1. No category

!
IIDA
Istuin ikkunan ääressä ja katselin, kuinka ihmisiä käveli kadulla. Autoja riitti kauvempana
tiellä jatkuvana jonona. Äiti oli sanonut monen kadehtivan minua, koska minulla oli
opiskelupaikka ja asunto. En ollut halunnut näitä kumpaakaan. Käytävästä kuului kolinaa
ja askelija riitti varmaan yötä myöten. Soitin Nicolle ja kuuntelin hänen ääntänsä. Hän
vakuutteli minun unohtavan hänet kohta, koska Helsigissä tämmöisellä tytöllä kuulemma
riitti vientiä. Olin käskenyt hänen jutella kiihoittavia. Nico kertoi miten hän halusi kosketella
minua joka kohdasta. Hänen kuvailunsa oli liian yksityiskohtaista. Jokainen
syntymämerkkini oli hänen mielessään. Aloin itkeä, kun tunsin ikäväni vielä kovempana.
Puhelu loppui itkulla. Odotin vain viikonloppua ja Nicon tapaamista. Aloin tappamaan aikaa
facebooksivuilla. Tykkäsin vähän aikaa asioista ja sitten kyllästyin. Laitoin tietokoneessa
musiikit soimaan.
Heräsin ja oli pimeää. Musiikki jatkoi soimista tietokoneessa. Minulla oli lattialla suuri
urheilukassi täynnä tarvikkeita. Otin laatikon, joka oli täynnä tusseja ja lehtiön paperia.
Näin ikkunan lasissa kuvani. Olin kuulemma kaunis nuori nainen. Omasta mielestäni
näytin surulliselta. Piirsin paperille kasvoni. Suupielet oli kuvassa alaspäin. Tein uuden
kuvan, jossa naamani oli pelkistetympi. Olin piirtänyt kasvoistani pienemmät. Piirsin toiset,
joissa hymyilin. ”Piristy typerys” luki puhekuplassa. Seraavassa kuvassa minun hahmollani
oli vartalo. ”Lähde vaikka kävelylle huomenna,” kuva sanoi. Seuraavaksi istuin kuvassa
autossani ja raitiovaunu jahtasi minua.
Heräsin pöydän äärestä ja oli jo valoisaa. Koko pöytä oli täynnä piirustuksia. Viimeiseesä
kuvassa hamoni käski mennä nukkumaan. Katsoin kännykästä kelloani. Minun piti olla
kaupungissa tunnin päästä. Nyt oli aikaa laittaa vain maastovaatteet. Juoksin suihkun läpi
ja laitoin maastohousut. Laitoin hiattoman maastopaidan ja tuntolevyn kaulaan. Maalasin
luomeni maaston värisiksi ja samoin kynteni. Siinä ei mennyt kauan. Olin nopea
meikkaamaan. Kohta juoksin autolle baretti päässä ja salkku kädessä. Sähläsin
navigaattorin kanssa. Tottakai juutuin johonkin ruuhkaan. Kun viimein olin oppilaitoksen
pihassa, niin en meinannut löytää parkkipaikkaa. Juoksi sisälle hengästyneenä. Kaikki
olivat jo jossain, eikä ketään näkynyt missään. Aulaan kuului jostain ääntä. Seurasin sitä.
Se tuli jostain isosta salista. Raotin varovasti ovea ja olin arvannut oikein. Siellä oli joku
avaustilaisuus.
-Kas Iida. Tulit sentään, Jutta Helmiketo kailotti.
!
Tuntui nololta, kun viisikymmentä ihmistä tuijotti minua. Joku nuori nainen supatti jotai
toiselle minun ikäiselle tytölle. Ilmeisesti olin taas tunnistettu. Nyökkäsin kun en keksinyt
muutakaan. -Niin hyvät opiskelijat. Tässä on Iida, joka on hyvin lahjakas, mutta äitinsä
mukaan vätys. Mutta katsotaan miten kauan hän teidän kanssa pärjää täällä, Jutta jatkoi ja
halusin vajota maan alle.
Ihmiset eivät näyttäneetkään täällä epäsiisteiltä resupelleiltä, niin kuin olin odottanut. Jutta
sanoi enään muutaman sanan ja lähdimme luokkiin päin. Jutta sanoi ketä minun piti
seurata. Menin kaikkien perässä johonkin luokkaan joukon jatkona. Muut istuivat alas ja
olin menossa luokan perälle.
-Iida, miesopettaja sanoi ja vilkaisin taakseni. -Sinulle on varattu tämä ensimmäinen pöytä,
hän jatkoi. Nyt huomasin miten pöytään oli teipattu lappu, missä luki varattu ja nimeni.
Lisää noloutta. Kohta esittelimme kaikki itsemme ja minä tietysti viimeisenä. Sanoin vain
nimeni ja sen näivettyneen pikkukaupungin mistä olin kotoisin. Tietenkin ne kaksi
supattajaa olivat samassa luokassa ja jatkoivat sipistelyä, kun puhuin.
-Mikä sai sinut tulemaan tälläiseen taidekouluun? noin nelikymppinen miesopettaja kysyi.
-Äiti halusi minut pois kotoa, vastasin ja sain kaikki muut nauramaan.
-Minä kuulin että sinä olisit julkaissut sarjakuva-albumin, miesopettaja sanoi.
Ajattelin, että nyt tuli taas liikaa huomiota, jota en kaivannut.
-Niin mä olin yksi tekijöistä, sanoin hiljaa.
-No täällä tehdään kunnon taidetta, opettaja totesi.
Ajattelin olevani enemmän kuin väärässä paikassa. Kohta kuulimme talon käytännöistä ja
lukuvuodesta. Mietin pääsisinkö johonkin ravintolaan tarjoilijaksi. Sen hommanhan minä
osaisin. Ajatukseni liikuivat aivan muualla ja opettaja puhui taustalla. Vihdoin ja viimein tuli
ruokatauko. Minulla ei ollut eväitä, enkä tiennyt missä oli lähin ruokapaikka. Olin jossain
Helsingin asuinalueella ja olisi pitänyt mennä autolla syömään jonnekkin. Mieleni teki
soittaa ystävälleni Liisalle kotikaupunkiin. Hänelle pystyi soittamaan keskellä päivää.
-Hei saanks mä kysyä? kuului takaantani. Käännyin katsomaan ja se oli toinen
sipisteliöistä. Tyttö oli minun mittaiseni, siis jokseenkin sata kuusikymmentäkolme
senttinen. Hänellä oli lyhyet punaiset hiukset. Toinen Tytöistä oli vähän pitempi ja hänellä
oli pitkät tummat hiukset. -Sähän olet se Iida? Sarjakuvan piirtäjä? Etkö olekkin? hän
jatkoi.
En olisi tiennyt mihin olisin katsonut. -Mikset sä sanonut, että sä olet tehnyt viisi albumia?
-Emmä niitä yksin tehnyt, sanoin hiljaa.
-Mä aina kuvittelin, että sä olet toisenlainen. Sä esiinnyit niin varmana kirjamessuilla. Mä
en meinannut tunnistaa sua, mutta Pia sanoi kuka sä olet, punatukkainen puheli lisää.
!
-Ette kertoisi kenellekkään. Emmä halua, että kaikki alkaa katsella mua pitkään, totesin.
-Ei me millään pahalla, tummahiuksinen tyttö sanoi taustalta.
-Sä olet tosiaan erillainen, kuin mä kuvittelin. Mä olen Riitta ja tää on Pia. Onko sulla
eväitä? Mulla on termoksessa teetä ja pussi korppuja. Tuu syömään meidän kanssa.
Nyökkäsin, kun en keksinyt muutakaan.
Tytöt olivat mukavia. Juttelimme kaikenlaista. Kerroin asuvani asuntolassa. Riitta arveli
sen olevan Hilttoni. Asukkaat olivat antaneet sille sellaisen nimen. Tytöt kehuivat
vaatteitani ja meikkiäni. He ihmettelivät miten opettajat jo tunsivat minut. Kerroin olleeni
johtajaopettaja Jutta Helmikedon kesäkursseilla kaksitoista vuotiaana ja miten hän oli
haastatellut minua sarjakuvien julkaisutilaisuuksissa. Pia totesi ettei minusta voinut enään
tulla kuuluisaa, kun olin jo kuuluisa. Loppupäivä sujui paremmin. Meillä oli pelkkiä
oppitunteja. Läksin paremmalla mielellä pois opistolta. Illalla kävin kaupassa. Huomasin
että oli vaikeuksia valita, kun lähellä näkyi monta kauppaa. Valitsin ensin lähimmän ja se
tuntui kalliilta. Ostin illaksi jotain. Keitin illalla puuroa ja kuuntelin tietokoneelta musiikkia.
Nyt nukahdin sänkyyni. Heräsin johonkin riitaan rapussa. Kello ei ollut kuin kolme aamulla.
En saanut enään nukuttua. Piirsin taas sen tytön joka esitti minua. ”Etkö saa nukuttua?”
hahmoni kysyi ja sillä oli päällä pyjama, missä oli tähtiä ja kuunsirppejä. Kohta hahmoni
istui luokan ensimmäisessä pöydässä ja osoitti peukalolla miesopettajaa:”Me
sarjakuvasankarit ei olla sille oikeaa taidetta. Mokoma hienohelma kusipää.” Olin yllättynyt
miten hahmoni käyttäytyi niin härskisti. ”Nää vaikuttaa ihan kivolta mimmeiltä.” hahmo
totesi ja katsoi kuvasta Riitan ja Pian kanssa. Se istui maastohousuissa jalat ristiistunnassa teemuki kädessä nostaen sitä minulle, kuin skoolatakseen. Kohta hahmo istui
pöydän ääressä, kynä kädessä, samanlaisen lampun alla kuin minulla: ”Ne panee
yläkerrassa. Ei taida mennä noi aamulla töihin? Se oli retoorinen kysymys.” Ennen
kahdeksaa oli syntynyt kaksikymmentä kuvaa.
Olin jo juonut kahvia ja lähdössä, kun puhelin soi. Ystäväni Nina soitti. Hän oli tullut
kotikaupungistani opiskelemaan, niin kuin minä. Hän opiskeli oikeustieteellisessä, eikä
missään keskinkertaisessa taidekoulussa, niinkuin minä. Kysyin miten meni ja hänen
äänensä tuntui onnelliselta.
-Muistatsä sen naistoimittajan siitä roskalehdestä? Se on ollut mun luona kaksi yötä, Nina
kuiskasi.
-Mä arvasin että se on lesbo, niin kuin sinäkin oot, vastasin.
!
-Ei se ennen ole ollut. Enkä mä ole itsestäni varma, mutta tää on kiva juttu ja halusin
kertoa siitä, Nina visersi ja hänen äänessään oli pitkästä aikaa leikillistä sävyä. -Miten sulla
menee?
-Ihan hyvin kai, vastasin.
-Ei kuullosta hyvältä. Oletko alkanut piirtämään?
-Kiusaa mua yksi hahmo.
-Kuullostaa hyvältä.
-Mä ehkä odotan jotain parempaa, vastailin ja samalla kävelin asunnosta ulos. Juttelin niitä
näitä.
-Lähdetkö kotiin viikolopuksi? Mä lähden, sanoin.
-Tuutko hakemaan? Mä tarvitsisin paljon tavaroita sieltä ja Laura menee varmaan töihin,
Nina selitti.
-Viikonloppuna?
-Se on sopinut jonkun haastattelun.
-Onko se Matti Nykäsen uusi tyttö ystävä? kysyin.
-Sitä Nykästä se Haastatteli jo eilen siellä Tokoinrannan kahvilassa. Mä olin mukana. Se
on ihan symppis se Matti. Se maksoi kahvit mulle ja kehui miten urheilullinen mä olen.
-Olisit alkanut seurustelemaan sen kanssa, niin olisi meidän kaupungissa lehtiä myyty,
totesin.
-Yritä nyt kestää ja tee sitä sarjakuvaa. Sä oot maailman paras piirtäjä. Soita kun haet mut
perjantaina, niin jutellaan lisää, Nina sanoi, kuin hänellä olisi ollut kiire.
-Kiitos kehuista ja jutellaan lisää, toivotin.
Menin autooni ja huomasin miten joku oli heittänyt hampurilaiset tuulilasilleni. Jouduin
nousemaan autosta. Katselin ensin ettei mitään muuta ollut tapahtunut autolleni. Pengoin
kassiani ja sieltä löytyi tasan yksi ryppyinen paperinenäliina. Jouduin nostelmaan pihvin ja
sämpylän puolikkaan tien sivuun. Kun sain auton käyntiin, niin jouduin suihkuttamaan
vettä kunnolla, ennen kuin sain lasin jonkilaiseen ajokuntoon. Juuri kun olin lähdössä niin
huomasin miten varis tuli tönimään sämpylää nokallaan.
-Oisit tullut jo aamusta ja syönyt sen suoraan konepelliltä, tokaisin kovaan ääneen.
Näytti siltä kuin varis olisi kuullut. Se katsoi auton suuntaan ja päästi rääkäisyn.
Tulin koululle nyt ajoissa ja sain ihan läheltä parkkipaikan. Pia ja Riitta tulivat ihan auton
viereen katsomaan.
-Hieno auto sulla on. Komeat teippaukset, Pia totesi ihaillen kierrellessä autoa.
!
-Tää nyt on tälläinen käppyrä, totesin pienestä autostani, missä oli jo edellisen sarjakuvan
mainokset teipattu ympäri autoa.
-Kulkeehan tämä kumminkin ja automaattivaihdekin näkyy olevan. Mulla ei ole
minkäänlaista autoa ja äiti ei meille hanki, kun se on olevinaan niin helvetin vihreä, Riitta
totesi.
-Äiti antoi tän, että pääsi musta eroon, sanoin.
-Tää on hieno. Onko nää kuvat sun piirtämiä? Pia sanoi ja tuntui olevan vilpittömästi
ihaileva.
-Mä tein sarjakuvan nimeltä Liisa. Nina kirjoitti juonen Liisan tarinoista. Niiden kanssa mä
tein tän sarjakuvan mistä mainokset on tässä autossa, selittelin.
-Mutta sinä ne piirsit, Riitta sanoi ja hymyili pisamaisilla kasvoillaan.
-No melkeen. Mutta sarjakuva on muutakin kuin piirrokset.
-Että sä olet niin ihanan söpö ja vaatimaton, Riitta totesi.
-Älkää kertoko kenellekkään kenen auto tää on, vannotin.
-Ei tietenkään. Tuttu porukka, niin juttu ei leviä, Pia totesi ja laittoi meidät nauramaan.
-Tuossa kadun varressa näin auton, jossa oli teipattu sellaisia sarjakuvan mainoksia.
Älkää te hyvät oppilaani koskaan huoratko sieluanne ja tehkö moisia tyhmyyksiä, sillä se ei
ole taidetta, se laiha isonenäinen miesopettaja totesi. Yritin näytellä kuuroa, kun hän
vilkaisi minua. Kun hän kääntyi taululle päin niin vilkaisin olkani yli. Pia näytti opettajalle
kieltä luokan takaosasta. Tuntui, että olin taas peruskoulussa. Nina oli tehnyt opelle siellä
samalla lailla. Riitta alkoi kikattamaan ja opettaja vilkaisi häntä. Kikatus loppui seinään.
-Se on niin vitun taiteilijaa, Riitta totesi kun joimme taas hänen termarista jakamaansa
teetä. Nyt olin ostanut meille voisarvia, missä oli juustoa päällä.
-Mokoma apuraha apina. Mun faija sanoi, että mikään ei ole niin helppoa, kuin maalata
taulu, jota kukaan ei halua ostaa, Pia totesi.
-Varmaan mekin joskus ollaan samanlaisia pönöttäjiä. Tein lannasta torille
viiskymmentämetriä korkean lehmän. Tämä on taidetta, mille pitää saada apurahaa, Riitta
sanoi ja näytteli opettajaa.
Kikatimme kaikki. Tytöt kyselivät olinko rikas. Kerroin että olin kotoisin pienestä
kaupungista, missä äitini ja hänen uusi miehensä pitivät ravintolaa. Heillä meni ihan hyvin,
mutta missään rahassa me ei kylvetty. Minä olin ollut siellä ravintolassa kirjoitusten jälkeen
koko kesän tarjoilijana. Olin saanut pientä palkkaa ja äiti oli säästänyt tililleni edellisistä
sarjakuvista jotain, että pääsin tänne opiskelemaan. Autoni oli ystäväni Liisan vanha. Liisa
oli saamassa lasta äitini miehen pojalle Kasperille. Liisa ja Kasper tarvitsivat isomman
!
auton, joten äiti hommasi tuon minulle. Autolla oli ajettu vähän ja se oli juuri huollettu. Sillä
pääsi juuri sataa, mikä sai äidin mukaan riittää minulle.
-Mun äiti ei osta autoa, kun se on niin helvetin vihreä. Pitää itse keittää aamulla teetä, ettei
sekin ole vihreää. Sitten kun faija joskus tulee käymään, niin kyllä se siltä pummaa kyytiä
ties minne, Riitta sanoi ja sai meidät nauramaan sopivalla katkeruudellaan.
-Meidän faijalla on Volvo. Se aina vaihtaa sen uuteen säännöllisesti. Se ei tykkää, kun mä
tulin taidekouluun. Mun pitäisi mennä johonkin kaupalliselle alalle sen mielestä, Pia kertoi.
-Mun äiti haluais musta jonku luomuviljeliän tai muun vitun kasvissyöjän. Joskus se raahas
kotiin jonkun risuparran mulle poikaystäväksi. Silloin mä kyllä pimahdin. Nykyään se ei
uskalla enään vihjatakkaan mistään Sampsasta. Joo se oli sen ääliön nimi. Joku saatanan
aktivisti. En ole käyny sen kanssa niissä vaihtoehtokokouksissa, Riitta kertoi. -Mä aina
menen faijan luo, jos se mutsi alkaa liikaa elämöimään.
Uudet ystäväni olivat erillaisia kuin minä, mutta tykkäsin heistä silti.
Iltapäivällä pääsimme jo saliin ja aloitimme maalamisen. Opettaja kiersi meidän selkien
takana ja katsoi mitä teimme.
-Muista sitten ettei tämä ole mikään sarjakuva, opettaja totesi ja nyt huomasin hänellä
olevan vähän nenä-ääntäkin. Kun hän oli mennyt ohi niin näytin kieltäni. Tytöt vieressä
hymähtivät, mutta menvät vakavaksi kun opettaja kääntyi. Maalasimme jotain ihme
ruukkua, joka oli jalustalla.
-Tää on liian hyvä. Tämä ei enään ole taidetta. Tämä on valokuva, opettaja totesi kuvasta
jota maalasin. Kaikilla muilla oppilailla otsa meni kurttuun. -Lisäksi sä teet liian vauhdilla.
Taiteeseen pitää keskittyä.
Koko sali oli täynnä katseita silmistä silmiin. Olimme kaikki aivan ymmällä.
-No. Mä ymmärrän. Mä yritän paremmin, sanoin.
Kun opettaja käänsi selkäsä niin näytin hänelle keskisormea. Laitoin melkein valmiin
taulun sivuun ja hain uuden valkoisen alustan. Aloin maalata vauhdilla. Kohta minua alkoi
hymyilyttämään. Kuvassa oli apina, jolla oli opettajan kasvot. Kädessä hänellä oli
paperiarkki, jossa luki : Apiraha-anomus. Pia kävi katsomassa työtäni kun vinkkasin. Hän
meni aivan tulipunaiseksi, kun yritti olla nauramatta. Riita kävi vilkaisemassa myös ja
hänelle kävi aivan samoin. Opettajan lähestyessä minua, vaihdoin ruukkukuvan takaisin ja
suttailin sitä muodon vuoksi. Opettajan lähtiessä tauolle ainakin kymmenen
kännykkäkameraa kävi ottamassa kuvan apinasta. Riitta nauroi niin kovaa että häneltä
meinasi henki loppua. Pia joutui hakkaamaan häntä välillä selkään. Päivä päättyi vihdoin
ja viimein. Vein tytöt autollani kotiin, ja kaakatimme matkalla jotain. Olin halunnut koulusta
!
pois koko ikäni ja nyt olin taas siellä. Mikään ei ollut muutunut, paitsi, että en ottanut
opettajaa enään tosissani.
Soitin kämpiltä Nicolle ja hän oli jossain ajamassa isänsä firman loka-autoa. Juttelin
turhanpäiväisiä vain kuullakseni hänen ääntänsä. Vannotin että tapaisimme viikonloppuna.
Keitin taas puuroa, kun en muutakaan keksinyt. Kohta piirsin taas täyttä vauhtia. Nyt
hahmoni näytti kieltä opettajalle, jolla tuli housuista apinan häntä. Hahmollani oli aivan
tajuttoman iso kieli. Riitta ja Pia tirskuivat kuvassa käsi suun edessä. Seuraavassa
kuvassa kaikki luokan oppilaat katselivat taulua, missä oli apuraha-apina. ”Kun ope näkee
taulun niin se suuttuu,” apina sanoi taulusta. Yhdessä kuvassa opettajalla oli hermottoman
kokoinen käsi jonka etusosrmella hän osoitteli minua. ”Oikea taiteilija näkee nälkää ja on
homo, niin kuin minä,” opettaja totesi kuvassa. Minun hahmoni katsoi kummeksuva ilme
kasvoillaan häntä. Kello oli yli yhden ennen kuin maltoin lopettaa.
Kännykkäni herätti seuraavaan aamuun. Kouluni ei ollut edes kunnolla alkanut ja minä olin
jo kyllästynyt siihen. Teki mieleni soittaa äidilleni, mutta en kehdannut. Hän olisi vain
haukkunut minut. Join tuoremehua ja lähdin ajamaan koulua kohti. Pia oli opettanut uuden
reitin mikä oli nopeampi, kuin se jonka navigaattori näytti. Nappasin hänet kyytiin jostain
kulmalta läheltä hänen kotitaloansa. Riitan löysimme Shellin baarista, jonne menimme
aamukahville. Olimme ajoissa koululla. Aloitimme aamua saman ruukun maalauksella.
Ruuan jälkeen oli teoriaa, joka väsytti ihan hitosti. Onneksi viimeisen tunnin piti joku
toinen, kuin meidän apina. Minun oli jo pakko piirtää hahmoani tunneillakin. Olin aivan
varma, että olisin hullu ennen lukukauden päättymistä. Illalla soitin Ninalle ja sovin tulevani
hakemaan häntä suoraan kun pääsisin koulusta perjantaina. Yritin käydä kävelemässä
illalla. En mennyt kovin kauvaksi asunnoltani. Lähiö oli aika vanha ja tuntui kuitenkin
kolkolta. Ajattelin ihmisiä, jotka ylpeilisivät olevansa kotoisin täältä. Päästessäni sisälle,
minun oli pakko piirtää hahmoani, joka näytteli sormella metrorataa ja seisoi suu auki
katsomassa jo kolmannen ambulanssin menoa sillallla, joka meni tien yli. Peloitavinta oli,
kun hahmoni teki asioita, mitä minä en tehnyt. ”Mä oon huippugolffari. Sä et ole, kun
todellisuudessa siihen pitää harjoitella.” hahmoni sanoi. Sillä oli muuten maastohousuni ja
tuntolevyni, mutta se löi palloa mailalla sellainen lippis päässä, missä oli isoja ruutuja.
Pallo kimpoili paperin reunalta toiselle. Heräsin neljältä pöydän ääressä ja ehdin kaksi
tuntia nukkua sängyssä.
!
Mieleeni tuli, miten pitkä oli seuraavaan kesään. Olin jo väsynyt kouluun, ja olin käynyt sitä
vain viikon. Perjantai kului hitaasti lukuunottamatta ruokataukoa, joka meni hujauksessa.
Kassini oli takaluukussa, kun ajoin Kalliossa Ninan asuintalon eteen.
-Emmä rupee joka viikko kotona käymään. Nyt vaan, kun mä tarviin treenikamoja, jotka
unohtui, Nina sanoi ensimmäisenä kun ampaisi talonsa ulko-ovesta pihalle. Vielä hänen
piti halia se uusi kultsipuppeli Laura. Ensimmäinen viikko oli ohi Helsingissä ja Nina oli jo
lesboilemassa. Katsoin muualle, kun en halunnut nähdä naisten julkista suukottelua. Nina
selitti happea täynnä mitä kaikkea hänelle oli sattunut yliopistolla. Hänen piti hommata
jotkut haalarit, joissa he menivät sitten kaikkiin ihme tapahtumiin, niin kuin esimerkiksi
vappuna jonnekkin. Oltiin menty varmaan viisikymmentä kilometriä, ennen kuin hän
huomasi etten ollut sanonut vielä mitään.
-Sä et ole sanonut vielä mitään. Millaista siellä taidekoulussa on?
-Paskaa, vastasin ja laitoin radion soimaan. Kirosin jossain vaiheessa autoani joka ei
kulkenut lujempaa. Kirosin moottoritietä, joka ei ollut vielä valmis. Homottelin vielä jonkun
isännän joka ei päästänyt minua stopmerkin takaa eteensä. Ajoin äitini ja hänen uuden
miehensä ravintolan ohi vauhdilla. Menin kaupungin läpi ja pysähdyin ostoskadulle ainoan
kauppakeskuksen eteen.
-Mä voin jäädä jo tässä, Nina sanoi. Hänellä oli enään korttelin matka kotiin laukkunsa
kanssa. Minä menin aurinkolasit päässä kauppakeskukseen ja suoraan rappuja ylös.
Tavallisia rappuja. Meidän kaupungissa ei ollut yhtään taloa, missä olisi ollut liukuportaat.
Menin kirjakauppaan.
-Hei Iida. Hienot aurinkolasit, tuttu noin kolmekymppinen myyjä totesi.
-Mä tarviin viisi uutta piirrustuslehtiötä, sanoin ja myyjä hymyili kumartuen tiskin alle ottaen
nivaskan mistä alkoi laskea niitä. -Tai anna ne kaikki.
-Oho. Nyt taisi inspiraatio ihan yllättää, myyjä totesi iloisena ja laittoi kassakoneen
laulamaan. Viskoin tiskillä olevasta purkista mustia kyniä muutaman lehtiöitten päälle ja
myyjä katsoi ihmeissään. Kaivoin rahat taskustani ja menin ulos ostoksieni kanssa. Heti
kun olin poistunut liikkeestä kuulin miten kaksi asiakasta supatti jotain toisilleen. Ajoin
autolla muutaman sata metriä kotiin. Äiti oli miehensä Arin kanssa vielä töissä
ravintolassa. Kannoin tavarani sisälle ja riisuin maastovaatteeni. Laitoin vaattet
pesukoneeseen ja otin kaapista puhtaat. Katsoin huoneessani kirjoituspöydälle, ja
järkytyin. Yksi lehtiöistä oli auki ja siinä oli piirros. Hahmoni nojasi kädet puuskassa
pieneen autooni. Toisella puolella autoa Nina suuteli Lauraa kiihkeästi. ”Onkohan ne
nuolleet toisiaan sieltä yöllä? Yök!!!!” oli hahmoni puhekuplassa. Käteni tärisivät.
!
Sydämmeni alkoi hakata. En muistanut piirtäneeni tuota kuvaa. Sain toiset vaatteet päälle
ja lähdin pikaisesti autolla. Halusin päästä ihmisten luo.
Ajoin äiskän ravintolaan. Kävelin sisään ja suoraan tiskin taakse. Spagettia oli jäänyt
jäljelle. Otin sitä. Kasper teki aivan erinomaista kastiketta, mitä löytyi toisen kannen alta.
Keitetyt miniporkkanat oli vakiopaikalla, samoin tomaatit. Kohta syömässä meidän
kantapöydässä. Oli hyvä mieli olla täällä. Katsoin seiniltä kaikkia meidän tekemiä
sarjakuvia. Suurin osa oli minun piirtämiä. Yhtäkki hätkähdin. Aivan kuin olisin nähnyt
uuden hahmoni seinällä.
-Miksi sinulla on aurinkolasit sisällä? kuului vierestäni. Hätkähdin.
-En tiedä. Ne vaan unohtui, vastasin ja katsoin sivulleni.
Nyt vasta tajusin, että ääni oli tullut viisivuotiaasta veljestäni Joonaksesta. Nostin
aurinkolasit otsalleni. Kaikki näytti vähän kirkkaammalta.
-Mulla on ollut hirveä ikävä sua, Joonas sanoi hiljaa.
-No voi. Tule tänne mun viekkuun, sanoin ja Joonas nousi sohvapenkille viereeni.
-Toitsä mulle mitään?
-No en, vastasin ja ajattelin ettei poikaa pitänyt opettaa aina saamaan jotain.
-Piirretäänkö tänään koiria?
-Piirretään vaan. Maistatko spagettia? kysyin ja aloin syöttämään hänelle joka toista
haarukallista. Oli mukavaa pitää poikaa kainalossa.
Olimme juuri syöneet, kun ystäväni Liisa tuli ravintolaan.
-Maha, maha, maha, toistelin ja nousin pöydän äärestä Joonaksen väistäessä.
Oli pakko laittaa kädet Liisan mahaan ja tunustella sen pyöreyttä.
-Tiedätkö Joonas mitä täälä on? kysyin.
-Äiti sanoi että sieltä tulee vauva, Joonas totesi hiljaa.
-Niin susta tulee Joonas-setä, sanoin ja poika meni kumman näköiseksi.
-Mikäs nyt tuli? Liisa kysyi.
-Jos sä et tykkää musta enään kun tulee uusi vauva, Joonas sanoi.
-Voii. Joonas. Mähän tykkään susta ihan aina. Tule tänne, komensin ja avasin käteni.
Poika juoksi syliini ja minä pyöritin häntä keskellä ravintolaa.
-Äitikin puhuu vaan vauvasta, Joonas sanoi korvaani pitäen pieniä käsiään kaulani
ympärillä.
-Kuule Joonas. Vauvoja tulee tosi harvoin. Se on tosi jännää kun semmoinen saadaan ja
siksi äiti puhuu siitä paljon. Se ei tarkoita sitä etteikö äiti tai minä tykättäisi susta ihan
!
hirveesti. Ymmärsitkö? kysyin ja poika nyökkäsi. -Käy varastamassa toimistosta kynä ja
paperia, niin piiretään koiria, supatin Joonaksen korvaan ja päästin hänet lattialle.
-Onks sulla kaikki hyvin? Liisa kysyi kun istuin takaisin pöytään.
-On, vastasin ja hän istui vastapäätä.
-Millasta siellä Helsingissä on?
-Paskaa, vastasin.
-Entä taidekoulussa?
-Ihan paskaa.
Joonas juoksi paperin ja kuulakärkikynän kanssa ja istui viereeni. Ensin piirrettiin lassie,
sitten susikoira, buldoggi, terjeri, mäyräkoira ja viimeisenä naapurin uusi basenji. Liisa
kyseli samalla jotain joihin vastailin lyhyillä vastauksilla. Äiti kävi katsomassa minua ja
kysyi millaista Helsingissä oli. Minä sanoi, että ihan kivaa oli ollut. Soitin Nicolle, joka oli
jossain saaressa kalassa. Kerroin, että minulla oli aivan kauhea ikävä. Hän lupasi tavata
minut seuraavana iltana. Ajoin Joonaksen kanssa kotiin äidin autolla, koska siinä oli
sellainen istumapaikka Joonasta varten. Laitoin hänet nukkumaan iltasadun kera.
Heräsin aamulla ja ymmärsin olevani omassa huoneessa kotona. Katsoin kirjoituspöytää.
Siihen oli ilmestynyt ainakin kaksikymmentä uutta kuvaa. ”kumpikohan on ihanampaa?
Hivellä Liisan mahaa, vai halia pikkuveljeä? ” hahmoni kysyi polvillaan mahan vieressä
Joonas toisessa kainalossa. Äiti koputti ovelle ja katsoi huoneeseen.
-Nouse jo ylös. Kello on jo vaikka mitä, hän totesi.
-Ei saa koskea niihin! huusin kun hän käveli kirjoituspöytää kohti.
-Okei. Okei. Tsillaa pimu. Tule juomaan vaikka kahvia, ennen kuin korjaan pois, Äiti totesi.
Köpöttelin pöydän viereen. Joonas leikki olohuoneen matolla pikkuautoilla, niin kuin aina.
Join kahvia ja söin jotain piirakoita, joissa oli kalaa sisällä.
-No. Et löytänyt uutta poikaystävää vielä Helsingistä? äiti kysyi.
-En, vastasin.
-Oletko syönyt kunnolla? Laitoitko ruokaa viikolla?
-Joo.
-Me lähdetään ravintolaan. Tule Joonas, äiti sanoi.
-Mä tuun kanssa, sanoin.
-Iida. Sä et ole enään töissä siellä, hän totesi.
Kohta talo oli tyhjä. Menin sänkyyn ja aloin itkeä. Tuntui ettei minua haluttu olevan täällä.
Heräsin puhelimen soittoon. Hain sen pöydältä. Ihmettelin kuvia jotka olivat hujan hajan,
!
vaikka olin laittanut ne nippuun ennen kahville menoa. Vastasin puhelimeen ja tulin
enemmän kuin iloiseksi. Nico soitti ja oli tullut juuri kaupunkiin. Käskin hänet meille. Hän
lupasi tulla tunnin kuluessa. Juoksin suihkuun. Etsin kaapista seksikkäimmät alusvaatteeni
ja stay up-sukkani. Laitoin sen lyhyen hameen, ainoan joka minulla oli. Kohta olisin ollut
valmis vaikka sohon yöhön. Ovikellon soidessa juoksin alakertaan ja meinasin kaatua
korkokengilläni.
-Ohhoh, Nico ehti sanoa ennen kuin nykäisin hänet sisälle ja aloin suutelmaan häntä.
Heräsin kun oveen koputettiin. Päätäni särki. Oli valoisaa ulkona.
-Tulkaahan aamiaiselle, äiti kailotti oven takaa.
Nico heräsi altani. Pussasin häntä. Nousin ylös ja pitelin päätäni. En ymmärtänyt
päänsärkyäni. En muistanut juoneeni illalla mitään. Kirjoituspöydällä oli taas kaikki paperit
hujan hajan. Harmitti, jos oli näyttänyt Nicolle minun piirrustuksia. Vilkaisin käytävälle ja
passitin Nicon suihkuun ensiksi. Kohta Nico saapui suihkusta ja sanoi livahtavansa kotiin.
Kävin seisomassa suu auki suihkussa. Janotti jostain kumman syystä. Puin päälleni pestyt
maastovaatteet ja menin alakertaan.
-En mä päässyt livahtamaan, Nico sanoi pöydässä nolona.
Istuin pöytään ja äiti kaatoi minulle kahvia.
-Mun on turha kysyä mitä te teitte eilen. Mä luulin, että meille on rakennettu junarata
naapuriin, äiti vitsaili. Annoin hänelle anteeksi kun olin kiusannut häntä samasta syystä,
kun hän oli tuonut miehensä Arin meille ensimmäistä kertaa.
-Kai te muistitte ehkäistä? Ari vitsaili istumalla vastapäätä minua ja Nicoa.
-Valitettavasti. Musta olisi kiva saada lapsia, vastasin.
Äiti katsoi Aria ja puisti päätänsä. Onneksi Ari osasi kääntää jutut toisiin aiheisiin. Join
varmaan purkillisen tuoremehua, kun janotti niin kovasti. Pussasin Nicoa aamiaisen
jälkeen ja meni takaisin sänkyyni. Heräsin Puolenpäivän jälkeen Ninan puheluun.
Päänsärky oli vähän helpoittanut. Nina kyseli koska lähdettäisiin takaisin Helsinkiin.
Kerroin minulle sopivan minkä ajan tahansa. Puhelun aikana vilkaisin kirjoituspöydälleni.
Minua alkoi heikotta ja peloittaa. Sydän hakkasi hulluna rinnassa ja kylmä hiki tuli otsalleni.
Pöytä oli täynnä uusia piirrustuksia. Sain lopetettua puhelun joten kuten. Syöksyin
sänkyyn ja peiton alle. Hengitykseni vinkuin, niin kuin minulla olisi astma. En tiedä kauan
olin sängyssä. Vihdoin ja viimein uskalsin nousta ylös. Menin kirjoituspöydan viereen
istumaan ja nostelin piirrustuksia tärisevin käsin. Sekava olo täytti mieleni, koska en
muista koska olin piirtänyt kuvat. Toisaalta kuvat naurattivat minua hirveästi. Siinä oli
minun sarjakuvahahmoni ja Niconnäköinen hahmo harastamassa seksiä. Ensimmäisesssä
!
kuvassa olin Nicon alla ja tällä takapuoli pomppi kovasti. ”Hei mä oon täällä ja tää on
kivaa!” hahmoni huusi ja vilkutteli. Niconnäköinen hahmo katsoi hämmentyneenä, niin kuin
joku olisi ottanut yllätysvalokuvan. Seuraavassa kuvassa hän tuuppi minua takaa päin ja
olin polvillani. ”Sua varmaan hävettää jos joku näkee nää kuvat. Älä sinä hidasta! Pane!
Pane!” Hahmo sanoi minulle ja komenteli sitten partneriaan. Kuvia oli useita ja jokaisessa
hahmo kommentoi jotain. Yksi kartonki oli laitettu kuuteen ruutuun ja siinä oli hamon
kasvojen ilmeitä. Ensimmäisessä se oli otsa rutussa. Ajatuskuplassa luki, että: ”tässä sitä
taas ollaan.” Seuraava ilme oli kysyvämpi ja toinen ajatus: ”Minäkin voisin saada
vauvamahan. Äh! Olisi pitänyt jättää ehkäisemättä.” Kolmannessa olin aivan vakava: ”Ei
tunnu missään, tai hitto kyllä tuntuukin.” Neljännessä silmät olivat jo vähän sirrillään: ”Mä
olen ihan pokkana eikä se lopeta ihan heti. Viidennessä ilmeeni oli jo tosi tuskainen: ” Voi
hiton hitto. Multa tulee ihan heti. Mä yritän pidätellä ettei se laukee ihan heti. Ainakaan
mäen huuda, vaan oon ihan hiljaa. Mä pidättelen, että tää jatkuu vaan ja en huuda...”
Viimeisessä ruudussa suuni oli aivan ammollaan. Kaikki hampaat ja kitarisatki näkyivät.
Koko ruutu oli täynnä isollakirjaimilla kuvailtua huutoa ja siinä oli myös kiroilua. Oli vielä
kuva missä hahmo makasi alasti sängyllä onnellinen ilme kasvoillaa ja Nicon näköinen
hahmo oli istumassa selin sängyn reunalla. Nicohamolla oli irvistys kasvoillaan ja hänen
etumuksesta tuli höyryä. ”Otetaanko vielä kerta? Tuskin mun vanhemmat mitään kuuli.”
Hahmoni sanoi. Viimeisessä kuvassa olin selin ja ratsastin Nicolla joka näytti aivan
raadolta. ”Mun palleihin koskee.” Nico totesi. Minun hamo katsoi olkansa yli hymyillen: ”Älä
valita. Se oli vasta seitsemäs kerta.” hahmoni totesi. Vilkuilin olkani yli, kun laitoin kuvia
kassiini. Olin käyttänyt kolme lehtiötä jo nyt. Pakkasin kaikki tyhjät piirrustuslehtiöt isoon
kassiini ja kannoin autooni.
-Taas samat vaatteet. Ennen sä olit joka päivä eri vaatteissa, Nina totesi, kun otin hänet
kyytiini. Kun pääsimme maantielle, niin hän soitti sille ystävälleen Lauralle. Toisaalta oli
hauskakin kuunnella kerrankin niin aina asiallisen Ninan livertävän. Puhelun jälkeenkin
hän oli vielä hyvällä mielellä. Hän kyseli seuraavasta viikostani. Vastailin nostelemalla
olkapäitäni. Sitten hän kyseli muista oppilaista koulullla. Kerroin tavanneeni Riitan ja Pian.
Nina sanoi minun kohta unohtavan muut ja ryhtyvän hengaamaan taidepiireissä. En
vastannut siihen mitään. Heitin hänet asuntonsa eteen ja hän ilmoitti, ettei tiennyt tulisiko
ensi viikonloppuna kotiin käymään. Moikkasin ja ajoin kämpille sinne metroradan varteen,
jonne osasin jo ilman navigaattoria.
!
-Mitä sä valitat. Ei kellään muulla opiskelijalla ole autoa, jolla käydä kotona viikonloppuna,
äitini oli sanonut. En voinut vastata siihen mitään. Olisin ollut kiittämätön. Keitin iltateetä ja
aloin piirtämään. En saanut paperille mitään. Menin nukkumaan.
Aamulla havahduin kellon soittoon. Heräsin taas pää papereiden keskeltä pöydän äärestä.
Nyt hamoni oli tarjoilemassa äitini ravintolassa. ”Mä tykkäsin tavallisista töistä. En mä
halua miksikään.” hahmo sanoi kantaessaan tarjoitinta ravintolassa. Ruokaa odotti meidän
kaupunginjohtajan näköinen mies iloisena ja muutki asiakkaat näyttivät katsovan minua
hymyillen. Toisessa kuvassa seisoin kassakoneen vieressä ja katsoin keittiöön. Äitini
komensi siellä miestään Aria ja tämän poikaa Kasperia. ”En mä uskaltanut sanoa, etten
halua opiskelemaan.”
Laitoin kuvat nippuun ja tein lähtöä kouluun. Menin taas bensa-aseman baarin kautta.
Riitta ja Pia olivat intoa täynnä. Aloitimme maanantain taas maalaamalla. Opettaja taas
aloitti aamun sättimällä työtäni. Kaikkia muita hän kehui ja kannusti. Ruokatauolla
kuuntelin miten tytöt kertoivat viikonlopustaan. He olivat menneet yhdessä kaupungille
kiertelemään gallerioita. Heidän mielestään oli ollut mielenkiintoista nähdä mitä taulut
maksoivat ja minkälaisia ihmiset yrittivät niitä myydä. Minä kerroin käyneeni kotona ja
tavanneeni poikaystäväni. Iltapäivällä meillä oli joku luento, josta ei jäänyt päähäni yhtään
mitään. Kun pääsin kämpille, niin minun piti käydä kaupassa, mutta en jaksanut.
Tiistai aamuna huokaisin helpoituksesta. Pöytäni oli ihan puhdas. Ei yhtään piirrustusta.
Ajattelin jo tottuneeni kaupunkiin. Olin jo helpoittunut ajaessani Piaa hakemaan. Menimme
taas aamukahville huoltoasemalle, jossa Riitta jo odotti. Juorusimme taas niitä näitä ennen
kouluun menoa. Ehkä elämäni alkaisi rullaamaan täällä hyvin. Vielä kouluun mennessä
kaikki oli hyvin. Aamupäivällä meille luennoi joku naisopettaja. Hän oli varmaan alle
nelikymppinen ja tiesi paljon taiteesta ja tekniikoista. Opettajalla oli puolipitkät ristiveriset
hiukset ja hän näytti hyvin tavalliselta farkuissa ja villapaidassaan. Hän kyseli mitä
maalausia me muut olimme tehneet. Erityisesti hän halusi tietää olimmeko tehneet
akvarelleja. Hän kyseli meiltä kiinnostuksiamme.
-Entä sinä? Oletko tehnyt akvarelleja? Opettaja kysäisi lopuksi minulta ja tapitti vihreillä
silmillään.
-Empä juuri, vastasin.
-Minkälaisia töitä sä olet tehnyt? Sä näytät tutulta, Opettaja vielä kyseli.
Kysely tuntui kiusalliselta. En halunnut tulla esiin muista.
-En mä ole kuin vähän piirrellyt, vastasin.
!
-Tusseillako? hän kysyi ja nyökkäsin. -No siitähän voi kehittyä vaikka mitä. Onhan siellä
yhdessä voimalakaupugissa ne kolme tyttöä, jotka on myyneet sarjakuviaan ympäri
maailmaan. Ne on minusta hienosti piirrettyjä, hän jatkoi ja sai Riitan kikattamaan.
-Sanoinko mä jotain tyhmää? opettaja kysyi.
Riitta alkoi kikatamaan lujempaa. Opettaja näytti hämmentyneeltä ja kysyvä katse kiersi
oppilaalta toiselle.
-Iida on yksi niistä kolmesta tytöstä, Pia totesi.
-Ai jaa. Sehän on hienoa. Nyt mä tajuan miksi sä näytit niin tutulta, opettaja totesi.
Opettaja jatkoi luennoimista ja välillä tuntui, että hän aina kääntyi kysyvästi minun
suuntaani. Tunsin itseni kiusaantuneeksi kun hän otti minut huomioon liikaa. Opetuksen
loputtua hän alkoi kysellä minulta henkilökohtaisesti.
-No mitä sä täällä teet? Koska tulee uusi sarjakuva?
-En mä tiedä. Ei vamaan tule sarjakuvaa, vastasin.
-Miksei? hän jatkoi samaa kyselyä.
-Nina lähti lukemaan lakia ja Liisa saa lapsen. Minut äiti sysäsi tänne pois jaloista,
vastasin.
-Etkö sinä ole se joka piirtää? Osaathan sä tehdä jotain hienoa taas, opettaja sanoi ja
minusta tuntui, ettei hänellä ollut mitään hajua sarjakuvan piirtämisestä. Siinä piti olla hyvä
juoni, enkä minä osannut tehdä sellaista. Ne oli aina Liisa tai Nina tehnyt.
Ruokatauko meni taas hyvin, sen jälkeen en paljoa muista. Menimme jatkamaan
maalauksiamme. Meidän ryhmän vetäjä, se homomies laitatti kaikki taulut riviin oli ne
valmiita tai keskeneräisiä. Minun tauluni oli rivissä viimeisenä. Kaikista tauluista hän löysi
jotain hyvää, paitsi minun taulusta.
Heräsin, kun joku ravisteli minua olkapäästä. Olin asunnossani ja ulkona oli pimeää.
-Herää, Nina ravisteli minua.
Olin taas nukahtanut pöydän ääreen. Kuvia tuntui olevan satoja.
-Mitä sä täällä? Ootsä oikeesti siinä? kysyin.
-Ihan oikeesti, Nina vastasi. -Iida, mitä sulle on tapahtunut? Tiedätsä mikä päivä on? Nina
jatkoi kyselyä.
Pinnistin muistiani ja kaikki tuntui selvältä.
-Tänään on varmaan tiistai, vastasin, kun olin päätellyt edellisestä päivästä, joka oli ollut
maanantai.
-Tänään on torstai. Tai siis kohta on perjantai, Nina sanoi.
!
Jos joku muu olisi sen sanonut, niin olisin tiennyt, että minua kusetettiin, mutta Ninalla oli
se uutistenlukijailme, jonka tunsin jo pienestä asti ja ymmärsin, että olin hävittänyt kolme
päivää jonnekkin.
-Voi hyvä jumala! pääsi suustani parahdus.
-Rauhoitu. Mikä on viimeinen minkä sä muistat? Nina kysyi.
Jouduin miettiväni vähän aikaa. En ollut enään mistään varma.
-Varmaan se kun olin tiistaina koulussa ja opettaja alkoi arvostelemaan minun työtäni,
vastasin epävarmasti ja yritin pinnistellä maanantain ja torstain välisiä muistoja.
-Voi Iida. Meidän täytyy saada sut takaisin raiteille, Nina huokaisi.
-Miten sä oot täällä? Miten sä tiesit tulla tänne? Miten sä pääsit sisälle? kyselin ja katselin
ulos.
-Sun äidistä alkoi tuntua pahalta ja se soitti Liisalle, joka näki sut pulassa ja se soitti mulle.
Mä tulin heti taksilla ja soitin huoltomiehelle. Vähän jouduin selittelemään, mutta kun se
näki tän kämpän, niin se uskoi, Nina selitti.
-Mitä mä nyt teen? parkaisin ja mietin jäisinkö ihmiseksi, joka ei tietäisi välillä missä on.
-Mä soitan sun äidille ja katsotaan mitä aamulla tehdään, Nina sanoi ja näppäili
kännykkäänsä. Kohta hän puhui äitini kanssa ja tunsin olevani petturi, joka ei
pärjännytkään elämässään. Pian Nina ojensi minulle kännykkänsä.
-Haloo, sanoin varovasti puhelimeen.
-Iida rakas. Äidin pikku tyttö. Kuinka sä jaksat? Äiti kysyi ja kuullosti hätääntyneeltä.
-En mä tiedä, vastasin ja puhelin oli hiljainen pitkään. -Nina on täällä minun apuna, sanoin
ja toivoin sen rauhoittavan äitiäni.
-Kuule. Mä soitan sille mun kaverilleni Makelle ja se antaa sen lääkärin numeron, joka hoiti
Liisaa silloin kun se oli huonona. Mä rakastan sua Iida. Anna puhelin takaisin Ninalle, äiti
sanoi.
-Mä rakastan sua äiti, sanoin ja minua alkoi itkettämään.
Nina jutteli äitini kanssa jotain varmaan kymmenen minuuttia. Puhelun jälkeen juttelimme
kaikesta pöydän ääressä. Nina alkoi katsella piirtämiäni kuvia ja alkoi nauraa. Hän katsoi
kuvia vuoron perään ja harakkamainen säksätys koveni koko ajan. Kohta hän siirsi
tuoliaan pois pöydän vierestä, että hän pystyi menemään kippuraan nauraessaan. Ajattelin
naapureitteni heräävän tuohon kauheaan säksätykseen. Kohta hän ei enään pystynyt
nauramaan vaan yritti ähkiä tuolillaa. Oli pakko mennä hakkaamaan häntä selkään. Hain
hänelle kassistani nenäliinan kun hän oli rauhoittunut.
-Etkö sä ole laittanut vielä tavaroita kaappeihin? hän kysyi kun katsoi kahta täyttä
vaatekassiani.
!
Puristin päätäni ja ojensin nenäliinan. Nina pyyhki silmiään ja niisti nenänsä.
-Siis mistä sä keksit ton hahmon? Se näyttää sinulta.
Nielaisin ja mietin mitä vastaisin.
-Mä vissiin piirrän niitä yöllä. Ensimmäisen mä piirsin ihan tässä, mutta vähän ajan päästä
en muista niitä tehneeni ollenkaan.
-Onko sulla ollut noi samat vaatteet koko viikon? Nina kysyi.
En kehdannut valehdella. Nyökkäsin vain. -Voi sentään, Nina huokaisi.
Minun silmistäni alkoi tulla kyyneleitä, en ymmärtänyt miksi. Häpesin itseäni ja
epäonnistumistani. Häpesin, että olin sairas mieleltäni.
-Viedäänkö mut hourulaan? kysyin Ninalta.
-Mennään nyt ensin sinne lääkäriin huomenna. Ei sairaalassa nykyään pidetä muuten kuin
silloin kun on aivan pakko, Nina vastasin ja tuli halaamaan minua. Hän laittoi minut
sänkyyn maate odottamaan aamua.
Nukahdin melkein heti. Näin sekavaa unta, missä joku nainen tuli kertomaan, ette minun
aikani ollut vielä. Kysyin naiselta, kuka hän oli ja tämä kertoi olevansa minun isoäiti. Hän ei
näyttänyt kummaltakaan mummoltani. Halusin kysellä lisää, mutta Nina herätti minut
ravistamalla. Minut laitettiin suihkuun. Kaivoin kassista toisia vaatteita. Mietin mitä ääneen
mitä laittaisin päälleni. Nina sanoi minun voivan jo paremmin, koska jahkailin tapojeni
mukaan vaatteiden kanssa. Väitin etten ollut jahkaaja tyyppiä. Nina kertoi minun aina
miettivän sata kertaa, mikä vaate sopii minkäkin kanssa. Hän oli ihmetellyt, miten minulla
oli ollut samat vaatteet jo pari viikkoa. Minä mietin myös ääneen mitä opiskelupaikalleni oli
käynyt, kun minua ei ollut näkynyt pariin päivään. Nina sanoi lääkärin kirjoittavan
todistuksen asiasta. Pääsimme viimein lähtemään. Kello taisi olla jo yli yhdeksän. Autoni
oli pysäköity puoliksi jalkakäytävälle ja siinä oli sakkolappu. Samoin se oli aivan pölyssä.
-Se lappu on pienin murheesi, Nina totesi, kun huokailin lappu kourassa.
Nina halusi ajaa. Hän oli minua parempi kuski, mikä ei vielä ollut paljon, jos oli minua
parempi. Olin päässyt inssiajosta läpi, kun ystäväni Liisa oli hypnotisoinut minut. Kohta
olimme Itäväylällä porhaltamassa kaupunkia kohti. Ajoimme Lauttasaareen, mistä lääkäri
löytyi. Talot olivat elementeistä tehdyt ja paikka näytti asuinalueelta. Rappu oli
samakaltainen, kuin siinä talossa, missä olin asunut äidin kanssa lapsena. Yhdestä ovesta
löytyi ylimääräinen messinkinen kyltti, missä luki lääkärin nimi. Nina soitti ovikelloa ja
meidät tuli päästämään sisälle, noin nelikyppinen nainen. Eteisestä oli tehty odotushuone,
jonka käytävällä oli aneeminen sohva. Nainen käski meidän odottaa niin kauan kuin tohtori
vapautuisi. Istuimme sovalle ja Nina alkoi katsella jotain lehteä, jonka hän otti telineestä
!
seinältä. Hän alkoi etsiä sieltä ystävänsä Lauran tekemiä juttuja. Olimme olleet viime
sarjakuvan valmistumisen jälkeen samassa lehdessä. Silloin meistä oli kirjoitettu juttu,
missä olimme esiintyneet Liisan kanssa äitini ravintolassa. Nina oli suuttunut jutusta ja
valittanut toimittajalle. Nyt hän seurusteli tuon Lauran kanssa. Pian ovesta tuli joku yli
nelikymppinen mies, jolla oli kädessään semmoinen lännenhattu. Hänellä oli musta
pikkutakki ja punainen pikeepaita. Katsoin miehen perään, kun hän poistui
rappukäytävään.
-Jaha. Ja kumpiko teistä on Iida? kuului vierestäni.
-Minä. vastasin vaisusti ja mies ojensi kätensä.
-Minä olen tohtori Manninen. Tuletteko molemmat tuonne huoneeseen, niin jutellaan
vähän, Manninen sanoi ja viittasi kädellään huoneeseensa.
Huoneessa oli kirjoituspöytä, jonka edessä oli kaksi tuolia. Toisella seinustalla oli
hoitopöytä ja toisella tavallinen sohva. Manninen meni pöydän taakse ja hänen selän
takaa ikkunasta näkyi maisema merelle.
-Niin. Minä käsitin, että sinä olet siitä kaupungista, jossa tämä selvännäkijä Liisa on
kotoisin. Minä kävin kerran häntä katsomassa, kun oli sattunut semmoinen tapaturma,
Manninen selitti.
Muistin, miten Liisa oli hermostunut äidin ravintolassa ja alkanut huutamaa. Ääni oli ollut
niin kova ja kummallinen, että kavikuppini oli hajonnut. Tämä lääkäri oli siis tutkinut hänet.
Liisa oli sanonut miestä aivan asialliseksi.
-Liisa on mun hyvä ystävä. Paras kaveri, niin kuin tämä Ninakin, vastasin.
-Aha. Miten Liisalla nyt menee? Manninen kysyi varmaan vain kevetääkseen tunnelmaa
keskustelulla.
-Hyvin. Oikein hyvin, vastasin.
-Liisa saa kohta lapsen, Nina lisäsi.
-Sehän on hienoa, Manninen totesi. -Niin. sinustahan meidän pitäisi puhua. Sinä näytät
ihan hyvältä. Sattuuko sinua mihinkään? hän jatkoi.
-Ei, vastasin.
-Onko mitään muita oireita?
-Ei.
-Ruoka maistuu?
-Juu, vastasin ja minusta tuntui kiusalliselta.
-Iida on ollut kateissa kolme päivää. Hän ei muista mitä hän on tehnyt, Nina heitti tylysti.
-Jahhah, jahhah, Manninen toisteli. Hän otti lehtiön esille ja alkoi kirjoittaa siihen. -Jos mä
teen sulle pari testiä. Nää ei satu yhtään, hän jatkoi.
!
Nyökyttelin kun en tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt. Minä jouduin tekemään
koordinaatioliikkeitä. Laitoin sormia yhteen silmät kiinni ja kävelin viivaa pitkin. Samaan
aikaan hän kyseli kaikkea, mihin Nina vastaili. Ennen kuin pääsin takaisin istumaan niin
hän koitti sormillaan kaulaani. Manninen palasi työpöydän taakse ja jatkoi kirjoittamista,
Nina kertoi piirrustuksista, joita olin tehnyt kaikki yöt. Manninen oli niistä silminnähden
kiinnostunut. Jouduin kertomaan kaikki mitä tapahtui vähän ennen kuin olin alkanut
unohtaa. Manninen näytti mietteliääntä ja käski minut hoitopöydälle istumaan. Hän halusi
laittaa minut hypnoosiin. Minä meni istumaan hoitopöydälle ja jouduin katsomaan lääkäriä
silmiin. Sain laskea takaperin sadasta. Kuulin sormien napsautuksen ja olin makuulla
hoitopöydällä.
-Joo. Tule istumaan tänne tuoliin takaisin, Manninen sanoi ja meni itse taas
kirjoituspöydän taakse. -Mä kirjoitan sulle vähän rauhoittavia. Musta näyttää vain siltä, että
sä olet tavallista herkempi ihminen ja nämä muutokset on olleet, tai sinä olet kokenut ne
aika ikävinä. Tossa tuli ilmi, että sinua kohdellaan siellä koulussa mielestäsi huonosti. En
tiedä asioiden oikeaa laitaa, mutta kehoittaisin keskustelemaan asioista sen rehtorin
kanssa. Minä voin myös soittaa sinne.
-Ei, Ei saa soittaa sinne. Mä joudun vaikeuksiin, vastasin.
-Sä oot jo vaikeuksissa. Sä piirrät kaikki yöt, etkä muista siitä mitään. Sun täytyy parantua,
eikä aina miettiä mitä äiti ajattelee, Nina paasasi.
-Niin juuri. Tota. Voisinkos minä nähdä noita piirroksia? Minä käsitin, että olet jossain
taidekoulussa, Manninen sanoi.
-Ne taisi jäädä sinne Iidan kämppään, Nina sanoi.
-On niitä tuolla autossa kassillinen, vastasin. -Tein niitä jo viime viikolla, tunnustin kun
minua katsottiin ihmetellen molemmista suunnista.
Manninen passitti minut hakemaan piirrustuskassin ja Nina jäi juttelemaan hänen
kanssaan. Minulta kului varmaan viisi minuuttia, kun olin hakenut kassin, mikä oli täynnä
piirrustuksia. Nina alkoi nostella sieltä kuvia ja he alkoivat molemmat hymyillä. Nina alkoi
taas räkättämään sitä harakkanaurua. Hän nosti lääkärin eteen kuvan missä katsoin
vinosti auton vierestä, kun Nina ja Laura suutelivat. Manninenkin alkoi hymyilemään, mitä
enemmän hän näki kuvia.
-Nämä on tosi hienoja. Pirkko! Manninen huusi vaimoaan, joka ilmestyi kohta ovelle. -Tule
katsomaan miten hienoja piirrustuksia Iida on tehnyt.
Kohta se rouvakin oli pällistelemässä kuvia. Minua nolotti kun räkätys alkoi nousta
suuremmaksi. Siinä vaiheessa kun he katselivat panokuvia, niin käänsi katseeni nurkkaan.
”Ne tykkää musta” sanoi hahmoni nurkassa maastovaatteet päällä.
!
-Niin tykkää, vastasin.
Huoneessa tuli aivan hiljaista.
-Se puhuu mulle välillä, sanoin.
-Nina viet tämän tytön kotiin nukkumaan. Vietät rauhallisen viikolopun. Ymmärsitkö.
Menette apteekin kautta ja syötät tämän lääkkeen sille. Onko joku joka katsoo sinun
perääsi viikonloppuna? Manninen lopetti kysymyksellä.
-Mä soitan Iidan äidille ja järjestän asian. Kyllä se Kirsi järjestää lapselleen vaikka kuun
taivaalta, kun mä kerron missä mennää, Nina selitti.
-Hyvä. Olisi kiva jutella enemmänkin, mutta kohta tulee uusi potilas. Mä varaan sulle ajan
kahden viikon päästä ja soittakaa, jos sattuu jotain. Manninen totesi ja kirjoitti reseptejä.
Nina keräsi piirrustukset, ja lähdimme ulos.
-Mitä mä sanoin, kun olin hypnoosissa? kysyin, kun pääsin autoon kahdestaan Ninan
kanssa.
-Et mitään hävettävää.
-En kai mä sanonut mitään susta? kysyin, kun mietin Ninan vaitonaisuutta.
-No sä olit pahoillasi kun minä joudun kuskaamaan sua, koska olet sairas. Kyllä mä autan
sua. Sä olet mun paras ystävä, Nina totesi taas ilmekkään värähtämättä.
Mietin puhuiko hän totta. En halunnut kuitenkaan kysellä liikaa, koska hän vaikutti kireältä.
Pysähdyimme ensimmäisen apteekin luo ja kävin ostamassa lääkkeet.
-Kyllä mä pääsen yksinkin kotiin, niin saat jäädä kaupunkiin Lauran kanssa, sanoin.
-Ja höpö höpö. Sinä et mitään autoa aja noilla yöunilla. Mä vien sut kämpille nukkumaan
ja haen illalla. Mä käyn vaan hoitamassa yhden asian, Nina sanoi ja vilkaisi minua
kasvoihin.
Vilkaisusta päättelin, että jotain oli vialla, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Menimme
lähikaupan kautta ja ostin sämpylöitä ja keltaista jaffaa. Kohta olin jo sängyssä lääkittynä.
Nina lupasi hakea minut ja viedä kotiin viikonlopuksi. Laitoin silmät kiinni ja aloin nähdä
sekavaa unta, missä sarjakuvahamot seikkailivat oikeiden ihmisten joukossa.
Heräsin taas Ninan ravisteluun. Nyt huoneessa oli myös Laura, joka hymyili Ninan selän
takana. Kävin vessassa ja pesin myös kasvoni. Minulta kysyttiin mitä tavaroita tarvitsin ja
en oikein osannut vastata. Nina otti piirrustukset yhteen kassiin ja likaiset vaatteeni
toiseen. Kohta olimme alhaalla auton luona, joka nyt oli pysäytetty oven viereen. Halusin
taakse istumaan, koska minua väsytti. Kassit piti laittaa takapenkille, koska pienessä
!
tavarasäiliössä oli jo Lauran ja Ninan tavarat. Kerroin haluavani farmariauton, jonne
mahtuisi vaikka maate. Nukahdin melkein heti asunnolta lähdettäessä.
Äiti tuhersi itkua, kun pääsimme kotiin. Hän sanoi ettei minun enään tarvitsisi lähteä
mihinkään. Nina sanoi minun voivan mennä takaisin kouluun koska opettaja oli vaihtunut.
Oli jo myöhäinen ilta ja olin aivan virkeä. Joonas oli surullinen ja kysyi paranisinko
koskaan. Kerroin ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Vein hänet nukkumaan ja luin
satua. Hän ei nukahtanut kesken.
-Piirretäänkö huomenna koiria? Joonas kysyi ennen kuin sammutin valot.
-Piirretään vaan, vastasin.
Äiti oli surullinen ja kertoi tarkoittaneensa hyvää, etten jäisi tunkkaiseen pikkukaupunkiin.
Hän ei ollut ymmärtänyt, että minun elämä oli erillaista. Tunsin itseni huonoksi, kun olin
sairastunut. Sanoin haluavani yrittää vielä kerran kaupungissa asumista. Nina lähti viimein
Lauran kanssa ja molemmat halasivat minua lähtiessään. Menin nukkumaan, kun muutkin
menivät. Unirytmini oli mennyt sekaisin, en saanut nukuttua. Aloin piirtämään. Piirsin ensin
susikoiran Joonakselle. Tein sen oikein isolle paperille. Sitten piirsin Ninan ja Lauran
vierekkäin seisomassa ja hymyilemässä. Kuva oli jo melkein valmis, kun äiti raotti
huoneeni ovea.
-Onko kaikki kunnossa? hän kysyi.
-Joo. En mä saa nukuttua, kun nukuin päivällä, sanoin.
-Mä pelkäsin, että sä olet taas jossain transsissa, äiti kertoi.
-Missä?
-Se sun poikaystävä sanoi että sä aloit yöllä piirtämään, etkä kuullut puhetta, äiti kertoi.
-Mä taisin olla aika sekaisin, vastasin nolona. -Nyt mä tein Joonakselle koiran ja Ninalle ja
Lauralle kuvan.
-Ne on hienoja. Sä olet aina osannut piirtää.
-Osaisimpa jotain muutakin, vastasin hiljaa.
-Mitä sä haluaisit osata?
-Mä haluaisin osata pitää puoleni. En mä enään osaa mitään, kun kaverit ja sinä et ole
apuna. Nytkin Nina sai hoitaa minut lääkäriin.
-Ei kukaan pärjää yksin. Nina sanoi opettajan olleen sinulle kateellinen, kun olet niin
lahjakas. Eikö sun pitäisi ottaa lääkkeet?
-Ne tekee unet sekaviksi. Niissä menee ihmisiä ja sarjakuvahahmoja sekaisin. Ne lääkkeet
pelottaa mua, sanoin ja oli vähän aikaa ihan hiljaista.
!
-Sitte et syö niitä. Mä tiedän että mulla on aina kiire ja mulla on toinenkin lapsi, mutta teen
aivan kaiken että sä paranet.
-Saanko mä mennä alas työhuoneeseen piirtämään? Siellä on parempi pöytä ja kaikki
mun värit.
-Täällä sä saat tehdä ihan mitä sä haluat. Tää on sun koti, äiti sanoi ja kyyneleitä alkoi tulla
hänen silmistään. Halasin häntä nopeasti. Halusin sanoa kaiken olevan hyvin, mutta en
uskaltanut.
-Jaksaisitko tulla aamiaiselle, äiti kysyi.
Nousin sängylle istumaan ja katsoin kelloani. Se oli puoli yhdeksän. Olin mennyt neljätä
nukkumaan. Piti ottaa oikea päivärytmi takaisin. Minua hymyilytti mennä valmiiseen
pöytään, missä oli kaikkea. Äiti kaatoi kahvia. Joonas leikki jo vaatteet päällä pikkuautoilla
olohuoneen lattialla.
-Saitko mitään piirrettyä? äiti kysyi ja istui minua vastapäätä.
-Kaikenlaista. Joonas, haetko koirankuvan minun huoneesta, huikkasin Joonakselle, joka
nousi heti matolta ja lähti kipittämään yläkertaan.
-Liisa tulee tänne sun ja Joonaksen seuraksi. Mä en voi jättää sua yksin.
-Näytänkö mä pahalta? kysyin.
-Et. Mutta se tuntui niin pelottavalta se valvomisjuttu, että mä en halua sulle käyvän
mitään, äiti selitti surullisen oloisena.
Ovikello pelasti kiusallisen tilanteen. Liisa tuli Kasperin kanssa sisälle. Vähän aikaa oli taas
normihässäkkää ja setvintää, jota nyt tunsin katselevani sivusta. Kohta olin Liisan ja
Joonaksen kanssa kolmistaan. Liisa tuli istumaan viereeni pöydä ääreen. Hän laittoi
kätensä minun käteni päälle pöydällä.
-Aika hassua, Liisa totesi.
-Mikä?
-Mä en ennen nähnyt sun sisälle, mutta nyt mä nään, Liisa sanoi ja tarkoitti sevänäkijän
kykyjään.
-Uskallanko mä kysyä mitä siellä näkyy. Jos tapahtuu jotain ikävää, niin älä kerro, evästin.
-Ei mitään kovin ikävää ainakaan. Sä paranet kyllä, Liisa totesi ja katseli minua silmiin.
-Se on tosi hauska kuulla. Mua pelottaa tää.
-Sä meet naimisiin ja saat lapsia, Liisa sanoi.
-Kenen kanssa? kysyin.
-En mä kerro.
-Kerrotpa, intin ja Liisa vain pyöritti päätänsä. -Mä teen kutitushyökkäyksen, uhkasin.
!
-Et sä voi. Mä olen raskaana.
-Sitä suuremmalla syyllä kannattais kertoo, sanoin uhkaavalla äänellä.
-Kutitus hyökkäys! Joonas huusi laittialta ja alkoi pyöriä Liisan ympärillä. Hän teki nopeilla
käsillä kutitushykkäyksiä minun pitäessä Liisan ranteista kiinni.
Näytin Liisalle piirrustuksiani. Liisa alkoi kikattamaan jo ensimmäisen kohdalla. Häntä
nauratti melkein joka kuva. Yhtäkkiä hän meni ihan hiljaiseksi.
-Sä puhut näissä ihan totta ja asioita, joita et uskalla muuten sanoa, Liisa sanoi ja hänen
äänensä kuullosti käheältä.
-Sä olet ensimmäinen joka huomasi. Mä tajusin sen itte ihan justiinsa. Mä häpeen noita
kuvia, totesin.
-Ei ole häpeä puhua totta. Se on vaan niin hemmetin noloa, Liisa totesi ja alkoi
kikattamaan.
Katsoimme kuvia yhdessä ja juttelimme niistä. Yhtä Liisa katsoi aika kauan mietteliäänä.
Sitten hän laittoi sen pöydälle eteeni. En muistanut tuota kuvaa. Siinä Nicon hahmo nukkui
ja minun hahmo totesi vieressä: ”Ihana nallekarhu. Tää pitäis saada ikiomaksi.”
Nyt minäkin meni hiljaiseksi.
-Sä taidat pitää siitä pojasta enemmän kuin myönnät, Liisa sanoi ja sai minut
nielaisemaan.
-Ei toi nyt mitään meinaa, sanoin.
-Entä tää sitten, Liisa totesi ja läväytti toisen kuvan edellisen päälle.
Kuva oli muuten samanlainen mutta hahmoni ilme oli vakavampi: ”En mä kuitenkaan kerro
tälle mitään. Tämmöiset karhut voi pelästyttää liian vakavilla puheilla.”
-Mä oon aika sekaisin ja lääkkeitäkin olen saanut.
-Silti sä et osaa valehdella. Mikset sä sano sille pojalle pitäväsi siitä oikein paljon? Liisa
kysyi ja katsoi silmiini.
-En mä halua menettää sitä. Mä haluan hyviä hetkiä, jotka tekee mut onnelliseksi.
Tunnustamiset on vakavia hetkiä ja ne vakavat hetket on harvoin hauskoja, sanoin hiljaa.
-Jonain päivänä sun on pakko laittaa asiat vakavaksi.
-Ja sun piti vauhdittaa sitä päivää, sanoin ja kadutti heti kuinka olin syyllistänyt Liisaa.
-Iida. Sä et voi tulla aina kipeäksi, jos kaikki ei mene hyvin. Mä haluan että sä tiedät sen,
Liisa totesi.
Menin mietteliääksi. Tajusin olleeni itsekäs, kun olin sairastunut, mutta en ollut osannut
tehdä muutakaan.
!
Ovikello soi yllättäen. Olimme Liisan ja Joonaksen kanssa työhuoneessa. Liisa meni
avaamaan.
-Tuu sisään, kuulin Liisan sanovan
Oli pakko kurkistaa käytävään.
-Hei Iida. Hei Joonas, Nico sanoi ja tuntui kuin ikävää viikkoa ei olisi ollutkaan.
-Meetekste paneen? Joonas kysyi.
-Joonas. Tuollaisia ei ole tapana kysellä, Liisa opasti.
-Ihanaa kun sä tulit, sanoin.
-Kirsi sanoi, että sä olet kipeä. Et sä halaa mua? Nico kysyi.
-Haluatsä halata hullua? kysyin.
-Joo. Sä oot hyvännäköinen hullu, Nico totesi ja roikuin jo hänen kaulassaan.
Äiti tuli katsomaan meitä iltapäivällä. Hänellä oli ruokaa meille muovisessa
termoslaatikossa. Saimme kaikki ruokaa. Äiti alkoi puhua siitä, jos yrittäisin vielä koulussa.
Ihmettelin yhtäkkistä puheen aihetta.
-Mä soitin sille Jutalle, joka on rehtorina siellä koulussa. Se opettaja on lähtenyt sieltä ja sä
voit mennä takaisin, äiti selitti.
-Laitoitko sinä sen eroamaan? kysyin.
-En, vaan Liisa ja Nina ja muut, äiti sanoi.
-Siis? kysyin kuin pissikset.
-Mä sanoin tulevani kertomaan sille opettajalle kuka se on. Jutta käski minun varaamaan
ajan, kun siellä oli jonoa. Muut oppilaat olivat juosseet valittamassa ja Nina oli tullut
perjantaina antamaan sille avokämmenterapiaa. Viimeisen kiireen oli tehnyt Liisan veli,
joka oli tullut harlikalla pihaan jengiliivit päällä, äiti kertoi.
Liisa näytti syylliseltä, kun katsoin häntä.
-Mä soitin Kaitsulle, kun Nina kertoi, että sua on kiusattu. Se kertoi mitä sä olit
hypnoosissa kertonut ja mä hermostuin täysin, Liisa selitti nolona.
-Sillä kundilla on ollut kiireinen perjantai, Nico nauroi.
En tiennyt mitä ajatella. Koko juttu tuntui uskomattomalta.
Äiti lähti nopeasti ravintolaan takaisin. Joonas nukahti sohvalle päiväunille. Nykäisin Nicoa
kädestä ja menimme huoneeseeni. Otimme vaatteet pois ja kävimme toistemme
kimppuun.
-Mikä on vikana? Nico kysyi hyväillessään minua.
-Ei mikään, vastasin.
!
Hän oli huomannut miten mietin hahmoani. Olin nähnyt sen kädet lanteilla pää etukenossa
agressiivisena :”Mikset sä sano, että tahdot sen kanssa asumaan ja lapsia, sekä jonkun
tyhmän talon, jossa voitte riidellä?” Rakastelimme pikaisesti, että ehdimme takaisin ennen
Joonaksen heräämistä. Liisaa hymyilytti, kun tulimme alakertaan. Kun Joonas heräsi, niin
hän halusi ulos. Laitoimme kaikki takit niskaan ja lähdimme rantaan kävelemään. Minä
kävelin Nicon kanssa käsi kädessä. Rantaa pitkin oli tehty semmoinen valli
aallonmurtajaksi. Vallin päällä oli kävelytie. Vielä oli lämmintä, syksy ei ollut vielä
tavoittanut. Kaupungin päässä tulimme makasiinien luo. Nico yritti opettaa Joonakselle
leipien heittämistä. Häntä oli mukava katsella vierestä. Kesken kaiken Nicon puhelin soi.
Nicon isä halusi hänet pakettiauton kanssa tuomaan varaosia toiseen lokautoon, joka oli
jäänyt johonkin maalaistielle. Nico lähti hölkkäämään meidän kotitalolle päin. Heittelimme
kiviä Joonaksen kanssa vielä vähän aikaa.
-Miltä susta tuntuu? Oletko jo paremmassa kunnossa? Liisa kysyi, kun olimme
kävelemässä taikaisin kotiin.
-Joo. Tai emmä tiedä. Mun tekee mieli piirtää sitä hahmoa, mutta en tiedä onko se
sairautta vai pakkomiellettä, vastasin.
-Sun täytyy kokeilla miten sä hallitset itsesi. Ainakin nyt sä varmaan muistat mitä olet
tekemässä.
-Niin? Mitä sä äsken sanoit? kysyin hölmistyneenä.
Vähän aikaa oli ihan hiljaista, kunnes minulta pääsi tyrskähdys.
-Älä tee tota enää ikinä. Toi ei ole kivaa, Liisa sanoi vakavana.
-Olisitpa nähnyt naamasi, totesin ja Liisa tönäisi minut tieltä sivuun.
Sain Liisan pelaamaan Joonaksen kanssa afrikan tähteä. Itse menin työhuoneeseen.
Napsuttelin valopöydän katkaisijaa. Loisteputket ei syttyneet millään. Kirosin mielessäni.
Äiti oli taas käynyt imuroimassa ja irroittanut töpselin. Kumarruin pöydän alle ja sai töpselin
seinään. Taas kopautin pääni pöydän reunaan. Paperit oli laitettu kaappiin, mistä niitä
joutui etsimään sekavasta nipusta. Viimein löysin oikean lehtiön, mistä sain otettua
ensimmäisen arkin tällä kertaa repimättä sitä. Otin mustan tussin mikä oli jäänyt
valopöydälle ja aloin piirtämään hahmoani. Tällä kertaa olin hereillä ja tiesin mitä tekisin.
Yhtäkkiä tussista ei tullut mustetta. Yritin ravistella ja etsin suttupaperia, johon yritin
hangata tussin kärkeä, jos se vielä heräisi henkiin. Pitihän sen loppua juuri nyt. Paiskasin
tussin pöydän alla olevaa roskakoria kohti. Tietenkin sen piti kimmota roskiksen peltisestä
reunasta ja hajota palasiksi lattialle. Nyt piti hengittää syvään ja kyykistyä keräämään
kynän palaset roskakoriin, ettei Joonas tai Liisa tallaisi niitä ja sotkisi sukkiaan tai loukkaisi
!
jalkojaan. Etsin siivoamisen jälkeen uutta tussia yhdestä supernainen mukista, joita oli
huoneessa neljä. Hengitin syvään ja aloitin uudestaan. Nyt ravistin tussia ensin, että siitä
tulisi mustetta. Sain hahmoni valkoisesta paperista esiin. Piirsin sille puhekuplan. ”Ei taida
aina mennä tuo piirtäminen, niin kuin olit suunnitellut?” hahmo sanoi ja piti katkennutta
kynää kädessään. Tuijotin kuvaa ja sydämmeni tuntui hakkaavan. Mitä hittoa siitä
tuollainen kuva tuli? Miksi se vinoilee minulle? Minua alkoi itkettämään. Nielaisin kerran ja
ähkäisin. Päätin nyt aloittaa uudestaan. Otin uuden arkin ja pistin sen valopöydälle, jonka
Ari oli joskus tehnyt meille. Nyt päätin hahmoni kävelevän Nicon kanssa käsi kädessä.
Vedin hitaasti viivoja ja mietin joka kohtaa. En saanut tehdä yhtään virhettä, enkä saanut
vain piirtää miettimättä. Nyt kuvasta tuli sellainen, kun halusin. Minä ja Nico käsi kädessä
kavelemässä allonmurtajalla. Hiekkaisen kävelytien vieressä mietin jokaisen pyöreän
kiven, ennen kuin laskin tussin paperille. Joidenkin tienreunan pyöreiden kivien välistä tuli
heinätupsu. Tie teki meidän takana mutkan ja jonkin matkan päässä näky Liisa Joonaksen
kanssa heittämässä pikkukiviä kaupungin lahdelle. Katsoin valmista kuvaa ja olin
tyytyväinen. Se oli juuri sellainen kuin halusin. Vai oliko? Jotain sinä oli vialla. Tuijotin ja
mietin ainakin sekunnin. Sitten äkkäsin. Minulla ei ollut päällä mustia farmareita ja mustaa
farkkutakkia. Päälläni oli ne sarjakuvahahmon maastovaatteet. Tuntolevykorutkin killuivat
kaulassa, vaikka olin muka miettinyt koko ajan jokaista kynän liikettä.
-Voi vittu pillu sammakko! pääsi suustani parahdus, joka toi Liisan ja Joonaksen
työhuoneen ovelle.
-No. Mikäs nyt? Liisa kysyi ja huomasin hänen jättävän taas-sanan pois.
-Mulla on kuvassa väärät vaatteet. Se saatanan hahmo kiusaa minua, vastasin ja nyt
älysin etten olisi saanut kiihtyä Joonaksen edessä.
-Jos sä annat sen hahmon vaan esiintyä, niin se voi jossain vaiheessa kyllästyä. Se tulee
sun kuviin niin kauan kun sä valehtelet itsellesi.
-Ei Iida ikinä valehtele, Joonas sanoi vihaisesti.
-Ei niin. Anteeksi mun huutaminen ja kiroilu. Mä yritän tehdä vielä pari kuvaa hiljasemmin.
Menkää olohuoneeseen pelaamaan. Mä tulen kohta teidän kanssa.
Kun Liisa ja Joonas olivat häipyneet ovelta niin huokaisin syvään.
-Tehdään nyt sitten niin kuin sä haluat, sanoin hahmolleni.
Tein tunnissa viisi kuvaa. Yhdessä hahmoni oli sängyssä ja maastovaatteet vieressä
tuolilla. Hahmolla oli pyjama päällä. ”On kiva olla kipeä, kun äiti hoitaa.” Kuvassa oli se
meidän ensimmäinen sarjakuvahahmo supernainen, joka toi tarjotinta mustat
!
nahkavaatteet päällä. Olimme silloin ottaneet äidistäni mallia kun hän oli tullut kotiin niissä
vaatteissa. Liisa oli silloin keksinyt hahmon ja Nina oli tehnyt käsikirjoituksen.
Vilkaisin välillä olohuoneeseen ja sitten jatkoin piirtämistä. Kohta kuvassa oli Liisa ja
Joonas pelaamassa korttia ja hahmoni kurkkasi kulman takaa. ”Liisa ja Pikkuveljeni
Joonas on aarteita, joita ei kannata hukata.” hahmoni tuumaili. Viimeiseksi tein kuvasarjan,
missä hahmoni yrittää rannalla heittää leipiä. Ensin hän epäonnistuu ja seisoo kädet
lanteilla mustan savun noustessa päästään. Seuraavassa kuvassa hahmolla on kieli suun
sivussa keskittyessään heittoon. Viimeisessä hän hyppii iloissaan kun kaupungin lahden
vedessä on viisi rengasta pinnalla.
Hain ne kaksi kangas kassia, missä oli entiset kuvat. Yritin saada ne jonkilaiseen
aikajärjestykseen. Lajittelin kuvat kolmeen kansioon. Nina soitti ja kysyi vointiani. Kerroin
miten päivä oli menneyt ja kerroin hahmoistani.
-Mä mietin, jos sä tekisit seuraavan sarjakuvan tosta hahmosta. Eihän se ole yhtä hieno,
mutta ei sen tarvitse ollakkaan, kun se tuommoinen hauska. Sullahan on jo materiaaliakin,
Nina ajatteli ääneen.
-Jaa. Minusta se on tyhmä hahmo, vastasin.
-Niin sehän esittää sinua. Mä ajattelin, että jos se mua naurattaa ja lääkäriä, niin se voisi
naurattaa kaikkia muitakin. Ja se olisi sun ikioma. Saisit pitää kaikki rahat itse, Nina sanoi.
-Nii, tarvishan sitä rahaa, jos mä joudun asumaan aina siellä Helsingissä, totesin.
-Tota, Laura ehdotti semmoista, että me voitais tehdä siitä lehtijuttu ja markkinoitais sitä jo
etukäteen.
-Sano sille, että vain siinä tapauksessa että mä saan lukea sen jutun ennemmin, ettei käy
niin kuin viimeksi, totesin.
-Joo mä sanon.
-Sano että mulla on hyvä asianajaja, painotin.
-Joo mä sanon. Mut voitais mennä vaikka sinne ravintolaan kuvaamaan.
-Ai nytkö?
-Niin. Tai koska sulle käy?!
-Pitää meikata. Tässä menee semmoinen tunteroinen.
-Me tullaan tunnin päästä hakemaan.
-Nina.
-Niin?
-Sä saat kysyä mun äidiltä luvan kuvaamiseen. Viitsissitsä?
!
-Liisa! Nyt on kiire, totesin -Minua kuvataan tunnin päästä.
-No onhan tässä aikaa, Liisa sanoi.
-Ei kun pitää käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet ja meikata ja kaikkee, hölisin
kävellessäni edes takaisin.
-Mitä mä voin tehdä? Liisa kysyi.
Mietin vähän aikaa.
-Et mitään. Älä häiritse, totesin ja lähdin yläkertaan.
-Hauska nähdä, että sä olet entiselläsi, Liisa huikkasi perään.
Kaikki tavarat oli miten sattuu. Hiusten hoitoainetta ei meinannut löytyä mistään. Etsin
sopivia vaatteita kaapista ja yritin kuivata hiuksia samaan aikaan. Föönin johto oli
naurettavan lyhyt. Sängyllä oli monia vaatteita. Mikään ei tuntunut sopivalta.
-Apua!
-Mitä? Mitä nyt? Liisan ääni kuului alakerrasta.
-Mitä mä laita päälle sinne kuvauksiin? kysyin.
-Älä motkota. Mitä siellä kuvataan?
-Tätä uutta sarjakuvaa, sanoin tuolle viilipytylle, joka ei ymmärtänyt kiirettäni.
-No. Sitte. Laitat ne maastovaatteet. Samat mitkä sillä hahmollakin on, kuului Liisan ääni.
-Niin tietysti. Missä ne on? kysyin juostessani pikkuhousuissa ympäri yläkertaa.
Liisan nauru kuului alhaalta. Vaatteita ei ollut pesukoneessa, eikä kuivaushuoneessa
alhaalla. Ähkin menessäni huoneesta toiseen. Viimein löysin ne. Ne oli viikattuina puhtaina
kassissani. Aloin pukemaan. Harjasin hiukseni ja mietin, että en muistanut milloin olin
viimeksi käynyt kampaajalla. Hiukset sai olla mitä oli. Piti laittaa meikki. Levitin voidetta
käsiin ja laitoi voidetta kasvoihini. Seuraavaksi päätin maalata kynteni. Minulla ei ollut
entisestä lakasta, kuin rippeitä, jotka poistin kysilakanpoistoaineella. Sitten laitoin
kynsilakkapullot riviin pöydälle. Maastovaatteiden kanssa piti laittaa maastonvärinen
kynsilakka. Otin pulloista vuorotellen ja jouduin välillä aina kuivaamaan, ettei värit menneet
sekaisin. Pistin lakauksen jäkeen pullot oikeille paikoille. Sitten piti tehdä sama operaatio
luomiväreillä. Siinä laitoin pohjalle vaalean harmaata ja sen päälle tuli muut kuviot. Olin
hankkinut tähän asuun myös oikean sävyisen huulipunan. Se oli punaista, mutta sopivan
viinin väristä.
-Äh, pääsi suustani. Meinasin unohtaa Piti laittaa muoviset korvakorut, joissa oli
keskikokoiset maastonväriset renkaat. Tuntolevyt vielä kaulaan ja maaston värinen liina
otsaan pannaksi. Joonas tuijotti minua kun tulin alakertaan.
-Wau. Nyt mä tajusin mikä sussa oli muuttunut. Sulla ei ollut meikkiä, Liisa totesi.
!
-Eihän mulla aina ole, sanoi.
Liisa hymähti. En ymmärrä miksi. Etsin ne maastokuvioiset koriskenkäni ja harjasin ne
puhtaaksi. Ovikello soi jo. Joonas juoksi taas avaamaan.
-Nina! Joonas taas huusi iloisena, vaikka oli nähnyt hänet jo eilen.
Nina kaappasi Joonaksen syliin ja tuli peremmälle.
-Ai sä olet jo valmis, hän totesi eteisestä.
-Niin. Onhan jo tunti mennyt, vastasin.
-Yleensä sua saa odottaa, Nina totesi.
-Eiköhän se ole päin vastoin, vastasin.
Liisa tyrskähti, en tiedä miksi. Otin armeijja takkini, missä oli hiassa kersantin jämät ja
amerikan lippu. Nappasin piirustuskansiot vielä työhuoneesta kainalooni. Laura nojasi
kadulla autoon ja otti minusta kuvia järjestelmäkamerallaan. Muistin hymyillä.
-Ei oteta kuvia tässä, ettei kukaan tiedä missä talossa Iida asuu, Nina kommentoi.
Ahtauduimme kaikki pieneen autooni. Joonas istui takana minun sylissä. Kurvailimme
kaupungin läpi ja kohta olimme äidin ja Arin ravintolan pihassa.
-Toitteko te pojan tänne ilman turvaistuinta? äitini Kirsi kysyi.
-No kun piti tulla kuvaamaan. Sun ravintola saa lisää mainosta, vastasin, kun kukaan muu
ei osannut sanoa mitään. -Eihän mullakaan ollut lapsena turvaistuinta, tivasin.
-Ei meillä ollut autoakaan. Kiva kun olet taas normaali itsekäs itsesi, äiti tuumi ja meni
kassan takaa keittiöön.
-Mennään tänne kuvaamaan. Olenko mä itsekäs aina? kysyin.
-Äh. Et tietenkään, Nina vastasi. -Tai ehkä joskus. Tai aika usein joskus.
Pääsimme kantapöytämme luo. Laura alkoi ohjata. Avasimme kansioita ja laitoimme
piirrustuksia pöydälle hujan hajan. Laura pysähtyi tuijottamaan kuvia ja unohti kuvauksen
ohjaamisen.
-Nää on ihania, Laura kiekaisi ja tuntui olevan vilpitön.
-Säkin olet niissä, Nina kertoi ja alkoi penkokoa kuvia.
Kohta löytyi kuva, missä Nina ja Laura hahmot suutelivat. ”Riittää jo.” luki hahmoni
ajatuskuplassa. Laura alkoi kikattamaan iloisena. Tunsin itseni kiusaantuneeksi, kun
vilkaisin Liisaa, joka istui toisessa pöydässä. Muissa pöydissä yritettiin olla luontevia,
mutta tiesin kaiken rekisteröityvän kaupunkilaisten juorugalleriaan, missä juttut lähtisivät
elämään omaa elämää ja kumuloituisivat joksikin.
-Eikö me kuvata jo, sanoin katkaistakseni kuvien selausprosessin.
-Joo. Tota, ota se takki pois, niin sulla on samat vaatteet kuin tolla hahmolla.
!
Otin takkini pois ja laitoin sen viereeni penkille.
-No niin hymyile ja nosta vaikka yhtä kuvaa sieltä vähän. Laura käskytti ja minä tein ohjeen
mukaan.
-Eikö sulla ole rintaliivejä? Äitini sanoi ja oli ilmestynyt Lauran ja Ninan väliin.
