Tatuointi ei ole enää vain vankien ja merimiesten yksinoikeus

uusitoivo
MUUTOKSEN JA EHEYTYMISEN ERIKOISLEHTI
4/10
Irtonumerohinta
6 euroa
Tatuointi
ei ole enää
vain vankien ja
merimiesten
yksinoikeus
Tuskanpoistoviikko
tukkikämpällä
Tuomasmessussa
on täysi työ
Sisältö
Pääkirjoitus
3
Laitattakaa tatuointinne vankiloman aikana. Wilma Schlizewski
on nähnyt monta epäonnistunutta
4
tatuointia.
Koti – en ymmärrä mitä
tarkoitat.
Isät ja lapset juhlivat
Kylmäkosken vankilassa
itsenäisyyspäivänä.
8
9
Toivon ovi on avoinna myös
toivonsa menettäneille.
10
Koti luostarissa.
12
Mietelmiä periferiasta.
13
Jyväskylän Katulähetys
ei jouda eläkkeelle.
14
Jyväskylän Katulähetyksen
historiikin tekeminen antoi
uutta uskoa elämään.
15
Haavena istuskelu mangopuun
juurella. Risto Nyman oppi
elämään raittiina.
16
Paikka Pattayalla talvehtiville.
18
2 Uusi toivo
4/2010
Ilkka Partanen
Jorma Soini
Päivi Strandén
uusi toivo
Köyhyyttä, rikkautta ja kadoksissa
19
olevia valuutanvaihtopisteitä.
Tuskanpoistoviikko tukkikämpällä Lapissa.
21
Apteekin ovikello.
23
Ensikertalainen Tuomasmessua
rakentamassa.
24
ISSN 0780-3745
64. vuosikerta
4 numeroa vuodessa
PERUSTETTU
v. 1946 nimellä Wangin Toivo
PÄÄTOIMITTAJA
Päivi Strandén
On tunnettava polut jotka
johtavat myöhemmän elämän
ongelmiin.
26
Itkeminen on luontainen tapa
kommunikoida.
28
Kanikonttori
29
Maahanmuuttajanaisten lasikatto
on moninkertainen. MoniNaisten
Talolla naisia autetaan pois
syrjäytymisen kehästä.
30
Kuka olin, olen ja miksi tulen.
JULKAISIJA
Sininauhasäätiö.
Tuetun asumisen, tuetun tekemisen,
tuetun olemisen ammattilainen
32
TAITTO
Terttu Hauhia
ETUKANNEN KUVA
Päivi Strandén
TOIMITUS JA TILAUKSET
Sininauhasäätiö
Mäkelänkatu 50, 00510 Helsinki
p. 040 5444 105
stranden@in105.fi
TILAUSHINTA 2011
26 euroa
PAINOPAIKKA
Ykkös-Offset, Vaasa 2010
Pääkirjoitus
KUULIN ENSIMMÄISET joululaulut
reilu kuukausi ennen joulua. Tavaratalossa, kuinkas muuten. Joskus ennen
joululaulujen soitto jo marraskuussa sai
minussa aikaan tympääntymisen ja vähän ahdistuksenkin tunteen. Ajattelin,
että mikä pakko niitä on soittaa jo nyt.
Luullaanko kaupoissa, että asiakkaat
innostuvat paremmin joululahjaostoksille, jos taustalla soivat riehakkaat
joulupukkisävelet. Säälin myös mielessäni kauppojen henkilökuntaa. Miltähän varsinainen joulu mahtaa tuntua,
kun joulumusiikin pakkosyöttö alkaa jo
marraskuussa ja siltä ei voi sulkea korviaan. Ei, jos aikoo säilyttää työpaikkansa ja palvella asiakkaita hymysuin,
niin kuin tietysti odotamme.
Nykyään suhtaudun asiaan tyynesti.
Tai täytyy myöntää, että suorastaan
ilahduin, kun kuulin ensimmäiset
joululaulun sävelet kauppareissullani.
Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä. Joulun
odotus ei enää tarkoita samaa kuin
stressaava jouluvalmistelujen suunnittelu, ei jokavuotista lahjalistojen
tekemistä tai etukäteen koettua harmitusta jouluun liittyvistä pakollisista
riennoista. Enää en edes jaksa kiivastua
kauppojen ruuhkista, vaan kassajonossa päätän, että tämä kuuluu asiaan:
ihmiset haluavat joulunsa, kukin omalla tavallaan, ja siitä maksamme tämän
hinnan. Enkä ole niin harras kristitty,
että viitsisin pahastua jouluun liittyvästä tingelitangelistakaan. Meillä on niin
pitkä ja pimeä talvi täällä pohjoisessa,
että jos joulunalustraditioihin kuuluu
vuosi vuodelta räikeämmiksi käyvien
jouluvalojen virittely, niin siinäpähän
kuuluu.
TÄMÄ OLI ehkä vähän turhankin
pitkä johdatus otsikon asiaan eli
erääseen rakkaimmista joululauluista.
