kiinteistöä omisti Ikonen-niminen henkilö. Asukkaina olivat Saavalaiset vuokralaisina talossa. Lare-poika (Lauri) oli hyvä urheilemaan, oli mm. TUL:n nyrkkeilyn liittojoukkueessa ja oli taitava futari. Laren tie johti lopulta Tukholman yöhön, jossa hän kuoli suomalaiseen kansantautiin. Saavalaisten jälkeen taloa asusti Hallenbergit kymmenisen vuotta. Perheen tyttärestä Pirjosta tuli opettaja ja hän teki elämäntyönsä Seminaarilla, joka kuitenkin oli virallisesta nimeltä Hämeenlinnan normaalikoulu. Heidän jälkeensä taloon muutti poliisimies Ahokkaan perhe, jonka perheen päätä Jyrkiä kutsuttiin piippu- Watsoniksi. Jäähalli oli talon alakerrassa, jossa oli avoimeksi kaivettu kellarikerros. Ikkunat oli kuitenkin jäänyt ilman puitteita ja vain paljaat aukot pihapiiriin. Syksyllä sinne kellariin oli jäänyt parikymmentä senttiä vettä ja kovilla talvipakkasilla tuo kellarikerros sitten jäätyi. Saimme vapaasti kummastella jäätynyttä kellarikerrosta ja sitten joku keksi mennä sinne luistelemaan. Nurmeksen ruuviluistimilla siellä 70 sitten taituroitiin ja hauskaa oli. Joillekin on varmasti jäänyt tuosta ihmeellisestä jäähallista mukavat muistot mieleen aina nykypäiviin asti. Joitakin likkojakin siellä kävi nuppiluitaan testaamassa. OPPIMESTAREITA, SIRKUSVÄKEÄ JA URHEILIJOITA Vuoksentie vitosessa asui sotilasmestari Haikonen perheineen. Heillä oli kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Haikosetkin olivat menettäneet kotinsa ja omaisuutensa jatkosodan päätteeksi Viipurissa 1944, jossa isä Matti Haikonen jo toimi sotilasmestarina. Äiti Ester piti myös Viipurissa kahta kauppaa. Forssan kautta perheen tie kulki Ojoisten maisemiin, jonne rakennettiin talo muiden tapaan hartiapankkiahkeroinnilla. Isä Matti oli taitava puuseppä sotilasuransa lisäksi ja hänen taitojaan tarvittiin monessa lähinaapurissa ongelmien ratkaisijana, mutta myös tekijänä. Omassa talossaan elämisen helpottamiseksi Matti kikkaili monenlaisia erikoisuuksia kotitöiden avuksi. Erikoisin vempele lienee talon sisäinen tavarahissi, tämä betonisella vastapainolla varustettu puinen hissikuilu palveli mm. lämmityspuiden nostamista veivaamalla yläkerrankin uunien polttoaineeksi kellarissa pilkottuina. Haikosen tontilta ammuttiin armeijan valopistoolilla myös savipellon ensimmäiset uuden vuoden raketit jo -50-luvulla. Isä Matti kuoli 1979 ja Ester vaimo muutti pian tämän jälkeen Järvenpäähän. Vanhimmasta pojasta, Terho Haikosesta, tuli diplomi-insinööri v. 1955 ja tekniikan tohtori v. 1975. Hänen teki elämäntyönsä Posti- ja lennätinhallituksen radio-osastossa ja sittemmin apulaisjohtajana Telecom Finlandissa Intelsat ja Eutelsat satelliittitietoliikenteen järjestelyissä. Hän on nyt kuitenkin ollut jo pitkään eläkkeellä. Nuorempi veljeksistä, Pentti Haikonen, opiskeli elektroniikan diplomi-insinööriksi v. 1972 ja väitteli tekniikan tohtoriksi 1999. Pentti oli pari vuotta Afrikassakin Saloran epäonnista televisiotehdashanketta rakentamassa. Sen jälkeen hän työskenteli VTT:llä, jossa oli kehittämässä maamme ensimmäisiä satelliitti-TV vastaanottimia. Kuvapuhelimiakin kehitteli Vistacom Industries nimisessä yrityksessä. 20 vuotta kestänyt päätyö tapahtui Nokian lipun alla digitaalisen videon kehittelyssä. Viimeisimmät työt ovatkin jo sitten tavallisille ihmisille mytologiaa eli kognitiivista tietojenkäsittelyä tekoälyllisine robotteineen. Näistä sovellutuksista on elokuvamaailmakin jo kiinnostunut. Pentillä on myöskin Adjunct Professorin asema Illinoisin yliopistossa Yhdysvalloissa. Pentin poika Pete on menestyvä elektronisen musiikin säveltäjä ja toimija eräässä mobiilipelifirmassa. Pentti Haikonen harrasti jo pikkupojasta alkaen kaikenlaisia tekniikan asioiden ratkaisuja. Radio-TV laitteidenkin valmistelu innosti kovasti ja jotain ääni- ja, TV kuviakin vilahti keksinnöissä. Toimiva puhelinkin tuli nikkaronnin jälkeen kuuntelukelpoiseksi vastakkaisella tontilla asuvan Markku Veijalaisen kanssa. Yläkerran poikainhuoneesta johdettiin kuparijohto puutarhan yli naapurirakennukseen ja omatekoisilla laitteilla ja muuntajilla tuo ihmeiden ääni saatiin siirtymään paikasta toiseen. Tosin siinä puuhassa Markun isä sai kerran kelpo sähköiskun kun meni sormeilemaan poikien vempaimia. Pieni laboratoriokin oli käytössä Haikosten kellarissa, jossa Pentti kokeili eri aineyhdisteitä ja valmisti jopa ilotulitteita, sekä kokeellisen raketin. 71 Haikosten Annikki-tyttärestä valmistui peruskoulun opettaja ja hän teki elämäntyönsä Järvenpäässä rehtorimiehensä rinnalla. Perheeseen kuului kolme poikaa. Liisa taas teki elämäntyönsä sosiaalihoidon parissa Kansaneläkelaitoksen palveluksessa. Hänen miehensä on varatuomari ja heillä on kaksi poikaa. Haikoset muuttivat Ojoisille 1948 ja heillä oli savipellon ensimmäinen televisio v. 1959 hankittuna. Äiti Haikonen piti joskus kodissaan lähinaapurien lapsille pikku kekkereitä, jolloin laulettiin paljon (paitsi minä). Karjalaiskulttuurin tapaan Haikostenkin elämänviisaus perustui oppimisen tärkeyteen. Synnyinalueensa, kotinsa, omaisuutensa ja arvovaltansakin voi menettää, mutta saatuja oppeja ei kukaan voi ottaa pois ja siltä pohjalta tulevaisuuskin on paremmin turvattu. Isä Matin poismeno ja äidin korkea ikä, sekä lasten ammatit muuttivat Haikosten perheen olemiset pois Ojoisilta 1970/80-luvun taitteessa. (tietopohja Pentti Haikonen) Haikosia vastapäätä oli linjurikuski Niemisen Kallen omakotitalo. Kalle oli Vekan peruskuskeja ja hänellä oli oma linjansa, joka oli linja 5 eli Parolan lenkki. Perheessä oli neljä tytärtä ja yksi poika. Tyttäret ovat olleet hoiva- ja matkailualalla, Harri Nieminen taas ammattikoulun opettaja. Kalle ja Lahja Nieminen olivat sellaisia hiljaisen elämän ystäviä, joille puutarhanhoito riitti vapaa-ajan vastikkeeksi. Vasta yli kahdeksankymppisinä Niemisen Kalle ja Lahja pariskunta luovutti puutarhaaherruksen helpompaan asumiseen ja muuttivat kaupungin keskustaan 90-luvun lopulla. Lähes viisikymmentä vuotta ojoislaisuutta jätti heidän tontilleen viihtyisän kotitalon uudelle perheelle. Toisen aallon muuttajina taloa pitää nykyisin monitoimiperhe Kari ja Ninna Arola, heidän lapset Teemu ja Laura. Sen jälkeen oli Heinosen Mummon (Klaudia) pienempi pytinki, jäi leskeksi jo 50-luvun alussa kun hänen valaja miehensä Väinö kuoli. Klaudia oli käsi-invalidi viljellen uutterasti kasvimaita ja ommellen sekä kutoen mattoja. Hänen tyttärensä Sylvin pojat Juhani ja Heikki Pulli asuivat paljon lomaaikojaan talon yläkerrassa avustaen pihatöissä. Postivirkailija Sylvi Pullin (Toijalan posti) pojista tuli kummastakin lääkäreitä ja hoitivat virkojaan Kajaanin keskussairaalassa. Heinosen mummon piha oli joskus myös Ojoisten poikasirkuksen esityspaikkana. Siellä ihmeteltiin mm. siamilaisia kolmosia joilla oli yhteinen ruuansulatus. Näkymätön kirppukin temppuineen tuli uskottavaksi kun sitä oikeilla opeilla ja hypnoosilla havainnoitiin. Puutarha oli silloin yleisön lämpiönä mehuineen kun taas mummon puuliiteri oli esiintyjien umpiona, jossa oli hyvä vaihtaa esiintymisasuja ja keskittyä rooleihin. Heinosen mummo Klaudia oli hyvin lapsia ymmärtävä ihminen. Vieraille ihmisille kylläkin vähän pelottava kun hän käytti miehensä kuoleman jälkeen aina päällään mustia vaatteita. Tyttären Sylvi Pullin pojat Juhani ja Heikki oli lukuisat kesät asukkina mummon yläkerran pikkuhuoneessa. Kerran kuitenkin meinasi käydä köpelösti kun saunapäivänä tuo huomaamaton häkä meinasi yllättää pojat. Onneksi vaistomainen oivallus ehti avuksi ja tuupertuneet pojat saatiin virkoamaan saunan ulkoovelta. Nykyisin taloa asustaa allekirjoittanut vaimonsa Sylvin Lindellin kera. Heinosta vastapäätä Vuoksentie 9:ssä komeili sotaleski Pipatin viihtyisä piharakennus, jossa hän asui kahden poikansa kanssa. Airi-äiti kävi työssä verkatehtaalla. Monet muukin kuin sotalesket asuivat ensimmäiset vuotensa juuri näissä piharakennuksissa, joissa oli hellahuone ja sauna. Vanhempi poika Jouko rakensi tontille nk. päärakennuksen 1960-luvulla. Omistaja on siinäkin kiinteistössä vaihtunut v. 2012. Vanhempi veljeksistä Jokke (Jouko) oli aikuisena ay-vaikuttaja ja lakkoherkkä pääluottamusmies Sotkan sahalla, sekä kaupunginvaltuutettu (SKDL). Tuolloin 50-luvulla Jokke oli hyvä jalkapalloilija ja Hämeenlinnan Kisan nyrkkeilijä. TUL:n nuorten mestaruuskin alle 71 kg sarjassa tuli kovien otteluiden päätteeksi. Hän oli myös TUL:n liittojoukkueessa, kun se teki nyrkkeilyottelukiertueen Neuvostoliittoon 50-luvun lopulla. Toinen veljeksistä, Pipatin Sakari eli Saku tai Sakke, oli jo tuolloin kulttuuripersoona. Hän voitti aina kaikki koulun laulukilpailut ja näissä henkisissä kilpailuissa hänen ohellaan Markku Veijalainen voitti aina lausuntasarjan. Yhdessä näillä hepuilla oli monenlaista hauskaa, mm. monipuolista sirkusta pidettiin Haikosen pihalla, Heinosen mummolla ja tyhjällä Vuoksentie 7 tontilla. Sille tontille Sakke, Markku ja Haikosen Pentti rakensivat rakennusjätteistä pienen esiintymislavan ja lintutornin, jotka kyllä pikimmiten sitten jouduttiin purkamaan. Sirkuksen ohjelmista vastasi Pipatin Sakari musiikin osalta ja Veijalaisen Markku taituroi huumoripuolen. Pääsyliput valmistettiin itse ja leimattiin itse tehdyllä leimasimella Haikosten yläkerrassa. Katsojia oli aina paljon ja mehutarjoiluakin oli joskus. Lopulta väkeä kerääntyi paikalle niin paljon, että tilat loppuivat. Koko hauska vuosia kestänyt sirkustelu päättyi 1960 paikkeilla, kun artistit varttuessaan huomasivat touhun lapselliseksi. Pipatin Sakke teki debyytin myös nyrkkeilyssä junioritasolla. Ainoa julkinen matsi tapahtui esiotteluna Hämeenlinnan ammattikoulun nyrkkeilykisojen yhteydessä 50-luvun lopulla Backmanin Maurin lainatossuissa. Silloin Saken huoltajana toimi Toivasen Olli. Saken nenä alkoi kuitenkin punoittaa 72 kolmannessa erässä ja niinpä Olli heitti pyyhkeen kehään. Punaista nenää Sakke ei enää sen jälkeen kaivannut vaan vaihtoi viihteen alaa. Oppikoulun joukkueessa hän vielä yritti jalkapallokuuluisuudeksi, mutta vain Fredistä tuli kuuluisa, hänkin kuitenkin viihteen alalla. Sakke oli siinä joukkueessa maalivahtina, mutta niissä parissa ottelussa tuli tappiot kymmenlukuisin maalein. Katkeroitunut joukkue syytti Sakkea, että hän oli päästänyt yhden liian helpon maalin taaksensa. Tästä syystä Sakke jätti koko jalkapallouran taaksensa. Pipatin Sakke olikin sitten perustamassa Hämeenlinnan ensimmäistä kitarabändiä The Lightnings jossa hän oli bändin ensimmäinen rumpali, mtta siirtyi kitaristiksi itse valmistetulla soittopelillä. Tämä levytyksiin yltänyt kitarayhtye sai pian solistilaulajakseen Eddyn eli Lehikoisen Tapanin. Veijalaisen Markku oli tässäkin asiassa takapiruna. Lyhyt, mutta loistava ura bändiltä loppui uusiin ammatinvalintoihin 60-luvun puolivälissä. Laulutyö jatkui -60-luvulla kuitenkin laulukvartetti Suolakurkuissa ensimmäisenä tenorina ja siinä poppoossa Sakke kiekaisi kirkkaimmat tulkinnat kuulijakunnan herättämiseksi pienkuoron upeisiin tulkintoihin aina Finlandia hymniä myöden. Nykyisin poliisiammatista eläkkeellä oleva Pipatin Sakke vaikuttaa voimakkaasti teatteri- ja kuoroelämässä Mikkelin seudulla. Sakke on lukuisten kesäteatteriroolien taitaja ja kaiken teatterimusisoinnin rakentaja. Vuonna 2013 Sakella oli huomattava rooli Mikkelin kesäteatterin musikaalissa Vaimoke, jossa pääroolin esittäjänä toimi Tomi Metsäketo. Esityksiä oli kesän aikana yli kolmekymmentä. Seuraavana kesänä oli vuorossa mopoilevan vallesmannin rooli niinikään Mikkelissä. Eläkepäivinään Sakke on innostunut myös kirjoittamaan näytelmiä ja yhden romaaninkin, joissa hän humoristisesti seikkailee poliisiammatin vaarallisen hilpeissä maailmoissa. (tietopohja Sakari Pipatti) Tämä ideapark ja huvittelukeskuksena toiminut Vuoksentie 7:n tyhjä tontti tuli tiensä päähän sirkuspaikkana senkin vuoksi, että tontille aloitettiin rakennustyöt. Vuonna 1961 tontille ilmestyi "mehumaija" eli kaivuutraktori perustustöitä alkamaan. Sielukkaille pojille tuli kiire purkaa rakennelmiaan kun Hämeenlinnan kaupungin teatterin lavastusmestari Vuori siihen tontille rakensi puuelementtitalon, jonka pystytystä seurattiin mielenkiinnolla. Myöhemmin talon ostivat Tuohimäet, jonka jälkeen Lehtimäet ja viimeiset omistajat Mäkiset tuplasivat talon pinta-alan. Antti on vanginvartija (evp) ja myöskin niitä kuuluisia Suomen rauhanturvaajamiehiä sieltä Golanin kukkuloilta -70 luvulla. Erja Ojoisten koulun opettaja, mutta on myös senioritason Suomen mestari Beach-wolleissa. Vuoksentien perällä oli vielä isohko talo Kettusilla, jonka isähahmo toimi opettajana lääninvankilassa. Poika Hanski (Hannu) oli taitava voimistelija ja kävi lyseota, hänellä oli myös kaksi siskoa. Myöhemmin Hannu sai uskonnollisen kutsumuksen ja lähti lähetystyöhön Intiaan. Kettusten talon osti myöhemmin veturinkuljettaja Immonen. Hän oli se rautahevon kuljettaja, joka toi viimeisen ylipitkän evakkojunan Sortavalasta Lappeenrantaan jatkosodan ratkaisupäivinä kesäkuussa 1944. Kattila punaisena Ukko-Pekka veturi tuon lähes ylivoimaisen vetotyön kunnialla teki. Siinä junassa tulivat kanta-Suomeen viimeiset omaisuudet Karjalan maisemista. Vuoksentien loppupäässä oli myöskin Juseliuksen palkkalistoilla olleen peltiseppä Pölläsen Onnin talo, Mannisen talo, sekä kirvesmies Meriläisen Sulon koti. Supilla oli myös komea BSA-moottoripyörä, jolla hän työmatkojaan teki. Supi oli kansandemokraatti ja kävi paljon kokouksissa. Vuoksentien loppuun rakensi talon myös näkövammaisten puuhamies Teuvo Ylitalo 60-luvulla. Hänet tunnetaan posetiivisoittimistaan, joiden soitanto on tunnettua kansainvälisestikin. Ylitalon Teuvolla oli myös tandem-polkupyörä, jolla hän Heikki Haaviston ja naapurinsa Suvannon Pasin suunnannäyttäjien kanssa tekivät vaativia pyöräilyretkiä muihin pohjoismaihin. Ylitalon Teuvo on tullut tutuksi posetiivinsa kautta lukemattomilla kesäpäivillä ja messuilla ympäri Suomea. Suvannon Pasi muutti Vuoksentielle Kettumäen ja Vuorelan koulun maisemista ja on työskennellyt sähköntuotannon parissa. Poika Vesa Suvanto saavutti kehitysvammaisten maailmanmestaruuden melonnassa Japanin maisemissa vuosituhannen taitteessa. Vesa innostui tämän jälkeen uinnista ja saavutti erityisuimareiden Suomen mestaruuden v. 2015. Myös Aallot ovat pitkäaikaisia Ojoisten asukkaita siinä kävelytien kulmauksessa. Aalloilla on kaksi aikuista tytärtä Maikku ja Hannele. Talon alkuperäinen rakentaja oli kuitenkin Lehtisen perhe, jossa oli kaksi poikaa. Muuttivat pois -60 luvulla. Vuoksentie 12 oli Miettisten koti. Siellä oli kolme poikaa ja yksi tytär. Urho oli pojista vanhin ja teki työhistoriaansa kirjapaino Karistolla. Mape (Martti) oli heistä keskimmäinen. Hänen perheensä historiaan mahtuu jo kansainvälisyyttä, sillä perheen nuorin poika Antti Miettinen aloitti peliuransa HPK:ssa ja pian myös Suomen Leijonamiehistössä. Antti pelasi jääkiekkoa myös Amerikan mantereella NHL-tasolla, mutta palasi Euroopan mantereelle v.2014 ja kaudelle 2015-16 Antti puki jälleen Kerhon pelivehkeet päällensä. Miettisen Martin nuorin veli Kake (Kauko) Miettinen oli luunkova Kiri-Veikkojen B-junnu. Nykypaikka Miettisen Mapen perheellä on Hattulan Pekola. Miettisten taloa pitää nykyisin puhelin/teleasentaja evp. Kolisevan Väiski perheineen. Väiski on puuhakas Kuha-veli ja metsämies, mutta myös teurastajan ammattitaito on vieläkin tallella. Väiskin vaimo toimi pienyrittäjänä Nummen alueella. Perheen poika ja tytär ovat siinsanotusti maailmalla. 73 Miettisten naapurina olivat Virtaset. Sota-leskiperheeseen kuului kahden pojan Jaskan ja Penan lisäksi Ritva. Jaakko oli työssä Hämeen Sanomien kirjapainossa ja Pentti taas piti teitä ajokuntoisena TVH:n kalustolla. Ritva oli hyvä luistelemaan ja voittikin koulujen mestaruuden hokkarikiitimillä. Ritva avioitui Alkio-nimiseksi ja heidän pojastaan tuli edustustason ampumahiihtäjä, perheeseen kuului myös tytär. Alkiot asuvat nykyisin Jäniksenpolulla. Virtasten taloa on Penan kuoltua pitänyt parikin puutarhan ystävää. Nykyisin taloa isännöi nuori kahden pojan perhe Ilmaset. Perheen isä Kimmo Ilmanen on ollut nuorempana (1990 taitteessa) junioreitten 2 kertainen maailmanmestari voimanoston penkkipunnerruksessa ja kerran aikuisissakin. Myös Euroopan ja Suomen mestaruusmitaleita on palkintokaapissa. Viereisellä tyhjällä tontilla oli Ojoisten ensimmäinen jääkiekkostadion. Vesi kannettiin Virtasen kaivosta ja metsästä saatiin pähkinäpuun varsista käyriä mailantapaisia pelivälineitä. Matsit olivat vähäväkisiä ja meluisia. Hauskaa kuitenkin oli ja se tärkeä sosiaalinen kanssakäyminen opittiin juuri yhteisen liikunnan kautta. Kirvesmies Norri rakensi sille Vuoksentie 8:lle rapatun talon 1955 paikkeilla. Elomaat ostivat talon 60-luvulla, jonka jälkeen Syväset pitivät taloa. Nykyisin tätä täysin uudistettua kiinteistöä asustaa jalkapalloilun ikiliikkujaperhe Kaarnat. Antreantie 5:n kulmatontti oli pitkään rakentamaton ja siksi sopi hyvin pikkunössien pesäpallon pelaamiseen. Siellä testattiin pelivälineitä ja kehiteltiin juoksunopeuksia. 1960-luvun lopulla siihen tontille ilmestyi maankaivureita ja maahan vedettiin satoja metrejä maalämpökaapeleita. Ulosottomies Lehtonen oli tässä maalämpöasiassa ensimmäinen Hämeenlinnan pioneeri. Lehtonen muutti kuitenkin 1990- vuosikymmenen luvulla pois ja uudeksi omistajaksi tuli kapteeni Jyrki Rohamon perhe. Antreantiellä numero 12:sta asui 100 % sotainvalidi Johannes (Jussi) Kotti (ammatiltaan suutari). Hänen vaimonsa Iida oli töissä Pohjola-Koiton karamellitehtaalla, joka oli joutunut siirtämään toimintansa Hämeenlinnaan Viipurista sodan seurauksena. Vaikeasti vammautunut Jussi oli ainoa eloonjäänyt siitä konekivääripesäkkeestä, joka sai Neuvostoarmeijan tykistökeskityksessä täysosuman siellä Karjalan tantereilla. Kaikki muut 11 sotilasta silpoutuivat kuolettavasti. Kotit muuttivat -70 luvulla keskustaan helpommalle elämälle ja talon osti lääkintä-sotilasmestari Antilan perhe. Matilla ja Anulla on poika Kari, joka on rengasalan pomomiehiä Vianorilla. Kirsi on hänen siskonsa. Sotilasmestari Matti Antilalle tarjoutui muistettava tehtävä kesällä 1974, tuolloinhan Helsingissä pidettiin maailmanlaajuinen ETYK- rauhankokous. Seutulan lentokenttää vartioi kuukausien ajan puolustusvoimien varusmiehet monin eri toimenpitein. Siellä hälytysvalmiudessa olevaa armeijan ambulanssi-yksikköä johti lääkintä-sotilasmestari Matti Antila. Matin vaimo Anu työskenteli kodinhoidon parissa Hml:n kaupungin palkkalistoilla. Taloa on heidän jälkeensä pariin kertaan saneerattu uusien omistajien toimesta. Antreantie 14 oli pitkään nuorison harrastetontti, mutta ostettuaan tontin Tauno Myllymaa rakennutti siihen talousrakennuksen -50 luvun aikoihin. Tämän jälkeen tontti siirtyi oston kautta allekirjoittaneen (Wete Myllymaa) haltuun avioitumisen asunnoksi ja perhe rakensi siihen valkotiilisen päärakennuksen, jota nykyisin omistaa vangeinhoitoperhe Kukkoset. Kukkoset on sitä rakennusta hieman laajentanut omaan käyttötarpeeseen. 74 MANKELI MYLLYMAAT JA JIERIKAN AUTOPAJAN SEUTU Meidän perheemme koti oli joulukuusta v.1947 alkaen Antreantie 16. Isämme Tauno Myllymaa oli vanginvartija ja innokas nuorten kilpailujen järjestäjä. Polio iski häneen 1955 ja lopullisena seurauksena oli alaraajojen halvaus. Takaisin kuitenkin työelämään, kunnes vakava auto-onnettomuus v. 1965 johti pysyvään työkyvyttömyyteen. Yhdessä myös vaikeasti loukkaantuneen Irja-äidin kanssa he kuitenkin jaksoivat käsilaitteisilla autoilla matkailla kesäisin pohjoismaissa ja käydä talvisin ryhmämatkoilla etelässä vielä pari vuosikymmentä eteenpäinkin. Tauno Myllymaa oli innokas kynänkäyttäjä ja kirjoitteli mm. ammattilehteensä. Siitä harrastuksesta jäi jälkeen paljon muistiinpanoja sota-ajoilta, mutta myös siviilielämän koukeroista. Niitä tietopohjia on paljon mukana myös tässä teoksessa. Meidän piharakennuksessamme toimi myös sähkömankeli, josta karttui hieman lisätuloja talouteen. Mankeli toimi alkuvuosina hyvinkin tehokkaasti, mutta uuden ajan kotimankelit söivät lopulta pohjan pois tältä mankelibisnekseltä. Irja-äiti ompeli joskus jotain pientä naapureiden tarpeisiin, mutta ansiot niistä olivat yleensä jotain vaihtokauppaa. Itsestäni tuli postiljooni. Urheilun lisäksi tuli osallistuttua kunnallispolitiikkaankin. Ay-liike kuitenkin tarttui vaatteisiin ja sitä kautta päädyin pääluottamusmieheksi ja ammattiosaston puheenjohtajaksi. Luottamuksen lisääntyessä minut valittiin Postiliiton liittokokouksessa 1977 liiton hallitukseen ja valinta jatkui viideksi kaudeksi eteenpäinkin aina v. 1997 asti. Järjestöväen tahto johti lopulta minun valintaani liiton varapuheenjohtajaksi vuosiksi 1991-93. Tätä kautta valinnoiksi tuli vielä VTY:n hallitus (järjestössä 110 000 jäsentä) kymmeneksi vuodeksi ja vielä SAK:n valtuustonkin jäsenyys viideksi vuodeksi. Tämän kirjoittamisen taustalla on 40-vuotinen kokemus kolumnistina ay-lehdissä. Ensimmäinen avio Sonja os. Gratschew kanssa 1961, lapset Timo ja Leena. Toinen avio v.1994 Sylvi Lindellin kanssa os. Savinow. Eräs suuri asia oli kuitenkin Posti- ja telelaitoksen eläkesäätiön hallitus, jossa pääsi paneutumaan todella suuriin asioihin satojen miljoonien markkojen rahastojen hoidosta ja niiden katevastuista. Tuomarivalan vannominen tuli osakseni vuonna 1986, jolloin minut nimitettiin viideksi vuodeksi virkamieslautakunnan jäseneksi ratkomaan kaiken tason kurinpito- ja irtisanomisasioita Posti- ja telelaitoksessa. Veljeni Teuvo (Tepsa) oli alkuaan vankilan lähetti ja vartijakin, mutta muutti v. 1961 Helsinkiin ja edelleen Espooseen graafisen alan koneenkäyttäjäksi. On kova poika hiihtämään ja juoksemaan, maratoonarikipinän saanut ikitreenaaja. Kaukaisin juoksupaikka Havaiji. Monikertainen Finlandia-hiihtäjä ja ”Suomi juoksee” viestijoukkueessa lukuisilla osuuksilla (Utsjoki-Helsinki). Innostui lopulta keilaamiseenkin ja pärjäilikin hyvin tuloksin ollen mm. Espoon seniorimestari. Aviossa Anjan os. Paavola kanssa, lapset Pasi ja Sisko. Nuorin veljeksistä Markku (Mare) aloitti työelämän telen sähkärijakajana, mutta kouluttautui puhelin/teleasentajaksi uudelle valokaapelitekniikalle. Markku työskenteli kotimaanlaajuisissa erikoistehtävissä ja monissa projekteissa Lähi-idässä, Baltian maissa ja Venäjällä. Niissä päällikkötason vastuutkin tulivat tutuiksi. Suomen mestari keilailun B-luokassa, sekä kaksinkertainen Posti- ja telelaitoksen mestari. Avioitui pankkivirkailija Virpin (os. Salmisara) kanssa ja ostivat kotitalomme v. 1980 ja asuivat siellä vuoteen 2006 asti. Lapset Mervi ja Ari. Ainoa siskomme Tarja (Tatta) on toiminut sosiaalialan hallinnon toimistotehtävissä. Tarja (Tatta) on HPK:n entisen kapteenin ja Suomen mestaruusjoukkueen puolustajapelaajan Veli-Pekka Laitisen äiti. Wellu pelasi HPK:n lisäksi Pelicansissa, Vaasan Sportissa, mutta myöskin pari kautta Ruotsin Elitserie-liigan Brynes joukkueessa. Veli-Pekan isä on Kiiskintiellä asunut myös ojoislainen Risto (Riku) Laitinen, vanginvartija/opetusvartija tehtäviltään. Perheen toinen poika on Olli nimeltään, hänellä on perhe Turussa. Riston vanhemmat Laitisen Armas ja Helli olivat Karjalan Maalaamon omistaja/yrittäjäperhe. Perheeseen kuului myös kaksi tytärtä Ritva ja Marjatta. Laitiset ostivat Koivistonimisen perheen rakentaman talon 60-luvun loppupuolella Kiiskintieltä. Laatokantie 1 kulmatontti rakennuksineen oli Hilma Kukkosen omaisuutta, mutta siirtyi myöhemmin Vehmas nimiseksi Hilman tyttären Pirkon avioiduttua Esko Vehmaksen kanssa, heillä yksi poika. 75 Rauno poika sai 15-vuotis synttärilahjakseen vanhemmiltaan Tunturi-mopon ja kuului myös Ojoisten mopojengiin. Raunon perheellä on omakotitalo Pullerinmäellä. Laatokantie 3 talo oli ylikonstaapeli Aaltosen omakotirakennus Laatokantie 3. Heidän perheessä oli kolme tytärtä. Isä Reino Aaltonen oli lisäksi Hämeenlinnan alueen radiolupien tarkastaja, silloinhan 40- ja 50-luvuilla ei vielä telkkareista tiedetty paljoakaan. Ojoisille ensimmäiset televisiot ilmestyivät antenneineen 1960, jolloin pidettiin mm. Rooman olympiakisat. Näitä kattoharavia alkoi ilmestyä Ojoisten alueelle sitten tiheään tahtiin. Myllymaillakin katseltiin kisoja silmä tarkkana. Ensimmäinen televisio etupellolla oli Haikosilla Vuoksentiellä jo vuonna 1959. Härkätiellä Ananinin perheellä oli tosin ollut TV jo hieman aikaisemmin, mutta sieltä ei näkynyt kuin Tallinnan ohjelmaa ja sankkaa lumipyryä. Tuolloin 50-luvun lopun taitteessa kuitenkin kuunneltiin vielä paljon radiota ja matkaradioitakin alkoi olla suurilla anodiparistoilla varustettuna. Kaikilla radioilla piti olla lupa ja juuri siksi ylikonstaapeli Aaltonen olikin pelätty henkilö. (Miksiköhän ?) Ylikonstaapeli Aaltonen oli hyvin kunnioitettu henkilö ja joskus hän itsekin lainkuuliaisuutta opetti omilla tavoillaan. Häntä jopa kiinnosti keväiset kortinpeluut Kettumäen etelärinteellä. Aikuisten kosteisiin ja melukkaisiin rahapelikarkeloihin hän ei puuttunut, mutta ojennettavaa löytyi poikapelureista, jotka opettelivat samoilla pälvillä nokituksia ja pluffeja ilman suurempia rahoja. Kerran Aaltosen Reiska (Reino) ilmestyi poikaporukan taakse vilkuilemaan nössien kortinpeluun taitoja. Hän huomasi, että käytössä oli veroleimaamattomat pelikortit ja niin hän sitten takavarikoi ne sanomalla: –Ei teidän poikien pelaamisessa mitään laitonta ole, mutta leimaamattomilla korteilla ei ole lupa pelailla. Poikien naamat meni surkeasti ruttuun kun oikein poliisi oli pelit keskeyttänyt. Hetken päästä kuitenkin humaani poliisi Aaltonen palasi takaisin ja lohdutteli: –Löydättekö pojat mistään leimattuja kortteja pelin jatkamiseen, onhan teidän pelaamiset kuitenkin parempi vaihtoehto pahanteoille. Se oli todellista tapakasvatusta, josta Aaltonenkin sai lisää arvovaltaa. Aaltoset olivat kotoisin Viipurin seudulta, Inga oli kotiäiti ja perheessä oli kolme tytärtä nimiltään Mirja, Sirpa ja Eeva. Aaltosten kuoltua 1990- luvun alussa kiinteistön osti Timo Myllymaa.Timon hallussa kiinteistö oli noin 20 vuotta, jonka jälkeen talon pitäjäksi tuli muualta muuttaneet puutarhan ystävät Tarja ja Mika. Aaltosta vastapäätä rakennettiin Mäkilän talo. Mäkilän mamma Kaisa oli kotoisin Viipurista ja hänellä oli yksi tytär ja kaksi poikaa. Mamma Mäkilällä oli kalahallipaikka vanhan urheilukentän tuntumassa olleessa puisessa kymmenen pilttuun lämmittämättömässä hallissa. Myyntipäivän päätteeksi hän sitten kierteli Ojoisten taloja ja myi loput silakat kohtuuhintaan talouksiin ruuan jatkeeksi. Tytär Aira oli löytänyt tiensä Amerikkaan. Kalifornian maisemista tulikin sitten hänelle koti, kun hän avioitui siellä suomalaissyntyisen miehen kanssa. Tämä mies sitten Yhdysvaltain kansalaisena voitti pronssimitalin kävelyssä Melbournen olympialaisissa. Mamma itsekin kyläili tyttärellään Kaliforniassa 70-vuotisjuhlansa lahjana 60-luvulla. Reissusta riitti vuosikymmeneksi kerrottavaa. Yksin mamma siellä käväisi ja kertoi, ”ett` hyvinhän mie siellä pärjäsin, mie kun pyysin lentokaptenloista viemään miut Nyy Jorkissa etelän Kalivornian konneseen niin hää vei miut käskynkässä oikeeseen konneeseen”. Aira-tytär kävi Ojoisillakin pari kertaa ja sen komistuksen muistavat vielä monet. Hänellä oli kesälläkin minkkiturkki päällä ja korkeakorkoiset kengät, sekä valtaisan omituinen tukkalaite. Kylän naisväki kilpaili keskenään kuka pääsi pidempään keskustelemaan Airan kanssa Amerikan ihmeellisistä oloista. Mäkilän Kaisan vanhempi poika oli Matti, joka oli autoilija/kaivinkoneyrittäjä, mutta muutti myöhemmällä iällä takaisin Karhuntien kautta Laatokantielle. Nykyisin Mäkilän taloa pitää hänen poikansa autoilija Jari Mäkilä. Matin perheeseen kuului myös Kari poika ja Marja, sekä Kirsti, joka palveli pitkään kauppias Lauri Anttilan kauppa-apulaisena/myyjänä. Nuorempi veljeksistä oli Erkki, jonka kunnioitettavista kutsumanimistä parhaiten muistetaan Jierikka, Kieppi ja Viipurin Vihtori. Jierikka oli taitava autonkorjaaja ja hänen pajallaan Antreantien puolella oli aina asiakkaita ja huulenheittäjiä. Jierikka korjaili neuvoillaan jopa puhelimessa missä vika autossa piilee ja miten sen hätäapuisesti voi korjata. Kerran hänen autopajalleen ontui vanha tummansininen Oldsmobile amerikanrauta. Omistajan mukaan autossa oli jokin hyppytauti, kaasua kun painoi niin kone yskähteli ja teki pikkuloikkia. Jierikka avasikin sitten konepellin ja irrotti teräsjousisen lasikupin kaasuttajan alta, puhdisti tuon vedenerottimen ja laittoi sen takaisin paikoilleen. –Mitäs tää lysti maksaa? oli kysymys. Satasen verran oli Jierikan taksa sillä kertaa. (Sosiaalihenkinen taksoitus kuului Jierikan kulttuuriin). –Miksikö näin helvetisti, eihän siihen mennyt viittä minuuttiakaan? –Kuules nyt suunsoittaja, täällä ei veloiteta ajasta, täällä maksetaan osaamisesta! 76 Ylensä pikku nikseillä ongelmia ratkottiin. Erään kerran Ollikaisen yläkerrassa asuva nuohooja ei saanut aamulla Mosse-autoaan käyntiin, josta hän hermostui kovasti. Alkoi kiroillen hakata muoviämpärillä Mossen kattoa kiukun purkamiseksi. Jierikka pyöräili sattumoisin samaan aikaan pihan ohi ja huomasi oudot puuhat. –Mitä helvettiä sinä teet? En ole ikinä nähnyt tai kuullut, että muoviämpärillä kattoon hakaten käynnistetään autoa, pois siitä ja konepelti auki! Saman tien se vikakin sitten löytyi, pieni kiertäminen akunnavoista ja auto lähti käyntiin, kun virtakosketukset palautuvat hapetusten jäljiltä. Joskus pajalla oli aika vipinää, kun hitsaukseen tarvittava karbiidipönttö paineistui uhkaavasti. Silloin Mäkilän mammakin sai vauhtia töppösiin ja hihkuen maastoutui itsekin varoitustensa vastikkeeksi. "Äkkiä maihin, karpiitisäiliö räjähtää" oli huuto. Rikkikivillä lämmitetty säiliö kesti kuitenkin paineet eikä suurta mossahdusta koskaan tullut. Mäkilän Mamma (Kaisa) oli Ojoisten pellon todellinen persoona, josta voisi tehdä oman kirjankin. Tähän kuitenkin vain pari tyylinäytettä hänen edesottamuksistaan. Erään kerran taas joku apua tarvitseva autonomistaja tuli Jierikan pajalle tuskissaan, kun pakoputki oli pudonnut tielle. Mamma oli pajan ovella päivystyksessä, kun tuo pakoputkiton autonomistaja siihen saapui ja kertoi asiansa. Mamman vastaus oli: –Jierika ei oo nyt paikalla, hää mänt` "virvoitusjuomakauppaan" käymään, aja sie tuo rakkine pukille valmiiksi. –Mille ihmeen pukille? Eihän täällä ole mitään korjauspukkia, ihmetteli korjausasiakas. –Ett´ sie ymmärrä, aja tuon rotvallin (reunakivetyksen) reunalle toiset pyörät jott` Jierika mahtuu alle siun putkiloitas räpelöimään, oli Mamman vastaus. Myllymaat asuivat liki naapurissa ja siellä oli usein naisväkeä tarinoimassa mankelireissuilla tai puhelimen käytössä. Mammakin siellä usein aikaansa kulutti ja harmitteli, kun hänellä ei ollut mitään sairauksia tavanomaisten kolotus- ja särkyvaivojen spekulointiin. Kahdeksankymppisen terveys oli erinomainen, kunhan vähän nilkutteli. Kerran hän kuitenkin oli tavanomaista iloisempi, kun astui Vekan autosta ulos Myllymaan portilla olevalle pysäkille. Siitä hän lyllersi suoraan kotiimme ja istui onnellisena keittiön tuolille. –Tiiät sie mitä Irja, nyt miulkii on iha ikioma sairaus. Liekärissä kun kävin, hää tohtor sanoi miulle, jot siuis on nivelreuma. Nyt miekii voin puhhuu teijä kanss` tasavertaisest näist yhteisiist kolotuksist. Se oli Mäkilän Kaisua aidoimmillaan. Mäkilän Eki (Jierikka) oli ensimmäinen oman auton omistaja Ojoisilla. Sillä hurvitellen maisemat vaihtuivat, mutta myös ilonpito monipuolistui aivan ongelmiin asti. Eki kuitenkin avioitui 50-luvun lopulla ja perheeseen syntyi Helena-tyttö ja Arto-poika. Arto Mäkilä tunnetaan parhaiten HPK:n kovaluisena pelaajana ja liigaan nousun osakkaana, mutta myöskin pyöräilyurheilun SM- mestarina ja SE-ennätyspolkupyöräilijänä Velodromilta. Helenan rakkauselämä johdatti hänet Englantiin avioliiton kautta. Hänkin käväisi ulkomailla ollessaan Ojoisilla vanhempiaan tervehtimässä parisen kertaa. Helena palasi kuitenkin miehineen pysyvästi takaisin Suomeen ja ovat harjoittaneet Hämeenlinnan seudulla yhdessä miehensä kanssa pienliiketoimintaa. Äkillinen raju sairaus päätti pidetyn Helenan elämän v. 2013. Arto Mäkilä taas löysi urheilu-uran päätteeksi työtä valmistalojen pystytyksistä. Matti ja Jierikka ovat jo siellä Ojoisten osastolla sateenkaaren takana. Mäkilän Erkin kuolinilmoitus sisälsi kauniin muisto kunnioituksen Jierikasta eli ilmoitus oli otsikoitu Viipurin Vihtorin poismenoksi. Näin Jierikasta eronnut Else vaimo halusi kunnioittaa entistä elämän kumppaniaan oikealla nimitermillä. Aaltosen jälkeen oli pitkään kaksi tyhjää tonttia. Sillä ruohikkoalueella pelattiin jalkapalloa ja lennätettiin itse tehtyjä tosi veikeitä leijoja, mutta lennätettiin siellä niitä pieniä itsekoottuja lennokkejakin. Sitä aluetta voitaneen kutsua vaikka Ojoisten Ilmailukerhon tukikohdaksi. Miettisten perheen vanhin veljes Urho oli Karistolla töissä ja pelasi siellä puulaakijoukkueessa. Hänellä oli oikein nappulapohjaiset futarit, joita me alamittaiset saimme myös kokeilla. Niillä tyhjillä tonteilla asustavat nykyisin Vasankarit ja Rantaset. Olavi Vasankari on hallinto-notaari/verotarkastaja, vaimo Eija suoritti elämäntyössä KELA:n palveluiden parissa, kumpikin on jo eläkkeellä ja nauttivat ihanan Ojoisten savimaan tuotteliaasta viljelystä. Perheen poika Seppo suuntasi opintonsa kauppatieteen alalle. Sieltä kauppatieteen maisterin tutkinto ja nykyisin (v.2015) hän hoitelee leipätyönään suuren kansainvälisen pörssiyhtiön verotusasioita ollen sen yksikön johtaja. Tytär Suvi muistetaan parhaiten menestyvänä tyttöurheilijana. Tyttöjuniorina hän harrasti korkeushyppyä ja sijoittui SM-mitaleille asti Tarmon tyttöjoukkueessa. Sieltä 170 sentin tasolta Suvi sitten hyppäsi maailmalle myös valkolakki päässä. Vastapäätä Vasankareja löysi rakennustontin myös Ojalat. Isä-Taisto oli armeijan palkkalistoilla ja koulutti vahtikoiria Parolan varuskunta-alueen vartioimistehtäviin. Martta-äiti teki ansiotyönsä Hämeen lääninhallituksessa ja pitkän työuran päätteeksi jäi sieltä myös eläkkeelle. Perheen lapset tunsivat nimet Anita ja Sauli. Seuraavassa talossa asuivat Lindit ja heidän tyttärensä perhe autokoulunopettaja Lustig perheensä kanssa. Isä ryhtyi yrittäjäksi ja perhe muutti Lahteen autokouluyrityksen myötä ja tietysti Ritva tytär mukana. 77 Samalla kadulla asuivat myös Simpaset. Simpaset ovat myös alapellon alkuasukkaita, tontti saatiin rintamies/sotainvalidi perusteilla 1948 ja uusi koti nousi siihen seuraavana vuonna 1949. Perheen jäsenet viihtyivätkin siellä 48 vuotta. Rintamamies-isä Iivari Simpanen harrasti valokuvausta ja kehittelikin kuvansa itse, tallessakin niitä vielä on. Iivari Simpanen kuului Hämeenlinnan Kameraseuraan ja voittikin palkintoja hyvillä otoksillaan. Hän omisti useita kameroita ja kaikkein vanhin laatikkokamera viettää eläkevuosiaan Hämeenlinnan historiallisessa museossa. Isä Simpanen sai elellä ansaitusti viimeiset kuukaudet Ilveskodin hyvässä hoidossa pienenä kunniavelkana Suomen pelastamisesta.Verkatehtaallakin työssä käyvä äiti-Alina Simpanen jaksoi sinnitellä lähes 100 vuoden ikään ja eli turvalliset viimeiset vuodet hämeenlinnalaisessa palvelukodissa jääden vain puolivuotta tuosta tasa-vuosiluvusta. Alina Simpasella oli 7 sisarta ja yksi veli. Kaksi sisarta oli avioitunutt Amerikan mantereelle ja niinpä Alinasta tulikin eräs Ojoisten Amerikoissa kävijä kun hän kävi kuukauden visiitillä sisaruksiaan tapaamassa ja tutustumassa eri osavaltioden elämään. Kaksi sisarta avioitui Ruotsiin ja yksi Norjaan, niinpä Simpasilla olikin joskus kylässä kolmen maan ulkomaalaisia merkittävinä juhlapäivinä. Simpasten perheeseen kuuluivat tytär Marilla, opiskeli YO-merkonomiksi ja löysi elämäntyönsä erilaisten konttoritöiden parista mm. koulusihteerinä. Asuu edelleen Ojoisten Lintumäessä. Kalervo poika viihtyi paljon Jierikan pajalla ja toimi myös jonkinlaisena tsupparina Jierikalle, samalla hän kuitenkin oppi autorakenteiden ihmeellisyyksiä korjauksineen, joista sitten omaakin hyötyä ammentui. Kaivinkoneiden käyttäjänä ja korjaajana sitten se oikea leipätyökin löytyi. Kalervo asuu nykyisin Hattulan Lusissa, (v.2015) Kalervon perheessä on tytär ja poika. Nuorempi veljeksistä Jari, hankki leipänsä välinehuoltajana sairaalaympäristössä. Työskenteli myös Tampereen seudulla, mutta on palannut takaisin Ojoisille. (Tietopohja Marilla Simpanen) Kadulla asuivat myös, Koskelat sekä Sosunov, joiden tytär Lidia avioitui Lempinen nimiseksi, perheeseen syntyi tytär ja kaksi poikaa. Marja tytär jatkoikin talonpitoa kun vanhemmat muuttivat helpompiin asumismuotoihin. Myös Paakkasilla oli iso talo kadun varrella. Paakkasten yläkerrassa asui Härkösen Masa ja vuokralaisena myös vanginvartija Lehtosen Lassen perhe. Lasse kasvatteli liiterin takana hillereitä turkistarkoituksella. Kerran kävi niin, että pari hilleriä oli repinyt itsensä vapaaksi häkistä, Lasse kun istui pihapuuseen reijällä tarpeillaan toinen hilleri napsautti hampaansa kiinni Lassen ainoisiin. Kauhean tuskan kourissa Lasse kuuluvasti kiroillen ryntäsi ulos huuskasta, mutta vielä suurempi meteli lähti vaimosta kun näki mistä on kysymys. Paakkasen talossa asui vuokralla myös Loposet ja Naukkariset. Naukkarisilla oli konttorikoneiden huoltoyritys kaupungin keskustassa, perheen lapset tunnettiin nimillä Kari ja Tarja. Taloa omisti myös Häklit, jonka jälkeen omistajaksi tuli Ahoset. Kalevi oli sähkölaitoksen päälliköitä ja vaimo Ritva opetti mm. kieliä lukiossa. Hekin ovat jo muuttaneet pois Ojoisilta parinkymmenenvuoden asuskelun jälkeen. Vastapäisessä piharakennuksessa asui myös vanginvartija Ahosen Masa (Martti) vaimonsa Ailin ja Mirja tyttären kanssa. Ensin Masalla oli kolmipyttyinen IFA itäsaksalainen kansanauto, jolla perhe kierteli jopa keski-Euroopassa. Lopulta Matti innostui moottoripyörään ja hankki isokuutioisen menijän. Sillä Matti sitten teki Miemalan suoralla nopeuskokeita, jolloin myös loppupään mutkan ladon seinäkin tuli tutuksi. Seuraavassa talossa asui sotilasmestari Paukkunen perheineen, tässä perheessä oli neljä tytärtä. Sotilasmestari Paukkunen oli puolustuslaitoksen räjähdysaine-expertti, pääosin hänen taitojaan käytettiin tehosteina Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan filmaustyössä. Lindforssienkin perhe muistetaan, olihan perheessä kaksi Ojoisten mopokulttuuriin kuuluvaa poikaa Kaj ja Esa. Aivan viimeisessä piharakennuksessa oikealla oli kirvesmies Mattilan Uunon Ojoiskoti. Uunolla oli tuulisuojainen Solifer-mopo, jolla hän ahkeraan kiirehti tapahtumasta toiseen. Uuno oli myös KiriVeikkojen B-junnujen "valmentaja". Hänen viisailla opeillaan junnut voittivat TUL:n Hämeen piirin jääkiekkomestaruudenkin. Ne Uunon opit olivat selkeitä: Kun peliväline on omalla joukkueella niin hyökätään ja kun peliväline on vastustajalla niin puolustetaan. Sano se paremmin! Mattilan Raisku (Raimo) kuului kaikkiin liikkuviin poikajoukkoihin ja oli suuriäänisyytensä vuoksi eräänlainen varoitussireeni, että täältä tullaan taas. Nykyisin Raisku asuu meren rannalla Pyhämaalla ja on mielipuuhissaan kalastuksen parissa. Senni on hänen siskonsa ja hän osallistui innolla niin urheiluun kuin muihinkin harrastuksiin. Senni avioitui Joutvuo nimiseksi ja hänen pojastaan Kimmosta tuli menestyvä moottori-urheilija. Hänen palkintokaapissaan on useita erivärisiä mitaleita monessa eri autoluokassa, jopa Suomen mestaruuksia. Kiri-Veikkojen perustajajäsen Nikkasen Arvon perheellä oli kadun viimeinen talo ikäänkuin stop merkkinä isosta avo-oja vaarasta. Perheen poika Timo pitää edelleen kotitaloa hallussaan, sensijaan Nikkasen tyttäret Ulla ja Liisa ovat olleet jo pitkään Ruotsissa. Koprat asuivat heitä vastapäätä. Nykyisin siellä kadun loppupäässä asustaa eläkkeellä oleva vankilanjohtaja Esko Aaltonen vaimonsa Riitan kanssa. Heidän talonsa oli rakentanut kapteeni Vainio ja seuraava omistaja oli pankinjohtaja Markus Nuoramo. Esko Aaltonen tunnetaan ammattinsa lisäksi myös melontaurheilusta mm. nuorten 78 Suomenmestari monella kilpailumatkalla.Hän oli kolmien olympialaisten Suomen melontajoukkueen johtaja. Urheiluharrastusten ( jalkapallo, jääkiekko, koripallo, lentopallo, ym.) myötä Esko on järjestellyt lukuisia ryhmämatkoja penkkiurheilijoille niin olympialaisiin kuin monen lajin MM-kisoihinkin. Toimii myös Kanta-Hämeen sotaveteraanien puheenjohtajana ja on Ahveniston Urheilukeskuksen suojelutyössä mukana monen muun harrastuksen lisäksi. Esko sai asessorin arvonimen v.2004 , ja on ollut myös Suomen Olympiakomomitean valtuuskunnan jäsen. Sotilasarvoltaan vänrikki. Itseään Esko suojelee avantouinnilla myöskin siellä Ahveniston maisemissa. Vaimo Riitan kanssa Esko yrittää päästä ikiliikkujien Quinnesin ennätyskirjaan. Sellainenkin jääkiekkokuuluisuus kun vauhtipelaaja Jani Hassinen on Laatokantieläisille tuttu. Hän on lähtöisin Kerimäeltä, kävi kauppaopistoa Hämeenlinnassa. Pelaili SM- jääkiekkoliigassa useissa seuroissa ja maajoukkueessakin, kotiutui Hämeenlinnaan HPK:n riveistä. Jani Hassinen on myös monivuotinen maajoukkuepelaaja Suomi paidassa ja lopulta junnuvalmentaja HPK:ssa. Antreantie 18:ssa oli kirvesmiesperhe Suonpään talo. Sulo oli timpurien aatelia, hänen työnsä suurin muistomerkki on Ahveniston hyppyrimäki. Sen betonilaudoituksen ylimpänä kymppinä tuli valmiiksi laadukas hypähtelymäki enteellisesti liukuvalulla toteutettuna. Vaikka välillä onkin vitsailtu, että mäki tehtiin Lehtelän Penalle, Nuolikiven Ilpolle , Visakivelle ja Raimo Majurille (olympiaurheilija yhdistetyssä) niin Sulo sen itse hyppyrimäen on osaltaan kuitenkin taidoillaan kyhännyt. Tytär Tuija avioitui saneerausyrittäjä Osmo Johanssonin kanssa ja taloon rakennettiin suurehko lisäsiipi. Tuija ansaitsi leipänsä kaupungin sähkölaitoksen konttorissa. Johanssoneilla on kaksi tytärtä. Seuraavana sijaitsevat Onni Seppälän talo ja perheessä kaksi tytärtä Ritva ja Pirkko. Seuraavana Antreantie 22 Onni Immosen talo. Immoset rakensivat talonsa heti 50-luvun taitteessa ja pian sen jälkeen valmistuivat yläkerran huoneet, jonne muuttivat Kantolasta Väinö ja Maila Veijalainen mukanaan kohta kouluikään kasvanut Markku (Mape) poika. Onni oli Mailan isä ja siten Markku, Harri ja Anita Veijalaisten isoisä. Immosten kuoltua lyhyellä aikavälillä kiinteistön osti vanginvartija Eero Aholan perhe. Immosten naapurina olivat Niemiset. Niemisen tytär avioitui palomies Puskalan kanssa ja perheeseen syntyi kolme tytärtä. Arja oli sisaruksista vanhin ja hän oli yrittäjä kampaamoalalla (Salon Sirkka) ja kilpaili myös menestyksellisesti hiusalan kilpailuissa. Arja vaikutti myös Kähertäjäliiton ylemmissä hallinto-tehtävissä. Nuoremmat sisarukset olivat nimiltään Anja ja Pirjo. Isä-Puskalalla oli iso komea Pannonia moottoripyörä ja sillä hän hurruutteli komeissa nahkavaatteissaan pitkin kylän pääavenueta. Puskala kun oli palomies niin hänellä oli pitkiä arkivapaitakin. Näin hän sitten oli hyvä pätkätyöläinen viraapelina hautaustoimisto Sederholmille. Meillä Myllymailla kun oli lähin puhelin niin lukuisia kertoja äitimme ja me pojatkin jouduimme viemään ruumiinkuljetuksen viestejä Puskalaan. Siihen aikaan seurakunnilla ei ollut riittäviä kylmiöitä vainajille, joten vieraspaikkakuntalaiset vainajat piti nopeasti siirtää omiin kotikuntiinsa. Me pojat ihmeteltiin moista ruumismatkailua, sillä vainajia vietiin joskus kauaksikin, aina Pohjois-Suomeenkin asti. Antreantien puolella Sortavalantielle mennessä asui Sillanpään perhe, jossa oli neljä poikaa. Pertti (Poko), Martti (Jenkki) ja Kirppu nimillä heidät tunnettiin parhaiten. Hämeen Sanomien kirjaltaja Sillanpään Pekka pelasi maalivahtina jääkiekkoa Tarmon A-junnuissa ja myöhemmin harrasti metsästystä. Suurin ihmetys oli, kun Pekka osti Ojoisten nuorison ensimmäisen auton 1960-luvun taitteessa. Se oli kovakuorinen musta Ford, jonka kyydissä sitten valitut pääsivät maisemia ihailemaan. 79 HUMU-KALLEN AVENYE Sortavalantie 1 rakennettiin 50-luvulla ja tämän lapsettoman pariskunnan nimi oli Ruokoluoto. Toivo oli sodan aikana tykistön tulenjohdon kaukokuvaaja. Hänellä oli silloin sotasalainen saksalainen kaukokamera, jolla voitiin ottaa kuvia jopa 4 kilometrin päästä ja näin voitiin suomalaista tykistöä kohdistaa hyvinkin tarkkaan. Siinä ohessa tallentui suuri määrä kammottavia kuvia sodan uhrikasoista ja tuhoista. Vaimo Valma oli Tauno Myllymaan sisarpuoli, joten kyläillessämme saimme joskus vilkuilla sodan raakuuksien aitoja dokumentteja. Toivo sorvaili alakerrassa kaikenlaisia puuesineitä ja esitteli mielellään hyvin harvinaista Neuvostoliittolaista Tähti- moottoripyöräänsä. Sillä tiellä asui sitten myös Suomalaisten perhe, jossa oli useita lapsia, 5 poikaa ja 2 tytärtä. Pojista Lasse oli virastotalon vahtimestari ja kaupunginjohtajan autonkuljettaja. Hän rakensi oman talon perheelleen Mäyräntielle, mutta muutti myöhemmin Viisarille myöskin omakotitaloon. Hänen tyttärensä asuu edelleen ojoisilla Talikkalantiellä ja johdattelee jo viidettä sukupolvea savipellon tavoille.Vanhin pojista Urho oli kauppias ja palomies Olli oli yksi pojista. Suomalaisen Taisto (Taavetti) oli kova Kiri-Veikko, mutta puhelinalalta hän leipänsä ansaitsi. Ahvo-poika muutti jo nuorena Tampereelle liha-alan töihin ja asustaa edelleen eläkevuosiaan Tampereen seudulla. Sortavalantien Suomalaisen perheen tyttäret tunsivat nimet Kaija ja Mirja. Perheen lasten "kadottua" maailmalle taloon jäi vapaata asuintilaa. Kävikin sitten niin, että ”Tuntemattomassa sotilaassa” esiintynyt ja Uuno Turhapuron appiukkoa näytellyt Tapio Hämäläinen kiinnittyi Hämeenlinnan Teatteriin ja niinpä hänestäkin tuli joksikin aikaa myöskin ojoislainen. Perheen asuinpaikkana olivat Suomalaisten vinttihuoneet Sortavalankatu 3:ssa. Sortavalantie viidessä asui julkinen sosialisti Usko Juslin. Hänellä oli piharakennuksessa monipuolinen puusepänverstas. Siellä hän teki paljon ojoislaisille keittiökalusteita, sekä ovia ja ikkunoita, talouteen kuului kaksi tytärtä. Juslin oli myös muutaman järjestön rahastonhoitajakin. Oikealla puolella oli kaksi Uosukaista peräkkäin ja vielä kolmaskin Uosukainen Juslinin naapurissa. Sotilasmestari Uosukaisella oli kaksi poikaa, toisen pojan avioliitosta syntyi tytär Riikka. Riikka Uosukainenhan on TV I ajankohtaisohjelmien päällikkö/politiikan erikoistoimittaja. ja hänelläkin on siis ojoistausta isovanhempien kautta. Uosukaisia asui myös seuraavalla tontilla. Poika-Heimosta (Hema) tuli isona linja-auton kuljettaja, hänellä oli myös sisar Marja-Leena. Näiden jälkeen oli Nylundin talo. Nylundeilla oli neljä poikaa ja yksi tytär. Nylundin lapsista vanhin oli sisarpuoli Anja, sitten Raimo, sitten Taisto jota Nailoniksikin kutsuttiin, tiekoneyrittäjä Leksa (Leo) ja nuorin Matti oli vesilaitoksen miehiä ja innokas karaokelaulaja. Nylundin pojat olivat moniosaajia ja valmiita aina kaikkiin seikkailuihin. Ramihan oli aikuisena isänsä tapaan raudoittaja ja sieltä Kantolan elementtitehtaalta hän eläkkeellekin jäi. Nylundeilla oli aina alkuvuosina kotieläimiä, oli koiria ja kissoja, kaneja, sikoja, mutta myös käyräsarvinen kilipukki, joka oli joskus myös retkillämme mukana. Pikkupossut olivat myös leikkikavereita asuintiloissa, jossa myös joskus kesytettyjä lintujakin lenteli. Vastakkaisella puolella katua asui myös Nylundit. Leevi Nylundin perheessä kasvoi kaksi tytärtä ja yksi poika, olivat kuitenkin jo tuoreenpaa ikäpolvea joten heistä ei tapahtumatietoja ole. Tammen Paavon talo oli naapurissa ja siellä kaksi poikaa ja tytär. Paavo oli myös Kiri-Veikkojen ensimmäinen puheenjohtaja. Itse hän oli ammatíltaan kaupungin mittamies. Paavolla oli Solifer mopo ja hänen suupielessään roikkui aina savuke klubi 77. Leppäset olivat myös alkuperäisiä rakentajia kadulla. Toivo ja Saimi olivat myös talollisina Uosukainen nimisiä siinä samassa rivissä Juslinin naapurina. Kulmalan Kalle mahtui myös siihen samaan rivistöön. Kalle oli perinnekulttuuri-ihminen metsätöiden kautta. Kallen taituroimina syntyikin monille messuille ja tapahtumille niitä hyvin harvinaisia tervahautoja eli miiluja. Joskus niinkin isoja, että tervaa tippui niistä useita tynnyrillisiä. Hautaan taisi mennä Kallen kanssa myös koko tervanpolttoperinne. Siinä samoilla kulmilla oli talot kahdella Eriksonilla, Tapani oli toisen perheen poika ja kuului Ojoisten nuorison valiojoukkoihin. 80 Sortavalantien loppupäässä oli iso avoin rakennusmonttu vettä täynnä. Tontin takalaidassa oli pieni talousrakennus, jossa asui mies, jolla ei ollut muuta nimeä kuin Humu-Kalle. Hauska mies ja aina hyvällä kostealla tuulella. Humu-Kalle oli hyvä kellumaan alasti ja sitä kävimmekin usein ihmettelemässä siellä rakennusmontulla. Kesäkuumalla Kalle kellui siinä vesimontussa tuntikausia ilman mitään asua. Kylän naisväki kiersi aina muita katuja myöden kotiinsa, kun Kalle huuteli niitä pehmoisia ajatuksiaan. Uteliaammat rouvat kuitenkin himoitsivat näkyä hiippailemalla Kallen altaan ohi kaulukset pystyssä. Pienoissukellusvene Humu periskooppi pystyssä oli näky, joka antoi hilpeää piristystä harmaaseen arkeen. Eräänlaista vaihtovirtaa ilmestyi Sortavalantien puolenvälin paikkoihin 50-luvun lopulla kun Nurmeksesta muutti kolme viehättävää opiskelijaneitiä erään talon vinttihuoneisiin vuokralle. Alkumuikistelujen jälkeen läheisempääkin tuttavuutta alkoi syntyä ja sellaista pientä rakastelun opiskeluakin Ojoisten ”kollit” taisi siinä ohessa saada. Mitään kainuulaista sukukuntaa ei kuitenkaan lähisuhteista syntynyt ja neitosetkin katosivat omiin maisemiinsa ammattitutkintojen jälkeen. Jonkinlaista kateutta Ojoisten likkoihin kyllä jäi, mutta heidänkin virtapiirinsä löysi varsin helposti poikien hormoonikoneen sytytysjärjestelmät ja näin alkoi sitten uusien perheiden käynnistämiset. Humu-Kallen Avenyen loppupäässä viettää nykyisin eläkepäiviään autoilijaperhe Reino ja Ritva Wrigth, perheeseen kuului myös poika ja tytär. Kadun loppupäässä on myös nuorempia asuinkiinteistöjä, joita sitten on laajennetukin. Humu-Kalle Avenye eli Sortavalantie päättyy muiden poikkikatujen tapaan 1990-luvulla rakennettuun kävelytieväylään, jonka seutu onkin keväisin oikea laululintujen konserttisali. Muutamat penkit palvelevat kulkijoita, joita paljon siellä liikkuukin kun ABC:n huoltamokauppa on avoinna ympäri vuoden ja ympäri vuorokauden. Tämä huoltamokauppa on myös eräänlainen apteekki myöhäisten iltojen kukkujien ensiapu-asemana. Penkeillä tarjotaankin omakustanteina makkaratuotteita ja pilsneriä, samalla vaihdetaan kotiolojen kuulumisia sekä ”kehutaan” muijat. Tämä kevytliikenneväylä kuuluu Hämeenlinnan kaupungin jalankulku/pyörätie verkostoon, joka onkin mittava kokonaisuus koko kaupungin alueella. Tämä tiestö kulkee pitkin kauniita Vanajaveden rantojakin ja on varustettu useissa paikoin alikulkutunneleilla tai muilla turvatoimilla. Kauppa-asioiden hoitoon ja koulumatkojen turvallisuuteen on kaupunki satsannut kiitettävän paljon 2000-luvun puolella. 81 ELÄMÄN ESITTELYJÄ TAKAPELLOLTA JA OJOISWILLEN SYNTY Tultaessa Etu-Ojoisten jälkeen Taka-Ojoisille tulee viheraluekaista. Sen metsänpuoleisessa osassa oli talkoilla lapioiden kaivettu polkupyörille crossirata. Siellä ne saatiin uudet ja vanhat polkupyörät hajalle, mutta opittiin myös korjaamaan niitä. Siinä vieressä oli kaksi kaupungin kyhäämää isoa keinua ja hiekkalaatikko, sekä verkollinen lentopallokenttä. Siinä pienellä niityllä palattiin jalkapalloa. Muistuu mieleen eräskin ottelu. Silloin Ojoisten-liigan matsi FC-Etupelto ja Inter-Takapelto oli meneillään, kun erään takapeltolaisen keskityspallo leijui avokattoisen muuntajan sisään. Seurauksena komea valokaari ja sulakkeet paloivat. Illan suussa vasta huomattiin, että koko Ojoisten alue oli pimeänä ja saatiin korjausmiehet paikalle. Toisen kerran Ojoinen pimeni oravan toimesta ennen kuin muuntaja suojattiin paremmin. Samalla alueella heitettiin kilpaa myös leppäpuista keihästä. Rautavaaran ja Toivo Hyytiäisen olympiamitalit innoittivat ja kun Yrjö Nikkanen heitti maailmanennätyksen, niin leppäkeppejä alettiin kehittää. Pisimmät kaaret heitti Mattilan Raisku, mutta Virtasen Penalla on Ojoisten ennätys tasan 50 metriä. Ojoisillahan on aina kaikki pyöristetty ylöspäin ansiotulojen kehumisia myöden. Ojoisilta on peräisin myös suomalainen lausahdus ”lähtee kuin leppäkeihäs”. Talvisin samalla seudulla oli isohko jääkenttä, jota kaupungin puolesta jäädytettiin. Itse kuitenkin sitä kolattiin. Myöhemmin tuo jääkenttä siirrettiin nykyisen lasten leikkikentän paikkeille. Siellä opittiin luistelemaan ja pelaamaan jääkiekkoa ihan menestykseen saakka. Anttilan kauppa oli koko alapellon yhteinen ruokakeskus. Lauri Anttilan lopetettua kaupan pidon 80luvulla kauppatoimintaa jatkoi Alangon perhe. Kauppias Anttilan pojasta ei siis tullut kauppiasta, vaan Jorma perusti tilintarkastus/tilitoimiston ja siellä Koulukadulla se vieläkin on. Kauppias Anttila oli hyvin humaani kaupanpitäjä, kaikkiin lasten kilpailuihin tai kekkereihin löytyi aina jotain makoisaa tarjottavaa tai palkintoja Laurin karkkihyllyistä. Joskus kauppias lahjoitteli myös elokuvalippuja piirettyihin elokuviin Satulinnaan. Anttilan yläkerrassa asui Salojen perhe, joista Limppu-Lasse eli Viljasen leipäkuski lienee ojoislaisille tutuin. Kaupanpitoedellytykset kuitenkin hupenivat, kun Tiiriön alueelle valmistui ostostaivas 1990-luvulla. Kahdeksan eri kaupan palvelut Ojoisten alueella siis loppuivat 90-luvulla. Kauppias Alangon entiseen kauppaan on saneerattu nykykäyttöön erikokokoisia asuntoja. Enää alueella on jäljellä vain Siwa Ojoistenkadulla. Anttilan kauppaa vastapäätä oli Heinosten talo, jonka aidan vieressä toimi useina kesinä ihan oikea kioski. Heinosillakin oli neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Heinosen Pekasta tuli aikuisena ITalan tekniikan yrittäjä (Tietopalvelu). Hän oli likkojen hurmausauto Ojoiswillen ahkera käyttäjä ja toimii vieläkin saman auton perinneyhdistyksen tukijäsenenä. Matti taas opiskeli kauppatekniikkaa ja toimi sen jälkeen merkittävissä myynninedistämistehtävissä Euroopassa ja Aasian alueella. Suomeen hän kuitenkin lopulta asettui ja jäi eläkkeelle pomona Pilkintonin lasitehtaan palkkalistoilta. Muolaantien alussa oli Tanin perheen talo. Heidän talonsa kellarissa oli katosta roikkuva pahnoilla täytetty juuttisäkki, jota kotitreenaavat boxsarit hakkasivat nyrkit verillä. Jorma-poika onnistui tekemään itsensä kadottamistempun 60-luvun taitteessa armeijapalveluksen lopuksi ja heppu häipyi vuosiksi tuntemattomaan. Ilmestyi kuitenkin urheiluliikeyrittäjäksi Tukholmassa ja sen myötä kaasuala alkoi kiinnostaa. Hänestä tulikin myöhemmin AGA nestekaasuyhtiön kouluttaja. Merkittävämmät tehtävät ovat kuitenkin löytyneet eri maanosista, joissa Jorma Tani on ollut suurien kaasualan projektien johtotehtävissä AGA:n palveluksessa. Tanin jälkeen talonomistajana on ollut Wlasov. Naapureina Suune Kuitusen perhe ja vastapäätä Kukkola, joka oli myös merimies Kuparisen Keepen koti. Muolaantiellä asusti Viitasaaren perhekin. Heidän kyvykäs urheilijapoikansa Matti kuoli ikävällä tavalla alle 20-vuotiaana pudottuaan huonekaluliikkeen kuorma-auton lavalta Viipurintiellä. Matti Viitasaaren hautajaiset olivat hiljentävä surutilaisuus kaikille ojoislaisille. Muolaantien alkuasukkaita olivat myös Kilpeläiset Peltoset. Myöhemmin sinne muutti Ojoisten koulun opettajaperhe Karevaarat ostettuaan kiinteistön lihantutkimus-laitoksen johtaja Vaakanaisen perheeltä. Kaupungin puistotöitä avustava Granroth kuorma-autoilija sieltä myös talon löysi, Hauhian Supin liikenneluvan jatkajana Granroth huolehti alueen huoltokuljetuksista kun alkuasukas Supin hartiat ei enään kestäneet ilman ohjaustehostinta käänneltävää Vanaja-kuormuria. Etu-Ojoista vasten oli iso viljelty peltoaukea, jossa on nykyisin kaksi rivitaloa ja sankka koivikko. Rivitalossa asuu eläkkeellä oleva Vekka-liikenteen johtaja ja ent. kaupunginvaltuutettu (KOK) Matti Vekka opettajavaimonsa kanssa. 