-Mihin mä nyt niitä? Eihän mulla ole isot rinnatkaan, vastasin.
-Tissit myy hyvin, Nina totesi.
-Tissit myy hyvin, Joonas sanoi heti perään Liisan pöydästä.
Jotenkin tunnelma muuttui. Laura ja Nina menivät vakavan näköisiksi.
-Tulisitko Joonas keittiöön? Siellä voisi löytyä jäätelöä, Äitini totesi.
-Joo, Joonas huudahti ja nousi pöydästä.
-Menisitteks te kaverit Iidan kanssa samaan pöytään? Laura sanoi Liisalle ja Ninalle
saadakseen kuvauksen taas luistamaan.
-En mä halua. Tää on Iidan oma juttu, Nina totesi.
-Joo Iida tekee tän kuvan yksin. Ei me olla tässä mukana, Liisa totesi.
Laura mietti vähän aikaa ja jatkoi sitten kuvaamista. Kamera surisi koko ajan. Minun piti
nousta pöydästä ja laittaa kädet lanteille, niin kuin sarjakuvaminänikin teki yhdessä
kuvassa. Laura halusi muutamasta piiroksesta kopion lehteen. Lupasin scannata ne
hänelle ja lähettää sähköpostilla. Laura halusi vielä muutaman ulkokuvan ja menimme
kahdestaan ulos. Kuvasimme keltaisen tiiliseinän vieressä monta kuvaa. Minun piti näyttää
kieltä ja näytellä vihaista.
-Näistä tulee oikein hyviä. Sä olet hyvin kuvaksellinen ja kaunis, Laura totesi katsoessaan
kuvia kameran näytöstä.
Kohta Laura kirjoitti juttua hiljaisessa nurkkapöydässä. Kävin scannaamassa hänelle
haluamansa kuvat ravintolan pienessä konttorissa. Joimme Ninan ja Liisan kassa kahvia
odottaessamme jutun valmistumista.
-Mitä vanhempasi sanoi, kun toit tyttöystäväsi kotiin käymään? Liisa kysyi Ninalta.
-No. Isä osaa aina olla asiallinen. Äiti näytti nyreältä aluksi, mutta kun Laura alkoi
kehumaan sen kenkiä, niin se kohta suli ihan kokonaan. Ajattelin ettei tää ole totta, kun ne
penkoi makkarissa äidin vaatehuonetta ja kikattelivat, Nina selitteli.
-Mitä sun sisko reakoi? kysyin, kun muistin Ninan pikkusiskon Airan.
-Sama juttu. Ensi se oli varautunut, mutta, kun Laura alkoi puhua lehtijutusta, jossa
saataisiin siskon uusi levy ja musiikkihommat esittelyyn, niin se sanoi että hyvä kun olin
lesbo. Mä en vaan ole varma olenko mä täysi lesbo.
!
-No nyt sä et voi enään erota siitä, vaan sun on pakko tehdä kaikkia lesbo juttuja ja
nuoltava sitä sieltä. Yöök! huudahdin lopuksi ja sain tytöt kikattamaan.
-Nyt se jo puhuukin kuin se sarjakuvahahmo, Liisa totesi.
-Pitäisikö sille hahmolle keksiä joku nimi? Nina kysyi.
vähän aikaa oli hiljaista.
-Mä sanon sitä Pikku Iidaksi, mutta jos te keksitte jonkun nimen niin tekstatkaa se minulle.
Nyt mun on pakko tehdä siitä kirja, kun siitä on kohta lehdessäkin, totesin.
-Sähän olet tehnyt jo viisi kirjaa. Kyllä sä osaat, jos kuka, Nina totesi.
-Mutta te ootte aina auttaneet. Te ette usko miten tärkeitä te ootte mulle. Ilman teitä mä en
olisi olemassa, sanoin.
-Ja höpö höpö. Ilman sua, mulla ei olisi Kasperia ja Nina ei olisi koskaan alkanut kirjoittaa,
Liisa totesi.
-Niin kyllä sä olet meille tärkeä. Ilman sua mä en olisi ehkä tavannut Lauraa ikinä, Nina
sanoi.
-Ihanaa, miten te saatte kaikki aina tuntumaan luontevalta ja oikealta.
-Sä oot nyt oikea taiteilija. Me autetaan aina jos tarvii, mutta sä pärjäät kyllä yksinkin, Liisa
totesi.
-Meillä on kaikilla jo oma elämä, Nina sanoi.
Lauran juttu oli jo tunnissa vamis. Sain lukea sen tietokoneelta. Hän ei tiennyt mihin
numeroon se tulisi. Jos joku julkkis töppäisi, niin tälläiset jutut siirtyisivät aina eteenpäin.
-Pomon pitäis olla tyytyväinen. Mä olen tehnyt jo vapaaviikonloppun aikana kaksi juttua,
Laura totesi.
-Mä en ole tyytyväinen. Mä tuon sut lomalle tänne ja sä teet vaan töitä. Mun äitikin meinas
adoptoida sut. Mä luulin, että me oltais lesboja ja aiheutettais pahennusta, Nina muka
marmatti.
-Ja nuolisitte toisianne sieltä, Liisa jatkoi.
Naurun räkätyksestä ei meinannut tulla loppua. Kirjoituskin oli ihan kiva.
Iida ei voi olla piirtämättä
Kukaan ei voi kieltää, etteikö tämä kaupungin söötein tyttö olisi lahjakas. Piirrustuksia tulee
kuin liukuhihnalta. Kun kavereista Liisasta ja Ninasta on tehty jo sarjakuva, niin on vielä
pakko tehdä sellainen tasapuolisuuden mukaan myös itsestä. Uusi sarjakuva onkin täysin
erillainen kuin edelliset. ”Viimeksi Nina-sarjakuva alkoi lähestyä taidetta, mutta tämä uusi
!
on pelkistetty hahmo, joka on saanut myös vapauksia käytöstavoissa,” Iida kertoo.
Sarjakuvahahmo Pikku Iida päästääkin suustaan sellaista, mitä tämä hyvinkasvatettu
kaunotar ei itse ikinä sanoisi. Myös kielen näyttämiset ja käsimerkit ovat hahmolle
arkipäivää. Kaikkea ei Iida itsekkään ole huomannut. Hahmo myös kertoo miten tärkeitä
hänelle on pikkuveli, ystävät ja äiti. Sarjakuvahamo sanoo suoraan kuka on ihana ja kuka
on ikävä. ”Kai tää on jonkinlaista terapiaa, kun en kehtaa itse huutaa ja kiroilla
kenellekkään.” Iida toteaa. Luulisi, ettei maailmassa olisi ketään, joka voisi olla iloton
tämän pienen naisen menestymisestä. Mutta ei. Monet taideihmiset haluavat dissata tätä
pientä tyttöä. Yhdessä kuvassa hahmo näyttääkin kieltään opettajana toimivalle
apurahataitelijalle. Entisten sarjakuvien naishahmot ovat aina olleet teinityttöjen suosiossa.
Tämä uusi hahmo saa varmasti sydämmet sulamaan muiltakin kansanryhmiltä. Ainakin
Iidan äidin Kirsin ravintolassa pikainen taidenäyttely sai kaikkien muiden asiakkaiden suut
vehnäselle.
-Olenko mä kaupungin söötein tyttö? kysyin Lauralta luettuani tekstin.
-Nina sanoi niin, kun kertoi susta tulomatkalla. Sä näytit ihan raadolta eilen, muttä tänään
sä näytät aivan uskomattomalta. Sä tunnut paljon suuremmalta, kun eilen sä olit vain
sellainen pieni kasa auton takapenkillä, Laura selitti.
-Kyllä sä olet aina tehnyt miehet hulluiksi, Liisa sanoi.
-En ole, väitin vastaan.
-Miksi sä luulet, että muut tytöt kiusasi sua koulussa. Kyllä me Liisan kassa huomattiin
miten kaikki tytöt kadehti, kun sä sait poikien huomion. Sitten kun sä seurustelit sen ruotsin
kielisen Matiaksen kassa, niin sä sait toisen koulunkin tyttöjen vihat päällesi, Nina sanoi.
-Ei toi ole totta. Ei kukaan tälläiselle hukkapätkälle ole kateellinen. Mun äiti oli
yksinhuoltaja ja mä en oppinut mitään koulussa, vastasin.
-Sä osasit aina valita kauniit vaatteet ja et välittänyt kenestäkään mitään. Koulussa oli
pojilla sellainen vitsikin, että kun sä kävelit ohi, niin ruokalassa kuului pöytien alla kops,
Nina kertoi.
-Mikä ihmeen kops? Laura kysyi ennen kuin minä ehdin.
-Poikien kikkelit kopsahtivat pöydän kanteen vauhdilla, Liisa totesi lakonisella äänellä.
Aloimme kaikki kikattamaan kuin koulutytöt.
-Miten mä itse en älynnyt mitään, jos kerran oli koulun kaunein tyttö. Miks te ette
kertoneet? kysyin Ninalta ja Liisalta.
-Kyllä me sanottiin, mutta sä et kuunnellut, Liisa sanoi.
!
-Se susta tekee viehättävän, kun sä hymyilet kaikille ja olet niin ystävällinen. Sä olet vähän
niin kuin pieni koiranpentu. Susta ei voi olla pitämättä, Nina sanoi.
Ajatukset alkoivat poukkoilla päässäni. En pystynyt näkemään itseäni suosittuna ja
palvottuna.
-En mä oikeen usko tota, tai mä en tunnista itseäni, totesin.
-Se on hyvä ettei sulla nouse tommonen hattuun. Mä luulen, että tää juttu menee helposti
läpi, kun kuvat on niin hyviä. Kamera ihan selvästi rakastaa sua, Laura sanoi ja näytti
läppäritä kuvia.
-Tulipa hyvä mieli. Ei tää oo tottakaan. Kun mä lähden täältä, niin kaikki muuttuu tylsäksi ja
ankeaksi, totesin.
-Ehkä kuitenkin vähän paremmaksi. Onhan se opettaja ainakin vaihtunut, Liisa sanoi.
Soitin kotoa Nicolle. Hän oli saanut auttaa koko illan autonkorjauksessa. Nicon isä oli
luvannut palkkaa työstä. Hän tarvitsi rahaa, kun kohta piti mennä armeijaankin. Nico oli
vielä verstaalla ja hänen puheen sävystä kuuli, että paikalla oli muitakin. Hän lupasi soittaa
aamulla. Tulin surulliseksi, kun olisin halunnut hänet viereeni. Laitoin Joonaksen
nukkumaan lukemalla iltasadun.
-Et sä ole mun mielestä yhtään kipeä, Joonas totesi, kun olin lopettanut lukkemisen.
-Enkö?
-Et. Sä oot niinku aina. Sä et onneksi oo niin kuin muut aikuiset. Jos joku kiusaa sua, niin
mä tuun auttamaan, Joonas sanoi.
Hetken päästä tajusin miten hän oli kuunnellut kaikki aikuisten puheet.
-Voi. Sä oot mun ihana pikku-veli. Hyvää yötä, sanoin suukon kera.
-Hyvää yötä. Kun mä tuun isoksi niin sua ei kukaan kiusaa.
Laitoin valot pois ja huoneen oven kiinni. Kyyneleet valuivat kun menin työhuoneeseen.
Tein piirrustuksia aika myöhään. Nyt annoin hahmoni tehdä mitä halusi. Aloin jopa
pelkäämään, että siltä kohta loppuisi ideat. Kuvat alkoivat jo naurattamaan itseänikin.
yhdessä hahmo luki iltasatua veljelleen. Seuraavassa kuvassa poika nukkui ja hahmo
puhui äidilleni ja Arin näköiselle hahmolle, jolla oli kokinhattu päässä: ”Mulla on maaiman
suloisin pikkuveli. Ette päkkineet sitä ihan turhaan.” Kuvassa äiti ja Ari katsoivat toisiaan
kysyvän hölmistyneenä. Toisessa kuvassa hahmoni puhui puhelimeen: ”Tulisit Nico
käymään niin juteltais kaikea kivaa ja jne..” Puheen ympärillä oli kukkasia. Hahmosta tuli
myös ajatuskupla: ”Pimppani murisee kaipausta.” Hahmo piteli housuja jotka tärisivät ja
niiden etumuksesta tuli teksti: ”Mur, Murr!” Mietin hetken laittaisinko moista kirjaani. ”Sä
!
laitat näistä joka kuvan kirjaan, tai mä pakoitan sut piirtämään ne uudestaan.” luki
seuraavan kuvan puhekuplassa, jossa hahmo huokui vihaisuutta ja osoitti minua kuvasta
sormellaan.
-Okei, okei, sanoin.
-Puhutko sä itsekses? äitini kysyi ovelta.
En ollut kuullut koska hän oli tullut töistä, vaikka työhuoneesta ei ollut pitkä ulko-ovelle ja
ovi ei ollut kiinni.
-Ei kun mä puhun tälle hahmolle joka komentaa minua, Totesin äidille ja näytin kuvaa.
-Mitä muuta sä oot piirtänyt?
Näytin iltasatukuvia ja murinakuvaa. Äiti purskahti nauramaan ja kohta Arikin oli
huoneessa.
-Olit sä sitten hullu tai nero, niin nämä on hyviä, Ari totesi myös naureskellen. -Kirsi, hän
totesi äidilleni, jonka käkätys ei meinannut loppua millään. Ari talutti äidin pois huoneesta
sohvalle ähkimää. Kuulin miten Ari vei äidille vesilasin ja talouspaperia.
-Älä Iida parane ikinä. Toi on paras hahmo minkä mä olen koskaan nähnyt, äiti kailotti
sohvalta ja tyrskähteli vieläkin.
Aamu alkoi taas väsymyksellä. Äiti painotti aamiaisella, että voisin tulla kotiin koska
tahansa, jos minua alkaisi ahdistaa. Samoin minulla olisi työpaikka ravintolassa, jos en
pärjäisi koulussa. Nyt olisin saanut lähteä sunnuntaita viettämään ravintolatyöhönkin. Äiti
ja Ari tekivät aina itse sunnutait, ettei tarvinnut maksaa muille kaksinkertaista palkkaa. Ari
osasi laskea kaiken rahassa. Jäin tällä kertaa suosiolla piirtämään kotiin. En ollut kauaa
työhuoneessa, kun hahmoni käski soittaa Nicolle. Soitin Nicolle, joka vasta heräili raskaan
yön jälkeen. Huomasin puhuvani mairitellen, kun halusin tavata hänet. Nico ehdotti
terassille rantaan menemistä, koska oli viimeinen kaunis vapaapäivä. En kehdannut sanoa
vastaan, vaan sovin tapaamisen rantaan. Aavistelin pahaa, koska tapasimme terassilla. En
keksinyt muuta, kuin laittaa ne armeijavatteet päälle. Ajattelin ettei kynsilakkaa tarvinnut
vaihtaa. Nico oli halunnut kolme tuntia aikaa, joten olin valmis liian aikaisin. Menin
työhuoneeseen piirtämään. Sain aikaiseksi hamon, joka istui yhdellä rannan kivistä ja
huokaisi. ” Se varmaan jättää mut ja koulussa minut haukutaan huomenna. Onneksi
aurinko paistaa tänään.”
Yhtäkkiä oli aika lähteä. Otin puseroni eteisestä ja laatikosta äidin aurinkolasit. Liisalla oli
kerran nämä päässä, kun kivasimme häntä Ninan kanssa. Lasit olivat pyöreät ja niissä oli
kuparinsävyinen peilipinta. Sain pistää jalkaa toisen eteen, etten myöhästyisi. Kävelin
!
vallin päällä olevaa kävelytietä makasiineille päin. Kaksi rouvaa tuli vastaan ja toinen
kuiskutti jotain toiselle, aivan varmasti minusta.
-Päivää, sanoin heidän kohdalla ja hymyilin.
-Päivää, vastasi toinen naisista epävarmana. Toinen ehti vain nyökätä.
Tulin venelaitureiden luo ja käännyn rannan makasiinien suuntaan. Kaunis ilma oli
houkutellut kaupunkilaisia terasseille istumaan. Yritin löytää Nicoa ensimmäiseltä terasilta,
joka oli sellaisen uudemman hirsirakennuksen edessä.
-Kato tossa on Iida, joku tyttö sanoi terasilta kun lähestyin sitä.
-Ompa se taas olevinaan, kuului toinen ääni, jonka tunnistin entiseksi koulukaverikseni
Marjoksi.
Marjolla itsellä oli ollut aina vaaleat prinsessahiukset. Nyt tajusin hänen olleen aina
kateellinen minulle. Hän oli aina vähätellyt meidän tyttöjen tekemiä sarjakuvia. Lähestyin
terassia ja kuikuilin tarkemmin.
-Hei Iida, Marjo tervehti ensimmäisestä pöydästä näytellen iloista.
-Hei Marjo. Hei Leena ja Ella, tervehdin tyttöjä.
-Mä kuulin että sä oot kipee. Sä näytät ihan hyvältä, Marjo selitteli.
-Joo mä tulin hulluksi, mut ei se näy päälle, vastasin ja ihmettelin itsekkin
suorapuheisuutta.
-Ai jaa. Mitä sä kuikuilet? Marjo kysyi. Leena ja Ella alkoivat kanssa katsomaan ravintolaan
päin, ketä etsin sieltä.
-Etsin Nicoa, vastasin.
-Ai sitä paskakuskia. Äh, ai anteeks, Marjo sanoi lipsahduksestaan.
-Just sitä. Se on hyvä paneen, vastasin.
-Sä näytät hyvältä ja taiteilijalta, niin kuin aina, Marjo totesi.
-Tuola on Nico. Sä oot kaunis niin ku aina. Ei sun mua tarvii kadehtia. Hyvästi, sanoin ja
ihmettelin omia sanojani kun kävelin pöytien välistä.
Onneksi minulla oli aurinkolasit, ettei tarvinnut katsella ihmisiä silmiin. Nico istui yhdessä
pöydässä pitkän penkin päässä. Menin pitkälle penkille ihan hänen viereensä istumaan.
Nicoa vähän nolotti pusun antaminen.
-Haluatsä juotavaa? Mä haen. Mitä sä juot? Nico kysyi ja nousi jo ylös.
-Ehkä keltaista limpsaa, sanoin.
Nico nousi pöydästä ja meni hakemaa mökistä juoman. Onneksi minulla oli aurinkolasit
päässä, ettei tavinnut katsoa ketään silmiin. Tuijotin pöytään, kun en halunnut katsella
ketään. Kaikki varmaan tunsivat minut nimeltä. Ei olisi pitänyt pukeutua niin näyttävästi.
!
-Ensi juodaan limpsaa ja sitten annetaan pimpsaa, kuului tuttu ääni toisesta pöydästä. Se
oli Jarmo joka istui siellä Pekan kanssa, jota sanottiin Frankiksi. Molemmat Ninan entiset
salikaverit käkättivät, niin kuin olisivat keksineet maailma parhaan vitsin. ”Kysy onko ne
homoja, kun ne on aina kahdestaan.” hamoni sanoi ja seisoi nyt pöydällä edessäni. En
tiennyt minne olisin katsonut. Missä se Nico viipyi?
-Antaako se Nico sulle kunnon kyytiä? Frank kysyi ja Marjokin hymyili parin pöydän
päässä.
-Oletteko te homoja, kun te olette aina kahdestaan? tuli suustani ja en saanut sitä enään
takaisin. Kuului hiljainen hörähdys ympäriltä. ”Hyvä!” hahmoni sanoi ja nojasi Nicon
muoviseen olutlasiin pöydällä. Nico toi juomani ja laittoi eteeni. Aloin nojaamaan heti
häneen, kun hän istui viereeni.
-Ompa herkkää. Onks teillʼ maastokuvioiset kortongit vai maastokuvioiset e-pillerit? Frank
kysyi.
He alkoivat Jarmon kanssa käkättämään. Hamoni piti valkoista kylttiä sylissään missä luki,
mitä minun piti sanoa seuraavaksi. Olin aivan kauhuissani. Lause oli niin rivo. Tuntui kuin
ihmiset ympärillä olisivat nauraneet ilkkujien kanssa.
-On sulla ainakin maastokuvioiset alusvaatteet, Jarmo säesti.
Hahmoni nyökkäsi ja näytti käskevältä.
-Iskekää kundit omat tyttöystävät, Nico sanoi kavereilleen, joiden kanssa hän oli kuolussa
viettänyt aikaa.
-Onko Nico rakastunut kovasti, Frank sanoi lässyttäen.
-Onko teillä homoilla kakkaa esinahan alla, kun te haisette niin paskalle? sanoin, kun
verenpaineeni alkoi nousta.
Molemmat pojat jähmettyivät paikalleen ja katsoivat minua hiljaa. Pelkäsin heidän
hyökkäävän kimppuumme.
-No niin kundit. Teille ei enään tarjoilla mitään alkakaa mennä, pieni tarjoilija tyttö sanoi.
Hän oli Essi, jonka tunsin peruskoulusta. Hän ei ikinä mennyt lukioon. Muista miten kaikki
oli kiusannut tuota tyttöä.
-Eihän me olla otettu kuin kahdet, Frank selitti.
-Te häiritsette muita asiakkaita. Mä soitan poliisit. Voitte te valita. Mä voin hakea Jaakon ja
Arskan, Essi sanoi kädet lanteilla. Hän ei ollut edes sataa kuutakymmentäkolmea senttiä,
niin kuin minä, mutta mitään epäröintiä ei kasvoilla näkynyt.
-Joo me lähdetään, Jarmo totesi ja imi tuopin tyhjäksi lonkerosta.
-Essi. Kiitos sulle, sanoin.
Essi keräsi tyhjiä mukeja pöydästä. Hän vähän hymähti.
!
-Mitäs tuosta, hän sanoi.
-Sä oot mun sankari. Pieni tyttö heittää kaksi podaria mäkeen, sanoin.
-Mä tiedän miltä tuntuu, kun kiusataan, Essi totesi katsellen maahan.
-Mä pyydän anteeksi ilkeyttäni. Vaikka ei se varmaan enään mitään auta, sanoin hiljaa.
-Sä olit varmaan Liisan kanssa ainoa, joka ei mua kiusannut. Teillä oli omat jutut, joita mä
kadehdin. Viimeisenä keväänä Ninakaan ei kiusannut. Se aina totesi välillä, että nyt riittää,
ja muut lopetti, Essi puheli hiljaa.
-Etkö sä ollut sun isän kaupassa töissä? Miten sä olet täällä? Nico kysyi.
-Mä kyllästyin kun isä sätti ja mä muutin pois kotoa. Eilen se soitti ja pyysi takasin. Äiti on
kipeä. Ehkä mä meen sinne auttaan, Essi sanoi ja lähti töihinsä.
-Ei tää ollutkaan hyvä idea tulla tänne. Mä ajattelin, että meillä olisi mukavaa niinku muilla,
Nico totesi.
-Onhan nyt mukavaa kun saan nojata sinuun, totesin.
-Mä pidin niitä kundeja mun kavereina. Nyt ne on kateellisia kun mä olen kaupungin
näteimmän tytön kanssa ulkona, Nico totesi.
-Eikö meillä ole syvällinen suhde? kysyin ja hahmo puristeli päätään pöydältä, että nyt teit
virheen.
-Toivottavasti, Nico sanoi. -Siitä mä halusin puhuakin.
”Nyt se dumppaa sut.” sanoi hahmo väliin ja näytti pöydällä harmistuneelta.
-Mä ajattelin, jos mä voisin tulla käymään, kun mä tuun sinne lähelle armeijaan, Nico
sanoi.
”Oho!”
-Se olis enemmän ku kivaa. Mä en tunne sieltä kun kaksi tyttöä, mun kurssilta.
-Voitais mennä elokuviin ja kattomaan, vaikka jotain stand up-juttuja, Nico selitti.
-Se olisi enemmän kuin kivaakivaa, sanoin.
-Mä luulin että sä pidät mua vaan viihteenä, Nico sanoi.
-Mä pelkäsin, että sä lähdet niin kuin Matias, jos mä puhun rakaudesta tai pitämisestä,
totesin.
-Älä itke, Nico sanoi ja laittoi kädet ympärilleni.
-Ai että tuli hyvä mieli, totesin Nicolle ja suutelin häntä suulle.
Suljin silmäni ja tuntui, kuin muuta terassia ja sen kaljaa litkiviä ihmisiä ei olisi ollut
olemassakaan ympärillä.
-Ai että on herkkää, Kuulin Ninan sanovan vieressäni.
Avasin silmäni ja näin ystäväni Ninan tyttöystävänsä Lauran kanssa hymyilemässä meille.
!
-Taidetaan häiritä, Laura totesi.
-Olisitte tulleet äsken, kun Jarmo ja Frank kiusasi meitä, totesin.
-Ai ne pellet. Oisit Nico niistänyt niitä, Nina totesi.
-Siinä olisi voinut jäädä hopeelle, Nico vastasi.
-Mun pitää joskus opettaa sulle potkunyrkkeilyä. Jos toinen on humalassa ja sä oot
selvinpäin ja tiedät mitä teet, niin ei siinä paljon lihakset auta, Nina totesi.
-Essi pelasti meidät heittämällä ne ulos, kerroin.
Nina alkoi hymyilemään.
-No hyvä, Nina totesi.
-Istukaa vaan tähän. Hakekaa juotavaa, sanoin ja Nico nyökytteli mukana.
Laura ja Nina halusivat lähteä ajoissa. Kävin hakemassa kotoa vielä tavaroita. Minua sai
muka taas odottaa, kun olin sovitusta ajasta myöhässä. Nyt minulla oli hyvä syy. Käskin
heidän kurvata rannan kautta. Olin löytänyt yhdet lasiset kehykset mihin olin piirtänyt
kuvan. Siinä hahmoni kiehnäsi Nicon kyljessä. Essi näytti sormella kahdelle lihaksikkaalle
sällille suuntaa ja nämä menivät korvat luimussa jättäen puoliksi juodut mukit pöytään.
Taustalla näkyi Marjo kavereitten kanssa sarvet päässä, kuten Frankillä ja Pekallakin oli.
Essi-enkeli pelastaa meidät, luki tekstinä kuvassa. Essi hihkui riemusta ja ravintolan pitäjä
halusi kuvan heti seinälle. Minä kiirehdin autooni takapenkille ja pakotin Ninan ajamaan
äidin ravintolan kautta. Olin soittanut meille ruuat valmiiksi. Äiti kävi tankkaamassa auton
sillä aikaa, kun söimme. Nico tuli vielä hyvästelemään ennen kuin lähdimme. Suutelimme
vielä pitkän suudelman, kun Nina ja Laura odottelivat vielä autossa. Oli tylsää matkustaa
taas pois kotoa, mutta nyt tuntui olevan vähän toivoa. Puhelimeni soi kun olimme menneet
vähän matkaa. Pia soitti ja kysyi, miten voin. Kerroin tulevani seuraavana päivänä kouluun.
Hän kertoi miten muut oppilaat olivat valittaneet opettajasta. Sitten se yksi oppilas nimeltä
Jaakko oli laittanut telineeseensä minun tekemän taulun ja opettaja oli kehunut sen
maasta taivaaseen. Sen saman taulun, jonka hän oli haukkunut minulle. Perjantaina Nina
oli käynyt sanomassa opettajalle suorat sanat. Opettaja onneton oli mennyt tokaisemaan
osaavansa judoa. Nina oli pistänyt miehen hetkessä nippuun karatella. Päivän oli
kruunannut Liisan veli, joka oli imestynyt kyselemään opettajaa mootoripyöräjengin
liiveissä. Opettaja oli juossut pihaovesta ulos ja häntä ei olut enään näkynyt. Nauroin Pian
tarinalle. Kerroin opettajan olleen onnekaan, kun ei ollut vielä tavannut minun äitiäni.
Lupasin tulla hakemaan häntä ja Riittaa aamulla. Menisimme taas aamukahville
huoltamolle. Nina ajoi kallioon asuintalonsa eteen. Halasin häntä ja Lauraa ja ajoin sinne
!
metroradan varteen asuntolaan. Siivosin vielä illalla ja keitin itselleni teetä. Piirsin vielä
ennen kuin menin nukkumaan.
-Sä saat ilmestyä mulle, ettei mun tarvii valvoa yöllä, sanoin hahmolle.
Sain muutaman kuvan tehtyä. Niissä hahmo keuhui minun ulkonäköä ja katseli omaa
pepuaan peilistä. Kaivoin kassista pyjamani. Se tuoksui pestyltä. Tuli onnellinen olo kun
sain sen päälleni. Laitoin kädet ristiin rinnalleni ja rukoilin, ennen kuin nukahdin.
Heräsin aamulla ja vilkaisin heti pöydälle. Siellä oli yksi kuva. Vilkaisin sitä sydämmeni
jyskyttäen. ”Äidin pesemä pyjama tuoksuu aina hyvältä.” hahmo sanoi ja sillä oli päällä
vähän liian iso pyjama, missä oli kuunsirppejä.
-Kyllä mä tiedän, että sä määräät. Et kuitenkaan veis mua hourulaan, sanoin surullisena.
Sain pestyä nopeasti, kun jännitti kouluun meno. Olin etuajassa ja sain odotella Piaa
jonkin aikaa. Ajoimme huoltamolle, missä Riitta luki jo hesaria. Tytöt kyselivät vointiani ja
minä kerroin nolona, mikä minussa oli vikana. Vähän aikaa oli hiljaista.
-Sä siis piirrit itseäs ja se hahmo sanoo mitä sun pitäisi sanoa, Riitta järkeili.
-Vähän sinne päin, vastasin.
-Sä olet rohkea, kun kehtaat kertoa tuollaisen jutun, Pia sanoi.
-Jos mä en puhu totta, niin mä joudun piirtämään niitä tosijuttuja pitkin öitä.
-Kuullostaa pelottavalta, Riitta sanoi.
-Mä ajattelin, että jos te näätte mun menevän tolaltani, niin voisitte soittaa Ninalle. Mä kyllä
teen kaiken että mä paranisin.
-Sä paranet kun yrität. Mä kyllä haluaisin nähdä niitä kuvia, Riita ilmoitti.
-Nyt muakin alkoi kiinnostaa, Pia jatkoi.
-Niitä on tuolla autossa pari kassillista, totesin.
Kahvit piti hörpätä äkkiä, että päästiin katselemaan kuvia. Tytöt hihkuivat joka kuvalle
minkä nostin kassista. Kohta piti lopettaa taidenäyttely, kun tuli kiire kouluun.
-Ihana sairaus. Tollasen mäkin haluun, Riitta totesi.
-Niin mäkin, Piia komppasi, kun ajoin koululle päin.
Jutan työhuone näytti Jutan työhuoneelta. Siellä oli seinällä iso taulu, jossa oli pelkällä
sinisellä erinäköisiä ihmishahmoja. Ne oli miehiä ja naisia, jotka olivat alasti ja niillä ei ollut
päätä. Ihmettelin miten rehtorin huoneessa voi olla niin vähän kirjoja ja muita mappeja
hyllyssä. Peruskoulussa kanslia oli ollut täynnä mappeja ja kirjoja. Täällä oli vain yhdessä
metrin leveässä hyllyssä kaksi alinta hyllyä täynnä mappeja, jotka kaikki olivat mustia.
Mieti niidenkin olevan tyhjiä ja seisovan hyllyssä vain harmonian luomiseksi. Kolmella
!
seuraavalla hyllyllä oli prossisia patsaita, vain kaksi joka hyllyllä. Työpöytä oli iso ja leveä
ja siinä oli sallainen messinkivartinen lappu, missä oli vihreä suorakaitten muotoinen
lasivarjostin. Pöydän edessä oli kaksi tuolia vieraita varten, joista toisessa nyt istuin. Tuntui
ihan samalta kuin peruskoulussa, kun olin joutunut rehtorin puhutteluun. Nyt vaan ei ollut
Ninaa pelastamassa. Hän oli saanut hyvän startin minun ja Liisan töppäyksistä
lakimiesuralleen.
-Voi Iida. Mitähän sinun kanssasi tekisin? Jutta tokaisi.
En osannut vastata muulla kuin hiljaisuudella. Jutta tuijotti noilla ruskeilla elämää nähneillä
silmillään minua ja yritin parhaani mukaan vältellä katsetta.
Hän nosti kädet puuskaan eteensä. Kaikki seitsemän hopeista rannerengasta piti kilinää
oikeassa kädessään aina tehostaen muuta hiljaisuutta.
-Sä et ole ollut kuin täällä kaksi viikkoa, ja olet saanut aikaan jo melkoisen sirkuksen, Jutta
sanoi.
Mieleni teki väittää koko sotkua muiden viaksi, mutta en uskaltanut. Tunsin olevani jossain
noidan kammiossa, missä tuo mustiin aina pukeutuva nainen nyt paistaisi minut ja
lähettäisi takaisin kotiini.
-Mä sairastuin. Mulla on todistus, sanoin ja ihmettelin itsekkin ääneni käheyttä.
-Joo. Mä lähinnä ihmettelin sun äidille mitä sä täällä teet, kun sä osaat jo kaiken, Jutta
tokaisi, kuin ei olisi kuullutkaan minun selitystäni. -Se sanoi, että tee siitä sitten opettaja.
Nyt vilkaisin Juttaa kasvoihin ja mietin mitä tuosta ylimeikatusta naamasta tulisi ulos
seuraavaksi.
-Saat yhden mahdollisuuden, Jutta tokaisi.
Tuntui kuin silmäni ja korvani olisi auenneet ammolleen yhtä aikaa.
-Uusi opettaja pääsee tänne vasta viikon kuluessa. Sinä saat vetää viikon sarjakuvanteko
kurssia.
-En mä osaa.
-Opettelet. Pistät ne keksimään hahmoja ja kerrot miten olet itse tehnyt. Olethan sä
piirtänyt jo neljä sarjakuvaa.
-Viisi, sanoin itselleni hiljaa.
-Mitä? Jutta kysyi lujempaa.
-Ei mitään, vastasin.
-Sanot viisi kovaan ääneen. Etkö sä perhanan likka ymmärrä mitään. Pidät puolesi ja puhu
ääneen. Nyt kävelet luokkaan ja otat tilan haltuun.
-Minä?
-Ketä muita täällä on?
!
Kävin auton kautta kun menin luokkaan. Olin ollut poissa viisitoista minuuttia ja nyt minun
pitäisi alkaa suoraan sairaslomalta opettamaan muita. ”Ei ne tiedä että sä oot tyhmä jos sä
et kerro.” Kuulin hahmoni sanovan. Henkäisin syvään luokan ovella. Menin sisään ja laitoin
kassit opettaja pöydälle. Koko luokka meni hiljaiseksi ja kaikki katsoivat minua.
-Moi. Nyt on niin, sanoin hiljaa.
”Puhu kovempaa. Sä olet opettaja nyt.” hahmo sanoi.
-Siis Nyt on niin, että minä aiheutin opettajan lähtemisen tästä koulusta, sanoin lujempaa.
-Hyvä, Jaakko totesi luokan perältä ja sai naurua aikaiseksi.
-Ja nyt mun pitää opettaa teille sarjakuvantekoa niin kauan, kuin uusi opettaja tulee viikon
päästä, jatkoin.
Kaikki katsoivat kysyvästi. Nielaisin ja olin aivan avuton. Käännyin taululle päin ja otin
mustan tussin käteeni. Käteni tärisi, mutta se kulki kuin itsestään. Kohta olin piirtänyt
hahmon talulle. ”Olet ihan pokkana. Leikit opettajaa. Ei ne huomaa ettet osaa mitään.” luki
puhekuplassa.
-Mua kiusaa tälläinen hahmo. Mä mietin että te voisitte keksiä oman hahmon ja sitten se
voisi sanoa jotain.
-Mistä me nyt sellainen keksitään? Ilona kysyi.
Ilonalla on lyhyet poikamaiset hiukset, jotka eivät minusta sopineet hänelle ollenkaan, eikä
olisi sopineet yhdellekkään pojallekkaan.
-Se voi olla ihan mikä tahansa. Hiiri, kettu, ihminen, mies, nainen, tyttö, poika, annoin
luetteloa.
-Voiko se olla Jeesus? Jaakko kysyi.
-Tota. Moni on sitä mieltä, että Jeesus on olemassa, tai on ollut olemassa, niin se ei oikein
ole hahmo. Sillä saa kyllä paljon julkisuutta, mutta ei se kannata, puhelin niin viisaita kuin
pystyin.
”Hyvä Kyllä sä osaat!” huikkasi hahmo talulta.
-En mä keksi mitään, Pia totesi.
-Kyllä se on nyt keksittävä, tai ryhdytään tarvittaviin toimenpiteisiin. Teillä on kaksi tuntia
aikaa, sanoin.
-Entä jos ei siinä ajassa ole keksinyt mitään? Riitta kysyi.
Mietin enkä tiennyt mitä sanoa.
”Se on tunti turpaan. Sano se!”
-Tunti turpaan, eli sakinhivutus, sanoin ja sain kaikki nauramaan.
!
Ei mennyt tuntiakaan, kun kaikilla oli jo jonkinlaisia piirroksia. Kiersin luokkaa
kyselemässä, mitä kuvat esittivät. Monet vähättelivät omia hahmojansa.
-Tässä hommassa ei ole oikeita eikä vääriä juttuja. Hahmot voi olla pelkistettyjä tai sitten
hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia täynnä. Mitä yksinkertaisempi, niin sitä kovempia juttuja se
voi tehdä, niin kuin South Parkin hahmot. Mutta hienommat hahmot taas tuovat itsensä
lähemmäksi tarkan ulkonäkönsä ansiosta, selostin keskellä ihmisiä ja ihmettelin miten se
sujui niin hyvin.
Kohta kaikki olivat tehneet hahmon, joten pistin ne taulun reunukselle ja jokainen sai
esitellä hamonsa. Ihmisillä oli hauskaa kun he esittelivät piirrustuksiaan. Kyselin mitä
hahmot tekisivät ja mitä eivät tekisi. Aika meni kuin siivillä ja kohta oli jo ruokatauko.
-Hitsi. Sähän olet kuin syntynyt opettajaksi, Riitta totesi.
-Ootsä opettanut ennemmin? Pia kysyi kun joimme taas teetä jota hän oli keittänyt
termokseen.
-Joskus mut haluttiin alakouluun neuvomaan piirrustustunnilla, mutta niissä oli aina
opettaja mukana, selitin.
-Joo, mutta sä saat näistä hyvistä piirtäjistä parhaat puolet esiin, Riitta sanoi.
-Mä ihan innolla odotan nähdä näitten muitten juttuja, Pia komppasi.
-Mua kyllä jännittää tää koko opetus juttu, Totesin.
-Niin se pitääkin, että siitä tulee jotain uutta, Pia sanoi ja oli varmaan oikeassa.
Ruokatunnin jäkeen menin opettajien huoneeseen ottamaan kopioita kuvista. Opettajat
katsoivat minua hiljaisina. Jutta neuvoi miten konetta käytetään.
-No. Miten opetus on lähtenyt sujumaan? Jutta kysyi.
-Kyllä se jotenkin menee, vastasin.
-Varmaan vitun hyvin, niin kuin te nuoret sanotte, kun et kerran valita pahemmin. Iida sais
varmasti pääpalkinnon, jos olis suomen vaatimattomin ihminen kisa, Jutta veisteli.
Otin jokaisesta kuvasta viisitoista kopiota.
-Mä näin jo silloin kun tuo tyttö oli pieni, että se on huippulahjakkuus, Jutta sanoi muille
kun olin menossa. Kuulin viimeiset sanat oven raosta. Sanat tekivät minuun sekavan olon.
Menin luokkaan paperipinon kanssa. Pyysin Riittaa ja Piaa avuksi. Jokainen sai yhden
kuvan joka hahmosta. Tytöt niittasivat kaikille samanlaisen nipun. Annoin alkuperäiset
kuvat opiskelioille takaisin.
-Seuraavaksi kirjoitatte jokaiselle hahmolle puhekuplan, mitä se voisi sanoa. Kukaan ei
saa koskaan ikinä tietää kuka on kirjoittanut mitäkin, joten hahmo voi puhua mitä tahansa,
selitin tyttöjen jakaessa nippuja.
!
-Saako ne puhua härskejä? Jaakko kysyi.
-Saa, mutta muistakaa, että ette pilaisi tahallanne toisten töitä. Ajattelin, että tämä voisi
auttaa teitä laitamaan hahmolle omaa luonnetta, esitelmöin ja kaikki tuntui ottavan minut
tosissaan.
Annoin Määräajan, eikä sitä ennen missään tapauksessa tultaisi näkemään yhtään tekstiä.
Luokassa kaikki kirjoitti ja minäkin aloin tehdä yhteen nippuun tekstejä. Tunnin päätteeksi
keräsin tekstit pois ja lähetin oppilaat ulos tauolle.
Kävin kaikki kuvaniput läpi, ennen kuin menin itse ulos. Juttelin Pian ja Riitan kanssa
vähän aikaa. Kun menin sisään niin kaikki tulivat perässä.
-No niin. Yksi teistä keksi ehkä vahingossa tai tahallaan merkkaamaan paperinsa
tälläisellä pisteellä. Jouduin tekemään muihin samanlaisen ettei se eroittuisi. Nyt kun
olemme tiimi, niin pyydätte kaikki yhteen ääneen anteeksi. Tämä on tärkeää, sillä me
ollaan yhtenäinen luokka. Sanotaan kaikki yhteen ääneen anteeksi, komensin.
-Anteeksi! huusimme kaikki yhteen ääneen.
Aloin laittamaan kuvanippuja taulun reunustalle. Kuvien esille tulo sai hälinää ja hihitystä
aikaiseksi. Ensimmäinen oli Jaakon hahmo. Se oli hänen näköinen pitkä poika, joka
kuvassa oli resuisempi ja hipinpi. Jaakko oli ihan punainen. samoin Ilona etummaisen
pöydän takana.
-Hei. Nyt ei sitten sanota kuka on kirjoittanut minkäkin. Täällä on parissa aika
henkilökohtainen juttu. Tässä yhdessä hahmo kehuu Ilonan ulkonäköä. ja tässä toisessa
hahmo sanoo tykkäävänsä ilonasta. Nyt kun minulle varsinkin rakkaus on tärkeä juttu, niin
tästä ei aleta edes keskustelemaan meidän tasolla. Hahmot on hahmoina ja tästä ei tule
kiusallista kenellekkään. Sovitaan näin, sanoin ja painotin sovitaan-sanaa.
-Sovitaan! sanoimme kaikki yhdessä kun annoin kädellä merkin.
Kävimme tekstin kuva kuvalta läpi ja analysoimme tekstit. Siirryimme seuraavaan
hahmoon jota aloimme jo käsittelemään suvereenimmin.
Jutta tuli katsomaan, kun kävimme hahmojen puhumisia läpi hän näytti että jatkaisimme
seuraavan hahmon loppuun.
-Ompa hieno harjoitus. Iida mene sinne mun huoneeseen odottamaan. Se ovi on auki. Mä
keskustelen näiden oppilaiden kanssa vielä päivän päätteeksi. Kohta olin taas kansliassa
katsomassa niitä taulun hahmoja, joilla ei ollut päitä. Kesti ainakin kymmenen minuuttia
ennen kuin Jutta saapui.
-Pelottaako sua vielä olla rehtorin kasliassa. Aamulla sua pelotti, Jutta kiusasi.
!
-Vähän, vastasin.
-Ihan turhaan. Kyselin vähän oppilailta ja ne tykkää susta kuin hullu puurosta. Ne tuskin
malttaa odottaa huomista.
-Aiku kiva, totesin.
-Opitko sinä mitään?
-Opin mä jotain opettamisesta.
-Se Jaakko väitti sun syntyneen opettajaksi ja muutkin kehuivat kovasti. Saat huomenna
jatkaa tota hommaa.
-Minä?
Jutta huokaisi syvään.
-Ketä muita täällä on?
Katselin ympärilleni ja minua nolotti.
-Miksi sinä et pyrkinyt mihinkään korkeakouluun. Mitä sä täällä teet? Jutta heitti yhtäkkiä.
-Enhän mä pärjännyt täälläkään. Sairastuin jo ekalla viikolla.
-Jaa. Mä luulen, eiku tiedän, että sä pärjäisit missä tahansa. Sun äiti sanoi, että sä olit
hyvä tekemään töitä. Kaikki asiakkaat kuulemma tykkäsivät sinusta hirveesti. Olisit kuullut
miten se oli vihainen sille opettajalle. Onko sinua ylisuojeltu?
-Ei. En mä tiedä. En mä pärjännyt lukiossakaan. Mä sain lukitodistuksella lisäaikaa
kaikessa ja se oli hiton noloa. Ainoa missä mä olen hyvä on piirtäminen. Nina aina
puollusti, jos joku kiusasi. Se saa varmaan auttaa minua vielä vanhainkodissa, sanoin ja
katselin lattialle.
-Niin se karatelesbo, josta tehdään nyt tauluja toisessa luokassa. Se vaikutti ihan fiksulta.
Mä olin yllättynyt kun mä kuulin sen lyöneen sitä opettajaa.
-Ei se menetä malttiaan ikinä. Varmaan se tyhmä opettaja kehui osaavansa karatea. Nina
oli opettanut sitä sille lisää. Nina on voittanut kehässä suomenmestarin. Sitä ei kannata
haastaa, varsinkin jos se on vähän kiihtynyt. Se on muuten maailman reiluin ihminen,
selittelin.
-Jaa. Vai niin ne asiat meni. Täytyy kysyä oppilailta lisää. Se opettaja puhui oikeusjutusta.
Mitä sä hymähtelet?
-Ninan isä on suomen paras asianajaja. Samoin me tunnetaan se Eva, joka tuskin ikinä
häviää oikeudessa.
-Täytyy kertoa sille opettajalle tämä. Vielä yksi juttu. Pitikö siitä opettajasta tehdä se
apuraha-apina taulu ja pitikö se laittaa nettiin?
En tiennyt kuvan olevan netissä. Mietin kuka sen oli sinne laittanut.
-Ei ollut pakko.
!
Pia ja Riitta odottivat vielä luokassa, kun tulin. He kertoivat Jutan kyselleen opilailta
mielipiteitä minusta. Kaikki olivat vinkuneet opetukselle jatkoa. Minä kerroin
keskustelustani kansliassa. Riitta väitti, että meidän piti juhlia uutta opettajaa. Pia ehdotti
kahville menoa Munkkiniemen rantaan. Läksimme minun autolla ajamaan Riitan
neuvoessa tietä. Risteyksiä oli matkalla enemmän kuin meidän koko pikkukaupungissa.
Kahvila oli aivan rannassa. Ostimme tiskiltä kahvit ja katselimme järvelle. Riitta kertoi sen
olevan merenlahden. Minulle tuli mieleeni kotikaupunkimme ranta ja makasiinien terassit.
Kerroin tytöille paikasta ja he olivat kovin kiinnostuneita. Pia pani merkille miten katselin
kaikkia ohikulkioita muka kiinnostuneesti. Taisin olla maalaistollo, joka ihmetteli
kaupunkilaisten kotkotuksia. Nauratti kaikki pienet villakoirat ja kissat naruissa. Samoin
ihmettelin monien hienoja maastopyöriä, vaikka täällä ei ollut edes maastoa. Riitta kertoi
kaivarissa olevan vielä enemmän ihmeteltävää. Kerroin käyneeni siellä pari viikkoa
aikaisemmin, kun Nina oli juossut maratonin. Olimme kävelleet Liisan kanssa pitkän
matkan, että pääsimme hurraamaan Ninalle, siellä suoralla. Olimme käyneet myös
stadionilla katsomassa maaliintulon.
-Mä muistan sen. Siitä tuli loppukevennys uutisissa, kun sarjakuvahenkilö Amatsooni tuli
maaliin ja pikkutytöt hurrasivat, Riitta sanoi.
-Sä olit piirtänyt sen sarjakuvan. Sä teit siitä totta. Sä oot velho, Pia totesi.
Kesken kaiken puhelimeni alkoi soimaan. En tunnistanut numeroa.
-Iida, vastasin arkana.
-No täällä on Laura hei. Miten menee?
-Hyvin kai. Me ollaan täällä Munkassa kahvilla kavereiden kanssa.
-Niin siellä ranassako? Se on hieno paikka. Semmoinen juttu olis. Mun pomo kehu sitä
juttua ja se tulee seuraavaan lehteen. Se mun pomo sanoi, että lehti voisi ostaa sulta aina
jonkun kuvan. Niistä tulisi aina koko sivun kuvia. Ja nyt pitäisi neuvotella vähän hinnasta.
-Tota Nina vois neuvotella mun puolesta, tai mä ainakin tarviin sen neuvoa.
-Ai sä laitat meidät ahtaalle heti, Laura totesi ja alkoi kikattamaan. -No mä puhun sille, niin
katotaan sitä. Palataan.
-Musta on kuvia ensiviikolla siinä yhdessä roskalehdessä. Nyt mun on vähän pakko tehdä
se sarjakuva, totesin tytöille.
-Voiii kuinka surullista. Sä olet yhdessä viikossa opettaja ja kuuluisuus, Pia kikatti.
-Halusko se ostaa jotain kuvia? Riitta kysyi, kun oli varmaan kuullut vieressä.
Nyökkäsin.
!
-Ainakin sulla oli hyvä taktiikka. Emmä tiiä. Soita mun managerille, Riitta vitsaili ja sai
meidät kikattamaan.
-Koska me voidaan tulla sinne sun kaupunkiin kylään? Ensi kesänä? Pia kysyi.
-Ensi viikonloppuna, vastasin ennen kuin mietin sen enempää.
-Mitä sun äiti sanoo siihen kun me tungetaan teille? Riitta kysyi.
-Se tunkee teidät pullaa täyteen ja heristää sormea. Pitäkää tästä mun tytöstä hyvää
huolta. Muistattehan te nyt? matkin äitiäni.
-Onko se, se supernainen, mikä oli sarjakuvissa? Pia kysyi.
-Just sama, mutta oikeesti vähän hullumpi, vastasin.
-Toi on pakko nähdä. Kai se käy että me tullaan? Riitta kysyi.
-Joo. Mä kysyn vielä Ninalta haluaako se mukaan, mutta sekin on varmaan mielissään,
ettei sen tarvii enää hoitaa mua, vastasin.
-Älä jätä minua. Mä tarvitsen sua, rukoilin illalla myöhään pöydän vieressä.
Oli kulunut monta tuntia, ja paperille ei ollut tullut mitään. Kohta hahmo ilmestyi paperille.
”Sinä mut oikeesti piirrät. Ala ottamaan vastuu omasta elämästäsi.” luki puhekuplassa.
-Niin vissiin piirrän, mutta kun mä teen niin sä et puhu suoraan, sanoi itsekseni.
Kohta alkoi taas kuvia tulemaan. Hahmo oli terassin vieressä ja piti kahta pienä koiraa
käsissään. Niistä meni hihnat hienon naisen käteen joka tuijotti hahmoa.
”Nää ihmiset haluaa kans rakkautta ja tuhlaa rahansa minikoiriin ja muuhun roskaan.”
hahmo totesi. ”Hieno maastopyörä. Ei puutu kuin maasto.” hahmo sanoi ja osoitti kahta
maastopyörää. Kaksi miestä pyöräilyvarusteissa istui kahvilla viereisessä pöydässä.
Seuraavassa kuvassa istui pitkätukkainen mies kahvilla jonkun naisen kanssa. Hahmoni
oli heidän takanaan ja huikkasi välistä: ”Mä bongasin Mattiesko Hytösen ja sä et muistanut
edes sen nimeä.” ”Nyt mä meen nukkumaan etkä piirrä mua enään.” Hahmoni totesi
pyjama päällä nalle kainalossa. ” Mene nukkumaan. Kuulitsä!” Hahmo totesi viimeisessä
kuvassa sängystä, toinen käsi yölampun narussa.
Aamutoimet sujuivat normaalisti. Join pöydän ääressä mehua ennen kuin lähdin. Pöydälle
oli jäänyt yksi tyhjä paperi. Paperissa tuntui olevan himmeitä ääriviivoja. Käänsin nopeasti
sen. ”Luulitsä päässees eroon musta!?” hahmoni sanoi toisella puolella.
-En luullut. Anna anteeksi, vastasin.
Keräsin kuvat ja lähdin koululle ajamaan. Nappasin Pian kyytiin kulmalta ja näimme Riitan
taas huoltamolla. Kerroin kuvista ja mitä oli tapahtunut hahmon kanssa. Tytöt kuuntelivat
nyt vaiti.
!
-Pitääköhän mun piirtää sitä loppuikäni?
-Jos se pysyy yhtä hauskana, niin ei mitään hätää. Se on paras sankari minkä mä olen
ikinä nähnyt, Riitta totesi.
-Se on jotenkin niin kuin sinä, mutta sellainen klassillinen velmu. Parasta siinä on ettei
koskaan tiedä mitä se sanoo, Pia totesi.
-Sä oot varmaan ollut liian kiltti liian pitkään, Riitta sanoi.
-Kyllä me tehtiin lapsena kaikkia kepposia Ninan ja Liisan kanssa, yritin selitellä.
-Sä taisit olla aina se joka oli vähän hiljempaa taustalla ja sua aina syytettiin, Pia arvaili.
-Kyllä mäkin keksin kaikkea jännää. Joskus, sanoin ja yritin kuumeisesti miettiä kepposta,
joka olisi ollut minun keksintöä.
-Niin kuin mitä jännää? Katso silmiin etkä valehtele, Riitta sanoi topakasti.
-Mä keksin, että laitetaan äidistä piirretyt kuvat nettiin, sanoin.
-Olipa jännää, Pia totesi lakonisesti.
-Mitä muuta ilkeetä teit, Riitta tivasi.
-En mä nyt tarkkaan voi muistaa kaikkia vanhoja asioita. Laitoin mä pikaliimaa opettajan
puhelimeen, vastasin.
-Oliko se sun keksintö? Riitta kysyi.
-Ei. Mutta minä liiman jouduin laittamaan, tai laitoin, vastasin.
-Mitä sille opettajalle kävi? Pia kysyi.
-Se joutui lääkärille puhelin korvassa, vastasin.
Tytöt purskahtivat nauramaan.
Aamusta kävimme läpi kaikki loput oppilatten tekemät hahmot, sekä niiden puhekuplat.
Käskin oppilaitten mietti tarkkaan muiden tekemiä ehdotuksia. Tauolla Pia huomasi Ilonan
ja Jaakon juttelevan kahdestaan. Molemmat hymyilvät melkein koko ajan.
-Tää sun hajoitus näyttää antavan kaikenlaisia virikkeitä, Pia sanoi.
-Se olisi hienoa, jos tämä auttoi noiden tutustumiseen, totesin.
Ennen ruokatuntia hahmoille oli saatu jonkinlainen sielu. Nyt piti saada ne tekemään
toisessa kuvassa jotain. Piirsin oman hahmoni huutamaan taululle, ensimmäisen kuvan
viereen. ”Teette niin kuin mä sanon, tai se on tunti turpaan!” tuli hamon suusta. Sillä oli
molemmat kädet nyrkissä ja suu ammollaan auki. Samoin hahmosta lähti viivoja. että se
näytti hyppivän raivosta. Huomasin oppilaiden ottavan kännykällä kuvia, kun piirsin.
-Miettikää tarkkaan missä te ne kuvat julkaisette. Se Nina joka täällä kävi on lukemassa
lakimieheksi, että kannattaa kysyä ensin, sanoin.
-Että niinku ensin tunti turpaan ja sitten vielä oikeudessa rahat pois, Jaakko totesi.
!
-Just, sanoin. -Ehkä pitää vielä puhua julkaisemisesta kanssa jotain. Ei se riitä että teidät
opettaa vaan piirtämään ja sitte te olette pulassa, selitin.
-Että kaiken kattavaa opetusta, Ilona totesi.
-Tästä saa ihan kaiken. Säkin saat poikaystävän, Riitta totesi.
Ilona meni ihan punaiseksi.
-Riitta. Mä olen opettaja ja tunteellinen ihminen. Me ei puututa toisten asioihin, sanoin ja
kaikki nyökkäsivät.
-Anteeksi! huusimme kaikki yhdessä.
-Täällä pitää olla lupa rakastua, ilman että kukaan kiusaa. Mä haluan että tänne on
kaikkien kiva tulla, selostin.
-En mä mitään pahaa halunnut. Etkö sä ylireagoi? Riitta kysyi.
-En. Mä olen koulukiusattu ja rakastumiskiusattu. Mä näytän pari kuvaa, mutta nyt niitä ei
sitten saa kuvata. Lupaatteko? kysyin.
-Huomio! Pia sanoi ja nosti molemmat kädet ylös.
-Luvataan! Kaikki huusivat yhdessä.
Otin kansioita esille nostelin kuvia. Kuva missä housujen etumus murisee sai kaikki
hysteeriseen nauruun. Näytin niitä kuvia missä hahmo on panemassa. Sitten kuvaa näytin
missä hahmo ei uskalla kertoa nukkuvalle poikaystävälleen tunteistaa. Lopuksi minulla oli
kuvia, missä Essi-enkeli pelastaa hahmon terassilla.
Annoin heidän katsella kuvia vähän aikaa, ja sitten pistin ne takaisin kansioihin.
-Mä haluan ettei täälä ole mitään noloa. Kaikkien pitää olla iloisia ja saada tykätä kenestä
haluavat ilman arvostelua, sanoin hiljaa.
-Iida sä olet uskomaton ihminen ja aivan varmasti taiteilija. Noi pitää laittaa kirjaksi, Pia
totesi.
-Kiitetään Iidaa kuvista, Riitta kiekaisi.
-Kiitos! huusivat kaikki yhdessä.
Minua nolotti. Nyökkäilin vähän aikaa ja sitten kokosin itseni.
-Nyt teette omia hahmoja ja niiden ei tarvitse harrastaa seksiä. Laitatte ne tekemään jotain
odottamatonta. Alkakaa hommiin siitä.
-Aivan uskomaton päivä, Riitta totesi.
Ajoin huoltamon pihaan jättääkseni hänet sinne.
-Jotain tälläistä mä odotin taidekoululta, mutta en mä uskonut ikinä tälläistä tapahtuvan,
Pia selosti takapenkiltä.
-Kiva kun sä oot olemassa. Hei! Riitta huikkasi, kun hän lähti autosta.
!
Pia tuli etupenkille istumaan.
-Oisitko uskonut olevasi joskus opettaja, Pia totesi, kun lähdin autolla viemään häntä
kotiinpäin.
-En mä mikään oikea opettaja ole, sanoin, kun etenin ruuhkassa.
-Et koulutettu, mutta sulta mä tänään opin piirrustusta ja suvaitsevaisuutta. Ehkä
rakkauttakin, jos sellaista voi oppia, Pia selitteli. -Kyllä mä sanoisin, että sä olet opettaja
jos ketä. Voitaispa me muutkin opettaa noin paljon.
-Hienosti sanottu ihmiselle, jolla oli varmaan huonoimmat ylioppilaspaperit ikinä.
-Sähän opetatkin miltä tuntuu olla ihminen. Älä ämmä väheksy itseäs. Me tykätään susta.
Jatkat samaan malliin.
Illalla kävin kaupassa. Oli pakko soittaa Liisalle ja kertoa, miten tänään oli hyvä päivä.
-Sä olet kyllä hyvä piirtäjä, mutta tuo oli uutta, että sä olet hyvä opettaja, Liisa sanoi.
-Ehkä se oli vaan joku hyvä tsäkä.
-Sä puhut jo kuin stadilaiset. Tsägä tsägä. Ei kukaan suomessa kehu ketään noin, jos se ei
ole vaikuttunut, ja vielä useampi ihminen, Liisa selitti naureskellen.
-Mun on ikävä sua ja Ninaa. Mitään sairastumista ei olisi sattunut, jos te olisitte olleet
apuna.
-Mutta sitte sä et olisi kokenut tuota hienoa opettajan rooliakaan, Liisa totesi.
-Tosi epäreilua vedota tuohon tosiseikkaan.
-Kyllä sä pärjäät paremmin joka päivä ja auttoihan ne muut oppilaat kanssa.
-Mun on sua ikävä silti.
-Niin munki sua, mutta mä tiedän että sä pärjäät.
Keitin itselleni puuroa, kun en viitsinyt tehdä muuta ruokaa. Olin ottanut ravintolasta purkin
Kasperin tekemää hilloa, josta laitoin silmän puuroon. Luin ilmaisia lehtiä, mitä oli tullut
postiluukusta. Juuri kun olin saanut syötyä, niin puhelin soi.
-Nina täällä moi.
-No hei.
-Mä soitin siitä sarjakuvasta. Voisitko tehdä joka viikko jonkun kuvan siihen lehteen? Ne
maksaa muutaman kympin niistä nykyisistäkin, mutta ne rahat menee johonkin ulkomaille,
Nina selitti.
-Riittääkö mulla ideoita?
-No ne potkaisee sut jossain vaiheessa kuitenkin pois, vaikka vaan vaihtelun vuoksi.
-Ootsä varma et ne pitää niistä?
!
-No ei kai pyytäis, jos ne ei pitäis, Nina sanoi ja puheessa ansaittua ylimielisyytta.
-Niin.
-Ootko sä jo soittanut sille Evalle, joka tuotti ne sarjakuvat?
-En mä oo oikein tässä ehtinyt.
-Älä selitä. Soitatko huomenna?
-Tota mä ajattelin, että jos sä hoitaisit taas, kun silloin kerran se meinas vedättää meitä,
sanoin ja huomasin kuullostavani epätoivoiselta. -Mä vaikka maksan sulle siitä.
-Ja höpö höpö. Voinhammä auttaa. Onhan se pelottava. Pyydä aina tommoisissa sopimus
mukaan ja tuo mulle tai mun isälle tarkistettavaksi. Jos ne ei voi antaa sitä, niin ne huijaa.
Aina kun pitää päättää asia heti, niin se on huijausta.
-Mä varmaan tarviin sun apua vielä vanhainkodissakin.
-Ei kukaan selviä yksin, eikä kukaan osaa kaikkea. Mäkin haluaisin osata piirtää noin
hienosti, tai tehdä sellaisia lauluja, kuin mun sisko, mut en mä osaa.
-Sä autat meitä molempia, että me voidaan tehdä näitä juttuja. Sä oot ihan yhtä tärkee. Ei
tulis mitään ilman sua, sanoi.
Vähän aikaa puhelimessa oli vain hiljaisuutta.
-Kyllä sä olisit lahjakas ilman muakin. Mut mä sovin sen ajan sen Evan kanssa. Käykö
sulle ihan milloin vaan?
-Mielummin illalla, kun mun pitää tän viikon tuurata opettajaa.
-Kaks viikkoa koulua ja nyt sitä ollaan jo opettaja. Eikö mitä häh?
-Niin se on vaan tuuraus.
-Niin mä myyn vaan lehttiin kuvia noin vaan, Nina sanoi ja näytteli vaatimatonta.
-Tuletko viikonloppuna kotiin käymään?
-En.
-Hyvä. Eiku. Mun kaverit tulee meille, niin siinä autossa ei oo hirveesti tilaa. Ne halusi
nähdä sen paikan.
-Se kuulostaa hyvältä. Viet ne rantaan bisoshoffille ja meette kaupungin ainooseen
discoon jammaamaan. Ai niin se lehti tulee sitte torstaina. Siinä on yksi niistä kuvista jo
sivunkokoisena, että lähetä Laralle tilinumerosi ja kopio verokirjasta.
-Täh! Torstaina? mä luulin että se tulee myöhemmin.
-Ei kai ne niitä juttuja varastoon tee.
Aamulla herätessä oli pöytä täynnä papereita. Ainakin muistin illalla piirtäneeni melkein
kaikki. Yhtä naureskelin kovasti. Sen päätin lähettää lehteen. Siinä oli se yksi turha julkkis,
joka oli ollut joskus suhteessa ministeriin. Naisen piirteet tunnisti hyvin vaikka niitä oli
!
liioiteltu. Silkonihuulet oli suuremmat ja törröllään. Naisella oli isot rinnat ja paljon
mahamakkaroita. ”Vai eroottinen tanssija.” sanoi hahmo ja näytti peukalolla entistä
kaunotarta. Mietin, että tarvitsisin skannerin, että pystyisin lähettäämään kuvia sähköisesti.
Muutenkin kuvat olisi hyvä säilöä moneen kertaan. Sain taas kuvat kassiin ja kävin
pesulla. Aurinko ei enään paistanut, kun lähdin.
Otin Pian kyytiin ja ajaminen kaupungissa alkoi sujua jo paremmin. Riitta hymyili
huoltoasemalla, kun menimme kahville.
-Tuskin maltoin odottaa tätä päivää. Huomenta, Riitta totesi.
-Mitä tässä päivässä on odottamista? kysyin.
-Eilen oli niin hienoa, että jos tänään olisi samanlaista, Riitta totesi.
-Mäkin soitin parille tutulle ja kerroin naamakirjassa miten hauskaa minulla oli koko päivän,
Pia jatkoi.
-Ei joka päivä voi olla yhtä hauskaa. Ja en mä voi keksi aina uutta. Tänään on oikeiden
opettajien teoriaa.
Nyt meillä oli taas se ristiverinen nainen. Hän esitelmöi taiteen historiasta ja kertoi
paikoista missä oli käynyt katsomassa milloin mitäkin patsasta tai näyttelyä.
-Ootko sä käynyt Espanjassa? Niistä sun sarjakuvista huokuu sellainen tunnelma, tuo
opettaja kysyi yhtäkkiä minulta.
-En ole käynyt missään. Nina kävi joka vuosi perheen kanssa ties missä ja heitteli ideoita.
Me oltais kerran päästy Ranskaan kirjamessuille, mutta äiti ei päästänyt, kerroin.
-Tosi mielenkiintoista. Mä katoin niitä albumeita ja niissä kuitenkin näkyy kaikkia vaikutteita
muualta, opettaja sanoi osoittaen sanat minulle.
-Mulla on sarjakuvia yksi hylly täynnä. Äiti sanoi että siihen on mennyt rahaa henkilöauton
verran. Niitä oli yhteen aikaan vain pakko tilata, kun meidän kirjastoissa ei sellaisia ollut.
-Tosi jännää. sä olet siis saanut vaikutteita muilta piirtäjiltä.
-Niin ja joskus Liisa tai Nina ehdotti jotain ympäristöä tai taustaa.
-Siinä näette ettei aina tarvitse matkustaa. Joskus vaikutteita voi tilata kotiin.
Ruuan jälkeen aloimme taas piirtämään. Nyt puhuin tehosteista ja taustoista. Piirsin yhden
hahmon ja monistin siitä jokaiselle kuvan. Piirsin saman kuvan taullulle. Kokeilin erillaisia
tehoste viivoja, savua, salamoita ja pisaroita. Näytin myös millaisia taustoja voi ihminen
piirtää. Tausta pystyi olemaan hyvinkin tarkka, tai sitten vain muutamalla viivalla vedetty.
Kävin kopioimassa jokaiselle monta kopiota hahmostaan, että he saivat kokeilla useita eri
!
vaihtoehtoja. Laitoin kaikki tekemään kolme erillaista. Katsoimme niitä taas taulun reunalla
ja mietimme yhdessä mikä sopi hahmon kanssa hyvin. Jutta tuli viimeisellä tunnilla
katsomaan toimiamme. Hän jäi pällistelmään, kun selitin jokaisen viivan olevan tärkeän.
-Ihan, niin kuin tuo pieni tyttö olisi ollut opettajana ihan aina, Jutta totesi.
Minä valahdin varmaan ihan punaiseksi.
-Kiitos, sanoin hiljaa.
Pia koputti tauluun ja nosti kädet ylös.
-Kiitos! kaikki huusivat yhteen ääneen.
Jutta pyöritti päätään ja teki lähtöä.
-Lähtekää kotiin, että jaksatte aamulla, Jutta sanoi vielä lopuksi.
Ajoimme Pian ja Riitan kanssa ruuhkassa kaupungille. Ajoimme jonnekkin lähelle rantaa.
Katselin kadun toiselta puolelta miten ihmiset menivät laivalle. Toiset olivat humalassa.
Riitta sanoi ihmisten menevän risteilylle juomaan ja pitämään hauskaa. Menimme sisälle
isoon tavarataloon, joka oli täynnä tietokoneita ja elektroniikkaa. Tarvitsin skannaavan
tulostimen. Valikoimaa oli liikaa. Olin aivan ymmälläni. Soitin Ninalle ja kysyin neuvoja.
-Ostat sellaisen jossa ei ole liikaa ominaisuuksia ja sitä pitää olla helppo käyttää.
Semmoista ei löytynyt.
-Emmä ymmärrä näistä mitään ja täällä ei ole myyjää, marmatin. -Ai että mä oon tyhmä.
-Etkä ole. Ne on tyhmiä, jotka tekee ihmisille tätä hajoavaa paskaa, jota ei pysty
kierrättään, Riitta totesi. -Hitto mähän kuullostan ihan mun äidiltä.
-Kohta sun tekee mieli vihreetä teetä, vitsailin.
-Nää jotka näistä ymmärtää ei osaa tuskin ykskään piirtää. Ne ei osaa muuta kun pelata
pelejä jollain hiton koneella, joka on niille kohta liian vanha, Pia totesi.
Sopivaa konetta ei meinannut löytyä. Saimme kohta jonkun myyjän neuvomaankin.
Pällistelimme kalliita hintoja. Myyjä neuvoi meidät yläkerran halpisnurkkaan, missä oli
esittelytuotteita halvemmalla. Muut asiakkaat näyttivät kiusaantuneilta kun nauroimme
kaikille turhille vempaimille, mitä hyllyiltä löytyi. Löysimme yhden sopivan näköisen
tulostimen, missä oli scanneri päällä. Kaikki kolme pientä tyttöä jouduimme raahaamaan
laatikkoa ison myymälän läpi. Saimme sen viimein kassalle.
-Mihin mä tuon tän sitte kun se hajoaa? kysyin pitkältä laihalta pojalta kassalla.
-Ei nää yleensä mene rikki, poika totesi kysyvän näköisenä.
-Yleesä. Hah! Riitta naurahti halveksivasti äänen kaikuessa ympäri kauppaa.
-Se kuitti on takuuna ja tuotte sen sitte tonne tiskille, myyjä sanoi arasti ja nielaisi.
!
-No tulihan se sieltä. Yleensä ne väittää just tota, että nää muoviset romut muka toimii ja
takuusta annetaan hämäriä tietoja, Pia marmatti.
Maksoin tulostimen näppäilemällä tunnuslukuni kortinlukijaan.
Vuoroittelimme kantaessamme laatikkoa ja puhuimme höpöjä. Minut valtasi pieni
syylisyyden tunto. Lapsuuden ystäväni Nina opiskeli nyt lakia yliopistossa ja Liisa odotti
lasta. Minä tunsin jääneeni lapseksi, kun kaakatin, kuin kaksitoistavuotias näiden uusien
kavereitteni kanssa. Tulostimen laatikko vei hurjasti tilaa pienessä autossa. Laatikko ei
mahtunut tavarasäilöön. Jouduimme änkeämään sitä takaovesta takapenkille. Ajoin
asuntolaan tytöt kyydissä. Taas sama sähläys laatikon kanssa. Nyt emme meinanneet
saada sitä pois kyydistä. Laatikko oli ihan kolhuilla, ennen kuin se oli asunnossani.
-Voi mikä läävä, Pia totesi jo rappukäytävässä.
-Ei ihme että sä sairastuit, Riitta sanoi, kun kannoimme tulostinta asuntooni.
-Seinät kolhuilla ja harmaa korkkimatto. Eihän sulla ole, kuin kaksi tuolia. Käykö sulla
täällä kukaan kylässä? Pia kysyi.
-Toivottavasti se Nico tulee tänne lomalle armeijasta, totesin.
-Kauvan se on ollut siellä? Pia kysyi.
-Huomenna menee sinne, vastasin.
-Niin onhan tossa toi huono sänky. En kyllä usko, että se kestää samanlaista kyytiä, kun
niissä sarjakuvissa, Riitta vastasi.
-Mun sedällä olisi sellainen asunto. Mä halusin muuttaa sinne, mut mun faija ei anna. Mä
voisin kysyä sitä sulle, Pia kertoi.
-Kai se saa vähän varakkaamman vuokralaisen sinne koska tahansa. Tai kai se vuokraa
sen sulle mieluummin, vastasin.
-Ei kun se on siinä sen omakotitalon päädyssä semmoinen erillinen asunto. Sen entisen
omistajan äiti asu siinä. Viimeksi siinä asui mun mummo, ennen kuin se kuoli, Pia vastasi.
-Oliko se vanhakin? Riitta kysyi.
-Kuusikytseittemän, Pia vastasi.
-En mä halua asuntoon minne joku on kuollut, vastasin.
-Ei se sinne kuollut höpsö, kun se jäi auton alle, kun se tuli ravintolasta, Pia vastasi.
-Oliko se kovakin ryyppäämään? kysyin ja tajusin heti että se oli tyhmä kysymys.
-Ei kun se veti siellä karaokea ja yksi rattijuoppo ajoi sen yli, kun se oli menossa kadun yli
autolle.
-Anteeksi kamalasti. Mä olen tyhmä, sanoin. -Se on varmaan turhan kalliskin sellainen
asunto.
!
-Emmä tiedä. Ei se halua sitä kenelle tahansa vuokrata. Mä yritän suositella sua.
-Se olisi kiva.
Oli myöhä kun sain tietokoneen toimimaan tulostimen kassa. Piti vielä viedä tytöt kotiin.
Aamulla tavarat olivat samassa paikassa, kuin illalla. Aloin siivota ennen kuin meinasin
juoda mehua. Löysin kaksi uutta piirrustusta. Toisessa hamoni kantoi laatikkoa edestä ja
Riita ja Pian näköiset hahmot kantoi takaanta. Minun hahmo oli synkän näköinen. Riitta ja
Pia tuntuivat juttelevan kuvassa iloisina. Ympäri liikettä oli poikia ja miehiä jotka tuijottivat
meitä ihmetellen. ”Nää pösilöt ei varmaan ikinä saa pillua, kun ne ei osaa tulla edes
auttamaan.” hahmoni ajatteli. Seuraavassa kuvassa olimme kassalla ja hontelo
kassapoika katseli meitä pelokkaana. ”Kuinka kauan tämäkin homokone toimii? Kuitti on
varmaankin häviävää mustetta ja teidän johtaja kolmen sähkölukon takana.” hahmoni
puhui vihaisena samalla kun näppäili tunnuskukua koneeseen. Otin kuvat mukaan
kouluun. Nappasin taas Pian mukaan ja näimme Riitan huoltamolla.
-Aivan ihania kuvia. Mä haluan kopiot näistä, Riitta kailotti.
-Niin mäkin. Nukutsä Iida ollenkaan? Pia kysyi.
-Kyllä puhelin mut herätti. Mä en vaan muista missä välissä mä olen noi piirtänyt.
-Eikö toi ole aika pelottavaa? Riitta kysyi.
-No on. Mutta nyt mä oon alkanut pelkäämään, etten mä keksi mitään ja aamulla ei ole
kuvia.
Koulussa oli tällä kertaa pakollinen matematiikan kartoitus. Teimme jonkun kokeen ja
opettaja keräsi paperit. Tauolla seisoimme ulkona vähän aikaa. Näimme miten entinen
opettaja käveli pysäkiltä meidän ohi. Opettaja pysähtyi minun kohdalla. Hän katsoi minua
silmiin ja näytti vihaiselta. Pia astui hänen eteensä ja Riittä seurasi häntä. Kohta
kauempaa käveli Jaakko Ilonan kanssa käsi kädessä. Pihalta alkoi tulla muitakin ihmisiä
meitä kohti. Opettaja kääntyi ja meni sisään. Pelotti lähteä tauolta sisälle. Jutan huoneen
ovi oli raollaan. Pia pysäytti meidät kuuntelemaa.
-Haasta vaan ne oikeuteen. Sitähän ne oikein odottaa, Jutta kailotti.
-Mä olen oikeassa tässä, opettaja naukui.
-Sillä ei ole mitään merkitystä oikeudessa. Sen toisen tytön isä on huippujuristi, joka
kääntää mustan valkoiseksi. Sä häviät oikeudessa ja sitten sä saat vielä turpaasi. Sen
Iidan äiti vielä syö sinut. Otat nyt tavarasi ja menet. Mä sanoin, että tulet vasta illalla.
Oletko sinä noin perkeleen tyhmä, että näytät naamaasi täällä? Jutta äksyili.
!
Jutan askeleet alkoivat tulla ovea kohti. Jatkoimme äkkiä matkaa muinamiehinä. Ovi
paukahti kiinni meidän takana.
Vähän aikaa olimme luokassa kaikki ja oli ihan hiljaista.
-Aloitetaan tekemään seuraavaa kuvaa ja ei puhuta ikinä enään tuosta, sanoin hiljaa.
Kaikki alkoivat ottaa piirrustustarpeitaan esiin. Tunnelma ei ollut mitä parhain.
-Tai mä selitän millainen on hyvä strippi. Yleensä niissä on kolme kuvaa, jatkoin
normaalilla puheella ja kaivoin ne kuvat missä hahmoni heitti leipiä rannalla. Käskin kaikkia
tekemään ensin yksinkertaisen tikku-ukkoluonnoksen. Kohta katselimme kaikkien
luonnoksia ja esitimme ehdoituksia miten juonen pitäisi mennä. Selitin miten viimeisessä
ruudussa pitäisi tulla se oivallus.
Ruokatauolla söimme jotain Riitan tuomia piirakoita ja joimme teetä. Kesken ruokailun
puhelimeni soi. Se oli Nina. Hän halusi minut neuvotteluun kahdeksi kaupungille, sen
tuottajan luokse.
-Sä voisit mennä sinne yksinkin, Nina selitti.
-En mene yksin sinne, se huijaa mua, vastasin.
-No mä tulen sitten. Koitetaan myydä sille se kuva. Oletko näyttänyt sitä netissä jo?
-En.
-Miksi et? Kaksituhatta facebookkaveria, etkä sinä ole niille kirjoittanut?
-En, sanoin jo hiljempaa.
-Sehän ennen oli sulle tärkeetä. Kuka siellä sitten vastaa tai hoitaa sitä sivua?
-Liisa tai ei kai ketään, totesin jo käheänä.
-Miten sä meinasit elää tolla, jos sä et myy sitä?
-Mä en suunnitellut mitään. Mä luulin että mä saan pitää välivuoden ja olla ravintolassa
töissä, mutta äiti tuli tänne ja puhui Jutan ympäri ja nyt mä oon täälä.
Kuulin miten Nina huokaisi syvään.
-Iida. Sä ennen keksit kaikkea kivaa. Miten susta tuli yhtäkkiä noin tylsä.
-En tiiä. Mä luulin että mä pääsen koulusta pois, mutta mä jouduin tänne. Mun piti mennä
sen Matiaksen kanssa kihloihin, mut se jätti mut. Ja nyt mä en enää tiedä mitä täs
tapahtuu.
-Sulla on nyt se Nico.
-Joo.
-Et sä pidä siitä?
-Emmä voi täällä puhua. Se on ihana. Mä pelkään että se jättää mut.
!
-Lopetat sen pelkäämisen. Jos se jättää sut niin jonossa tulee lisää. Eikö ne pojat siellä
koulussa ehdottele?
-Ei täällä ole kuin kolme kundia meidän ryhmässä ja ne ei opettajalle uskalla sanoa
mitään, vastasin.
-Ai niin sä aloit opettajaksi suoraan. Tulet sinne Uudemmaankadun osoitteeseen kahdeksi,
Nina totesi ja sulki puhelimen. En ehtinyt sanoa, etten tiennyt saisinko edes lähteä
aikaisemmin. Alkoi hermostuttamaan jo etukäteen.
Seisoin käytävällä ja koputtelin oveen. Sieltä ei vastannut kukaan. Aloin hermostumaan.
Vilkaisin yhteen luokkaan. Sielläkään ei Juttaa näkynyt. Menin työtiloihin missä maalattiin
alaston mallia. Opettaja käski vihaisena ulos. Kävelin käytävää ja epätoivo alkoi vallata
minut.
-Mitä se Iida siellä haahuilee? kuului käytävän toisesta päästä.
-Jutta. Tota mulla oli asiaa.
-Jaa. Tule sisään, Jutta sanoi. Hänellä oli musta kävelypuku ja valkoinen kaulaliina.
Jotenkin Alepan keltainen kassi ei istunut kokonaisuuteen.
-Istu alas. Mitä asiaa? Jutta kysyi ja nosteli ostoksiaan pöydälle.
-Pitäisi päästä aikaisemmin. Pitäisi olla kahdelta kaupungissa, kysyin arasti.
-Mikä voi olla tärkeämpää, kuin meidän ihanat oppilaat? Jutta kysyi ja tutki kassakuittia
laittamalla ne lasit päähänsä, jotka roikkui mustalla helmiketjulla hänen kaulassaan.
Turhaa on varmaan mainita, että lasien sangat olivat myös mustat.
-Pitäisi mennä keskustelemaan tuottajan kanssa. Nina varasi ajan, enkä ehtinyt sanoa
mitään.
-Jaa. Mä luulin, että sulta varataan jo aikoja. Älä anna mitään halvalla, Jutta totesi ja
ymmärsi lähteä.
-Kiitos, totesin ovella.
-Iida!
-Niin?
-Saako mä tuurata sua?
-Tottakai.
Olin ajoissa kaupungilla, mutta silti pelkäsin myöhästyväni. Katselin parkkipaikkaa kadun
reunasta ja mietin oliko minulla kolikoita tarpeeksi. Sitten muisti tavaratalon maanalaisen
paikoituksen ja ajoin sinne. Muistin äidin maksaneen sen joskus luottokortilla. Otin ison
kassini mukaan missä olivat kansioni. Olin puolituntia ennemmin toimiston edessä kadulla.
!
Kävelin katua edes takaisin ja katsoin näyteikkunoita. Kävelin korttelin ympäri. Vieläkin
minulla oli vartti aikaa. Niina tuli vasta viittä vaille paikalle.
-Ootko odottanut kauan? Nina kysyi.
-Puoli tuntia.
-Olisit mennyt kahville.
-Ne näyttää niin pelottavilta paikoilta.
Menimme sisäpihalle, missä Evan konttori oli kahdessa vanhassa kauppahuoneessa.
Toisessa hän työskenteli itse ja toinen oli kahta sihteeriä varten. Ilmeisesti tavallisten
liikkeiden asiakkaat eivät osanneet sisäpihalle, kun kaikki liikkeet muutettu toimistoiksi.
Nina painoi kelloa ja toinen sihteereistä avasi oven. Eva tuli toisesta huoneesta
kättelemään ja ohjasi peremmälle. Kaikista albumeistamme oli kansikuvat seinällä ja
lisäksi siellä oli vanhoja studiossa otettuja kuvia äidistäni. Evalla oli taas sellainen kalliin
näköinen punainen jakkupuku. Se taisi olla teetetty, koska se istui niin hyvin.
-No niin tytöt. Taas me ollaan tässä. Miten menee? Eva aloitti.
-Iida on piirtänyt uutta hahmoa ja ajateltiin, jos sua kiinnostaa, Nina aloitti.
-Toki. Varsinaisestihan mä olen asianajaja, mutta kyllä se meidän kustantamo vielä pyörii,
niin kuin tiedätte. On tullut muitakin jotka haluaisi kirjojaan meidän kustannettaviksi, mutta
ei niissä ole ollut minusta samaa otetta, Eva selitti.
-Niin meillä, tai Iidalla olisi tämä uusi kuva. Otitko näytteitä? Nina sanoi viimeisen lauseen
minulle.
-On mulla nää kaikki kuvat, totesin nolona.
Aloin kaivaa kassia ja käteni tärisivät. Nina otti vastaan kansioita ja aukoi niitä.
-Tässä on tämä hahmo. Tässä se pelaa golffia. Tässä se seisoo auton vieressä ja katsoo
kun minä ja Laura suudellaan, Nina selitti.
Eva alkoi tyrskiä naurua.
-Älkää sekoittako järjestystä, sanoin väliin.
-Tytöt tulkaa katsomaan, Eva hihkaisi sihteereilleen ja hänen äänensä oli epätavallisen
kimeä. Kohta oli kaksi akkaa lisää käpälöimässä kuvia. Huoneeseen ei enään mahtunut
kuin hihkuntaa.
-Nää on parhaita mitä sä oot tehnyt, sanoi se nainen jonka nimen muistin Susannaksi.
Istuin vain tuolilla ja odotin kuinka kauan he jaksaisivat plarata kuvia.
-Näissä on varmaan jonkinlainen tarina? Eva kysyi.
-Ei varsinaisesti, vastasin.
-Kyllä näistä hyvän kirjan saa. Nää on niinku lyhyempiä juttuja, jotka yhdessä vie vielä
eteenpäin koko juttua, Nina selitti.
!
-Kiitos kun saatiin katsoa kuvia, sanoi sihteereistä toinen jonka täytyi olla Johanna.
sihteerit lähti jatkamaan töitänsä.
-Niin laitetaanko näistä samanlainen sopimus kuin viimeksi, Eva kysyi.
-Ai nää kelpaa, sanoin.
-Ei kun mehän silloin perustettiin yhdessä firma joka tuottaa niitä sarjakuvia ja niitä mukeja
sun muuta. Nyt tää on niinku Iidan oma projekti, Nina selitti.
-Jaa, Eva tuumasi ja oli hiljaa vähän aikaa. -No me voidaan perustaa, tai Iida voi perustaa
oman firman. Tai sitten me tehdään kustannussopimus tätä juttua varten erikseen sille
vanhalle firmalle.
-Tehdään vaan sille vanhalle firmalle kustannussopimus, tokaisin.
-Sitten siinä käy niin, että jos menee hyvin, niin minä, Liisa ja Eva saadaan kaikki voittoa
sun tekemisistä osinkoina, Nina selitti.
-Eihän se niin paljoa ole, vastasin.
-Tota. Mä puhun nyt ihan rehellisesti, Eva sanoi keskeyttäen meidät. -Tässä kävi yksi mies
ja kysyi sitä firmaa ulkomaille, mutta se ei olisi maksanut siitä kuin muutaman
kymppitonnin. Nyt jos tämä menestyy yhtä hyvin, niin sen firman arvo voi nousta ja sun
kaverit ja minä halutaan myydä oma osuutemme. Neuvoisin sinua perustamaan uuden
yhtiön, Eva sanoi.
-Minkä helvetin yhtiön? Eihän sulla ole, kuin toi yksi haiseva kaappi missä on meidän
kansiot, sanoin.
-Eihän sillä meidän yhtiöllä ole kuin yksi työntekijä, minä. Mutta ne halusi ostaa ne
tuotemerkit vaikka videopelejä varten. Nyt ne voi ostaa tän tuotteen ja piirtää siitä kuvia,
mistä sä et pidä, Eva selitti ja olin aivan ymmällä.
-Nyt me saataisiin siitä turhaan rahaa, Nina sanoi.
-Ei, kun te ootte mun ystäviä ja autatte mua. Mä haluan että tekin saatte jotain, vastasin.
-Tota voisithan sä tehdä niin, että sulla olisi oikeus tuohon tuotemerkkiin ja sä tekisit vaan
kustannusopimuksen tämän meidän yhtiön kanssa, niin sitten kaikki hyötyisi, Eva selitti.
-Tee oma firma. Ei me olla ansaittu mitään tästä jutusta, Nina sanoi.
-Ei kun tuotemerkki mulle ja te teette kirjan ja muuta, sanoin.
-Niin, onhan meillä jo tietysti kaikki valmiina ja kaikki sujuu nyt nopeammin, Eva totesi.
-Sä saat enemmän yksin tai Evan kanssa, Nina sanoi.
-Ei, vastasin.
-Mitä sä otat mua neuvotteluun, kun sä et kuuntele? Nina tivasi.
-Kuuntelenhan. Sä ajat mun etua ja mä ajan sun etua. Ja tuskin tästä mitään ihmeellistä
tulee, sanoin.
!
-Tehdään sitte niin. Mä lähetän sulle mun sopimusehdotuksen, niin katsotaan sitten, Eva
totesi.
-Lähetä se Ninalle kanssa, se on mun asianajaja, sanoin.
-Jaha. Oletko sinä ryhtynyt sellaiseksi? Eva osoitti kysymyksen Ninalle.
-En, mä olen ollut kaksi viikkoa oikiksessa, Nina sanoi hiljaa.
-Jaa. Onkos sinulla jo harjoittelupaikka? Minä voisin hommata sellaisen ensi kesäksi, Eva
totesi.
-Mä meinasin kysyä mun isältä, mutta kivempi, jos saisin sen muualta, Nina totesi.
-Mihin sä mua tarvitsit? Sähän pärjäät yksinkin ihan hyvin, Nina totesi, kun pääsimme
kadulle.
-Mä olen pahoillani, jos mä vein sun aikaa. Mä korvaan kyllä, vastasin.
-Äh. Älä nyt. Sähän varmaan annoit mulle ja Liisalle ihan kivasti taas, Nina sanoi.
-Minne sä oot menossa? kysyin.
-Pitäisi mennä venäjän tunnille Meilahteen.
-Mä voin viedä.
Menimme kellariin ja maksoin parkkipaikan kortillani. Laitoin Ninan ajamaan, koska hän
tiesi minne mennään. Emme puhuneet mitään, kun hän ajoi. Puhelimeni soi. Se oli Nico.
Oli kiva kuulla hänen ääntänsä. Hän ei vielä pääsisi pitkään aikaan lomalle. Olin kuitenkin
iloinen soitosta.
-Pimuhan muuttui ihan, kun näki kuka soittaa. Äänikin oli kuin eri ihmisellä, Nina vitsaili.
-Niinhän sinäkin muutut kun soitat Lauralle.
-Muutunko?
-Huomenna tulee se lehti. Muista käydä ostamassa, Nina muistutti.
Illalla hakkasin tietokonettani hullun lailla. En ollut päivittänyt sivujani moneen viikkoon.