Varpunen jouluaamuna on kai joskus
voittanutkin rakastetuimman joululaulun tittelin. Ihmiset pitävät milloin
mistäkin. Usein silti suosituiksi nousevissa joululaulussa pitää olla syvällistä
sanomaa, kun se ehkä muusta joulunvietostamme puuttuu. Kuinka muuten
esimerkiksi joululaulu, jossa todetaan,
että ”en etsi valtaa loistoa, en kaipaa
kultaakaan” hivelisi niin kovasti meitä
rahan ja vallan perässä juoksevia kansalaisia.
Kuuntelin Varpusta jouluaamuna
vuosi toisensa jälkeen puolella korvalla. Sanatkin olivat jo niin tutut, että
varmasti olisin ne osannut toistaa
ulkoa, mutta ilman ajatusta. Kunnes
sitten eräänä jouluna muutama vuosi
sitten jostain syystä pysähdyin kuuntelemaan tarkemmin. Kyseessä saattoi olla Vesa-Matti Loirin tunteikas tulkinta.
Kun päästiin säkeistöön, jossa lauletaan ”olen pieni veljesi, tulin taivahasta”, purskahdin hillittömään itkuun ja
sain varmaan tilannetta todistamassa
olleen puolison lähes hätää kärsimään.
MINULLA ON pieni veli, jota en koskaan ennättänyt nähdä. Tämä veljeni
kuoli pienenä keskosena synnyttyään
ennen aikojaan. Vasta nyt, itse jo
käytännössä mummoikään ehtineenä,
tajusin, miten olen tietämättäni kantanut sisälläni kaipuuta asiaan, ihmiseen,
jota en itselläni kokenut edes olevan.
On ollut vain nimi hautakivessä, syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Varpunen
jouluaamuna auttoi minua kuitenkin
löytämään itselleni veljen, pikkuveljen,
joka nyt olisi jo aikamies. Voin vain
mielessäni kuvitella, mutta koskaan en
saa sitä tietää, mitä hän olisi ennättänytkään elämälleen tehdä, millaiseksi
veljeksi ja ihmiseksi olisikaan kasvanut.
Ikääkin veljellä olisi nyt jo lähes 50.
Olen myöhemmin kuullut vastaavanlaisia tarinoita ihmisten kaipuusta ihmisiin, joita eivät ole koskaan päässeet
näkemään tai joihin eivät ole syystä tai
toisesta voineet tutustua. Jotkut ovat
kokeneet asian niin kuin minä: kai-
Jorma Soini
Varpunen jouluaamuna
”
Jotkut etsivät
loputtomiin.”
puun tunne on ollut kipeä, kunnes sen
kanssa on päässyt sinuiksi. Tai jotkut
etsivät loputtomiin. Jotkut taas suhtautuvat asiaan kylmän viileästi. Kun ei jotain ole, niin sen olemassaolon perään
on turha ruikuttaa. Minäkään en enää
itke kuullessani Varpusta jouluaamuna,
mutta sen kautta ymmärsin vähintään
sen, että ihmismieli on kovin merkillinen. n
Päivi Strandén
päätoimittaja
stranden@in105.fi
Uusi toivo 3
Teksti ja kuvat: Päivi Strandén
”Laitattakaa
tatuointinne
vankiloman
aikana”
Wilma Schlizewski on nähnyt
monta epäonnistunutta
tatuointia
4 Uusi toivo
Wilma Schlizewskiä, tai monille edelleen helpommin Hantta
Krausea, voisi haastatella
melkein aiheesta kuin aiheesta:
kokkaamisesta, taiteesta, sisustamisesta, siviilirohkeudesta,
dyykkaamisesta, siirtolapuutarhanhoidosta, mainosmaailmasta,
kunnallispolitiikastakin ehkä. Yllättäen puhe voisi kääntyä myös
äitiyteen liittyviin asioihin tai koiriin. Mainosmaailman kovat lait
jo vuosia sitten jättäneen Wilman
tapaa kuitenkin nykyään tatuointivälineiden ääreltä, joten luontevaa on suunnata puhe ihmisen
haluun koristaa ihoaan.
W
ilma Schlizewski
oli aiemmin menestyvä mainosfirman
omistaja, mutta
nuoruuden haaveena
ja visiona tulevasta elämäurasta oli kuvanveistäjän ammatti. Opintojen pariin
päästäkseen Hantta preppasi itseään käymällä monia kursseja.
– Pudotus oli melkoinen, hän muistelee sitä, kun hylkäävä päätös opiskelupaikasta tuli.
Kuusankoskelaisen Hantan työelämän
punaisen langan pää alkoi opiskeluhaaveiden romahdettua mainostoimistosta
ja siellä tekstien parista, vaikka mieluiten
Hantta olisi työskennellyt visuaalisen
suunnittelun parissa. Copywriterin ura
oli nousujohteinen ja melko nopeasti
Hantalla oli oma firma johdettavanaan.
