1. No category

Saarna 3. adventtisunnuntai
Tehkää tie kuninkaalle
Joh. 3: 26–30
Opetuslapset menivät Johanneksen luo ja sanoivat: ”Rabbi, nyt on
ruvennut kastamaan myös se mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella
puolen ja josta annoit hyvän todistuksen. Kaikki menevät hänen
luokseen.”
Johannes vastasi: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta
hänelle taivaasta. Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: ’En minä ole
Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään.’ Sulhanen on se,
jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja
kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan.
Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava
suuremmaksi, minun pienemmäksi.”
1. Johannes Kastajan menestystarina
Johannes Kastajan toiminta profeettana oli ollut suuri menestys. Hänen ympärilleen
oli syntynyt melkoinen kansanliike. Herätys. Ihmisiä oli kastettu herätykseen tulon
merkkinä. Herätys oli koskettanut eri kansan ryhmiä ja olivatpa valtaa pitäneetkin
tulleet sen tuntemaan. Suorasanainen julistus oli koskettanut monia. Johanneksella
oli monia häntä ihailevia seuraajia ja oppilaita.
Kesken menestyksen tuo merkittävä ja historiankirjoihin jäänyt hengellinen johtaja
oli kuitenkin alkanut puhua outoja. Yhtäkkiä hän oli puheissaan alkanut kiinnittää
seuraajiensa huomiota - ei enää itseensä ja omaan julistukseensa, vaan yhteen
toiseen. Ei enää parannuksen tekoon tai tulevaan tuomioon vaan yhteen toiseen
mieheen. Yhteen monien kastettujen seuraajiensa joukossa.
Toiset olivat tästä vakuuttuneet ja siirtyneet seuraamaan tätä Johanneksen jälkeen
tullutta ja hänen suosittelemaansa julistajaa. Toiset pysyttelivät uskollisesti vanhan
mestarinsa lähellä. Mutta Johanneksen johtaman herätyksen aika oli kuitenkin tullut
päätökseen. Kannattajakunta jakaantui enemmistön siirtyessä seuraamaan tätä
uutta julistajaa. Miestä jota Johannes Kastaja suositteli. Jeesusta Kristusta.
Johanneksen puheet olivat siis tuhoisia hänen omalle menestykselleen, eivätkä
varsinkaan hänen seuraansa jääneet opetuslapset niitä ymmärtäneet. Niinpä
evankeliumitekstissä tapasimme nämä uskolliset valittamassa mestarilleen
Jeesuksen toimista. ” ”Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös se mies, joka oli
kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvän todistuksen. Kaikki menevät
hänen luokseen.”
Se mitä Johannes Kastaja oppilailleen vastaa, kertoo lopulta hänen syvästä
hengellisestä ymmärryksestään, ehkä jopa enemmän kuin hänen Raamattuun
tallennetut tiukat ja tulikivenkatkuiset saarnat.
”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Te voitte itse
todistaa, että minä sanoin: ’En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan
hänen edellään.” ja ” Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”
Oliko Johannes sen aina tiennyt, vai oliko kasvanut tähän ymmärrykseen, se
kuitenkin oli hänelle nyt selvä asia: hän ei ollut kaiken keskipiste vaan Jumalan
suunnitelma oli. Hän ei ollut messias, sankari, pelastaja mutta hän sai kertoa kuka oli,
ja sitten antaa tilaa hänelle. Se oli hänen tehtävänsä. Eikä ollut mitään suurempaa
kuin täyttää oma tehtävänsä. Olla oman tehtävänsä ja oman itsensä kokoinen.
”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” Tässä Johanneksen lyhyessä
mutta sitäkin syväluotaavammassa lausahduksessa kiteytyy kirkkaasti se, mistä
lopulta on kyse siinä, jos sinä ja minä haluamme elää elämäämme kristittyinä,
Jumalaan uskoen ja hänen tahtoaan etsien. Näissä sanoissa on kaikki. Se todellisuus,
josta nämä sanat puhuvat ovat terveen uskon edellytys. Ja samalla niiden mukaan
eläminen on myös meille ihmisille lähes mahdoton asia.