Facebookissa minulle oli tullut seitsemänkymmentä ystäväpyyntöä. Mietin, että jos
vaihteeksi jättäisin hyväksymättä jonkun. Selasin ystävä ehdokkaita. Suurin osa oli nuoria
tyttöjä, jotka lukivat minun tekemiä sarjakuvia. Joukosta löytyi myös uudet koulukaverit.
Hyväksyin melkein kaikki. Hyväksyin myös vanhan koulukaverini Essin. Hän kertoi
piirrustuksen olevan ravintolan seinällä, muttä hän oli taas isänsä kaupassa töissä. Laitoin
hänelle pikaviestin missä pyysin vielä anteeksi, jos olin joskus kiusannut häntä. Essi
vastasi, ettei tarvinnut enään pyydellä anteeksi. Liisa oli käynyt kaupassa ja kertonut miten
jaksoin. Essi oli ylpeä minusta. Pistin hänelle viestin missä toivoin hänen äitinsä
paranevan. Ei se parane, vastasi Essi. Mun isä on sekaisin. Joudun katsomaan sen
!
perään kaupassa. En mä turhaan vaihtanut paikkaa, eikä kesäravintola enään kauaa ole
auki, luki viestissä. Laitoin vielä jotain kuulumisani esille ja yhden kuvan uudesta
hahmosta. Sitten suljin koneen ja aloin piirtämään.
Aamulla huomasin käyttäneeni viimeisen lehtiöni. Pitäisi hakea niitä jostain lisää, tai
lainata koululta. Olin tehnyt kuvia illalla kymmenen. Yhdessä pysäköin pienen autoni
kaupunkimaastureiden väliin. ”Kaikki ihmettelee maastovaatteitani, vaikka itse ajavat
maastoautolla. Nämä ovat kaupunkimaastovaatteet” hahmoni totesi. Minulla oli
kolmekuvainen strippi missä Nina käveli vieressäni. ”Taas se perhanan kännykkä soi”
hamoni sanoi vihaisen näköisenä. Seuraavassa kuvassa hahmoni sai enkelin siivet
selkäänsä ja lensi kymmenen sentin korkeudella jalkakäytävästä. Puhekupassa oli
kukkasia ja lintuja. Nina katsoi kummissaan vieressä. Viimeisesä kuvaas hahmoni laittoi
puhelinta kiinni. ”Oliko se Nico?” Nina kysyi. ”Mistä arvasit?” hahmoni kysyi takaisin
ihmettelevän näköisenä.
Otin taas Pian kyytiin ja menimme huoltamoon kahville. Riitta oli jo ostanut sen uuden
lehden, missä oli juttu minusta. Tilanteessa oli jotain hyvin noloa, en tiedä mitä. Kuvat
lehdessä näyttivät hienoilta.
-Tosi hyvä juttu Ja hienot kuvat, Riitta sanoi.
-Laita se pois, sanoin vaikka tiesin ettei se auttaisi.
-Onko toi sieltä sun äidin ravintolasta? Kivan näköistä. Niinku amerikkalaisissa elokuvissa,
Pia selitti.
-Viikonloppuna näätte sen lähempää. Ai niin täytyy lähettää tekstari, sanoin ja otin
puhelimeni taskusta.
Kysyin tekstarilla, voisinko tuoda kaverini kylään viikonlopuksi. Tottakai voit, äiti vastasi
pian.
-Ihan kiva nähdä missä sen kaupungin suloisin tyttö asuu, Riitta totesi.
Minua alkoi hermostuttamaan se lehti ja miten se kiersi luokassa kädestä käteen. Päätin
laittaa ihmiset töihin.
-Huomenna kello kymmenen pidetään täällä sarjakuvanäyttely, jonne tuotte teidän tekemät
valmiit stripit. Nyt tutustuitte yhteen tämän alan ikävimpiin ilmiöihin, eli deadline, selitin.
Ikäväkseni kukaan ei purnannut eikä valittanut. Ihmiset piirsivät innoissaan uusia kuvia,
kun kiersin luokkaa.
!
-Tuli yhtäkkiä ikävä tunne. Mä aloin purkaa kiukkuani teihin, kun mua jotenkin nolottaa toi
lehtijuttu. Kenenkään ei siis ole pakko tehdä mitään huomiseen näyttelyyn. Mä pelkään,
että musta tulee samanlainen ikävä ämmä kuin mun kuvismaikka oli, esitelmöin luokalle.
-Se on semmoinen puollustusmekanismi. Sussa on se ero, että sä tiedät milloin sä teet
väärin, Ritva esitelmöi pikkuvanhasti. Hän oli minun ikäiseni, mutta minusta Ritva oli
vanhan naisen nimi.
-Ei me ymmärretty että lehti häiritsee sua. Se on hienoa, että sä oot kuuluisa. Me ollaan
ylpeitä susta, Ilona totesi.
-Kiitos. Mun on vaan vaikea suhtautua tähän, kun mä luulen et pitäisi olla erikoinen
päästäkseen lehteen. Mutta sinne pääsee kaikki hullut. Mäkin olen siellä sen takia, et
kaverini seurustelee toimittajan kanssa.
-No toivottavasti se tuo kirjalle ostajia, Pia sanoi.
-Toivottavasti. Eniten mua pelottaa jos mä joudun yksin sinne kirjamessuille selostamaan.
Viimeksi oli kaverit mukana. Mitä mä nyt sanon, olen hullu ja hahmo kiusaa minua,
marisin.
-Sanot just noin. Se kuullostaa hyvältä. Eikä sun tarvitse olla yksin siellä. Me kaikki tullaan
katsomoon tukemaan sua, Riitta sanoi.
Kaikki nyökkäilivät mukana. Tuli helpoittunut olo.
Ruokatauolla Pia ihmetteli, miksen hengaile opettajan huoneessa. Kerroin siellä tulevan
aina hiljaista, kun menin sisälle. Pia kertoi kysyneensä asuntoa. Hänen setänsä ei ollut
tyrmännyt ajatusta.
-Älä näytä sille sitä lehteä, sanoin ensimmäisenä.
-Mitä siinä on ikävää, Riitta kysyi.
-Se lehti. Ja se kun sillä on niin huono maine. Jos juttu olisi jossain muussa lehdessä, niin
se olisi kunniaksi. Nyt se on siellä hullujen keskellä. Siis minäkin olen hullu, vastasin.
-Mutta sähän olet hullu, Pia sanoi.
-Öh, mutta hyvällä tavalla. Mä en hakkaa vaimoo ja muuta, vastasin.
-Vielä, Riitta tokaisi.
-Niin. Vielä, vastasin ja aloimme nauramaan.
Iltapäivällä Pia kertoi, että voisin mennä yksin katsomaan asuntoa. Hän sanoi, että minun
pitäisi ottaa rennosti ja olla oma itseni. Minua hermostutti vähän. Ajelin autolla pitkin
omakotialuetta, ja kylläpä sitä riitti. Olin liian aikaisin taas perillä. Käteni tärisivät kun soitin
ovikelloa. Huomasin pitkän tiilitalon toisessa päässä toisen oven. Se oli varmaan se
!
asunto. Oven tuli avaamaan minua pitempi, noin viisikyppinen nainen. Naisella oli
valloittava hymy.
-Jaha. Sä olet varmaan Iida. Saana, nainen sanoi ja ojensi kätensä.
Katsoin alaspäin ja nielaisin.
-Ei pitäisi kynnyksen yli, sanoin arasti.
-Aivan. Aivan. Tule sisään, Saana pyysi.
Nyt mietin, laitoinko väärät vaatteet. Olin vaihtanut ne mustat farkkut ja farkkutakin.
-Jorma. Iida tuli katsomaan sitä asuntoa, Saana huikkasi miehelleen, joka istui ison
olohuoneen reunassa olevan kirjoituspöydän ääressä. Hänellä oli farmarihousut ja
kauluspaita. Jotenkin hän näytti toimistotyötekijältä.
-Jaa. Päivää päivää, mies sanoi ja käveli minua kohti.
-Iida, sanoin kun kättelin häntä.
Nyt huomasin, että minulla oli vielä se maastokynsilakka.
-Mennäänkö katsomaan sitä asuntoa? Saana sanoi ja lähdimme takaisin ulko-ovelle päin.
Asfaltti loppui ja toisen asunnon ovelle oli sellaiset laatat, joiden välistä tursusi ruoho.
-Osaatko käyttää ruohonleikkuria? Jorma kysyi.
-Ei tarvii osata, Saana sanoi.
Ovella Saana sai valita vähän aikaa avainta.
-Täällä on vähän sekaista ja täällä on vanhoja huonekkaluja, Jarmo sanoi.
Huone oli iso ja molemmissa päissä oli ikkuna. Katsoin huonetta siellä oli sohvarymä ja
toisessa päässä kivan näköinen ruokapöytä neljälllä tuolilla.
-Tää kylppäri on mitä on. Seitkytluvulta, Saana selitti ja laittoi valot.
-Kauhean värinen toi vessanpönttö ja allas, Jarmo lisäsi.
Allas ja vessanpönttö olivat vaaleanvihreitä. Katselin kylpyhuonetta lumoutuneena. Katto
oli ohkaisilla laudoilla vuorattu. Samoin lamppu oli sellainen pyöreä posliininen pallo. Olin
aivan ihastunut ja varma ettei minulla olisi varaa tähän.
-Sitten tässä on tälläinen makkari, Saana huikkasi, kun vielä katsoin kylpyhuonetta.
Vai vielä makkari, ajattelin.
-Se nyt on tollainen siitoskoppi, Jorma totesi.
-Jorma, Saana ärähti. -Ai niin. Sellainen juttu. Talon isäntä on sitten minun omaisuutta ja
siihen ei kosketa.
-Ei tulisi varmaan tytön mieleenkään, Jorma totesi.
yhtäkkiä näin hahmoni näyttämässä kylttiä mitä minun piti sanoa. ”Et sä saa tätä asuntoa
kummiskaan” se sanoi nopeasti väliin.
-Epäreilua lukea toisten ajatuksia, totesin, niin kuin kyltti oli neuvonut.
!
Saana ja Jorma alkoivat nauramaan kovasti.
-Joo tälläinen tämä on. Tietysti tämä on täynnä näitä huonekkaluja, jos haluat tuoda omasi
sisään, niin voidaan soittaa joku kirpputori hakemaan ne.
-Ei mulla ole itsellä oikein mitään. Niitä ei tarvitsisi mun takia heittää mihinkään, mutta mä
luulen että mulla ei ole varaa tähän, sanoin.
-No mennään kahville juttelemaan siitä, Jorma sanoi.
Lähdimme isolle puolelle, niin kuin Jarmo sitä nimitti. Menimme sisälle ja minut istutettiin
ruokailun nurkkauksen pöydän viereen.
-Niin. Mitä sä nykyisin maksat vuokraa? Jorma kysyi Saanan häärätessä meille kahvia ja
laittaessaan kuppeja pöytään.
-No äiti sen hoitaa. Se hoitaa mun raha asiat, kun mä muuten käytän kaikki kuulemma
turhuuksiin. Mä luulen että se on sellainen viisisataa, sanoin.
-Missä se on, se asunto? Saana kysyi.
-Herttoniemessä, siinä liikenneympyrän lähellä, vastasin.
-Sehän on hyvä paikka. Kuinka sä haluaisit tänne syrjään muuttaa? Tänne pitää tulla
bussilla, Jorma sanoi.
-Mulla on auto ja tästä ei ole pitkä kouluun, kerroin.
Yhtäkkiä minun piti huomata se lehti siinä pöydällä.
-Niin. Me ei tarvittais vuokralaista, mutta mä haluan, ettei se meidän poika muutaisi siihen,
kun se tulee sieltä Rovaniemeltä opiskelemasta. Ja olisi hyvä jos täällä olisi enemmän
valoja varsinkin, kun me ollaan poissa. Tällä puolella on murtohälyytimet. Sinne
pikkukämppään me ei laitettu, kun ajateltiin jonkun vievän ne romut, Jorma selitteli.
-Onko sulla poikaystävä? Saana kysyi.
-Joo. Se on armeijassa, vastasin.
-Onko vakavaakin, Saana kysyi.
”Sanot suoraan miten asiat on. Ei ne sulle tätä vuokraa.” hahmoni sanoi kovalla äänellä
väliin.
-Mä toivon, että olisi, mutta en mä tiedä, vastasin.
-Mitä se tekee, tai on ajatellut tehdä isona? Anteeksi vaan utelut, Jorma sanoi.
-Se puhui, tai mä en tiedä miten se menee, kun se siellä armeijassa on ollut vain pari
päivää, että se alkaisi sotilaaksi, tai joksikin siellä, takertelin.
-Jaa. Että upseerin uralle. Ei paha. Minäkin mietin pienenä kadettikoulua, Jorma totesi.
-Niin sä olit siellä taidekoulussa. Meinasitko siitä uraa itsellesi? Onko se mitä ajattelit
tehdä? Saana kysyi.
-No kun mä en oikein osaa muuta, vastasin.
!
-Minkälaista taidetta ajattelit alkaa tehdä? Jos saan kysyä, Saana kysyi.
-Niin mehän voitais saada tänne muutama uusi taulu vuokrana, Jorma totesi.
-Ei tarvitse vastata, Saana sanoi.
-Nyt mä olen tehnyt sarjakuvia, vastasin nolona.
Arvasin jo että en muutaisi asuntoon kuitenkaan.
-Me käydään joskus itäsuomessa Saanan sukulaisten luona ja pysähdytään aina matkalla
siinä yhdessä ravintolassa, missä on sarjakuvasiipi. Sen nimi on Kirsin Arina. Ootsä kuullu
siitä? Jorma kysyi.
-Se on mun äidin ravintola, vastasin.
-Ai jaa, Saana totesi.
-Nyt mä muistan. Sä olit töissä siellä kesällä. En vaan osannut yhdistää, Jorma sanoi.
-Kenen ne kuvat on siellä seinällä? Saana kysyi.
-Minä ja mun kaverit Liisa ja Nina ollaan tehty ne.
-Jaa. Mitä sä siellä taidekoulussa teet? Jorma kysyi.
-Yritän oppia muutakin. Paitsi nyt mä olen joutunut opettaan muita, kun meidän opettaja
lähti ja uusi tulee vasta ensi viikolla.
-Älä, Saana totesi.
-Ai niin. Musta on juttu tossa lehdessä. Ja mun autoon on teipattu isot mainokset.
-Jaa. Sehän on hienoa, Jorma sanoi ja alkoi selaamaan lehteä.
-Mä ajattelin kertoa, kun musta tuntuu ettei mulla ole kuitenkaan varaa tohon kämppään.
Ja te ette varmaan halua mitään taiteilijan retkua nurkkiinne.
-Älä nyt. Nyt me tiedetään, että sä osaat tehdä töitä ja tiedetään että sun vanhemmilla on
hieno ravintola. Ennemmin mä pidän nurkissani taiteilijan retkua, kuin sitä meidän ikuista
opiskeliaa, Jorma tuumasi ja alkoi tuijottaa lehteä. -Aivan ihana juttu täällä. Lue Saana
-Kyllä mä oon sitä mieltä, että sä voit tänne muuttaa, Saana sanoi.
-Ajat seuraavaksi tohon pihalle, että kaikki näkee, että täällä on joku, Jorma tuumi.
-Mitens se vuokra? kysyin hiljaa.
-Niin. Olisko sellainen kolme ja puoli sataa mitään? Jorma sanoi.
-Eihän se ole mikään vuokra, totesin.
-Asut nyt vuoden ja katotaan sitten, Kyllä se on näin, Jorma sanoi.
-Tervetuloa, Saana totesi.
-Mun täytyy soittaa mun äidille ja sanoa, että vaihdan sen läävän oikeeseen asuntoon. Se
ei kyllä usko tätä. Ja niitä tavaroita ei tarvitse kuskata mihinkään. Mä voin käyttää niitä, jos
te ette tarvii. Tai kyllä mä ne hoidan pois jos tarvii, huomasin selittäväni.
!
Heti kun pääsin asunnolle oli pakko soittaa Pialle. Olin niin iloinen ja kysyin tavaroista.
Pian mummo oli ne ostanut ja hänellä oli toiset tavarat Espanjassa, mihin hänen oli
tarkoitus muuttaa talveksi. Pian jälkeen soitin Ninalle. Nina väitti lehtijutun tuoneen hyvää
palautetta. Ihmiset olivat kyselleet saiko sarjakuvia jostain ostaa. Nina halusi tulla heti
kylään, kun muuttaisin. Seuraavaksi soitin Liisalle, joka oli iloinen puolestani. Hän halusi
myös tulla katsomaan asuntoani. Soitin äidille ja kerroin asiasta. Äiti oli ensin hyvin
varautunut. Hän halusi ensin tarkistaa asian. Kerroin osaavani vuokrata asunnon ihan itse.
Käskin äidin soittaa Jormalle ja kysyä lisää, jos ei minua uskoisi. Hän sanoi soittavansa.
Aamulla katsoin taas kuvat. Niitä ei ollut monta, mutta sitäkin rehellisempiä. Hahmoni
seisoi nyt autoni edessä, mikä oli teipattu. Taustalla oli iso aikakausilehti auki, ja siinä oli
olevinaan kuvia minusta. ”Mä oon kuuluisa. Katsokaa kaikki. Uskalsit sentään sanoa sen.”
Seuraavassa puhuin puhelimeen. Puhelimeen meni nuoli, missä äitini puhui selaisessa
isossa ympyrässä. ”Kaikesta pitää saada äidin lupa. Äiti hoitaa kaiken, vaikka olen muka
täysi-ikäinen.” Hamoni oli puhelimessa nolon näköinen. Yhdessä ajoin autolla ja mietin:
”Saa nähdä mitä se äiti päättää. Mä en voi kuin odottaa.” Keräsin piirrustukset
aamutoimien jälkeen ja laitoin kassiini. Laitoin myös viikonlopun tavarat valmiiksi. Olihan jo
perjantai. Pia odotti kadunlaidassa kassinsa kanssa. Samoin Riitalla oli viikolopun
varusteet mukana. Näytin kuvia jotka olin illalla tehnyt. Nyt ei kuulunut enään kikatusta.
-Ei nää ole enään villejä ja vapaita, tuumasin.
-No. Kyllä sinä vielä ahdistut enemmän, niin sitten saadaan muut nauraa, Riitta totesi.
-Sepäs lohdutti kovasti, tuumasin.
-Se oli hieno juttu jos setä halusi sinut sinne asumaan. Ne ei kelle tahansa halua sitä
vuokrata. Eikä niiden tarvitsekkaan, kun ne pärjää ihan hyvin, Pia totesi.
-No mietitään sitä myöhemmin ja mennään sinne pikkukaupunkiin viettämään
viikonloppua. Mä ainakin odotan sitä innolla. Mutsin kanssa ei pääse kuin
luonnonsuojeluseminaareihin, Riitta totesi.
-Maisemat ainakin vaihtuu, jos ei muuta, Pia säesti.
Minäkin tulin hyvälle mielelle ystävieni viikonlopun odotuksesta.
Aamupäivä meni kuvien viimeistelyssä. Ennen kymmentä kaikkien työt olivat esillä.
Olimme pistäneet ne peräkkäin samalle seinälle. Muutama konaisen sivun sarjakuva oli
tehty. Enimmäkseen oli kuitenkin kolmen kuvan strippejä. Laitoin oman tekelleeni
viimeiseksi. Olimme pyytäneet muut kurssit katsomaan näyttelyä kello kymmenen.
Opiskelijat kävelivät jonossa kuvien ohi ja tunnelma oli aivan erillainen kuin yhdessäkään
!
taidenäyttelyssä. Taideopiskelijat hälisivät ja hihkuivat monen työn kohdalla. Varsinkin, kun
näkivät minun työni. Siinä minun hamoni puhkui raivon partaalla kädet nyrkeissä ja
tuntolevyt hyppivät hänen rinnuksilla. ”Ettekö te saamarin tolvanat Ymmärrä?!” puhkui
hamoni. Seuraavassa kuvasta näkyi selkä ja hahmo huusi luokkaan päin: ”Mä en
kuuntele, että ette osaa! PIIRTÄKÄÄ TOLVANAT!!!!” Teksti oli suurena koko luokan päällä.
Riitan näköisellä hahmolla oli hänen säkkärä tukka pystyssä kauhusta ja Pian näköinen
piti käsiään housujen sepaluksen edessä. Käsien pitely ei ollut auttanut koska hänen
allaan oli jo lätäkkö. Koko muu luokka katsoi myös pelokkaan näköisenä. Viimeisessä
kuvassa hahmoni katsoi kyräillen olkansa yli: ”Oppivakohan ne ikinä.” luki ajatuskuplassa.
Omat kurssilaiset nauroivat hamoille jotka näyttivät heiltä pelokkaina. Muiden kurssien
oppilaat alkoivat mankumaan itselleen samanlaista opetusta. He halusivat omatekoisen
setin. He kyllä miettivät ääneen huutaisinko heille yhtä lujaa kuin kuvassa. Pia osasi jo
kertoa, että hahmoni toimii, niin kuin minä haluaisin oikeasti tehdä. Eli oikealla kurssilla olin
hillinnyt itseni.
Jutta kävi myös katsomassa näyttelyä.
-Nämä on hienoja. Olen teistä ylpeä, hän totesi.
Mietimme yhdessä miten saisimme kuvat muiden ihmisten näkyville. Ehdotin omaa linkkiä
koulun kotisivulle, joka olisi auki jonkun aikaa. Samoin päätimme printata kaikista kuvista
sivun ja tehdä jokaiselle oman katselukirjan. Jutta halusi niitä viisi koulun omaan käyttöön
ja esitteeksi.
-Näyttää vahvasti siltä, että saat pitää muutaman muun kurssin, Jutta totesi.
-Ihanko totta? kysyin.
-Juu. Ja voisit ensi kesänä vetää niille kaksitoista vuotiaille kesäkurssin. Samanlaisen
missä sä olit kerran, Jutta selitti.
-Minä?
-Voi sun kanssas. Kiitetään yhdessä hyvästä kurssista, Jutta kailotti.
-Kiitos hyvästä kurssista! kaikki huusivat yhteen ääneen.
Menimme Pian ja Riitan kanssa kansliaan tekemään kirjoja. Scannasimme kaikkien kuvat
tietokoneelle ja printtasimme ne kiiltävälle paperille. Laitoimme paperinippuihin sellaiset
valkoiset muovipäädyt jotka rouhitaan sellaisella koneella. Annoimme luokassa yhden
jokaiselle oppilaalle. Veimme ylimääräiset kuusi Jutalle. Hän lupasi laittaa ne esille
koulutusmessuilla.
!
Pääsimme lähtemään juuri ennen suurinta perjantai ruuhkaa. Kiireisimmät kotiinmenijät
pyyhkäisivät moottoritiellä heittämällä ohi. Kerrankin olin onnellinen hitaasta autostani, kun
yhdellä levähdyspaikan rampilla poliisi viittoili nopeimpia autoja sakotusjonoon. Pian ja
Riitan piti vielä Irvistellä yhdelle Volvokuskille jolle poliisi viittoili rampille menemistä.
Kurvasin ensimmäisenä Äidin ja Arin ravintolan pihalle. Menimme sisään ja esittelin
ystäväni äidilleni. Äiti kätteli tytöt ja käski istumaan kantapöytään missä oli varattu kyltti.
Minä sain mennä keittiöön ja laittaa tytöille annokset valmiiksi. Pyysin Kasperia
paistamaan pihvit hampurilais aterioihin. Itse laitoin lautaselle vihannekset ja sämpylät
vanhalla rutiinilla. Kasper teki meille myös ranskalaisiaperunoita jotka olivat kauniin
keltaisia. Kasper kehui vielä laittaneensa aamulla uuden öljyn, joten ne ei maistuisi yhtään
eltaantuneilta. Pihvien paistuessa ehdin viedä juomat. Hetkessä annoksemmekin olivat jo
valmiit.
-Tää alkaa liian hyvin, Riitta totesi.
-Tänä viikonloppuna ei vihreää teetä, Pia totesi ja nosti lasiaan.
Kilautimme kaikki iloisesti.
Majoitin tytöt Kasperin entiseen huoneeseen. Vein heidät kiertoajelulle. Ihmettelin miten
näivettynyt pikkukaupunkini olikin nyt kuvankaunista postikorttimaisemaa. Tytöt ihailivat
vanhoja puutaloja. Riitan piti ottaa kuva ihan joka paikasta.
-Odota! Älä aja niin lujaa, Riitta sanoi jo kymmenennen kerran.
Oli pakko pysähtyä ja laittaa heidät kävelylle. En ymmärtänyt mitä hienoa oli meidän
kaupungin kuppasissa taloissa. Kävelimme noin tunnin ja Riitta ilmoitti muistikorttinsa
olevan täynnä. Siinä oli viisisataa kuvaa. Piti kävellä keskustaan, mistä sai uuden
muistitikun. Katselin hänen kameran näytöltä kuvia, ja niissä ei ollut niitä poisheitettäviä
tuskin yhtään, joita minun kuvatessa oli vähintään joka kolmas.
-Sun olis pitänyt ottaa kuvia Iidasta, kun se opettaa ja meidän näyttelystä, Pia sanoi.
-Otin mä muutaman kännykällä, mutta niihin pitää aina kysyä lupa, Riitta selitti.
-Toi näyttää aika vanhalta, toi sun kamera, totesin.
-Joo. Mä sain tän mun faijalta. Toisaalta ne kuvat ei vie niin paljon tilaa kuin uudella
kuvatessa, Riitta selitti ja oli oikeassa.
Tyttöjä nauratti miten melkeen jokainen kaupunkilainen tervehti minua nimeltä.
-Nää kaikki tuntee sut, Pia käkätti.
-Niin ja mä tunnen nää kaikki. Ninaa alkoi ahdistaa tää paikka. Se viihtyy siellä
Helsingissä, kerroin.
-Mutta eikö se olekkin vähän erillainen. Se voi olla, että se on täällä vaikeaa, Riitta sanoi.
!
-Niin taitaa olla. Äidillä on töissä yksi tarjoilija Betina. Sen perään aina supistaan, kun se
menee, että se on lesbo. Mutta toisaalta hän sanoi, että kaikki naiset tulee ehdottelemaan
hänelle ja haluaa kokeilla. Niin että valikoimaa kuulemma riittää, kerroin.
-Se on varmaan alussa raskasta tulla sieltä kaapista, Pia tiesi.
Saimme muistitikun ja lähdimme kotiin päin. Tytöt päättivät tulla kuvaamaan heti aamusta.
Sanoin lainaavani heille molempia kameroitani, niin muistia olisi riittävästi.
Kotona Joonas ensin ujosteli tyttöjä. Sitten hänestä tuli heidän sylikissa. Äiti alkoi heti
töistä tullessaan kyselemään tytöiltä aivan kaikkea. Minua nolotti. Tyttöjä huvitti minun
ahdistuminen. Näin sen heidän silmistään, kun minua välillä vilkuiltiin äitini kysymystulvan
lomassa. Äiti oli soittanut Jormalle ja sopinut tulevansa katsomaan itse asuntoa.
-Voi helvetti miten noloa. Varmaan kerroit millainen olin lapsena ja minkä asteinen
lukihäiriö minulla on, tokaisin kiukuisena ja sain tyttöjen naurut.
-Itse asiassa toi lukihäiriö jäi vissiin mainitsematta, Äiti totesi.
-Vissiin kissi pieras kun niin prätkähti, sanoin toisen mummoni sanoman sananlaskun.
Äiti ei pitänyt koskaan hänen puolihärskeistä kommenteistaan.
-Sen Jorman mielestä hänen pojalleen olisi pitänyt pitää samanlaista kuria ja oli otettu kun
otin yhteyttä. Kehui vielä miten kohteliaaksi olin tyttäreni kasvattanut.
-En mä kehtaa enään sinne muuttaa, vastasin.
-Kehtaa nyt vaan. Se on aivan ihana asunto. Minä muuttaisin siihen heti, mutta isä on
kieltänyt veljeään vuokraamasta sitä minulle. Sitäpaitsi se ei olisi serkkuni Jarin silmissä
uskottavaa, jos kämppä olisi vuokrattu minulle, Pia totesi.
-Mä nyt haluan että sulla olisi kaikki hyvin ja sä et muuta mihin sattuu. Mä nyt olen vähän
ylisuojeleva. Sä olet kuitenkin tärkeä ja sitten kun sä sairastuit, niin mä pelästyi, äiti
selitteli.
-Vai vähän ylisuojeleva. Ensin mut hommataan väkisin johonkin kouluun ja hommataan
asunto. Kohta mut varmaan naitetaan jollekkin, tuhahdin.
-Mun äiti on yrittänyt sitä, Riitta kikatti. -Te ette usko millaisen aktivistin se meille raahasi.
-Miten sä selvisit siitä? Pia kysyi.
-Huusin suoraa huutoa ja soitin faijan hakemaan mut pois pariksi viikkoa. Tulin takaisin
vasta, kun se lupas että ei enään puutu mun asioihin, Riitta kertoi.
-Niin että en vielä ole kovin paha ihminen. Sitäpaitsi se Nico on ihan syötävä poju, Äiti
sanoi.
-Äiti, huokaisin.
-Kyllä se kanssa varmaan on ihan kivaa. Ainakin seinän läpi kuuluu olevan, äiti jatkoi.
!
Pia ja Riitta kikattivat, niin että eivät meinanneet henkeä saada.
-Mikä tässä naurattaa? kivahdin.
-Sun ilme. Sä oot niin nolo, Riitta kikatti.
-No et sä voi ainakaan paljon enempää nolostua, Pia lohdutti.
-Te ette tiedäkkään, vastasin.
Ilta meni istuen ja jutellen. Esittelin työhuoneen, jonka Ari oli joskus meille tytöille tehnyt.
Siellä oli valopöytä ja piirrustuslauta. Yhtään ikkunaa huoneessa ei ollut, paitsi se yksi
minkä olimme tehneet. Siihen ikkunaan sai aina vaihtaa pokien taakse sopivan maiseman.
Seinät olivat täynnä minun tekemiä kuvia, joita tytöt ihastelivat. Tyhjensimme kaikkien
kamerat aamuksi, että tytöt pääsivät seuraavana päivänä kuvailemaan. Äiti istui vielä illalla
tyttöjen seurassa olohuoneessa, kun minä aloin piirtämään. Oli ihmeellistä kuunnella,
miten ihastuksissaan tytöt olivat meidän näivettyneeseen kaupunkiin. Miten ihmeellistä
heistä oli, kun asuimme niin lähellä meren rantaa. Hahmoni esitteli kaupunkia ja kertoi
terassista, minne kaikki kaupunkilaiset tulivat juhannuksena ryyppäämään ja nauramaan,
jos joku toinen meni nenälleen ennen heitä. Yhdessä kuvassa Pian ja Riitan hamot
sanoivat: ”Ooh!” Minun hahmoni katsoi kummeksuen. ”Mokomia vetoisia ja lahoja taloja.”
hahmoni tuumasi. Taustalla oli kaupunkimmme yksi puutalokaduista. Seuraavassa
kuvassa äiti jutteli likkojen kanssa. Kaikilla muilla oli iloinen ilme. ”Osaankohan päättää itse
mistään? Onkohan minulla omaa järkeä?” hahmoni tuumaili sivummalla muista. Tein myös
kuvan missä Riitta huusi jollekkin pojalle niin lujaa, että puoli päätä oli pelkkää suuta.
Pojalla oli kumisaappaat ja joku risainen villapaita. Pojalta lensi pipo päästa ja jotain
mustia pisteitä. Pisteisiin oli nuoli, jossa luki: Hilsettä. Pojasta lähti lappu, missä luki
aktivisti.
Hyvin myöhään tuli tektiviesti: ”Pääsen ehkä keskiviikkona iltavapaalle. Voisin tulla bussilla
suoraan kämpillesi. Nico.” Laitoin tekstarin takaisin, jossa kerroin muuttavani. Käskin
hänen soittamaan minulle, niin noutaisin hänet. Nukahdin halatessani tyynyä ja
nuistellessani miltä Nico tuoksui.
Aamulla Joonas tuli herättämään minut. Tytöt olivat olleet hereillä jo jonkin aikaa. Sain
aamiaista ja kuuntelin muiden juttelua. Lykkäsin tytöille molemmat kamerani ja lähetin
heidät kuvausreissulle. Äiti lähti ravitolaan ja minä jäin Joonaksen kanssa odottamaan
Liisan tuloa. Liisa saapui viimein. Nyt en enään silitelly hänen mahaansa, koska pekäsin
hänen räjähtävän. Liisa oli itse iloisella tuulella. Hän ihmetteli missä ystäväni olivat.
!
Kerroin kuvausreissusta. Joonaskaan ei enään tuntunut niin riehakkaalta Liisan seurassa.
Juttelimme niitä ja näitä.
-Kyllä sä Iida olet jo ihan terve, Liisa pamautti kesken kaiken.
-Mutta kun mä näen vielä niitä hahmoja, vastasin.
-Mieti tarkkaan onko ne todellisia ja voiko ne tehdä sulle jotain. Sä näet niitä vain siksi, että
sä pelkäät todellisuutta.
-Ne kuvat on piirretty monet, kun mä en ole paikalla.
-Ei tosta parane lääkkeillä. Sun pitää miettiä asiat itse, näin mä halusin sanoa sulle, Liisa
totesi lopuksi.
Olisin halunnut jatkaa keskustella asiasta enemmän, mutta tytöt keskeyttivät meidät
ovikellon soitolla.
Esittelin uudet ystäväni Liisalle. Hänen ei annettu nousta sohvalta vatsansa takia. Tytöt
olivat ihan happea täynnä, kun olivat kiertäneet ympäri kaupunkia. Hain laseja kaapista ja
juotin heille mehua. Purimme kuvia tietokoneelle. Minusta Riitan ottamat kuvat olivat
uskomattomia.
-Nää on ihan sikasiistejä. Mä en pidä itseäni huonona kuvaajana, mutta nää on paljon
parempia. Miksen mä osaa kuvata tämmöisiä? totesin.
-Neiti maaiman paras piirtäjä pitää vaan päänsä kiinni, Riita sanoi vastaan.
-Miksen mä saanut mitään lahjoja, mitä muut kadehtii? Pia kysyi.
-Sä saat neljä lasta. Liisa totesi sohvalta.
Menimme kaikki hiljaisiksi pöydän ääressä.
-Mistä sä sen tiedät? Pia kysyi.
-Liisa on sevännäkijä, joten kirjoita ylös vaan, totesin.
-Neljä! Voi mun pimppa parkaa, Pia kiljahti ja sai meidät nauramaan.
-Saanko mäkin neljä lasta? Riitta kysyi.
-Sä et saa, kuin yhden, mutta siinäkin on työtä neljän edestä, Liisa kertoi.
-Onko se joku vammainen? Riitta kysyi hädissään.
-Ei. Siitä tulee joku missi tai näyttelijä, josta kaikki pitää, Liisa sanoi.
Tunnelma oli muuttunut jännittyneeksi, jossa kuuntelimme aina hiljaa, mitä Liisa sanoi.
-Varmaan siitä tulee joku BB-talon hutsu, Riitta totesi katkerasti ja sai meidät käkättämään.
Soitin äidille ja tilasin meille ruokaa. Aloin tahallani puhumaan alkuruuasta. Äiti ei
hermostunutkaan yhtään, vaan puhui minulle puhelimessa ihan tyynesti.
!
Lähdimme pihasta meidän Volvolla. Äiti oli mennyt pikkuautolla töihin, että Joonaksella
olisi oma istuin, kun menisimme jonnekkin.
-Mutsi saa sätkyn kun kerron syöneeni koko viikonlopun ravintolassa ja tavanneeni
selvännäkijän, joka kertoo tyttärestäni tulevan missin, Riitta selitteli autossa.
Tullessamme perille, niin Joonas juoksi suoraan keittiöön leikkimään varmaan päällikköä
ja venyttämään Kasperin ja Arin hermoja.
Autoin Liisan takapenkiltä ylös. Hänen kävelynsä oli muutunut jo vähän vaappuvaksi.
-Koska se vaavi tulee? Riitta kysyi kun katsoi Liisan istumista pöydän ääreen.
-Vielä pari viikkoa, Liisa sanoi.
-Mä tuun näyttämään joskus tollaiselta, mut se on kiva, että Pia näyttää semmoiselta neljä
kertaa, Riita tokaisi.
-Niin mut mä varmaan tuun saamaan seksiäkin neljä kertaa. Pia sanoi vastaan ja taas
alkoi käkätys.
Menin katsomaan saisimmeko ruokaa. Äiti hätisteli pois keittiöstä ja sanoi että asia oli
hallussa. Kohta Liisan mies Kasper tuli pöytää kohti tarjotin kädessä. Hän oli näyttävän
näköinen kokinhatussa ja puhtaassa esiliinassa. Kasper oli yli satayhdeksäkymmentä
senttiä pitkä.
-Tässä neideille alkoholiton puolukka-aperetiivi. Meillä olisi tässä valmisteltu kolmen lajin
illallinen. Ruokailu aloitetaan talon sipulikeitolla. Pääruokana on kuhaa, sekin talon tapaan
ja jälkirruuaksi suosittelen Creme caramelleä, Kasper selosti suvereenisti laitaessaan
pieniä laseja meidän eteen. Pia ja Riitta katsoivat Kasperia silmät ympyräisenä. -Tässä
vielä tulevalle äidille ja rouvalle, Kasper sanoi laittaessaan viimeisen lasin Liisan eteen.
Valitsimme ruokajuomat ja Kasper lähti keittiöön.
-Onks toi sun avomies. Ei se ihme että sä oot raskaana, Pia totesi.
-Mikä se tuleva rouva juttu oli? kysyin.
-Jos tän kanssa menee hyvin, niin me mennään jouluna naimisiin, Liisa totesi taputtaen
mahaansa.
-Oiih! tuli suustani, kuin joltain tyhmältä pissikseltä.
-Onneksi olkoon. Otetaan sille, Riitta sanoi ja nosti lasinsa.
Olimme päässeet jo jälkiruuan loppuun, kun äiti tallusteli paikalle.
-No maistuiko? Äiti kysyi
-Tää on enemmän kuin hyvää, Riitta sanoi.
-Siis mä oon aivan sanaton. Kukaan ei usko tätä, vaikka kertoisin jollekkin, Pia sanoi.
-Niin olisiko se nyt vihreän teen vuoro? äiti kysyi.
!
-EI!!! huusimme yhteen ääneen.
-Joo mä kuulin, kun te skoolasitte eilen. Ehkä kahvia?
Nyökkäsimme kaikki.
-Tulee heti, äiti sanoi ja lähti hakemaan kahveja.
Kohta hän saapui kahvien kanssa ja niin kuin pelkäsin, hän oli ottanut itseleenkin kupin.
Liisa kampesi itseään sohvapenkillä eteenpäin, että äiti mahtui istumaan.
-Tota mulla oli sellaista asiaankin teille tytöt, Äiti sanoi ja sai Riitan sekä Pian tapittamaan
itseään. -Kai te pidätte tosta mun tytöstä vähän huolta.
Pia valahti aivan punaiseksi ja alkoi ähkiä.
-Siis mitä nyt? Äiti sanoi pelästyneenä.
Kohta tajusimme ähkimisen olevan kikatusta.
-Joo nyt mäkin muistan. Iida sanoi, että sä tunget meidät täytteen ruokaa ja heristät
sormea ja käsket pitää sun tytöstä hyvää huolta, Riitta sanoi.
Äiti meni ihan punaiseksi, mutta nauroi mukana.
Liisaa hymyilytti, kun laitoimme tyttöjen kanssa limunaativaatteet päälle ja teimme lähtöä
kaupungin ainoaan tanssiravintolaan. Ilta oli lämmin joten kävelimme muutaman
satametriä keskustaan. Tulimme rapatun kolmikerroksisen talon kohdalle, missä oli
tanssipaikka yläkerrassa. Alakerrassa oli baari ja keskimmäisessä tilausravitola. Olin
käynyt täällä vain kaksi kertaa. Pelkäsin nytkin, ettei meidän ikä riittäisi. Oli inhoittavaa
miten koko kaupunki tunsi minut ja äitini.
-Terve Iida. tulitko juhlimaan? tuttu poika koulusta kysyi.
Pete oli Liisan veljen kaveri ja meitä vähän vanhempi.
Sydämmeni hakkasi. Viime talvena toinen portsari, se entinen nyrkkeilijä ei meinenut
päästää meitä sisälle, kun emme ollet kahtakymmentä.
-Juu. Pääsenkö mä ja mun kaverit sisälle? kysyin suosiolla, koska hän varmaan tiesi ikäni.
-Tottakai, portsari totesi.
-Tässä on mun kaverit Pia ja Riitta taidekoulusta, ja tässä on mun koulukaverini Pete,
esittelin.
-Kaupungin kaunein tyttö muistaa mun nimen. Ei paha, Pete totesi.
-Älä viitti, totesin.
Annoimme takit Petelle ja nousimme rappusia. Sisällä oli jo aika täyttä, mutta löysimme
yhden vapaan pöydän. Haimme vuorotellen juomista. Riitta toi minulle siideriä ja sanoi
minun antaneen hänelle unohtumattoman elämyksen. Pia lupasi tarjota seuraavan.
!
Yhtäkkiä huomasin ne kaksi pölvästiä, Jarmon ja Frankin. Eiköhän niidenkin pitänyt
huomata meidät. Kohta ne olivat meidän pöydän vieressä.
-Terve. Mitä pimut? Jarmo sanoi.
Pia katsoi minua ja huomasi varmaan etten pitänyt tilanteesta.
-Kuis panee? Menikö se Nico jo armeijaan? Frank säesti.
-Hei näähän on ne kundit joista on se hauska juttu siinä sarjakuvassa, Pia kailotti.
-Joo. Nyt mäkin tunnistin. Nää on ne homot joilla on sarvet päässä! Riitta kailotti.
Minä en tiennyt minne olisin katsonut. Viereisistä pöydistä alettiin katsella meitä.
-Siis mitä homoja? Meistä kuvat? Frank kyseli kovalla äänellä.
-Ne on vaan piirrettyjä kuvia, vastasin.
-Mä vedän sut oikeuteen, Jarmo sanoi ja varmaan tajusi saman tien lauseensa
voimattomuuden.
-Tytöt ei varmaan halua teidän seuraa, sanoi mies viereisestä pöydästä.
-Oonko mä kysynyt sulta jotain?! Jarmo huusi toiseen pöytään.
-Kyllä pojat teille kyyti löytyy, jos se siitä on kiinni, sanoi lyhyttukkainen vaalea nainen.
Nainen oli meidän kaupungin naispoliisi Saija. Äitini oli hänen siskonsa Marian paras
kaveri.
-Vittu sinäkin. Nää tekee musta kunnianloukkauksen, Jarmo mölisi.
-Hei Jamo. Nyt lähetään, Frank totesi.
Baaritiskiltä tuli Saijan miesystävä kahden lasin kanssa. Hänkin on poliisi.
-Kiitos Saija, sanoin, kun pojat olivat lähteneet.
Saija vain viittasi kädellä.
-Olisi pitänyt ottaa kamera mukaan ja kuvata tää ravintola, Riitta sanoi.
-Tää on ankee, vastasin.
-Siksi tästä saa hyvän kuvan, Riitta vastasi.
-Vähän niin kuin kaurismäen leffoissa, Pia sanoi.
-Niin. Nykyään kaikki on niin samallaista, niin vahempikin on hienoa, Riitta selitti.
-Sun pitäisi alkaa valokuvaajaksi. Voitaisiin tehdä niistä sun kuvista heti joku pieni
kaupunkikirja, jota myytäisiin tuolla mutsin baarissa ja rantakahviloissa.
-Ei niitä kukaan osta, Riitta väitti.
-Ehkä kaupunkilaiset ostais. Tehdään siitä vaan rajattu painos ja numeroidaan kaikki.
-Ei sillä rikastu, Riitta sanoi.
-Ei, mutta voitaisiin pyytää kaupungilta tukea ja saataisiin lehtiin juttuja ja sun CV:hen.
-Joo ja se sopisi lukemiseksi WC:hen, Riitta vastasi.
-Tälläi me keksittiin juttuja tyttöjen kanssa ja mulla on jo oma auto, sanoin.
!
-Niin ja sä oot jo opettaja ja kaikki kadehtii sua, Pia jatkoi.
-Niin just, vastasin. -Ja äitin ravintolassa käy japanilaisia sarjakuvasiivessä kuvauttamassa
itseensä ja Ari myy niille ruokaa ja sarjakuvakrääsää.
-Tykkäättekste oikeesti niistä kuvista? Riitta kysyi.
-Joo. Kyllä me tehdään niistä kirja, Pia totesi.
Keskustelu loppui siihen, kun joku viereisen pöydän miehistä tuli hakemaan Riittaa
tanssimaan. Sekin mies näytti ihan poliisilta.
Aamulla äiti herätteli meitä aamupalalle. Pia ja Riitta halusi vielä kuvaamaan. Minä päätin
jäädä piirtämään. Kerroin heille vanhasta linnoituksesta ja paloasemasta, jotka olivat kyllä
aika kaukana. Tytöt olivat reippaita ja sanoivat kävelevänsä. Äiti sanoi meillä olevan pyöriä
ja skootterin. He halusivat kävellä. Menin työhuoneeseen syötyäni ja Joonas seurasi
minua. Hän istui vaan tuolilla ja seurasi hiljaa tekemisiäni.
-Iida miks sun pitää asua muualla? Joonas kysyi yhtäkkiä.
-Se koulu jota mä käyn on muualla, vastasin keskeyttämättä piirtämistä.
-Opetako sä siellä?
-Sähän olet kuunnellut tarkasti. Opetin mä viime viikon.
-Eikö ne voisi muut tulla tänne opiskelemaan?
-Huomenna mun pitää taas mennä oppimaan.
-Mulla tulee taas ikävä.
-Onhan täällä äiti ja Liisa ja mummi ja Ari. Kun sä meet tarhaan, niin sä saat taas
kavereita. Ens vuonna sä pääset eskariin.
-Sua tulee ikävä.
-Niin mullakin sua, mutta sitten se on kivempi nähdä.
Kuvia tuli ravintolasta sisältä. Vessasta tyttöjen kanssa meikkaamisesta. ”Pojat ei ymmärrä
yhdessä vessassa käymisiä.” hahmoni totesi yhdessä kuvassa. ”poikia ottaa aivoon
yhdessä supattelu ja hihittely.” hahmo sanoi ekassa kuvassa. Seuraavassa olin Pian ja
Riitan kanssa vastakkain. Riitta vähän pälyili siinä kuvassa sivulle. ”sipi sipi sipi...” puhetta
oli koko ruudun yläreuna täynnä. ”Hihi hihi hihi...” oli seraavan ruudun yläosa täynnä.
Hahmoni hytkyivät ja pitivät käsiään suun edessä. Portsari kehui minua kaupungin
kauneimmaksi, luki yhdessä kuvassa. ”No emmä nyt tiiä.” sanoo hahmoni ja poseeraa
työtämällä rinnusta eteen päin ja pöyhimällä hiuksiaan. Bing, kuuluin paida etumuksesta,
kun nännit pomppasivat törröttämään.
!
”Veljeni tykkää minusta enemmän kuin äidistään. Onneksi Liisa synnyttää uuden siskon ja
ne vielä päkkivät lisää.” lukee hahmoni ajatuskuplassa. Hahmo piirtää seisten pöydän
vieressä ja toisella puolella Joonas istuu tuolilla katsoen piirtämistä ja sanoo: ”Pidän
enemmä Iidasta, kuin äidistä. Onneksi Liisa synnyttää siskon, ja ne vielä päkkii niitä
Kasperin kanssa lisää.” Stripin viimeisessä kuvassa olen toruvan näköinen ja sanon: ”Hyi
Joonas. Ei noin saa sanoa.” Joonas katsoo minua kysyvän näköisenä samassa kuvassa.
Viimein Riitta ja Pia saapuvat. Äiti on tuonut Liisan meille ja ruokaa töistä. Syömme iloisin
mielin.
-Saitko sinä Iida mitään palkkaa siitä opettamisesta? äiti tivasi.
-En. kun se on vaan harjoittelua ja mä itse aiheutin sen opettajan lähtemisen. Tai varastin
minä kaksikymmentä piirustuslehtiötä, sanoin nolona.
-Pidä tästä lähin puolesi, äiti totesi. -Mä tuun samaa matkaa katsomaan sitä asuntoa. Te
voitte tytöt tulla isomman auton kyydissä, äiti jatkoi.
Lähtiessäni kaupungista minua otti aivoon. Jouduin ajamaan yksin radiota kuunnellen. Äiti
utelisi sillä aikaa kaikki minun asiani ja molempien tyttöjen sukukartat. Minun autolla ei
pysynyt millään volvon perässä. En halunnut ajaa niin lujaa. Entinen poikaystäväni oli
neuvonut auton kuluttavan enemmän, jos moottorin kierrokset nousivat liikaa. Ajoin sataa
ja se sai riittää. Kovassa vauhdissa autoni ei tuntunut enään kiihtyvän mihinkään. Nyt oli
kuormaa onneksi vähän. Oli vielä matkaa jäljellä, kun äiti soitti ja kertoi olevansa Juhan ja
Saanan pihassa. Minä olin vasta tulossa kehätielle. Perille tullessa jouduin pysähtymään
kadulle, kun äidin auto oli pihassa. Ovi siihen asuntoon oli auki. Sieltä kuului, miten äiti
jutteli Saanan ja tyttöjen kassa.
-Iidalla on se komea poikaystävä. Ne on kovia panemaan yhdessä, äiti selitti sisällä.
-Joo se oli siinä sarjakuvassakin, Riitta sanoi.
Mietin kaksi kertaa ajanko suoraan asuntolaan.
-Oletko jo selittänyt lukihäiriön ja koliikin pienenä? Entä yökastelun? kysyin kun kävelin
sisään ja sain Pian kikattamaan.
-No ei me tässä mitään ihmeellisiä puhuttu, äiti totesi.
Minä katselin siitä kadunpuolen ikkunasta pensasaitaa, kun en kehdannut enään katsella
ketään silmiin.
-Älä välitä. Sinä olet vielä nuori. Elämäsi noloimmat tilanteet ovat vasta edessä päin,
Saana totesi ja taputti minua olkapäähän.
-Jotenkin tuo ei auttanut yhtään, totesin.
!
-Kato Iida mikä jääkaappi. Mä toin tänne ruokia töistä ensiviikoksi. Sä voit kutsua sun
ystävät syömään, äitini selitti. -Ja teille mä toin Kasperin tänään leipomia sämpylöitä, hän
selitti vielä Saanalle.
-Koska mä pääsen muuttamaan? kysyin.
-Te menette Pian kanssa hakemaan sun tavarat Volvolla ja me siivotaan täällä Riitan
kanssa. Saana antoi meille tarvikkeita lainaksi, äiti selitti.
Sieppasin avaimet hänen käsistään ja lähdin Pia perässäni autolle. Pääsimme nopeasti
matkaan ja en ollut oikein puhetuulella.
-Susta oli pieni juttu hesarissa. Saana kertoi, että se meidän luokkalaisten kirjoittelu
facebookissa on nostanut sut suomen yhdeksi parhaimmista sarjakuvapiitäjistä.
-Sehän on vitun mukava juttu, totesin.
Kaikki vaatteet, jotka olin saanut pari päivää sitten kaappiin, jouduin pakkaamaan ne nyt
takaisin kasseihin. Änkesimme tulostimen takaisin laatikkoon ja keräsimme kylppäristä
tavarat muovikassiin. Otimme vielä lakanat sängystä ja tyynyni, sekä vähät ruuat kaapista.
-En varmasti maksa siitä paikasta koko kuun vuokraa, äiti vannoi kun toimme tavaroita.
Meille oli jo kahvit valmiita, kun tulimme.
-Kyllä sun kelpaa, kun äitisi järjestää kaiken, Saana totesi.
Purin huultani ja päätin olla sanomatta mitään. Äiti vei tytöt kotiin. Sain lakanat sänkyyn ja
pääsin nukkumaan. Tuntui kummalta, kun taas oli hiljaista, eikä asuntolan hälinää enään
ollut.
Aamulla herätessäni tuntui oudolta ja vähän aikaa mietin missä olin. Mietin mehua
juodessani, kuinka pitkään asuisin tässä. Lähdin samaan aikaan kotoa kuin ennenkin.
Laitoin navigaattorin päälle ja olin Pian talon edessä yli kymmenen minuuttia aikaisemmin.
Asuin siis aika lähellä koulua. Riitta oli tuonut mukanaan edellisen päivän lehdestä
lehtileikkeen, missä kerrottiin meidän opiston sarjakuvabuumista. Minua nauratti koko
buumisana. Tytöt kysyivät olinko piirtänyt mitään illalla. Kerroin että nukuin vähän aikaa ja
sitten heräsi. Ajatukset pyörivät niin paljon, että osa niistä oli pakko piirtää.
-Sä siis olit tajuissasi koko ajan, Pia totesi.
-Joo olin tällä kertaa, vastasin.
-Sehän oli hyvä juttu, Riitta lisäsi.
-Mä pelkään, että ei enään tule sellaisia tarpeeksi hulluja juttuja, vastasin.
!
Uusi opettaja oli pettymyksekseni mies. Tämä oli ehkä vähän yli kolmekymppinen. Hän
pisti ensin meidät kaikki esittelemään taas itsemme.
-Meni vähän aikaa, että sain asiat järjestykseen, kun tuli tämä työ niin äkkiä, mutta ihan
hyvä se oli. Olin miettinytkin miten olisin selvinnyt, kun apurahat alkoivat olla lopussa ja
talvi on tulossa, opettaja jonka nimi oli Johannes puhui tasaisesti. -Ai niin. Rehtori käski
Iidan kansliaan puoli kymmeneksi, eli kohta, Johannes töksäytti yhtäkkiä.
Pian olin taas siellä oven takana kykkimässä ja sitten nojatuolissa nieleskelemässä.
-Iida Iida Iida, mitä sinun kanssasi oikein tekisin, Jutta hoki kuin isäni.
Mietin olleeni rehtoreiden puhuttelussa ainakin kuusikymmentä kertaa. Olin oppinut, että
tässä kohtaa piti vain olla hiljaa, ettei rehtori saisi mitään primitiivireaktiota. Niistäkin oli
kokemusta. Liisa oli hyvä pienenä sanomaan jotain typerää, mikä sai rehtorin huutamaan
kuin hullun.
-Joo. Sä oot liian fiksu tähän kouluun.
-Minä?
Jutta päästi taas syvän huokauksen.
-Ketä muita täällä on? Mikä on ettet sä luota itseesi?
-En mä ole ikinä pärjännyt missään.
-Viisi kirjaa olet piirtänyt, etkä vieläkään pärjännyt?
-Nina tai äiti hoitaa aina kaiken. Vaikka en haluaisikaan, niin ne hoitaa. Yritin vaihtaa
asuntoa, niin äiti tuli siihenkin sähläämään.
-Joo, Jutta totesi ja mietti vähän aikaa. -Tehdään niin, että sä saat käydä niillä tunneilla,
joilla sä haluat. Kokeet suoritat kaikki ja teet jonkinlaiset työt kaikista mitä käsketään. Et
tee sitten liian hyviä töitä, ettei opettajat tule katkeriksi. Sitten mä tarvitsisin sun apuja.
-Mun? suustani tuli ulos automaattisesti, vaikka muistin ettei huoneessa ollut muitakaan.
Tällä kertaa Jutta tyytyi vain vikaisemaan minua vihaisesti.
-Viime vuonna tulleet haluaa sarjakuvakurssin ja elokuvalinja toisesta koulusta.
-Elokuvalinja?
-Onko sun pakko toistaa aina viimeinen sana? Ne kuvittelee, että ne hyötyisi siitä kurssista
jotain.
Tuli vaikea olo. Muistin miten äiti oli käskenyt minun pyytää palkkaa opetustöistä. Toisaalta
jos minut viskattaisiin koulusta, en varmaan pärjäisi pelkällä opettamisella.
-Mitä sä menit ton näköiseksi? Mikä kiikastaa?
-En mä tiedä siitä opettamisesta.
!
-Sä saat siitä palkkaa. Vähän vaikeaa se oli järjestää, mutta laitat tunnit ylös. Ja sitte mä
ajattelin, jos sä pitäisit sen kesäkurssin lapsille siellä Pirkammaalla. Ja yhdestä toisesta
opistostakin soitettiin.
-Eikö niillä ole opettaja siellä? kysyin, kun tiesin kenestä puhuttiin.
-Mutta kun ne haluaisi sinut, kun sä tuot enemmän maksavia asiakkaita.
Meinasin sanoa minä, mutta ehdin vetää sen takaisin.
-Mä odotin, että sä sanot taas ”Minä?”, Jutta imitoi minua.
-No mitä se Jutta sanoi? Pia kysyi ruokatauolla.
-Se puhui kurssien vetämisestä ja siitä että mä saan tehdä mitä haluan, kunhan suoritan
kokeet, vastasin.
-Mutta sehän on hienoa, Riitta sanoi.
-Niin mustakin, Pia säesti.
-Mitä? Ettekö te oo kateellisia? kysyin.
-Miks? Pia sanoi ja tuijotti vihreillä silmillään minua.
-Niin miks? Riitta säesti nyt.
-Kun mä olin koulussa, niin aina mulle oli joku kateellinen ja sanoi mun olevan olevinaan.
-Höh. Toiset vaan osaa enemmän. Minusta se on hienoa tuntea tollanen huippulahjakkuus,
Pia totesi.
-Ja me osataan toisia juttuja paremmin. Riittakin on maaiman paras valokuvaaja; Pia
sanoi.
-Niin toisilla on aina vähän paremmin, mut minusta sä olet ihana. Sä kutsuit minut sinne
kotiisikin ja se sun äitisi oli aivan ihana, Riitta totesi.
-Joo koko matkan takaisin se puhui, että katsokaa sen tytön perään. Se nainen rakastaa
sua ihan kauheesti, Pia kertoi ja heitä molempia alkoi hymyilyttämään nolouteni.
-Se saa tuntemaan mut huonoksi aina.
-Pitäispä munkin äiti musta yhtä paljon. Pia totesi. -Se ei puhu kuin itsestään.
-Sama mun mutsikin välittää vieraista enemmän. Se jätti mut kerran kipeenä kotiin, kun
sen piti mennä johonkin mielenosoitukseen, Riitta totesi.
-Mä en tekisi niin ikinä. Kun mä saan ne neljä lasta, niin mä tumppaan ne pullaa täyteen ja
halin joka päivä, Pia sanoi.
-Minäkin teen lapsistani niin ylinoloja että tietävät, Riitta totesi.
-Et sä saa kuin yhden lapsen, korjasin.
-Varmasti saan enemmän. Mä rupeen antamaan kaikille koko ajan, Riita sanoi ja sai
meidät taas käkättämään.
!
Illalla Nico soitti ja hänestä tuntui ettei keskiviikko ikinä tulisi. Kerroin uudesta asunnostani
ja miten ikävä minulla oli. Puhuessani puhelimessa piirsin toisella kädellä koko aika. Olin
saanut tekstiviestin missä Eva kiirehti uuden sarjakuvan valmistumista. Tekisimme vain
pienen kirjan, jonka julkaisisimme kirjamessuilla. Nico huomasi puheeni olevan
katkonaista. Kerroin saavani sterssiä. Nico ehdotti minun tekevän kirjaa pari päivää
kotona. Periaatteessa minulla oli tarpeeksi kuvia, mutta halusin niitä lisää.
-Ehditkö nähdä minua keskiviikkona illalla? Nico kysyi surullisena.
-Älä puhu hulluja. Tottakai me nähdään ja minä tulen hakemaan sinut. Muistakin ilmestyä,
sanoin ja suljin luurin.
Kaikki ajatukseni olivat sekaisin ja nyt ei ollut Ninaa apuna. Mietin edellistä sarjakuvaa ja
siinä ei olut Ninaa apuna, koska piirsin sen Ninasta. Liisa oli kyllä apuna, mutta en kysynyt
häneltä paljoakaan, sen jäkeen kun juoni oli keksitty. Sitä edellisessä Nina kirjoitti valmiin
juonen alusta loppuun ja antoi minulle muuten vapaat kädet. Kaverini olivat siis
enimmäkseen henkisenä tukena. Muistin miten he hyväksyivät kaiken mitä ehdotin. Olo oli
sekava.
Aamulla pöydällä oli yksi kuva. ”Älä siinä papaile vaan laita kuvat nippuun ja tee kirja
loppuun” hahmoni sanoi kädet lanteilla. Lähdin nyt vähän myöhemmin koululle, ettei
tarvinnut odottaa Piaa turhan pitkään. Kyselin tytöiltä huoltamon pöydässä, mitkä olivat
hyviä sivuja ja näytin tietokoneelta tekemiäni sivuja. Tytöt antoivat kommentteja, mutta ne
eivät mielestäni olleet hyviä.
-Mitä sä meiltä kysyt, kun sä oot päättänyt jo kaiken? Riitta kysyi.
-On niin epävarma olo, vastasin.
-Se kuuluu asiaan tossa vaiheessa, kun tekee isoja päätöksiä. Nyt on kuitenkin turha
alkaa vaihtaa mitään, Pia sanoi.
-Murinakuvan ja panokuvat pistät ainakin sinne, Riitta sanoi.
-En mä tiedä.
-Pistät tai tulee turpaan, Pia totesi.
-Et sä hakkaa mua ja mä pyydän Ninaa avuksi.
-Se ei hakkaa tulevaa äitiä, Riitta totesi.
-Oikea taide ei tunne kompromissejä, Pia sanoi.
Minussa kiersi tuo lause, joka tuntui olevan totta.
!
En pystynyt keskittymään oppituntiin, josta osasin jo ennestään suurimman osan. Menin
keittiöön läppärini kanssa kokoamaan sivuja. Piirsin kirjaan kaksi kuvaan lisää ja laitoin
koko roskan sähköpostilla eteenpäin. Pia ja Riitta tulivat syömään. Kerroin lähettäneeni
ensimmäisen version kirjasta kustantajalleni. Kohta tuli tekstari kun joimme teetä, jossa
Eva kehui kirjaa ja oli laittanut sen painoon. Hermostuin, koska kirjojani ei ollut
aikaisemmin koskaan hyväksytty ensimmäisellä kerralla. Pia ja Riitta yrittivät rauhoitella.
-Parempi alkaa miettiä, mitä sanot kirjamessuilla, Pia sanoi.
-Sekin vielä, huudahdin.
-Rauhoitu. Se on ihan sama mitä sä sanot. Siellä on paljon huonomman kirjan tekiöitä,
jotka puhuvat suvereenisti täyttä paskaa. Sanot olevasi hullu ja siksi kirja on mitä on, Riitta
totesi.
-Pärjäsithän sä opettajanakin, Pia huomioi.
-Nyt kun se on valmis, niin voit rentoutua, Riitta lisäsi ja oli oikeassa.
Illalla mietin miksi oli vasta tiistai. Odotin huomista ja Nicoa. Kävin kaupassa, kun halusin
ostaa hänelle jotain olutta. Mietin mitä ostaisin, kun merkkejä oli niin monta. Kauppiaan
näköinen mies tuli neuvomaan esiliina päällä.
-Onko jotain erityistä mitä neiti etsii? noin viisikymppinen pullea mies kysyi.
-Pitäisi ostaa olutta, mutta en tiedä mikä on hyvää, vastasin.
-Jaa. No tässä on iso valikoima vaikka minkälaisia vieraita varten, kauppias esitteli.
-Poikaystävä tulee armeijasta lomalle ja mä en muista mitä olutta se juo mieluiten.
-No voin sanoa, että kun se sieltä pääsee ja noin sievä tyttö tarjoilee, niin se juo ihan mitä
tahansa, kauppias totesi.
-Mä haluaisin, että se tuntisi olevansa enemmän kuin odotettu.
-Oho mikä onnen poika. No mä en tiedä ihmisten makuja, mutta tässä on austraalialaista
Foresteria, joka sopii vähän joka makuun. Sitte on Sandelssia, niin ja tämä on hyvää
ranskalaista Le Cock. Itseasiassa nää tehdään kaikki suomessa, kauppias selitti.
-No mä otan sitä ranskalaista.
-Montanko? kauppias kysyi ja otti pulloja ylähyllyltä.
-Neljä saa riittää. Sen pitää pystyä tekemään muutakin kuin juomaan. Äh! Mä taidan olla
ihan punainen.
-Niin kuin mä sanoin, onnenpoika mikä onnenpoika.
-En mä tuu tänne enään ikinä, tokaisin nolona.
-Tule vaan. Minä tykkään, kun ihmiset tietää mitä tahtovat.
!
Se setä pääsi illalla sarjakuvaan. Olin jo tehnyt kolmen kuvan setin, kun muistin tehneeni
jo kirjan valmiiksi. Tuli kumma olo.
Aamulla olin jo valmiiksi onnellinen. Odotin jo iltaa ja Nicon näkemistä. Tytöt huomasivat
hyvän tuuleni jo aamukahvilla. Riitta peloitteli lomien peruuttamisella. Tytöistä oli hauskaa,
kun huolestuin niin pienestä. Kerroin oluen ostamisesta ja häpeästä. Olin kuulemma
ainoa, joka pystyi tekemään sarjakuvan kaupassa käynnistä.
-Se on hyvä, että sarjakuvalle tulee jatkoa. Koska ne kirjamessut on? Riitta kysyi.
-Kahden viikon päästä, vastasin.
-Nythän sä voit alkaa tehdä lisää joulumyyntiä varten, Pia totesi.
-Täh. Kuka niitä nyt jouluna lukee? kysyin.
-Minä, Riitta sanoi.
-Ja minä, Pia totesi.
-Nyt voitaisiin tehdä joku kirja niistä valokuvista, keksin.
-Mitä siihen tulisi? Riitta sanoi.
-No vaikka tarina siitä miten tulitte meidän kaupunkiin ja miksi otitte minkäkin kuvan,
vastasin.
-Kuka sen lukee? Riitta kysyi.
-Minä. Ja jos sitä ei kukaan julkaise, niin tehdään tollainen kuin tehtiin tosta meidän
kurssista ja annetaan sun sukulaisille, totesin.
-Saanks mä osallistua. Mä voisin kirjoittaa siihen tekstiä. Tehtäisiin sen nimeksi Iidan
kotikaupunki. Siihen voisi laittaa sen sarjakuvan missä se sun hahmo ihmettelee meidän
ihastumista puutaloihin, Pia keksi.
-Joo niin tehdään, sanoin.
Lähdimme kouluun ja auto oli täynnä hienoja suunnitemia jotka porisivat puheenamme.
Menin ulos puhumaan puhelimessa, kun muut maalasivat. Soitin Liisalle. Kerroin ideasta
tehdä valokuvakirja. Liisa ihmetteli miten minusta oli yhtäkkiä tullut kirjatuottaja.
-No kyllä me nyt tehdään se tavalla tai toisella, totesin.
-Hieno juttu. Käytätkö vieläkin meidän kustantamoa? Liisa kysyi.
-Tässä on riski, että kirja ei menekkään, Sanoin.
-No saat ainakin mun siunauksen, jos siitä ei tule kallis investointi, Liisa sanoi.
-Voi että tuli iloinen mieli, sanoin.
Yritin soittaa Ninalle, mutta hän ei vastannut. Hermoilin kovasti ja mietin olisiko Nina
myönteinen minun hankkeelle. Mietin hetken sitä omaa firmaa, mitä Eva oli ehdottanut.
!
Soitin Evalle, vaikka minua hermostutti ihan hirveästi.
-Hei Iida, Eva huikkasi iloisena.
-Soitinko huonoon aikaan? kysyin.
-Ei. Ne kirjat on painossa. Pelkkää hyvää palautetta olen saanut. Lähetän heti kääntäjälle
parit että saa tehdä jonkinlaisen raakakäännöksen malliksi, Eva selitti.
-Mulla oli yksi toinen juttu.
-Ja mikä. Toivottavasti et ole missään pulassa. Oletko tehnyt murhan? Eva kysyi.
-En, vastasin varovasti.
-Vitsi vitsi.
-Mä ajattelin sellaista kotikaupunkikirjaa. Mulla on hienoja kuvia ja yks Pia kirjoittaa siihen
tekstit. Tehtäisiin niitä tuhat ja yritettäisiin myydä kaupunkilaisille ja turisteille.
-Siis mikä kirja se on?
-Valokuvakirja. Liisa puollusti ideaani, mutta Ninaa en saanut kiinni, selittelin ja tunsin
olevani tyhmä.
-Hym. Tota. Toi ei kuullosta hyvältä idealta, mutta ne parhaat ideat harvoin sitä tekee.
Voisko siitä tehdä jonkun koevedoksen? Mitä se teksti siihen on?
-Tota. Se on sellainen kirja, kun Pia ja Riitta oli meillä viikonloppuna ja Riitta otti ihan
huikeita kuvia, niin se kertoo siitä matkasta ja siinä on ne kuvat.
Puhelin oli huolestuttavan kauan hiljainen.
-Tehkää ne tekstit ja kuvat. Toi idea on niin veitsen terällä, että mä en halua antaa sitä
kellekkään muulle. Se kirja siitä Liisastakin kuullosti ihan huuhaalta, mutta kun se oli
valmis, niin olin pyörtyä ihastuksesta. Mä oon myyny niitä jo moneen maahan, Eva selitti.
-Tuleeko siitä voittoa?
-No etkö sä ole saanut rahoja? Kyllä se tuo muutaman tonnin lisää meille osinkoina.
-Äiti hoitaa mun raha-asiat.
-Jaa. etkö sä ole jo täysi ikäinen?
-Olen mä yhdeksäntoista.
-No. No. Tehkää se kirja. niin jos ei muuta niin painetaan niistä yksi kirja. Puhu vielä sen
Ninan kanssa.
Puhelun jälkeen tuli kumma olo. En tiennyt omista raha-asioistani mitään. Asia pisti
miettimään.
Ruokatunnilla kerroin tytöille miten kirjaprojekti edistyi. Halusin Pian kirjoittavan meille
kirjaan juttuja. Niiden ei tarvinnut olla pitkiä. Päin vastoin, kuvathan oli pääasia tässä
kirjassa. Ruokatauko luppui luvattoman aikaisin. Päätimme jatkaa seuraavan päivänä.
!
Juuri, kun olin menossa maalaamaan, niin Nina soitti. Piti mennä käytävään puhumaan.
Tietysti Jutan piti mennä kahden vieraan kanssa ohitse, kun yritin kertoa Ninalle uudesta
projektista. Ninakaan ei ollut ihmeekseni yhtään vastahankainen.
-Mäkin ensin mietin miksi joku haluaa kuvata sitä näivettynyttä kaupunkia, mutta ne kuvat
on niin hienoja, selitin.
-Mä en ihmettele yhtään. Minusta oli aina hienoa lenkkeillä ja katsoa niitä pihoja meidän
kaupungissa, Nina sanoi yllätyksekseni.
-No mä katson mitä tytöt saa kokoon ja palaan asiaan, jos tulee tarvetta, sanoin.
-Ei muuta kuin pitkiä puita pesään, Nina sanoi.
-Siis mitä?
-Höyryjuna kun toimi puilla, niin jos piti päästä lujaa, niin piti laittaa suurempia puita. Se on
semmoinen vanha sanonta, Nina selitti.
-Jaa. Taas sait minut tuntemaan itseni tyhmäksi, sanoin.
-Ei ollut tarkoitus. Se kuullostaa toi ihan hyvältä idealta. Sulla on aina ollut hyviä ideoita.
-Mulla?
-Niin. Liisakirja oli sun idea ja kuulemma se minusta tehty amatsonikirja oli sinun keksintö.
Kyllä sun täyttyy koittaa nyt uusia juttuja, Nina sanoi ja laittoi puhelimen kiinni.
Pisti miettimään mikä idea oli minun ja mikä jonkun toisen. Ensimmäinen sarjakuva
keksittiin äidistäni, kun hän tuli vetävännäköiset nahkavaatteet päällä kotiin jostain
bilettämästä. Liisan mielestä äitini näytti aivan barbinukelta, ehkä siksi, koska vaatteet ja
hiukset olivat samantapaiset, kuin sillä nukella jonka hän oli tuonut. Siihen aikaan äiti oli
yksinhuoltaja ja asuimme kerrostalossa. Muistan miten panimme merkille, kuinka äitini
muuttui. Hän oli varmaan tavannut uuden miehensä Arin ja alkoi pukeutua rohkeammin.
Muutenkin äiti alkoi pitämään meidän tyttöjen puolta haukkumalla kuvisopettajani ja
paljastamalla rehtorimme pedofiiliset heikkoudet. Keksimme alkaa tehdä supernainen
sarjakuvaa, jossa kaikki tapahtui hienosti kuin bätmänissä tai Harry Potterissa. Sarjakuvat
menestyivät netissä ja saimme paljon julkisuutta. Jotenkin Eva haistoi mahdollisuuden
sarjakuvassa ja perusti tuotantoyhtiön meidän kanssa. Mietin miten monta ideaa olin
keksinyt. Ehkä olin keksinyt ideat, mutta Nina oli ne toteuttanut. Liisa oli myös keksinyt
ihmeellisiä juonen käänteitä. En nähnyt itseäni idealinkona. En kyllä nähnyt itseäni
kauniinakaan, vaikka ystäväni väittivät kaikkien miesten kuolaavan perääni. En oikein
tiennyt mikä ja kuka olin.
Olin uudessa asunnossani ja olin jättänyt auton kadulle, kun siitä oli helpompi lähteä.
Istuin pöydän ääressä, ja katsoin ulos. Miksi hieno puhelimeni ei soinut? Aika kului
!
madellen. Kello oli jo pitkästi yli kuuden, kun puhelin soi. Nico puhui ja taustalta kuului
puheensorinaa. Hän kertoi olevansa Herttoniemen metroasemalla. Lähdin autolla
noutamaan häntä. Puolessa matkassa puhelimessa ollut taustahälinä alkoi valjeta. Se oli
samanlainen, mitä olin kuunnellut äidin ravintolassa kolme vuotta. Yritin ajaa nopeasti ja
matkaan ei mennyt paljoa aikaa, kun seisoin autolla Herttoniemen Alepan edessä.
Soitin Nicon puhelimeen.
-Nico, hän vastasi ja hälinä oli sama.
-Missä sä olet? kysyin.
-Mä olen täällä metroasemalla, Nico sanoi.
-Mä olen täällä. En mä näe sua, valehtelin.
-Mä oon tässä pubissa. Kuule. Voisitko heittää pari kaveria kaupungille?
-En. Mä en ole mikään taksi. Mä luulin että sä haluat tulla mun luo illaksi.
-Niin mä haluankin, mut me tultiin ottaa tänne yhdet, Nico selitti.
Nousin autosta samalla kun puhuin ja kävelin pubia kohti. Katsoin ikkunan läpi miten Nico
puhui yhdessä pystypöydässä toinen käsi korvan päällä, että kuulisi puheluni. Pöydän
vieressä oli kaksi muuta sotilaspukuista naureskelemassa.
-Eiköhän tää meidän juttu ollut tässä, Sanoin.
Toinen sotiaspukuisista näytti sormellaan ikkunaan, eli minun suuntaan. Suljin puhelimen.
-Hei odota! Nico huusi perääni, kun juoksin autolle.
-Painu helvettiin! kivahdin.
-Saatanan prinseessa, enkö mä saa edes kaljalla käydä? Nico sanoi vieressäni.
-Saat käydä. Käy mun puolesta kaljalla loppu ikäsi, sanoin.
-Älä nyt viitti. Hei tähänkö kaikki nyt sitte kaatuu? Nico nikotteli auton toisella puolella.
-Sinä et kyytiin tule! huusin, kun Nico oli ovenkahvassa kiinni. Kaikki ihmiset
jalkakäytävällä jatkoivat matkaa. Meidän kaupungissa kaikki ihmiset olisivat jääneet
katsomaan. Nico aukaisi auton oven ja meni etupenkille istumaan.
-Tuu sisälle sieltä! Nico huusi etupenkiltä.
Tuntui etten päässyt tilanteesta ulos. Yhtäkkiä huomasin sen. Poliisiauto ajoi katua pitkin.
Aloin viitilöidä käsiäni ja kohta ilta oli täynnä sinistä valoa.
Poliisi yritti meitä saamaan sovintoon. Kerroin haluavani lähteä yksin ja uhkasin poliiseja
oikeustoimilla, jos minut jätettäisiin tuon väkivaltaisen juopon seuraan.
Nico lähti suosiolla poispäin, kun nuorempi poliiseista alkoi puhua Santahaminaan
palauttamisesta. Pääsin yksin autoon ja laitoin ovet lukkoon. Kyyneleet tulivat silmistäni
ryöppynä. Pistin kädet kasvojeni eteen ja itkin.
Havahduin, kun ikkunaani koputettiin. Nuorempi poliisi koputti lasiin.
!
-Onko kaikki kunnossa? hän kysyi, kun sain ikkunaa vähän auki.
-Hävettää ja nyt olen yksin, vastasin.
-No ikäväähän se on. Mutta kun sä nyt olet tossa portin edessä niin voisitko siirtää sen
auton tästä pois mahdollisimman pian? poliisi totesi. Nyökyttelin, kun en tiennyt mitä
muutakaan tehdä.
-Odotas vähän sanoi vanhempi noin nelikyppinen viiksekäs poliisi. -Tehdään sulle
puhallustesti. Missä Henry se alkometri on? hän kysyi nuoremmalta poliisilta.
-Se on siellä yläkaapissa. Ihan uusi, nuorempi poliisi sanoi ja nyt tiesin hänen etunimensä.
Minua nolotti miten autot matelivat ohi ja kaikki ohikulkiat katselivat minua.
-Sä et ole juonut mitään, nuorempi poliisi sanoi ja huomasin miten siniset silmät hänellä
oli.
-En ole, sanoin ja välttelin hänen katsettaan.
-Tähän pitkä puhallus, vanhempi poliiseista sanoi ja puhalsin niin pitkään kun hän sanoin
sen riittävän.
Mitään ei tietenkään näkynyt.
-No joo. Eiköhän tämä ollut tässä. Mitä mainoksia nää on tässä autossa?, nuorempi
miehistä kysyi kiinnostuneena.
-Ne on mun tekemiä sarjakuvia, vastasin.
Huomasin nyt että nuoremman poliisin rinnassa oli hänen nimensä, Järvi.
Henry Järvi, ajattelin ja tuntuikin mukavalta saada hänen huomiota.
-Onpa hienoja. Oletko piirtänyt montakin sarjakuvaa? Henry kysyi.
-Viisi, ei kun kuusi, vastasin.
-No ota rahalisesti ja turvalista matkaa sanoi vanhempi poliisi Vilen.
-Pidä huolta tästä komeasta pojasta, tuli suustani ennen kuin ymmärsinkään.
-Yritetään, Vilen totesi ja alkoi hymyilemään.
Sain autoni lähtemään tärisevin käsin. Olo oli sekava. Olin pettynyt. Nico oli eksynyt
kaljalle, eikä ilta minun kanssani kiinnostanut. Kamalinta oli, että olin flirttaillut poliisin
kanssa.
Kotona katsoin jääkaappiin ja siellä odottivat siiderit ja oluet. En juonut siideriä. Tuhersin
itkua vähän aikaa, ja sitten sisuunnuin. Soitin Pialle ja kerroin koko jutun. Pia sanoi
olevansa pahoillaan. Hän oli kirjoittanut kolme sivua tekstiä siihen valokuvakirjaan. Pyysin
häntä lähettämään tekstin minulle. Lukiessani sitä tietokoneelta minulle tuli ikävä kotiin.
Nyt minua hävetti koko kohtaus Nicon kanssa. En kehdannut soittaa Liisalle. Aloin
piirtämään. Hahmoni huusi Nicolle, jolla oli armeijan vaatteet ja olutlasi kädessä. ”Minä
!
olen tärkein sille miehelle, joka minua rakastaa! En tarvitse juoppoa joka unohtaa minut!”
oli hahmoni puhekuplassa. ”Paikallinen poliisi on aika komea.” sanoi hahmoni ja tuijotti
Henryn näköistä poliisia jolla oli haalarit päällä ja kaikki varusteet vyöllä. ”oikeastaan ihan
namu.” hahmo sanoi seuraavassa kuvassa ja oli kaatanut nuoremman konstaapelin
maahan, jota hän nyt nuoli hermottoman kokoisella kielellään kuin koira. Slurps! luki
nuolaisun vieressä. Vanhempi konstaapeli katsoi kuvassa kauhistuneena vieressä.
Piirtämisen jälkeen ei uni meinannut tulla. Kävin piirtämässä vielä yhden kuvan, missä
katselin keittön ikkunnasta kuunsirppiä. ”Ostin olutta ja ruokaa ihan turhaan. Olisipa
konstaapeli Henry täällä, niin pitäisin hyvänä.” luki kuvassa.
Aamulla näytin kuvia huoltamolla tytöille. En ollut ihan parhaalla mielellä.
-Tää on ihana tää nuolemiskuva ja tän vanhemman poliisin ilme, Pia kailotti.
-Oliko ne tän näköisiä, ne oikeet poliisit? Riitta kysyi.
-Joo. Mä sanoin sille vanhemmalle, että pidä tästä komeasta pojasta hyvää huolta, kerroin
nolona.
-Voi kun söpöä. Oliko se nolon näköinen? Pia kysyi.
-En kehdannut katsoa. Se vaan pääsi mun suusta, kun se oli niin söötti ne haalarit päällä
ja se pelasti minut, Kerroin.
-Sä oot mun sankari. Ei olla vielä entisestä kunnolla eroon päästy, kun flirttaillaan jo
seuraavalle, Riitta sanoi.
-Odota itse kiihkeenä kaks viikkoo ja sitte äijä pyytää kyytiä kaljakavereilleen. Mulle kaverit
väitti mun olevan kaupungin kiimasimman kinkun ja sitte se kundi menee mielummin
baariin kännäämää, valitin.
-Olisit pyytänyt sen Henryn puhelinnumeron, Pia sanoi.
-Slurps, Säesti Riitta.
Menimme aamusta maalaamaan. Nyt teimme niitä akvarelleja. Se villapaitanainen seisoi
puolet ajasta minun takanani ja katsoi miten pärjäsin.
-Miten sä osaat tänkin tosta vaan? hän kysyi.
-Oon mä tehnyt näitä ainakin sata, vastasin.
-Missä ne on?
-Äiti on laittanut ne varastoon, kerroin.
-Mitä sä täällä teet? opettaja kailotti. -No kyllähän sä olla saat, hän jatkoi, kun näki ilmeeni
menevän vaikeaksi.
!
Menin ulos puhelimeen, kun sain kuvan valmiiksi. Soitin Ninalle ja kerroin illan tapahtumat.
Nina oli pahoillaan. Kerroin poliisi sarjakuvasta, johon hän alkoi nauramaan.
-Mä voisin kysellä siitä Henry Järvestä, Nina sanoi.
-Mistä sä siitä kyselet muka?
-Se mun tuttu Make, sun äitisi paras kaveri oikealta nimeltään Maria tuntee paljon
poliiseja. Sen sisko Saijakin on poliisi.
-Se menee äiskän tietoon ja mä joudun taas noloon tilanteeseen.
-Niin mut mä en joudu, Nina nauroi.
En uskonut hänen saavan selville mitään. Tuskin edes hän soittaisi mihinkään.
Soitin myös Liisalle, joka oli pahoillaa sattuneesta. Kerroin myös nolona poliiseille
flirttailusta ja sarjakuvasta.
-Sehän on vaan kivaa raskaan työn keskellä, kun joku huomioi, Liisa sanoi.
-Nolotti kun piti siitä haaveilla vielä kotona, totesin.
-Ei. Minä haaveilin Kasperista monta vuotta ja sitten sain sen. Haaveilu kuuluu ihmisenä
oloon, Liisa lohdutti.
Puhelun jälkeen ei enään ollut niin tyhmä olo.
Illalla pidin meillä palaverin kuvakirjasta. Pia ja Riitta olivat mukana. Syötin heille äidin
ravintolassa tehtyä lihapataa ja keitin makarooneja. Kirjaa kyhättiin kokoon nopealla
tahdilla.
-Onko tässä tekstissä mitään järkeä? Lähdimme Iidan mukana hänen kotikaupunkiinsa,
mikä osoittautui uskomattoman kauniiksi paikaksi. Tää on kuin jostain kolmannen luokan
ainekirjoituksesta, Pia vuodatti.
-Sehän siitä tekee kaikkien kirjan. Ne samaistuu sinuun. Jos siihen aletaan jotain historiaa
sepustamaan niin tässä menee loppu elämä sitä opiskellessa. Tää kirja kertoo kahden
tytön matkasta meille, totesin.
-Ja siinä kaikki, Riitta lisäsi.
-Siinä kaikki ja sun hienoja kuvia, mihin laitetaan tekstiä alle, sanoin.
-Näin helppoa on kirjan teko. Olisi pitänyt alkaa kirjailiaksi jo kolmannella luokalla, Pia
sanoi.
-Uskokaa nyt. Tää on kuvakirja, jossa on on hienoja kuvia ja tää kertoo siitä viikonlopusta.
Sillä hyvä. Ei mietitä kelpaako tää. Se on arvostelioiden tehtävä. Mähän puhun taas kuin
opettaja, sanoin kun huomasin paasaavani.
-Jäikö rooli päälle, Riitta kysyi.
!
-Jäi tosi pahasti, kerroin.
Perjantai aamusta alkaen alkoi tulla tekstareita, joissa Nico pyyteli anteeksi. Minua ei
kiinnostanut hänen selittelyt. Jotenkin niissä hän hän piti minua turhan niuhona. Puhelin
piti laittaa äänettömälle, ettei se piipaus häiritsisi muita koulussa. Hän yritti jossain välissä
soittaakin, mutta en vastannut. Viestit alkoivat hermostuttamaan tosissaan. Suljin koko
puhelimen. Avasin sen vasta ruokatunnilla, kun päätin soittaa Ninalle kysyäkseni
haluaisiko hän tulla kyydissäni kotona käymään. Puhelin alkoi heti soimaan kun sai sen
auki. Vastasin.
-Eva täällä. Sulla on ollut puhelin kiinni koko aamun. Mä olen yrittänyt soittaa.
-Pitää tunnilla olla kiinni, valehtelin.
-Joo. No mä oon sopinut sinne messuille sulle kahdeksan haastattelua.
-Kahdeksan!
-Niin. Jokainen kirjakauppa haluaa omansa, kun olen lähettänyt kuvia. Huomenna saan
koepainokset jotka laitan eteenpäin. Tai oliko se tänään? Niin ja sitten oli se iso lava ja
sivulavat ja radioon.
-Radioon? sanoin hölmönä.
-Taas sun pitää toistaa viimeinen sana. Voisit laittaa ne maastovaatteet. Niin ja ens viikolla
sovin haastattelun Imageen.
-Imageen? Mikä se on?
-Etkö sä tiedä. Se on sellainen kulttuurilehti. Sä voisit päästä ihan kansikuvaan.
-Emmä tiedä kun sitte pitäisi mennä kampaajalle.
-Ton sä teit tahallasi. Laitetaan sut firman laskuun kampaajalle. Mä soitan kun se
haastattelu tulee. Haluatsä sinne samalle kampaajalle, kuin ennenkin?
-Haluan.
Nina ei halunnut kotikaupunkiin. Ajelin yksin kotiin päin. Ei huvittanut ohitella, eikä ollut
mihinkään kiire, joten jurnutin yhden rekka-auton perässä koko matkan. Kotikaupungin
rampissa auto alkoi köhiä. Pääsin nykimällä äidin ravintolan pihaan. Menin sisälle
syömään ja kerroin auton olevan rikki. Ari meni katselemaan autoa, kun hain ruokaa
keittiöstä. Äiti tuli kyselemään pöydän viereen samalla kuin söin. Kerroin Nicosta ja olin
tehnyt äidin mielestä oikein. Hän sanoi tehneensä virheen isäni kanssa kun taipui
kaikkeen alistamiseen. Mieleeni tuli se uni silloin sairaana. Kerroin äidille naisesta, joka
väitti olevansa mummoni. Äiti käski minun kysyä isän äidiltä. Kohta Ari tuli sisälle vauhdilla.
!
-On meillä tarkka likka. Varmasti tullut äitiinsä. Bensa riitti justiinsa pihalle asti. Jouduin
työntämään auton tohon viereisen pihan tankille. Ei tarvinnut omista rahoista ostaa
bensaa, Ari marmatti ja vähän nauroi samalla.
-Et sä nähnyt sitä valoa siinä mittarissa? äiti kysyi.
-Ai se valo. Mä ajattelin ettei se ole vaarallinen, kun se on niin pienikin, vastasin.
Tuntui nololta miten Ari selitti ajamistani vanhemmille asiakkaille, jotka olivat hänen
tuttujaan.
Välini isääni olivat huonot, niinpä toista muommoanikin näin harvoin. Nyt kuitenkin päätin
ajaa tämän luo ja ostin kukkia marketin yhteydessä olevasta kaupasta. Soitin ennen kuin
menin ja mummi toivotti minut tervetulleeksi. Ajoin sinne kauaksi satamaan, joka tuntui
olevan aivan eri kaupunki. Kaikki pienet mökit tuntuivat nyt myös kuvaamisen arvoisilta,
kun katselin niitä pitkästä aikaa. Mummo asui kuusikymmentäluvun kerrostalossa lähellä
uuden sataman porttia. Vaari oli kuollut pari vuotta sitten, enkä mennyt hautajaisiin, kun äiti
oli silloin kauheassa riidassa isäni kanssa. Talon alakerrassa ei enään ollut baaria, eikä
parturia, vaan isot näyteikkunat oli muurattu melkein umpeen ja siihenkin oli tehty
asuntoja, joissa oli oma ulko-ovi. Rapussa nielaisin, kun pelotti, mitä mummo sanoisi
pitkästä aikaa. Soitin ovikelloa ja ovi aukesi aika nopeasti. Mummo oli onnellinen kun tulin
käymään. Kaikki oli samanlaista kuin kymmenen vuotta sitten, kun olin viimeksi käynyt.