Siinä sivussa Hantasta tuli koko kansan
tuntema julkkis, jonka vauhdikkaan elämän käänteitä on saatu seurata erilaisten
iltapäivä- ja juorulehtien palstoilta.
Wilma on kuitenkin ollut ennen kaikkea kovan luokan mainosalan ammattilainen, joka nimeää viimeiseksi niitikseen
mainosalalla Helsingin kaupunginteatterin markkinointipäällikön nelivuotisen
pestin, jonka hän oman firman ohessa
otti hoitaakseen. Mainosala ei äkkiä tuntunutkaan enää houkuttelevalta. Wilma
oli päälle 40-vuotias ja tiesi, ettei alalla
arvosteta kokemusta, ei varsinkaan naisen
kokemusta.
– Mainosalalta ei vanheta, Wilma
toteaa.
myös kaupunginteatterille tulleet, ruotsinkielisen Hankenin kauppakorkeakoulun käyneet nuoret, joilla oli Wilmaa
silminnähden edelleenkin hieman puistattavat ajatukset siitä, minkälainen on
42-vuotias kahden lapsen äiti. Kaupunginteatterin markkinointibisnes sai jäädä,
kun Wilma irtisanoutui spontaanisti.
Mieluiten hän olisi tuossa vaiheessa jäänyt lasten kanssa kotiin, mutta se ei ollut
taloudellisesti mahdollista.
– Soitin muutamaan tatuointiliikkeeseen, pääsin italialaisen Diego Villanellon oppilaaksi ja otin pankkilainan,
Wilma kertoo.
Wilman mielestä nelikymppisenä ei
voi enää olla epävarmalla tiellä. Hän opiskeli tatuointialaa kolme vuotta ja pääsi
nopeasti kiinni ammattitaitoon. Wilman
mukaan yleensä tatuoijat ovat itseoppineita. Osa on ollut ensin toisen opissa,
mutta tavallisesti lyhyemmän aikaa. Nyt
Wilmallekin kysytään jo oppiin, mutta
hän kummastelee kysyjien asettamia vaatimuksia.
– Taito on omien korvien välissä, Wilma sanoo.
Huonot vankilatatuoinnit
Kun vielä muutama vuosikymmen sitten
tatuointeja ei nähty juuri muilla kuin
vankilassa tai merillä olleiden iholla, nyt
niitä hankkivat kaikenikäiset.
– Alalla on mieletön hyperventilaatio,
Wilma kuvailee.
Wilma itse on perustanut Helsingin
Kampissa sijaitsevan yrityksensä ajatuksella, että se toimii myös korjausklinikkana. Näin siksi, että ihmisillä on niin
paljon huonoja tatuointeja. Tatuointien
poistaminen on vaikeaa ja kallista lääkärityötä, mutta huonoja kuvia on mahdollista korjailla. Tatuoinnin poistamisesta
jää joka tapauksessa iholle arpi. Korjatessa vanha tatuointi uudistuu.
Vaikka tatuointeja tehdään edelleen
vankilaoloissakin, Wilma suosittelee
malttia. Esimerkiksi loman aikana on
mahdollista hankkia mieleinen ja asiallisesti tehty tatuointi. Wilmankin asiakkaina käy vankeja, jotka myös korjauttavat epäonnistuneita vankila- tai muita
tatuointejaan.
– Huonompikin tatuointi on ikuisesti
nahkassa, Wilma varoittelee, vaikka sanookin, ettei hänellä ole asiaan moraalista
asennetta.
Wilma Schlizewski sanoo ymmärtävänsä hyvin, että ihmiset saattavat tehdä
spontaaneja päätöksiä. Toisaalta vankilassa voi näyttää jopa oudolta, jos vangilla
ei ole tatuointeja. Yhteenkuuluvaisuus
vaatii niitä.
– Ukkeli ilman kuvia vaikuttaisi oudolta, Wilma tokaisee ja lisää, että myös tatuoijalla itsellään kuuluu olla tatuointeja.
Maagiset sanat
Noihin aikoihin hän tapasi amerikkalaisia
bisneksentekijöitä, jotka olivat kiinnostuneet Wilman osaamisesta. Wilmaa
puolestaan ei kiinnostanut siinä vaiheessa amerikkalainen arvomaailma, jossa
ihanteena ovat 11 tunnin työpäivät. Kävi
lopulta selväksi, etteivät jenkit olisi häntä
kiinnostuksesta huolimatta palkanneet ja
työpaikkahaastattelun yhteydessä tulevaisuuden visioita kysyttäessä Wilma kuuli
äänensä sanovan: ”Olen viiden vuoden
päästä luultavasti Suomen paras tatuoija.”
Wilma tietää olleensa jenkeille liian
eurooppalainen, mutta sitä hän ei edelleenkään tiedä, mikä sai hänet sanomaan
nuo kauaskantoiset sanat.