82 Ahlbomin talo oli Jääskentien kulmassa. Erkin veli oli kuollut sotatantereilla, minkä johdosta Erkki oli pasifisti ja tunnusti myös SKDL:n jäsenyyden. Isä Erkillä oli lukkoliike keskikaupungilla, jossa myös korjailtiin polkupyöriä ja teroiteltiin luistimia. Vaimo Kyllikki oli uuttera nuorisourheilun puuhanainen, perheessä oli myös Veikko niminen teknikkopoika. Vastapäisessä kulmassa oli Kuisman talo ja siellä neljä poikaa. Nuorin (Pimpaloora) Raimo Kuisma vaikutti myöhemmin Janakkalassa kunnan kiinteistönhoidon pomona. Äiti Sylvi eli 95-vuotiaaksi ja muistetaan hyvin nuorisoa ymmärtäneenä avoimien ovien henkilönä. Nuorin Raimo kävi aikoinaan oppikoulua Fredin, Kujun ja Aaltosen Eskon (tuleva vankilanjohtaja) luokkakaverina, heidän siellä myös opiskellessa. Raimo oli myös Fredin, Kujun ja Saarisen Pesun ohella Suomen oppikoulujen SM-mestaruuden saavuttaneessa jääkiekkojoukkueessa maalivahtina. Kuisman poikien vanhin omisti etunimen Reino (Repa) sitten oli Kalle joka toimi huoltomiehenä Aulangon hotellilla ja toiseksi nuorin oli Matti. Naapurissa asuivat vanginvartijat Salmisen Kalle ja Hellä. Vanhin heidän pojistaan, Antti, oli moottoripyörämekaanikkona kilpa-ajaja Lehtelän Penalla. Toinen pojista oli motoristi Hessu, joka myös kasteli persuksensa Aulangon ajojen tekosaari kurvissa junioriluokassa. Perheeseen kuului myös tytär Sinikka. Jääskentie seitsemään rakensi talon -40 luvun lopulla hitsari Erkki Mäkinen vaimonsa Liisan kanssa. Perheestä tuli Ojoisten alueen suurilukuisin, kuusi tytärtä ja 5 poikaa. Kaikkiaan lapsia olisi ollut 13, mutta kaksi ensimmäistä kuoli jo alle kouluikäisinä. Mäkisten lapset sopeutuivat hyvin ojoislaiseen ”lapsilaumaan” ja pärjäilivät koulussakin muiden tapaan. Silloin ei kylläkään vielä me muut ei tajuttu millaisen kotihuollon noin suuri perhe tarvitsi, mutta reippaina kavereina heidät aina eri porukoihin huolittiin. Äiti Liisakin muistetaan aina rempseän iloisena ihmisenä. Aikuistumisen aikoina perheen lapset lähtivät omille teilleen maailmalle. Hatunniemessä asuva kaupungin rakennusmestari Miettinen huolehti ja valvoi, että rintamamies Mäkisen koti valmistui asuttavaan kuntoon Ojoisten asutuksen ensimmäisessä aallossa. Siellä savisessa pellossa möyri myös Teräkosken kuormuri, joka Mäkisillekin ajoja suoritti muiden tarvitsijoiden tapaan. Elämän olosuhteiden muuttuessa Mäkiset myivät talonsa v. 1973 ja muuttivat Tyrväntöön. Parhaiten Mäkisten lapsista on jäännyt mieleen perheen vanhin poika Ante (Antero) Mäkinen. Antenkin työelämään pääsy alkoi monen muun tapaan Ruotsissa. Siellä hän viihtyikin viitisen vuotta kun kotimaan työmarkkinoilla alkoi vilkastua. Parin muun kaverin kanssa Ante perusti pienen asfaltointiyhtiön ja alkoi siistiä pihoja ja katuväyliä pienurakointeina. Sitä työtä sitten riittikin neljäksi vuosikymmeneksi kunnes siirtyi eläkkeelle ja innostui kalastuksesta Kalvolan Heinunlahdella v. 2008, jossa Antella on kalamajaksi kutsuttu tukikohta. Antero Mäkinen onkin eräänlainen hovihankkija kaikkien Hämeenlinnalaisten lisäksi myös ojoislaisille kuhan ja muunkin kalan tukkukalastajana ( myynti Auvinen Hml:n tori). Sitä kuhaherkkua nouseekin Vanajanselältä parhaina vuosina 5-6 tonnia. Vaarallisia kastumisiakin on ehtinyt tapahtua, mutta kyllä ne Anten pitkät verkkojatat siellä edelleen ahkerasti vangitsee niitä herkkusuiden kuhia, mutta myös kesäisin muikkuja. Nykyisin Janakkalassa asuva Antero on naimisissa Pirkon kanssa, joka on hoiva-alalla Turengin sairaalassa. Perheen tytär Meeri on tutkijana Tampereen yliopiston lääketieteellisellä osastolla ja on mukana myös kansainvälisissä projekteissa. Parhaillaan (2015) hän valmistelee tohtorin väitöskirjaa näistä lääkealan ihmeellisistä kehitysasioista. Perheen poika Manu on valmistumassa sairaanhoitajaksi Forssan ammattikorkea-koulusta ja paikkaa pian oman alansa miehistä hoitajatarvetta jossain hoitolaitoksessa. Sotilasmestari Nikander asui vastapäätä. Vanhin poika Hessu (Heikki) opiskeli opettajaksi ja muutti Heinolaan seminaarilukuihin, jossa jatkoi myös Suomi-sarjan jääkiekkoilua (Peliitat ent. Pallo). Opettajatyössä hänen uransa johti Mäntän seudulle. Topi (Toivo) -pojasta tuli upseeri, ensin komentotehtäviin Parolannummelle ja sitten everstiluutnanttina moneen huomattavaan esikuntatehtävään Hämeen sotilasläänin esikunnassa. Nikanderin Topi harrasti myös suunnistusta ja pärjäili isoissakin kisoissa. Avioitui Marja-Terttu Kinnusen kanssa ja rakensivat omakotitalon Parkkimäentielle. Samoilla seuduin asuivat Moisiot. Mikkohan tunnetaan monien eri urheilulajien parista, yleisurheilusta kuitenkin parhaiten ja erilaisia mestaruuksiakin on lukuisia. SM-tasonkin viestimitaleita Mikko juoksi Hämeenlinnan Tarmon paidassa Mikko taisi myös erilaisia opetus- ja juontotehtäviäkin. Tunnetaan monien hyväntekeväisyystilaisuuksien puuhamiehenä juontajuuksineen Hämeenlinnan ulkopuolellakin. Varsinaisen elämäntyön hän kuitenkin toteutti Myllymäen kansakoulun opettajana ja jäi sieltä rehtorina eläkkeelle v. 2004. Perällä asuivat Jääskentie 14 Kolisevat. Kolisevat olivat tosi ahkera viisilapsinen perhe, kaikki osallistuivat varhaislehtien jakeluun ja opiskelivat siinä ohessa ammatit itselleen. Tämän perheen tarmokkuutta ihaili koko Ojoisten asukaskunta. Isä Eino oli toisen keuhkonsa sodassa menettänyt sotainvalidi, joten Ellin kotiäidillä oli paljon huolehtimista perheen eteenpäin viemisessä. Perheeseen kuului kaksi tytärtä Eila ja Elna. Pojat olivat Ensio, Esko ja Esa. Kolisevan Esa oli yksi niistä viidestä 83 nuorukaisesta, jotka innostuivat ostamaan ja sijoittamaan vähiä tienistejään Ojoiswille hurmausautoon. Ensio (Enska) Koliseva oli jo nuorena kovapoika urheilemaan, yleisurheilua Hml:n Tarmossa, hiihtoa Hml:n hiihtoseurassa ja nyrkkeilyä Hml:n Kisassa. Palkintoja on tullut roppakaupalla monista eri urheilulajeista, johon kuului myös suunnistus ja jopa maratoonit. Enska oli kova lukumies ja niinpä perhe satsasikin hänen koulutukseensa. Ensin kauppaopistoon ja merkonomiksi. Kauppiaan ura ei oikein tarttunut liiveihin vaan teknilliset alat kiinnostivat enemmän. Kankkusen Antti innosti Ensiota mieliaiheen opiskeluun ja tarjoutui myös hätätilojen talousavustajaksi. Niinpä sitten Enskasta valmistui opintojen jälkeen rakennusalan insinööri ja suuret projektit odottivat vastuutekijäänsä. Lähi-idän Irakista, Libyaan, Liberiaan, Gambiaan projektipäälliköksi Lemminkäiselle. Välillä johtamaan isoa kaupunkiprojektia Vienanmeren/Kuollan seudulle VähäKurttiin, jonne rakennettiin ent. itä-Saksasta kotiutettavia Neuvostoliiton upseereja varten uusi elinympäristö Venäjän kansalaisina. Samoille seuduille perustettiin myös Jäämeren toimintaa valvova helikopterilennosto. Balkanin maisemissa kului viimeiset komennusvuodet Kroatian ja Slovenian alueilla, joiden projektitehtävien hoitamisvastuisiin sitten päättyikin 40 vuoden kiertolaisuus erikoisosaamisen uskottuna toimijana. Ensimmäisiä eläkevuosiaan Enska on viettänyt Nurmijärvellä, mutta on muuttamassa takaisin savipellon läheisyyteen vaimonsa kanssa. Armeijakin hoksasi joutuisan miehenalun kyvyt asevelvollisuuden aikana, joten Haminan upseeriputkesta irtosi sotilaspassiin vänrikin arvonimi.(tietopohja Ensio Koliseva) Sakkolantiellä asuivat Pullit. Tämäkin perhe on niitä kotinsa menettäneitä Sortavalan karjalaisia, mutta uudella sitkeydellä uusi kotikin valmistui Sakkolan tielle 1950 ja perheen hallussa omakotitalo oli aina 2003 asti. Johannes ja Sylvi Pullin perheessä oli kaksi lasta, Veikko ja Marjatta. Veikko oli mustan hurmuri- ja likkojen kikatusauton kapteeni ja konemestari ( Ojoiswille Wexi) ja alkuperäinen kulkupelin hankkijakin, pitää edelleen hengissä tuon Ojoiswillen ajokykyisyyttä. Muut autoideaan osallistuneet alkurahoittajat olivat Lempisen Pekka (Paxi) jonka nimiin auto rekisteröitiinkin, lisäksi Kolisevan Esa, Veinolan Jarmo, Tallbergin Hessu ja tietysti myös Pullin Vexi. Tämä vanha piiskaVolvo sai nimensä omistajiensa oivalluksesta heti ostamisvuonna 1965. Nämä muutama heppulia kun harrastivat myös ojoislaista kansanurheilua eli nyrkkeilyä niin ihanteetkin oli valmiina. Poikien idoli oli silloin noihin aikoihin maailmanmestari-legendana boxsaava Cassius Glay (Muhammed Ali), joka oli kotoisin Louiswillestä USA:sta. Hänen kunniakseen viettelysten vaunu ristittiin Ojoiswilleksi. Tämä kunniakas 6-pyttyinen Volvo aloitti uransa poliisin virka-autona Helsingin olympialaisten järjestysvallan kulkupelinä v. 1952. Muutaman vuoden jälkeen Suomi-Filmi kiinnostui myytävästä piiska-Volvosta ja osti sen komissario Palmun elokuvien pollariautoksi. Sitten auto ilmestyi Matinkarin Autolinnan vaihtoauto myyntiin ja sieltä ojoisten uskaliaat pojat kiintoisan auton löysivät ja pistivät säästönsä likoon ja ostivat Volvon hauskaan liikkumiseen vuonna 1965. Välillä uljas Volvo uinui seisokissa monet vuodet kunnes v.1999 Volvo nousi kuolleista talkoovoimin ja rekisteriin se saatiin v. 2004. Nykyisin tämän kuosisia liki kahden tonnin painoisia ”kovakuoriaisia” eli Volvoja lienee rekisterissä 2-3 , joita kaikki bensanmyyjät rakastavat. Uudesti syntymisen jälkeen Ojoiswillen omistajana on ollut joukko nostalgiaan innostuneita ojoislaisia ja näin on saatu pidettyä uljas Volvo käyttökunnossa ja pikku keikkojakin on silloin tällöin talkoohengessä suotu hääpareille ja synttärijuhlijoille. Pullin Veikko oli ammattityössä graafisella alalla, mutta on vapaa-aikoinaan pelannut jääkiekkoa. Pelasi jo junnukaudella mitaleita HPK:n ja Tarmonkin paidoissa SM-tasolla, mutta pelasi myös HPK:n edustusjoukkueessa 1960-67 ja oli pelisuorituksillaan nostamassa HPK:n liigakelpoiseksi. Toiminnan miehenä Veksi on jaksanut hoitaa myös Kuivasillan Kohottajien toimintaa, ollen tämän taitoseuran puheenjohtaja jo vuodesta 1980 lähtien. Vexi kuului myös siihen ikämiesseurajoukkueeseen, joka pelasi menestyksellisesti seurajoukkueiden veteraanikiekkoilun/seniorien epävirallisesta MM-tittelistä Floridassa vuonna 1990. Kuivansillan Kohottajien joukkueenjohtajana ja pelaajana kaatui mm. Kanadan ja USA:n konkariseurat tiukoin taisteluin, mutta se epävirallinen jääkiekon maailmanmestaruus olikin näin yllättäen saavutettu. Jääkiekko on verissä vieläkin valmentajana ja nuorten tukijana. Vexi kävi toivioretkellä asumassa Kaurialassa pari vuosikymmentä, mutta on palannut juurilleen nyt Hakalanniemeen. Vexin sisar Marjatta toimi pankkivirkailijana. (tietopohja Veikko Pulli) Siinä Sakkolantiellä oli omakotitalo myös armeijan upseeristoon kuuluvalla Veikko Konttorilla, muuttivat kuitenkin lasten kasvettua pois v.1966. Vanhin pojista Pekka innostui elokuva-alasta ja perusti tuotanto-firman. Elokuvien lisäksi Pekka tuotti paljon lyhytfilmejä ja mainostamiseen liittyvää filmituotantoa. Keskimmäisestä Juhasta taas tuli musiikkitoimittaja ja myöskin tuottaja YLE ohjelmien valmistamiseen. Nuorin pojista Timo oli arvokkaan musiikin ystävä ja vakituinen soittopaikka löytyi Helsingin Oopperan orkesterista. Konttorin perheeseen kuului myös kolme tytärtä ja hekin ovat jo Ojoisten kuvioista maailmalle lentäneet. 84 Ruinit (Aarne,Taisto,Riitta), Tammiset, Sallit, Mällönen ja Hile olivat saman seudun perheitä. Isä Tauno Hile oli kovan tason keilaaja kun taas Arto pojasta tuli HPK:n edustus jääkiekkoilija. Henttosen lennokkaat veljekset asuivat ja näkyivät samoilla seudulla ja Kuparisen Antti oli tämän trion kolmas pyörä. Tämä trio oli kova laulamaan viikonloppuisin, mutta useimmiten sanat unohtuivat rallatukseksi ja joskus veijarit painivatkin keskenään. Vanginvartija Eskelisen Väinö vaikutti monin tavoin julkiseen keskusteluun omalla nimellään eri lehtien mielipideosastoilla. Saarenkanta kulmatontilla. Huilaamassa olevan Meijerin tankkiauton kyljessä luki Salonen Reino (Respi), joka itsekin asui Kivennavantiellä. Koivistontiellä asui Ojalan perhe, joiden pojat olivat urheilijoita ja samalla Ojoisten perusjoukkoa. Metsän reunassa puiden piilossa oli sodanaikainen armeijan parakki, jossa asui Roiskot. Erkki oli Parolan panssarivaunujen ajo-opettaja, mutta kävi itsekin silloisessa Neuvostoliitossa opettelemassa ostettavien "tankkien" tekniikkaa ja ajo-ominaisuuksia. Ekillä on myös veli ja sisko. Siinä Jäniksenkujan kulmassa komeili myös muurari/rappari Vainikan talo. Kivennavan tiellä Haapasten lisäksi oli Laineen talo, jossa oli useita lapsia. Vanhemmat tyttäret Anja ja Anneli uskoutuivat jo kouluaikana Pelastusarmeijaan avustustyöhön. Laineen Osku (Osmo) oli putkimies ammatiltaan ja teki myös omassa kodissaan näitä töitä Antreantiellä. Osku oli myös kova kalamies ja viihtyi paljon vesillä tuoden myös saaliitaan naapureillekin jaettavaksi. Hän sai niitä isojakin kaloja ilman valeita. Oskun oma talo paloi 90-luvulla Antreantiellä, mutta Osku itse säästyi palosta. Hernerokka ylikuumeni hellalla, mutta ilmaisi tilanteen vasta liekkeinä. Siinä Kivennavantien kulmassa oli myös erään iäkkään karjalaisperheen koti. Heillä oli lehmäkin pihanavetassa ja parvi kanoja. Surullisesti puhuttelevan muiston sota-ajan Karjalasta he olivat tuoneet mukanaan Viipurista. Siellä lähiomaisten perhe oli tuhoutunut pommituksissa ja vain pieni alle 10vuotias tyttö oli jäänyt sodan kauhuista henkiin. Tämä tyttö asusti nyt Liiho-nimisten vanhusten kanssa Ojoisilla. Tyttöparka oli niin pahoin henkisesti järkkynyt kokemuksistaan, ettei ollut enää itsenäiseen elämään sopeutuva. Elämä oli pysähtynyt Viipurin raunioihin. Nykyisin tällä Ojoisten tontilla sijaitsee kaksi paritaloa siinä Kivennavantien kulmassa. Antreantiellä metsän reunaan valmistui talo torikauppias Aarne Niemiselle. Kaikille ujoille ojoislaisille pojille hän oli pelastaja, sillä hänen toripaikaltaan kehtasi ostaa kondomeja pienellä virneellä. Muisti aina silloin tällöin lohkaista, :-että onkos pojat innostuneet ilmapallon puhalteluista tai varokaahan pojat reikiä, ettei tuotteet pursua ulos ja voi käydä niinkin, että hurmoshetkistä voi vahinkojen kautta syntyä palkinnoiksi vielä vaihkapa vapauden riistoja. Hänen vaimonsa Veera oli naisvankilassa opetustehtävissä. Aivan viimeisessä talossa asui Lehikoiset, joiden talon osti myöhemmin Holopaiset. Isä Lehikoinen oli vesibussien konemestari ja Jussi pojastakin konemies tuli. Tapani oli ensimmäinen ojoislainen lauluartisti Eddy ja Lasse (Lare) taas osan työelämästään Aulangon Camping-alueen aluetirehtööri. Tuolloin 1960-luvullahan Aulangon leirintäalue eli kukoistustaan, johon liittyi myös vilkas vesibussi liikenne. Aulangon campingin kävijämäärät kesälomakuukausina nousivat silloin useina vuosina n. 15 000 matkailijan määriin. Edellistä taloa asustelee eläkkeellä oleva Sotkan puuseppä Rauni Kinnunen vaimoineen. Rauni oli niitä Kiri-Veikkojen joka sään avustajia. Kinnusten poikien Rauni, Mauri ja Raimo alkukoti sijaitsi Hallintiellä Koirainmäessä leskiäidin rakentamassa talossa. Reippaita urheilijoita ja puuhaihmisiä kaikki. 85 KOIRAINMÄKI-ALUE, SEKÄ VÄHÄN USKONASIAAKIN Unohtaa ei sovi Ojoisten pellon eturinnettäkään eli Koirainmäkeä. Sillekin alueelle rakennettiin samoihin aikoihin uudistaloja. Siellä oli autoilija Matti Helander, jonka vaimo piti parturikampaamoa Hallintiellä. Matilla oli komea Israelin limusiini, Henry J merkiltään. Naapurina Paganus ja vastapäätä Alin, jonka perheen äiti Inga asui talossaan yli 90-vuotiaaksi asti. Lauhiat (Seppo hyvä palloilija) ja Niemiset asuivat myös sillä kadulla, kuten Kinnuset (Rauni, Mauri, Raimo). Mauri muutti Hattulaan ja perusti sinne kirjapainoyrityksen, joka nyt on jo hänen poikiensa johdossa. Raunilla on omakotitalo nykyään Antreantien lopussa. Kinnusen perheen nuorinta veljestä Raimoa kiinnosti meritekniikka ja hän erikoistui suurten rahtialusten konemestariksi. Siellä isoilla valtamerillä Raimo sitten eläntyönsä tekikin, kunnes jäi ansaitulle eläkkeelle. Jossain vaiheessa uudeksi kotipaikaksi kiinteytyi Lohjan seutu. Sitten ovatkin jo Hyttiset Pabloineen eli Taisto, hän oli tiptop tyylikäs myyntiedustaja ja vietti pääosan elämäänsä Lahden seudulla. Sitten oli Kari ja Matti, eli (pikku-Pablo) rekkakuski ammatiltaan. Hyttisten tytär Onerva, asuu edelleen Tiiriön alueella Heinonen nimisenä. Koiranpolulle nousi talo myös puhelin/teleasentaja Lehdon Penan perheelle, jossa oli kolme lasta. Pekka poikakin telealan ammattilainen. Tämä perhe oli mukana kaikissa yhteisissä asioissa satoi tai paistoi. Koiranpolku kolmosessa pitivät omaa talouttaan Hartikaiset. Isä Johannes oli niitä kuuluisia Kollaan sankareita ja itsenäisyyden pelastajia, korpraali arvoltaan. Hän oli niitä tehokkaita panssarihirviöiden tuhoajia. Sankariura alkoi heti ensimmäisestä taistelusta Hiitolan maisemissa kesällä 1941. Tällöin Johannes oli panssarintorjuntatykkinsä kanssa hyvissä asemissa ja kylmähermoisena miehenä onnistui tuhoamaan pienessä ajassa peräti seitsemän vihollisen panssarivaunua melkein samaan kasaan. Jatkossa näitä vaunuja romuttui vielä lisääkin. Näistä ansioista korpraali Johannes Hartikainen sai Mannerheim-ristin ritariuden numerolla 62. Hartikaisilla oli myös vanha Skoda käyttöautona, jota pääosin ajeli perheen äiti, jolla oli pieni asusteliike Palokunnankadulla. Johannes Hartikainen hankki elantonsa maalarina ja kotien ehostajana, joten tuota sankaruutta ei enää siviilielämä palkinnut, mutta kaikki työhän oli silloin kunnioitettua ammatin osaamista. Hartikaisten perheeseen kuului kolme lasta. Seppo-niminen poika oli monen asian veijari. Kerran hän oli saanut päähänsä jostain elokuvasta, että laskuvarjolla hyppääminen on pelkkää rutiinia. Niinpä hän sitten kokeilikin sitä olettamusta kotioloissa. Lakana vain kaapista esiin, kulmista kiinni ja keittiön ikkunasta hyppy alas. Alas kyllä tultiin komeasti, mutta nilkka murtui niin, että koulutyökin häiriintyi. Muiden lasten nimet ovat Sonja ja Ahti. Ojoisten alkuasukkaita oli myös Koiranpolun Penttilät. Tässäkin perheessä oli neljä lasta, kaikki tyttäriä. Myöhemmin naapuritontille rakensivat talon Räikköset. Pentti oli autoilija ja Eila (Ellu) oli postivirkailija monessa eri konttorissa. Koulukaverimme Nikolai oli peltiseppä Juho Gusevin poika Koiranpolulta ja tämäkin perhe oli Ojoisten alkuasukkaita. Nikolai (Niku) Gusew oli hyvä esimerkki kaikessa käyttäytymisesssä, hänestä sai hyvät opit moniin hyviin käytöstapoihin ja itsekuriin. Peltisepän ammatissa Nikolai leipänsä hankki eri puolilla Suomea ja yllätyskortteja tuli melkein kaikista Suomen kaupungeista. Nikun perhessä on yksi tytär. Gusevin Lidia-tytär avioitui posteljooni Veikko Suomisen kanssa ja rakensivat oman talonkin siihen naapuritontille, perheessä myöskin tytär. Autoilija Kaijan Ekikin oli alueen ensiasujia ja hyvä painonnostaja Kisan paidassa. Luumin Penan kanssa Ekillä oli myöhemmin tienkunnostusfirma, jonka koneet silloin tällöin vinkuttivat Ojoistenkin teillä. Eki innostui vielä rakentamaankin ja hänen pari uutta asuntoansakin nousi Sudentielle. Kova nuorison innostaja sekä toiminnan tukija. Ananinin talo oli Härkätien ja Koiranpolun kulmassa. Ananinin Reijosta tuli johtava postivirkailija ja hänen perheensä muutti Härkätien loppupäähän, kunnes rakensivat oman talon Tuulokseen. Reijo taisi harrastuksissaan olla Hämeenlinnan kovaluisin jalkapalloilija, kolminkertainen Hämeenlinnan mestari Postin futisjoukkueen veräjänvartijana ja topparina. Silloin ei sihdattu, eikä tähdätty vaan ladattiin ja laukaistiin aina kun maalipuut näkyivät. Loputon syöttelytaktiikka jätettiin yksinoikeudella Suomen maajoukkueen ajankulu strategiaksi. Myös autoilija Ikävalko siellä maisemissa kuormurillaan ajoja harrasti. Koirainmäkeen muutti myös keilailumestari Tuomisen Veikko. Hänen talonsa komeili Kiiskintien rinteessä, naapurina kaupungin tiemestari Noponen. Peninpolun risteyksessä oli vielä Jerkkujen omakotitalo, niin kuin Savolaisen Kehvankin (Keijo) koti siinä vastapäätä. Härkätien ja Kiiskintien kulmatontilla siviilielämää piti vankilanjohtaja Kyösti Kettusen perhe. Koiviston perhe rakensi siihen alkuun myös talonsa 1950-luvulla, mutta myivät sen kymmenen vuotta myöhemmin Karjalan Maalaamo/ Armas Laitisen perheelle. 86 Hallintielle olivat kotiutuneet myös Keltomäet. Erkki Keltomäki oli sähkömies ja hänellä oli omissa nimissään oleva orkesterikin nimeltään Erkki Keltomäen tanssiorkesteri. Erkki oli myös teatterin valaistusmestari. Härkätiellä oli komea rapattu talo ylikonstaapeli Seitsosella ja hänen toinen aikuispoikansa oli verotarkastaja ja toinen taksiautoilija. Naapurissa asui maalarimestari Tjurin seitsemänhenkinen perhe, kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Teudor Tjurin oli vakaumuksellinen ortodoksi ja hän oli rantatorin ortodoksikirkon kellonsoittaja ja uskonpalvelusten soitantojen osaaja. Itsekin olen vihitty hänen kellonsoittonsa kumussa samassa kirkossa v. 1961. Tämä kirkko siirtyi uusiin tiloihin Erottajakadulle 1963. Kirkon isännöitsijänä toimi tuolloin Rasumilow, joka oli myös Pohjola-Koiton työnjohtaja. Jostain syystä tätä puista ortodoksikirkkoa kutsuttiin myös "ryssänkirkoksi". Kai se oli perimmiltään tietämättömyyden ajatuksellinen harha, kun ei oikein ymmärretty Suomen kulttuurillisia rajoja, ehkä ei myöskään menetetyn Viipurin läänin suomalaisuutta. Lienee parasta tässä yhteydessä korjata näitä käsityksiä oikeampaan muotoon. Ortodoksisuus on nimittäin ikivanha karjalainen uskonto jo vuosisatojen takaa ja se on aidosti suomenperäisen heimon virallinen kirkkokunta. Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu järjestäytyneenä Kreikkalais-katoliseen Konstantinopolin keskuskirkkoon (ekumenia) ja on sen patriarkan alainen. Jäseniä tässä Kreikkalaiskatolisessa keskuskirkossa on noin 170 miljoonaa ympäri maailmaa. Venäjän ortodoksit kuuluvat taas Moskovan ekumeniaan ja sen patriarkan alaisuuteen omine patriarkkoineen ja eivät kuulu sellaisenaan suomalaiseen kulttuuriin muutoin kuin hyvien tapojen vierailuina. Moskovan ekumeeniseen kirkkoon kuuluu joitakin kymmeniä miljoonia jäseniä lähinnä Venäjältä ja entisistä Neuvostotasavalloista. Ojoisillakin on lukuisia kreikkalaiskatolisia ortodoksiperheitä Suomen toisen virallisen kirkkokunnan jäsenyyden kautta, mutta siteet Moskovaan eivät ole järjestäytyneitä. Nykyisin Suomessa kylläkin asuu noin 100 000 venäläisperäistä maahanmuuttajaa, joille on hyvässä ystävyydessä järjestetty mahdollisuus osallistua venäjänkielisiin jumalanpalveluksiin suomalaisten tavoin. Siellä Karjalassakin oli myöskin paljon luterilaiseen kirkkoon kuuluvia, eikä siellä heitä siitä nimitelty. Uskonkulttuurit ovat saaneet elää keskenään melko sopeutuvaa yhteiselämää ja yhteiskunnan huipullakin on roomalais-katolisuudellakin näkyvä uskonsa tunnustaja. Tjurinien naapurina asui putkiasentaja Ossi ja Veera Rekola. Poika Pertti (Reetu) Rekola oli innokas Kiri-Veikko fani. Opiskelujen jälkeen hän perusti oman LVI-suunnittelutoimiston, josta sitten sai oppeja ja piirustuksia kyseisiin asioihin. Pääasiallisena työpaikkana oli kuitenkin Rautaruukki 20 vuoden ajan, ollen siellä myös teknisten yhdysmies, jossa tehtävässä hän joutui ratkomaan mm. 1970luvun sähkölakon lakkorajoja yms. selvittelyjä Rautaruukin pääluottamusmies Raimo Laalon ja Metsäliiton pääluottamusmies Hannu Korkeilan kanssa työnantajien kovassa puristuksessa. Isoille firmoille oli paljon haittaa Reinin lakoista. Siinä Härkätien varressa n:ro 44 sillan kupeessa on rapattu talo, joka kuului Niemille. Tämäkin perhe on Ojoisten ns. alkuasukkaita. Päärakennus valmistui 1952 ja Erkki ja Hilda muuttivat siihen tontin perällä olleesta väliaikaisesta asumuksesta eli talousrakennuksesta. Perheessä oli jo tuolloin kaksi pojanvesseliä. Isä-Erkki oli ammatiltaan autonasentaja autotehtaalla ja hankki niillä tuloillaan perheelle piikkinokka Moskowits henkilöauton vuonna 1957. Kattopeltiauto oli kovaa tekoa ja kyllähän silläkin matka taittui. Vanhin pojista, Antero, synt. 1945, uppoutui opinnoissaan koneteknikon ammatin kummajaisuuksiin. Harrasti myös suunnistusta aina edustustasoa myöden ja erikoistui lisäksi kilpailukarttojen kehittelyyn. Mm. 1970-luvun Hämeenlinnassa pidetyn Jukolan viestin kilpailun karttapohjat ovat Anteron suunnittelun kautta toteutettuja. Antero ei ole Hämeenlinnaa halunnut vaihtaa mihinkään ja asuu siksi edelleen Hämeenlinnassa. Nuorin pojista Juhani luki viestintäalaa ja valmistui kirjallisuuden professoriksi (nykyisin emeritus) Tampereen yliopistoon. Väitteli urallaan myös tohtoriksi hyvin erikoisesta aiheesta, eli kioskikirjallisuuden moni-ilmeisestä maailmasta. Asuu nykyisin Ruununmyllyllä. Kotitalo on edelleen perikunnan omistuksessa. Kauko Paimelan perheellä oli iso talo Koiranpolun ja Hallintien kulmassa. Hän oli autokomppanian päällikkö Poltinaholla ja jäi eläkkeelle everstiluutnanttina. Myös vanhin pojista Timo löysi ammatin armeijan palveluksesta ja siirtyi eläkkeelle majurina. Juhasta tuli erikoisosaaja yliopiston historian alalta ja hän kotiutui Helsinkiin. Hannu erikoistui terveydenhoitoalalle ja hänestä tuli lääkäri. Perheeseen kuului myös tytär Anna-Maija. Paimelan talon ikkunalaudassa kokeiltiin mekin ns. pirunviulua. Hakaneula vain ikkunan kittilistan alle, siihen karhunlankaa muutama metri jatkoksi ja sitten kuivalla pihkan palalla vinkuttelemaan pensasaidan suojaan. Äkkilähtöjähän siitä seurasi, mutta kyllä koulujenvälisten kisojen pikamatkoilla sitten pärjättiin. Lempiset olivat Paimeloiden naapurina. Mole (Kalevi) oli Kiri-Veikkojen uhrautuva lentopallopassari. Hänen veljensä Pekka on myöskin niitä hurmuriauton omistajia ja nauttii kyydistä vieläkin. 87 (Ojoiswille Paxi) Sisko tunnettiin nimellä Leena. Ylempänä nousi talo autoilija Ikävalkolle ja Savolaisen Kehva oli siinä naapurissa. Sitten olivat vielä Killintiellä Tuomiset, Eloranta,Veinolat ja Vekkakuski Siltanen, tytär Sinikka oli Kiri-Veikkojen ensimmäinen sihteeri, toinen tyttäristä on Ritva. Koiranpolulle asettui puuseppä Torvinen. Hänen poikansa Pentti avioitui Anna-Liisan kanssa kun sai houkuteltua hänet Jawa moottoripyörän kyytiin. Avioitumisen jälkeen Pena myi 250 kuutioisen Jawan Rekolan Reetulle myös viettelyksiä varten ja avioliitto siitäkin huristelusta seurasi. Anna-Liisa Torvinenhan tunnetaan parin kauden kaupunginvaltuutettuna (SDP), ja Eläkkeensaajien puheenjohtajana. Heidän poikansa Juha on ay-vaikuttaja valtakunnan tasolla PAU-logistiikkaliitossa ja ymmärtää syvällisesti mitä edunvalvonta kaikkiaan on. Koiranpolulla kotia piti myöskin Pioneerikomppanian päällikkö kapteeni Hyytiäinen ja naapurirakennuksessa asusti myöhemmin ylivääpeli/autokoulun opettaja Pentti Kanth. Samoissa maisemissa asui myös kaupungin traktorikuski Virtanen, jonka Markku-poika tunnetaan HPK:n suomisarjan veskarina jääkiekossa 1970-luvulla. Killintien viimeisessä talossa piti kotiaan maalari Rantalan Manu taiteilijavaimonsa kanssa. Koiranpolulla Osuusliike Hämeen naapurina asui Mantereen perhe, jossa oli kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Mantereen Teuvo (Ruikku) oli ns. jokapaikan höylä, eli paikalla siellä missä jotain tapahtui. Kiri-Veikkojen uskollinen huutosakki edustaja. Ankarat työttömyysongelmat johdattelivat Teuvonkin lopulta Ruotsiin. Siellä ensin karkkitehtaassa töissä ja sitten Stora-Enson paperitehtaalle vaativiin tehtäviin, josta sitten lopulta eläkkeelle. Menehtyi siellä vakavaan sairauteen 2014 syksyllä. Heidän yläpuolellaan oli pieni kokoontumispaikaksi sopiva metsikkö. Nykyään siinä on Killintien rivitalo hyvin sopivana maisemaan. Rivitalo on myöskin Hämeenlinnan ensimmäisiä sähkölämmitteisiä rivitaloja rakennusliike Lehmussaaren kokoamana. Siinäkin kiinteistössä on kotiaan pitänyt vankeinhoitoperhe Pettiset. Aira Pettinen toimi myös vankilanjohtajana itä-Suomessa, hänen miehensä Olavi ja poika Timo ovat myös Hämeenlinnan vankilan tuttua henkilökuntaa. Böössin mamma oli myös Härkätielle viettävässä rinteessä. Rinteen alareunassa oli myöskin kioski, jossa myytiin Kariston parasta juomaa Portteria ja ihania karjalan piirakoita. Myöhemmin samoissa tiloissa oli Niinisen omituinen kukkakioski, jossa sai ylimääräisenä palveluna pelottelua. Böössin mamman myytyä asuntotonttinsa kauppakirjan kauppahinnasta puuttui yksi nolla. Kauppa purkautui julkisena kummajaisena, jonka johdosta eräs hämeenlinnalainen asianajaja sitten joutui vaihtamaan paikkakuntaa. Siinä vieressä olevan vanhemman talon yläkerrassa asui leskiperhe Järvi. Tämän perheen poika Harri Järvi tunnetaan hyvänä jalkapalloilijana aina maajoukkuetasolle asti. Harri oli ensikertalaisena murtamassa Suomen jalkapallon kirousta Stadionilla kesällä 1964. Suomi ei nimittäin ollut voittanut Ruotsia kotikentällään 30 vuoteen, mutta tuossa historiallisessa maaottelussa 20 000 katsojan edessä Harri tuon kirouksen mursi tekemällä ottelun ainoan maalin ja Suomi voitti matsin 1-0. Kuukautta myöhemmin Suomi voitti Tanskan futismaaottelussa 2-1, tuossakin ottelussa Harri teki toisen maalin. Jostain syystä Harria ei enään kaivattu seuraavana vuonna maajoukkueeseen, lienee ollut isommilla seuroilla vähän tunkoa edustustehtäviin. Harri Järvi pelasi myös 1964 Hämeenlinnan kaupunkijoukkueessa jääkiekkoa kun vasta valmistuneelle Rinkelinmäen tekojääradalle tuli vieraaksi Neuvostoliiton nuoriso-maajoukkue. Idän taiturit voittivat matsin suurinumeroisesti, mutta Harri teki siinäkin ottelussa toisen Hämeenlinnan maaleista. Lisäksi Harri toimi vaativissa erotuomaritehtävissä jääkiekossa. Harrilla on myös sisko. Myös urheilumies ja kaupungin rakennustoimen työnjohtaja Keskisen Sakari (Saku) asui siellä mäellä, hänkin oli Kiri-Veikkojen uhrautuvia lentismiehiä. Hänen vaimonsa Kirsti oli menestyvä uimari TUL:on kuvioissa, taisi ajella vielä Ojoisten viimeistä Ladaakin omilla liikennesäännöillään. 88 LINTUMÄKI JA PULLERINSEUTU Lintumäessä olivat talot mm. Tuomoloilla, jossa perheessä oli poika Tapio ja tytär Tuula. Heinä, Pokkinen ja Laalo ovat myös alkuasukkaita. Laalolla oli tontillaan kioski, jota myös HPK piti myyntipisteenä jonkin aikaa. Laalon Raimosta tuli sittemmin Rautaruukin pääluottamusmies ja myös kaupunginvaltuutettu (SDP). Laalon Raimo vaimoineen nähtiin myös televisiossa yhdessä Rautaruukin pääjohtaja Helge Haaviston kera presidentin linnassa itsenäisyyspäivä juhlissa 80-luvun lopulla presidentti Mauno Koiviston kutsusta. Laaloa vastapäätä olevalla tyhjällä tontilla oli Real-Lintumäen futisharjoituskenttä puisilla maalitolpilla. Lintumäen kiintoisa pieni metsikkö on nykyisin rakennettu hyvinkin tiiviiksi. Siinä rivitalojen ryhmässä toimii nykyään muistisairaiden hoitokoti, nimeltään Lintumäen hoivakoti, jonka laajennussuunnitelmista on muiden alueen asukkaiden kanssa pieniä erimielisyyksiä. Nykyisin rakennuksissa on 30-40 hoitopaikkaa. Laajennusrakennukset toteuttaa valtakunnallinen Esperi Care Osakeyhtiö ja näihin tiloihin avautuu vuonna 2015 noin 60 uutta turvakotia huonokuntoisille ja muistisairaille ikäihmiselle. Uutta hoivahenkilökuntaakin tarvitaan useita kymmeniä. Tälläkin tapaa Ojoisten alueen elämä monipuolistuu, joten mikään nukkumalähiö ei Ojoinen missään tapauksessa ole. Moottoritien rinteessä olevat talot ovat Vanhasten, Haapasalmen, Hannukkalan, Vyyryläisen ja Uschanovin perheiden alkukoteja. Peltopyyntien varrella oli kotitalo Korkeilan veljeksillä Heimo ja Hannu. Teräkosken Jori myös siellä maisemissa asui. Hän taas oli paljon käytetty Rautaruukin venäjänkielen tulkki Neuvostoliiton kaupan tiimoilta. Vanginvartija Soittila oli myöskin alueen miehittäjiä useita kymmeniävuosia. Härkätiellä asuvan hevosmies Pokkisen hevonen oli kerran sairas ja rouva Pokkinen sitä valitteli Niinimäen kaupassa. Muutaman päivän päästä rouva taas tuli kyynelsilmin kauppaan ja kertoi, että nyt se sitten kuoli! :–Voi voi sentään, saitteko ajoissa eläinlääkärin ja teurastamoasiat kuntoon, lohdutteli kauppiaan vaimo tajuamatta asian olevan vähän vakavamman. Näin ollen parku oli vieläkin suurempi kun rouva ilmoitti, että kuollut olikin hänen miehensä. Näin joskus tapahtuu vakavillekin asioille. Laalon naapurina oli taksiautoilija Järvinen. Järvisten kasvattipoika Leo Seppälä oli hyvä urheilija monessa lajissa, mutta kova poika myös lukemaan. Hänestä tulikin yhteiskoulun penkiltä ennätysajassa kovan luokan juristi ja sitä myöden päätyi lopulta Vakuutusyhtiö Ilmarisen johtavaksi lakimieheksi Helsinkiin jo varsin nuorena. Hän palasi vielä vaimonsa kanssa eläkkeelle päästyään Kettumäentielle asumaan, mutta nyt hekin ovat joukostamme poissa. Laalon vastapäisellä kulmatontilla oli kirvesmies Otto Tupolan perheen koti. Wotkinin Villen kanssa hän on pystytellyt lukuisia rakennusten runkoja Ojoisten maisemissa. Tästä perheestä koulutietä tallusteli kolme tytärtä. Heidänkin turvallisuustakeena oli Ojoisten kodinturvajoukkojen poikaosasto. Nämä Ojoisten alueen raja-alueet olivat muutenkin huolellisen silmälläpidon kohteena, koska Rinkelinmäen pojat pyrkivät silloin tällöin mielistelemään niin neitokaisia kuin kokeilemaan poikien valppauksia. Joskus rajariitoja käytiin myös Ahveniston harjun Ojoisten vankilan soramontulla eli Jalavan peltisepänliikkeen paikkeilla. Joskus siellä kävi vierailevina tähtinä Myllymäen jolppiakin, mutta niiden kivienosuma kestävyys oli heikonlaista. Niissä kivisodissa riitti sopivankokoisia ammuksia kaikille "kulttuureille". Reservissä ollutta Ojoisten kivilinkojoukkuetta ei niissä koitoksissa tarvittu, etulinja piti aina puolensa. Teerentien päässä oli Paajasten uusi toinen koti. Raimon (Rallu) hävittyä maailmalle isä Vili (Viljo) oli yksin talon haltija. Hänen tyttärensä Anneli avioitui Laine sukunimiseksi ja he rakensivat isäViljon kuoltua perheelle puretun talon tilalle oman nykyaikaisemman asuintalon. Peltopyyntiellä asui myös Soittilat ja Tammelinit. Tammelinien kolme veljestä aloitti sieltä myös kouluelämänsä. Tammelinin Bini (Pentti) muistetaan jääkiekkomaalivahdin urastaan ja Lehtovaaran tukkumyyjänä, mutta ehkä parhaiten kuitenkin Tupakka-Tuvan kauppiaana keskustalossa (Tutti-Ritan jälkeen) ja elokuvateatteri Tarinan portsarina. Hänen veljensä Kalervo (Kile) oli ammatiltaan postinlajittelija ja tunsi kaikki Suomen paikkakunnat paremmin kuin omat taskunsa. Peltopyyntien ihmisiä olivat myöskin Jaatiset. Heidän tyttärensä Jaatisen Heli ja Eila olivat aina mukana poikien kisariennoissa kannustajina ja jopa osanottajinakin. Jaatisen Heli avioitui Vekka Liikenteen korjaamopäällikkö Lasse Vekan kanssa ja aloitti myös ensimmäisten joukossa naiskuljettajien tulon linja-autoliikenteeseen. Liian varhain Helikin joutui elämästään luopumaan ja ajelee nyt taivaan vankkureita siellä sateenkaarien takana. 89 Ravirata kokonaisuutena oli ns. demilitarisoitua aluetta. Sen oli avointa harrastusaluetta kaikille nuorisolle, mutta sen etelä- ja pohjoisreunat oli valvottuja reviirin rajoja. Joskus siellä oli pieniä rajakahakoita soramontun taistelujen lisäksi 60-luvulla, johtuen siitä kun Rinkelinmäen pojat eli Vexi Salmen ja Hamppari Irwinin narsistiset leuhkajoukot pyrkivät saalistamaan savipellon neitokaisia. Muuten ravirata oli nimensä arvoinen alue vain v. 1952, jolloin siellä raviradan maisemissa sijaitsi olympialaisten viisiottelun ratsastuksen kilpailukeskus. Kilpailun ratsastusosuus alkoi Raviradalta, kiersi Kahtoilammen ja päätyi Ahvenistonjärven takaa vielä nykyisellekin uimalan keskukselle. Vaativalla radalla oli yli kaksikymmentä estettä, joten hevoset olivat kovilla. Sen jälkeen ei siellä ole hirnuttu, eikä hevosen munkkeja nähty. Pari kertaa siellä on ollut maatalousnäyttely ja muutaman kerran se on toiminut Ahveniston moottoriajojen parkkipaikkana. Joskus siellä on vieraillut sirkuskin. Kesäisin "raviradalla" on paljon isoja juniorien futisturnauksia ja maahockeyn pelaajatkin siellä harjoittelevat. Palloiluhallikin sinne on saatu aikaan ja uusi urheiluhallikin on sinne kohoamassa. Ylpeydellä voidaan sanoakin, että Hämeenlinnan ravirata on ainoa ravirata Suomessa, joka on ollut ja on oikeassa käytössä. Palloiluun se on ollut erittäin sopiva ja tilava alue ja hyvinhän sinne mahtuu ne palloiluhallitkin. Hevosten piiskaaminen totopelien jännityselementtinä on näin jäänyt muiden hoidettavaksi muualla maassamme rahanhimoisten ihmisten riemuksi. Hämeenlinnan nuorisolle tästä asiantilasta on ollut paljon iloa ja hyötyä. Ravirata/ Pullerinkenttä on niin monipuolinen kokonaisuus, että ansaitsisi ihan oikean raflaavan nimenkin. Parempi kuitenkin, että tähän asiaan tehtäisiin nimikilpailu ja sitten päälle komeat ojoislaiset pirskeet. Elenia-areenakin kyllä kelpaa, mutta mitään urheiluun liittyvää nimessä ei kuitenkaan ole. Koko raviradan alueellekin pitäisi jokin puistomainen nimi löytää, joka sitten olisi helpompi markkinoida laajempaankin tietoisuuteen. Ravirata ei enään oikein istu alueen nimeksi, Rawari on jo vähän nykyaikaisempi ja tyylikkäämpi ilmaisu, mutta antaa nimiasian vielä hautua kunhan koko kenttäkortteli on täysin rakennettu. Siinä Raviradan pohjoispuolella entisen Sipisen pellolla on ollut jo pitkään useita rivitaloja hyvien palveluiden läheisyydessä vaikkakin itse Sipisen tilan päärakennus säilyi pitkään ampumatarvikeyrittäjä Seppo Kastepohjan omistuksessa. Seppo Kastepohja harrasti itsekin metsästysammuntaa ja on niistä kisoista moninkertainen Suomen mestari. Niissä useissa uudenajan rivitaloissa asustelee monien ammattien kirjo. Sinne on asettautunut myös Postilaitoksen eläkkeellä oleva työsuojelupäällikkö Eero Saarinen ja hänen vaimonsa Eila, jonka elämäntyö tapahtui naisvankilan lastenosastolla. Annikki Jussila on niinikään vankeinhoitoväkeä toisessa polvessa. Vanginvartija Jouko Hahl perheineen viihtyy siellä edelleen ja eläkkeellä oleva kauppiasperhe Oksanen niinikään on valinnut asuinpaikakseen hyvien palveluiden seudun. 90 TEOLLISTAMISHAAVEITA JA KAUPUNGINPUISTO Sellainenkin asia oli voimakkaasti esillä Ojoisten alkuvuosina, että alueelle pitää saada myös teollisuutta. Haikailtiin kovasti suurta typpitehdasta radan varteen Paroisten ja Kirstulan seudulle. Muistini mukaan siihen oli jopa tonttikin hahmottumassa kaava-asiana. Laajentuva asutus kuitenkin asetti hankkeen kyseenalaiseksi tämän räjähdysherkän tuotteen valmistusalueena. Tämä lannoiteteollisuuden tarvitsema typpihän on salpietarin yhtenä osana erittäin räjähdysherkkää, vaikka sitä käytetäänkin pääasiassa harmittomaan lannoittamiseen. Näin tehtaalle sitten löydettiin uusi rauhallisempi seutu Oulun kaupungin alueelta. Siellä tuo tehdas on mossahdellut silloin tällöin jopa ihmisuhreja vaatien. (Salpietarilannoite oli mukana mm. Oslon v. 2011 tuhoisassa räjähdyksessä (tapaus Breivik), samoin kuin Yhdysvaltain tuhoisassa lannoitetehtaan räjähdyksessä v. 2013.) Nyt samoille seudulle on puuhailtu jättimäistä autokeskusta (Sunny Car Center), jonka rahoitusasiat ovat olleet hyvin konstikkaat. Taitaa olla niin, että mammuttitauti uuvutti uhosairaan bisnespyrkimyksen vuodeosaston potilaaksi suurten haaveiden sairasosastolle. Teollistamishaaveet toteutuvat kuitenkin vasta 70-luvulla ja silloinkin ison maa-alan tarvitsema Rautaruukki löysi tonttinsa Käikälän suunnalta, johon keskittyi muutakin isompaa teollisuusyritystä. Ojoisten ja Tiiriön aika koitti vasta 80-luvulla. Silloin syntyivät Mäkelän pienteollisuusalue ja Tiiriön ostoskeskus city, jota Juicen sanoja lainaten voidaan ilmaista myös tavaratalojen taivasten valtakunnaksi. Maa-alueen käyttö vetisellä suopohjalla yritystoiminnan käyttöön on osoittautunut kuitenkin onnistuneeksi ratkaisuksi. Vilkasliikenteisten teiden risteysalueena se on imaissut paljon liikkuvia asiakkaita puoleensa ja toiminta laajenee jatkuvasti uusilla ideoilla. Tämän lisäksi yritysmuodot ovat paljon työllistäviä, muutama sata työntekijää sieltä elantonsa ansaitsee. Kaupungin verokertymällekin Tiiriön yritystoiminnalla on merkittävä osuus. Unohtaa ei sovi myöskään Kaupunginpuiston osuutta ojoislaisten elämään jo silloin 50-luvulla. Siellähän pidettiin kesäisin suuria musiikkitapahtumia isoille katsojamäärille. Konserttien lisäksi oli kuoro- ja puhallinorkesterien viihdytystilaisuuksia. Maakuntajuhlia, sekä järjestöjen kesäjuhlia pidettiin siellä buffettien tarjoiluantimien elävöittäminä. Isohko katettu laululava oli hyvä suoja esiintyjille ja kentän takalaidassa oli katettu ravintolakatos, sekä keittotarkoituksiin pieni hellakyhäelmä. Kaupunginpuistossa pidettiin joitakin moottoripyöräkilpailujakin. TT-ajot ja Moto-Cross vetivät paljon väkeä. Raimo Rein oli Moto-Crossin kunkku. Talvisin siellä oli parit suuret puistohiihdot 70luvulla. Muistiin ovat jääneet sellaiset osanottajat kun Juha Mieto ja Kalevi Laurila. Niin sanottuina normaaliaikoina Kaupunginpuiston keskusaukiota pidettiin Puistomäen koulun urheilukenttänä ja pesä- ja jalkapallokenttänä. Isojen juhlien yhteydessä kenttä täyttyi istumapaikoiksi lankkupenkeistä rakentuen, puupukkien toimiessa alustoina. Ne oli varastoitu laululavan alle, josta niitä tarvittaessa otettiin ja sinne myös palautettiin. Siinä kentän kupeessa sijaitsee myöskin tuo mystinen Pirunlinna, joka on aina ollut nuorison mieleinen leikkipaikka. Tämä isoista graniittijärkäleistä rakennettu rauniolinna ei suinkaan ole mikään tuhoutunut satulinna, vaan puistoon kuuluva taideteos sen perustajan maaherra Rehbinderin mielikuvituksen tuotteena. Hieman alempana järvelle päin laskeutuessa oli isohko tumman keltaiseksi maalattu yleinen käymälä eli paskahuusi. Se oli vain haalla lukittava, joten siellä sopi käydä muillakin tarpeillaan. Noiden vessojen seinät olivatkin sen vuoksi taideteoksia ja viestejä väärällään. Siellä oli paljon solttujen aamulukuja taltioituina, mutta myöskin tietoja siitä etunimillä kuka kulloinkin oli ollut lähipusikossa "morsiamensa" kanssa sillee. Tässä yhteydessä on syytä palata Einar Palmusen Ojoisten latokartanon historiaan. Siinä kirjassa kerrotaan kaupunginpuiston perustamisasioista hyvin seikkaperäisesti. Kirjan mukaan v. 1841 nimitettiin läänin maaherraksi Otto Carl Rehbinder. Hän oli läänin maaherra 22 vuotta. Viralliset tittelit aateluuspohjalta olivat kuvernööri, eversti, vapaaherra ja salaneuvos. Siihen aikaan vielä korkeille virkamiehille annettiin palkkatila. Näin Vanajan pitäjän Ojoisten kartanosta tuli sitten Rehbinderin palkkatila, jonka alaisuudessa toimi viisi lampuotitilaa hoitaen kartanoa omilla töillään. Kartanon ympäristössä oli paljon kunnostettavaa, aitoja oli kaatunut ja ojia oli umpeutunut. Palmusen kirjan mukaan maaherra Rehbinder halusi kunnostaa lähiseutua viihtyisämmäksi. Hän aloitti Pyövelinmäen kunnostamisen, jota silloin alettiin kutsua Parkiksi. Tästä alueesta tuli nykyinen Kaupunginpuisto, joka irrotettiin Ojoisten kartanosta omaksi alueekseen, pinta-alaltaan n. 16 hehtaaria. Senaatin luvalla kunnostustyöhön voitiin käyttää vankeja ja niin työt edistyivätkin vauhdilla. 91 Alueelle istutettiin paljon jalopuita ja tehtiin rakennelmiakin. Romanttinen linnarauniokin saatiin aikaan (Pirunlinna). Puistoasioiden hoitoon perustettiin komitea, joka huolehti puiston hoidosta. Kaupunginpuisto (Parkki) on yli 50 vuotta vanhempi kuin Aulangon puistokokonaisuus. Tämän historian mukaan maaherra Rehbinder ehdotti Venäjän keisarilliselle majesteetille v. 1847, että Parkkipuisto saatettaisiin kaupungin omistukseen. Silloinen keisari kiinnostuikin asiasta ja hän päätti, että puisto liitetään kaupungin omistukseen v. 1848.Tästä asti kaupunginpuisto on ollut kaupunkilaisten yhteisessä virkistyskäytössä. Puistoravintola rakennettiin v. 1860 paikkeilla ja muitakin käyttörakennuksia lisättiin alueelle. Tällä tapaa kaupunginpuisto on syntynyt virallisen historian mukaan ja kiitos siitä pitää kohdentaa maaherra Rehbinderille. Kaupunginpuiston kuuluisin vieras lienee Venäjän keisari/tsaari Aleksanteri II. Hän käväisi edellisenä vuonna valmistuneen rautatieyhteyden tarkastuksen ja myöskin Parolan varuskuntatarkastuksen ohella myös kaupungin puistossa vuonna 1863. Suomen rautatielaitoshan perustettiin juuri Aleksanteri II käskykirjeen v.1857 johdosta. Vuonna 1862 valmistunut rautatieyhteys Hämeenlinnaan oli tuon käskytyksen ensimmäinen sisämaan yhteys. Kivilaiturin nokasta sitten keisari kyydittiin höyrylaiva Ilmarisella lounaalle Aulangolle eli silloiseen Kallbergin sukukartanon ruokasaliin. Tuon kartanonhan sitten osti asetehtailija ja liikemies Hugo Standelsjköld ja loi alueesta ainutlaatuisen ulkoilupuiston moninaisine ihmeellisyyksineen. 92 JUHLIA JA YHTEISYYDEN HAKUA Kaikkein suurimmat juhlatilaisuudet olivat kuitenkin työväenliikkeen Vappujuhlat. Silloin kauppatorilta lähtivät mahtavat lippukulkueet soittokuntien tahdissa marssimaan kohti Kaupunginpuistoa. Marssikulkueet olivat joskus jopa kilometrin mittaisia. Monipuolisen ohjelman lisäksi kauppatorilla pidettiin aina paatoksellisia juhlapuheita joidenkin isojen vaikuttajien suulla. Silloin vielä sodan jälkeisinä vuosina sosialidemokraatit ja kommunistit sopeutuivat samaan esiintymiseen ja poliittinen aktiivisuus kohdistui porvarillisia voimia vastaan. Pian kuitenkin välit viilenivät ja kummankin aatesuunnan puhujat ryhtyivät haukkumaan toisiaan. Nämä vappujuhlat sitten hiipuivatkin eriytymiseen 50-luvun taitteessa. Demarit kuitenkin viihtyivät Kaupunginpuistossa, mutta kommunistit alkoivat viettää omia marssejaan ja juhliaan Myllymäen kansantalolla (Keinukallio) sen valmistuttua. Koko työväenliikkeen hajaantuessa 60-luvulle tultaessa nämä yhteiseen hiileen puhalluksen juhlinnat hiipuivat itsestään. Duunarit kisailivat nyt vain oikeasta aatesuuunnasta ja hajottivat lopulta niin kulttuuritoiminnan kuin myös työväen urheiluliikkeen pariksi vuosikymmeneksi. Vasta 80-luvulla ammatillinen paikallisjärjestö kävi perinteiseen vapputeemaan kiinni ja marssit aloitettiin joksikin aikaa uudelleen. Nykyisin aito vappuhenkisyys on jälleen kadonnut ja tilalle on tullut markkinahumu väkivaltoineen ja pahantekoineen. Sellaista isompaa järjestötoimintaa ei Ojoisilla ollut. Oli kuitenkin SKDL:n Ojoisten osasto ja Ojoisten Martat, jonka puuhanaisena oli Toivasten äiti Helmi Mäyräntieltä ja innokkaina kanssavaikuttajina Moision, Tuomisen ja Haikosen perheen äidit. Muu järjestötoiminta ja jäsenyydet olivat kaupungin keskustan eri harrastusseuroilla. Alueen sosialidemokraateilla oli aina vaaleissa vankka noin 50 % kannatus, mutta itse jäsenyydet puolueeseen hoituivat Hämeenlinnan Työväenyhdistyksen tai Viisarin seudun Työväenyhdistyksen kautta, jolla on oma talo Viisarilla, jossa pieni kirjastokin. Jäsenyydet eri puolueissa on ajan myötä löystyneet, joten järjestötoimintakin on supistunut melko pieneksi. Vain eläkeläis-yhdistyksillä riittää intoa yhteisempäänkin toimintaan kuten teatteri, harrastuspiirit ja matkailu. Urheilu ja muu viihde onneksi pitää nuoremmankin väen kiinni yhteiskunnan sykkeessä. Ojoisten alueella on sellainen hiljainen politiikka elänyt omilla tavoillaan, ei ole haluttu ärjyä mutta myöskään olla mitään alistuneita hiirulaisia. Ojoisten maaperässä on viihtynyt joitakin poliittisia kasvejakin, kuten punaruusu, ruiskukka, apila ja punajuuri. Markkinataloushumuksen laskeutumisen myötä on Ojoisillakin alkanut menestyä myös Timo-peruna, jonka kasvua edistetään myös populääri-nimisellä humustuotteella. Saviheinä on kuitenkin Ojoisten yleisin kasvi, mutta sehän onkin suojeltava kasvannainen alueellisena ihmeellisyytenä, vaikka Savitaipaleen kunta on sen alkuperästä eri mieltä. Pullerinmäessä asui lisäksi hyvin muistirikas ent. punavanki Huhtimon Väinö. Hän oli nuorena poikana joutunut syytettyjen ja tuomittujen listalle, mutta ei ollut katkera. Kertoi mielellään näistä kokemuksistaan ilman paatoksia. Hänen kauttaan pääsi kiinni Suomen historian kauheimpaan aikaan eli kansalaissodan järkyttäviin tapahtumiin. Eräänlaista yhteisöllisyyttä koko kansalaissotakin oli tavallaan. Päämäärä ei kuitenkaan ollut kenenkään hallinnassa ja vielä vähemmän kansannousun onnettomat taistelut ja niiden jälkiselvittelyt, joista ikuiset moraalivauriot jäivät kuitenkin pitkään kytemään kansakunnan sielunelämään. Syvässä elivät muistot niissä perheissä ja suvuissa, joilta kaatui tai vietiin teloituksissa lähes kaikki lähiomaiset. Vasta 2000-luvun alussa ev.luth. kirkko ymmärsi kansalais-sodan luokkataistelun perimmäiset syyt, sekä vihojen mielettömyydet ja näin punavainajien leposijat saivat vihdoin kirkon siunaukset aatteen uhreina haudatuille. Yhteiskunnan rakentamista tapahtui paljon sosiaaliturvan kautta jo 1950-luvulla. Silloin katsottiin, että myös lasten ja nuorten juurtumista pitää huolehtia kuntalaisuudenkin pohjalta. Hyvä esimerkki tästä oli Hämeenlinnan kaupungin järjestämät kesäsiirtolat mm. Lusissa ja nuorten sijoittamiset maaseudun perheisiin kesänviettoihin kolmen viikon jaksoina. Lusin kesäsiirtola Hattulassa oli kaupungin oma kesänviettopaikka lapsille ja siellä ovat saaneet nauttia kesän iloista sadat hämeenlinnalaiset lapset. Myös seurakunnilla oli omia kesäsiirtolapaikkoja. Pelastusarmeijakin omisti oman kesäsiirtolansa. Minunkin veljeni oli siellä eräänä kesänä suuren joukon jatkona. Äitini kanssa sinne pyöräiltiin veikkapoikaa tapaamaan eväiden kanssa. Kaikilla näytti olevan silloinkin hauskaa ja yhteiselo oli aitoa ja lämmintä. Siellä kerrottiin meillekin eräästä hyvin energisestä kaverista, jolla oli mielikuvitusta ja 93 kauppaekonomiaa hyvinkin monipuolisesti. Tämä pojanvesseli oli Jouko Rita, joka noita oppejaan sitten hyödynsi aikuiselämässäkin. Silloin jo hän kekkasi millä sai poikaporukan pienet taskurahat omiin taskuihin pienellä ovelalla bisneksellä. Ritan Jouko valmisteli pojille onkia ja myi niihin syötiksi matoja ja muurahaispesän munia. Pikku jippo oli se, että erikoisuutena oli kaupattavana vasemman käden onkivapoja, joilla oli tuplahinta. Rantakivikosta veden alta Jokke keräili myös pieniä kaloja, kivinuoliaisia, joilla sitten syöttikaloina saisi mahtavia vonkaleita. Lippalakkiräysä oli yleensä takaperin päässä ja silläkin hän leveili, että oli saanut sen sekundana ilmaiseksi, kun lippa oli muka vahingossa kiinnitetty taaksepäin. Oli miten oli, niin näillä Ritan Joken hupiälynkäytön opeilla tarttui sellaista iloista elämän asennetta muihinkin leiriläisiin ja sille mielikuvituksellekin annettiin vapaudet toimia. Lukuisia Ojoistenkin koululaisia pääsi näistä kesäsiirtolan riemuista nauttimaan ja joistakin näistä vesseleistä kasvoi vilperihenkisiä Ojoisten perusjuntteja, joista riittäisi tarinaa enemmänkin. 94 APPARAN SEUTUA JA ELÄMISKIEMUROITA Raviradan heinäsavannin takana oli Pullerinmäki ja sen alueen legenda oli lumppujen kerääjä Pullerin Kalle. Hän oli erikoinen elämännautiskelija ja syvällinen filosofi. Kalle oli köyhien aatelinen. Siinä Pullerinmäen eturinteessä komeili Nylanderin Leipomon kaksikerroksinen leipomorakennus, sekin on jo muussa käytössä. Vieressä autokorjaamo, jossa oli aina tungosta. Poltinahontien puolella olivat Meriset ja Jalavan peltisepänverstas siinä vankilan soramontun kupeessa. Elintarvikekauppa oli alarinteessä ja mäen päällä toinen. Pullerinmäen korkeimmalla kohdalla oli Hyttisen Kallen suksitehdas, jossa kehiteltiin liimasuksia kilpailukäyttöönkin. Monipuolisuusuhkarohkeilija Lehtelän Pena ( Pentti) oli Hyttisten läheinen ja asui talon yläkerrassa. Tiiriön notkelmassa Gunnar Paakkanen harjoitti puusepän liiketoimintaa nimellä Jokapuu. Silloin sodan jälkeen puhelimia oli hyvin vähän kotitalouksissa, mutta Pullerinmäellä puhelin oli Jokapuussa. Nykyisin Jokapuun tontilla on useita rivitaloja ja niihin jatkona Huhtimon maille muutama rivitalolisää. Jokapuun naapuritontin omisti jo aikaisemmin mainittu entisen punakaartin poikalähetti Huhtimon Väinö. Hänellä oli hevonen ja sillä hän leipänsä tienasi kaupungin ajoissa. Huhtimon tontista lohkaistiin tontit hänen pojalleen ja tyttärelleen, jotka sitten rakensivat oman kotinsa siihen lähituntumaan. Hyöhemmin alueelle on noussut muutama rivitalokin. Posteljooni ja elokuvateatteri Satulinnan portsari Kalevi (Kavi) Astren muistetaan parhaiten. Satulinnan tyylikkäänä herrasmiesportsarina Kavi on juuri jäänyt monien mieleen. Hän ei ollut keikari, vaikka kampa olikin hänen käytetyin varusteensa, se oli eleganssin apuväline. Kalevi avioitui Irma Huhtimon kanssa ja näin hänestä tuli Huhtimon Väinön vävy. Eräs tapahtuma on jäänyt Kavista elämään ulkoilmanäytelmän muodossa laivarannan ja Kaloisten Sahan talviselta oikopolulta. Tuolloin viisikymmentäluvun alussa Hämeenlinnan Postikonttori sijaitsi vielä Sibeliuksenkadun ja Lukiokadun kulmassa. Tapahtuma alkoi siitä, kun Astrenin Kavi lähti postinjakolenkille Sibeliuksenkadun Postikonttorilta Hätilään keväistä haurasta jääpolkua pitkin laivarannasta oikaisten vastarannalle. Kuinka ollakaan jää petti yllättäen hänen altaan. Vastuullisena virkamiehenä hän ehti heittää postilaukun kuivalle jäälle, mutta itselle tuli vaikeuksia. Samaan aikaan kaupungin vesistön ylittävälle rautakaariselle sillalle alkoi kertyä kauhistuneita ihmisiä mm. Verkatehtaan ruokatuntilaisia. Sieltä jääsohjon seasta Kavi onnistui kuitenkin kömpimään ylös ehjälle jäälle. Tämän jälkeen hän herrasmiehenä otti kamman rintataskusta ja kampasi hiukset järjestykseen. Pisti tämän jälkeen koppalakin päähänsä ja kumarsi syvään sillalla olleille katsojille. Sitten silloiseen kotiin Idänpäähän vaihtamaan kuivaa ylle ja kirjeet oikeitten osoitteiden mukaan perille. Se oli ikimuistoinen yhden miehen selviytymisnäytelmä ilman lavasteita ja taustamusiikkia. Siinä Apparan rinteessä komeili sitten se melukas moottorirata, jota vihattiin ja rakastettiin. Siellä pidettiin monenlaisia ajoneuvokisoja ja pari kuolonuhriakin saatiin aikaan. Vakava helikopterionnettomuus tapahtui erään kisan aikana 80-luvun alussa. Tuolloin kopteri pyllähti tuulenpuuskan seurauksena rinteeseen syttyen palamaan. Kuolonuhreiltakaan ei vältytty ja pahoja palovammoja jäi useille tilanteessa olleille. Rata-alueella on järjestetty lisäksi moottoripyörä- ja kartingkisoja, mutta myös pyöräilyurheilu on siellä kisojaan pitänyt. Ampumahiihtoa radalla on harrastettu harjoituksina, mutta myös SM-tason osakilpailuina. Joitakin musiikkitapahtumia ja messujakin on siellä pidetty. Uudet ideat ovat monipuolistaneet moottoriradan käyttöä, joten eri harrastukset tapaavat siellä sulassa sovussa. Talvisinkin moottorirata on ahkerassa käytössä hyväpohjaisten ja valaistujen latujen johdosta ja näin vähälumisillekin talville on tullut lisää käyttöaikaa jäähallin höylälumien johdosta. Jäähallin höylälumilla sinne on saatu kaupungin toimesta mainiot ulkoilumahdollisuudet. Lenkkeilyyn Ahveniston alue on kaikkein sopivin monipuolisen maaston vuoksi. Myös maastopyöräilijät ovat kaikki maastokummajaiset löytäneet hurjasteluihinsa. Ojoisten hautavajouman maisemaan kuuluu myös Ahveniston hyppyrimäki. Sehän rakennettiin vähän armeijankin tarkoituksiin 1960-luvulla. Nimittäin puolustusvoimien talvimestaruuskisat pidettiin perinteisesti Hämeenlinnassa, mutta mäkihyppyyn ei ollut kunnollista mäkeä. Veikkausvaroillakin tukien kunnon hyppyrimäki sitten saatiinkin aikaan, mutta jatkuvat lumipulat johtivat siihen, että koko puolustusvoimain mestaruuskisat siirrettiin pohjoisemmaksi. Kaupunginpuiston lahdella olevalle hiihtokeskuksellekin jäät alkoivat olla vaarallisen ohuita. Siinä lahdella pidettiin joinakin talvina myöskin autoille jäärata-ajoja. Näiltä pohjilta paljon kaivattu hyppyrimäki jäikin sitten siviilikäyttöön, jossa sitä irvailtiin Lehtelän Penan, Visakiven, Nuolikiven, sekä olympiaedustaja Raimo Majurin hypähtely-paikaksi. Se erikoi95 suus mäen suunnittelussa oli, että sen laskusuunta oli vasten kevätaurinkoa, jolloin sen ladut ja alastulot sulivat jo helmikuussa. Sanottiin, että kevät tulee Hämeenlinnaan silloin kun hyppyrimäen lumet katoavat ylärinteestä. Siksi Ojoisten kevät onkin kuukautta aikaisempi kuin muualla Hämeenlinnassa. Ojoislaiset timpurit tuon ylvään hyppäysmäen kuitenkin saivat koottua Suonpään Sulon vasaroinnin tahdeilla. Siellä hyppyrimäen montun naapurissa palvelee ampumaurheilijoita myös monipuolinen ampumarata, josta ei pauke ei pääse häiritsemään lähiasutusta. Pullerinmäki oli asutettu jo ennen sotia, mutta Ojoisten alueeseen sekin liittyy monella tapaa. Pullerinmäellä ja Viisarilla oli paljon yhteistä kanssakäymistä. Viisarin työväenyhdistys omine taloineen antoi mahdollisuudet aatteelliseen toimintaan, mutta kyllä liikuntaa ja juhlatoimintaakin siellä oli ja on. Edelleen se on työväenliikkeen ajatuspaja, jossa uskotaan edelleen työtätekevien yhteisvoimaan. Viisarilla oli myöskin seurakunnan leirikeskus, jossa pidettiin mm. rippikoululeirejä. Leirikeskuksen kenttäalueella oli lentopallokenttä, jossa myös urheiluseura Viisarin Vauhti treenaili iskulyöntejään. Leirikeskuksen naapurissa asuivat Heinoset, jossa perheessä oli useita poikia. Tuomisen Raimon kotikin oli niissä maisemissa ja Ramista tuli isona peltiseppä. Lepän Alvari, Lampisen Sulo ja Helin olivat alueen puuhamiehiä. Niemisen Rauni oli likoista menestyvin koulujen välisissä hiihtokilpailuissa, mutta pärjäsi muissakin lajeissa. Vuorentaan poikakodista kävi koulua Vuorelan Jussi niminen mukava veikko, pelasi nuoruudessaan jääkiekkoa myös HPK:ssa. Nykyisin hän asustaa Raahen seudulla ja on kova Kärppäfani. Vuorelan Jussi on ollut myös valmennuspuuhissa Suomen parinkin ikäluokan edustusjunnujen jääkiekon parissa. Viisarin työväentalo seisoo edelleen uskollisena paikallaan. Viisarihan kuului 60-luvulle asti Vanajan kuntaan ja tuon työväentalon käyttäjät/aateihmiset koostuivat juuri Vanajan kunnan ja Vuorentaan tilallisten kuten mm. Nukarin ja Pietilän tilojen työväestöstä. Koko Viisarin ja Kahtoilammen seutu on muilta osin muuttunut perusteellisesti miljöönä. Ne muutamat rintamamiestalot ovat hukkuneet uudenaikaisemman ja tyylikkäämmän rakennuskannan varjoon. Hyvin persoonallisia omakotitaloja ja hyvin maisemaan sopivia rivitaloja on syntynyt peittävästi koko alueelle. Eri ammattikunnatkin ovat sieltä löytäneet viihtyisän luontoseutua lähellä olevan asuinseudun. Siltä alueelta löytyy nykyisin lääkäreitä, insinöörejä, ekonomeja, yrittäjiä ja kymmeniä muita korkean ammattitaidon omaavia perheitä. Sitkeästi siellä asuu kuitenkin vielä niiden alkuperäisten viisarilaistenkin jälkeläisiä. Viisarin seutu tunnetaankin nykyisin hyvin haluttuna ja viihtyisänä asuinseutuna hyvinkin persoonallisine rakennuksineen. Siinä teiden risteyksessä komeili Pauli Jokisen kauppa, josta sai irtokarkkia ja Kariston limuja. Vastapäisellä tontilla puuhaili Saarisen Yrjö Gatz mopokuorma-autoineen. Hän oli kaupungin ajossa, koska kuormuri kesti hyvin lehti- ja risukuormia. Siellä taaempana oli vielä maanviljelystyötä ylistävä Pellervo työnpatsas. Tärkeä paikka oli myös Simolan kioski Viisarin perukoilla, jossa myytiin pyöreitä jäätelöpuikkoja sopuhintaan. Eräässä talossa asui pariskunta, jonka morsianvaimo oli nähnyt hääyönään meteorin, se oli äidille selitys kun multainen tytär oli mukamas pelästynyt niin, että oli tarvinnut piiloutua perunavakoon aamuyöksi muutaman "kisavieraan" seurassa. Parolantien loppupäähän valmistui 1980-luvulla muutamia yritysrakennuksia joista Hämeen Sähkö ja jälkeenpäin Aina verkkoyhtiö suurimmat. Tarvikeliikkeitä ja Suomalainen kirjapaino siihen oheen ja varastorakennuksiakin. Kunnallistekniikan valmistuttua kaavoituksineen alueelle alkoi ilmestyä pikatahtiin omakotitaloja,sekä rivitaloja. Eräs alueeseen ihastunut perhe oli Mäntylät. Timohan tunnetaan parhaiten kalustepuuseppä-yrittäjänä ja on myös paljon elävöittänyt Vanhaa-linnaa puutöiden osalta. Vaimo Hilkka pitää taas naisväen tukkalaitteita kunnossa omassa kampaamossaan kaupungin keskustassa. Viisari/Vuorentaka-alueella oli mukavia uintipaikkoja, joille kuljettiin polkupyörillä. Kahtoilampi on vieläkin käytössä, mutta Hirvilammen uimalampi on nykyisin kurjassa kunnossa. Molemmilla uimapaikoilla oli myös komeat puiset hyppytelineet. Hirvilammen maisemissa on ollut myös lasten hiihtomaalatualue ja kesäisin siellä pöristelivät ruohonleikkuukoneen moottoreilla varustetut karting-ajokit. 