Mummo oli laittanut kaikki valmiiksi ja napsautti vain kahvinkeittimen päälle.
-Kiva kun tulit. Sä olet nyt kovin kuuluisakin, mummi sanoi.
-Jaa. En tiedä siitä kuuluisuudesta. Mua alkoi kiusata yksi juttu, vastasin.
Mummi nosti katsettaan laittaessaan kahvikuppeja pöytään ja taisi tietää mistä puhuin.
-Jaa, hän sanoi ja äänin oli nyt toisenlainen.
-Niin, kun mä näin sellaisen unen, missä ilmestyi yksi nainen, joka sanoi olevansa mun
mummo.
-Voi herran jumala. Ihanko totta?
-Juu ja mä ajattelin kysyä, mitä se meinaa?
Mummo istui alas ja yskäisi.
-Se meinaa sitä, kun mun sisko kuoli, niin me otettiin mun mieheni Juhan kanssa sun isäsi
meille.
-Tietääkö mun isä?
-No. Eihän se ehdi käymään eikä kuuntelemaan. Kyllähän sä isäsi tunnet.
-Tunnen joo.
-Mihin se oikea mummo kuoli? kysyin.
!
-Se sai syövän ja poika oli ihan pieni. Ehdittiin kaikki järjestää ennen kuin hän kuoli.
-Entäs se juha?
-Mitäs siitä? Se on kuollut.
-Ei kun. Eihän se mun isoisä ollutkaan? kysyin.
-Ei ollut. Mutta se tykkäsi susta ihan hirveesti.
-Voi. Me ei tultu edes hautajaisiin, kun äiti riiteli isän kanssa. Nyt tuli ihan paha mieli.
-Otetaan kahvia. Kyllä se oli surullinen, kun sua ei enään jouluna näkynyt. Juha osti sulle
joululahjojakin, mutta sun äiti ei niitä tullut hakemaan, kun se sun isä meinasi kaapata sut
itselleen. Se sun äiti oli tollainen samanlainen pelokas tyttö kuin sinä nuorena, mutta kun
se isäsi sen suututti haluamalla adoptoida sut sen ruotsikielisen naikkosen kanssa, niin ne
painoi semmoista nappia, että tiesivät, mummo kertoi ja alkoi nauramaan.
-Nyt sille Juhalle oltiin turhan tylyjä. Se oli mukava mies, sanoin.
-Niin oli. Vahinko ettei me saatu omia lapsia, kun se isäsikin on semmoinen heittiö, vaikka
nyt on niin pankinjohtajaa olevinaan.
Mummon luona tuli hyvä mieli. Yritin kysellä kuka oli oikea isosisäni, mutta sitä ei tiedetty.
Yhtäkkiä pelästyin.
-Mun oikea vaari voi olla vielä elossa, ajattelin ääneen.
-Mutta se saattaa olla semmoinen samanlainen heittiö kuin isäsi, joten jättäisin sen asian
siihen, mummi sanoi.
Halasin vielä mummia lähtiessäni ja lupasin tulla useammin käymään. Menin uudelleen
markettiin ja ostin kukkia. Kesti vähän aikaa kun löysin Juhan haudan, jolle laitoin kukat.
Taas asian piti nähdä jonkun kaupunkilaisen, joka näki minulta tulevan kyyneleitä. Nämä
ihmiset luulivat tietävänsä kaiken, mutta eivät sittenkään tietäneet mitään, niin kuin en
minäkään.
Soitin illalla Ninalle, joka odotteli Lauraa käymään. He olivat lähdössä yhdessä ulos. Hän
kertoi Henryasiani olevan lesbopoliisijaoksen kyselykierroksella. Kiitin kiinnostuksesta ja
kysyin pystyisikö sama osasto jäljittämään isoisäni. Nina oli järkyttynyt, kun kuuli minun
nähneeni unessa mummoni. Minä en ollut pelännyt, minusta hän vaikutti lempeältä
naiselta, kuten hänen siskonsakin oli. Nina lupasi kysyä asiaa Lauralta ja sitten muilta
tutuiltaan. Olin enemmän kuin kiitollinen jo valmiiksi. Puhelun jälkeen piirsin vähän aikaa.
Piirsin kuvia missä hahmoni ajoi autolla, jonka mittarissa vilkkui valoja. ”Ompa nättejä”
hahmoni totesi. Samoin hahmoni ajoi pitkän jonon ensimmäisenä ja mietti: ”En minä ole
ainakaan mitään teiden tuppoja koskaan nähnyt.” Yhdessä stripissä hahmo vei kukkia
hautausmaalle. Seuraavassa kuvassa hän itki kuin kastelulaite: ”BYÄÄ! VAARI MUN ON
!
IKÄVÄ!!!” Kolmannessa kuvassa pää pyöri ympyrää ja ylhällä oli puhekupla: ”Toivottavasti
rouva Juoru Juntunen ei nähnyt.” Mietin, että tätä menoa minulla oli jouluna jo toinen kirja
valmiina.
Joonas tuli aamulla herättämään minut aamiaiselle. Kerroin äidille ja Arille kuka oli oikea
mummoni.
-Kuka sitten oli oikea vaarisi? äitini suusta pääsi.
-Ei kukaan tiedä. Ei se oikea mummo kuulemma koskaan kertonut. Joku mies sieltä
Helsingistä, kerroin.
-Mut. Sehän voi elää vielä, äiti totesi.
-Ei olisi mikään ihme. Eihän se ole välttämättä, kuin vähän yli seitsemänkymmentä, jos
sitäkään, Ari totesi.
-No johan oli uutinen. Tietääkö isäs? äiti kysyi.
-Ei. Ei se käy mummia katsomassa juuri koskaan, kerroin.
-Olipa juttu, Ari sanoi.
-Se oli aika ikävää, kun me oltiin aika tylyjä sille Juhalle. Se oli ostanut mulle joululahjan,
mut mä en ikinä sitä saanut, kerroin.
-Voi ei. Mä olin niin täynnä vihaa sun isääsi kohtaan, että tuli suututtua sen sukulaisille
samalla. En mä tiennyt miten asiat on ja tein muutenkin väärin, Äiti sanoi.
-Ei sille enään mitään mahda, totesin ja asia painoi kuitenkin minua.
Soitin Liisalle ja kerroin kuulumisiani. Liisa sanoi yrittävänsä katsoa elääkö isoisäni.
Kerroin lesbojen jo metsästävän häntä. Liisa sanoi synnytykseen olevan vielä viikon.
Lupasin mennä häntä katsomaan. Lähdin vaihteeksi kävellen kaupungille. Nyt tuntui jo
hauskalta, kun kaikki vastaantulijat sanoivat päivää. Näin Ninan äidin, joka tervehti minua
iloisesti jo kadun toiselta puolelta. Oli kiusallista kun hän juoksi kadun yli juttelemaan
minulle.
-No hei Iida. Miten sulla menee? hän kailotti tekopirteään tapaansa.
-Ihan hienosti, ehdin sanoa väliin.
-Hienon jutun se Laura oli kirjoittanut susta. Ei sitä meidän Airan juttua vaan ollut vielä
siinä lehdessä, hän sanoi harmistuneena.
-Tää laitettiin ensin kun kirjamessut on kohta, sanoin.
-Jaa. Se Eevako painosti? Ninan äiti kysyi.
-Ei kun Nina. Tää tuo meille taas vähän jotain. Ja tietysti päätoimittaja sanoo aina
viimeisen sanan. Et sä katsonut tästä uudesta lehdestä sitä juttua? kysyin.
!
-Siis tuleeko se joka viikko?
-Luuletko että sitä kaikkien julkkiksien perässä pysyisi jos se lehti tulisi vaan joka toinen
viikko? Matti Nykäseltä näytettäis vain joka toinen tyttöystävä.
-Nyt täytyy mennä kioskille penkomaan niitä lehtiä. Nyt on kiire, hän totesi puoli leikillään ja
ei meinennut tietään mihin suuntaan olisi lähtenyt.
Huokaisin helpoituksesta kun sain sen naisen kimpustani. Kohta kävelin torin läpi ja
moikasin jokaisen ihmisen erikseen, joka torilla oli. Kaksi pientä tyttöä tuli pyytämään
minulta nimikirjoitusta. Eihän niille voinut sanoa ei. Tytöt olivat varmaan vain yhdeksän
vuotiaita. Heillä oli kuulakärkikynä ja pahvinen valkoinen kortti molemmilla.
-Piirränkö mä tähän jotain kanssa? kysyin.
-Joo. Laita joku kiva juttu, Vaikka se hahmo se Liisa, toinen pienistä tytöistä sanoi, jolla oli
tummat hiukset isolla letillä takana.
-Jos mä piirrän tähän sinut ja minut vierekkäin, sanoin ja tuntui kuin olisin lumonnut tytöt
katsomaan kynän kärkeä. -Mikä sinun nimi on?
-Veera ja tämä on Jaana, tyttö sanoi ja esitteli vaaleatukaisen kaverinsa.
-Laitetaan tähän ystävälleni Veeralle ja mun nimmari ja päivän määrä, selitin ja piirsin
samaan aikaan.
-Ai että sä oot nopee ja hyvä piirtämään, Jaana totesi.
Kohta hänelle olisi samanlainen kortti. Tytöt kiitivät ja niiasivat minulle, mikä tuntui minusta
kummalta. Kuulin hirveän kikatuksen takaantani, kun he näyttivät kuvia joillekkin
kavereilleen. Oli pakko lisätä vauhtia. Kun pääsin kulman taakse niin juoksi kortteli verran
Liisan talolle.
-Sä näytät siltä, kuin sä olisit juossut, Liisa totesi, kun tuli avaamaan minulle ovea.
-Varmaan hienoa olla selvännäkiä, vastasin.
-Ei kun sä olet hengästyneen oloinen ja sulla ei ole lenkkivaatteita. En mä tiedä omistatko
sinä edes selaisia, Liisa totesi iloisena.
-Pikkutytöt halusi nimmareita mun piti häipyä, ennen kuin niiden kaverit halusi kanssa. En
mä olisi ikinä päässyt tänne, niitä oli niin paljon, selitin Liisalle jonka silmät tuntui loistavan.
-Äskein mä ähkyin täällä yksinäni, mutta nyt tuli parempi mieli, kun mä huomasin miten
hassua voi muidenkin elämä olla.
-Ne tytöt on vähän yli metrin pituisia. Ei niille voi sanoa, etten minä voi kirjoittaa niille koko
päivän nimmareita.
-Onneksi se Nina haluaa henkivartiaksi. Kohta sillä on töitä.
!
-Mä työllistän sitä jo ihan liikaakin. Se jäljittä mun isoisää ja poliisia joka on minusta hurjan
söpö. Sitä viimestä mä en pyytänyt. Se haluaa näyttä sillä mulle miten hän saa selville
asian kuin asian.
-Mä voin yrittää katsoa sitä sun isoisää. Elääkö se, Liisa sanoi ja katsoi silmiini.
-Se olisi kiva, mutta ei sun ole pakko, vastasin.
Menimme istumaan asunnossa ruokapöydän ääreen. Asunnossa oli vain iso olohuone
jonka toisessa päässä oli keittokomero. Ulko-oven lähellä oli yksi makuuhuone ja
vaatehuone. Katsoin miten Liisa peitti kasvonsa käsillään.
-Mä nään jonkun miehen, Liisa sanoi.
Tuntui kuin niskahiukseni olisivat nousseet pystyyn.
-Ei se näytä niin hirveen vanhalta, et mä en tiedä onko se nyt vai joskus toiste. Eiku sillä
on i-pad. Tää on nykyään. Komee huone, mistä näkyy satamaan.
-Mihin satamaan? kysyin.
-Vissiin Helsinkiin. Siinä kääntyy ruotsinlaiva. Oho nyt tulee tyttö.
-Kuka tyttö? Missä?
-Mun tyttö! Mä SYNNYTÄN! Soita jonnekkin! Liisa kimitti.
-MINNE! huusin vastaan.
-Ambulanssi. Lääkäri. Puhelin. Mitä mä teen?!!
-Ota rauhallisesti. Mee sohvalle tai sänkyyn. Mä autan sua.
-Vesi tulee. Ei sotketa sohvaa, Liisa touhasi.
-Ostetaan uusi sohva. Mitä sä meinaat?
-Taluta sänkyyn. Soita ambulanssi. Tai mä soitan. Tuo puhelin. Aih! sattuuu sattuu. Missä
se vitun puhelin on!
Etsin vähän aikaa ja sitten annoin omani.
-En mä osaa tätä käyttää! Laita 112 siihen ja anna mulle! Mene ambulanssia vastaan alas!
Liisa käskytti huutamalla ja yritti hengitellä välissä.
Tein niin kuin hän käski. Arvellutti jättää Liisa yksin asuntoon. Pönkäsin oven auki ja kuulin
mieten hän huusi osoitettaan puhelimeeni. Yritin juosta raput alas. Aloin pelkäämään
nilkkani nyrjähtämistä. Pääsin viimeinkin alaovelle. Avasin oven ja laitoin sen
avaushakaan.
-Hei Iida, kuului ihan vierestäni.
Ne oli Veera ja Jaana. Neljä muuta tyttöä oli mukana.
-Saako nääki nimmarit? Veera kysyi.
-Hei myöhemmin. Nyt tulee tänne ambulanssi, sanoin. -Kattokaa näkyykö sitä.
-Poliisi näkyy! Jaana huusi.
!
-Heiluta käsiä!
Meinasin saada sydänhalvauksen kun kaikki tytöt alkoivat kirkumaan ja heiluttamaan käsiä
yhtä aikaa. Poliisiauto hidasti vauhtiaan, mutta pysähtyi, vasta kun minä aloin heiluttamaan
käsiäni. Luojan kiitos Saija ajoi autoa.
-Liisa synnyttää! Tarvitaan apua! Ambulanssi tulee ehkä! Emmä tiedä! huutelin ja ääneni
tuntui kimeältä.
-Javanainen tulee sun kanssasi ylös. Mä jään odottaan lanssia, Seija sanoi.
-Mut sehän on mies! kimitin.
-Sillä on ensihoitajan koulutus. Vie se asuntoon. NYT! Seija huusi ja lähdin juoksemaan
rappuun kuin robotti. Meinasin kaatua ja se poliisi sai kyynerpäästäni kiinni. Kolmannesta
kerroksesta kuului kuinka Liisa vaikersi.
-Se tulee. Missä sä olit? Liisa sanoi huohottamisen keskellä ja otti kädestäni kiinni
kouristuksen omaisesti.
-Tässä on Javanainen. Hän on ensihoitaja, sanoin.
-Ootsä taas juossut? Liisa sanoi ja katsoin Javanaista, kun en tiennyt mitä sanoa.
-Joo ei sulla hättää, Javanainen totesi savonmurteella.
Liisa alkoi huutaa suoraa huutoa. Vauvan tulemisessa oli hirveä ponnistelu. Sormissani ei
ollut mitään tuntoa, kun Liisa oli puristanut toisen käden sormet puuduksiin.
Pelkäsin ihan sikana. Olin varmaan yhtä hiessä kuin Liisakin. Jossain vaiheessa Saija oli
ambulassimiesten kanssa sisällä. Toisella miehistä oli happipullo kädessä. Liisan huuto
alkoi vielä koveta.
-Vielä vähän! Javanainen huusi.
Kuulin miten lapsi rääkäisi.
-Herräähän, Javanainen sanoi ja piti happimaskia nenäni päällä. -Hengittelehän vielä.
Liisalla oli nyytti sylissä ja hän hymyili. Pyörtyminen oli tuntunut kauhealta, mutta
herääminen tuntui nololta.
-Tule katsomaan uutta henkilöä, Liisa visersi.
Saijaa hymyilytti. Javanainen auttoi minua ylös.
-Tää on enemmän kuin noloa. Se on miesten hommaa pyörtyillä, totesin.
-Se on kovaa hommoo synnyttee. Siinä ei oo mukava kattella. Seuraavan kerran pärjööt
paremmin, Javanainen selitti.
-Pärjööt ja pärjööt. Anteeksi että eppäilin sinnuu, sanoin Javanaiselle.
-Elä haastele kun et osaa.
-Istu tähän ja ota lapsi syliin, Liisa sanoi.
!
Olin aivan kauhuissani. Istuin sängyn laidalle ja Liisa antoi nyytin. Vauva oli ihan älyttömän
pieni. Sillä oli aivan älyttömän pienet sormet.
-Näytä sille kieltä, Saija sanoi oven suusta.
Katsoin Saijaa ja hän nyökkäsi.
Työnsin kieltäni suustani niin pitkänä pötkönä, kuin pystyin. Vauva matki minua ja työsi
kielensä suustaan.
-Oih! hihkasin. Tuntui kuin olisin leijunut ilmassa. -Aivan ihana tunne, sanoin ja tuntui ettei
kukaan pitänyt minua typeränä. -Mikä hänen nimensä on? kysyin.
-Mä ajattelin että Kirsi Maria, Liisa vastasi.
-Tervettuloa Kirsi Maria. Olet hyvin kaunis, sanoin ja minulta tuli kyyneleitä.
Liisa kävi vauvan kanssa sairaalassa yhden yön. Laitoimme Liisan kotona äidin kanssa
kaikki valmiiksi. Oli kevyt olo ajaa sunnuntaina Helsinkiin takaisin. Maanantai aamuna
näytin tytöille sarjakuvaa ennen kuin kerroin mitä oli tapahtunut.
-Pyörryitsä sielä synnytyksessä? Riitta kysyi.
-Ihan minuutiksi vaan, sanoin nolona.
-Hauska kuva siitä tuli. Yksi pitää vauvaa jaloista ja sinä makaat lattialla kädet ja jalat
levällään kierre pään päällä ja kieli ulkona, Pia analysoi yhtä kuvista.
-No nyt ei ihan heti näy täällä ketään synnyttämässä, niin sä oot turvassa, Pia veisteli.
-Joo ei tunnu yhtään pelottavalta enään mennä opettamaan edelliselle kurssille piirtämistä,
vastasin.
-Kaunis nimi sille tytölle tulee. Kirsi Maria. Onko se sun äidin nimi? Riitta kysyi.
-Kirsi on mun äidin nimi, mut se Maria on yksi äidin kaveri. Liisa aina pienenä ihaili niitä.
Se sano, jo silloin, että jos hän saa tyttären, niin siitä tulee Kirsi Maria.
Käteni tärisivät luokassa, vaikka äsken olin ollut niin urhea.
-Mä suoraan sanoen pelkään teitä, sanoin suoraan.
-Ihan turhaan, yksi poika sanoi.
Otin piirrustuksia kassista ja laitoin esille. Koko luokka katsoi synnytys kuvaa. Selitin mitä
viikonloppuna oli tapahtunut. Mietin hetken mitä pitäisi tehdä. Päätin aloittaa
esittäytymiskierroksen, niin kuin muut opettajat tekivät. Kyselin samalla lukivatko oppilaat
sarjakuvia ja miten paljon. Minulta kysytiin samaa. Kerroin nykyisin lukevani niitä aika
vähän, mutta sanoin omistavani varmaan tuhat albumia. Näytin tietokoneelta myös
pilakuvia ja kyselin olivatko ne sarjakuvia. Joidenkin pilakuvanteikiöiden töissä seikkailivat
monesti samat hahmot. Kerroin miten jotkut pilakuvien piirtäjät olivat aloittaneet
!
taidemaalareina ja olleet varsin hyviäkin ammatissaan, mutta sitten ajautuneet piirtäjiksi.
Nyt käskin jokaisen piirtämään omakuvan itsestään. Yhdellä pojalla oli vain tikku-ukko. En
alkanut kommentoimaan hahmoja, vaan kävin kopioimassa kuvista taas jokaiselle oman
kuvan. Yksi tyttö tuli myöhässä luokkaan. Minua harmitti aivan kamalasti.
-Pitääks meidän niinku piirtää jotain, hän totesi flekmaattisesti.
Pidin paperinippua käsissäni ja minua otti aivoon tytön flekmaattisuus. Halusin kävellä ulos
ja jättää koko luokan. Käskin kaikki tauolle. Menin katsomaan Piaa ja Riitta maalaussaliin.
He lähtivät ulos tauolle kanssani. Kerroin ettei minusta ollut opettajaksi. Tytöt naureskelivat
masennukselleni ja kertoivat panneensa merkille saman tytön. Sovin näkeväni nämä
ystäväni ruokatunnilla.
Menin avamaan tunnin uudestaa. Pyysin myöhässä ollutta tyttöä esittelemään itsensä ja
kertomaan lukiko hän sarjakuvia.
-No emmä sit tiiä tämösistä. Mä niinku tykkään enemmän maalata, tämä Jonnaksi
esittäytynyt naisen alku kertoi.
-Oot sä ajatellut mennä ikinä BB-taloon? tuli suustani.
-Joo, Jonna sanoi ja sai kaikki muut nauramaan.
Hän ei ymmärtänyt vittuiluani ollenkaan. Hymyili vain kuin mikäkin typerys. Mietin vähän
aikaa olinko joskus näyttänyt opettajilleni samanlaiselta. Pyysin tyttöä piirtämään kuvan
itsestään. Jaoin muille taas kopioita. Käskin jokaisen kirjoittaa puhekupliin jotain hahmoille
sopivaa.
-Emmä oikei osaa tehdä mitää hahmoo, Jonnaksi itseään sanova myöhästelijä lausui.
-Ei sen tarvitse olla mikään hyvä. Tee jotain ole hyvä, sanoin ja muut oppilaat
hymähtelivät, mutteivat ääneen.
-Niin ku oma kuva vai?
-Niin. Katso vaikka peiliin, Miltä sä näytät? Oletko prinsessa vai mikä. Enhän minä tiedä
mitä sä näät. Sinähän se taiteilija olet, sanoin.
Jonnaksi itseään kutsuva istui ja katseli minua vähän aikaa kulmat kurtussa. Ihme ja
kumma hän alkoi piirtämään jotain. Aloimme katsella ensimmäisen piirrustuksen
puhekuplia ja taas kuulin naurun hörähdyksiä.
-Hei mulla olis valmis tää! Jonnaksi itseään sanova huikkasi kesken kaiken.
-Laita siihen pöydälle niin mä kopioin sen ruokatauolla.
-Eiks sitä laiteta nyt?
-Sä olit myöhässä ja sä olet vieläkin myöhässä. Älä häiritse tai käy itse opettajan
huoneessa ja pyydä viisitoista kopiota, sanoin.
!
-Niimmä meenkin, Jonnaksi itseään sanova kivahti ja lähti ovesta piirrustuksen kanssa.
-Olinko mä ilkeä? kysyin.
-Et, sanoi Pirita etupenkistä.
Muut nyökkivät luokassa. Ehdimme käydä läpi kaksi työtä, kun Jonnaksi itseään kutsuva
tuli takaisin. Hän oli onnistunut saamaan jotenkin kopiot kuvastaan. Hän löi nipun
opettajan pöydälle.
-Ole hyvä ja jaa jokaiselle yksi, sanoin ja ajattelin kuullostavani jo opettajalta. Mietin
saisinko hiuksistani kunnon nutturaa huomiseksi.
-Et sä voi tehdä sitä? Jonnaksi iseään kutsuva kysyi.
-Miten sä voit mennä BB-taloon jos sä osaa jakaa, tokaisin ja sain luokan nauramaan.
Näin ettei hän ymmärtänyt vinoiluani. Olin täysin ymmällä. Miten näiden taiteiliaksi
haluavien ihmisten keskellä oli tämä tyhmin ihminen mitä olin ikinä nähnyt? Jonnaksi
itseään kutsuva otti nipun ja jakoi kaikille paperin. Jokainen kirjoitti siihen puhekuplaan
jotain.
-Seuraavaksi tää mun, Jonnaksi itseään kutsuva sanoi ja kaikki annoimme arkin joka
laitetiin taulunreunalle.
-Jaaha katotaans mitä täällä on. Ensimäisessä lukee että, Olen tyhmä pässinpää.
Seraavassa on, mihin mun aivot unohtu. Ja sitä seuraavassa, ehdin sanoa, kun Jonnaksi
itseään kutsuva heitti minua jollain.
Se oli joku tussikynä.
-Sä oot ilkeä, Jonnaksi itseään kutsuva sanoi rääkyvällä äänellä.
-En minä näitä kirjoittanut. Jokainen kirjoitti yhden, vastasin.
Jonnaksi itseään kutsuva keräsi tavaransa ja juoksi ovesta ulos.
-Mennään syömään sanoin.
Ruokatauolla join taas Pian ja Riitan kanssa teetä. Kerroin mitä sen Jonnaksi itseään
kutsuvan kanssa oli tapahtunut.
-Nyt sä oot varmaan pulassa, Riitta sanoi.
-Minä vai? sanoin pelästyneenä.
-Joo. Mä oon kuullu, että sen tytön vanhemmat on aika rikkaita. Se oli samassa koulussa
kuin minä. Kuuntelin aina mitä siitä puhuttiin, Riitta jatkoi.
-No voi hitsi. Sä et usko millainen se oli. Mun viisivuotiaalla veljellä on enemmän järkeä ja
tapoja, kun tuolla, vastasin.
-Sen mutsi tulee tänne valittamaan, Riitta vastasi.
-Tulkoot, sanoin.
!
-Sen vanhemmat sponssaa tätä koulua, Pia tiesi.
-No. Oli kiva tuntea. Mä lähden tarjoilijaksi takaisin äidin luo, vastasin.
Oli ihan hiljaista. Söimme vain tekemiäni leipiä. Nyt teimme jotain ruokaa vuorotellen.
Mietin miten onnekas olin, kun minulla oli äiti.
Ruokatunnin jäkeen ei ollut mukava olo. Kerroin oppilaille mokauksestani. Oppilaat olivat
puolestani surullisia. Jatkoimme tuntia, niin kuin ei mitään. Kello oli jo yli kahden, kun Jutta
tuli käymään. Arvasin asian. Nyt ei tarvinnut olla yksin tärisemässä kansliassa. Siellä odotti
noin neljävitonen vaalea nainen. Nainen oli jo valmiiksi hapan.
-Tässä on rouva Sirniö. Ja tässä on Iida. Meidän täytyy puhua siitä mitä tänä aamuna
tapahtui, Jutta selitti ja huomasin hänen käsien tärisevän.
-Sä olit kuulemma ilkeä minun tyttärelleni, rouva Sirniö alkoi heti tykittämään.
-Joo niin olin, sanoin heti, kun arvasin lentäväni kohta ulos koulusta.
-Sä siis myönnät sen? rouva Sirniö kivahti.
-Otetaan nyt rauhallisesti, Jutta yritti.
-Täällä kaikki pikkupimut opettaa. Mitähän tuommoinenkin likka pystyy opettamaan? rouva
kälätti.
Pelästyin kun näin hahmoni lattialla. Se teki jotain karateliikeitä ja kaatui selälleen lattialle.
-Iida on tehnyt jo viisi sarjakuvakirjaa ja niitä on myyty Japania myöten, Jutta yritti
puollustella.
-Me mieheni kanssa rahoitetaan tätä koulua ja mä en hyväksy tälläistä käytöstä, rouva
Sirniö selitti. Nyt hahmoni seisoi ikkunalaudalla ja nojasi huoneen ainoaan kukkaruukkuun.
Sillä oli taas kyltti kädessä. Jutta kääntyi katsomaan myös ikkunaan kun huomasi minun
tuijottavan sinne.
-Mä voin lähtee heti täältä pois, sanoin kun tilanne kyllästytti minua.
-Sinä saat kyllä ensin pyytää anteeksi minulta ja tyttäreltäni.
Vilkaisin taas ikkunalaudalle ja minua alkoi hymyilyttämään.
-Sä voit ostaa vaikka koko koulun, mutta järkeä sä et voi siihen tyttöön ostaa. Käytöstä
olisit voinut sentään opettaa.
-Mitä?! Sinäkö puhut minulle jotain käytöksestä. Sinulle minä olen rouva Sirniö ja teitittelet
minua.
-Sinuttelethan sinäkin, vastasin.
-Minä olen yksi koulun rahoittajista ja eroitan sinut jos haluan.
-Otetaan nyt rauhallisesti, Jutta yritti sanoa väliin.
-Ei kun mä eroan. Mä en ala teeskentelemään, kun mä en tarvitse sun kouluasi.
!
-Minä en siedä huonoa käytöstä ja teen tyttäreni takia ihan mitä tahansa. Sinua ei ole
varmaan äiti opettanut yhtään, rouva Sirniö seisoi vieressäni ja hänen kätensä jo nykivät.
-Lyö vaan. Mun äiti repii sulta silmät päästä.
-Että voit olla ylimielinen likka, rouva Sirniö sanoi.
-Jutan on pakko mielistellä sinua ja ottaa se dorka tyttö tänne, kun tämä koulu on sille
kaikki kaikessa. Miten sä luulet sen tytön pärjäävän, kun se ei osaa edes sanoa päivää.
-Miten niin. Kyllä minun tyttäreni osaa saman mitä muutkin.
-Ei se tunne edes kelloa. Sillä ei ole yhtään järkeä. Samana päivänä, kun sä kuolet niin
sen kaikki rahat ryöstetään, sanoin.
-Mistä sinä sen tiedät? Onhan sillä lakimies tai miehiä, jotka huolehtii siitä.
-Nehän sen ryöstää ensimmäisenä. Mun kaveri lukee lakimieheksi. Se sano, että ne on
kaikki ahneita paskoja, valehtelin, koska Nina ei ollut ikinä sanonut mitään sellaista.
-Iidan tuttu opiskelee lakimieheksi, Jutta sanoi, kun rouva Sirniö katsoi häntä.
Rouva Sirniö kääntyi selin ja alkoi tärisemään. Katsoin Juttaa ja hän katsoi takaisin,
varmaan yhtä kauhistuneen näköisenä kuin minäkin.
-Onko kaikki kunnossa? Jutta kysyi varovasti.
-Ei, kuului hiljainen vastaus rouva Sirniöstä.
Kohta hän tärisi enemmän ja hänen hengityksensä vingahteli kummallisesti, niin kuin ääni
olisi tullut jostain hevosesta.
-Hei. Nyt rauhoitutaan ja istukaa rouva alas. Jutta onko meillä vettä? kysyin ja pelkäsin
tuota sairaskohtausta.
Jutta nousi pöydän takaa täristen ja tuli auttamaan rouva Sirniötä istumaan. Rouva Sirniö
piti käsiään kasvojensa edessä ja tärisi. Nyt tajusin tuon olevan itkua.
-Mä haen sitä vettä Jutta totesi ja lähti huoneesta.
Katsoin rouva Sirniötä, joka piti vieläkin käsiään kasvojensa edessä. Hänen sormet
tärisivät ja niiden välistä näkyi välillä, miten meikit olivat valuneet pitkin poskia. Hän näytti
vanhemalta, kuin hän olikaan.
-Anteeksi. Tuli tuossa kiihdyttyä teille liikaa, yritin sovitella.
-Sä oot oikeassa. Kaikki on mennyttä, rouva Sirniö totesi.
-No ei kai ihan kaikki. Voidaanhan me korjata niin paljon kuin pystytään, selittelin.
-Ei voida. Mulla on syöpä, rouva Sirniö totesi ja se teki kylmät väreet selkääni.
-En mä osaa sanoa mitään. Mä olen pahoillani, totesin ja laitoin käteni hänen
olkapäälleen.
-Mä luulin aina tehneeni oikein, mutta nyt mä en enään tiedä mikä on oikein, rouva Sirniö
sopersi.
!
-Niin kauan kun sä, tai anteeksi te olette elossa, niin te voitte tehdä jotain, kerroin.
-Mitä mä enään voin tehdä?
Jutta tuli vesipullon ja lasin kanssa. Hänellä oli myös rulla talouspaperia mukana.
-Vaikka mitä. Mietitään yhdessä. Jos te haluatte, niin autetaanhan me, jos vaan osataan.
Oppilaat tekivät jo lähtöä, kun saavuin luokkaan. Monet olivat mielissään, kun minua ei
eroitettukaan. Otin Pian ja Riitan bussipysäkiltä kyytiin. Pyysin heitä kotiini pitämään
palaveria. Lämmitin meille äidin antamaa lasagnea uunissa. Minulla ei ollut microa.
Naureskelimme, että voisimme mennä hakemaan sellaisen samasta elektroniikkahallista,
missä myyjät jo pelkäsivät meitä. Teimme kirjaa vähän aikaa.
-Haukuttiinko sut tänään, Riitta kysyi kesken kaiken.
-Joo, vastasin.
-Ei sun tarvitse kertoa, mutta meitä kiinnostaa, Toivottavasti et joutunut vaikeuksiin, Pia
lisäsi.
-En sellaisiin. Se rouva Sirniö tosiaan omistaa koko koulun. Se ensin huusi mulle, mutta
sitten se alkoi itkemään yhtäkkiä ja kertoi kuolevansa kohta. Se oli tosi kauheeta, kerroin.
-Oho, sai Riitta suuustaan.
-Mä lupasin auttaa sitä jos mä pystyn, sanoin.
-Mitä sä voit tehdä? Pia kysyi.
-Järjestän sen asioita, jos pystyn. Se ei ole kertonut siitä syövästä kenellekkään ja olisi
kiva jos tekään ette kertoisi. Ei se kyllä kieltänyt sanomasta, kerroin.
Kirjan teko nyt vähän lässähti. Sovittiin, että jatkaisimme joku toinen päivä. Vein tytöt kotiin
ja soitin Ninalle. Kerroin päivän tapahtumat hänelle. Nina ihmetteli, miten minulla sattui
koko ajan jotain uutta.
Aamulla ihmetyksekseni Jonna oli ihan ajoissa. Hän näytti luokassa pelokkaalta. Ilmeisesti
rouva Sirniö oli kertonut sairaudestaa. Kopioin hänen kuvastaan uudet versiot ja pyysin
kaikkia kirjoittamaan jotain puhekuplaan. Pyysin oppilaita käyttämään harkintaa ja
antamaan Jonnalle anteeksi hänen hölmöilynsä. Kuvat käytäisiin läpi viimeisenä. Tunnit
eteni hyvin. Jonna oli ihan hiljaa. Tauolla hän tuli juttelemaan minulle.
-Äiti sanoi kuolevansa kohta, Jonna kertoi.
-Niin hän sanoi minullekkin, kerroin.
-Se oli vihainen ja väitti etten pärjää elämässä. Oonhan mä pärjännyt tähänkin asti.
-Niin kun äiti on aina auttanut. Hän on hyvin huolissaan sinusta.
!
-Enks mä peri hirveesti rahaa? Eiks sillä pärjää? Mun piti poikaystävän kanssa perustaa
pelikauppa.
-Et sä peri mitään. Sun äiti järkkää sulle asunnon ja kuukausirahan.
-Sinäkö sen hommasit? Hoida se niin että mä perin sen.
-Sun äiti järjestää omat asiat niin kuin haluaa. Sä tulet perjantaina mun kanssa lääkärille
käymään.
-Enhän mä ole edes kipee. En mä tuu.
-No sitte sä et saa mitään. Muista perjantai.
Jonna oli pää alaspäin ja näytti miettivän.
Päivä sujui jotenkin. Illalla saimme tyttöjen kanssa kirjan melkein valmiiksi. Eva soitti illalla
ja kertoi miten oli sopinut haastatteluja koko viikonlopuksi kirjamessuille. Manguin
vapaalippuja sukulaisilleni ja tutuilleni. Kerroin meneväni aamulla lääkärille, missä menisi
aikaa. Soitin vielä myöhään Liisalle, joka sanoi vauvan nukkuvan hyvin. Kerroin vielä
häpeäväni pyörtymistäni. Liisa sanoi minun olleen urhean. Kerroin rouva Sirniöstä ja
hänen tyttärestään. Liisa sanoi minun toimineen oikein. Liisa neuvoi, ettei minun saisi
antaa sille tytölle periksi liian helpolla, niin kuin hän oli aina tottunut saamaan tahtonsa
läpi. Puhelun jälkeen aloin piirtämään. Piirsin hahmoni Jonnan näköisen tytön kanssa
kävelemässä. ”Mua luultiin Krisse Salmiseksi. Miksköhän?” Jonnan hahmo sanoo
kuvassa. ”Sä oot varmaan yhtä kaunis.” Hamoni toteaa sen näköisenä, että valehtelee.
”Onks se sun mielestä kaunis?” Jonna kysyy seuraavassa kuvassa. ”Erittäin kaunis.”
vastaa hahmoni hymyillen iloisena. Seraavassa setissä keski-ikäinen rouva sanoo: ” Mä
kuolen syöpään.” Hahmoni hymyilee ja tokaisee: ”Voitko sanoa Juha-vaarille terveisiä, jos
näet?”
Kuvat hävettivät minua. Tuskin voisin laittaa niitä mihinkään kirjaan.
Keskiviikko aamu sujui normaalisti. Noukin Pian kyytiin ja menimme aamukahville
huoltamolle Riitan seuraksi. Kerroin Jonna haaveista periä rahaa.
-Oletko sä sekaantunut johonkin, mihin ei pitäisi? Riitta kysyi
-Olen. Se vaan jotenkin kuoleva nainen pyysi. En mä voinu sanoa, etten auta sitä, kerroin.
-Niin. En mä voi kuvitella itseäni samaan tilanteeseen, Pia kertoi.
-Ei kun me Jutan kanssa vaan neuvottiin sitä ja luvattiin hoitaa pari asiaa. Ei meidän pakko
ole jos ei pystytä.
-Se on kauniisti tehty, jos edes yrittää auttaa toista tuollaisessa tilanteessa, Riitta sanoi.
!
Pääsin aloittamaan aamun hyvissä ajoin. Jonnakin oli paikalla. Nyt teimme tehosteita
sarjakuviin, ja mietimme juonta. Ensimmäisllä tauolla Jonna tuli luokseni ja arvasin hänellä
olevan ikävää asiaa.
-Mun poikaystävä jätti mut. Se on sun vika, Jonna aloitti.
-En mä varmaan edes tunne sun poikaystävää, sanoin.
-Kun mä sanoin etten saa perintöä, niin se jätti mut, Jonna jatkoi huulet mutrulla, niin kuin
pikkutytöllä.
-No se jouti mennäkkin, sanoin.
-Niin mun äitikin sanoi. Sä olet ihan samanlainen
-Jaa. Noin nätti nainen saa paremman miehen milloin tahansa. Miks sä näyttelet tyhmää?
Piristy saatana, sanoin ja Jonna jäi seisomaan paikalleen, kun lähdin.
Vaikka tiesin olevani oikeassa, niin en voinut olla vaivautumatta Jonnan lähellä. Iltapäivän
tauolla soitin Liisalle ja kysyin vaivautuneena hänen mielipidettään.
-Ei sun tarvitse olla vaivautunut, eikä antaa armoa. Muista että jos sä lipsut, niin se tyttökin
lipsuu sitä enemmän, Liisa neuvoi.
-Voit olla oikeassa. Mikä toi ääni on?
-Vauva köhii tässä sylissä, kun se söi niin ahnaasti tissiä.
-Voii, pääsi suustani.
-Täällä on se täti joka oli pyörtynyt, kun sä tulit. Muistatko? Liisa lässytti vauvalle.
-Toivottavasti tytöstä ei tule selvännäkiää, joka muistaa kaiken.
Menin Jonnan viereen ja katsoin hänen paperiaan.
-Mä en ymmärrä. Sä pystyt kyllä paljon parempaakin kun toi. Kyllä sä osaisitkin jotain,
mutta sä luulet että on hienoo olla dorka, totesin -Tee uusi. Mä oon varma, että sä osaat.
Jonna näytti jähmettyvän paikoilleen. Kävelin luokassa eteenpäin. Katsoin luokan perältä.
Jonna näytti piirtävän nopeasti.
-Mikä toi on? kysyin, kun katsoin hänen olkansa yli.
-Rotta, Jonna vastasi.
-Mitä se tekee?
-Syö ihmisiä. Tässä se syö sinut.
-Wau.
Kaikki muut oppilaat nousivat pöytiensä äärestä ja tulivat katsomaan.
-Saanko mä laittaa tän taululle? kysyin
Jonna nyökkäsi tyrmistyneenä.
!
-Hei nyt katsokaa! Äkkäsin sen itsekkin. Näättekö toi jonka jalat näkyy rotan suusta? Se
olen minä. Minä vitutan Jonnaa ja sen hän on osannut laittaa paperille. Edelliselle
kurssillekaan en osannut kertoa tätä. Käyttääkää kaikkia tunteitanne ja yrittäkää saada ne
esiin töissänne. Tää on vitun hyvä! huusin lopuksi.
Muut oppilaat taputtivat.
-Helvetin hieno hahmo. Mä arvasin, että sä osaat, sanoin laittaessani paperin takaisin
Jonnan pöydälle.
-Se oli aivan helvetin hieno rotta. Se oli sopivan ruma ja karkea. Siinä oli takkuja ja sen
hampaat olivat saastaiset, selitin Pialle ja Riitalle innoissani.
-Sä saat ihmisistä parhaat puolet esiin, Pia sanoi.
-Mä sain sen suuttumaan. En mä haluaisi olla kenellekkään pottumainen, vastasin.
-No siitä on tullut ihan bimbo, kun sitä on pidetty kakskyt vuotta pumpulissa, Riitta sanoi.
-Niinhän se on. Mä toivon että se likka ei ole niin tyhmä, miltä se tuntuu. Ainakin se osaa
piirtää, sanoin.
Saimme sinä iltana kuvakirjan taiton valmiiksi. Toivoin sille hyvää vastaanottoa.
Aamulla pöydälläni oli kuva missä hahmoani jahtasi jättimäinen rotta. Hahmoni juoksi
paniikki kasvoillaan karkuun. Kuvan toisessa laidassa Jonnan näköinen tyttö nauroi
pidellen vatsaansa. Ollessamme huoltamolla kahvilla tytöt jo halusivat katsoa millainen
kuva tai kuvia minulla oli tehtynä. Samoin yksi kahvilan likoista, Aino, tuli aina katsomaan
aamun kuvaa, niin kuin hän sanoi. Nyt sanoin että seuraavana päivänä minä en tulisi
aamulla paikalle. Menisin lääkärille ja sen jälkeen suoraan kirjamessuille.
Jonna oli tehnyt kotona monta kuvaa. Yksi oli hauska, missä rotta seisoi apaatisten
ihmisten keskellä bussipysäkillä. Rotta oli suurikokoisen miehen korkuinen. Toisissa se
jakoi metrolehtiä aseman edessä. Sen olkalaukun hihnaa oli jatkettu narulla. Ihmiset kulki
kuvissa rotan ohi, niin kuin ne olisivat nähneet sellaisia kaiken aikaa.
-Oottekste huomanneet, kailotin kaikille. -Te ootte kaikki luoneet hienoja hahmoja. Mä oon
ylpeä teistä.
Kaikki oppilaat taputtivat.
Eva laittoi puhelimeeni tekstiviestin, missä ilmoitti seuraavan päivän aikataulun olevan
sähköpostissani. Katsoin aikataua ja minua alkoi jännittämään. Haastatteluja oli enemmän
kuin viimeksi oli sovittu ja lisää saattaisi tulla. Sarjakuva oli saanut hyvän vastaanoton ja
minua olisi kaivattu jo torstaina vieraaksi. Sunnuntaiksi ei ollut onneksi sovittu mitään,
!
koska halusin itse kulkea ja katsella kaikkea. Koulun jälkeen ajoin tyttöjen kanssa Evan
luo, missä sain kirjekuorellisen vapaalippuja. Äidille oli vaapaaliput Evalla ja iso pino
kirjalaatikoita odotti toimiston oven vieressä äidin farmariautoa. Kirjat myytäisiin taas
ravintolassa ja paikallisessa kirjakaupassa. Evan mielestä kuvakirjakin näytti hyvältä ja
hänellä oli siitä koevedos.
Menimme toimistolta seuraavan korttelin kampaamoon. Olin käynyt siellä jo ennemmin,
kun minua Liisaa ja Ninaa oli kammattu, muihin kirjan julkkareihin. Kampaamo sijaitsi
vilkkaan kadun varella. Minusta oli aina ollut hienoa, kun koko seinä oli pelkkää ikkunaa.
Toinenkin seinä oli ikkunaa, mutta se oli porttikonkiin päin. Kuusikymmentäluvulla
kuulemma tehtiin näitä, oli kampaajamme Jaana kertonut. Nyt menin uusien ystävieni
kanssa kampaamoon. Täällä ei ollut niitä tyhmiä mainosjulisteita seinällä. Jokaisen tuolin
edessä oli jättimäinen peili missä oli kullanväriset kehykset. Peilien välissä oli mustaa
seinää. Pieniä valokuvia oli peilien väleissa ja tienkin kehyksissä ja lasien alla.
-Iida, kampaaja Sanna tervehti minua iloisesti. Hänen piti halata minua. Halaus oli pitempi
kuin pelkkä kohteliaisuus. -No niin. Taas mennään messuille, Sanna totesi kun alkoi
laittamaan minulle suojavaatetta päälle.
-Niin sulle pitää kans antaa lippu, sanoin ja Riitta alkoi jo kaivaa sohvalla kassiaan.
-Ei, ei. Eva lähetti meille jo omat, Sanna totesi ja alkoi pestä hiuksiani.
Pia ja Riitta selasivat kuvakirjan koevedosta mustalla sohvalla, joka oli selin kadulla
olevaan ikkunaan. Minusta oli hauskannäköistä kun ihmiset kulkivat kadulla puolen metrin
päässä ikkunasta.
-Mä joskus kävin katsomassa kirjamessuilla ja ihailin Iidaa, mut en olisi uskonut että teen
kirjan sen kanssa, Riitta sanoi selatessaan koevedosta.
-Tää onnistui oikein hyvin, Pia lisäsi.
-Etkö sinä tehnytkään sarjakuvaa? Sanna kysyi.
-Joo, mutta tää on tämmöinen toinen juttu. Seuraava, sanoin.
Oli ihanaa taas tuntea, miten joku toinen pesi hiuksia. Itse vain istuin ja nautin käsittelystä.
Minulle heti laitettiin jotain sävytystä. Kohta olin tuolissa ja Sanna hääräsi ympärillä
pensselin kanssa.
-Mä muistan kun sun äitisi toi ensimmäistä kertaa sun piirrustuksia mukanaan. Mä halusin
yhdestä kopion kun siinä oli mun tekemät hiukset piirretty yksityikohtaisesti. Sä olit jo
silloin huippulahjakkuus.
-En mä ole huippulahjakkuus. Mä olin huono koulussa ja mulla on lukihäiriö, sanoin.
!
-Niin on mullakin, mutta sun äiti sai vakuutettua, että olen yksi Helsingin parhaista
kampaajista. Jaana sisko hoitaa kaikki paperityöt ja minä kampaan. Jokainen on hyvä
jossain, Sanna selitti.
-Riitta on huippu valokuvaaja. Se on kuvannut tän kirjan kuvat. Mä en ole hyvä missään,
Pia vuodatti.
-Liisa sanoi, että Pia saa neljä lasta. Ehkä se on hyvä siinä, sanoin.
-Ai Liisa. Mä muistan kun hän kävi täällä ja pisti koko paikan sekaisin lukemalla kaikkien
ajatukset. Mitä Liisalle kuuluu? Sanna kysyi.
-Liisa sai tytön kotona ja minä olin mukana synnytyksessä pyörtymässä, Kerroi ja sain
Sannan ja muut kampaajat hihittelemään.
-Se on Iida ihanaa aina kun sä tulet käymään. Sun äiti tulee huomenna. Sun äiti muutti
mun elämää kannustamalla mua ja siskoa. Nyt sä kannustat sun uusia ystäviä. Sä olet
hyvä ihminen, Sanna selitti.
Tuli outo olo. Ihmettelin millaisena Sanna näki elämäni. Menin aivan punaiseksi.
-Älä punastele. totta se on. Sun äiti oli samanlainen hiljainen tyttö, kun se ensimmäisen
kerran tuli tänne. Sä olet yhtä kaunis. Ja mä tarkoitan myös sisältä. Kaikki ei ole kauniita
sisältä, Sanna selitti.
Kampaamon jälkeen meidän piti mennä keskustan hienoon kahvilaan. Tytöt sanoi
haluavansa juhlia kirjailijaksi tulemistaan. Kahvilassa piti ottaa isot korvapuustit kahvien
kanssa. Pian mielestä kirjaa piti selailla näyttävästi ja sen piti olla pöydällä esillä.
Käkätimme tälläisille elkeille, joita kukaan ei varmaan edes huomannut. Kahvilassa oli
koko seinänpituinen sohva jonka edessä oli pöytiä. Viereiseen pöytään tuli istumaan kaksi
noin kolmekyppistä naista. Pian piti ottaa kirja käteensä ja näyttä sitä heille.
-Anteeksi. Olen Pia ja opiskelen taidetta. Olisin kysynyt teidän mielipidettä tästä kirjasta
johon ystäväni Riitta Taskinen on ottanut valokuvat. Ehkä tunnettekin jo hänen töitänsä.
-En tunne, mutta kirja näyttää hyvältä, tummahiuksinen nainen totesi ja alkoi selata kirjaa.
-Minä tunnen, tai tiedän tämän nuoren kaunottaren. Hän on sarjakuvapiirtäjä Iida,
vaaleiden puolipitkien hiusten omistava silmälasipäinen nainen sanoi viitaten minua.
-Juu. Hän on meidän kirjan tuottaja, Pia jatkoi konsulenttityylillä, joka ei hämännyt ketään.
Minua varmaan nolotti yhtä paljon kuin Riittaa.
-Tää on tosi makee. Ei mitään turhia ja väsyttäviä selittelyitä. Kiva kertomus matkasta ja
tosi upeita kuvia. Mistä näitä saa ostaa? tumma paksujen hiusten omistaja kysyi.
-Ei mistään vielä. Se on vasta koevedos. Pia halusi tänne heti leikkimään kirjailiaa, totesin
tylysti.
!
-Ai jaa, vaalea nainen totesi.
Molemmat naiset alkoivat kikatamaan ja nauru tarttui meihinkin.
-No onneksi olkoon uudesta kirjasta, tumma nainen totesi.
Illalla alkoi taas se ramppikuume. Äiti oli nauranut ensimmäisellä kerralla, miten en
meinannut saada unta, kun piti mennä esittelemään kirjaa. Nytkin pyörin sängyssä ja en
meinannut saada unta. Oli pakko nousta ylös piirtämään. Kohta kuvassa oli hahmoni
nolona ja hänen ympärillä oli viisitoista mikrofonia. Yhdessä kuvassa hahmoni juoksi lujaa
ja sata ihmistä seurasi häntä. Siinä oli lääkäri valkoinen takki päällä. Oli oppilaita, Jonna,
Pia, ja iso rottakin oli väkijoukon keulilla. Hahmo juoksi paniikissa ja tuntolevyt heiluivat
toisen hartian yläpuolella.
Aamulla väsytti valmiiksi. Kädet täristen aamutoimet sujuivat nopeammin, kuin yleensä.
Vaatteita mietin sekuntin ja tietenkin valitsin maastovaatteet, vaikka ne teki minusta aika
pellen. Suuntasin autollani kohti Espoota ja päädyin kauniille rantakadulle. Jonna tuli
melkein heti, kun olin pysäyttänyt autoni portin eteen.
-Hei minne mennään, hän huikkasi, kun istui etupenkille.
-Lauttasaareen lääkärin luo, vastasin.
-Millanen ukko se on? Jonna kyseli selvästi jännittäen.
-Ihan mukava. Ota rennosti, vastasin.
-Mitä sä siellä teet?
-Mulla on oma aika. Ja mä lupasin sun äitille viedä sinut sinne tarkistukseen.
-Saako mä tulla sun tarkistukseen? Jonna kysyi.
-Jos sä haluat.
-Emmä tykkää istua yksin missään ja odottaa.
Espoosta olimme nopeasti liian aikaisin lääkärillä. Pääsimme kuitenkin heti vastaanotolle.
Lääkäriä vähän ihmetytti Jonnan tuleminen kanssani vastaanotolle.
-Päätin näyttää, etten minäkään ole ihan viisas. Ja että kaikesta voi puhua, Kerroin
tohtorille.
-No miten sä Iida olet voinut. Oletko valvonut vielä tietämättäsi?
-Ehkä yhden tai kaksi kuvaa olen tehnyt, etten ole muistanut, mutta ei sellaista sekavuutta
ole enään tullut kuin silloin, selitin.
-Jaa. Ne lääkkeet on varmaan auttaneet?
-Ei. En mä niitä syönyt kun niistä tuli niin sekava ja pelottava olo, vastasin.
-Jaa millainen?
!
-Näin painajaisia, missä sarjakuvahahmot, Aku Ankat ja Mustanaamiot jutteli minulle. Ne
oli niin pelottavia, että en halunnut syödä niitä.
-No voi. Olisitte soittaneet tänne, niin olisin määrännyt jotain toisia. Mutta jos olo on
parempi ilmankin niin, hyvä niin. Oletko nähnyt niitä hahmoja vielä?
Mietin hetken mitä vastain. Jonna katsoi vieressä ja minulla oli kiusaantunut olo.
-No olen mä silloin, kun tulee tiukka paikka, niin kuin mä kinasin Jonnan äidin kanssa, niin
se mun hahmo näyttää kyltillä, mitä mun pitää sanoa. Ja kyllä sillä on oma tahto kaikissa
kuvissa, mutta ei ne muuten olisi niin hyviä.
-Aha. No mä en määrää mitään. Jos mä soitan sulle kerran parin viikon päästä ja kysyn
vointia. Mä soitan sun äidille ja vähän seurataan, tohtori Manninen totesi ja kirjoitti jotain
kirjaansa. -Entäs tämä nuori neito tässä?
-Tota hän on Jonna. Ja nyt on niin, että hänen äitinsä kuolee syöpään kohta. Me, tai äiti
haluaa tietää missä kunnossa tyttö on. Ja miten sen nyt sanoisin. Me haluttaisiin, että
hänelle tehtäisiin joku palikkatesti. Hän perii ison määrän rahaa ja äiti haluaa tietää miten
tyttö pärjäisi elämässään. Hänet on lellitty pilalle. Mä en tiedä onko hän tyhmä vai leikkiikö
hän vaan, selitin.
-Jaa. Johan on soppa. Jahhah jahhah. Tuota, onhan maailmassa älykkyystestejä ja muita,
mutta nekään ei aina takaa mitään varmaa tietoa. Sitten voitaisiin tehdä lukitesti ja
verikokeisiin voin lähettää.
-Ihan kaikki vaan. Nyt ei ole rahasta kiinni.
-Mikä tässä nyt niin sanotusti mättää? Manninen kysyi.
-No tällä Jonnalla oli poikaystävä, joka jätti hänet kun peritöä ei tulekkaan. Haluttaisiin
tietää millaiset kyvyt hänellä on selvitä elämässä. Hän vaikutti tyhmältä, mutta sitten hän
piirsi näin hienoja kuvia yhtäkkiä, selitin ja aloin kaivaa salkustani ottamiani rottakuvien
kopioita.
-Te likat ootte mun parhaita potilaita. Aina tulee ihmeellisemipiä juttuja esiin. ja mikä
ihmeelistä te ootte kaikki jotenkin tuttuja keskenänne, Manninen puheli ja naureskeli
kuville.
-No mä voin tehdä Jonnalle ensin normaalin lääkärintakastuksen ja sitten lähettelen noihin
testeihin. Mielummin kyselisin asioita kahden. Sulla ei ole Jonna hätää, jos peloittaa niin
huudat käytävästä Iidan apuun, Manninen jutteli ja näytti minulle ovea.
Tarkastus kesti ainakin tunnin. Olin lukenyt jo melkein kaikki lehdetkin läpi. Manninen käski
vielä minut huoneeseen ja sanoi lähettävän vielä kirjallisen lausunnon.
Jonna ei puhunut mitään kun kävelimme autolle.
!
-Minne mä vien sut? kysyin kun pääsimme autoon.
-Kouluun. Eikö me sinne mennä, Jonna kysyi.
-Ei kun mä lähden kirjamessuille. Mulla on jo vähän kiirekin, sanoin.
-Jaa. Saanko mäkin tulla kirjamessuille?
Mietin hetken. Stten muistin miten koko luokka halusi tulla sinne ja olin järkännyt liputkin.
-Mä toivon että sä osaat sitten käyttäytyä, totesin ja lähdimme.
Ajoin taas jossain ja menin sinne mihin navigaattori käski. Messukeskuksen vieressä
Jonna osasi neuvoa miten pääsimme parkkihalliin ja miten piti ajaa alakertaan ja vippaikalle, niin kuin hänen isänsäkin aina tekee venenäyttelyssä. Jonna väitti, ettei kukaan
kyseenalaistaisi noin hienosti teipattua autoa. Soitin Evalle parkkipaikalta ja hän lupasi
tulla hakemaan meidät. Jonna otti minun salkun mukaan, koska siellä oli meikkivehkeet ja
juomapullo.
-Ai sulla on assistentti mukana. Hyvä juttu, Eva totesi ja laittoi meidän kaulaan kulkuluvat.
Kävelimme portista vain nyökkäämällä vahtimestareille.
-Meillä alkaa olla jo kiire, Eva totesi ja kävelytti meitä isossa hallissa kaikkien osastojen
ohi. Mietin koko ajan pysyisikö Jonna perässä, vai lähtisikö hän haahuileman jonnekkin
minun salkun kanssa. Tietenkin ensimmäinen paikka piti olla ihan vastapäisessä nurkassa
isoa hallia. Nurkassa oli aukea, missä oli ainakin sata tuolia. Ihmeekseni siellä ei ollut
montaa tyhjää penkkiä. Lavan edessä oli kolme miestä kameroiden kanssa, jotka räpsivät
häiritsevästi kuvia.
-Hymyile. Sulla on kaunis hymy. Sun pitää myydä kirjoja, Jonna tuli kuiskaamaan
ihmetyksekseni.
Yritin hymyillä, mutta taisin näyttää aika väkinäiseltä. Minua kätteli paksu noin
viisikyppinen mies joka oli aamulla unohtanut ajaa partansa. Hän oli varmaan kalju koska
pääsä oli joku lisahtanut kesähattu.
-No niin meillä on täällä tuttuakin tutumpi henkilö ainakin sarjakuvien lukioiden
keskuudessa. Iida on piirtänyt ainakin neljä kirjaa aikaisemmin. Nyt hän on taas vaihtanut
tyyliä, ehkä vaikeimpaan, huumori sarjakuvaan. Tämä pikku Iidahan esittää sinua? Onko
nämä tapahtumat sattuneet sulle?
-Joo ja ei, vastasin ja jouduin selvittämään kurkkuani. -Tää hahmo sanoo asiat niin kuin
mun pitäisi sanoa, mutta en uskalla.
-Uskallat kuitenkin piirtää nämä jutut kaikkien näkyville?
-Mä sairastuin ja piirsin toisia yöllä ja en muista tehneeni niitä.
-Mä en usko tota, paksu mies totesi.
Nostelin olkapäitä, kun en muuta keksinyt.
!
-Väität siis, että tarina on totta, eikä markkinointitemppu.
-En mä mitään väitä, sanoin kun en muutakaan keksinyt.
Minua oli haastaeltu vain kaksi minuuttia ja olin jo pulassa.
-Hahmo puhuu siis aina totta? paksumies taas kysyi.
-Joo.
-Jos nyt piirroshahmo istuisi siinä. Mitä naurettavaa se sanoisi?
Katsoin ympärilleni ja huomasin hahmoni eturivin tyhjällä tuolilla heiluttamassa kylttiä.
-Se sanoisi että tuo hattu on naurettava, sanoin mitä olin kyltiltä lukenut.
Yleisö rävähti raikuvaan nauruun ja paksuakin miestä alkoi naurattamaan.
-No mun täyttyy ottaa se sitten pois, Mies totesi ja riisui hattunsa.
Yllätyksekseni hän ei ollutkaan kalju. Hänellä oli paksut puolipitkät hiukset. Yleisö antoi
meille aploodit.
-Älä enään kysy mitä hahmo sanoisi. Se heiluttaa tuolla aina sitten kylttiä.
-Ai tuo, joo. Eiköhän tää riittänyt opetukseksi minulle, mies totesi.
Haastattelu alkoi sujua paremmin. Jonna näytti lavan reunasta että minun piti hymyillä ja
nyt sekin alkoi sujumaankin paljon paremmin.
Haastattelu loppui yllättävän nopeasti. Ihmiset taputtivat kunnolla lopuksi. Ehdin kirjoittaa
kahteen kirjaan nimikirjoituksen, kunnes Eva nyki minua seuraavaan paikkaan. Nyt
menimme ison kirjakaupan lavalle. Täällä istuttiin punaisella nojatuolilla ja haastattelija,
joka nyt oli alle kolmekyppinen nainen istui samanlaisella. Minulle annettiin oma mikrofoni
käteen. Jonna antoi salkusta vesipullon, josta otin huikat. Jonna vielä kuiskasi korvaani.
-Jaaha täällä annetaan viimehetken ohjeita. Mitäs sinulle neuvottiin Iida? tummahiuksinen
mukavantuntuinen nainen kysäisi.
-Jonna käski minun hymyillä, että kirjoja saadaan myydyksi, kerroin.
-Ihan oikein. Sinulla on kaunis hymy. Nyt sinä olet tehnyt viisi sarjakuvaa?
-Tää on kuudes missä olen mukana. Tai tää on ihan oma.
-Niin tää on erillainen. Tässä on lyhyitä strippejä joiden aiheet on aika rohkeita. Sun fanit
on ennen ollut nuoria tyttöjä, mutta sopiiko tämä nyt enään samalle yleisölle?
-Sopii, vastasin.
-Minä en oikein tiedä. olin aika yllättynyt kun tässä oli seksiäkin.
-Etkö ole ikinä kokeillut, vaikka olet jo noin vanha, tuli suustani, enkä saanut sitä takaisin.
Ihmiset alkoivat taputtaa.
-Niin, mutta nämä ovat aika rohkeita juttuja. Mikä saa sinut tekemään tämmöistä
sarjakuvaa?
!
Vilkaisin Evaa ja sitte katsoin Jonnaa. Muistin hymyillä hänelle. Katsoin yleisöön, enkä
nähnyt hahmoani siellä. Olin pulassa. Käänsin katseeni haastattelijaan, jonka olkapäällä
hahmoni seisoi. Nyt minun piti katsoa häntä ja lukea huulilta.
-Kuka nyt lukisi tuommoisten tylsien ihmisten tekemisiä, luin hahmoni huulilta ja tajusin se
olevan loukkaavaa vasta kun se oli tullut suustani ulos.
Vähän aikaa nainen tuijotti minua ja yleisö oli aivan hiljaa. Joku nainen alkoi kikattamaan
ja sai muut imiset hörähtämään.
-No nyt tajusin elämäni olevan tylsää. Sinullahan on muitakin hankkeita, nainen paukautti
yhtäkkiä.
-Juu mä opetan joskus piirtämistä, vastasin.
-Ei kun minä tarkoitin sitä valokuvakirjaa jonka kustantaja sinä olet.
-Mistä sä siitä tiedät?
-Kaverisi näytti sitä minulle kahvilassa Esplanadilla.
-Joo, sanoin ja tunsin itseni tyhmäksi. -Sä näytät nyt ihan erillaiselta kuin eilen. Hyvin
kauniilta.
-Kiitos.
-Joo meitä tulee sellainen kirja. Toivotaan, että ihmiset ostaisivat sitä.
Loppu haastattelu oli kiusallista. Onneksi faneja oli pitkä jono, että piti kirjoittaa
nimmareista puolet ajasta.
Pääsin viimeinkin syömään. Ruoka ei ollut äidin ravintolan veroista. Kaikki oli kuin
saarioisten paketista suoraan. Eva kehui esiintymisiäni. Minusta ne olivat menneet kaikki
aivan päin helvettiä.
-Sä oot erillainen ja kiinnostava, Eva totesi.
-Ja opit jo hymyilemäänkin, Jonna sanoi.
-Nimenomaan. Kaunis nuori nainen joka hymyilee, eikä niuhota. Sanoo mitä haluaa, Eva
selitti.
-Et oo tosissas, sanoin
-Olen, Eva vastasi.
-Muista hymyillä, Jonna lisäsi.
Taas piti mennä kirjakaupan standille. Tämä oli toinen suurista kaupoista ja sitä ei voinut
jättää kuulemma poiskaan. Onneksi haastattelija ei ollut nyt täysi pölvästi. Kerroin mitä
nämä ihmiset olivat, jotka esiintyivät sarjakuvassa. Tämä nainen joka osasi hymyillä koko
ajan. Hän oli huomannut myös miten kirjassa halin veljeäni ja Liisan mahaa. Kerroin
!
synnytyksestä ja miten pyörryin. Sitten kirjoitin nimiä kirjoihin ja hymyilin jokaiselle.
Kirjakaupan jälkeen menin Yleisradion standille, missä minua haastateltiin radioon. Tällä
kertaa toimittaja oli lukenut kirjan ja osasi puhua siitä ihan asiaa. Muistin hymyillä koko
haastattelun ajan. Puhelimeen tuli tekstiviestejä, kun tutut oli kuunnelleet radiosta.
-Ei sun mua tarvitse seurata. Sä voit mennä katseleen mitä haluat, tai lähteä kotiin, sanoin
Jonnalle.
-Ei kun mä haluan kulkea sun mukana, kun kaikki puhuu mullekkin, kuin mä olisin joku
tärkee, Jonna vastasi.
-Ihan miten sä haluat. Kiva kun sä jaksat kantaa mun kamoja, vastasin.
Säälin tyttöä. Mietin puhuiko kaikki hänelle alentavasti. Jonna saattoi olla vähän hidas,
mutta vaistosi kuitenkin ihmisten alentavan käytöksen. Pääsimme välillä kahville.
Istuessamme kahvilla ainakin kolme ihmistä kävi hakemassa nimmarin. Eva oli onnellinen.
hän sanoi tämän olevan minun parhaan hahmoni. Piti vielä mennä kirjakahvilaan
keskustelemaan. Istuimme semoisen pöydän takana korokkeella ja ihmiset pääasiassa
litkivät punaviiniä pöydissään. Kahvilan ympärille muodostui ihmismuuri katsojista, jotka
eivät mahtuneet istumaan. Nyt pöydän takana oli kolme tuolia. Sama paksu mies kuin
ensimmäisessä haastatelussa istui niistä reunimmaiselle. Keskelle istahti nainen, jonka
olin nähnyt jossain televisio ohjelmassa. Nyt kuulin, että paksu mies oli jonkun
kirjoitusopiston vararehtori.
-Hyvä Iida! kuului yhdestä kahvilan pöydästä.
-Ahaa täällä on jo fanitukset käynnissä. Varmaan jo kovin tuttua sinulle Iida, tuo tutun
tuntuinen nainen sanoi.
-Joo ne on mun opiskelukaverit Riitta ja Pia taidekoulusta.
-Iida onko sinulle vaikeaa tehdä kuva jostakin hekilöstä sarjakuvaan? Esimerkiksi kun
piirsit kavereitasi tai äitisi kuvaan, naistoimittaja täsmensi.
-Ei, ne tulee itsestään. Mä oon näitä tehnyt aina. Mä osaan piirtää, mutta kirjoittamaan en
oikein pysty, selittelin.
-Voisitko äkkiä meistä tehdä kuvat? Vai onko se vaikeaa? paksu mies kyseli.
-Ei ole vaikeaa. Voin mä tehdä. Jonna annatko salkun?
Aloin kaivaa salkkua ja yleisöä nauratti epämääräinen tavaramäärä jota lappasin pöydälle.
-Mitenkäs sinä kirjoituskoulun vararehtorina suhtaudut sarjakuvaan. Onko se
heikkolahjaisten hommaa? haastatelija kysyi paksukaiselta.
-Niin on meidän opistossa myös taidelukio ja taidelinjoja, joissa opiskelioita on laidasta
laitaan. Ainakin kun luin Iidan kirjaa ja haastattelin häntä tänään, niin hän on kyllä erittäin
älykäs ja lahjakas nuori nainen, paksu mies sanoi yllätykseksi.
!
-Ja kaunis, haastattelija lisäsi.
-Erittäin kaunis, paksu mies sanoi.
-Miten sä Iida menit noin vaikean näköiseksi. Etkö ole tottunut kehuihin? haastattelia kysyi.
-En ole tottunut. Äiti moittii aina. Luulin ettei tämä mieskään pidä minusta, joten piirsin aika
ikävän kuvan. Täytyy tehdä uusi.
-Et laita sitä pois! Anna tänne se, haastattelia sanoi ja nappasi sen edestäni .
Samalla osa papereistani lensi lavalta lattialle.
-Oho. Anteeksi. Katsokaa miten ihana hahmo, haastatelija totesi ja näytti kuvaa kaikille.
Paksu mies seisoi kuvassa katsellen tuimasti. Hänellä oli kuvassa tuo sama kesähattu,
joka oli normaalia kuluneenpi. Maripaita oli ruttuinen ja tahrainen. Avonainen villatakki oli
kyynerpäistä rikki. Lisäksi olin tehnyt crocseista likasemmat kuin ne olikaan.
-Mä haluan tän itselleni! paksu mies huusi iloisena.
Joku nainen nosteli äsken pudonneita papereita lavan edestä minulle.
-Mikäs tämä rotta on? haastattelia kysyi.
-Se on minun opiskelija toverini Jonnan, Joka on täällä minun apuna ja assistentinä kun
kaikki on yhtä kaaosta muuten. Me käydään samalla lääkärillä hoidattamassa päätämme.
Siis yläpäätä, täsmensin. -Pidin piirrustuskurssia ja Jonnan hamot oli huonoja, mutta sitten
suututin hänet niin hän teki tämän ihanan rotan. Ne on minun jalat jotka näkyy tuolta
suusta, selitin innoissani.
-Haukut siis oppilaitasi. Kuullostaa aika Turkkalaiselta, haastattelija sanoi.
-Mikä on turkka? kysyin tyhmänä ja sain yleisön nauramaan.
-Se oli ohjaaja ja opettaja teatterikoulussa joka muunmuassa läpsi oppilaitaan poskille.
Oletko sinä läpsinyt vielä kurssitettavia? paksu mies kysyi.
-Auttaakse? kysyin tyhmänä ja sain ihmiset kiljumaan naurusta.
-En mä usko, paksu mies vastasi.
-Oletko siis koulussa opettaja vai oppilas? haastattelija kysyi.
-Oppilas, mutta välillä opetan sarjakuvien tekoa, jos joku haluaa kurssin, vastasin.
-Me yritetään houkutella Iida pitämään kesäkurssia meille, Paksu mies jatkoi.
Olin aivan ymmälläni. Keskustelu jatkui vielä vähän aikaa ja sitten yleisö sai vielä kysyä
kysymyksiä. Yritin vastata mitä osasin. Haastattelun jälkeen jouduin vielä istumaan
kahvilan pöytään ja kirjoittamaan nimmareita.
-Olkaa hyvä ja menkää jonoon, ettei tule kaaosta, Jonna käskytti ihmisiä ja ihmeekseni he
tottelivat häntä. Seuraavat esiintyjät tunsivat itsensä vaivautuneiksi, kun pitkä jono meni
pöytäni viereen kahvilassa.
!
Olin aivan väsynyt, vaikka en ollut juurikaan tehnyt mitään. Tuntui oudolta kävellä ihmisten
keskellä. En ollut varma tunsiko minut kaikki.
-Se oli hienoa kun sä autoit mua. Pääsekö sä itse kotiin? sanoin Jonnalle.
-Se oli hienoa kun sä kehuit mua ihmisille. Tarviitko sä huomenna avustajaa? Jonna selitti
ja kysyi innoissaan.
-Voit sä tulla, mutta ei mulla ole varaa sulle mitään maksaa, vastasin.
-Ei tarvii mitään maksaa. Tää on ihanaa olla täällä, Jonna sanoi ja lähti menemään.
Pia soitti ja kerroin olevani näännyksissä. Hän kysyi kyytiä itselleen ja Riitalle. Minulle se
sopi. Pia kysyi autossa, jos menisimme heille iltateelle. Ajoin sen paritalon pihalle, jonka
edestä hänet aina aamuisin otin kyytiin. Pian isä ja äiti tuli eteiseen kättelemään minua ja
Riittaa. Kohta olimme pöydässä, missä oli ihan kaikkea. Pian äiti ihaili ja kehui kuvakirjaa,
jota olimme tekemässä. Sitten hän ihaili minun sarjakuvakirjaa. Pian isä kysyi kuinka
paljon rahaa tienasin yhdellä kirjalla. Kerroin etten tiennyt, koska äiti hoiti minun raha-asiat,
mutta olin kuullut että enemmän rahaa tuli mukeilla ja muilla esineillä, mitä yhtiö oli
tuottanut. Sitten kerroin meidän ravintolassa käyvän joka vuosi parituhatta
sarjakuvaturistia.
-Teillä on hyvä brändi. Pitäisi tehdä tästä pikku Iidasta muki ja lippis, Pian isä totesi.
-Eva se meidän tuottaja puhui ihan samoilla sanoilla tänään, vastasin.
-Mä ymmärrän ettet sä halua kertoa miten paljon rahaa se firma tekee, Pian isä totesi.
-En mä oikeesti tiedä, vastasin.
-En mäkään sinuna sanoisi, Pian isä sanoi.
-Et enään kysele tollaisia, Pia sanoi kiusaantuneena.
Enään teen juonti ei ollut niin mukavaa. Lähdin ja vein Riitan kotiin.
-Mä en pyydää sua juomaan vihreetä teetä ja kuuuntelmaan miten ilmasto muuttuu, Riitta
sanoi noustessaan autosta.
Soitin äidille, vaikka oli myöhä. Äiti ilmoitti tulevansa ystäviensä kanssa seuraavana
päivänä katsomaan minua messuille.
-Mä lähinnä mokaan itseni niissä haastatteluissa, sanoin.
-En mä usko sua ja mulle sä kelpaat kyllä vaikka mokaisitkin, äiti vastasi.
-Äiti.
-Mitä.
-Tota. Onko mulla yhtään rahaa pankissa?
-Tarviitsä jotain?
-En.
!
-Mitä sä sitten kysyt?
-Äh. no kun Pian isä alkoi kysellä kaikista liikeasioista ja mä en huomannut tietäväni
mistään mitään. En mä sitä tarkoita että mun pitäisi sille kertoa, mutta kun Ninakin jotain
puhui osingoista.
-No oothan sä täysi ikäinen. On sulla enemmän rahaa kuin mulla. Mä silloin otin ne rahaasiat omaan hallintaan, kun sä olit ostanut kolmannen puhelimen samana vuonna.
-Joo mä muistan sen riidan, naurahdin.
Muistin mitä kaikkea olimme hankkineet kun olin ollut kolmetoista.
-Mä näytän ne jutut kun tulet käymään. Ne on sitten sun asioita etkä näytä niitä
kenellekkään. Maksoin mä sulle vähän palkkaakin viime kesältä, mut menee sulla rahaa
vuokraankin.
-En mä näytä mitään, enkä kerro, mut kun mä en tiedä mistä mä Evan kanssa edes
puhun, selitin.
-Mä halusin pitää sua vähän liian kauan pikkutyttönä. Se ei ollut hyvä juttu. Mä huomasin
sen kun sä sairastuit, äiti selitti vähän harmistuneena.
Puhelun jälkeen piirsin vielä vähän aikaa. Hahmoni käveli messukeskuksen käytävällä
ihmisten mennessä ohitse. ”Huomenna mut tuntee jo kaikki.” se sanoi yhdessä kuvassa
levittäen kätensä. Jonna seisoi hymyilemässä kuvan sivussa ja hänellä oli juomapullo
toisessa kädessä ja salkkuni toisessa. Jonnasta tuli hintalapuntapainen, missä oli teksti:
Assistentti.
Heräsin samaan aikaan kuin arkena, vaikka minulla olisi ollut aikaa nukkua pidempään.
Messuilla piti olla vasta yhdeltätoista. Vähän kahdeksan jälkeen Saana, vuokraemäntäni
koputti ikkunaani. Menin avaamaan.
-Aivan ihana juttu susta tämän aamun lehdessä, hän sanoi heti kun olin sanut oven auki.
-Tule sisään.
-Mä tulin näyttämään tätä lehteä, kun sulle ei varmaan tule sitä, hän touhotti ja heilutti
Helsigin Sanomat edessäni. -Tässä mä näytän, hän jatkoi ja vei lehden ruokapöydälle,
missä oli vain minun teemuki. Lehti avattiin kulttuurisivulta missä oli minusta iso kuva.
Hymyni näytti väkinäiseltä. Tyttö joka tyhjensi koko pajatson, oli jutun otsikko. Minulla oli
melkein koko sivu. Vain muutama kirjamainos oli päässyt samalle sivulle. Hahmoni oli
sivun alareunassa kädet lanteilla tuntolevyt kaulassa.
-Helvetti mua alkoi pelottamaan, sanoin.
-Mikä? Toihan on aivan ihana juttu, Saana totesi.
-Ihmiset alkaa kadehtia ja tiuskia mulle.
!
-Voi. Mä ajattelin että sä olisit pitänyt suosiosta. Eihän ne sua kadehdi. Eihän sua muut
tunne kuin minä, Saana lohdutti.
-Otatko teetä? kysyin.
-Mä oon jo juonut. Lue rauhassa se juttu ja nauti suosiosta.
-Mä tuon tän kohta takaisin.
-Saat sen lehden, me se jo ollaan luettu. Jos musta olisi tehty tuollainen juttu, niin mä
laittaisin sen kehyksiin ja tohon seinälle. Me tullaan Jorman kanssa katsomaan sua
messuille, Saana sanoi ja lähti iloisena ulos.
Sydämmeni hakkasi, kun luin tekstiä. Minua sanottiin kauniiksi tekstissä kahdesti ja kerran
vielä kuvatekstissä. Olin kuulemma tyttö jolla oli hymy herkässä.
Soitin Ninalle tärisevin käsin.
-En mä ole lukenut, kun mulle ei tule sitä lehteä. Sitäpaitsi mä oon koko aamun nuollut
naisia sieltä, Nina hihitteli.
-Tässä on koko sivun juttu musta. Nyt tulee kaikki hullut mulle huuteleen.
-Moni menee johonkin BB-taloon ja anttaa persettä saadakseen saman määrän huomiota.
Sinä se soitat paniikissa ja pelkäät verovirastoa ja muita kanssaihmisiä. Sun lemppari
bändin täytyy olla Negative.
-Mun pitää mennä sinne messuille kohta. Eilen meni kaikki pieleen, mutta tässä lehdessä
lukee ihan muuta.
-Mitä?
-Iidan salkussa on kaikki ihanassa epäjärjestyksessä, kun hän laittaa tavaroita siitä
pöydälle etsiessään puhdasta paperia. Osa tavaroista tipahtaa pöydältä kahvilan puolelle,
mistä ystävällinen rouva kerää ne. Iida jaksaa hymyillä koko ajan valloittavasti ja kohta hän
on loihtinut kirjoituslukion opettajasta aivan uskomattoman hienon kuvan, jolle yleisö
haukkoo henkeään. Opettaja vaatii kuvaa itselleen ja ikionnellisena sen tulee saamaankin,
luin tekstiä Ninalle.
-Kuullostaa tosi hienolta. Ehkä sä olet hurmannut toimittajan.
-Kaikki kamat oli pirin pärin pitkin pöytää ja siinä kuvassa luki: Paksu kirjailijan retku. Se
varmaan haastaa mut oikeuteen.
-Rauhoitu. Ai niin mä sain selville siitä sun poliisista, että se on hetero, eikä sillä ole tällä
hetkellä tyttöystävää. Mulla on sulle sen puhelinnumero ja osoite.
-Enhän mä voi sille soittaa.
-Meet käymään sitten.
-En. Hitto ei olisi pitänyt soittaa sulle.
!
-No mä tuun messuille Lauran kanssa. Meillä on lehdistökortit. Mä tuun kattoon että sä
pärjäät senkin draama Queen, Nina sanoi ja sulki puhelimen.
-Mä otan sen salkun ja muista hymyillä, Jonna sanoi ensimmäisenä, kun näin hänet
parkkipaikalla. Nyt hänellä oli vaalea jakkupuku päällä. Hän näytti fiksummalta, kuin
olikaan. Kengätkin oli semoiset samansävyiset avokkaat.
-Päivää vaan, vastasin.
-Mä ostin sulle purkkaa, limpsaa, nenäliinoja ja kosteuspyyhkeitä, Jonna selitti ja näytti
kassiaan.
Hän oli kirjoittanut kulkulupaan nimensä ja lisännyt kuvansa. Siinä luki isolla: IIDAN
ASSISTENTTI.
-Et kai sä ostanut noita omilla rahoilla?
-Eva otti kuitin ja sanoi maksavansa rahat mun tilille.
-Hyvä, totesin.
Kohta olin siellä toisessa nurkassa, jossa oli kaikista suurin katsomo. Jari Tervo selitti uutta
kirjaansa sille samalle paksulle miehelle. Eva tuli hymyillen seisomaan viereeni.
-Hyviä uutisia. Mä sain sovittua lisää haastatteluja, hän totesi iloisena.
-Sä sanot noita hyviksi uutisiksi esiintymiskammoiselle, vastasin.
-Nää jokainen tuo sulle ja meille lisää rahaa. Että sen mukaan suhtaudut, Eva vastasi.
-Nyt väki lisääntyy sen verran, että luulen tänne kohta tulevan jonkun huomattavasti
paremman kirjailijan, Jari Tervo totesi ja sai yleisöltä naurunröhäyksen. Olin aivan
paniikissa. Jokainen jakkara täyttyi ja ihmisiä tuli jo seisoskelmaan lavan lähelle. Jalkani
tuntuivat lyövän tyhjää, kun nousin portaita lavalle. Nyt minut kätteli vaalea nainen, jonka
oli nähnyt pitävän televisiossa jotain kirja-ohjelmaa.
-No niin. Minä luulin silloin, kun tästä haastattelusta sovittiin, ettei tänne tulisi muita kun
pikkutyttöjä. Täytyy sanoa, että koskaan en ole nähnyt tätä katsomoa näin täynnä. Mitens
Iida piirsitkö eilen mitään? Vai teitkö jotain yöllä tiedottomana? nainen aloitti.
-Jonna tuotko sen salkun? sanoin ja Jonna kipitti salkun kanssa lavalle.
-Sä olet varmaan ainoa kirjailija jolla on assistentti.
-Jaa. Kannattaa hommata. Tää on parempi kuin hyvä, sanoin niin kuin hahmoni oli
kuiskannut sen korvaani. Nyt olin laittanut laukun kuvat järjestykseen. Otin päällimmäisen
kuvista ja nainen laittoi sen piirtoheittimentapaiseen, joka välitti kuvan skriinille.
-Tossa ensimmäisessä kuvassa hymyilen ja olen haastattelussa. Seuraavassa kirjoitan
nimmaria ja hymyilen ja sanon kiitos. Kolmannessa olen kotona pyjamassa ja hymyilen.
!
Viimeisessä kuvassa on pimeää ja siinä näkyy vain hymy ja ajatuskupla, missä lukee:
Miten mä saan tän hymyn sammutettua?
-Teet siis kuvia joka päivä, vai yö?
-Joka päivä ja joka ikinen yö, vastasin kun hahmo kuiskasi. Ihmetyksekseni ihmiset
alkoivat nauramaan ja taputtamaan. ”Se lause on yhdestä biisistä.” hahmoni sanoi.
-Kuinka kauan luulet tämän hahmosi elävän?
-Niin kauan kuin hän päättää minulle ilmestyä.
Kuuntelin kysymyksiä ja vastailin niihin melkeen kaikkiin itse ilman hahmoni apua. Jossain
vaiheessa tein virheen ja katselin katsomoon. Tuntui oudolta, kun kaikki olivat hiljaa ja
kuuntelivat joka sanaani.
-Loppuuks tää pian, kun mua pelottaa nää ihmiset, tokaisin kesken kaiken ja sain kaikki
nauramaan.
-Ihan pian, ota rauhallisesti, haastattelija sanoi.
Jonna näytti peukaloa ja sai minut automaattisesti hymyilemään.
Nina tuli esityksen jälkeen Lauran kanssa minua vastaan lavan reunalle. Halasin
molempia. Kohta ilmestyi äitini ystävänsä Marian kanssa, jota sanottiin Makeksi. Molempia
oli pakko halata pitkään.
-Mä luulin ettei äitiä enään tunnetakkaan, äitini sanoi.
-Te ette uskokaan kuinka paljon mä tykään, kun mun ystäviä on mukana. Ai niin tässä on
Jonna, joka on ollut avuksi enemmän kuin paljon, sanoin kun halusin, ettei hän jäänyt
huomiotta. Jonna kätteli kaikki tuttuni.
-Mä oon Kirsi. Kiitos että sä pidät mun tyttärestä huolta, äitini sanoi Jonnalle.
-Se pitää kyllä musta huolta, kun mun äiti käski, Jonna sanoi.
-Ai jaa, äiti katsoi minua ihmetellen.
Eva tuli jo nykimään seuraavaan paikkaan. Kohta olin taas siellä kirjakaupassa tuolilla
istumassa. Onneksi siellä oli nyt toinen haastattelija. Koko pieni katsomo oli nyt täynnä
oppilaita meidän opistosta. Nyt oli helppo hymyillä. Taas oli televisiosta raahattu joku
puolijulkkis haastattelemaan. Hän oli se mukava vaalea nainen, joka piti joka lauvantaiiltaisin leikkimielistä tietokilpailua televisiossa.
-Musta eilen näytti, kun mä katsoin sua, että sä jännitit. Oletko jo tottunut?
-Ei kun nää on kaikki mun tuttuja. Tuola on mun vuokraisäntä ja emäntä. Täällä on mun
koko opiston väki. Ja äiti on tuolla Maken kanssa. Toi tossa on Nina, mun paras kaveri
Lauransa kanssa. Ja sitten on vielä Jonna. Maailman paras assistentti.
!
-Mä en ole ennen nähnyt kirjailijalla assistenttia, haastattelija sanoi.
-Ehkä niillä siks menee niin huonosti, totesin.
-Ehkä. Niin mun piti puhua kun tässä kirjassa on näitä rohkeita kohtauksia, vaalea nainen
selitti hymyssä suin ja näytti kuvia missä panin Nicon kanssa.
-Niin pitihän se näyttää äitin ja luokkakavereiden katsoessa, tokaisin.
-Niin sitä minä olin sanomassakin, että aika rohkeita juttuja noin nuorelta tytöltä.
-Ei niissä tapahdu mitään väkivaltaa, niin kuin edellisissä sarjakuvissa ja tää hahmo ei
vaan tunnu häpeevän mitään. Se on sen tapa puhua.
-Nämä ei siis ole tapahtunut sinulle?
-On mutta minäkin sanon asioista sillä lailla kun muutkin, että no vähän pussattiin ja sitten
olin raskaana, vastasin.
-Niin. Alkoipa tuntumaan minusta kovin ahdistuneelta ja vanhanaikaiselta.
-Sähän olet sellainen. Mäkin olen, mutta hahmo voi olla rohkea ja sen pitääkin olla jotain
mitä me ei nähdä. Sitäpaitsi en minä tätä valinnut. Tämä tuli minulle pyytämättä.
-Niinpa tietysti. Joo mun käskettiin puhua lyhyesti että saadaan paljon kirjoja myytyä
nimikirjoituksella. Voisitko joskus tulla minun telvisio-ohjelmaan?
-En mielelläni, vastasin ja sain yleisön naruun ja sitten taputtamaan.
Kirjoitin yli puolituntia nimmareita Jonnan pitäessä kuria jonottajille. Kohta piti mennä
seuraavaan paikkaan. Kirjoitin nimmareita vastaantulioillekin Evan hoputtaessa vieressä.
En halunnut olla kenellekkään tyly.
Kesti pitkään ennen kuin pääsin syömään. Äiti ja ystäväni tulivat mukaani.
-Sun kädet tärisee, äitini huomioi kun pidin haarukkaa ja veistä käsissäni.
-Ei se haittaa, sanoin.
-Pärjäätsä? Jos tuntuu pahalta niin sä voit lopettaa koska tahansa, äiti sanoi.
-Pärjään. Tää on jo vähän kivaakin.
-Täältä voi löytää jokun kivan poikaystävän, äiti totesi.
-Se on jo löydetty, Nina totesi.
-Ei ole, vastasin kiusaantuneena.
-Onhan. Mä hommasin sulle sen numeron ja kaikki, Nina sanoi.
-Mikäs retku tai kriminaali se on tällä kertaa? Äiti kysyi.
-Se on poliisi, Nina sanoi.
-Ei se ole mikään, sanoin.
-Menit kuitenkin punaiseksi, Jonna huomioi ja sai koko pöydän nauramaan.
!
Iltapäivästä tiesin jo vastaukset melkein kaikkiin kysymyksiin. Käsien tärinäkin väheni.
Vapaahetkinä karkasin toiseen halliin, missä oli ruokamessut. Siellä ihmiset eivät
pyytäneet nimmaria. Kävelimme Jonnan kanssa ympäri hallia ja haistelimme eri tuoksuja.
Joka kojussa sai jotain maistiaisia. Monissa paikoissa myytiin viiniä ja niitäkin sai maistaa.
Oli aina sääli lähteä kirjapuolelle, jossa ihmiset tuntuivat välillä tulevan melkein suuhun.
Jonna tuntui osaavan kaikkiin paikkoihin. Yritin vältellä ihmisten tuijotusta. Yhteen
paikkaan jouduimme tunkemaan ihmisten välistä.
-Voi miten söötti se on, kuulin nuoren naisen sanovan toiselle.
Käännyin katsomaan ja näin vain ihmismassaa.
-Hän puhui sinusta. Sinä olet söötti, noin minun ikäinen nainen sanoi kaverinsa vieressä.