Tulevaisuuden ratkaisuja jouduttivat
Tatuointi jää ikuisesti iholle.
Uusi toivo 5
Kehnoimmat tatuoinnit ja suurimmat
ylilyönnit syntyvät Wilman mukaan
usein silloin, kun tatuoinnin ottaja ja
tekijä ovat molemmat päihtyneinä. Joskus ammattilaiseksikin itseään nimittävä
voi tehdä huonoa jälkeä, mutta silloin
asiakkaat äänestävät jaloillaan. Tatuointifirman omistajuus on kuin minkä
tahansa pienyrityksen pyörittämistä. Se
on taiteilijatyötä, jota voisi verrata vaikka
kultasepän työpajaan.
Tatuoinneissa on joskus Wilman
mukaan kamalaksi koettua estetiikkaa,
josta halutaan luopua, ettei näyttäisi siltä,
että tatuointi on hankittu nimenomaan
vankilasta.
Kristilliset merkit iholla
Ihmisen iholla näkee yllättävän usein
myös erilaisia kristillisiä kuvia, joskus
hyvinkin kookkaita.
– Perusristejä menee pilvin pimein,
Wilma toteaa.
Kristus ja Maria ovat suosittuja
tatuointiaiheita, mutta lähinnä katolisissa
maissa. Näillä kuvilla on Wilman mukaan selkeästi latinotausta. Monen kuvan
kohdalla on kuitenkin käynyt niin,
että asia tai linkki taustaan, josta kuva
tulee, on kadonnut siinä vaiheessa, kun
kuva lyödään iholle. Näin on käynyt
muun muassa ruusujen ja hämähäkinseittien kanssa. Niillä on oma symboliikkansa vankien keskuudessa, mutta Wilman
mukaan niitä näkee nykyisin joka toisella
teinipojalla.
Wilma kertoo törmänneensä myös
sellaiseen, että luterilainen pappi on pitänyt tatuointeja syntinä. Raamatussa kyllä
puhutaan itsensä koristamisesta, joka ei
siis ole sopivaa, mutta kuitenkin jo alkukristityt tatuoivat iholleen kalasymbolin.
Mustavalkoiset suomalaiset
Suomalaisten suosikkeja ovat mustavalkoiset tatuoinnit, kun taas kansainväliset
lehdet pursuavat kuvia värillisistä latinotatuoinneista.
– Jos tulee vaikka urheiluautot muotiin, kaikki ottaa sellaisia. Samoin julkkisten tatuointeja halutaan kopioida, Wilma
tietää.
Tatuointien kuvamaailma on Wilman
mukaan aina sama, mutta vähän parempi
kuin ennen. Itse hän sanoo ihastuneensa
saksalaiseen, kokeilevaan kuvamaailmaan.
Wilma seuraa tarkasti alan julkaisuja,
joista myös asiakkaat voivat etsiä mieleisiään malleja.
Raikas poikkeus tavanomaisempien
tatuointien joukossa oli erään isoäidin
haluama tatuointi, jonka mallin oli piirtänyt hänen lapsenlapsensa.
– Virkistyin siitä kuukaudeksi, Wilma
ihastelee.
Wilma hankkii käyttämänsä värit
suoraan Yhdysvalloista, jossa tuoteturvallisuuslaki on kaikkein ankarimmasta
Asiakas on valinnut mieleisensä kuvan, jonka haluaa käsivarteensa.
6 Uusi toivo
päästä. Väreihin ei sisälly esimerkiksi
allergiavaaroja. Isoilla firmoilla ei Wilman
mukaan ole varaa sähläyksiin. Ammattilaisten käyttämät värit ovatkin aivan
jotain muuta kuin esimerkiksi vankiloissa
käytettävät aineet
Merkki itsenäisyydestä
Wilma pitää rohkeana sellaista asiakasta,
joka haluaa ottaa itselleen esimerkiksi
hiha-tatuoinnin. Senhän kanssa voi käydä
myöhemmin vaikka niin, ettei uusi puoliso hyväksykään sitä. Toisaalta Wilma
vertaa perinteisiä tatuointeja vaalimainoksiin, jotka ovat aina yhtä typeriä.
– Miksi eivät tatuoinnin ottajat voisi
olla rohkeampia, koska jo tatuoinnin ottaminen on rohkeaa? Ihmisten ihoilla on
miljoonia intiaaneja, kotkia ja susia. Miksi ei Lapin maisemaa? Wilma Schlizewski
ihmettelee.
Tatuointi tekee kipeää, koska se tapahtuu ilman puudutusta. Television
suosituissa tatuointiohjelmissa tatuointeja
ei tehdä oikeasti kuvattaessa, siksi niissä
ei Wilman mukaan koskaan näy kipua.
Tatuoinnissa ei kuitenkaan ole kyse
urheilusta, jossa mitataan, kuka kestää
eniten kipua.