96 TOIMINTOJEN AVAUKSIA JA VAARALLISIA HETKIÄ Jonkinlainen vapaapalokunta (VPK) Ojoisilla myöskin oli, koska Puistonmäen koulun vierestä oli VPK:n kalustovaja siirretty Koiranpolun varteen, nykyisen Ilvesmajan paikkeille. Siellä kyllä kävi joitakin miehiä silloin tällöin tuulettamassa vähäkalusteista koppia, mutta palosireenin ääniä ei sieltä koskaan kuulunut. VPK:n päällikkönä toimi nuohoojamestari Rudolf Siik. Hänen autotallissaan Härkätiellä oli vanha kunnostettu Jeep ja pieni perävaunu ruiskumoottori varustuksella ilman sireeniä. Siik valittiin kuitenkin Oulun kaupungin nuohoojamestariksi -60 luvun taitteessa ja palovalmiustehtävätkin siirrettiin Hämeenlinnan VPK:lle. Sihteerinä toimi Ojois-VPK :n ajan Väinö Veijalainen, taloudenhoitajana sotilasmestari Matti Haikonen ja lisäksi vastuuhenkilöinä olivat Helanderin Matti ja Mannisen Viljo Vuoksentieltä. Nämä palontorjuntavalmiudet olivat lakipohjaisia organisaatioita. Muuten Ojoinen oli tulipalojen ja muiden onnettomuuksien osalta varsin rauhallista seutua. Hutrin Jallun perikunnan talo kuitenkin tupsahti tuleen joskus 70-luvulla Talikkalantiellä. Kyseessä oli kuitenkin tuhopoltto ja syyllinenkin löytyi lähipiiristä. Sortavalantiellä oli pieni palo 90-luvulla erään talousrakennuksen nurkalla, kun akun päälle asetettu Jerrykannu syttyi räjähtäen tuleen. Laineen Oskun talo paloi taas vuosituhannen vaihteessa, kun keittiön sähköhella oli unohtunut pidemmäksi aikaa päälle. Vaikka väestöpohja olikin osin varsin värikästä, niin välienselvittelyt rajoittuivat pienimuotoisiin tappeluihin, eikä poliiseilla mitään suurempia harmeja Ojoisten väestä koskaan ollut. Rattijuopumukset ja polkupyörillä valoitta ajot taisivat olla niitä suurempia rikoksia silloin 50- 80-luvuilla. Eräs kiusankappale ilmestyi häiritsemään elämänmenoa 50-luvun lopulla. Nimittäin yksi HPK:n pelaajista pääsi poliisikouluun ja hän innostui alasta yli tarpeen. Tämä Drottiksen nimeä kantava poliisialokas ryhtyi siviiliasussa vapaa-aikanaankin vaanimaan ja sakottamaan pääasiassa ojoislaisia nuoria. Siellä kaupunginpuiston pensaikossa Drottis sitten kyttäili valottomia pyöräilijöitä ja tarakoilla istujia. Eihän tämä ilonpilaaja montakaan uhria saannut sakkotileilleen, mutta hyvä haaste kiusantekoon hänestäkin lopulta tuli. Ihailtavan kova luu kuitenkin HPK:n pelaajana niin futiksessa kuin jääkiekossakin oli hän sitten pakki tai hyökkääjä. Ikihauska tapaus sattui tässä rosvo- ja poliisileikissä tapahtui eräänä syysiltana -50 luvulla. Nimittäin Tampereentieltä lähtevä pieni mutkainen pyörätie johti nykyiselle Härkätielle ison avo-ojan yli, jossa oli kapea ylimenoluiska eli rumpu, se oli karkumatkojen spesiaali eksytyspaikka. Erään kerran Drottis(Reijo H) oli taas harrastuksilleen uskollisena ns. kytiksessä kaupungin viemärityömaan työmaakopin takana lähellä kasarmin pohjoisporttia. Pimeää kun oli niin valottakin jotkut pyörillään ajelivat. Keskuskoulun Hml:n Kisan voimailusalilta palaava nuori boxsarinalku kotiutui tälläkin kertaa valottomalla pyörällä. Työmaakopin kohdalla kuului käskevä huuto :- stop ! poliisi ! pelästynyt poika kuuli asian väärin :- start, polje ! ja ampaisi omalla pyörällään pimeään polkuun ja Drottis vauhdilla nuorukaisen perään. Seurauksena maaston vaarallisten mutkien ankara tuomio. Kiroilu oli kauheaa kun Drottis löysi itsensä pimeässä ohiajetun luiskan vuoksi itsensä pyörineen kuraojan pohjalta. Niitä möyrimisjälkiä käytiin sitten usean päivän ajan ihmettelemässä ja naureskelemassa syvän ojan kurakossa. Siitä tämä poliisikokelas taisi oppia senverran, että keskittyi jatkossa HPK:n jääkiekkojoukkueen puolustaja tehtäviin, kunnes siirtyi uuteen komennuspaikkaan Kymen alueen liikkuvaan poliisiin. Viikonloppuja kuitenkin juhlittiin joskus melukkaimmissakin merkeissä, mutta nekin päättyivät lopulta kuitenkin vain joidenkin nenien verenvuotoon. Entisten aikojen raipparangaistukset ja jalkapuussa istumiset olivat muuttuneet kotioloissa häpeämisiin ja itsetunnon haavojen nuolemiseen. Tosin aivan lähinaapurissamme pidettiin kuitenkin kerran reippaat juhlinnat, kun talon emännän Orimattilan veli tuli Helsingistä kylään matkalaukku täynnä veikkausvoittorahoja. Se oli komea kasa seteleitä keittiön pöydällä, käteisenä kun oli haluttu. Onneksi en ottanut juhlakutsua vastaan, koska talossa syntyi melukas sukuriitatappelu. Jouduin kiireellä soittamaan poliisit. Miehet vietiin verissään ommeltaviksi ja putkaan ja toinen rouvista reisi katkenneena sairaalaan, mutta toinen heistä katosi ja löytyi myöhemmin pelokkaana purujen alta ullakolta. Erään talon ullakkohuoneessa asui olkitaidetta harrastava miekkonen, jolla oli sähäkkä ajankulumorsian ja hänellä rasitteena sisäisten kosteustuotteiden persoonallisuusvamma, jota hän kävi jakamassa tuon taiteilijan kanssa. Taiteilija kuitenkin kuoli ja sukulaiset antoivat morsiamelle ajattelemattomasti valtuudet hoitaa hautajaiset. Hyvin hän ne hoitikin ja ruokapidot hän järjestikin sukulais/perikunnan piikkiin Aulangolle. Itse osoitteeton morsian hävisi kyllä maailmantuuliin hyvissä ajoin ja perikunnalle jäi katkerat muistot suurehkosta Aulanko-laskusta. ym. vainajan veloista. 97 Alkuvuosina alueella liikkui kesäisin kierteleviä romaaneja. Niittelivät heinää hevosilleen tyhjillä tonteilla. Naisväki kävi kaupustelemassa pitsejä ja kudonnaisia ja povaamassa korteilla mystisiä ennustuksia. Rauhallista väkeä kuitenkin, eikä mitään ongelmia muistiini ole jäänyt. Taisivat pelätä isämme vanginvartijan koppalakkiakin naulakossa. Sen sijaan kiertelevät valokuvansuurentajat huiputtivat paljonkin ihmisiä, vaikka luvaton kaupustelu kaupungin järjestyssäännöissä sen kielsikin. Jonkin verran Ojoisilla kierteli myös hengenravintoa kauppaavia lahkolaisuskovaisia. Nykyisin Jehovan todistajat elävät omaa uskonelämäänsä entisissä Skogsterin tiloissa Antreantien loppupäässä, joten ne järjestyssääntöjenvastaiset ovikellonsoitotkin ovat melkein kadonneet. Aatteellisia ja uskonnollisia lehtiä jaksettiin vielä kaupitella, mutta kaupungin järjestyssäännön 6 pykälällä pelotellen sekin vaiva hiipui. Mormoonit ovat jostain syystä lopettaneet myöskin kiusalliset kysymysutelunsa. Varsinainen urheilutoiminnan päänavaaja oli Hämeenlinnan Sport, joka toimi Kirstulan alueella 50luvun puolivälistä alkaen. Tämä seura harrasti jalkapalloa, lentopalloa ja koripalloa. Tämän seuran perustaja ja puuhamies oli Sergei (Erkki) Rumbin. Myöhemmin seura keskittyi pääasiassa jalkapalloon ja muutti nimensäkin sen vuoksi Hämeenlinnan Palloilijat nimiseksi. Lennokasta porukkaa oli sen aikaiset nuoret urheilijat, intoa riitti vaikkei niin mahtavia menestyksiä tullutkaan. Sellaisia monilahjakkuuksia on jäännyt mieleen Hml:n Sport-seurasta kuin : Sergei Rumbin veturina, Viktor Gratschev, Erkki Sibakov, Ale Tsernov, Viktor Andreijev, Alpo (Raketti) Ojala, Aarne Suonuuti, Lasse Haapasalmi, Ustinoff. Pääasiassa kuitenkin Kirstulan seudulta, mutta Palloilijat nimellä väkeä harrasti vähän enemmänkin. Myös Viisarilla toimi pieni muotoisesti urheiluseura nimeltään Viisarin Vauhti. Suurin urheilullinen AHAA koettiin syksyllä 1956. Silloin perustettiin Ojoisille lähes kaikkea harrastava urheiluseura nimeltään Hämeenlinnan Kiri-Veikot r.y. Tämän urheiluseuran kymmenvuotinen historia oli kuitenkin niin värikäs, että siitä on tämän kertomuksen yhteydessä ihan oma tarkempi historiansa. Tällä tavoin tuli esiteltyä Ojoisten pelto ja lähialueen kadut ja joitakin siellä asuvia tai olleita perheitä. Muistikasetille ei millään mahdu kaikkien ojoislaisten historia, joten tämä oli vain raapaisu menneeseen aikaan. Tarkoituksenani on ollut kuitenkin pääpiirteittäin valottaa, miten Ojoisten alue syntyi ja on elänyt näihin päiviin. Monet varmasti löytävät näistä sivuista paljon läheisiäkin asioita ja tarvittaessa tietysti voi tätä kertomusta täydentää vielä omilla erikoisilla kokemuksilla. Tässä on nyt tultu aikaan, jolloin tämä viljeltynä ollut pelto on kasvanut täysimittaiseksi asuinalueeksi palveluineen. Nämä kolmisensataa peltoalueen asuintonttia elävät nykyisin uutta aikaansa. Tontteja on lohkottu ja vanhoja rakennuksia purettu uudempien isompien uudisrakennusten tieltä. Alkuperäiset sukujuuretkin ovat pikku hiljaa katoamassa ja väestöpohja muuttuu sekavammaksi, mutta lapsiperheet ovat onneksi löytäneet alueen elämisen jatkumiseen. Karjalassa syntyneiden ja rintamamiesten aikakausi on alkamassa uudenlaiseen sykkeeseen. Ojoislaisista alkoi kehittyä niin sanottu sekakansa, jolle onneksi on kuitenkin jäänyt alueelle ominainen elämäntyyli ja usko kaikessa pärjäämisessä, eikä se nykyaikaan kuuluva turhamaisuuskaan koskaan juurtunut alueelle. Dynaaminen asuinalue on tarvinnut monenlaisia toimijoita ja toimintaa. Onneksi sitä käyttövoimaa on riittävästi löytynyt ja nykyisin alueella toimiva Pro-Ojoinen on tässä asiassa hyvä edunvalvoja. Asukkaiden look eli asullinen ilme muuttui ajan muodin mukaan. Kaikkein suurin muutos tapahtui poikien tukkamuodissa. Alkuvuosina partureita ei alueella ollut, joten käsikoneilla kotona tukat revittiin pois pikkupojilta kesäksi pulipäiksi. Armeijassakin alokkailta leikattiin tukat pois, että siviilielämässä aktiiviset täit eivät päässeet pesiytymään varuskuntiin. Eihän siinä vähätukkaisuudessa mitään häpeämistä ollut, ojoislainen pää on aina ollut virheettömän tyylikäs. Kalju on taas ihan eri asia, sehän on hiusjuurisairaus, samoin skinien paljaspääkorostus kertoo muista päänsisäisistä asioista. Vuosituhannen vaihteessa muotiin tuli klani tukkamuoti. Sekin on lähtöisin Ojoisilta. Silloin huomattiin ojoislaisen pään tyylikäs rakenne tuohon muotiin sopivaksi ja sitä sitten ovat muut matkineet. Viimeisin tukkamuoti ananasleikkaus on peräisin Brasiliasta Neymar pallotaiturilta, mutta sitäkin sivupaljasta tukkamuotia näkee jo ojoislaistenkin nuorten päissä. Ajassa siis eletään vieläkin. 98 MIELENKIINTOISIA VUOSIA Elettiin alkuvuosia uudella viisikymmenluvulla. Oli kaikenlaisia kaveripiirejä ja seikkailunhalut alkoivat johtaa uusille alueille. Aulangon metsät koluttiin tarkkaan ja pyöräretkillä käytiin, Pekolassa, Parolassa ja Turengissakin asti. Mielenkiintoisempia seikkailuja olivat ongintaretket erikoisiin paikkoihin. Pyörillä käytiin Kankaistenjärvellä oikein yöretkellä. Mato-ongilla saatiin paistinkalat, mutta joskus tärppäsi haukikin vieheeseen. Silloin ei ollut kellään vielä virveleitä, mutta uistinkuvia heiteltiin peltipurkkien ympärille kelatuilla siimoilla. Näitä telttaretkiä tehtiin myös Pyyttämölle ja Tömäjärven seudulle. Erään kerran innostuttiin Sillanpään poikien kanssa pyöräilemään Ilamon maisemiin Hattulan Pekolassa. Yksi Sillanpään pojista oli käynyt siellä isänsä kanssa metsästämässä ja tiesi siten, että siellä korvessa oli kalanviljelylaitos. Tuohon mystiseen korpeen sitten pyöräiltiinkin. Sieltä Ilamosta lähti myös entisajan huonokuntoinen kärrytie Hauholle, jota tietä myöskin joskus pyöräiltiin. Löydettiin huonokuntoinen lautamökki ovet avoimena ja ikkunat rikkonaisina. Mökin edessä oli pari kolme kaivettua lampikuoppaa, joissa piti olla lohia ja karppeja. Olivat kaiketi olleet Aulangon Hugoherran kala-aterioiden tuottoon tarkoitettuja. Alue oli jo silloin hylätty, emmekä me onginnoilla yhtään tärppiä saaneet. Erämaan taika tuli kuitenkin koettua ja hyttysenpaukamia täynnä sitten kotiin palattiin. Tutuksi tuli myös sellainen otus kuin rapu. Se tiedettiin, että miten se keitettiin syömäkelpoiseksi. Taisimme jo tuolloin mahtailla herrojen herkuilla, vaikka emme niiden oikeista hinta-arvoista mitään tienneetkään. Aulangon hotellissa niillä herkuteltiin ja ravustajille maksettiin kaiketi niistä hyvät hinnat. Meidän ensimmäiset rapumme saimme serkkumme kotitilan läheisestä Heinäjoesta Janakkalasta. Tavallisella katiskalla niitä tuli huimat määrät syyskesästä ja Ojoisillakin niillä herkuteltiin. Muhkeita saaliita tuli vielä 50-luvun tietämissä, mutta kun koko joki ruopattiin ja oikaistiin niin ravutkin katosivat ja uusikin kanta tuhoutui niissä suurissa rapuruttoepidemioissa. Nylundin ja joidenkin muiden poikien kanssa innostuttiin myöskin tuohon ravustukseen. Syyspimeällä me sitten alkeellisten mertojemme kanssa hiippailimme Ahvenistonjärven pohjoispäähän. Taskulamppujen valossa niitä kananverkkoisia pyydyksiä sitten laskettiin järveen. Pelättiinkin vähän kun tiedettiin, ettei se touhu ollut ihan laillista. Syöttien keksiminen johti siihen, että jouduimme lopettamaan erään alakuloisen kissan Sortavalantien takapihoilta. Meidän riistamestarimme sen sitten paloitteli sopiviksi ravunsyöteiksi. Seuraavana päivänä eräs alakuloinen mummeli pyysi apuamme, hänen kissansa oli kuulemma omituisesti kadonnut. Osasimme kuitenkin lohduttaa häntä siitä, että näin syksyllä kissoilla on juoksuaika ja ne voivat olla poissa pitkäänkin. Vähän oudompaa ravustusta ihmeteltiin Aulangonjärveltä. Meillä oli tuttuja koulukavereita Linnanniemeltä. Vanginvartija Taimi Norokalliolla oli kolme poikaa, joista vanhin "Tonni" oli osaaja moneen lähtöön. Keskimmäinen meistä veljeksistä lähti kerran hänen mukaansa Aulangon järvelle ravustamaan. Pyörillä perille Lusikkaniemen tuntumaan ainoana pyyntivälineenä uimalasit. Pärekoppa keikkui kädessä, kun pääravustaja ohjasi seurueen ravustuspaikalle. Siellä tuo moniosaaja laittoi uimarinlasit silmille ja kahlasi kainaloita myöden veteen. Sitten vaan silmät veden pinnan alle, josta näki kivikkoisen pohjan elämää. Jotkut ravut hiippailivat hiljaa kivien välissä, mutta kiviä nostamalla niitä rapuja löytyi enemmänkin. Sieltä tuo mestari kumarteli kopallisen rapuja saaliiksi ja sitten iloisina kotiin. Sitä rapureissua ihmeteltiin monissa porukoissa suut auki, mutta sen suurempaan innostukseen se ei yltänyt. Tieto siitä olivatko ravut silloin rauhoitettuja vai tarvittiinko siihen lupa, ei silloin mieliä askarruttanut. Nykypäivien rapuhavainnoista ei ole mitään tietoa Aulangonjärven asukkina, onkohan rapurutto sielläkin hiljentänyt saksiniekkojen elämän? 99 Aulangonseutu oli monella tapaa mieluista seikkailualuetta. Joutsenlammen mustat joutsenet 50-luvulla oli jotain ihmeellistä, mutta kyllä niiden kahden lammen syksyiset ritkujäätkin kiiinnostivat. Rohkeuden näytöksiä tehtiin myös näkötornin pystysuoralla kivirinteellä. Sieltä karhupatsaan luolalta noustiin sitä vaarallista rinnettä ylös tornille asti kivi kiveltä ilman rappuja. Paskahousuiksi kutsuttiin niitä jotka ei julkisesti uskaltaneet tuota vuorikiipeily testiä suorittaa. Syksyisin olivat ensijäät eli ritkut kaikkein houkuttelevammat. Siellä rannoilla käytiin nuijakalassa joko pyöreä halko tai sitten oikein iso puunuija aseena. Isoja matikoita ja haukia tuotiin kotiin, mutta jos vaatteet olivat märkiä, niin ojennuksien ja puhuttelujen taso oli joskus fyysistäkin. Siellä Hakalanlahdella käytiin pelaamassa myös jääkiekkoa. Itse kolattiin peliaukea puhtaaksi ja jopa jäädyteltiinkin sitä. Kaikenlaisia koukkakeppejä oli mailoina ja sähellys oli äänekästä ja opittiin siinä ohessa myös kiroilemaankin. Oikeita kumikiekkoja ei silloin vielä ollut käytössämme, mutta kun Haapasen Tauno toi peliin oikein mustaksi maalatun pyöreän koivupalikan, niin silloin oltiinkin jo jääkiekon hurmostilassa. Likatkin alkoivat jo tuolloin 50-luvun paikkeilla kiinnostua tulevista tähtipelaajista. Talvisin Ojoisten hiihtokeskus oli metsänreunan eturinteen kallioluiskan läheinen mäki. Siellä oli pujottelumäki kivien ja kantojen välissä. Oli myös metrin korkea hyppyrimäki, jonka mäkiennätys oli siinä kahdeksan metrin paikkeilla. Siinä samassa hyppyrimäessä Mäkilän Jierikka teloi jalkansa melkein irtipoikki kun laski linja-autopysäkin rautaista pystypalkkia päin. Ambulanssi hommahan siitä tuli ja Jierikalle elinikäinen jalkavamma. Kaupunginpuiston jyrkillä vaativilla rinteillä harjoiteltiin syöksylaskua Pyövelinmäeltä Kaupunginpuiston lahden jäälle. Siellä oli myös lentomäki, jossa liideltiin yli kymmenen metrin loikkia. Suksia katkeili paljon, joita sitten säilykepurkkien pelleillä yritettiin korjata. Kaikki sukset oli silloin puusuksia ja naulaamalla peltipaikkoja katkoksiin hyppiminen sai jatkua. Meidän perheen pojilla oli isämme tekemät ns. tynnyrinlautasukset. Kuperat puolet oli hiottu ja päälipuolella oli paksuun tynnyrinlautaan ruuvattu isämme vanhat varsikengät. Suksien kärjistä oli narut ohjaksiksi laskettelijalle. Niillä sitten kurvailtiin puiston kuhmuraisia rinteitä alas puita väistellen. Maaston kuhmuroiden lisäksi tuli kuhmuroita myös meidän poikien otsaluihin. Latuhiihtokilpailujen Ojoisten ajanottokeskus sijaitsi Kettumäen länsirinteen alla. Mainokset oli kielletty kilpailuasuista. Hiihtokisoja järjestettiin vain lapsi-ikäisille ja ladut kiertelivät Niitty-Mattilan metsikön ympäri. Ihan oikeita mitaleitakin jaettiin, joita Rohamon Albert ja isäni kelloliikkeistä kerjäsivät. Joskus oli palkintoina Rohamon Albertin sorvaamia visapyttyjäkin. Kauppias Anttila lahjoitti aina kilpailuihin karamellia lohdutuspalkinnoiksi. Ensimmäiset hiihtokilpailut pidettiin jo 50-luvun alussa. Silloin Myllymailla oli vilskettä, kun parikolmekymmentä räkänokkaa touhusi mehun ja pullan kanssa keittiössä. Virtasen Ritva voitti yleensä tyttöjen sarjan ja Kolisevan Enska oli poikien parhaita. Jostain vain jo silloin löytyi puhtia lasten harrastusten aloittamiseksi. Isommaksi kasvettua alkoi myös nykyaikaisemmat urheiluharrastukset kiinnostaa. !950-luvun lopuilla käytiin jo Kalpalinnassa katsomassa kun hurjapäät laskettelivat kilpaillen alas jyrkkiä rinteitä puukeppejä kiertäen. Junalla ensin Turenkiin ja siitä loppu matka kävellen kisapaikalle. Seuraavan vuosikymmenen 1960-luvun alkupuolella tästä Slalom innostuksesta virisi oikein kansanurheilumuoto. Aulangonjärven rantaan Karhunluolan viereen rakennettiin oikein hissillinen laskettelurinne, mutta pieniksi jäivät siellä kävijämäärät. Huonot kulkuyhteydet ja heikot palvelut ei puuhasta mitään bisnestä tehneet ja niin piti toimintakin lopettaa muutaman vuoden päästä. Senjälkeen siellä kyllä jotkut kävi tavallisilla suksilla syöksyilemässä itse tehtyä latu-uraa pitkin, mutta keppinyrkkeilyä ei siellä enään voitu harrastaa. Kaikilla tyhjillä tonteilla oli kaikenlaatuista puuhastelua, pääasiassa kuitenkin keskinäiseen kisailuun liittyvää. Laatokantien varrella pelattiin jalkapalloa ja pesäpallon tapaista lyöntipeliä. Aulanko kun oli aina mukava seikkailupaikka niin se Aulangontornin rinne alkoi kiinnostaa vuorikiipeilijöiksi aikovia. Monet huimapäät sen rinteen ovat rappusten ulkopuolella ylösnousseet. Karhunluolalta pääsi hyvin alkamaan kun puita ja pensaita oli tukevammin kiven koloissa kiinni, mutta yläosa veti vatsat ripulille heikkohermoisilta. Antreantie 14:n kohdalla oli myös tyhjä tontti. Siellä hypättiin korkeutta ja pituutta, mutta ahkerassa käytössä oli myös 3.6 kg poikien kuula. Lentopalloakin yritettiin pelata kehnoin välinein, mutta siihen innostuttiin vasta myöhemmin isoin porukoin. Nykyään tontilla on iso valkotiilinen talo, jossa kotiaan pitää vankeinhoitoperhe Kukkoset. Myöskin Talikkalantiellä alettiin matkia näitä hyppylajeja. Sielläkin oli tyhjällä tontilla hyppytelineet ja rimanylityksissä kunnostautui parhaiten Markku Veijalainen. Lehti- ja TV-toimittajana myöhemmin tutuksi tullut Markku on edelleen Ojoisten seiväshypyn ennätyksen haltija alle 12-vuotiaiden 100 sarjassa. Silloin se oli jopa uutisoinnin arvoinen kaveripiireissä. Silloin Markku hyppäsi pyykkiseipäällä 185 senttiä korkean riman yli. Olisi kai hypännyt enemmänkin, jos olisi ollut lasikuituvälineitä käytössä. Tässäkin ennätyshypyssä taisi olla tuo Ojoisilla tuttu rehti ylöspäinpyöristys mukana. Kesäisin kävi suuri joukko kouluikäisiä nuoria opettelemassa työelämää lähiseudun maanviljelystiloilla. Kirstulan kartano ja Kiltin, Pietilän sekä Nukarin tilat tarjosivat aina keväisin sokerijuurikkaan harvennusta kohtuullisilla palkkiokorvauksilla. Kiltin tila oli maksuiltaan kaikkein reiluin. Sieltä juurikaspelloilta on ojoislaiset nuoret tienanneet lukuisat verkkari- ja koripallotossu rahat. Väinö ja Hilkka Kiltti olivat varsin humaaneja ihmisiä kumpikin. Vielä jälkisäädöksessäänkin he muistivat yhteisvastuun- ja opetuksen merkitystä. Testamenttilahjoituksena he siirsivät huomattavan rahastoosuuden Suomen kulttuurirahaston Hämeen maakunta-rahastolle, josta sitten vuosittain jaetaan opintoavustuksia moneen tarkoitukseen. Sieltä on moni ojoislainenkin nuori saannut kannustavaa tukea opinnoilleen. Aulangon puutarhakin tarjosi joskus kasvimaiden perkaustöitä. Vielä 60-luvullakin Aulangon hotelli kasvatti kaikki tarvittavat vihannekset itse ja valmisti kaikki ruuat omassa keittiössään. Silloin näppärämmät harventajat ja perkaajat tienasivat mukavat taskurahat kesäksi. Yleensä niillä tuloilla ostettiin koripallotossuja, räpylöitä tai muita mieluisia urheiluvälineitä. Kirstulan kartanon pohjoispuolella oleva lepikkoniemi kuului parhaisiin uima- ja retkipaikkoihin. Siellä vietettiin eväiden kanssa kokonaisia päiviä ja joskus tuotiin valmista lettutaikinaakin mukana ja nuotiolla sitä sitten paistettiin mukana tuodulla paistinpannulla. Mieluisimmat eväät olivat Kariston limpssatehtaan vadelmalimu ja kokonainen ranskanleipä. Siellä lepikon reunalla oli muutama kivikkoinen pieni kumpu, joita aina pelolla ihmeteltiin. Jotkut olivat tietävinään, että sinne olisi haudattu jonkun koleraepidemian uhreja perheittäin. Toiset taas arvelivat kumpujen alla olevan kuolleita lehmiä tai teurasjätteitä. Siellä ne taitavat olla vieläkin ilman oikeaa vastausta, mutta ehkä ne sittenkin olivat vain pellonraivauksessa kerättyjä kivikasoja. Kaupungissa käytiin elokuvissa Hälläpyörässä, Satulinnassa ja Hämeen Kinossa. Myöhemmin tulivat Tarina Hallituskadulla ja Cinema Peltokadulla. Paras elokuvapaikka oli kuitenkin Linnankasarmilla toiminut varusmiesten elokuvateatteri. Sinne ei kuitenkaan päässyt sisään kuin kantahenkilökunnan jäsenten seurassa. Tämän vuoksi kaveruudet näiden perheiden koulukavereiden kanssa olivat erittäin tärkeitä. Sellaiset koulunimet kuin Saikkonen ja Turkki asuivat juuri kasarmin alueella. Halvalla pääsi heidän mukanaan laatuelokuvien pariin. Yleensä siellä näytettiin vain sota- ja lännenelokuvia. Filmikelojen vaihdon yhteydessä oli aina tauko, jolloin päästiin viereiseen sotilaskotiin limpsalle ja munkille. Näillä Linnankasarmin elokuvareissuilla tutustuttiin myös alokkaiden koulutukseen kasarmin pihalla. Siellä santa pölisi, kun mokkerit taaksepoistuivat tai ryömivät kilpaa suoja-asemiin puiden suojaan. Hauskinta oli kun alokasmokkereita opetettiin polkupyörällä ajamaan. Joitakin tätä taitoa osaamattomia aina joka ikäluokkaan kuului. Polkupyörä esiteltiin ensin taisteluvälineenä ja sitten neuvottiin miten sitä käytettiin. Hauskaa oli, kun osaamattomia talutettiin alikesssujen ja "korppien" toimesta pyörän satulassa istuen polkemaan menovälinettä samalla tasapainoa hakien. Harjoitus päättyi siihen, kun opettelija istutettiin yksin pyörän päälle ja työnnettiin vauhtiin alas viettävää harjoituspihaa. Siinä oli varusmiesten saunan seinä kovilla, kun pyöriä ei kyetty hallitsemaan opetetulla tavalla. Iloisiakin ilmeitä nähtiin, kun joku todella aidosti nautti osaamisen riemusta. Siinä sitten moni innolla kurvaili pitkin pihaa posket punaisena. Mielenkiintoisia päiviä ja hetkiä vietettiin myöskin Kettumäen etunyppylällä ja peltoalueen metsänreunassa. Siellähän oli paljon kaivantoja sekä ampumapoteroita alokkaiden koulutuspaikkoina. Huuto oli kova, kun alikessut ja korpraalit opettivat maanpuolustustaitoja pelokkaille alokkaille. Aamuisin alokkaat tulivat paikalle laulaen sotilaslauluja, mutta illalla usein poistuivat juosten ja laulaen. Komento oli kovaa, mutta tasapuolista. Niissä samoissa juoksuhaudoissa ja poteroissa mekin sitten pum-pum-leikkejämme harrastimme. Jossain puolustusvoimain varuskunnassa tapahtui puupääammuksilla kuolemaan johtanut onnettomuus, jonka jälkeen pauke Kettumäessäkin väheni. Puupäisten paukkupanosten käyttö kiellettiin joksikin aikaa, kun kiväärien piippujen luotihajoittajat eivät toimineet turvallisesti. Vahapäisten harjoituspanosten käyttöönoton jälkeen pauke sai taas jatkua. Tämän karanteeniajan mokkerit alkoivat huudella harjoituksissa tulikomentoihin ”laukaus, laukaus, laukaus!” ja pikakiväärit lauloivat ”sarrrjaa, sarrrjaa!” Hauskaa oli silloin, kun tuli seis-komennon jälkeen eräs pikakiväärimokkeri vielä jatkoi ”sarrrjaa” huutojaan. Silloin peukalot rintataskuissa kekkaloiva alikessu hermostui ja huusi: –Kuka helvetin tolvana siellä tuhlaa ammuksia, tuli on seis! 101 Poterot syvemmiksi, ettei tarvitse hädissään paukutella ja tuhlata ammuksia! Se oli rangaistus tästäkin taisteluharjoituksesta. Se oli hilpeätä seurattavaa, jota mekin matkittiin samoilla huudoilla ja heiteltiin kuusenkäpyjä maahan kaivautuneiden mokkereiden kypäröihin. Kesäviikonloppuisin ilmestyi niitä mokkereita näyttämään maastoutumisoppejaan kaupungin neitiihmisille. Siellä me piiloissamme ihmettelimme heidän puuhiaan. Välillä se näytti väestönsuojeluharjoitukselta kun innokkaat neitoset piiloutuivat kokovartalosuojaukseen sotilaiden suojaavan kehon alle. Suuteleminen oli ihan lälläritouhua meidän mielestämme. Paljon jännittävämpää olivat riisuuntumisharjoitukset, ehkäisyvälineiden asettelu ja itse seksiin monipuolisuudet. Sen verran kuitenkin pelättiin niitä sotilaita, ettei uskallettu moisia touhuja kiusanteolla häiritä. Ihmettelyä kuitenkin herätti se, että se piehtarointi oli varsin pölyistä puuhaa, koska tapahtumaa seurasi aina puuhakas vaatteiden ravistelu. Nähty oppimateriaali kuitenkin muistiimme jäi ja näkemisillä kehuttiin intohimojen monipuolisia teutarointeja koulukavereille. Näillä konkreettisilla opeilla sitten itse kukin omassa elämässään toimi joko lämmöllä tai lisäkekseliäisyyksillä. Parisuhteeseen viettelemiset olivatkin sitten jo haasteellisempi juttu. 102 OLYMPIAHUUMAA Olympiavuosi 1952 oli hyvin kiintoisa. Silloin Hämeenlinnassa oli paljon ulkomaalaisia miehiä urheilemassa 5-ottelussa. Kaupungin kisakylä sijaitsi Aulangolla Katajiston kartanorakennuksen etukulmiossa. Siinä ne rakennukset ovat edelleen. Meitäkin kiinnostivat kansainväliset asiat ja niinpä mekin siellä joskus päivystimme. Hohtohetkinä saimme todistaa kansainvälistä kanssakäymistä kahden sukupuolen välillä Aulangon pehmeillä sammalrinteillä. Ulkomaiset adonikset nimittäin kiinnostivat kovasti myös kaupungin nuoria sulottaria ja sieltähän kisakylästä niitä sitten kynkkäkavereiksi löytyikin. Allekirjoittanut oli saanut erään tuttavaperheen kautta tärkeän tehtävän olympialaisiin. Minut oli kelpuutettu Ahveniston uima-altaan reunalle kengänkiillottajaksi urheiluherroille. KAS-KAS merkki rinnassa olympiarenkailla kruusattuna sain aina vapaasti mennä tehtävääni kiillotuspukille. Omituisinta kisoissa oli se, että lähes kaikki kilpailutoimitsijat toimivat sotilasasuissa. Johtohenkilöt koreilivat kenraalien ja everstien uniformuissa ja kaikki muutkin kastinsa mukaisissa tamineissa. Varusmiehiä liikkui kaikkialla huolto- ja vartioimistehtävissä. Perusteena oli tietysti lajin sotilasurheilutausta. Se näkyi myös osanottajamaiden edustajien pukeutumisessa. Monenmaalaista uniformua oli näkyvillä kaupunkikuvassa. Osallistuvia maitahan oli viisiottelussa mukana 19 kansakuntaa. Lisäksi oli paljon johto- ja huoltohenkilöitä ja tietysti mediatoimittajia. Paikalla oli paljon ensiapuväkeä ja armeijan ambulansseja ja heille tulikin kiireinen päivä 5-ottelun viimeisenä kilpailupäivänä. Silloin elokuun alussa oli maastojuoksupäivänä kova helle ja mitalien jaoista oli vielä ankara kilpailu ratkottavissa. Maastojuoksulenkkihän oli järven ympäri, joten reitti oli armottoman raskas. Paareilla oli paljon töitä kun juoksijat yksi toisensa perään pyörtyilivät maaliin tultuaan. Happipullot suhisivat ja ambulanssit kiidättivät pahimmat tuupertuneet sairaalahoitoon. Muistan, kun silloin eräänä kisapäivänä olympialaisten suurin kansainvälinen johtaja istui uima-altaan tasanteella pallilleni mustavalkoisissa lakerikengissään. Piti olla tosi tarkka ison pomon kengille. Sain palkkioksi kuitenkin yhden dollarin setelin ja muutaman purukumipakkauksen. Sillä purukumilla sitten tienasinkin lisää taskurahaa koulukavereiden innostuksesta purkan jauhamiseen. Valmiiksi pureskellun annoin puoleen hintaan. Olympialaisten maahockeyotteluja pelattiin parikin Kaurialan kentällä, joten olympiakaupunki todella oltiin. Suomen joukkueessa pelasi hämeenlinnalaisiakin pelaajia mm. Keijo Kuusela, Salmisen Timi, Kiviahon Napa, Silvennoinen ja muitakin. Suomi hävisi oman matsinsa Saksalle 7-0, mutta Matin Saunaan pelaajat kavereina yhdessä menivät, siellä oli pientä tarjoiluakin. Kuuselan Keku oli ollut jo vuoden 1952 talvella Oslon talviolympialaisissa pelaamassa jääkiekkoa leijonapaidassa. Kuuselan Keijo taitaakin olla ainoa suomalainen, joka on urheillut kaksissa olympialaisissa samana vuonna. Kuuselan Keku oli myös taituri purjelennossa (liitokone), johtui kaiketi siitä, että hän oli jatkosodan sotatehtävissä hävittäjälentäjä. Minä kun olin kisojen virallinen kengänkiillottaja oikein rintalapun kanssa (KAS-KAS), niin veljenikin Teuvo (Tepsa) sai tehtävän parkkihommista. Nimittäin Vankilan urheiluseura Ilves sai tehtäväkseen hoitaa polkupyörien vartioidun parkkeerauksen Kuivansillan kentällä. Siellä velipoika olikin sitten olympiavirkailijana 12 vuotiaana. Moottoripyörille oli oma parkkialueensa. Autoja oli silloin tosi vähän ja nekin väriltään melkein kaikki mustia. Kisapäivien päätteeksi oli usein iltatanssit Kaupunginpuistossa, jolloin neitoset pääsivät tutustumaan kansainvälisiin suudelmauutuuksiin. Monille jäi kyllä pitempiaikaisiakin tuttavuuksia elämään kirjeenvaihtojen kautta. Puistoravintolassa istuivat sitten urheilupomot eli teräväpää. Sielläkin esitettiin musiikkia, tosin varuskunnan soittokunnan esittämänä viereiseltä paviljongilta, joskus hyvinkin mahtipontisesti. Kyllä siellä jokin jousitriokin sahasi jotain lempeämpääkin musiikkia. Kisatapahtuma oli niin suuri, että tietoliikenteen hoitaminen sai outojakin piirteitä. Nimittäin uusille vedettäville puhelinlinjoille ei löytynyt tarpeeksi lankaeristimiä tolppiin. Tämä vaje korjattiin muutaman tuhannen kappaleen tilauksena Arabian tehtailta Helsingistä. Eristeisiin eli "porsliinikukkoihin" tuli näin merkittävä leima Arabia 1952. Nuo porsliinipallukat on nykyisin hyvin arvokkaita keräilijäin parissa. Olympialaisten tunnelmiin palattiin vielä v. 2002. Silloin pidettiin Ahvenistolla pienimuotoiset juhlallisuudet olympialaisten 50-vuotismuistotapahtumana. Ojoispojalle se oli suuri hetki, kun paikalle oli saapunut 5-ottelun joukkuekilpailun voittaneen Unkarin koko silloinen joukkue, kaikki vielä elossa. Uima-altaan tasanteella pääsin kättelemään näitä kultamitalimiehiä. 103 Kerroin heille, että juuri tässä samassa paikassa oli minun kengänkiillotustuolini silloin 1952. Yhdessä sitten todettiin, että siinähän se kaiteen takana paloi olympiatulikin kun viereisellä palkintokorokkeella kyseiset urheilusankarit kuuntelivat Unkarin kansallislaulua. Uima-altaan kunto kuitenkin ravisutti kultamitalimiesten mietteliäitä päitä. 104 KETTUMÄESSÄ ALKAA PAUKKUA Kettumäen käyttö armeijan harjoitusalueena päättyi kun alueelle ilmestyi 50-luvun alkuvuosina isoja maansiirtokoneita ja kiviporaustraktoreita ja paljon työväkeäkin. Iso asuinparakki ilmestyi nykyisen Mäyräntien päähän ja sinne asettui paljon työmiehiä asustamaan. Siitä se sitten alkoi koko Kettumäen pauke ja rytinä moneksi vuodeksi eteenpäin. Mäyräntie raivattiin ensimmäisenä kulkukelpoiseksi tieksi vuonna 1952 ja sen jälkeen puhkottiin tiepohjat Jäniksenpolulle, Sudentielle, Karhuntielle, sekä Kärpäntielle. Kompressoritraktorit lauloivat omaa lauluaan ja dynamiitti paukkui. Kiveä ja kantoa lensi taivaalle ja kaivinkoneet möyrysivät rytinällä maita syrjään. Kettumäestä oli tulossa näyttävä asuinalue. Mäyräntien valmistuttua ensimmäisenä sen pohjoispäähän pystytettiin iso parakki, jossa näitä kivija kaivuumiehiä asui vuoden pari. Välillä siellä kävi aika mekastus kortinpeluun ja muun viihdetoiminnan sävyttämänä. Viikonlopuksi osa työmiehistä vei tilipussinsa omille perheilleen, mutta poikamiehille rentoutus oli tärkeämpää. Viikonloput oli tuolloin vielä lyhyitä, sillä lauantaisinkin tehtiin töitä kello 14.00 saakka. Palkat maksettiin tuolloin vielä rahana käteen työviikon lopuksi ja meno oli sen mukaista. Meille pojanklopeille tarjottiin siellä joskus tupakkaa maisteltavaksi. Pahaahan se oli ja pää tuli kipeäksi, mutta tuo miehekäs tapa kyllä jäi jatkossa monelle paheeksi. Opittiin myös uusia kirosanoja ja niiden sekaan alkoivat hokemiset naisten sukupuolielimistä voin kera. Viinapullojakin oli pöydällä, muttei me niistä ymmärretty mitään. Lisää kortinpeluumelua niistä kyllä näytti syntyvän ja rehvastelukin oli joskus pelottavaa. Koskematon Kettumäki oli nyt muutosten edessä. Länsirinteeseen rakennettiin korkeajännitelinja energiahuoltoa varten. Siihen linjauomaan kasvoi nopeasti tuuhea kuusinäreikkö. Siitä tulikin sitten muutaman vuoden päästä koko Ojoisten alueen joulukuusiviljelmä hajakuusien tilalle. Kaupungin viranomaiset kuitenkin poistivat tuon joulukuusiedun 70-luvulla ja ryhtyivät samalla valvomaan puuston käyttöä. Jotkut asukkaat kuitenkin edelleen uskalsivat pimeällä joulupuunsa käydä metsästä hankkimassa, mutta saivat myös kuusen koristeeksi sakkolappuja. Mäyräntiellekin alkoi nousta uudistaloja. Toivasten talo nousi ensimmäisten joukossa. Perheen isä Johannes oli armeijan palkkalistoilla siviilimiehenä. Hän oli varustekorjaamo No. 8:n johtaja Linnankasarmilla. Äiti Helmi Toivanen toimi ahkeraan parissa järjestössä. Oli perustamassa Ojoisten Marttoja, ollen myös järjestön puheenjohtajakin. Reumayhdistyksenkin aktiivina hän jaksoi myös toimia. Tuomisen Lempi ja Moision Anna olivat myös näissä Marttojen harrastuksissa paljon mukana. Toivasten perheessä kasvoi neljä poikaa. Vanhimmasta Erkki-pojasta tuli lääkäri, Martti taas opiskeli teknikoksi ja erikoistui työkalusuunnittelijaksi Sotkalle ja Autotehtaalle. Ollilla oli kiinnostusta liikuntaan ja hänestä tuli liikunnanopettaja. Ollihan tunnetaan yleisemminkin Pro-Ojoinen-liikkeen puuhamiehenä. Olli Toivanen oli myös kilpailutason uimari ja pelaili myös vesipalloa/uppopalloa. Ahveniston uimavalvojana Olli toimi vuosikymmenen ajan silloin 60-luvulla. Nuorempi veljeksistä Lauri (Lätkä) oli jääkiekkomiehiä, palveli armeijan leivissä. Lauri jäi eläkkeelle panssariprikaatin huoltopäällikön tehtävistä ja oli arvoltaan everstiluutnantti. Heitä vastapäätä oli iäkäs Lehtojen perhe, isä-Eino ansioitui sotainvaliditoiminnassa ja jaksoi siellä puurtaa sodan seurausten huoltoasioiden parissa. Heidän vanhimmasta pojastaan Pentistä tuli ilmailualan monitoimimies. Hän oli Finnairin lentokapteeni, mutta myös purjelennon Suomen mestari, kilpaili myös maailmanmestaruuksista ulkomailla. Liitely periytyi jälkeläisiinkin ja hopeatila vuoden 2014 Räyskälän MM-kisoissa parilennossa tuli Antti Lehdon meriitiksi. Toinen veljeksistä Lehdon Matti oli autoilija, mutta ajeli joskus kilpaa moottoripyörälläkin. Matilla on myös pituusennätys Aulangon TT- ajojen Tekosaaren kurvin ulosajoista kivipenkalta kaislikkoon 1950-luvun lopuilla. Tallbergin talo oli tien päässä, lapsia oli leskiäidillä kaksi. Hessu (Heikki) Tallberg löysi tiensä seikkailuihin ja seilasi merillä monet vuodet. Siellä meriseikkailuissa tuli tutuksi myös toinen ojoislainen merikarhu nimeltään Kuparisen Keepe (Keijo). Eläkeiällään Hessu on antautunut lähimmäisten auttamiseen hengen ravinnoilla ja onkin varsin tuttu polkupyörineen kaupungin keskustassa. Anneli on hänen siskonsa, on taxiyrittäjä Virtasen kanssa aviossa ja asuu edelleen Kettumäessä. Nykyisin Tallbergin tontilla on uuden omistajan toimesta lisärakennuksia, joissa fiksaillaan käyttökuntoon jenkkikulkuneuvoja Jukka Graschevin taidoilla. Jukka on myös Linna-Gruising autoilun ja tapahtumien puuhamies. Seuraavalla tontilla oli tuo tiemiesten parakki, jossa nykyisin on matala omakotitalo lääkäriperhe Vainion rakentamana. Siellä tien päässä oli myöskin rappari-Lasse Tuomisen talo. Tuominen piti myös vanhojen tavaroiden kauppaa Rauhankadulla. Heidän tyttärensä Leena avioitui Laineen Tapion kanssa. Nykyisin Leena 105 asustaa yhdessä eläkkeellä olevan tiehöylänkuljettajan ja pelätyn jääkiekko-kauhun "Dynyn" kanssa Omenapolun risteyksessä Juseliuksen entistä konepajaa vastapäätä. Perheeseen kuului tytär ja poika, Jaana ja Jarmo ovat heidän nimensä. Mäyräntiellä asui myös rautatieläisperhe Lepo, heillä lapset Mauno ja Heli. Siinä rinteessä asui myös kotikanalaa pitävä Palosen perhe. Heidän muutamat kanansa tuottivat sen verran munia, että kylän naisväki saattoi hakea sieltä laatumunia kokkailuihinsa. Vanginvartija Tuomisen Jaavella oli iso perhe, viisi tytärtä ja kaksi poikaa. Nimet taisivat olla Mirja, Marja-Leena, Pirkko, Kaija, Ritva, Heikki ja Juha. Jaave oli myös kaupunginvaltuutettu (SDP) ja perhe piti muutaman vuoden myöskin Ojoisten Keidas-monipuolisuuskioskia. Tuomisen talokin on jo uusien omistajien hallussa, Salomaa lukee postilaatikossa. Ojoisten vankisairaala lopetteli toimiaan 70-luvulle alussa ja näin Mäyräntiekin hiljentyi omaksi hiljaiseksi kylätiekseen. Osa asukkaista on vaihtunut, mutta joitakin pitkäaikaisia asujia siellä edelleen tupruttelee savujaan taivaalle. Suomalaisen Lassenkin perhe muutti Viisarille uuteen taloon ja heidän Mäyräntien talonsa osti Keskus-sairaalan sydäntautien ylilääkäri Karhunen. Suomalaisten aikana talon alakerrassa oli Hyttisen metallisorvaamo. Toiviot löysivät sieltä myös kodilleen tontin ja rakensivat sinne näyttävän omakotitalon. Vanajaveden pienlaivaston kornetti Toivion Pekkakin sieltä maisemista edelleen löytyy. Jäniksenpolku, Sudentie, Karhuntie, sekä Kärpäntie puhkottiin sankkaan kuusikkoon paukkeella ja rytinällä. Heti perään alkoi taloja nousta sinne tänne ja näin Kettuinmäki alkoi tulla asutuksi. Itse Kettumäentie olikin sitten lähes pelkkää kalliota ja siihen tarvittiin jo isompia paukkuja ja maansiirtokoneita. Valtavia kivi- ja kantokasoja oli alarinteessä paljon. Niistä kantokasoista sitten sai sahailla poltettavaa puuainesta kotitalouskäyttöön. Mekin kolme veljestä rahtasimme sieltä isämme sahaamia kannonjuuria kuutiokaupalla kotiimme hellapuiksi. Säkkikaupalla kuivia käpyjäkin kerättiin hellan ruuaksi nopeaksi lämmönantajajaksi varsinkin kesäkuumalla. Siellä Sudentien alussa oli työpäällikön ja vastaavien esimiesten toimistoparakki, josta myös viikoittaisia palkkoja maksettiin. Tietyömailla oli silloin paljon väkeä ja hevosmiehiäkin muutamia. Paikalla työssä oli niin paljon sekalaista väkeä, että työalueen päällikkö tuli kiusaukseen hypistellä työsuhdepapereitaan ja siten tuli luotua ns. paperityöväkeäkin. Myöhemmin sitten paljastuikin melkoinen kavallusvyyhti näistä palkanmaksuista. Koko tienraivauksen päällikkö oli pitänyt palkkalistoillaan olemattomia hevosmiehiä ja muitakin työntekijöitä kähveltäen palkat itselleen. Pitkä linnatuomiohan siitä tälle pomoveijarille tuli, mutta osa näistä oudoista budjettiylityksistä tuli myös asukkaiden maksettaviksi katukorvausmaksuina. Nämä katkerat katumaksut tunnettiinkin pitkään Tammisen katuveron nimellä. Pääväylänä ollut Antreantie pysyi huonokuntoisena vielä 60-luvulle saakka. Sen vuosikymmenen puolivälissä kuitenkin alapellon viemäröintiä ja vesihuoltoa uusittiin. Antreantie avattiin koko matkaltaan ja uudet putkistot upotettiin routarajan alapuolelle. Silloin meinasi pikku-Pena Nyholmin isälle isolle-Penalle käydä köpelösti. Iso-Pena oli silloin töissä kaupungin rakennustoimiston suoriteportaassa ja yhdisteli näitä putkia liitoksistaan. Traktorikaivurilla kaivettu putkiuoma oli vahvistettu vanerilevyillä sortumien estämiseksi. Kävi kuitenkin niin, että suojaukset pettivät ja reunat sortuivat kaivantoon Antreatie 16 kohdalla. Ison-Penan työpari kerkisi montusta ylös, mutta iso-Pena jäi kurkkuaan myöden puristuksiin kaivantoon. Työpari säntäsi hakemaan kaivuria apuun, kun Penalta alkoi loppua hengitysilma. Meiltäkin soitettiin ambulanssia paikalle. Nopealla toiminnalla iso-Pena pelastettiin kuopasta ilman suurempia fyysisiä vammoja ja työt jatkuivat taas seuraavana aamuna. Siellä se ahersi muiden mukana Penakin syvään manaten: –Perkele, se oli loppu lähellä! Se oli silloin aikamoista vipinää tapahtuman ympärillä, mutta nopeilla ja oikeilla toimilla ihmishenki pelastettiin. Antreantien nykymuotoon saattaneet rakennetyöt tapahtuivat 70-luvulla. Silloin myös uudet katumaksut tulivat taas maksuun. Tämä johtui siitä, että tämä maksattaminen sai lainvoiman, kun koko Antreantien peruskorjaus oli uusine viemäreineen ja vesijohtoineen saatu rakennettua katurakennepiirustusten mukaiseen muotoonsa. Silloin kadun varteen tulivat jalkakäytävät, viheralueet ja reunakivetykset ja itse kulkuväylä asfaltoitiin. Myös katujen hoidosta tulivat omat määräyksensä talonomistajille. Sitten valtiovalta keksi 80-luvulla vielä omien vastuuksiensa kiertämiseen kroonisen veron eli kiinteistöveron. Tämä verohan on raamitettu kuntien päätettäväksi suuruudeltaan ja veron tuotto ohjataan kuntien perusrakenteiden hoitoon. Näin valtiolle jäi rasitteeksi vain valtaväylien rakentaminen ja hoito. Näin kaikki pientalot ja muutkin asumismuodot on saatettu yhteisvastuuseen perusrakenteiden kaikista kustannuksista jatkuvasti kohoavin veronmaksujen myötä. 106 Palataan kuitenkin välillä itse Kettumäen tientekoihin. Tuo 50-luku ja osin vielä 60-lukukin muutti Kettumäen luontoa asutusalueeksi. Isot porakoneet tärisivät ja maansiirtokoneet möyrysivät Kettumäessä katuja ja niiden liittymiä valmistaen. Kantojen puuainesta käytettiin paljon rakenteilla olevien rakennusten lämpö- ja talousenergian materiaalina. Se oli kouluikäisten lasten puuhaa näiden raivausjätteiden keräily. Valtava määrä esteinä olevia kivenlohkareita kuitenkin siirrettiin jo samaan aikaan pois, joten katuväylistä tuli hyvin pian käyttövalmiita. Pienemmät lohkokivet kelpasivat rakennusten sokkeleiden betonin sekaan ja ne olivat kysyttyä materiaalia. VASAROIDEN JA SAHOJEN ÄÄNIÄ KETTUMÄESSÄ Jäniksenpolulle ilmestyi tiuhaan tahtiin lukuisia rakennuksia. Asuntoja syntyi mm. Palomies Logrenille, perheeseen kuuluivat pojat Matti ja Mauri, sekä tyttäret Tuula ja Leena. Naapuritontille rakensi palomies Mauri 70-luvulla oman tiilitalon. Jaakonsaaret olivat siinä naapurissa. Näiden pojista parhaiten muistetaan Rambe ja Reijo (Nokipiikki). Maijaloille, Erikssoneille ja Karjamaalle löytyivät asuintalotontit myös Jäniksenpolulta. "Elohopea"- poika Salosen Penakin siellä seuduin asui, muutti kuitenkin Ruotsiin ja kuoli siellä ikävällä tavalla suomalaiseen kansantautiin. Iso-veli Lasse Salonen oli kyvykäs yleisurheilija ja pisteli kovia aikoja ainakin 400 metrin sileällä. Siellä Kettumäen ylätiellä Sudentiellä asui Juseliuksen peltiseppä Lennart (Lennu) Sapmann MarjaTerttu vaimon kanssa, heillä oli kaksi tytärtä nimeltään Anne ja Ulla. Perhe käväisi välillä asumassa Vuoksentielläkin ja Kettumäen kerrostaloissa. Lennart palveli parissa muussakin peltisepänliikkeessä ja oli työssä myös Vanajan autotehtaalla. Kuitenkin jo vuonna 1979 Lennusta tuli itsenäinen yrittäjä ja lopulta työpajakin siirtyi Mäkelän teollisuusalueelle, joissa maisemissa perhekin asuu piiloisessa omakotitalossaan. Lukemattomat katot ja vesikourut Ojoisten taloissa on Sapmanin takuuvarmoja työnäytteitä joita ei edes ikä rassaa. Saannut yrittäjyydestään myös huomattavan yrittäjähuomionosoituksen eli timanttiristin. Näyttävimmän elämäntyön Lennart Sapmann teki historiallisen Hämeen vanhanlinnan kattojen uusimisena. Siellä katoilla Lennu tuuletteli työvaatteitaan kymmenisen vuotta 1970-80 luvuilla tehden melkein käsityönä uudet peltikatteet suojeltavalle historialliselle linnalle. Raaka-aine on ollut työnteossa pääasiassa pelti, vaikka itse mestari onkin terästä. Pitää kuntoaan yllä myös monipuolisella liikunnalla. Lennart on myös Ojoisten alueen ensimmäinen korkeusnautti. Nimittäin Pekka Niskan ehkä maailman korkein yksisarvinen lavanosturi oli näytillä Kaurialassa vesi-Onnisen liiketalon avajaisissa. Tämä lavanosturi ylsi 104 metrin korkeuteen (stadionin torni vain 72 metriä). Sinnehän se Lennukin sitten nostettiin näytille, esimerkiksi ettei pään pidä palella suurissakaan työkorkeuksissä. Näissä vesijohtofirma Onnisen avajaisissa Kaurialassa lokakuussa 2014 pääsi muitakin hurjapäitä ylös 7 hengen lavanosturin suojakehikossa. Maisemat taisi unohtua monelta mahankouristuksiin. Lennart Sapman ei kuitenkaan aikaa, eikä korkeuksia pelkää, vielä 80 vuotiaana hän keikkui Hämeelinnan lyseon kattorakenteita paikkaamassa. Sieltä linnanpihalta pieni ihmetyskin on jäännyt elämään puretun plootukaton tuotteena. Nimittäin vanhan linnan katon uusimisen aikoihin valmistui myös Rautaruukin iso levytehdas Käikälään. Jyrki Maunulan tekemä Rakennusliike Kummilan 60-vuotis historia vuodelta 1984 kertoo, että Rautaruukin silloinen pääjohtaja vuorineuvos Helge Haavisto sai tuosta historiallisesta linnan vanhasta peltikatosta hienon idean, joka sitten toteutuikin. Palkattiin taideveistäjä Tapio Tapiovaara muokkaamaan noista peltiplootuista refielit keventämään jättitehtaan valtavaa eteläpään massiivisuutta. Upea toteutus siitä tulikin. Näin Ojoisten latokartanonkin työväen rakentama maamerkki Hämeen linna antoi 107 uudelle teolliselle ajalle taiteellisen raaka-aineen Rautaruukin koristeena. Ehkä senkin vuoksi Rautaruukki rakennutti Kettumäkeen työsuhde kerrostaloja työvoimansa viihtyvyydeksi. Jäniksenpolulle palaten, sen alkupäässä asui sotilasmestari Olli Lankisen perhe. Olli oli niitä rintamamiehiä, jotka jo 16 vuotiaina vapaaehtoisina olivat luotikilpinä Karjalan kunnailla, jonne se nykyinen maamme rajakin sitten saatiin suurten uhrauksien jälkeen asettumaan. Hänellä on kaksi poikaa ensimmäisestä avioliitosta ja yksi yhteinen poika hänen toisen vaimonsa Birgit Sapmanin kanssa. Birgit on Lennartin sisar ja asuu edelleen Jäniksenpolulla. Sapmannin suku on lähtöisin sieltä menetetystä Karjalasta. Siellä Sapmannin sisarusten isoisä Froderik Sapman oli ennen sotia Sortavalan vaneritehtaan johtaja. Peremmälle koivikkoon tehtiin koti Levoloille. Isä-Levola oli vakuutustarkastaja ja heidän pojastaan tuli autoilija Jouko (Jokke) Levola nimeltään. Toinen veljeksistä Markku työskentelee myöskin yrittäjänä kuljetusalalla, mutta toimii myös kalastuksenvalvojana Vanajavedellä. Nuorin pojista Jorma on innokas kalastaja, sekä kalastuksen ideanikkari ja tehnyt tältä pohjalta satoja katiskoita omilla patenteillaan. Tunnetaan vaatimattomana totuudenpuhujana, joka kertoilee uskomattomia tositarinoita joita ei edes itse hämmästele. Kadun varrella oli talo myös kaupungin sähkölaitoksen työntekijä Koskisella. Perheessä oli useita lapsia ja heidän poikansa Kikka (Kalevi) Koskinen kuului Ojoisten liikkuviin poikaporukoihin. Isona hänestä tuli kauppias ja vielä isompana panssariprikaatin kuljetuspäällikkö. Eläkevuodet vain jäivät lyhyeksi kun Kikka kutsuttiin yllättäen hoitamaan ikuisuuden reittiasioita. Koskista vastapäätä rakensi 70-luvulla talon lääkäriperhe Mäkelä. Veikko Mäkelä oli keskussairaalan johtavia lääkäreitä ja myöskin pitkäaikaisesti politiikassa (KOK) näkyvästi esillä kaupunginvaltuuston ja hallituksen jäsenyyksien lisäksi. Hänellä oli paljon luottamustehtäviä niin kunnallisella tasolla kuin lääkäriliitonkin edunvalvonnassa. Mäkelän naapuriin rakensi myöhemmin talon Tuusan perhe. Markku Tuusahan tunnetaan monikalustoisena autoilijana. Hänen vaimonsa Marjatta on autoilijaperhe Matti Helanderin tytär. Vakava sairaus kulutti Markun loppuun ja ajotyöt ovat siirtyneet uusille yrittäjille. Autoilija Lehtonen oli myös kadun asukkaita. Jäniksenpolulla oli myös Kasperin talo ja niillä seuduin on myös Alkion rapattu yksikerroksinen omakotitalo. Alkion Ritva on os. Virtanen Vuoksentieltä. Heidän poikansa Jari oli edustustason ampumahiihtäjä ja palkintoja siitä harrastuksesta tulikin paljon. Perheen tytär on Raija nimeltään. Konemestari Lehikoisen perhe asusti Kettumäen viimeisenä talona Antreantien puolelta. Isä oli Hopealinjan vesibussien konemestari. Poika Tapani "Eddy" oli The Lightningsien levytyksiinkin yltänyt lauluartisti. Lasse ja Juhani (Jussi) olivat muut perheen pojat. Jussistakin tuli konemestari ja hän seilaisi niissä tehtävissä Välimerellä pakastealusten konemestarina. Lasse puuhasteli eksperttinä kodinkonealalla mm. Skogsterilla ja Aulanko camping aluetirehtöörinä. Sudentie alkoi täyttyä samoihin aikoihin, mutta sieltä parhaiten on mieleen jäännyt Kankkuset Kettumäentien kulman jälkeen. Kankkusen Sepostahan tuli sitten Hattulan kunnan nuohoojamestari. Samalla hän innostui politiikkaan ja on ollut näkyvästi esillä Hattulan kunnallispolitiikassa jo 30 vuotta. Kunnallisneuvoksen arvonimen ansainnut Seppo (SDP) on toiminut Hattulan kunnanhallituksen ja valtuuston puheenjohtajana useita kausia ja jaksaa vaikuttaa edelleen. Pikkuveli Jomppa (Jorma) Kankkunen yritti matkia ikiliikkujaa ja ainahan Jomppa oli mukana siellä missä jotain tapahtui. Jomppa löysi oman ammattinsa myöskin kattojen päältä ja toimikin nuohoojana Valkeakosken seutuvilla useita vuosikymmeniä. Antti on taas matemaatikkovelho ja avustaa monin tavoin myös ojoislaisia opiskelijoita tiedoillaan. Veikko oli yksi veljeksistä, jonka kaveruusrooli on jäänyt muisteissa vähemmälle. Sudentielle talutti usein polkupyöräänsä urheiluväelle tuttu Hakkolan Janne. Hän oli Hämeenlinnan Ahmojen ikivalittu manageri. Järjesteli kenttävuoroja, otteluita, kuskaili peliasuja kentille ja taisi pyykkäilläkin niitä. Pelasi itsekin jonkun verran siellä hyökkäyspäässä, mutta seuran sielunhoitajana hänet parhaiten muistetaan. Vanginvartija Selinin perhekin sinne Sudentielle asettui, Jussi ja vaimo Kirsti löysivät leipänsä vankeinhoidon parista, Janne-poika innostui urheilun harrastamiseen ja kuntoutti itsensä judoon, jossa hän oli sitten huippumies Suomen mestarina ja maajoukkue edustajana. Janne loukkaantui kuitenkin vakavasti erään nuoren autohurjastelijan ajettua Jannen päälle suojatiellä Hämeenlinnan keskustassa. Janne saatiin parsittua kasaan pitkäaikaisella hoidolla ja leikkauksilla, mutta judomatolle mestari ei enään palannnut. Hän kuitenkin innostui vielä sumopainista ja kilpailikin lajin parissa aina Japania myöden. Selinin Jussin perheeseen kuului myös tytär. Puistonmäen Selin kodista lähti maailmalle Jussin veli Tapani, hän kouluttautui poliisiksi ja toimi erikoistehtävissä Helsingin huumepoliisissa. Autoilija Kaijan Erkkikin sinne pystytti kaksikin komeaa omakotitaloa ja vietti siellä eläkepäiviään vaimonsa kanssa. 108 Siellä Sudentien ja Kettumäentien kulmaan tulivat myöhemmin Aaltoset. Aaltosen pojista yksi oli hyvä rumpali ja pari HPK:n jääkiekkoilijaakin pojista kehittyi. VR:n Hämeenlinnan asemapäällikkökin tähän ammattiesittelyyn mahtuu Aaltosten nimellä. Sudentieltä Karhuntielle mennessä on Oravapolku. Siellä ovat omakotitalot Autokoulu-Lehtelä yrittäjällä, sekä Mikkolalla. Mikkolan Antti oli virkatyössä Hml:n seurakunnan pastori ja hänen vaimonsa Saara Mikkola näkyvä kunnallispoliitikko ja kaupunginvaltuutettu, sekä kansanedustaja (KOK). Karhuntien yläpäässä kalliorinteen vieressä valmistui talo Lindewalille, jonka perheenpää Paavo oli Hämeen Sähkön korkeajännitelinjamiehiä. Perheen sisaruksista Marja-Liisasta tuli kyvykäs kilpaluistelija ja menestystäkin tuli monen pokaalin verran. Marja-Liisa avioitui kaupungin kuormurikuski Haapamäen Ossin kanssa ja heille syntyi poika Jari nimeltään. Jari Haapamäestä kasvoi kivikova HPK puolustaja joka edusti myös parissa ikäluokassa nuorten Suomen maajoukkueen tuloksellista tehonyrkkiä. HPK:n edustusjoukkueen kapteenikin Jari Haapamäki oli 1990-luvulla. Autoliikkeestä hänelle löytyi aikuisammatti. Marja-Tertulla on kaksi menevää veljestä ja nuorimmaisina kaksostyttösisaret. Hämeenlinnalainen monitoimimies Erosen Kalle rakennutti myös kotinsa Kettumäkeen Hänet muistetaan parhaiten käärmefarmistaan, mutta on myös Vanajaveden Vesikiitäjien perustajajäsen. Kalle muutti "matoineen" Viroon vuosisadan vaihteessa, nykyisin hänet löytää Thaimaasta. Kärpäntieltä muistiin ovat jääneet Oinoset. Isä Oinonen jäi kuitenkin kalareissullaan mopolla junan alle juuri tuolla vaarallisella Hakalan ylikäytävällä joskus 60-luvun vaiheissa. LVI-yrittäjä Lehto oli monen omakotitalon vesi- ja lämpöjärjestelmien luoja Ojoisten alueella, asui myöskin Kärpäntiellä. Myöskin Aalloilla on talo Kettumäen takarinteessä. Rakennustarkastaja Varonen on myös pitkäaikaisia alueen asujia kuten Rimpeläisen perhekin, myöskin poliisimies Halosen Reijo perheineen kotiutui sinne Jäniksenpolun loppupäähän. Tampereentien varteen on kotiutunut myös Arto ja Sinikka Talla. Sinikka oli puuhakas Kiri-Veikkolainen ja seuran ensimmäinen sihteeri. Kullankaivajaperhe Gratschew sieltä Kärpäntieltä niinikään tonttimaan löysi ja asettui sinne 70-luvulla. Antti oli työurallaan vesilaitoksen miehiä ja Eila taas käherteli seutukunnan naisille näyttäviä kampauksia oman talon liikehuoneistossa. Varttuneemmalla iällä pariskunta löysi mieleisen harrastuksen kullankaivuusta ja oma valtauskin oli Inarissa useita vuosia. Sieltä löytyi myös jalometallin huuhdontakilpailuvietti ja pariskunta on nähty kilpailutunnelmissa useissa maissa MM-kisojen myötä. Kaukaisin kilpailupaikka Etelä-Afrikassa. Perheen lapset Jani, Suvi ja Satu. Vastapäistä kulmataloa on asustellut ja omistanut Miettiset jo toisessa polvessa. Heidän naapurinaan pienemmässä talousrakennuksessa majaa piti vankilan puusepänverstaan työnopettaja Pauli Tuominen. Pauli oli monipuolinen kalamies ja Simpuran kanssa taisivat olla ainoat jotka kalastivat rysillä Hattulanselällä. Siellä Hakalanlahden venepoukamassa näki joskus ällistyttäviä saaliita. Jättilahnojen lisäksi joskus rysissä oli jopa kolmen kilon painoisia ankeriaita. Lähes metrin mittaisia muistini mukaan. Näin tässä dokumentissa on tultu sellaiseen kohtaan, että alueen synty ja se alkuvuosien uudisraivaajien eli pioneerien taustat ovat tulleet esiteltyä kaikkine edesottamuksineen. On esitelty alueen jokapäiväistä elämää ja harrastuksia, mutta myöskin niitä lukuisia ammatteja, joita ojoislaisilla on ollut osaamisinaan. Ammattien kirjo on todella hyvin laaja-alaista ja monilla ihmisillä on hyvinkin erilaisia julkisuuksia. Mitään ammattiluetteloa ei kuitenkaan ole syytä esiin tuoda, koska se ei olisi tasapuolista ja samalla se asettelisi ihmisiä eri sosiaaliryhmiin. Kaikkia ihmisiä on osaajina kuitenkin tarvittu monenlaisiin tehtäviin, niillä taidoilla on Ojoinenkin rakennettu lähes omatoimisesti. Kaikki nämä Ojoisten alueen ihmiset ovat siis oman tehtävänsä ja uransa luoneet ja näin jääneet moniin muistoihin tavallisina kansalaisina. Samalla he ovat jääneet pysyvästi Ojoisten alueen henkilöluetteloon tavalla tai toisella ilman ylistyksiä tai arvosteluja. Ojoisten savi ja Kettumäen kivi ovat olleet samanarvoisia kaikille rakentajille ja sinne asumaan asettuneille. Jos kuitenkin haluaa pelkistää jonkinlaiset kasvot tyypilliselle ojoislaiselle, niin ehkä se voisi esim. patsaan muodossa olla jotain tämän oloista: Nuori mies koripallotossuissa ja kumilankapunttisissa verkkarihousuissa seisomassa saviliejuisella maaperällä. Siinä tuo hahmo Larin-Kyöstin asennossa repisi flanellista paitaa auki napit paukkuen ja päästäen samalla ilmoille huudon: –Ihanaa itsenäinen elämä, älköön kukaan turmelko tämän alueen hikistä muistoa ja sen ahkerien uudisraivaajaihmisten työn arvostusta! Toisenlaisena näköishahmona voisi olla vaikka lettipäinen ja punaposkinen tyttö istumassa koululuokassa saviset saappaat jalassa. Siinä hän nojaisi käsiinsä mietteliäänä ja kysyen äänettömin suin, että ”täällähän oppii joka päivä uutta ja uusia asioita, kai sinä rakas liitutaulu pidät edelleenkin yhteistä tahtoa yllä, että yhdessä me kaikki selvitään vaikeistakin asioista”. 109 Näin siis tämä uudisraivaajaikäluokka aloitti elämänsä Ojoisten alueella. Saavuttiin 60-luvulle ja maailma muuttui yhä dynaamisemmaksi. Ensimmäinen sodan tai heti sodan jälkeen syntynyt sukupolvi kasvoi aikuisikään ja kouluttautui työelämään. Samaan aikaan koko Suomi oli suuressa murroksessa, kun maaseutu ei enää pystynyt huolehtimaan koneellistumisen vuoksi jälkeläisten elinoloista. Nuoriso muutti työn perään kaupunkeihin ja Ruotsiinkin asettautui yli 200 tuhatta suomalaista erilaisiin tehdastöihin. Ojoinen elävöityi monella tapaa muutenkin. Karjalaiset olivat juurtuneet ympäri Suomea ja saaneet elämänsä jollain tavoin järjestykseen. Alkoi kyläilemisen aika. Usein Vekan linja-autoista purkautuikin kokonaisia perheitä kyläilemään sukulaisiin tai Karjalan alueella olleisiin naapureihin. Karjalan murre tuli silloin paremmin tutuksi, kun näiden perheiden lapset tulivat leikkimään alueen nuorison kanssa. Myös kanta-ojoislaista naisväkeä kutsuttiin silloin Karjalan piiraita maistelemaan ja kuuntelemaan kyläläisperheiden juurtumisia Kanta-Suomeen. Se oli karjalaisen identiteetin sopeutumista Suomeen ja kotiseutuikävän haihduttamista uusiin ystävyyksiin. Karjalaisten elintapojen lisäksi ortodoksinen kirkkoelämäkin vilkastui Hämeenlinnassa. Tämän karjalaisen Suomen heimon elämänasenteet näkyivät parhaiten suvaitsevaisuutena. Pienistä asioista ei hötkyilty ja suuret murheellisetkin asiat sopeutettiin nopeasti uuteen arkeen. Sanotaankin että karjalaiset hautajaiset ovat hauskempia kuin hämäläiset häät. Pitänee kaiketi paikkansa. Muuttoliikkeen mullistukset johtivat siihen, että asuntopulasta tuli suuri ongelma asutuskeskuksissa ja kun vielä ns. suuret ikäluokat avioituivat ja perustivat perheitään niin Ojoisillakin alkoi uusi aika. Kettumäkeä ryhdyttiin nyt kerrostalorakentamaan niin kuin myös Ojoisten kartanon lähialuettakin (Ojoistenkatu). Siitä vähän myöhemmin. 110 POLIITTINEN AIKA SUOMESSA HETI SOTAVUOSIEN JÄLKEEN Tässä dokumentissa on syytä tarkastella myös poliittisiakin asioita ikään kuin pohjaksi, miksi siirtolaisuus syntyi ja mistä syntyi valtava asuttamisen tarve. Ojoisten alueenkin rakentaminen johtui ensinnäkin sodasta ja sen tuomista suurista muuttovirroista yhteiskunnan uudelleen järjestäytymiseen. Toiseksi asuntojen hankkimistarpeeksi tulivat viisivuotisen sodan vuoksi patoutuneet perheiden perustamispaineet yli 400 tuhannen rintamamiehen vapautuessa sodasta siviilielämään ja oman perheen perustamiseen. Karjalan siirtoväen ja rintamiesten asunto-ongelmista tuli vielä lisäpaineita, kun syntyvyys nousi huimasti eli Suomeen syntyivät ne vielä nykypäiviinkin vaikuttavat suuret ikäluokat. Näin siis syntyi Ojoistenkin alueen rakentamistarve. Miksi sitten suomalaisille kävi juuri näin? Vastaus on löytynyt vasta vuosikymmenien jälkeen virallisena totuutena. Kaikkihan alkoi siitä, kun Neuvostoliitto vaati Suomeltakin tukikohta-aluetta Hankoniemestä 1939, kuten se teki Baltian maillekin tuhoisin seurauksin. Suomi ei hyväksynyt vieraita asevoimia maaperälleen, eikä myöskään suostunut edes vuokraamaan vaadittua aluetta saarineen. Tästä syystä Stalin katsoi Moskovassa, että Suomi ei kunnioita suuremman oikeutta ja on siksi uhka Neuvostoliitolle. Asia provosoitiin Mainilassa raja-Karjalassa ja Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät ilman sodanjulistusta Suomeen marraskuun lopulla 1939. Alkoi se kuuluisa ja järkyttävä Talvisota. Silloinen Kansainliitto käsitteli sotatoimia ja totesi Neuvostoliiton rikkoneen lukuisia kansainvälisiä sopimuksia ja julisti Neuvostoliiton laittomaksi hyökkääjäksi. Näiden päätösten ja tuomioiden lisäksi Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta (nyk. YK) joulukuussa 1939. Talvisodan rauhassa 1940 (Moskovan rauha) Suomi menetti 10 % maa-alastaan (Viipurin läänin) ja joutui "vuokraamaan" Hankoniemen Neuvostoliitolle sotilastukikohta-alueeksi vuosikymmeniksi. Koko Hankoniemi jouduttiin tyhjentämään nopealla aikataululla. Jo silloin Karjalan alueelta siirtyi 430 -tuhatta ihmistä evakkoon Kanta-Suomeen, mutta myös Hangosta siirrettiin koko väestö ylempään Suomeen. Asuttamisongelma oli jo tuolloin valmis. Sodan pelkotila jäi edelleen vaivaamaan Suomea ja siksi haluttiin varautua siihen jo ajoissa hankkimalla uudempaa aseistusta Saksasta. Valitettavasti silloin ei tiedetty Saksan todellisista pyrkimyksistä, mutta turvakumppaniksi Saksa kuitenkin kelpasi. Edes liittoutuneet eivät ymmärtäneet, että kyseessä oli Suomen itsenäisyyden säilyttäminen, mutta ymmärsivät kyllä rankaista Suomea aseveljeydestä Saksan kanssa. USA:n hienoinen myötämielisyys Suomelle ei kuitenkaan riittänyt mihinkään liennytyksiin rauhanehdoista. Sodanjälkeinen USA:n Marshall-apu Suomelle oli kylläkin suuri asia, eikä tuota apua virrannut edes muihin Neuvostoliiton naapurimaihin (blokkimaihin). Se olikin yksi lisä-ärsyke kylmänsodan kuumentamiseen. Jatkosodassa Suomi ei ollut valtio- eikä sotilasliitossa Saksan kanssa vaan asetoimituksien, polttoaine- ja elintarvikehuollon vastikkeeksi saksalaisille joukoille jouduttiin antamaan joihinkin PohjoisSuomen alueille "kulkulupa". Suomen armeijaa johti suomalaiset, mutta suurien uhkien alla jouduttiin pyytämään saksalaisilta sotilaallistakin apua mm. ratkaisutaisteluissa kesällä 1944 syöksypommittajalaivueen muodossa Kannaksella. Tali-Ihantalan ankarissa taisteluissa sitten lopulta ratkaistiin koko Suomen itsenäisyys osana maailmanrauhaa. Ensin aselepona, sitten välirauhana ja lopulta 1947 Pariisin koko II maailmansodan päättävänä rauhana taas uusine valtakunnan rajoineen. Jatkosotahan johtui siistä syystä, että maailmantilanne pahentui entisestään kaikkialla 1941 keväällä kun Saksa hyökkäsi Puolaan ja alkoi operaatio Barbarossa. Tähän uuteen sodan uhkaan olivat eväät valmiina ja näin Suomikin sitten ajautui jatkosotaan Neuvostoliiton aloitettua Helsingin pommitukset kesällä 1941. Umpikujaan ajautuneen diplomatian seurauksena on yleensä jonkinasteinen sota. Suomenkin kohdalla kävi juuri näin kesällä 1941. Suomi ei kuitenkaan aloittanut tätäkään sotaa, vaan tälläkin kertaa sotatoimet aloitti Neuvostoliitto pommituslennoilla. Suomen armeijan liipasinsormet oli kylläkin notkeassa kunnossa saksalaisen aseöljyn ja sotatarvikkeiden myötä, mutta vanhan rajan ylittäminen oli silti arveluttavaa. Lopulta raskaat puolustustaistelut Tali-Ihantalassa Karjalan kannaksella päättivät nuo tuskalliset sotavuodet syksyllä 1944. Kesällä 1941 alkanut jatkosota kesti siis syyskuuhun 1944. Siitä alkoivat raastavat sotavuosien jälkiselvittelyt taistelujen päätteeksi. Vaihtoehtoja oli vain kaksi aselevon ja rauhanteon lisäksi. Rauhantekoa avitti myös Neuvostoliiton puna-armeijan kiire Berliinin rauniokasoille. Toisessa vaihtoehdossa taas olisi jatkettu sotaa valtavan ylivoiman paineessa ja jouduttu lopulta kuitenkin miehityksen alle. Samalla se olisi tiennyt jonkinasteisia väestönsiirtoja ja Suomen liittämistä Itä-Euroopan tapaan sosialistiseen blokkiin. Näiden tapahtumien seurauksena Neuvostoliitosta olisi tullut koko Itämeren alueen sotilaallinen valvoja, kuten ehkä koko sodan filosofia olikin tarkoituksiltaan näin masinoitu. 