Menin varmaan punaiseksi, kun käänsin pääni pois. Ainakin kuulin ihmisistä kikatusta.
Haastattelun aikana en katsellut siihen suuntaan, missä nuo henkilöt olivat. Kirjoja
singneeratessa noiden kahden pimun piti olla tietenkin jonossa.
-Kun sä punastut ja täriset, niin sä olet entistä söötimpi, sanoi nyt tuo sama nainen.
-En mä oo lesbo, sanoin hiljaa.
-En mäkään. Kunhan sanoin ihan kohteliaisuudeksi. Sanot kiitos kun sinua kehutaan.
-Kiitos, sanoin nolona, ja ojensin kirjan mihin olin kirjoittanut: Kiitos.
Illalla vein Jonnan kotiin. Kiitin avusta.
-Se oli uskomatonta. Mä olin ihminen jota kuunneltiin, eikä kukaan väheksynyt sanojani,
Jonna sanoi.
Saana oli tuonut minulle lasitetut kehykset lehtijuttua varten. Ne nojasivat oveni vieressä
kun menin kotiin myöhään. Minulla oli kassillinen kirjoja jotka päätin antaa hänelle, koska
en itse pitänyt kirjojen lukemisesta. Ainoat kirjat joista pidin olivat sarjakuvia. Varsinkin, jos
niissä oli hienoja kuvia. En koskaan kehdannut sanoa kirjojen antajille, että lukeminen oli
minulle kovin hankalaa ja jos ei tarina mennyt tarpeeksi nopeasti, niin jätin kirjan kesken.
Aamulla oli mukava herätä ilman kelloa ja pakkoa mennä minnekkään. Halusin kuitenkin
kirjamessuille vielä penkomaan divareitten sarjakuvalaareja. Nyt menisin valepuvussa,
enkä kertoisi kenellekkään. Otin ne mustat farmarihousut ja tavallisen gollegepaidan.
Lisäksi minulla oli punainen huppari, missä oli äidin ravintolan nimi pienellä rinnassa. Pistin
nyt hiukset poninhännälle ja lippiksen päähän. Naapurissa oli jo valot, kun soitin kelloa.
-Ai Iidahan se siinä. Mä mietin kuka siellä on, Saana totesi iloisena.
-Mä toin sulle kassillisen kirjoja, jos sä haluat lukea ne, sanoin ja ojensin kassia.
-Etsä itse lue niitä?
!
-En.
-Mikset? Miksi sä menit noin vaikean näköiseksi?
-Se on sellaista tankkaamista. Mä päätin, että kun mä olen ylioppilas niin mä en enää
tankkaa mitään.
-No kyllä minä luen nämä. Sun pitää hankkia äänikirjoja.
-Joo.
-Miten sä oot noin arkisen näköinen, kun sä tykkäät niin meikata.
-Mä oon valepuvussa, kuiskasin. -Menen kirja messuille katsomaan sarjakuvia salaa.
-Selvä, Saana kuiskasi takaisin.
Ajoin autoni tietysti vip-paikalle, kun minulla sellainen kerran oli. Vahtimestarit kaikki
moikkasivat iloisesti, kun meni kulkulupa kaulassa sisälle. Sujautin kulkuluvan nopeasti
hupparin sisälle ja löin lippalakin syvälle päähän. Kohta olin kollaamassa divareitten
laatikoita. Kaikki oli ikävästi muovipusseissa, ettei päässyt näkemään minkä tasoisesta
lehdestä oli kyse.
-Löytyykö Iidalle mitään sopivaa? noin viisikymppinen miesmyyjä tuli kysymään.
Vilkaisin häntä nolosti.
-Mä en näe näihin millainen piirtäjä näissä on ollut, sanoin.
-Kato mä en voi pitää niitä muuta kuin pussissa, muuten niistä ei olisi kohta mitään jäljellä.
Noi ei ole kovin hyviä. Ne on kuuskytluvun tusinasarjakuvia. Toki jotain helmiäkin on
joukossa. Mulla olisi tässä tälläisiä, myyjä näytti yhtä laaria.
Selasin laatikon hetkessä läpi.
-Mulla on noi kaikki, sanoin.
-Ihan kaikki?
-Joo. Mitäs noi on? kysyin ja näytin yhtä laatikkoa.
-Tässä on viiskymmentäluvun lastensarjoja. Monet ruotsinkieliset ostaa näitä
lapsuusmuuistojen takia.
Selasin laatikkoa ja nostelin sieltä lehtiä. Vilkaisin silmilläni sivulle. Kaksi tyttöä katseli
minua ja supattivat keskenään. Keräsin äkkiä neljä lehteä. Ja vein myyjälle. Nyt minua
tuijotti jo kolmaskin tyttö.
-Se tekis kakskyppiä.
Kaivoin rahaa taskustani ja ojensin sen myyjälle.
-Voisitko vielä laittaa nimmarin tähän yhteen supernainen albuumiin?
-Miks.
-No sähän oot Iida.
!
-En ole.
-Olet. Ei susta voi erehtyä.
-Anna tänne se. Oks sulla kynä?
Kohta nimmaria pyysi ne kolme tyttöä. Ihmisiä tuli jostain lisää. Olin paniikissa. Puhelimeni
soi.
-Anteeks täytyy vastata, sanoin ja pääsin sivummalle varkain.
-Eva täällä hei. Mä näin sun auton parkkiksella. Missä sä oot?
-Täällä missä on divareita. Mä yritän ostaa sarjakuvia, mut ei tästä mitään tule.
-Miksei?
-Nää ihmiset hyökkää mun kimppuun.
-No sehän on hyvä. Kuule tulisitko tänne kirjakaupan lavalle vielä haastateltavaksi? Ei
mene kauan.
Kävelin lehtinippu kädessä sykkänä messuhallinpoikki toiseen päähän. Tuntui että
jokainen pää kääntyi katsomaan minua ja supatti jotain. Inhosin kaikkea huomiota, mitä
sain.
-En mä pystynyt ostamaan kuin neljä lehteä, marmatin Evalle.
-Meet huomenna niihin divareihin suoraan. Ne on nyt kalliimpiakin, ne lehdet, kun on
messut. Ostitko tuollaisia lehtiä? Meillä olisi noita maalla vaikka kuinka paljon.
-Mä en ole nähnyt näitä ikinä.
-Hei Mona vois vähän haastatella sua, ja sitte voisit kirjoittaa nimmareita.
-Niin kai sitten, vastasin ja menin arkisimmissa vaatteissa mitä omistin korokkeelle.
Haastattelija ei ollut mikään tyhmä. Hän puhui kuin ihmiselle.
Huokaisin onnesta, kun heräsin maanantaihin. Alkoi taas tavallinen viikko. Tykkäsin jo ajaa
Piaa hakemaan ja huoltamolle menosta. Yritin vaihtaa aihetta, kun ystäväni puhuivat
kirjamessuista. Nyt huoltamon tytöllä Ainollakin oli tekemäni sarjakuvakirja johon piti
kirjoittaa tervehdys kanta-asiakkaalta. Pääsin suoraa teoriatunnille aamusta. Opettaja
puhui taas puolet ajasta minulle. Tuntui, kuin hänen ajatuksensa olisivat sanoneet: ”Mitä
sä täällä teet?” Kaikki olivat lukeneet Hesarista jutun minusta. Olin imarreltu, mutta
jotenkin tuntui kiusalliselta. Ennen ruokatuntia puhelin alkoi soimaan. Piti mennä
käytävään puhumaan. Ulkona satoi syksyä. Eva soitti.
-Ensimmäinen painos on jo myyty ja tilasin kirjoja kunnolla lisää. Isot kustantamot soittelee
ja haluaa ostaa meidän firman, Eva selitti happea täynnä.
!
-Ei kai me myydä. Mä en pidä niistä ihmisistä, vastasin.
-Ethän sä edes vielä tunne niitä. Ei kun piti soittaa siitä, kun huomenna menet
aamutelevisioon.
-En mene.
-Miten niin et mene.
-Sen näkee kaikki.
-Sehän siinä on ideakin. Oothan sä ollut siellä ennenkin.
-En mä yksin ole. Tuut mun mukaan, muuten en mene.
-Mitä? Mitä minä siellä teen?
-Sä oot firman johtaja. Mä en mene ilman sua, sanoin ja suljin puhelimen.
Pitkin päivää puhelimeni alkoi soida uudelleen. Niissä oli kaikenlaista kyselijää. Käskin
aina soittaa Evalle. En ymmärtänyt mistä numeroni oli nyt kaikilla. Minulla oli salainen
numero, joka piti nyt vaihtaa. Puhelin piti sulkea loppupäiväksi. Iltapäivällä Jonna tuli
juttelemaan tauolla.
-Äiti joutui sairaalaan. Se kysyi voisitko mennä katsomaan sitä, Jonna töksäytti.
-Tänäänkö? Minne? kysyin.
-Meilahteen. Sinne syöpäsairaalaan, Jonna sanoi.
-Missä se on?
-Mä voin tulla näyttään. Sopisko sulle? Se niin pyysi. Pitää soittaa ja kertoo tuutsä.
-No kyllä. Sopii.
Lähdimme koulun jälkeen Jonnan kanssa autolla ajamaan kaupunkia kohti. Mietin miten
tylsää olisi istua joka ilta ruuhkassa. Jonna osasi neuvoa ilman navigaattoria. Ihmettelin
miten hänellä ei ollut ajokorttia.
-Isä sanoi etten mä opi mitään autoa ajamaan ja hän ei maksa sitä, Jonna sanoi.
-Osaathan sä joka paikkaan ja kaistakin tiedät, selitin.
-Oon mä ollut pienestä asti kyydissä joka päivä. Osaan mä moneen paikkaan.
Pääsimme varmaan tunnin matelun jälkeen Meilahteen. Jonna osasi neuvoa oikeasta
portista oikean rakennuksen eteen. Rakennuksen edessä oli joku rullatuolimies tupakalla.
Tuolissa oli sellainen tanko ylöspäin missä roikkui tippapullo. Jonna sanoi odottavansa
autossa, mutta neuvoi minut neljänteen ja kertoi huoneen numeron. Menin aulaan ja
suunnistin hissille. Aulassa oli pari sohvaa. Yhdessä istui huivipäinen nuori nainen.
-Iida, kuului hiljaa kun kävelin hänen ohi.
Käänsin katseeni.
!
-Marjo, pääsi suustani nimi ja ääneni oli varmaan järkyttynyt.
Nyt ei näkynyt missään niitä vaaleita kauniita hiuksia.
-Mitä sä täällä? Marjo kysyi.
Menin istumaan sohvalle hänen viereensä.
-Tulin katsomaan yhtä tuttua. Mitä sä täällä?
-Mulla on syöpä. Mä käyn hoidoissa?
-Eikä, parahdin.
-Mitä sä nyt noin? Mä luulin ettet sä pidä musta.
-Niin mäkin luulin. Et jumaliste kuole, sanoin ja otin häntä kädestä kiinni.
-Rauhoitu. Lääkäri sanoi, että mä paranen. Ainakin mahdolisuus on hyvin suuri.
-Muistakkin, sanoin.
-Joo. Mun äiti tulee hakemaan mä odotan sitä. Toivottavasti se sun tuttu selviää.
-Ei se selviä. Sinä selviät. Lupaa.
-Lupaan. Sä oot ihana, Marjo sanoi.
Mennessäni hissiin tunsin itseni tyhmäksi. En löytänyt neljännestä rouva Sirniötä heti. Piti
kysyä hoitajilta. Viimeisen huoneen viimeisellä petillä ikkunan vieressä rouva Sirniö katseli
televisiota.
-Hei Iida. Et kai sä ole itkenyt minun takia? hän kysyi ensimmäisenä.
-Ei, kun mä törmäsin yhteen koulukaveriin jolla on syöpä.
-Voi kauheeta. Oliko se pahakin?
-Ei. Mä ylireagoin ja nyt mua nolottaa.
-Hyvä. Sä oot semmoinen huolehtia kuin minäkin.
-Mitens olo on?
-Ihan hyvä. Mä pääsen vielä kotiinkin, mutta piti puhua siitä mun tytöstä.
-Se pärjää yllättävän hyvin.
-Jaa. Sehän on hauska kuulla, Rouva Sirniö sanoi iloisena.
Juttelimme puoli tuntia asioista ja kerroin lääkärissä käynnistä ja kirjamessuista. Rouva
Sirniö meni mietteliääksi, kun sanoin Jonnan tunteneen itsensä kerrankin tärkeäksi.
Kerroin autolla ajosta ja ihmettelin, ettei tytöllä ollut ajokorttia.
-Ehtiskö se sun lakimies huomenna tavata mua. Haluaisin järjestää asiat ilman mun
äijääni. Vähän sille tulee kans kaikki yllätykseksi. Mä kyllä pääsen täältä ihan minne vaan,
Rouva Sirniö sanoi.
-Joo mä soitan sille Evalle ihan heti, sanoin ja otin puhelimen käteeni.
Kerroin Evalle mitä tarvitsin. Hän kertoi olevansa kiireinen, mutta illalla hänellä oli aikaa.
Sovin ajan kuudeksi illalla.
!
-Sä tulet sinne kanssa. Tai voisitko tulla? Rouva Sirniö kysyi sovittelevasti.
-Joo tottakai mä tulen, vastasin.
-Tuotko jonkun puolueettoman todistajan. Vaikka koulukaverin.
-Selvä.
Alhaalla Marjo oli vasta nousemassa äitinsä autoon. Hän vilkutti minulle lähtiessään.
Jonna oli istunut autossani ja kuunnellut radiota. Ikkunat olivat huurussa. Oli jo pimeääkin.
-Etkö sä mene äitiäsi katsomaan? kysyi.
-En.
-Miksi et?
-Ei se pidä musta, Jonna sanoi ja käänsi päänsä sivulle. Hän pyyhki kädellä ikkunaa, että
näki ulos.
-Aivan varmasti pitää ja on huolissaan.
-Nään mä sen huomenna kotona.
Vein Jonnan kotiin ja ihmettelin mielessäni, missä hänen isänsä oli.
Lehtijuttu oli kehyksissä, mutta en ollut saanut sitä vielä seinälle. Alkoi ottaa päähän koko
puhelin, joka soi tuntemattomista numeroista. Soitin Ninalle ja pyysin hänet todistajaksi
rouva Sirniölle. Nina lähti mielellään, koska halusi tietää miten tuollaiset asiat hoidettiin.
Kerroin puhelin terrorista.
-Laita se assistentti vastaamaan, Nina sanoi.
-Se myy mut vielä Intiaan.
-Sanot ettei se ole sulle mitään sukua ja ei sulla töissä. Siellä ne kaikki turhat ihmiset saa
jutella sen toisen dorkan kanssa. Kyllä se sitten parhaa jutut kertoo.
-Ei se oon mikään dorka. Vähän hidas vaan.
-Joo. Mutta mä uskon että se tykkäis.
Lopetin puhelun ja mietin asiaa. Aloin piirtämään ennen kuin menisin nukkumaan. Sain
aikaiseksi kuvan, missä hahmoni meni sairaalaan ovesta sisälle. ”Pumppaisivat ton
röökaajan täyteen nikotiiniä, niin ei tarvitsisi kenenkään työntää noita kärryjä” hahmoni
totesi katsoessaan rullatuolissa olevaa kuihtunutta miestä, johon meni letkuja, ja joka köhi
polttaessaan. Totesin ettei ollut paras ilta piirtämiseen. Aloin surffata naamakirjassa. Minua
kehuttiin maasta taivaaseen ja ainakin sata ihmistä oli nähnyt minut kirjamessuilla.
Pienistä kuvista en muistanut kenelle olin kirjottannut nimmarin kirjaan, vaikka he siitä
iloisena kertoivat. Menin nukkumaan sekavin tuntein.
!
Aamulla minulla oli siististi kolme kuvaa ruokapöydällä. Ensimmäisessä kävelin
kirjamessuilla ja ihmisiä oli hirveästi ympärillä. Hahmoni oli hyvin pelokas ja ihmismassasta
tuli tekstiä missä luki: rakkaus rakkaus ihailu ihailu. Väki ikään kuin huokui tuota. Toisessa
kävelin samalla lailla sairaalassa. ilme oli yhtä pelokas yhtään ihmistä ei näkynyt, mutta
seinistä tuli huokausta: Syöpä syöpä kuolema kuolema. Viimeisessä olin yksin juomassa
teetä asunnossani josta kuului seinistä: Yksinäisyys, ikävä, ikävä. Nyt scannasin kuvat
saman tien ja laitoin kuvat kansioon. Nyt jouduin lähtemään tosi aikaisin television
haastatteluun. Menin autolla Pasilaan, niin kuin Eva neuvoi. Pääsin parkkihallista jotenkin
isoon aulaan missä vahtimestari soitti jonkun hakemaan minua. Kävelimme ihmeellisiä
käytäviä. Nyt minulla oli maastovaatteet haastattelijan pyynnöstä. Eva laittoi viestin missä
hän ei muka ehtinyt televisioon. Sain odotella pitkään vuoroani ja jännittää. Minulla oli
ikävä tyttöjä ja Shellin baaria. Viimein minut ohjattiin sohvalle samalla kun jossain meni
uutiset. Nyt toimittajia oli kaksi. Yritin olla rentona, mutta se ei tuntunut onnistuvan.
Yhtäkkiä ohjaaja näytti, että oli meidän vuoro.
-Niin meillä on täällä Suomen tämän hetken kuumin nimi, eli sarjakuvataiteilija Iida.
Tervetuloa, toinen komevitosista naisista sanoi.
Nyökkäsin vain kun en ehtinyt muuta.
-Sinulla varmaan on ollut nyt melkoista pyöritystä kirjamessujen ja uuden kirjan
julkistamisen jälkeen. Tuleeko paljo haastattelupyyntöjä? Kysyi nyt se toinen jolla oli aika
lyhyt hame.
-En mä tiedä, vastasin.
-Miten niin et tiedä? Onko sinulla sihteeri, joka hoitaa asiat? kysyi se vähän paksumpi
nainen, jolla oli se kaamea muotiluomus missä oli valkoisella kankaalla violettejä lusikoita.
-En mä vastaa kuin tutuille, vastasin.
-Eikö julkisuus kiinnosta sinua? kysyi se lyhythameinen pitkäsäärinen nainen.
-Suurin osa puheluista on ihan paskaa, sanoin niin kuin hahmoni oli kuiskannut korvaani.
-Millaisia viestejä sinulle tulee? paksumpi nainen kysyi.
Otin puhelimeni taskusta ja luin muutaman.
-Hei. Tulistko lehtemme muuttumisleikkiin? Sitte on. Tulisitko viikonlopun iltapäivälehtteen?
Pääsisit kansikuvaa. Näitä riittää.
-Monet sinun ikäiset tekisivät mitä tahansa päästäkseen iltapäivälehden kanteen. Eikö
tämä ole suuri mahdollisuus, pitkäsääri kysyi.
-Mene itse sinne vilauttamaan tissejä ja persettä. Ehkä näissä ärsyttää se miten nää
soittaa salaiseen numeroon ja luulee, että kaikki haluaa, niitten tyhmään lehteen, sanoin.
Vähän aikaa oli kiusallisen hiljaista.
!
-No jos me katsotaan nyt tätä hahmoa, paksu nainen sanoi ja nosti pöydältä albumin.
-Tää sun hahmo on kuulemma saanut eilen maastovaateiden kysynnän Helsinkiläisissä
kaupoissa lisääntymään. Nuoret tyttöt haluaa samaistua sinuun ja tähän hahmoon. Oliko
tämä yllätys? Paksu nainen kysyi.
-On se sillä lailla, että se menestyi noin hyvin. Mutta kyllä minäkin muistan miten me
haluttiin jotain samanlaisia vaatteita pienenä, kuin jollain esiintyjillä oli, vastasin.
-Sinulla on nykyisin faneja korkealla tasolla. Presidentti kertoi hankkineesa sinun
sarjakuvat ja hänen vaimonsa on ilmoittautunut faniksesi. Oliko se yllätys, paksu nainen
jatkoi.
-En mä oo kuulutkaan.
-Hän sanoi olevansa facebookaverisi? pitkäsäärinen kysyi.
-Tota hän on vissiin ollut siellä jo ennen kuin sen mies tuli presidentiksi, sanoin hiljaa, kun
en muistanut kuka oli presidentin vaimo.
-Odotatko nyt kutsua linnan juhliin? paksu nainen kysyi.
-En.
-Etkö halua sinne, pitkäsääri jatkoi.
-En.
-Miksi et? paksu nainen jatkoi.
-Se näyttää ahdistavan ahtaalta ja mulla ei ole ketään kavereita siellä.
-Eikö se olisi kunnia asia päästä sinne? paksu nainen sanoi.
-Saat mun lipun, jos sellainen tulee, vastasin.
-Se ei taida ihan käydä. Eikö sinne lähetetä henkilökohtainen kutsu? Pitkäsääri jatkoi.
-En mä tiedä. Mikä sen presidentin naisen nimi on? Mä laitan sille viestin ettei lähetä
mitään lippua.
-Selvä. Me mennään nyt seuraavaksi uutisiin. Hyvää jatkoa sinulle Iida, Pitkässääri sanoi.
Nyökkäsin vastaukseksi.
-Olipa mielenkiintoinen haastattelu, paksumpi nainen sanoi.
-Ihan paska, totesin ja yritin saada mikrofonia irti.
Harhailin ympäri käytäviä ennen kuin löysin aulaan. Piti kysyä vahtimestarilta, miten
pääsin parkkihalliin takaisin. Hallissa navigaattorini ei toiminut. Ajoin vain ulos hallista ja
olin kohta keskellä kaupunkia. Sain pysäytettyä auton jonnekkin. Etsin navigaattorista
entisiä osoitteita. Löysin Munkkiniemen rantatien ja ajoin sinne. Päätin mennä kahville
rantaan.
!
Nyt ei ollut ulkoilu sää. Sisällä oli tilaa ihan kivasti. Menin ikkunan viereen ja katselin
merenlahdelle. Join teetä ja söin voisarvea. Yhtäkkiä menin jotenkin tarkkaavaiseksi.
Huomasin, että muissa pöydissä kuiskuteltiin. Elämäni ei ollut muutunut yhtään, vaikka oli
päässyt siitä pikkukaupungista.
-Se on tyttö sillä lailla, että jos presidentinlinnaan kutsutaan, niin sinne pitää mennä. Se on
kunnia asia, vanhempi mies paasasi pöytäni vieressä.
-Ei mua ole kutsuttu mihinkään, vastasin.
-Mutta jos kutsutaan, mies intti.
-En mä halua sinne. Siellä on ahdistavan paljon tuommoisia ikäviä ihmisiä, niin kuin sinä,
sanoin.
-Olenko minä ikävä? mies kysyi ja tuntui jo virnistävän.
-En mä tiedä. En mä saa olla rauhassa missään. Mun pitää tehdä koko ajan asioita, mistä
mä en pidä, vastasin.
-Älä ota liian vakavasti kaikkea. Ei ihmiset pahaa tarkoita. Kyllä ne sut pian unohtaa ja
sitten sä jo ikävöit entistä, mies lohdutteli.
-Toivotaan niin, vastasin ja mies käveli omaan pöytäänsä.
Soitin Evalle joka huomautti, että minun piti olla kuudelta hänen toimistollaan. Kerroin
töppäyksestä televisiossa.
-Joo me katottiin sitä kotona ja naurettiin, Eva vastasi.
-Vittu sun kanssas. Mä pyysin sua mukaani ja sä väitit sulla olevan jotain tärkeetä. Sä
makasitkin perse homeessa kotona, tiuskin.
-Mä ajattelin että sä pärjäät. Ja kyllä sä pärjäsit.
-Täällä kahvilassa ihmiset on vihasia, kun mä en mene pressan linnaan, vaikka mua ei ole
edes kutsuttu, tiuskin.
-Sehän on hienoo.
-Niin eihän ne sulle tiuski, vastasin.
Oli vasta puoli päivää mennyt ja kuusi tuntia tapaamiseen Eevan luona. Päätin mennä
kotiin ja maate. Kesti melkein tunnin päästä kotiin. Nukuin vähän aikaa ja sitten piti lähteä
jo tuntia ennen takaisin. Kaipasin kotikaupunkiini, missä oli vain muutama minuutti joka
paikkaan. Kaipasin aikaa, kun minulla oli vakituinen poikaystävä ja tulevaisuus. Tosin se oli
ollut vain minun tulevaisuus. Poikaystäväni oli hommannut toisen ja minä jäin yksin
suunnitelmieni kanssa. Olin taas kaupungilla liian aikaisin. Taas menisi parkkihalliin
hirvitävä määrä rahaa. Toivoin ettei minun tarvitsisi tulla enään tänne montaa kertaa.
Maleksin tavaratalossa taas jonkin aikaa, Katselin vaatteita, jotka maksoivat paljon.
!
Mieleeni tuli Liisan täti joka teki hienompia vaatteita mittojen mukaan halvemmalla. Aloin
miettiä miten teettäisin hänellä housupuvun. Olimme teettäneet Ninalle keväällä sellaisen.
Viimein kello oli niin paljon, että lampsin Evan konttoriin. Kaikki muut olivat jo tulleet. Minä
kättelin rouva Sirniön ja Ninan. Paikalla oli myös kaksi tuntematonta naista. Toinen kuvasi
heistä tapahtuman videokameralla. Naiset esittelivät itsensä. Toinen oli Ninan
opiskelukaveri Tytti Mäkitupa. Kuvaaja oli hänen serkkunsa Marita Leikola. Marita opiskeli
elokuva-alaa Aalto yliopistossa. Sihteeri Johanna toi meille kahviakin. Eva oli laatinut
paperin, missä rouva Sirniö kumosi edellisen testamentin. Hän perusti säätiön, joka
maksoi tyttären tilille rahaa kuukausittain. En ymmärtänyt kuin puolet tekstistä jonka Eva
luki, mutta laitoin nimeni alle.
-Tämä on minun tahtoni. Olen lääkärin mukaan ollut tänään järjissäni. Tässä on todistus ja
tässä päivän lehti, rouva sirniö sanoi kameralle.
Minunkin piti sanoa nimeni kameraan. Virallinen osuus oli pian loppu.
-Mitens Iida asiasta toiseen, pystyisikö se tyttäreni ajamaan ajokortin? rouva Sirniö kysyi.
-Varmaan siitä tulisi parempi kuski kuin minusta, sanoin.
-Se ei ole vielä paljon, Nina huomautti ja sai muut huoneessa nauramaan.
-Tulin mä tännekkin autolla. Tosin se on sellainen hyvin pieni, mutta olen mä ajanut äitin
Volvollakin, sanoin.
-Mä ajattelin jos mä laittaisin sen vielä autokouluun, vaikka sillä ei ehkä koskaan tule
olemaan autoakaan, rouva Sirniö sanoi.
-Se auttaisi vaikka työn saannissa, vastasin ja kaikki nyökkäsi.
-Joo. Mä hoidan sen heti aamulla. Tiedättekö te hyvää autokoulua? rouva Sirniö kysyi.
Eva suositteli muutamia, mistä en ollut kuullutkaan.
-Siinä Haagassa on yksi, joka oli lähellä sitä huoltamoa, missä käyn aamuisin kahvilla.
Voisin viedä ja hakea tytön sieltä koululle jos tarvitsisi, sanoin.
Rouva Sirniö alkoi hymyilemään lämpimästi ja kaikki katsoivat minua hiljaa.
-Mä sanoin, että tyttö on enkeli, rouva Sirniö totesi.
Lähdimme kohta ulos ja odotimme kadulla rouva Sirniön taksia. Hän halasi minua vielä
ennen kuin nousi autoon. Lähdimme kävelemään Ninan kanssa automaattisesti
tavaratalon parkkihallia kohti. Vein Ninan Kallioon hänen asunnolleen. Emme juurikaan
puhuneet matkalla mitään.
Riitta nauroi aamulla huoltamolla, kun näimme. Hänellä oli iltalehti edessään. Olin päässyt
kanteen. Tosin vain ihan pienenä juttuna. Iida kieltäytyi linnan juhlista, luki otsikossa.
-Mä en halua lukea sitä juttua. Mä olen joutunut mediahelvettiin, manasin.
!
-Mitäs olet niin söötti, Pia totesi.
-Saat tämän laittaa leikekirjaasi, Riitta lupasi.
-En mä tartte. Mun äiti hoitaa sen. Voiii, ahdistuin.
-Sua kamera rakastaa. Sä oot julkkis nyt, Pia innostui.
-Joo, uutinen siitä, että mä kieltäydyin juhlista mihin mua ei ole edes kutsuttu, selitin.
-Se on ihan sama mitä noin söötti tyttö tekee. Kohta me luetaan etusivulta, että tänään Iida
ei tehnyt yhtään mitään, Riitta sanoi.
Aamu alkoi taas teoriatunnilla. Opettaja kertoi nähneensä minut kirjamessuilla.
-Älä puhu niistä messuista. Äläkä puhu ainakaan aamutelevisiosta, manasin.
-Mitä siellä aamutelevisiossa tapahtui? Opettaja kysyi.
-Ei mitään. Hyvin meni, sanoin.
-Lue tosta, Riitta sanoi ja ojensi lehden opettajalle.
-Että oikein pääsit etusivulle. Herran jumala. Kieltäydyit oikein linnanjuhlista, opettaja
totesi.
-Mua ei ole ikinä kutsuttu linnan juhliin! huusin ja sain koko luokan nauramaan.
Onneksi tavallinen tunti alkoi pian. Tuntui kuin olisin ollut ulkopuolinen. Menestys oli
sekoittanut elämäni. Tunsin olevani yksinäisempi kuin ikinä.
Tauolla soitin äidilleni ja pyysin anteeksi sitä lehtijuttua.
-Onko sut kutsuttu linnan juhliin?
-Ei. Nyt mä en voi enään tulla kotikaupunkiinkaan, rääkäisin.
-Rauhoitu. Kohta ihmiset unohtaa.
-Siinä kaupungissa ei ikinä unohdeta mitään, rääyin taas.
-Niin. Olet oikeassa. Mutta joku on myös sanonut ettei ole olemassa huonoa julkisuutta.
-Mihin mä tarviin julkisuutta. Nyt mä en voi tulla enään kotiinkaan.
-Tottakai sä voit. Me pidetään sua päivät komerossa ja yöllä sä saat kulkea sisällä, jos
verhot on kiinni, äiti selitti ja alkoi nauraa.
-Ei tää ole hauskaa.
-Äh. Huomenna joku töppää paljon pahemmin ja kukaan ei muista sinua enään. Sä et ole
kuollut ja sussa ei ole ruhjeita. Sä voit tulla koska vaan kotiin.
Soitin myös Liisalle.
-Piirrä siitä sarjakuva. Yritä myydä se Lauran lehteen, Liisa totesi.
-Sä osaat keksiä ratkaisun, jos se nyt sitten toimii.
!
-Sä voit kokeilla. Ei siinä mitään häviä.
-Miten vauva jaksaa?
-Hyvin. Huutaa lujaa ja pieree paljon, Liisa naurahti.
Puhelun jälkeen tajusin miten minulla oli ikävä Liisaa. Sitten tuli ikävä veljeäni Joonasta.
Illalla yritin piirtää epätoivoisesti. Koko pöytä oli täynnä luonnoksia, mutta mitään järkevää
ei tulut paperille.
-Älä jätä mua nyt. Mä tarvitsen sua enemmän kuin koskaan.
Menin nukkumaan itkien, pettyäkseni aamulla. Pöydältä ei löytynyt yhtään piirrettyä
paperia. Pääsin jotenkin liikkeelle. Nyt alkoi tutumaan todellakin samalta kuin kouluaikoina,
jolloin oli tylsää lähteä aamuisin. Tosin koulussa ei nyt ollut niin ahdistavaa, koska osasin
monia asioita jo ennestään.
-Onko läksyt jo luettu? äiti oli aina kysynyt.
-On. Katsot nämä, olin sanonut.
-Hyvä. Nyt saat piirtää, jos haluat, äiti oli sanonut.
Monet illat olin onnessani kun sain piirrellä. Äidin ollessa iltavuorossa huvitin itseäni
piirtämällä. Jossain vaiheessa isän uusi vaimo halusi adoptoida minut. Se oli aivan hullu
ämmä. Minun piti puhua siellä ruotsia aina kun olin isän luona. Sitten se kielsi piirtämisen.
Muistan miten äiti hermostui. Hän heitti sille naiselle kuumat kahvit päin naamaa, kun tämä
ehdotti adoptiota. Isääni en nähnyt enään sen jälkeen kuin kerran. Silloin vaarini pisti
hänet Liisan vaarin kanssa taloyhtiömme roskikseen, kun hän alkoi äidilleni papailemaan.
Ainoa mitä osasin ikinä oli piirtäminen. Äiti osasi kannustaa. Kerran piirsin kuvan naapurin
pojasta. Äiti laittoi siihen kehykset ja vei sen tälle ylioppilaslahjaksi. Olin silloin
kahdentoista. Oli ihmeellistä miten kaikki aikuiset kehui kuvaa. Ihmiset toivat minulle
tarvikkeita. Hassuinta oli kun tein jo neljätoistavuotiaan muotokuvia. Mennessäni viime
kesänä kaupunginjohtajan luo, niin tällä oli minun piirtämä kuva työhuoneensa seinällä.
Torstai meni miten meni. Kun teimme öljyväri tehtävää, niin muistin kun Jutta käski minun
tehdä keskinkertaista. Tein niin hyvän kuin osasin. Uusi Opettaja, Johannes ei ollut yhtään
kateellinen. Hän otti minun työn esimerkiksi ja kertoi muille miten työ oli tehty. Mielialani
parani vähän.
-Se on hyvä, että sä töppäät televisiossa, niin susta ei tule liian diiva, Pia totesi
ruokatunnilla.
-Oonko mä ollut tosi tyly? Kysyin.
!
-Et ole. Se oli huono vitsi. Mä yritin saada juttua aikaiseksi, kun sä olet niin surullinen, Pia
korjasi.
-Se on vain sellainen juttu, että kaikki supattaa susta ja kirjoittaa lehteen, mutta me
tunnetaan sut näistä ruokatunneista. Sä olet yhtä vieras noille muille ihmisille. Ne vaan on
nähneet sun kuvan lehdessä, Riita filosofoi.
-Mä luulen ettei jukisuus ole kenenkään hallinnassa. Sitten on nämä kaikki
sensaatiotoimittajat, jotka tekee jutun susta, vaan siksi, että ihmiset janoaa juttuja sinusta,
Pia järkeili.
-Mitä ne nyt musta janoaa? kysyin.
-Itse asiassa sä olet hyvin kiinnostava. Sä olet kaunis ja lahjakas. Ihmiset haluaa tietää
miten se on mahdollista. Ne haluaa nähdä, ettet sä ole sen kummempi, Pia selitti.
-Mikset sä Pia alkanut sosiologigsi? Riitta kysyi.
-Mikä se on? kysyin tyhmänä.
-Et sä tiedä? Riitta kysyi.
-En, totesin nolona. -En mä tiedä kuin piirtämisestä. En mä lue lehtiä, enkä kirjoja.
Televisiossakin on puolet asioista joita en ymmärrä. Se on hiton noloa, kun ne kysyy
jossain kirjamessuilla jostain, mistä en ymmärrä mitää. Mä oon oikeesti tyhmä.
-Etkä ole. Sosiologi tutkii isompien joukkojen käytöstä ja asumista, ynnä muuta. Psygologi
tutkii vain sinun käytöstä, noin äkkiä sanottuna, Riitta selitti.
-Eikö sulle selitetty näitä koulussa? Pia kysyi.
-Varmaan selitettiin, mutta eihän siellä hälinässä mitään jäänyt päähän, sanoin. -Mä vaan
odotin että pääsin kotiin ja sitten kotitehtävien jälkeen aloin piirtämää.
-Olihan sulla poikaystävä. Eikö sen kanssa tehty mitään muuta? Pia kysyi.
-Joo mä vein sen mun huoneeseen ja panin sen kanssa ja sitten mä näytin millaisen talon
mä olin meille piirtänyt ja mitä mä olin meille suunnitellut. Se meni hyvin niin kauan, kun se
kyllästyi ja jätti mut.
-Oliko se hyvä edes panemaan? Riitta kysyi ja sai meidät kikattamaan.
-Ei, mutta se kelpas silloin. Tää Nico oli parempi, mutta sitäkään en vielä ollut kouluttanut
tarpeeksi, sanoin ja nauru rävähti kovempana.
-Hienoa elämää. Piirtämistä ja panemista, kaikki turhat sosiologiat pois mielestä ja muut
kekkeruusit. Ihan sellasta perus settiä vaan, Pia veisteli.
Tönäisin tiukasti ja Pia tippui tuolilta.
-Oiih! Anteeksi! Sattuiko? huudahtelin kauhuissani.
Pia vain makasi lattialla ja käkätti.
!
Ilta sujui paremmin, kun tiesin huomenna lähteväni kotiin käymään. Pelkäsin
kaupunkilaisia, mutta halusin nähdä Joonaksen ja Liisan. Aloin piirtämään taloa, missä
halusin asua, niin kuin tein pienenä. Laitoin kuvaan tavallisen näköisen talon. Pihassa oli
vain minun autoni. Siitä tuli punainen talo. Olin joskus käynyt Liisan kanssa ajelulla siellä
niemessä uuden sataman lähellä ja olin siellä nähnyt sellaisen talon. Siinä oli iso lasinen
kuisti, mistä sai ikkunat auki. Siellä voisi syödä sateisenakin kesäpäivänä ulkona.
Olohuoneessa ja eteisessä pitää olla ainakin yksi aika alas menevä ikkuna, mistä koirat ja
lapset voivat katsella tulioita ja menijöitä. En ollut käynyt tuolla talossa sisällä, mutta
toivoin sellaista keittiötä kuin meillä kotona oli. Heti kun ravintola oli alkanut kannattamaan,
niin Ari oli jostain hommannut paremmat keittiökaapit. Olin ensin vierastanut niitä. Ari oli
sanonut niiden olevan ikuisia, eikä sieviä. Kahvat olivat kunnolliset ja tilaa riitti leipoa.
Piirsin keittiön sisältä. Aloin piirtämään pohjapiirrustustakin. Jossain vaiheessa väsyin, kun
en tiennyt olisinko talossa yksin, vai oliko minulla lapsia. Yhtäkkiä yhteen paperiin oli
ilmestynyt minun hahmoni. ”Älä väheksy haaveitasi!” se kailotti kädet lanteilla. Nukuin jo
paremmalla mielellä, kun tiesin seuraavan päivän olevan perjantai ja ettei hahmoni ollut
jättänyt minua.
-Äiti ilmoitti minut autokouluun, Jonna kailotti koulun käytävällä heti aamusta.
-Huomenta vaan sinullekkin, vastasin.
-Onko se sinun ansiota? Isä aina sano, ettei noin tyhmä tyttö opi mitään autoa ajamaan.
-Ja sä uskoit? kysyin.
-Ei ne antaneet rahaa autokouluun, Jonna kertoi.
-Mä toivon, että sä saat ajokortin, niin ei mun tarvii viedä sua joka paikkaan.
-Kyllä mä luulen, että tää on sun ansiota. Kiitos sulle, Jonna kailotti ja tönäsi minua
käsillään lapsellisella tavalla.
En kehdannut lähteä muita aikaisemmin, vaikka minulla olisi ollut lupa. Vein Riitan ja Pian
kotiin ja toivottelin viikonloppuja. Olin enemmän kuin iloinen kun pääsin ajamaan
moottoritielle. Nyt muistin hakea bensaa, kun valo syttyi mittarissa. Minua jännitti kun
nousin autosta ravintolan pihalla.
-Äiti, sanoin jo ovella ja kävelin kassan taakse antamaan pikahalin. -Ari, sanoin äidin
miehelle ja häntäkin piti halata.
Menin keittiöön jossa Kasper oli tullut iltaan töihin. Nipistin häntä takapuolesta.
-Aiih, Kasper huokasi.
-Hei Kasper, sanoin.
!
-Hei Iida. Mullakin on ollut ikävä. Käy katsomassa Liisaa, sillä se ikävä on. Huomaan miten
se puhuu susta enemmän, Kasper sanoi.
-Joo mä meen, sanoin.
Otin taas ruokaa omin luvin ja kävelin lautasen kanssa meidän kantapöytään syömään.
Tunsin kaikki asiakkaat, jotka moikkasivat hymyillen. Oli epävarma olo, kun mietin
ajattelivatko he minun töppäämistä. En ehtinyt kauan syödä, kun ensimmäinen kirjanostaja
pyysi nimmaria.
Menin hakemaan äidin autolla Joonaksen hoidosta.
-Iida! Joonas huusi jo kaukaa ja tuli halaamaan. -Tää mun sisko on ollut televisiossa, poika
selitti kovaan ääneen hoitajalle.
Minua nolotti kovasti. Hoitajat tulivat sanomaan nyt kädestä päivää ja onnittelemaan kirjan
julkaisusta. Menin Joonaksen kanssa ravintolaan, kun poika oli helpompi syöttää siellä.
Joonas katseli vierestä, kun joku kaupunkilaisista osti äidiltä kirjan ja pyysi minulta
nimmaria siihen. Ihmettelin ettei kukaan puhunut siitä lehtijutusta mitään.
Lauvantaina olin puolenpäivän aikaan Liisan luona. sain pitää sitä pientä vauvaa taas
sylissä. Liisa Hymyili minulle. Eihän siinä voinut kuin hyssytää ja lässyttää vauvalle.
-Voi kuin kiva kun sä tulit, Liisa sanoi kesken kaiken.
-Miten sä tollasia sanot, vastasin.
-Mä halusin nähdä millainen susta tuli, Liisa totesi.
-Miten niin? kysyin tyhmänä.
-No kun sä olet nyt kaikkien ihmisten tuntema, Liisa vastasi.
-Pitäiskö mun olla jotenkin erillainen?
-Hyvä kun et ole, Liisa totesi.
Ihmettelin mitä hän houri. Hyssyttelin vauvaa ja toivoin saavani itse samanlaisen.
-Tiedätkö kuinka kovaa se sattuu saada lapsi? Liisa kysyi, kun varmaan näki mitä ajattelin.
-Kyllä sä tiedät, että se kannattaa. Mä nään miten sä pidät vauvaa, vastasin.
-Hitto. Kumpi meistä on selvännäkijä? Liisa sanoi leikkimielellä.
-Ei tarvii olla selvännäkijä, kun näkee sinut lapsi sylissä, totesin.
-Ei tää ole niin kuin mä toivoin, mutta mä olen onnellinen kuitenkin, Liisa totesi.
Liisa laittoi vauvan rattaisiin ja menimme torille kävelemään. Kaupungilla paistoi aurinko,
mutta oli jo aika viileää.
!
Sunnuntaina oli jo haikeaa herätä aamusta. Tiesin että pitäisi lähteä takaisin Helsinkiin.
Yritin työhuoneessa piirtää Joonaksen katsoessa vierestä. Kohta piirsin Joonaksen
näköisestä pojasta hahmoja. Niissä poika oli tarhassa leikkimässä ystäviensä kanssa.
Piirsin hänet äidin kanssa kävelyllä ja ihmettelemässä maisemaan auton lasten
istuimessa. Sain varmaan kymmenen kuvaa tehtyä. Jätin ne pöydälle pinoon. Äiti laittoi ne
sitten jonain päivänä kansioon ja säilöi kuvat autotalliin. Siellä oli minun maalaamia
taulujakin, niitä jotka ei olleet vielä päätyneet asunnon seinille. Ennen olin ihmettellyt miten
hän viitsi säilöä moisia papereita, joita minä pidin ihan roskana. Äiti oli sanonut niitä
aarteiksi lapsuudesta, kun tulisin aikuiseksi.
Viimein menin ravintolan kautta ja sain taas syödä. Ari oli tankannut autoni valmiiksi. Söin
kantapöydässä ennen lähtöäni. Äitini tuli ja pyysi minua konttoriin käymään. Se oli se pieni
huone mikä oli täynnä papereita. Arkistokaapin ylähyllyltä löytyi punainen mappi. Siinä oli
selkämyksessä valkoisella kirjoitettu: Iidan mappi. Äiti näytti sopimuksia ja tiliotteita, joista
en ymmärtänyt paljoakaan, vaikka hän selitti. Hän oli säästänyt suurimman osan rahoista.
Uusimman puhelimen ja tietokoneen hän oli maksanut täältä. Olihan mankunut tiettyä
merkkiä, joka oli hyvin kallis. Äiti oli maksanut vuokrani ja autokin oli hänen nimissään.
Hän sanoi että vakuutukset olivat halvempia, kun hänellä oli bonuksia. Sanoin voivani
maksaa vuokrani itse.
-Mitä hullua, äiti vain tokaisi. Se tili, mistä maksoin kaikkea, oli erillinen tili, mihin äiti oli
laittanut minulle kuukausi rahaa isommalta tililtäni. Palkka tarjoilijantyöstäkin oli mennyt
isommalle tilille. Käskin laittamaan kansioni takaisin hyllyyn. Pyytäisin joskus Ninaa
selvittämään asiani paremmalla ajalla. Äidin kirjanpitäjä oli tehnyt minunkin
veroilmoitukset. Ajaessani tajusin olevani samanlailla paapottu pullasorsa kuin Jonna.
Ehkä en kuitenkaan niin väheksytty. Joskus olin riidellyt lujaa äidin kassa, kun olin
halunnut jotain muotivaatteita. Äiti oli pitänyt suurimman osan ajasta päänsä ja säästänyt
rahaa tulevaisuuteen. Huomasin ajattelevani asioita liikaa. Summat pyörivät päässäni.
Pääsin asunnolleni ja sain samantien tekstarin. Jonna kertoi äitinsä olevan taas
sairaalassa. Päätin mennä katsomaan häntä. Lähdin ajamaan kapunkia kohti ja tiesin jo
minne mennä, vaikka navigaattori neuvoikin ääneen. Näin auki olevan kukkakaupan ja
päätin ostaa kukkasia lahjaksi. Myyjä oli noin minun ikäinen nuori nainen. Huomasin
hänen katseestaan, että hän tunnisti minut. Sunnuntai-iltana sairaalan edessä oli
enemmän parkkipaikkoja tyhjänä. Rouva Sirniö alkoi hymyilemään onnellisesti kun näki
minun tulevan.
!
-Voi kun ihanaa. Mä niin pidän kukkasista, hän totesi. Huoneessa oli kaksi muutakin
sänkyä, toisessa ei ollut ketään ja toisessa asuva potilas oli varmaan aulassa vieraittensa
kanssa. -Mä lähden täältä seuraavaksi Terhokotiin. Se on semmoinen yksityissairaala,
jonne mennään kuolemaan. Mutta kiva kun tulit. Mä halusin vielä puhua siitä mun tytöstä,
kun mä en tiedä mitä mä sille vielä keksisin, että se vähän heräisi, rouva Sirniö jatkoi
jutustelua.
-Laita se töihin, tuli suustani ulos, ja tunsin itseni töykeäsi.
-Kyllä mä olen yrittänyt työntää sitä mieheni kautta moneen paikkaan, mutta ei se ole
missään pärjännyt.
-Mä voin kysyä, jos äiti ottaa sen ensi kesäksi tarjoilemaan sen ravintolaan.
-Oppiiko siinä mitään?
-Äiti ei anna lintsata. Ravintolassa on usein kova kiire ja mä uskon että se tyttö tykkäis.
-Se oli niin onnellinen siitä kun hän pääsi autokouluun. Pärjääkö se sielläkään?
-Miten te ootte oikein sitä tyttöä kasvattaneet? Tai eihän se ole minun asia kysyä, sanoin
kun aloin tuntua tungettelevalta.
-Ei IIda. Nyt pitää puhua suoraan, kun aikaa ei ole enään paljon. En minä tiedä miten sen
likan kanssa meni, miten meni. Ei sen pojankaan kanssa hyvin mene. Mies on vihainen,
kun se opiskelee vaan ulkomailla, eikä tule firmaan töihin. Taitaa muuten olla homokin.
Jukka tulee muuten käymään huomenna.
-Käykö sua Jonna katsomassa? Entä sun mies?
-Miestä kammottaa sairaalat ja sillä on aina kiire. Mä nään miten se kammoaa mua, niin
kuin se pelkäisi saavansa tartunnan. Sanoin ettei sen ole pakko käydä täällä. Muutenkin
tämä on ollut aika pitkän aikaa kulissiavioliitto. Eilen tuli jumalaton riita kun hän kuuli
meidän lakimieheltä minun järjestäneen asioita uudelleen. Totesin vain kuolevani ja ettei
haittaisi kuolisinko riitelyyn heti. Olit oikeassa siitä lakimiehestä. Se oli kannellut asioista
heti miehelleni, vaikka on muka minunkin lakimieheni. Sanoin Heimolle, että pitää varansa
sen huijarin kanssa. Heimo ensin puollusti miten uskollinen mies oli hänelle, mutta näin
sen silmistä, että se alkoi miettiä asioita. Mutta minä vaan höpötän. Mitens sun perhe?
Sun isällä ja äidillä on ravintola. Pärjäät varmaan hyvin niitten kanssa?
-Se on mun äidin ja sen uuden miehen kanssa. Isä on pankissa töissä, mutta ei olla oikein
väleissä. Näimmä sen ylioppilas juhlissa seisovan takarivissä. Siitä tuli ihan hyvä mieli,
vaikka vähän hullu se on, ja toi se kukkia ja lahjankin. Sitten mulla on se velipuoli Joonas,
joka on viiden. Se on ihana.
-Se ei taida olla mikään kulissi-avioliitto? rouva Sirniö huomautti.
!
-No ei. Äiti on neljänviiden ja se vielä miettii saisiko hän vielä lapsia. Arin, sen miehen
mukaan, joka ilta yritetty on.
Nyt näin rouva Sirniön nauravan ensimmäisen kerran.
-Se oli oikein kiva kun sä Iida tulit käymään. Ja se että te autoitte Jutan kanssa mua.
Kohta täällä tulee jotain kammottavaa iltaruokaa, niin sun ei tarvitse nähdä, kun mä alan
valittamaan siitä.
-Mä tuun vielä käymään.
-Ei sun ole pakko, Se on kauheaa tää riutuminen, mutta mä kuulisin mielelläni kuulumisia.
-Mä tuun, sanoin ja nousin siltä tuolilta, joka oli sängynpäädyssä. Hoitaja tuli ruokakärryn
kanssa vastaan ja se ei tuoksunut hyvältä.
En tiedä mikä minuun meni parkkipaikalla. Otin kännykkäni ja etsin sen Ninan lähettämän
viestin. Olin katsonut tietokoneelta, ettei uusi osoite tehnyt isoa lenkkiä kotimatkaan.
Lähdin ajamaan ja sunnuitai-iltana matka sujui mukavasti. Helsingissä oli hirveästi
kerrostaloalueita. Tämäkin löytyi kahden muun alueen välistä. Navigaattori vei minut
kadulta toiselle ja kohta olin perillä. Pelkäsin outoa paikkaa, mutta uteliaisuuteni vei voiton.
En voinut ajaa ihan talon eteen, koska siinä oli vain kävelytietä. Autoni herätti kiusallista
huomiota suurine teippauksineen. Se olisi ison talon keskimmäinen rappu. Kävelin
varovasti sitä kohti ja katsoin asukasluetteloa, joka oli valkoisilla kirjaimilla mustalla
alustalla. Kyllä, siellä oli nimi Järvi.
-Etsitkö jotain? kuului miehen ääni takaantani.
Jouduin karauttamaan kurkkuani, että saisin ääntä.
-Ei kun odottelen kaveriani ja kuikuilen, yritin sanoa luontevasti. Näytin varmaan yhtä
syylliseltä kuin murhaaja oikeudessa. Muistin, mitenkä Jonna oli käskenyt hymyilemään ja
tein kaikkeni ollakseni valloittava.
-Kuhan kysyin, sanoi noin viisikymppinen mies ja hymyili takaisin onnellisen näköisenä.
Osasin hurmata, hitto.
Näin lähellä kaupan, missä luki isolla Siwa. Päätin mennä sinne ostamaan jotain juotavaa.
Kaupassa kesti hetken ennen kuin löysin vishyä. Yhtäkkiä huomasin hänet käytävällä. Joo
se oli ihanampi kuin muistin. Hän käveli ohi ja laitoin silmät kiinni nuuhkaistakseni hänen
tuoksuaan. Maksoin ostokseni ja menin autolleni. Huokaisin syvään kun pääsin autoon
istumaan. Join vähän vishyä, kun suuta kuivasi. Yhtäkkiä ikkunaan koputettiin. Katsoin
ikkunasta. Se oli Henry, joka koputti. Auto piti laittaa käyntiin että sain sähköikkunan auki.
-Anteeks pelätytinkö mä? Henry kysyi.
-Ei kun mä olin niin ajatuksissani, vastasin.
!
-Mä halusin vaan sanoa, että mä olen lukenut sun uusimman sarjakuvan ja se oli tosi
hieno.
-Kiitos.
”Pyydä sitä ulos.” hahmoni vikisi minulle.
-Sä et varmaan muista, mutta mä olen nähnyt sinut tuolla Herttoniemessä. Mä olen poliisi.
”Mä olen nähnyt unta susta,” hahmo neuvoi.
-Kyllä mä muistan. Kiitos vielä, vastasin.
-Ei mitään. No anteeksi että häiritsin.
”Älä päästä sitä lähtemään.”
-Et sä häirinnyt. Kiitos ihanista sanoista.
-No. Hyvää illanjatkoa.
”Mä rakastan sua. Sano.”
-Hei. Samoin, tuli suustani hyvin hiljaa.
Hahmoni marmatti minulle koko matkan kotiin.
-TURPA KIINNI! huusin vähän väliä ja laitoin radion täysille.
Aamulla oli pöydällä iso pino kuvia. Suurimman osan oli piirtänyt järjissäni. Yhtä en
muistanut. Siinä hamoni käveli sairaalan pääovesta ulos. Iso kyynel valui toisesta silmästä.
”Mua itkettää kun se kuolee vaikka en tunne koko ihmistä.” Löysin pinon alta toisenkin
lapun, missä rouva Sirniö hihitteli sängyssä ja minä olin tuolissa sängyn päässä. Seinällä
oli iso viikatemiehen varjo, jota hahmoni katsoi peläten. ”Tuliko siitä iloinen vasta, kun se
sai syövän” ajatteli hahmoni. Tajusin etten voinut laittaa näitä mihinkään sarjakuvaan. En
näyttänyt noita kuvia Pialle ja Riitalle aamukahvilla. Näytin kuvia missä olin
kotikaupungissani. Kuvassa hahmo kävelee eripaikoissa ja kaikista muista ihmisistä lähtee
sydämmiä, eli rakkautta. Sitten näytin kuvia missä väijyin Henryä. Hahmo ajoi autolla,
minkä navigaattori huusi: ”Henry, Henry, Henry!” Yhdessä kuvassa hamoni katsoi
rappukäytävässä nimitaulua. ”Olenkohan mä stalkkaaja?” hahmoni kyseli. Seuraavassa
hahmo kurkki kaupassa hyllyjen takana: ”Hui. Tuola se menee.” Yhdessä kuvassa Henry
käveli ohi ja hahmoni nuuhkaisi tätä silmät kiinni nenä venyen vinossa. Kuvia oli tullut iso
nippu. Viimeisessä ajoin autolla ”En uskaltanut sanoa sille miten asiat on.” hahmoni
ajatteli. Auton ympärillä oli pilvi missä oli paljon pieniä nahjussanoja. Pia ja Riitta kikatteli
taas kuville, mutta ei enään niin lujaa. He tajusivat ahdistukseni.
Maanantai aloitettiin oppitunneilla. Saimme katsoa paljon dioja vanhoista maalauksista. Se
sama villapaitainen nainen selitti tasaisella äänellä. Taas hänellä oli se sama villapaita.
!
Taas hän katsoi joka toisen lauseen loputtua minuun päin. Ruokatauolla Eva soitti.
Imagelehdestä joku halusi tulla haastattelemaan minua. Sanoin ettei minulla ollut aikaa.
Se oli turha kertoa, toimittaja oli jo matkalla ja sopinut asiat Jutan kanssa. Tunnin päästä
pihaan ajoi miestoimittaja naisvalokuvaajan kanssa. Ne tulivat maalaustilaan ja se nainen
otti kuvia koko aika. Kättelin molemmat ja vein ne yhteiskeittiöön. Tarjosin teetä ja vastailin
kysymyksiin lyhyesti. Sitten se mies alkoi kysellä siitä linnanjuhlasta.
-Ei minua ole kutsuttu sinne. Se on turha puhua siitä asiasta, tivasin.
-Minulle presidentin kansliasta kerrottiin, että kutsu on sinulle lähetetty, toimittaja Lahtela
sanoi.
-Ai jaa, vastasin, kun en keksinyt mitä olisin sanonut.
-Etkö sä ole saanut sitä kutsua?
-Ei ole näkynyt. Mä oon muuttanut justiinsa. Jos se on mennyt väärään paikkaan.
-Oletko nyt menossa, kun tiedät kutsusta? Lahtela kysyi.
-En mä tiedä.
-Kuinka niin et tiedä?
-Mä vaan töppään semmoisissa paikoissa. Ei mulla ole vaatteita, eikä puolisoa, vastasin.
-Ei siellä mitään puolisoa tarvitse. Kyllähän ne kadetit sinua tanssittaa, valokuvaaja sanoi.
-Ai jaa. Mut en mä osaa tanssiakkaan, en ainakaan hyvin.
-Ei siellä muutkaan osaa. Ja pukujahan saa kaupasta, Lahtela totesi.
-Pitääkö se päättää nyt?
-Ei tarvitse. Mä nyt ajattelin että saataisiin se lehteen, Lahtela naurahti.
-Oletko ollut kauan presidentin puolison tuttu? valokuvaajanainen kysyi.
-En mä sitä tunne, vastasin.
-Jaa. Kyllä hän sanoi olevansa sinun facebooktuttusi ja hänellä on kaikki sinun piirtämät
kirjat nimmarilla, Lahtela sanoi.
-Taas musta kirjoitetaan jotain inhoittavaa. Ei ne kaverit siellä naamakirjassa kerro kenen
kanssa ne on naimissa ja mitä niiden puolisot tekee. Me vaan jutellaan sarjakuvista,
elokuvista, lauluista ja runoista. Mä annoin ainakin kakssataa nimmaria viime
kirjamessuilla. Ei niitä voi kaikkia muistaa.
-Mä voin näyttää, Valokuvaaja sanoi ja alkoi kaivaa isoa varustelaukkua. Sieltä löytyi
samanlainen harmaa Appletietokone, kuin minullakin oli. Hän laittoi siihen muistitikun ja
selasi kuvia vähän aikaa. -Tässä, hän sanoi ja käänsi kuvan minuun päin.
-Niin kyllä mä vissiin siinä kirjoitan nimmaria.
-Etkö tunne tätä naista?
!
-Tunnen. Mä oon kirjoittanut sille nimen moneen kirjaan. Olikohan se joku Jenny tai Jenni.
Ihan kuin minä olisin joku rikollinen, kun mua kuullustellaan näin.
-Onko presidentinkanslia tai poliisi antanut sinulle ohjeita tälläisiin juttuihin? Lahtela kysyi.
-Ei ole. Poliisi antoi minulle ajo-ohjeita Herttoniemessä, kun olin portikongin edessä,
tokaisin.
Valokuvaaja alkoi nauramaan. Onneksi siirryttiin muihin aiheisiin. Aika kului nopeasti.
Katselin kännykästä kelloa, kun muut tuntuivat pääsevän pois koulusta.
-Onko kiire? Lahtela kysyi.
-Lupasin viedä Jonnan autokouluun ja mennään likkojen kanssa kahville?
-No lopetetaan sitten, Lahtela totesi.
Valokuvaaja käveli perässäni pihalle, missä odotin likkoja vähän aikaa. Koko ajan se
nainen otti meistä kuvia. Vielä kun olimme autossa sisälläkin.
Menimme Shellin baariin jätettyämme Jonnan autokoululle. Olin pulassa linnanjuhlien
kanssa ja se nauratti Piaa ja Riittaa. En tiennyt mitä piti vastata. Laitoin facebookviestin,
jossa kieltäydyin tulemasta juhliin. Kohta tuli tekstari missä minulta vaadittiin kunnon syy
kieltäytymiseen. Tekstasin syitä niin nopeasti kuin pystyin. Olin kömpelö. En osannut
seurustella. Minulla ei ollut pukua. En kestänyt alkoholia. Toppäisin kuitenkin ja siitä olisi
taas jossain lehdessä. Syitä riitti kyllä. Kohta sain tekstarin. Katsoin sitä.
-Mitä siinä lukee? Riitta kysyi.
-Tervetuloa töppäämään. Näytät ihan hyvältä maastovaatteissakin, luin puhelimeltani.
-Kyllä sun nyt pitää mennä, jos presidenttikin on fani, Pia aloitti.
-Mulla on silloin muutakin.
-Niin kuin mitä? Riitta kysyi.
-Mitä tekemistä sulla voi olla itsenäisyyspäivän iltana? Pia jatkoi.
-No pitää piirtää ja katsoa linnan juhlia Liisan ja Ninan kanssa, niin kuin joka vuosi,
vastasin.
-Täytyy soittaa sille Liisalle ja kysyä mitä mieltä se on, Pia sanoi.
-Tää ei kuuluu teille ja mulla ei ole pukuakaan.
-Kuuluupas. Tää on kansallinen kysymys ja me ollaan kansalaisia. Äiti on näin sanonut
monasti, Riitta vinoili.
-Sä puhuit siitä Liisan tädistä joka teki Ninalle vaatteita. Se voisi tehdä. Se puku voisi olla
semmoinen paljastava luomus, Pia sanoi.
!
-Maastoväristä kangasta tai erivärisiä nahan palasia. Sillähän oli se söpö poikakin. Sä
voisit antaa sille vähän oppitunteja sillä aikaa kun äiskä ompelee kammarissa, Riitta sanoi
ja alkoi käkättämään Pian kanssa.
-Kaikki te muistatte. Ei olisi pitänyt sanoa siitä mitään.
-Joo. Ei mitään tekosyitä. Sullahan on kaupungin paras kampaajakin. Sun äiskän kaveri.
Pääset varmaan muiden ohi jonossa, Pia arveli.
-Voi pissa, totesin.
En saanut nukuttua yöllä. Asiat tuntuivat ylisuurilta. Suunnittelin hakevani lääkäriltä
sairaslomaa. Se olisi helppo selittää. Ennen selittelin opettajalle, sitten äidilleni. Nyt
jouduin selittämää ihan jokaiselle suomalaiselle ja muutamalle japanilaiselle
huippufanillekkin. En ollut ikinä suunitellut tätä.
-Tehdään tälläinen sarjakuva ja pistetään se nettiin, olin joskus kaksitoistavuotiaanan
sanonut Ninalle ja Liisalle.
-Miks? Liisa oli kysynyt tyhmänä.
-Tullaan kuuluisiksi ja päästään kaikkiin paikkoihin ilmaiseksi, olin sanonut.
-Joo tehdään hieno suunitelma, Nina oli todennut ja olimme laittaneet tuulemaan.
Nyt muistin, että ensimmäinen idea oli minun. Kaverit olivat jääneet maailmalle ja minä
menin nyt yksin ja ilmaiseksi paikkoihin. Jotenkin tämä ei tuntunut enään hirveän hienolta.
En saanut nukuttua joten nousin ylös. Katselin ensin tietokonetta. Olin saanut onnitteluja
kutsusta linnan juhliin. En ymmärtänyt, miten ihmiset tiesivät asioista ennen minua.
Katselin netistä iltapukuja. Idea maastonvärisestä puvusta ei ollut yhtään huonompi. Menin
takaisin maate ja mietin mieten kertoisin asian seuraavana päivänä äidilleni, tai Ninalle ja
Liisalle.
Aamulla en ollut oikein juttutuulella. Näytin baarissa uusia kuvia.
-Aivan ihania. Ihana tuntea joku joka on kutsuttu linnan juhliin, sanoin Aino, joka oli
baarissa töissä. -Sä oot vielä noin nuorikin, hän jatkoi.
-En mä tiedä. Ei musta tunnu kovin hienolta. Siellä on kaikki kierot poliitikot ja muut, jotka
puhuu mut ympäri. Mä halusin kundikaverin jonka kanssa olisin mennyt elokuviin ja
katsomaan vaikka jotai stand uppia. Nyt kaikki tuntee mut ja vitsailee varmaan musta.
-Eiii. Sä oot jotain erikoista. Mun aamu on aina pelastettu kun sä tuut tänne. Kaikki katsoo
sua aina kun sä saavut, Aino paasasi.
-Mulla on hyvä perse, väitin.
!
-Eiii. Eiku on, mutta ei ne sitä, kun sä olet semmoinen niin kuin kukka ja kaikilla tulee täällä
hyvä mieli. Koko ilmapiiri muuttuu. Mä haluan samanlaiseksi. Vitsi. Sanokaa tekin jotain,
Aino motkotti ja käveli kassan taakse takaisin.
-Niin kyllä Aino on oikeassa. Sä olet ollut munkin sankari monta kertaa, Riitta totesi.
-Niin munkin. Mä aina luin teistä tytöistä juttuja lehdistä ja ostin sarjakuvia, Pia jatkoi.
-Mä en osaa muuta kuin piirtää. Mä tykkäsin tarjoilla, kun olin vähä niin kuin muut. Mä oon
vain oppinut, että kun sä teet jotain niin ihmiset vaan pyytää sulta enemmän. Mä oon vaan
kone joka piirtää.
-Minä, Riitta, Aino ja monet muut tykkäävät susta sen takia, kunsä olet mitä olet, Pia totesi.
Olin hetken hiljaa.
-Tätä mä en vielä näyttänytkään, sanoin ja nostin yhden paperin salkusta.
Siinä hahmo kokeili erillaisia pukuja. Ensimmäinen oli liian hienosteleva, toinen liian lyhyt.
Yksi liian punainen. Kohta seisoin alasti ja pidin toista kättä haaroissa. ”Ei näistä sovi
mikään!” huusin. Viimeisessä minulla oli maastonvärinen puku, jossa meni henkseli kaulan
taakse. Hiuksistani oli tehty upea kampaus taakse. Korvissani oli korut, jotka näyttivät
pieneltä kettingiltä. Kaulassa oli tuntolevyt, mutta nyt pinemmät ja varmaan kultaa ja
lyhyemmässä ketjussa.
-Jännä miten puku on lyhyempi edestä. Mitkä noi kengät on? Riitta kysyi.
-Ne on äidin ostamat. Se oli joskus samassa aitiossa pressan rouvan kanssa noissa
saappaissa. Niillä oli molemmilla samanlaiset ja ne oli huippumuotia lehdessä, kun äitiä
luultiin amerikkalaiseksi puvustajaksi. Äiskä oli ostanut ne alelaarista.
-Jaa. Me siis tiedetään tämmöinen koodi nyt, Pia totesi nostellen kulmia.
-Aino tule katsomaan pukua. Saat nyt sisäpiirin tietoa, Riitta kailotti.
Soitin ruokatunnilla äidilleni joka oli heti happea täynnä. Hän alkoi suunnittelemaan ties
mitä. Ravintolassa varmaan katsottaisiin kompurointiani isolta skreeniltä. Äiti varmaan
varasi kampaamon heti kun lopetti puhelun. Kerroin puvusta ja olin ihmeissäni.
-Sulla on aina ollut hyvä silmä. Muutenkin sinähän siinä olet taiteilija. Jos ne ei ymmärrä,
niin olkoot, äiti totesi.
Olin niin hyvällä mielellä, että soitin Ninalle saman tien.
-Mä kuulin jo Lauralta eilen. Millainen puku sulla tulee? Maastokuviotako? Nina kyseli.
-Joo. Mutta kun mä pelkään, että mä taas mokaan, sanoin.
-Niinhän sä teet aina. Älä petä mua nytkään Iida.
Oli pakko soittaa vielä Liisalle. Vauva itki taustalla. Pyysin anteeksi häiriötäni.
-Oliks sulla jotain tärkeetä? Liisa kysyi.
!
-Ei ku jatka sä vaan. Anteeksi.
-Sano vaan miksi sä soitit, Liisa vaati tuskaisesti.
-Äh. Mä halusin kertoa, että mä joudun menemään linnan juhliin.
-ÄLÄ! Ihanaa! Liisa kailotti ja tyttö lakkasi itkemästä taustalla.
-Pelästyks se lapsi? kysyin.
-Joo. Eiku hyvä uutinen. Mä katson sitä televisiosta ja soitan äitillenikin. Ihanaa. Onneks
olkoon. Sä oot lahjakas. Nyt muutkin on sen huomanneet, Liisa kailotti.
Puheluista tuli hyvä mieli. Enään asia ei tuntunut niin ahdistavalta. Kukaan ei mokannut
niin hyvin kuin minä ja vielä televisiossa.
Vein joka ilta Jonnan autokouluun. Torstaina hän tuntui hiljaisemmalta.
-Äiti on joutunut nyt sinne Terhokotiin, Jonna totesi.
-Oisko se huono juttu jos mä menisin käymään? kysyin.
-Ei ollenkaan. Se pitää susta tosi paljon.
-Kauanko hän vielä elää?
-Ei kukaan tiedä.
Asia alkoi vaivata minua. Lähdin autokoululta suoraan Terhokotiin. Olin perillä nopeasti.
Kysyin yhdeltä hoitajista, missä rouva Sirniö oli. Hän vei minut huoneeseen. Se oli hassu
paikka. Taulut senällä ja matot lattialla.
-Iida, rouva Sirniö kalotti heti kun tulin paikalle. -Tunnetko Virpi tämän? Hän on kuuluisa
taiteilija, hänen piti sanoa vielä hoitajallekin.
-Täälähän on ihan viihtyisää, totesin.
-Kun ihminen kuolee kuitenkin, niin ei tarvitse olla mitenkään kliinistä ja kolkkoa, rouva
Sirniö sanoi.
Juttelimme niitä näitä ja minulle tuotiin teetäkin.
-Se oli kyllä hyvä että tuli se riita sinun kanssa, niin sain asiani parempaan järjestykseen,
Rouva Sirniö totesi.
-Jonna käy jo ajotunneillakin. Mä luulen että se pärjää autokoulussa ihan hyvin, kerroin.
-Meidän Jukka ei ollut yhtään vihainen minun järjestelyistä. Päinvastoin. Hän sanoi
voivansa elää nyt ikuista opiskelija elämää. Meillä oli parempia keskusteluja kuin ikinä.
-Kuullostaa hienolta. Ei tarvitse lähteä pahoilla mielin.
-Niin juuri. Olen muuten lukenut sitä sinun kirjaasi. Olet sinä aikamoinen. Siinä on kaikki
tuttusi. Pääsenkö minä seuraavaan?
-Tota olen mä tehnyt susta ja mustakin kuvia, mutta en mä uskalla laittaa niitä kun sä
kuolet ja kaikki.
!
-Höpö höpö. Millaisia ne on?
-Yhdessä itket kuolevasi ja minä käsken sanoa Juha vaarille terveisiä, jos näkyy.
-Hei sehän kuullostaa hyvältä.
-Yhdessä me naureskellaan näin ja seinällä on viikatemiehen varjo, ja saman tyylistä.
-Eihän ne loukkaavia ole. Sellainen on, missä väitetään asioiden olevan jotain muuta mitä
se on. Älä anna muiden vaikuttaa sun tekemisiin. Mitens mä kuulin Jonnalta, että sut
kutsuttiin Linnan juhliin? Mä olen joskus ollut siellä. Vahinko etten taida nähdä sitä
televisiosta. Mitä sä itket?
-Mun tulee ikävä.
-Höh. Me ei oltais tunnettu, jos mä en olis sairastunut. Mä olisin kaulinnut ihmisiä pitkin ja
poikin. Et itke minun takia. Ja mä sanon sille sun vaarille terveisiä.
-Ei se mun oikea vaari ole. Mä sain tietää just. Mun oikea vaari elää jossain. Mutta Juhaa
on ikävä.
-Voi. Missä se oikea vaari on? Tietääkö se sinusta?
-Ei. Mun kaveri Liisa on selvännäkiä. Se näki nuorekkaan miehen, jolla oli toimisto
rannassa ja se katselee joka päivä ruotsinlaivan kääntymistä.
-Herran jumala. Se kuullostaa samalta kun mun mieheni tuttu Bo Lingvist. Nyt mä
huomaan että sulla on samoja piirteitä ja samanlaiset sormet. Oi hitto tuli huono olo
yhtäkkiä. Haetko hoitajan?
En sanonut mitään. Juoksin käytävään ja hoitaja näki jo ilmeestäni, että jotain oli vialla.
Hoitajalla oli yhtäkkiä valmiina jokin piikki.
-Hei sitten IIda, jos ei enään nähdä. Oli kiva tuntea, rouva Sirniö ähki tuskaisena.
-Tämä on niin vahvaa, että hän nukkuu aluksi ennen kuin olo tasaantuu, se hoitaja Virpi
totesi. -Voit tulla katsomaan huomenna, jos hän elää.
-Ei hän näytä hirveän sairaalta, totesin.
-Näyttää hän vanhemmalta ja tämä menee niin nopeasti, ettei tässä sillä lailla riudu.
Oli outo olo kun menin autolle. Ajoin kotiin kuin robotti.
Asunnolla huomasin käsieni tärisevän. Ovikello soi. Se oli Saana kun tuli käymään. Pyysin
häntä peremmälle. Tarjosin olutta, mitä olin ostanut Nicoa varten. Kaadoin puolet pulosta
omaani lasiin, kun Saana sanoi näin olevan hyvän.
-Mä tulin puhumaan, jos me ostettais sulta joku taulu. Mun mies sitä puhuu jatkuvasti.
-Mun äitillä on niitä autotalli täynnä. Voitte mennä katsoon, jos se myy, vastasin.
-Nyt on sulla jotakin vinossa. Miksi sun kädet tärisee? Saana kysyi ja otti pöydän yli
kädestäni kiinni.
!
-Mä kävin Terhokodissa. Sen Jonnan, joka oli siellä messuilla apuna. Sen äiti kuolee. Mä
olin sitä katsomassa.
-Joo. Ne voi olla hurjia kokemuksia. Kyllä sä toivut.
-Se kertoi mun näyttävän yhdeltä mieheltä ja mä en tiedä mun oikean vaarin nimeä.
-Toi on kyllä jännä juttu. Sanoko se sen miehen nimeä?
Nyökkäsin.
-Sun pitää ottaa asiasta selvää. Se voi olla, ettei se tiedä sun olevan olemassakaan.
-Se voi olla yhtä dorka kuin mun faija.
-Sä puhut jo kuin stadilaiset, Saana kikatti. -Hei hankkiudut jonnekkin lähelle katsomaan.
Täähän on kuin elokuvissa.
-Jos te haluutte niin mä voin tehdä teille oman taulun, mut mun äiti voisi myydä teille
jonkun sieltä varastosta. Se on ihan hullu. Se on säilyttänyt kaikki mun työt pienestä asti.
-No mä soita sille ja mennää mun äijän kanssa käymään. Yritä selvitä siitä sun ystävän
sairaudesta, Saana totesi ja teki lähtöä.
Mietin sanaa ystävä. Oliko minusta tullut ystävä sen kuolevan naisen kanssa? Kyllä niin
varmaan oli.
Perjantaina oli jo aamulla hämärämpää. Odotin taas kotiin menemistä. Olin pakannut
autoni vamiiksi. Päivät alkoivat jo tuntua kivasti rutiinilta. Nina halusi käymään kotona.
Heitin Jonnan koulun jälkeen autokouluun ja hain Ninan Kalliosta. Juutuimme kaupungilla
ruuhkaan. Nina kertoi ajotaitoni parantuneen. Viimein köröttelimme moottoritietä.
Ilmastointia ei tarvinnut enään pitää päällä, joten pieni auto kulki paremmin.
-Olet jotenkin hiljainen, Nina totesi.
-Kävin katsomassa rouva Sirniötä ja se sano, että oli hauska tuntea, vastasin.
-Oliko se huonossa kunnossa?
-Se näytti ihan hyvältä, mutta sitten se sai jonkun kohtauksen ja kähisi.
-Sellaista se on. Oletko soittanut sille Henrylle?
Olin hiljaa vähän aikaa.
-Kävin mä kattomassa missä se asuu. Se tuli kaupan edessä jutteleen, enkä mä osannut
sanoa mitään.
-Menet uudestaan sinne.
-En mene.
-Menet.
-En. Mitä mä sanon?
-Pyydät linnan juhliin. Pyydät naimisiin. Tai vaikka sänkyyn, tai jotain.
!
-Mä oon sitä paljon nuorempikin.
-Ja höpö höpö. Sä haluut sen. Otat sen.
-Se rouva Sirniö kertoi yhdestä Bo Lingvististä, joka on ihan minun näköinen. Sillä on
samanlainen työhuone, minkä Liisa oli nähnyt, sanoin vaihtaakseni aihetta.
-Se on vissiin mun faijan tuttu, Nina totesi.
-Eii.
-Mä luulen niin. Mä kysyn.
-ET!
-Kysyn, Nina huikasi.
-Et!
Nina vaan nyökkäsi ja hymyili. Yritin huitaista, mutta Nina torjui sen helposti. Joutuisin taas
johonkin kiusalliseen tilanteeseen ja Nina saisi nauraa.
-Pimut tulee! Joonas huusi ravintolassa, kun menimme Ninan kanssa sisälle. Äiti oli
ilmeisesti sanonut niin, koska näytti syylliseltä. Näytin kantapöydässä puvun kuvaa Ninalle
ja äidille. Soitin Liisan tätille joka käski tulla heti käymään. Nina lähti mukaan. Olimme
kohta siellä harmaista tiilistä tehdyllä talolla. Liisa oli joskus asunut tässä. Silloin sitä ei olisi
uskonut samaksi taloksi. Liisan isä vain ryyppäsi ja piha oli hoitamatta. Nyt se ei eroittunut
muista kuin korkeitaan edukseen. Liisan täti tuli avaamaan oven kun menimme sisälle.
Hän oli vaalea minun mittaiseni nainen jolla oli aina huolitellusti leikatut lyhyet hiukset. Nyt
hänellä oli maastohousut.
-Hei muoti-ikoni tuli, Liisan täti kailotti ja halasi minua. -Hyvä kun soitit, kun mä en ole
ennen saanut tehdäkkään mitään linnanjuhliin. Menimme työhuoneeseen, mikä oli entinen
Liisan huone. Siellä ei ollut mitään entistä. Kesällä oli vielä ollut vanhat vaatekaapit, mutta
nyt nekin oli poissa. Tilalla oli avonaiset hyllyt missä oli kankaita. Otin piirtämäni kuvan ja
laitoin sen työpöydälle.
-Jaa. Mä oon joskus tehnyt tämän tapaisen. Löytyisköhän ne kaavat, niin niitä vois vähän
muuttaa. Kangas kyllä pitää tilata jostain. Tai sitten mä menen sinne isolle kirpputorille ja
ostan niitä maastovaatetteita, mistä voidaan ottaa paloja. Ne olis eritavalla kuluneita ja
niillä sais sellaista lisäilmettä, Liisan täti selitti.
-Joo. Mä ajattelin, että tää olis vähän sellainen viidakkohuoran näköinen, selitin innoissani.
-Miksköhän sä oot aina pulassa, Nina sanoi väliin.
-Joo. Tää on niinku jotain vitun kierrätysmateriaalia, vaikka me revitään ihan hyvia
vaatteita, Liisan täti selitti yhtä innoissaan.
-Niin mut ne on kierrätyskeskuksesta ostettu, vastasin.
!
-Joo me saadaan maailmanparannuspisteitä, Liisa täti nauroi.
-Yes! vastasin ja teimme yläfemman.
Nina puristeli päätänsä.
Minusta otettiin mitat ja kaavatkin löytyi jostain. Niitä piti pienentää kyllä kunnolla.
Jätin Ninan matkalla kotiin. Joonas istui sylissäni koko illan ja minun piti lukea hänelle vielä
satukin. Menin vielä myöhään penkomaan äidin vaatehuonetta.
-Mitä sä etsit? äiti tuli kysymään.
-Pitäisi löytää ne alelaarista ostetut hevisaappaat missä on metallilla peitetty korko.
-Mihin sä niitä?
-Linnan juhliin.
-Ostetaan sulle uudet jotku hienot kengät, äiti selitti.
-Ei. Kun nämä on ne samat mitkä sulla oli siinä seiskalehdessä. Mä haluun ne, vastasin.
-Ne on siinä matka-arkussa autotallissa, äiti sanoi ja lähdin etsimään.
Kohta Arikin oli kaivamassa tallia, joka oli täynnä tavaraa. Viimein löytyi arkku ja sieltä ne
saappaat.
-Hyi helvetti kun ne on rumat, äiti totesi.
-Ei ole kellään samanlaisia, Ari sanoi.
-Ne oli kyllä hyvät kävellä ja ei maksaneet paljon, äiti selitti.
-Nää on ne mitkä mä laitan. Itse ne kutsu minut juhliinsa, totesin.
Kengät oli vielä pakko kiilloittaa, vaikka oli jo melkein keskiyö.
Oli mukava mennä nukkumaan, kun yksi asia oli jo kunnossa.
Lauvantai alkoi, niin kuin ne kaikki kotona. Joonas tuli herättämään. Nyt kelpasin
hoitamaan poikaa yksin. Yritin keksiä hänelle yksinäistä tekemistä. En onnistunut kovin
hyvin. Ennen puolta päivää Nina soitti ja pyysi käymään. Kerroin olevani lapsenvahtina.
Puin Joonakselle ulkoiluvaatteet ja lähdimme ulos. Kävelimme vallia pitkin rantaan.
Terasseilta oli siirrytty makasiineille sisälle. Rannasta ei ollut pitkä matka kävellä Ninan
vanhempien talolle. Huomasin, miten Joonas katseli kaikkea niin tarkkaan. Talo oli
rantatien ja keskustan välisessä mutkassa, eli kaupungin parhaimmalla paikalla. Soitin
ovikelloa ja Ninan äiti tuli avaamaan.
-No päivää Iida. Tulkaa sisälle. Kukas se tämä herra on? Ninan äiti Leena puhui.
-Tässä on mun veljeni Joonas. Sano päivää, käskytin Joonasta joka ojensi kätensä.
-Minä olen Joonas Iidan veli, Joonas sanoi asiallisesti ja sai Leenan hymyilemään.
Otimme takit ja kengät pois ja menimme olohuoneeseen.
!
-Ottaisitteko te kahvia? Tai mitä me Joonakselle? Mehua? Meillä on Airan tekemää
kakkuakin? Leena kyseli.
-Ois varmaan hyvää Joonaksen saada sitä kakkua ja maitoa, sanoin ja Joonas nyökytteli
ujosti.
-Tulisitko Iida tänne isän työhuoneeseen, niin puhutaan äkkiä, Nina sanoi työhuoneen
ovella.
-Mä käyn juttelemassa Ninan isän kanssa, niin ootko Leenan kanssa täällä? sanoin
Joonakselle. Joonas nyökytti.
Kävelin Ninan isän työhuoneeseen. Kättelin Ninan isän, joka oli hoikka viisikyppinen mies.
Nina oli perinyt hänen urheilulliset geenit, kun taas hänen siskonsa Aira oli saanut äidinsä
muodokkuuden.
-Niin. Se kuullosti ihmeelliseltä tarinalta, se sinun isoisäsi tarina, etenkin kun siihen liittyy
minun ystäväni Bo, Ninan isä Pekka sanoi aloittaakseen jostain.
-Joo. Mun isoäiti adoptoi mun isän siskoltaan, joka sairastui syöpään. Se ei koskaan
kertonut kuka lapsen isä on. Mutta Liisa näki, kun on selvännäkijä, miehen joka katselee
ruotsilaivan kääntymistä konttorissaan ja rouva Sirniö kertoi tuttavastastaan Bo
Lingvististä, joka tekee näin joka päivä konttorissaan ja on muka minun näköinen. Voihan
se olla vain sairaan naisen houretta, selittelin.
-Johan on tarina, joka on heikoissa kantimissa, mutta silti hyvin mielenkiintoinen. Mikä
sinun oikean isoäitisi tyttönimi oli? Pekka kysyi.
-Mä en tiedä. Mun pitää kysyä, vastasin.
Minun piti hakea kännykkä eteisestä. Joonas istui jo ruokapöydän edessä ja heilutteli
jalkojaan ilmassa, kun Leena kaatoi hänelle maitoa lasiin. Löysin kännykän takintaskusta
ja etsin mummon numeron.
-Hei mummi Iida tässä. Mikä sun siskon tyttönimi oli, tai sukunimi?
-Sä et antanut asian olla?
-Olisitko itse antanut olla?
-Voi olla, mutta mä tiedän, että sinä olet eri ihminen. Se oli Ekholm se sukunimi. Karin
Ekholm.
-Kiitos sulle mummi.
-Enhän mä ole sun mummi.
-Kyllä olet mulle olet ihan aina, vastasin ääni väristen.
-Pärjää likka, mummi vastasi, ja hänenkään ääni ei ollut niin kuin ennen.
Menin Pekan työhuoneeseen takaisin silmiäni pyyhkien.
!
-Isoäidin nimi oli Karin Ekholm. Isä on sytynyt vissiin kuusikymmentäkuusi. Että siitä voi
laskea, sanoin.
-Joo. Tehdään niin, että mä tiedustelen hienovaraisesti tältä Bo:lta ja palaan asiaan jos
palattavaa on. Tää kiinnostaa sen verran, että otan selvää sun isoäidistäsi ja isästäsi.
Mutta mä yritän auttaa, kun Nina pyysi, Pekka sanoi.
-Kiitos sulle kamalasti. Mä voin maksaa vaivasta, vastasin.
-Äh. Tää on pikkujuttu. Mut yhden asian sä voisit tehdä.
-Minkä?
-Mulla ei ole omistukirjoitusta tässä kirjassa, joka on mun tyttären firmassa tuotettu.
-Se järjestyy kyllä, vastasin ja otin vastaan kirjan ja kynän.
-Taitaa tuoksua kahville. Mennään pelastamaan Joonas ennenkuin äiti halii sen lyttyyyn,
Nina sanoi.
Kun äiti tuli kotiin, niin kerroin hänelle käynistäni Ninan luona. Ajattelin etten tekisi mitään
hänen selkänsä takana.
-Niin. Ne on sun asioita, eikä mun. Se on kyllä mun asia, että mun sylikissalle syötetään
kakkua, äiti totesi leikkisästi.
-Se oli tosi hyvää. Se Ninan sisko on aivan ihana leipuri. Mä haluun sen kanssa naimisiin,
Joonas selitti.
-Saatais nyt tää neiti ensin naimisiin. Se Nico oli lomalla ja tuli sinne baariin selitteleen.
Olisit nähnyt sen ilmeen, kun mä näytin sarjakuvaa siltä kohtaa, kun sen etumuksesta
nousee savua, äiti selitti ja puheesta ei saanut kunnolla selvää, kun kikatus alkoi.
Äiti käkätti ja räkätti pitkään ja me katsoimme Joonaksen kanssa tyhminä.
-Ne muut asiakkaat kiinostui ja kirjoja myytiin monta. Yk... yks mies...tuli pyytään Nocolta
nimmaria, äiti selitti eikä meinannut saada henkeä. -Nico käski sen painua sinne ja koko
ravintola nauroi. Se mies vaan intti ja sanoi, että Nico on hänen sankari, kun jaksoi
seitsemän kertaa. Nico juoksi baarista ulos ja kirosi, äiti jatkoi.
-Voi ei, totesin.
Minua alkoi hävettämään koko sarjakuva. Päätin lähteä Liisan luokse, koska tiesin hänen
olevan yksin vauvan kanssa.
Liisa oli iloisella mielellä, kun saavuin. Hän oli leiponut sämpylöitä.
-Mä aina pienenä haaveilin, että mulla on lapsia, joille mä leivon säpylöitä ja pullaa. Nyt
mun pitää opetella, kun Kirsi on vielä pieni, Liisa kailotti.
!
Sämpylöitä piti kuulemma syödä läpiminä niin kauan, että vatsaan koskisi. Kerroin Liisalle
Ninan isästä.
-No hyvä. Sittenhän on yksi johtolanka mitä seurata ja jos se ei ole oikea sukulainen, niin
sitten ei.
-Voitaisko me katsoa läppäriltä yhtä kuvaa? kysyin.
-Miksei, Liisa vastasi.
Olin kotona katsonut kaikki Bo Lingvistit Googlesta. Näytin kuvia Liisalle.
-Vaikea sanoa. Tossa kuvassa näkyy toi sama maisema taustalla, Liisa riemastui.
Sydämmeni hypähti.
-Mitä sä Iida menit noin kumman näköiseksi?
-Pisti miettimään miten olin vaarille tehnyt joulukortit ja kaikki muut lahjat. Ja sitten se ei
ollut minun vaarini ollenkaan.
-Mutta voihan ihmisiä rakastaa, vaikka ne ei olisi sukuakaan. Mäkin rakastan sua ihan
hirveästi.
-Mä tiedän, vastasin. -Tuli vaan outo olo. Ja se mun iskäkin on mitä on. Onko se viisasta
tavata tota miestä?
-On se ihan järkevää tavata, mutta se on eri asia tuutteko te toimeen? Aikuisena satuu
tilanteita mihin joutuu vaikka ei haluaisikaan, Liisa totesi.
-Niin kuin linnan juhliin, sanoin.
-Se on Iida sellainen juttu, että sinunlainen ihminen saa rahaa siitä, kun ihmiset tuntee
sinut. Sun kannattaa olla näkyvillä, niin ihmiset ostaa niitä kirjoja. Se on nyt sun työ.
-Mä halusin tarjoilijaksi.
-Susta on parempaan. Sä meet hukkaan tarjoiliana.
-Mä ahdistun kun kaikki tuntee mut.
-Se on hyvä, niin sulla pysyy järki päässä. Se on nyt vaan sun juttu olla piirtäjä. Ehkä
jonain päivänä sä olet jotain muuta.
