Martti Luther – ensimmäinen musiikkiterapeutti? Musiikki ilon ja toivon lähteenä luterilaisuudessa Esitelmä Musiikki kuuluu kaikille -seminaarissa Kuopiossa 12.4.2013 Jari Jolkkonen, Kuopion hiippakunnan piispa Musiikkiterapia on uusi ja moderni soveltavan tutkimuksen alue, joka tutkii musiikin mahdollisuuksia erilaisten, lähinnä mielen sairauksien hoidossa. Tämän kehittyvän tutkimusalueen taustalla on se havainto, että musiikki vaikuttaa voimakkaasti ihmisen mieleen ja tunne-elämään. Mutta onko havainto musiikin terapeuttisista vaikutuksista lopulta uusi? Jo Martti Luther vainusi musiikin suuren vaikutuksen ihmisen sisäiseen maailmaan. Tämä ei ole ihme, sillä Martti Luther soitti itse luuttua, itse asiassa hänen sukunimensä Luder tarkoittaa luutun soittajaa. Kun puhutaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, ei tule aina ajatelleeksi, että tuohon nimeen on kätkettynä keskiaikainen kielisoitin, luuttu. Martti Luutunsoittajalla oli silmää musiikille, sekä laulu- että soitinmusiikille. Hänen vuonna 1526 julkaisemassa uudistetussa jumalanpalveluksen kaavassa oikeastaan kaikki liturgiset osat, saarnaa lukuun ottamatta, toteutettiin laulaen ja soittaen. Kirkkokäsikirjassa on tänäkin päivänä hänen säveltämänsä kantillaatiokaava ehtoollisen asetussanojen tekstiin. Ja tiedetäänpä hänen säveltäneen yhden moteetin. Luther kirjoitti musiikista tavalla, joka paljastaa, kuinka suuren merkityksen hän antoi musiikille ja kuinka syvällisesti jo keskiajalla vaistottiin musiikin terapeuttinen, emotionaalinen ja jopa eettinen merkitys: ”Rakastan musiikkia, koska se on Jumalan lahja, ei ihmisen. Se ilahduttaa mielen, karkottaa Paholaisen ja luo viatonta iloa. Musiikkia harjoitettaessa väistyvät viha, himo ja ylpeys” (WA 50, 368-374). Musiikki luo iloa, mutta ei mitä tahansa vahingon tai hyödyn iloa, vaan ”viatonta iloa”. Tästä yllättävästä ilmauksesta lienee saanut nimensä myös siivon suomalaisen seurakuntapapin Miikka Anttilan Lutherin musiikin teologiaa selvittävä väitöskirja The Innocent Pleasure. A Study on Luther's Theology of Music (Helsinki 2011), jonka tuloksiin tässä turvailen. Mutta palataan ajassa vielä 1530-lukuakin taaemmaksi. Musiikin vahva emotionaalinen lataus on vaistottu jo kauan ennen Lutheria, mutta siihen on suhtauduttu vähän kaksijakoisesti. Keskiajan yliopistoissa, siis jo Lutherin aikana musiikkia opetettiin antiikin pythagoralaisen teorian pohjalta. Tieteenä musiikki ei niinkään viitannut laulamiseen ja soittamiseen, vaan se oli pikemminkin yksi matemaattinen tiede algebran, geometrian ja tähtitieteen ohella. Myöhäisantiikin oppi- mestari, 500-luvulla elänyt Boethius määrittelikin musiikin opiksi lukujen välisistä suhteista. Musiikin intervallien matematiikka perustui antiikin oppineen Pythagoraan nimissä esiintyvään havaintoon: kun metallitanko, joka antaa sävelen C kun sitä lyödään, katkaistaan keskeltä kahtia, sen puolikas antaa oktaavia korkeamman äänen. Oktaavi perustuu siis lukusuhteeseen 1:2. Samanlaisia lukusuhteita löytyy muistakin intervalleista. Myös musiikki-instrumentit viritettiin matemaattisen kaavan mukaan. Tämä pythagoralainen viritys väistyi länsimaisesta musiikista vasta uuden ajan tullessa. Kristillinen teologia johti musiikin merkityksen Viisauden kirjan jakeesta 11:20: ”Sinä olet luonut kaiken painon, mitan ja luvun mukaan”. Musiikki ei ollut turmiovalta, vaan päinvastoin Jumalan luomistyöhön perustuva lahja. Musiikin tunteminen merkitsi Jumalan luomistyön viisauden tutkimista. Silmiinpistävää on, että tämä spekulatiivinen tieto oli jotain muuta kuin käytännön musisointi. Boethiuksen mukaan musicus ei ole henkilö joka osaa soittaa, vaan se joka ymmärtää musiikin lainalaisuuksia. Nämä lainalaisuudet ohjaavat koko maailmankaikkeutta. Tätä käsitystä kutsutaan myös nimellä sfäärien harmonia. Taivaankappaleet liikkuvat kiertoradoillaan harmonisten intervallien mukaisesti. Kristillinen kirkko tunsi kyllä myös laulamisen hyödyn. Kehottihan apostoli ”Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle.”