Tatuointi nostaa adrenaliinitasoa, joten ensikertalaiselle voi tatuoitaessa tulla
huono olo. Jatkossa sen sijaan tatuointi
voi jopa aiheuttaa huikean hyvänolon
tunteen. Se onkin eräänlainen palkinto,
jonka tuntee välittömästi.
Wilma vertaa tatuoinnin ottamista
kuntosalilla käyntiin. Ei sieltäkään haeta
rehkimisen iloa, vaan esimerkiksi sen
lopputuloksena tulevaa painonpudotusta.
Niin tapahtuu tatuoitaessakin.
– Ostan tatuoinnissa lopputuloksen,
en tekemisen tuskaa.
Tatuoinnin ottajalle se voi myös merkitä jotain tietoisen lopullista. Se voi olla
huikea askel tiellä, jolla haluaa jatkaa.
Tatuointi ikään kuin valmistaa jollain
toisella elämän alueella tapahtuvaa etenemistä kohti itsenäisenäisyyttä. Seuraava
askel on aina helpompi.
– Äiti, joka on aina ollut perheen
eteisen matto, voi ottaa itselleen jonkun
kuvan, josta saa voimaa, Wilma tietää.
Epäilyyn siitä, että vanhemmalla iällä
ihon muuttuessa ryppyiseksi, nuorena
hankittu tatuointi voi näyttää varsinkin
naisihmisellä ikävältä ja saattaa aiheuttaa
katumusta, Wilma toteaa, että ”näyttääkö
se ryppyinen iho sitten ilman tatuointia
yhtään sen paremmalta”. n
”
Kuulin oman
ääneni sanovan:
Olen viiden
vuoden päästä
luultavasti
Suomen paras
tatuoija.”
Uusi toivo 7
Koti – en ymmärrä mitä tarkoitat
Yllä olevaa keskustelua ei käyty rantojen asunnottomien miesten keskuudessa, vaan kyseessä oli TV-ohjelma yhden Amerikan vauraimman
alueen, Orange Countyn asunnottomista lapsista. Lapset olivat iältään
6 – 9 -vuotiaita ja asuivat tilapäismajoituksessa motellissa. Koulua he
kävivät Project Hope (Toivo) -koulussa, joka on tarkoitettu kodittomille.
Ruuan lapset saivat pääosin koulusta tai iltaisin kirkon ruuanjakopisteestä. Useimmat asuivat kuitenkin
toisen tai molempien vanhempiensa
kanssa. Päihteiden käyttöä lapset
näkivät päivittäin, kuten väkivaltaakin. Lapset kertoivat tilanteestaan
kodittomina, sillä kodittomiksi he
kokivat itsensä.
SININAUHASÄÄTIÖN asunnoissa
asuu ihmisiä, joista monet ovat olleet kodittomina yli viisi vuotta. Viisi
tai kymmenen vuotta voi olla toiselle koko elämä. Kahdeksanvuotias
Rudee ei osannut vastata, mitä sana
koti merkitsee, mutta toivoo, että
saisi perheelleen sellaisen. Rudeen
kanssa saman ikäinen Cassidy jaksaa
vielä haaveilla pääsystä cheerleaderiksi, vaikka elämässä on hänen mukaansa paljon enemmän surullisia
kuin iloisia päiviä. Kahdeksanvuotias
tyttö kuvasi asumista motellissa niin
kuin olisi helvetissä ja paholainen
olisi ilkeä. Cassidy joutui myös välillä
yöpymään puistossa, missä hänen
mukaansa oli kurja herätä aamulla, kun ei ollut paikkaa pukeutua
koulua varten. Surullisinta oli katsoa
Cassidyn vakavia kasvoja, kun häneltä kysyttiin mitä odotat elämältäsi.
”En mitään, en yhtään mitään” oli
vastaus. Pieni toivonkipinä pääsystä
cheerleaderiksi oli jäljellä, muuten
tyttö oli toivoton.
MTV3:N teksti-tv:n sivuilla oli hiljattain uutinen, että alkoholin aiheuttamat sikiövauriot ovat lisääntymässä. Yhtenä syynä on suomalaisten
nuorten naisten humalahakuinen
juominen. Siitä tie vie liian usein
asunnottomuuteen ja amerikkalaislasten kohtaloon. Seurakunnat tekevät arvokasta työtä viranomaisten
ja järjestöjen kanssa asunnottomuuden poistamiseksi. Kansanedustajilla
on oma vastuunsa. Seuraavien eduskuntavaalien tulos ratkaisee hallitukseen menijät. Uuden hallituksen
yhtenä tehtävänä on päättää, jatkuuko pitkäaikaisasunnottomuuden
Päivi Strandén
Mitä koti sinulle merkitsee?
– En oikein tiedä mitä koti tarkoittaa.
Mikä kodittomuudessasi on pahinta?
– Kun kaikki kyselee vain tyhmiä.
Oletko onnellinen vai surullinen?
– Enimmäkseen surullinen.