-Mä halusin pienenä kauppaan töihin ja nyt mua viedään paikkoihin johon mä en halua.
Näkisit sen maastokankaasta tehdyn puvun linnan juhliin.
-Just sen takia sut kutsutaan sinne joka vuosi. Sä et voi kääntää tätä juttua. Muista aina
että sä voit soittaa jos sua joku asia kiusaa.
-Mä soitan joka viikko.
-Mä uskon sen.
Sunnuntaina heräsin sekavaan oloon. Olin miettinyt isoisääni ja sitten olin miettinyt
Henryä, joten uni oli jäänyt vähiin. Kuvia oli pöytä täynnä. Enään en miettinyt minkä olin
!
piirtänyt tajuttomana ja minkä tajuissani. Kömmin alakertaan aamiaiselle. Tässä oli
puolensa, että asuin muualla. Ennen jouduin lähtemään aamulla, tai jopa tekemään
aamiaisen. Nyt vain istuin pöytään ja äiti jopa kaatoi minulle kahvia. Kesken syömisen
äidin puhelin alkoi soida.
-No hei. Niin, Joo-o. Tulkaa ihan koska vaan niin katsotaan, kuului äidin suusta.
-Ne sun vuokraisännät tulee katsomaan tauluja. Täytyy ensin syöttää ne hyvin, niin sitten
ne on syyllisyydentuntoisia ja ostavat, äiti selitti.
-Kunhan ne näkee ne kuvat niin ne tulee järkiinsä, vastasin.
-Neiti voisi siivota täällä vähän, jos viitsisi, äiti jakoi ja teki lähtöä töihin.
-Ai nyt laitettiin tämä virallistettu neitivaihde päälle, vastasin ja tuli mieleeni meidän
keskustelut aikaisemmin. Nyt aloin olla tyytyväinen, että asuin muualla.
Äidin lähdettyä järjestelin eteisen. Sitten laitoin kaikki ojennukseen olohuoneessa. Otin
vielä imurin ja heiluin sen kanssa vähän aikaan. Joonas meni huoneeseensa ja laittoi oven
kiinni, koska inhosi imurin ääntä. Menin siivouksen jälkeen suihkuun ja kuivasin hiukseni.
-Nyt tuli joku auto! Joonas huusi alakerrasta. Minulla tuli kiire saada vaatteita päälle.
Kuulin, miten äiti esitteli taloa ja tutun pariskunnan puhe eroittui.
Sain viimein vaatteet päälle ja menin alakertaan. Äiti ja vieraat olivat jo autotallissa, kun
saavuin. Aloimme nostelemaan tauluja äidin kanssa esille.
-Siis missä välissä sä olet käynyt lukiota? Jarmo kysyi.
-Näitähän on aika paljon, Saana totesi.
-Maalari oppii vain maalaamalla, sanoin.
-Kyllä näissä pitää olla vähän lahjakaskin, Jorma sanoi.
-Ootsä ikinä ajatellut pitää näyttelyä? Saana kysyi.
-En.
-Miksi et? Saana jakoi.
Katsoin äitiäni. Nostelin olkapaitä.
-Tullaanhan näitä ostamaan ihan täältäkin, totesin.
-No niin tullaan ihan Helsingistä asti, Jarmo naurahti.
Myyntitapahtuma oli merkillinen. Tingimme eri suuntiin kuin piti.
-Oi kuinka hieno tämä. Se on varmaan monta tuhatta? Saana katsoi yhtä tauluista.
-Jos satasen siitä saisi, niin se riittäisi, sanoin.
-Ethän sä nyt tuommoista melkein ilmaiseksi anna? Jorma totesi.
-Asunhan mäkin teillä melkein ilmaiseksi, totesin.
-Onhan näihin väreihinkin mennyt jo rahaa, Saana väitti.
!
-Ne on äitin rahoja, sanoin.
-Mitäs, jos me jutellaan sun äitisi kanssa, kun se on oikea liikemies, Jorma totesi.
-Joo. Mene keittämään vaikka kahvit Joonaksen kanssa, äitini sanoi.
Joonas laittoi vauhdilla lautasia. Annoin pojan tehdä enemmän kuin äiti, niin pysyin
suosiossa. Joonas laittoi vielä lusikatkin joka tassille, minun laittaessani äitin tuomia pullia
lautaselle.
-Kuului tekstiviestin ääni, Joonas totesi.
-Mistä? kysyin.
-Sun huoneesta, Joonas vastasi.
-Viitsisitkö hakea sen puhelimen? kysyin ja poika oli ennen lauseenloppumista jo
portaissa.
Pöytä oli jo katettu, kun Joonas saapui puhelimen kanssa. Istuin tuolille ja avasin
puhelimen. Rouva Sirniö oli kuollut. Jonna oli lähettänyt tekstarin.
Äiti oli myynyt kolme taulua. Hintaa ei kerrottu minulle.
-Murjotatko kun sinut lähetettiin pois? Saana kysyi, kun joimme kahvia.
-Ei, kun se Jonnan äiti kuoli. Jonna lähetti tekstarin, vastasin.
Pöytään tuli hiljainen sekuntti.
-Mä olen pahoillani, näin latteasti sanottuna. Mä muistan miten sä torstaina kävit
katsomassa häntä, Saana sanoi.
-Eihän se hirveen hyvä tuttu ollut, mutta hän sanoi että oli mukava tuntea minut.
-Iida. Se oli tosi hienoa, jos sä kävit katsomassa sairasta ihmistä, äiti totesi.
-Meinasitko mennä hautajaisiin? Jorma kysyi.
-En mä tiedä. Kehtaako sinne mennä?
-Kyllä hautajaisiin voi mennä, varsinkin, jos siellä on paljon ihmisiä, Saana kertoi.
-Katotaan nyt, totesin.
Tunnelma ei enään ollut sama, mutta tuskin kukaan pani pahakseen. Vieraille pakattiin
taulut autoon. Saana halasi vielä äitiä ennen kuin he lähtivät. Äiti sanoi kuitanneensa
vuokrat pitkäksi aikaa. Olin ihan tyytyväinen, ettei äitin tarvinnut maksaa vuokraani omista
rahoistaan. Jouduin tekemään tauluista oikeustodistukset valokuvien kera. Tunsin niitä
kirjoittaessani itseni oikeaksi taiteiliaksi.
Nina soitti ja päätimme lähteä ajoissa. Halusin kuitenkin mennä ravintolan kautta. Ehdin
vain syödä vähän kun puhelin soi. Liisan täti pyysi katsomaan pukua.
!
-Täh? Eihän se vielä voi olla valmis? sanoin puhelimeen.
-No ei, mutta innostuin ja tein melkein koko yön. Nyt on jokillainen runko, mistä katsotaan
mitä muutoksia tehdään, Liisan täti kertoi.
-Me syödään tässä ja tullaan sitten, sanoin.
Ari kävi tankkaamassa auton sillä aikaa kun söimme. Minua oli alkanut nolottamaan, kun
Ari maksoi bensani firman kortilla. Niinpä olin muistanut ostaa menomatkalla relusti
polttoainetta. Kävimme Liisan tädin kautta, vaikka se oli vastapäisessä suunnassa
Helsinkiin menevää tietä. Ovi avautui valmiiksi talossa ennen kuin ehdimme soittaa kelloa.
-Ajattelin, että pääsen heti muuttamaan jos tulee muutoksia paljon, Liisan täti kälätti
ohjatessaan meitä työhuoneeseen. Pöydällä odotti jo keskeneräinen puku. -No niin
vaatteet pois ja sovitetaan. Aloin kuoria vaatteita ja Nina käpälöi pukua.
-Ootpa sä pieni, jos tää sopii. Ihan kuin nuken vaate, Nina totesi. Kohta olin vain
pikkuhousut päällä ja minuun alettiin punkea pukua päälle.
-Sehän istuu kuin Atte potalle, Liisan täti kailotti.
-Aika tiukka, totesin.
-Se pitää pysyä tanssiessa päällä, Nina sanoi.
-Tähän tulee vielä tää henkseli niskan takaa, jonka sä piirsit. Vai laittaanko me sitä
ollenkaan? Liisan täti kysyi.
-Joo laitetaan, sanoin. -Mistä sä sait tätä kangasta näin nopeasti?
-Mä menin tonne suurkirppikselle. Siellä on sillä omistajalla sellainen armeijan vaatteiden
osasto. Mä leikkasin niistä isojen maastopukujen selkämyksistä nää palat. Tänne taakse
tulee tätä toista kuviota jossa on samat värit. Olitko ihan tosissasi että etuhelma tulee aika
korkeelle?
-Joo pitää näkyä polvia ja verkkosukkaa. Tää on viidakkohuorapuku.
-Iida hei. Ne on linnan juhlat, Nina huomautti.
-Niin. Ei ne kyllä ole naamiaiset, Liisan täti komppasi.
-No. Eipä tarvitse mennä sinne toiste. Mulla oli sellainen ajatus, enkä mä vielä ymmärrä,
miksi muuttaisin sen.
-Joo mä pidän sun asenteesta. Tehdään sellainen ja jos se ei ole hyvä, niin tehdään uus.
Sitten voisi laittaa tähän vyötärölle tälläistä verkkopaitaa koristeeksi, jos haluaa.
-Yes! Se näyttää sopivan härskiltä, vastasin.
Nina halusi ajaa. Hän ei puhunut mitään pitkään aikaan.
Matkalla puhelimeni soi.
-Hei. Täällä on Jonna. Missä sä olet?
!
-Mikä on hätänä?
-Mun isä meni ihan pois tolalta ja mä en tiedä mitä mä teen?
-No tässä menee ainakin tunti ennen, kuin mä olen Helsingissä. Mitä se sun isäs tekee?
-Se vaan ulvoo tuolla. Me ei mun veljen kanssa osata tehdä mitään.
-Mä yritän soittaa sille lääkärillle. Mä tuun kattoon voinko mä auttaa.
Suljin puhelimen ja aloin etsiä sitä numeroa lääkärille. Tietenkin sillä piti olla vastaaja.
Selostin vastaajaan asiani. Nina oli heti apuna ja neuvoi mitä piti sanoa. Ajoimme niin lujaa
kuin se autonropponen kulki. Kohta tohtori soitti minulle takaisin. Selostin tilanteen ja hän
kertoi olevansa kotona, mistä hänet pystyi ottamaan kyytiin. Nina ajoi vähän liiankin
reipaasti ja ohitteli, kun pääsimme kaupunkiin. Kohta perässämme oli poliisiauto, joka
laittoi majakat päälle.
-Iltaa, poliisi totesi kun Nina avasi ikkunan. -Mä vähän pelkäsin, että täällä mun suosikki
taiteilija töppää, mutta se onkin eri kuski.
-Me pyydetään anteeksi konstaapeli Henry, ei ku Järvi, mut kun meidän pitää hakea
lääkäri ja viedä se katsomaan kauppaneuvos Sirniötä, kun se ei voi hyvin, selitin
tankkaamalla pää kurotettuna.
-Jaa. Mikäs sillä kauppaneuvoksella on? Henry kysyi asiallisesti.
-Sen vaimo kuoli ja nyt se vaan ulisee. Sen tyttö, Jonna soitti ja mä en keksinyt
muutakaan, selostin lujaa viereiseltä penkiltä.
Henry seisoi kuskin oven vieressä ja mietti vähän aikaa.
-Me nyt kuitenkin katsotaan tän neidin ajokortti ja puhallutetaan, Hynry tuumasi.
Toinen poliiseista toi nyt puhalluspillin, johon Nina puhalsi Henryn kysellessä radiosta
tietoja Ninasta.
-Joo teillä kävi sinäänsä hyvä tuuri, että te saatte lähteä, koska Iida on mun
suosikkikirjailija, Henry tuumasi ja ojensi kortin Ninalle.
-Ja sinä olet hänen suosikki poliisi. Voiko Iida soittaa sulle? Nina sanoi pokerina, vaikka oli
äsken melkein saanut sakkoja.
Minä käänsin pääni toiseen suuntaan.
-Mulle? Miksi se mulle soittaisi? Henry kysyi.
-Siksi koska sä olet niin söpö. Luulitko että se tuli teidän kauppaan sattumalta?
-Ai jaa.
-Että mua nolottaa, Totesin.
-Ei, kun joo. Saa soittaa. Mä annan numeron.
-Meillä on se jo. Mä hoidin.
-Okei. Mutta ajakaa rauhallisesti. Mä en halua että teille sattuu mitään. Hei!
!
-Hei, Nina huikkasi ja käynnisti auton.
Mieleni teki vilkaista taakseni, kun lähdettiin, mutta en kehdannut.
Nina kikatti kovasti. Hän oli hyvällä tuulella, vaikka ilta tuntui venyvän, minun ystävien
asioissa. Ehdotin koukkaamista Kallion kautta, missä hän olisi voinut jäädä pois, mutta se
ei käynyt. Nina osasi ilman navigaattoria lauttasaareen, josta otimme lääkärin kyytiin.
Sunnuntain ilta oli jo myöhäinen, kun saavuimme hienon rantatalon pihaan Espoossa.
Jonna olikin jo odottanut meitä. Jonnan isä löytyi myttynä takkahuoneen nurkasta. Lääkäri
jutteli hänelle kahdestaan jonkin aikaa ja Nina sai taluttaa häntä toisesta kyynerpäästä
makuuhuoneeseen. Lääkäri antoi miehelle jonkinlaisen pistoksen.
-Mä luulin, ettei se pidä äidistä yhtään, Jonna sanoi.
-Äitisi hoiti kuitenkin kaikki asiat, niin tulee sitä äkkiä ikävä, Nina sanoi tylysti.
-Mitä me nyt tehdään? Jonnan veli kysyi. Hän ei mielestäni näyttänyt homolta.
-Menkää nukkumaan, ja katsokaa asioita huomenna uudelleen. Mä voin tulla aamulla
katsomaan isääsi, Tohtori Manninen totesi.
-Miten ne hautajaiset järjestetään. Minne me mennään? Jonna kysyi ja näytti pelokkaalta.
-Se Liisan veli kertoi siitä kaverista joka tulee kotiin järkkäämään asiat. Eikä se ole kovin
kalliskaan. Mä soitan sille niin teidän ei tarvitse mennä minnekkään. Sillä on kuvat arkuista
ja muista, Nina selitti.
-Se olisi hienoa jos me saatais joku sellainen, Jonnan veli sanoi.
-Et Iida lähtis. Jää mun kanssa tänne, Jonna pyysi.
-Jää vaan Mä voin tulla sun autolla aamulla käymään, Manninen totesi.
Nostelin vain olkapäitä ja ihmettelin. Sain yhden vierashuoneista. Hitto, näissä oli oma
kylppäri. Menin keittiöön kun Jonna pyysi. Kaikki tiskit olvat tiskaamatta ja muutenkin siellä
oli melkoinen kaaos.
-Siivotaan, totesin.
Jonna ja hänen veljensä katsoi minua, mutta ryhtyivät toimeen, kun aloin tiskaamaan.
Laitoimme tiskikoneen päälle ja tiskasin käsin joitakin kulhoja. Löysin siivouskomeron
missä oli moppi ja pistin Jukan siivoamaan lattian. Jonna pyyhki pöydän.
-Mun piti sanoa, että meillä kyllä käy siivooja, Jonna sanoi.
-Mitä se sitten tekee, kun täällä on tän näköistä? kysyin.
-Niin. Mun isä tais viimeksi ajaa sen pois, Jonna totesi.
-Eikö teillä ole muita sukulaisia tai tuttuja?
-Isä sanoi, että ne kärkkyy vaan rahaa, Jonna totesi.
!
-Se voi olla, mutta voisi ne auttaakin. Mennään nyt nukkumaan ja katsotaan mitä tehdään
aamulla, sanoin ja menin vierashuoneeseen.
-Mä en Iida pelkää niin paljon, kun sä oot täällä, Jonna sanoi ovelta.
-Mitä sä pelkäät omassa kotoa?
-Että mulle huudetaan ja haukutaan.
-No voi. Kyllä sä saat kelvata, ihan niin kuin me muutkin kelvataan sellaisina kun me
ollaan. Mene nukkumaan.
-Hyvää yötä Iida, Jonna sanoi ja lähti jonnekkin talossa.
Näin yöllä unta siitä Henrystä. Joku nainen suuteli sitä. Menin ottamaan Henryä kädestä.
-Et ota! Eikö tää vois olla mun vihdoinkin? sanoin.
-No pidä. En minä sitä tartte, nainen sanoi.
Koko uni oli muuten älyttömän sekavaa. Heräsin ajoissa ja isossa talossa ei tuntunut
olevan ketään hereillä. Kävin suihkussa aikani kuluksi. Menin keittiöön ja päätin keittää
teetä. Täällä ei ollut kuin pussiteetä, mutta se sai kelvata. Kohta Jonna ilmestyi keittiöön
vaatteet päällä.
-Lähetäänks me kouluun? Jonna kysyi.
-Ei tänään. Me järjestellään asioita.
-Mitä mä osaan järjestellä muka?
-Ihan siinä missä muutkin. Vaikka aamiaista voisit tehdä. Mä soitan Jutalle.
Katselin miten epävarmasti Jonna otti tarpeita jääkaapista.
-Sä laitat ja jos ei kelpaa, niin korjataan pois, sanoin niin kuin äitilläni oli lapsena ollut
tapana sanoa.
Jonna nyökkäsi ja laittoi juustot ja makkarat esille. Kohta hänen veljensä tuli auttamaan.
Soitin Jutalle ja kerroin missä olin, ja ettemme tulisi Jonnan kanssa kouluun. Kerroin myös
Jonnan isästä. Jutta käski hoitaa asioita, niin kauan kuin tarve vaatii. Tohtori tuli ajoissa,
että ehtisi vastaanotolleen takaisin ajoissa. Hän meni suoraan katsomaan Jonnan isää.
Hän antoi jotain lääkettä ja käski Jonnan soittaa ettei isä pääsisi töihin. Jonna tuntui
olevan kauhuissaan.
-Olithan sä mun assistenttina. Hoidat tän samalla lailla, ettei mun tarvitse hoitaa, sanoin ja
Jonna nyökkäsi.
Minun piti viedä lääkäri takaisin lauttasaareen kun hän oli tullut sinne minun autollani.
Moottoritie oli täynnä kaupunkiin meneviä autoja. Olin lähtemässä Lauttasaaresta, kun
Nina soitti. Hän kertoi miehestä jolla oli hautaustoimisto. Tämä tulisi paikalle salkun kanssa
ja hoitaisi asiat kotona ilman, että rouva Sirniön sukulaisten tarvitsisi mennä minnekkään.
!
Kerroin osoitteen mihin hän voisi tulla. Ajoin takaisin Espooseen. Jonna oli hermona kun
avasi oven. Hänen isänsä oli taas alkanut huutamaan ja kiroamaan.
-Lähdet minun mukaan, jos sua pelottaa, sanoin.
-Sinäkö se olet se perkele, joka muutit testamenttiä?! herra Sirniö huusi jo kaukaa
olohuoneesta eteiseen.
-Minä, vastasin ja nyt minua oikeasti pelotti.
-Perkele vielä kehtaat näyttää naamaasi täällä! herra Sirniö vielä jatkoi huutamista.
-Jonna soitti mut apuun, kun sä illlalla et voinut hyvin, sanoin ja sain hänet miettimään.
-Mä hommasin lääkärin, kun sä, tai anteeksi te ette voinut hyvin.
-Voi. Voi. Se likka ei osaa tehdä mitään itse, herra Sirniö valitti.
-Osasi hän soittaa minulle, joka osasin soittaa lääkärille. Ei tarvinnut tilata ambulanssia.
-Niin. Se oli kyllä hyvä. Mitä naapuritkin olisi sanoneet. No mä menetin hallintani eilen. En
ymmärrä. Vieläkin on sekava olo. Mä en tiedä mitä mä tekisin ensin, herra Sirniö sanoi ja
kokeili parransänkeään.
-Jos menisitte suihkuun, kun tilasin tänne ominpäin hautaustoimiston miehen. Ei sitä ole
pakko ottaa, mutta tämä hoitaisi kaikki yhdellä puheella, selittelin, niin kuin Nina oli minulle
selittänyt.
-Niin. Joo. Se olisi hyvä alku, Herra Sirniö sanoi ja lähti kävelmään aamutakki päällä
huoneeseensa.
Jonna puhalsi pitkän huokauksen. Hänen kädet tärisivät vieläkin. Otin kiinni häntä käsistä.
-Keittäisitsä kahvia? Osaatko? Laitat niin monta mitallista suodattimeen kuin siellä on
vettä. Laitat sen keittimen ihan täyteen, selitin ja Jonna nyökkäsi.
Joimme kahvia, kun herra Sirniö käveli keittiöön.
-Onko täällä siivottu? hän kysyi ensimmäisenä.
Nyökkäsimme Jonnan kanssa.
-Kuka on siivonnut?
-Me, vastasin.
-Anteeksi että hermostuin sinulle. On tässä ollut kaikenlaista.
-Ei se mitään.
-Mä en tiedä miten mä saisin kaiken takaisin hallintaan, Herra sirniö selitti.
Hän oli saanut jo puvunhousut ja kauluspaidan päällensä. Partansakin hän oli jo ajellut.
-Pidätte hautajaiset ja jatkatte elämistä.
-Mitä se on? Vaimo hoiti lapset ja kaikki täällä. En mä tiedä miten jatkaa.
!
-Sun lapset on jo isoja. Rouva Sirniö hoiti heille kivan tulevaisuuden. Sä voit hommata
vaikka uuden vaimon.
-Siis mitä? herra Sirniö sanoi.
-Eikö sulla ollut joku naikkonen isä? Jonna sanoi ja tajusi samalla lailla möläyttäneensä
jotain sopimatonta.
-Voi hitto. Mä aina mietin, että parempi kun en olisi mennyt naimisiin, mutta nyt tajusin
etten olisi tullut rikkaaksi ilman häntä. Nyt mä huomasin etten osaa kotona kuin huutaa.
Mun on nyt niin ikävä Tuulikkia, herra Sirniö sanoi.
En ollut vielä tiennyt rouva Sirniön etunimeä.
-Sinusta hän tuntui pitävän.
-Minusta? kysyin.
-Niin. Hän aina sanoi Iidan järjestävän tämän asian ja tuon jutun.
-Enhän mä tavannut hänet kuin Neljä kertaa.
-Mutta hän puhui susta ihan eri äänellä. Jotenkin se tuli esille, että hän piti sinusta.
-Älä, sanoin ja pyyhin silmiäni.
-No. Onkohan huomenna parempi päivä? herra Sirniö kysyi.
-On. Menet töihin ja jatkat arkea, vastasin.
-Vaimo hoiti arjen. Sehän siinä olikin, herra Sirniö sanoi hiljaa.
-Jatkat elämistä ja hommaat uuden vaimon. Ethän sä ole paljon mun äitiä vanhempi. Nyt
sä oot vapaa, sanoin.
-Niin kaikki akathan sulle aina lirkuttelee, valitset niistä jonkun, Jonna totesi.
-Olisipa se niin helppoa, herra Sirniö totesi.
Ovelta kuului kellon ääni.
Hautautoimiston mies vaikutti pienikokoiselta ja sirolta. Hänellä oli musta puku ja musta
kauluspaita ilman solmiota. Mies näytti noin nelikymppiseltä ja hänellä oli runsaat tummat
hiukset. Hän tuli keittiöön ja kätteli meidät kaikki. Laitoin hänelle kahvikupin eteen. Kävin
hakemassa Jukan keskustelemaan.
-Ei sun tarvitse Iida lähteä, herra Sirniö sanoi yllätyksekseni.
Istuin pöydän ääressä ja kuuntelin kuinka mies puhui tasaisesti. Herra Sirniö tuntui
helpottuneelta, kun hautaustoimisto pystyi hoitamaan ruumiin rinnekodista siunaukseen,
ilman että tarvitsi itse tehdä mitään.
-Äiti halusi että hänet poltetaan ja viedään sinne Teijon hautausmaalle, Jonna sanoi
tärisevällä äänellä.
-No järjestetään sitten niin, herra Sirniö sanoi suoraan.
!
-Tuota se varmaan on yksityinen hautausmaa, Jukka Jonnan veli totesi.
-Niin on. Se mun akka osti osan siitä kirkosta. Kai sieltä nyt hautapaikan saa? Ostetaan
sitten koko kirkko, herra Sirniö mölisi ja oletin hänen jo olevan oma itsensä.
-Minä otan selvää ja ilmoitan niin pian kuin pystyn. Krematorioon voin soittaa heti, kun
tiedän sairaalasta, koska ruumiin saa. Onko teillä toivomuksia siunauspaikasta tai ajasta?
hautaustoimiston mies kysyi samalla tasaisella ja hiljaisella äänellä.
-Eikö se krematorio ole hyvä? Ja mahdollisimman pian, kun poika haluaa varmaan kotiinsa
amerikkaan nopeasti, herra Sirniö sanoi.
-Siis ensimmäinen viikonloppu, joka sopii? hautaustoimiston mies kysyi.
-Ei kun nopeasti, vaikka huomenna. Tuulikki laittoi itse aina tuulemaan. Mitäs tämä kaikki
maksaa? herra Sirniö kysyi.
-No kun ei ole vielä mitään ruokailua päätetty, niin sanoisin, että sellainen vähän yli kolme
tuhatta, hautaustoimiston mies sanoi. -Ne sitten maksaa erikseen hautapaikat ja muut.
-No ei ole paljon. Mä luulin, että mut ryöstettäis mennen tullen. Hommataan joku
muistotilaisuus jonnekkin. Nää tytöt saa päättää. Tilaa Iida seppele. jos tulet. Minä
maksan. Mä meen käymään töissä vielä. Hoitakaa te juttu loppuun, herra Sirniö totesi ja
nousi pöydästä.
Hän kätteli hautaustoimiston miehen ja sitten hän kätteli minut.
-Minä olen sitten Hannu. Saa sinutella ja sanoa Hannuksi, herra Sirniö sanoi.
Nyökkäsin vain ja olimme aika hämmentyneintä kun hän lähti.
-Nyt on faijja parantunut, Jonnan veli Jukka totesi.
-Niin. Varaisinko minä jonkun ruokapaikan ja kuinka monelle? hautaustoimiston mies
kysyi.
-Oliko sun äidillä paljon tuttuja? kysyin Jonnalta.
-Olihan sillä, mutta en mä tiedä tuleeko ne hautajaisiin, Jonna sanoi.
-No jos sä kutsut. Ja sukulaiset kanssa, vastasin.
-Mä luulen että viisikymmentä riittää, Jukka totesi.
-No tuossa lähellä krematoriota olisi ravintolakoulu Perho, josta voisi kysyä, vai onko teillä
joku paikka mielessä? hautaustoimiston mies tiedusteli.
-En mä tiedä, Jonna empi.
-Se kelpaa. Kai sinne saa lisäpaikkoja? Jukka kysyi.
-Joo minä laitan teille mahdollisimman nopeasti asiat kuntoon, niin voitte toimittaa kutsut,
tai minäkin voin ne tehdä. Onko ruuan suhteen toivomuksia, hautaustoimiston mies
tiedusteli.
-Parasta mitä löytyy. Äidin piti aina näyttää, Jukka totesi.
!
-Keneenkä mä otan yhteyttä?
-Jonna pystyy hoitaa tämän, sanoin ja Jonna tuli iloisen näköiseksi.
-Nyt kun faija maksaa, niin ostat mitä haluat, Jukka sanoi. -Mä autan kyllä, jos tulee
ongelmia.
-Samoin minulle voi aina soittaa. Jos en heti vastaa niin soitan takaisin. Jos ei muuta niin
lähden tästä järjestämään tätä, hautaustoimiston mies totesi.
Tein lähtöä ja Jonna halusi mukaani. Hänellä oli autokoulua illalla. Emme puhuneet juuri
mitään kun vein häntä autolla Haagaan.
-Tuuthan sä hautajaisiin? Jonna kysyi, kun pysäytin auton.
-Jos sä haluut.
-Joo mä haluan ja äiti olis halunnut.
-Mee ulos mua alkaa itkettään, totesin.
Menin asunnolleni. Tuntui kummalta olla siellä niin ajoissa. Kuulin kun auto tuli pihaan.
Vilkaisin ikkunasta. Se oli Saana. Yritin piirtää uusia kuvia. Piirsin hautaustoimiston
miehen jonka varjossa oli arkkuja ja ristejä ja kirkontornenja. Muuten hän näytti ihan
normaalilta, ehkä vähän hymyilevältä. Olin kuvannut myös kauppaneuvoksen joka käveli
normaalisti, mutta hänen perässsään tuli pyörremyrsky jossa lensin Jonnan, Jukan ja
Hautaustoimiston miehen kanssa.
Yhtäkkiä ovikello soi. Siellä oli Saana.
-Hei. Mä ajattelin kysyä tulisitko syömään meille illlalla?
-Kyllä mulla on vähän nälkä.
-Tota. Meille tulee kaksi pariskuntaa ja mä ajattelin, jos sä kertoisit vähän sun tauluista. Ei
sun tarvitse tulla, jos sä et halua.
Mietin vähän aikaa. En ollut saanut kuin kahvia.
-Mitä ruokaa?
-Häh?
-Onko mitään kunnon ruokaa? Mä olin tänään järjestämässä hautajaisia, enkä saanut kuin
kahvia. Kaikki ruuat mitä äiti laittoi autoon mukaan on pilalla.
-Mä ajattelin laittaa vain jotain pikku purtavaa, mutta jos sun on nälkä, niin mä voin laittaa
jotain.
-Mulla ei ole mitään muuta kuin puuroa, ja pitäisi hakea maitoo.
-Tuu meille heti niin katsotaan.
Otin avaimet ja marssin Saanan perässä isolle puolelle.
!
-Kato onko sielä kaapissa jotain, tai pakastimessa, Saana sanoi.
Katsoin jääkaappiin. Siellä ei ollut kuin salaattitarpeita. Vilkaisin pakastimeen.
-Se kala on Jarmon kaverilta. Se on ollut siellä jo pari viikkoa. Varmaan jo pilalla, Saana
selitti.
-Saanks mä tän? Mä teen siitä keittoa, kyselin.
-Osaatko sä?
-Kaikkihan keittoa osaa tehdä. Onks sulla kattilaa? kysyin.
-Joo tuola, Saana sanoi ja näytti alakaappia.
Avasin kaapin ja sieltä löytyi täydellinen sarja kattiloita. Näytti kuin niitä ei olisi ikinä
käytetty. Otin sopivan ja laitoin hellalle. Laitoin kalan vähäksi aikaa mikroon että sain sen
sulaksi. Lisäsin kattilaan vettä. Latoin kalan leikkuulaudalle, missä fileerasin ja paloittelin
sitä.
-Mitä sä teet? Saana kysyi.
-Kalakeittoa. Hyvää, vastasin.
-Osaatsä?
-Täh? Miksen osaisi?
Löysin perunoina vihanneksia ja tilliä. Veitsi oli tylsä. Katsoin laatikot läpi ja sieltä se löytyi.
Teroituspuikko. Teroitin veitsen nopeasti ja paloittelin perunoita. Löysin sipulia ja purjoakin.
Kohta soppa porisi vauhdilla.
-Herranjumala kun tuoksuu hyvältä, Jorma huusi jo ovelta.
-Tuo naapurin olento tuli ja valtasi keittiön. Se teroitti veitset ja teki kaikista jämistä tuon
keiton, Jaana selitti.
-Wau. Ei päästetä sitä ulos täältä, Jorma sanoi.
-Niin tehdäänkö me salaattiakin? sanoin.
-Tota mä ajattelin tehdä kanasalaattia. Tässä on nää tarpeet ja tossa on kastiketta, Saana
totesi.
-Toi on aika huonoa kastiketta. Se olis musta parempaa, jos se olis just tehtyä. Onko
sinappia, punaviinietikkaa, valkoviinietikkaa, viiniä, mausteita tai etikkaa tai sitruunoita?
kysyin Saanalta joka etsi mitä löysi.
Improvisoin salaattikastikkeen. Otin valmiit lautaset ja laitoin salaatit vetäytymään
jääkaappiin.
-Tehdään tuosta kanasta kastiketta ja laitetaan riisistä sellaiset kakut, sanoin laitoin kaksi
kattilaa hellalle lisää ja hiljensin kalakeiton hautumaan. Pistin toiseen riisit kiehumaan.
Toisessa keitin kanan roiskeita toivoen, että se maistuisi muultakin kuin grillimausteelta.
!
Löysin vanhaa leipää, josta leikkasin siivuja, teroitettuani ensin leipäveitsen. Uuni oli jo
päällä kun laitoin pellille ritareita. Niitä piti kostuttaa kermalla ja ripoitella sokerilla.
-Eikö noissa ole aika paljon kaloreita? Saana kysyi.
-Et sä saa kuin yhden, vastasin.
Jarmo oli kattanut ison pöydän olohuoneessa. Kaikki aterimet oli oikeassa järjestyksessä.
Viiniä hän haki jostain varastosta. Katsoin merkkiä.
-Kelpaako se? Jarmo kysyi.
-Mä laittaisin tän karahviin ja kannuun vettä ja jääpaloja, sanoin.
-Mä soitan sun äidille ja adoptoin sut. Se saa sen meidän pöljän pojan vaihdossa, Jarmo
totesi.
Soitin Kasperille vessasta ja kysyin tarjoilu ohjeita. Tiesin ne jo ennestään, mutta halusin
olla varma. Ihmiset tulivat tasan seitsemältä. Jarmo esitteli minut naapurin opiskelijana.
Kaksi pariskuntaa. Ohjasin heidät istumaan.
-Tota me ollaan syöty jo, sanoi toinen miehistä, joka oli kalju.
-Tota, jos te vähän vaan maistelisitte, kun meidän emäntä on nähnyt kovan vaivan. Ei
tartte syödä mitään kuiskasin.
Mies nyökkäsi. Laitoin keiton lautasille ja toin jokaiselle lautasellisen keittoa ja söin itse
pöydän päässä.
-Ompa ihanaa keittoa, sanoi pullea nainen, jolla oli punainen lyhyt tukka.
-Joo. Ei mun pitänyt syödä mitään, mut onks tätä lisää? se sama kalju mies kysyi.
-Tota meinattiin, että syödään salaatti ja pääruoka, Saana sanoi.
Jarmo kaatoi karahvista viiniä.
-Pääruoka. Jaa. Kuullostaa hyvältä, hoikempi vaalea viisikymppinen nainen sanoi.
-Koska me tavataan se taiteilija? vaalean naisen laiha romuluinen mies kysyi.
-Aika pian, Jorma sanoi.
-Me nähtiin se auto tossa pihalla.
Saana tuli perässäni keittiöön ja kikatti hiljaa koko ajan. Ojentelin salaattilautaset hänelle
ja hän tarjoili ne olohuoneeseen. Tein äkkiä riisikakut ja laitoin kastiketta lautasille. Saana
sai viedä nekin. Otin ritarit uunista ja pistin ne lautasille. Kävin äkkiä kotona hakemassa
Arin tekemaa hilloa. Menin syömään muiden joukkoon. Keskustelu kävi jo kovana. Nyt
siellä puhuttiin taiteesta. Minua huvitti ja Saana katsoi minua silmäkulmastaan.
-Tää on ihan helvetin hyvää, Kalju mies sanoi. -Onko tätä lisää?
-Meillä on vielä ritareita, mutta kermavahtoa ei ole, sanoin ja korjasin astioita. Saana auttoi
ja tarjoili ritareita.
-Vitsit. Mitä hilloo tää on? vaalea vieras nainen kysyi.
!
-Varmaan karviaista tai omenaa. Ihanaa kuitenkin, punatukkainen nainen totesi.
Laitoin keittiössä kahvin päälle. otin mukit kaapista ja tarjoilin kahvia laittamatta siihen
sokeria tai kermaan.
-Kiitos Saana. Mä en ole ikinä saanut täällä näin hyvää ruokaa, kalju mies sanoi.
Puristin Saanalle päätäni, ettei hän paljastaisi minua kokiksi.
-Ole hyvä Olli, Saana sanoi.
-Katsotaanko nyt meidän hankkimia tauluja? Jarmo kysyi.
-Niin. Sen takiahan tänne tultiin, mutta täällä olikin tälläinen gurmee illallinen, se
punatukkainen nainen sanoi.
-Me tullaan tänne heti huommennakin, vaalea vieras nainen sanoi.
Jorma haki ensimmäisen taulun ja laittoi sen ikkunalaudalle nojaamaan ikkunaan.
-Kuka tuo on? se kalju Olli niminen mies kysyi.
-Tämä on minun ystäväni Liisa, pääsi suustani ulos.
-Onko sulla sen puhelinnumero? Olli kysyi ja sai kaikki nauramaan.
-On. Hän on selvännäkijä ja nyt pienen vauvan äiti, selitin.
-Tää on hienosti maalattu. Iida sä olet hyvä maalari, punatukkainen nainen sanoi.
-Kiitos.
-Hetkinen hei. Sinäkö tämän taulun olet tehnyt? Olli kysyi.
-Joo, vastasin ja kaikki vähän korjasivat ryhtiään.
-Iida teki ruuankin, Saana sanoi.
-Ilmankos. Eiku, taas niin hyvää kuin aina ennenkin, Olli selitti ja sai kaikki nauramaan.
Jarmo haki kaksi muuta taulua.
-Ei ihme että meidät kutsuttiin tänne katsomaan näitä. Nää on hienoja, se laiha romuluinen
mies sanoi.
-Mä haluan tuon itselleni, punatukkainen nainen näytti yhtä taulua.
-Ja mä haluan tuon, Olli sanoi ja näytti minua.
-Sä näytät ihan yhdeksäntoista vuotiaalta. Tosi hämäävää, vaalea viisikyppinen nainen
sanoi.
-Mä olen yhdeksäntoista, vastasin.
-Siis mä oon oikeasti kateellinen, vaalea nainen sanoi.
-Ihanasti sanottu. Kiitos kamalasti, vastasin.
-Elämä on varmaan helppoa, kun noin lahjakas, Jarmo arveli.
-Miksi sä Iida menit noin vaikean näköiseksi? Saana kysyi.
-Mä pääsin ylioppilaaksi kun mun kaverini Nina piti mulle tukikurssia joka päivä. Mä sain
lisäaikaa ylioppilaskokeisiin ja oikeesti mulla olis pitänyt olla avustaja, mut ei sellaisilla
!
papereilla mihinkään pääse. Mä opin ajamaan autoa, kun Liisa selvännäkijä hypnotisoi
minut. Äiti hoitaa mun raha-asiat. Mä joudun opettelemaan kaikki kolmeen kertaan. Olisipa
kaikki niin helppoa, vastasin.
-Niin mutta maalaathan sä hienoja tauluja, joista minä otan tuon kotiin, punatukkainen
nainen totesi ja sai muut nauramaan.
-Hei se on mun. Mä maksoin sen, Jorma sanoi.
-Nyt myyt sen mulle. Olli maksa miehelle, punatukkainen nainen totesi ja sai muut
käkättämään.
-Tää oli hyvää ruokaa, mutta mä pelkään, että tää tuli mulle tosi kalliksi, Olli sanoi ja sai
punatukkaisen naisen kyynerpäästä.
Halasin vieraat ja lähdin omalle puolelle. Kohta tuli tekstari. Ei mulle jäänyt kuin Liisataulu,
Jorma kirjoitti.
Oli mukava herätä aamuun ja mennä Shellin baariin kahville. Olin piirtänyt kuvia, missä
hahmo laittoi ruokaa ja ihmetteli mitä hittoa nuo ihmiset oikein syövät, kun eivät tee ikinä
ruokaa. Yhdessä setissä istuin lasi kädessä pöydän päässä ja ihmiset söivat maiskutuksen
kuuluessa. Seuraavassa kuvassa he olivat muuttuneet porsaiksi ja meteli oli kovempi. Se
yksi Ollin näköinen huusi koko ajan: ”Röh! Röh! Lisää, lisää!” Riitta kikatti katsoessaan
kuvia. Aino tuli taas kurkkimaan olan yli. Nykäisin salkusta yhden kuvan missä oli kuva
hänestä. Hänellä oli päällä se punakeltainen työasu.
-Miten sä pystyt tekemään jotain näin kivaa tosta vaan? Aino kysyi.
-Saat sen, jos haluut. Mä scannasin sen jo valmiiksi, selitin.
-Mitä jos sun tietokone kaatuu? Pia kysyi
-No sit kaatuu, sanoin.
-Mut kuvat menee, Riitta komppasi.
-Liisa saa varmuuskopiot ja Nina ja Eva.
-Mä en unohda tätä ikinä, Aino totesi.
Jotenkin siitä Ainosta tuli parempi mieli. Mietin miten joku noin pieni asia sai toisen noin
hyvälle mielelle.
Jotenkin illuusioni normiviikosta karisi äkkiä, kun Jutta komensi minut toiselle koululle
neuvottelemaan. Sen paikkakunnan nimi oli Arabia, vaikka se ei yhtään näyttänyt
itämaiselta. Autolle sai etsimällä etsiä paikkaa kadun varresta ja siitä ruudusta piti
maksaakin. Talossa oli tuhansia rappuja ja kesti kauan ennen kuin löysin oikean. Joku yli
nelikymppinen nainen tuli ja ojensi luisevan kätensä.
!
-Hei mä olen Inkeri Salmimaa. Olen täällä elokuvalinjan pääkoordinaattori, nainen
esittäytyi ja hänen äänensäkin tuntui luisevalta.
-Iida, vastasin kätellessäni.
-Tänne päin. Mä en nyt ole aivan varma tarvitaanko me sinun kurssiasi, mutta kutsuin sut
tänne kun monet niin vaativat.
En tiennyt mitä ajatella tuosta tylysti naukuvasta riusta.
-Tässä meillä on opetus menossa, hän sanoi ja avasi jonkun auditorion oven.
Noin kaksikymmentä opiskelijaa katseli kun tulin Inkerin perässä luokkaan.
-No niin. Tässä on Iida. Hän on sarjakuvantekijä. Hän on tehnyt kolme lastenkirjaa. Nyt
sulla on Iida kolmekymmentä sekunttia aikaa mainostaa, miten sinä olisit sen arvoinen,
että tulisit taideyliopistoon tekemään opetusta, Inkeri sanoi. Huomasin miten jotkut oppilaat
saivat iloa silmiin nolosta tilanteestani.
-Jaa. Mä en tiennyt että mun pitää mainostaa jotain, vastasin.
-Meinasitko, että me otetaan sut tänne ihan noin vaan? Inkeri kysyi.
Minua harmitti koko tilanne.
-En mä tule tänne enään ikinä. Anteeksi että vein teidän aikaa. Tää on joku Jutan
järjestämä erehdys.
-Siis mitä? Inkeri kysyi jo tiukasti.
-Tää on ihan läävä. Ihmiset nuokkuvat hölmöinä. Parkkipaikkaa ei ole missään.
Ruokalassa lukee Sodeksho, mitä paskaa mä en söisi mistään hinnasta. Ja sinäkin
käyttäydyt kuin mikäkin kunigatar. Ja kukaan ei ole puhunut palkasta mitään. Kaikkea sitä
verorahoilla tuetaan, tiuskaisin ja kävelin ulos.
Takaantani kuului taputus ja hurraaminen.
-Siis toi on törkeää käytöstä! Inkeri huusi perääni käytävällä.
-Mee syömään jotain, niin rauhoitut, sanoin rauhallisesti ja menin autolle.
Harmitti kun olin laittanut monta euroa turhaan rahaa pysäköintilippuun. Ajoin koululle
takaisin.
-Miten neuvottelut meni? Jutta kysyi käytävällä heti kun pääsin sisälle.
-Ei ne tarvinneet minua, vastasin.
Olin vasta vähän aikaa istunut luokassa, kun Jutta tuli viitilöimään ovelle. Huokaisin, kun
tiesin mitä asia koskee. Menin taas kansliaan ja istuin tuoliin katselemaan niitä päättömiä
ihmisiä siinä taulussa.
-Varmaan arvaat mistä haluan puhua? Jutta sanoi.
-Minäkö? kysyin nyt tahallani.
!
-Olihan se kieltämättä huvittavaa, miten se Salmimaa huusi minulle puhelimessa. Millä sä
sait sen niin vihaiseksi? Jutta kysyi.
-Sanoin vain miten asiat on. Ei se minua sinne halunnut. Kolme lastenkirjaa tehnyt. Se ei
tiedä edes mikä on lastenkirja. Niitäkään ei ole helppo tehdä. Se nolasi minut siellä niiden
zombien edessä ja mistään palkasta se ei puhunut koko aikana. Jos Nina olisi ollut
mukana niin me oltais uitettu sen päätä vessanpöntössä.
-Vai sellainen koordinaattori, huokaisi Jutta ja otti puhelimen.
-Mun olisi pitänyt mainostaa itteeni, enkä mä tiedä mitä ne oikein halusi mun tekevän,
jatkoin.
-No se on Jutta Helmiketo täällä taas. Mä juttelin tän Iidan kanssa tässä ja me odotetaan
teidän oppilaitokselta anteeksipyyntöä. Niin. Kuulit oikein senkin kurppa. Ole onnellinen
ettei päätäsi uiteta kusilaarissa, Jutta sanoi puhelimeen ja sulki sen.
-Mitä se sanoi? kysyin.
-Kunhan pöyristyi. Nyt kun rouva Sirniö on kuollut niin en tiedä miten tää oppilaitos jatkaa
ensi vuonna, Jutta huokaisi. -Että ei tarvitse enään mielistellä ihan kaikkia.
-Kyllä tää jatkaa, jos sinä jatkat, väitin.
-Miten niin? Jutta kysyi.
-No mä tiedän vaan ettei sua ole unohdettu, vastasin.
-Jättikö se Tuulikki mun koululle perintöä?
-En voi vastata.
-Mikset?
-Ä...Ä...Ä, ääntelin, että jutta ymmärisi etten saanut sanoa mitään.
-No se on hyvä ettet mennyt vetämään sitä kurssia. Yliopistolla on sinunlaisillesi ihmisille
ihan paskat liksat.
-Millaisille minunlaisille?
-Ei akateemisille.
-Vittu, pääsi suustani. -Me ollaan myyty miljoona sarjakuvaa ympäri maailmaa. Kohta mä
oikeesti pyöritän sitä ämmää kusilaarissa.
-Joo. Tää oli turha keskustelu. Pidä vaan puolesi tästä lähin ja mainosta tekemisiäsi, Jutta
kannusti.
Illalla sain tekstarin Jonnalta. Hautajaiset pidettäisiin seuraavana maanantaina 10.00.
Mietin että piti tuodä kotoa mustat housuni ja musta bleiserini. Kello oli jo yli kahdeksan,
kun Saana tuli taas soittamaan ovikelloa.
!
-Tota, Se meni tosi hienosti se eilinen. Ne halusi ostaa ne taulut väkisin. Nyt me tarvitaan
kaksi taulua lisää. Miten sä osasit tehdä niin hyvää ruokaa ihan tyhjästä.
-Äitin ravintolassa ei lintsata. Se Ari ja varsikin sen poika Kasper ei tee muuta kun ruokaa
ja minä sain tehdä tuommoset perusruuat, niin kuin kalakeitot.
-Mä en osaa tehdä juuri mitään. Se salaattikin oli just eikä melkein. Tota se oli sun ansiota,
että ne taulut myi.
-Ettekö te ostaneetkaan niitä itsellenne?
-Joo, mutta kun ne osti ne, vaikka Jarmo sanoi kaksinkertaisen hinnan. Niin mä olin sitä
mieltä että saat puolet rahoista. Niin että otatko rahana vai tehdäänkö vielä jatkosopimus
vuokraan? Saana kysyi.
-Tota, jos sä puhut mun äidin kanssa. Onko se iso raha?
-Kaksi tonnia.
-Siis myitsä ne neljä tonnia kappale?
-Juu. Kun Jarmo ei halunnut niistä luopua, niin se laittoi niihin niin kovan hinnan, ettei ne
mene. Mutta kun ne vaan osti ne. Se sun ruoka teki ne hulluiksi.
-Soita mun äidille, tai meette käymään ja haette uudet taulut. Saiko sekin niistä kaksi
tonnia kappale?
-Hei kyllä sun pitäisi pitää näyttely. Voisit myydä siellä jotain piirrustuksiakin.
-Joo. Mun pitää puhua äidille ja Ninalle. Tässä on linnan juhlat ja kaikki.
-Ai jaa. No nyt ne tutut vasta ilostuukin, kun ne saa kehua tuntevansa sut.
-Et voi olla tosissas.
-Joo. Kellä muilla on Iidan taulu.
-Jos et kertoisi.
-En mä voi olla hiljaa. Ei. Mahdoton juttu.
Keskiviikko aamulla oli jo auton ikkunat huurussa. Mietin miten selviäisin talven yli tällä
käppyrällä. Mietin edellistä iltaa ja tunsin mielihyvää taulujen myynnistä. Menin taas
hakemaan Pian ja menimme Riitan kanssa aamukahville. Näytin taas kuvia tytöille.
Yhdessä seisoin sen koordinaattorin kanssa auditoriossa, jossa opiskeliat nukkuivat tai
kuolasivat kuin tylsistyneet dorkat. ”Sulla on kolmekymmetä sekunttia aikaa mainostaa
itsesi tänne töihin ilman palkkaa.” Inkeri Apuraha Salmimaa sanoi. ”Mä en halua tänne! En
ikinä!” hahmoni huusi ja sai kaikki oppilaat hereille.
-Tää on kyllä aina päivän paras hetki, Aino totesi.
-Kai sulle muutakin tapahtuu? kysyin.
!
-Ei paljon, Aino totesi. -Nyt se kuva jonka annoit on mun seinällä kehyksissä. Kukaan ei
usko, että se on sun piirtämä. Mulla ei olisi kuulemma varaa siihen.
-Ilmaiseen kuvaa? kysyin.
-Sä oot jo niin kuuluisa, että ihmiset varmaan maksaisi niistä, Aino totesi ja juoksi kassalle,
kun taksimiehet tulvat kahville.
-Niin että kannatta nostaa hintoja, kun kaikki odottaa sitä, Pia totesi.
-Mut kun ei ole mitään hintaa, sanoin.
-Keksit jonkun ja sitten moninkertaistat sen, Riitta selitti.
-Haluaako ne kuvan sen takia kun se maksaa paljon? kysyin.
-Joo. Tääkin on hieno, mut nyt jos se maksaisi kaksisataa, niin se olisi tosihieno, Pia
totesi.
-Jos se maksais yli tonnin niin se muuttuis mestariteokseksi, Riitta jatkoi.
-Niin kai sitten, totesin.
Ruokatunnilla Nina soitti.
-Meetsä kotiin viikonloppuna? hän kysyi.
-Joo.
-Suoraan kotiin? Heti neljän jälkeen?
-Joo.
-Tuuhan sä hakeen mut? Heti kun pääset?
-Joo.
-Muista kans.
-Joo, vastasin taas ja Nina lopetti puhelun. Ihmettelin keskustelun rytmiä ja luonnetta. Se
oli jotenkin erillainen kuin yleensä. Varmaan hänelle oli tärkeää päästä ajoissa kotiin.
Torstai aamu alkoi hyvin, niin kauan kuin pääsin huoltamolle asti. Tullessamme Pian
kanssa kahvilaan näin Riitan lukevan jotain kantapöydässään. Tullessani lähemmäksi
huomasin kannessa jotakin tuttua.
-Hei Iida. Sä oot päässyt kanteen, Riitta huikkasi.
-Voi ei taas, totesin.
Kuka ihmeen Jenni? kysyy sarjakuvapiirtäjä Iida, luki lehden kannessa ja minusta oli
kasvokuva, missä hymyilin naivisti.
-Mä en jotenkin halua tietää mitä siinä lukee, sanoin.
-Tää on aivan ihana juttu, Riitta väitti.
-Anna mäkin luen, Pia intti.
!
-En mä voi kaikkia tuntea. Ei ne mun facebookkaverit kerro kenen kanssa ne on
naimisissa. Me vaan jutellaan maalauksista, elokuvista ja joskus runoista, kertoo
sarjakuvapiirtäjä Iida. Hän vaikuttaa vilpittömältä, kun väittää ettei tunne suomen suurimpia
kulttuuripersoonia, joiden kanssa hän hengaa harvasen ilta netissä, Riitta luki lehdestä.
-Mulla on oikeesti huono nimimuisti. Ei ne ihmiset ole mulle tärkeitä, selitin.
-Etkö sä tunne näitä ihmisiä? Riitta kysyi ja näytti kymmentä pientä kuvaa jotka oli laitettu
sivun alalaitaan.
-Taas mä näytän joltain idiootilta, vastasin.
-Sä siis tunnet nää? Pia jatkoi.
-Ei ku ne lähettää facebookviestejä. En minä ole näitä ikinä tavannut, tai jos olen, niin en
saatana muista, valitin.
-Ei tää ole huono juttu, Riita totesi.
-Niin se tekee vaan musta pöljän, vastasin.
-Mitä? Etkö sä sitten olekkaan pöljä? Pia kysyy tyrmistyneenä.
-Vitun sika, sanoin ja yritän kutittaa häntä.
Hälinämme kaikuu aamuisella huoltamolla.
Lehti kiersi koulussa jokaisen opilaan ja opettajan kädessä. Kaikilla nousi hymynkare sitä
lukiessa. Soitin äidille ja kerroin lehtijutusta.
-Mikä ihmeen juttu sieltä nyt on tulossa? äiti kysyi.
-Siinä mä oon kannessa ja kysyn, mikä ihmeen Jenni? Se on sellainen muka taidelehti.
-Joo oon mä sen lukenut. Aivan ihana juttu.
-Se tekee musta tyhmän.
-Ei tee. Sä näytät tollaiselta, äiti väitti.
-Ei kai.
-Ei siinä mitään ikävää. Sä oot vaan sellainen ettet sä osaa laittaa arvoa presidentin
puolisolle tai teatteriohjaajalle. Sehän siinä jutussa onkin hienoa. Sulle ihmiset on vaan
läsnä tai poissa. Se tekee ihmisestä taiteilijan, kun se näkee asiat toisella lailla, äiti selitti,
mutta oloni ei paljoa parantunut.
Kotioven eteen oli ilmestynyt lehden kansikuva lasisissa kehyksissä. Saana oli varmaan
tuonut sen. Laitoin Sen nojaamaan hesarin jutun päälle seinää vasten. Nina soitti vielä
varmistaakseen, että tulisin häntä hakemaan seuraavana päivänä. Aloin pitämään häntä
vainoharhaisena. Soitin äidille ja kerroin tarvitsevani autooni talvirenkaat. Äiti sanoi
Kasperin hoitavan asian lauvantaina.
!
-Älä sitten osta turhaan bensaa, kyllä minä ostan, äiti sanoi ja kuulosti kummalta.
-Saana ja Jarmo haluaa lisää tauluja, sanoin.
-Joo ne soitti. Aja kulta varovasti, äiti sanoi, niin kuin aina.
Tuntui kuin jotain ei minulle kerrottaisi, mutta en tiennyt mitä. Kai minulle pidettäisiin
yllätyssynttärit. Toivoin saavani halata siellä kaikki sukulaiseni ja tuttavani. Etenkin Liisan
ja Joonaksen, joita olisi pitänyt halata joka päivä. Nukkumaan mennessä ajatukset
kääntyivät taas siihen ihastukseeni. Mietin, että ihastuminen oli pahinta mitä sattui. Se
häiritsi kaikkia arjen askareita. Se teki elämästä helvetillistä. Päivällä kaikki meni hyvin,
kun totesin, ettei asiasta tulisi mitään. Mutta yö ei hyväksynyt ajatuksiani. Koko ajan tuli
mieleeni se Henry, halusin tai en.
Perjantai aamu tuntui aina helpoittavalta. Odotin koko päivän kotiin menoa, vaikka siellä ei
ollut mitään ihmeellistä. Mieltäni painoi taas uusi kansikuva, ja mitä tutut naapurit ja
kaupunkilaiset olivat siitä mieltä. Niitä ihmisiä oli vaikeampi katsoa silmiin. Ihan kuin minun
olisi pitänyt hävetä menestystäni. Inhosin supattelua, joka päättyi siihen, kun katsoin kohti.
Monet tyhmimmistä ihmisistä luulivat että olin tullut kuuroksi menestymisen myötä. Toivoin
joskus tulleeni. Jotenkin oli pienestä lähtien minulle kasvanut paksumpi nahka, mutta
joskus senkin läpi tuli niitä pistoja. Ja ne oli yleensä niitä kaikkein hölmöimpiä.
Huoltamolla näytin taas piirrustuksia. Yhdessä hahmo naulasi seinään nauloja.
”Kansikuvat pitää laittaa seinälle, niin muistan olevani joku.” Hahmoni sanoi ja esitteli
kehyksisä olevaa kuvaa, joka oli vinossa. Seinässä oli hieveät säröt ja kehykset olivat
vinot. ”Ei ole kuin kaksi kuvaa seinällä ja vielä riittää tyhjää tilaa. Pitäisiköhän soittaa
Seiskaan?” hahmoni puheli pitäen sormea suussaan. Oli vielä yksi kuva, missä hahmoni
oli nousut istumaan sängyssä ja katsoi sitä yökäten. ”Märät unet on kauheita kun ajattelen
lakanapyykkiä.” luki puhekuplassa. Kuvassa tihkui vettä litratolkulla sängyn reunoista. Liti
liti ja tip tip, luki sängyn reunojen alla kuvaamassa kosteutta. ”Tulisipa kuukautiset, niin
vihaisin taas naisena oloa ja saisin muuta mietittävää.” hahmoni sanoi viimeisessä
kuvassa, kun laahusti pyjama rutussa käsi jo kylppärin oven kavassa.
Aino tuntui pitävän kuvista. Minusta ne olivat tyhmimpiä, mitä olin tehnyt.
-Eii. Minusta näissä on hienoa juuri se, että tää sanoo, niitä juttuja mitä kukaan ei sano
ääneen. Tiedätsä mäkin ajattelen vähän noin joskus, Aino totesi.
-Etkä ajattele. Sä olet se tyttö siitä kauraryynipaketin kyljestä, Riitta sanoi.
-Mistä? Pia kysyi.
-Eloveenatyttö. Puhdas ja viaton. Vaalea ja sinisilmäinen, niin kuin Aino on, Riitta kertoi.
!
-Meinaatsä että hän sunnuntaina pukeutuu kansallispukuun ja pitää sellaista nauhaa
päässä? kysyin.
-Joo just näin, Riitta sanoi.
-Uskokaa tai älkää, niin mulla on kotona kansallispuku, Aino sanoi ja sai meidät
käkättämään.
-Mä sain sen mun äitiltä, Aino sanoi ja lisäsi meidän räkätystä.
-Mille me tässä nauretaan? Pia kysyi.
-Oks sillä väliä, Riitta sanoi ja sanoi nauraminen alkoi uudelleen.
Koulukin alkoi paremmin kun pääsimme heti maalaamaan. En miettinyt muiden
tuijottamista kertaakaan, vaan annoin kuvantekemisen viedä. Kohta olin maalannut Ainon
eloveenatytöksi, jossa hänellä oli kansallispuku päällä. Taustalla oli Shellin huoltoasema.
-Se on käsittämätöntä, sanoi Pia yhtäkkiä vieressäni.
-Mikä? kysyin.
-Miten sä voit muistaa joka piirteen ja tosta talostakin joka kulman?
-Mulla on kännykässä kuvia ja sitten mulla on myös hyvä muisti. Sitten mä teen vaan niin,
että ihmiset luulee mun muistavan oikeen, vastasin.
-Ai että mä oon kateellinen, Pia sanoi.
-Älä oo. Mun papruilla ei pääse minnekkään. Ei olisi päässyt tännekkään, jos mä en olisi
ollut tuttu ennestään, sanoin.
-Mihin sä olisit halunnut mennä? Pia kysyi.
-En tiedä. Mä olen jo valmiiksi päättänyt, etten mä pääse minnekkään. Ehkä mä olisin
halunnut hoitamaan sairaita lapsia, tai jotain.
-Heei, mutta nyt hän sä voisit mennä piirtään niille jotain. Voisit mennä sinne sellaisena
kummina opettaan piirtämistä, Pia selitti.
-Voisinko?
-Voisit. Ja me voitais Riita kanssa tulla avuksi.
-Tykkäiskö ne?
-Mä luulen niin.
-Täytyy kysyä joltain. Tietäisköhän Jutta?
Olin ruokatunnin jälkeen menossa katsomaan Juttaa, kun Eva soitti. Puhuin käytävällä
hänen kanssaan.
-Aivan ihana juttu susta tässä lehdessä, Eva väitti.
-Mä näytän siinä ihan dorkalta, vastasin.
!
-No. Jos mä suoraan sanon, niin sä näytät näin sivusta katsoen erikoiselta, mutta hyvin
kauniilta ja rehelliseltä. Siitä mun piti sanoa, että heti kun sun kuvasi on lehdessä, niin
kirjoja menee enemmän. Mä kysyin tuolta kirjakaupasta tätä. Että jos sä näytät dorkalta
lehdessä niin se näkyy pankkitilillä plussana.
-On hienoa olla piirtäjä, mutta ikävää olla julkkis, jonka sanoja vääristellään.
-No, mitään vakavaa ei ole vielä sattunut. Mä sain nyt painatettua ne kuvakirjat. Muutin
kantta, että sinun nimi on isolla. on ne muutkin. Voisit ensi viikolla hakea niitä täältä. Mä
lähetin Kirjakauppoihin niitä muutaman.
-Onko ne siellä sun toimistossa?
-On täällä tuhat kirjaa. Eli noin kuuskyt Laatikkoa.
-Mä tuun hakemaan tänään.
-Mä lähden ajoissa tänään, eikä täällä ole ketään. Viet niitä sitten ensi viikolla.
-Minne sä meet. Eikö siellä ole sihteeriä paikalla?
-Johanna meni pojan kanssa lääkäriin tänään ja Susanna lähtee mun kanssa tapaamaan
asiakasta.
-Mä ajattelin että oltais saatu niitä myyntiin äidin ravintolaan ja kaupungin kirjakauppaan.
-Mä lähetän ne sinne. Tota semmoista meinasin, että pitäisi pitää yhtiökokous ja päättää
näistä tavaroista. Mä olen ottanut tarjouksia mukeista ja nukeista. Sitten on postikortteja ja
tarroja. Kai se käy sulle, kun tää on sun oikeuksilla?
-Joo. Kait sä katsot ettei kukaan tee mitään kopioita.
-No siitä voitaisiin kokousta pitääkin.
-Mä en tiedä pääseekö Liisa kun sillä on se vauva.
-No mä soitan ja koitan järjestää sen niin, että sille on helppoa. Nähdään ensi viikolla, Eva
sanoi ja lopetti puhelun ihan kuin kesken.
Menin Jutan kansliaan. Koputin ovelle. Jutta näytti väsyneeltä.
-Älä Iida koskaan perusta taidekoulua, hän totesi väsyneenä.
-Varmasti perustan, vastasin ja sain hänet vähän hymyilemään.
-Mitäs asiaa sulla nyt. Toivottavasti ei mitään raskasta.
-Tota. Me Pian kanssa ajateltiin, että me voitais mennä opettaan lastensairaalaan
piirtämistä. Olisiko se huono idea?
-Ei ollenkaan. Haluatko että mä soitan ja kysyn voiko sinne tulla. Meidän koulu saisi hyvää
mainosta myös. Kahestaanko te sinne menisitte?
-Riitta varmaan lähtis kanssa. En vielä ehtinyt kysyä, kun keksi tämän jutun äsken.
!
-Tää on hieno juttu ja se ei maksa paljoo. Minä soitan ja sovin. Se Inkeri Salmimaa muuten
haukuttiin oppilaitten toimesta. Ne haluaisi sinut sinne vetämään kurssia. Joku oppilas
soitti sieltä ja kyseli. Kerroin miljoonasta myydystä kirjasta. Että katotaan miten se juttu
etenee. Voitaisiin tehdä niin, että minä laskutan niitä ja maksan sulle palkan, niin se on
parempi kun niitten luennoitsian palkkiot. Jos ei hinta niitä miellytä niin ottakoot muualta.
-Ja saisi tää konkurssikypsä koulukin jotain, vastasin.
-Niin. Oisko se huono juttu?
-Ei. Ei mullakaan ole muuta paikkaa mennä päiväksi kuin tämä.
-Iida sä olet kultainen, mutta ei sun tartte liioitella. Mä soitan sinne sairaalaan. Ja nyt, niin
kuin te nuoriso sanotte, Painu vittuun täältä.
Loppupäivä meni mukavasti. Käkätettiin tyttöjen kanssa niitä näitä. Jäätiin Riitan talon
viereen vähäksi aikaa suunnittelemaan lastensairaalaprojektia. Nina soiti ja kysyi missä
olin, sanoin olevani matkalla. Menin hakemaan Ninan. Hän seisoi Kallion kirjaston vieressä
odottamassa kassinsa kanssa.
-Missä sä olit?
-Hauska nähdä sinuakin, totesin.
-Mä oon odottanut täälä.
-Yleensä mä soitan sulle ja sitten sä vielä vedät kielareita viis minuuttia se Laran kanssa.
-No mä haluun ajaa.
-Miks
-Mulla on kiire.
-Minne? kysyin, koska meidän kaupungissa ei ollut muilla kiire kuin Kasperilla keittiössä.
-En mä voi kertoo. Pitää mennä kotiin äkkiä, Nina väitti.
-No aja sitte. Mut ei tää kulje sen nopeemmin, ajo sitä kuka tahansa.
Olin väärässä. Auto kulki nopeammin ainakin kaupungissa.
-Ole varovainen. Äiti ei tykkää jos mä kuolen, parahdin ja sain hänet hidastamaan vauhtia.
-Oletsä vihainen mulle? kysyin Ninalta kun hän oli ajanut jo viisikymmentä kilometriä
puhumatta mitään.
-En, hän vastasi tylysti.
-Ei halattukaan. Inhootsä mua?
-En inhoo.
-Halataanko?
-Ei nyt mä ajan.
-Pysähdytäänkö ja mennään lesboileen takapenkille? kysyin ja katselin hänen ilmettään.
!
-Mitä?!
-Etkö sä pidä mua kauniina?
-Haista ämmä paska!
-Sä olet kaunis kun sä suutut.
-Perkele sun kanssas.
-Kohta syttyy valo. Pitää ostaa bensaa lisää, sanoin.
-Kyllä se riittää sinne.
-Mut jos se ei riitäkkään.
-No ostetaan sitten. Minä ostan.
Nina pysähtyi automaatin viereen. Menin hakemaan juotavaa ja käymään vessassa.
-No mennään jo, hän hoputti kun tulin vessasta.
Ninalla oli kiire tien päälle. Moottori huusi kun menimme rampista jonkun rekan eteen.
-Ethän sä ostanut sitä edes täyteen, sanoin kun katsoin mittaria.
-Ari täyttää sen kun päästään perille, Nina vastasi.
-Mua hävettää maksattaa bensojani sillä. Se ei ole edes mun isä. Ja mulla on enemmän
rahaa tilillä, kuin mun äidillä.
-Mut Ari on kultainen kun ostaa sulle bensat joka viikonloppu. Se saa laittaa ne firman
vähennyksiin.
-Niin, mutta mä tiedän miten tarkka se on.
-Niin, mut se tykkää susta. Kerran se sano, et Iida on ku oma tytär.
-Koska? Älä rupee itkettään mua, jos toi ei oo totta.
-No enhän mä tollasta keksi. Silloin kun mä pesin sitä mattoa sielä ravintolan takana, niin
se sanoi sille Makelle, sun äitin kaverille niin.
-Voi helvetti. Sitä suuremmalla syyllä mä haluan maksaa ne ite. Pysähdytään
seuraavassa, niin mä ostan bensaa.
-Ei. Kun mä ostan sitte ensi viikolla. Mulla on nyt kiire, Nina intti.
Yllätyksekseni Nina ei ajanutkaan kotitalolle, vaan äidin ravintolaan.
-Eiks sulla ollutkaan kiire? kysyin.
-Oli tänne. Laura odottaa täälä, Nina sanoi ja nousi autosta.
Kävelin Ninan perästä äidin ravintolaan.
-Iida! Joonas huusi jo kaukaa ja juoksi syliin.
-Oi kun sä oot jo iso poika. En mä jaksa sua enää kunnolla nostaa, sanoin.
-Äitillä on salaisuus mitä mä en saa kertoa, Joonas sanoi.
-Ai jaa. Mikä se on?
!
-En kerro.
-Supata hiljaa Iidalle kulta, kuiskutin.
-Anna tänne se poika, äiti käskytti yhtäkkiä vieressä.
-Mulla on halimisoikeus ja halivajetta, sanoin.
-Mene Liisaa katsomaan ja anna tänne se poika.
Liisa istui meidän sarjakuvasiivessä. Kantapöydän päällä oli lastenkärryjen kori.
-Liisa. Ikävä on ollut kova, sanoin ja hän nousi halaamaan.
-Voi sua höpsöä, Liisa sanoi.
-Oli kova viikko ja Nina venkoili koko paluumatkan, sanoin.
Meidän takaa kuului kuin järjestelmäkameran räpsähdys. Sehän se olikin. Laura otti kuvia
meistä.
-Ei me olla lesboja ainakaan paljoa, sanoin Lauralle, jonka sain hymyilemään.
-Joo. Haluatko meikata lisää muihin kuviin? Laura kysyi.
-Mihin muihin kuviin? kysyin.
-Voi pissa, taisin töpätä, Laura totesi.
-Mitä tää nyt on? kysyin.
-Meillä on sulle yllätys, Nina totesi Lauran vieressä.
-Mikä yllätys? kysyin. -Mikä yllätys? kuiskasin Liisalle, joka puristeli vain päätään.
-Tota se on piilossa ja me sidotaan sun silmät, Nina keksi. -Äkkiä nyt on kiire, Nina jatkoi ja
tuli jo punaisen kaulaliinan kanssa.
-Toivottavasti tää ei ole mikään hauska pila, kun mä olen jo aika kyllästynyt niihin, sanoin.
Pian minulla oli side silmillä ja minut talutetiin jonnekkin. Kuulin ääniä.
-No niin, kuulin jonkun sanovan.
-Onko Eva täällä? kysyin kun ääni tuntui samalta.
Tuntui kuin minua olisi talutettu keittiön läpi. Joku ovi avattiin ja viileä ulkoilma tuli
kasvoilleni.
-Varo kynnystä, Nina sanoi. -No niin, Nina jatkoi ja otti kaulaliinan pois silmiltä. Olin
ravintolan takana ja vanhan tien äänet kuuluivat. Olin ravintolan takapihalla. Vieressäni oli
monta ihmistä.
-Eva, sanoin kun katsoin vieressäni seisovaa naista.
-Kato tonne, Eva osoitti.
-Se on auto, sanoin.
-Niin. Sun uusi auto, Eva sanoi.
-Ostitsä äiti mulle uuden auton?
-Ei mulla ole rahaa tuommosiin, Äiti sanoi.
!
Menin auton viereen ja katselin sitä. Se oli farmarimallinen. Ehkä vähän pienempi kuin
äidin Volvo. Laura kuvasi koko ajan. Konepellissä oli iso kuva missä hahmoni seisoi kädet
lanteilla. Auto oli ihan valkoinen. Kuskinpuoleisessa takaovessa hahmoni juoksi lujaa
tuntolevyt olalla.
-Sopii hyvin, sanoin ja samalla salama välähti kun osoitin kuvaa sormella.
-Mene sisälle, Nina sanoi.
Avasin etuoven ja istuin penkille, joka oli liian kaukana.
-Tästä, Nina tuli sanomaan ja penkki liikkui sähköllä.
-Siinä on kaikki mitä autossa voi olla, Eva sanoi.
-Tää oli varmaan kallis. Kuka tän maksoi? En mä voi ottaa tätä, sanoin.
-Sano se rouva Sirniölle. Se halusi antaa sulle jotain. Mä sanoin sun halunneen
farmariautoa. Se on maksettu ja sun. Tosin vakuutukset voi olla aika kalliit, Nina selitti.
-Onko tää Toyota? kysyin ja sain kaikki nauramaan. -Mitä ne nauraa?
Nina käveli avonaisen oven viereen ja kumartui.
-Iida tää on mersu, Nina sanoi.
-Joo ratissa on tähti, mut keulassa ei ole, niin kuin siinä yhdessä isän autossa oli, selitin.
-Tää on uus. Näissä uusis ei kaikissa ole. Eikö ole hienot nahkapenkit ja kattoluukku. Nyt
lähdet kokeilemaan sitä, Nina neuvoi.
-Mistä tää käynnistyy? kysyin.
Nina tuli istumaan toiselle puolelle.
-Paina tota nappia. Käsijarru lähtee itsestään pois kun lähdet.
Peruuttaminen tuntui jännältä. Vaihdekeppi oli vain pieni vipu ratin päällä. Autossa oli
tutkat ja kamerat taakse. Kävimme ajamassa kierroksen kaupungilla.
-Sun naapurit repii rahansa, kun ne näkee sun ajavan tälläistä autoa, Nina sanoi.
-Varmaan saan verottajan kimppuuni, vastasin.
-Tulihan se pessimismi taas esille, Nina sanoi lakonisesti.
Ajoin viiden minuutin jälkeen takaisin ravintolaan. Laura tuli heti pihalle ja otti kuvia.
minusta. Noin vartti meni poseerauksessa. Huomasin katossa ison kuvan, missä hahmoni
oli siinä iltapuvussa kädet lanteilla. Toisella puolella hahmo nojasi taaksepäin kädet
puuskassa edessä. Takaluukkuunkin oli saatu pieni tarra, missä hahmo oli kädet lanteilla.
-Aika lyhyt rekisterinumero. I P ykkönen, huomasin.
-Se on sun nimmari. Se tilattiin siihen, Nina sanoi.
Menimme sisälle. Kantapöytään oli tuotu kakku jossa oli pinnalla valokuva autosta. Pöytä
oli täynä kuppeja. Eva toi papereita mihin piti laittaa nimi. Äiti oli ottanut autolle
vakuutuksen. Vanha auto oli jo myyty. Siksi siihen ei olisi saanut ostaa paljon bensaa. Äiti
!
oli trokannut sen jollekkin tutulleen. Mersun takaluukussa oli niitä kirjoja, joita minä yritin
hakea Evan luota, mutta hän väitti olevansa matkoilla.
-Kauhee reissu tänne, että ehdittiin ottaa kuvia ennen pimeän tuloa, Nina sanoi.
-Mä kyllä aavistin jotain, kun Ninalla on kiire kaupunkiin, mistä se on halunnut muuttaa
pois jo ainakin kymmenen vuotta, kerroin.
-Joo. Yritin pitää kiirettä mutta neidin piti saada juomista ja käydä vessassa, Nina kertoi.
-Kyllä mä arvasin kun yksi ajaa ihan mykkänä eikä kuunnellut mitään. Yhdessä kohtaan
mä sanoin, että mennään lesboileen tonne takapenkille, niin Nina vaan joo, sitten yhtäkkiä,
Mitäh!? Niin että uskollisena pysyi, kerroin Lauralle ja muille.
-Mä luulin ettei musta mitään huomaa, Nina sanoi.
Kahvittelun jälkeen menimme kabinettiin ja pidimme yhtiökokouksen Evan johdolla. Hän
näytti meille mukeja ja muita tavaroita, missä oli tämä uusi hahmoni.
Illalla piti vielä viedä Ari ja Kasper ajelulle. Se tarkoitti sitä, että pojat ajoivat vuorotellen ja
minä olin kyydissä. En voinut ymmärtää, että jollain oli niin pajon rahaa, että pystyi
ostamaan vieraalle ihmiselle uuden auton. Tuntui kummalta ajaa uusi auto kotitalon eteen.
Sitä piti vielä katsella keittiön ikkunasta illalla. Tässä autossa ei lukenut Liisa peilin
vieressä, vaan siinä luki Iida. Otin lehtiön ja piirsin auton. Kun Ari tuli töistä, niin piirsin
autoon mainokset ravintolasta. Tiesin, että hän oli otettu, kun mainostin perheen yritystä.
Liisan täti soitti vielä illalla ja pyysi aamulla sovittamaan pukua. Mennessäni nukkumaan
ajattelin, että oli ollut hieno päivä.
Aamulla ensimmäisenä etsin mustat vaatteet hautajaisia varten. Äiti otti Joonaksen
mukaan ravintolaan, kun lähdin Liisan tädin luo sovittamaan pukua. Nyt minulla oli ne
hevisaappaat mukana kun laitoin puvun päälle. Se näytti juuri sellaiselta, kuin olin ajatellut.
Oli eri asia, oliko se tarpeeksi hieno linnan juhliin. Kysyin puvun hintaa, ja Liisan täti sanoin
jotain aivan naurettavaa. Soitin äidille ja kerroin asiasta. Hän sanoi hoitavansa maksun
minun tililtäni ja Liisan tädillä ei olisi mitään sanomista hinnasta. Ompelimosta ajoin sinne
kaupungin ankean ostoskeskuksen luo, ja vein yhden laatikollisen kirjoja kirjakauppaan.
Kerroin mitä kirjat maksoivat ja kauppias laittoi niille jonkun hinnan. Kohta ympärilläni oli
muutama kaupunkilainen, jotka halusivat nimmarini sarjakuvakirjoihin. Esitteli samalla
uutta kirjaa. Jouduin hakemaan autosta heti kaksi laatikollista lisää. Kaupungin johtaja
halusi ostaa heti kaupungille viisi laatikollista kirjoja. Auto tuli heti tyhjäksi. Käskin
!
soittamaan äidille, jos kirjoja haluttiin lisää. Soitin Riitalle ja kerroin miten kirjoja oli jo
mennyt kymmenen laatikkoa.
-Ne myydään siinä siivellä, kun sä oot julkkis, Riitta totesi.
-No myydään kuitenkin ja kuvat on sun ottamia, vastasin.
-Tuot mulle ja Pialle molemmille kaksi laatikkoa, että saadaan pakkomyydä sukulaisille. En
olisi uskonut äitini innostuneen moisista. Se on kailottanut kaikille tutuilleen miten taiteilija
mä olen. Faijalta se alkoi mankumaan mulle uutta kameraa. Eihän se sitä itse voi ostaa,
Riitta selitti.
-Voi että mua hävettää.
-Mikä?
-Mä sain uuden auton.
-Sehän on hienoo. Ostiko äitis sen? Se pitää susta hurjasti.
-Ei kun Jonnan äiti.
vähän aikaa puhelimessa oli hiljaista.
-Eiks se kuallu?
-Joo. Se halusi antaa mulle jotain.
-Eihän se, tai hän enään rahaa tarvii, Riitta totesi.
-Mua hävettää, että mä saan enemmän kuin sinä ja muut.
-Ei sulla ole mitään häpeemistä. En mä kadehdi sinua. Tai ehkä sitä miten miehet katsoo
sinua. Muuten on mukavaa, että sä oot mun ystäväni. Nyt kun mä tunnen sut niin tuntuu
tyhmältä, miten ihmiset jossain puhuu susta vaikka ne ei edes tunnne sua.
-Mitä ne sanoo?
-Sitä samaa. Se on outo, Se on ylpee, Se on söötti. Mun mielestä on kummaa, että naiset
sanoo niin.
-Niin mustakin.
Ajoin kotitalolle, mihin Saana ja Jarmo olivat juuri saapuneet.
-Herran jestas sullahan on uusi auto. Onko se Mersu? Saana tuli auton viereen.
-Musta tuntuu, että taulujen hinnat tais juuri nousta, Jarmo totesi kävellessään Saanan
perässä.
-Se mun tuttu antoi tän perinnöksi ennen kuin se kuoli, totesin.
-Voi. Mutta sehän oli kauniisti tehty. Hän taisi pitää sinusta aika paljon, Saana kertoi.
-Vitsi, nyt rupee itkettään, sanoin, kun mietin rouva Sirniötä ja viimeistä keskustelua hänen
kanssaan.
!
Onneksi äiti tuli Volvolla talon eteen Joonas takapenkillä. Otin Joonaksen hoitoon, kun
muut menivät taas autotalliin hieromaan taulukauppoja. Minun ei tarvinnut keittää kahveja,
koska äiti veisi nyt vieraat ravintolaan syömään. Taulut löytyi nopeasti. Äiti pyysi minua
katselemaan Joonaksen perään. Kerroin meneväni Nina luokse, mutta poika ei haittaisi.
Puin Joonakselle taas ulkovaatteet ja kävelimme vallia pitkin. Kun tulimme sataman
makasiineille, niin niissä vain yhdessä oli enään ravintola. Soitin taas Nina vanhempien
talon ovikelloa.
-No niin. Taas te tulitte. Terve, Ninan äiti sanoi, kun avasi oven.
-Hyvää päivää rouva pankinjohtaja, Joonas sanoi ja sai Lauran ja Ninan nauramaan
olohuoneessa.
-Käykää sisälle. Ettekö te tullutkaan sillä uudella autolla? Nina äiti kysyi ja kuikuili ovella.
-Siinä ei ole turvaistuinta ja tänne on kiva kävellä, sanoin.
-No niin on, kun nyt ei sadakkaan, Ninan äiti sanoi.
Joonas jäi nyt Lauran ja Ninan äidin kanssa olohuoneeseen, kun meni taas Ninan isän
työhuoneeseen Ninan perässä. Kättelin taas Ninan isän ja istuin toiseen vapaista tuoleista.
-Joo, Ninan isä sanoi ja huokasi. -Tämä on ollut aika mielenkiintoinen viikko. Tässä mulla
on sun isoäidin sairaskertomus. En kerro mistä olen sen saanut. Sanotaan, että se tuli
minulle vahingossa. Sitten. Soitin sille Bo Lingvistille, joka on minun hyvä ystävä ja kerroin
sinun tarinasin. Hän alkoi puhelimessa itkemään. Oli pakko soittaa hänen sihteerilleen,
joka soitti lääkärin apuun. Oli käynyt niin, että hänen isänsä oli hoitanut sinun isoäidin
takaisin tähän kaupunkiin ja Bo:n hän pisti ulkomaille opiskelemaan. On hyvin
todennäköistä, että hän on isoisäsi, Ninan isä selitti.
-Ai, saanko mä tavata sen? kysyin. -Onko se ikävä ihminen?
-Ei ollenkaan, jos olisi ollut, niin en olisi kysynyt koko asiaa, Ninan isä jatkoi.
-Tää koko juttu pelottaa mua, sanoin.
-Tuota hän ja hänen rouvansa toivoo, että sinä voisit mennä tälläiseen DNA-testiin. Tässä
on puhelinnumero ja osoite. Järkyttävämpää tämä oli hänelle. Hän oli sekaisin koko viime
viikon. Ehkä varmaan vieläkin. Käy tuolla ja mä soitan sitten, niin katsotaan mitä tehdään.
Hän haluaa vielä miettiä asioita, Ninan isä selitti.
-Mä oon sulle velkaa tästä.
-Et sä Iida ole. Sä olet Ninan paras ystävä ja Airan ystävä. Bo on mun tuttu ollut jo
kaksikymmentä vuotta. En mä halua tästä laskua tehdä.
-No mä mietin jotain vaivanpalkkaa, sanoin. -Sanoinko mä jotain hauskaa?
!
-Joo. En mä osaa selittää tätä, mutta noin se Bo:kin sanoi eilen. Hän oikeasti meni
sekaisin tästä kaikesta, joten on parempi, että katsotaan se testi.
-En mä halua häneltä rahaa, enkä mitään.
-Ei siitä olekkaan kysymys, Ninan isä sanoi ja nousi kättelemään lopettaakseen
keskustelun.
-Jaha. Täälä tätit taas paapoo mun veljeä, totesin kun tulin olohuoneeseen.
-Nyt ei ollut enään sitä superhyvää kakkua, Joonas kailotti.
-Tykkäätsä Airan tekemistä kakuista? Laura kysyi.
-Mä haluun sen kanssa naimisiin, Joonas sanoi ja sai meidät nauramaan.
Kun äiti tuli töistä, niin kerroin asiat hänelle. Äiti oli hiljaa vähän aikaa.
-Tietääkö sun isä tästä? äiti kysyi.
-En minä tiedä, vastasin.
-Koskeehan tämä sitäkin.
-No, jos sille ei ole ilmoitettu niin mä kerron vasta kun testit on käyty.
-No tee niin kuin parhaaksi näet. Mä en puutu, äiti totesi.
Äiti hääräsi vähän aikaa keittiössä, kun minä katsoi televisiota.
-Ja meidän poika on varmaan tumpattu taas täyteen kakkua, äiti marmatti.
-Aira ei ollut kotona, mutta Joonas tahtoo hänen kanssaan naimisiin, kerroin.
-Se menisi samalla, kun meillä on kohta ristiäisetkin. Kasper ja Liisa haluaa kanssa
naimisiin. Mietitään miten asiat järjestetään, äiti sanoi. -Olisi kiva jos sä toisit sen isoisäsi
tutustumaan perheeseen.
-Sillä on vaimo, joka voi olla aika nihkeä tätä uutta käännettä käsittelemään.
-Mä nyt vaan ajattelin.
-Tää on maailman ihanin perhe, varsinkin, kun sä menit uudestaan naimisiin ja veli syntyi.
Mä en nää, että se suomenruotalainen mies sopisi mitenkään tähän hässäkkään, missä
kaikki on kavereita ja sukua jotenkin, sanoin.
-Nehän on kaikki sukua keskenään itse, äiti.
-Ketkä?
-Suomenruotsalaiset. Niillä on ihan samanlaisia kuvioita, että se siitä. Ei sun tarvii hävetä
tätä perhettä.
-Mä sanoin äsken, että tämä on maailman paras perhe. On ihanaa, että Liisakin on osa
tätä perhettä. Sä olet maailman paras äiti, tosin vähän hullu, totesin.
Vähän aikaa oli hiljaista.
-Halataan, äiti sanoi ja tuli sohvan viereen.
!
-Mä halaan kanssa, Joonas huusi lattialta, missä hän taas leikki autojensa kanssa.
Kohta olimme samassa möykyssä.
Sunnuntai aamuun heräsin väsyneenä olin tehnyt työhuoneessa monta kuvaa. Yhdessä
olin lakanoiden välissä sängyssä ja seinä oli täynnä varjoja. Niissä oli ihmisten hahmoja.
”En mä saa nukuttua, kun asiat pyörii mielessä.” hahmoni kirosi ja katsoi varjoja.
Seraavassa kuvassa hän ajoi niitä pois kärpäslätkällä. Hahmot juoksivat seinällä karkuun.
”Nyt tuli toiset tilalle ja mä oon sekaisin molemmista päistä.” hahmoni sanoi seuraavassa
kuvassa. Sänky värisi jalkopäästä ja seinä oli täynnä pariskutien näköisiä varjoja, jotka
olivat eri seksiasennoissa. ”Kylmä suihku tekee hyvää” Hahmoni sanoi suihkun keskeltä
seuraavassa kuvassa. Seuraavassa se oli pyyhe ympärillä värisemässä. ”kali kali.” kuului
hahmoni hampaista, kun se oli pyyhe ympärillä märän lammikon keskellä. Viimeisessä
kuvassa olin pyyhe ympärillä kuorssaamassa nojatuolissa, Taustalla näkyi sekaisin oleva
sänky ja seinällä kaikenlaisia varjoja. Nina soitti ennen kymmentä ja kysyi milloin
lähdettäisiin. Kerroin käyväni vielä ompelijalla. Nina halusi mukaan, koska Laura halusi
tietää puvusta, ennen muita. Mietin mokomaa pukua ja tietoa Liisan tätin tekemästä
luomuksesta.
Lähdin puoleltapäivin äidin autolla Joonas takapenkillä. Otin Lauran ja Ninan kyytiin, Ninan
vanhempien talon edestä. Ajoimme vanhojen linnakemuurien ohi omakotitaloalueelle
Liisan tädin luokse. Hän vähän ihmetteli, kun meitä oli niin monta.
-Jaha. Meillä on tälläinen herrashenkilö makutuomarina, Liisan täti sanoi Joonakselle.
-Sä oot Liisan täti. Voisitko tehdä Airalle hääpuvun, kun me mennään naimisiin? Joonas
kysyi.
-Aira on mun seitsemäntoistavuotias sisko, Nina huomautti.
-Joo. Miksi sinä otat hänet, etkä jotain ikäistäsi morsianta? Liisan täti kysyi.
-Aira leipoo maailman parhaita kakkuja, Joonas sanoi.
-Se on totta, Nina lisäsi.
-No sellainen vaimo kannattaa hankkiakin. Lähetä se Aira tänne, niin tehdään puku, Liisan
täti naureskeli.
Nina meni Lauran ja Joonaksen kanssa olohuoneen sohvalle odottamaan, kun sovitin
pukua. Nyt minulla oli kengätkin mukana. Jännitti mennä heidän eteen puku päällä.
-Oho. Ompa erikoinen, Laura sanoi ja otti yhden kuvan.
-Minusta se on hieno, Joonas sanoi.
-Miehet tykkää näköjään, Liisan täti totesi.
!
-Vähän niin kuin joku Peter Pan filmin puku, Nina sanoi.
-Ehkä mä en mene, tai ostan Stokkalta jonkun rätin.
-EI. Ei, kun ehdottomasti menet. Mä kirjoitan suunnittelijan ylös. Ei varmasti ole toista
samanlaista, Laura sanoi.
Liisan täti tekisi pukuun vielä viimeiset korjaukset. Hakisin puvun seuraavana
viikonloppuna. Ajoimme äidin luo ja siirsimme tavarat minun uuteen autoon. Söimme
ennen kuin lähdimme. Äiti kertoi auton kiinnittäneen huomiota. Lähes jokainen asiakas oli
kysynyt siitä jotain. Varsinkin rekisteri oli herättänyt kiinnostusta.