111 Huonoin vaihtoehto olisi ollut antautuminen, jolloin Neuvostoliitto olisi yksipuolisesti määrännyt maamme tulevaisuuden. Tätä ratkaisua Neuvostoliitto haki kaikin keinoin, mutta sitkeiden puolustaisteluiden vuoksi onnistuttiin pääsemään aselepoon ja sitä kautta osalliseksi rauhantekoon. Rauhanteko takasi näin neuvotteluoikeuden rauhanehdoista ja siksi kai olemmekin edelleen itsenäinen kansakunta. Suomen sitkeät sotaponnistelut ja rintamamiesten suuret uhraukset mahdollistivat juuri rauhanteon mahdollisuuden, jolloin Suomesta tuli koko konfliktin neuvotteluosapuoli. Tämän asian ymmärtämiseen ei kaikilla suomalaisilla ole ollut henkisiä eväitä. Myöskään näitä sodan ja niiden seuraamusten arvioita, vaihtoehtoja, uhrauksia ja poliittisten päätösten taustatekijöitä ei ole Suomen kouluissa koskaan perusteellisesti selvitetty. Tämän vuoksi sotaveteraanit ja sotainvalidit unohdettiin vuosikymmeniksi ja vielä jopa syyllistettiin sotatuskien syntyyn. Onneksi pienelle osalle näistä itsenäisyyden pelastajista eli sotaveteraaneille on viime vuosikymmeninä voitu osoittaa myöhästyneet kiitokset palvelukotien ja kuntoutusten välittäminä. Noilta välirauhan neuvottelupohjilta kuitenkin jatkettiin vielä rauhanehtojen mukaan saksalaisten poistamista talvella 1945 Suomen alueelta lyhyessä kolmen kuukauden ajassa. Pohjoisessakin oli paljon evakkoja Ruotsin puolella (lähes 100 000) karjoineen ja paluut omaan maahan hankalia, kun koko kalottialue oli pääosin poltettu maan tasalle ja lähes kaikki sillat tuhottu. Jatkosodan aikana Karjalasta jo Talvisodan aikaan evakkoon lähteneet olivat palailleet kotikonnuilleen yli 80 prosenttisesti, heille kesällä 1944 tuli toinen pakkolähtö. Sotatilan vielä ollessa pahimmillaan tuo Karjalan kantaväestö (suomalaiset) joutuivat taas lyhyessä ajassa keräämään vähät omaisuutensa ja palaamaan takaisin Kanta-Suomeen. Nyt evakkotien suunta oli lopullinen ja elämä oli aloitettava vieraissa oloissa uudestaan. Onneksi oli sentään isänmaa jäljellä, vaikkakin uusilla rajoilla. Suuri asia oli myöskin, että karjalainen kulttuurikin säilyi tuossa myllerryksessä ja rikastuttaa edelleenkin suomalaista elämänmuotoa. Suomi oli sotien seurauksena täynnä kodittomia oman maan pakolaisia ja lähes puoli miljoonaa sotaan jollain tavalla osallistunutta oli vailla itsenäistä kotia. Lisäksi oli taloja ja asuntoja tuhoutunut Neuvostoliiton pommituksissa tuhansia lukuisilla paikkakunnilla Suomessa. Porkkalakin piti tyhjentää ja hyväksyä sinne Neuvostoarmeijalle valvontavaruskunta suomalaisten käyttäytymistä seuraamaan Välirauhan ehdot jouduttiin hyväksymään valtavin rasittein ja sotakorvauksin. Neuvottelut olivat vaikeita, mutta Suomi valtiolippuineen kuitenkin saatiin säilytettyä. Asia meni kuitenkin vielä Pariisin rauhankongressiin ja siellä Pariisin rauhansopimuksessa v. 1947 allekirjoitettiin koko maapallon uusjako poliittisine aluejakoineen ja aloitettiin samalla uusi sota, nimeltään kylmäsota. Sen sivutuotteena syntyi käsite rautaesirippu, joka sitten pelkistyi konkreettisena 1960 Berliinin muurina. Mikään maa ei pitänyt sotien loputtua Suomen puolta ja näin jäivät välirauhankin ehdot voimaan. Suomi oli nyt yllättävin tavoin yksin, vaikka oli vain puolustanut itseään vähin käytettävissä olevin keinoin johon liittyi epävirallinen ystävyys Saksan kanssa. Syntyi siis kuitenkin heti samalla ns. Kylmäsota ja siihen rasitteeksi rautaesirippu, jonka kulisseissa Suomikin on joutunut taiteilemaan. Milloin on oltu suomettuneita, milloin on seilattu ajopuuna, milloin on mielistelty, milloin nuoltu ja milloin on oltu rähmällään. Hyviä olomuotoja kuitenkin kaikki, pääasiana on näin onnistuttu elämään ilman miehitysuhkia ja siinä ohessa kehittyä osaavaksi kansakunnaksi. Suomea nöyryytettiin vielä rauhan tultuakin juuri perustetun YK:n jäsenyysasiassa. Moskova ja Stalin oli ihme kyllä taaskin YK:n erikoisjäsen erityisoikeuksin ja esti Suomen jäsenyyspyrkimykset YK:hon kolme kertaa veto-oikeudella. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen 1953 Suomi pääsi pannasta ja useiden muiden maiden mukana Suomi hyväksyttiin YK:n jäseneksi v.1955. Kaikki sodat loppuu aina jollain tapaa. Suomenkin raskaat sotavuodet päättyivät, onneksi viisaaseen ja kunnialliseen rauhaan. Sodan jaloista paennut siviiliväestö oli siirtynyt läntiseen Suomeen, mutta samalla kansakunta säilytti yhtenäisen väestönsä. Muissa ratkaisuissa väestönsiirrot olisivat suuntautuneet päinvastaiseen suuntaan. Rohkea ja viisas rauhanteko pelasti Suomen itsenäisenä kansakuntana suurilla uhrauksilla. Naapuruudetkin jäivät ennalleen vaikkakin uusilla rajoilla. Jokaisella maalla on naapurivaltio ja siinä naapuruus-suhteessa on opittava elämään vaikka myssyä vähän joskus kiristääkin. Tärkeintä kuitenkin on, ettei isäntä omassa isänmaassa pääse vaihtumaan liian ystävyyden seurauksena, eikä ikäviä vuokrasuhteitakaan pääse syntymään. Ojoinenkin on kuitenkin eräänlainen kuitti noista silloisista huonoista naapuruus-suhteista, jotka sitten raskaista sotavuosista johtuen ja niiden kautta yhteiskunnan uudelleen järjestelyjen vuoksi syntyi. Muunkinlainen lopputulos oli hyvin lähellä jossa ”kuittien” sijaan olisi ollut vain määräyksiä ja pakkomatkailua uusille asuinseuduille. 112 SODAN HINTALAPPUJA Sotakorvaukset olivat valtaisia, mutta niin oli myös tuon teollisuuden rahoituskin. Ulkomaista lainaa tosin saatiin sympatiapohjalta, mutta se ei riittänyt. Keksittiin sen lisäksi kotimainen pakkolaina rahalain muodossa syksyllä 1945. Tämä oli se kuuluisa rahanleikkausoperaatio, jolla putsattiin pääasiassa työväestön taskut viimeistä penniä myöden. Rahalaki pidettiin salassa viimeiseen vuoden päivään asti. Pyrittiin näin estämään seteleillä keinottelut. Rahalakihan piti sisällään suurten seteleiden leikkaukset puoleen arvoonsa 500, 1000 ja 5000 markan seteleiden osalta. Näin saatiin sotakorvausteollisuudelle pakkolainaa puolet leikattavien setelien arvosta. Samalla setelien omistajat menettivät seteliensä arvosta puolet. Tämä oli periaatteessa vain laina kolmeksi vuodeksi, takaisinmaksun ollessa 1949 vuoden alussa, siitäkin vielä viivästyen. Tuon laina-ajan kuluessa inflaatio söi kuitenkin nämä pakkolainaleikkaukset melkein olemattomiin. Näin sodan lisäksi työväestö joutui maksamaan myös työllään ja ansioillaan myös sotakorvauksia tämän rahamuilutuksen vuoksi. Vaikka rahalaki ja siihen liittyvät toimenpiteet pidettiinkin visusti salassa aina uudenvuoden aattoon 1945 asti, niin "puskaradio" toimi todellisten rikkaiden hyväksi varsin ovelin keinoin. Suurista seteleistä piti kiireesti päästä eroon. Työläisille maksettiin palkkoja etukäteenkin juuri noilla suurilla seteleillä. Lisäksi sisäpiiritietoa saaneet perheet maksoivat kaupoissa ostoksensa suurilla seteleillä. Lisäksi kaikki asiaa ounastelevat veivät kaikki käteisvaransa pankkeihin leikkauksilta turvaan. Rahalakihan koski vain liikenteessä olevia seteleitä. Rahanleikkaus ei siis koskenut pankkitalletuksia, eikä sijoituksia. Sitten kun rahalain seurauksista ilmoitettiin vuoden vaihteessa 1946, olivat kaikki pankit jo kiinni. Näin sisäpiirien rahat olivat kuitenkin turvassa, mutta työväestölle jääneet palkkojen pyöristykset suurine seteleineen ällistyttivät köyhien kansanosan täydellisesti. Olihan silloin lähes käteisellä eläville työläisille omien hallussa olevien setelien puolitusarvo todella tyrmäävä kokemus. Tämä oli ja on edelleen maailman suurin laillinen finanssihuijaus. Toinen lähes yhtä tyrmäävä rahakeinottelu oli prässätty henkivakuutusten sisään jo ennen sotavuosia. Jo 20- ja 30-luvuilla nähtiin henkivakuutusten tärkeys odottamattomien poismenojen sattuessa. Ei haluttu jättää perhettä pulaan jos jompikumpi vanhemmista kuolee. Tähän samaan vakuutusinnostukseen liitettiin sitten myöskin lapset elämän pohjatueksi. Rahakeinotteluksi henkivakuutus muuttui silloin kun siihen liitettiin ns. säästövakuutus. Nämä elämänturva-asiat olivat helposti markkinoitavia ja ihmiset tekivät kumpiakin sopimuksia turvallisuuden pohjalta. Kukaan ei kuitenkaan kertonut, että sopimukset koskivat reaaliaikaa, eikä niihin siten kirjattu mitään indeksisuojaa. Ihmiset vain maksoivat jatkuvasti kohonneet vakuutusmaksunsa mukisematta ja korottivat vielä säästöosuuksiakin. Jo ennen sotia ja sodankin aikana inflaatio laukkasi aimo harppauksin ja näin säästöosuudetkin pienentyivät ostoarvoltaan. Tämä vakuutusyhtiöiden rahakaivo täyttyi täyttymistään, eikä sitä edes yritetty tasauttaa kulloiseenkin aikakauteen. Sodan jälkeen inflaatio loikki jo lähes kahdenkymmenen prosentin vuosivauhtia, jolloin säästöosuuksienkin reaaliarvot putosivat samaa tahtia. 113 Tämä ongelma räjähti konkreettisesti käsiin vasta Ojoistenkin rakennusvaiheen rahoittamisen järjestelyissä. Rahahan oli tuolloin erittäin tiukalla ja kaikkia säästöjäkin piti nostaa rakennuslaskujen maksamiseen. Viimeisenä keinona jouduttiin sitten turvautumaan näihin henkivakuutusten säästöosuuksiin jopa ennenaikaisina nostoina. (säästösopimukset oli yleensä 30 vuotta). Ahkerasti kun olivat vanhemmat noihin säästöosuuksiin rahaa syytäneet jopa vuosiansioiden verran, niin nostohetkellä tuo rauennut käypä raha olikin enää naulalaatikon arvoinen. Tämä inflaation tuoma etu pankeille ja vakuutusyhtiöille oli tietoista ihmisten ymmärtämättömyyden hyväksikäyttöä ja siten moraalisesti tuomittavaa ja hyvin raakaa rahabisnestä ihmisten muidenkin ahdinkojen lisäksi. Sodilla on aina omat hintalappunsa, jokaisella valtiolla oli omat talouden pelastamisopit, Suomi ratkaisi nämä asiat edellä kerrotuin tavoin. Onneksi tuostakin muilutuksesta opittiin niin, ettei enää näin raakaa rahastusta voida tehdä. Yhteiskunnan valvontakoneisto on tarpeellinen tässäkin asiassa, eikä mitään suurieleisiä kansalaisten putsauksia enää voi tapahtua. Valtion obligaatiot olivat ensimmäisiä sijoituskohteita, joissa oli jonkinlainen indeksisuoja. Reippaasti lisääntyvä inflaatio kuitenkin häiritsi rahamarkkinoita hallitsemattomalla tavalla ja pikkuhiljaa indeksisidonnaisuus alkoi näkyäkin lainojen lisäksi monessa muussakin asiassa. Jatkuvasti laukkaava inflaatio palveli osaltaan myös ojoislaisia rakentajia. Vaikka rakennustarvikkeiden hinnat nousivatkin reipasta vauhtia niin samalla kaikki muutkin hinnat vaikuttivat velkojen tuntuvaan kevennykseen. Lainat kun ei ollut sidottu indeksiin niin niiden kuormitus keveni palkkojen noustessa inflaation ripeässä 10-20 % vuosivauhdissa. Vasta 70-luvulla katsottiin, ettei kansantalous kestä tällaista menoa ja lähes kaikesta rahataloudesta tuli indeksisuojattua. Ensimmäisten indeksisuojien saajien joukkoon pääsi lapsilisät ja eläkkeet. Keskitettyjen työmarkkinaratkaisujen myötä myös palkkoja suojattiin indeksi sidonnaisuuksilla. Tätä kautta tultiinkin uudenlaisen ongelman piiriin eli indeksejä alettiin valtiovallan taholta peukaloida. Indeksilaskennan perusteena oli yli sata eri hyödykettä ja tarviketta johon liittyi tietysti myös elintarvikkeet. Indeksin rajaarvot kun alkoivat kriittisesti lähentyä ja uhkasivat laukaista lapsilisien, eläkkeiden ja palkkasopimisten maksuvyyhden niin virallisista indeksiä piti alkaa poliittisesti peukaloida. Alettiin ostaa indeksipisteitä muuttamalla liikevaihtoveroa tai muuttamalla eri tavaroiden indeksipainotuksia. Myöskin indeksilaskentaan kuuluvia tuotteita tai asioita muutettiin poliittisilla päätöksillä. Maito tai jopa tulitikut olivat tämän säätelyn pelinappuloita, joilla indeksirajaa pidettiin kurissa. Järeimpinä keinoina otettiin käyttöön devalvaatio tai hintasulku. Devalvaatioita tapahtui silloin tällöin, mutta niiden aiheuttamat hinnanmuodostukset ei näkyneet indekseissä korostetusti, koska indeksipisteytys pohjautui pääasiassa kotimaisiin elintarvikkeisiin tai tavaroihin. Erilaiset taksat ja maksut päätettiin yleensä hallituksen ja eduskunnan toimesta, kilpailumekanismi oli vielä vierasta aina 1970-luvulle asti. Lahjustelu ja kartellit kuuluivat myöskin näiden aikojen toimintakuvaan, eikä niistä mitään suurempaa porua pidetty, ne vain kuuluivat kaupan ja yritystoiminnan jokapäiväiseen elämään. Yrityspatruunatkin olivat eräänlaisia laupiaita nykypomoihin verrattuina. Tärkeintä oli silloin, että yritys menestyy ja työvoima on tyytyväistä. Yhtiöille kerättiin tuotannoilla rahaa investointeihin ja vakavaraisuuteen eli firman hyvinvointiin. Nykyisin pörssiyhtiöissä kerätään tuottavuutta pääasiassa hallintoihmisten hyvinvointiin ja ne ”tyytyväiset” työntekijätkin (työt) ulostetaan kaukoitään tuottamaan yhä lisää hallintojaettavaa. Yleensä kaikki tämä nykypuuhastelu on kuitenkin laillista kilpailutoimintaa, mutta isänmaallisuutta ja humaanisuutta siihen ei kylläkään kuulu. Moraali ja isänmaallisuus kuuluu juhlapuheisiin eikä niinkään enään yhteiskuntavastuuseen. 114 ILMAN RAHATALOUTTA EI OLE ELÄMÄÄ Lähivuosikymmenten vaikeat talousongelmat on tarvinnut myös veijarimaisia sovellutuksia valtiotalouden tuskien korjaamiseen. Näitäkin vitsauksia on täytynyt sietää. Nimittäin 1980-luvun lopulla Suomen kansantalous puutui varovaisuuteen, eikä ostovoimaa saatu liikkeelle. Silloinen maan hallitus Harri Holkeri/Erkki Liikasen johdolla keksi vapauttaa kaikki rahamarkkinat säännöstelystä. Rahaa tulikin tarjolle monella eri tapaa. Alkoi valtava kulutus- ja sijoitusrynnäkkö jossa takaisinmaksun sietokykyjä ei ymmärretty. Koko Suomi eli yli varojensa, jota vielä ulkomaiset pankitkin rahastivat ylisuurilla 18-20 % koroilla. Lopulta tulikin sitten äkkipysähdys ja Suomen kotimarkkinat halvaantuivat vuosiksi. Seuraava hallitus 1990-luvun alussa Esko Aho/ Iiro Viinanen johdolla yritti laimentaa talouskriisin laineita veroja ja maksuja korottamalla, mutta siitä hermostui ay-liike ja liikehdintää alkoi esiintyä joka tasolla. Kaaosta lisäsi vielä pankkikriisikin, jonka seurauksena yksi pankkiketjukin kaatui (SKOP). Tämänkin lystin maksoivat lopulta veronmaksajat, joilla maksatettiin erilaisina veroina ja maksuina pankkien satojenmiljoonien töppäykset. Tuosta kotimarkkina halvauksesta ei vieläkään kaikki ole selviytyneet. Monilta ojoislaiseltakin meni säästöt, koti ja työpaikkakin. Tuska syventyi vielä entisestään kun koko E-liike konserni hajosi pala palalta, jolloin myös ojoislaistenkin tärkeät työpaikat Kantolan teollisuusalueelta rapisten katosivat, sekä Työväen Säästöpankin ja E-kassankin varat loppuivat uskollisten säästäjien harmiksi. Veronmaksajien tuella onneksi lähes kaikki säästöt saatiin turvattua. Raastinrauta kävi Ojoisten yllä vielä 1990-lopullakin. Silloin markkinavoimat keksivät tuon taivaallisen sähkönsiirtomaksun. Vieläkään ei kaikki ole huomanneet, että energiamaksut kolminkertaistuivat kymmenessä vuodessa ja mitä kummaa, kaikki tapahtui laillisin keinoin. Iso raastinhöylä parturoi saman vuosikymmenen 1990 lopulla vielä verotusasioissa. Silloin maan hallitus Paavo Lipposen/ Sauli Niinistön johdolla uudistivat liikevaihtoveron lopettamisen kautta kaiken kattavan arvonlisävero järjestelmäksi. Sekin raastinrauta höyläsi harventuneita hiuksia salakavalan ovelasti, onneksi tuon järjestelmän tosiasiallista lisärasitusta ei niinkään huomaa, mutta kaikista toimista ja tapahtumista vero muistaa kyllä raastaa. Jotain virkistävääkin kaikkiin näihin talouden tuskiin luotiin veikkaustoiminnalla ja muilla rahapeleillä. Veikkaustoiminta alkoi jo sotien aikana englantilaisilla ja kotimaisillakin kohteilla. Lisäksi oli tarjolla valtion raha-arpa voittounelmapeli ja joitakin aatteellisia ja järjestöllisiä arpajaisia. Näilläkin houkuttimilla pidettiin yllä voittamisen unelmaa, jotka kiinnostivat asukkaita muiden tapaan. Se oli jonkinlaista ihmeellistä onnen odotusta. Lotto ja bingovillitys tulivat vasta myöhemmillä vuosikymmenillä, mutta omaa mystillistä onnenpotkaisua niistäkin järjestelmistä odoteltiin. Ojoisten Keidas kioski näitä pelitapoja tarjosi, mutta koskaan ei alueelle näkyvää miljonääriä ilmestynyt. Tosin niitä oletettuja suurvoittojakin ehdittiin juhlia 12 oikein veikkausvoiton myötä, mutta kun voitonjaot ilmoitettiin vasta monen päivän tarkastusten jälkeen niin helppojen kierrosten voitot hiljensivät uhoilijat ja etukäteen juhlijat hiirenhiljaisiksi. Kotitalouksienkin taloustaiteilu oli jatkuvaa mietiskelyä ja jopa kikkailuakin kaikista perheen velvoitteista selviämiseksi. Alkuaikoinahan suurin osa perheiden äideistä eli pakostakin isojen perheiden vuoksi kotiasioiden hengettärenä ja huoltajana. Tilipussitkin maksettiin vielä -50 luvulla rahana käteen joko viikottain tai kuukausittain. Niistä tuloista sitten jaettiin maksatukset lainoihin, kotitalouskuluihin ruokahuolto mukaan lukien, vaatetukset/puhtaanapito ym. pakolliset kulut. Se oli arkipäivän matematiikkaa, jossa ei viivan alle paljoa jäännyt. Se oli valitettavasti myös alisteellista perheen äideille koska he olivat perheenpään tilipussin ”armoilla” sen hankkijan omien elämänasenteiden puristuksissa. Lapsilisät olivat kotiäitien todellista omaa palkkaa, mutta niillä ei pelkästään mikään perhe voinnut elää. Talousmietiskely helpottui kun palkkoja alettiin maksaa pankkitileille jolloin koko tilipussin käyttö ei enään ollut kerralla levitettävää vaan talouden suunnittelu tuli pitkäjänteisemmäksi. Ensimmäinen ojoisilla syntynyt räkänokkapolvi tuli aikuisikään 1960-luvulla jolloin myös alkoi naisten massiivisempi työelämään tulo. Yhteiskunnan muutenkin muuttuessa vihdoin myös perheenäidit pääsivät palkkatyöhön kiinni ja näin itsenäistyivät myös taloudellisesti. 115 Pienestä pitäen jo varhaisnuorisokin oppi rahanarvon ja tienaamisen keinot. Juurikaspelloilta ja jouluisin kukkakauppojen lähettinä ansaittiin ensimmäiset omat markat, jotka sitten huolella käytettiin harrastusvälineiden ostoon. Useimmmiten se oli omaehtoista työn hakemista, eikä siihen vanhemmat puuttuneet. Opittiin kunnioittamaan rahaa, mutta opittiin samalla myös käyttämään sitä harkitusti. Viikkorahoja ei tuolloin 1940-50 luvuilla tunnettu, joku pennonen kuitenkin joskus saatiin jos perheen budjetista ylijäämää löytyi. Varhaisnuoruudessa ei tunnettu sellaista käsitettä kuin viikkoraha tai viikonloppu virkistysalmu. Itse piti jotain keikkailla taskurahan saamiseksi, elämä oli melkein kaikissa perheissä kädestä suuhun elämistä. Vanhemmatkaan eivät paljon viihdekulttuuria harrastaneet, mutta kyllä teatterissa ja elokuvissakin joskus aikuisväestö kävi. Taloudellinen tilanne parani kuitenkin 1960-luvulle tultaessa pienin harppauksin ja kotoakin alettiin saada viikonloppurahaa ja kotiintuloajatkin muuttuivat omaehtoisiksi. Suomi alkoi näin elää uutta vapautumisen aikaa kun sota-ajan kokemukset ja rasitteet jäivät vähäisemmälle muistamiselle. 116 POLIITTISIA KIEMUROITA JA MUUTAKIN TOIMINTAA Suomen omassakin sisäpolitiikassa alkoi tapahtua ihmeellisyyksiä heti sodan jälkeen. Välirauhan solmiminen syyskuussa 1944 avasi suomalaiset keuhkot yllättävällä tavalla sotaväsymyksen purkautuessa siviiliasioiden mietiskelyyn. Se vielä oli ymmärrettävää, että Suomi-Neuvostoliitto seura perustettiin jo heti lokakuussa 1944, mutta sen jatkeeksi perustettu SKDL eli kommunistisen puolueen perustaminen myöskin lokakuussa v.1944 oli jotain hälyttävää. Ns. tulipalokommunistit (SKP) irtaantuivat omaksi ryhmäkseen vasta vuosien päästä ja tämä äänekäs joukko tunnetaan paremmin nimellä taistolaiset puheenjohtaja Taisto Sinisalon persoonan kautta. Kummajaisten vuosi oli myös seuraava vuosi 1945. Tuolloinhan solmittiin YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välille rauhoittamaan jännitteitä ja olikin siten looginen seuraus olojen vakiinnuttamiseksi. Sitä sopimusta jatkettiin useaan kertaan pitkäaikaisina jaksoina, kunnes se sosialismin ja Neuvostoliiton romahdettua loppui ikään kuin itsestään 1992. Varsinainen kummajainen olivat kuitenkin eduskuntavaalit keväällä 1945. Vaikka oltiin edellisenä vuonna päästy irti tuhoisasta viisivuotisesta sodasta, jossa oli taisteltu sosialismiakin vastaan, niin näissä vaaleissa ei ollut mitään loogisuutta vaalituloksen muodostumiseen. Sotaväsymys poiki nyt tälläkin tapaa asennemuutoksia politiikankin "sotatantereille". Vaikka oikeisto voittikin nuo vaalit paikkaluvuin 101-99 niin eduskunnan suurimmaksi puolueeksi nousi SKDL eli kommunistit. Tähän asetelmaan liittyi kuitenkin se, että sosialidemokraateista loikkasi heti vaalien jälkeen kaksi edustajaa kommunistien ryhmään, jolloin SKDL:n paikkaluku nousi 50:een. SKDL puoluetta johti silloin karismaattinen nainen nimeltä Hertta Kuusinen, entinen poliittinen vanki ja kommunistiagiteeraaja. Hertta Kuusinen valittiin noissa vuoden 1945 eduskuntavaaleissa kansanedustajaksi, johon tuli vielä jatkovalintoja vuoteen 1971 asti. Ministerinäkin hän oli yhden vuoden 1948. Noissa 1945 vaaleissa tapahtui sekin erikoisuus, että eduskuntaan valittiin vain muutaman äänen saannut peltiseppä Juho Hukari (SKDL) Vanajasta. Tämä johtui siitä, että käytössä oli puolueilla kolmen ehdokkaan vaaliliittoja. Hertta Kuusinen oli monen vaaliringin pääehdokas ja sai näin joka putkesta eniten ääniä (kaikki). Vaalirenkaan toinen nimi sai puolet äänistä ja kolmaskin oman osuutensa. Juho Hukari oli monessa renkaassa kakkos-tai kolmosehdokkaana ja tätä kautta kertyi Juholle korkea vertausluku, vaikka hän varsinaisesti itse oli vain Vanajassa ykkösehdokkaana saaden vain muutaman ääneen varsinaisesti itselleen. Kaikki muut vertailuäänet tulivat Hertta Kuusisen valtavasta äänipotista, joilla irtosi kaksi eduskuntapaikkaa Etelä-Hämeen vaalipiiristä. Hertta Kuusinen oli tuolloin kuitenkin ehdokkaana myös Kymen-vaalipiirissä myös valituksi tulleena, josta hän halusi tulla sitten valituksi. Näin sitten kakkos-sijalle päässyt ehdokas ja muutaman äänen saannut, mutta suurella vertausluvulla ollut Juho Hukari tuli valituksi eduskuntaan vain muutamalla omalla äänellään. Suuri kummajainen jäi tätä kautta historiaan. Hertta Kuusisen isällä Otto Wille Kuusisella oli oma suomalaisten loikkarien kyhäämä hallitus Terijoella talvisodan sytyttyä 1939. Tälle hallitukselle Kansanvaltuuskunnan pääministeri O. W. Kuusinen haki kansainvälistä tunnustusta, mutta yksikään maa ei tuota hallitusta tunnustanut Suomen viralliseksi hallitukseksi ja pian koko asia sitten raukesikin. O.W. Kuusinen on kuitenkin haudattu näkyvästi Moskovan Kremlin muuriin ihmeteltäväksi. Miten suomalainen henkilö on voinut nousta Neuvostoliiton poliittisten vaikuttajien eliittiin, olisikin jo sitten oman kirjansa arvoinen. Hänen tyttärensä Hertta Kuusinen oli suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja Suomessa vapauduttuaan sodan aikaisesta ns. poliittisesta vankeudesta, jossa myös runoilija Elvi Sinervo oli. Nämä asiat ei kuitenkaan paljoa hetkauttaneet hämeenlinnalaisten elämää, mutta kyllä poliittisia tapahtumiakin Hämeenlinnassa oli. Oli näyttäviä vappumarsseja ja vaalitilaisuuksia, mutta ne olivat varsin rauhallisia. Rauhattomuus kuitenkin alkoi itää vasemmistopuolueiden sisällä. Niinpä jo 40luvun lopulla sosialidemokraatit ja kommunistit erkanivat toisistaan yhteisenä poliittisena voimana. Seuraavalla 50-luvulla sitten sosialidemokraatit repesivät kahdeksi puolueeksi, syntyi TPSL eli Simonistit. Myös SKDL ajautui linjariitoihin ja sitten myöhemmin siitä irtosi SKP-puolue eli taistolaiset. puheenjohtajana Taisto Sinisalo, sekä DEVA (demokraattinen vaihtoehto), puheenjohtajana Kristiina Halkola. Näiden vasemmistopuolueiden riitojen vuoksi myös työväen urheiluliike hajosi. TUL jäi kylläkin kommunistien käsiin ja sen kylkeen liimautui TPSL-henkiset demarit. Oikeistodemareille ns. leskisläisille ei tuo asetelma kelvannut ja niin syntyi TUK, Työväen Urheilun Keskusjärjestö, omine organisaatioineen. Myös kulttuuritoiminnan puolella näitä hajaannusasioita tapahtui. Nämä puoluehajaannukset ja urheiluliikkeen kummajaiset päättyivät monien eheytysneuvottelujen jälkeen vasta 60- 117 luvulla, urheiluliikkeen osalta se kuitenkin tapahtui vasta 70-luvun taitteessa. Nykyisin TUL:n toiminta ei ole enää laadultaan kilpailukykyistä, mutta merkittävää liikuntatyötä järjestö edelleen jaksaa tehdä. Vasta Ojoisten asuttamisen jälkeen tuo politiikka astui Ojoisille, tosin hyvin vähäeleisesti. Ojoisten alueella ei puolueyhdistyksiä ole tainnut olla kuin SKDL:n Ojoisten osasto r.y. Muuten aktiiveja politiikan tekijöitä on ollut paljonkin. Tuo poliittinen osallistuminen on pääosin tapahtunut isommissa yhdistyksissä tai sitten ay-toiminnan kautta. Pääluottamusmiehinä ja työsuojeluvaltuutettuina ojoislaisia on ollut useilla työpaikoilla. Kaikissa vaaleissa Ojoisten alueen äänestysprosentti oli kuitenkin hyvin korkea jopa yli 80 %:n ja osoitti näin vastuullisuutta yhteisten asioiden poliittiseen hoitamiseen. Kaupunginvaltuutettuja ei kuitenkaan alueelle saatu kuin 2-3 noina alkuvuosikymmeninä. Pääehdokkaat imuroivat aina äänet epäsuotuisella tavalla. Tämä hajotti merkittävästi ehdokkaitten läpimenoja kaikilla kaupungin laita-alueilla. Mitään todellisia poliittisia jännitteitä ei muistiini mahdu. Mielipiteenvapaus on saanut elää omaa elämäänsä maltillisin keinoin, eikä poliisillekaan Ojoinen ole koskaan mikään ongelma ollut. Julkisia poliittisia henkilöitä oli vähän, mutta "puskaradion" kautta kyllä tiedettiin tarkoin mitä puolueväriä kussakin perheessä tunnustettiin. Kyllä Ojoistenkin alueella vaalien läheisyys näkyi eduskunta- ja kunnallisvaalien aikoina. Joka tolpassa ja aidassa kurkisteli jonkun ehdokkaan kuva suurin lupauksin. Viisikymmenluvun alussa oli eduskuntavaalit, silloin nuo vaalit kuuluivat hyvin läheltä. Isäni oli nimittäin jo pikkupojasta lähtien ollut ja liittynyt puoluejärjestöön Mallinkaisten työväenyhdistyksen kautta ja oli siten juuriltaan sosialidemokratiaa aistiva kansalainen nuoruudesta alkaen. Noiden vaalien alla sitten pihaamme ajoi pakettiauto. Talon savupiipun päälle asetettiin puolen kuution kokoinen kovaääninen ja autossa istuva puhujaekspertti alkoi paasata Ojoistenpellon asukkaille sosialidemokratiaa. Tämän tapahtuman jälkeen sitten isänikin asettui kunnallisvaaleissa ehdokkaaksi (SDP). Läpimenoa ei tullut, mutta kunnallispolitiikan vaikuttajana hän loppuelämänsä toimi monin eri tavoin. Mm. sosiaalilautakunnassa ja Keskussairaalan rakennusaikaisessa toimikunnassa. Näin on tullut valotettua yleistä poliittistakin taustaa niille asioille jotka myös osaltaan vaikuttivat Ojoisten alueen asuttamiseen. Siis kansainvälinen valtapolitiikka, siitä seurannut sota- ja evakkosiirtolaisuus, sekä siviilielämään palaavat rintamamiehet loivat valtavan paineen olojen normalisoimiseen uudelle aikajanalle. Lähes miljoona Suomen kansalaista oli vailla oman kodin kattoa. Se oli varmasti ikimuistoinen hetki Ojoisillakin, kun sen maaperään iskeytyi ensimmäinen lapio ja ensimmäinen lauta kiinnittyi vasaraniskulla isompaan lankkuun. Suomen kansa aloitti tuolloin 1947 keväällä historiansa suurimman urakan. Edellä kerrottu poliittinen tausta voisi olla eräänlainen lähtökuoppa silloiselle asuttamisasiallekin. Täysin pelkistettynä tarkoittaa sitä, että miltä pohjalta ja millaisista olosuhteista Ojoisten alueen nykyhistoria alkoi vuonna NOLLA eli v.1946 keväällä alkaneella kaavoituksella. Poliittinen toiminta on ollut varsin pientä Ojoisilla koko alueen historian ajan, vain muutamia yksittäisiä henkilöitä on ollut eri puolueista päätöksentekijöinä Hämeenlinnan kunnallisissa elimissä. Näkyvin järjestö lienee ollut Hämeenlinnan Kiri-Veikot, joka TUL keskusjärjestöön liittyneenä koettiin poliittiseksi vaikuttajaksi ja niin monen perheen nuorten ei annettu liittyä tähän ”kommunistiseen” harrastusurheilu-seuraan. Itse nuoret ei kuitenkaan vielä silloin ymmärtäneet yhteisen liikunnan poliittisuutta ja kaikki kisailu- ja liikuntatoimi oli vain mukavaa ajanvietettä. Myöhemmin aikuisiässä poliittinen tietoisuuskin kasvoi työelämän kautta ja vaalien kautta sitten vaikutettiin mitkä puolueet kansalaisten asioita kulloinkin hoitaa. Viimeisten vuosikymmenten aikana kansakunnan poliittiset sisälmykset ovatkin olleet jatkuvassa mielialojen sulatustilassa, joten erilaisten tarpeiden vatsahapot on kovalla koetuksella. Myös ympäröivä maailma on suuressa murroksessa ja tuonkin asian vaikutukset askaroittavat kansalaisten mielialoja. Demokraattiset järjestelmät toimivat kuitenkin omilla tavoillaan ja niitä tapoja ohjailee kansalaiset omilla kannanotoillaan, joita sitten laillistetaan toimeenpanoiksi vaalien ja eduskunnan kautta. Mitä yhteisimpiä mielialat ovat, sen tehokkaampaa puolensa pitämiset ovat. Valitettavasti sellainen perinteinen luokkajakoisuus on kadonnut, minkä johdosta ihmisistä on tullut jatkuvasti poliittisesti liikkuvia äänestäjiä. Tässä ajatusten muodostus kilpailussa on paljon viihteenkin momentteja. Markkinavoimat ja media on yhä selvimmin ottaneet johtajuuden politiikan ohjailemisessa. Tämä on osaltaan johtanut siihen, että yhteisten asioiden hoidosta on tullut ajankuluviihdettä, jonka irvistelyt huvittavat kansalaisia aina poliittisen muodin mukaan. Huonointa asiassa on se, että välinpitämättömyys lisääntyy ja muukin kansalaistoiminta siinä ohessa näivettyy. Selvimmin tuo välinpitämättömyys näkyy eri vaalien äänestys prosenteissa. Aktiivinen Ojoinen äänesti vielä 70luvulla yli 80 % :n aktiivisuudella, sen jälkeen alamäki on laskenut tasaisesti ja viimeiset aktiivisuudet on enään 60 % luokkaa. 118 Onneksi jotkut asiat ovat jaksaneet elää ja niinpä esim. Ojoisten alueen terveys-, koulu,- ja liikenneasiat ovat jatkuvan huolestumisen aiheita, joiden asioiden esille tuomiseksi on sitten syntynyt ProOjoinen liike. Vuonna 2012 perustettu asukas-yhdistys syntyi silloin oikeaan aikaan, eli uhkakuviksi syntyi terveys-aseman lakkauttaminen ja kouluolot. Pontevasti Pro-Ojoinen onkin asioihin puuttunut ilman poliittisia tarkoitusperiä ja unilukkarina yhdistys onkin saannut myös ojoislaiset ihmiset liikkeelle. Yhdistyksen intendentteinä (uhkakuvien tarkastajina) toimivat Olli Toivanen, Henna Miettinen ja Pepe Laaksonen. Toiminta onkin johtanut siihen, että terveysasema toimii edelleenkin suosittuna toimipisteenä Mäyräntiellä, samoin Ojoisten uusi upea lastentalo on saannut ideoita ojoislaisilta ja alkoi toimintansa varsin erikoisena lasten ja nuorten harrastuspaikkana ja vieläpä lasten ehdoin. Siinä maaperässä kasvaa tyytyväisiä lapsia ja ulkoilupaikatkin ovat käytössä koulun ulkopuolellakin. Lasten koulumatkojen turvallisuuteen saatiin tosi tärkeä uudistus kun Tampereentien ja Härkätien kulmauksen liikennejärjestelyille tuli uusi komea kevytväylä. Vaarallisen tienylityksen korvaava kevytväylä avattiin komein juhlallisuuksin 17.4. 2015. Koululaisten kuoron laulaman liikennelaulun raikuessa kaupunginjohtaja Timo Kenakkala leikkasi neljännen polven ojoislaisen Saara Rekolan kanssa sinivalkoisen nauhan poikki uuden turvatien avajaisissa. 119 KIRI-VEIKOT SYNTYI TOIMETTOMUUDESTA Raskaat sotavuodet ja levoton poliittinen tilanne olivat muuttaneet suomalaisten elämää monin tavoin. Tavallaan "uusi" kansakunta etsi nyt uudenlaista elintilaa toimilleen. Viisikymmenluvulla syntyikin valtava määrä erilaisia järjestöjä politiikan pirstoutumisen ohella. Haluttiin myös unohtaa sodan aiheuttamat tuskat ja turvautua toisiin ihmisiin järjestö- ja harrastuselämän kautta. No, ne olivat juuri sitä aikaa, jolloin Ojoinenkin alkoi hengittää omilla keuhkoillaan. Vaikka poliittinen elämä olikin Ojoisilla varsin vaisua, niin urheiluun kuitenkin innostuttiin. Toimettomuus melkeinpä huusi jotain tehtävää nuorisolle. Aikuiset rakentajat ja työssä olevat eivät enää lisäliikuntaa tarvinneet, mutta olivat innolla mukana tässä urheiluseura-ajatuksessa. Urheiluseura-asia kypsyikin sitten nopeasti ja perustamisajatus alkoi hahmottua toimenpiteiksi. Perustavan kokouksen kutsui koolle Puistomäen koululle nuohoojamestari Rudolf Siik. Paikalla Puistonmäenkoululla noin 20 asiasta kiinnostunutta. Tuolloin elokuussa 1956 Puistonmäen koululla syntyi Voimistelu- ja Urheiluseura Hämeenlinnan Kiri-Veikot (KI-VE) joka nimi heti rekisteröitiin. Kokoonkutsuja ei kuitenkaan itse halunnut seuran johtoon, mutta muita halukkaita onneksi löytyi. Varsinaisessa järjestäytymiskokouksessa valittiin johtokunta ja seuran puheenjohtajaksi valittiin kaupungin mittaosaston työntekijä Paavo Tammi. Sihteeriksi tulivat Sinikka Siltanen ja rahastonhoitajaksi puuseppä Usko Juslin. Sitten tulikin ongelma keskusjärjestöön kuulumisesta. Työväenhenkisellä alueella TUL oli ilman muuta selvä asia, mutta oikeistolaisesti ajatteleville se ei sopinut. SVUL olikin se toinen vaihtoehto, joten eteen tuli äänestäminen. Äänestyksen jälkeen päätökseksi tuli seuran liittyminen TUL keskusjärjestöön. Tällöin jäi osin havaitsematta, että samalla oli salaa leimauduttu politiikkaan. Tämä keskusjärjestön valintaratkaisu kuitenkin ymmärrettiin poliittisena oikeistoperheissä ja niin sitten alkuunsa innokkaista urheiluseuran perustajista jäikin osa pois, eivätkä nämä myöhemminkään liittyneet urheiluseuraan juuri poliittisista syistä. Kuitenkin näiden perheiden jälkeläisille tuo keskusjärjestöasia ei vieraana politiikan muotona oikein sisäistynyt ja niin tämä nuorisonosa lähti tarmolla mukaan yhteisiin harrastuksiin. Nuorisoa eivät silloinkaan politiikan koukerot kiinnostaneet, vaan mahdollisuudet urheiluun ja liikuntaan koettiin todella tärkeäksi yhteiseksi asiaksi. Varsinainen kilpailutoiminta alkoi heti syksyllä. Kyseessä oli nuorten 3-ottelu, joka pidettiin Ojoisten kentän silloisella ruohikkoalueella. ( 60 m juoksu, pituus ja kuula ) Siinä poikasarjan alle 11 vuotta voitti Nymanin Oikka ja toiseksi tuli Markku Veijalainen. Tytöt alle 13 vuotta voitti Kaarina Tammi. Talviurheilutoiminta alkoi nappulahiihdoilla 1957 talvella, joissa osanottajia oli useita kymmeniä. Kauppias Anttila lahjoitti niihin karamellipalkintoja. Koirainmäessä oli pelattu lentopalloa jo aikaisempina vuosina, mutta syksyn 1956 talkoilla kenttä saatiin siedettävään pelikuntoon. Tallan Onni oli kivimiehenä Paukkulan kiviveistämöllä ja oppinut sieltä miten kiviä pirstotaan vaivattomimmin. Näin sitten porukalla saatiin kivet hajalle ja pois alueelta. Helanderin Matti toi sitten siihen ilmaiseksi hiekkakuorman pelialustaksi. Näin olikin sitten Ojoisten alueen ensimmäinen lentopallostadion valmis. Treenauksia oli sen jälkeen joka päivä ja taidot kasvoivat vauhdilla. Avainpelaajina Keskisen Saku, Lempisen Mole (Kalevi), Niemisen Pena, Tallan Onni, Sopenperä, Lehdon Pena, sekä taitavat Kinnusen veljekset (Rauni, Raimo ja Mauri). Tietysti paljon muitakin ja likkoja aina seuraamassa. Lentopallonharrastamista varten saatiin harjoitusvuoroja mm. Saaristen koululta ja pian oltiin sarjapelaamisessa kiinni. Näissä TUL-sarjoissa tytöt saavuttivat seuran ensimmäiset voitot ja piirinmestaruuskin oli lähellä. Miesten ja poikien lentopalloiluissa pärjäämiset alkoivat myös näkyä ja seuran imago alkoi kasvaa. Viisikymmenluvun lopulla pidettiin Helsingissä TUL:n liittojuhlat, paikalla n. 40 000 osanottajaa. Kiri-Veikot lähetti sinne juniorien lentopallojoukkueen. Vesisateisina päivinä pojat asuivat teltoissa ja intoa riitti. Lempisen Paxi palkittiin parhaana munkkilimuilla, koska hän oli ainoa, joka onnistui saamaan pinnan syöttöpallosta. Luolajan Kajastus voitti tuon junnusarjan. Todellinen osallistumisbuumi alkoi 1957 puolella. Oli sarjahiihtokilpailuja, uintia, lentopalloa, jalkapalloa, luistelua ja retkeilyä. Tuona vuonna Kiri-Veikot voitti TUL:n Hämeen piirin toimintakilpailun alle 200 jäsenen sarjassa pistein 149. Luolajan Kajastus oli toinen 133 pisteellään. 120 Mainittakoon, että Kiri-Veikkojen jäsenmäärä oli tuolloin 184. Jäsenmaksut olivat hyvin tärkeä osa järjestötoiminnan rahoittamiseksi. Näin jäseninä oli vain maksavia jäseniä, vaikka toimintaan osallistui paljon ulkopuolisiakin. Ketään ei jätetty syrjään, urheiluharrastus oli yhteinen ja jakamaton oikeus. Tuohon aikaan eri järjestöihin kuului pari miljoonaa kansalaista. Yhdistyksiä ja urheiluseuroja perustettiin kaikkialle ja kaikkeen toimintaan. Paperijäseniä oli huimat määrät järjestöissä, koska valtion järjestö- ja lehtitukia maksettiin jäsenmäärien mukaan. Se oli samalla poliittista mahtikilpailua suuruudella ja epärehellisyydellä. Tuolloin jokainen suomalainen kuului paperilla vähintään kahteen järjestöön. Sarjahiihdot olivat silloin muodissa, ei tarvinnut aina palkintoja jakaa. Alle 13-vuotiaiden poikien sarjassa oli tungosta. Lehikoisen Tapani (Eddy) oli pärjäävä hiihtäjä vuonna 1957. Myöhemmin Eddy, jonka Markku Veijalainen osaltaan junaili ja markkinoi Hämeenlinnan ensimmäiseksi rokkilevytähdeksi 60-luvun alussa, oli tosi julkkis. Naisten sarjan ikuinen voittaja oli Keskisen Kirsti. Hän pärjäsi TUL:n uintikisoissakin aina mitaleille asti. Vanhalla urheilukentällä pidettiin luistelukilpailuja. Siellä v. 1958 Kiri-Veikkojen mestariksi alle 15vuotiaiden sarjassa luisteli Toivosen Hanski (Hannu), Suomalaisen Taisto (Taavetti ) oli toinen. Tyttöjen sarjan alle 13-vuotiaat voitti palomies Logrenin tytär Tuula. Samana talvena jäseneksi liittyi kersantti Simo Sahi. Oli kilpahiihtäjä armeijankin riveissä, mutta TUL:n Hämeen piirin hiihtomestaruuskin tuli hänen kauttaan Kiri-Veikoille. Hän asui Sortavalantiellä. Ojoisilla oli samana v. 1958 talvena omia pikkukilpailuja hiihdossa. Näissä kisoissa mm. Markku Veijalainen oli parhaimmillaan kolmas alle 11-vuotiaiden sarjassa. Nymanin Oikka (Oiva) ja Jaakonsaaren Rampe (Raimo) olivat parhaita alle 13-vuotiaissa. Tyttöjen sarjoissa kunnostautui Anneli Tallberg. Kesällä 1958 pidettiin Hämeenlinnassa TUL:n valtakunnalliset kesäpäivät ja nuorten joukkuepelejä ratkottiin Cup-menetelmällä. Seppälän Leksa (Leo) oli jollain ilveellä saanut koottua Hämeenlinnan yhteiskoululta ja muista kavereista kovan koripalloporukan. Taisi olla sama joukkue, joka oli voittanut lyseoiden Suomen mestaruuden samana keväänä. Tämä joukkue rekisteröitiin sitten Kiri-Veikkoihin ja TUL:n nuorten koripallomestaruus voitettiin tällä miehistöllä ylivoimaisesti. Se oli ainoa kesä, jolloin Kiri-Veikot oli koripallon erikoisseura ja heti tuli nuorten TUL:n mestaruus. Joukkueessa pelasi mm. Esko Aaltonen, myöhemmin HML:n vankilan johtaja. Aaltosen Eskohan tunnetaan myös Melontaliiton puheenjohtajana ja melojien olympiajoukkueen johtajana kolmissa olympialaisissa. Esko on vuosikymmenien ajan myös järjestellyt lukuisia kisamatkoja useisiin olympialaisiin ja MM-kisoihin monessa maanosassa. Aaltosen Esko on myös Kanta-Hämeen sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtaja. Aaltonenkin asuu vaimonsa Riitan kanssa nykyisin Ojoisilla Laatokantiellä. Yleisiä kokouksiakin pidettiin ja niissä oli aina runsaasti väkeä ideoimassa toimintaa. Yhteistyötä oli myös Idänpään Toiveen kanssa, mistä saatiin paljon potkua nuorisotoimintaan. Ohjelmallinen pikkujoulukin vietettiin kaupungin nuorisotalolla Linnankadulla (NiittyVilla). Paikalla oli jäseniä lähes sata henkeä, joten eri kilpailujen palkintojensaajilla oli paljon ihastelijoita. Tansseja oli järjestetty paljon seuran nimissä jo 1958 vuonna. Niitä pidettiin Lepolan ja Pekolan lavoilla, mutta myös useita Kaupunginpuiston entisessä kesäravintolassa. Tuototkin olivat hyviä kun esiintyjät olivat laadukkaita. Näitä tanssitilaisuuksia masinoi pääsääntöisesti Tammisen Ake (Arnold), joka on HPK-kiekkoilija Mauri Tammisen isä. Muitakin toki tarvittiin ravintolanpitoon ja järjestysmiehiksi, joita kurssitettiin HML:n kaupungin toimesta. Näillä tuotoilla sitten innostuttiin jääkiekosta. Sitä edesauttoi lisäksi lahtelaisen urheiluseuran konkurssi, josta pesästä saatiin ostettua pelivarusteet 18 pelaajalle. Saman asian yhteydessä tuli eteen seuran logon luominen lähinnä jääkiekon pelipaitoihin. Tehtävään löytyikin sopiva henkilö kaupungin mittaosastolta. Salmisen Timi, ollen itsekin kova Tarmon jääkiekkomies, innostui asiaan ja suunnitteli käyttöön tulevan rintamerkin, jota sitten vahakankaalle maalailtiin sabluunoilla ja komea Kiri-Veikko tunnus siitä tulikin. Komeathan ne olivat peliasutkin, varsinkin tytöt näistä pelihaarniskoista pitivät. TUL rakenteli omaa jääkiekkosarjaansa ja Hämeenlinnastakin oli kuultu osaamisen kaikuja. Siksi TUL:n jääkiekkojaosto kutsuikin Kiri-Veikot harjoitusleirille Helsingin uudelle tekojääradalle. Kaksi taksillista sinne sitten matkusti oppia saamaan ja TUL maksoi kaikki kulut. Joukkuepelin niksejä silloin opeteltiin ja pelattiin pari harjoitusotteluakin. Allekirjoittanutkin siellä seisoi molarina tolppien välissä lippalakki päässä. Lerppukiekkoja silloin torjuttiin, joten hidas hämäläinen käsikin kerkisi niitä koppaamaan. Tämän lisäksi TUL järjesti Tampereella kaksi pelaajaleiriä. Siellä oli mukana kuusi pelaajaa ja majoitus oli järjestetty Tampereen Uimahallin yhteyteen. Siellä leirillä oli mukana ainakin Hirvosen Vexi, Lahtisen Roope (Seppo), Mäkitaipaleen Tökä (Veikko) ja Miettisen Mape (Martti), NHL-Antti 121 Miettisen isä. Taitojen hyödyntäminen oli nyt käsillä ja tiedettiin, että vain maaleja tekemällä voi otteluja voittaa. Jatkuvasti anottiin myös kaupungilta uusia urheilumahdollisuuksia. Juuri valmistuneelle urheilu"stadionille" anottiin jalkapallomaaleja, lentopallotelineitä ja kalkituksia pesäpallopeliä varten. Pukukoppiasiakin onnistui ja siellä pidettiin jopa jumppatunteja. TUL:n Hämeen piirin kokouksiinkin osallistuttiin ja osallistujille päätettiin maksaa jopa matkakulut halvimman mukaan. Valmistelujen vuodet olivat nyt takanapäin, aloitettiin tulosten teko. Jääkiekko oli ikään kuin päälaji vuodesta 1960. Jääkiekkoharjoitukset pidettiin pääasiassa Ojoisten kentällä, koska harjoitusvuoroja Kuivansillan kentältä saatiin riittämättömästi. Isolla kentällä Ojoisilla treenaus poiki sitten pelaajille hyvän luistelutaidon ja kestävyyden, valitettavasti myös sooloilun. Lenkilläkin käytiin Hattulan vanhan kirkon luona kääntyen, mutta rankimmat harjoitukset tehtiin Pullerinmäen hiekkakuopalla (nykyisen moottoriradan seutu). Siellä vedettiin hiekkarinnettä ylös ja alas. Treeni loppui siihen kun joku alkoi oksentaa rasituksesta, sitten vähän futista päälle ja iloisena kotiin. Ison laidattoman peliharjoitusareenan johdosta Kiri-Veikoista tuli kestäviä ja hyvän luistelutaidon omaavia. Kovaan taklauspeliin ja taktiikkaan niillä taidoilla ei ylletty, vaikka muuten peliporukka olikin aika "raakaa". Huutosakkikin ymmärsi asiansa tärkeyden ja piti aina melukasta kannustusta yllä.Kun kypäräpakkoa ei ollut, eikä taklatakaan saanut kuin puolustava pelaaja, olivat pelit kuitenkin kohtuullisen siistejä. Maalivahdillakaan ei ollut kasvosuojuksia ja kaikki mailat olivat suoralapaisia. Onneksi kypärät tulivat pakollisiksi noina aikoina. Silti kuitenkin loukkaantumisia tapahtui, mutta ne olivat yleensä vahinkoja. Joitakin kasvotikkejä kylläkin tuli, mutta vakavilta vammoilta onneksi säästyttiin. Ei ollut edes vakuutuksia suojana. Peleissä pyrittiin tekemään vain maaleja, ei raajarikkoja. Erilaisten suojusten taso oli varsin kevyttä. Seuralle oli peliasujen oston myötä tullut myös pari isoa laatikollista erilaisia suojuksia, mutta riittävästi niitä ei ollut. Siksi jokainen pelaaja joutuikin myös itse hankkimaan tarvittavia suojuksia. Urheiluvakuutukset olivat liian kalliita Kiri-Veikoille. Kaikki luistimet oli ikiomia hankintoja ja niitä jopa itse teroiteltiin puuhahloisella pyöreällä viilalla. Ahlbomin pyöräkorjaamolla sai teroituksiin alennusta ja parina menestysvuonna ykkösjoukkueen kiitimet teroitettiin ilmaiseksi Ahlbomin lahjoituksena jääkiekon tukemiseen. Myllymaan takapihalla oli tasoitettu pieni nurmialue, jonka taustana oli pari metriä korkea kananverkkoaita. Siinä harjoiteltiin kesät talvet maalivahtien työskentelyä. Myllymaan Wete oli eka maalivahti lippalakissaan ja varamolari jälkivuodet. Ykkösveskari Tammelinin Binistä kehittyikin merkittävä maalivahti. Hän pelasi mm. Moskovan Lokomotivia vastaan Kuivansillan kentällä 1961. Lokomotiv oli Moskovalainen rautatieläisten seura ja saavutti kakkostilan (hopeaa) Neuvostoliiton jääkiekon pääsarjassa v.1961. Maailmanmestaruuspelaajien laukaukset olivat hirmuisia, mutta elävänä ottelun kakkosmolari Binikin selvisi 2-8 tappiosta tuumien jälkeenpäin, että olipas paukkuja. Tuossa ottelussa maalivahdit vaihtoivat koppihanskojaan ja mailojaan muistoksi. Jossain nuo muistot vieläkin on tallessa. Tuulahdus maailman huipulta ihastutti kaikkia. Mailat olivat yksi ongelma joukkueelle. Varat eivät riittäneet turhaan hakkailuun, joten omavastuutakin tarvittiin mailojen hankkimiseen. Pääosa mailoista kuitenkin teetettiin Sairiossa, jossa Paavo Koskinen niminen puuseppä teki aika kestäviä PAVE mailoja liimapuista. Silloin mailat olivat vielä suoralapaisia, mutta kyllä niilläkin lyöntilaukaukset onnistuivat. Kaikkein parhaat mailat kuitenkin teki Lyseon käsityönopettaja Johannes Ruotsi Viertokadun kotinsa alakerrassa. Nämä KEMA-mailat olivat kestäviä halkeamattomista lavoista alkaen. Opettaja Ruotsikin oli niitä erikoisia sotilasammattilaisia, hän nimittäin palveli sotien aikana sukellusveneissä, joita taisi olla kaikkiaan viisi kappaletta Suomenlahdella. Mitään pelaajavakuutuksia ei siis ollut. Joitakin naamantikkauksia pelireissuilla jouduttiin tekemään poliklinikoilla. Laskut niistä lähtivät rahastonhoitajalle ja kaiketi ne maksuun tulivat, koska johtokunnalle ei mitään uhkailua laiminlyönneistä koskaan tullut. Junioritoimintaa oli B-junnutasolla. Sitä puuhaa puhalsi kasaan Myllymaan Mare (Markku), joka toimi myös joukkueen maalivahtina. Mare kävi myös TUL:n erotuomarikurssit jo 16-vuotiaana ja tuomitsi myös TUL:n pääsarjan otteluita ehkä Suomen nuorimpana erotuomarina. Se oli uljasta katseltavaa, kun tuo junnujoukkue lähti pelireissulle Salmelan kaupalta, Ojoisten Keidas-kioskin edestä. Silloin oli taksina eräs vanha 9 hengen entinen "musta maija" Helsingistä hankittuna. Siihen mahtui ahtamalla koko 16-henkinen junnujoukkue varusteineen. Katolla tosin oli melkoinen vuori tavaroita. Onnea oli aina niillä muutamalla matkalla, kun ei ratsioihin jouduttu. Kai niitä pelaajapäitä oli silloin vain 9 naamaa yhtäaikaa näkyvillä. Kesällä 1960 pelattiin kohtalaisella menestyksellä SPL:n piirisarjan II-luokassa. Urheiluliittojen eriytymisestä huolimatta Palloliiton ja TUL:n välinen yhteistyö jalkapallossa toimi ihan virallisestikin yhteisin sarjoin. Tästä paras esimerkki on Kisan nyrkkeilijä Mauri Backmanin tapaus. Kisan edusta122 jilla ei ollut asiaa nyrkkeilyliiton (SVUL) Suomen mestaruuskilpailuihin. Mauri oli kuitenkin sarjassaan kovin tekijä Suomessa. Hän pelasi silloin 60-luvulla myös jalkapalloa HPK:ssa, joka oli Palloliiton jäsenseura ja siten samalla SVUL:n kuuluva järjestö. Hämeenlinnalaishenki johti siihen, että Mauri ilmoitettiin HPK:n nimissä nyrkkeilyn suomenmestaruuskisoihin. Mestaruus tulikin selvin otteluvoitoin ja samalla kirjattiin HPK:lle myös sen ainut suomenmestaruus nyrkkeilyssä Mauri Backmanin tuomana. Isä Backman ja Mauri olivat myös HML:n Kisan valmentajia nyrkkeilyssä ja sieltä Kisan salilta ojoislaiset boxsarit sitten taitonsa ammensivat. Jalkapallon piirisarjassa Kiri-Veikot pelasi mm. Karkkilassa, jossa peli voitettiin 6-2, Dyny Laine teki neljä maalia. Dyny-nimihän johtuu siitä, että samaan aikaan Suomessa tehtaili pankkiryöstöjä Laine niminen kovanaama. Siksi Tapio Laineelle sopikin otteidensa vuoksi hyvin dynamiitti-Laineen lyhennys Dyny. Sillä nimellä peloteltiin sitten vastustajiakin, joilla oli usko jostain mystisestä kamalasta. Huutosakkikin pelotteli vastustajaa Dynyllä. Samana kesänä 1960 pelattiin ankarassa ukkosmyrskyssä Kalvolan Keihästä vastaan Iittalassa. Turpiin tuli 6-5, mutta Tammelinin Bini ja Kankkusen Sepe saivat ylistystä Hämeen Sanomissa. Lauhian Seppoakin kuvailtiin samassa artikkelissa erittäin pallovarmaksi. Paikallisten seurojen lisäksi jalkapalloa pelattiin myös lähipitäjissä. Piiritason otteluita oli mm. Karkkilassa, Jokioisissa, Kalvolassa/Iittala, Toijalassa, Turengissa, Leppäkoskella, Tervakoskella, Forssassa ja Vanajassa. Peliasut hankittiin osin talkootyönä. Jostain saatiin pakka sinistä kangasta ja siihen vähän keltaista mukaan. Joku ompelija leikkasi kaavat paitoihin ja sitten Ojoisten äidit ompelivat niistä pelipaidat ja housut. Pääosan työstä teki kuitenkin Ida Wilen, (Myllymaan mummo) vinttihuoneessaan. Kuosihan oli se, että sinisissä paidoissa oli keltaiset kaulukset ja keltaisissa housuissa siniset raidat. Rinnassa vielä komea Kiri-Veikkojen logo. Sinikeltaiset raidalliset polvisukat taas kudotutettiin Rauhankadun eräässä kutomossa. Jalkapallot olivat tuolloin 50- ja 60-luvuilla vielä aitoa nahkaa, sateella painavia ja irtosisäkumin tehtyjä. Kymmenen sentin mittaisesta nahkasuikaleella suljettavasta aukosta saatiin sisäkumi paikattavaksi tai lisää ilmattavaksi, neulaventtiilipallot olivat vasta tulollaan. Sateisina pelipäivinä oli melkein kaikilla pelaajilla otsassaan komeat kymmentikkiset jäljet pallon puskukohdan tatuointeina. Junnutoiminta oli pääasiassa jääkiekkoa ja siitä kasvoi hyviä pelaajia myös ykköseen. Tässä joukossa oli hyvä henki ja ystävyyssuhteet ovat säilyneet nykypäiviin. Juniorit harrastivat lisäksi jalkapalloa ja myöskin lentopalloa. Joitakin nimiä muistuu mieleen Myllymaan Maren lisäksi. Oli Levolan Jokke, Toivosen Hanski, Jokisen Jokke, Lehikoisen Lare, Jaakonsaaren Rampe, Koskisen Kikka, Nymanin Oikka, Miettisen Kake, Eklundin Jomppa ja pikku-Kankkunen (Jomppa hänkin). Nämä B-junnut olivat viimeinen osa Kiri-Veikkoja kun seuran 8-vuotinen toimintataival päättyi vuonna 1964. Kaikki pelivehkeet myytiin sen jälkeen jollekin seuralle melkein loppuun kuluneina. Iloiset yhdessäolon vuodet päättyivät Kiri-Veikko-seuran rahoitusongelmiin, ystävyydet sen sijaan eivät milloinkaan. TUL:n Hämeen piirimestaruus jääkiekossa tuli Kiri-Veikoille 1960 maalisuhteella 24-6, mukana oli silloin lähikuntien joukkueita mm. Leppäkosken Voima ja Ryttylän Kiri. Heti seuraavana vuonna 1961 Kiri-Veikot oli jo TUL:n mestaruussarjassa. Kiri-Veikot voitti lohkonsa maalisuhteella 63-13. Valmentajan vaihdos Veikko Hirvoseen alkoi tuottaa tulosta. Porvoossa Veikkoja vastaan Mäkitaipaleen Vexi teki 4 maalia 13-1 voitetussa ottelussa. Kotkassakin pelattiin Kiriä vastaan ja voitettiin puhtaasti, mutta illalla vähän häiriköitiin, josta tuli nuhteita poliisiltakin. Pieksämäelläkin pelattiin Palloseuraa vastaan ja oltiin ihan hotellissa yötä voitetun ottelun myötä. Siellä ravintolassa esiintyi illalla sen ajan suosikkitähti Tuula Siponius. Eräs meidän huutosakkimme toimija sattui majoittumaan levytähden viereiseen huoneeseen. Sieltä hän sitten yöllä intoutui lähettämään koputusviestejään levytähdelle. Viesti menikin perille, hetken päästä portieri oli koputtajan ovella ja kehotti koputtelijaa menemään titauskursseille jonnekin muualle tai nappiherrat tulevat noutamaan hänet poliisikamarin Remingtonia kuuntelemaan. Lähiseudun pelimatkat Forssaan, Leppäkoskelle, Ryttylään ja jopa Tampereelle tehtiin kuorma-auton lavalla työmaakoppero tuulensuojana. Helanderin Matti ja Salmen Anttihan niitä kulkupelejä porukalle järjestivät, mutta Kaijan Ekikin joskus kuskina oli. Huutosakki seurasi aina uskollisesti mukana oli ilma mikä hyvänsä. Talvella pakkaset olivat joskus niin kovia, että ihan linja-autolla piti pelimatkoja tehdä. Liikennöitsijä Jaakko Vekka oli kyllä niin mahtava urheilun ystävä, että luotti velaksikin kulkemiseen. Aina yritettiin jostain matkarahat saada, mutta osa jäi varmasti Jaakko Vekan perikunnan piikkiinkin. Kiitos on vieläkin liian vähän näistä joustavista pelikuljetuksista, mutta kumarretaan nyt lisäksi vielä noille upeille palveluille ja Jaakko Vekalle. Suurin haaste koettiin, kun TUL:n jääkiekkojaosto tarjosi pelituntumaa Neuvostoliiton pelaajien kanssa keväällä 1961, joka oli eräänlaista kylmän sodan aikaista kanssakäymistä urheilunkin varjolla. 123 Otimme mielihyvin tehtävän vastaan, olihan kyseessä Moskovan Lokomotiv (Rautatieläisten urheiluseura). Joukkue olikin varsin nimekäs, sillä sen riveissä pelasi kaksi maailmanmestariakin Oslon MM- kisoista vuodelta 1956. TUL antoi kulutakuut ja niin ottelupäivä sovittiin majoituksineen Kaupunginhotelliin. Hotellin silloiselle henkilökunnalle on varmasti jäänyt mieleen, miten ruoka ja maito loppuivat, kun energiset Neuvostopelaajat alkoivat täyttää vatsojaan. Meillä Kiri-Veikoissa ei ollut kuin ketjullinen tähän koitokseen sopivia pelaajia. Siksi neuvottelimme Forssan Alun ja parin tamperelaisen seuran kanssa vahvistuksista ja erotuomareista. Saatiin aikaan jonkinlainen joukkue taistelemaan Lokomotivia vastaan kovalla innostuksella. Kaikki ottelujulisteet taiteili Hyttisen Pablo Myllymaiden yläkerrassa ja niitä leviteltiin pitkin kaupunkia. Lippujen ennakkomyynti oli Vaahteranvarjo-kioskilla Raatihuoneenkadulla ja Ojoisten ol. Hämeen myymälässä Koiranpolulla. Lippujen hinnat olivat 150 ja 100 mk. Ottelua oli tullut Kuivansillan kentälle seuraamaan sen talven yleisöennätys eli 1600 maksanutta (1961 kevätjäillä). Ottelu hävittiin reilunpuoleisesti 8-2, mutta koko hämeenlinnalainen jääkiekkoväki sai nähdä nyt ensi kertaa Neuvostoliiton jääkiekkotaitureita. Se vierailu oli muutenkin merkkitapaus Hämeenlinnassa. Erkki Ahlbom oli joukkueemme johtaja ja minä (Wete) huoltaja. Erotuomarit olivat Tampereelta. Ottelun jälkeen kaikki pelaajat ja huoltoporukkakin kiidätettiin Vekan bussilla Kaurialaan MatinSaunaan. Saunan pitäjä Salomaan Hilda järjesti vähän tarjoiluakin sinne ja Ol. Häme oli lahjoittanut saunajuomaksi limonaadia muutaman korin verran makkaroineen. Iso valtaisa sauna täyttyi kylpijöistä ja melua ja taputuksia riitti. Punaihoisia löylyn lyömiä tungeksi yläparvelle ja kuumaa riitti. Suomi ja Neuvostoliitto heittivät kilpaa vettä kiukaalle ja yrityksenä oli ajaa vastapuoli alas parvelta. Tilanne oli pitkään tasapeli, kunnes saunaan saapui hieman myöhässä Laineen Dyny. Tapsan salainen ase oli tuuhea saunavihta. Pari kunnon kipollista löylyä ja sitten hurjasti huiskimaan vihdalla. Se riittikin sitten kaikille, ylälauteet tyhjenivät nopeasti ja päänpudistuksia tulkiten Dyny Laine leimattiin ”saunahulluksi". Tapahtuma taisi kulkeutua kokemuksina aina Moskovaan asti, vielä vähän suurenneltunakin. Jääkiekkoyhteistyö jatkui vielä tämänkin jälkeen vaihtoturnauksien merkeissä. Samana talvena 1961 Hirvosen Vexi oli leirityksen jälkeen valittu TUL:n liittojoukkueeseen, joka sitten matkustikin Neuvostoliittoon jääkiekkoturneelle useisiin kaupunkeihin. Hirvosta ylistettiin joka pelissä ja maalienkin makuun Vexi pääsi. Seuraavana talvena 1962 TUL:n liittojoukkueeseen valittiin myös Lahtisen Roope (Seppo). Pojat olivatkin kiertueen parasta kalustoa, vaikka häviöitä tuli joka ottelussa. Kokemukset olivat kuitenkin mahtavia, olivathan vastustajina useita Neuvostoliiton MM-tason pelaajia ja MM-mestareita. Otteluiden jälkeen oli aina paljon vieraanvaraisuuksia, lehdistötilaisuuksia ja junnukiekkoilijoiden tapaamisia. Sellainen kummajainen oli erotuomarikoulutuksessa, että TUL:n tuomarikokelaita kelpuutettiin Jääkiekkoliiton koulutukseen. Tampereelle koulutusjaksolle minutkin hyväksyttiin talvella 1961. Testit tuli läpäistyä niin, että minustakin tuli kansainvälisen jääkiekkoerotuomarin lisenssin haltija. Sillä paperilla pääsi kaikkiin Suomessa pelattaviin jääkiekko-otteluihin maksutta. Tuomaritehtäviä kyllä olikin jonkun verran TUL:n sarjoissa, mutta ihan kansainvälisiin koitoksiin ei tilaisuutta tullut. Kiri-Veikoilla oli kasassa hurja joukkue pelikaudeksi 1961-62. Jyväskylässä mm. (JYPk) kukistui maalein 8-1. Lahtisen Roope teki neljä maalia. Kotiottelussa JYPk voitettiin 6-2, Ekholmin Pasi runttasi silloin kolme maalia. TUL:n SM-sarjassa pelasivat silloin PIPS (Pieksämäki), KAPS (Kajaani), JYPk (Jyväskylä), POUT (Pori), Varkauden Kiekko-Salamat, Turun Teräs jaVeikot, Musan Salamat, Lielahden Kipinä (Tampere), Forssan Alku, Kotkan Kiri, Porvoon Urheilijat, Vehmaisten Urheilijat (Tampere) ja TKT Tampereelta. Tampereen Kisa-Toverit (TKT) olikin lopulta vahvin ja voitti kaikki TUL:n jääkiekkomestaruudet. Tämä Kiri-Veikkojen hurja kausi johtikin lopulta mitaliotteluihin, jotka sitten jääpulan vuoksi pelattiin Tampereen tekojääradalla vasta syksyllä 1962. Tampereen Kisa-Toverit voitti tällöinkin mestaruuden. Hopeaottelussa oli vastakkain POUT (Pori) ja Kiri-Veikot Hämeenlinnasta. Pori voitti ottelun 5-3, mutta Kiri-Veikkojenkin kaulaan pronssimitalit ojennettiin. Oltiin kuitenkin tyytyväisiä, olihan saavutettu ne ihmeelliset mitalit. Jääkiekkoa pelattiin innolla vielä 1962-63 talvikausi, mutta rahapula alkoi näytellä nurjia puoliaan. Taistelutahtoa pidettiin yllä sinnikkyydellä. 14 sarjaottelua pelattiin sinä talvena, mutta vastustajatkin kovenivat. Uskomattomin matsi oli Hämeenlinnassa Kajaanin Pallo-Seuraa vastaan. Oltiin häviöllä kolmannen erän alussa 1-4, mutta hirvittävällä tunteella löytyi sitä oikeaa tahtoa ja kuusi maaliakin. Peli päättyi siten 7-4 voitoksi Kiri-Veikoille. 