Miksi olet leikannut tukkasi?
– Minulla on täitä.
vähentämisohjelma niin, että vielä
tuhannet pitkäaikaisasunnottomat
saisivat kodin. Heidän joukossaan on
lapsiakin.
SININAUHASÄÄTIÖ haluaa edelleen olla mukana tuomassa toivoa
asunnottomille. Toivo kuuluu kaikille, sillä olemme kaikki samanarvoisia
Luojamme silmissä. Humalahakuiselle juomiselle löytyy kestävämpi
vaihtoehto. Se on jumalahakuinen
huominen omassa kodissa.
Lopuksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette osoittaneet lähimmäisenrakkautta lahjoittamalla varojanne
ja aikaanne Sininauhasäätiön varainkeräyskampanjan
aikana. Tulot käytetään asunnottomuuden vastaiseen
työhön. Työ jatkuu, sillä olemme hakemassa kaksivuotista jatkoa keräykselle.
Vesa Lehtelä
Sininauhasäätiön toimitusjohtaja
8 Uusi toivo
Teksti ja kuva: Ilkka Partanen
Viime keväänä Kylmäkosken
vankilassa rangaistustaan
suorittava Pasi sai idean.
Hän oli jo pitkään miettinyt,
löytyisikö minkäänlaista
mahdollisuutta saada nähdä
lapsiaan edes joskus jossain
muualla kuin ahtaassa tapaamishuoneessa. Huone on
niin pieni, ettei siellä pysty
tekemään oikein muuta kuin
juttelemaan.
Isät ja lapset juhlivat
Kylmäkosken vankilassa itsenäisyyspäivänä
– Tuli mieleen, että meillähän on iso liikuntasali, joka on kaiken lisäksi sellainen,
että henkilökunnan on helppo valvoa sitä
ja sinne ei pysty piilottamaan mitään luvattomia aineita. Pistin sitten idean paperille
ja lähetin vankilan johtajalle, kertoo Pasi
Kylmäkosken vankilan tapaamishuoneessa itsenäisyyspäivänä. Kello on vähän yli
kymmenen ja tunnin päästä odotellaan
kaivattuja vieraita.
Samassa huoneessa istuvat myös Jyrki ja Kari, joista edellinen odottaa kahta
poikaansa ja jälkimmäinen neljää tai viittä
lastenlasta.
Kaikki kolme kehuvat estottomasti
vankilan johtoa siitä, että pian alkava isien
ja lasten yhteinen puuhapäivä on edennyt
tähän asti. Miehet epäilevät, olisiko moinen onnistunut kovinkaan monessa muussa
vankilassa. Kiitokset menevät koko henkilökunnalle, joten tähän ei tarvitse laittaa
pitkää nimiluetteloa.
Odotus palkitaan
Kello alkaa lähennellä yhtätoista ja miehet
siirtyvät liikuntasalin ovelle odottamaan
lapsiaan. Kaikki näyttävät kohtuullisen
jännittyneiltä, vaikka useimmat yrittävät
peittää sen. Vankilassahan ei yleensä näytetä
kovin herkästi tunteita. Tämä on kuitenkin niin ainutkertainen tilanne, että ketä
tahansa jännittäisi.
Lapset ja heidän tuojansa alkavat pikku
hiljaa saapua. Koska tilaisuus on tarkoitettu
nimenomaan isille ja lapsille, on saattajille
järjestetty oma ohjelma. Heille näytetään
muun muassa ruotsalainen filmi, joka käsittelee lapsia, joiden vanhemmista joku
on vankilassa.
Lapset saapuvat ja liikuntasalin täyttää
iloinen puheensorina. Saliin on sijoitettu
erilaisia pelipaikkoja ja tuoliryhmiä, joissa voi keskustella tai vaikka lukea. Löytyy
pingistä, jääkiekkopeliä, pehmopalloa ja
peuhumattoa. Jännitys isien kasvoilta on
kadonnut ja tilalle on tullut näkemisen ilo.
Sama ilo paistaa lasten kasvoilta. Jotkut näkevät lastaan ensimmäistä kertaa aikoihin
ja eräs isoisä näkee tyttären tyttärensä ensimmäistä kertaa.
Hieno homma
Paikalla oli myös alueellinen perhetyön
ohjaaja Raili Nieminen, joka omalta osaltaan otti Pasin esittämän idean tällaisesta
tapaamispäivästä iloiten vastaan. Hänen
mielestään kaikki uudet ideat, joilla voidaan
edistää isien ja lasten tapaamismahdollisuuksien lisäämistä, ovat tervetulleita.
– Toinen tärkeä asia tällaisissa yhteistapaamisissa on se, että lapset saavat tavata
toisia lapsia, joiden isä on vankilassa. He
tarvitsevat kipeästi tällaista vertaistukea,
koska monellekaan lapselle ei ole itsestään
selvää, että on muitakin lapsia joiden isä
kärsii vapausrangaistusta, selvittää Nieminen.