(Ef.5:19) Vanhan käännöksen mukaan apostoli kehottaa ”laulakaa sydämessänne Herralle”. Sydämessä laulaminen tarkoitti joidenkin vanhan kirkon isien mukaan laulamista, joka ei tapahdu suulla vaan sydämellä – parhaassa tapauksessa siis täysin äänetöntä laulua. Enimmäkseen kuitenkin ymmärrettiin, että seurakunta ei kokoonnu yhteen laulaakseen äänettömiä lauluja, vaan julistaakseen Jumalan suuria tekoja sanoin ja sävelin. Kirkon musiikki oli itse asiassa ratkaisevassa roolissa eräässä vanhan kirkon tunnetuimmassa hengellisessä heräämisessä. Afrikkalainen kristityn äidin poika, manikealaisuutta kokeillut ja menestystä saavuttanut retoriikan opettaja Aurelius Augustinus liikuttui kuunnellessaan Milanon seurakunnan veisuuta. Elämäkerrassaan ”Tunnustukset” hän kertoo: ”Kuinka itkinkään veisatessani pyhiä virsiä ja kuullessani syvän liikutuksen vallassa Sinun seurakuntasi suloäänisiä säveleitä. Ne tunkivat korviini, ja Sinun totuutesi virtasi sydämeeni ja täytti sen hurskailla tunteilla. Vuolaina valuivat kyyneleeni, ja hyvä oli silloin ollakseni.” (IX,6) Sekä antiikin filosofit että kristilliset teologit havaitsivat, että tunteet eivät ole pelkästään myönteisiä asioita, sillä ihminen näyttää tekevän murhien, väkivallan ja aviorikosten tapaisia huonoja tekoja juuri suurten tunteiden vallassa. Siksi myöskään musiikin herättämiä tunteita ei pidetty pelkästään ongelmattomina. Sekä musiikki ja tunteet ovat epäilyttävällä tavalla ruumiillisia ja aineellisia asioita. Musiikki on fyysisten kappaleiden värähtelyä ja tunteet sisältävät fyysisiä reaktioita kuten kyyneleet ja pulssin ja hengityksen kiihtyminen. Vanha testamentti ja juutalaisuus suhtautuu myönteisesti sekä soittamiseen että laulamiseen. Kehotetaanhan Psalmien kirjassa: ”Laulakaa Jumalalle, soittakaa hänen nimensä kunniaksi, ylistäkää häntä. Herra on hänen nimensä, iloitkaa hänen edessään!” (Ps. 68:5.) Myös Uusi testamentti rohkai- see soittamaan ja laulamaan Herralle: ”Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle” (Ef. 5:19). Myöhemmin eräät kristityt omaksuivat kreikkalaisesta filosofiasta kriittisen suhtautumisen ruumiillisuuteen ja aistillisuuteen. Vanhan testamentin juutalaisuudessa tällaista jyrkkää eroa ruumiin ja sielun, ajallisen ja iankaikkisen tai näkyvän ja näkymättömän välillä ei ollut. Filosofisesti koulutettu Augustinus tuskaili Tunnustuksissaan sitä, saako hän virsiä kuunnellessaan enemmän mielihyvää niiden hurskaista sanoista vai kauniista sävelistä. Jälkimmäisessä tapauksessa hän ajatteli tekevänsä jotakin arveluttavaa. Kuitenkaan Augustinus ei voinut pitää kokemustaan täysin vääränä ja hän päätyi toteamaan, että seurakuntalaulu on hyväksyttävää, koska musiikin avulla heikkoja sieluja voidaan auttaa kohoamaan hurskaaseen mielialaan. Kaiken kaikkiaan kirkon musiikkielämässä sana kulki edellä ja sävel seurasi perässä. Vaikka sekä Vanha että Uusi testamentti tunnustivat sekä laulu- että soitinmusiikin arvon, vanhan ja keskiajan kristillisissä teksteissä ei juurikaan puhuta instrumentaalimusiikista. Pääpaino on Raamatun tekstien ja kristillisten