124 Toisen kerran tahtovoittoon yllettiin Varkaudessa. Oltiin edellisenä päivänä voitettu JYPk parilla maalilla Jyväskylässä. Varkaudessa kuitenkin tuli taas kova taisto. Olimme häviöllä 5 minuuttia ennen loppua 2-4, mutta jostain syystä sanontani joukkueen johtajana meni perille: ”meinataaks me todella hävitä näin pitkän matkan jälkeen”. Sitten tapahtuikin, että kolme maalia tehtiin väkisin ja voitettiin 5-4 tuo ottelu. Mäkitaipaleen Veksi teki voittomaalin viimeisellä minuutilla ja maalivahti poltti päreensä pahan kerran ja päreitä tuli hänen mailastaankin. Kaikki tuona viikonloppuna ei kuitenkaan onnistunut ihan tyylikkäästi. Linja-autossa oli mukana nimittäin parikymmentä fania, joille menestys oli liikaa. Pari heistä äimistyi riitelemään innoissaan järjestysmiesten kanssa, jotka sitten kutsuivat poliisit paikalle. Putkareissuhan siitä parille veikolle lopulta tuli ja meille kotiinpaluuongelma; piti saada kaikki kotiin töihin ja kouluihin. Itse onneksi osasin olla diplomaatti ja sain pyydettyä poliisilta yhteyden poliisipäällikköön iltamyöhällä. Selvitin näitä ongelmia hänelle, kertoen myöskin ettemme voi näitä riitapukareitakaan tänne yksin jättää. Niinpä tapahtuikin jotain ihmeellistä; tuo fiksu poliisipäällikkö antoi luvan asemalle päästää kaverit vapaaksi. Ehtona oli kuitenkin, että koko meidän bussilastillisen on poistuttava kaupungin alueelta 10 minuutin sisään. Kaikkihan me tietysti olimme onnellisia ja kun vielä urheiluradiossakin meitä ylistettiin ihmejoukkueena, niin kotimatkakin taittui joutuisasti. Kaikki pääsivät aamulla töihin tai koulun penkille, mutta opittiin myös joukkuekurin tärkeys niin pelaamisessa kuin sen kannustamisessakin. Opittiin myös urheiluelämään liittyvät nurjat puolet, eikä noista mekkaloitsijoistakaan mitään idoleita lopulta tullut, vaikka asialle joskus makeasti naureskellaankin. Tanssien järjestäminen vaikeutui ja kun pääsylipputulotkin olivat olemattomia, niin pelaamisellekin tuli seinä eteen. Kuivansillan katsojaennätys sarjapeleissä lienee ollut siinä 40-50 katsojan paikkeilla. Kaiken päätteeksi osa hyvistä pelaajistakin siirtyi Hämeenlinnan HPK:hon tai Tiikereihin. Takki ja taskut olivat tyhjät. Ojoisten taru jääkiekossa alkoi hiipua niin kuin koko seurankin toiminta. Pelit loppuivat kevääseen 1963, mutta B-juniorit jatkoivat vielä vuoden eteenpäin, voittaen päätteeksi TUL:n piirimestaruuden. Talteen historialle pitää kuitenkin jonkinlainen nimiluettelo näistä Kiri-Veikkojen osaajista jättää (jääkiekko/jalkapallo): Tammelinin Bini, Hirvosen Vexi, Lahtisen Roope, Miettisen Mape, Lauhian Sepe, Sailio, Bergholmin Eki, Laineen Dyny, Paajasen Rallu, Suomalaisen Jorma, Kankkusen Seppo, Ekholmin Pasi, Mäkitaipaleen Vexi, Savolaisen Pena, Wrightin Reino, Kuparisen Keepe, Härkösen Masa, Jokisen Jouko, Haapalahden Aatu, Ojanen Leo, Ojala Alpo. Mikkolan Saletti, Tammelinin Kile, Hutrin Kari, Tsernovin Ale, Saavalaisen Lare, Pipatti Jouko, Peltola Kake, jne. Junnuissa pelasi Nymanin Oikka, Levolan Jokke, Jokisen Jokke ja Hessu, Kankkusen Jomppa, Toivosen Hanski, Koskisen Kikka, Lehikoisen Lare, Jaakonsaaren Rampe, Suomalaisen Taisto, Myllymaan Mare piti porukkaa "hengissä" ja Englundin Make oli huoltaja. Toki muitakin oli paljon, mutta nimet ovat unohtuneet. Armeijan joukko-osastoille lankeaa myös suuri kiitos. Aina kun soittamalla joukkoyksiköille tieto edustuspelaajiemme loman tarpeesta ottelupäiviksi toimitettiin, niin lupa heltisi. Ainakaan tuo politiikka ei ulottunut armeijan päättäjiin, vaikka olimmekin TUL:n seura ja ehkä siten vähemmän arvostettu urheilun tasokkuudella. Junioripelijoukkueessa jaksoi nuoriso puurtaa B-junnujen sarjassa. Myllymaan Marehan sitä porukkaa pääasiassa veti, mutta joskus niihin puuhasteluihin tarvittiin aikuisiakin. Myllymaan Mare oli myös kurssitettu jääkiekkotuomari ja joutui joskus 16-vuotiaana vislaamaan aikuistenkin pelejä. Lentopallo oli alusta alkaen Kiri-Veikkojen ohjelmassa. Siinä oli joukkueita miehillä, pojilla, mutta myös naisilla. Miehet osallistuivat TUL:n perussarjaan ja piirisarjaan, joissa kohtuullisesti myös pärjättiin. Harjoituksia pidettiin kesällä Koirainmäessä tai Ojoisten stadionilla. Talvisin harjoituspaikkoina olivat Saaristen ja Myllymäen koulujen voimistelusalit. Naisillakin oli varsin tasokas joukkue ja piiritasolla menestystäkin tuli. Keskisen Kirstin lisäksi ns. hyviä pelaajia oli Toivosen Leena (Sopenperä), Lempisen Eeva, Siltasen Sinikka (Talla) ja taisi peleissä olla mukana myös Nymanin Ritva (Wright) ja Kannuksen Anna-Liisakin. Lisäksi naisvoimin pidettiin askarteluiltoja ja jopa näytelmäkerhokin toimi Saaristen koululla parina vuonna. Pikkujoulut pidettiin yleensä naisjaoston ideoimina ja niissä oli puuhanaisina oli Ahlbomin Kyllikki, Keskisen Kirsti ja Niemen Taimi, sekä Nymanin Ritva ja Kannuksen Liisa. Pitopaikkana oli kaupungin nuorisotalo Linnankadulla (Niittyvilla). Muun ohjelman ja palkintojenjaon lisäksi oli Joulupukki aina juhlissa mukana ja paikalla oli tuvan täydeltä väkeä, joskus liki sata henkeä. Jalkapalloa pelattiin piirisarjatasolla vaihtelevalla menestyksellä. Pelaajina yleensä jääkiekkoporukkaa, mutta kyllä joitakin pelkkiä futiskykyjäkin oli. TUL:n ja Suomen Palloliiton yhteistyö säilyi jostain syystä koko poliittisen ja urheiluliikkeen hajaantumisenkin ajan. Näistä hajaantumisilmiöistä 125 ei silloinen nuoriso ymmärtänyt onneksi mitään ja näin jotkin urheilumuodot saivat elää rauhassa yhteistä kivaa urheilemisen kautta. Yleisurheilu oli yleensä Ojoisten takapihakilpailemista ja siinä eri katujen varsilla asuvat levittelivät juttuja huimista tuloksista. Ihan oikeitakin kenttäkilpailuja pidettiin Vanhalla kentällä kaupungin keskustassa. Laturetkiäkin tehtiin Aulangon maastossa, jossa myös paahdettiin muillekin harrastajille suksia. Silloinhan vielä kaikki sukset oli puusta ja luistoja eivät niihin saaneet kuin muutamat fakiirit. Nappulahiihdot olivat suosittuja, yleensä osanottajia kolmisen kymmentä. Näihin kilpailuihin lahjoitti kauppias Anttila aina makeispalkintoja. Kiri-Veikkojen kisailuthan alkoivat juuri nappulahiihdoista, ja myös päättyivät niihin 1965 talvella. Kauppias Anttila jaksoi vielä näihin päätöskisoihinkin makeisia lahjoittaa, niin kuin oli tehnyt ensimmäisissä nappulakisoissa 1956 unohtamatta kaikkia muitakaan toiminnan vuosia. Puoluehajaannuksen aikaan myös lehdet politisoituivat urheilunkin osalta. TUL:n urheilutoiminnasta ei kirjoitettu "porvarilehdissä" mutta eivät myöskään oikeistososiaalidemokraatit juuri hehkutelleet muuta kuin TUK-urheilua. Tämän vuoksi Kiri-Veikkojenkaan urheilemisesta ei kirjoitettu muualla kuin Kansan Uutisissa (SKDL) , Päivän Sanomissa (TPSL), sekä TUL-lehdessä. Hämeen Sanomat kuitenkin jotain kirjoitti Kiri-Veikoistakin, mutta Hämeen Kansa oli hyvinkin nuiva. Joitakin mukavia ilmaisuja kuitenkin minunkin papereihin on jäänyt talteen. Näin futiksesta: ”Kankkunen antoi kauniisti maalille ja Tammelinin pää johdatti pallon vastustamattomasti maaliin.” ”Varmanäppinen maalivahti Peltola torjui loistavasti ja olikin puolustuksen lukko. Nyrkkeili palloja taidolla yli maalin.” ”Tukimies Lauhia piti hyvin hyökkääjät kurissa ja oli muutenkin pallovarma.” ”Kiri-Veikot menetti pelin huonon maalinedustapelin ansiosta.” ”Ruman säväyksen tekee edelleen peliin Kiri-Veikkojen keskeinen suukopu ja tarpeeton tuomarin oikaisu, kolme varoitusta oli paikallaan.” ”Oikea laitahyökkääjä Hirvonen oli kovapotkuinen ja joukosta erottautui myös Virtanen Teuvo ja Mikkola Jouko (Saletti).” ”Maalissa pelannut Myllymaa hieman arka tehtävissään.” Jääkiekosta kirjoiteltiin näin: ”HPK:sta siirtyneet järkipelin erikoistaitaja Lahtinen ja huippunopea Hirvonen tuottivat tamperelaisille paljon harmaita hiuksia.” ”Parhaana hämeenlinnalaisena voi mainita liukkaan Bergholmin ja puolustajista Härkönen onnistui parhaiten.” ”Kentän reunamilla noin 30 kovasti kärsivän näköistä katsojaa. ”Kiri-Veikot oli tässä ottelussa aivan tuuliajoilla ja puolustuskin aivan löysä.” ”Puolustuksessa Reino Wright on kerrassaan muuttunut edukseen, myös puolustaja Miettinen katkoi hyvin.” ”niinpä Miettinen ja Dyny Laine vastaavatkin, ettei asiattomat tuppaa heidän alueelleen.” ”Kiri-Veikot ei tuntenut armoa, kahdessa viime ottelussa neljä maalia tehnyt Dyny Laine siirtyi TUL:n mestaruussarjan maalintekopörssin kärkeen.” ”Dyny Laine jatkoi kyttäävää peliään ja intoutui pitkästä aikaa tekemään viisi maalia.” ”Hämeenlinna Kiri-Veikot ei ole vielä kertaakaan joutunut kokemaan tappion karvasta kalkkia. Tammelin jatkoi loistavia maalivahtipelejään ja teki maalien synnyn lähes mahdottomaksi.” ”Hämeenlinnan Kiri-Veikot taisteleekin mitaleista, mikään ei näytä pysähdyttävän kovatempoista joukkuetta.” ”Hämeenlinnan K-V:tä ei näytä pysäyttävän mikään, kolmas erä taas murhaavan tehokas.” ”Otteluun oli lahjoittanut Tampereen Enso-Gutzeitin rakennus- ja metallityöläisten osasto pari palkintoa, joiden saajiksi vieraista katsottiin Bergholm ja Lahtinen. 126 ”Savolainen (Pena) ja Kankkunen tekivät kumpikin kolme maalia ja voitto tuli taaskin suurinumeroisesti.” ”Lehto ja oma laituri Kake Peltola luistelivat yhteen, jolloin Peltolalta katkesi solisluu.” ”Suomalainen kyllä yritti pelata, mutta ei saanut kiekkoon oikeata otetta. Maalitaituri Mäkitaipale kunnostautui jälleen kolmella osumalla.” ”Eikä aikaakaan kun Ekholm tuikkasi taidolla neljä maalia.” ”HäK-V pelasi alle arvostelun, taklaaminen ei näytä enää kiinnostavan, eikä maalinälkääkään enää löydy.” 127 KIRI-VEIKKOJEN TOIMINNAN HIIPUMINEN Keväällä 1964 loppuivat rahat ja pelaajat. Kiri-Veikot luovutti loput matsit pelaamatta, Ojoislaiselle jääkiekolle tuli aamen, mutta useat pelaajat jatkoivat kuitenkin muissa seuroissa uraansa kunniakkain perintein. Toiminnan loppumisen jälkeen vähän viisasteltiin, että talous romahti rahauudistuksen vuoksi 1963. Tarkoitti sitä, että otteluiden tulot yhden markan kertamaksulla tuottivat huimat 5000 mk, mutta kahden nollan poistaminen valuutan arvosta pienensi tulot 50 markkaan. Jaksettiin kuitenkin vielä vitsailla, joka sekin oli Kiri-Veikkojen tavaramerkki. Tähän Kiri-Veikkoilun lopuksi pieni yhteenveto oleellisista asioista. Tammen Paavo aloitti puheenjohtajana vuonna 1957, vuodesta 1960 puheenjohtajana oli Erkki Ahlbom. Sihteerinä aloitti Sinikka Siltanen ja viimeiset kuusi vuotta sihteerinä oli allekirjoittanut. Kaikki nuo vuodet rahastonhoitajana toimi puuseppä Usko Juslin. Johtokunnassa istui useita puuhakkaita ojoislaisia. Näkyvimmät heistä Rauni Kinnunen, Paavo Lindevall, Salo, Arvo Nikkanen, Heikki Viitaniemi ja Teuvo Niemi. Pari mielenkiintoista tapahtumaa on jäänyt myös mieleen. Vuonna 1958 Kiri-Veikkojen nuorisoa lähti TUL:n kesäpäiville Orimattilaan pelailemaan jalka- ja lentopalloa. Matka tehtiin Kaijan Erkin kuormurilla, jossa oli pieni tuulensuojakoppi. Pelit menivät vähän huonosti sillä kertaa, mutta Erkki halusi ilahduttaa nuoria viemällä heidät Orimattilan hyppyrimäen torniin ihailemaan hämäläistä maisemaa. Siellä hän sitten käveli lankuista tehdyllä kaiteella tornin ympäri porukan ihmetellessä hänen rohkeuttaan. Lopuksi Erkki hyppäsi tasanteelle poikien sekaan ja sanoi kuolemattoman totuuden. –Muistakaa, urheilukin tarvitsee rohkeutta, sitä te pojat tarvitsette vielä. Ei kuitenkaan tätä minun yltiöpäisyyttäni, vaan älyllistä taistelumieltä. Urheilemaan lähti nuoriso v. 1959 Jyväskylään TUL:n nuorten kesäpäiville. Matka sinne tehtiin Salmen Antin Volvo kuorma-auton lavalla puupenkeillä ja työmaakoppi tuulensuojana. Persukset hellänä päästiin perille, pärjättiin vaihteeksi huonosti pelisarjoissa, mutta yleisurheilun pikamatkoilla omenatarhojen sankarit pärjäsivät kohtalaisesti. Eräs merkittävä muisto on jäänyt mieleen jääkiekosta. Ykkösporukka oli alkutalvella 1963 menossa junalla pelireissulle Kajaaniin. Yöjunan päivävaunussa sinne lähdettiin iltamyöhällä lauantaina. Rankka istuvalta nukkuminen päättyi aamulla Kajaaniin. Siellä ei ollut mitään majoitusta, joten koko päivä kulutettiin kaupungilla tuskaisin tunnein. Silloin ei ollut vielä pubeja, eikä paljon muitakaan ajankulupaikkoja. Matsi oli vasta illalla ja sekin hävittiin 1-7. Sieltä sitten taas yöjunan päivävaunuihin ja maanantaiaamuksi kotiin. Ravintolavaunustakaan ei saanut edes olutta ilman voileipää. Rahat oli loppu ja ikäkin esti monilta pääsyyn ravintolavaunuun. Se oli varmasti jääkiekkohistorian väsynein porukka, joka sitten nukahteli täyteen uneen työpaikkojen ja koulujen vessanpytyillä. Kiri-Veikkojen aika oli päättymässä, vaikka B-junnut kyllä pienimuotoisesti yrittivät sitä vielä pidentää 1963-64 talvikaudella. Pelipajatso oli tyhjä ja takaressussakin oli vain velkalantteja. Kiri-Veikko kaveruudet jäivät kuitenkin elämään ja vanhoja juttuja tulee aina mieleen, kun jossain kaverit toisiaan tapaavat. Jutut on kyllä vähän mehevöityneet, kun aika on niitä kullannut. Tässä dokumentissa kuitenkin asiat ovat vielä jotensakin alkuperäisiä kokemuksia ja tapahtumia, joten ne kuuluvat myös Ojoisten alueen historian osaksi. Sen verran nuo kaveruudet innostuttivat niin, että Kiri-Veikkojen pelaajat kutsuttiin vuosituhannen vaihteessa muisteloihin PUB 34:ään Härkätiellä. Sinne saapuikin suuri iloinen joukko "Veikkoja" turinoimaan vanhoja muistoja ja selailemaan seuran leikekirjaa, jota itse olin pitänyt nuo toimintavuodet. Pronssimitalistejakin oli paikalla useita. Yllättäen tilaisuuteen saapui myös jokunen HPK:n veteraanipelaaja juhlistamaan tilaisuutta. Märkää istumista riitti tervapatojen sammumiseen saakka ja jokainen varmasti nuortui saman verran kun pelimuistoihinkin oli aikaa, eli 38 vuotta. Tähän tilaisuuteen oli eräs Ojoisten Ikoneista eli Hyttisen Pablo riimitellyt tosi puhuttelevan balladin aaveratsastajien sävelin. Sitäkin siellä muisteloissa sitten hoilattiin ja tunnelmoitiin aidoin halauksin. Tässä tuo balladi nyt ensi kerran julkaistaan. Kiri-Veikot nuo ! 128 ( sävel. Aave-ratsastajat) Sanat: Pablo Hyttinen Sov. K-V: n laulajat Kai joku vielä muistaa, mistä kaikki alkoikaan kun Koirainmäkeen lentopalloo mentiin pelaamaan Se pientä oli aluksi, mutt` siint`se laajeni ja pelaajien taidotkin kai vähän parani. TUL:n piirikisoihinkin myös osaa otettiin ja Matin koppiautolla me sinne reisattiin Kisat meni, miten meni, mutt` hauskaa oli niin kun yöllä hyppyrimäkeä me joukoll` kaadettiin Kiri-Veikot hei, voittaneet ei siis lentopallo unohtui, kai varkaat pallon vei. Sitten alkoi joukkuepeli meitä kiinnostaa ja yksi suuri puuhamies oli Wete Myllymaa Ojoisilta jengin kokos oikein innokkaan ja nimilistaa muistellessa, myöskin tasokkaan Joku hommas porukalle futiskengät nuo ne tämän päivän turvakengät mieleen nyt tuo Näillä kun vain vastapuolta nilkkaan potkaisi vaikk` suojat olis lankusta, niin nilkka katkesi Kiri-Veikot nuo, voitonmaljat juo! pitkä pallo maalille ja kaikki pallon luo. Hutrin ohi terveenä ei mennyt yksikään Bini piti vastustajaa pujottelukeppinään ja Pipatti kun vastustajaa kerran mulkaisi niin pukukoppiin aremmat heti kirmaisi Oli pelimatkat hauskoja ja niistä nautittiin ja kotiakin palattiin, jos vain muistettiin Ja kun luottotili täyteen tuli joskus Vekalla niin sitten mentiin pelaamaan me vaikka junalla 129 Kiri-Veikot taas vastustajan kaas ja vastustaja pyöri niin kuin pässi kaalimaas. Sitten tuli pakkaset ja kenttiin saatiin jää ja rauhalliset koti-illat taaemmaksi jää Seuraan oli siihen aikaa monta tulijaa mutt` heikoimmat ne Tarmo ja Kerho pitää saa Kun "dynamiitti" Laine silloin saapui kentälle niin vastapuolen jätkät meni kananlihalle Nopeimmat ne karkas aina Ahveniston taa ja Laine meni kiroillen kohti jäähykarsinaa Kiri-Veikot moi! Pisteet kotiin toi punalamppu hehkuu taas ja Vexin nauru soi. Oli Saavalaista, Rallua ja Pertti Rekolaa oli Aatua ja Härköstä ja Seppo Lauhiaa oli paljon, paljon muitakin, en kaikkea muista nyt on aivokoppa juhlinnasta multa jäätynyt On teillä juhlan aika nyt, ja sitä juhlikaa ja tuoppi tuopin jälkeen kurkkuihinne kumotkaa Jos nyt joku vielä jaksaa yhden kohottaa niin sanoittajalle, Kiitos .... muki keppanaa Kiri-Veikot nää, unholaan ei jää Nyt on täynnä pinnapussi ja kohta myöskin pää. Riimittäjä, tunteenluoja Hyttisen Pablo kutsuttiin sateenkaaren tuolle puolen 2012. Suuri persoona jätti jälkeensä paljon ikimuistoja. Kiri-Veikkojen delegaatio oli paikalla kun Pabloa saatettiin viimeiseen lepoon Lahdessa. Jääkiekkoritarillisuuskin on alkanut Ojoisilta Kiri-Veikkojen luomana. HPK kylläkin 30 vuotta myöhemmin oivalsi siitä hyvän sävähdystuotteen uuden peli-imagon syntyyn. Ritarillisuus on hyvä asia, tehdään sitä sitten missä muodossa hyvänsä. Kiri-Veikkojen ritarillisuus syntyi jossain Itä-Suomen talvisella maantiellä. Itse tapahtumana se toteutettiin keskiyöllä ajomatkalla pelireissulta kotiin. Kävi nimittäin niin, että torkkuva peliporukka heräsi jarrutukseen kuljettaja Martti Seppälän havainnolla. Eräässä pellonmutkassa näkyivät auton jäljet penkan läpi metriseen umpihankeen. Siellä kymmenen metrin päässä tiestä kökötti punakattoinen pikku-Fiat pyörillään valot paistaen läheisen ladon seinään. Sinne sitten kahlattiin porukalla katsomaan, kun nuoripari pelosta sekaisin halaili toisiaan. Linjurikuski Seppälä komensi lisää porukkaa talkoisiin ja näin auton helmoista nostaen Fiiu kannettiin matkustajineen takaisin maantielle. Siihen tienlaitaan se ajokunnossa ja käynnissä oleva "saippualaatikko" jätettiin. Sanaakaan ei vaihdettu nuorten kanssa, mutta ritarillisuuden kiitokseksi saimme nähdä kahden ikionnellisen suutelut. Näin siis lopuksi saatiin vielä kontakteja muisteluiltaan vuonna 2006. Tervapadat roihusivat PUB34 pihalla ja Ojoinen palasi hetkeksi takaisin 60-luvulle. Samalla ne olivat jonkinlaiset pippalot KiriVeikkojen perustamisen 50-vuotisjuhlana. Paljoa ei tuo tilaisuus enää kiinnostanut, vaikka pelipaitoja 130 ja lippiksiäkin oli tarjolla muistoksi. Osa pelaajista oli siirtynyt pyhän Pietarin joukkueeseen ja joitakin oli kadonnut Tukholman yöhön tai joutunut Helsingin kirojen vangiksi. Loppuporukka on taas niin matala-askeleista, että kompastelevat suojateiden maaliraitoihin tai sitten rollaattoreista olivat kumit puhjenneet. Kymmenkunta Kiri-Veikkoa oli kuitenkin vielä raahautunut paikalle lokikirjaa sulkemaan. Savipeltoon jäivät muistoksi syvät jäljet kisailun riemuista ja unohtumattomat ystävyydet yhteisistä puuhista. Seuran logo on arkistoituna jäljellä, mutta sitä saa käyttää jatkossakin vain Ojoisten kunniakas nuoriso. Nuoriso on edelleenkin kunniakasta ilman Kiri-Veikkojakin. Kyvykkäät kaverit ovat löytäneet uusia koteja useista erityyppisistä urheiluseuroista ja ovat yltäneet hienoihin saavutuksiin omissa kilpalajeissaan. Liikunta- ja muukin harrastustoiminta on edelleen merkittävässä osassa ojoislaisten nuorien harrastuksina. Kyvykkyyksiä löytyy myös muunkin kulttuurin alueelta, joten ylpeydellä voi edelleen tunnustaa olevansa ojoislainen tai sitten hehkuttaa Ojoisten elinperimästä vanhempiensa kautta. Kiri-Veikkoja ei vieläkään ole virallisesti lakkautettu. Velkainen seura ei ole päässyt edes velkasaneeraukseen. Itse olen seuran laillisen hallituksen ainoa hengissä oleva jäsen ja vieläpä pääsihteeri. Seuran leimasinkin on mustetyynyineen vielä hallussani, joten jos joku tarvitsee Kiri-Veikkoihin pohjautuviin alibeihin varmennuksia esim. seuran perinneyhdistyksen aamuyöhön venyneisiin kokouksiin, niin leimat kyllä selityksiin löytyy. Kiri-Veikot palvelee siis edelleen ylösnousemuksia ja alasajoja pelkäämättä. Kiri-Veikkosuus on kuolematonta. 131 AIKUISTUMISEN AIKAA Viisikymmenluku harppoi eteenpäin ja sotavuosien aikoihin tai vähän sen jälkeen syntyneet alkoivat kasvaa aikuisiksi. Rippikouluja käytiin ja jotkut pinnistelivät oppikouluihinkin. Jotkut meistä suorittivat rippikoulun Vanajan seurakunnan järjestelyin. Siellähän rippikoulua käytiin koko talvi kerran viikossa kokoontuen kaupungin keskustan eräässä puutalossa. Ripille kuitenkin päästiin ja minä sain rippilahjaksi elämäni ensimmäisen rannekellon. Kettumäessä opeteltiin polttamaan tupakkaa. Kerran Saavalaisen Lare oli jostain taikonut Klubi 22 pöllitupakka-askin. Siellä armeijan harjoitusjuoksuhaudassa sitten meitä pari kolme nössikkää aloitti miehisyyden opettelun. Vedettiin koko tupakka-askillinen samaan kyytiin savuina ilmaan. Miehisyyttä ei kuitenkaan tullut, sen sijaan tulivat ankarat päänsäryt kaikille. Aikuisuus ei siten ainakaan tätä kautta auennut. Kaikkein vaarallisinta kuitenkin oli räjähdysaineilla leikkiminen. Kerrankin eräs alueen vintiöistä "Kape" oli saanut pöllittyä tienraivaajien varastoista pötkön dynamiittia ja pätkän sytytyslankaa. Tieto räjähdyskokeista kiiri alapellolle ja muutama innokas tarkkailija saapui Kettumäkeenpamausta seuraamaan. Siellä sitten olin minäkin muiden mukana. Kape oli nähnyt miten panostus suoritetaan. Hän kaivoi syvän kuopan erään ison petäjän juuriston alle, asetti sinne dynypötkön ja sytytyslangan nalliin kiinnitettynä ja hiekalla kuoppa umpeen. Sitten koko porukka mokkereiden poteroihin matalaksi ja lanka palamaan. Räjähdys ei ääneltään niin kovin suuri ollut, mutta seuraus oli komea. Petäjä nousi juuret suorina noin metrin ylös maasta ja kaatui sitten arvokkaasti eteemme. Mykistyttävää! Siinä ei sitten sen enempää ihmetelty kun aavisteltiin, että myös viralliset tarkastajat tulevat pian paikalle. Petäjävainaja jäi siis sinne omaan yksinäisyyteensä ja ihme kyllä tuosta tapahtumasta ei koskaan jälkeenpäinkään mitään kuulunut. Kapelle kuitenkin kävi myöhemmin varoittava onnettomuus. Hän oli jostain taas saanut mielenkiintoista tavaraa haltuunsa. Tällä kertaa se oli armeijan valoraketti. Mielenkiinnon vuoksi se piti purkaa ja sisällä ollut jauhe levittää kiven päälle. Sitten vain tulitikkua esiin ja ihmettelemään säkenöintiä. Kävi kuitenkin niin, että tuo jauhe olikin varsin tehokasta ja niinpä Kapen koko naama paloi karrelle ja hiukset tuleen. Vaikka hän oli tuolloin yksin, älysi hän kuitenkin kirmaista lähitalon pihaan, jossa kastelusaavin vedellä sai kytevän päänsä sammumaan. Onneksi palovammat olivat vain lieviä pintakärvennyksiä, eikä näkö- tai ihonsiirtohoitoihin tarvinnut mennä. Ajankulupaikoista suosituin oli rautatiesilta. Siellä puuhasteltiin kiipeilyä yläkaaria myöden kilpaillen samalla rohkeuksista. Onneksi mitään vakavaa ei koskaan tapahtunut, vaikka sieltä hypittiin alas veteen lähes kaikista korkeuksista. Minunkin pikkuveljeni Mare on sieltä joskus hypännyt ihan välikaaren korkeudelta asti ja kauhistuttanut mattopyykkäreitä. Vesibussit ilmestyivät myös liikenteeseen juuri noina vuosina ja niiden nostamat aallot olivat parasta uintiaallokkoa (Vanaja ja Birger Jaarli). Hinaajat nostivat ilman hinausta myöskin näyttäviä aaltoja ja komeaa oli katsella myös valokuvausliike Sortilan ison puuveneen kyntävää menoa. Sortilan perhe vietti viikonloppuja siinä veneessä Lepaan salmen jälkeisellä pikkuhiekalla ankkuroituna. Monelle alkoivat myös työvuodet silloin 50-luvun lopulla. Parta alkoi kasvaa pojilla ja muukin karvoitus lisääntyi. Tytöt alkoivat maalailla huuliaan ja kesämekkoihin tuli väriä. Alettiin etsiä kumppanuusseuran lisäksi myös toisen sukupuolen kiinnostuksia. Oltiin tultu seurusteluikään ja pussaaminen oli mukavaa. Huonon sukupuolivalistuksen vuoksi niitä vahinko-avioliittojakin joitakin syntyi, joilla niilläkin oli kuitenkin vastuuta ja kestävyyttä. Kyllä Ojoisten neitokaisetkin osasivat ovelia olla, mustasukkaisuudenkin kautta oman pellon poikia yritettiin vietellä. Kerran jotkut likat alkoivat tieten tahtoen kehuskella Sairion poikia komeiksi ja rohkeiksi. Olivat kuulemma kovia tappamaan käärmeitäkin paljain käsin. Se oli jo sellaista puppua, jota me pojat emme uskoneet. Kävi kuitenkin niin, että sekin asia alkoi kiinnostaa ja monen utelun jälkeen selvisi, että käärmeiden tappo oli tosiasia. Pian vakoiltiin selville sekin, että käärmeiden tappopaikka oli Aulangonjärven itärannalla (Käärmekallio). Huhtikuun hankikantojen aikaan sitten eväin varustettu kaukopartiomme hiihteli Aulangonjärven yli tuolle käärmeiden pesälle. Aurinko alkoi lämmittää kun eväitämme söimme. Yhtäkkiä joku hihkaisi: –Tuolla kivillä loikoilee käärmeitä! Hitaasti niitä useilla kivillä kohmeisina kiemurteli. Sitten vaan kuivat puunoksat käteen ja "lohikäärmeiden" kimppuun. Tapoimme silloin niitä noin kymmenkunta tietämättä että olivatko ne silloin rauhoitettuja. 132 Pari mukaan matkamuistoksi partioretkestämme ja Ojoisten Keitaalle (kioski Antreantie 2) urotekojemme esittelemään. Neitosten ihanteet taisivat muuttua samalla kertaa, kun meistäkin oli tullut käärmeentappajia. Jos nyt kuitenkin kyykäärmeet olivat silloin rauhoitettuja, niin siinäkin tapauksessa rikoksemme on jo aikapäiviä sitten vanhentunut. Kaupungin keskustassa Raatihuoneenkadulla oli niin sanottu Reska. Se oli kävelymatka elokuvateatteri Satulinnalta toiseen teatteriin Hämeen Kinoon. Sitä väliä sitten kuljettiin yksin tai porukoilla aina kun aikaa oli. Tavattiin tuttuja ja yritettiin "iskeä" kaveria seuralaiseksi. Sieltä juuri moni hämeenlinnalainen on elämänkumppaninsa löytänyt. Opittiin siinä ohessa pussaamaan ja vähän oikeasti rakastelemaankin. Ne jotka eivät osanneet käyttää ehkäisyvälineitä joutuivat naimisiin ja ne ujoimmat jotka eivät osanneet edes lähestymistaitoja jäivät sinkuiksi. Oikeaan rakkauteen kuitenkin suhteet pääosin päättyivät. Siihen aikaan järjestyksenpito oli hyvin säädeltyä. Kaupungin järjestyssäännön mukaan katujen varsilla ei saanut kokoontua, eikä tuottaa häiriöitä. Illalla Reskallakin oli aina passipoliisi, joka hoputti aina paikallaan olevat porukat liikkeelle ja siksi Reskan väki liikkuikin aina edestakaisin omana jatkumonaan vuosikaudet. Tutuin passipoliisi lienee ollut Helisevän Toppo (Toivo), joka oli kyllä tinkimätön tehtävässään, mutta myös aina pienen kiusanteon kohteena. Siihen Reskakulttuuriin liittyvät myös ojoislaiset omalla tavallaan. Ojoisten pelto kun oli savista ja kuraista, niin olivat myös kengänrantit aina savessa. Siitä tulikin sitten ihan oikea ongelma siellä Reskalla. Kun muiden alueiden nuoriso alkoi halventavasti kutsua ojoislaisia savijaloiksi tai liejukanoiksi, niin sehän alkoi ottaa kaaliin ja silloin alkoi "lätty lätistä" eli käsivarsien jatkot suorasuuntautuivat pilkkaajien neniin. Ojoisilla oli kuitenkin suuri joukko nuoria urhoja, jotka harrastivat nyrkkeilyä Hämeenlinnan Kisan salilla keskuskoulun alakerrassa. Siitä tulikin sitten ykkösketju keljuilun estämiseen tai Ojoisten tyttöjen herjaamisen taltuttamiseksi. Nyrkkeilyn filosofia kuitenkin toimi silloinkin harkitsevasti. Eihän opittuja voimailutaitoja saanut käyttää hyväkseen muualla kuin kilpailuissa. Savijalkairvailut loppuivat siihen, kun paikalle saapui tarpeeksi suuri joukko näitä jo yleisestikin tunnettuja kehäneliön taitureita. Kunnioitus syntyi itsestään. Joillekin kuitenkin jäi haluja taitojensa kokeilemiseen ja pienten tönimisten jälkeen jopa uskallettiin lyödäkin. Siitähän seurasi se, että alkoi koukkusarjojen ja suorien esittely, muttei kovin pitkään. Nyrkkeilytaidot punastuttivat nenät hyvin nopeasti. Savijalkoja alettiinkin pikku hiljaa kunnioittaa ja kaupungin tyttöihmisetkin alkoivat valita parejaan katsomalla onko kengänrantit savessa. (Rallu) oli usean vuoden TUL:n mestari 63 kg-sarjassaan ja moninkertainen maaotteluedustaja uomi paidassa. Pipatin Jouko (Jokke) kuului TUL:n liittojoukkueeseen ja oli TUL:n nuorten mestari sarjassa alle 71 kg. Jokke kävi myös TUL:n ottelukiertueella Neuvostoliitossa Suomen urheiluliikkeen hajaannuksen aikaan vuonna 1957. Saavalaisen Lauri (Lare) oli myös merkittävä boxari ja TUL:n Hämeen piirin mestari. Mäkitaipaleen Veikko (Tökä) ja Tammelinin Bini myöskin piirinmestareita. Lisäksi oli muutama hidaskätisempi harrastaja joukon jatkona, sekä jokunen riidan kylväjä, jotka yleensä saivat itse turpiinsa. Pelottava suojapanssari olivat nämä köysineliössä koulutetut ottelijat tappeluiden ennakkoehkäisyssä ilman "otteluja". Kaupunginpuiston maisemissa kylläkin koettiin mieleen jäänyt episodi erään tanssitapahtuman yhteydessä 50-luvun lopulla. Puistoravintolan alapuolella olevan pähkinäpensaan juurella istui silloin outo meluisa porukka, jota me aluksi luulimme Kauriala/ Rinkelinmäen leuhkaporukaksi. Tämä poikaseurue oli jostain saanut viinapullon josta siinä sitten naukkailivat huudellen rivoja ohikulkijoille. Meillekin huudeltiin: –Haluaaks` pojat kuonoonsa? No, mehän tietysti haluttiin. Tuon jengin "pomo" esitteli porukkansa Hämeenlinnan Kisan nyrkkeilijöiksi ja itse kehui olevansa Paajasen Rallu. Sattui kuitenkin niin, että oikea Paajasen Rallu oli porukassamme, jolle moinen rehentely oli liikaa. Rallu vastasikin esittelyyn tuiman oloisesti: –Nythän kävi hyvä tuuri, voi rökittää omaa itseään. Näin se rökitys olikin sitten valmis, mutta hyvin lyhytaikainen. Muutama punainen nenä ja musta silmä rehentelijöille riitti ja antautumisuikutusta seurasi oikea ryhmän esittely. He olivatkin Lepaan puutarhaoppilaitoksen oppilaita, jotka halusivat jotain vaihtelua elämäänsä. Tämä vaihtelu riitti tällä kertaa. Noihin aikoihin Paajasen Raimo oli jo kova tekijä ja parin vuoden päästä Rallu oli TUL:n mestari alle 57 kg sarjassa ja maaotteluedustaja Suomipaidassa. Rallu oli varsin itsenäinen ihminen, eikä tarttunut edes tarjottuun palomiesammattiin. Hänen tiensä löytyi lopulta Helsingin seudulle ja siellä hän kuolikin vähän yli nelikymppisenä hyvin ankeissa oloissa. 133 KAUPUNGIN CITY, OJOISLAISTEN METROPOLI Tuohon aikaan eli 1950-luvulla oli lauantaisin elokuvateattereissa yönäytöksiä, joiden päätyttyä ihmeteltiin aikuisten toilailuja. Vaahteranvarjo-kioski sijaitsi silloin nykyisen Sokosrakennuksen paikalla kahden puutalon välissä Raatihuoneenkatu 14:ssa. Lihapiirakat ja makkarat maistuivat silloinkin, kun aikuisväki purkautui ravintoloista. Ravintolathan suljettiin noihin aikoihin viimeistään puoli kahdeltatoista illalla. No, siellä Vaahteranvarjossa olikin aina paljon väkeä jonottamassa, mutta jos tappeluita syntyi niin Wallin Sirkka ne nopeasti lopetti. Auktoriteettia oli tarpeeksi. Hauskaa oli silloin, kun vanhalla kentällä oli rusettiluistelut. Silloinhan haettiin mielenkiinnolla itselle vastakkaisen sukupuolen samannumeroista paria. Siellä syntyikin monenlaisia ystävyyksiä ja pukukopin kioskista sai limpsaa ja munkkeja syötiksi halutuille tyttösille. Usein kävi niin, että saattomatkat luistimen kantoineen suuntautuivat Ojoisille lähipiiriin. Tapahtui niinkin, että jotkut muun kaupungin alueen rasvaletit halusivat talutella myös Ojoisten neitoja. En tiedä, oltiinko mustasukkaisia vai muuten vain ritareita oman alueen tyttöjen suojelemiseksi vierailta vaikutteilta. Alueen tytöillä oli myös aloitteellisuutta pienten konfliktien luomiseen, mutta ei niistä mitään viehkeyslisäpinnoja silti tullut. Kerran eräs Kaurialan Suave-öljyinen rasvatukka kiinnostui Ojoisten likoista niin, että uskalsi saatella tytön kotiportille asti. Kontrolli oli silloinkin paikalla ja niinpä tämäkin adonis sai pussausten kaupanpäälliseksi mustat silmät. Ojoiskiinnostus ei kuitenkaan tästäkään laantunut ja uusia yrityksiä ilmaantui lisää. Itsekin jo Ojoisille muuttanut arvon herra muistelee saattireissujaan ikimuistoisiksi. Kolmet ihanat erilaiset huulet intohimoineen olivat kyllä kolmien mustien silmien arvoiset. Alkuvuosina torin laidalla päivysti 2-3 kuomuvaunuista vosikka- ajuria koppalakeissaan. Kaikki keskustan kadut olivat silloin kaksisuuntaisia. Torin laidassa oli myös puinen taksikoppi ja siellä melkein joka merkkistä vuokra-autoa (pirssiä) käytössä. Packalenin Jussi, Rietonen ja Läntelän Kaisa heistä tunnetuimmat. Amerikkalainen Checker ja Israelin De Soto oli komeimmat, mutta puolalainen Pobeda lämpimin, mutta käryt tulivat suoraan sisään jalkatilan reiästä. Jo silloin taksijonot olivat väsyttäviä ja niinpä siellä aina kähistiinkin ja tapeltiinkin vuoroista. Suosittua näyttää tuo tappelu taksiasemilla olleen jo 50-luvullakin. Kirkkopuiston paviljongilla istui ahkeraan peltipäällistä piippuaan polttava sokea postikorttien myyjä. Häneltä saivat silloiset turistit kauniita mustavalkoisia Hämeenlinnakortteja, eikä häntä kukaan asiakas yrittänyt pimittää. Silloin myytiin paljon Karhumäen veljesten ottamia ilmakuvia Hämeenlinnasta ja Aallon luontokuvia Aulangon puistosta joutsenineen ja muine vesilintuineen. Taloudellinen hyvinvointi kasvoi ripeää vauhtia ja autojen määrä kasvoi huimaa vauhtia. Koko 1960luvun ajan uusien autojen rekisteröinnit kasvoivat vuosittain yli 20% vauhtia ja se myös näkyi liikenneväylien ahtaumina. Katuja jouduttiin päällystämään kestävimmillä rakenteilla ja erilaisia uusia liikennejärjestelyjäkin jouduttiin toteuttamaan. Mm. yksisuuntaiset kadut alkoivat ilmestyä Hämeenlinnaan. Ojoisten savi-lipeä päällysteetkään eivät jaksaneet pysyä ajokelpoisina ja niinpä -70 luvun vaihteessa Antreantie-Avenye sai ensimmäisen asfaltti pinnoituksen ja kivetyn jalkakäytävän jalankulkijoiden turvaksi. Suuri nuorison avautumisen murros tapahtui -50 luvun loppupuolella kun perinteinen kotikasvatuskuri alkoi löystyä. Tämä johtui siitäkin syystä, että toimeliaat vanhemmat perustivat kaupungin alueelle useita pieniä urheiluseuroja ja harrastusyhdistyksiä. Myös poliittiset puolueet tehostivat nuorisotyötä monenlaisin kerhoin ja harrastuspiirein. Näihin asioihin sitten "kotiloasteella" oleva nuoriso kuoriutui ja alkoi osallistua uusiin mahdollisuuksiin, jopa politiikka alkoi kiinnostaa. Se oli huima herätysliike toimeliaisuuden terveeseen suuntaan. Tämä uusi toimeliaisuus on sitten nostanut monilta osa-alueilta paljon uusia vaikuttajia ja julkkiksia esiin. Itse Metropolikin alkoi näiltä pohjin vilkastua. Hämeenlinnassa oli jo tuolloin paljon musiikkimaailman osaajia, mutta kun siihen saatiin uudenlaista kyytiä ohjelmatoimistojen kautta niin alkoi artistien esiinmarssi. Eddyn, Fredin, Irvinin, Jarkko Lehden ja Kai Hyttisen lisäksi levytyksiä tuli laajemminkin mm. kvartetti Suolakurkut levytti ja esiintyi paljon. Palokunnantalo eli brankku heräsi todelliseen eloon -60 luvun alkupuolella kun Wexi Salmen ideoinnin tuotteena syntyi Spede-Klupi. Siellä oli viikottain esillä aina uutta viihdekulttuuria ja kävijöitä riitti, se oli todella kaikkien hämeenlinnalaisnuorten yhteinen Metropoli. Siellä Palokunnantalolla aloitettiin myös Suomen ensimmäinen levyraati 60-luvun alkupuolella. Kerran viikossa valittiin Pop- Hämeenlinna lista, alkuaikojen kestolistailija oli TV- ohjelmien suosikki Eddy & The Lightnings, Tapani Lehikoinen ja Sakari Pipatti heistä ojoislaisia. Sieltähän se sitten Irwin Goodmankin ponkaisi kuuluisuuteen ja tuli lopulta koko Hämenlinnan tavaramerkki. 134 Metropolin luonne muuttui myös toiseenkin suuntaan. Nimittäin silloin tapahtui muitakin kulttuurin muutoksia. Keskioluen vapautuminen -60 luvun alussa johti siihen, että kaupungin keskustaan ilmestyi olut-pubeja ja myös uusia ravintoloita perustettiin. Elintason kohentumisen myötä aikuisillekin alkoi löytyä vapaa-aikaa ja irtonaista rahaa. Näin Metropolin elämä vilkastui entisestään. Teatteri-ja elokuvatarjonta lisäsi vielä tuota liikehdintää. 135 MOOTTORIEN PAUKETTA JA MOPOJEN PÄRINÄÄ Keväällä merkkitapaus oli aina Päijänneajot. Silloin mentiin aina katsomaan kuraisia ja väsyneitä moottoripyöräilijöitä vanhan urheilukentän aidan viereen. Jossain vaiheessa siihen sitten ilmestyi tuo kuuluisa kahvilaksi muutettu ”Hanssin Jukka” DC-2 lentokonekin, entinen armeijan pommari ja sairaskuljetuspelastaja haavoittuneille. Hämeenlinnalaisia se ei niin kovasti kiinnostanut, mutta turistikulkijoita se veti kuin imupaperi. Kaupunginpuistossakin ajettiin muutamana vuonna TT-ajoja moottoripyörille. Väkeä oli hirmuisesti katsomassa tosi vaarallisia kilpailuja, jossa rata kulki puuluiskaa ylös nykyisenkin kivirappusten kohdalla. Hämeenlinnalaisiakin motoristeja oli osanottajina, mutta Raimo Rein ne Nortonillaan joskus voitti. Nämä kisat päättyivät, kun eräs kilpailija kaasutteli pyöränsä rantatiellä puuhun ja kuoli päävammoihin. Kilpailulupaa ei tämän jälkeen enää tullut. Moottoripyörien TT-ajot jatkuivat kuitenkin pienen tauon jälkeen Aulangon hotellin nykyistä Golfkenttää kiertävällä radalla. Vaikea rata oli kyllä yleisön mieleen varsinkin kun jotkut kilpailijat pulskahtivat Vanajaan Tekosaarten äkkinäisessä kurvissa. Luonnonsuojelualueen läheisyys ja vaaralliset puut ajoradan vieressä aiheuttivat sen, että ajoille ei saatu enää kilpailulupaa parin vuoden hurjastelujen jälkeen. Sen jälkeen kilpailuja yritettiin pitää Kuralan alueella kehnoin kiinnostuksin. Meillä oli jo silloin vene käytössä ja kävimme katsomassa noita kisoja järveltä päin. Sielläkin oli moottoriveneessä lipunmyyjiä ja kaikki liputtomat häädettiin kauas vauhtinähtävyydestä. Hiljaa soutamalla ja paikkaa vaihtaen saimme kuitenkin vauhtinälkämme tyydytettyä. Tekosaaren seutu takasi aina hurjimmat ulosajot, tosin suoraan järveen. Lehdon Matti Mäyräntieltä teki pituusennätyksen Jawallaan, silloin muta möyrysi pitkällä kaislikossa ja ajaja opetteli uimaan kilpa-ajajan nahkavarusteissa. Noissa kisoissa (neljät tai viidet 50-luvun lopulla) hämeenlinnalaisista ajoivat ainakin Kivisen Seppo, Ryhäsen Jocke, Virtasen Kalevi, Seulannon Jussi, Leinamo ja taisi ajaa Metsän Tapsakin ja moottoriurheiluun hurahtanut Mäkelän kartanon "rämäpää" Eero Visa, sekä vauhtihurjimus Lehden Kalle. Visan Eero ei kuitenkaan näissäkään kisoissa pärjännyt, eikä pärjännyt omissa autokaupoissakaan. Komea kilpuri Eerolla kuitenkin lopulta oli, kun hän sai ostettua Curt Lincolnin hurjan eläintarhan ajojen aikaisen Lootuksen vai olikohan se Jaguar. Bensaa paloi, mutta lopulta varaosia siihen rakkineeseen ei enää löytynyt. Auto taitaa kuitenkin olla jossain museoituna? Aulangon rata kierteli pitkin vaarallisia lehtipuukujia ja oli erittäin kapea. Kolmen kilometrin rataa lanattiin ja karhuttiin lipeäveden kostuttamana. Vauhtia riitti kyllä tällekin alustalle, voittajasankareina muistan ainakin Walther Bergströmin ja Antero Ventoniemen. Kivisen Seppokin oli kova tekijä, mutta joutui lopettamaan kilpauransa loukkaantumiseen Pyynikin ajoissa joskus v. 1960 vaihteessa. Kivisen Seppo perheineen on myös entisiä ojoislaisia, hän rakensi komean tiilipalatsin Kettumäentien alkuun 1960-luvulla. Paluumuuttaja, vakuutusyhtiö Ilmarisen pääjuristi Seppälän Leksa osti kiinteistön myöhemmin, mutta hänkin on jo siellä sateenkaaren takana muiden ojoislaisten seurana. Parina talvena huristeltiin Kaupunginpuiston lahdella 60-luvulla autojen jääratakilpailuja. Suomen Autoklubi niitä taisi järjestää ja yleisöäkin oli puiston rinteillä ja lumipenkoilla parisentuhatta jännnittäjää. Klaus Bremer ja Timo Mäkinen on näistä lumenpöllyttäjistä jäännyt päällimmäisenä mieleen. Ajojen jälkeisinä päivinä sinne jääradalle tuppasi muutamia vauhtihurmioisia kokeilemaan ajotaitojaan, mutta ruttuja tuli pelteihin palkinnoksi kun niitä nastarenkaita ei vielä kaikilla ollut. Muksisautoista valui öljyä ja bensiiniä jäälle ja tämän ympäristöhaitan vuoksi viranomaiset kielsivät hurjastelut kokonaan, eikä kilpa-ajoillekaan enään lupia myönnetty. Ahveniston moottorirata antoi tämän jälkeen lisää virikkeitä vauhtiurheilulle ja vauhtiurheilu jäi elämään Hämeenlinnassa monin eri tasoin. Radan monipuolisista vauhtikilpailuista on noussut julkisuuteen monta kovaa kaasujalan polkijaa. Suomen mestaruuksiakin on tullut useita. Ryhäsen Jocke ja Joutvuon Kimmo tunnetaan ehkä parhaiten. Tämän otsakkeen alle kuuluu myös Ojoisten mopoiluaikausi, jonka kerrontaan olen käyttänyt Harri Veijalaisen muistikuvia Ojoisten nuorten mopomaailmasta. Kaiken kaikkiaan Ojoisilla liikkui jo 50luvulta alkaen lukuisa määrä mopoja. Aikuisille se oli työmatka kulkupeli, mutta nuorison tultua mopoikään pärinät voimistui huomattavasti melkein kaikilla kulkuväylillä. 136 Mopokausi alkoi Suomessa lainmuutoksilla joulukuussa 1957 kun ajokortti ja rekisteröintilain muutokset astuivat voimaan. Näin mopovillitys kaikissa ikäluokissa sai lähtökäskyn helpompaan liikkumiseen. Lisenssejä aukeni kotimaisillekin mopojen valmistajille ja mopokauppa alkoi kukoistaa ja oli suurimmillaan heti vuosikymmenen alussa 1960. Polkupyörän sarvet muuttuivat näin käskytyskahvaisiksi nopeuksien säätimiksi. Enään ei ollut likkojen polkupyörän putkella istumiset mitään, nyt sai mopon tarakalla tarrautua putputin- ritarin vartaloon kuumin tuntein. Laitontahan se kyllä oli yli 15 vuotiaiden kohdalla, mutta usein myös mopedien polut oli laittomia. Ojoisilla kuitenkin päristeli työpäivän päätteeksi lukuisia mopoja työpaikka kulkuvälineenä. Talikkalantien vaihto-veturin kuljettaja Wilen taisi olla ensimmäisiä käyttäjiä. Aluksi mopot olivatkin aikuisten kulkuvälineitä, mutta elintason nousun myötä siitä kehittyi nopeasti nuorten 1950-luvun alun syntyneiden päristelyunelma. Veijalaisen Väinö osti käytetyn mopon Hutrin Jopelta 60-luvun alussa, mutta kauppa peruuntui jo seuraavana päivänä ja Joppe hyväksyi tämän kaupan purun naapurisovun vuoksi. Syynä kaupan purkuun oli se, ettei mopo lähtenytkään uudella omistajalla käyntiin. Joppe sillä kuitenkin ajeli, kun itse muisti, että bensahanakin piti ennen käyntiin polkemista avata. Mopoilu kuitenkin yleistyi huimaa vauhtia ja se oli perheen status kunnes käytetyt autot ja idän ” ihmeet” tulivat hankintamahdollisiksi. Tämän jälkeen mopoilu siirtyikin nuorison kiinnostuksen kohteeksi ikärajan tultua sallittuun pisteeseen. Näin siis mopovillitys alkoi, mutta myös itse tuote joutui monen peukaloinnin kohteeksi, onneksi kuitenkin siistinä kumppanina. Ojoisten ensimmäinen mopojengi syntyi Talikkalantiellä, jolloin ”savienkelit” sai koottua usean päristelijän jengin. Alkuenkeleitä oli Veijalaisen Harri jolle vanhemmat ostivat syntymäpäivä lahjaksi käytetyn mopon v. 1967. (kaksivaihteinen SUPO-62 ), jota kaverit alkoivat pian kutsua Upoksi. Pian tämän jälkeen Vehmaksen Rauno Antreantieltä sai myös synttäriteemalla Tunturi-mopon. Raunon naapurissa asuva ylikonstaapeli Aaltonen oli varsin joviaali ja tarkasti alaikäisen Raunon iän vasta hänen 15 vuotta täytetyn synttäreiden jälkeen. Siivosti kun ajeltiin niin poliisikin oli ymmärtäväinen. Seuraavaksi mopon sai Hutrin Jorma, joka olikin komea ajopeli malliltaan Solifer Export, isä Joppe lahjoitti samalla poikaköörille tarpeellisia teknisiä osaamisia. Joppe ymmärsi hyvin poikien vauhtitarpeet ja siksi opettikin pojille, että mopot piti myös huoltaa ja pitää ajokuntoisina. Virityksiä Joppe ei opettanut, sillä kypärätön pää ei kestäisi muutoinkaan minkäänlaisen vauhdin törmäyksiä. Savienkelit saivat täydennystä porukkaansa jo heti seuraavana keväänä 1968, kun Laatokantien Lindforssien pojille ilmestyi mopot. Kai omisti Tunturin ja Esa Soliferin. Kesät ajeltiin porukoissa pitkin Hämeenlinnan ympäristöä, mutta kouluunkin uskallettiin jo ajella mopoilla. Pakoputkia rukkaamalla sai enemmän melua irti, josta sitten likatkin tykkäsivät. Joskus vauhditkin lisääntyivät yli sallittujen normien ja pikku onnettomuuksiakin sattui. Kaksitahtisten katkut oli ojoistenkin likoille ihanaa dynaamisuuden aerosolia ja pussaamalla onnistui jopa pääsemään kyytiin. Mopojen suorituskykyjä mitattiin Sipulipolun ja Tähtisen mäkien jyrkissä rinteissä ja motogrossia opeteltiin Paroisten jätevesipuhdistamon kuivajätekumpujen töyssyissä. Ojoisten hiekkakentällä (Kiri-Veikko Stadion) taas treenattiin speedwayta maalitolppien kiertämisinä. Kentällä kun pelattiin paljon jalka-ja pesäpallo-otteluita niin sitä lanailtiin ahkeraan. Savienkelien mopoilun eräs tehtävä oli iltapimeällä runttailla kenttä lanattavaan kuntoon, mistä syystä kenttämestari ei tykännyt näistä veijareista ollenkaan. Matka-ajot suuntautuivat yleensä Aulangon puistometsään ja Alajärven/Lehijärven ympäriajoihin. Talvellakin ajeltiin, vaikka päätäkin paleli, onneksi ei kuitenkaan tarpeeksi. Mopoilu aikakausi toi sen aikaiselle nuorisolle vapauden ja itsenäisyyden mielialat ja kun siihen vielä liittyi kohtuulliset vauhdit ja kaksitahtisten polttoaineiden kiihoittava tuoksu niin mopoilulle muotoutui sen ajan omat katoamattomat muistot. Tästä alkusykkeestä johtuen mopot ja mopoautotkin on jaksanut elää vielä nykypäivään ja tuosta poikakulttuurista on tälle harrastukselle syntynyt morsiankin, nimeltään skootteri. Siellä kaupunginpuiston levikkeillä nuo nuoruuden veitikat seisovat nykypäivänäkin jalustoillaan vierekkäin ja jäähdyttelevät koneitaan, kunnes niiden omistajat toistensa kainaloista uutta kyytiä tarvitsevat. Tämä uusi vauraampi aika on poikinut myös yläasteen opinahjoille uuden rasitteen eli parkkialueen luomiset. Hämeenlinnan kaupunki ymmärsi tuon mopo-sukupolven arkea ja järjesti senvuoksi vuonna 1969 nuorten liikennekilpailut. Ojoisten pojat tietysti kärkenä heti mukaan mopoluokkaan. Kilpailu käsitti taitoajoa moni vaikeuksin ja siihen oheen liikenne käyttäytymistä keskustan kaduilla ja liikennesääntö- tentit. Savienkeleissä saadut opit auttoivat paljon ja niin Harri Veijalaisesta tuli mopoluokan kilpailun voittaja. Voittopokaalin lisäksi irtosi edustuspaikka Hämeenläänin mestaruuskisoihin Tampereelle. Kaikeksi harmiksi SUPO-mopon rakenteet pettivät kovissa harjoituksissa ja kisa meni pipariksi. Läänin mestaruutta ei näin tullut, mutta koko aikakaudesta jäi ihanat nuoruusajan muistot, jotka ei vieläkään ole muisteista kadonneet. Aikuistumisen ja autoistumisen kautta nämäkin mopojengiläiset sitten joutuivat tai sitten pääsivät avioon ja perustivat omat perheensä. Muisto-kaveruudet ovat silti säilyneet vaikkei niitä yhteisiä pärinöitä enään kuulukkaan. (mopoilun tietotohja Harri Veijalainen). 137 138 RETKEILYÄ JA VENEILYÄ Aulangon tekosaaret olivat useat vuodet myöskin suosittu retkipaikka. Sinne mentiin aluksi polkupyörillä yöongelle ja kun saatiin vene hankittua, niin siellä majailtiin eväiden kanssa hyvinkin paljon kalastaen ja uiden. Lettutaikinat saatiin jo kotoa evääksi ja sehän olikin mieleistä paistopuuhaa kaikille. Silloin opittiin myös pitkänsiiman käyttö Nylundin poikien neuvoilla. Tutuimpia kaloja onginnassa räkäkiiski, särki ja salakka. Hattulan selkä eli ojoislaisten valtameri tarjosi paljon mielenkiintoisia retkeilymahdollisuuksia. Varsinkin Lehtosaari, jota me kutsuttiin muurahais-saareksi oli mieluinen seikkailupaikka. Saaren ja sen mantereenpuoleisen rannan omisti osin Ellilän kartano, mutta ei koskaan puuttunut nuorten oleskeluihin, eikä nuotion pitoihin. Pahaa ei kylläkään tehty ja kuivia leppärankoja riitti nuotioon ja telttasaunankin lämmittämiseen. Seurakunnalla oli partio-osasto ja sen puuhapoikana oli Toivasen Olli, hänen johdollaan niitä saarielämyksiä harrastettiin 50-luvun puolivälissä. Siihen esikuntaan kuului myös Lehikoisen Lare, Toivosen Hanski, Jokisen Jokke ja Myllymaan Marekin. Mainittakoon vielä tähän seikkailualueeseen liittyviä kuuluisuuksiakin, jotka ei vielä silloin olleet kuuluisia. Nimittäin Ellilän kartanon tyttäret avioituivat sellaisten persoonien kanssa kuin Nokian pääjohtaja Kari Kairamo ja ministeri/puoluejohtaja/Posti-ja telelaitoksen pääjohtaja Pekka Tarjanne. Lankomiehiä siis keskenään. Ellilän kartanon punaisen rantasaunan terassilla nämä herrat kyllä onkimatkoilla havaittiin, mutta heidän elämänpolkunsa ei vielä silloin ihmetyttänyt, joskaan ne ei ollut vielä valmiitakaan. Metsinkylän kartanon kaislikot olivat parhaita haukipaikkoja ja syysjäillä sieltä saatiin nuijakalastaen jättiläismateita. Aikuiskalastajat saivat joskus rysistään jopa kolmekiloisia ankeriaitakin. Metsinkylän kartano kuului Paasivaaran margariinitehtaan suvulle. Puistonmäen rantaelämä vilkastui myös tästä syystä 50-luvulla. Järvisen Matilla oli nopea pikavene, mutta muitakin harrastajia alkoi veneineen rannoille tulla. Heinoset asuivat rannan läheisyydessä ja Heinosen Matilla oli puinen avovene, jossa oli 5-6 hevosvoiman Johnson perämoottori. Aikuisena Matista tuli oppinut tiedottaja ja hän toimi lopulta Neste Oy:n tiedotuspäällikkönä. On palannut kuitenkin eläkeläisenä Hämeenlinnaan ja käy joskus Järvikujallakin tarkastamassa miten aika ja vesivälineet on muuttuneet. Parkkimäentiellä asui Lehtosen Konu (Reijo). Hänellä taas oli pieni vanerinen vesikirppu-pintaliitäjä. Se oli yhden hengen rasia, mutta kulki reippaasti. Lehtosen Konu palveli työelämässä autoliikkeen varaosamyyjänä ja KTK tilauskeskuksessa, hänellä oli myös ihmeellinen "rättisitikka". Meillä veljeksillä oli aluksi leveä herttaperäinen avovene ja siinä viisiheppainen amerikkalainen Clinton perärutku. Myöhemmin meillä oli etukannellinen vaneripaatti tuulilasilla, voimanlähteenä 18 hv Evinrude. Tällä vekottimella käytiin paljon retkillä isolla selällä Tyrvännössä ja sillä voitiin harrastaa myös vesihiihtoa. Vesiurheilusta kiinnostuneet nuoret perustivat harrastustensa turvaksi Vanajaveden Vesikiitäjät seuran. Seura perustettiin 1960-luvun alussa Kaupungin Hotellin kabinetissa, jossa väkeä oli paikalla parikymmentä henkeä. Taisi olla niin, ettei seuraa kuitenkaan rekisteröity ja siksi toimintakin oli hyvin vapaamuotoista. Aulangonniemessä Vanajalla oli pitkä uimalaituri ponnahduslautoineen. Siitä oli hyvä lähteä näihin vesileikkeihin. Erosen Kalle teki senkin ihmeen, että hiihteli vain pelkillä vesisuksien siteillä. Muodostelmiakin kokeiltiin ja tehtiin pitkiäkin vesihiihtomatkoja. Siinä laiturin päässä olevaan ponnariin teloi pahasti kylkensä vesitaituri Nymanin Oikka, mutta hyppylankkua osattiin pelätä senjälkeen. Leikit laantuivat kuitenkin lopulta siihen, kun eräs kaupungin nuorista ajoi nopealla moottoriveneellään iltahäikäisyllä ponnaria päin ja sai päävammoja, venekin ajautui lopuksi Ilonpisaran rantaan ja sieltä uponneesta veneestä uhrikin löytyi hukkuneena. Pian tämän jälkeen ponnari poistettiin ja lopulta myös koko uimalaituri. Kaiken kaikkiaan tuolloin 60-luvun kahta puolen Ojoisten alueen vesilläliikkujilla oli selvä laivastoylivoima Sairion muutamaa soutuvenettä vastaan. Moottoroidulla ja nopeilla vesikiitäjillä oli siksi kiistämätön meriherruus Vanajalla, eivätkä sitä Sairion pojat uskaltaneet häiritä. Eihän sitä mitään maita kuitenkaan valloitettu, mutta valloitettiin likkojen sydämiä ja päästiin testaamaan siveysopin ihmeellisyyksiä piiloisiin lahtien kaislikkopoukamiin. Monet Tyrvännönselän saaret tulivat ojoislaisille tutuksi ja kesälomilla siellä vietettiin aikaa päiväkausia. Vielä perhe-elämässäkin asumattomat saaret houkuttelivat ajanviettoon. Ojoislaisille tutummat saaret lienevät Keisa, Piilo, Pyterit, Kartano-saari, Selkäsaaret ja jotkin pienet luodot kuten kukkarokivi. Kaupassa käytiin Tyrvännössä ja Ritvalassa, joista saatiin pumppusäiliöistä polttoaineita. 139 Tyrvännön iso selkä otti myös raskaan veronsa Ojoisiltakin. Tuo valtava järvenselkä on vaatinut paljon uhreja niin kesällä kuin talvellakin. Kuusikymmenluvun alussa Talikkalantien alussa asunut nuori pariskunta lähti pienellä vaneriveneellään viikonlopun viettoon Tyrvännön saarille. Perheen pikkulapsi oli jätetty mummolaan hoitoon, mutta koira otettiin mukaan. Tuulet kuitenkin voimistuivat ja Tyrvännön selkä alkoi myrskytä. Pieni vene ei sitä myllerrystä kestänyt, vaan uppoutui jossain etuselällä. Pariskunta koirineen löytyi hukkuneina järven tuulten rauhoittuessa. Se oli surullinen tapahtuma, kun orvoksi jäi vielä heidän pienokaisensa. Heinun lahdella oli Hämeenlinnan Vesikoiden kesäsaari Kaimoo Tenholan kartanon omistamana. Melojia vietti siellä paljon kesäpäiviään myös ojoislaisten tuttuja. Eräänä juhannuksena kuitenkin eräs pidetty melontakaveri hukkui sillä lahdella kovan tuulenpuuskan iskettyä kanoottiin. Suru oli aina yhteinen ja muistotkin jaettiin sillä vakavuudella. Jotkut ojoislaisetkin kuuluivat Hattulan Kalamiehiin, joilla oli vuokralla Pikku-Pyterin saari johon sitten talkootyönä ilmestyi myös majoitustiloja ja sauna. Itse saari oli vuokrasuhteena myös talkoopohjainen. Nimittäin Kalakerhon jäsenet tekivät vuosittain metsänhoitotöitä ja muutakin avustamista Tenholan kartanolle ja siitä palkaksi tuo PikkuPyteri sitten saatiin talkootyönä vuokratuksi kalasaareksi polttopuineen. Kyllähän siellä niitä vaaratilanteita oli vuosittain. Milloin hajosi moottoreita, milloin veneisiin tuli vaarallisia vuotoja ja nopeasti kehittyvien ukkosilmojen kanssa tuli aina vaikeuksia. Ojoislaisten toimesta tuolla selällä on pelastettu monia ihmishenkiä ja autettu purjeveneitä pystyyn sekä hinailtu pulaan jääneitä turvaan. Ihme kuitenkin oli ettei onnettomuuksia sattunut enempää, silloinhan veneissä ei vaadittu edes pelastusliivejä ja äyskärikin oli mitätön purkkipahanen. Uhkarohkeus ja äly oli kaiketi silloin tasapainossa keskenään, eikä ne veneiden nopeudetkaan kulkupelejä hajoittaneet. Syysjäiden äkillinen muodostuminen meinasi olla eräälle kalakerholaiselle kohtalokas. Pikku-Pyterin kalamajan yöpyjälle muutaman asteen yöpakkanen oli aikonut tehdä tepposet, tyyni tähtitaivas oli tehnyt tuona yönä kristallikannen koko valtavalle järvenselälle. Yöllä muodostunut jää olikin veneellä etenemiseen niin paksua ettei mantereelle paluuta ollut. Onneksi eräs Ruskeankärjen mökkiläinen havaitsi palavat hätämerkit saaren lähettyviltä ja kiikaroinnin jälkeen hälytetty armeijan uiva panssari-ajoneuvo nouti nälkäisen ja viluisen miehen turvaan jäänkatkomien airojen pysäyttämästä veneestä. Ojoislaisia hurmiokalastajia kuului myös Hattulan Kala-Miehiin, joten ison Tyrvännönselän saalistuspaikat ja myrskyjen vaarat tulivat tutuiksi monin tavoin. Toinen merkittävä kalastus-seura oli ja on edelleen Kuha-Veljet, jolla on myös mökki Tyrvännön puoleisella alueella. Kummassakin seurassa on aina ollut mukana puuhakkaita ojoislaisia niin järjestötehtävissä kuin myös menestyvinä kilpakalastajina. Vanajavesi ja myöskin monet muut lähijärvet ovat antaneet seutukunnalle paljon iloja vapaa-ajan harrastuspaikkoina, mutta myös ruokapöytiin on riittänyt kalansaaliita monipuolisina vaihtoehtoina niin kesällä kuin talvellakin. Kalavaleita ei Ojoisten kalastuskunnan väki koskaan harrastanut, isot kalat oli ihan oikeastikin niin pitkiä ettei kädenvälit olisi lisäpituuksiin enään yltäneet. Yli kymmenen kilon haukimestareita oli useita, mutta muitakin kaloja nostettiin paljon yli oman tarpeen. Niillä ylijäämäkaloilla sitten pidettiin yllä hyviä naapuruus-suhteita, myyntituotteena kalastusta ei juurikaan harrastettu. Mato-onginnan taidot oppivat tytöt ja pojat jo alakouluiässä, mutta pyydys-ja uistelukalastukseen oli jo oma aatelistonsa. Näitä ns. kuningaskalastajia oli kuitenkin aika iso joukko, joista mieleen on jäännyt eri vuosikymmeniltä mm. Simpura, Oinonen, Albostan Konsta, Nylyndin Rami, Levolan Markku ja Jorma, Mattilan Uuno ja Raisku, Haapamäen Kallu, Tuomisen Pauli, Kolisevan Väiski. Vanajanniemi oli suosittu telttailualue, mutta myös Ruskeenkärjen hiekoilla viihdyttiin. Lepaan salmen suntissa oli höyryhinaajien suuret halkovarastot höyryn energiaksi. Siltä halkolanssilta retkeilijät sitten lainailivat nuotiopuita määräsatamiinsa. Tämän johdosta tämä halkolanssi saikin osuvan oman nimensä eli kolmenhalon-niemi. Selkäsaaret olivat kiintoisa leiripaikka, siellä nimittäin laidunnettiin kesäisin Ritvalan alueen lampaita ja pässejä. Teltat piti aina suojata piikkikepein kun pässit hyökkäilivät eväidemme kimppuun. Hauskaa oli silloin, kun keksittiin olla toreadoreja. Leivän kanssa nojaamaan puuta vasten ja pässin tai lampaan usutukseen. Sitten vaan pomppaus syrjään ja paistinpannulla villaotusta otsaluuhun. Siitä tuli hieno uusi lammasrotu, kaikilla määkijöillä musta kiiltävä nokipipo päässä. Noina aikoina käytiin kesäisin myös paljon tansseissa Hämeenlinnan ulkopuolellakin. Häkkisen ja Lehdon linja-autot kuljettivat silloin tanssiväkeä monille eri tanssipaikoille. Suosituimmat paikat olivat Hauhon Vitsiälä, Kolmilammi Janakkalassa, Lammin urheilupuisto, Rengon seurojentalo, Vähikkälä, Kuumola Turengissa, Parolan Työväentalo ja Kalvolan pari paikkaa. Luopioisten/Aitoon kirkastusjuhlat keskikesällä oli aina suuri tapahtuma, siellä opittiin käyttämään myös kirkasteita. Näiden kesätanssien seurauksena sitten jotkut pääsivät tai joutuivat naimisiin joko varomattomuuttaan tai innostuksissaan ja aloittivat niiltä pohjin sitten perheen perustamiset. Ikää alkoi kertyä varkain ja näin pojat joutuivat armeijaan ja tytöt hakivat ammatteja koulutuksen kautta. Ensimmäinen 140 Ojoisilla syntynyt sukupolvi alkoi aikuistua sellaisella vauhdilla, että taas oli asuntopula ongelmallisesti esillä. Vaikka kaikissa omakotitaloissa olivat vinttihuoneetkin käytössä, ei niihin mahtunut kuin yksi perhe asumaan. Puistonmäki on ollut aina Ojoisten alueen eräänlainen pienveneiden satama-alue pyykkäys ja uimarantapalveluineen. Senvuoksi siihen sillankupeeseen onkin asutusta syntynyt jo satoja vuosia sitten, ensin Ojoisten latokartanon torppa ja sitten muunlaista perusasutusta. Alkujaan Vanajaveden puinen ylitys-siltakin oli siinä Hämeen-linnan varuskunnan liikehdintää varten idän suuntaan ja yhteytenä Hätilän latokartanon toimintaan. Vanajaveden vesiliikenne oli varsin vilkasta 1800-luvulta alkaen. Vuosikymmeniä siellä hinattiin tukkilauttoja Eklövin sahalle ja Vaneritehtaalle, mutta myös teollisuuspuuta Valkeakoskenkin suuntaan. Näyttäviä oli myös isot hinattavat proomut joilla kuljetettiin lämmityshalkoja kaupunkilaisille, mutta myös vankilat ja varuskunnat tarvitsivat valtavasti halkoja kiinteistöjensä lämmittämiseen. Melkein koko Hämeenlinnan alue lämmitettiin puilla (haloilla), kivihiilen tuonti ja käyttö oli hyvin vähäistä vielä 50-luvullakin. Myös hinaajat ja pienteollisuus olivat kovia puunsyöjiä. Höyryhän se oli etupäässä energisen voiman tuottaja ennenkuin juoksevat polttoaineet rynnistivät markkinoille. Pienempimuotoinen moottoriveneily pohjautui puunrakenteisiin erikokoisiin paattityyppeihin joiden voimanlähteenä oli yleensä keskimoottori sovellutus Wikström petroolimoottorin tyypillä. Siinähän se satakiloinen vauhtipyörä saatiin pyörintään bensiini käynnistyksellä ja sitten koneen lämmittyä vain petroolihana auki ja isolapaiseen potkuriin akselinkautta veto päälle. Se oli iloista kuunneltavaa kun Wikstömit äänehtivät verkkaisesti put……..put…….put tahtejaan. Vauhtikaan ei päätä huimannut, Lepaan salmeen matka Hämeenlinnasta kesti parisen tuntia. Eväisiin kului rahaa tuplasti sen minkä tuon matkan Wikstömin kahden litran petroolin juonti maksoi. Joillakin moottoritekniikan taitureilla oli liikenteessä virtaviivaisempiakin ”pikaveneitä” joissa oli voimanlähteenä autonmoottoreita. Jäähdytykset vain ei tahtonut menohirmuille riittää, joten konerikkoja ja tulipaloja oli useita joka kesä. Perämoottorit oli ylellisyyttä ja niiden kukoistusaika alkoi vasta 1950-luvun puolivälissä. Tavallinen puusoutuvene ja omatekoiset kanootit tyydyttivät ns. työväestön harrastustarpeita. Nykyinen vesiliikenne (2000-luku) on pääasiassa huvi-tai kalastusaiheista, alueella on vain yksi kyläläisten yhteinen venelaituri siinä vanhan pyykilaiturin tuntumassa. Rautatiesillan itäpuolella on suurehko maksullinen ja aidattu venesatama, joka on kaupungin ylläpitämä. Soutuveneille on kuitenkin Hämeenlinnan kaupunki järjestänyt Kaupunginpuiston rantamille maksullisia ja lukittavia maallevetopaikkoja myöskin 2000-luvun puolella. Nykyinen vesiliikennekalusto on varsin korkealuokkaista ja sitä valvotaankin poliisin toimesta, samoin on useita solmunopeuksia rajoittavia alueita estämässä haitallisten aallokoiden syntymistä. Ns. huvijahtejakin näkyy silloin tällöin ja niitä tulee pitkienkin matkojen takaa. Vieraslaitureita oon kaupungin keskustan alueella, mutta myös pari hotellia on ymmärtänyt vesilläliikkujien tarpeita mm. Aulanko. Nykyisessä Puistonmäessä on jo alkujaankin 1900-luvun alusta alkaen ollut useita vanhempia asuintaloja, joissa on asunut muutamia vuokralaisperheitä. Puistonmäen koulukin on rakennettu heti vuosisadan alussa. Arvostettu Vanajaveden luotsi Oksanen asui pienessä punaisessa mökissä Sipulipolun alussa jo ennen sotavuosia. Ihan omat talot oli kuitenkin autoilija Hiedolla ja Pajulan perheellä kuin myös leskiäiti Tuomisella Hernetien kulmassa jo ennen sotia rakennetuina. Tuomisten jättäessä kotitalonsa siellä asuivat sen jälkeen Junnolat ja postin autonkuljettaja Heinosen perheet. Tuomisen Enska kuitenkin rakensi sille tontille myöhemmin uudemman omakotitalon, jonka sitten osti Nymanin Oivan perhe Tuomisten muutettua kaupungin keskustaan. Siihen naapuriin rakensi talon myös Aulangon konemestari Nylund. Pian sinne vanhojen kiinteistöjen sekaan rakennettiin uudempiakin omakotitaloja. Mm. Askon paikallinen huonekalujohtaja Halme rakensi sinne komean rapatun asuinpalatsin 60-luvulla. Ojoisten satamakaupunki Puistonmäki muuttaa kasvojaan kaiken aikaa, mutta alueena se on edelleen Ojoisten peruspilari. Monelle tuttu kaveri on ollut Puistonmäen poika Pajulan Jokke (Jouko). Jokke asuu edelleenkin Ojoisten maisemissa lähellä ostaria. Joken kotihan oli siis Puistonmäessä, ja sieltä käsin hän koulunsakin kävi. Jokke innostui jo nuorena lentämisestä ja paljon kilometriä siitä putkesta kertyikin. Hänet tunnettiin puunlatvojen tasaajana eli matalalentäjänä metsänlannoituksissa ja vesakkojen torjunnoissa. Sen työn ohessa hän toimitti pienkonelentoja ympäri Suomea. Huomattava komennus Pajulan Jokelle tuli 80-luvulla, kun hänet pestattiin lomalentäjäksi amerikkalaisille metsäpomoille Taka-Siperiaan. Jenkit olivat nimittäin ostaneet Siperiasta Uudenmaan läänin kokoisen aukkohakkuu metsäsavotan. Sieltä Tyynenmeren rannikolta sitten Jokke lennätteli metsäpomoja huilausretkille Japaniin. Maakrapuna Joken työmaa oli KTK eli kuorma-autojen tilauskeskuksen johtajuus Kantolan alueella Hämeenlinnassa. 