Hänen mielestään idea isä-lapsi-päivistä
on niin hyvä, että se pitäisi toteuttaa kaikissa Suomen vankiloissa.
Samalla tavalla ajattelee Kylmäkosken
vankilan pastori Vesa Mäkelä. Hänen
mukaansa vastaavanlaisia tapaamisia on
aiemmin järjestetty joskus menneinä vuosina Sörkan vankilassa Helsingissä. Silloin
järjestäjänä toimi SPR.
Tähän asti suurempi määrä isiä ja lapsia
on voinut tavata toisiaan perheleireillä. Ne
ovat kuitenkin niin suosittuja, etteivät läheskään kaikki halukkaat mahdu mukaan.
Tällaiset kolmetuntiset tapaamiset ovat siis
erinomainen lisä.
Tapaamiset jatkuvat
Kylmäkosken vankilan apulaisjohtaja Riitta
Kari lupaa, että itsenäisyyspäivän juhlat
eivät jää Kylmäkoskella viimeisiksi isien ja
lasten tapaamispäiväksi. Hänen mukaansa
nyt päätettiin pitää päivät itsenäisyyspäivänä, koska se sijoittui maanantaille ja
vankilan muut tapaamiset voitiin hoitaa
viikonloppuna.
– Me pidimme alusta lähtien tällaista
ideaa niin hyvänä, että haluamme tehdä
siitä tradition. Seuraava tapaamispäivä pidetään ensi vuonna isäinpäivänä. Aiomme
kertoa tästä päivästä ja siitä saaduista kokemuksista laajasti ja toivomme, että mahdollisimman moni vankila tässä maassa lähtisi
mukaan. Isyys ja sen vahvistaminen on yksi
niistä tärkeistä asioista, joita haluamme olla
vahvistamassa, vakuuttaa Riitta Kari. n
Uusi toivo 9
Toivon ovi on
myös toivonsa menettäneille
Teksti: Sirpa Rissanen
Kuvat: Sirpa Rissanen ja
David Fiquette
Door of Hope -keskuksen
(Toivon ovi) ovessa lukee
sekä englanniksi että hepreaksi: ”Ei seksiä tarjolla.”
Kellarihuoneisto sijaitsee
bordellia vastapäätä ja
toisen naapurissa Tel Avivin
punaisten lyhtyjen alueella.
Toivon ovi on prostituoituja
ja narkomaaneja auttava
palvelukeskus.
T
el Avivin kaduilla huumekoukussa elävät naiset hankkivat
rahat aineisiin myymällä
itseään pilkkahintaan. Parittajat
partioivat katuja, ja asiakkaat kiertävät
kortteleita autolla. Rikottujen pullojen
ja jätteen keskellä nukkuu kodittomia
tai muuten matkallaan väsähtäneitä. Osa
kodittomista viettää yönsä lasten leikkipuistojen kiipeilytelineissä.
– Siellä rotat eivät pure minua kuten
kadulla nukkuessa, Sofia selittää.
Sielläkin Sofia tosin on kertomansa
mukaan joutunut raiskatuksi ja ryöstetyksi. Kengät ja housutkin kelpaavat, jos
muuta varastettavaa ei ole.
Toivon ovi -keskuksella vierailevat
naiset edustavat useita eri kansallisuuksia.
He puhuvat hepreaa, arabiaa, venäjää,
englantia ... joillakin heistä oli melko
hyvä ammattikin entisessä elämässä.
Toiset ovat karanneet kotoa isän tai
sukulaismiesten hyväksikäyttöä. Paluuta
ei ole. Suku tappaisi heidät pelastaakseen
kasvonsa. Yhteistä naisille on se, että
suurin osa heistä on ajautunut huumeisiin poikaystävän kautta. Rakastava
poikaystävä onkin muuttunut parittajaksi
ja huumediileriksi.
Konkreettista auttamista ruuan ja
sänkyjen muodossa
David Fiquette vastaa Toivon ovi -keskuksen toiminnasta. David on kotoisin
10 Uusi toivo
David ja todellisuus Door of Hope -keskuksen ovella.
Floridasta, missä hänen koko sukunsa oli
huumeenkäyttäjiä. Hänen vanhempansa
ja lähisukulaisensa kuolivat yliannostukseen tai tekivät itsemurhan. Hän haluaa
auttaa muitakin eroon huumeista. Itse
hän onnistui siinä löytämällä henkilökohtaisen uskon Jeesukseen.
Keskuksella valmistetaan ruokaa ja
naiset kadulla tulevat syömään kuka
mitenkin. Jotkut käyvät melkein joka
päivä, toiset vain kerran kuussa. Monille
se on ainoa lämmin ateria minkä he syövät. Joskus lähiseudun ravintolat tuovat
lahjoituksena ruoka-annoksia. Kävijöiden määrä vaihtelee muutamasta noin
kolmeenkymmeneen.