hymnien laulamisessa. Tätä saatettiin perustella Paavali sanoilla korinttilaisille: ”Minun tulee rukoilla hengelläni, mutta myös ymmärryksellä; minun tulee laulaa kiitosta hengelläni, mutta myös ymmärryksellä.” (1. Kor. 14:15) Ymmärryksellä laulaminen tarkoittaa sitä, että ihminen ymmärtää laulamansa tekstin sisällön. Laulamista pelkästä laulamisen ilosta eivät kaikki osanneet pitää hengellisesti hyödyllisenä. Tosin asia ei ole täysin kiistaton. Keskiajan suuri normaaliteologi (eli teologi, jonka kirjoituksia pidettiin normatiivisina) Tuomas Akvinolainen toteaa, että lauluäänen käyttö on tarpeen ihmisen sielun kohottamiseksi hartauteen. Tuomas sanoo jopa, että musiikilla on sellainen kyky koskettaa ihmisen tunne-elämää, että ihminen voi laulua kuullessaan kohota Jumalan puoleen, vaikka hän ei ymmärtäisi kuulemansa laulun sanoja. Jos hän tietää, että laulun tarkoitus on Jumalan ylistäminen, se riittää kohottamaan hänen sielunsa.1 Martti Luther oli omaksunut kaiken tässä esitetyn teorian musiikista omissa yliopisto-opinnoissaan. On kuitenkin huomattavaa, että Luther ei musiikista puhuessaan juuri koskaan puhu maailmankaikkeuden lukusuhteista eikä viittaa Viisauden kirjaan. Lutherille musiikki ei ole Boethiuksen tapaan teoreettis-matemaattinen asia, vaan voisimme ehkä sanoa, hengellis-terapeuttinen asia. Hänelle musiikin teologian raamatullinen lähtökohta on 1. Samuelin kirjan kertomus Daavidista, joka harpunsoitollaan karkottaa pahan hengen masennukseen ja epäluuloon taipuvaisesta kuningas Saulista ja joka nostaa Saulin epätoivon suosta. Toinen tärkeä kohta on 2. Kun 3:15: ”Kun soittaja näppäili harppua, Herran käsi tuli Elisan päälle.” Esipuheessaan erääseen motettikokoelmaan vuonna 1538 Luther kirjoittaa: 1 Ad quintum dicendum quod per cantum quo quis studiose ad delectandum utitur, abstrahitur animus a consideratione eorum quae cantantur. Sed si aliquis cantet propter devotionem, attentius considerat quae dicuntur, tum quia diutius moratur super eodem; tum quia, ut Augustinus dicit, in X Confess., omnes affectus spiritus nostri pro sua diversitate habent proprios modos in voce atque cantu, quorum occulta familiaritate excitantur. Et eadem est ratio de audientibus, in quibus, etsi aliquando non intelligant quae cantantur, intelligent tamen propter quid cantantur, scilicet ad laudem Dei; et hoc sufficit ad devotionem excitandam. S. Th. IIª-IIae, q. 91 a. 2 ad 5. ”Itse Pyhä Henki kunnioittaa [musiikkia] ja pitää sitä korkeassa arvossa, niin kuin hän todistaa että paha henki lähti Saulista kun Daavid soitti harppua. Samoin kun profeetta halusi profetoida, hänen luokseen tuotiin soittaja soittamaan harppua.”2 Jos musiikki voi vahvistaa ihmisen uskoa ja hyveitä ja karkottaa paholaisen eli ”murhehengen” (spiritus tristitiae), ei ole kaukaa haettua väittää musiikkia suorastaan sakramentiksi. Tätä johtopäätöstä Luther ei sentään tee, mutta muuten hän antaa musiikille ainutlaatuisen suuren merkityksen kristillisen kirkon elämässä. Merkittävää on, että hänelle musiikin jumalallinen merkitys on nimenomaan siinä, mikä oli Augustinuksen mielestä arveluttavaa: musiikin kyvyssä liikuttaa ihmisen tunneelämää. ”Musiikki on Jumalan paras lahja”, sanoo Luther. Se ei tarkoita ensisijaisesti sitä, että musiikin lukusuhteita tutkimalla voimme oppia ymmärtämään maailmankaikkeutta. Se ei myöskään tarkoita musiikin – sinänsä kiistatonta – pedagogista hyötyä, siis sitä, että laulamalla oppii asioita paremmin kuin pelkällä lukemisella. Tämäkään näkökulma ei reformaatiossa ollut vähäinen. Lutherin