141 SUURTEN ASIOIDEN 50-LUKU Tässä vaiheessa on syytä palata välillä Suomen viralliseenkin historiaan sen vuoksi, että lukijalle hahmottuisivat Suomen elinolojen raamit 50-luvulla. Kaikkihan muistavat, milloin Suomi itsenäistyi, mutta vuoden 1920 Tarton rauhan merkitys Suomelle onkin jo vähän oudompi asia. Suomelle tärkeä Tarton rauhansopimus täytti juuri vuonna 1950 täydet 30 vuotta, kuitenkin sen historiallinen merkitys jäi varsin lyhytaikaiseksi Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen v. 1939 ilman sodanjulistusta ja samalla rikkomalla monia kansainvälisiä sopimuksia. Silloinen Kansainliitto erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään heti samana vuonna, mutta toisen maailmansodan loppuselvityksissäkään ei tällä Tarton sopimuksella ollut enään mitään arvoa. Tarton rauhassahan sovittiin Suomen ja Baltian maiden virallisista valtionrajoista ja Neuvostoliitto tunnusti näiden kaikkien maiden koskemattomuuden ja itsenäisyyden. J.K. Paasikivi oli tuolloin Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja ja sai monien mutkaisten vaiheiden jälkeen aikaan kaikkia tyydyttävän sopimuksen eli Tarton rauhan 1920. Tässä rauhassa tarkennettiin maiden väliset rajalinjat ja oikeudet vesiväylien käyttöön. Suomikin sai rajoitetut väyläoikeudet Nevajoen kautta Laatokan Karjalan kaupunkien ja kuntien huoltotarpeeseen. Samalla kuitenkin määriteltiin puolustuslinnakkeiden ja niiden aseistuksien määristä määräämättömäksi ajaksi. Samoin Baltian maiden (Viro, Latvia, Liettua) rajoista ja itsenäisyyksistä tunnustuksineen päätettiin kansainvälisestikin. Lisäksi Neuvostoliitto lunasti tsaari/keisari Aleksanteri II lupauksen Suomelle kuuluvasta oikeudesta jäättömään kauppasatamaan (Liinahamari) Petsamon alueella. Näin aikoinaan Rajajoen asetehtaan myynnin eräänä lupauksena ollut palkkio realisoitui Tarton rauhassa. Näin siis Petsamon alue saatiin virallisesti liitettyä Suomeen. Petsamo säilyi vielä talvisodan rauhassa Suomella, mutta Välirauhan sopimuksella ja lopulta Pariisin rauhassa v. 1947 tuo Jäämeriyhteys menetettiin lopullisesti suurvaltojen allekirjoituksilla. Samana Tarton rauhan vuonna 1920 perustettiin I-maailmansodan seurauksena Kansainliitto. Sekin järjestö siis täytti tuolloin vuonna 1950 täydet 30-vuotta. Kansainliitto kuitenkin lakkautettiin II-maailmansodan syistä 1945, mutta sen maailmanlaajuista toimintaa jatkoi Yhdistyneet kansakunnat (YK) jo samana vuonna. Puolueettomana maana Suomi oli heti hyväksytty Kansainliiton jäseneksi, Neuvostoliitto vasta myöhemmin. Kansainliitto vahvisti myös Ahvenanmaan kuulumisen Suomelle aseistamattomuusehdoin. Tarton rauhassa ja kansainliiton jäsenyydessä oli siis sovittu ja hyväksytty joitakin sodan sääntöihin liittyviä sitoumuksia ja hyökkäämättömyysrajoite. Historia kuitenkin opetti, että suurvaltapolitiikka ja suuremman oikeus ajavat kaikkien kansainvälisten sopimusten edelle. Juuri näiden merkittävien asioiden rikkomusten vuoksi Suomi menetti 10% maa-alastaan Neuvostoliitolle. Inhimillisinä menetyksinä oli melkein satatuhatta sotauhria ja 200- tuhatta sotainvalidia. Yli 400-tuhatta ihmistä joutui siirtymään synnyinseudultaan pakolaisiksi omaan maahan eli pysyvään evakkoon. Miksi siitä pitää puhua tässä dokumentissa, kysyy moni? Tämä historia nimittäin koskettaa Ojoistenkin aluetta juuri näiden kansainvälisten sopimusten rikkomisen kautta. Ojoisten alueen asuttamistarve johtuu juuri näistä häikäilemättömistä ihmisyys- ja valtiorikoksista seuraamuksineen. Sota on siitä kummajainen kansainvälinen ajanviete, että jos riidoista ei diplomaattisesti ole voitu sopia, niin sodan voi aloittaa hyökkäämällä ilman sodanjulistustakin, sanoivat sopimukset sitten mitä hyvänsä. J.K.Paasikivi oli myös sodan jälkeen merkittävä henkilö suomalaisessa politiikassa. Raskaiden rauhanneuvottelujen jälkeen Paasikivi valittiin eduskunnan päätöksellä Suomen Tasavallan presidentiksi Mannerheimin jälkeen vuonna 1946. Varsinaiset presidentin valitsijamiesvaalit pidettiin kuitenkin vasta 1950, jolloin Paasikivi sai 171 valitsijamiestä (300 :sta) ja tuli näin valittua presidentiksi selvin numeroin jo ensimmäisessä äänestyksessä. Tämän jälkeen presidentiksi valittiin Urho Kaleva Kekkonen (UKK) yhden äänen enemmistöllä vuonna 1956 ja tuota presidenttiyttä jatkuikin sitten 80-luvun alkuun. Samana päivänä Kekkosen virkakauden alkaessa 1.3. 1956 maahamme julistettiin yleislakko SAK:n toimesta. Ei suinkaan Kekkosen vuoksi, vaan huonojen palkkojen ja inflaation vuoksi. Lakolla saatiinkin aikaan riittäviä palkankorotuksia, mutta tuo pelätty inflaatio söi ne hyvin nopeasti. J. K. Paasikivi kuoli myös kyseisenä vuonna 86-vuotiaana. Eräs merkittävä tapahtuma 50-luvulla oli myös Helsingin olympialaiset 1952. Niissähän oli ensi kertaa mukana myös Neuvostoliitto. Suomi saalisti ämpärillisen kaiken värisiä mitaleita ja onnistui kisajärjestelyissäkin hyvin vaikka kisapäivät olivatkin sateiset. Kansallistunto nousi kisojen myötä ja 142 urheilua alettiin harrastaa kaikissa lajeissa. Myös Coca-Cola rantautui hetkeksi Suomeen kisojen yhteydessä. Tulikin uusi sukupolvi, joka vei Suomea uudelleen urheilun mahtimaiden joukkoon. Merkittäviä mitalisaavutuksia tuli useilta tahoilta, mutta jostain syystä tuo menestys ei ole kantanut 1980-lukua kauemmaksi. Onneksi joitain valonpilkahduksia on aina silloin tällöin löytynyt uusistakin kilpailulajeista. Helsingin Olympialaisvuosi oli hyvin merkittävä muillakin sektoreilla. Valtavat sotakorvaukset saatiin maksetuiksi määrätyssä ajassa elokuussa 1952. Noina kahdeksana vuonna opittiin kaikki tuotannolliset niksit Suomen uuden aikakauden palvelijaksi. Kaiken uurastuksen palkkioksi Turun satamaan oli saapunut jo helmikuussa 1946 SS Herakles mukanaan 2500 tonnia raakakahvia Brasiliasta. Siitä alkaen suomalaiset ovatkin olleet maailman eniten kahvista nauttiva kansakunta. Kansakunnan ikoniksi saatiin mieliä kohottamaan suomalainen kaunotar Armi Kuusela, hänestä tuli juuri tuona vuonna 1952 miss Universum. Aikaisemmat ikonit olivat Nobel-palkittu Frans Emil Sillanpää, kirjallisuuden Nobel vuonna 1939 ja A. I. Virtanen, kemian Nobel vuonna 1945 rehujen säilöntämenetelmän kehittämisestä. Sotakorvausteollisuus juoksi kilpaa ajan kanssa suoriutuakseen lähes ylivoimaisesta tehtävästään. Samalla se kuitenkin opetti mitä ahkeruudella, osaamisella, tahdolla ja kekseliäisyydellä voidaan saada aikaan. Kaikki tuotantolaitokset puskivat nyt täydellä höyryllä siviilituotteita, koska rauhansopimus kielsi kaiken sotatarviketuotannon. Paperi- ja sahateollisuudessa löydettiin uusia sovellutuksia ja metalliteollisuus keksi huomattavia vientituotteita. Tuotevalikoimaa kehitettiin uusilla keksinnöillä ja suomalainen tuote alkoi vetää kansainvälisillä markkinoilla. Suomeen perustettiin useita telakoita sotakorvauksiin, joista sitten kehittyivät laivanrakennuksen monet merkittävät sovellutukset aina jättiristeilijöiden loistokkuuksien luomiseen asti. Suomalaisesta työstä kehittyikin oma geeninsä, joka on periytynyt näihin päiviin asti. Innovaatioalat, laivatekniikka, erilaiset huippukoneistot, sekä tietysti matkapuhelinsovellutukset ja erilaiset tietojärjestelmät ovat huippuluokkaa maailmassa. Tämä on jonkinlaista geeniperimää osaamistaidoista noista haastavista sodanjälkeisistä vuosista. Kaikkea tätä kehittämään ymmärrettiin siinä ohessa perustaa ammatillisia kouluja ja yliopistoja. Erittäin suuri asia oli myös säännöstelyn purku Suomessa. Viimeisinä artikkeleina olivat sokeri ja kahvi. Kuponkiaika oli näin päättymässä, samoin musta pörssi. Radiosta ja lehdistä kun kuultiin uutinen, että ensimmäinen kahvilaiva on saapunut Helsingin satamaan niin alkoi tuo valtava kahvinkeittovälineiden ostobuumi. Vapaa-ajan viettokin muuttui, kun nyt alkoi tulla kauppoihin kahvia seurustelujuomaksi. Matonkuteiden leikkauskerhot yms. alkoivat toimia, kun samalla sai kuulla viimeisimmät uutiset alueen tapahtumista tuoreeltaan ja päälle ihanaa tuoretta kahvia. Hyvin ikävä maailmantautiepidemia iskeytyi Suomeen vuonna 1955. Silloin tuhansittain ihmisiä sairastui polioon (lapsihalvaus). Sen pahimmat aikaansaannokset olivat osittainen tai koko kehon halvautuminen. Vammautuneita ihmisiä jäi kuntoutukseen tuhansia ennen kuin epidemia talttui ja siihen keksittiin rokote. Myös isäni Tauno Myllymaa koki taudin ankaruuden. Kokovartalohalvauksesta hän toipui kuitenkin niin, että kyynärsauvojen varassa pystyi varsin monipuolista alahalvausrajoitteista elämää elämään vielä yli 40 vuotta. 143 TOIMINTAA, VIRIKKEITÄ JA MUTKALLISIA ASIOITA Tuo viisikymmenluku oli kuitenkin ojoislaisille monien harrastusten ja virikkeiden aikaa. Mm. KiriVeikot syntyi silloin. Isot maailman asiat eivät alueen asukkaita paljoa hetkauttaneet. Asuntoja parannettiin ja puutarhat alkoivat kukoistaa, kun istutukset alkoivat viheriöidä entistä kookkaampina ja tuottaa satoakin. Aikuiset kävivät elokuvissa ja tansseissakin nuorison ohella. Sitten tuli jostain tuo hula-hula villitys eli lannevanne voimistelu. Ojoistenkin naisihmisistä moni pyöräili viikoittain Viisarin työväentalolle lannevanne-jumppaan. Se oli samalla sosiaalisten kontaktien hakemista ja ulos keittiöstä avautumista. Keväinen suurtapahtuma oli aina Parolanlenkki-polkupyöräkilpailu. Silloin oli Puistomäen tien varsilla paljon katsojia. Lontoon 1948 olympiapyöräilijä Paavo Kuusinen sen kisan taisi aina voittaa. Tämä rempseä järjestyspoliisi oli varsin kunnioitettu virkamies Hämeenlinnassa. Asemapäällikkö Aarne Visuri ja olympialuistelija Matti Tuomi yrittivät kyllä Kuusista päihittää tässä pyöräilyssä, mutta Paavo oli liian vahva. Parolan juhannusjuhlat vetivät tuhatmäärin yleisöä hyvillä ohjelmillaan ja yleisölennätyksillä. Yhtenä vuonna siellä hajosi surmanajajan puukirnu, jolloin useita katsojia joutui sairaalahoitoon. Velipoika Markkukin sieltä lautakasasta sitten onneksi löytyi miltei ehjänä. Siellä suuri osa ojoislaisia nautti keskikesän riemuja kymmenisen vuotta, kunnes juhlapaikka siirrettiin Lehijärven rantaan, eikä sinne enää saatu luotua sitä entistä tunnelmaa. Lopulta sekin juhlinta kutistui lopettamiseen kiinnostusten kadottua liian vähäiseksi. Näissä kehyksissä siis Ojoisillakin elettiin ja vahvistuttiin pärjääviksi kansalaisiksi. Vuosikymmenen lopulla vuonna 1957 koko maailma kuitenkin hätkähti kun ilmoitettiin, että Neuvostoliitto oli laukaissut Sputnikin avaruuteen. Sitähän sitten tuijoteltiin iltayöstä silmät tapilla ja kummalliseltahan se tuntuikin kun pieni valo eteni vauhdilla tähtien seassa. Juri Gagarin oli jo tuolloin koulutuksessa miehitettyä lentoa varten, mutta se toteutui vasta 1961. Gagarin vieraili myös Hämeenlinnassa lentonsa jälkeen. Tavalliseen elämään vaikuttavana asiana oli kauppatoiminnan siirtyminen itsepalveluun, jopa elintarvikekaupoissakin. Terveysviranomaisetkin avittivat asiaa, kun maidon irtomyynti kiellettiin silloin 50-luvun puolivälissä. Siinä ohessa muovi ilmestyi myös pakkausmateriaaliksi kaikissa muodoissaan. Ensin kuitenkin maitoa alettiin myydä litranvetoisissa lasipulloissa, jotka kelpasivat palautukseen. Tämän jälkeen maitoa alettiin myydä muovipusseissa, jotka eivät kestäneet juuri mitään kolhuja ja usein maito olikin sitten siivilöitävä kassien pohjalta. Leivät, jauhot ja siivutetut leikkeleet alettiin pakata muovirasioihin tai pahvipakkauksiin. Kaupoissa loppui kylläkin jonotus, mutta tavaroiden itsevalinta oli opettelemisen arvoista ja johti myöskin tarpeettomiin ostoihin. Vasta kassalla havaittiin, että mitähän sitä tuli oikein valittua, kun kauppalaskut oudosti suurenivat. Pienmyymälät pysyivät kuitenkin vielä elossa tämän valintamyymälöiden synnyn seurauksena, koska väestöpohjan koko ei kadonnut minnekään. Ojoisten alueellakin oli parhaimmillaan kahdeksan (8-9) eri elintarvikekauppaa yhtä aikaa toiminnassa. Vasta 90-luvulla super-Marketit tappoivat pienkaupat, jotka eivät pysyneet hintakilpailussa mukana ja kun autokantakin oli parantunut niin, että ostoksia voitiin kuljettaa kotiin suuremmissa erissä. Tällä vuosikymmenellä markkinoille tulivat uudet materiaalit, muovi ja lasikuitu, lähes kaikkeen soveliaana. Muovista tehtiin kalusteita, mattoja, valaisimia, päällysteitä, astioita, leikkikaluja ym. tarvekaluja. Autoteollisuus ryhtyi käyttämään tuotteiden sisustusmateriaalina erilaisia muoveja ja veneteollisuus siirtyi vauhdilla lasikuituaikaan. Kodinkoneissakin muovi tunkeutui kaikkialle. Tästä seurasi sitten vaikea jäteongelma, jonka vuoksi myös jätteiden keräys tuli lakisääteiseksi. Kotitalouksiin ilmestyi samoihin aikoihin jääkaappeja ja muitakin kodinkoneita, joten elintarvikehuolto muutti ilmettään myös perhetaloudessa. Pakastimien käyttö mahdollisti lisäksi pitempijaksoisen ruokasuunnittelun ja paransi säilöntätarvetta huomattavasti. Einesruokatarvikkeet olivat osa tätä muutosta. Ojoisille tullessaan karjalaisilla olivat jo kuitenkin omat vuosisatojen takaiset säilöntämenetelmät käytössään, joita he Ojoisillakin sitten käyttivät. Muistettavin menetelmä lienee hapankaali. Sitä raastettiin kaalista aina suuret määrät ja hapatettiin käymismenetelmällä. Tämä hyvin vatsaystävällinen tuote oli pääasiassa talviruokaa ja se säilyikin pitkään kylmissä tiloissa. 144 Itsekin olen nähnyt miten sitä tehtiin. Kaalin suikalointiin tarvittiin ns. kaalihöylä. Se oli yksinkertainen metrin pitkä puukaukalo, jonka pohjalla oli kaksi vinossa olevaa terää. Niitä vasten sitä kaalia sitten höylättiin suikaleiksi hyvin tehokkaalla tavalla. Poliisi Aaltosen saunallakin sitä tehtiin. Hämäläisiä ihmisiä sen tuoksu kuitenkin vieroksutti, eikä siihen silloin saatu makuotetta. Vasta nykypäivinä on tuonkin einestuotteen arvo ymmärretty yleisimmin ja minullekin se on nykyään herkku. Vuosikymmenen lopulla alkoivat viihdelaitteetkin lisääntyä. Gramofonin tilalle tulivat levy- ja kasettisoittimet ja lopulta myös himoittu televisio suomalaisilla ohjelmilla. TV-kautta vauhditti myös tulossa olevat olympialaiset Roomassa 1960, jolloin voitiin nähdä suorina lähetyksinä kisojen huipputapahtumat. Avautumisen vuosikymmenenä (1950) elettiin myös lättähattujen aikaa. Lättähattuhan oli ihan tavallinen huopahattu, joka oli taitettu mahdollisimman matalaksi. Oikeilla lättähatuilla oli lisäksi nahkapuserot. Piikkikärkisissä jalkineissa oli rautalaput pohjissa, jolla viestitettiin, että ollaan nykyaikaisia. 50-luku piti sisällään myös kellohameet, joiden väreillä sitten likkaväki kilpaili poikasakkien silmien mulkoiluista. Elvis Presley oli sankari ja idoli koko maapallolla. Ojoisillakin voita ja Suavea kului kilomäärin Elviksen tukkalaitteen matkimiseen. Muutamat likat oli jostain saanneet hankittua niitä taivaallisia nailon-sukkiakin, saumalliset olivat kaikkein viehkeimmät ja jopa sexikkäätkin vaikka ei me silloin niitä sexin saloja oikein vielä tunnettukaan. Talvikäytössä ne oli hyvin kohtalokkaita, sillä pakkasilmalta ne ei suojannut. Moni suomalainen nainen saikin niiden nylonkuitujen vuoksi elinikäiset vammat sääriinsä. Tällaista oli siis elämä 50-luvulla ja siihen sopeuduttiin kehityksen pakottamana. Rautatieliikennekin kasvoi uusiin tarpeisiin. Tämän vuoksi vuosikymmenen lopulla aloitettiin viereisen rautatiesillan rakentaminen kaksipuolista raideliikennettä varten. Silloin ei enää päässyt sillan kautta kulkemaan Sairion puolelle. Kaupunki ratkaisi ongelman sillä, että virran yli aloitettiin venekuljetukset sulan veden aikana. Nykyisen matonpesupaikan luona Järvikujan päässä oli "lautturilla" virkamaja. Lautturisoutajana palveli Viitasaari Muolaantieltä. Joskus kuitenkin humalaiset soudatuttivat huvikseen itseään edestakaisin niin, että Viitasaari hermostui niin, että poliisiakin tarvittiin paikalle. Rautatiesilta, pyykkilaituri ja uimaranta kuuluivat erottamattomasti yhteen kaikkien Ojoisten alueen lasten kokoontumispaikkoina kaikenlaiseen hauskanpitoon. Uimarannalla odoteltiin aina isojen laivojen korkeita aaltoja, vesibussit olivat niitä odotetuimpia. Vesibussiliikennettä Hämeenlinnasta Tampereelle markkinoitiin Suomen parhaimpana maisemareittinä ja siihen satsattiin paljon. Rautatiesillan länsipuolelle perustettiin jopa asemalaituri vesibussiyhteyksiä varten. Pikajunien aikataulutkin mukautettiin vesibussiliikenteelle kaksi kertaa päivässä. Tästä syystä Hämeenlinna oli Suomen ainoa kaupunki, jossa pikajunat pysähtyivät kaupungin alueella kahdessa paikassa. Ja Ojoinen oli ainoa kaupunginosa maassamme, jolla oli oma pikajunapysäkki. Tähän liittyikin sitten tietokilpailujen kompakysymys kahdesta pikajunien kaupunkipysäkistä. Nimittäin silloin Helsinkiin mentäessä ja tultaessa pikajunat eivät pysähtyneet Pasilassa. Tästä asiasta syntyi toinenkin kompa. Nimittäin mikä oli Suomen lyhin ja halvin rengasmatka? No, sehän oli se, että junalla Hopealinjan pysäkille Puistonmäkeen, siitä vesibussilla Aulangolle ja sieltä Vekan bussilla takaisin rautatieasemalle. Matka oli vajaat kymmenen kilometriä ja maksoi vain muutaman markan. Kuitenkin vuosikymmen saatiin päätökseen ja siltatyömaan konevasarat paukuttelivat uusia tahteja uudelle vuosikymmenelle. Puksuttelevat höyryveturit puhisivat vielä tunteitaan, kun kiskoille ilmestyivät dieselveturit nopeampaan kyyditykseen. Se olikin aika mullistavaa, kestihän Helsinkiin meno pikajunalla yli kaksi tuntia ja paikallisjuna yli kolme tuntia joka maitolavalla pysähtyen. Nythän pääkaupunkiin pääsee jo alle tunnissa sähkökaluston voimalla ja Pendolinojen vauhdittamana. Sähköjunat poistivat 1960-luvun lopulla kiskoilta sellaiset kummajaiset kuin "lättähatut ja porkkanat" eli diesel-tyyppiset paikallisjunat. Uusi aika söi nostalgiaa. Oli eletty siis historiallisesti suurten asioiden aikaa ymmärtämättä täysin, että kaikki ihmiset koko Suomenmaassa olivat eräänlaisia airuita uudelle vuosikymmenelle. Mahtava työn jälki jäi näkyviin tuon ihmeellisen vuosikymmenen muistoksi. Suomalainen teollisuuskypärä painui syvempään päähän ja se kuuluisa suomalainen ahkeruuden työngeeni siirtyi uusille sukupolville entistä osaavimmin suorittein. Tässä tuli nyt pitkä luettelo eräällä aikakaudella tapahtuneista asioista, joten on syytä välillä hieman keventää erään lennokkaan ojoislaisen tapahtuman muodossa. Tapahtui niin, että eräs ojoislainen autonkotturan (Hoppa-Ford) omistaja joutui viinan kiroihin keskellä päivää. Autolla hän lähti sitten pakenemaan kirousta ja sarvipäisiä otuksia, mutta jo parin kulman välin jälkeen ajoikin erään kaupan edessä A-tolpan (sähköpylväs) väliin niin, että kiilautui siihen. Kiron kohde kuitenkin jatkoi ajamistaan renkaat savuten ja savipaakut lentäen. 145 Poliisihan siihen pian saapui paikalle ja alkoivat koputella auton kattoon. Kuski vilkaisi ikkunalasista ulos ja huomasi poliisit, mutta painoi kaasua entistä enemmän. Maisemat eivät kuitenkaan vaihtuneet ja poliisien kasvotkin pysyivät vauhdissa mukana. Mikään ei auttanut, joten kuski luovutti ja veti käsijarrun varmuudeksi päälle. Poliisit avasivat etuoven ja koputtelivat nyt kuskia vienosti olalle. –Mitäs täällä hurjastellaan ja oliko aikomuksesi paeta virkavaltaa tai jotain muuta? oli poliisien kohtelias kysymys. Siihen vastaus: –Ei sinne päinkään, luulin että takaani tulee suuria hirviä, mutta näyttääkin siltä, että tulikin Kuusinen ja Sirkiä (olivat poliiseja). Pelonsekainen kuljettaja nousi autosta ja koppasi hansikaslokerosta Karhuviinapullon taskuunsa ja sai sen tuikattua auton alle piiloon ennen kuin verikokeisiin ja kuulusteluihin lähdettiin. Promillet kuitenkin olivat jo tallessa. Niinhän siinä kävi tälläkin kertaa, että 3 kuukautta täysihoitoa seurasi tästä kirouksesta. Joitakin iloisia, mutta joskus kiukkuisiakin viikonloppujanoisia veikkosia innostui viikon päätteeksi jaloittelemaan kaupungin cityn ravinteleihinkin. Siinä pienessä hiivarissa sitten pullisteltiin taksiasemalla illan päätteeksi. Usein rehentelyä ja pers`aukisuutta seurasivat jonkinasteiset sanaharkat kyydin päätteeksi taksikuskin kanssa. Milloin lähti kello ja milloin kengät pantiksi, mutta poliiseja siihen harvoin tarvittiin. Näissä asioissa taksikuskeilla oli oma all-stars epämiellyttävyys-asiakas-huumorilista kopillaan. Siihen listaan mahtui kolme ojoislaistakin. 146 AIKUISTUMINEN VALMISTA Viisikymmenluvun puolivälissä moni Ojoisten nuori oli alkoi lähestyä työikää. Eri ammatteihin koulutuspaikkoja oli hyvin vähän, samoin kuin nuorten työpaikkojakin. Itse olin pari kesää kesätöissä 1953 - 54 Hämeenlinnan vanhan linnan mittaustöissä, kun linnaa alettiin silloin entisöidä. Siellä oli myöskin Laineen Tapiokin ja muutama muukin nuori. Vankilan apulaisjohtaja Jaman poika Eero oli pomomme. Profiilien piirtäjänä toimi myöhemmin poliisiksi ryhtynyt Lentämäen Aarno (Kuke) Puistonmäestä. Garlberg oli museoviraston nimittämä kaikkien asioiden johtaja. Myöhemmin töiden johtajaksi nimitettiin Knut Drake tohtorismies, jonka johdolla koko linnan entistämistyöt päättyivät yli kolmen vuosikymmenen kestettyään. Työmarkkinoilla oli tuolloin paljon levottomuuksia, oli ns. korpilakkoja, joita kommunistit pääasiassa masinoivat. Keväällä 1956 maaliskuun alussa alkoi sitten totaalinen yleislakko SAK:n julistamana. Koko Suomi pysähtyi silloin, vain elintarvikekuljetukset ja kaupat saivat toimia ja nekin lakkotoimikuntien luvalla. Polttoaineiden jakelusta syntyi monia kärhämiä, kun ei osattu koordinoida luvallistenkin tankkaajien tarpeita ja jakeluasematkin olivat ymmällä kovasta valvonnasta. Jollain paikkakunnilla kaadettiin autoja ja henkilöväkivaltaakin esiintyi. Yleislakko taisi syntyä vahingossa uhoavien henskelinpaukuttelujen jatkoksi. Palkkoja kuitenkin nostettiin mielihyvän verran, mutta jo vuoden sisällä nuo korotukset oli inflaatio syönyt jopa pakkasen puolelle. Pullerinmäellä asui suksitehdas Kalle Hyttisen yläkerrassa kilpamoottoripyöräilijä ja mäenlaskija Pentti Lehtelä. Eläintarhan ajoissakin Pena kaasutteli muutaman kerran. Hänellä oli kuitenkin Keskon logolla oleva kuorma-auto johon hänellä oli liikennelupa tai ajosopimus. Lehtelän Pena ei kuitenkaan itse ajanut autoa ja kuljettajana oli Aaltosen Altti (Kalle). Tähän yleislakon aikaan tämäkin auto toimi elintarvikekuljetuksissa. Tavaraa tuotiin kauppoihin niin kaupungissa kuin maaseudullakin ja paluukuormassa maanviljelijöiltä vietiin elintarvikkeiden raaka-aineita Helsinkiin. Minäkin olin erään kaverin kanssa jonkun kerran näillä reissuilla mukana, eikä mitään ongelmia syntynyt, vaikka tarkastuksia oli usein lastin sisällöstä. Lakkohan kesti noin neljä viikkoa ja suurin osa Ojoistenkin työväestäkin oli lakossa. Kunnialla siitä Ojoisilla selvittiin, ei ollut rikkureita, eikä ollut edes levottomuuksia kauppajonoissa, vaikka kaikista tavaroista oli pulaa. Laskujakaan ei tullut postin mukana kun tämäkin toiminta oli lakossa. Neuvotteluja pankkien kanssa oli sitäkin enemmän, kun palkkapusseihin tuli viikkojen tienaamaton lovi. Yleislakon 1956 seurauksena maahan syntyi jonkinlainen tapaongelmakin. Nimittäin Alkon myymälät olivat myös suljettuina, joten oltiin ikäänkuin minikieltolain puristuksissa. Tätäkin pulmaa ratkottiin alkoholin salakuljetuksilla pääosin Puolasta nimikkeellä Warsovan laulu. Kauppalaivojen mukana sitä tuli osittain, mutta muitakin reittejä oli. Muistan hyvin nuo kapeakaulaiset kolmanneslitran pirtupullot joita aikuisten maailmassa sitten vähän näyttäytyi. Sehän oli kirkas spriituote, jossa etiketin takana pullon läpi oli luettavissa tislaamon nimi, päivämäärä ja alkoholiprosentti, joka yleensä oli 96 %. Kutsumanimeltään tuo taivaallisuus oli siis Warsovan laulu, joka kummitteli lainvartijoita vielä pitkään yleislakon jälkeenkin. Vaikka Ojoisten alue ei mikään ongelmallinen "kosteikko" ollutkaan niin se viikonloppujano kylläkin pidettiin osittain yllä niinsanotun kiljun avulla. Kiljuhan on kalja, jossa päänsekoitusvoimaa on suurempiin himoihin. Tämä tuote tehtiin yleensä 15-20 litran peltikanistereissa, muovi oli vielä silloin lähes tuntematon materiaali. Kanisteriin kuitenkin laitettiin haalean veden päälle 2-3 kiloa sokeria, vähän ruis/ohrajauhoja tai maltaita. Jotkut lisäsivät tarpeiksi myös jäädytyksellä imelöityjä ja murskattuja perunoita. Sitten vaan vesilukoksi polkupyörän sisärengas kanisterista johonkin vesiastiaan ja näin latinki sitten hiivoineen käymään johonkin lämpöiseen paikkaan. 3-4 päivän päästä tuo kilju aperitiivi oli sitten valmista nautittavaksi pään iloksi ja aamulla sitten vatsanseudun möyrimiseen. Jalompi juoma eli kotiviini tehtiin omena- tai viinimarjamehuista, mutta myös ruusunmarjoja ja voikukan nappeja viinin tekoon käytettiin raaka-aineena. Isoissa AIV- rehuliuospulloissa sitten ainekset kävivät 5-7 viikkoa ja tuotteesta tuli hyväksyttävää seurustelu- ja juhlajuomaa. Hauskoja puuhasteluja kaikkineen, muttasiihen lipikoimiseen innostuttiin lopulta niin paljon, että perheiden äidit sitten lopulta latistivat koko uuden perinnekulttuurin kieltämällä näiden virvokkeiden teot tai sitten käyttivät valmiit tuotteet kasvimaiden kasteluun. Raaka-aineet näihin puuhiin haettiin kylän kaupoista, joista suosituin oli Niinimäen Väiskin myymälä Härkätiellä. Väiski nimittäin ei kysellyt tarkoitusperiä, koska hän ymmärsi myös raittiuden vaarat. Leukailija kuitenkin Väiskikin oli ja muisti aina jotenkin virnuilla kun liemiruokien valmis147 tajat ostoksille tulivat. Joskus tuli tällainenkin huomaavaisuus esille Väiskin huumorilla höystettynä:- Teillä taidetaan leipoa aika paljon kun tuota sokeria ja hiivaa niin usein tarvitaan vai teettekö omatekoista mämmiäkin kun noita maltaitakin pitää saada kilokaupalla. Nuorisotyöttömyys oli silloinkin suuri ongelma. Hämeenlinnan kaupunki yritti sitä auttaa järjestämällä työttömyyskursseja ammatin opetteluun ammattikoululla. Siellä olikin useilla linjoilla nuoria ojoislaisiakin rinnakkain "oikeiden" oppilaiden kanssa opettelemassa työntaitoja. Monelle näistä taidoista tulikin sitten työelämäänkin ammatti. Minusta kuitenkin tuli posteljooni 1955 alkuvuodesta 16-vuotiaana, jossa tehtävässä sitten toiminkin yli 42 vuotta. Tuomisen Enska kävi kotona houkuttelemassa postinjakajien lomatuuraajaksi. Esimies Paavo Keltomäki katseli pyydettyä päästötodistustani ja hymähti syvään: –Ei tällä paperilla paljon pääse ammatteja valitsemaan, mutta otetaan sinut nyt ensiksi kokeeksi, jos vaikka innostuisit tehtäviin. Koeajalla minä taisin olla koko työurani ajan monessakin mielessä. Mukava ja mieleinen ammatti se kuitenkin oli, vaikken koskaan Ojoisille päässytkään jakamaan. Myöhemmällä iällä työkaverit vetivät minut mukaan ay-toimintaan ja sieltä alkoikin tulla eteeni kaikenlaisia tehtäviä, joiden onnistumiseksi täytyi kokeilla monia henkimaailman konsteja tuloksiin pääsemiseksi. Diplomatiaan perustuvilla opeilla minustakin taisi tulla jonkin tason auktoriteetti, koska siinä ay-putkessa vierähti yli 30 vuotta kaikenlaisten sovittelujen ja neuvottelujen ytimessä. Olin osaston puheenjohtaja ja pääluottamusmies, sekä lopulta Postiliiton liittohallituksen jäsen 20 vuotta ja kolme vuotta liiton varapuheenjohtajanakin. Näin kun olin sotkeutunut tähän edunvalvontaan niin muitakin vastuutehtäviä ilmaantui monista muistakin asioista. Onneksi terveys kesti ja pääsin elävänä eläkkeelle 1998. Takki oli kuitenkin niin tyhjä, etten ole sen jälkeen ottanut mitään järjestötehtäviä hoitaakseni monista pyynnöistä huolimatta. Halusin olla vain elävä fossiili. Sorry vaan. Varusmiespalvelukseen (Intti) astuminen tuli eteen 1958, jolloin minusta tuli alokas autokomppaniaan Poltinaholle. Sieltä sitten komennukselle Parolaan panssariprikaatiin. Siellä Parolassa me ojoislaiset pojat taas tapasimme. Meitä samanikäisiä oli panssarin lisäksi myös pioneerikomppaniassa, mutta myös keittiössä komennusmiehinä ja siviiliasentajina vaunukorjaamolla. Porin prikaatissa Turussa palveli asepalvelustaan myös moni alueen nuori. Eräs merkittävä asia on jäänyt mieleen syksystä 1958. Silloinhan huhuttiin ja spekuloitiin paljon sisäisen vallankumouksen asioista. Kommunisteja pelättiin poliittisissa piireissä todella aidosti, olihan tämä pelko itänyt jo koko rauhanajan jopa todellisena uhkana. Turussa oli silloin syksyllä 1958 iso telakkalakko ja sen ympärillä omituista levottomuutta. Lakon ja mielenosoitusten piti jatkua muutaman päivän päästä Helsingissä. Tähän Helsingin mielenosoitusilmaisuun olikin sitten armeijakin valmistautunut nopeasti saatavana järjestysapuna. Muistan hyvin kun Parolan asemalle rahdattiin panssareita, polttoaineita, kevyttä varustusta ja muonitusorganisaatio kenttäkeittiöineen. Kaikki lomat oli peruutettu ja kantahenkilöstöä kutsuttiin kasarmeille, joille jaettiin tietojemme mukaan kovia lippaita aseisiin. Emmehän me tietysti silloin tienneet, miksi tällainen valmius piti olla ja miksi Parolan ratapihalla täytyi olla lähtövalmiina toimiva sotilasjuna. Vasta vuosia jälkeenpäin tähänkin manööveriin löytyi selitys omasta poliittisesta toiminnasta ja asian vakavuudesta (kommunistien poliittinen liikehdintä). Tuolloin syksyllä 1958 tuo suuri mielenosoitus kuitenkin peruttiin Helsingissä vaarallisena tapahtumana ja operaatio Parolassakin purettiin. Meille varusmiehille pidettiin asiasta tiedotustilaisuuksia, joissa meitä kiitettiin ylisanoin nopeasta valmiustilan toimeenpanosta. Itse isoherra everstin virallinen sanoma oli: –Tämä suuri liikekannallepanoharjoitus on nyt päättynyt ja on taas todettava, että nytkin onnistuttiin nopeasti ja vähäeleisesti tehtävästä suoriutumaan. Kiitos! Kunnialla ojoislaiset pojat maanpuolustusvelvollisuutensa hoitivat, armeijaan (inttiin) mentiin, vaikka se keskeyttikin huoletonta poikamieselämää. Miesten koulu piti käydä, vaikka itse sotimisen harjoitteleminen tuntuikin jopa lapselliselta. Hauskaahan se aika kuitenkin lopulta olikin. Tuli paljon elinikäisiä kavereita, mutta myös paljon uusia kepposia siviilikäyttöönkin. Ulos sieltä tuli monta alikersanttia ja korpraalia. Parempipäisille sieltä aukeni merkittävä sotilasurakin. Nikanderin Topista (Toivo) Jääskentieltä tuli lopulta everstiluutnantti ja sitä kautta näkyviä esikuntatehtäviä puolustuslaitoksessa. Myös Paimelan perheen jatkosta löytyy majuri ja yksi veljeksistä löysi tiensä Helsinkiin merkittävien yliopistotehtävien pariin. Koiranpolulla asui myös pioneerikomppanian päällikkö kapteeni Hyytiäinen ja siinä naapurissa ylivääpeli Pentti Kanth, joka antoi myös ajokoulutusta autokoulun opettajana. Autopaja Mäkilän asuntorakennuksen yläkerrassa asui vuokralla myös armeijan aliupseeri kersantti Hiiri, hän oli Linnankasarmin varusmiesruokalan komentaja. 148 Varusmiespalvelus oli siksi monimutkaista, ettei se kaikkia kiinnostanut isommin. Lisäksi kotiseuturakkaus ja koti-ikävä Ojoisille pisti myöntämään itselle ns. omia lomia (puntiksia). Ihan sotilaskarkuruudeksi ei noita omia lomia kuitenkaan luokiteltu, mutta putkareissuja niistä kuitenkin tuli. Minullekin tuli 10 vuorokautta kun olin vierihoidossa Tyrvännössä liian pitkään. Löytyihän niitä "Rokka"-koviksiakin joukosta ja näin niskuroitiin vähän röteemmin, sekä annettiin joskus veemäisille alikessuille oikein turpiin. Muutama tällainen 45:n vuorokauden arestikin ojoislaisilta löytyy ja sehän tiesi samalla saman verran ylipalvelusta. Eihän se lopulta niin häpeällistä ollut, kun ajattelee, että palvelusaikaa pidentämällä sotilaskoulutuskin tuli kaikin puolin perusteellisemmin opeteltua. Sotilaspassit ovat kaiketi kaikilla ojoislaisilla pojilla. Armeijan käynti oli kunnia-asia, eikä sitä koulutuksena pelätty. Tuolloin viisikymmenluvun lopulla oli se hyvä puoli, että koulutusoppeja oli löysennetty Dragsvikin varuskunnan simputustapauksien vuoksi. Silloin 50-luvun puolivälissähän tuolla Tammisaaressa santsarialikessut polkivat parin alokkaan kylkiluut poikki niin, että kaksi alokasta kuoli sisäisiin vammoihin kun maastoutuminen ei ollut kyllin näkymätöntä. Voimassa oli siis ankarat ohjeet siitä, että varusmiehiin ei saanut koskea ja simputuksetkin oli kielletty. Simputukset kyllä jatkuivat uusilla kekseliäillä tavoilla, mutta niihin liittyi useimmiten psyykkistä alistamista. Nämä pienet kikkailut periytyivät aina seuraaville ikäluokille ja onneksi jotain pientä veitikkaa on jäänyt elämään armeijan koulutukseen mielenkiinnon jatkeeksi. Me varusmiehetkin opittiin vesipedin teko kondomeilla. Myös tyhjiä säilykepurkkeja sekä piikkilankaa pakattiin alokkaiden patjoihin, että uni maittaisi paremmin siviilielämän saatteeksi. Armeijasta kun vapautettiin ja päästiin reserviin, niin alkoi taas työelämä ja elämän uudet vaiheet. Ojoislaiset pojat olivat kovia pussaamaan. Joillekin kuitenkin intohimot riistäytyivät käsistä ja näin moni joutui naimisiin, aremmat taas pääsivät naimisiin, kun eivät osanneet kieltäytyä tai jäivät sinkuiksi. Pääosa avioliitoista kuitenkin perustui todelliseen rakkauteen kestäen kaikki Ojoisten tuulet ja tuiskut. Näin kuitenkin Ojoisille syntyi monella tapaa uusi sukupolvi, josta minulla ei kovin paljon ole kerrottavaa, mutta perinneihmisiä heistäkin tulee. Vai tuleeko? Tämä ensimmäinen Ojoisilla syntynyt sukupolvi oli siis kasvanut aikuisikään ja alkoi etsiä paikkaansa yhteiskunnassa. Avioliittoja syntyi samoin kuin lapsiakin. Jotkut jäivät nuorina perheinä asumaan vanhempiensa asuintalojen ullakkohuoneisiin tai sitten taloon rakennettiin lisäsiipi tilavammaksi asunnoksi. Moni kuitenkin joutui lähtemään "maailmalle" työn perään ja irtaantuen näin Ojoisista vuosikymmeniksi. Vasta eläkeiässä on joitakin paluumuuttajia on palannut synnyinseudulleen. Ensimmäinen aikuistunut sukupolvi etsi siis omaa paikkaansa yhteiskunnassa. Onneksi tuolloin 60luvulla yhteiskunta muuttui poliittisen toiminnan seurauksena sosiaalisestikin. Ihmisillä oli kohtuullisesti töitä, mutta elämis-ym. kustannukset rasittivat kohtuuttomasti perheiden elämää. Sitten tulivatkin apuun suuret yhteiskunnalliset muutokset. Luotiin kansanterveys-järjestelmä, siirryttiin peruskoulu oppivelvollisuuteen, tuli opintotuet ja lainat, sairasvakuutus ja eläkeasiat järjestettiin uudelleen, tuli asumistuki ja kodinhoitotuet, vanhustenhuolto ja päiväkotiverkostot laajenivat, joiden lisäksi tuli paljon verotukseen liittyviä kevennyksiä mm. asuntolainojen korot/ ay-jäsenmaksujen vähennysoikeudet. Lomailuakin tuettiin yhteiskunnan varoin lomatukina, joiden pariin pääsivät kaikenikäiset eri lomaliittojen järjestelyin, mutta julkisin rahoituksin. (Valtion budjetti tai Raha-automaattiyhdistys). Maatalouteen ja yritystoimintaan luotiin myös lakisääteiset lomaetuudet. Näillä eväillä elettiin varsin turvallisessa yhteiskunnassa, joka antoi myös muitakin taloudellisia resursseja työpaikkojen hakemiseen muiltakin paikkakunnilta ja starttirahoilla perustamaan niitä itse.. Tämä on siis hyvinvointi yhteiskunnan todellinen perusta, jonka eteen nyt viisastellaan, mutta valitettavasti nämäkin asiat ovat nykyaikana monen peukaloinnin kohteena. Menneelle raivaajasukupolvelle ja heidän lapsilleen pitäisi kuitenkin toteuttaa jonkinlainen muistojen pyhiinvaelluspaikka. Minun ehdotukseni olisi tähän asiaan jo valmiinakin oleva muistokivi. Se sijaitsee Kettumäen rinteen länsireunan kävelytien puolessa välin. Siinä on metrin korkea pystysuora kivi, toiselta reunaltaan rinteeseen päin luiska ns. hyppykivi. Siihen sopisi hyvin Ojoisten raivaajalaatta olemattomin kustannuksin kertomaan Ojoisten alueen synnystä. Se on merkittävä siirtolohkare, jolla olisi paljon kerrottavaa. Nimittäin se oli Ojoisten suurin hyppyri, johon vauhti saatiin jyrkältä rinteeltä. Siltä hyppyriltä ovat ponkaisseet kymmenet ojoislaiset nuoret rohkeasti itsensä maailmalle moniin, moniin tärkeisiin elämäntehtäviin. Paikka olisi kukituksiinkin hyvin näkyvä paikka. Asiaa puoltaa sekin, että kun allakassa on liputuspäivä runon ja suven kunniaksi (Eino-Leino) ja Mikkelilläkin on oma päivänsä niin miksi ei sitten Ojoisillakin voisi olla Ojoispäivä teemalla kuran ja saven päivä. Pikkuhiljaa alkoivat kadota myös sukulaisuussuhteet. Muuallakin Suomessa asuvien perheiden lapset avioituivat omaan elämäänsä, eivätkä ne tavanomaiset serkussuhteetkaan enää pitäneet. Oltiin sukupolvien vaihdoksen vedenjakajalla uusina perheinä ja työnkin siirtyessä uusiin maisemiin. Meidänkin sisarusten serkut olivat juuri samassa elämän kierteessä, mutta jaksoivat kuitenkin pitää yhteyksiä sieltä Helsingistäkin käsin tänne maalle Ojoisiin. 149 Sukulaisuus- ja tuttavuusvierailut ovat tuttu asia melkein kaikille ojoislaisille perheille. Ostovoiman kasvaessa yleisestikin Suomessa vierailuista alkoi tulla uusien autojen esittelyjä synnyinseudun sukulaisille ja naapureille. Nämä ajat olivat sitä näytönpaikkaesittelyä maailmalla pärjäämisestä. Ojoisille oli aikojen myötä juurtunut paljon isovanhempia, omia vanhempia, setiä, tätejä, enoja, serkkuja ja koulukavereita. Kosketukset näihin ihmisiin ovat säilyneet yli vuosikymmenten. Syntymäpäivät, eläkkeelle jäämiset ja lapsien avioitumiset, sekä ripille pääsyt kummitapaamisin ovat edelleen se napanuora, joka on pitänyt ojoislaiset kiinni savipellon nostalgiassa. Alkuperäinen väestö jälkeläisineen on kuitenkin kutistunut melko vähiin ja niinpä Ojoisenkin on vallannut muulta tulleet ihmiset ostettuaan alueen haluttuja kiinteistöjä. Ojoisilla on taas paljon lapsia ja iloista elämää. Ojoisten alueen alku vuosikymmenillä joka kadulla oli paljon lapsia, ehkä parisen sataa enimmillään. Kun Kettumäen ja Ojoistenkadun kerrostaloalueita alettiin rakentaa 60-luvun puolessa välissä, asukkaiden ja lasten määrä kasvoi rajusti. Ei ollut silloin päiväkoteja, joten lastenhoitajat oli etsittävä naapureista. Puistonmäen koulukin alkoi pullistella oppilaista ja osa oppilaista joutuikin keskustan kouluihin. Ojoinen alkoi tukehtua omaan kasvuunsa ja niinpä sitten Hämeenlinnan kaupungin vuoden 1965 talousasrvioon hyväksyttiin määrärahat Ojoisten koulun rakentamiseen ja koulun rakentamistyöt pääsivät alkamaan suunnitelmien mukaan. Haasteellinen asuinympäristö kasvatti ihmisistä kotiseuturakkaita kansalaisia. Ojoista pidettiin turvallisena ja viihtyisänä asuinalueena ja siellä oli hyvää elää ja olla. Mieliala-asteikkoon kuuluu myös muitakin tärkeitä asioita hyvän olon lisäksi. Onnellisuus ja yhteisöllisyys ovat tässä asteikossa juuri niitä salaisia asioita joita vain kukin itse sisällään tuntee tai tiedostaa. Niistä ei voi kirjoittaa kuin omilla tuntemuksillaan, siksi kannattaa pysähtyä miettimään hetkeksi, että mitäköhän mielialoja omaan sielunarkistoon on rakkaimmin muistoin jäännyt. 150 AJAN RATAS JÄTTÄÄ UUSIA JÄLKIÄ Alkoi 1960-luku kaikkine ihmeellisine koukeroineen. Kylmä sota oli kuumimmillaan ja joka maailman kolkassa oli levotonta. Tuli myös isoja outoja kulttuuri-ilmiöitä, joita ensin kummasteltiin, mutta pian niihin lähti Suomenkin nuoriso mukaan. Vuosikymmen alkoi Rooman olympialaisilla, joita seurattiin omasta telkkarista. Suomi saavutti niissä kisoissa vain yhden olympiakullan ja sekin tuli jaettuna voimistelun hevostelineeltä Eugen Ekmanin taidoilla. Suomen urheiluelämä oli vielä tuolloin vakavasti henkisesti sairas. Ei edes tasavallan presidentti Kekkonen saanut urheilun poliittisia solmuja auki. Noihin Rooman olympialaisiin ei siksi valittu yhtään TUL:n urheilijaa, vaikka monessa lajissa oli potentiaalisia mitaliehdokkaita. Yleisurheilussa ja kaikissa voimailulajeissa TUL:n urheilijat olivat kovaa kansainvälistä luokkaa. Nyrkkeilijä Olli Mäki jopa Euroopan mestari sarjassaan, mutta silti ei häntäkään kelpuutettu Suomea edustamaan. Vasta 60-luvun lopussa Suomen urheilun johtomiehet ymmärsivät, että politiikka ei kuulu urheiluun ja urheilun pelisäännöistä sovittiin pärjäämisperiaatteella kilpailtavaksi kaikissa urheilumuodoissa. Se hajaannuksen aika oli todella surullista aikaa Suomen urheilulle ja muullekin imagolle. Vietnamissa sodittiin kylmää sotaa kuumin toimenpitein ja Afrikan maissa muhi monenlaista itsenäisyyden hakua monipuolisin levottomuuksin. Maailma oli sekaisin väkivaltaisista tunteista. Ideologioita yritettiin tappaa sota-asein, vaikka olojen muutoksille on vain yksi todellinen ratkaisumalli. Siihen kuuluu elintasoasioiden kohottamien ja kansalaisten inhimillinen kohteleminen jokapäiväisessä elämässä. Rauha syntyy vain rauhallisista päämääristä. Kylmän sodan keskellä myös Yhdysvalloissa (USA) oli paljon sisäisiä ongelmia 1960-luvun aikana. Oli kansalaisoikeusristiriitoja rasismeineen ja suurine marsseineen. Tuli eteen myös koko maailmaa pelottava Kuuban kriisi, joka laukesi aivan viime merimaileilla ja minuuteilla. Poliittinen väkivalta rehotti myös monella muulla tapaa. Yhdysvaltain presidentti John Kennedy ammuttiin v. 1963 ja parin vuoden päästä hänen veljensä Robert Kennedy. Kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther King sai maksaa myös hengellään ihmisoikeusunelmansa rauhanomaiset haaveet kylmäverisen murhan seurauksena. Historia kuitenkin palkitsi rotuerottelun lopettamis mielenosoitukset. Vuonna 1965 värilliset vihdoin hyväksyttiin täysivaltaisiksi Yhdysvaltain kansalaisiksi ja näin myös yhtäläinen äänioikeus suotiin ”mustille” kansalaisille. Kulttuurin maailmoissa elettiin ihmeellisiä aikoja. Elvis Presley sekoitti koko maapallon väestön sielut omaperäisellä musiikkieläytymisellä jo viisikymmenluvulla eikä Elviksen palvonnasta olla vieläkään päästy irti. Beatlesit aloittivat maailmanvalloituksen 60-luvulla ja heidän musiikistaan tuli kaikkialla erittäin suosittua. Hittejä hittien perään, joita sitten Ojoisillakin kuunneltiin ja nauhoitettiin. Omituisin asia oli kuitenkin kukkaiskansan herätysliike (hipit). Tämän liikkeen perusfilosofia perustui ihmisen vapauteen ja toimettomuuteen. Siihen liikkeeseen sekoittui myös huumeiden käyttö ja lakia kunnioittamaton elämä. Vapaus tarkoitti kaikkien asioiden sidonnaisuuksien poistamista ja jopa ulkonäkö outoine vaatteineen oli elämänlaatua tärkeämpää. Suomeen se ei oikein istunut näkyvämmin. Suomen hipit olivat paljon värittömämpiä. Suomessakin tapahtui paljon uudistuksia tuolla 60-luvulla. Tuli rahanuudistus vuonna 1963, jolloin sen aikuinen Suomen markka korvattiin uudella markalla, joka oli sata kertaa entistä markkaa arvokkaampi. Näin kaikista hinnoista ja myös säästöistä tiputettiin kaksi nollaa pois. Tuli myös keskioluen vapautus ja tavallisiin kauppoihin ilmestyi tämä uusi kiintoisa tuote. Ensiriemu oli suurta, mutta pian huomattiin, että keskioluen käyttö häiritsi työelämääkin muista haitoista puhumattakaan. Anniskelusäädöksiä on jouduttu jälkeenpäin muuttamaan saatavuusasioiden tarpeiden mukaiseksi. Suuri mullistus työelämässä oli kun siirryttiin 5 päiväiseen työviikkoon vuosikymmenen puolivälissä. Asia tarvitsi kuitenkin monenlaisia virityksiä eri ammattikuntien poikkeavista työajoista johtuen, mutta 1960-luvun mullistusten myötä tärkeä vapaa-aika lisääntyi merkittävästi. Matkailun lisäksi Ojoistenkin omakoti pihoilla puuhastelu sai uusia virikkeitä kun lisääntyvälle vapaa-ajalle haettiin viihtyvyyttä lisää. Lisärakennuksiakin syntyi ja puutarhan välineistö grillausintoineen nosti huimasti koko alueen ilmettä. Onneksi myös koko suomalainen yhteiskunta sykki voimakkaasti ja taloudellinen tilanne perheissäkin parani kun työmarkkiloilla siirryttiin TUPO aikakauteen. Alettiin elämään ns. eurooppalaista elämää. 151 Eurooppalainen elämä alkoi myös 60-luvulla seurustelutavoissa. Maailmalla oli keksitty taivaallinen E-pilleri johon alettiin luottaa sokeasti. Nyt uskallettiin mennä pussaamista pidemmälle ja yhdessäolon hetkistä tuli rakkaudellisesti tehokkaampia. Siinä riemussa unohtui sitten muita tärkeitä asioita. Hygienia asiakin unohtui miehiltä ja sukupuolitaudit hypähtivät nousuun. Täydellistä suojaa ei Epilleritkään taanneet ja kondomien unohtaminen johtivat edelleen niihin vahingonlaukauksiin. Näin syntyi edelleen niitä perinteisiä pakkoavioliittoja, joista suurin osa kuitenkin oikealla ystävyydellä ja yhteisellä vastuulla. Tuo 60-luku piti sisällään myös erään kummallisen lämmityslaatikon, jota kutsuttiin öljykamiinaksi. Melkein joka taloon sellainen hökötys ilmestyikin puretun pystyuunin paikalle. Sen polttoaineena oli kevyt polttoöljy ja sen toimivuuteen tarvittiin kiertävä ilmanvaihto ovien päälle puhkottujen aukkojen kautta. Se oli halpaa lämmitysenergiaa ja polttoainetta myytiin tynnyreihin, jotka sitten talojen takapihoilla tuoksahtelivatkin. Laitteen puhdistaminen tapahtui viikoittain ja silloin talojen läheisyydessä nähtiin paljon nokinaamoja. Joskus ne kaminat poksahtelivat siellä huoneiden nurkissakin ja silloin menivät tapetit uusiksi koko huushollissa. Valtakunnallisesti merkittävä asia oli eläkejärjestelmän uudistus vuosikymmenen alussa 1963. Silloinhan syntyi työeläkejärjestelmä, jolloin kaikki kansalaiset tulivat eläkemaksujen kautta eläkeoikeutetuiksi. Kaikkien ihmisten kaikki tulot tulivat näin mukaan eläkekertymään. Tämä koski niin yrittäjyyttä kuin myös maanviljelijöitäkin. Se oli suuri oikeudenmukainen uudistus Ojoistakin koskien. Tätä ennenhän vain julkisilla aloilla oli eläkejärjestelmät ja muiden osalta erillisiä kaiken tason sovellutuksia. Eläkkeet, kansanterveys, peruskoulu, sekä erilaiset tukijärjestelmät yhdessä aloittivat ns. hyvinvointivaltion hahmottamisen, josta sitten onkin tullut pysyvä käsite. Ojoisten ns. kotiäitejä tämäkään edellä kerrottu eläkeuudistus ei paljon lämmittänyt. Kun ei ollut henkilökohtaisia tuloja ei tullut myöskään eläkekertymää. Kansaneläke oli ainoa eläketurva kotiäideille. Muistan hyvin, kun oma äitini teki perhetyötä joka päivä ja joskus pienillä ompelutuloilla sai jotain omaa rahaa. Hänen pyhä lupauksensa oli, että kun hän saa ensimmäisen oman tilipussin, hän tarjoaa kunnon kahvit ja ostaa isällemme Alkosta kaikkein kalleimman konjakkipullon. Näin kävikin. Äiti-Irja sai ensimmäisen ikioman tilipussin käteensä kansaneläkelaitoksen kautta 65vuotiaana vuonna 1983. Silloin hän marssi Alkoon (viinakauppaan) ja osti myymälän kalleimman konjakkipullon isälleni. Tämä oli ainoa kerta, jolloin äitini kävi Alkon ovien sisäpuolella koko elämänsä aikana. Isäni kuoleman jälkeen hänelle lankesi vielä toinenkin etuus pienen perhe-eläkkeen kautta, mutta se toisen palveluksesta saatu itsenäinen tilipussi jäi koskaan kokematta. Ojoisten kotiäidit olivat väliinputoajia tässä muuten merkittävässä eläkeuudistuksessakin. Valtavan kotityöurakan tehneet äidit jäivät edelleen kansaneläketurvan varaan, joka tuolloin 60-luvullakin oli elämiskelvoton apuraha. Jos perheenpää sattui kuolemaan, elinolot muodostuivat tosi vaikeiksi. Lähes kaikki äidit olivat kotiäitejä, vain sotalesket ja yksineläjät kävivät työssä, koska muuten sitä jokapäiväistä leipää ei tullut mistään "putkesta". Mitään merkittäviä avustuskanavia ei silloin ollut. Työeläkejärjestelmäkin alkoi auttaa vasta 1963 vuoden jälkeen tässä eläköitymisasiassa. Näistä lähtökohdista johtuen perheenäitien asema oli monella tapaa tuskainen. Elämän haasteet oli valtavat ja kova velkataakka kyykytti lisää. Kyllä se itku ja hammasten kiristys tuli tutuksi silloin lukuisissa perheissä. Ruokapöytään piti joka päivä taikoa jotain syötävää, eikä niitä lapsiakaan kehdannut missään risoissa kouluun lähettää. Kuusikymmenluvulla opeteltiin uudenlaista rahankäyttöäkin. Palkkoja alettiin maksaa pankkeihin tilipussien sijaan. Oli opittava elämään rahan kanssa tipoittain kun ei enää ollut järkevää nostaa koko tiliä kerralla. Näin opittiin säästämisen lisäksi pitkäjänteisempi elämisen suunnittelu erilaisiin investointeihin ja lomien rahoitukseen. Näin tilipäivä olikin joka päivä aina tilanteen mukaan, eikä tilipussi levinnyt enää palkkapäivinä kauppojen vastakirjaan ja vippivelkoihin. Ojoisillakin elettiin jo sellaisia aikoja, että rintamamiehiltä alkoivat siviilielämänkin "paukut" loppua ja kun lapsetkin vielä lähtivät maailmalle, niin talonpito tuli ylivoimaiseksi. Samoin oli laita siirtokarjalaisilla, mutta siinä tuli eteen vielä ikääntyminenkin. Karjalaisperheissä oli paljon ikäihmisiä jo Ojoisille tultaessa ja näiden ihmisten harmiksi edessä oli taas muutto, nyt kuitenkin kerrostaloihin tai hoivalaitoksiin. Alkoikin toisenlainen muuttoliike, nyt vain poispäin Ojoisilta. Jälkeläiset kuitenkin lunastivat perikuntien omistuksia itselleen, joten omakotikiinteistöt säilyivät joiltain osin kanta-asukkailla. Korkeiden ikävuosien myötä moni karjalaisasukas poistui "tuonilmaisiin" kuten karjalaiset itse kuolemaa ilmaisevat. Ojoisten asukaspajatso kyllä kilisee, mutta uutta elinvoimaa koneeseen tulee sitä myöden kun etu-ja takaressut tyhjenee. Poismenojen ja lasten muuttamisten vuoksi Ojoisille alkoi siis virrata uutta väkeä ja uusia talojakin syntyi aina kun jostain tontteja tai niiden lohkomisia ilmaantui. Ojoisten suurimääräiset lapsetkin 152 aikuistuivat, eikä enää uusia suurperheitä syntynyt. Uusi aika kolkutteli jo ovella. Ojoisille oli syntynyt toinen sukupolvi, joka joutui liikehtimään opiskelujen ja työn perässä, jolloin myös Ojoinen täytyi jättää. Kanta/alkuasukkaiden aika oli päättymässä uuteen omistajasukupolveen. Työn loppuminen kosketti monia ojoislaisia 1963, jolloin Hämeenlinnan Verkatehdas lopetti toimintansa. Moni naisihminen jäi silloin töitä vaille, kun satoja ihmisiä joutui työttömäksi tehtaan lopettamisen vuoksi. Samoin loppuivat työt kenkätehtaalta ja Vasiljevin Pohjola-Koittokin sulki ovensa noina aikoina. Se riipaisi syvältä lapsiperheiden elinehtoja suurien velkojenkin vielä rasittamana. Merkittävä tapahtuma oli toisen rautatiesillan rakentaminen Vanajan ylitse kaksiraiteista liikennettä varten. Komea käyttökapistus siitä tulikin ja silloin v. 1960 sillan kupeeseen rakennettiin myös kevytliikenneväylä. Sillan käyttökin lisääntyi junien pysähtyessä Hopealinjan seisakkeelle. Nyt Aulangon hotellikin oli vain kilometrin kävelymatkan päässä rautatiestä. Lisäksi Aulangon Camping eli silloin suurten kävijämäärien aikakautta. Myös suosittu Aulangon satuteatteri rauniolinnassa aloitti toimintansa teatterikerhon nuorison toimesta heti vuosikymmenen alussa. Tuolloin 60-luvun alussa myös Hotelli Aulanko eli suosionsa huipulla. Hotelli oli pääasiassa pohjoisEurooppalaisten suosiossa, noin puolet käyttöasteesta johtui juuri heistä. Hotellihan oli alusta asti varsin suosittu kokous-ja matkailukeskus. Johtuen paljolti siitä, että hotellilla oli oma arvostettu keittiö ja oma kasvitarha naapurissa. Ruokakulttuurin muutos puolivalmisteiseksi häivytti paljon perinteisiä ulkomaalaisia matkailijoita ja taisi palvelutasokin vähän lipsahtaa huolettomammaksi. Siellä kuitenkin käytiin ihailemassa ulkomaisilla rekkareilla olevia limusiineja. Muutaman kerran Aulangon rantapuistossa pidettiin puutarhajuhliakin, joissa oli hyvää ohjelmaa ja tanssitkin. Super-julkkislaulaja Lasse Liemola oli kerran solistina ja pari miss Suomeakin siellä oli esitteillä. Niissä juhlissa taisi olla ensi kertaa käytössä myös oluen ja siiderin ulkotarjoilu/myynti pitkistä pöydistä. Mitään kontrollia ostajien ikään ei ollut, jolloin myös ojoislaiset nuoret oppivat hoipertelemaan ja taisi se oksentaminenkin tulla joillekin tutuksi. Ojoislaisten elämään vaikutti myös 1963 keväällä ollut valtion virkamiesten (VTY) lakko. Silloinhan postinkulku oli pysähdyksissä kolmisen viikkoa, jolloin ei edes laskuja tullut maksuun Ojoisillekaan. Valtiovaltakin oli ymmällä moisesta virkamiesten lakkoilusta ja uhitteli monella tapaa lakkolaisia ankarilla seuraamuksilla. Tosiasiassa julkisen alan palkat olivat laahanneet perässä koko sodan jälkeisen ajan. Budjettiperäinen palkkaus ei ollut mitattavissa työn tuottavuudella, eikä siten voitu osoittaa kompensaatiotarvetta. Myös rautatieliikenne oli pysähdyksissä saman ajan, eikä vankilassakaan otettu uusia vankeja sisään, muttei laskettu myöskään vapautuvia ulos. Vanginvartijoita oli tuolloin Hämeenlinnassa runsaat 100 ja rautatieläisiä ja postilaisiakin noin 70 henkilöä. Tästä joukosta asui yhteensä noin kolmisenkymmentä perheenpäätä Ojoisten alueella. Kun palkkojakaan ei maksettu lakon ajalta, niin tuo lakko kosketti myös monen perheen taloutta. Itsekin tuon tapahtuman osapuolena olin juuri perustetun perheeni kanssa. 153 VANGINVARTIJAT LÖYSÄHUULISTA PORUKKAA Ojoisten alueella asui parisenkymmentä vanginvartijaperhettä. Vaikka itse vartijat olivatkin jäyhää porukkaa, niin jotain hauskaa muisteltavaa heilläkin joskus oli. Eräs vartija muisti hyvin erään virkamieslakon kummajaisuuden. Vankilavirkailijaliittohan oli mukana lakossa, jolloin Hämeenlinnan vankilaankaan ei otettu sisään yhtään tutkintovankia, eikä myöskään lakon vuoksi päästetty ketään kakkunsa lusinutta ulos. Kyseinen kertoja oli silloin lakkovahtina lääninvankilan portilla. Paikalle ajoi poliisiauto, jonka kyydissä oli kuvankaunis nuori naispidätetty. Portit pysyivät kiinni poliisien kovistelusta huolimatta, ketään ei saanut ottaa sisään, oli lakkovahdin ankara kanta. Silloin toinen poliisista innostui sanailemaan: –Vai niin on asiat, meidän täytyy sitten ottaa tämä kaunotar kotiimme vuorotellen säilöön teidän lakkonne ajaksi, pidätettyä kun ei saa laskea vapauteen. Toivottavasti teidän lakkonne kestää pitkään, kyllä me mielellämme pidämme neitokaista huostassamme vähän pitempäänkin. Kateeksi oli kuulemma käynyt poliisien pidätysoikeus, hauskaa tästä kuulemma riitti pitkään vartijahuoneella. Vankien nerokkaat pakosuunnitelmat ja ihmeelliset itsemurhatkin kaikkine muinekin kekseliäisyyksineen olivat sisäpiirijuttuja, mutta kyllä niistä joku tarina lipsahti minunkin korviini isän ammatin kautta, silloin kun saunaporukka innostui kokemuksistaan leukailemaan. Vartijatyöhönkin pääsy oli monimutkaista. Ensin kirjallinen anomus ja sitten vankilanjohtajan tenttiin. Vankilanjohtaja Koskinen antoi hyvälle peruskunnolle paljon arvoa. Eräs vartija kertoi Koskisen kyselleen häneltä mitä urheilua hän oli harrastanut. Vastauksena tuli, että oli tullut osallistuttua Karjalan halkijuoksuun:- No miten pärjäsitte ja mikä oli aika ? Aika oli neljä ja puoli vuotta, kakkos-sija, Baravowin poika voitti, kuitenkin yllätykseksi tulo maaliin elävänä, palkintona kersantin natsat kauluksessa , oli työhönpyrkivän vitsikäs vastaus. -: Taidatte olla sopiva mies kuntonne ja supliikkinne vuoksi, kuun alusta sitten töihin. Vankilanjohtaja Koskisen persoona kuului vakiotuotteena urheilutreenien saunaillan juttuihin. Vangit elivät vielä 60-luvullakin varsin kurinalaista elämää ja monilla vartijoilla oli vangien antamia piilonimiä joita kuitenkin tietoisuuteenkin valui. Naisvartijoista Golgatan Olga oli pelätyin, mutta kyllä miesvartijoillakin hauskoja nimityksiä oli. Tarkkana kuunneltiin aina noita vartijoiden saunajuttuja. Toivosen Oivasta niitä tarinoita riitti eniten, mutta kaikki ei kelpaa julkisuuteen Ei niinkään ankaruuksien vuoksi vaan härskien mausteiden vuoksi. Kai niistä joskus oli iloa vangeillekin kun mieltä muuten ahdisti. Tapahtui kerran niinkin, että eräs työvelvollinen vanki laiskistui ja tekeytyi vastakipuiseksi . Asialle löytyi pikaisesti ratkaisu Oivan toimesta. Kipuvanki tuotiin vartijahuoneelle ja asetettiin ”leikkauspöydälle” selälleen tutkittavaksi. Sitten tulikin vilunki-kirungi Oivan vuoro, lakana oli hakaneuloilla kiinnitetty tohtorin viitaksi ja sitten vaan lukitusta palokaapista saha, kirves ja leikkurit käteen ja operoinnin aloittamiseen. – Jaaha, että mistäs kohtaa sitä vatsaa koskee oli tuiman Oivan kysymys ? – Ei mistään enää , se kipu hävisi jonnekin, oli vangin vastaus ja pomppasi samalla istuvalleen. – Noin sitä pitää, ei pidä pieniä kouristuksia säikähtää, nyt sitten vaan nopsaan halkolaanille töihin oli Oivan kylmä toteamus. Kaikkein kovimpia juttuja oli vankilan tubisairaalan yskösnäytteiden sisäinen kaupustelu vankien kesken parempien olojen saamiseksi. Kekseliäisyyttä oli kaikilla osaamisen alueilla. Taidokkain aikaansaannos oli Ojoisten parantolan eräään optikkovangin kehittämä kaukoputki silmälasien linsseistä pahviputkeen. Sillä aparaatilla sitten länsipäädyn ikkunoista tirkisteltiin Luodemäen kaupparakennuksen yläkerran ikkunaa, jossa aamuisin ja iltaisin kaksi ikäneitoa peseytyi kylmillä pyyhkeillä alasti. Se oli silloin yleinen tapa, koska suihkuja ei ollut olemassa ja saunatkin lämpenivät vain viikonloppuisin. Tällä tavoin tuo veijarioptikko sai tirkistelyvuokrilla itselleen lisää tupakka tupruteltavaa. Harmitonta hassutteluahan se oli ankeaan vankielämään. 