2. Kukaan ei halua tulla pienemmäksi
Sillä kuka haluaa elää niin, että tulee jatkuvasti vähemmän tärkeäksi, vähemmän
kaiken keskipisteeksi, siis pienemmäksi? Eikä vain näin, vaan yhä enemmän ja
enemmän haluaa, että sen itseltä vapautuvan tilan saa Jumalan tahto, Jumalan
kunnia, Jumalan valtakunta. Siihen Johannes Kastajan suuret sanat meitä haastavat
eikä haaste ole helppo.
Tänä aikana länsimaissa ajan henki näyttää ohjaavan toisenlaiseen elämän
ymmärrykseen. Pienemmäksi haluavat korkeintaan tulla suurimmat pudottajat tai
superdieetteihin uskovat, mutta sekin tehdään yleensä siksi, että itse asiassa
ihmisenä tultaisiin suuremmaksi, paremmaksi, hyväksytymmäksi.
Sama on useimmiten sisäänkirjoitettuna kaikkeen mitä teemme. Usein jopa sinänsä
oikea ja hyvä toisten pyyteetön auttaminen löytää motivaationsa siitä, että auttaja
haluaa osoittautua hyväksi, paremmaksi ja suuremmaksi. Jos ei muuten niin itsensä
silmissä. Saada sen hyvän mielen mikä auttamisesta tulee. Ja vaikka tässä ei
tietenkään ole mitään väärää eikä tämä ei tietysti tee itse auttamista jotenkin
huonoksi ja vääräksi, silti sekin osoittaa ihmisyyteen kuuluvan luontaisen piirteen:
meidän on tultava suuremmiksi ja paremmiksi, se on meille kuin elämän ehto.
Lapsilla tämä on tietysti jo osa luonnollista kasvuakin. Mutta jo kovin varhain tämä
asenne elämään löytää tiensä sisimpäämme ja alkaa ohjata toimintaamme,
itseymmärrystämme ja itsetuntoamme. Mitä suurempi, osaavampi ja pätevämpi
olen, sitä arvokkaampi olen.
Nuoren kamppailu oman paikan löytämiseksi saa voimansa ja kannustimensa juuri
tästä. Ikäihmisen hätä kokiessaan voimiensa ehtyvän, kumpuaa tästä. Tulen heikoksi
ja pieneksi, tarkoittaako se, että menetän arvoni ja oikeutukseni elää?
Tällä ilmiöllä on monta nimeä, riippuen mistä suunnasta sitä katsotaan.
Kiiltäväpaperisessa naistenlehdessä elämäntapakouluttaja kutsuu sitä vaikkapa
terveeksi itsekkyydeksi, oman itsensä arvostamiseksi. Evoluutiobiologi kutsuu sitä
lajin kehittymiseksi ja luonnonlaiksi: vahvat porskuttavat, heikot sortuvat. Pieneksi
jäävät jätetään joukosta.
Ilmiötä on turha demonisoida, sillä se on osa ihmisyyttämme. Näin voi joku ajatella.
Ja kohtuuden rajoissa pidettynä se varmasti saa aikaan paljon hyvää, tervettä ja
oikeaa kehitystä. Mutta kohtuuden rajat ovat meille ihmisille lopulta hankalat rajat
pidettäviksi. Ja viime kädessä tuskin on yhtään sotaa, yhtään konfliktia ihmisten
välillä, yhtään väkivallan tekoa, jossa tämä ilmiö ei ilkeästi virnistelisi taustalla. Vahva
tuhoaa heikon. Parempi, suurempi vaatii tilaa ja ottaa sen vaikka väkisin niiltä, jotka
ovat pienempiä ja heikompia. Se on luonnon laki.
Luther ja jo häntä ennen ainakin kirkkoisä Augustinus tunnistivat tämän ilmiön. He
kutsuivat sitä tosin eri nimellä, termillä joka on meidän aikanamme yhä vieraampi.
Heille tämä luonnonlaki, tämä ”terve itsekkyys” oli ihmisen perisynnin olemus.
Synnin, joka kietoutuu ihmisen parhaisiinkin tekoihin, jaloimpiinkin pyrkimyksiin,
parhaisiinkin aikeisiin. Kaikkeen , niin hyvään ja pahaan, jonka kautta ihminen haluaa
olla isompi, parempi ja suurempi. Muitten silmissä. Joskus jopa Jumalan silmissä. Jos
ei muuta niin omissa silmissä ainakin.