sanoma levisi juuri hänen virsien välityksellä – usein hänen kirjoituksiaan tehokkaammin. Jopa Espanjassa oltiin huolissaan siitä, että kansa kääntyy joukolla luterilaisuuteen, kun kaikki laulavat Lutherin virsiä. Siitä huolimatta se, että musiikki on Jumalan hyvä lahja (joskus Luther sanoo sitä jopa parhaaksi lahjaksi), perustuu ennen kaikkea siihen, että musiikki vaikuttaa ihmisen tunteisiin. ”Jos tahdot lohduttaa murheellista, kauhistuttaa iloista, rohkaista epätoivoista, nöyryyttää ylpeää, rauhoittaa kiihtynyttä tai saada vihaisen hyvälle tuulelle – ja mitä ikinä onkaan noita ihmissydämen valtiaita, eli tunteita, taipumuksia ja affekteja jotka yllyttävät ihmisen hyvään ja pahaan – mikä olisi parempi keino siihen kuin musiikki?”3 Luterilainen kristinusko antaa suuren arvon ihmisen tunne-elämälle. Kun Lutherin lähin työtoveri Philipp Melanchthon selittää kristittynä olemista laajasti ja perinpohjaisesti Augsburgin Tunnustuksen Puolustuksessa, hän antaa myös tunne-elämän muutokselle suuren merkityksen. Usko uudistaa myös ihmisen mielenliikkeitä: synnyttää myötätuntoa ja rakkautta lähimmäisiin, iloa ja kiitollisuutta Jumalan hyvyydestä ja myös tervettä katumusta oman elämän kompasteluista.4 Virren veisaaminen on tätä kilvoittelua, meditaatiota, jossa sana ja sävel yhdistyvät ja jossa myös ihmisen ymmärrys ja tunne-elämä ovat molemmat mukana. Jos Lutherin kirjoitukset ja luterilaiset tunnustuskirjat ovat sinulle vieraita, luulen, että yhden Lutherin tekstin osaat ainakin osittain jopa ulkoa. Virren 21 ”Enkeli taivaan” sanat (ja epäilemättä myös sävel) kutsuvat laulajaa katselemaan seimen lasta ja hämmentymään, nöyrtymään ja ilahtumaan tästä ihmeestä. Sävel lähtee tietoisesti ylhäältä, 2-viivaisesta c:stä, koska enkeli ja hänen julistamansa sanoma saapuu ylhäältä. Alkutekstin alkaa ”Vom himmel hoch”, ei siis enkeli taivaan, vaan ”taivaan korkeudesta”. Ensimmäisessä säkeistössä mukana ovat paimenten hämmästys ja enkelin ilo. Enkelin sanoma ja Seimen Lapsen kat- 2 Esipuhe moteettikokelmaan "Symphoniae iucundae”, ks. WA 50, 368-374. WA 50, 368-374. 4 ”Sitä varten meidät vanhurskautetaan, että me vanhurskaina alkaisimme tehdä hyviä tekoja ja totella Jumalan lakia. Sitä varten me synnymme uudesti ja saamme Pyhän Hengen, että uudesta elämästä nousisivat uudet teot ja uudet mielenliikkeet: jumalanpelko ja rakkaus Jumalaan, himojen vihaaminen jne. Se usko, josta me puhumme, syntyy katumuksessa, ja sen on määrä vahvistua ja kasvaa hyvien tekojen tekemisessä sekä koettelemusten ja vaarojen keskellä, jotta osaisimme vähitellen yhä useammin mielessämme päätellä, että Jumala Kristuksen tähden pitää meistä huolta, antaa meille anteeksi ja kuulee rukouksemme. Tätä ei opita ilman monia vaikeita kilvoituksia.” 3 seleminen synnyttää iloa ja riemua sekä laulavissa ihmisissä että taivaan enkeleissä, kuten kaksi viimeistä säkeistöä osoittavat. 1. Enkeli taivaan lausui näin: / Miks hämmästyitte säikähtäin? / Mä suuren ilon ilmoitan / maan kansoille nyt tulevan.Kuudennessa 9. Ah iloni jos sinuss’ ois, / en unhoittaa sua koskaan vois. / Suo siihen apus armosta, / niin kiitän aina riemulla.” 10. Nyt Jumalalle kunnia, / kun antoi ainoon Poikansa. / Siit enkelitkin riemuiten / veisaavat hälle kiitoksen. Tätä saa veisata yhä uudestaan, että se ilahduttaisi ihmisen, vahvistaisi hänen uskoaan ja sytyttäisi ihmisessä myös rakkauden toisiin ihmisiin. Virren, hengellisen musiikin ja oikeastaan kaiken musiikin suurimpia lahjoja inhimilliseen elämään on se, että se luo – Martti Lutherin sanoin – ”viatonta iloa”.