Auto liikkui tosi lujaa. Siinä ei tarvinnut miettiä menikö se vai ei. Ninaa ja Lauraa pelotti
minun ajaminen selvästi. Nina neuvoi miten vakionopeuden säädin toimi. Sitten hän laittoi
latausjohdon puhelimeeni. Hän näytti miten sillä pystyi soittamaan. Soitettiin äidille ja
kerrottiin, miten puhelimeen puhuttii ajaessakin. Sitten Nina näppäili uuden numeron.
-Minne sä nyt soitit? kysyin.
-Kohta näet, Nina sanoi ja puhelin tuuttasi auton kaijuttimessa.
-Henry Järvi puhelimessa, kuului kaijuttimesta.
Katsoin Ninaa joka oli kääntänyt päänsä pientareelle päin. Laura hihitti takapenkillä.
-Haloo? Onko täällä ketään? kuului kaijuttimesta.
-Tä. Täällä on Iida sarjakuvapiirtäjä, änkytin puhelimeen.
-No hei Iida. Mistä soitat?
-Nina laittoi tässä autossa päälle tälläisen handsfreen ja näppäili sinun numerosi sinne.
-Etkö uskalla itse soittaa, vai etkö halunnut?
-En mä kehdannut.
-Kyllä mulle voi soittaa. Tota voitaiko me nähdä? Vaikka huomenna?
-Mä meen puolilta päivin hautajaisiin, mutta sen jälkeen ei ole mitään.
-Soita mulle kun tuut sieltä, niin mennään vaikka kahville.
-Joo mä soitan, sanoin ja Nina painoi ratissa napia joka sulki puhelimen. -Vittu sun kanssa,
totesin.
-Hyvinhän se meni. Kun olette kahvilla niin pyydä se panemaan tai jotain, Nina totesi.
Löin häntä olkapäähän. Koko auto heilahti.
-Pysähdytäänkö? Mä haluun pissalle, Laura sanoi huolestuneena.
-Mä haluan ajaa, Nina sanoi.
Käänsin auton rampista ABC-asemalle. Nina sai ajaa loppumatkan.
!
Maanantaina ei tavinnut herätä hirveän aikaisin. Pistin hautajaisvaatteet päälle ja
meikkasin. Harjasin hiuksiani ja laitoin ne poninhännälle. Lähdin kaupungille ja soitin
ruuhkassa Evalle saman tien. Eva oli vastassa ja avasi puomin porttikongissa. Pysäköin
hänen autonsa taakse. Joku mies valitti pihalla, ettei siihen saanut jättää. Eva huitaisi
hänelle kädellä. Minulla oli mukana muistilappu, mihin olin vienyt edelliset laatikot, joten
Eva pystyi lähettämään laskut. Kannoimme lisää kirjoja autoni tavaratilaan. Otin kaksitoista
laatikkoa. Lähdin ajoissa krematoriolle. löysin yhden parkkipaikan ihan krematorion
edestä. Muita vieraita parveili krematorion edessä. Puhdas autoni loisti tarroineen likaisten
ja värittömien autojen keskeltä. Halasin Jonnaa ja hänen veljeään. Kättelin herra Sirniön,
joka yllätykseksi halasi minua. Sali oli jo täynnä sipisiöitä, kun menin sisälle. Löysin
kukkalajitteen, jonka olin tilannut herra Sirniön laskuun. Tilaisuus oli hyvin karu ja pappi
puhui asiallisesti. Kukaan ei tuntunut itkevän. Menin viemään kukat viimeisenä.
-Viimenen tervehdys, ehdin sanoa, kun vesi alkoi valua norona silmistäni. Vilkaisin herra
Sirniötä, jonka hillintä petti myös. -Viimeinen tervehdys Iidalta, sanoin, vaikka nauhassa
luki jotain ihan muuta. Pääsin takariviin paikalleni ja minua hävetti kaikkien katseet. Mietin
mitä ja ketä nämä kaikki ihmiset olivat. Viimein se arkku lähti kulkemaan verhon taakse
hiljalleen ja poistuimme ulos syksyiseen ilmaan.
-Tuuthan sä Iida syömään? Jätä auto siihen, herra Sirniö sanoi.
Nyökkäsin vain.
-Hieno auto. Kenen se on? kysyi joku vieraista.
-Iidan uusi auto. Tuulikki osti sen, herra Sirniö totesi.
Minua nolotti.
-Mitä laatikoita se on täynnä? herra Sirniö kysyi.
-Mä vien uusia kirjoja myytäviksi, vastasin.
-Ai sarjakuvia vai? herra Sirniö kysyi.
-Ei kun me tehtiin sellainen valokuvakirja meidän kaupungista. Kaupunginjohtaja tilasi niitä
heti viisi lootaa, selitin.
-Älä näytäs mulle yhtä, herra Sirniö sanoi.
-Emmä nyt kesken hautajaisten, vastasin.
-Tässä on aikaa, vaikka kävellä sinne Perhoon. Kyllä sä voit nyt esitellä. Ei Tuulikki olisi
pahastunut.
Avasin autoni ovet kaukosäätimellä ja takaluukkukin nousi ylös sähköllä. Aloin repimään
yhtä laatikkoa auki. Eihän se auennut kun se oli teipattu. Joku vieraista antoi pienen
taskuveitsen. Annoin yhden kirjan herra Sirniölle ja muita vieraita alkoi kerääntyä hänen
ympärilleen.
!
-Tää on hieno. Paljonko tämä maksaa? herra Sirniö sanoi.
-En mä tiedä, kun mä olin viemässä näitä kaupattavaksi ja Eva lähettää sitten aina laskun.
Mä katon. Laatikko on sataviiskyppiä ja siinä on kuusitoista kirjaa, luin lapusta.
-Anna viisi laatikkoa, niin mä jaan näitä asiakkaille töissä. Lähetät laskun. Hei ottakaa
kaikki, jotka haluutte kirjan. Kohta minulla oli kolme tyhjää laatikkoa autossa ja
pakkauspaperia ympäri takapenkkiä. Herra Sirniö halusi vielä viisi laatikkoa autoonsa. Olin
salaa tyytyväinen. Olin myynyt kahdeksan laatikkoa kirjoja. Autoon oli vielä jäänyt neljä
lootaa Riitalle ja Pialle. Kävelimme kaikki Perhoon koska sieltä olisi tuskin löytynyt
parkkipaikkaa läheltä. Iso sali täyttyi vieraista. Muistan Kasperin opiskelleen täällä. Liisa oli
Ninan kanssa käynyt joissain kurssijuhlissa ja oli kehunut ruokaa. Kaikille oli hetkessä oma
annos edessä, kun pääsimme istumaan. Tunnelma ei tuntunut hirveän surulliselta. Puheen
sorina täytti tasaisesti salin. Hovimestari käveli ja vahti tarjoilioiden viinin kaatamista.
-Hei anteeksi jos kysyn, sanoi tuo nuori nainen, joka oli hovimestarina.
-Niin? vastasin.
-Tehän ootte Iida, se kirjailija? hän sanoi.
Menin ihan varmaan punaiseksi.
-Niin mä käsitin, että yhden mun tutun Kasperin isä olisi sun äidin kanssa naimisissa?
-Joo. Me ollaan asuttu Kasperin kanssa samassa perheessä ainakin viisi vuotta.
-Oi. Mitä hänelle kuuluu?
-Hän on isänsä ja mun äidin ravintolassa töissä, missä mäkin olen ollut. Ja nyt hänellä on
pieni tyttövauva, noin neliviikoinen.
-Ihanaa. Onko se sen Liisan kanssa, joka kävi täällä? Mä olin vähän mustasukkainen,
mutta sitten mä huomasin, että ne kaksi kuuluu yhteen.
-Joo Liisan kanssa. Ne menee kuulemma naimisiin.
-Oi sano terveisiä.
Lupasin sanoa. Nolotti käytökseni. Myin kirjoja ja juorusin hautajaisissa. Yhtäkkiä muistin
Henryn ja odotin vain tilaisuuden loppumista. Kukaan ihmisistä ei sanononut sanaakaan
vainajasta, vaikka herra Sirniö pyysi. Kiukkuni nousi. Mietin etten näkisi näitä ihmisiä ikinä.
Nousin ylös ja menin kaikkien eteen.
-Sydämmeni hakkaa, kun en ole mikään hyvä esiintymään. Olen joutunut toimittajien
hampaisiinkin, kun en ole osannut koskaan sanoa asioita oikein. Mutta haluan sanoa
jotain rouva Sirniöstä. Tutustuin häneen vain kuukausi ennen hänen lähtöä. Hän määräili
kaikkia, myös minua. Mutta minä sanoin vastaan, kun minulla ei ollut mitään
menetettävää. Rouva Sirniö alkoi itkemään ja kertoi kuolevansa. Hoidin hänelle asioita,
jotka hän halusi hoitaa, ennen kuin kuoli. Näin hänet ehkä viisi kertaa ja nauroimme joka
!
kerta. En mä tiedä millaisen naisen te muistatte, mutta minulla oli ilo tuntea hänet ennen
loppua. Minusta hän ansaitsi jonkun sanomaan jotain hyvää itsestään. Hän lupasi sanoa
terveisiä vaarillenikin, jos näkisi toisella puolella. Kiitos perheelle kestityksestä ja minä en
muistele pahalla, sanoin ja sain ihmiset taputtamaan.
Soitin autolta Henrylle. Hän ehdotti tapaamista ravintola Caruselliin kaivopuiston rannassa.
Minulla oli aikaa, mutta ajoin ravintolan lähistölle odottelemaan. Kun kello oli vähän vailla,
niin menin sisälle. Ravintola olikin aika lailla kahvilan tapainen, missä oli linjasto. Menin
linjastolle ja ostin jääteetä. Menin yhteen pöytään odottamaan. Kohta käänsin kasvoni
ovelle. Sieltä hän tuli. Hänellä oli nyt tavalliset vaatteet päällä. Farkut ja joku pusero.
-Hei. Anteeksi mä olen myöhässä. yritin juosta pysäkiltä, hän sanoi.
-Tuu istumaan.
-Mä ostan kahvia. Haluatko jotain?
-En.
Pian hän istui pöytään ja vaikutti hermostuneelta.
-Tää on vähän tämmöinen kömpelö tilanne, sanoin.
-No niin on. Mä olin niin otettu, kun se sun kaverisi sanoi tietävänsä mun numeron, Henry
sanoi.
-Mä kerroin nähneeni tosi söötin poliisin ja luin sun nimen siitä haalarista, niin Nina oli heti,
että minä kyllä etsin sen nimen kavereitteni avulla, kerroin.
-Kuullostaa pelottavalta. Se näyttää ihan siltä amatsonilta, siinä yhdessä sarjakuvassa.
-Se on just se sama. Sen isä on juristi ja siitä tulee kanssa. Se aina hakkasi koulussa
kaikki, jotka kiusasi mua ja mun kaveria Liisaa.
-Sekin on siis olemassa, eikä vain sarjakuva? Ei kai musta tehdä sarjakuvaa, jos mä alan
seurustelemaan sun kanssa?
-Voitais me tehdä sellainen poliisimies Henry, joka neuvoo ja pelastaa lapsia. Vähän niin
kuin puuhapete, sanoin.
-Mä itseasiassa yritin semmoiseksi koulupoliisiksi, joka puhuu lapsille, mut en mä päässy
siihen hommaan.
-Me yritetään päästä lastensairaalaan mun opiskelukavereiden kanssa pitämään
piirrustustunteja. Lapset on kivoja, kun niitä ei tarvitse jännittää, kerroin.
-Jännitätsä esiintymistä? Henry kysyi.
-Joo. Äsken mä olin hautajaisissa. Kukaan ei puhunut siitä vainajasta mitään. Mua alkoi
harmittamaan. Mä menin sinne puhumaan ja juoksin sitten vessaan oksentamaan. Mua
hävettää mun käytös.
!
-Sielähän pitääkin täristä ja olla hermostunut. Sä voisit mennä johonkin esiintymiskurssille.
-Onks niitä sellaisiakin? kysyin tyhmänä.
-Joo. Monet näyttelijät pitää sellaisia ja suurin osa esiintyjistä on harjoitellut ennemmin,
Henry kertoi. -Mä tiedän yhden kurssin, mikä on iltaisin. Mä voin kysyä sitä, se ei maksa
paljoa.
-Se vois olla ihan asiaa. Mä en mokaisi niin pahasti, kun mä joudun noihin kaikkiin
juttuihin.
-Joo mä soitan ja kysyn. Mitä me tehdään tänään, vai tehdäänkö mitään?
-Mä aina oon halunnut mennä katsomaan jotain stand uppia tai sellaista.
-Ai. Joo. Manalassa olisi tänään sellaista.
-Missä se on? Pääsenkö mä sinne sisälle? kysyin ja nyt minä paljastin ikäni.
-Joo. Mennään sitten pois, jos ei päästä sisälle. Miten vanha sä olet? Henry kysyi.
-Mä olen yhdeksäntoista, sanoin hiljaa.
-Mitä sä tämmöisellä vanhalla äijällä tekisit?
-Miten vanha sä olet?
-Kakskytviisi.
-Mulle sä kelpaat kyllä, jos mä kelpaan sulle.
-Mä luulin että sä olet vanhempi. Tai et sä näytä vanhalta, mutta sä olet niin kypsän
oloinen. Ja sitten sä olet tehnyt niin paljon kirjoja ja ollut töissä ravintolassa.
-Eka kirja me tehtiin, kun mä en ollut ihan kolmentoista. Nina teki juonen siihen, kun se oli
niin paljon meitä kypsempi.
-Tykkäätkö sä tosta hommasta?
-Mä opiskelen vielä taidetta. Ja mä en osaa kuin piirtää. Mä halusin olla tarjoilija äidin
ravintolassa, mut se ilmoitti mut kouluun, missä oli tuttu rehtori.
-Mä luulin, kunsä olit lehdessä ja sulla oli autot ja kaikki, että sä oot ammattilainen ja tiedät
kaikesta kaiken.
-Se auto oli Liisan vanha. Meidän firma maksoi teippaukset. Mun äiti osti sen mulle, kun
Liisa ja sen mies Kasper tarvitsi isomman auton.
-Okei. En olisi ikinä uskonut olevani treffeillä taideopiskelijan kassa.
-Millaisen naisen sä ajattelit hankkia? Jos saan kysyä ja kysynkin.
-Sulla on ihana huumorintaju. Mä kysyin yhtä Emiliaa meidän töistä treffeille. Ei se
lähtenyt. Se oli noloa. Se on semmoinen sporttinen mimmi.
-Sen tappio. Sä vaikutat ihan mukavalta.
-Kiitos.
!
Tiistai aamuun oli ihana herätä. Tosin Henry oli lähtenyt jo viideltä bussilla töihin ja jätti
minut nukkumaan kotiin. Minua väsytti kun menin hakemaan Piaa mennäksemme taas
aamukahville Riitan kanssa huoltamolle. Näytin nyt viikolloppuna tekemiäni kuvia Ainolle ja
tytöille.
-Et sentään piirtänyt hautajaisista mitään? Pia kysyi.
-En ehtinyt, vastasin.
-Kuinka et ehtinyt? Koska ne oli? Riitta kysyi.
-Ne loppui ennen neljää tai kolmee.
-Ennen sä ehdit tehdä yöt ympäri. Mikset sä nyt ehtinyt? Riitta Kysyi.
-Jaa. Mä luulin että sä hymyilit uutta autoa. Taisit saada muutakin kyytiä. Uuh! Pia kiekaisi
ja sai kaikki huoneessa olijat räkättämään.
-Kato miten punainen se on, Riitta kiusasi.
-Oliko tää se poliisi? Pia kysyi.
Minun ei tarvinnut edes nyökätä.
-Taisit saada kunnolla pamppua, Riitta kaakatti.
-Mä ne tuu tänne enään ikinä, sanoin kun pahin räkätys oli ohitse.
-Tuu vaan sä oot meidän sankari. Sä oot niin kuin sun äiti. Se sano kun mentiin autolla,
että hyvä kun tapasin sen Arin. Se Ari on paljon parempi panemaan, kun Iidan isä oli ikinä.
Hyvä että lähti, Pia kertoi ja matki hyvin äitiäni.
-Mä äsken ihan luulin ettei tää voi mennä enään nolommaksi, kuittasin tuskissani.
-Sano se muutakin, Riita jatkoi.
-Hiljaa! Hiljaa! huusin kädet korvissa. Juoksin ulos odottamaan, enkä katsonut ketään
silmiin.
Kouluun päästessä Jonna tuli halaamaan ja kiittämään kauniista puheesta.
-Kaikki ne mielisteli äitiä, mutta kukaan ei sanonut siitä edes mitään ikävää. Ei edes sen
sisko, Jonna tilitti.
-Mua nolotti, kun sun isä alkoi ostamaan multa kirjoja. Tytöt kyllä on mielissään, kun
saavat niitä kaupaksi, selittelin.
-Isä pistää ne firman laskuun ja saa ne rahat varmaan takaisin verotuksessa. Se halusi
näyttää, miten hän tuntee kuuluisan taiteiljan ja tukee sitä, Jonna selitti katkerana.
-No sittenhän se on toipunut ihan hyvin, totesin.
-Vähän liiankin hyvin.
-Jonna.
-Mitä Iida.
!
-Nyt sä voit muuttaa pois kotoa jos haluat ja voit tehdä mitä huvittaa, sanoin.
-Miten niin?
-Sä saat vähän rahaa joka kuukausi ja sä pärjäät jotenkin. Ei sulla hätää.
-Mä haluan olla täällä sun kanssa ja käydä autokoulua.
-No käy. Ootsä piirtänyt sitä rottaa? Ootsä miettinyt mitä se tekee?
-Ootsä tosissas?
-Joo. Voitais tehdä sellainen kirja, mitä sun isäs sais antaa liikelahjana ihmisislle.
-Jaa. Pitää. Pitää, Jonna toisti.
-Keksi sille kaikkia juttuja.
Jonna tuntui onnelliselta kun hän lähti tunnille. Minun päivä lähti jotenkin käyntiin,
miettiessäni Henryä.
Ruokatunnin jälkeen puhelimeni soi. Hypin ilosta kun huomasin soittajan olevan Henryn.
-Kiva kun soitit, vai unohditko jotain? Kysyin.
-Ehkä sydämmeni, tai en mä tiedä. Sä olit ihana. Just sellainen kuin miehet
taideopiskeliasta haikailee. Villi ja uskalias. Paras taideopiskelija mitä mulla on ollut, Henry
totesi.
-Onko niitä ollut montakin?
-Oli mulla yksi ennemmin, ennen kuin menin poliisikouluun. Se vaan valitti kaikesta.
-Se oli kiva jos sä pidit musta. Sun kanssa oli kivaa kaupungilla ja kivaa kotonakin.
-Yksi mun tuttu näki meidät yhdessä ja kertoi kaikille töissä.
-Voiii, voihkaisin. -Mä inhoon olla kuuluisa.
-En tiedä mitä mä ajattelisin. Nyt se Emiliakin tuntui olevan kiinnostunut minusta, kun
hengaan jukkisten kanssa. Ottaa aivoon kun se nyt puhuu sellaisella houkuttelevalla
äänellä. Ennen se äänensävy oli semmoinen ivallinen ja vähättelevä.
-Ihan totta? Vaikutanko minä noin paljon ihmisiin. Hieno juttu. Tuntuu oudolta. Jos mä en
olis tuttu lehdissä, niin sä olisit ollut ulkona vaan jokun nuoren pimun kanssa.
-Niin mutta nyt nousin melkein julkkikseksi itekin. Nyt mä vähän tajuan mitä sä selitit eilen,
miten asiat ei ole sinun hallinnassa.
-Mä haluisin nähdä sut vielä. Toivottavasti tää ei karkoita sinua. Nyt mä kuullostan
epätoivoiselta. Mä vaan halusin tollaisen komean kundin jonka kanssa oltais käyty
tommoisisa jutuissa ja tehty kaikkea kivaa yhdessä.
-Ei olisi pitänut huolestuttaa sinua kertomalla tuota. Musta vaan oli parempi että sä tiedät.
-Nähdäänkö vielä? kysyin.
-Mentäiskö pitzalle tänään? Siinä mun lähellä on sillainen paikka kuin Siilinpesä.
!
-Joo. Onko sielä hyvät pitsat?
-Mä tykkään, mut seura on ainakin hyvää, jos sinä tulet, Henry sanoi.
Pia ja Riitta vitsailivat minulle, kun olin niin tyytyväinen. Heitin heidät kotiin ja menin äkkiä
asunnolle vaihtamaan vaatteita. Ajoin ravintolan pihaan parkkipaikalle, niin kuin Henry
neuvoi. Pitsat olivat suuria, ehkä siksi urheilullisen miehen mieleen. Kukaan ei tuntunut
huomioivan minua tai autoani missä oli mainoksia. Henry kertoi millaista oli kiertää
poliisiautolla, koko päivä tai yö. Juttelimme muustakin. Kerroin perheestäni, ja
velipuolestani Joonaksesta. Henryllä oli kaksi siskoa. Hänen isänsä ei ollut pitänyt poliisin
uraa hyvänä. Insinööri oli Heryn isän mielestä ainoa oikea mies. Henryn toinen sisko
opiskeli diplom-insinööriksi ja toinen oli jo valmistunut polilta. Menimme pitsan jälkeen
ajelulle. Ajoimme Vuosaareen, siellä menimme yhteen venerantaan. Henry näytti venettä
jonka omisti kaverinsa kanssa. Sillä he kävivät kalassa. Kerroin tekeväni hyvää
kalakeittoa. Kerroin vuokraemännästäni, jolla oli uusia kattiloita kaappi täynnä, eikä niitää
ollut ikinä käytetty. Henryä kiinnnosti ravintolassa työskentely. Menimme hänen asunnolle
yöksi. Hänellä ei ollut paljon huonekkaluja. Polkupyörän hän oli tuonut eteiseen, ettei sitä
kukaan varastaisi. Arvelin sen olevan kalliin. Pitkillä vapailla hän teki muuttokeikkoja
saadakseen lisää rahaa. Lähdin aamulla samaan aikaan kun hän lähti töihin, eli hyvin
aikaisin.
-Ei taaskaan kuvia. Oliko se sun kämpillä koko yön? Riitta kysyi aamulla baarissa.
-Ei kun mä olin sen kämpillä, vastasin.
-Kuullostaa tosi kivalta, Pia totesi.
-Mutta tämä on taas kansallinen kysymys ja me olemme kansalaisia. Emme tule toimeen
ilman sarjakuvia, Riita puhui paatoksella.
-Sanoo vihreällä teellä kasvatettu aktivisti Riitta, Pia veisteli.
-Taide ja Iida kuuluu kansalle. Tästä asti panet sitä vain joka toinen päivä, Riitta käskytti.
-En mä voi. Se on niin söpö. Tää on paljon kivempi kuin se Nico, sanoin.
-Että kyllä vaihtamalla paranee, Pia totesi.
-Joo. Paranee paljon, vastasin.
-Eikö sillä ole niitä yövuorojakin joskus, Pia kysyi.
-Joo sitten mä joudun odottelemaan ahdistuneena, vastasin.
-Sä oot ihan kuin äitisi. Se kertoi miten hän välillä herättää Arin keskellä yötä, Riitta sanoi.
-Hiljaa! Hiljaa! huusin tytöille, joka kertoivat kilpaa äitini neuvomista konsteista.
Aino nauroi kippurassa kassan takana.
!
Koulussa muut maalasivat öljyväreilla, niin minä piirsin sarjakuvaa tyhjässä luokassa. Tein
kuvia missä ihmettelin uutta autoa, jossa oli nappeja enemmän kuin piti. ”Ostakaa kauniita
kuvakirjoja näivettyneestä kotikaupungistani!” hahmoni huusi yhdessä kuvassa ja myi
kirjoja. Laatikoita oli iso pino vieressä ja toisellä puolella tyhjiä lootia epämääräisessä
kasassa ryppyisten pakkauspapereiden kanssa. Yhdessä hahmoni oli hautajaisissa ja itki
muiden katsoessa vakavana. Piirsin vielä pari kuvaa missä olin Henryn kanssa. Joimme
kahvilassa kahvia ja katsoimme toisiamme rakastuneina. Henryn hahmo puhui pienillä
kirjaimilla: ”Sä olet sitten fiksu ja taiteellinen. Ihanat silmät sulla...” Minun hahmoni katseli
häntä silmiin, mutta ajatteli: ”Sä oot komee mies ja sulla on hyvä perse. Varmaan jaksat
urheilijana pitkään...” Piirsin monta kuvaa missä olimme kaupungilla kahdestaan. Yhdessä
olimme keittiön pöytäni vieressä. Ikkunasta näkyi kuunsirppi. Pöydällä oli olut pullo. ”Saat
juoda pullon olutta, sitten laitetaan vitosvaihde päälle!” sanoi hahmoni ja repäisi
maastopaitansa rinnasta halki. ”Hui!” sanoi Henry samassa kuvassa. Seuraavassa
kuvassa Henry oli peiton alla ja tärisi, hahmoni oli alasti ja selin. ”Nyt on vähän
kevyempää, kun on vain radio päällä.” toteaa hahmoni. Ruokatauolla tytöt nauroivat kuvia.
En voinut niitä laittaa mihinkään. Näytin vielä yhden missä Henry on lähdössä vaatteet
päällä ja hahmoni on tarttunut hänen takkiinsa kuin kissa kynsillä. ”Et mene! NYYH!”
Viimeisessä kuvassa hahmoni katsoo ikkunasta missä meneen Henryn hahmo hämärässä
pysäkille. ”Nyyh. Kuolen ikävään. En näe häntä ainakaan kahdeksaan tuntiin.” sanoo
hahmoni surullisen näköisenä.
Iltapäivällä yritin piirttää konstaapeli Henryä. Sen piti olla sellainen pelkistetty. Sitten päätin
piirtää samanlaisen kuin Henry oli sarjakuvassa. Yhdessä hän käveli puistossa
poliisihaalarit päällä. ”Kun lapset aloitatte ryyppäämisen, niin muistattehan korjata tyhjät
pullot pois. Vaikka lähimpään roskikseen. On kivemman näköistä.” kostaapeli Henry sanoi
lapsille kuvassa vetoavasti. ”Kun kaveri on sammunut, niin käännäthän sen mahalleen,
ettei se tukehdu.” Henry näyttää yhdessä kuvassa sammunutta tyttöä kahdelle hänen
kavereistaan. ”Tekisi mieleni sanoa, että älkää juoko, mutta ette usko kumminkaan.” Henry
sanoo seuraavassa kuvassa mopopojille. ”Joten juokaa kohtuudella ja antakaa kaverin
kaatuilla.” Hän sanoo seuraavassa. Kuvassa mopopojat nauravat ja näyttävät aivan
pölvästeiltä. Otin kännykällä kuvia uudesta hahmosta ja lähetin Henrylle. Mitään vastausta
ei kuulunut pitkään aikaan. Oletin ettei hänellä ollut puhelinta töissä, tai hänellä ei ollut
aikaa katsoa sitä.
!
Aikaa oli kulunut jokin verran, en tiennyt paljonko. Jutta tuli jonkun naisen kanssa
luokkaan.
-Täälähän sä oletkin. Tässä tuli neiti Kankaanpää lasten sairaalasta katsomaan, kun soitin
hänelle.
-Oot sä piirtänyt täällä koko viikon? Neiti Kankaanpää kysyi ja katsoi tietysti sitä kuvaa,
missä minulla oli vain radio päällä.
-Ei kun vähän ennen ruokataukoa aloitin, vastasin.
-Että nää on hauskoja. Minä olen muuten Hannele, nainen sanoi ja kätteli.
-Iida, vastasin.
-Mä luulin sua ihan bimboksi, kun mä olen nähnyt sua vain lehdissä, mutta nää on hienoja.
Kauan sä piirrät yhtä? Hannele kysyi.
-Ehkä vartin. Jotkut tulee kymmenessä minuutissa. Tommoiset pienet viidessä, sanoin.
-Jumalauta. Miksei niissä lehdissä lue, että sä oot lahjakas ja teet tämmöisen kuvan
viidessä minuutissa. Niissä vaan lukee, kuka on sun facebookkaveri, Hannele paasasi
lisää.
-Arvaa ahdistaako mua, vastasin.
-No joo. Mutta miten sä pärjäät lasten kanssa?
-Mulla on viisivuotias veli ja mä oon opettanut alaluokkalaisille sarjakuvantekoa. Ja kerran
esikoulussa, mut ne oli semmoisia parin tunnin juttuja, vastasin.
-Ketä ne kaksi muuta tyttöä on. Onko ne yhtä hyviä?
-Ei näin hyviä ole kuin Iida, mutta ne on hyvin lahjakkaita oppilaita hekin, Jutta selitti.
-Varmaan osaisivat tukea ja neuvoa hyvin. Ainakin mun veli niistä pitää, vastasin.
-Joo täytyy sanoa, että mä olin hyvin varautunut, mutta nyt mä olen ihan eri mieltä. Mä
puhun kummeille ja ylilääkärille. Ja mä järjestän asian. Tää oli hieno vierailu. Mä olen
vaikuttunut, Hannele sanoi. -Mikä tää on? Hannele oli ottanut yhden kuvan Henrystä
käteen.
-Se on sellainen uusi kokeilu, konstaapeli Henry. Siinä poliisi sanoo kanssa mitä ajattelee,
kun nuoret ei kuuntele muutenkaan.
-Sä et ole ainoastaan hyvä piirtämään, sä oot nero saatana. Oho anteeksi. Tää on makee.
Kääntäkää kaveri toisimpäin. Ja noi on niin teinejä kuin olla ja voi, Hannele sanoi.
-Ai se on hauskaa, jos tykkäät, totesin.
-Tää on aivan älytön ja siksi hieno. Missä tää ilmestyy?
-Ei vielä missään, vastasin.
!
-Mä meen ostaan sun kaikki kirjat ja laitat niihin vielä nimmarin mulle. Mä kättelen vielä ja
kiitän. Ihanaa nähdä joku noin hyvä ja lahjakas, Hannele vuodatti ennen kuin lähti.
Jutta hymyili ja nosteli olkiaan, kun meni Hanneleen perässä.
Lähdin kotiin tyttöjen kanssa, niin kuin aina. Menimme pitämään palaveria huoltamolle.
Kerroin lasten sairaalasta ja Hannelesta. Tytöt olivat innoissaan.
-Mua kyllä pelottaa, jos ne on kovin sairaita, totesin keskustelun lomassa.
-Sähän olet nähnyt kuolevia ennenkin, Riitta totesi ja oli oikeassa.
Puhelimeni soi kesken kaiken.
-Tää on pakko ottaa, sanoin. -Hei Henry.
-Hei. Tota, ne oli hienoja kuvia. Itse asiassa mun kaveri nauroi itsensä ähkyyn. Mä jouduin
näyttämään ne asemalla kaikille.
-Näytitkö sille Emiliallekin? kysyin.
-Tota se puhelin meni taukohuoneessa kädestä käteen, niin näkihän se sen.
-Sanok se jotain?
Puhelimessa oli pitkään hiljaista.
-Tota voisitsä lähettää ne mulle sähköpostilla tai jotain.
-Ei niitä vielä saa kopioida, kun ne ei oo vielä valmiita. Ja ehkä niitä tulee vielä lisää.
-Voisitsä lähettää sen viestin uudestan.
-Miksi?
-Se jotenkin hävis tosta puhelimelta.
-Emiliako sen hävitti?
-Varmaan, Henry sanoi huokaisten.
-Voin mä sen lähettää, mut et lähettäis eteenpäin.
-En. Tää meni kummalliseks täällä. Ensi se nauro mulle, mut nyt se on mustasukkainen
kuin pieni lapsi. Älä sä ole vihainen sille.
-Voin mä lähettää sen. Koska nähtäis?
-Miten olis huomenna? Meillä on kohta peli, mistä mä puhuin.
Mä soitan illalla, Henry sanoi.
-Sano että rakastan sinua, kuului jostain vierestä ääni.
-Työkaveri käski sanoa että rakastan sinua, Henry sanoi.
-Mä rakastan sua. Sano terveisiä sille kaverille, vastasin.
Tytöt arvasivat kuka soitti, mutta olivat vaistonneet puhelun sävyn.
-Tommoista voi sattua. Mutta mä en ymmärrä kuinka joku voi olla sulle kateellinen, Riitta
sanoi.
!
-Nina sanoi, että koulussa kaikki tytöt oli mulle kateellisia, kun pojat piti musta. Mä en
tajunnut vaan sitä ikinä, kun mä oon niin dorka, sanoin.
-Mä en osaa olla sulle kateellinen. Sä oot tollainen pieni nykerö, joka sählää joka asiassa,
paitsi sitte, kun sä alat piirtämään. Sitten sä oot peto, Pia selitti.
-Entä jos Iida veisi sun poikaystävän ja olisi vielä töissä muitten miesten palvoma? Riitta
kysyi.
-Ei kai ne kaikki ajattele sitä muna suorana? Pia sanoi.
-Ei. Mutta kaikki katsoo kännykästä piirroksia ja kehuu niitä. Mokomakin nykerö ottaa sun
miehen ja vielä on lahjakas. Ei ne itse edes tunnista sitä mustasukkaisuutta, Riitta selitti ja
tuntui järkeenkäyvältä.
-Ei se lähtenyt Henryn kanssa treffeille. Se oli vaan ylimielinen. Nyt se on ikävä sille,
sanoin.
-Kyllä Mä ymmärrän, mitä Riitta tarkoitti. Olisin mäkin kateellinen, kun olisin ensin
työpaikan kuumin kisu ja sitten tulisi tuollainen taiteilija joka vie kaikkien huomion. Ennen
kaikkia se tietää, että sä haluat seksiä hirveästi, Pia selitti.
-Mistä se sen tietää? Mistä sä tiedät? kysyin.
-Sun sarjakuvasta. Sä panit sen yhden kanssa niin että etumus savusi, Riitta sanoi.
-Se oli piirrustus, väitin.
-Ei se sitä tiedä. Sitä paitsi, jos sulla on samat geenit kun sun äidillä, niin ei ne sun
poikaystävät hirveen puutteessa eläneet, Pia totesi.
-Joo se Kirsi kertoi miten miehen voi herättää seksiin keskellä yötä, niin että se luulee sen
olleen hänen oma idea, Riitta taas aloitti.
-Voi saatana. Pitääkö mun taas kuunnella tätä, sanoin.
Aamuun heräsin jo rutiinilla. Henry oli soittanut illalla ja olimme puhuneet pitkään. Lähdin
taas hakemaan Pian ja menimme huoltamon baarin kautta oppilaitokseen. Olin piirtänyt
uusia kuvia konstaapeli Henrystä. ”Audimies saattaa huutaa kuin pikkulapsi, kun saa
sakon. Muistakaa lapset opetella käyttäytymään ja vastatkaa teoistanne kuin miehet.”
Henry sanoi. Taustalla näkyi hieno Audi joka oikein hohti. Kostaapelin vieressä hieno mies
puvussa hyppi raivokkaasti ja huusi kuin viisivuotias suu auki. Pukumiehellä oli hulmusi
sakkolappu kädessä. Näytin kuvia tytöille, jotka sanoi niissa olevan ainesta
opetusmateriaaliksi. Päivä sujui joten kuten. Illalla kävin hakemassa Evan luota lisää
kirjoja. Otin sarjakuvia ja kuvakirjoja molempia kuusi laatikkoa. Eva tilasi niitä painosta
lisää, koska joulu oli tulossa. Samalla hän kyseli jo olinko tekemässä uutta kirjaa. Lupasin
käydä läpi piirrustukset ja miettiä asiaa. Hän pyysi palaamaan asiaan hyvin pian. Katselin
!
kotona kuvanippuja lävitse. Aloin tietokoneella taittamaan uutta kirjaa. Kaipasin taas Liisaa
ja Ninaa avuksi. Henry tuli illalla käymään. Laitoin meille spagettia. Henry piti siitä kovasti.
Näytin hänelle kirjaprojektia. Henry sanoi aloittavansa iltavuoron joten ei olisi tiellä kun
työskentelisin. Katsoimme läpi kuvia tietokoneeltani, ja hän antoi monta hyvää neuvoa,
jotka kirjoitin ylös. Henry tunsi olevansa häiriöksi, mutta halusin rakastella hänen kanssaan
kerran. Hän lähti illalla ennen puolta yötä.
Perjantai aamuna pakkasin kassini autoon. Nyt ne sai heitellä kyytiin, kun ennen ne
mahtui juuri ja juuri tavarasäilöön. Olin oppitunneilla aamupäivällä ja iltapäivällä piirsin
yksin lisää kuvia seuraavaan kirjaan. Illalla oli hyvä ajella, kun ei enään ollut niin paljon
mökeille meniöitä. Menin suoraan äidin ravintolaan. Siellä oli melkoinen kiire. Paikallinen
yhdistys oli varannut yhden siiven ravintolasta ja siellä oli neljäkymmentä ihmistä
syömässä. Laitoin esiliinan päälle ja pesin käteni, vaikka äiti kielsi. Tarjoilu sujui vanhalla
rutiinilla. Näin äidistä, että hän oli helpoittunut. Vakituinen tarjoilija Betina oli laitettu
aamulla lääkäriin flunssan takia. Monet seurueen jäsenistä kyselivät kuulumisiani, vaikka
en ollut muuten tuttu, kuin kotoisin samasta kaupungista. En kertonut linnan juhlista. Sain
hoitaa seurueen tarjoilut loppuun, äidin hoitaessa muuta ravintolaa. Ari kiitteli avustani. Äiti
ei sanonut mitään koko iltana. Illalla äiti vielä jaksoi katsoa kaikki uudet kuvat läpi ja
arkistoi ne autotalliin. Join vielä lasin vettä keittiössä, ennen kuin menin nukkumaan.
-Sulla on joku mies. Sen näkee susta, äiti sanoi takanani.
-Miten niin näkee? kysyin.
-Sun puheessa on ihan erillainen sointi, kun sä puhuit asiakkaille.
-Ai. Millainen?
-Vapautunut ja onnellinen. Se onnellisuus siirty niihin asiakkaisiinkin. Siksi mä jätin sut
tarjoilemaan sinne siipeen. Kyllä mä tunnen sut. Onko tämä se poliisi? äiti kysyi.
-Joo. Se on ihan söötti.
-Onko se vakavaakin?
-En mä tiedä.
-Taitaa olla, kun ennen sulla oli poikaystävä, niin sulla oli suunnitelmat valmiina. Nyt sä et
tiedä ennen kuin sä kysyt siltä, mikä olis kivaa, äiti arvaili.
-Eiku en vaan ole ajatellut, sanoin ja mielessäni kirveli, kun äiti oli oikeassa.
-Huomenna tulee tuuraaja, niin sun ei tarvitse tulla töihin. Mä haluan, että sä teet kirjan
valmiiksi.
Nyökkäsin ja inhosin että sain taas painetta.
!
Heräsin aikaisin. Ari otti autoni ja ajoi naapurikaupunkiin. Se pestiin ja jossain hallissa
siihen tuli ravintolan mainokset. Kasper toi Liisan meille. Piti tuoda vauvan kori ja iso
kassillinen tarvikkeita. Joonas halusi istua työhuoneessa minun lähellä, kun piirsin. Välillä
Liisa kävi katsomassa miten työt edistyivät. Tein kirjaan väliin täydentäviä kuvia. Puolilta
päivin silmäni olivat jo ristissä. Menin olohuoneen sohvatte ottamaan päikkärit. Joonas
halusi viekkuun. Makasin kyljelläni kädet Joonaksen ympärillä. Liisa otti minun kameralla
kuvan meistä. Heräsin kun Liisa laittoi lautasia pöytään. Hän oli laittanut uuniin jotain äidin
tuomaa pataa, minkä tuoksu levisi taloon. Söimme yhdessä ja Joonaksen piti selittää koko
ajan jotain. Vein Joonaksen kävelylle ruuan jälkeen. Menimme siihen pieneen
kauppakeskukseen. Kysyin kaupungin ainoasta kultasepänliikkeestä koruja, ja näytin
kuvaa puvusta. Kaksi naismyyjää katsoi kuvaa kiinnostuneena ja kikattivat. He pyysivät
omistajan paikalle, joka oli mies. Mies näytti kaikki korvakorut, mutta ne eivät olleet
tarpeeksi härskejä pukua varten. Mies alkoi nostella kansioita pöydälle joista saimme
katsella lisää malleja. Sitten mies piirsi paperille ja ehdotti, miten hän tekisi yhdistelemällä
riipuksesen riipuksen ketjusta ja muutamista esineistä erikoiset korvakorut.
-Nämä kyllä maksaisi aika lailla, tehdä näin. Näitä ei kyllä olisi sitten kenelläkään, mies
sanoi.
-Ei saa ollakkaan. Nämä tulisi linnan juhliin, sanoin.
-Ai jaa. No sitten me tehdään näin. Pitääkö ketjussakin olla tuommoiset niin kuin
tuntolevyt?
-Joo olishan ne kivat, sanoin.
-Tuleeko niihin oikein kaiverrukset?
-Jaa. Voisi niihin jotain laittaakin. Yhteen vaikka mun henkilötiedot. Ja toiselle puolelle äitin
osoite mihin soittaa, jos mulle sattu jotain. Sitten yhteen kaikkien rakkaiden nimet, niin kuin
tän Joonaksen, selitin.
-No tehdään tämmöisistä levyistä ne laatat ja laitetaan tuollaista ketjua mukaan ja minä
muuta noita laattojen reunoja. Kirjoita tähän aina mitä tulee yhteen ja saa olla paljonkin,
minä teen sitten pienemmällä. Tämä on ihan sellainen työ kun kuvittelin silloin kun olin
pieni, että minulta tilattaisiin koruja hienoihin juhliin, mies tuumasi.
-Mä arvasin että sä osaisit, sanoin.
-Voinko mä laittaa ne pariksi päiväksi tohon ikkunaan, niin kuin mainokseksi? Saako mä
tän kuvan siihen viereen?
-Laita vaan, sanoin.
Hinta koruille, jotka muutettiin tavallisista ei ollut hirvittävä. Oli ollut hauska katsoa miten
kultaseppä oli ollut innoissaan työstä.
!
Liisan täti soitti illalla ja kertoi puvun olevan valmiin. Äiti oli jo kotona ja lähti minun kanssa
hakemaan pukua. Sovitin pukua nopeasti ja se näytti minusta hyvältä. Kysyin Liisan tädiltä
paljonko olin velkaa. Hän katseli pukua ja nosteli olkiaan.
-Kolme sataa, Liisan täti sanoi.
-Eii, vastasin.
-Eihän sillä mitään pukua ommella, äiti sanoi.
-Jättäkää siihen sitten, Liisan täti sanoi.
-Kuulehan Iida. Mene autoon niin minä hakkaan tän Pirjon sillä aikaa, äiti totesi.
Oli kiusallista riisua puku, kun oli ihan hiljaista. Laitoin vaatteet päälle ja menin autoon
odottamaan. Kohta äiti tuli autolle pitäen pukua henkarissa ylhäällä. Pukuun oli laitettu
suojamuovi päälle. Avasin sähköllä autosta takaluukun.
-Mikä toi juttu tosta hinnasta oli? kysyin kun äiti pääsi autoon.
-Kukaan ei kehtaa pyytää sinulta paljoa rahaa, koska sä oot vaan jotenkin lapsi tai jotain,
äiti vastasi.
-Siinä puvussa oli hirveä homma. En mä kehtaa ottaa sitä niin halvalla, sanoin.
-Ei tarviikkaan. Mä maksoin siitä enemmän sun rahoja. Lupasin laittaa sen puvun sitten
ravitolaan vitriiniin, jos siihen saisi vielä kovasti lehtileikkeitä.
-Mihin vitriiniin? kysyin.
-Ari saa tehdä vitriinin.
-Vitriinin. Sä suunittelet jo museoa, vaikkei juhliakaan ole vielä pidetty. Ei mitään vitriineitä.
-No katotaan sitä sitten, äiti sanoi ja olisin voinut lyödä vetoa, että vitriini tulisi.
Pukua piti sovittaa vielä kotona, että Liisa näkisi sen. Näytin saappaita ja kerroin hankivani
verkkosukat vielä höysteeksi.
-Mulla taitaa olla verkkosukat tuolla, äiti totesi.
-Siis missä? kysyin.
-Varastossa, äiti vastasi.
-Mihin sä niitä olet tarvinnut?
-Mitä se sinulle kuuluu? Haluatsä ne, vai ostatko itse?
Menimme kaivamaan autotallia ja sieltä löytyi kaksi paria uusia stay up sukkia, jotka olivat
vielä paketissa.
-Hurjan näköinen. Tosi vaikuttava ja ehkä seksikäskin, Liisa sanoi kun pyörin heidän
edessä.
-Oho. Ompa puku, Ari sanoi kovaan ääneen, kun saapui sisälle.
!
-Toimii, sanoi Liisa.
-Sä olet yhtä kaunis kuin Kirsi oli silloin kun me tavattiin, Ari totesi ja vilkaisi Kirsiä. -Nyt
hän on vielä kauniimpi.
-Tää mun mies tietää mistä narusta pitää vetää, äiti totesi ja antoi Arille pusun.
Sunnuntai meni piirtäessä koko päivä. Edellisessä kirjassa oli töksähdyksiä, mitä en
halunnut tähän seuraavaan. Tuntui hullulta tehdä pieniä kirjasia, joita ihmiset ostaisivat.
Toisilla sivuilla oli monta ruutua, jotkut kuvat toimivat yhtenä kuvana. Oli pakko saada tämä
valmiiksi, että pääsisin tekemään uusia juttuja. Sunnuntai oli jo myöhäinen kun lähdin
Helsinkiin päin. Nopeusrajoitukset oli jo pudonneet sataan talven takia. Olin vasta
yhdeksältä illalla kotona.
Aamulla huoltoasemalla tytöt katselivat viikonloppuna tekemiäni piirrustuksia.
-Toihan käy jo ihan työstä, Aino totesi.
Olin piirtänyt yli kolmekymmentä kuvaa viikonloppuna. Näytin kuulemma väsyneeltä.
Kerroin koruista ja kultasepästä. Tyttöjä nauratti vitriini, jota äitini suunnitteli ravintolaan.
-Mä voin jo nähdä sen jossain K-Kaupan lehtihyllyllä hamuamassa naistelehtiä. Kaikkia se
ostaa kaksi kappaletta. Toiset säästetään kokonaisina ja toiset leikataan leikkeleiksi,
selitin.
-Sehän on ihanaa. Ei mun faijaa kiinnosta muu kuin tuleeko tosta hommasta rahaa, Pia
selitti.
-Mun äitiä kiinnosti heti meidän kirja, kun sillä pystyi itse pätemään, Riitta käkätti.
Viikko alkoi normaalilla rutiinilla. Nyt en pystynyt keskittymään enään teoriatunteihinkaan.
Tilannetta pahensi Eva, joka kyseli kirjasta. Kerroin tekeväni vielä viisi kuvaa ja kirja olisi
valmis. Eva puhui jo painon tilaamisesta. Suljin puhelimen kesken kaiken. Menin
ruokailuhuoneeseen piirtämään loppupäiväksi. Henry soitti ennen kuin hän lähti
iltavuoroon. Hän kyseli olinko tehnyt poliisikuvia lisää. Kerroin kiireestä ja painon
tilaamisesta.
-Ei ole tuokaan homma niin helppoa, miltä sen alussa luulin näyttäneen, hän sanoi.
Lause oli lattea, mutta tosi ja lämmitti mieltäni. Vähän ennen kotiin lähtöä kaikki alkoi
selvitä paremmin. Kutsuin tytöt luokseni syömään. Äiti oli laittanut muovilaatikoihin ruokaa
vaikka komppanialle. Näytin tietokoneelta kirjaani. Tyttöjen mielestä nyt kannatti painattaa
kirjat, kun olin suosittu. Olin samaa mieltä. Syötin tytöille lihapataa. Saana tuli käymään.
Hän halusi pitää uudet illalliset. Kerroin kirjan tekemiseen menevän sen viikon. Hän kertoi
palaavansa asiaan seuraavalla viikolla. Tarjosin hänelle ruokaa kaapista. Sanoin niiden
!
menevän piloille muuten. Saana otti yhden vuoan lasagnea mukaan, kun poikakin tulisi
käymään. Käskin lämmittää sen uunissa kunnolla, eikä mikrossa, missä se lämpenisi vain
epätasaisesti. Saana oli nähnyt Henryn lähtevän aamulla ja kysyi, eikö tämä ollutkaan
armeijassa.
-Ei kun tämä on nyt ihan uusi. Tämä on poliisi, Pian piti sanoa.
-Mutta sehän on kiva, niin mekin ollaan turvassa tässä vieressä, Saana totesi.
-Tää on vakavaakin, kun Iida ei kerro ihan kaikkea, Riitan piti möläyttää.
-En mä oo tuntenut sitä kauan, sanoin.
-Huomasitteko, miten sen ääni muuttu ja miten se punastuu, Pia kiusasi.
-Älä välitä. Ne on vaan kateelisia, Saana totesi lähtiessään.
Soitin pitkin viikkoa Henrylle. Marisin häntä tulemaan, vaikka keskellä yötä käymään. Hän
kertoi aloittavansa vapaan sunnutaina. Kutsuin hänet sunnuntaina käymään ja sanoin
tuovani hyvää ruokaa äidin ravintolasta. Henry lupasi tulla. Keskiviikko aamuna Jutta kysyi,
voisimmeko lähteä nopeasti lastensairaalaan. Emme olleet valmistautuneet yhtään. Joku
esiintyjä oli peruuttanut tulonsa ja piti äkkiä saada jotain tilalle. Pakkasimme autooni
lehtiöitä ja ja kyniä. Ajoin Pia ja Riitta kyydissä lastensairaalaan. Aulasta meidät osattiin
neuvoa osastolle. Meidät ohjattiin huoneeseen, missä oli kuusi pientä poikaa. He näyttivät
kaikki minusta avaruusolennoilta. Nämä lapset olivat kahdeksan vuotiaita ja vanhempia.
Olin aivan kauhuissani. Kaikki olivat kaljuja, tai heillä oli joku huivi päässä. Kahdella
lapsista oli tippapullo suonessa.
-Tuu vaan tänne. Älä pelkää, sanoi noin kaksitoistavuotias poika ikkunan vieressä. Kaikki
nämä lapset olivat kalpeita ja hiljaisia.
-Mä olen Iida ja tässä on Pia ja Riitta. Me tultiin katsomaan jos teitä kiinnostaisi oppia
piirtämistä, sanoin ja äänestäni taisi kuulua kauhu ja pelko.
-Ootsä se sama tyttö joka tekee sarjakuvia? kysyi se vanhin poika siinä ikkunanvieressä.
-Varmaan se sama, vastasin.
-Piirtäisitsä musta kuvan?
-Jos sä haluat, mut me ajateltiin jos me saatais teidät piirtämään, sanoin.
-Voisitsä tehdä semmoisen kuvan missä mä olen näissä sairaalavaateissa ja kuolema
seuraa mua? poika kysyi.
-Ompa synkkä toivomus, Riitta totesi.
-En mä sulta kysynyt mitään. Voisitsä tehdä? poika kysyi ja tuntui ikäistään paljon
vanhemmalta.
-Tottakai jos sä niin haluat, sanoin.
!
-Mä oon just tullut sädehoidosta ja olen vähän kärttyisä, poika totesi.
-Ei haittaa, vastasin ääni täristen, vaikka minua haittasi kovasti.
Käteni tuntui menevän kuin itsestään. Ei mennyt kuin pari minuuttia ja kuva oli valmis.
Siinä oli poika, joka talutti tippapulloa ja sairaalavaatteet roikkuivat hänen päällään. Pojan
pää oli kääntynyt taaksepäin, missä seisoi tosi suuri viikatemies, jonka mustasta hupusta
ei näkynyt kasvoja ollenkaan. ”Onko jo aika?” poika kysyi kuvassa. ”Katotaan vielä
huomiseen ja mietitään sitten.” kuoleman hahmo sanoi.
-Tästä tuli vähän tämmöinen, sanoin ja annoin kuvan pojalle.
-Oho. Ompa hieno. Kattokaa kaikki, poika sanoi ja näytti kuvaa muille.
-Mikä sun nimi on? kysyin.
-Mä oon Markus.
-Voisitko sinä piirtää nyt kuvan minusta? kysyin ja ojensin lehtiötäni.
-En mä oikein osaa, Markus empii.
-Ei sen tarvitse olla hyvä. Kuhan teet jotain minulle muistoksi, sanoin.
Markuksen käsi tärisi kun hän piirsi.
-Jaksako sä? kysyin.
-Tottakai, Markus sanoi.
Aloin jakamaan lehtiöitä muille. Muut pojat alkoivat mankua itselleen kuvaa.
-Tässä, Markus sanoi ja käänsi lehtiön. Siinä oli pallopäinen tyttö, jolla oli poninhäntä, niin
kuin minulla ja se hymyili. Tytöllä oli yksinkertainen mekko kuvassa ja enkelin siivet.
Mittasuhteet käsissä ja vartalossa oli mitä sattuu. Kädet hahmolla oli semoista letkua.
Toisessa kädessä oli kynä ja toisessa lehtiö. Minulla tuli kyyneleitä silmistä.
-Se on ihanan. Kiitoksia. Piirtäkää te muutkin, sanoin ja ääneni taisi väristä.
Riitta ja Pia neuvoivat muita potilaita piirtämisessä.
-Haluatko sinä, että mä piirrän sulle jotain? sanoin toiselle pojalle, jonka sänky oli
Markusta vastapäätä.
-Semmoinen kuva olisi kiva missä mä olisin pelaamassa jalkapalloa ja mulla olisi hiukset
päässä, Poika sanoi.
Piirsin pojan joka kuljetti palloa ja hänellä oli paljon hiuksia. Pojalla oli kuvassa peliasu ja
näppulakengät.
-Aii! Tosi makee. Mä haluun piirtää yhtä hyvin, poika kailotti.
Kävimme varmaan neljässä huoneessa ja piirsin koko päivän. Kun pääsimme autoon olin
hyvällä tuulella, mutta minua itketti.
!
Tein kaikki päivät kirjaa, kun muut opiskelivat. Perjantaina lähetin sen iltapäivällä Evalle
sähköpostilla. Eva lahetti kohta kehuja ja sanoi kirjan ehtivän joulumarkkinoille. Soitin
Ninalle. Hän ei halunnut tulla kotikaupunkiin. Tuntui kumman tyhjältä kun kirja oli lähetetty
ja se kelpasi. Jutta tuli vähän ennen kotiinlähtöä kertomaan, että meistä oli pidetty
sairaalassa tosi paljon. Nyt kaikki uudetkin potilaat halusivat minun tekemän piirrustuksen
sänkynsä päätyyn. Lähdimme tyttöjen kanssa perjantaina, niin kuin aina ennen neljää
koulusta kotiin päin.
-Poliisiauto seuraa. Onko se sun kaveri? Pia kysyi.
-Se ajelee itähelsingissä. Ei pitäisi ajaa täällä, vastasin.
Poliisiauto laittoi valot päälle ja käski pysähtyä. Käänsin bussipysäkille. Kohta autosta tuli
naispoliisi ja miespoliisi. Mies poliisi jäi taaksepäin, kun nainen tuli oven viereen.
-Iltaa. Huomasitko, kun et pysähtynyt stopmerkin kohdalla? naispoliisi kysyi.
-Kyllä mä pysähdyin siinä, sanoi.
-Et kyllä pysähtynyt, naispoliisi sanoi nyt niin terävästi, että kaikki autossa tiesi kellä valta
oli.
Katsoin naispoliisin haalarin edustaa. Siinä luki Vuorela. Arvasin hänet Emiliaksi. Hän
näytti minusta urheilulliselta.
-Tuleppas tuonne poliisiautoon niin jutellaan vähän, naispoliisi jatkoi.
Otin turvavyön irti ja nousin autosta.
-Oletpas sinä lyhyt, Emilia totesi noustessani poliisauton keskiovesta.
Autossa oli keskioven kohdalla pöytä ja penkit. Olin varma, että saisin sakkoa. Tämä oli
samaa kiusaamista kuin koulussa. Minä en voinut sanoa mitään vastaan. Olin aina
väärässä.
-Ai sä oot vielä noin nuori ja ajelet jo mersulla. Onko isä ostanut sen? Emilia kyseli
katsoessaan ajokorttiani.
-Ei, vastasin ja minua pelotti, mikä varmaan oli tarkoituskin.
-Joo puhalla tuohon. Kiitos, miespoliisi komensi ja kiitti työntäessään alkometriä.
-Kyllä tästä täytyy rikesakko kirjoittaa, Emilia sanoi. -Miten paljon sinä saat tuloja
vuodessa? hän jatkoi.
-En mä tiedä? vastasin käheänä.
-Ajat mersulla, etkä tiedä, Emilia totesi hymähtäen.
-Mä sain sen vasta ja tulot vaihtelee joka vuosi, sanoin.
-No tää rikesakko on satasen kaikille, Emilia totesi.
Toinen poliiseista istui autossa vain hiljaa. Katselin Emiliaa, kun hän touhusi ja siirteli
papereita. Kohta lappu oli kirjoitettu.
!
-Jos sulla on valittamista, niin siinä on osoite minne voi valittaa, Emilia sanoi.
-Kiitos, sanoin niin hiljaa, että tuskin kuului.
-Ymmärrätkö, että sinä olet tehnyt väärin, Emilia sanoi.
-En mä tahallani ole aiheuttanut kenellekkään mitään harmia. Mä oon aina yrittänyt tehdä
niin että kaikille olisi hyvä ja olen auttanut aina pienempiä, vastasin ja ääneni kuullosti
piipittämiseltä omissakorvissanikin.
Otin paperit pöydältä mihin Emilia oli ne laittanut. Käteni tärisivät, kun tiesin hänen
katsovan minua vihaisena.
-Kyllä sinä olet aiheuttanut kovasti harmia toisille, Emilia sanoi.
-Mä sain tän vaan sen takia, kun sä olet mulle mustasukkainen, vastasin ja en saanut
enään kuin hiljaisen äänen itsestäni.
Toinen poliisi tuntui ikään kuin heräävän ja nosti kulmiaan. Nousin autosta ylös
jalkakäytävälle.
-Odotas vähän, Miespoliisi komensi. -Anna tänne se lappu, hän sanoi.
Katselin häntä epäuskoisena.
-Anna tänne se lappu, miespoliisi jonka rinnassa oli kyltti Immonen sanoi nyt kovempaa
käskevästi.
Ojensin paperin jonka hän otti.
-Pääset varoituksella. Hyvää matkaa, Immonen sanoi ja veti kättä lippaan niin kuin
armeijassa. Lähdin äkkiä autoon sisään ja kuulin poliisien alkavan kinastelemaan.
Hengitykseni oli raskasta kun istuin autoon. Tytöt katsoivat kysyvästi, mutta eivät sanoneet
mitään. Lähdin niin nopeasti kuin pystyin. Poliisit näyttivät riitelevän jalkakäytävällä, kun
katsoin taustapeilistä.
Oli pimeää kun olin viimein äidin ravintolassa. Kerroin kirjasta ja kerroin poliiseista äidille.
Hain taas keittiöstä itse ruokaa ja menin kantapöytään istumaan. Ei mennyt kauvaa, kun
Eva soitti. Hän oli saanut myytyä sarjakuvaani jo kolmeen maahan. Uusi kirja oli
samantien laitettu käännettäväksi.
-Tää on ihan hitti tuote. Täytyy alkaa teettää niitä mukeja ja julisteita, mistä puhuttiin
viimeksi. Miten sä oot noin vaisu? Pitäisi olla iloinen, Tälläistä suosiota moni odottaa
ikänsä, Eva kailotti.
-Joo. Eiku tää on ihan muuta. Poliisi pysäytti ja antoi sakon, kun se oli mustasukkainen
mulle, se toinen poliisi perui sen sakon. Se naispoliisi on mustasukkainen kun seurustelen
sen yhden Henryn kanssa, joka on nyt siinä sarjakuvassakin, kerroin.
-No sitten kaikki on kunnossa, jos sakko on peruttu?
!
-En mä halunnut kenestään tehdä ikävää.
-Hei Iida. Se ei ollut sun vika yhtään. Tekeehän toi pahan mielen, mut unohda se. Sanoo
ne mullekin kaikkea ikävää ja haukkuu lesboksi, kun ne häviää oikeudessa, mutta ei sitä
kannata ottaa itseensä. Se nainen tajusi tehneensä virheen kun sinä otit sen pojan
itsellesi.
-Se on komea nainen. Sellainen voi valkata kenet haluaa. Se on päässyt poliisikouluunkin,
minne mun papereilla ja mun fysiikalla ei mentäis ikinä. Sillä on kaikkee, mitä mä en voi
saada, kerroin.
-Joo, mutta sä hymyilet ja meet sen pojan kanssa elokuviin. Ja se poika varmaan kehuu
sua töissä, kun se on onnellinen. Paska juttu, kun sillä on nyt sievä julkkis kainalossa, Eva
sanoi ja tuntui olevan oikeassa. -Sä voisit lähtee myymään niitä kirjoja muualle, vaikka
Tukholmaan.
-En mä osaa ruotsia.
-Puhut englantia ja aina sieltä tulkki löytyy.
-En mä halua sinne yksin vieraaseen maahan.
-Eihän siellä ruotsissa mitään ole. Oot kai sä nyt laivalla käynyt?
-En mä ole.
-Ai. No ei kai se nyt paljoa maksa, jos se sun poikaystävä lähtis mukaan. Tai se sun
assistentti. Se tuntui ihan fiksulta, Eva sanoi.
-Täytyis tietää koska sinne menee, vastasin.
-No me palataan siihen vielä, Eva totesi.
Kotona Joonas oli vielä hereillä. Häntä piti halia ja viedä nukkumaan. Pitkästä aikaa ei
huvittanut piirtää mitään. Liisa oli meillä ja kerroin hänelle poliiseista. Liisa väitti asian
selviävän. Hän kysyi isoisästäni. Kerroin käyneeni testissä, mutta tulokset tulivat vasta
muutaman viikon päästä, eikä niin kuin elokuvissa saman tien. Menin nukkumaan ajoissa
ja nukahdin hetimiten. Lauvantaihin heräsin kerrankin ensimmäisenä. Menin keittiöön ja
laitoin teetä. Keitin puuroa ja kananmunia. Äiti ja Ari olivat hyvällä tuulella, kun aamiainen
oli valmiina. Liisa tuli taas meille hoitamaan Joonasta vauvan kanssa. Lähdin viemään
kirjoja lisää kaupungin ainoaan kirjakauppaan. Sain parkkipaikan suoraan ostoskeskuksen
edestä. Jaksoin viedä ylös vain yhden kirjalaatikon kerrallaan. Kirjakauppaa vastapäätä on
kahvila, mihin tuli niin kuin kaupunkimme jokaiseen kahvilaan oma
lauvantaiaamunporukka. Sain kirjalaatikon kaupan tiskille, niin kavilasta tuli kaksi naista
katsomaan minua.
!
-Onko totta, että sinut on kutsuttu linnan juhliin? kysyi Matsonin rouva, joka työskenteli
postissa.
-Joo. Kyllä se taitaa totta olla, vastasin.
-Saataisiinko me nimikirjoitus, kun me ostetaan sun kirja? kysyi hänen seurassaan
kahvitellut saman ikäinen noin viisikyppinen Laakson Maija.
-Tottakai teille nimmari tulee, jos viitsitte ostaa kirjan, vastasin.
-Onko totta, että presidentin vaimo on sun tuttuja? rouva Matson kysyi.
-Facebooktuttuja vaan. Oon mä vissiin sen joskus tavannu, vastasin.
-Sä oot ihan samanlainen, kun sä kävit postissa äitisi kanssa, kun sä olit pieni. Sä aina
kerroit mitä sä olit piirtänyt. Mä välillä ajattelin, että sulla ei ole kaikki kohdalla, mut sulle ei
tunnu olevan hirveen tärkeitä kaikki nimet ja arvot, rouva Matson totesi.
-Noista kirjoista näkee, että sä oot tosi särmä. Sä vaan osaat hienosti katsoa toisesta
näkökulmasta, Laakson Maija totesi.
Kirjoitin molemmille, niin hienon omistuskirjoituksen, kuin osasin. Heidän perässään tuli
muita ihmisiä pyytämään nimmaria. Kirjat meinasivat loppua. Annoin myyjälle auton
avaimet ja hän kävi hakemassa kaksi laatikkoa lisää tavarasäilöstä. Tuntui, että vain
meidän kaupungissa pystyi sattumaan jotain tuollaista. Kohta istuin kahvilan puolella ja
meidän kaupungin lehtimies jututti minua. Sain kahvia ilmaiseksi. Kahvilan pitäjä halusi
samaan kuvaan minun kanssa. Tuntui ihanalta, kun kaikki kaupunkilaiset tuntuivat pitävän
minusta. Menimme alakerran kultasepänliikkeeseen, jossa pääsin kuvaan kultasepän
kanssa. Oli pitkästi yli puolen päivän ennen kuin pääsin lähtemään sieltä. Tekstasin Evalle
myyneeni kaikki kirjat. Soitin Ninalle ja kerroin menestyksestäni.
-Siellä kaikki jotka pääsee televisioon ovat kuuluisia, Nina totesi.
-Joo, mut kaikki halusi mun nimmarin ja sanoi jotain kivaa. Mä kadehdin sua, kun sä sait
seitsemän ällää ja sua kaikki onnitteli ja kadehti. Nyt mä tunsin olevani joku, josta ihmiset
pitää, selitin onnessani.
-Sä oot enemmän kuin joku neropatti ylioppilas, joka lukee kuin robotti. Sä oot taiteilija.
Ainoa maailmassa, Nina sanoi.
-En mä tiedä muuta ku, et on kiva olla joku mille puhutaan kivasti ja tuntuu mukavalta.
-Se on hyvä, että julkisuus tuo jotain mistä sä tykkäät.
Puhelun jälkeen menin kotiin, missä Liisa oli laittanut minulle ja Joonakselle ruokaa. Nyt oli
leivottu sämpylöitäkin. Ruuan jälkeen otin päikkärit ja Joonas tuli viekkuun. Oli ihana
nukahtaa hyvällä mielin. Heräsin puhelimen soittoon. Äiti soitti ja pyysi käymään
ravintolassa. Ajoin sinne. Sarjakuvasiivessä oli synttärit eräällä rouvalla. Hän täytti
!
viisikymmentä. Hain lehtiön autosta ja piirsin hänestä muotokuvan. Tein niin hyvän kuin
osasin. Rouva oli haltioissaan.
-Mä luulin, ettet sä osaa tehdä muutakuin niitä hassuja sarjakuvia. Tämä on hieno. Mä
laitan tän kehyksiin, tuo nainen sanoi.
Pian äiti sai myytyä monta sarjakuva-albumia, kun minä olin kirjoittamassa niihin
nimmareita. Huomasin yhden tekemäni taulun ravintolan seinällä.
-Luuletko että, joku maksaa kuusi tonnia, minun tekemästä kuvasta? kysyin äidiltä.
-Se on jo kolmas taulu tällä viikolla. Voisit maalata lisää. Ne loppuu kohta, äiti totesi.
-Tää alkaa peloittamaan. Monet tekee töitä koko ikänsä saadakseen tauluja myytyä. Mä
en ole vielä kahtakymmentä ja ajan jo hienolla autolla ja ihmiset kadehtii, vastasin.
-Niin se kuule Iida on, että toisilla menee hyvin ja toisilla huonosti. Kyllä mua peloitti, kun
sä et meinannut silloin pienenä pärjätä koulussa millään. Teidän tyhmä rehtorikin sanoi,
ettei lukihäiriötä ole, äiti kertoi.
-Onneksi Nina auttoi joka päivä. Se on tosi noloa, kun ei pärjää, Kerroin.
-Autathan sinäkin nyt muita. Niitä lapsia sairaalassa ja semmosta.
-Ne on tosi kipeitä ja sen takia monet aikuisempia, kuin lapset yleensä. Mutta sitte ne
saattaa tulla hyvin iloiseksi jostain piirrustuksesta, kerroin.
Myöhemmin Henry soitti. Sovin näkeväni hänet Helsingissä sunnuntaina puolelta päivin.
-Täytyy kertoa sulle yksi juttu. Päällikkö oli vihainen eilen. Se haukkui Emilian pystyyn. Se
toinen poliisi joka sinua oli pysäyttämässä, Immosen Konsta, on tosi tarkka mies. Se oli
tehnyt siitä Emiliasta raportin. Ne olivat työaikana olleet väärällä alueella ja Konsta oli
tajunnut yhtäkkiä, että me ollaan yhdessä, Henry kertoi.
-Tuliko siitä jotain ikävyyksi sulle?
-No ei mulle, muuten kun sitä juttua siinä puitiin ja kaikki minun asiat käytiin läpi. Emilia sai
hirveät nuhteet ja huudot. Hyvä ettei työpaikka mennyt. Se oli virka-aseman väärinkäyttöä.
Se joutuu tekemään sulle anteeksipyynnön.
-Kyllä mä mielestäni pysähdyin siinä merkin kohdalla. Mä ajan siitä joka päivä. En mä kyllä
haluaisi nähdä sitä enään.
-Eihän tää sulle ole mitään kivaa, mutta mulle ja varsinkin Emilialle olisi parempi jos asiat
puhuttais selviksi, Henry sanoi.
-No jos sä niin haluat.
-Mun pomo haluaa. Ja se varmaan haluaa sun nimmarin kirjaansa.
-Sillä on hyvä maku.
!
Iltaan oli mukava nukahtaa ja aamuun vielä mukavempi nousta, kun tiesin näkeväni
Henryn. Laitoin aikaisin tavarani kasseihin ja kiikutin autoon. Joonaksella oli huulet
tötteröllä kun läksin. Oli kiire, vaikkei ollutkaan kiire. Olin liian aikaisin Helsingissä. Kävelin
kadulla ja katselin näyteikkunoita odotellessani. En halunnut olla autoni vieressä, koska
monet ihmiset tunnistivat minut. Viimein seisoin kohtauspaikalla ja Henry saapui.
-Hei. Kiertelin vähän kun olin liian aikaisin, Henry sanoi ennen kuin ehdin hypätä hänen
kaulaansa.
Hän tuoksui juuri siltä miltä pitikin, vaikka oli laittanutkin jotain hajustetta.
-Mitä sä kikatat? Henry kysyi kun päästin itseni halaamasta.
-Mäkin kävelin melkein tunnin tuolla, sanoin.
-Voi helkutti. Sullahan on ihan kymät kädet. Eikö sulla ole hanskoja? hän totesi.
Henry otti käteni isompiin kämmeniinsä ja hieroi niitä. Hän nosti käteni suunsa eteen ja
puhalsi lämmintä ilmaa sormiini. Kikatin kun hän hieroi sormiani.
-Herranjestas. Hommaa nainen hanskat. Ei taitelijan kädet saa paleltua, Henry marmatti.
-Mä laitan kädet tänne sun takin sisänne niin ne lämpiää, sanoin ja työntäessäni käsiäni jo
hänen takkinsa sisälle.
-Hitto. Sä kopeloit mua kylmillä sormilla, Henry tiuskaisi.
-Ihanaa kun on näin iso ja komea mies missä riittää lämmityskapasiteettia.
-Sä oot ihan hullu, Henry tuhahti muka.
-Mennään juomaan jotain lämmintä ja sitten voidaan mennä vaikka meille panemaan.
-Huuda nyt lujempaa, kun ei vielä koko senaatintori kuullut, Henry tiuskahti.
-Mennää meil...! ehdin alkaa kailottamista kun Henry oli laittanut salaman nopeasti jo
kätensä suuni eteen.
-Hitto pimu. Hiljaa. Mitä sä käkätät? Ei tässä ole mitään hauskaan, Henry sanoi, mutta
alkoi itsekkin käkättämään.
Poliisiasema oli peloittava paikka, kun menin sinne maanantaina kahden aikoihin.
Odottelin sen tiskin vieressä, jonka lasin takana istuu poliisi, joka ottaa vastaan asiakkaita.
Henry tuli hakemaan minut. Pusu oli nyt nopea ja häpeilevä. Menimme jollain sähkö
avaimella ovien läpi. Kävelimme käytäviä ja menimme konttorin läpi, missä oli sermejä.
Kaikki kääntyivät katsomaan minua, mikä tuntui kiusalliselta. Tietenkin, sen huoneen,
mihin mentiin piti olla viimeisenä talossa. Huone oli päällikön huone, missä oli iso
kirjoituspöytä, joka varmaan loi auktoriteettiä. Huoneessa oli myös kuuden hengen
neuvottelupöytä, jonka toisella puolella istui se Emilia ja Konsta Immonen, sieltä
!
poliisiautosta. Nyt he näyttivät ihan tavallisilta ihmisiltä omissa vaatteisaan. Ja oikeastaan
vähän pienemmiltäkin.
-Jaha. Te tulittekin jo. Pitää tulla oikein kättelemään. Minä olen Poliisipäälikkö Pekka
Räikkönen, hoikka hiihtäjän näköinen mies sanoi. Hänelläkin oli oma vaaleanharmaa puku
päällä.
-Iida, sain sanottua käheästi kätellessäni.
-Joo mennään suoraan asiaan, niin päästään tästä eteenpäin. Istu siihen, Räikkönen
sanoi ja veti jo tuolia esiin, ennen kuin ehdin sanoa edes sukunimeäni. -Istu sä Henry
tohon sivuun, niin mä istun teidän väliin. Niin esitellään nyt. Tässä on Emilia Vuorela ja
Konsta Immonen, Räikkönen sanoi.
Emilia ojensi kätensä pöydän yli ja puristin sitä. Sanoimme hiljaiset heit molemmat. Konsta
teki vaikutuksen nousemalla seisomaan ja kättelemällä, kuin toinen pappani.
-No Iida. Miltäs nyt tuntuu? Räikkönen pamautti ja odotti minulta ilmiselvästi jotain
tyhjentävää vastausta.
-No. Tää on aika pelottava paikka tää asema. Olis tän voinut hoitaa ihan puhelimessakin,
sanoin katsoen pöytään.
Minulle tuli mieleeni koulujen opettajan huoneet, joissa olin ollut samanlaisissa tilanteissa.
-No ikävää sinulle, mutta mun mielestä tämä asia pitää hoitaa näin ja loppuun asti, niin ei
jää sitten kaivelemaan pahasti, Räikkönen selitti.
Tauko tuntui pitkältä, vaikka se ei varmaan kestänyt puolta sekunttiakaan.
-No me kaikki tiedetään tapahtumien kulku, mutta jos sä Emilia kerrot miten asia meni, niin
katsotaan sitten onko Iidalla jotain sanomista ja vaateita. Älä vielä sinä sano mitään, hän
toppuutteli minua, kun olin jo ravistamassa päätäni ja aukaisemassa suutani.
Inhoitti, kun pöytä ei ollut ikkunan vieressä, mistä olisi nähnyt itäkeskuksen liikennettä. Nyt
jouduin katsomaan Emiliaa ja hänen takana olevaa poliisin mainosjulistetta harmaasta
taloudesta. Emilia hengitti sisään ja kokosi itseään.
-Joo. Mä olen anteeksipyynnön velkaa. Tää selvisi mulle itselle, kun jouduin oikein
miettimään, etten ihan oikein tehnyt, Emilia sanoi ja aina välillä pälyili minun suuntaan.
-Kerrot nyt suoraan, miten asia oli. Eihän se ole mukava sanoa että on tehnyt väärin,
mutta asia minusta täytyy puida, Räikkönen puhui nyt päällikköäänellä.
-Joo. Henry pyysi minua ulos kanssaan ja minä kieltäydyin oikeastaan aika tylystikkin.
Sitten siitä ei mennyt viikkoakaan, kun kuulin että hänellä oli uusi tyttöystävä. No aloin
miettimään asiaa ja huomasin mokanneeni. Täytyy tunnustaa suoraan, että tulin
mustasukkaiseksi. Asia paheni mielessäni, kun kuulin, että tyttö oli julkisuudenhenkilö. Ja
näinkin sinut. Mietin miten hän noin nuoren ja pienen naisen otti. Minua alkoi ärsyttää
!
kaikki lehtijutut. Ja varsinkin sitten kun kaikki työkaverit alkoivat kehumaan Henryn
tyttöystävän tekemiä kirjoja. Eniten sieppasi ne kuvat joita Henryn työkaveri Vilenin Jorma
näytti kaikille kännykästä ja naureskeli. Jotenkin mä päätin vaan näyttää, että mulla on
valtaa suhun ja otin selvää missä sä ajelet joka päivä. Ja sitten mä pysäytin sut, ja se johti
meidät tänne, Emilia selitti.
Nostin katsetta pöydästä ja huomasin hänen kyynelehtivän.
-Tää asia on hyvin vakava, vaikka mitään vahinkoa ei ole sattunutkaan. Onko sulla Iida
jotain sanomista tai vaatimuksia? Räikkönen kysyi.
-Ei, sanoin hiljaa.
-Ei sun tarvitse pelätä eikä ujostella. Nyt jos sä haluat, niin Emilia voidaan jopa eroittaa,
Räikkönen valisti.
-Ei. Eiku. En mä halua mitään sellaista. Tää oli surullinen juttu näin. Mä en ymmärrä, tai
ymmärrän kyllä, musta Henry on ihana. Mut kun Emilia on niin kaunis ja kaikkee, mitä mä
en ikinä voi olla, niin se kummastuttaa minua.
-Niin kuin mitä sä et voi olla? Kosta Immosta kiinnosti ja muutkin näyttivät odottavilta.
-Meidän kaupungissa on yksi Saija, joka on poliisina ja se on aina ollut semmoinen
esimerkki. Mä aina katsoin sitä ihaillen, mutta tajusin, ettei mun fysiikalla, eikä mun
papereilla voi ikinä haaveilla poliisikoulusta, eikä mistään muustakaan koulusta. Emilia
näytti että poliisinkin voi olla ikävä, jos tahtoo, selittelin eikä puheessani tuntunut olevan
järjen häivää.
-Joo. Niin se on, että yksi poliisi kun mokaa, niin kaikki poliisit on huonoja, Räikkönen
sanoi.
-Niin mä vaan sitä, että sä Emilia saat ihan valkata minkä miehen tahansa. Sä oot hyvin
kaunis. Mä haluaisin, että sua voi kaikki pikkutytöt katsoa ja ihailla, niin kuin mä ihailin sitä
Saijaa aina ja luulin, että sillä on kaikki hallinnassa, sanoin.
Emilialta valui kyyneleitä, mitä hän yritti pyyhkiä huomaamatta ja nopeasti.
-En mä tiedä, kun tää ei ollut mun hallinnassa ollenkaan, Emila sanoi.
-Minun puolesta tämä asia saa jäädä tähän, jos se menee anteeksipyynöllä. Ihmisten
kanssa kun ollaan tekmisissä niin tälläistä tapahtuu, Räikkönen selitti.
-Mä pyydän vielä anteeksi kaikkea tapahtunutta. Ja tää on enemän kuin noloa mulle, mikä
on tietysti ihan oikein. Sä olet vielä kivempi kuin mä ikinä osasin uskoa. Anteeksi vielä,
Emilia sanoi.
-Saat anteeksi minulta, vastasin.
-Mä pyydän vielä anteeksi Henryltä. Etenkin miten ikävästi mä käyttäydyin häntä kohtaan
ja aiheutin tään sotkun.
!
-Saat anteeksi. Mä en ikinä haluaisi enään puhua tästä, Henry totesi. Emilian nyökätessä.
-Tämähän meni paremmin kuin osasin kuvitella. Sinä osaat suhtautua tosi hienosti
tälläiseen, Räikkönen totesi.
-Mä olen ollut tälläisissä keskusteluissa rehtorin kansliassa monta kertaa, totesin.
-Niin että kokemusta on karttunut, Räikkönen naurahti. -Niin ei muuta kuin kättä päälle ja
sovitaan asia. Ja sitten olisin vielä pyytänyt jos sä Iida voisit laittaa nimmarin pariin kirjaan
ennen kuin lähdet. Sanoinko mä jotain hauskaa, kun noin hymyilyttää?
-Henry sanoi, että sä haluat nimmarin ja se yksi syy miksi mun piti tulla tänne, vastasin.
-Niin. Laitoin sinut päättämään poliisigollegan kohtalosta, että saisin nimmarin. Ei se ihan
niin ole.
-Kyllä Emilia ymmärtää että asioilla on tärkeysjärjestys, Konsta vitsaili.
-Joo. Kyllä nimmari kannattaa ottaa, Emilia totesi ja nousi ylös.
-Saako mä vielä halata sua? kysyin ja menin Emilian syliin. -Anteeksi, jos mä olen
ärsyttävä.
-Voi. Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Mä sanon vielä kerran anteeksi ja kiitos, Emilia
sanoi.
Viikko meni jo omalla painollaan. Henry oli muuttohommissa, kun oli pitkällä vapaalla.
Iltaisin katsottiin yhdessä televisiota ja juteltiin. Viikonloppuna hänellä alkoi yövuoro. Minä
päätin lähteä kotona käymään. Kävin perjantaina Evan kautta hakemassa lisää kirjoja. Nyt
oli meidän tyttöjen vanhat kirjatkin alkaneet mennä kaupaksi, kun minua oli näkynyt
lehdissä. Äidin ravintolasta oli tehty Hymylehteen juttu, missä oli esitelty
sarjakuvasiipeäkin. Kasperkin oli päässyt kuvaan nuorena kokkina, joka onnistui
vääntämään hienoja ruokia. Harmitti talven tulo ja pimeä. Olin alkanut tehdä todenteolla
sarjakuvaa konstaapeli Henrystä. Se oli poliisi joka totesi vain tapahtumia, joille ei voinut
mitään. Välillä kyllä putkahti aamuisin jokunen kuva pikku Iidastakin. Olin perjantaina
kahdeksan maissa ravintolassa.
-Aha, äitini sanoi kun halasi minua.
-Aha mitä? kysyin.
-Susta näkee, että sulla on joku mies. Mä näytin tollaiselta joskus.
-Millaselta? Sä sanoit ton jo viimekski.
-Ehkä onnelliselta tai jotain. Susta näkyy kuin sä hyräilisit koko aika.
Tuntui nololta. Menin tiskin taakse ja hain ruokaa. Kaikki näytti nyt erillaiselta, kuin ennen.
En tuntenut itseäni Helsinkiläiseksi, mutta nyt kotipaikkakin näytti erillaiselta, kuin ennen.
Katselin ikkunasta, miten Ari avasi autoni takaluukun ja kantoi kirjalaatikoita sisälle. Minä
!
jaksoin kantaa vain yhden. Ari toi kolme laatikkoa kerralla. Kun tavarasäiliö oli tyhjennetty,
niin hän vei autoni pesuun ja tankkaukseen. Minua hävetti miten minua lellittiin. Kohta sain
muuta mietittävää, kun äiti toi ison pinon kirjoja. Jokaisessa oli lappu välissä. Aloin
kirjoittaa nimmareita. Yritin keksiä jotain omaperäistä, jos muistin henkilön, joka oli ostanut
kirjan. Toiset olivat ostaneet kirjoja lahjaksi ystävilleen ja sukulaisilleen. Äiti oli merkannut
kirjat keltasilla liimalapuilla, joissa oli jokaisessa ostajan nimi. Monesta tuli hyvä mieli, kun
ostajana oli joku, jota en olisi ikinä uskonut fanikseni. Äitini katsoi kassalta minua välillä,
sillä minätiedänkaikenkatseellaan.
Kotona kuului vauvan itkua kun avasin ulko-oven. Liisa ja Kasper olivat meillä. Liisa
hyssytti vauvaa ja Kasper katsoi Joonaksen kanssa televisiota.
-Hei, sanoin kun tulin olohuoneeseen.
-Hei Iida, Kasper sanoi sohvalta.
-Eikö Joonas enää halaa minua? kysyin.
Joonas nousi varovasti sohvalta ja käveli minun viereen, Hän antoi seisten vain
semmoisen pikahalin.
-Hei Iida, Liisa sanoi vauva sylissä. -Kasper vähän vierastaa. Sitäpaitsi sillä on tyttöystävä.
-Hiljaa! Joonas huusi sohvalta.
-Mutta sehän on hieno juttu. Voi mua silti halata, mä oon sun sisko ihan aina, sanoin.
Joonas katsoi televisiota, niin kuin siellä olisi jotain kiinnostavaa.
-Tossa naapurissa on se vanha rappiotalo. Sen on ostanut, joku Helsinkiläinen pariskunta,
joka käy sitä laittamassa viikonloppuisin. Niillä on semmoinen pieni tyttö, joka tulee aina
katsomaan Joonasta, Liisa kertoi.
-Aha. Tuleeko ne viikonloppuna?
-En tiedä kun on näin kylmä jo. Mutta Joonas odottaa kovasti.
Menin saunan eteiseen ja aloin laittamaan vaatteita pesukoneeseen. Mietin ettei pesukone
olisi kovin kallis, jos hommaisin sellaisen. Samalla mietin enään kävisinkö niin useasti
kotona. Menin sen jäkeen työhuoneeseen. Siellä oli kolme kirjettä pöydällä. Minua
pyydettiin lauvantaina pariin tilaisuuteen käymään. Harmitti niiden ihmisten tilaisuudet.
Toisaalta kirjoja menisi kaupaksi, ja en osannut muutakaan työtä. Jätin päätöksen teon
aamuun ja menin sovalle kutittamaan Joonasta.
Aamulla en ehtinyt, kuin aamiaiselle, kun puhelin alkoi soida. Joonas kipitti hakemaan sen
huoneestani yläkerrasta. Ihmettelin kuka soittaisi ennen yhdeksää aamulla.
-Iida, kähisin puhelimeen, kun yritin syödä samalla voileipää.
!
-Täällä on Leena Ninan äiti hei. Tota herätinköhän mä sut?
-Ei kun puhelin oli tuolla makkarissa ja Joonas juoksi hakemaan sen.
-No hyvä. Sellaista kun mä lähetin kutsunkin. Meillä pidetään sellainen tilaisuus, missä
yritetään myydä mökkiosakkeita ja hyysätään sijoittajia, niin mä ajattelin, että voisitko tulla
kertomaan vähän niistä kirjoista. Mä ajattelin, että näyttettäis sitä kirjaa Helsinkiläisille,
missä on niitä valokuvia.
-Jaa.
-Mä maksan ne kaikki kirjat mitkä annetaan pois.
-No pitää hakea niitä sieltä ravintolasta, kun just vein kuorman sinne.
-Mä haen kyllä, jos sä tuut kahdeksitoista.
-No. Jos mä tuun, niin tytöt on iloisia, kun saan niitten kirjoja myytyä, totesin.
-Tuut sitten kahdeksitoista.
-Minne?
-Etkö sä saanut sitä mun kirjettä? Hotellille tietysti, Leena tiuskahti.
Mietin mitä ihmettä minä tein sijoittajien kokouksessa. Kelpasin joka paikkaan, kun olin
kuuluisa. Ihmiset puhui, niin kuin olisin ollut presidentin paras kaveri, vaikka en varmaan
ollut nähnyt häntä, kuin televisiossa.
Aloin taas hermoilla. En tiennyt miltä minun piti näyttää pankin tilaisuudessa. Juoksin
suihkun läpi ja sitten aloin penkoa vaatekomeroani. Päätin laittaa sen harmaan
housupuvun, joka minulla oli ollut ylioppilasjuhlissa. Laitoin alle harmaat alusvaatteet ja
sukkahousut. Löysin myös harmaan paitapuseron. Otin sydänkoruni pois kaulastani ja
laitoin ketjun, missä luki Iida. Laitoin harmaata kynsilakkaa ja luomiväriä. Harmaata
huulipunaa en kehdannut laittaa. Vertailin värejä ja valitsin melko tavallista, joka näytti
harmaan kanssa punaisemmalta kuin olikaan.
-Jessus, Liisa tuumasi, kun menin alas. -Jos joku kysyy, miksi naiset meikkaavat, niin
piäisi tuoda ne katsomaan sinua. Sä näytät hienolta. Mä oon ihastunut sinuun. Karataan
yhdessä, jooko?
-Älä kiusaa. Pitää mennä pankin juhliin. En uskalla kieltäytyä Ninan äitille.
-No nyt ne saa koko rahan edestä, Liisa tuumi.
-Miten niin, vastasin.
-Sua kyllä katsoo mielellään. Tota, nyt on hyvä kysyä. Haittaaks sua, kun me muutetaan
tänne vähäksi aikaa?
-Ei. Miksi te tänne muutatte?
!
-Ostettiin asunto, kun meidän pitää muuttaa siitä toisesta. Mutta sinne uuteen ei vielä
pääse, kun se Matias maalaa sen ensin, Liisa sanoi.
Matias oli entinen poikaystäväni, jonka kanssa olin seurustellut pari vuotta.
-Jos mun ei tarvitse nähdä sitä Matiasta, niin ihan sama, vai haluutsä mun huoneen?
kysyin.
-Ei. Me muutetaan tohon vierashuoneeseen ja Kasperin huoneesta tulee lastenhuone. Ei
me olla kuin kuukausi korkeintaan, tuskin sitäkään.
-Ei mua haittaa. Mä voin hoitaa vauvaa. Mä hoidin Joonastakin. Missäs Joonas on?
-Naapurissa tekemässä remppaa.
-Mihin te ne huonekkalut laitatte?
-Autotalliin muiden tavaroiden kiusaksi. Eikä meillä ole paljoa. Osa heitetään pois. Tarviit
sä jotain?
-En, sanoin, mutta muistin pesukoneen.
-Siihen uuteen asuntoon tulee kaikki uudet kalusteet. Ja uusi pesukone ja kuivausrumpu.
Se on siinä viereisessä talossa, missä sä asuit pienenä.
-Mä tarttisin pesukoneen.
-Mä kysyn Kasperilta, jos se antaa sen, Liisa lupasi.