3. Hengellinen kasvaminen – pienemmäksi tulemista!
Tätä taustaa vasten syventyy Johanneksen sanojen viisaus. ”Minun on tultava
pienemmäksi, Hänen suuremmaksi.” Muuta tietä hengelliseen kasvamiseen ei ole
kuin tulla pienemmäksi. Muuta uskottavaa uskoa ja uskossa elämistä ei ole kuin se
jossa ihminen ymmärtää jatkuvasti syvemmin ja syvemmin olevansa täysin
riippuvainen Jumalasta.
Kolmannen adventtisunnuntain sanoma on lainattu Johannekselta :”Tehkää tie
kuninkaalle.” Tehkää tie Herralle tulla oman joulunviettonne keskipisteeksi, oman
elämänne keskipisteeksi. Etsikää sitä Johanneksen asennetta, joka sanoo: ”Hänen on
tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”
Tie Herralle avautuu silloin, kun sinä ja minä lakkaamme seisomasta sillä tiellä hänen
edessään. Tie Herralle avautuu silloin, kun sinä ja minä lakkaamme yrittämästä tulla
suuremmiksi. Olipa se yrityksemme millaista tahansa, vaikka hengellisen elämän
harjoittamistakin, silti kaikki jolla sinä ja minä yritämme olla suuria, vie tilan häneltä
joka yksin on todellisesti suuri.
Uskossa kasvaminen ei ole sitä, että sinä ja minä löytäisimme keinoja olla synnin
”suurimpia pudottajia”, että oppisimme elämään entistä vähäsyntisempää elämää.
Se ei ole sitä että sinä ja minä kasvaisimme entistä viisaammiksi Jumalan
”asiantuntijoiksi”. Uskossa kasvaminen on sitä että sinä ja minä päivittäin
suostumme siihen meille luonnottomaan kasvun suuntaan. Pienemmäksi
tulemiseen. Heikkona olemiseen. Sillä silloin saa Jumala olla suuri. Silloin saa
Vapahtaja olla vahva. Hänen tulee kasvaa ja meidän tulla pienemmiksi.
Synti on totta ja sitä on ihmisen hyvä välttää. Mutta lopulta Johanneksen osoittama
tie on kasvaa päivä päivältä ymmärtämään, että yhä enemmän ja enemmän minä
tarvitsen syntieni sovittajaa. Päivä päivältä saan olla hänelle enemmän kiitollinen
siitä, mitä hän on puolestani tehnyt.
Raamattua on hyvä tutkia ja Jumalaa opetella tuntemaan. Mutta lopulta
Johanneksen sanojen osoittama tie on, se mitä evankelista Erkki Leminen aikanaan
kuvasi runossaan näin: ”Jumala, ymmärrän sinua yhä vähemmän, mutta tarvitsen
entistä enemmän.” Ilman häntä, hänen hyvyyttään ja läsnäoloaan ja rauhaansa, joka
lopulta ylittää ihmisymmärryksen, en pärjää enkä jaksa. Hän on suuri, minä olen
pieni. Ja minä saan turvata häneen.
4. Pienenä suuren Vapahtajan syliin
Usein tämä pieneksi kasvamisen salaisuus avautuu vasta siellä missä ihmisen
suuruuden kuvitelmat romahtavat. Siellä missä kasvu isoksi ja vahvaksi ei
onnistunutkaan. Siellä missä elämä pysäyttää. Siellä ihminen oivaltaa että on yksi,
joka ei vaadi meiltä suuruutta. On yksi joka ei hylkää niitä, jotka jäävät pieniksi ja
muista jälkeen. On yksi, jolle sanan mukaisesti pieni on suurta. Heikko arvokasta.
Tuo yksi on itse on kerran antanut äärimmäisen esimerkin siitä, mitä on tulla
pieneksi ja heikoksi. Mitä on kasvaa alaspäin. Hän, joka ainoana on kaikkein suurin,
ainoana on vahva, tuli kerran pieneksi ja heikoksi. Meidän tähtemme. Siitä tämä aika
ja kohta odottava joulu meitä muistuttavat.
Jos se oli hänelle mahdollista, eikö se olisi meillekin? Vaikeaa mutta mahdollista
kuitenkin? Kun kerran hän tulee meidän tasollemme ja alemmas, jospa mekin
suostuisimme itsemme kokoisiksi. Emme seisoisi isoina ja vahvoina saapuvan
kuninkaan tiellä tekisimme hänelle tietä. Että me vähenisimme ja hän saisi kasvaa.
Silloin löytäisimme oikean joulun.