154 Harmitonta hassuttelua sensijaan ei koko vankilatoiminnan historia. Alkuaikoinahan itse historiallinen linna oli Ruotsin vallan alainen varuskunta ja silloin vankila toimi tyrmäoppisena ja ankarien kuritusten alaisinena. Myöhemmin vankimäärittelyyn tuli uusia nimiä ja hoidonilmaisuja kuten ojennuslaitos, kuritushuone, ja rankaistuslaitos. Nykyisin puhutaan sellaisilla käsitteillä kuin sovitusvankeus ja rikos-seuraamus vankeus jolla nimellä toimii myös itse vankeinhoitolaitos. Ojoisten alueen historiaan kuuluu hyvin kiinteästi kaikkina aikoina juuri vankilaläheisyys. Erilaisten vankila-kulttuurien läheisyys ja vaikutukset alueen asukkaisiin muodostivat eräänlaisen jännittyneen ja mystisen ilmapiirin, mutta varsinaisia pelkotiloja ne ei luonneet. Vankeinhoito oli suuri työllistäjä ja siksi myös ammatintaitajat asettautuivatkin rakentamalla asuntonsa vankilan lähiympäristöön esim. Puistonmäki ja Koirainmäki. Pikkuhiljaa varsinainen vankilamiljöö on kadonnut lopullisesti uusiin maisemiin. Keskusvankila/naisvankila sijoittui pikku-Parolan alueelle 1970-luvulla jonne rakennettiin myös henkilökunnalle kolme rivitaloa. Vankipaikkoja siellä oli yht. noin nelisensataa ja henkilökuntaakin yli kahdensadan. Lääninvankila sai elää vielä pari vuosikymmentä lisää, mutta uuden vankilan kotipaikaksi tuli Kylmäkoski 1992. Vanha Ojoisten tuberkuloosi-sairaala jatkoi toipilasvankilana vuoteen 1985, jonka jälkeen sen toiminta siirrettiin pikku-Parolan keskusvankila yksikköön 1985. Ojoisten kartanon työsiirtola on edelleen käytössä ja siellä olevat sovitusvangit tekevät päivätöinään monia Hämeenlinnan alueen luonnonsuojelutöitä ja vanhojen rakennusten saneerauksia. Kaikkien näiden muutosten jälkeen vanhanlinnan alue on nyt kokonaisuudessaan erilaisten museoiden käytössä ja yleisön ihmeteltävinä. Viereinen Linnankasarmin aluekin on tyhjentynyt koulutuspaikkana armeijan aselajiyksikkönä jasiellä sijaitsee nykyään Militaria-museo. Linnankasarmin alue koki myös paljon muutoksia 2000luvun alkupuolella. Hämeenlinnan asuntomessujen eräänä osana oli myös kasarmin vanhojen rakennusten saneeraus asuinkäyttöön. Muissa entisissä kasarmirakennuksissa sijaitsee muutamia valtion virastoyksiköitä ja pari sotilas tavaroiden myymälää. Vankeinhoitoon vielä palaten voidaan muistiin panna vielä uusiakin asioita koko kulttuurin muutoksina. Nimittäin 1972 alussa vankeinhoitolaitoksen ylijohtajaksi valittiin K.J. Lång ja hänen toimestaan asioita alkoi muuttua monella tapaa. Vankeinhoidosta alkoi tulla yhä enemmän sosiaalista opetustoimintaa. Muurien sisällä pystyi tämän johdosta opiskelemaan kaiken tason opintoja ja kielikurssejakin oli tarjolla. Alkoi myös lomatoiminta j,a sukulaisjuhliin osallistumiset, aluksi se oli jonkin verran valvottua, mutta nyt siihenkin on jo muita välineitä. Kehitystyössä työsiirtoloiden työkenttää laajennettiin, perustettiin yövankiloita ja avovankiloita. Näin siviilielämään palautumiselle voitiin rakentaa paremmat onnistumisen mahdollisuudet. Näitä taustoja vasten koko Ojoisten alue ja vankilatoiminta muutti perinteistä ilmapiiriään ja kun 1963-64 valmistunut moottoritiekin vielä halkaisi koko alueen kahtia niin Ojoisistakin tuli koko valtakunnan tieliikenteen eräs solmukohta. Ojoinen oli nyt länsi-Suomen ja keski-Suomen liikenteen rirteyspaikka. Myöhempi uusikin moottoritien jatke jäi Hämeenlinnan kohdalta lähes ennalleen, mutta yhä lisääntyvä liikenne poiki myös suuren Tiiriö- liikekeskuksen kymmenine myymälöineen kulkijoiden rahastukseen. Tuo moottoritien rakentaminen halki Hämeenlinnan keskustan tapahtui suokosteikkoa hyväksi käyttäen ns. joutomaalle. Rakennettiin useita siltoja ja liittymisramppeja. Komeata katseltavaa oli kun koko päivän sora-ainesta ajettiin räjähdyspaukkujen päälle, ja sitten aina illasuussa pamautettiin rutakerros pois soran alta kunnes pohjakarikko alkoi pitää tien ajokelpoisena. Paalutuksia tarvittiin vain siltaarkuille. Työt aloitettiin 60-luvun alussa ja koko vaikuttava väylä tuli liikennekelpoiseksi 1964. Tämä moottoritiehän alkoi Hattelmalan kylästä ja päättyi Tiiriön alueelle nykyisen Prisman paikkeille. Ojoisten kartano säilyi tässäkin myllerryksessä ehjin nahoin ja vartioi edelleen lähietäisyydellä ilmeettömästi uusien aikakausien vilkasta liikkumista moottoritiellä. Näin Tampereelle suuntautuva 3-tie liikennekin voitiin ohjata uudelle väylälle Viidennumeron riippusillan kautta. Liikenne olikin jo kasvanut niin suureksi, että jatkuvasti oli täytynyt näitä rakenteellisia uudistuksia tehdä. 2000-luvulla jatkettu moottoritie kulkeekin jo Toijalan suunnan kautta, mutta Hämeenlinnan kautta edelleen kuljetaan, viimeisin uutuus tietysti kauppakeskus Goodmanin alikulkutunneli. Joskus muisteli kaihomielin, kuinka vielä 50-luvulla Puistonmäen ja Mierolan sillan kautta kulki maantie Pälkäneelle ja sieltä edelleen Tampereelle. Siniset Tatra-liikenteen savuttavat linjurit pitivät sellaista meteliä, että niiden alta kerkisi hyvin maastoutua äänen kuultuaan. Väinö Paunu osti tuon yrityksen myöhemmin ja liikenne lisääntyi tämän yhtiön kautta merkittäväksi. Paununkin autot metelöivät alkuaikoina ja siksi syntyikin sanonta: –Kuuluu ryske, kuuluu pauhu, tulossa on Paunun vaunu! Kolmostien suuret parannukset 60-luvulla ja Hämeenlinnan läpimenevä moottoritie asettivat paljon muitakin haasteita. Tiepohjia piti lunastaa ja niiden varsille kaavoittaa teollisuus- ja yritystontteja. Näin kävi siis juuri Tiiriön alueellakin. Moottoritie kun päättyi nykyisen Prisman paikkeilla niin 3155 tietä jatkettiin Pikku-Parolan kautta Nihattulan pellon suuntaan aina Tampereelle asti. Nykyisin 3-tie on kokonaisuudessaan moottoritienä Helsingistä alkavana ja Hämeenlinnan, sekä Toijalan kautta Tampereelle ulottuvana yhtenä valtakunnan pääväylänä. Työn ja tien äänet ovat näin muodoin muuttuneet vuosisatojen aikana. Kun Ojoisten kartanon härät 1300-luvulta alkaen tallustelivat kuormineen pitkin Ojoisten niittyjä niin nyt 2000-luvulla samoja seutuja ääntelevät jättirekat tuhatkertaa suurempina kuorminaan. Suuri muutos koko vankilamiljöölle tapahtui siis jo v.1946 maanlunastuslain aloittamin kaavoitusten kautta. Silloinhan yli 200 hehtaarin viljelyalasta 130 hehtaaria kaavoitettiin siirtolais-ja rintamamiestonteiksi yht. noin 600 tonttia. 1960-luvulla Hämeenlinnan kaupunki osti vielä läheisen Ojoistenkadun seudun kerrostalo alueeksi johon rakennettiin saman vuosikymmenen aikana noin 15 erityyppistä kerrostaloa. Nykyinen Ojoisten kartanon työsiirtola-alue on vain noin 20 hehtaarin kokoinen, mutta kaikki 1930-luvulla rakennetut kiinteistöt seisoo yhä uljaana paikallaan ihmetellen minkä ovat kadonneet 1929 vuoden kartanon maanomistuksen 1117 hehtaaria maata. Viljeltyä peltoa oli silloin kartanolla yli 200 hehtaaria ja metsääkin 900 hehtaaria metsähallinnon valvonnassa. Maisemasta on kadonnut myös 1930-luvun juurikaspellon 100 naisvankia ja noin 80 maatalousmiestä. Vaikka aika jättääkin paljon taakseen niin vilkasta uutta elämää se ei hylkää. ( pohjatiedot: Seppo Marttinen. Hämeenlinna vankilakaupunkina ja Tauno Myllymaa muistiinpanot) 156 TEOLLISUUTTA JA TYÖPAIKKOJA Liikenteen ja yrittäjätoiminnan laajentumiseen Hämeenlinnakin tarvitsi omia ratkaisujaan. Niinpä kaupunki ostikin Mäkelän kartanon (Visa) maita teollisuuden käyttöön, myös Kiltin tilan maista osa lohkottiin tähän tarkoitukseen. Kaavoitusasiat saatiin nopeasti kuntoon ja alueelle saatiin yrittäjiä ja teollisuutta, joten kunnallistekniikkakin vedettiin sinne. Näin syntyi Mäkelän kartanon maille Mäkelän teollisuusalue 60-luvun alkuvuosina. Ensimmäinen yrittäjä oli öljynpuhdistusfirma nimeltään Hannukkala, joka alkoi erään maahantuontiyrityksen (Trans-Meri) opeilla puhdistaa jäteöljyjä uusiokäyttöön. Alkeellisten menetelmien johdosta koko tontista tuli pian suuri maankäyttöongelma Hämeenlinnan kaupungille. Tynnyrit vuotivat öljyä ja kemikaaleja maaperään, joten kaupunki yritti saada firmaa toimenpidekieltoon. Johannes Hannukkala oli kuitenkin tuotemenetelmilleen uskollinen ja vastasi kaikkiin uhkailuun valittamalla painostuksista oikeusasteille. Kesti vuosia ennen kuin öljyn lotraus saatiin loppumaan ja päästiin puhdistamaan maaperää ongelmajätteistä. Kierrätysöljy palveli tässä muodossa yhteiskuntaa varsin suurin puhdistuskustannuksin ja hankalin yrityksen lopettamistoimin. Pian alkoi muitakin kiinnostaa alue ja pikkuyrityksiä alkoi ilmaantua Mäkelän teollisuusalueelle. Kadut ja vesi/viemäriverkostot auttoivat asiaa suuresti. Sinne rakennutti myös Hämeen Sanomat painotalonsa, kun kaupungin keskustan kaikki painatustilat koneineen olivat vanhanaikaisia ja työskentelytilatkin ahtaita. Nykyisin sillä paikalla on maanseulomo ja eräs IT-firmakin toimii vanhoissa Hämeen Sanomien tiloissa. Suuri hanke toteutui myös -60 luvun puolivälissä Ojoisten kartanon läheiseen länsirinteeseen juuri valmistuneen moottoritien kupeeseen. Alueen kaavoituksen kautta nimittäin löytyi uusi avarampi tontti Hämeenlinnan Osuusmeijerille, joka sitten rakensikin siihen aivan uudenaikaisen meijerin uusine tuotevalikoimineen. Vuosituhannen vaihtuessa meijeriteollisuudessakin tapahtui paljon ihmeellisiä kilpailuasioita ja niinpä Osuusmeijerikin jouduttiin myymään Ingman ketjulle. Meijerin viereiselle tontille keskitti toimintojaan myös Hämeen Puhelin, joka sekin joutui markkinavoimien saaliiksi, mutta toiminta jatkuu edelleen uuden tuotelogon alla. Entisen Niitty-Mattilan aluekin kaavoitettiin teolliseen käyttöön. Ensimmäisenä yrityksenä siellä aloitti toimintansa Tielaitoksen tiemestaripiiri kalustosuojineen ja korjaamoineen. Samalla vuosikymmenellä sinne alettiin rakentaa kaupungin jätevesipuhdistamoa, joka valmistui 1966. Tämän jälkeen puhdistamoa on suurennettu ja parannettu tekniikkaa melkeinpä joka vuosi. Tällä vuosituhannella jätevesipuhdistusta on alettu kehittää biologisempaan suuntaan. Varsinaiset lietekaivot ovat jääneet museoitavaksi, joten ns. tervettä vettä on yhä enemmän järvien kuormituksena. Hämeenlinnan keskustassa toiminut Hopeakeskus löi hyntteet yhteen helsinkiläisen Kultakeskuksen kanssa ja nämä siirsivät toimintansa 70-luvun puolivälissä myöskin Paroisten alueelle. Kultakeskus on edelleen merkittävä jalometallialan yritys ja siellä on ollut myös paljon työväkeäkin. Jalometallityöntekijät ovat aina olleet aktiivista väkeä ja niinpä he ovatkin osallistuneet lähes kaikkeen Hämeenlinnan kaupungin urheilu- ja harrastustoimintaan vuosikymmenien ajan. Viime vuosina Kulta-Keskuskin on joutunut luopumaan tehdasmaisesta tuotannostaan ja koko kiinteistö on nyt muiden toimijoiden hallussa. Kirjapaino Kariston tilat olivat vanhanaikaiset kaupungin keskustassa ja niinpä Karistokin siirsi toimintansa Kultakeskuksen uuteen kiinteistöön 70-luvun lopulla. Kirjapaino kuitenkin lopetti yllättäen toimintansa vuonna 2013 erään yrityskaupan myötä. Tehdasrakennuksen oheen oli rakennettu työntekijöille yksi kerrostalo ja rivitalokin, mutta nekin ovat jo muiden asukkaiden käytössä. Paroisten alueelle asettui myös Hankkijan maatalousyksikkö, mutta se paloi Agri Market nimellä 90luvulla. Sillä paikalla sijaitsee nykyisin ABC huoltoasema ja ravintola. Samalla alueella toimii lisäksi IT-yritys, kopiointifirma, puusepäntehdas, autokorjaamo ja mattopesula. Skogsterin tavaratalo Hämeenlinnan kirkon kupeessa alkoi voida huonosti ahtaiden tilojensa vuoksi ja siksi aloitettiin myöskin 70-luvulla uuden toimitilan rakentamistyöt Ojoisten takaosiin. Rauta- ja rakennustarvikekauppaan ei yritys kuitenkaan yltänyt, vaan firma joutui konkurssiin ja valmiit tilat jäivät tyhjilleen. Kesko kuitenkin osti Skogsterin liiketoiminnan itselleen, mutta myi uuden kaupparakennuksen Jehovan todistajille valtakunnansaliksi. Siinä tehtävässä tuo rakennus edelleen toimii Antreantien päässä. Tämän Jehovan todistajien rukoushuoneen (konvektikeskus) vieressä on ollut autoliikkeitä jo neljällä 157 vuosikymmenellä. Nykyisin tonttialuetta isännöi ja omistaa Laakkosen monimerkkinen automyymälä huoltoineen. Uuraantiellä oli vielä paljon meluhaittoja aiheuttava kiitolinjatavara-asema, joka on jo nyt muuttanut parempiin maisemiin. Uusina yrittäjinä noissa tiloissa on (2015) rakennustarvikkeiden/kaluston vuokraamo. Uuraantiellä ( ent. Koivistontie) oli myöskin Pekka Niskan nosturilaitteita vuokraava yritys ja jätteenkuljetusyritys Hämeenlinnan Puhtaanapito ja myöhemmin Lassila/Tikanoja. Nykyisin noilla paikoilla on rakennuskoneiden ja tarvikkeiden vuokrausyritys. Pienempi puurakennus oli alkujaan Varjopuron huonekaluliike ja huonekaluja siellä edelleenkin myydään, mutta nyt toiminimellä KalusteTukku. Paroisten alueella on myöskin vanhalta verkatehtaalta muuttanut Lainatekstiili, joka nykyisellään on nimeltään Lindsrömin pesula. Pikku-Parolantiellä on vielä maansiirtoalan yritys ja siellä pellon takana naisvankila ja keskusvankila ammatillisine koulutustiloineen. Ojoisten alue päättyy armeijan asevarikon piikkilanka-aittaan ja Suomen suurimpaan petäjään aidan vieressä. Tämän ympärysmitaltaan Suomen suurimman petäjän kylkeen voisi kiinnittää hopealaatan, johon haaksirikkoiset elämän epäonnistujat kuin myöskin vouhkamieliset kunnallispoliitikot voisivat takoa ajatuksellisia päitään. Työpaikkojen saneerauksiin mieltyneille konsulteille on jo puun takapuolella kuiva oksantynkä valmiina aivohierontaan. Näin tuo suojelupetäjä saisi Ruotsin kuninkaan ja Venäjän keisarin huiloo- ja eväspaikan lisäksi myös arvokasta nykyaikaisempaa historiaa osakseen. Tiiriönalue on siis muodostunut Mäkelän kartanon ja Sipisen sikatilan sekä myös Kiltinkin tilan maista. Kiltin tilalla toimii nykyisin vihannesten Tuore-Tuote keskusvarasto. Samalla alueella on paljon muutakin yritystoimintaa ja pientaloasuntoja. Maisema on muuttunut huomattavasti kuudessakymmenessä vuodessa, osin liikenteen ja asutuksen vuoksi, mutta myöskin yritys- ja kauppatoiminnan keskityttyä alueelle. Alueella on nykyisin kaksi suurta tavarataloa, CM-Market ja Prisma, sekä yksi pienempi elintarvikeliike Lidl. Siellä on viisi ateriapalveluita tarjoavaa ruokapaikkaa, autogrilli, kolme veikkauksia vastaanottavaa pistettä sekä urheiluliike ja lemmikkieläinkauppoja. Löytyy myös kaksi monitavarakauppaa, Paletti kortti-ja lomaketehdas, Tarjoustalo ja Puuilo. Allshelin terästalo, maatalouskoneliike, Varaosa-Varikko ja Pulttiliike. Aleella on myös kolme katsastusasemaa, viisi huoltoasemaa, viisi kodinkoneliikettä, kolme huonekaluliikettä, autotarvikeliike Motonet, autoliike, muovialanliike Etola, peltisepänliikkeitä, partureita/kampaamoita, pikasuutari, optikkoliike, pankki/vakuutusasiointipisteet, luontaistuote- ja vaatetusliikkeitä, kolme rautakauppaa, puutarhayrityksiä ja sisustus kauppoja (Jysk), LVI-yritys ja Kalastus-Piste, Alkon myymälä ja apteekki, sekä keilahalli ja pari autopesulaa. Myöskin Hämeenlinjan (Häkkinen) linja-autohallit ja toimisto sijaitsevat siellä. IT-alan yrityksiä, mainostoimisto, AINA verkkopalvelut, vanhojen autojen mixsaamo, rautatyöstämö. Näiden lisäksi löytyvät Rengasliike Vianor, energiayhtiön konttori, kirjapaino, kirjakauppa, paperi ym. tarvikekauppa Tiimari, sekä autogrilli sähköautotankkauspylväineen. Takaosassa löytyvät puusepänliike, maustetukku, autokorjaamoja, peltisepänliike, metalliyritys, romukauppa, automaalaamo, sammutinhuolto asuntovaunuhuoltoineen, ruuvi/mutteriliike, teräsalan tukkuliike, tuoretori varastot ja maa-aineksen seulontayritys. Suurempina yrityksinä Betset benonija elementtitehdas, Asfalttifirma ja painotuotealan merkittävä tuottaja Paletti, jne. Näin ollen palvelutarjonta käsittää lähes kaikki tuotevalikoimat. Vain ilotalo ja hautaustoimisto puuttuvat alueelta. Moottorirataa oli jo useat vuodet yritetty saada rakennettavaksi Pullerinmäen soramontun maisemiin, mutta jatkuvilla valituksilla (Harald Toivola) rakennuslupaa ei vain herunut. Vasta 1965 rakennuslupa myönnettiin. Aika olisi ollut oikein otollinen jo vuosia ennen kun Imatran moottoripyörien MMosakilpailut kiellettiin liian vaarallisen reitin vuoksi. Hämeenlinna hinkusi juuri noita kilpailuja itselleen. Samaan aikaan myös eläintarhan ajot Helsingissä jouduttiin lopettamaan lukuisten onnettomuuksien vuoksi. Helsinkiin eli Keimolaan saatiinkin kilparata valituksista huolimatta valmiiksi tuottamaan kilpa-ajojen vauhtiviihdettä. Samoihin aikoihin Hämeenlinnakin sai lopulta luvan oman moottoriradan rakentamiseen Ahveniston harjun kupeeseen suljetun sorakuopan kaunistukseksi. Hieno rata siitä tulikin, vaikka se ei valitettavasti täyttänyt kansainvälisiä vaatimuksia ja Imatran ajotkin siirtyivät pois Suomen maakamaralta. Hämeenlinna röyhisteli rintojaan maailman upeimpana kilpa-autoratana, mutta todellisuudessa rataprofiili sopi parhaiten mopoille ja polkupyörille. Hyvä harrastuspaikka siitä kuitenkin tuli monenlaiseen tarpeeseen. Näin sitten valitusten ja keskinäisen kilpailun Keimolan valmistumisen kanssa kumpikin yritys kilpaili itsensä taloudellisesti hengiltä, eikä mitään kunnollista rataa syntynyt, eikä myöskään mitään merkittävää kansainvälistä kilpailutapahtumaakaan. 158 Kuusikymmenluvun puolivälissä työt kuitenkin Ahvenistolla aloitettiin ja ojoislaiset kävivät innolla katsomassa töiden edistymistä. Me jo aikuiseksi kasvaneet pojatkin siellä keikuttiin suurten maansiirtokoneiden lomassa. Kerran kävi niin, että eräs tiehöylä sanoi työsopimuksensa irti, eikä suostunut yrityksistä huolimatta käynnistymään. Paikalle haettiin moottoriekspertti Jierikka Ojoisilta. Hänen taidoillaan tuo oikutteleva tiehöylä lähtikin usean tunnin räpelöinnin päätteeksi käyntiin. Silloin oli jo radalle laskettu asfalttipinta, mutta pengerrykset ja aidat oli vielä tekemättä. Mäkilän Jierikka halusi koeajaa tuon tiehöylän koko radan mittaisena. Aikaakin piti ottaa härvelin nopeuden mittaamiseksi. Silloin Jierikka veteli tiehöylällä vieläkin voimassa olevat pohjat. Viiden minuutin pintaan kierros silloin tärisytettiin ja vieläkin se on Ahveniston moottorirahan tiehöylien epävirallinen rataennätys. Moottorirata valmistui käyttövalmiiksi kesällä 1966 ja siellä pidettävissä ajoissa on aina ollut paljon ojoislaisia katsojia. Nykyisin se on pääasiassa hiihtoharrastajien käytössä, eikä sillä muuta tulevaisuutta taida ollakaan. Hyvä kuitenkin, että sitä on pidetty harrastettavassa kunnossa lähinnä yksityisten toimesta. Tuon 60-luvun suuria asioita oli myös kuntaliitos, jossa suurin osa Vanajan kuntaa liitettiin Hämeenlinnaan ja joitakin pieniä Vanajan osia myös Janakkalaan, Renkoon ja Hattulaankin. Vastustus oli tietysti suurta Vanajan kunnan asukkaiden puolesta, mutta valtioneuvoston päätöksellä tuo liitos sitten suoritettiin vuonna 1966. Näin Hämeenlinna suureni alueena ja muutama tuhat asukastakin saatiin lisää. Viisarilaisista ja vuorentakalaisista tuli nyt Hämeenlinnalaisia ja samalla tietysti osaksi Ojoisten aluetta. Muilta osin rajanvedot Ojoisten ja Hattulan kunnan välillä jäivät entiselleen. 159 AJAT MUUTTUVAT JA MATKAILU AVARTAA Aika oli eräs parhaista kavereista Ojoisten velkaisille ihmisille. Inflaatio laukkasi kolmiloikkaa ilman velkojen indeksisidonnaisuuksia. Lisäksi useat lainat oli annuiteettipohjaisia, jolloin velan lyhennykset ja korot oli tasattu vuosimaksuiksi. Näin ollen pääomat lyhenivät veloista nopeammin kuin korot, joka sitten kiihdytti takaisin maksuja korkosuhteen tultua tosi suureksi pääoman pienentyessä kovaa vauhtia. Nämä oli suuria asioita kaikille velallisille. Tällä tavoin inflaatiosta tuli ilman indeksisidonnaisuutta suuri velanmaksaja ojoislaisille. Tämä olotilahan jatkui vielä 70-luvullekin, jolloin nämä rahoitusmarkkinat uusiutuivat kokonaan hyvin ikävällä tavalla indeksien nostaessa korot taivaisiin. Tässä kävi sitten niin, että varsin lyhyessä ajassa ojoislaisten velat loppukiritettiin nollatilaan. Kotitalouksien käyttövarallisuus lisääntyi huimaa vauhtia ja alettiin investoida autoihin ja kesämökkeihinkin. Ojoisillakin oli autokanta lisääntynyt vauhdilla niin, että lomamatkojakin tehtiin telttaillen aina Lappiin ja Pohjois-Norjaan asti. Volkswagen, Skoda, Wartburg, Ifa ja Moskovits Elite (Mosse) olivat tuon ajan halvimpia autoja. Palkkatuloihin nähden ne kuitenkin olivat kaksin, kolminkertaisesti nykypäivää kalliimpia. Lomanviettotavatkin monipuolistuivat ja Ojoisten väki alkoi liikkua ulos savipellostaan. Seurauksena kuitenkin , että talousrakennuksiin alkoi syntyä autotalleja ja irrallisia autokatoksia. Pyhä lehmä (auto) saapui kunnioitetusti myös Ojoisille. Näkyvintä oli tietysti automatkailu, jolloin nyyttikattoisia autoja valui pitkinä jonoina kesäisin pohjoista ja itäistä Suomea kohti. Ruotsin laivat suurenivat autolauttasisusteisiksi ja näin uskaliaimmat suuntasivat kulkunsa jopa Ruotsiin ihmettelemään alkuvuosien vasemmanpuoleista liikennettä. Noilta matkoilta yleimpinä tuliaistuotteina oli kahvi ja halpa voi, mutta myös miestenlehdet (pornosisältöiset) olivat kuumaa tavaraa työpaikkojen ruokatunti katseluiksi. Neuvostoliittokin alkoi availla oviaan massaturismille. Jo 50-luvulla tietyt järjestöt saivat viisumeja, mutta tällä 60-luvulla alkoivat todelliset matkamarkkinat itänaapuriin. Viikonloppuisin ja juhlapyhinä linja-autojen armadat kyyditsivät tuhatmäärin ihmisiä ihmettelemään Viipuria ja Leningradia. Nyt pääsivät myös neuvostokansalaiset ihmettelemään länsimaiden ihmisiä ja varsinkin heidän vaatetustaan. Sukkahousuille ja paidoille löytyi kysyntää ja ruplat vaihtoivat salakaupassa omistajaa. Ruplia ei kuitenkaan voinut tuoda Suomeen, joten niillä piti ostaa jotakin saatavilla olevaa ja sehän oli vodka. 70-luvun loppupuolella markkinoille tuli myös ihmeellinen taskulaskin, jossa oli suuri määrä matemaattisia nerouksia. Se oli tietokoneen esikoinen kansalaiskäyttöön ja suuren ihmetyksen kapine. Tästä taskulaskimestahan tulikin sitten rinnakkaistuote sukkahousuille Neuvostoliittoon matkustavien myyntituotteeksi. Tällä salakaupalla vietiin kymmeniä tuhansia laskimia Neuvostoliittoon ja tuotiin samat litramäärät vodkaa takaisin kaikenlaisten ostokuittien hämäyksillä. Raamatuille löytyivät myös omat markkinat ja näin kristinuskoakin oli mukana ateismin torjunnassa kyseenalaisin keinoin. Suurelle joukolle ojoislaisia tulivat nämäkin Leningradin matkat tutuiksi vodkan lisäksi. Vekka liikenne tehtaili näitä matkoja Irja Vekan johdolla ja kun matkassa oli vielä venäjänkielen taitaja Ailio, niin matkoista tuli tosi antoisia monella tapaa. Tärkeä matkailun avartaminen jo 60-luvulla Neuvostoliiton Karjalan alueelle avasi myös rintamamies veteraaneille mahdollisuuden palata vanhoille taistelualueille karmivien muistojen pariin. Siinä ohessa kuitenkin tutustuttiin myös Puna-armeijan soturi-veteraaneihin ja yhteisiä kauhuja muisteltiin nyt sulassa sovussa. Suurempi ajan mullistus tapahtui vasta 80-luvun lopulla. Tällöin markkinoille ilmestyivät ensimmäiset tiiliskivenkokoiset matkapuhelimet, joista myöhemmin on kehittynyt lähes täydellisiä tietokoneita mitä erilaisimmin ohjelmin. Näitä vekottimia kutsutaan kännyköiksi ja ne kasvatetaan korvaan kiinni jo syntyessä. Yksinpuhelijoita on katuvilinä täynnä. Parhaimmat jutut ovat kuitenkin kaikkien kuultavissa yleisissä vessoissa, jonne salaisuuksia mennään vaihtamaan jopa vessanpytyllä istuen. Sensaatio- eli juorulehdille juuri sieltä saa parhaat jutut kuunneltua aivan laillisin keinoin. 1980-luvun puolivälissä avautuivat uudet televisiomaailman katselukanavat satelliittilautasantennien kautta. Näitä ulottuvuuksia kutsuttiin taivaskanaviksi. Pääasiassa sieltä pääsi seuraamaan urheilun huipputapahtumia, mutta myöskin musiikkiviihdettä. "Lontoon" kielisiä uutisiakin oli aina tuoreeltaan katseltavissa. Ojoistenkin katoille näitä lautasantenneja ilmestyi joka kadulle." Isä tietää kaiken" sarjaohjelmalle tuli kilpailu nyt viihteen ja urheilun kautta. Naisväki katseli kuitenkin mieluimmin Peyton Placea. 160 ARVOSTUKSET MURROKSESSA Värikäs vuosikymmen muutti Suomea ja Ojoistakin uusiin tapoihin ja uusiin käyttäytymisiin, mutta lopulta se myöskin kiihdytti vieläkin dynaamisemman yhteiskunnan luomista. Aika hyppi nyt eteenpäin kolmiloikan askelin. Perinteinen ojoislainen kansankerros kuitenkin säilyi puhdasoppisena. Ei pröystäilty ylenpalttisesti omistuksilla, eikä kehuttu itseämme ylen määrin. Ei aterioitu hopealautasilta, muttei myöskään suostuttu alentumaan syömään paperilautasilta. Näissä merkeissä muotoutui myös koko Hämeenlinna uuteen aikakauteen yhä suurempana kaupunkimiljöönä. Tässä vaiheessa on syytä muistuttaa yleisemminkin Hämeenlinnan kehitystä. Pelkkä Ojoinen ei yksin ansaitse kaupungin kehityksen, eikä elinolojen kehityksen suunnannäyttämismuistodokumenttia. Tämä story on ymmärrettävä vain Ojoisten alueen olojen kuvauksena. Näitä kuvauksia löytynee kaikilta muiltakin alueilta. Heti sotien jälkeenhän Suomi täytyi asuttaa uudella tavalla siirtoväen ja rintamamiesten juurruttamiseksi uusien valtakunnan rajojen sisään. Samaan aikaan myös elinkeinoelämässä tapahtui muutos, kun maataloudesta siirtyi paljon ihmisiä teollisuuden työntekijöiksi. Kaikki tämä tarvitsi valtavan määrän uusia kaupunkiasuntoja kaikkialle Suomeen. Näin siis oltiin suururakan edessä pientaloineen ja kerrostaloalueineen. Suomen silhuetti muuttui näin moderniksi suurella vauhdilla ja ankaralla työllä. Hämeenlinnan kohdalla se näkyi moni tavoin ja kaupunki kasvoi joka suuntaan. Ojoisten lisäksi näitä uusia asuntoalueita perustettiin Hätilään, Sairioon, Papinniittyyn, Käikälään, Kankaantaustaan, Virveliin, Nuppolaan, Hattelmalaan ja vielä lisäksi asevelikylät Ahveniston taakse Hämeenlinnan kaupungin ja Vanajan kunnan alueille. Kaikilla näillä alueilla on myös omat historiansa. Nämäkin alueet ovat vaikuttaneet suuresti Hämeenlinnan väkiluvun nousuun ensin yli 40 000 asukkaan kaupungiksi ja lopulta lähes "suurkaupungiksi" kuntaliitosten myötä. Tämän valtavan asuttamistoiminnan ja siihen liittyvien yhteiskuntapalvelujen syntymisen seurauksena rakentui pikkuhiljaa toimivia alueita ja aikaa myöten nämä yhdistyivät joka solulla sykkiväksi kaupunkikokonaisuudeksi ilman suurempia meluja. Vasta näin vuosikymmenten takaa tulee aidosti mietityksi, miten tuo jättiläisurakka oikein saatiin hoidetuksi ja rahoitetuksi sotakorvausten maksamisten jatkoksi. Jonkinlainen talousihme se taisi olla pyyteettömän talkoohengen avittamana. Tämän ajan kehittämisnäpertelyt, poliittinen taktikointi, ahneus, väärinkäytökset, välinpitämättömyys, lehmäkaupat ja vallanhimon kyltymättömyys, sekä kunnianloukkaukset väärinymmärryksineen eivät tuosta Suomen jälleenrakentamisesta olisi selvinneet. Sodanjälkeiset vuosikymmenet osoittivat, että perinnöllisen vastuun ajatuksilla vaikeatkin asiat hoituvat. Siihen ei tarvittu poliittista pitsin nypläystä, eikä tuuleen huutoja. Känsäkourainen yhteisvastuu on vaihtunut lipeväkieliseen poliittiseen mekkalointiin. Valitettavasti henkinen vastuuntunto on koko ajan rapistumassa vaarallista vauhtia. Tämä maapallo ei tule loputtomiin kestämään ilman katastrofia ihmisten eriarvoisuutta nälkineen ja tauteineen. Suomikaan ei saisi syödä omia eväitään yksin, maapallon asukkailla pitää olla yksi yhteinen tulevaisuus ja nälkää näkemätön suu. Kaikkia kunnioittava henkinen arvokkuus on katoava luonnonvara, joka on havaittavissa kaikkialla jokapäiväisessä elämässä. Se on monille huomaamaton asia, mutta pysähtymällä miettimään tätäkin asiaa se voi ehkä joillekin avautua omina kokemuksinakin. Pieni esimerkki tästä löytyy Ojoisiltakin. Nimittäin Laatokantiellä asui ylikonstaapeli Aaltonen. Hän oli erittäin kunnioitettu ja arvostettu asuja alueella. Kun hän virka-asussaan astui Vekan linjurista ulos Antreantieltä kotiinsa työpäivän päätteeksi, niin lähiympäristöön laskeutui eräänlainen turvallisuuden rauha. Tuolloin poliisit olivat todellisia auktoriteetteja ja nauttivat siten jakamatonta kunnioitusta. Ylikonstaapeli Reino Aaltosen jäätyä eläkkeelle 60-luvulla hänen imagonsa säilyi entisellään. Hän hankki itselleen kulkupeliksi sen kuuluisan Solifer Export-mopon. Sillä hän asioitaan hoiteli ja osal161 listui paljon pienkiinteistöyhdistyksen toimintaan. Ilman kypärää silloin noilla vehkeillä vielä yleisesti ajettiin, mutta Aaltosen päätä se koristi. Reinolla ei ollut ajokorttia, joten mopon kautta kulkemisen ääni tuli tutuksi monille. Aina kun Aaltosen mopon ääni kuului kotiin paluun suuntaan niin tuo sama turvallisuuden rauha oli itsestään selvyys. Tuohon aikaan mopoja ilmestyi liikenteeseen valtava määrä, eikä jotkut niillä ajelijat tienneet liikennesäännöistä yhtään mitään. Aaltosenkin naapurissa asuva yövartija menetti henkensä työmatkallaan, kun yritti käyttää omaa etuajo-oikeuttaan rekan kanssa Linnanniemellä. Nössipojat kuitenkin olivat hankalin mopoluokka, viritetyillä mopoilla ilkeiltiin päivällä ja yöllä. Aaltosen liikehdinnän aikaan kuitenkin kaikki "kakaratkin" lopettivat turhat mekastelut, kun savisenrakeinen Antreantie alkoi soittaa lähestymismerkkejä Aaltosen mopon lokasuojista. Poliisinakaan ei Aaltosta pelätty viranomaisena, mutta sen aseman luoma kunnioitus periytyi hänelle vielä eläkevuosiksikin. Aaltonen asui omassa ojoiskodissaan elämänsä loppuun asti 90-luvun vaihteeseen. Nykyisin tätä arvokkuutta ei enää ole olemassa. Asfalttipintaisesta Antreantiestä on tullut viritettyjen mopojen ja moottoripyörien kiihdytyskilpailurata. Kotirauha ja vaaraton kulkeminen on muuttunut hammasten kiristykseksi ja pelokkaaksi kulkemiseksi. Vuorokauden ajatkaan ei enää vaikuta elämisen ääniin, yöllä nuo häirintäajot ovat tietysti kaikkein parasta itsetunnon kohottamista ja talouksiin yöllä syttyvät valot ovat suurin kiitos kotirauhan häirinnän onnistumisesta. Kaikki arvokkuus on kuitenkin kaukana näistä ilveilyistä. Yhteiskuntakoneisto ja siihen kuuluvat valvontahenkilöt ovat lainsäädäntöjen kautta menettäneet paljon toimintavaltaansa ja auktoriteettiaan. Poliisisektori on tästä kärsinyt eniten. Poliisien läsnäolo on jopa ärsyke joillekin kohderyhmille. Pahimmissa tapauksissa poliiseista on tehty lainvalvonnan sylkykuppeja. Erilaisten mielipiteiden ja protestien uutisointien näkyvyydeksi "mielenosoittajia" hakeutuu kärhämään poliisin kanssa. Tähän joukkoon on sitten valitettavasti liimautunut pieni joukko anarkisteja, mellakoitsijoita ja ilkivallantekijöitä pilaamaan mielenilmaisun tarkoitusperät. Aina näissä järjestyksenpidoissa syyllistetään ensimmäiseksi poliisi. Perinteiset luvanvaraiset mielenosoitukset banderollineen ovat väistyneet ja rauhalliset mielenilmaisut ovat muuttuneet äänekkäiksi ja mauttomien itsekeksittyjen ivailmaisuin luoduilla pahvikylteillä varustetuiksi massamarsseiksi. Sinne sekaan sitten kasvonaamioituneet turhautuneet kansalaiset askeltavat mellakoimaan ja rikkomaan paikkoja muka jonkin asian puolesta. Pahanteon naamioimiseen on näin salaa luotu luvalliset kulissit. Näin on päästy aivan uuteen kulttuuriin, jossa lainrikkojia puolustetaan ja ihannoidaan heidän tekemisistään kun taas poliiseja syytetään vääränlaisista pidätyksistä ja väärin tehdyistä kuulusteluista ja jopa provosoinneista. Entisajan maalaispoliisit ja Ojoistenkin alueen viisi asukaspoliisia olivat auktoriteetteja ilman pamppuja ja komenteluja. Minkähän vuoksi tuon harmonian haitarin palkeisiin on tarvinnut tehdä lainsäädännöllä epävireisiä reikiä? Kaikkien lakien uudelleenmuovailut ja tulkinnat ovat jatkuvassa ristitulessa lakikammareissa. Muotoasiat ja saivartelu vievät suuren osan oikeuskäsittelyistä. Pidätys- ja vangitsemisasioistakin joudutaan tekemään riitaisia päätöksiä. Ennen epäillyt rikolliset passitettiin tutkintovankeuteen oikeuspäätöksiin asti. Nykyisin jopa henkirikolliset pääsevät vastaamaan vapaalta jalalta jos näytöt ovat kyseenalaisia. Ennen tuomiot rikoksista olivat melko ankariakin ja niihin liittyi myös kansalaisluottamuksen menettäminen määräajaksi. Kaikki pienetkin sakkotuomiot kirjattiin rikosrekisteriin, joista työn haussa oli paljon harmia. Minäkin hain palomiehen toimeen 1960. Tiedot, taidot ja kuntokin olivat kohdallaan, mutta valinta tyrehtyi rikosrekisteriin, jossa oli kaksi merkintää valoitta ajosta, sekä jalkakäytävällä ajosta polkupyörällä. Tosi suuria rikoksia nuo kolme merkintää olivat ammatin hakuun ja valintaan. Laki oli ankaraa myös ihmisten käytöstavoille. Mielenkiintoinen muistikuva tästä on minullekin jäänyt Ojoisilta 50-luvun lopulta. Silloin eräs tyylikäs yrittäjän vaimo halusi vähän piristystä elämäänsä ja innostui viettämään aikojaan silloin tällöin ravintola Seurahuoneella. Sieltähän sitten sattui kohdalle äveriäänoloinen herrasmies ja rakkaus syttyi. Kostea rakkaus johti siihen, että pari kihlautui jälleennäkemisten vuoksi. Kotiin Ojoisille mentäessä kihlasormus piti kuitenkin ottaa sormesta pois, ettei aviomies hermostu. Lopulta kuitenkin tuo kihlaus vahingossa paljastui ja perhekriisi oli valmis. Tämä fiksu ojoislainen yrittäjä oli kuitenkin herrasmies, eikä siten alkanut kurittaa vaimoaan. Sen sijaan hän nosti asiasta oikeusjutun vaimoaan vastaan. Oikeuden päätös oli kirjaimellisen ankara, kolme kuukautta ehdotonta vankeutta. Syy: naineena kihlautuminen. Ja näin tyylirouva joutui tuon ajan lusimaan lyhentämättömänä naisvankilassa. Ojoisille hän ei sen jälkeen enää palannut. Tällaisia rikoksia ei kaiketi enää vankilareissuiksi tuomita. Taitaa olla niin, että syrjähypyt ja yli yön makuut kuuluvat ihmisten lukujärjestyksiin ja niillä jopa rehennellään. 1400-luvullahan niistä sai 162 vielä kuolemantuomion. Avioerot ovat kuitenkin lisääntyneet monista muistakin syistä. Pahinta niissä on perheväkivalta ja holtiton talouskaaoksiin johtanut alkoholin käyttö. Tämän vuoksi myös lastensuojelu on saanut uusia sairaita kiistanaiheita. Ojoisillakin lienee näissä tilastoissa olevan oma keskiarvollinen osuutensa. Heti sotien jälkeen moraaliasiat olivat hyvin herkkiä. Virheistä ja väärinteoista kärsittiin yleensä asiaan liittyvissä perheissä, eikä avioeroista tai rattijuopumuksista” kivitetty ”perheiden lapsia koulussa. Humaaninen solidaarisuus oli kaikille itsestään selvä asia. Itsestään selvyys kuului käyttäytymisenä myös yhteisvastuuseen. Rakentamisvuosien talkoo-ja auttamishenki oli ojoisillakin jotain sellaista moraalia, jolle piti antaa ihan oma nimikin. Pian tuo nimi sitten löytyikin ja se on jäännyt elämään näihin päiviin asti. Yhteisöllisyys on tuon sanan nimi, joka syntyi lapion varresta ja betonimyllyn veivistä, sekä talkooväen kahvitusten mietiskelyistä. Fiksusti on eletty senkin jälkeen, eikä edes avioeroista rehvastella tai voivotella. Ojoisilla on tullutkin käyttöön ihan oma perheongelma sanastonsa. Esimerkeiksi sopii muutama käytännön tapaus. Kun jokin utelias naapuri haistoi lähinaapurissa palaneen käryä avioliitossa niin hän keksi jonkun kyläilyyn liittyvän asian ja hiippaili sitten ovikellonsoittoon. Siinä ohessa sitten tapahtui ns. ovensuukysely asiaa juonitellen. Aina tuosta ovensuukyselystä jotain tiedotettavaa löytyi, eikä sitä voinnut edes salakuunteluksi luokitella, saatikka juoruiluksi kun tietolähde oli itse asiaansa vuotanut. Tämän tavan on sittemmin ominut itselleen media mm. erilaisten vaalien loppuhuipentumana. Ovensuukyselyt on siten tullut hyvinkin tärkeäksi tietopohjaksi ainakin vaalien lopputuloksen arvailuun. Ojoisilla puhutaan vieläkin varsin diplomaattisesti avioeroista, jotka kuitenkin pelkistetään ymmärrettävään muotoon. Perheriitoja eroineen ei puida raastuvassa vuosikaupalla vaan koko tapahtuma kriisi toteutetaan yhtenä teatterimaisena esityksenä kotiympäristössä. Silloin kun perheen isään on kyllästytty ryypiskelijänä tai alamaisena hänet yksinkertaisesti ulkoistetaan parin matkalaukun saattelemana pois yhteisyrityksestä eli perheestä. Jos taas perheen äiti häijyilee tai elää yli budjettivarojen niin silloin tulee ratkaisutavaksi akan heittäminen pellolle, jonka kyllä joskus anoppi palauttaa ja luo perheyritykseen uudet järjestys-säännöt. Perheiden sisäiset paineet purkautuvat aika-ajoin rasittaviksi kinoiksi tai uhkailuiksi, mutta harvoin kuitenkin onneksi väkivallaksi. Kaikkien ojoislaisten naisten kunniaksi kuitenkin on sanottava, että mallikelpoista ”vääpeliväkeä” hyvin arvosanoin. Keventäen voisi asian myöskin ilmaista siten, että ojoislainen ”akka” ei ole mikään nalkuttaja vaan selkokielinen asiantoistaja, jotta kulloinenkin asia tulee oikein ymmärretyksi. Selkeät tavat ja ymmärrettävät ilmaisumuodot oikeilla käsitteillä ovat ojoislaisuuden perinnekulttuuria. Tämän on huomannut myös rekisteröimätön Uudisasukkaiden-seura ja siksi sen arkistoihin onkin tallennettu ojoislaisia käsiitteelliä asiailmaisuja. Tässä joitakin yleisempiä ilmaisuja, joita on otettu käyttöön muuallakin:- ovensuu kysely, yhteisöllisyys, ulkoistaminen, pers`aukisuus, hää rentoutuu, vierihoito, akan heittäminen pellolle, anna palaa Paajanen ja älä heitä kirvestä kaivoon ovat juuri sitä tyypillisintä ojoislaista perinnekulttuuria. Suuri yhteiskunnallinen murros hiipi kansalaiselämään 1950-luvun lopulla. Oltiin päästy eroon sotakorvauksista, valittiin presidentiksi U.K.Kekkonen. Työväestö koetteli voimiaan yleislakolla ja aktivoiduttiin poliittisesti muutenkin. Näin syntyi Suomeen uudenlainen poliittinen ja toiminnallinen aikakausi, joka hyvin pian muutti tärkeitä sosiaalisia asioita, mutta myös koulutus sai uutta vauhtia ammattitutkintojen avautumisena monenlaisissa opinahjoissa.Ylioppilastutkinnon suorittaminen nähtiin vielä tuolloin ikäänkuin työmarkkinoille pääsyn edellytyksenä ja vain ylemmän ”kastin” ammatteihin tarvittiin vaativampaa jatkokoulutusta pätevöitymiseen. Ammattikoulutus jäi jostain syystä pienemmälle huomiolle. Dynaaminen yhteiskunta heräsi onneksi kuitenkin tuosta unesta ja teki rytminvaihdoksen osaamisen hyödyntämiseksi. Tämän jälkeen koulutuksesta onkin tullut suomalaisen osaamisen takuutuote kansainvälisestikin. Tuon heräämisen ansiosta tapahtui suuri yhteiskunnallinen ammattiin valmistumismuutos käännös ammattitutkintojen tultua yhä tärkeämmäksi v. 1960-luvulta alkaen. Ammattikoulutus tuli silloin voimakkaasti mukaan hyvin moninaisena ja laadukkaana lähes kaikkien ammattien tukipilariksi. Tämän vuoksi monien ojoislaistenkin perheiden lasten ammattitutkinnon suorittamisen vuoksi lippusalkoihin nousi uudenlaisiakin liputusaiheita. Ammattitutkintojen kautta sitten syntyi paljon uusiakin ammattinimikkeitä ja töiden tehtäväkuvaukset erikoistuttivat työhön pyrkivät selkeiksi työtehtävien haltioiksi. Vielä sodan jälkeisinä vuosikymmeninä 1940-50 tunnettiin hyvin vähän ammattinimikkeitä, vaikka työtehtävien moniosaajia syntyi työharjoittelun pohjalta ilman mitään kunnollista koulutusta. Tuolloin yleisin ammatti oli sekatyömies tai rakennustyömies, mutta myös tehdastyöläisiä oli paljon. Yleisin ammatti naisilla oli kotiäiti, kummallista kyllä sitä roolia ei kunnioitettu yhteiskunnalliseksi ammatiksi vaan kotiäidin arvostaminen jäi perheiden sisäisiksi asioiksi. Useimmmiten kuitenkin äiti oli koko perheen sielu ja taloudenpidon taikuri, jolta pohjalta perheen lapsille pyrittiin saamaan ammattiosaamisen koulutusta ja oppimista itsenäiseen pärjäämiseen. 163 Alkuvuosina tunnettiin yleisesti ehkä parisenkymmentä eri ammattia, eikä julkisissa tehtävissäkään käytetty virkanimityksiä, poliisi mikä poliisi tai koulutoimessa opeksi kutsuttiin henkilöä joka teki mitä opetusalan tehtävää hyvänsä. Meneillään olevalla vuosituhannella ammattinimikkeitä ja tutkintoja on jo satoja mm. rakennuksillakin on työtehtäviä jo 20-30 eri nimikkeellä. Ojoistenkin alueen hyvin suppea ammattikäsitys sodan jälkeen on nykypäivinä laajentunut koulutusosaamisten kautta niin, että koko alueella ahkeroi ehkä noin parisataa eri ammattinimikettä omaavaa työnraatajaa. 164 ELÄMÄNMERKKEJÄ JA MUUTOSASIOITA Tässä yhteydessä täytynee palata näissä sielullisissa asioissa vähän taaksepäinkin. Silloin kun Ojoisten asutusta alkoi syntyä alueelle 40-, 50-, 60-luvuilla, niin pihapiirien pyhimyssymboleiksi ilmestyivät melkein joka taloon oma pihakaivo veivivinssillä tai käsipumpulla. Talorakennusten eteen ilmestyivät kaivojen lisäksi myös puiset valkoiseksi maalatut lipputangot. Jokaisena liputuspäivänä niissä myös liehuivat uljaasti Suomen siniristiliput isänmaallisuuden korostuksina ja varsinkin Ojoislaisten uudisraivaajien päivänä 1.5. Noiden elintärkeiden pihakaivojen teko oli hyvin vastuullista yhteistyötä lapiokaivajan turvaksi. Kaivot piti kuitenkin kaivaa, koska ei vielä vuosiin ollut tietoa yhteisestä vesihuollosta. Kaivothan kaivettiin pääasiassa käsin 1½- 2 metrin halkaisijalla oleviksi 4-5 metriä syviksi vesipesään ulottuviksi kaivannoiksi. Sieltä tuo kirkas ja raikas vesi korkealaatuisena sitten tavoitettiin. Tuo vesi sisälsi paljon rautaa ja seleeniä, joista ihmisen voima ja luuston kovuus rakentuvat. Kaivojen kaivuissa apuna oli ns. kolmijalkavinssi. Vaijerilla tai kettingillä varustettu nostolaite oli varustettu maa-aineen nostamiseen tarvittavalla metalliastialla ja taljamaisella vinssillä varolukkoineen. Työ kesti yleensä 2-3 päivää, jonka jälkeen laskettiin pohjarenkaasta aloittaen muutkin renkaat paikoilleen. Renkaiden ulkopuolinen ympärystä täytettiin sitten soralla ja päälle rakennettiin veivitelalla toimiva veden ylösnostin suojakansineen. Toinen tapa oli kaivaa savea alarenkaan alta ja näin vajottaa rengas kerrallaan kaivo vettä antavaan tasoon. Pohja sitten sorastettiin tai laskettiin lopuksi pohjalle sementtilaatta. Se oli vastuullista työtä kaivonkaivajien apulaisille. Kaivaja oli täysin turvaton siellä maan alla, joten kolmijalan piti olla tekniikaltaan kunnossa ja varomekanismin kanssa piti olla erittäin tarkka. Se oli selväpäisten hommaa. Nykyisin ei enää kaivoja rakenneta, kun tilalle on tullut puhdistettu vesijohtoverkosto viemäreineen. Joillakin on kuitenkin vielä oma vesi pienimuotoisesti käytössä ns. porakaivojen välityksellä. Vesihuollon vastuu on siirtynyt paineistuksien vuoksi pienempien vesikalustojen huoltoon ja valvontaan. Vanhoja kaivoja on kuitenkin vielä käytössä, vaikka niiden vettä ei enää talousvedeksi käytetäkään, mutta ei myöskään kirvestä ole vielä heitetty kaivoon. Liputuskäytäntö on myöskin hiipunut pikkuhiljaa ja näin vähentynyt huomattavasti alkuvuosikymmenistä. Uudemmissa taloissa ei ole enää lippusalkoja niin kuin ei kaivojakaan. Uskollisia lippuja kyllä nousee vielä salkoihin liputuspäivinä, mutta tuolta entiseltä isänmaallisuudelta on syväsieluisuus kadonnut. Onneksi maallisuus on jaksanut hyvin ja kilpailuyhteiskunta kirittää kaikkia ihmisiä yhä enempään omistamiseen. Alkuvuosista lähtien Ojoisilla oli paljon lippusalkoja ja myöskin niissä liputettiin. Liputtamisen loisteliaimmat ajat lienee ollut 60-luvun lopulla, silloinhan Suomen valtio lahjoitti huomattavan määrän erilaisia lippusalkoja omien pihapiirien omistajille. Tällä toimenpiteellä haluttiin nostattaa kansallistuntoa ja isänmaallisuutta Suomen tasavallan täyttäessä v.1967 kunnioitettavat 50 vuotta. Alkuvuosikymmeninä virallisista lipunnostoista poikkeavina liputuspäivinä tiedettiin aina, että kyseisessä talossa oli arvokas juhlapäivä meneillään. Uudisraivaajat alkoivat täyttää tasavuosikymmeniä, perheen lapset saivat valkolakkeja tai avioituivat. Kymmenien ylioppilasjuhlien jatkoksi tärkeitä opintoja jatkettiin korkeakouluissa tai yliopistoissa ja näin akateemisesta tutkinnostakin tuli liputuspäivä. Arvostus ja arvokkuus olivat silloin tyypillistä ojoislaista luonteenlaatua. Ojoislaisten tärkein liputuspäivä on aina ollut kuitenkin toukokuun ensimmäinen päivä, sillä se on Ojoisten virallinen liputuspäivä sen kunniaksi kun Ojoisilla painui maahan ensimmäinen lapio rakentamisen lähtölaukauksena toukokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1947. Tämä päivä on myös kalentereissa virallinen liputuspäivä, tosin yhteydessä vieläkin merkityksellisempään kunnioitusasiaan. Aika kun muuttaa kaikkia yhteiskunnan asioita ja muotoja, niin tuo arvostuskin juhlintana on alkanut ruostua. Mulle-mulle-minä-minä-kulttuuri unohduttaa paljon hienoja perinneasioita. Sekin asia pitää ymmärtää, kaikki ihmisen historiahan on pelkkää muutosta. Onneksi ojoislaiseen geeniperimään on jäänyt vastuukäsite kaivonkaivajien vaarallisesta työstä. Puhtaasta ja raikkaasta kaivovedestä on sitten tallentunut kirkasotsainen älynkäyttö, rautainen luonne ja seleenin vahvistama taipumaton luusto. Näillä avuilla kyllä pärjää, ellei itsekkyys ja välinpitämättömyystunteet niitä ahneutena rusenna. Koululaitoskin on näissä arvostusasioissa pahassa kriisissä. Ennen arvostettiin opettajia ja heille suotiin myös kiistaton järjestyksenpitovalta. Nykyisin kaikki kotienkin kasvatusongelmat lykätään koulujen harteille, vaikka opettajilta on viety vähäisinkin järjestyksenpitovalta pois. Opettajat kyllä kel165 paavat syyllisiksi ja kaikki kehnot koulumenestyksetkin ovat opettajien syytä. Entiseen hyvään aikaan kouluissa kilpailtiin pärjäämisellä ja opettamisen laadulla, eivätkä ne opettajat siinä toiminnassa olleet vähäisin tekijä. "Ennen vanhaan" Ojoisten kakarat/lapset elivät kurissa ja nuhteessa ja koulun opettajat raportoivat kirjallisesti koteihin lasten ongelmista. Kotoa tuli sitten rangaistukseksi ulkonaliikkumiskieltoa määräajaksi, ylimääräistä kotipalvelua, tukkapöllyä ja kovennettuna koivunoksaa tai remeliä. Näitäkin kurinpitoja alettiin ymmärtää, kun ojennussanoma muistutti pers`kankkusissa mitä kulloinkin oli tullut töppöiltyä. Vasta aikuisena mietittynä moni hyväksyi omat kurituksensa hyvänä kasvatusmuotona, eikä niistä mitään traumoja jäänyt elämään. Pikemminkin kunnioitus siihen, että kaikissa asioissa pitää alistua jonkinasteiseen järjestykseen. Lastensuojelulaki on ollut suuri pelastus nykynuorten takamuksille ja hiuskuontaloille. Sormella heristely ja totisella naamalla moittiminen ovat vielä sallittua, mutta tukkaan koskemisesta voi joutua jo raastupaan ja jopa korvauksiin omille lapsilleen. Villi Pohjola on tätä myöten tullut erämaista kaikkiin kouluihin, mutta myös lukuisiin koteihin. Lasten liekanarun on annettu vaarallisella tavalla katketa, löytämättä kuuliaisuudelle mitään uutta vastiketta. Paljon on kuitenkin vielä kasvatusten vapaata avartuvuutta keksimättä. Toivottavasti ei kukaan konsultti kuitenkaan älyä esittää vanhempien roolien tuhoamista ja kaikkien raja-aitojen poistamista lasten kasvatuksessa. Koulurauhan, menestymisten ja itsekunnioitusten kehittämiseen sen sijaan kaikki konsultit ovat tervetulleita. Arvostusasia on sellainen asenteisiin kuuluva ymmärtämisasia. Kunnioitus on arvostuksen tärkein elementti. Ojoisilla asui alkuvuosikymmeninä talouksissa jopa kolme sukupolvea keskenään ja hyvin sopeuduttiin. Isovanhemmat hyväksyttiin osaksi perhettä ja heidän oppejaan kunnioitettiin iän tuoman viisauden lisäksi. Se oli aitoa kunnioittamista, jonka sanan käyttäminen pitäisi nykyisin puhekielessä kieltää ivallisena solvauksena. Tuolloin sodan jälkeen ei ollut vanhusten palvelutaloja eikä vanhusten tai vammaisten kodinomaisia asumuksia palveluineen. Oli vain syrjäisille seuduille sijoitettuja vanhainkoteja, jonne vanhukset "haudattiin elävältä". Eristämisen inhimilliset haitat ymmärrettiin ihmisten hylkimisinä ja siksi omia vanhempia yritettiin pitää normaalissa elämässä kaikin tavoin kiinni. Olihan siitä myös paljon hyötyä lasten ja koululaisten turvana omien vanhempien ollessa ansiotyössä. Se oli aitoa ihmisyyden kunnioittamista, jolle nykypäivinä on tullut uusi hämäävä käsite nimeltään auktoriteetti, jolla on pelätty kaikupohja. Kunnioitus tarkoittaa vain myönteistä ilmausta ihmisistä. Auktoriteettina voi sen sijaan kekkaloida kuka hyvänsä. Yleensä auktoriteetit ovat suulaita politiikkoja tai isojen firmojen irtisanomisia tekeviä pomottajia. Julkisuus yleensä rakentaa auktoriteetin, mutta hyvin pienessä määrin siihen kuuluu kunnioitusta. Kunnioitettava kansalainen ei ole siis sama kuin auktoriteetti. Nämä asennekysymykset ovat olleet jatkuvassa murroksessa viime vuosikymmenet. Hyvän ja pahan rajat, sekä oikean ja väärän tulkinnat ovat nykypäivän markkinatuotteita. Perinnekulttuuri ja humaanisuus eivät samalle orrelle mahdu. Kehittäminen ja kehittyminen ovat kuitenkin kaikille aikakausille elintärkeitä asioita. Kaikessa päätöksenteossa pitäisi kuitenkin miettiä miten uudet asiat vaikuttavat konkreettisesti ihmisten käyttäytymiseen ja elämään. Kehittymisessä on aina kaksi suuntaa, joko parempaan tai huonompaan suuntaan. 166 VÄKIVALTA KASVAA KURJUUDESSA Katkeruudesta on syntynyt monta suurta ristiriitaa kansojen välille. Siihen kun pääsee käsiksi vielä kiihottajat kansalliskiihkoineen niin verenvuodatus on ainoa ratkaisu katkeruudelle ja vihalle. Tapakulttuurit ovat onneksi pystyneet pääosin sulautumaan isoihin muutto- ja pakolaisvirtoihin ja näin ihmisille on löytynyt turvallisempia elinpiirejä aivan toisissakin kulttuureissa. Sellaisia isoja kulttuurien sulatusuuneja ovat Amerikan mantereen valtiot, Australian alue, osin Eurooppakin ja lähinaapurimme Ruotsi. Monilla alueilla on kuitenkin tämän valkoisen sivistysrodun ylemmyyksillä tuhottu alkuperäisasukkaiden omat kulttuurit ja identiteetit. Samalla näiltä alkukansoilta on riistetty maat ja elintavat, sekä pakotettu vieraisiin uskomuksiin. Näistä syistä on syntynyt juuri koko maapalloa vaivaava pakolaisongelma erilaisine kulttuuriristiriitoineen. Pakolaisleirit ja pakolaisuus köyhyyksineen ovat tästä syystä mitä oivallisin kasvualusta mm. terrorismille. Katkeruuksien ja vihan kasvihuoneita ovat myös "heimolliset" kansat ilman isänmaata. Kurdeja on noin 10-15 miljoonaa viidessä eri maassa ilman isänmaata ja omaa yhteistä hallintoa. Tuon kulttuurin ja väkimäärän sopeuttaminen johonkin aivan vieraaseen kulttuuriin on vääryytenä vain uutta katkeruutta lisäävää polttoainetta kaikkinaiseen vastakkainasetteluun. Palestiinan viisimiljoonaiselta ikiaikojen kansalta vietiin isänmaa suurvaltojen sopimuksella 1940luvulla ja alistettiin luvatun maan alaisuuteen. Tässäkin isänmaattomien palestiinalaisten keskuudessa muhii loputtomiin katkeruus, joka aika ajoin puhkeaa mellakoiksi ja verilöylyiksi. Terrorismia kun yritetään kaikin tavoin kitkeä pois maapallolta, niin nykyisin menetelmin sitä kasvatetaan hyvin tehokkaasti eriarvoisuutta lisäämällä. Köyhyys ja riisto ovat sellaisia ruttotauteja, ettei niihin löydy kuin kaksi lääkettä; Ruoka ja Tasa-arvo. Niin kauan kun köyhyyttä ja nälkää on olemassa, on niin kauan myös vihan ja koston synnyttämää terrorismia. 2000-luvun aikana tähän epätasa-arvoon on tietoisesti sekoitettu myös eri uskonsuuntaukset, joihin vedoten sitten voidaan tehdä mitä karmeimpia raakuuksia. Uskonkulttuurin tuotteita on syntynyt myös aseellisia koulutusleirejä fanaatikoille, joita sitten poliittiset taustat rahoittavat ja värväävät anarkisteja tekemään tilaustöinä suurenkin luokan tihutöitä. Pahuus ja verenhimo on kasvattanut tälle kuoleman viihteelle ihan oikeita armeijoitakin, joiden raakuustoimien eliminointiin ei edes saada kansainvälistä yhteistyötä aikaan. Meneillään olevan vuosisadan vitsaukseksi näyttää syntyneen hallitsemattomat pahuuden sotajoukot joiden puuhasteluun ei ole mitään järjestys-sääntöjä. Poliittiset- ja uskonnolliset intressit ovat liian pyhiä estääkseen mielettömän väkivallan. Suomen karjalaisilla oli tuskallisten sotavuosinen jälkeen onneksi se etu puolellaan, että oli oma isänmaa mihin paeta. Onni oli myös se, että Suomi säilytti demokratiansa ja siihen pohjautuvan järjestysvallan. Kaipuuta ja tuskaa tuo pakkomuuttaminen varmasti aiheutti vielä seuraavillekin sukupolville, mutta sopeutuvaisuudella tähän uuteenkin elämään opittiin ilman pakkoa ja sanktioita. Suomalaiset ovat selviytyjiä. Suomalaiset geenit taitavat olla kallisarvoista perintösolustoa. Aikojen saatossa Suomesta on muuttanut vapaaehtoiseen "maanpakoon" työn ja elinehtojen parantamisen vuoksi lähes miljoona kansalaista, eikä heistäkään mitään suurta ongelmaa ole tullut kulloisellekin kantaväestölle. (Amerikka, Kanada, Brasilia, Australia, Ruotsi, Saksa ja lukuisia muita valtioita). 167 PILVENPIIRTÄJIEN AIKAKAUSI, TETROITTI ALKAA NOUSTA Maaseutu alkoi tyhjentyä 60-luvulla. Maanviljely ja karjanhoito koneellistuivat, eivätkä ne enää pystyneet elättämään aikuisuuteen kasvaneita jälkeläisiään. Alkoi maastamuuton lisäksi maan sisäinen muuttoliike asutuskeskuksiin ja tehdaspaikkakunnille. Hämeenlinnassakin oli useita paljon työllistäviä tehtaita, joihin ammattityövoimaa tarvittiin, mutta sen seurauksena tarvittiin uusia asuntoja kaikenkokoisille perheille. Silloin 1960-luvun puolivälissä Kettumäen kaava hyväksyttiin ja viriteltiin samalla tarjouskilpailua alueen rakentajasta. Oikeisto halusi rakentajaksi jonkun suuren rakennusliikkeen ja asiasta tulikin poliittinen kärhämä. Kummilan rakennusliike ja HAKA valmistelivat omaa yhteisrakentamissuunnitelmaa ja tulivat näin kilpailuun mukaan. Kaupunginvaltuusto joutuikin äänestämään rakentajan valinnasta. Asian ratkaisi vasemmiston tuki työllisyyden nimissä oman kaupungin rakennusliike Kummilan ja HAKA-yhtiön hyväksi selvin äänestysnumeroin. Jotkut kiukuttelijat äänestivät jopa tyhjää. Tosiasiassa oikeata tarjouskilpailua ei ollut lainkaan, koska valtion rahoituslaitos ARAVA määräsi neliöhinnat tuleville rakennuksille omilla rakennustasoillaan. (Kettumäen talot ovat pääosin Aravalainoitteisia). Rakentaminen alkoi sitten suunnitelmien mukaan ja taloja nousi yksi per/vuosi. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana Kummila ja HAKA rakensivat Kettumäkeen yhteensä 450 erikokoista asuntoa. Vapaarahoitteistenkin taloyhtiöiden rakentajina toimivat pääosin samat rakennusfirmat. Pohjoisrinteeseen valmistui lisäksi yksi rivitaloyhtiö. Näistä lähtökohdista lähti sitten Kettumäenkin ja Ojoistenkadun kerrostalorakentaminen vauhtiin 60luvun puolivälissä. Kun Kettumäki aloitti oman elämänsä, niin työtään arvostavat rakennusmiehet ylpeilivät, että nyt tulee Suomeenkin oma Tetroitti (Detroit). Silhuetinkin piti näkyä Riihimäelle ja Pälkäneelle saakka. Työt alkoivat Kettumäentieltä, jonne ilmestyi ensimmäinen yli 6-kerroksinen talonjärkäle puustojen yli näkyväksi pilvenpiirtäjäksi. Kettumäki muistuttikin silhuetiltaan Detroittia pienoiskoossa. Kaikkiaan Kettumäkeen rakennettiin liki 20 kerrostaloa, yksi per/vuosi rakennusperiaatteella. Osa rakennuksista tuli vuokrakäyttöön VVO tunnuksin, mutta myös omistuspohjalle taloyhtiöitäkin syntyi. Samoihin aikoihin valmistunut Rautaruukki sai sieltä VVO:n kautta työsuhdeasuntoja muualta tulleille ammattimiehilleen. Kunnallistekniikka oli jo silloin valmis. Tarvittiin kuitenkin energiaa lämmitykseen joten sinne perustettiin oma lämpöyhtiö nimeltä Kettuinmäen Lämpö Oy. Tämän yhtiön nimiin aloitettiin myös kiinteistöpalvelut mm. siivousten osalta. Kettuinmäen eturinteen kuusikerroksisia talojättiläisiä voidaan hyvin kutsua pilvenpiirtäjiksi, koska niiden ylimmät kerrokset kohosivat kaupungin vesitornin paineistuksen yläpuolelle. Tämän vuoksi näissä taloissa onkin omia teknisiä ratkaisuja käyttöveden saamiseksi ylimpiin kerroksiin. Talojen valmistumisten myötä niiden asuttaminen aloitettiin välittömästi ja koko Kettuinmäki alkoi elää näkyvämmin. Se asetti paljon paineita palveluille ja liikenteelle, joita sitten siinä ohessa parannettiin. Sudentien elintarvikekauppa Osuusliike Häme rakennettiin kalliomaaston pohjoispäähän, jolloin tarpeelliset päivittäistavarat voitiin ostaa läheltä. Voimakkaasti lisääntyvä asujamisto tarvitsi lisää palveluja niin kouluasioihin kuin lasten päivähoitoonkin. Ensin rakennettiin suurehko lastentarha/päiväkoti Kettumäentien alkuun 1964, mutta sen käyttö aloitettiin mukauttamalla se kaupungin sairaalan vuodeosastoksi ankaran tilanpuutteen vuoksi. Muutamien vuosien jälkeen se kylläkin palautui alkuperäiseen tarkoitukseensa. Se muisto sairaalakäytöstä kuitenkin jäi, että moni ojoislainen ikiuneen nukkunut sai rauhallisen poislähdön omalla asuinalueellaan. Kyseistä rakennusta vastapäätä rakennettiin korvaavaksi lastenhoitopaikaksi pienempi päiväkotirakennus samoihin aikoihin, johon sitten muutti myös Ojoisten postitoimisto jakelupisteenä. Nykyisinkin talossa on hoitopaikka lapsille, mutta postitoimisto on yleisen käytännön mukaan siirretty yksityisten hoidettavaksi. Siihen entisen radioaseman alapuolelle Kettumäentien alkuun rakennettiin myös muutaman perheen rivitalo, jossa asusti kilpailevaa suunnistusväkeäkin. Myöhemmin Kettumäen alueelle on kotoutettu paljon maahanmuuttajia, eikä siitä kansainvälisyydestä mitään kummajaisia ole syntynyt. On ymmärretty, että jossain hädänalaisten ihmistenkin on asuttava. Heidän vaatetuksensa ja kulttuurinsakin on tullut tutuksi nuorisolle koulukaveruuksien kautta, mutta aitoa aikuisläheisyyttä ei ole vielä sanottavasti syntynyt. 168 Tätä yhteenkuuluvaisuutta on Hämeenlinnan kaupunkikin yrittänyt kehittää perustamalla Kettumäkeen Asukastuvan yhteisiin kokoontumisiin ja kontaktien luomiseen. Toiminta alkoi 2012 ja sen vastuu-ohjaajana aloitti Erja Reijo, palvellen tuvalla ensimmäiset kaksi vuotta. Tuvalla on paljon virkistystoimintaa, luentoja, liikuntaa ja kahvittelua, sekä parina päivänä viikossa ruokapalvelujakin omakustannushintaan. VVO luovutti entisen oman toimistonsa toimistotilat tähän tarkoitukseen ja kaupunki on yrittänyt löytää rahat ohjaajan toimintaan. Pitkäaikaistyöttömille ja yksineläjille tuvasta onkin tullut mieluinen tapaamispaikka n. 300 henkeä kuukausittain. Toivottavasti hyvälle idealle löytyy löytyy rahoitusta jatkossakin, ihmisiä ei saa jättää yksin murehtimaan. Tähän työhön voi osallistua kuka vain kanssaihmisiä kaipaava ojoislainen, asukastuvan ovet ovat avoimet kaikille ja sen toimintaan voi keksiä uusiakin toimintamuotoja. Kettumäen asukastoiminta oli jo alkuvuosista alkaen hyvin sosiaalista toimintaa. Taloyhtiöiden ja vuokralaisten toimesta se vanhan ajan talkoohenki sykki monin tavoin. Kevät-ja syys-siivoukset ympäristössä, sekä yhteisten grillipaikkojen luominen sopeuttivat asujamistoa viihtyvyyden luomiseen. Näissä elinympäristötalkoissa oli lukematon määrä ns. puuha-Petejä ja kahvi-Kaisoja. Haapamäen Kallu (Kalevi) oli yksi heistä. Kallu oli ay-henkinen posteljooni, mestarikalamies, mutta myös kestoavustaja urheilukilpailujen toimitsijana ja liikenteenhoitajana katutapahtumissa. Raili vaimon kanssa perheeseen kuului poika Timo ja tytär Satu. Kettumäestä muistetaan myös Jukka Noro, 1940-luvun HPK:n jääpallo/jääkiekkotaituri, jalkapallokikkailija, mutta myös värikäs Suomenmestari pesäpallossa 1934, joka oli myös HPK:n joukkuepelimuoto. Jukka (Waltteri) Noro oli HPK:n ykkösketjun miehiä jääkiekossa ja kova maalihai. HPK:n noustua jääkiekon mestaruus-sarjaan sodan jälkeen Jukka teki HPK:n historiallisen ensimmäisen mestaruus-sarjamaalin ja on myös SM-hopeamitalisti jääkiekossa 1952. Lopetti kilpailu-uran v.1954, mutta jatkoi HPK:n valmennus- ja johtotehtävissä vielä vuosia eteenpäinkin. Jukka Noro kuului myös jääkiekkoliiton hallitukseenkin. Ammatiltaan Jukka Noro oli kauppias ja edustaja mutta löysi keski-iässä mieleisen asuinympäristön Kettumäestä Karhuntieltä ja viihtyi siellä vaimonsa kanssa vielä eläkevuosienkin koittaessa. (lähde HPK:n 60 vuotta historia Timo Lainesalo) Kettumäkeen muuttaneiden joukosta kasvoi paljon kyvykkäitä urheilijoita ja monien uusien ammattien taitajia. 