Otin salkkuni mukaani varmuuden vuoksi. Liisa toivotti onnea, kun lähdin. Myöhäissyksyn
ilma oli kirpeä. Nyt minulla oli hanskatkin kädessä. Auton penkit olivat kylmät. Etsin
penkilämmittimen nappia jonkin aikaa, ennen kuin löysin sen. Ajoin rauhallisesti rannan ohi
keskustaan. Ihan hotellin eteen ei saanut pysähtyä, mutta viereisellä kadulla oli paikkoja.
Otin salkun mukaani ja menin sisään hotelliin. Aulassa olisi voinut kuvitella olevansa missä
kaupungissa tahansa.
-Mutta sehän on Iida, respan tiskiltä tuttu tyttö sanoi.
-Venla. Mitä sä täällä? vastasin.
-Pidän välivuotta, kun en päässyt yliopistoon. Kait mä juutun tänne. Mitens sulla? Hyvin
menee? Onko se sun auto, missä on se IP-1?
-Joo on. Yks kuoleva nainen antoi sen minulle.
-Sehän oli kauniisti tehty. Mä oon ylpee susta. Mä oon lukenut kaikki jutut mitä susta on
kirjoitettu. Sä oot menestynyt. En mä olis ikinä uskonut, että meidän kaupungista tulee
joku tommoinen julkkis ja vielä mun koulukaveri.
-En mä ole mikään julkkis ja en mä omista muuta kun ton auton. Mä opiskelen
semmoisessa ankeessa taidekoulussa, sanoin lieventääkseni Venlan käsityksiä.
-No lehdistä saa sellaisien kuvan, kun sä olisit maaiman menestynein taiteilija.
!
-Ne nyt kirjoittaa mitä vaan.
-Oliko sulla jotain asiaa?
-Joo Nina äiti kutsui mut tänne.
-Ahaa. Joo se on tonne oikeelle kokoushuoneeseen ja sen jälkeen teille on ruokasalissa
päivällinen, Venla sanoi ja muuttui sekunnissa kaverista virkailijaksi.
Kokoushuoneen ovi oli kiinni. Olin taas myöhässä. Tuntui samalta, kuin olisin mennyt
kouluun laukku kädessä. Koputin oveen ja avasin sen. Huone oli täynnä vieraita ihmisiä
jotka katsoivat ovelle päin.
-Jaha sieltä tuleekin meidän kaupungin kuuluisin taiteilija tyylikkäästi vähän myöhässä.
Tule vaan Iida sisälle. Tule tänne mun viereen, Ninan äiti Leena selitti.
Kävelin kaikkien katsoessa valtava suuren kokouspöydän päähän. Sisällä oli ainakin noin
kaksikymmentä ihmistä.
-Iida on mun tyttäreni koulukaveri. Heillä on yhdessä kustantamo, joka on tuottanut jo
seitsemän kirjaa. Ja lisää tulee? Leena osoitti viimeisen lauseen minulle.
-Joo. Ja anteeksi, että olen myöhässä, sanoin.
Ihmiset hymähtelivät. En ymmärtänyt mitä hauskaa myöhästymisessä oli.
-Mä sanoin just, että Nina sanoi sun myöhästyvän, jos sä oot hermostunut, Leena sanoi.
Nyökkäilin vain ja suutani kuivasi. Leena jatkoi esitelmöintiä joistain mökeistä, jotka
tulisivat jonnekkin. Häneltä tuli tasaista puhetta, kuin jostain lihamyllystä.
-Niin. Tämä kaupunki on idyllinen paikka, mistä Iida on tuottanut tämän valokuvakirjankin.
Samoin nämä sarjakuvat kertovat monet tästä kaupungista. Täällä on tuttuja taloja ja
kulmia, Leena selitti ja laittoi kirjojani auki sellaiselle piirtoheittimen tapaiselle, joka heijasti
kuvat videotykillä seinälle. -Jos Iida kertoo näistä kirjoista tarkemmin, niin ei mene kaikki
pelkäksi myyntityöksi.
-Jaa. Niin. Mitä sä tai te haluaisitte kuulla, vastasin hämilläni.
Kaikki naurahtivat ja tunsin olevani taas koulussa ja pulassa. Käteni tärisivät.
-Jos sä Iida näytät vaikka jotain uusia kuvia, mitä ei me olla vielä nähty, Ninan isä sanoi
rauhallisella äänellä.
Räpläsin salkkua auki ja otin kuvia esille. Karautin kurkkuani ja näytin muutamia kuvia
ilmestyvästä kirjasta. Näytin kuvia rouva Sirniöstä.
-Nuohan näyttävät ihan rouva Sirniöltä, eräs vanhempi mies totesi Ninan isän vierestä.
-Niin nämä ovatkin. Hän rohkaisi minua julkaisemaan nämä, sanoin varovasti.
Ihmisiä nauratti melkein joka setti, jonka näytin.
-Onko tässä kirjassa sitä sun poikaystävää? yksi tumma nainen kysyi ihan minun
vierestäni.
!
-Ei ole sitä, vastasin.
-Se laitettu vaihtoon, Ninan äiti sanoi ja sai kaikki nauramaan. -Kattokaa miten punainen
tää tyttö on.
-Onko siitä uudesta pojasta mitään jännää? se sama tumma rouva kysyi.
-Joo, sanoin ja etsin kuvan, missä hahmoni nuolee Henryä. Näytin muitakin kuvia, mutta
nauruja ei enään tullut niin paljon. Oli pakko näyttää kuva, missä minulla oli vain radio
päällä. -Näätte loput sitten kun ostatte kirjan.
-Ei ne olleet huonoja. Ne oli kauniita. Ihan kuin sä olisit kunnolla rakastunut, se tumma
nainen sanoi.
-Katsokaa, miten toi tyttö on taas noin punainen, Leena sanoi taas.
-Tää on ihan kuin koulussa. Mä oon myöhässä ja joudun selittämään asioita ja kaikki
nauraa, sanoin.
-Ei sun tarvii meitä jännittää. Me ollaan vaan joukko vanhoja jarruja, niin kuin mun tyttäreni
sanoo, Ninan isä totesi.
-No nyt voidaan mennä katsomaan, jos saataisiin ruokaa, Leena totesi ja sai oloni
helpoittumaan.
Ihmiset menivät huoneesta ulospäin ja muutama nainen tuli juttelemaan minulle niitä näitä.
Menin muiden mukana ruokasalia kohden. Ninan isä viittoili minulle aulasta. Menin
katsomaan, mitä hänellä oli asiaa. Hän seisoi aulassa toisen vähän lyhyemmän miehen
seurassa.
-Hei Iida. Tässä on sinun isoisäsi Bo Lingvist, Ninan isä töksäytti ja en tiennyt mitä olisin
sanonut.
Katsoin vain miestä vähän aikaa ja hän kyllä näytti isältäni. Hän ei näyttänyt tippaakaan yli
kuuskymppiseltä, päin vastoin. Emme osanneet sanoa kumpikaan mitään.
-Kätelkää edes, Ninan isä sanoi.
Bo ojensi kätensä ja tartuin siihen. Näin häneltä tulevan kyyneleen.
-Anteeks. Minä luulin, etten ikinä saisi lapsia. Sä olet Iida hyvin kaunis ja lahjakaskin.
-Halataanko? kysyin ja halasimme kömpelösti.
-En mä osaa sanoa mitään. Mä en ymmärrä miksi mun isäni valehteli mulle. Tässä mä
olen pari päivää miettinyt asioita, mutta ei ne tule siitä sen kummenmiksi, Bo selitteli ja
kuullosti ruotsinkieliseltä.
-No. Mukavaa kun nyt tavattiin. Mennäänkö syömään? sanoin saadaksen jotain suustani.
Lähdimme ruokasaliin sanomatta mitään. Bo esitteli minut vaimolleen. Juttelimme niitä
näitä. Kohta meille tarjoiltiin ruokaa.
!
-Olisi ollut kiva tuntea sinut, kun sä olit pieni. Kaikki ihmiset haluaa lapsia ja lapsenlapsia,
Bo totesi.
-Valitettavasti minä en niitä voinut hänelle antaa, hänen vaimonsa sanoi.
-Meillä on ollut muuten hyvä yhdessä, Bo totesi ja taputti vaimonsa kämmenselkää.
-Mutta sehän on hienoa. Mun isä otti eron mun äidistä. Se kyllä kerran yritti tulla takaisin,
mutta mun toinen vaari heitti sen roskalaatikkoon. Säästyit lapsien saanilta siinä kohdassa.
Minusta hän on heittiö, vaikka onkin isäni, kerroin.
-Joo mä olen tavannut hänet. En kertonut kuka olen. Menin kysymään muka lainaa siitä
pankista. Ajattelin että hän tuntui aika ahneelta, Bo sanoi.
-Mä en tarvitse sulta mitään. Mun äiti auttaa mua kaikessa ja mulla menee ihan hyvin.
-Mä huomasin, että sä ajat mersulla. Me käytiin sun äitin ravintolassa. Sun äiti on kaunis
nainen. Mä ymmärrän kyllä miksi se poika siihen aikoinaan ihastui, Bo kertoili.
-Se tuli paksuksi ja isä meni sen kanssa naimisiin, kerroin.
-Se oli hyvä. Susta tuli kaunis nainen, Bon vaimo totesi. -Sulla on ihan samanlaiset kädet
ja tapa mutristella huulia, kun sua kehutaan.
-Toivottavasti sinä et punastele, sanoin.
-Se oli sinun mummosi ominaisuus. Näin hänestä heti, että hän on aito. Se oli kova paikka
kun sain tietää sinusta. Jouduin elämään sen kaiken uudelleen.
-No. Nyt on kuitenkin kaikki hyvin. Nähdäänkö me vielä? kysyin.
-Sä voisit tulla katsomaan meitä joku ilta. Tuo vaikka se uusi poikaystävä kahville, Bo
totesi.
-Titta. Katsokaa. Juuri noin Bo tekee, kun on kiusaantunut.
Soitin lähdettyäni ravintolasta Henrylle. Kerroin mitä oli tapahtunut. Henry kertoi
antaneensa kerran sakot isoisälleni ylinopeudesta. Mies oli valittanut asiasta ja Henry oli
uhannut ottaa kortin pois.
-Koollostat tosi normivävyltä. Mennään kahville sinne. Mä sain osoitteen.
-Joo. Mä käyn kasvoleikkauksessa ensin.
-Et. Sä oot niin komee. Mun on ikävä.
-Niin munkin.
-Sano että sä rakastat sitä naista, kuului puhelimen vierestä.
-Se oli Javanainen. Mä Iida rakastan sinua.
-Voi. Nyt mun meikit valuu.
-Hei nyt tuli kiire. Mä soitan sulle, Henry sanoi ja sulki puhelimen.
!
Kun äiti tuli kotiin, niin kerroin hänelle mitä Bo oli sanonut. Äiti ihmetteli, kun minun isälle ei
ollut kerrottu. Pakkasin seuraavana päivänä juhlapuvun autoon, vaikka oli vielä yksi
viikonloppu ennen juhlia. Minulla oli kärpäsiä vatsassa, kun ajattelin linnan juhlia. Olin
aivan varma, että mokaisin siellä kunnolla. Lähdin sunnuntaina puolenpäivän jälkeen.
Ajoin seurakunnan kerhohuoneelle. Koputin ennen kuin menin sisälle. Sisällä oli tuttu
naispappi, joka piti rippikoulua.
-Ei mutta sehän on Iida. En olisi uskonut, että sä tulisit, noin kolmevitonen pappi sanoi.
Noin kymmenen viisitoista vuotiasta katsoi minua. Kuusi heistä oli tyttöjä ja neljä poikaa.
-No miksen olisi tullut? Ei minusta kyllä paljon iloa täällä varmaan ole, totesin.
-Tule tänne istumaan ja kertomaan mitä sulle kuuluu. Se sun kaveri Liisa sai vauvan. Hän
kävi puhumassa jo kasteesta ja naimisiinmenosta. Saiko hän sen pojan mistä haaveili?
pappi jutteli.
-Sai. Mä olin paikalla, kun se tyttö syntyi ja pyörryin synnytyksessä, kerroin nolona.
-Ihan totta. Kiusasko ne hoitajat sua sairaalassa? yksi tytöistä kysyi.
-Ei, kun tyttö syntyi yhtäkkiä kotona ja minä juoksin hakemaan ambulanssia ja se oli hirveä
hässäkkä. Verta ja kaikkea joka puolella. Sit mä vaan pyörryin. Mut sen lapsen kun sai
syliinsä niin tuntui kuin olisin lähtenyt leijumaan ilmassa, kerroin.
-Oliko se ihmeellistä, kysyi yksi tytöistä, ja muut hymähteli.
-Oli. Tosi ihmeellistä. Ei sitä osaa selittää, sanoin.
-Mitens, onks sulla poika tai tyttöystävää? yksi tytöistä kysyi, jolla oli pitkät vaaleat hiukset.
-Joo. On mulla poikaystävä, vastasin.
-Harrastatteko te seksiä? yksi pojista kysyi.
-Joo, vastasin ja yritin olla luonteva.
-Mistä asennosta sä pidät? se sama poika kysyi.
-Hei. Mä teen sitä siksi, kun mä pidän siitä mun poikaystävästä. Kenenkään ei tarvii tehdä
eikä selittää tekemisiään. Ja jos mun sarjakuvassa ihmiset tekee jotain, niin teidän ei
tarvitse tehdä sitä. Ja vaikka ennen olisitte tehneet jotakin, niin sitä ei tarvitse tehdä
uudestaan jos ei siitä pidä, paasasin.
-Onks sun poikaystävä joku taiteilija? se sama poika kysyi.
-Ei.
-Mitä se tekee? Onko se humanisti? se poika kysyi ja piti minua varmaan viherpiipertäjä.
-Ei. Hän on poliisi. Hän ajaa partioautoa ja kärrää humalaisia, vastasin.
Vähän aikaa oli ihan hiljaista.
-Onko kiva ajaa mersulla? kysyi nyt toinen poika, joka oli ollut hiljaa koko ajan.
-On. Mä sain sen auton yhdeltä naiselta, joka kuoli, kerroin.
!
-Onko vielä kysymyksiä? pappi kysyi.
-Voiko musta tulla taiteilija? se tyttö jolla oli ne pitkät vaaleat hiukset kysyi.
-Jokaisesta voi tulla ihan mitä itse haluaa.
-Musta ei ainakaan tule mitään, vastasi se kookas poika, joka oli ollut koko ajan äänessä.
-Susta tulee kirjailija, jonka kirjoissa ryypätään ja naidaan ja kaikki pitää sua niin aitona. Ja
sitten sä sanot haastateluissa että vittu en mä tiedä, latelin ja sain kaikki muut nauramaan.
Lähdin seurakunta salista iloisin mielin. Kävin vielä äidin ravintolassa. Ari vei autoni
pesuun huoltamolle. Hän oli saanut pesut puoleen hintaan tai sitten huoltamonpitäjä kävi
syömässä meillä. Enään ei tuntunut niin haikealta lähteä, kun tiesin näkeväni Henryn.
Maanantai alkoi taas normaalisti aamukahvilla huoltoasemalla. Pia ja Riitta olivat käyneet
perjantai iltana Helsingin yössä. Molemmat olivat saaneet kuulla kotona kunniansa. Pia
sanoi isänsä leppyneen, kun kertoi olleensa kauppakorkeakoulun poikien seurassa, jotka
olivat kertoneet mitä siellä opiskeltiin.
-Helvetti, että ne oli tyhmiä. Kaikki halusivat vain Iidan numeron, koska muka tiesivät miten
brädäisivät sun sarjakuvatuotteet, Riitta kertoi.
-Ne oli just täynnä sitä plussakorttipaskaa. Mut me juotiin niiden juomia koko ilta, Pia
kertoi.
-Yksi sanoi sun tahallasi näyttelevän ujoa, että kirjat menisi paremmin kaupaksi, Riitta
sanoi.
-Joo niin mä olen tehnytkin, vastasin ja käkätimme tyttöjen jutuille.
-Meidän koulu on saanut sun takia aikamoisen nosteen, Pia väitti.
-Ei kai? totesin.
-Joo. Mun isäkin sanoo tutuilleen minun olevan samassa koulussa, vaikka syksyllä se oli
ihan huuhaapaikka, Pia kertoi.
-Niin mun mutsista puhumattakaan. Niin mä tarviin muuten lisää kirjoja. Mutsi on myynyt
ne jo kaikki.
Mietin että olin sotkeutunut johonkin mukaan ja menin siinä sivussa pystymättä
vaikuttamaan asioihin.
Odotin Henryn soittoa pitkään yli puolenpäivän. Sitten puhelin soikin.
-Hei täällä on Emilia, se Henryn työkaveri, tuttu ääni sanoi puhelimessa.
-Hei, sanoin varautuneena.
-Tota mun piti tulla jo illalla käymään, mut sä et ollut vielä kotona.
-Mitä sä nyt?
!
-No kun Henry on joutunut sairaalaan.
-Eiii! kirkaisin ja tuntui kuin selkärankani olisi jäätynyt hetkessä.
-Rauhoitu. Ei sillä hätää ole enään. Menet illalla kirurgiseen sairaalaan katsomaan. Se
pääsee parin päivän päästä pois. Mä halusin kertoa sulle, kun mä oon vähän velkaakin.
-Kiva kun sä soitit. Mitä sille on sattunut?
-En mä saa vielä sanoa.
-Onko sitä ammuttu?
-Joo, tai et kerro kuuleesi multa. Ei se vakavaa ole. Hän pääsee pois jo huomenna.
-Voiko sinne mennä katsomaan? Missä se on?
-Kirurgisessa sairaalassa keskustassa. Minä en ole sitten kertonut, Emilia painotti ja sulki
puhelimen. Olin hädissäni. En tiennyt minne hypätä. Pia tuli rauhoittelemaan. Pia kertoi
kaupungin olevan täynnä autoja. En välittänyt, vaan minun oli päästävä matkaan. Pia lähti
oppaaksi. Ajoimme kaupungille miljoonien liikennevalojen läpi. Matka tuntui kestävän
ikuisesti. Pia selitti jokaisen talon ja kadunkulman, niin kuin olisi luulut minun muistavan
ne. Hän oli pienenä halunnut matkaoppaaksi ja oli opetellut kaikki laupungin nähtävyydet.
Viimein olimme kasarminkadulla, minkä huipulla sairaala oli. Kamalinta oli ajaa auto
taskuparkkiin. Jos minun ei olisi ollut pakko päästä sairaalaan, niin en olisi saanut ikinä
autoa pysäköityä. Menimme Pian kanssa sairaalan ovesta sisälle. Kysyin luukun takana
olevalta rouvalta Henryn huonetta. Rouva kysyi olinko sukulaisia. Väitin lahjakkaasti
olevani hänen siskonsa Julia. Minulle neuvottiin huoneen numero ja lähdin etsimään sitä
kolmannesta kerroksesta. Oli vähän kummallista, kun Henryllä oli oma huone. Avasin oven
ja menin sisälle.
-Iida! Henry huudahti iloisena.
Juoksin suoraan sängynviereen ja hän otti minut halaukseen.
-Et sä näytä kipeältä yhtään. Mä olin niin huolissani.
-Joo. Ei tämä ole kuin pikku naarmu, Henry näytti nostamalla paitaansa ja kyljessä oli iso
teippattu alue.
-Eikö tommoisesta pääse jo kotia? Voit tulla mun luo. Mä vaan käväisen koululla ja syötän
suo koko päivän pullalla.
-Ehkä mä pääsen pian pois, kunhan asiat selviää.
-Mitkä asiat?
-Kuka kertoi, että mä olen täällä?
-Liisa. Se on selvännäkijä, sanoin pokkana.
-Joku on kertonut sulle. Oliko se Javanainen?
-Miksei tästä saisi kertoa? Mitä mä teen jos sä kuolet?
!
-Hommaat uuden miehen.
-En mä saa samanlaista mistään, vastasin ja aloin itkemään.
-Älä, älä nyt, Henry lohdutti ja otti kädestäni kiinni. -Ei tässä hirveetä vaaraa ole ollut. Tää
juttu on vaan niin arkaluontoinen ja keskeneräinen.
-Kuka sua ampui?
-En mä voi sanoa.
-Mikset voi. Kyllä mä saan selville. Mä kutitan sua. Mä puristan sua sieltä.
Juuri kun olin hyökkäämässä Henryn kimppuun, niin ovi aukesi.
-Hei. Täällä sitä vaan makaillaan, sanoi noin viisikyppien nainen, jonka tunnistin heti
Henryn äidiksi.
-Kuinka sinä tiesit tänne tulla? Henry kysyi.
-On tuokin tervehdys rakkaalle äidilleen. Kukas tämä on? Aika pienikokoinen pimu. Se
entinen oli komeampi, nainen lateli.
-Tää on Iida ja tämä on minun äiti, Henry sanoi.
-Olisit lukenut insinööriksi niin tätäkään ei olisi sattunut. Pitää vaan leikkiä poliisia. Koska
sä pääset kotiin, niin tuut meille? Henryn äiti höpötti ennen kuin ehdin kättä ojentaa.
-Henry tulee kyllä mun luo, sanoin.
-Oho. Miniäkokelashan heittäytyy ihan mahdottomaksi, Henryn äiti tokaisi.
-Mikä helvetin miniäkokelas minä sinulle olen? Sinä se olet anoppikokelas. Samallainen
paskaperse, kuin minun isä. Mikään ei kelpaa, ja ensiksi heti moititaan, vaikka toinen on
saanut luodin nahkaansa, suojeltuaa mokomia insinöörejä. Päivää sanotaan ja esitellään
itsensä. Ei ole aikuisella ihmisellä mitään tapoja, latelin kovalla äänellä. Henry yritti sanoa
jotain meidän väliin, mutta huitaisin kädellä, että olisi hiljaa.
Henryn äiti katsoi minua suu auki vähän aikaa. Huoneen ovi aukesi ja poliisipäällikkö
Pekka Räikkönen tuli sisälle.
-Päivää. Mistäs nämä ihmiset on tulleet? Tämänhän piti olla salainen juttu, Räikkönen
kysyi heti, varmaan Henryltä.
-En minä ole soittanut. Ei mulla ole edes puhelinta, Henry totesi.
-Tää on arkaluontoinen homma. Ei tänne niin vaan saa tulla, Räikkönen sanoi ja katsoi
meitä.
-Kuulehan äijä. Sinä et määrää tulenko minä katsomaan poikaani, jota on ammuttu,
Henryn äiti totesi.
-Mennään me ampumaan sun muijaan reikiä ja sanotaa ettet saa kertoa kellekkään,
kivahdin.
!
-Niin justiinsa. Mikä perkeleen ukko sinä luulet olevasi, kun siinä patsastelet? Henryn äiti
sanoi.
-Kuulkaas minä olen poliisi päällikkö. Minä määrään mitä täällä tapahtuu.
-Niinhän sä luulet, vastasin.
-Äkkiä me revitään nuo natsat tuommoiselta pikkuhitleritä ja tungetaan ne sun perseeseen,
Henryn äiti kailotti.
-Kuulkaas..., yritti Räikkönen sanoa jotain, kun Henryn äiti löi jo häntä käsilaukulla.
Minä otin yöpöydältä limsapullon ja heitin Räikköstä päähän.
-Revitään siltä silmät päästä! Henryn äiti huusi ja oli jo Räikkösen takissa kiinni.
Minä ampaisin heti mukaan. Räikkönen oli hämillään ja juoksi nopeasti taakseppäin.
Olimme sekunnissa hänen perässään, mutta hän ehti luikahtaa käytävään ja karkuun. Pia
istui käytävässä tuolilla ja katsoi minua ja Henryn äitiä, kun seisoimme ovella. Kuului vain
askelia, kun Räikkönen juoksi kulman takana. Pia tyrskähti nauramaan käytävän penkillä.
Seuraavaksi käkätti Henryn äiti. Pian minäkin hytkyin naurusta. Käännyin huoneeseen
takaisin, missä Henry oli laittanut päänsä tyynyn alle.
-Anteeks jos mä sanoin jotain ikävää. Mä taisin aliarvioida sinut. Sä olet kyllä pippurinen
tyttö. Mä olen Anneli, Henryn äiti sanoi ja ojensi kätensä.
Tartuin hänen käteensä.
-Iida, vastasin.
-Henry. Tää on tosi kiva tyttö. Tää kannattaa pitää, Anneli kailotti.
-Mä en ikinä voi mennä töihin enään, kuului Henryn ääni tyynyn alta.
-No mä voin pitää sua sitten kotimiehenä, sanoin.
-Sun siskot lähetti terveisiä, Anneli totesi.
-Toivottavasti ne ei tule tänne, Henryn ääni kuului.
-Ei. Henryn molemmat siskot on insinöörejä, niin kuin heidän isänsä ja ne ovat naimisissa
insinöörien kanssa, Anneli kertoi.
-Ne on kuolettavan tylsiä. Niiden seurassa minuutti tuntuu vuodelta, Henry sanoi ja nosti
tyynyä.
-Henry ei käy kuin jouluna. Mun mieheni väittää, että minä olen pilannut pojan. Ja että se
on tullut minuun, Anneli kälätti.
-Henry on kiltti avulias ja komea. Kaikki sen työkaverit tuntuu pitävän siitä. Jopa se
niuhoittaja Immonenkin, selitin.
-Mä aina olen huolestunut siitä ja Henryn isä jankuttaa, että vielä ehtisi lukea insinööriksi,
Anneli kertoi.
!
-Ei kai se huono työ ole sekään, mutta jonkun pitää olla poliisikin. Sitäpaitsi hän näyttää
komealta uniformussa, sanoin.
-Mä kerron tuon mun miehelle. Hän varmaan ilahtuu.
Käskin Henryn soittaa heti kun hän pääsisi sairaalasta. Yritimme Annelin kanssa pumpata
tietoa, mistä haava oli tullut. Juttu oli olevinaan hyvin salainen. Uhkasin soittaa Liisalle,
joka oli selvännäkijä. Henry ei tuntunut hätkähtävän. Hän lupasi soittaa, kun pääsisi
sairaalasta.
Soitin illalla Lauralle, kun en muutakaan keksinyt. Hän lupasi soittaa opiskelukaverilleen ja
kysellä asioita. Olin tyytyväinen, kun Henry oli kunnossa, mutta en tykännyt, että minulta
salailtiin asioita. Seuraavana aamuna oli pöydällä taas iso pino kuvia hahmostani. Nyt hän
riiteli anopin kanssa. Anoppi huusi ekassa kuvassa lujaa. Seuraavassa kuvassa hahmoni
oli puolimetriä lattiasta ylhäällä ja huusi megalujaa. Ovi lävähti auki ja taulu lensi seinältä.
Anoppikokelaan tukka oli putkella. Seuraavassa kuvassa poliisipäällikkö patsasteli
hienossa uniformussa. ”Minä määrään täällä.” päällikön hahmo sanoi nenä pystyssä.
Seuraavassa kuvassa anoppikokelas repi unifonmusta kaulusta irti ja minun hahmoni oli
hyppäämässä sängyn yli kuin kissa. Hahmollani oli jopa kasvanyt pitkät kynnet ja kasvot
oli vääntyneet kissamaiseen asentoon jossa hampaatkin olivat teräviä.
-Hyvä kun sulla on ongelmia, niin sarjakuvat paranevat tuntuvasti, Riitta totesi
aamukahvilla huoltamolla.
-Tässähän on koko tarina piirrettynä. Teitsä yöllä mitään muuta? Pia kysyi.
-En mä saanut nukutuksi, kun mietin, miksi kukaan ei kerro mulle mitään, vastasin.
-Asioilla on tapana selvitä, äitini sanoo. Se on ainoa järkevä lause, mikä sen akan suusta
on tullut, Riitta totesi.
-Toivottavasti niin käy, vastasin.
Päivä sujui nihkeästi. Iltapäivällä väsymys alkoi painaa. Heräsin yhtäkkiä kun istuin
luokassa ja nukuin. Jutta piti kättänsä olkapäälläni.
-Niin hyvät oppilaat. Miettikää tarkasti haluatteko taiteilijaksi, koska se on juuri tälläistä,
Jutta esitelmöi ja sai muun luokan nauramaan.
Availin silmiäni ja kesti hetken ennen kuin pääsin selvyyteen siitä, missä olin. Samantien
hätkädin, kun puhelimeni alkoi soimaan. Se sai kaikki nauramaan lisää. Menin ulos
luokasta puhumaan.
-Laura täällä hei. Mä sain selville, että sun kundikaverisi oli hälyytetty hätistämään jotain
mielenosoittajia pois täältä yhden lähetystön edestä Kulosaaresta.
!
-Missä se on?
-No tässä ennen kuin mentiin sinne sun entiselle asunnolle kaupungista.
Jokatapauksessa, tuolta lähetystöstä oli tullut diplömaatti pyssyn kassa ja siinä oli ollut
niillä ulkolaisilla mielenosoittajilla sanaharkkaa sen diplomaatin kanssa. Henry oli mennyt
väliin ja se ase oli lauennut. Tässä oli joku naapuri kuvannut sen. Tästä tulee iso juttu
lehteen.
-Ai jaa. Joudunko mä tai Henry vaikeuksiin?
-En mä usko. Meidän lehti antaa tänne virallisen vihjepalkkion, niin tieto on muka ensin
tullut täältä, mut mua tää auttaa uralla eteenpäin, Laura selitti.
-Ai jaa. Miksei siitä saanut kertoa?
-No se diplömaatti ei olisi saanut tulla kadulle pyssyn kanssa. Vahinkohan se oli, Laura
sanoi.
-Ei pyssyn kanssa satu vahinkoja kuin huolimattomille, mun vaarini aina sanoi, kerroin
puhelimeen.
-Nimen omaan. Mut mä soitin ja kiitän vihjeestä, Laura sanoi.
-Kiva kun soitit.
Ajoin illalla sairaalaan, vaikka sinne ei olisi saanut mennä. Henry kertoi pääsevänsä pois
seuraavana päivänä. Käskin hänen soittaa, että voisin tulla hakemaan. Odotin soittoa
seraavana päivänä. Vasta iltapäivällä Henry soitti.
-Mä olen jo täällä kotona, Henry kertoi.
-Munhan piti hakea sut mun luo ja syöttää pullalla turvoksiin.
-Ne haki mut töistä, kun mulla oli vaan työvaatteet mukana. Sit mä jouduin tekemään
selonteon asioista. Se juttu on vuotanut lehteen ja siitä tulee lisää setvimistä.
-Mihin lehteen?
-En mä saa puhua siitä vielä.
-Mä haluun nähdä sut.
-Mun päällikkö sanoi etten mä saisi tavata sua.
-Miks. Mut kun mua panettaa.
-No ei kai se haittaa, jos mä pari yötä olen sun seurassa.
Henry näytti olevan ihan kunnossa kun hain hänet. Hän halusi ajaa, kun menimme
asunnolleni. Laitoin äidin tekemää pataa meille. Pian hänen siskonsa soitti ja halusi
nähdä. Sekoilin puheluun väliin ja käskin heidät minun luo. Henry ihmetteli mitä hän
sanoisi siskoilleen. Kerroin hoitavani puhumisen. Otin pakasteesta äidiltä saamia
!
karjalanpiirakoita ja laitoin ne uuniin. Kohta pihassa oli harmaa Nissani ja sieltä tuli Anneli
kahden alta kolmekymppisen naisen kanssa.
-Mäkin tulin tyttöjen kanssa katsomaan missä se meidän iltatähti nykyään majailee, Anneli
sanoi tullessaan sisälle.
Kättelin Veeran ja Julian. He eivät olleet rumia, mutta pukeutuivat jo kuin nelikymppiset.
Kummallakin oli kulmahousut ja joku villatakki. Värit oli pääasiassa harmaata ja laimean
punaista.
-Mitä sä Iida keität kanamunia? Anneli kysyi.
-Saatte munavoita karjalanpiirakoiden kanssa. Sitten niitä on aamuksikin valmiina, jos
tehdään huomenna munasäpylät, kun mennään Henryn kanssa retkelle, selitin.
-Myöhäissyksyllä retkelle? Julia ihmetteli.
-Henry lupasi viedä minut kävelylle Nuuksioon ja otetaan reppuun kahvia, vastasin.
-No. Et sä ainakaan nälkään kuole täällä, Veera totesi.
Laitoin kahvikuppeja pöytään siskosten kysellessä kuulumisia Henryltä. Anneli yritti auttaa,
mutta hätistin hänet pois.
-En mä pysty syömään kahta piirakkaa. Munavoi lihoittaakin, Julia totesi.
-Yritä edes, sanoin.
-Ei tää ole sitä samaa munavoita, joka lihoittaa, Anneli totesi.
-Äiti, Veera tiuskaisi kiusaantuneena.
-Ei nää ole vielä saanut aikaiseksi lapsenlapsia, Anneli selitti. -Ehkä sä Iida ehdit ensi.
-No katotaan. Ehkä nää innostuu, vastasin.
-Hei nää on insinöörejä. Mä oon yhden kanssa ollut naimisissa kolkyt vuotta, Anneli sanoi.
-Oothan sä saanut ainakin kolme kertaa, totesin ja aloin räkättämään Annelin kanssa.
-Tässä pitää hankkia kunnon ura ja asuntoakin maksaa, Julia totesi Veeran nyökkäillessä.
-Tommosia ne on. Odotetaan niin kauan, että sitten käydään lapsettomuushoidoissa,
Anneli marmatti.
-Älä Anneli hätäile. Nää on onnelisen kanan munia siitä ihan äitin ravintolan läheltä. Äiti
sanoi, että nää tekee tosi kiimaiseksi, selitin.
Veera alkoi yskiä piirakkaa, jota oli juuri laittanut suuhunsa.
-Tää Iida on yhtä hullu kuin meidän äiti, Julia sanoi.
-Niin. Eikö olekkin ihana nainen, Henry totesi. -Mä oon ainakin tyytyväinen.
-Tekeekö yhtä hyvää ruokaa, kuin minä? Anneli kysyi.
-Parempaa, Henry sanoi, ennen kuin mietti pitempään.
-Oliko se sun auto, se mersu tossa pihalla? Julia kysyi.
-Joo, nyökkäsin.
!
-Mä käsitin, että sä olet opiskelija, Veera sanoi.
-Joo, mutta Iida on myynyt jo miljoona sarjakuvakirjaa, Henry totesi, ennen kuin ehdin
sanoa mitään.
Muistin Henryn kertoneen, miten hänen siskonsa laskivat kaiken rahassa.
-Tienaako sillä hyvin sitten? Julia osoitti kysymyksen minulle.
-Äiti hoitaa mun raha-asiat. En mä tiedä, vastasin.
-Mersu kumminkin kannatti hankkia? Julia kysyi ja minua alkoi hermostuttaa.
-Siinä on automaatti ja kaikki muutkin varusteet. Kattoluukut ja nahkapenkit, Henry jatkoi.
-Se on tollainen aika pieni, yritin loiventaa asiaa.
-Niin, mä kyllä neuvoin häntä ostamaan suuremman, kun se olisi ollut ihan saman
hintainen, ehkä halvempikin, Henry lisäsi vettä myllyyn.
Henryn siskot vilkuilivat meitä ja toisiaan vähän aikaa.
-No tuutte sillä käymään joskus, Anneli totesi.
-En mä sitä äijää tahdo nähdä, enkä sen insinöörijuttuja, Henry totesi.
-Kyllä me joskus tullaan. Ostettiin farmari auto, että jos tarvii joskus viedä lastenvaunuja,
sanoin ja iskin simää Annelille.
-Miten vanha sä oikein olet? Veera kysyi ja laittoi suoria puolipitkiä hiuksiaan kovansa
taakse.
-Kyllä mulla on jo kuukautiset. Mä näytän täältä puhelimelta, kun mun paras kaveri Liisa
sai vauvan kotona. Mä olin synnytyksessä, selitin ja etsin kuvia puhelimesta. Näytin kuvia
ensin Annelille, joka päivitteli ja lässytteli.
Siskokset näyttivän kiusaantuneilta. Kohta heillä tuli kiire kotiin. Ilta oli kuulemma jo
myöhäinen. Henry saateli heidät ovella.
-Katsokaa sitten linnan juhlat. Iida on siellä, Henryn piti vielä kailottaa pihalle asti.
Mietin millaista Henryllä oli aina juoluna. Minä lupasin viedä hänet äidin luo, missä ei turhia
niuhoitettu. Mummi ja vaari olisi paikalla ja Joonas höpöttäisi kunnolla.
-Kuullostaa hyvältä. Mä olen aina tehnyt jouluna tuurauksia, ettei tarvitsisi mennä
kuunteleen, miten pieni palkka poliisilla on, Henry totesi.
Heräsin aikaisin aamuun. Laitoin makuuhuoneen oven hiljaa kiinni, ettei Henry heräisi.
Tein nopeasti sämpylätaikinan. Laitoin puurokattilan hellalle ja keitin puuroa. Kohta Henry
heräili tukka pystyssä ja antoi suukon tullessa pöytään.
-Mä olen joskus vannonut, etten ikinä mene naimisiin, mutta sinä taidat tehdä minun
valinnoista aika vaikeita, Henry totesi.
-Ei sun mun kanssa tarvitse mennä naimisiin. Kunhan panet joka ilta, vastasin.
!
-Mä pelkään, että joku toinen vie sinut.
-Älä nyt liioittele.
-Ei mun eksät tehneet mulle ikinä aamiaista.
-Aamiaisellako sinut hurmataan?
-En mä tiedä. Joo. Mun mielestä on kiva, kun mut huomataan ja mulle ollaan mukavia.
-Voi sua. No kohta kun mennään lenkille, niin huomaat etten jaksa mihinkään. Ja en ole
kovin vahva, enkä hyväkuntoinen.
-Mennään vaan käveleen. Sä oot onneksi noin pieni, niin sua on helppo raahata mukana.
-Niinku kompaktin kokoinen vai?
-Joo, Henry totesi kun lapioi puuroa naamaansa.
Nousin pöydästä ja menin halaamaan häntä takaapäin. Työnsin nenäni hänen lyhyisiin
hiuksiinsa.
-Miten mä en saisi tavata muka sinua. Sä olet parasta mitä on. Mitä sä nyt. Nyt vaan
nautitaan ja ollaan. Mikä se mersujuttu oli eilen?
-Mä halusin vaan sanoa niille mun siskoille, että muillakin voi mennä ihan hyvin.
-Ei meidän tarvitse alkaa valehtelmaan, jostain autosta.
-Ei ne ymmärrä muuta kuin rahaa ja mä saan kuulla aina jos mä käyn, mitenkä asun
vuokralla ja en tienaa rarpeeksi hyvin. Et sä huomannut miten ne muuttu toisenlaiseksi,
kun kerroin miten kallis se auto on.
-Sä kaipaat sukulaistesi arvostusta. Jos sä et sitä saa, niin ei me voida sille mitään.
-Mä olin tyhmä.
-Mä pidän sua komeena ja sä oot hyvä rakasteleen. Mulle sä kelpaat. Ei sun tarvii esittää
muille mitään, niin kauan kun me ollaan yhdessä. Et kai sä itke?
Henry oli luonani kaksi päivää. Perjantaina menin kouluun. Pia ja Riitta eivät sanoneet
mitään, vaikka odotin heiltä vitsailua. Sain Henryn lähtemään kotikaupunkiini käymään.
Nauratti, miten Henryä jännitti nähdä Aria ja minun äitiä. Hän oikein tärisi noustessaan
ravintolan pihalla autosta. Äiti loi merkittävän katseen meihin, kun tulimme sisään.
-Hei vaan. Iidahan on löytänyt tällä kertaa ihan soivan pelin, äitini heitti kun tulimme
ravintolan kassan viereen. -Mä olen Kirsi. Iidan äiti, äitini jatkoi ja tuijotti Heryä, niin kuin
olisi halunnut syödä tämä.
-Mä olen Henry, tuli lyhyt vastaus ja tiukka kädenpuristus.
-Onko sulla nälkä Henry, vai tahtoisitko kenties jotain muuta? Äiti jutteli katkonaisesti kuin
elokuvien baaritytöt.
Olin enemmän kuin nolona.
!
-Mä haluaisin teidän tyttärenne, Henry sanoi.
-Tää on ihana. Tää me otetaan, äitini tuumasi.
-Tervetuloa paikkaan mistä nolostuminen on kotoisin, toivotin.
-Älä nyt Iida taas aloita. Mä nyt vähän flirttasin. No joo, ehkä yritin saada hänet sänkyyn,
mut olisit saanut sen heti huomenna takaisin, äiti selitti. -Menkää istumaan, niin mä tuon
teille jotain.
-Mä voin hakea itse, sanoin.
-Ei. Kun nyt mä yritän tehdä hyvää vaikutelmaa, äiti sanoi.
Vein Henryn meidän kantapöytään. Hän katseli kaikkia seinillä olevia sarjakuvia
kiinnostuneena.
-Yrittikö se sun äiti oikeasti iskeä minua? Henry kysyi.
-Ei. Se testaa sinun huumorintajua. Kirsille tulee ensin lapset. Sitten on pitkä matka ja
sitten tulee Ari ja sitten kaikki muu, selitin.
Kohta saimme ruoka-annokset eteemme. Äitin piti vielä pörröttää Henryn hiuksia, ennen
kuin lähti pöydän vierestä.
Olin jo unohtanut, että kotona asui nyt Liisa ja Kasper. Samalla sekunnilla kun avasin
oven, niin mietin, miten Henry suhtautuisi heihin. Vauva itki ja Liisa hyssytti häntä
sylissään. Liisalla oli gollegehousut ja T-paita, eikä rintaliivejä ollenkaan. Liisalla oli komeat
rinnat.
-Otatko Iida sämpylät uunista, Liisa sanoi hätääntyneenä. -Anteeksi täällä on vähän
hassäkkää, kun vauva näyttää mieltänsä.
Juoksin uunin viereen ja sammutin sen. Nostin pellin hellanlevyjen päälle. Ihana tuoksu
täytti talon.
-Mä oon Liisa, Liisa sanoi ja ojenti toista kättänsä Henrylle.
-Iida on puhunut paljon sinusta.
-Ai jaa. Mitä se on sanonut?
-Hän on kertonut, miten kaunis sinä olet ja miten sä osaat katsella tulevia.
-Eiköhän istuta alas ja maistetaan sämpylöitä, totesin.
-Mitä muuta hän kertoi?
-Kertoi siitä miten sä rakastuit mieheesi, kun sä olit vasta kaksitoista ja pistit yhtä tyttöä
turpiin, kun tämä flirttaili sille pojalle.
-Jaa. Sähän olet kertonut tälle varmaan ihan kaiken, Liisa totesi.
-Istu alas, niin mä laitan vaikka kahvia, sanoin.
!
-Mä voin kertoa pari juttua Iidasta. Kato. Kato. Tolta se näyttää silloin kun se on tosi
pahassa pulassa, Liisa kiusasi minua. -Ei. Iida on tosi kiltti ihminen, niin kuin äitinsä, niin
kauan kuin joku suututtaa sen. Vähä semmoinen draama queen.
-Joo mä huomasin, kun hän heitti poliisipäällikköä limpsapullolla.
-Se oli semmoinen pieni muovipullo, yritin pehmentää.
-Niin kuin ei ollut muutakaan mitä heittää. Sitten ne äidin kanssa repi sen päällikön
uniformun.
-No ei siltä lähtenyt kuin joku hiamerkki tai kauluslaatta. Äkkiä se ne kursii takaisin,
puollustelin.
-Haluatko Henry pitää vauvaa? Kato miten se hymyilee sinulle. Tässä on vähän mallia
millaisia alatte tekemään, Liisa sanoi ja antoi vauvan Henryn syliin.
-Joo ihana. Me ollaan kyllä harjoiteltu sitä seksiä, vai mitä se oli, mistä pitäisi tälläisiä
seurata, Henry sanoi hyssyttäessä vauvaa.
-Nyt mä meen halaamaan tätä likkaa. Mä voin kertoo Iidalle pari juttua mitä Kirsi neuvoi.
Kirsi on kova panemaan, Liisa sanoi ja halasi minua takkaa päin kun laitoin keittiössä
astioita koneesta.
-Nyt mä ihmettelen, miksi mä en halunnut muuttaa täältä jo aikaisemmin pois. Mut
nolataan joka mutkassa, sanoin.
Liisa puristi lujaa.
-Kato kun me nähdään miten onnellinen ja rakastunut sä oot, niin me ollaan vähän
kateellisia, Liisa kuiskutti.
-Oonko mä muka onnellinen, kysyin.
-Mä mietin yksi päivä, mitä sulle kuuluu, kun tuli ikävä ja sitten mä näin sut ulkoiluvaatteet
päällä juomassa temoksesta teetä jossain puistossa Henryn kanssa. Siitä tuli hirveen hyvä
mieli.
-Mitä siinä nyt oli?
-Sä kävit ostamassa ulkoilu vaatteet.
-Oonhan mä ennenkin ulkoillu.
-Skootterilla ajoa ei lasketa ulkoiluksi. Liisa sanoi painokkaasti.
-Oon mä joskus kävellyt kirjakauppaan asti, sanoin, kun en muuta keksinyt.
-Ihana perhe sulla. Nää kaikki tykkää susta hirveesti, Henry totesi vauva sylissä.
-Kyllä sunkin perhe susta pitää. Sanot seuraavalla kerralla isällesi, ettet halua enään
kuulla insinööriksi lukemisesta. Aluksi se voi vähän nyrpistellä, mutta kyllä se hyväksyy
sen. Se on jo töissä kertonut ylpeänä, miten sä pääsit poliisiopistoon heittämällä sisään,
Liisa valisti.
!
-En mä oikein usko tohon selvännäkemiseen, Henry sanoi.
-Kysy äidiltäsi, mitä isäsi kehui naapureilleen, Liisa sanoi.
Henry oli hiljaa vähän aikaa ja hymähti.
-Joo. Kyllä mä kysyn.
Lauvantaina teimme pitkiä kävelyretkiä kotikaupungissani. Kaikki ihmiset saivat juoruilun
aihetta, mutta nyt en jotenkin välittänyt. Kävimme jopa elokuvissa kaupunkimme ainoassa
elokuvateatterissa. Hälisevä nuoriso meni ihan hiljaiseksi, kun tulimme Henryn kanssa
sisälle.
-Häliskää saamari, kivahdin ja sain ihmiset nauramaan.
Henry alkoi puhua muuttamisesta pikkukaupunkiin. Kerroin miten naispoliisimme Saija oli
sanonut työn olevan kovempaa, kun tunsit kaikki rappiolle menevät nuoret. Hyviä puolia
oli, että tunsit myös kaikki, joilla meni hyvin.
Menimme illala vielä yhteen harvoista pubeista ja katsoimme normihälinää. Sunnuntaina
kävimme vielä syömässä äidin ravintolassa. Henry sai ajaa kotiin, koska oli paljon
kokeneempi kuski, kuin minä.
Maanantaina loppui Henryn sairasloma. Hän meni iltavuoroon. Menin kouluun vasta
yhdeksäksi. Henry halusi treenaamaan, vielä ennen töihinlähtöä. Pyysin, ettei hän
treenaisi liian lujaa, ettei sattuisi mitään. Menin suoraan teoriatunnille. Kohta Jutta oli taas
viittoilemassa ovella. Luulin taas olevani vaikeuksissa. Jutan ilme kyllä näytti ihan muuta.
-No mitens viime viikko sujui? Jutta kysyi iloisena.
-Ihan kivasti, vastasin.
-Mä kuulin, että sä hoidit sun poikaystävää, Jutta sanoi.
-Joo. Se pääsi sairaalasta ja sillä oli saikkua.
-No, Oletko tällä viikolla maisemisssa?
-Olen. Henryllä on iltavuoro ja aamuisin hän käy treeneissä, jos mä päästän.
-Aika jännää. Mä muistan kun sä olit siellä kesäkursseilla, kun sä olit jotain kaksitoista. Sä
olit pelokkain tyttö mitä mä olen nähnyt. Nyt sä olet nainen jota kaikki katsoo ihaillen.
-Enkä ole.
-No. Kuitenkin sä voisit aamusta lähteä vetämään sarjakuvakurssia sinne Aaltoon.
-Mitäs se Salmimaa siihen sanoo? kysyin.
-No laskutus menee tätä kautta ja valituksetkin tulee mulle, joten älä sinä siitä välitä. Mutta
sitten olisi tälläinen pyyntö muotokuvasta.
-Jaa. Kuka se on?
!
-Semmoinen julkkis. Joku sun tuttusi oli suositellut sua, Jutta sanoi ja näytti valokuvaa.
-Näyttää jotenkin tutulta. Varmaan joku poliitikko.
-No jos se tehtäis täällä, vaikka oppilastyönä?
-Sopisi, kun mulla ei ole kotona työhuonetta. Haisee koko kämppä sitten. Se on muutenkin
hyvä, jos se on oppilastyö, niin se voi sitten kelvata paremmin.
-Iida- Älä viitti. Sä teet näitä vaikka unissasi.
-Ai minä vai? kysyin tahallani.
Aamulla menin sinne Arabiaan autolla. Minulle oli nyt järjestetty parkkipaikka.
-Sen olisi sitten parasta olla hyvää opetusta, kun laskukin on niin iso, Inkeri Salmimaa
naukui.
En sanonut mitään. Seurasin vain, kun hän vei minut yhteen luokkaan.
-No niin. Kun tässä oppilaitosta painostettiin niin kovasti, niin tässä on teidän pyytämä
luennoitsija Iida, Salmimaa selitti täydelle salille ihmisiä. -Ole hyvä ja aloita.
Kävelin keskelle salia ja katsoin Salmimaata. Kaikki muutkin alkoivat tuijottaa häntä. Hän
alkoi näyttää epävarmalta. Ojensin kättäni ja näytin sormella ovea. Auditoriosta kuului
tyrskähdyksiä. Salmimaa tuhahti ja poistui huoneesta.
-Tuon muijan pitäisi saada munaa perseeseen, niin vähenisi tuo naukuminen, totesin ja
sain kaikki nauramaan. -Joo. Mä en ole mikään opettaja, mutta en pidä siitä, että mulle
ollaan inhoittavia. Mun sarjakuvia on myyty kuitenkin enemmän, kuin kenenkään tässä
maassa. No mitä te tahdotte tietää, niin kerron siitä.
Näytin salkusta uusimpia kuviani. Ne heijastettiin isolle kankaalle. Toiset opiskelijoista
esittivät kysymyksiä. Otin tyhjää paperia ja näytin miten hahmoja sai tehtyä muutamilla
viivoilla. Neuvoin oppilaita kopioimaan niitä omiin papereihin. Kuului ihastelua, kun
yhtäkkiä heillä oli hahmo paperilla. Elokuvien tekijät halusivat osasta tehdä hahmoja joista
sai selvän. Pyysin esimerkkejä näytteliöistä ja minulle heitetiiin muutamia nimiä. Tein
heistä nopeat karikatyyrit. Sain naurua ja abloodeja. Koska joku väitti ettei osaisi tehdä
kuvaa, niin otin yhden naisen luokasta istumaan minun viereeni. Saimme esimerkiksi
Lenita Airiston. Etsin tietokoneelta hänen kuvansa. Neuvoin tekemään kuvaan isot hiukset
ja ottamaan jonkun merkittävän piirteen. Jouduin neuvomaan aika paljon. Saimme abloodit
kun kuva oli valmis.
-Tähän tyyliin voisitte kokeilla muillakin henkilöillä. Koska teillä oli tarkoitus pitää taukoa?
kysyin.
-Ruokatunti alkoi jo puolituntia sitten, yksi eturivin pojista sanoi.
-Miks te ette sanoneet mitään? kysyin.
!
-Me ei haluttu keskeyttää sua, se sama poika sanoi.
Ruokailun jälkeen otin tyhjän lappupinon. Jaoin jokaiselle oppilaalle yhden lapun. Käskin
kirjoittaa yhden nimen ja keräsin laput pois. Sekoitin laput ja jaoin ne takaisin. Annoin
puolituntia aikaa piirtää nimen mukainen hahmo.
-Ei tästä tule mitään, joku takarivin tyttö marmatti odotetusti.
-Kyllä tulee. Älä laita siihen nimeä. Ei kaikki osaa heti mitään. Harjoittelemalla tulee
hyväksi, vastasin.
-Paitsi sinä. Sä olet meitä nuorempi ja opetat jo meitä, eturivistä yksi poika sanoi.
-Ei. Te olette kaikki päässeet tänne opiskelemaan, kun te osaatte paremmin koulussa kuin
minä. Mulla on äidin autotallissa kaksi trukkilavallista piirrustuksia. Mä oon harjoitellut tätä
koko ikäni. Te olette kaikki nopeampia oppimaan kuin minä, vastasin.
-Mitä jos me opitaan liian hyvin ja tehdään hienompia kirjoja kohta kuin sinä? se sama
poika sanoi ja sai ihmiset hörisemään.
-No sitten mä meen äidin ravintolaan tarjoilijaksi ja luen aina tauolla teidän tekemiä kirjoja.
Mä tykkäsin olla siellä töissä, kerroin.
-Tosi ihana asenne. Ei maaima lopu yhteen ammattiin, keskeltä luokkaa joku nainen totesi.
Mietin oliko tämä nyt minulle ammatti. Taisi olla. Olin yhtäkkiä piirrustuksen opettaja ja
taiteilija, vaikka en ollut ikinä halunnut. Opettajana olo oli vihoviimeinen asia, mitä olisin
kuvitellut maailmassa tekeväni. Keräsin kuvat oppilailta ja kävimme ne läpi yhdessä.
Julkisuuden henkilöitä oli laidasta laitaan. Välillä minun piti etsiä tietokoneelta kohde, kun
en tuntenut kaikkia henkilöitä. Ehdotin moneen korjauksia ja lisäyksiä. Yhdessä paperissa
luki opettaja Iida. Kuvassa oli tikkuakka jolla oli mekko ja se hymyili.
-Kuka on opettaja Iida? kysyin muka tyhmänä.
-No sinä, yksi poika vastasi etupenkistä.
-Olempa mä laiha, totesin ja sain naurut. -Pitäisikö tähän lisätä jotain, että minua ei
sekoiteta muihin laihoihin opettajiin? Minkä alan opettaja minä olisin.
-Taidemaalausope, kuului jostain.
-No pistetään tälle tämmöinen baskeri takaraivolle, niin kuin taiteilijoilla on. Kaulaliina ja
ehkä maalauspaletti, puhuin samalla kun piirsin nopeasti. Laitoin maalin jopa tippumaan
paletilta. -Näyttääkö tämä nyt enemmän? Tohon vielä syntymämerkki ja hymykuoppa,
sanoin ja sain abloodit.
Selitin vielä jokun aikaa anatomiasta ja mittasuhteista. Sitten valitin ettei päivän kurssista
saanut enempää irti. Lähtiessään kaikki kättelivät minut ja kiittelivät kovasti. Yksi tyttö
väitti, ettei unohtaisi tätä ikinä.
!
-Ei meillä ole varaa sinua kovin usein tilata, naukui Salmimaa käytävällä, kun lähdin.
Päästessäni kotiin olin väsynyt mutta tyytyväinen. En kehdannut soittaa enään
Henryllekään, kun hänen iltavuoro oli jo alkanut.
Saana pyysi illalla käväisemään, kun hänellä oli vieraita. Nyt hän oli ostanut kunnolla
ruokaa jostain. Kerroin, että olisin voinut tehdä parempaa. Hän nyökytteli ja kertoi
tietävänsä. Nämä olivat eri ihmisiä kuin viimeksi. En ollut oikein ketään enkä mitään,
ennen kuin Saana kertoi minun menevän linnan juhliin. Tuntui kummalta, kun äsken niin
etäiset ihmiset juttelivat tuon tiedon jälkeen minulle aivan eri äänen sävyllä. Äsken taulut,
joita kukaan ei ollut huomannut, muuttuivat nyt suuremmoisiksi teoksiksi. Ninan äitikin
alkoi tuntua noiden ihmisten seurassa tavalliselta ja vähemmän pinnalliselta. Aamulla
pöydälläni oli kuvia missä hamoni istui pitkän pöydän päässä ja hienot ihmiset juttelivat
viinilasit käsissä pikkusormet sekä nenät pystyssä. Kuvassa Saana istui minun ja vieraiden
välissä. ”Iida menee linnan juhliin” Saana totesi toisessa kuvassa. Kaikkilla vierailla ilme oli
ihmetyksestä jäykkä. Kolmannessa kuvassa nuo hienot ihmiset melkein tunkivat suuhuni
ja sysäsivät Saanaa sivummalle. Hahmoni näytti pelokkaalta. Viimeisessä kuvassa olin
laittamassa ulko-ovea kiinni ja kieleni oli ulkona. Oven raosta näkyi hienojen ihmisten
ryhmä vilkuttamassa ja hymyilemässä teennäisesti.
-Oliko ne ihmiset juuri tämän näköisiä? Riitta kysyi aamukahvilla huoltamolla.
-Suurin piirtein, vastasin.
-Varmaan kiva nähdä itsensä jossain ikävässä valossa sarjakuvassa, Aino totesi
seisoessaan pöytämme vieressä, niin kuin joka aamu.
-Luuletko, että nää paskaansa haistamattomat ihmiset itseään tunnistaa. Niitten tutut voi
ne tunnistaa, mutta eivät kehtaa sanoa näille päin naamaa, kerroin.
-Vähä niin kuin taikasana toi linnan juhlat, joka saa kaikki heräämään, Pia tuumi.
-Se oli just noin. Se tuntui ihmeelliseltä. Kaikki piti niitä juhlia ensin huuhaana, mutta kun
Saana sanoi minun menevän sinne, niin koskaan en ole pahempaa perseenuolemista
kuullut. Taulukin, jota kukaan ei huomannut muuttui mestariteokseksi, selitin ja sain ihmiset
käkättämään.
Alkoi jännittämään seuraava päivä, kun kaikki siitä muistutti. Riita kertoi tallentavansa
juhlat digiboksille, että minäkin saisin nähdä ne. Kerroin äitini äänittävän ne ja varmaan
ostavan vielä varmisteludigiboksin toiseen huoneeseen. Kaikki ihmettelivät kun en ollut jo
kampaajalla. Kaikki oli valmisteltu seuraavaan päivään. En saanut nukuttua illalla. Onneksi
!
Henry tuli luokseni iltavuorosta suoraan. Kello oli jo yli yksitoista, kun hän tuli. Se ei
haittanut kun minua ei väsyttänyt.
Heräsin aika aikaisin, vaikka olisi ollut aikaa nukkua. Laitoin Henrylle aamiaista.
-Jännittääkö? Henry kysyi, kun söimme puuroa.
-Jännittää, vastasin hiljaa.
-Hei. Ne on vaan juhlat. Kyllä ne hyvin menee.
-Mut kun mulla on tapana mokata, totesin.
-Juot vaan vettä. Ja jonkunhan pitää mokatakin, että saa ihmiset lukea lehdestä. Sinnehän
kaikki ihmiset haluaa. Siellä on komeita kadetteja, joita voi tanssittaa ja kyllä sinä saat
varmaan uusia tuttuja.
-En mä usko.
-Usko vaan. Minäkin halusin sinun seuraasi heti kun näin sinut ekan kerran.
-Etkä halunnut.
-Halusin. Ajattelin, että onpa suloinen tyttö. Se ei varmaan pidä poliiseita, Henry kertoi.
-Aika outoa, mä ajattelin samalla lailla.
Aamiaisen jälkeen tein inventaarion tavaroistani. Minulla oli kaikki mitä piti ottaa mukaan.
Olin saanut äidiltä vielä kuusikymmentäluvun hippiturkin, jossa oli pitkä lampaankarva
sisäpuolella. Se tursusi näyttävästi turkin saumoista. Äiti oli löytänyt sen matka-arkusta,
jonka oli ostanut joskus kirppikseltä. Samassa arkussa oli ollut se käärmeennahkaa
jäljittelevä iltalaukku, jonka otin nyt mukaan. Päätimme lähteä kävelylle ajan
kuluttamiseksi. Saana tuli ovensuusta juttelemaan ja kyselemään jännitystä. Esittelin
Henryn hänelle.
-Meidän poika oli odotetusti pettynyt, kun huomasi asunnon olevan vuokrattu sinulle.
Sanoi heti, että mokoma skadaalijulkkis. Joku poikaystävä siellä käy sitä koipimassa. Ties
mikä samallainen kriminaali. Kerroin poikaystävän olevan poliisin ja vuokran maksetun jo
vuodeksi eteenpäin, Saana kertoi.
-Olisin minäkin ollut vähän pettynyt, puollustelin poikaa.
-Sä et tunne sitä. Täällä se vaan hengaisi meillä ja sotkisi paikkoja. Jorma ei tykkää, kun
joudun korjaamaan sen jälkiä, Saana kertoi. -Ihan komea tämä sinun mies.
-Joo. Mäkin tykkään, vastasin.
Henry oli mennyt nolon näköseksi. Sanoimme heit ja lähdimme kävelemään
omakotialueella. Kävelimme pitkän matkaa ja tulimme jollekkin ostarille. Henry kävi
ostamassa kioskilta sanomalehden. Lehdessä jo esiteltiin edellisvuoden pukuja ja joku
julkkis näytti tämän vuotistaan. Muutamia kuuluisia ompelioitakin haastateltiin. Olin varma,
!
että minun pukuni haukuttaisiin ja Liisan täti siinä sivussa, vaikka hän oli tehnyt kaikki
ohjeitteni mukaan. Olimme puolen päivän jäkeen asunnolla ja ruuan tekemisestä ei
meinannut tulla mitään. Otin pakastimesta Lasagnea ja laitoin sen uuniin. Ruuan jälkeen
tiskasimme yhdessä Henryn kanssa. Henryn piti lähteä kolmelta töihin. Minulle jäi kolme
tuntia aikaa hermoilla.
Laitoin tavarat autoon ja kävin läpi listaa, jonka olin tehnyt. Puhelimeeni tulvi tsemppaus
tekstareita. Saana pyysi teelle, kun näki minun ravaavan auton ja asunnon väliä. Kerroin
miten hermoni olivat riekaleina. Saana kertoi miten he olivat Jorman kassa käyneet
kummakin vaarin haudalla laittamassa kynttilä, kun nämä olivat olleet veteraaneja.
-Lopeta hyvä tyttö tuo täriseminen, Saana huomautti.
-Anteeks. Mä pelkään kauheesti että mä mokaan, valitin.
-Voi sua. Kyllä sä pärjäät. Vai mitä Jorma? Saana kysyi.
-Mä pelkään että sä mokaat, mut nyt sä tiedät, että näin pitikin sattua, Jorma sanoi.
-Jorma! Saana huudahti.
-No ei se auta vaikka sanoisit mitä. Mä itse jännitän samallalailla joskus. Halaa sitä niinku
sä halaat mua. Mä en voi sitä tehdä.
-Iida. Sä kelpaat vaikka olisit minkälainen. Sun äiti tykkää susta, vaikka sä olisit minkä
lainen. Ja muista, että kun sä mokaat, niin ehkä Matti Nykänen pelastaa sut seuraavassa
iltasanomassa, Saana sanoi ja halasi minua.
Vihdoin ja viimein kello tuli kuusi. Otin meikkilaukkuni autoon varmuuden vuoksi. Olin jo
myöhässä. Ajoin Pian luo, niin kuin oli sovittu. Menin sisälle ja kättelin taas hänen isänsä ja
äitinsä. Riitta oli tullut sinne jo odottamaan minua. Kaakatimme mitä tekisimme. Pia päätti
ajaa ja laittoi minut Riitan kanssa takapenkille. Riitta otti minusta kuvia uudella
kamerallaan, jonka hänen isänsä oli ostanut. Salama loiski pimeässä autossa. Pia laski
meidät ulos kampaamon edessä. Otin vaatteeni takaluukusta ja Riitta otti kaksi kassia
mukaan. Pia lähti etsimään parkkipaikkaa. Kampaamossa oli kaksi naista kammattavana.
Sanna tuli halaamaan minua kampa kädessä. Hän käski minut odottamaan sovalle ja
vakuutti ettei kiirettä ollut. Kaksi noin viisikymppistä rouvaa oli kammattavana. He
silmäilivät minua. Riitan piti räiskiä kuvia sillä uudella kamerallaan missä oli iso objektiivi.
Kohta Pia tuli sisälle ja istui sohvalle viereeni. Riitta otti vielä kuvan missä Pia halasi
minua.
-Oletko sinäkin tulossa linnaan? kysyi toinen viisikyppisistä naisista, jolle oli tehty hieno
hiusluomus vaaleista hiuksista pään päälle.
-Joo, vastasin.
!
-Saitko sinä viimeisen ajan ja lähdet täältä suoraan sinne? hän jatkoi kysymyksiään.
-Joo, sanoin vähän lujempaa.
-Sä oot varmaan sitten aika tärkee asiakas, rouva sanoi vielä ja ajattelin hänen olevan
kateellinen.
-Joo, totesin vielä kerran.
-No me nähdään varmaan linnassa?
-Joo.
Kun rouva oli ottanut takkinsa, niin hän hyppäsi kadulla taksiin, joka oli odottanut jo vähän
aikaa.
-Joo, totesi Pia ja alkoi käkättämän Riitan kanssa.
-En minä tätä aikaa varannut, sanoin.
-No niin Iida. Maria pesee sun hiukset, Sanna sanoi ja näytti pesutuolia. Riitan piti räiskiä
kameralla kuvia koko ajan.
-Muistikortti täyttyy, kiljaisin pesutuolista.
-Ei täyty. Tähän mahtuu. Isä osti uuden kameran. Hän näytti liikkeessä ylpeänä kirjaa,
jonka olimme tehneet, Riitta sanoi.
Kohta hiukseni oli pesty. Toinenkin asiakkaista lähti taksilla menemään vaatteita
vaihtamaan.
-Se oli vuorineuvos Sirniön uusi seuralainen, Sanna kertoi kun kampasi märkiä hiuksiani.
Kohta hiuksiini tehtiin raitoja. Rullia tuli sinne tänne ja Sannan kädet toimivat varmoina.
Olin lähettänyt piirretyn kuvan ja kuvia hiuksista. Sanna oli jo päättänyt mallin ja nyt vain
odotin.
-No niin, Nyt on viidakkohuorakampaus valmis, Sanna sanoi. Katselin sitä kun hän vielä
näytti isolla peilillä takaa joka suunnasta.
-Se on hieno, totesin.
-Mä ajattelin, sopisko tää? Sanna soi ja haki jonkun laatikon. Siellä oli kukkakoriste. Hän
laittoi sen oikean korvani päälle.
-Se on hieno, totesin.
Seuraavaksi hänen siskonsa Jaana tuli takahuoneesta. Jaana otti siirettävän pöydän
kampaamotuolin viereen ja alkoi meikata minua. Selitin vähän aikaa maastoväristä
luomiin. Minulle laitettiin irto kynnet. Ne minä maalasin itse, kun Jaana sanoi minun
osaavan paremmin. Kasvoni näyttivät kohta täydellisiltä. Sain mehua jossa oli pilli, ettei
huulipunani leviäisi, vaikka se olikin vedenkestävää. En voinut laittaa pukuani liikkeessä
kun siinä oli isot ikkunat kadulle. Menin takahuoneeseen, mikä näytti aivan samalta kuin
äitini toimisto ravintolassa. Riisuin kaikki vaatteni ja jätin vain pikkuhousut jalkaan. Latoin
!
verkkosukkani jalkaani ja sitten sukelsin pukuuni. Käppäilin kampaamoon, että sain pukuni
kiinni. Laitoin kengät jalkaan ja kasvoin kymmenellä sentillä. Otin kassista korulaatikkoni.
Pia laittoi teettämäni tuntolevyt kaulaani. Laitoin korvieni ainoisiin reikiin uudet kovakoruni.
-No niin. Sä olet yhtä kaunis, kuin sun äitisi, kun se kävi mun luona kammattavana
ensimmäistä kertaa. Mä muistan, kun se yhtäkkiä muisti, että sen piti ostaa sulle tuliainen,
Sanna kertoi.
-Oliko sillä silloin mustat nahkahousut? kysyin.
-Oli joo, Sanna muisti.
-Mä muistan kun me ihailtiin sen hiuksia Ninan ja Liisan kanssa. Me alettiin siitä tehdä
supernainen sarjakuvaa. Maanantaina se laittoi mun keihäänheittohuivin päähän, ettei
kukaan töissä olisi nähnyt sen hiuksia, kerroin.
-Miksi se niin teki? Sanna kysyi ihmeissään.
-Meidän kaupungissa ei eroituttu. Se pelkäsi, mitä työkaverit sanoo.
-Nykyäänhän se niin vapautunut ihminen, Sanna totesi.
-Vähän liiankin vapautunut. Se opettaa näille mun kavereille uusia seksiasentoja ja mä
saan hävetä silmät päästäni, totesin.
-Minunko kampaus sen on saanut aikaan?
-Kyllä mä katsoisin, että sä olet pääsyyllinen tähän tapahtumasarjaan. Tosin siitä seurasi
myös maailman suloisin pikkuveli, joka kasvaa liian nopeasti, että kiitos siitä, sanoin.
Olimme edellä aikataulusta rutkasti. Sanna kertoi meneväsä kotiin katsomaan perheensä
kanssa televisiota ja he etsisivät kaikki kymmenen kampausta, jotka hän oli tehnyt.
Juttelimme ringissä niitä näitä ja tunnelma oli mitä mukavin.
Viimein kello oli tarpeeksi. Pia haki Mersuni parkista ja ajoi sen kampaamon eteen. Minä
meni takapenkille ja Riitta meni eteen. Vilkutimme Jaanalle ja Sannalle, jotka laittoivat isoa
munalukkoa kampaamon oveen. Nyt matka sujui nopeammin, kun oli ilta ja
itsenäisyyspäivä. Kesti aikansa ennen kuin Pia löysi oikealle kadulle jonoon, joka oli
täynnä takseja. Jalkakäytävällä oli poliiseja, joista yksi tuli automme viereen. Pia sähläsi
nappuloiden kanssa ja avasi kaikki ikkunat.
-Iltaa. Minne tytöt on menossa?
-Viedään Iida linnan juhliin, Riitta sanoi etupenkiltä ja osoitti minua.
Näytin kutsuani poliisille.
-Täälä olisi nyt se Iidan auto, poliisi sanoi haalareissa olevaan radiopuhelimen microfoniin.
-Ohjaa jonon ohi, kuului kaijuttimesta.
!
-Joo aja koko jonon ohi siihen oven eteen siellä on meidän pojat odottamassa, poliisi
totesi.
Poliisi siirtyi kadulle viitoilemaan. Ohitimme koko jonon ja Pia pysäytti kadun reunaan
mihin yksi poliiseista ohjasi meidät. Takaovi aukesi ja nousin autosta.
-Onnea matkaan, kuului tuttu ääni.
-HENRY! huusin niin lujaa kuin jaksoin ja hyppäsin hänen kaulaansa. Annoin hänelle
kunnon pusun.
Jossain välähti salamavaloja.
-Mene jo, etten mä joudu vaikeuksiin.
Kävelin ovesta sisälle. Näytin kutsuani ensimmäiselle turvamiehelle. Yllätykseksi pääsin
taas jonossa muiden edelle. Sain takkini narikkaan ja minut ohjattiin jonoon. Tuntui
kummalta olla noiden kaikkien ihmisten keskellä. Tunsin itseni todella pieneksi ja puku
tuntui tyhmältä.
-Hei oletko sinä Iida? kuului naisen ääni takaantani.
Käännyin ympäri ja nyökkäsin. Näin edessäni pariskunnan. He olivat noin neljävitosia.
Nainen näytti joltain näyttelijältä.
-Sä näytät juuri sellaiselta kuin sun pitääkin. Mä pidän sun puvusta. Sä oot ihana omalla
tavallasi. Sut voisi vaikka syödä, nainen toitotti ja sai muut jonossa tuijottamaan minua.
-Kiitos. varmaan, vastasin, enkä ymmärtänyt miksi ihmiset naurahtivat.
-Ne on ihania ne sun sarjikset. Mulla on ne kaikki, mies totesi.
-Mun mies on sarjakuvafriikki. hän on ohjaaja. Sä oot varmaan nähnyt hänet televisiossa?
-En, vastasin ja sain miehen nauramaan täysillä. -En mä kato hirveesti televisiota. Enkä
mä muista ihmisiä. Ja te näytätte varmaan erillaisilta nyt, sanoin hätäisenä.
-Rauhoitu. Ei meitä ole pakko tuntea, nainen nauroi.
En tiennyt mitä sanoa. Toivoin olevani jossain muualla.
Joku mies neuvoi minua miten minun piti kätellä presidettiä ja mitä minun piti sanoa. Aloin
hermostua kun jono eteni.
-Älä Iida hermostu. Hyvin se menee. Hymyile. sulla on kaunis hymy, se ohjaaja mies sanoi
takanani.
-Ei sulla ole hätää. Me nostetaan sut ylös, jos sä kompastut, nainen sanoi.
-Kiitos. Mä pelkään oikeesti.
-Älä turhaan, nainen kuiskasi, koska olimme jo ovella.
Turvamies käski minun pitää kahden metrin välin seuraavaan. Kävellessäni matolla
salamat välkkyivät kuin ukkonilmalla.
!
-No Iidahan se siinä, presidentti sanoi ja tarttui käteeni. -Mun vaimo on sun tosifani ja siksi
on kiva, että saimme sut tänne, hän jatkoi ja piti molemmin käsin kiinni kädestäni.
-Öh. Kiitos ja hyvää itsenäisyyspäivää, sanoin hämilläni.
-Hyvää itsenäisyyspäivää Iida, presidentti sanoi ja päästi kädestäni irti.
-Tosi hauskaa, että sain sut tänne, Presidentin rouva sanoi ja hymyili lämpimästi. Tajusin
heti tavanneeni hänet ennenkin.
-Kiitos kutsusta ja anteeksi, kun mä en muistanut tuntevani teitä.
-Ei me olla ennenkään teititelty. Hyvää itsenäisyyspäivää ja yritä pitää hauskaa.
-Hyvää itsenäisyyspäivää, sanoin ja suutani kuivasi.
Kävelin mattoa eteen päin ja ainakin kymmenen kameraa kuvasi minua. Alkoi väkisinkin
hymyilyttämään. Kävelin johonkin saliin missä oli jo paljon ihmisiä.
-Iida, kuulin jonkun huikkaavan.
-Bo, sanoin kuin vanhalle tutulle.
Halasin häntä varoen, ettei meikkini sotkeentuisi. Bon vaimo otti käsistäni kiinni ja puristi
niitä ystävyyden merkiksi.
-Kiva kun te olitte täällä. Mulla ei ole muita tuttuja täällä, sanoin.
Menimme johonkin saliin seisomaan muiden ihmisten kanssa.
-Ohititko sä taksijonon sun autollasi? kuulin jonkun paksun miehen kysyvän vieressäni.
-Poliisi käski, vastasin.
-Tää tyttö ohitti narikkajononkin ja pääsi keulille vierasjonossakin, sanoi toinen mies
takanani.
-Miten pääsee muiden ohi joka jonossa? paksu mies kysyi.
-Tää mun vaari järjesti, sanoin kun en muuta keksinyt.
Bo hymyili ja nyökkäsi paksulle miehelle. Bo otti toisen käteni kynkkäänsä. Toisella
puolella oli hänen vaimonsa.
-Hyvin tehty. Nyt se äijä miettii päänsä puhki, Bo kuiskasi minulle hiljaa.
Pian presidenttipari tuli keskelle lattiaa ja käski nauttia juhlista. Alkoi tanssiminen. Bo kysyi
saisiko hän tanssia minun kanssani. Kerroin etten osannut, mutta se ei kuulemma
haitannut. Hän vei hyvin ja hänen hymynsä tarttui minuun.
-Tuntuu kuin kaikki tuijottaisi minua, sanoin.
-Niin ne tekee. Sä olet kaunis ja sulla on näyttävä puku. Sä osaat ottaa homman kotiin, Bo
sanoi ja pyöritti minua. -Mä olen onnellinen kun saan tutea sinut.
En osanut sanoa mitään. Hymyilin vain. Tanssin loputtua menimme samaan suuntaan
mistä olimme tulleet. Bo lähti vaimonsa kanssa tanssimaan ja jäin yksin. Kohta minua
koputetiin käteen.
!
-Tulisitko haastatteluun vähäksi aikaa? joku mies kysyi.
-Minä?
-Niin sä olet tänään kuuma nimi.
-En mä tiedä?
-Sun sukulaiset haluaa varmaan nähdä sut televisiossa.
Hitto minulla piti olla selaisiakin. Suostuin haastatteluun. Se pidettiin parvekkeella jossa oli
vähemmän väkeä. Kohta kamerassa paloi punainen lamppu ja naistoimittaja alkoi
puhumaan.
-No niin me ollaan saatu tänne yksi näyttävimpien pukujen omistajista ja meillä on myös
tässä ulkoministeri, naistoimittaja sanoi.
Olin luullut parrakasta laihaa miestä myös toimittajaksi. Hän tuntui niin rennolta.
-No näin aluksi. Miltä ulkoministeristä näyttää tämä sarjakuvasankarin Iidan asu?
-No hänen asunsahan on hyvin militaristinen, mutta ilmeisesti se kuuluu siihen sarjakuvan
luonteeseen, ministeri selitti.
-Niin Iida. Onko hahmosi sotahullu? se minua käteen koputtanut miestoimittaja kysyi.
-Hän on taistelija, mutta ei tahdo lietsoa sotaa.
-Mitenkä kun olet saanut nuoriin tyttöihin tälläisen muoti-ilmiön, missä he pitävät
maastovaatteita? Eikö se ole peloittavaa? naistoimittaja kysyi.
-Tota. Mä itse ostin ne sen takia, että ne oli halpoja ja ne sopii kaikille hyvin. On se
parempi muoti kuin sellainen, missä vahemmat joutuu maksamaan kauppiaille hirveästi
rahaa pienistä palkoista, vastasin ja sain jopa ulkoministerin nyökkäämään.
-Eikö ulkoministeri paheksu sotilaallisuutta, mitä tämä muoti saa aikaan? naistoimittaja
kysyi.
-En ollenkaan. Muistan miten kuusikymmentäluvulla monet sodan vastustajat pitivät
amerikassa vanhoja sotilasvaatteita, joten tärkeintä minusta on se mitä ihmiset ovat
mieleltään, Ministeri totesi.
-Entäs Iida. Onko pukusi sotaalietsova? miestoimittaja kysyi.
-Tämä on tehty vanhoista maastopuvuista, jotka on halvempaa kuin kangas kaupassa.
Minusta kaikki vanhat uniformut pitäisi laittaa iltapuvuiksi tai muuhun rauhanomaiseen
käyttöön.
-Tuo puku on todella hieno ja erikoinen. Sinulla on tuntolevytkin. Mitä niissä lukee?
naistoimittaja kysyi.
-Tässä toisessa on mun tiedot ja tässä toisessa on mun tuttujen nimet. Niin kuin äiti,
hänen miehensä Ari. Veljeni Joonas, ystävät Nina, Liisa, Pia ja Riitta, sekä Pirjo, joka on
!
tehnyt tän puvun ja kultseppä Lasse. Mä haluan pitää nää ihmiset sydämmellä, koska he
on auttaneet mua, sanoin.
-Siinä meni kotiin terveiset samalla. Toivotan sinulle Iida hyvää itsenäisyyspäivää,
naistoimittaja sanoi.
Haastattelu loppui yhtä nopeasti kun se alkoikin. En tiennyt minne mennä. Haahuilin
ympäri huoneita. Yhdessä salissa oli pienempi orkesteri soittamassa. Jäin kuuntelemaan
sitä, kun siinä oli niin rohkea ote. Minua ihmetytti miten ihan vieraat ihmiset tulivat
juttelemaan minulle kuin tutulleen. Monet tuntuivat tutuilta, mutta en tuntenut heitä. Menin
alakertaan ja yritin saada jotain syötävää. Ihmisiä oli paljon joka paikassa. Sain jotain
piirakaa, joka ei ollut hassumpaa. Ihmettelin miksi tästä juhlasta oli tehty niin iso numero.
Saanan ystävät olivat muuttaneet heti asennettaan, kun tiesivät minun tulevan tänne.
-No. Oletko viihtynyt? presidentin rouva kysyi vieressäni.
-Joo. Täytyihän tänne tulla, että sukulaiset saavat kehua, vastasin.
-Mä pyysin päästämään sinut jonojen ohi, kun mä tiedän kirjamessuilta, että odottaminen
laittaa sut jännittämään.
-Yksi mies oli kuolla kateudesta, kun menin jonojen ohi.
Presidentin vaimo alkoi kikattamaan.
-Sanoin vaarini järjestäneen asian. Nyt se seuraa sitä vanhaa miestä tuolla pitkin salia ja
mielistelee häntä.
-Eikö se sitten ole sinun vaarisi?
-Ei virallisesti, mutta viime viikolla sain DNA-tulokset ja nyt mulla on vaari taas. Ethän kerro
kellekkään?
-Kuka mua nyt uskoisi. Mä olen tosi onnelinen, että sä tulit tänne. Sä tuot tähän juhlaan
kivan mausteen.
-Mä olen todella pahoillani, etten mä tiennyt sun miehesi olevan presidentin. Sä näytät niin
erillaiselta televisiossa. Mua hävettää.
-Kiva kun mut tunnetaan muustakin kuin mieheni työpaikasta. Tulisitko joskus käymään ja
juttelemaan kirjoista muitten ihmisten kanssa?
-En mä tiedä sovinko mä joukkoon.
-Ne on ihan rentoja tyyppejä. Mä palaan asiaan, Hän totesi ja häipyi yhtänopeasti kuin oli
ilmestynytkin.
Maistoin boolia, mutta en uskaltanut juoda sitä liikaa. Kohta näin taas Bon ja hänen
vaimonsa. He olivat jo lähdössä. Halusin lähteä heidän mukaan läheiseen ravintolaan.
Menimme eteiseen missä pääsin narikassa taas jonon ohi.
-Minun pojantyttäreni on hyvin vaikutusvaltainen henkilö, Bo totesi kaikille ihmetteliöille.
!
Istuimme jossain ravintolassa ja kerroin lapsuudestani, miten asuimme äitini kanssa
kahdestaan kerrostalossa ja piirsin kaikki illat.
-Kuullostaa surulliselta, mutta myös kauniilta ja iloiselta. Jos olisin ollut sotkemassa
asioita, niin sinusta ei ehkä olisi koskaan tullut noin kuuluisaa taiteilijaa, Bo totesi
ravintolan pöydässä.
-Tämä on ollut ihmeellinen syksy. Yhtäkkiä kaikki on jotenkin kummaa, sanoin.
-Ei kultaseni sinä olet ihmeellinen. Sä olet toisaalta kuin pieni lapsi, mutta toisissa asioissa
muita viisaampi, Bo:n vaimo totesi.
-Kyllä on ollut hienoa, että sain tavata sinut ja tietää asioista. Vaikka isälleni en tule
koskaan antamaan anteeksi, Bo kertoi.
-Älä ole vihainen sun isällesi. Se kuvitteli tekevänsä oikein. Jos asiat olisi toisin, niin
minuakaan ei nyt olisi, kerroin.
-Se olikin tässä jutussa kaikkein parasta, Bo sanoi ja alkoi kyynelehtiä.
-Älä nyt. Kaikki on hyvin. Vaari, tuli suustani ja se sai Bon suurempaan itkuun.
Jotkut ihmiset tuijottivat meitä, mutta onneksi suurin osa oli jo niin humalassa, ettei heitä
kiinnostanut meidän jutut. Juttelime vielä jonkin aikaa ja soitin tytöt hakemaan minut.
Siihen meni yli puoli tuntia ennen kuin he tulivat. Jouduin selittämään kaikkia mitä olin
nähnyt ja kysymysten tulva täytti auton. Minut herätettiin asuntoni pihalla. Oli autuas olo.
En tuntenut töpänneeni kertaakaan. Nukahdin puku päällä sänkyyn.
Puhelimeni soi ruokapöydällä. Menin vastaamaan. Minulla ei ollut krapulaa. Kello oli jo
melkein yhdeksän.
-Hei täällä Pia. Haluutsä sun auton takaisin?
-Ei sillä kiirettä.
-Sä pääsit lehteen.
-Älä. Sehän on kiva.
-Etusivulle ja lööppiin.
-Täh! Ei! Mitä mä oon tehnyt! huusin hulluna ja aloin kävellä edestakaisin.
-Rauhoitu. Tää on ihana juttu. Kato netistä. Sä oot molemmissa lehdissä. Mutta vaan
toisen lööpissä. Mä tuon auton iltapäivällä, Pia sanoi ja sulki puhelimen.
Käteni tärisivät kun avasin läppäriä. Kohta surfasin iltapaäivälehtien sivuilla. Puhelimeeni
alkoi tulla tekstiviestejä. Kohta löysin Iltalehden sivut. Siinä se oli ensimmäisenä. Henry
rakas! luki tekstissä. Sarjakuvataiteilija suuteli poliisia Mariankadun ovella. Kaunis ja
intohimoinen suudelma hämmensi muut juhlavieraat, luki tekstissä.
-Eikö niillä ole oikeita uutisia, kivahdin ääneen.
!
Avasin television ja siellä oli menossa joku panelikeskustelu.
-No mitäs jälkiviisaat sanovat päivän lööpistä? kysyi se sama pitkäsäärinen toimittaja, joka
oli haastatellut joskus minuakin.
-Siis kerrankin kaunis kuva, missä on kaunis tyttö ja komea poika. Oikea ajoitus.
Kerrassaan täydellinen Romeo ja Julia kohtaus. Ei aina huonoja uutisia, paksu mies sanoi
puku päällä.
-Joo aivan hurmaava. Tosi komea poliisi. Tuollaisen jokainen tyttö haluaisi, joku noin
kolmekyppinen nainen totesi.
-Muutenkin Iida oli illan prinsessa. Hän vei kaiken huomion erikoisella puvullaan ja
hurmaavalla käytöksellään, se laihempi vanha mies sanoi.
-Nimen omaan. Kun hän totesi, että unformuista pitäisi tehdä iltapukuja, niin huomasin,
miten ministeri vanhana rauhanaktivistina oli ihan myyty, paksu mies sanoi.
-Nää miehet syö ihan kädestä, pitkäsäärinen toimittaja vitsaili.
-Ei mikään ihme. Iida oli niin suloinen. Minä odotin että hän taas töksäyttää jotain
kömpelöä, niin kuin kirjamessuilla, mutta ehkä se kuului kirjojen myymiseen, se
haastateltava älykkönainen sanoi.
-Te siis olette kaikki nyt faneja? pitkäsäärinen toimittaja kysyi.
-Kyllä. Hän yllätti rohkeudellaan, kauneudellaan, näkyi kuinka kaikki meni ympärillä
hiljaiseksi kun hän tuli paikalle, vanhempi mies sanoi.
-Lisäksi hän pisti ulkoministerin pään sekaisin ja se on jo jotain kun saa noin kokeneen
poliitikon änkyttämään, älykkö nainen totesi.
-Kyllä ollaan faneja. Hän vielä piirtää hienoja sarjakuviakin. Iida oli illan tuhkimoprinsessa.
Tosi kaunis nainen sisältä ja ulkoa, Paksu mies sanoi.
Ohjelmassa siirryttiin uutisiin, joten pistin television kiinni. Oli aivan sekava olo. Puhelimeni
piippasi koko ajan. Jopa isäni lähetti tekstarin missä onnitteli minua. Meinasin soittaa
Henrylle, mutta puhelin pärähti soimaan kädessäni.
-Haloo äiti, vastaisin.
-No huomenta. Millainen olo on. Olitko jatkoilla?
-Olin mä se mun uuden vaarin kanssa ravintolassa. Sen rouva oli mukana.
-Jaa. Miten sen kanssa meni? äiti kysyi ja ääni oli muutunut leikkisästä vakavaksi.
-No se alkoi itkemään, kun oli niin onnellinen. Ihmiset katsoi ja varmaan luuli ihan muuta.
-Jaa. olisin minäkin onnellinen, jos saisin yhtäkkiä tietää olevani isoäiti. Semmoiset asiat
tekee hyvälle mielelle. Oletko jo nähnyt lehtiä?
-Joo katoin mä niitä netistä. Äsken musta puhuttiin televisiossa.
-Älä. Millä kanavalla?
!
-Ykkösellä.
-Täytyy kaivaa se netistä. Onneksi olkoon nyt. Sä olit kaunis. Mä olen ylpeä susta. Voi
hyvin.
Käteni tärisivät kun soitin Henrylle.
-Huomenta Iida rakas, kuului puhelimesta.
-Mä soitin kysyäkseni, onko mulla vielä poikaystävä.
-Miten niin?
-Me ollaan iltalehdessä etusivulla pussaamassa.
-Jaa. Se meni multa ihan ohi. Mä ihmettelinkin, kun se kassa tyttö sivassa kehui sua mulle.
-Mitä se sanoi.
-Se sanoi, että aivan ihana se Iida oli eilen televisiossa.
-Etkö sä huomannut sitä lööppiä?
-En mä niitä lue. Täytyy käydä ostamassa se lehti.
-Tuutko sä töiden jälkeen mun luo. Mun on ikävä.
-Voin mä tullakin.
Pia toi auton iltapäivällä Riitan kanssa. Heillä oli molemmat iltapäivälehdet mukana. Olin jo
saanut toiset vaatteet päälle. Luin lehtiä ja minua pääasiassa kehuttiin niissä. Olo oli
sekava. Olin ollut hauskemmissakin juhlissa, eikä niistä oltu lehdissä ilmoiteltu. Lehtien
sisäsivuillakin oli minusta kuvia. Olin muka prinsessa.
-Kyllä siinä monia harmittaa, kun he eivät päässeet kalliitten pukujensa kanssa lehteen,
saati sitten etusivulle, Pia totesi.
-Yksi mies valitti kun ohitin hänent taksijonossa, kerroin.
-Ne on kato ne metrijukkikset ensin ja sitten on erikseen tollaset superjukkikset, niin kuin
sinä, Riitta sanoi.
!
!
!
!
!