1980-luvun lopulla Karhuntielle asettui myös Tatlin perhe kahden pojan kera. Edis kävi peruskoulunsa Ojoisten koulussa ja varttui urheilevaksi nuorukaiseksi. Nyrkkeily innosti Edistä kovasti ja niinpä hän aloitti lajin harjoittelut Hämeenlinnan Kisan salilla. Menestystä alkoi tulla jo juniori-iässä ja sitä myöden myös piirin- ja junnujen mestaruuksia. Edisin kyvyt huomattiin myös ns. kovemmissa piireissä ja harjoitukset ja kotikin siirtyi Helsinkiin. Asuu nykyisin Martinlaaksossa. Alkoi kova ja hikinen tie Pekka Mäen valmennuksessa suurempiin koitoksiin. Amatööriys ei enään riittänyt ja niin Edis alkoikin otella paidattoma uudella vuosisadalla/tuhannella. Vihdoin vuoden 2014 syksyllä Edis Tatlille aukeni näytön paikka ammattilaisena oman kevyen-sarjansa MM-otteluun WBA:n hallitsevaa maailmanmestaria Kuuban Richar Abril ottelijaa vastaan. Taidot riitti kunniakkaaseen otteluun, mutta iskut eivät riittäneet voittoon asti. Huhtikuussa 2015 Edis Tatli kuitenkin teki nyrkkeilyhistoriaa Hartwall-areenalla voittamalla pistein Euroopan ammatinyrkkeily-mestaruuden ranskalaista Yvan Mendyä vastaan kevyessä sarjassa. Edisin ohella Kettumäki/Ojoinen on myös tarjonnut monia muitakin urheilijoita ylpeiltäväksi menestyjinä useissa joukkuelajeissa, mutta myös yksilömenestyjinä. Hämeenlinnalainen eri urheilulajien juniorityö on sellainen tuotantomenetelmä, josta on ammennettu monenlaisia kykyjä koko Suomen urheilukansan riemuksi. Tämän järjestelmän puuhamiehiä löytyy Ojoisiltakin kaikilta vuosikymmeniltä. Pitkäaikaisia Kettumäen asujia elää vieläkin paljon Tetroitin alueella. Eräs heistä on Tanskasen Päivi. Hän on keilailupiireissä tuttu vaikuttaja vuosikymmenien ajan. Tuloksellinen keilaaja itsekin, mutta myös lajin aktiivinen järjestelytoimija. Ammatiltaan Päivi oli konttorityöntekijä Lainatekstiili/Lindstömillä. Ojoislaista elämiskulttuuria on päässyt maistelemaan myös Raimo ja Hely Rannan perhe. He asuivat 70-luvulla Kettumäessä. Raimo muistetaan HPK:n aina rehkivänä pelaajana, mutta myös junnuvalmentajana. Raimo kävi tutustumassa jääkiekon mestaruus-sarjaan Turussa Kiekko-67 riveissä josta hän siirtyi FOPS pelaaja-valmentajaksi, jonka jälkeen Raimo onkin sitten uhrannut paljon aikaa juniorityölle. Vaimo Hely taas on löytänyt itselleen puuhaa HPK:n moniavustajana mm. lipunmyyjänä. Koska asutusväki kasvoi huomattavasti uusien asuntojen myötä, niin liikennekin oli hoidettava toimivaksi. Tampereentieltä pääsi vielä silloin kyydittäväksi pitkän matkan linja-autoihinkin, mutta sinne jyrkän mäen alle oli hyvin hankalaa kulkea. Vekka-liikenne avasi uusi reittejä useimmilla vuoroilla Kettumäenkin kautta ja Seppälä-Saarisellakin oli liikennelupa Kettumäentien kautta Antreantielle ja sieltä keskustaan. Yksityisautoilu oli vielä lapsenkengissä, joten nuo yhteensä viisi vuoroa tunnissa täyttivät tehtävänsä hyvin. Samoina vuosina Kettuinmäen kasvun aikana rakennettiin myös vapaina olevia pientalotontteja, sekä yksi rivitalokin Karhuntielle. Sudentien Osuusliike Hämeen myymälän naapuriin valmistui koko 169 Ojoisten alueen ensimmäinen uima-altaalla varustettu omakotitalo. Sen toteuttajana ja omistajana toimi puutarhakauppayrittäjä Janhunen. Jäniksenpolku neloseen rakensi myöskin Janhusen perhe. Arkkitehti Asko Jantusen perheen poika Pekka opiskeli tieteen aloja. Myöhemmin Pekka Janhunen pestautui Ilmatieteen laitoksen palvelukseen ja kehittelee omia mekanismejaan avaruustieteen hyväksi kansainvälisin mittapuin. Fysiikkaa ja matematiikkaa tarjoaa siis Ojoistenkin alue Euroopan laajuisesti ESA-tutkimuslaitoksen osavaikuttajana Janhusen Pekan toimesta. Matematiikkaa oli kyllä jo entisestäänkin kun Sudentien kotitalon Kankkusen Antista tuli kirjanpitoja laskentayrittäjä ja matematiikan tukiopettaja. Antti Kankkunen oli myös 80-luvulla Suomen aikuisopettajaliiton puheenjohtaja. Antti sai huomattavan kunnianosoituksen v. 1991, kun tasavallan presidentti Mauno Koivisto myönsi hänelle ainutlaatuisen lehtorin arvonimen. Arvonimenä sitä ei taideta olla käytetyn muulloin, lehtori on koulumaailmassa yleensä virkanimitys tehtäväkuvauksella. Jäniksenpolulle rakensi talon myös Hakalanniemen Miettisten poika Heikki (Hessu). Hänen perustamansa insinööritoimisto on kaupungin keskustassa. Rakennustarkastaja Varonen kuuluu Kettumäen pitkäaikaisiin asujiin perheensä kanssa, kuin myös poliisi Reijo Halosen perhe. Myöhemmin sinne itärinteeseen on rakennettu useitakin taloja uudemmilla profiileilla. Arto ja Sinikka Talla katselee siellä ikkunoistaan Vanajaveden liikennettä, Vekka-kuski evp. Uusitalo myös ja 70-luvulla sinne kotiutui kullankaivajaperhe Antti ja Eila Gratschev. Rakentaminen Kettumäessä oli ripeää ja vuosittain valmistui kerrostaloja, niin että koko Kettumäen asukasluku lähenteli kahtatuhatta vuoteen 1980 mennessä, jolloin kaikki kaavoitettu rakennusmaa oli talovalmiina. Sudentien kaupan lisäksi ei juuri muita palveluja ollut, vain joitakin kotikampaamoja ja perhepäivähoitajia. Lapsille kuitenkin kaupunki rakensi leikkipuistoja ja monen taloyhtiön reunamille ilm estyi viihtyisiä grillauspaikkoja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Myöhemmin Kettumäen alueelle ja alapellollekin on sijoitettu paljon maahanmuuttaja perheitä, eikä tästäkään asiasta mitään suurempia sopeutumisvaikeuksia ole tullut. Oman maan karjalaissiirtolaisten sijoittuminen muuhun yhteiskuntaan oli jo etukäteen opettanut, että suvaitsevaisuus oli ja on edelleen Ojoisten alueen tavaramerkki. 170 OJOISTENKADUN OSTARISEUTU SYNTYY, PALVELUT PARANEVAT Kettumäen ohessa alkoi myös Ojoistenkadun kerrostalojen rakentaminen, joista ensimmäiset nousivat siinä 60-luvun puolivälissä. Sinnekin ilmestyi pari 8-kerroksista pilvenpiirtäjää. Pilviähän nekin hipoilivat, kun tuolla peltoaukealla olivat pilvet alempana kuin Kettumäessä. Varsinainen ostoskeskus postitoimistoineen valmistui vuosikymmenen lopussa ja sen yhteyteen tuhansien tarinoiden Härkäbaari, Paukero/Virginia virkistysravintola ja nykyisen janontorjuntatemppelin nimi on Pikku-Eero. Ojoistenkadun ja Härkätien alueelle valmistui usean vuoden jaksolla viitisentoista kerrostaloa ja lopuksi vielä useita rivitaloja sosiaalisin perustein tarvitsijoille. Latokartanon-alueen pienet palvelutaloluonteiset rivitaloasunnot on mieluinen paikka asua ikääntyville ihmisille tutussa miljöössä. Härkätie/Ojoistenkatu/Virginia-Cityn asukkaiden määrä kohosi lopulta pitkälle toiselle tuhannelle 80luvun loppuun mennessä ja on edelleen varsin pidetty ja elävä asuinpaikka Ojoisten vilpoisten tuulien rakastajille. Alueen rakentamisen alkuvaiheessa valmistui Kaurialaan uusi kaukolämpökeskus, josta sitten Ojoistenkadun seutukin sai lämpöenergiansa. Taloihin ei siis tarvinnut rakentaa pannuhuoneita. Myös kodintekniikka edistyi ja uusiin rakennuksiin asennettiin jopa astianpesukoneet. Joihinkin asuntoihin omistajat mukauttivat myös oman saunaosaston. Ojoistenkadun seutu oli niinikään seka-asutusta. Oli omistusasuntoja, oli VVO vuokrataloja, oli osuuskuntamallin yhtiöitä ja oli myös työsuhdeasuntoja. Hämeenlinnassa oli tuolloin 70-luvulla useita kokonaisia kerrostaloja työsuhdeasuntoina. Niitä tarvitsivat suuret työnantajat, kuten Rautaruukki, Huhtamäki, Patria-teollisuudeksi muuttunut Vanajan Autotehdas, Hopea-keskus ja Mensassakin oli paljon eri ammattikuntaväkeä. Ostoskeskukseen tulikin tämän vuoksi kaksi elintarvikeliikettä, jotka verkostuivat K-ryhmään ja Eliikkeeseen. Nykyisin kaupat on yhdistetty suuremmaksi yksiköksi Siwa-tunnuksella. Postin lisäksi toisessa rakennuksessa oli pankkikonttori ja parturiliike. Jäljelle on jäänyt R-kioski, jossa asiamiesposti ja tärkeä pankkiautomaatti. Vastapäätä ostoskeskusta Härkätiellä oli jonkin aikaa kioski, jonka jälkeen siihen asettui yrittäjäksi kukkakauppias Niininen. Kukanmyynti ei kuitenkaan ottanut leiville ja kioskille tuli luukut päälle. Ojoistenkadun kulmaan rakennettiin kuitenkin sen jälkeen vähän isompi kukkakioski, joka toimikin siinä useita vuosia. Sekin kioski on jo purettu ja pikkupalveluihin on jäljellä enää R-kioski. Näitä kioskeja on ollut Ojoisten alueella kaikkiaan viisi. Ojoisten Keidas Antreantiellä, Heinosen kioski Muolaantien kulmassa, Laalon kioski Lintumäessä ja Simolan kioski Viisarilla, sekä nykyinen R-Kioski (Ärrä). Puhelinkioskejakin oli kaksi Ojoisten alueella. Toinen oli Härkätien varressa Ostarin lähellä ja toinen Antreantien alussa. Kotipuhelimet ja kännykät tappoivat nämäkin pussauskopit käytöstä pois. Vain puhelinluettelot, joissa luki, että tämä on varastettu puhelinkioskista jäi revittyinä muistoksi puhelinkopin lähipensaikkoon. Kauppojakin on ollut alueella lukuisia: Laaksosen kauppa Tampereentiellä, Siltala/Närhi Puistonmäessä, Luodemäki/ Salmela/Honkanen kauppa Antreantiellä, Lauri Anttilan Talouskauppa/Alanko Muolaantien risteyksessä, Ol. Häme Koiranpolulla, Ol. Häme Sudentiellä, Niinimäki/Penna/Houni kauppa Härkätie 34 ja Jokisen kauppa Viisarilla. Myös Pullerinmäessä oli kaksikin pientä elintarvikekauppaa. Paroisillakin vielä Rabat ja Varasto-valinta Kultakeskuksen rakennuksessa. Samassa rakennuksessa oli Nanson myymälä ja lounasravintolakin. Puistonmäen kaupasta elää vielä sitkeästi juttu taivaallisesta yhden päivän myynnistä. Tuona päivänä kauppaan ilmestyi hyvin vihainen mies. Tämä kaivonkaivajapersoona oli saanut lasten tuomana krapulaansa vähän väsähtänyttä makkaraa ja vatsa oli mennyt aivan sekaisin. Niinpä hän sitten pillastuikin ja polkupyöräili kaupalle selvittelemään huonoa ostosta. Silloinhan ei tuotteilla ollut mitään viimeistä myyntipäivää, joten elintarvikkeetkin saattoivat myöhästyä myyntipäivästä. Ei siinä auttanut mitkään kauppiaan selitykset, eikä hyvityksetkään tuohtuneelle asiakkaalle. Niinpä tuo asiakas sitten kohteliaasti kurmootteli kauppiasta ja pyyhkäisi hyllyiltä alas tuotepusseja ja muita pakkauksia jauhopusseineen. Sitten hän vielä meni kassakoneelle ja naputteli sinne suurilukuisia numerosarjoja ja höpisten samalla, että ”tässä menee nyt sinunkin vatsa sekaisin” ja kilisytti välillä kassan kampea. Se oli todella iloista "omppupeliä" mahtavin panoksin. 171 Illalla kauppias laittoi asioita taas järjestykseen ja huomasi, että päivän myynti oli ollut useita miljoonia tuon konstailun jälkeen. Mitään varsinaista rikosta ei kuitenkaan ollut tapahtunut, joten kauppias tyytyi mustelmiinsa ja asiakaskin sai tyydytyksen vihalleen. Verottajan ja kirjanpitäjän kanssa oli kyllä selvittelemistä myyntiluvuista, mutta kyllä nekin ymmärrettiin tasoituksina veropäätöksessä. Paikalla olleille muille asiakkaille jäi paljon kerrottavaa lähipiirille tästä vaiheikkaasta kauppareissusta. Siis yhdeksän erillistä kauppaa toiminnassa ja "ostarilla" vielä kaksi lisää myöhemmin. Ojoisten alueella kierteli viikoittain myöskin Ol. Hämeen myymäläauto, jolle pysähdyspaikkoja löytyi hyvin vähän lain määrittelemien etäisyysmatkojen suojana kiinteille kaupoille. Tiiriön kauppaparatiisi on niellyt nämä kaikki lähikauppapalvelut omaan ostossulatukseensa ja vain Siwa on pystynyt säilyttämään jokapäiväisillä pitkillä aukioloillaan lähikauppavelvollisuutensa asukkaiden suureksi iloksi. 172 HÄRKÄBAARISTA PIKKU-EEROKSI Suuri väestöpohja koko Ojoisten alueella, noin 5000 asukasta, tarvitsi myös ravintolapalveluita savisen pellon kuivakurkuille. Härkäbaari/Paukero niminen ”lähiökapakka" aloitti toimintansa 60-luvun lopulla vaihtaen nimensä ensiksi Virginiaksi ja sitten nykyiseen logoonsa Pikku-Eero. Sen verran lännenmallista elämä tämän anniskelupaikan liepeillä joskus on ollut, että Ostarin seudulle voisi hyvin uudeksi nimeksi vaihtaa vaikkapa Virginia. Kantaravintola Paukerolla oli uljaat järjestyssäännöt. Sisätiloissa sai kyllä haastaa riitaa, mutta tappelemassa piti käydä ulkosalla. Henkilökunnan kanssa riitelemisestä sai eriviikkoisia porttikieltoja, joihin alistuttiin nöyrästi. Portieri oli kunnioitettu hyvien tapojen vartija asiakkaiden pitämiseksi korkeamoraalisina. Päiväaikaan ei aina ollut portsaria paikalla, joten ravintolan kodinturvajoukot pitivät huolen järjestyksestä. Turhasta meluamisesta joutui ulkosalle, mutta rähjäämistä seurasi armotta kokovartalopesu sisäpihalla olevassa vesialtaassa. Huonon vedenvaihdon vuoksi tämä ihmisten pyykkiallas kuivattiin ja täytettiin jo 70-luvulla. Nyt siinä kasvaa viherkasveja. Kesäisin siinä sisäpihalla toimii Pubin kesäterassi, joka onkin varsin suosittu tapaamispaikka ja polkupyörien maksuttomia parkkipaikkojakin on näköetäisyydellä tarpeeksi. Sairio kun oli ennen vanhaan kuiva asuinalue, niin sen alueen janoiset käväisivät joskus Ojoisillakin. Silloin häippäsi joskus seinustoilta mukaan vieraita polkupyöriä paluumatkalle. Rautatiesillalta niitä sitten heiteltiin Vanajaan ja sieltä niitä fillareita ja mopojakin taitaa ruopatessa löytyä kymmenittäin ellei sadoittain. Päinvastaisestakin liikenteestä pyörien loppuparkki löytyi samasta syvänteestä ikään kuin kuittaukseksi, että oli tultu naisista Sairiosta. Ravintolalla on aina ollut niin sanottu sisäpiiri eli kanta-asiakkaat, joita oli monenlaisia. Oli nopeita työstä palaavia kurkunkostuttajia, oli pelkällä kahvilla pärjääviä seurustelijoita ja oli muuten vain kuulumisia vaihtavia ojoislaisia. Varsinainen kanta-asiakas oli eräänlainen filosofi tai poliittinen vouhkaaja, joka istui rahapussin sietokyvyn mukaan siellä melkein joka ilta. Jotkut näistä istujista ovat päässeet Pubin kalustoluetteloonkin. Tietäjistä suurin on kaiketi satunnaisistuja, urheilutoimittaja Seppo Särkipato. Hän ratkaisee aina kaikki urheilutietämyksen kinat. Kaikilla on paljon ystäviä ja korottomia pikavippejä löytyi aina jonkun lompsasta. Paukero on alueen älyllinen sosiaalipaja. Polkupyörälläkin sai ajaa vauhdilla sisään, mutta siitä seurasi aina myöskin porttikielto. Eräs mopolla sisään ajanut istui kotonaan kuivakurkkuna vähän pidempään. Tämä Härkäbaari City on myös koko Ojoisten alueen hengellinen keskus. Mietiskelyjä ja katumuksia varten on R-kioskin lähituntumassa ns. itkumuuri, josta löytyvät aina ne aidoimmat kaveruudet. Se on betoninen n. 60 senttiä korkea betoniaita, johon mahtuu seurakuntalaisia istumaan parikin tusinaa kerralla. Aamuliturgioiden jälkeen avautuu lähikauppa, josta saadaan aamulliset katumusvedet. Tämän jälkeen kuunnellaan aamusaarnat, jotka on lainattu kotioloista oman vaimon lausumina elämäntotuuksina. Itkumuurin Larin-Kyösti-asentoisten istujien päät painuvat hiljaiseen rukoukseen. Uusi päivä on huokauksin sittenkin koittanut. Härkäbaari Cityn Pub rukoushuone/temppeli avautuu kello 10:00. Silloin Ojoisten katuva kansa saapuu aamupalvelukseen. Pian kuitenkin hiljaiset miettijät alkavat kostutuksensa ja tutut pulinansa ja päivän lehdistä löydetään jokin teema kinasteluille. Parhaat erimielisyydet löydetään HPK:n tappiollisista peleistä, mutta voitot ovat yksimielisen jakamattomia hurmoksia. Politiikan taidot osaavat kaikki ja kaikki politiikka on olevinaan täyttä sontaa. Suurin osa näistä "kaikki on paskaa" uskovaisista ei kylläkään osallistu itse yhteisten asioiden hoitoon, saati käy edes äänestämässä. Yleisesti riittää, että itse on aina oikeassa. Tuon suusanallisen politiikan kun joku onnistuisi saamaan aktiiviseen käyttöön, niin monille tärkeille asioille tulisi onnellinen loppu. Pubin erikoisuutena on aina ollut kummassakin veeseessä olevat porsliiniset rippituolit. Niille mennään hätätapausten lisäksi istumaan muitakin murheita. Jotkut laskevat siellä viimeisiä pennosiaan, jotkut taas yrittävät keksiä kotiinpaluille älykkäitä selityksiä, joita harvoin kuitenkin ymmärretään. Joskus joiltakin loppuu veto ja pikkutorkut siinä pytyllä ovat paikallaan. Sitten kun pysäköintimaksu loppuu, saapuu paikalle ylipappi eli portsari herätyskelloineen. Portsari Viinasen Pate omisti ihmeellisen taidon mukautua kaiken maailman temppuiluihin ja siksi hänen järjestyksenpitonsakin oli hyvin suvaitsevaa, mutta arvokkuuden rajoja ei silti saanut kukaan rikkoa. Sopiva kuri siellä on edelleen. Englundin Makekin tuota järjestystä hoiteli monet vuodet. Niinä iltoina Maken matala ääni riitti meuhkaamisen ylärajan ilmoitukseksi. 173 Aina silloin tällöin rukoushuone Pubiin tehtiin yllättäviä piispantarkastuksia. Piispat oli puettu aina naamioasuihin, eikä heillä ollut henkivartijoita. Yleisin asu oli kahiseva ulkoilutakki päällä, aamutossut jalassa ja pään koristuksena papiljotit. Yleensä piispat valitsivat "uhrikseen" kaikkein syntisemmän näköisen asiakkaan. Saarnat olivat lyhyitä ja nasevia, mutta äänekkäitä. Onneton syntinen yritti näytellä synnitöntä, mutta kun piispan suusta alkoi tulla anopilla uhkailuja niin kumara syveni epätoivon asteelle. Ei siinä tarvinnut ylöskomennuksia eikä käsirautoja. Tarvittiin vain korva, johon piispa tarttui ja josta sitten syntistä talutettiin jo ulos ja edelleen uudelleenkouluttamiseen. Tämä uudelleenkoulutus on edelleen aika tehokasta. Kun koulutettu syntinen palaili muutaman viikon päästä paheiden pariin, niin kahvi oli väkevin juoma paluumuuttajalle. Härkä-Baari Cityn syntyminen alueelle poiki myös yhden huomattavan keksinnön, nimittäin vaihdepolkupyörän eli retkipyörän. Tämä johtui siitä syystä, että Ojoisten tiet ja kadut olivat pölyävästi sorapäällysteisiä ja siten kuivattivat jatkuvasti kulkijoiden kurkkuja. Tarvittiin nopeampia kulkuvälineitä ahdistusten poistamiseen. Helkama ratkaisi tämän ongelman ensimmäisenä ja nopeat kuusivaihteiset polkuvälineet alkoivat kiitää Ojoisten raiteilla jo 60-luvun loppupuolella. Pölykurkkuisuudelle oli nyt nopeammat hoitoonohjausvälineet käytössä ja näin Pub-rukoushuoneen ja apteekin liemipalvelut olivat nopeammin saavutettavissa. Tähän väliin sopiikin mainiosti hyvin muistettu juttu näistä uusista kulkupeleistä. Noina aikoina nimittäin erään tontin kohdalla nuori mies kokeili uutta polkupyöräänsä. Paikalle sattui ikääntynyt naishenkilö, jonka sanailu muistetaan hyvin. ”Ai siekii oot ostanna vaihtarin, meinkii veijar ost` samanmoisen vaihtarin, jot hää piäsee noppeimmin Paukeroihin.” Paukeron lokikirjasta löytynee uskomattoman paljon hauskoja juttuja, mutta myös paljon julkaisukelvottomia tapauksia. Tässä nyt kuitenkin eräs vähän löysempi juttu. Naapuritalon asukas oli uusimassa keittiötään ja mainitsi Paukerossa, että hänellä on käyttökuntoinen seinäjääkaappi menossa roskiin. Paikalla ollut tuttu sattui tarvitsemaan juuri jääkaappia. Taloyhtiön pihakärryillä sitten jääkaappia alettiin muuttaa toiseen taloon Paukeron/Virginian kautta olutsovituksella. Jääkaappi jäi odottelemaan ulko-oven pieleen lopullista matkaansa. Kuinka ollakaan, kaverukset innostuivat lipittämään ravintelin kostukkeita vähän reippaammin. Kehumisten jälkeen riitaantuivat niin, että poliisi piti kutsua rauhoittelemaan. Uusi jääkaapin omistajakin joutui " kammarille" jossa hän alkoi tiedustella jääkaappiaan. Poliisi tietysti kysyi omaisuudestakin vastaavana, että missä se jääkaappi sitten on ja vastaus oli, että ”ulko-oven pielessä tietenkin”. Sen enempää miettimättä poliisimies erehtyi kysymään, että ”minkähän värinen tuo jääkaappi mahtoi olla?” Vastaus tuli hyvin nopeasti. ”Kuules nyt herra konstaapeli, ei siellä oven pielessä taida kovin paljon erivärisiä jääkaappeja olla tarjolla, joten hakekaa jääkaappini sassiin turvaan!” Tämä hmm..hmm hymistykseen päättynyt vastaus jäi elämään poliisin huumoriksi kahvihuoneeseen pitkäksi aikaa. 174 PERUSPALVELUT MUUTOKSISSA MUKANA Ojoisten alueen huima asuntojen rakentamisvauhti -60 ja 70-luvuilla alkoi tuoda ongelmia myös koulutyöhön. Puistonmäen koulu oli jo käynyt ahtaaksi aikaisemmin ja osa koululaisista oli vuoroluvussakin kaupungin muissa kouluissa. Asia alkoi kaatua päälle ja Ojoisten koulun rakennustyöt aloitettiin 60-luvun lopulla, mutta vihkiäisvalmiiksi se tuli vasta 1973. Silloiset opettajat olivat ylpeitä uudesta opinahjosta. Johtajaopettaja Ahti Alakulju oli nyt upouuden koulun onnellinen mies. Alakuljulle uusi koulu oli uusien asioiden luomista viihtyisäksi kouluympäristöksi. Hän oli myös innokas kuoromies ja kykyjen huomioitsija. Alakulju oli aineopettajan lisäksi taitava musiikinopettaja. Jo Puistomäen koulun ajoilta 1960-luvun alkupuolella Alakulju kiinnostui osaavista nuorista kyvyistä. Hänen kauttaan sai silloin jo ääniopetusta mm. Hyttisen Kai (Kuju) ja Pipatin Sakke, jotka olivat ensin itse rakastuneet omiin ääniinsä. Ahti ounasteli äänten trimmaamisien ohella, että kyllä pojista vielä joskus tulee levyttäjiä ja julkkiksia. Oikeaan sekin arvaus lopulta osui. Opettajia tuli paljon lisää koulutyöhön, mutta Ervastin Elma ja Erkki Vuorinen oli ns. vanhaa päänmuokkaaja opettajakuntaa. Koulu rakennettiin kahdessa vaiheessa, mutta rahoitusvaikeuksien vuoksi toinen vaihe vähän venähti pitkäksi. Opiskeluahtaus oli jo sellaista luokkaa, että ojoislaiset hermostuivat totaalisesti. Kutsuttiin koululle kansankokous, jossa tivattiin päättäjiltä vauhtia koko koulun saattamiseksi pikaisesti valmiiksi. Selittelyt eivät enää tehonneet ja niinpä ryhdyttiin puuhaamaan asialle näyttävyyttä. Valittiin kokouksessa toimikunta, jonka tehtäväksi tuli aktivoida asiaa eteenpäin. Päätettiin suorittaa alueella nimenkeräys yhteisen tahdon ilmaisemiseksi suurena huolenaiheena. Toimikunnan jäseniä oli kaikilta osa-alueilta ja nimilistat lähtivät kiertämään. Asia oli niin tärkeä, että nimenkeräys suoritettiin loppuun muutamassa päivässä, eikä tainnut kukaan kieltäytyä asian painostamisesta. Se oli asukkaiden ryhtiliikettä parhaimmillaan. Iso paperipinkkahan siitä nimien keräyksestä sitten tulikin, nimiä yli kaksituhatta. Meitä toimikunnan jäseniä oli mukana kolme henkilöä, kun tuo nivaska sitten käytiin luovuttamassa kaupunginjohtaja Leo Kohtalalle. Mitään lupauksia rakennustöiden aloittamisesta kakkosvaiheen osalta ei saatu, mutta asialle tuli eduksi myös tiedotusvälineiden myötämielisyys. Kas, kummaa, jostain rahat löytyivät ja rakennustyöt aloitettiin varsin nopeasti ja Ojoiskansa oli tyytyväinen. Rakentamiselle taisi kuitenkin tulla liian suuri kiire ja työnlaatu sekä valvonta jäivät huolimattomuuden kiroihin. Kolmekymmentä vuotta koulu kuitenkin uljaana pysyi pystyssä, kunnes vainolainen nimeltä Home alkoi rähinöidä rakenteissa. Erikoisjärjestelyin oppilaat voitiin sijoittaa väliaikaisesti muihin kouluihin homehaittojen ulosheittäminä. Vuonna 2012 homerakennukset julistettiin käyttösaartoon ja paikalle kutsutut raivausjoukot aloittivat rynnäkköhyökkäyksen Ojoisten koululle. Kaikki pistettiin maan tasalle ja Homepirulaisen maalliset jäännökset polttohaudattiin Riihimäen ongelmajätelaitoksella. Vankilan pappilan etupelto oli jälleen paljaana. Uusien koulurakennusten perustamistyöt käynnistyivät ja Ojoinen sai taas arvolleen sopivat uudet tilat saatiin opiskeluun ym. toimintaan jo heti syksystä 2013. Ojoinen on kasvanut vaatimusten ja päättäväisyyden voimalla. Onneksi tähän on kaupunkikin reagoinut, eikä suurempia vastakkainasetteluja ole päässyt syntymään. Koulurakennuksilla on paljon muutakin käyttöä koulutyön lisäksi. Ojoisten koulun voimistelusali on ollut monen järjestön ja seuran harrastamispaikka ja on siellä pelattu lentopallossa kovia sarjatason otteluitakin. Kesäisin siellä on ollut lisäksi paljon kouluikäisten peliturnauksia, jolloin luokkatiloja on käytetty majoitukseenkin. Koulualueen taustalla on lisäksi muutama kerrostalo opiskelijoille vuokrattuina, sekä hoivaa tarvitseville nuorisovammaisille oma hieno kerrostalo. Yhteiskunta ja kaupunki ovat kyllä kiitettävästi näyttäneet halunsa kaikkien monimutkaisten asioiden hoitamiseen. Ei tarvita mielenosoituksia, eikä anarkiaa asioiden eteenpäin viemiseen, tarvitaan vain siviilirohkeutta toimimaan yhteisten tavoitteiden hyväksi lain ja moraalin pohjalta. Ojoisilla kyllä ymmärretään tarpeellisuuden lait ja niihin liittyvät toimenpiteet, mutta kaiken maailman konsultteja vieroksutaan. 175 UUSI ULJAS KOULURAKENNUS LASTENTALOKSI Uusi upea Ojoisten lastentalo on uuden ajan mietinnän tuote. Siellä ovat esikoulut ja ala-aste yhteisten oppien parissa. Kaikki muut alueen päiväkodit suljettiin ja toiminnat siirrettiin lastentaloon. Oppimisvaikeuksissa oleville lapsille on erityisopetusta ja ulkoliikuntatiloja on hyvin monipuolisesti. Elastinen oppimiskaava takaa koulunsa aloittajille virikkeellisen alun. Oppilas voi itse kehittyä omaan tahtiinsa tai jarrutellakin oppimisiaan jos siltä tuntuu. Ketään ei pudoteta oppimisen junasta, tämä on aivan uutta koulufilosofiaa elämän alkupohjan luomiseen. Käytössääntöjä opetellaan ulkoliikunnasta tullessa. Kaikilla ovilla on ns. kurahuoneet, jonne jätetään ulkovaatteet ja opetellaan myös huolehtimaan niistä. Sisätilat ovatkin siksi hyvin siistejä ja viihtyisiä, vain lapsiaan noutamaan tulleet vanhemmat jättävät käytäville omat kuraiset käyntikorttinsa. Kaikkein hienointa on se, että ulkoiluharrastusalueet ovat lasten käytössä iltapäivisin koulutuntienkin jälkeen. Näin ne palvelevat eräänlaisena päiväkerhona energiaa purkaville lapsille erilaisine pelivälineineen ja opettavat myös koulun ulkopuolista sosiaalista käyttäytymistä. Valitettavasti vain jotkut isommat pojankollit ovat löytäneet voimailuharrastuksiinsa ulkokalusteiden rikkomiset ja sottaamiset. Tähän vapariaikaan olisi nyt urheiluseurojen vapaaehtoisilla oiva mahdollisuus kiinnostuttaa vilkkaita lapsia erilaisten urheilumuotojen harrastamiseen. Innostunut maaperä urheiluun on valmiina, tarvittaisiin vain "vetureita". Ojoisten lastentalo on upea kokonaisuus ja toimii aivan uusilla opetuksen eväillä. Päivähoitopaikkoja siellä on kahdeksassa eri ryhmässä noin 130 ja heistä huolehtii 26 lastenhoidon ammattilaista. Alaasteen luokkia on 4 ja heillä omat opettajansa. Neuvolassa palvelee kaksi henkilöä, kuin myös keittiössä ja siivoustoimessa. Tarjolla on myös lääkäri, terveydenhoitaja, erityisopettajia ym. Lastentalokompleksin johtaja Pirjo Lehtonen vastaa hallinnon ja kiinteistön asioista. Pasi Rangell on koulutyön rehtori ja pitää päämajaa Seminaarin koululla. Tätä lastenkasvatuksen uutta toimintamallia kyllä kehtaa esitellä kelle hyvänsä. Ojoisten Lastentalon ensimmäinen merkittävä juhla oli itsenäisyyspäivänä 2013. Tämän juhlan oli aikaansaanut lastentalon lasten vanhempainyhdistys. Uusia tiloja esiteltiin myös juhlavieraille. Juhlaan oli kutsuttu myös Ilveskodin sotaveteraanit. Parikymmentä tummapukuista ja mitalirintaista veteraania toi tähän itsenäisyyspäivään oman arvokkuuden leiman. Juuri heidänhän uhrauksillaan itsenäisyyttämme voidaan edelleenkin juhlia. Monipuolisen arvokkaan ohjelman sisään mahtui big band musiikkia, lapsien erilaisia lauluja ja kuvaelmia. Juhlapuheen piti uusi Hämeenlinnan kaupunginjohtaja Timo Kenakkala painottaen itsenäisyytemme ja sotaveteraanien yhteyttä maamme suuriin kohtalonasioihin. Talkoohengessä valmisteltu juhlakahvittelu kruunasi hienolla tavalla Lastentalon tervetulleeksi Ojoisille. Onneksi Ojoisten aikuismaailmassa on aina ollut tehokkaita ihmisiä, jotka ovat jaksaneet toimia tarvittavin keinoin eri asioiden hoitamiseksi asukkaiden parhaaksi. Satsausvuoro olisi nyt lapsiin. Pro Ojoinen-liike on hyvä kanava asioiden tarkkailijana ja toimeenpanijana silloin kun asiat eivät ole mallillaan. Tärkeät yleisötilaisuudet alueeseen vaikuttavista asioista ovat hyvää lähidemokratiaa, mutta siihenkin tarvitaisiin innokkaampaa osallistumista ja reippaita otteita oikeuksien puolustamiseen. Ojoisten asukastupakin on näitä tarkoituksia varten avoinna päivittäin Kettumäentie 14:ssa läheisempään kanssakäymiseen. Sielläkin sellainen yhteishengen siemen itää, mutta jokin ahaa siitä kuitenkin vielä puuttuu. Ideoita ja tarmoa kaikki edunvalvonta kaipaa. Joukossa ei suinkaan tyhmyys tiivisty vaan porukalla putkeen huutamalla ääni kuuluu kauas ja kovaa. Toivasen Olli ja Laaksosen Pepe (Pertti) ovat juuri sen kaltaisia ihmisiä, joilla on kyky puhaltaa henkeä ihmisiin silloin kun oikeuksista on kyse. Ehkä tämän liikkeen voisi myös rekisteröidä johtokuntineen, jolloin sen kokouksissa voitaisiin oikein nuijan kanssa vahvistaa käsityksiä ja antaa nuijalla päähän niille, jotka tekemisissään ovat nuijia. 176 Tässä dokumentissa on vaikea käsitellä eri persoonia tasapuolisesti, mutta ei kai se maailman tärkein asia olekaan. Pientaloissa asuvia olen käsitellyt hyvinkin tarkkaan, mutta myös kerrostaloissa on paljon puuhakkaita ihmisiä taloyhtiöiden asiainhoidossa, joista henkilöistä ei minulla ole tarkkoja kuvauksia. Hatunnoston arvoista porukkaa on koko Ojoisten väki riippumatta siitä mitä puoluetta tai katsantokantaa edustaa. Jos jollain potkua riittää, niin alueen naisväestä varmasti löytyisi paljonkin kerrottavaa, mutta myöskin useista muistakin asioista. Lasten päivähoitoasiat eivät olleet suurikaan ongelma 50- 60-luvuilla, kun suurin osa Ojoisten äideistä oli ns. kotiäitejä. Naisten meno työelämään kuitenkin lisääntyi elintasokilpailun myötä ja lastenhoidosta syntyi näin uusia tarpeita. Kaupungilla oli kyllä jonkin verran lastentarhoja eli päiväkoteja, mutta niiden sijainnit eivät sopineet ojoislaisille perheille. Jo 60-luvun loppupuolella aloitettiin perhepäivähoitajien koulutus ja näin lastenhoitoon saatiin jonkin verran ensiapua. Hoidettavia lapsia tähän perhepäivähoitoon sai olla enimmillään kolme lasta. Tämäkin järjestelmä helpotti paljon päivähoito-ongelmaa ja antoi hiukan hengähdystaukoa tehokkaamman järjestelmän luomiseen. Ojoisten koulun eteläpuolelle rakennettiin 60-luvun lopulla isohko lastentarha (päiväkoti) ja siihen viereen vielä postikonttorikin, joka myöhemmin myös toimi päiväkotina lapsille. Varsinainen päiväkoti aloitti kuitenkin toimintansa terveyskeskuksen vuodeosastona ankaran tilanpuutteen vuoksi. Siellä ehti kuitenkin viettää moni ojoislainen ihminen viimeiset elinvuotensa ikäänkuin omalla maankamarallaan. Tämä toiminta kuitenkin poistui muutaman vuoden kuluttua ja näin ojoislaiset lapset saivat kauan kaipaamansa päiväkotitilat oikeaan käyttöönsä. Koiranpolulla lopettaneen kauppaliikkeen (Ol. Häme) tiloihin saneerattiin myös 70-luvulla päiväkotikäyttöön sopivat tilat ja sekin toimi aina kevääseen 2013. Karhuntiellä on myöskin päiväkotiyhteisö kaupungin hoitamana. Nämä toiminnat on nyt siirretty pääosin Ojoisten lastentaloon. Leikkikentistäkin on huolehdittu kiitettävällä tavalla, niitä on useita ja vieläpä laadukkaitakin monella Ojoisten alueella. Kettumäen korkeimmalla kalliolla on tosi mukava seikkailualue keinuineen. Antreantiellä on palloilukenttä ja leikkihärveleitä. Ojoistenkadun seutuvilla on myöskin näitä kiipeily- ja keinupaikkoja. Ojoisten ent. vankiparantolan pihasta löytyy myös lastenleikeille sopivia välineitä. Tämän lisäksi monella taloyhtiöllä on vielä omiakin pihaviihdykkeitä lapsille ja juttupaikkoja aikuisille. Ojoistenkadun itäpuolella Härkätietä vasten on useita rivitaloja ikääntyneiden ja liikuntarajoitteisten ihmisten asunnoiksi joko itsellisesti tai sosiaalitoimen avuin asuttavaksi. Unohtaa ei sovi myöskään pientä palstaviljelyaluetta Ojoisten kartanon läheisyydessä. Niistäkin pienistä maa-aloista on moni alueen asukas repinyt sieluunsa uutta henkistä energiaa. Aika upea kokonaisuus siis! Mitään latuverkostoa ei talvisin alueella ole, mutta on useita hyvin hoidettuja luistelukenttiä kaikenikäisten harrastuksille. Ojoisten Savijalka-Stadionilla on jääkiekkokaukalokin ja suuri jopa jääpallon pelaamiseen kunnostettu jääkenttä. Siellä ovat sadat lapset oppineet luistelemaan ja sadat nuoret innostuneet jääkiekkoon ja kasvaneet sarjapelaajiksi asti. Lämmitetyt pukusuojat ovat alkeelliset, mutta kyllä ne ovat kelvanneet. Eivät edes ilkivallantekijät ole kehdanneet pukeutumispaikkaa tuhota. 177 SOSIAALI- JA TERVEYSPALVELUT KOHDALLAAN Eräs suuri ylpeyden aihe on vanha jämerä vankiparantolan rakennus. Kaupunki lunasti sen käyttöönsä jo 70-luvulla, kun vankien sairaalatoiminta lopetettiin ja talo tyhjeni sen myötä. Aluksi se oli kansalaisopiston käytössä ja siellä oli laitteita matonkudonnan opetteluun, mutta myöskin omien kuteiden kautta ikiomien mattojen luomiseen. Joitakin muitakin aputiloja siellä oli ja sitä toimintaympäristöä on muuteltu ajan mukaan. Kaupungin kehittämissuunnitelmissa alkoi elää malli lähipalveluista ja Ojoinenkin sai tästä tosi merkittävän sijoituspäätöksen terveyspalveluiden avaamiseksi alueelle. Elettiin 80-luvun loppua, kun rakennusta ryhdyttiin kunnostamaan terveysasemaksi. Siihen kuuluivat lääkäripalvelut sairaanhoitajineen ja myöskin hammashoitoyksikkö lääkäreineen ja laitteineen. Tämä koko Ojoisten alueen ylpeyden aihe eli Ojoisten terveysasema valmistui 1990, jolloin voidaan sanoa, että Ojoinen oli nyt ihan oikea kaupunginosa sen täydennyttyä tällä terveydenhoitoyksikölläkin. Terveysaseman ensimmäinen lääkäri oli Markku Wuorela, joka nyt vieläkin jo eläkkeelle jääneenä joskus tuuraa lääkäritarvetta asioiden niin vaatiessa. Alusta alkaen terveysaseman henkilökuntaan on kuulunut Tuula Mäenpää. Hän toimi aluksi vastaanottoapulaisena, mutta innostui opiskelemaan työn ohessa sairaanhoitajaksi. Siinä tehtävässä hän nykyisin terveysasemalla toimiikin ja ohjailee asiakkaita oikeille hoitosektoreille omien avustavien toimiensa jatkoksi. Mäenpään Tuula on myös yhteiskunnallinen vaikuttaja (SDP), on juuri aloittanut uudet kunnallishallintotehtävät Hattulan kunnassa (kunnanhallituksen jäsen ja myöskin valtuutettu). Pitkäaikainen terveysaseman palvelija on myöskin Tonterin Ulla. Hän hoitelee nykyisin vastaanottopalvelut ja pitää huolta, että potilastiedot ovat tallessa ja ajan tasalla, sekä määräykset reseptilääkkeille tulevat hoidettua. Ojoislaisille nämä terveyspalvelut riittävät mainiosti, eikä sitä lähes 5000 asukkaan väestöpohjaa haluta mihinkään terveystehtaaseen siirtää. Terveyspalvelut ja kouluasiat ovat kaikkien ojoislaisten sydämen asia ja näistä asioista poliitikkojen ja konsulttien tekoset eivät aina miellytä ojoislaisia. Aktiivinen ojoislainen väki hermostui Ojoisten terveysaseman lakkauttamishankkeesta vuonna 2012 ja keräsi noin 2500 nimeä adressiin, jonka tuloksena asia siirtyi uuteen tarkasteluun. Rintamamiesasiaa alettiin ymmärtää uudella tavalla, kun nämä itsenäisyyden sankarit alkoivat tulla "huollettavaan" ikään. Ojoistenkin uudisraivaajat olivat ikääntyneet jo kahdeksan- kymppisiksi ja lisäksi sodan rasitukset ja vammat alkoivat muistuttaa yhä enemmän olemassaolostaan. Täten tarvittiin heitä varten hoiva- ja kuntoutuspalveluita. Näiltä pohjilta perustettiin Ilveskoti-säätiö vankiparantolan tontille Puistomäentien päähän 1990-luvun alkuvuosina, ensimmäiset asukkaat kotiutuivat Ilves-kotiin syyskuussa 1991. Siihen rakennukseen tehtiin kuntoutustiloja ja uima-allas tehokkaaseen hoitoon liittyen. Sotainvalidi-ja veteraani perheiden hoivapäiviä on kertynyt jo kymmeniä tuhansia. Ilveskoti-ajatus lähti liikkeelle jo vuonna 1987, jolloin perustettiin sairaskotisäätiö. Seuraavana vuonna tehtiin suunnittelurahoitukselle ratkaisumallit ja jo 1988 vuoden lopulla alustavat rakennustyöt aloitettiin. Rahoitusta saatiin monesta julkisesta putkesta, mutta myös lahjoituksia hankkeelle saatiin. Taisi olla niin, että Ilveskoti oli rakennusliike Kummilan viimeisin työnäyte. Komea 40-paikkainen hoito- ja kuntoutuskoti valmistui sotaveteraanien ja muidenkin käyttöön keväällä 1991. Rakennusten pinta-ala on noin 2500 neliötä ja rakennuskustannukset silloiset 22 miljoonaa markkaa, josta Raha-automaattiyhdistys kattoi 50 % osuuden. Silloisesta vaikeasta lama-ajasta huolimatta, yhteiskunnan velka sankari- kansalaisilleen saatiin toteutettua hyvässä hengessä ja sodan kokeneille veteraaneille-ja invalideille voitiin osoittaa hoito ja kuntoutuskoti. Ilveskodin ensimmäinen johtaja oli Maija Laitio ja ylilääkäriksi valittiin Reijo Laukkanen. Ruokahuollon emäntänä on toiminut Elvi Koskinen jo yli 20 vuotta. Eri virkoihin ja tehtäviin oli hakijoita monta sataa, mutta nelisenkymmentä (40) ahkeroitsijaa kuitenkin sinne lopulta valittiin. Yksi onnellisista valituista oli Marja-Leena Laine (rouva Dyny), joka palvelikin siellä eläkeikään asti. Asuu Tapio-miehensä Puistonmäessä Omenapolulla. Nykyinen Ilveskodin johtaja on Liisa Lähteenmäki, hän asuu omistamassaan kodissa Vuoksentiellä entisessä Haikosten talossa. Ilveskoti on tarkoitettu pääasiassa palvelemaan sotainvalidien ja veteraanien huoltotyötä. Hoitotyötä ovat saanneet kaikki aselajit kenraalista lähtien, sotamiehetkin siinä kuntoustus-ja hoivatyössä tasavertaisesti mukana. Hoitolaitoksessa on myöskin majoitustiloja pitempiaikaisia hoitojaksoja varten. Myös pysyviä majoitustiloja on joitakin käytössä vaikeavammaisille. Myös rintamamiesten vaimoille on voitu tarjota kuntoutusviikkoja sosiaalisen tarpeen mukaan. Ilveskoti on tarjonnut mahdollisuuksia myös ulkopuolisillekin allastiloissa pidettävillä vesijumpilla. 178 Ilveskodin läheisyyteen rakennettiin tämän jälkeen Ilvesmaja itsenäisesti pärjääville sodan käynneille perheille ja yksinäisille ihmisille. Ateria- ja hoitopalvelut ovat lähellä, joten Ilvesmaja on edelleen varsin viihtyisä ja haluttu paikka loppuelämän viimeiseksi kodiksi. (Ilveskotitiedot Tuula Heinäsen Ilves-koti historiasta) Ilvesmajassa asui viimeiset vuotensa varsin tunnettu henkilö nimeltään Osmo Laakso. Hän oli niitä kunniakkaita Mannerheim-ristin ritareita n:ro 61, jotka omin merkittävin panoksin pelastivat Suomen itsenäisyyden. Itsenäisyyden säilyttäminen piti sisällään myöskin erään kaamean uhkaskenaarion. Joissakin tutkimuksissa on tullut esille, että Suomen valloittamisen lisäksi Suomeen olisi asutettu uusi slaavilainen väestöpohja. Tästä kansojen siirtoasiasta ei kuitenkaan ole haluttu puhua kovaäänisesti. Tämäkin asia korostaa vielä lisää niiden sotauhrauksien arvoa, joilla päästiin rauhanneuvotteluissa osapuoleksi täydellisen miehityksen vastapainona. Kapteeni Osmo Laakso oli tykistön "häjyjä", jotka osaamisillaan aiheuttivat viholliselle raskaita tappioita. Haavoittui itsekin päähän osuneista luodeista, mutta ei antanut sen häiritä edes omia häitään. Kun hän sotatilan aikana avioitui, niin morsiamen lisäksi Osmollakin oli päässään huntu, tosin sideharsoilla mukailtu ampumahaavojen peite. Osmo Laakso sai Ilvesmajan asukkaana juuri sen oikean arvonannon, joka kaikille sodan käynneille kiistatta kuuluisi. Osmo Laakso oli koulutukseltaan juristi, mutta otti osaa poliittiseen elämään voimakkain panoksin. Hän oli kaupunginvaltuuston ja hallituksen jäsen monine muine vastuineen (KOK). Laakso oli myös Hämeenlinnan kaupungin pormestari. Ojoisten arkeen kuuluvat myös kirjastopalvelut, joita hoidetaan viikoittain kirjastoauton palveluina. Myymäläauto on kuitenkin kadonnut, mutta jäätelöauto jaksaa vielä musisoida lasten suureksi iloksi ja aikuisten rahapussien harmiksi. Ojoisten koulukin on tarjonnut liikuntatiloja voimistelusalistaan monille seuroille ja harrastuksille. Tämän vuoksi Ojoisten alue onkin myös hyvä kykyjenluomispaikka monien mahdollisuuksien tarjoajana. Nuoriso on löytänyt koulualueen pihan tapaamispaikakseen, eikä siihen yhdessäoloon ole tarvinnut puuttua järjestyksenpitoina, vaikkakin ilkivalta on edelleen joidenkin ajanviete. Uudenlainen sosiaalinen palvelukokonaisuus ilmestyi Lintumäkeen tämän 2000-luvun alussa. Silloin Lintumäkeen rakennettiin n. 30 hengen hoitokoti lähinnä muisti-ongelmaisille ikäihmisille ja samantyyppistä toimintaa lisätään yksityisen hoitoyrityksen toimesta jo kesällä 2015. 179 OJOISTEN ILME MUUTTUU Aika on tehnyt tehtävänsä ja takavuosien idylli on muuttumassa ja katoamassa. Pihamaisemista ovat kadonneet pyykkinarut lähes tyystin, vain pikkupyykit siellä iloisesti lepattavat tuulessa. Enää eivät roiku naruilla lakanat, eivät flanelliset miesten kalsarit, eivätkä aikuisnaisten pellavaiset yöpaidat. Pesukoneet, lingot ja kuivausrummut ovat anastaneet nämä näyt sisätiloihin. Poissa ovat myös vauvojen pestävät flanelli- ja trikoovaipat. Vaippapyykit ovat siirtyneet naruilta kertakäyttötuotteina jäteastioihin eli roskikseen. Kaatopaikat elävät kulta-aikaa suosittuna autoilukohteena, mutta pian nuo jätteetkin jalostetaan bioenergiaksi, joten nyt kannattaa kuluttaa, haaskata ja olla energia raaka-aineen tuottaja. Kadonnut on myöskin perinteinen pihaidylli. Enää ei kuisteilla näy lerppavartisia kumisaappaita sanomalehden päällä kuivumassa. Samassa paikassa herkuttelevat nyt oloaan vahakankaan päällä nuo taivaalliset Reinot. Pihapolut on hiekoitettu tai laatoitettu, joten kuravellikulkimet ovat poistuneet osittain muodista. Puu- ja hiiligrillitkin toimivat nykyisin kaasulla tai sähköllä, jolloin ne ihanat makkarankärytkin ovat laimentuneet. Onneksi olut ja lonkerot ovat säilyttäneet makunsa, tehonsa ja mölynsä. Mopotkin ovat jo harvinaisia, mutta mopoauto on uusi tulokas. Harley Dawidssonit onneksi luovat uudenlaistakin tunnelmaa ja osoittavat, että Ojoinenkin elää kehityksessä mukana. Tämän kaiken on aika pilannut osittain pois. Katuvalot ovat tulleet häiritsemään pimeää ja myös uudet lämmitysjärjestelmät niukkoine savukiehkuroineen. Perinteiset puu-uunit ovat kadonneet ja talojen kellareissa on joko oma keskuslämmityskattila tai lämpöenergia tulee kaukolämpöverkon kautta. Sitten on vielä maakaasuputkistokin, joka ei juuri sauhuja jätä polttimossa palaessaan. Poissa on myös saunavihtojen tuoksu viikonloppuisin piipuista nousevien lämpöhöyryjen levittäminä. Jonkin verran Ojoisilla on myöskin täysin hajutonta ja saastumatonta sähköenergiaa käytössä lämmitykseenkin. Ensin alkuunsa tulivat yösähkötariffit, jolloin pystyuuneissa olevat vastukset lämmittivät talouksia edulliseen hintaan. Joillakin oli myös isoja 2-3 tuhannen litran vetoisia säiliöitä kellareissaan, jonka vesimassaa lämmitettiin varastoon yötariffilla. Oman perheeni rakennettua omakotitalon Antreantie 14:sta vuonna 1969 tuli markkinoille täyssähkön nimellä kulkeva kahden tariffin kulutuslaskutus. Siinä yö- ja päivätariffit sopeutettiin yhteen omilla taksoillaan varsin kohtuullisin maksuin. Siihen mekin sitten päädyimme ja olimme tämän järjestelmän asiakas numero 1. Yhteiskunnan oudompia tuotteita ilmestyi asukkaiden ja kuluttajien arkeen 1990-luvulla. Näiden asioiden taustoista on aiempi kuvaus kirjan aikaisemmilla sivuilla. Silloinhan markkinatalous keksi poliittisten päätöksien tuella sähkönsiirtomaksun, joka kolminkertaisti sähköenergian hinnan 10 vuodessa. Tämä tempaus vaikutti paljon siihen, että Ojoisille rakennettuun kaukolämpö- ja maakaasuverkkoon tuli paljon uusia kuluttajia lisää. Vanhoihin taloihinkin teetätettiin varaavia takkoja, jotka uusissa taloissa on vakiokalustona. Sähköstä oli tehty kirosana. Toinen merkittävä kulutusta koskeva uudistus oli liikevaihtoveron muuttaminen arvonlisäveroksi. Tässä uudistuksessa kaikki yhteiskunnallinen toiminta tuli ALV:n alaiseksi minkä vuoksi kansalaisten kukkarolla käynti tehostui ja nopeutui, sekä nosti verokuormaa niin, ettei sitä vieläkään ole täysin tajuttu. Ironiaakin on sen verran Ojoisten historiaan jäänyt, että sekin on mieleen painunut. Tämä liittyy niihin poismuuttoihin Ojoisilta. Nimittäin 90-luvulla alkoivat savipellon iäkkäämmät asukkaat mieliä parempien palvelujen perään kaupungin keskustaan. Osaksi myös pakoon lumitöitä ja nurmikon ajoja sekä talojen maalauksia. Tosiasiassa oli kuitenkin kyse ikääntymisestä jo kolmannessa polvessa. Toinen tosiasia on se, että ihmiset eivät omassa persoonassaan tunne vanhenevansa koskaan, he vain kypsyvät monella tapaa. Nyt siis tämäkin sukupolvi oli kypsässä iässä ja alkoi miettiä itseään lopputuotteena. Kun sinne keskustaan oli sitten muutettu, niin markkinatalous siirsikin palvelut keskitetysti takaisin sinne Ojoisten Tiiriöön. Keskustan kauppapalvelut on pieniä ja irrallaan toisistaan. Palveluongelmat siis seuraavat tiiviisti aina mukana jos ei ole nuori ja energinen. Ikään liittyvät saatavuuspalvelut eivät aina kulje oikeassa suhteessa paikasta toiseen. Näitäkin asioita voisi vähän enemmän ennakoida, ettei muuttovietti pissaa omille kintuille. Niinhän sitä nytkin Ojoisten alkuasukkaille kävi. Rakentajien ensimmäinen sukupolvi oli ikääntynyt tai kuollut ja heidän jälkeläisensäkin tulivat eläkeikään ja haikailivat pois pientalojen hoidon rasituksista "kirkonkylään" parempien ja helpompien palveluiden pariin. Kun tämä muuttoliike oli saatu tehtyä loppuun, niin palvelut palasivatkin takaisin Ojoisille eli Tiiriöön. Sehän sitten onkin täyden palvelun ostoskeidas, sieltä puuttuvat vain ilotalo ja hautaustoimisto. 180 Näissä massamuutoissa oli kuitenkin eräs hyvä puoli. Ojoinen alkoi elää nyt uusilla keuhkoilla. Talot ovat siirtyneet ostojen kautta nuoremmille perheille ja lasten määrä alkanut kasvaa. Nykyisin Ojoinen elää uutta 40- 50-lukua. Väestöpohja on energisen nuorta ja lasten nauru raikaa koulupoluilla, tosin asfaltoiduilla. Neljäs sukupolvi on alkanut piirtää uusia kuvia ja asioita Ojoisten alueen historiaan. Ajan muuttuminen vaikutti kaikin tavoin elämisen laatuun. Oli tullut ympärivuorokautinen liikenne ja kolmivuorotyöt. Viikonloppuisin vielä yökerhot äänittävät kotiinkulkuja, eikä kukaan enää ehdi taivasta katsella. Markkinatalous on ainoa, joka unelmia ja näkyjä antaa, mutta nekin pohjautuvat utopialle. Kiire ja ahneus valtaavat ihmisten toimet, mutta kait nämä kaikki asiat sittenkin tapaavat sulassa sovussa siellä "taivaassa". Muistojen ja tapojen (kulttuurin) perintö on elänyt maapallolla sen asuttamisesta alkaen. Siihen on liittynyt elintapoja, reviiriongelmia, riistoa, sotia, mutta valtavasti myös kehitystä ja uusien tapojen luomista. Maapallosta ei kuitenkaan ole tullut kaikkien ihmisten yhteistä kotia. Ristiriidat, uskonnot ja ideologiat ovat hämmentäneet kaikkia aikakausia. Ihmiskunnan käyttäytyminen näissä kulttuurin asioissa on ollut aika kummallista. Ojoisillekin saapui menetetyn Karjalan siirtolaisväestön tuomana paljon uusia asioita. Ne eivät kuitenkaan olleet ristiriidassa kantaväestön totuttujen tapojen kanssa. Ortodoksisuus toi uskontokulttuuriin syvällisempiä kirkollisia toimintoja, mutta myös toisista huolehtimisen uudenlaisen ajattelun. Ojoisille kasvoi tätä myöden uusi mielenkiintoinen olemismuoto nimeltään suvaitsevaisuus, johon liittyi myös naapureiden auttamiset havaittujen ongelmien ratkomisina. Tarkoittaa sitä, että iäkkäämpien asukkaiden talonpitoja helpotettiin lumitöinä, pihanurmien ja pensasaitojen leikkauksina ilman pyyteellisiä korvauksia. Kotinsa menettänyt itä-Karjalan kansa oppi hyvin nopeasti kantaväestön elintavat ja sopeuttivat siihen omat perinteensä. Suurin tuontituote olikin juuri suvaitsevaisuus, joka kuului jo siellä Karjalassa elämän muotoon ja kirkollisiin tapoihin. Ojoisilla ei koettu tämän vuoksi uskonnon ja tapojen vastakkaisasettelua. Eikä se joillain alueilla vaivannut "ryssittelykään" saanut ilmaa siipiensä alle. Evakkosiirtolaisten kotiseutujen kaipausta ja ikävää ei kuitenkaan kantasuomalaiset voi heidän kanssaan jakaa, koska sellaiset tunteet elävät vain pakkomuuttojen jalanjäljissä. 181 MUISTOJEN PERINTÖ Nyt kun lähes kaikki muistamiset on tullut puristettua ulos ja paperille niin oma sielukin rauhoittuu. Olenhan minä nyt saanut tyhjäksi ne paineet, jotka minua ovat vaivanneet. Yhden vuoden mietiskelyillä ja niiden taltioinneilla tämä Story on syntynyt ja on ollut tosi antoisaa muistella ihan itsekseen, mitä kaikkea sitä onkaan tullut koettua lähes seitsemän vuosikymmenen aikana. Alunperin tarkoituksenani oli vain keräillä muistikuvia arkistokäyttöön, mutta koko Ojoisten historia eri tapahtumineen alkoi kiinnostaa laajempanakin taltiona. Sattumoisin tämä asia tuli puheeksi Hämeenlinnan kaupungin tiedottajahenkilö Kaisa Paavilaisen kanssa. Hän rohkaisi minua selkeyttämään tekstejä ja tuomaan muistikuviani julkisuuteen. Itse hän katsoi asian sen arvoiseksi, että sille löytyi paikka Hämeenlinnan kaupungin verkkosivuilta. Vuoksentien kuistilla istuessaan miettii, että mitähän oikein tärkeää ja merkittävää on jäänyt päällimmäiseksi mieleen. Ensiksikin tulevat mieleen useat sukupolvet, joiden elämää on nähnyt hyvinkin läheltä. On saanut elää isovanhempien aikana heidän ajatuksillaan. On saanut elää omien vanhempien aikana heidän tarkoitusperiensä ja unelmiensa kanssa. On saanut elää omaa elämäänsä kohtalon ja sattumien ryydittämänä, mutta myöskin kilpailla itsensä kanssa pärjäämisen asioissa. On saanut nähdä omien jälkeläistensä moni-ilmeistä elämää jatkuvasti muuttuvassa elinympäristössä. On saanut kokea perhe-elämän monet mutkallisuudet avioeroineen ja lopulta asettumisen ikääntyvänä uusien ikäluokkien harrastuksien ihmettelijäksi, kannustajaksi ja tulosten nauttijaksi. On saanut kokea saavutuksia ja pettymyksiä hyvinkin monitasoisesti. On saanut nähdä omien lasten kasvamisen aikuisiksi. On saanut kokea myös isovanhempana olon lastenlapsille, josta kaikkein parhaimmaksi muistoiksi on jäänyt heidän kasvamisensa vauvasta rippikouluikään. Isovanhemmat ovat koko historiansa ajan olleet Ojoisillakin tärkeä tuki, kannustus- ja turvapaikka jälkeläisille monessa polvessa. Perhevaikeuksia on riittänyt nykymaailmassakin tarpeettomankin paljon. Elämän ristiaallokossa on lisäksi paljon karikoitakin piilossa, jolloin tarvitaan isovanhempien pelastusvenettä avuksi. Tähän akuuttiin ensipelastamiseen isovanhempien souturoolin sitten pitääkin päättyä. Isovanhemmat eivät saa olla näissä meriselityksissä minkään tason tuomareita ja eikä edes sovittelijoita, koska silloin joudutaan ottamaan kantaa "syyllisyyksiin". Lastenlasten pään pitäminen vedenpinnan yläpuolella on isovanhempien tärkein tehtävä kaikissa näissä elämän aallokon asioissa. Aikaisempina vuosikymmeninä tämä asia oli paljon konkreettisempi, koska asuminen tapahtui samojen seinien sisällä kolmessakin sukupolvessa. Nykyisin nuorten itsenäinen elämä irrottautuu vähän nopeammin liikkein, mutta isovanhempien rooli pysyy silti vieläkin tukirankana monille asioille hyvin tärkeänä. Mitä sitten Ojoisista on muistiin parhaiten takertunut? Aikakausien valtaisa kehitys on näkynyt joka vuosikymmenellä suurin askelin. Kun ajattelen sitä, mitä Ojoinen oli vuonna nolla eli kaavoituksen aloitusvuonna 1946, niin ensin tulee mieleen hiljaisuus ja tyhjyys. Vain kypsyvä keltainen vehnäpelto lainehti silloin auringon kultaamana lähes äärettömyyteen. Vuosi 1947 odotti ahnaasti omaa vuoroaan kuin myös sadat omaa kotia unelmoivat sotatilan vapauttamat rintamamiehet ja kotiseutunsa menettäneet karjalaiset siirtolaiset. Työkaluja oli hankittu ja rakennustarvikkeita alkoi ilmestyä Ojoisten maisemiin kun lapioiden lähtöupotus maaperään alkoi toukokuun alussa vuonna 1947. Ojoisten asuttamisen jälkeiseltä 50-luvulta on jäänyt sisäiseen muistiarkistoon ikimuistoinen näky. Silloin kirpeän kuulaana talvipakkasyönä ulkona lumiukon vieressä istuessaan näki mustalla taivaalla avaruuden äärettömyydessä silmiään vilkuttelevat tähdet. Näki myös kymmenistä savupiipuista nousevat hiljaiset savut arvokkaasti leviämässä pumpulimassaksi talojen ylle. Hiljaisuus oli todellista, ei edes vinttikaivon veivin ääntä enää kuulunut. Syvällisimmin tuon rauhan ja hiljaisuuden tunteen kokee vielä nytkin jouluina ja siitä sielunrauhatuotteesta jää hyvä mieli päälle koko vuodeksi. Kun silloin antaa ajatuksen leijailla vapaasti ilmassa, on kuulevinaan hymnin tapaiset joululaulun alkusäkeet mukailtuna "emme etsi valtaa, loistoa, emme kaipaa kultaakaan, vaan pyydämme toivon valoa ja rauhaa päälle maan". Puhdas valkoinen lumi peittää maan, jouluinen ilta hämärtyy ja Ojoisten toimelias elämänsyke hiljentyy näin hetkeksi rauhaisaan huokaukseen: 182 –Elämä on sittenkin elämisen arvoista. 183 EPILOGI: AATELUUS ANSAITTUA JA VAPAUS ELASTISTA Jotain yhteistäkin perintöä tälle ajalle ja sen ihmisille pitänee jättää. Elämä viiden sukupolven aikana on jättänyt jälkeensä paljon haikeutta ja muisteltavaa hyvin läheisistä ja tutuista asioista, siksi ojoislaisille on nyt tarjolla pysyvämpi muisto eräänlaisena aateluutena. Tässä lopuksi sen sitten kerronkin sääntöineen ja oikeuksineen, jotka ovat peräisin Brysselin Akatemiasta. Ensiksi kuitenkin aateluuden käsitteestä. Aateliset ovat kaikissa monarkioissa ja niihin verrattavissa sosiaalisissa kansankerroksissa jonkin ritarikunnan edustajia. Yläluokalle kuuluvat perintörikkaudet ja sitä kautta etuoikeudet vaurauteen ja valtaan, joita sitten vahvemman oikeudella suojellaan erilaisin aateluksin. Ritarikunnat ovat juuri näiden ylemmyyksien korostuksia ja luokkayhteiskunnan säilyttämisen etuvartioita. Oikeat humaaniset elämän ritarit sen sijaan elävät joka päivä arkista elämäänsä ja raivaavat omilla tekemisillään tietä jälkipolville paremman elämän turvaamiseksi. Ojoislaiset ovat aina olleet ryhdikkäitä elämänritareita kaikissa toimissaan. Juuri tämän vuoksi sieluani onkin ahdistanut, ettei Ojoisten kansa saa hukkua unohduksen mereen. Nyt on minun muistitietoni tallessa paperilla, ja ojoislaisen elämän eri vivahteet on arkistoitu yhdeksi muistinauhaksi. Vaatimaton savikansa on siis kuitenkin jonkinlaisen huomionosoituksen ansainnut uudisraivauksistaan, joten jotain pysyvää ylpeyden aihetta löytyy Euroopan Unionkin kautta. Kun Suomi liittyi vuonna 1995 kansanäänestyksen kautta 53-47 prosentein Euroopan Unioniin, niin silloin ojoislaisistakin tuli eurooppalaisia. Liittymissopimukseen liittyi myös salainen lisäpöytäkirja. Siinä todettiin Ojoisten alueen asukkaiden olevan niin sanottu alkuperäiskansa, koska asujaimisto oli muuttanut täysin autiolle alueelle heti 1939-1945 sotien jälkeen. Alueelle kirjattiin statusoikeus itsenäiseen elämänmuotoon. Kansainväliseen rekisteriin alue liitettiin virallisella nimellä: Euroopan Unioni, South Finland, Ojoinen Dimension. Tähän statukseen liittyvät sellaiset ojoislaiset asiat kuten oma koulupiiri, oma terveyden- ja sairaanhoidon piiri ja kaksi alueellista äänestysaluetta. Kaiken tämän päälle tulee alkuperäisasukkaille kuuluva optio. Siinä optiossa turvataan laillinen oikeus oman alueen pormestarin valintaan, jos asukkaat näkevät tämän eduksi asuinalueen kehittämiselle. Suomen liityttyä poliittisella päätöksellä EMU/ERM vuonna 2001 Ojoisillekin tuli päävaluutaksi Euro. Sellainen erivapaus kuitenkin ojoislaisille suotiin, että heillä on oikeus pennin eli sentin venytykseen kulloisenkin taloudellisen tilanteen mukaan. Alkuperäisväestöön kohdistuva kunnioitus johti lopulta siihen, että Brysselin Akademia myönsi v. 2005 Ojoisten alueen asukkaille aatelisarvon tietyin perustein. Tämän arvon myöntää jokainen itse ja sitoutuu samalla kunnioitettavaan elämäntapaan. Näin sitten julistankin Brysselin Akatemian luvalla Ojoisille syntyneeksi Savijalkojen aateliston. Siihen aatelistoon hyväksytään kaikki Ojoisten alueella vähintään kaksikymmentä vuotta (20) asuneet tai eläneet ihmiset ikään katsomatta. Mikään yhteiskunnallinen asema tai elämäntyö ei ole esteenä aateluudelle. Olkoon elämäntyö tehty päällä tai käsillä, tuo 20-vuoden savijalkaisuus riittää aateluusoikeudeksi. Samalla heille syntyy oikeus käyttää ojoislaisuuden aatelisasemassaan sukunimensä etumerkkinä isoa O-kirjainta heittomerkillä. Pelkistettynä se ilmaistaan näin, esim. Wete O`Myllymaa. Olkaapa hyvät kaikki asianosaiset ja alkakaa käyttää aatelistunnustanne, kellä siihen säännön mukaan on oikeus. Varsinaista aateluus/ritarius miekan lappeella lyöntiä ei kuitenkaan yhteistapahtumana pidetä, vaan jokainen pitää omat juhlansa omilla tavoillaan. Savijalka-aateliston ritarikunnan 100-vuotisjuhlat kuitenkin pidetään uudella Pullerin hallilla vuonna 2047 joulun alla, jolloin ensimmäiset Ojoisten asukkaat muuttivat sata vuotta aikaisemmin ikiomiin uusiin koteihinsa. Huom! tummapuku ja isot kunniamerkit. Muistojen perinnöksi kelpaa tähän lopuksi ojoislaisuuden säilyminen muistoina läpi vuosikymmenten ahkeruuden ja iloisuuden aikakautena, johon ei kuulunut itsekkyys eikä ahneus. Toivottavasti näin jatkuu uusienkin sukupolvien omana käyttäytymismallina, ettei vaan jouduta allekirjoittamaan kirjailija Aino Suholan synkkää mietettä tulevaisuudestamme: "Jäämme historiaan ahneiden aikakautena, jolloin ihmiset kadottivat työn ja toisensa, kosketuksensa, hymynsä ja kyyneleensä". 184 Näin on monin eri sävyin ja näkökohdin tultu tämän historiikin loppupäätelmä kohtaan. Useat asiat ovat lukijoille tuttuja, mutta paljon on varmasti uuttakin mietintää syntynyt, miksi? ja mitenkä näin pohdinnan tuotteena. Maailmanhistoria on siitä kummallinen asia, ettei sitä voi faktallisesti muuttaa. Kaikki tapahtumiset on johtunut jostain syystä, mutta ketään tai mitään syyllistämällä historiaa ei voi oleellisesti vaikuttimina muuttaa. Valtapolitiikka laajentumisineen ja niistä johtuneet sodat kaikkine kärsimyksineen ovat lopulta vain lukuja ja mielten kauhistuksia. Vääryydet ja kärsimykset ovat aina jonkun tai joidenkin aiheuttamia, eikä niitä ole voitu juuri koskaan hyvittää/korvata tai edes korjailla entiselleen. Anteeksianto- ja pyyntö ovat historialle lähes vieraita asioita, mutta viha, katkeruus ja kostoajatukset elävät sitkeästi monien sukupolvien ajan kaikissa kulttuureissa purkautuen aika-ajoin uusiksi murhenäytelmiksi. Vääryyksien aiheuttama elävä ”muistolehto” on Ojoistenkin uudisasutusalue, vaikkei hiljainen olekaan. Samalla se on kuitenkin hyvä muistomerkki siitä, että vaikeidenkin aikojen yli voi elää kun vain sopeutuu historian muutoksiin ja uusiin elintapoihin. Muistot eivät ole unohtamisen arvoisia ja uudestakin elämästäkin syntyy uusia ikimuistoja, joita voi sitten Ojoistenkin uudisasutuksen historiaksi liittää. Onnea 70 vuotiaalle savipellon seudun Ojoislaiselle uudisasutukselle. Liput salkoon 1.5. 2017, silloin tuo 70-vuotta juhlapäivä huipentuu ensimmäisen ojoislaisen lapionpiston kunniaksi. Tällainen on siis minun muistojeni Story Ojoisista. Muistikela on nyt tyhjä ja siellä "kuupassa" on nyt vapaata tilaa uusille asioille. Teksti on muotoiltu luettavuuden vuoksi vähän löysin rantein kolumnin ja kronikankin muotoon, mutta kaikki kerrotut asiat ovat faktaa, pikku lööperit ovat hyvin havaittavissa. Hämeenlinna, Ojoisilla 20.10. 2015 Wete O´Myllymaa 185 KIITOKSET Erilaisten yhteydenpitojen kautta olen saanut paljon arvokkaita lisätietoja entisten ja nykyisten ojoislaisten toimesta, kiitos teille kaikille. Kiitokset kuuluvat myös omille veljilleni Teuvolle, Markulle ja Tarja siskolle. Myös Sakari Pipatti, Pentti Haikonen, Markku Veijalainen, Harri Veijalainen, Seppo Mujunen, Olavi Vasankari , Järvinen Matti, Jyrki Rohamo, Sinikka Vento, Eija Leppänen, Veikko Pulli. Ulla Lappalainen. Marilla Simpanen, Juha Cederlund, Olli Toivanen, Pertti Laaksonen, Pekka Heinonen, Antti ja Erja Mäkinen sekä Pertti Rekola ovat muistitiedoillaan auttaneet tämän Storyn luomisessa, josta heitä kiitän. Myös jokainen ojoislainen on kiitoksen arvoinen, juuri he ovat tuottaneet tämän historian sisällölliset asiat. Kaisa Paavilaiselle lausun suurkiitoksen niin tekstin valmistelusta kuin sen julkisuuteen saattamisestakin Hämeenlinnan kaupungin verkkosivuilla. Lisäkiitoksen saa Pentti Haikonen teoksen oikoluvusta ja editoinnista painoasuiseen kuntoon. Erityisen kiitoksen haluan antaa puolisolleni Sylvi Lindellille teknisestä avusta tietokoneen käytössä. Wete Myllymaa 186
© Copyright 2024