– Kukaan ei kuole kadulla nälkään,
mutta haluamme näyttää, että välitäm-
Apu olisi lähellä, jos vain jaksaisi hakea.
me. Haluamme saada naiset tulemaan
palvelukeskukselle, David sanoo.
Kaduilla nukkuessaan naiset joutuvat
usein raiskatuiksi. Keskuksella naiset
avoinna
SLS Lähi-idässä
David Figuette vastaa DOH:n toiminnasta.
Pirjo Myyrinmaa
on suomalainen
vapaaehtoistyöntekijä.
Natasha ja Judy ovat päässeet irti
huumeista ja muuttaneet toiseen kaupunkiin.
– Kun viimeksi kuulin heistä, he olivat
molemmat saaneet töitä, David iloitsee.
Mutta kaikkia ei onnista.
– Elena kuoli jaloissa olleeseen kuolioon. Hän ei hoidattanut jalkojaan, vaikka opastimme häntä hoitoon. Natalia
löytyi kuolleena kadulta. Yaelin lapsi syntyi keskosena ja kuoli. Pari viikkoa sitten
soitimme ambulanssin eräälle naiselle,
joka tuli keskukseen todella huonossa
kunnossa. Emme ole kuulleet hänestä sen
jälkeen.
voivat käydä suihkussa ja nukkua pelkäämättä.
– Vessoissa ei ole ovia, jotta he eivät
voi piikittää itseään tiloissamme, David
selittää.
Uutiset voivat olla
hyviä ja huonoja
Emme evankelioi ketään, kun hän on
sekavassa mielentilassa ja vailla täyttä
ymmärrystä. Emme jaa kadulla traktaatteja. Naiset tulevat vapaaehtoisesti
keskukselle ja keskustelutilanteet syntyvät
ajan kanssa. Pitkällä tähtäimellä tavoitteena on saada naiset irti huumeista ja
takaisin normaaliin elämään. Pyrimme
rohkaisemaan heitä vieroitushoitoon
hakeutumisessa.
Vapaaehtoistyössä
Toivon ovessa
Agrologi Pirjo Myyrinmaa on Israelissa
toista kertaa vapaaehtoistyöntekijänä
Suomen Lähetysseuran kautta. Ensimmäisellä kerralla hän oli Jerusalemin
Shalhevetjah-keskuksessa vapaaehtoisena
tehden lähinnä siivous-, puutarha- ja
keittiötöitä. Nyt hän on kolmen kuukauden vapaaehtoisjaksolla. Kolmena
päivänä viikossa hän työskentelee Toivon
ovi -keskuksella ja kahtena päivänä Jerusalemissa.
– Jokainen nainen Toivon ovi -keskuksella on oma persoonansa. Voin kohdata
heidät ihmisinä ja huolimatta siitä, että
heidän elämänsä on ajautunut tähän
tilanteeseen, monissa heistä on yhä jäljellä positiivisuutta ja iloa. He jaksavat
kysyä minultakin miten voin. Pyrimme
keskuksella halailemaan, sillä haluamme
siten viestittää, että välitämme heistä,
Pirjo kertoo.
Suomen Lähetysseura toimii Lähiidässä Israelissa, palestiinalaisalueilla, Jordaniassa ja Kyproksella. Työtä
tehdään sekä arabien että juutalaisten parissa pyrkien edistämään
rauhaa ja rinnakkaiseloa ryhmien
välillä.
Työaloja ovat diakonia, perhe- ja
nuorisotyö, kummilapsityö, koulutyö, satelliitti-TV-työ sekä kristillinen
motorismi. Myös Israelin vierastyöläisten keskuudessa tehdään ihmisoikeus- ja seurakuntatyötä.
Yhteistyökumppaneina ovat mm.
paikalliset kansalaisjärjestöt, Jordanian ja Pyhän maan luterilainen
arabikirkko ja Israelin messiaaniset
seurakunnat. Lisäksi SLS:lla on kehitysyhteistyöprojekteja ympäristön
ja koulutuksen alalla Länsirannan
alueella.
Lue lisää: www.mission.fi
Pirjon työ keskuksessa on pitkälti
arjen rutiineja; pyykinpesua, siivousta ja
sänkyjen petausta.
– Rukoilemme myös paljon vapaaehtoisten kesken. Keskuksen ja kaikkien
naisten puolesta. Aina on joukossa joku
tapaus, joka erityisesti tarvitsee rukousta.
Raskaana Pirjo kokee sen, että Tel
Avivissa ei ole asuntoa vapaaehtoisille.
– Joudun joka aamu matkustamaan
Jerusalemista tunnin matkan bussilla.
Miespuolisille vapaaehtoisille on asunto,
mutta ei naisille. Budjetissa ei ole rahaa
siihen. Toiveena on myös, että vapaaehtoisia olisi sen verran paljon, että keskus
voisi olla auki koko ajan. Nyt olemme
auki kuutena päivänä viikossa kello 10
-17.
Suomen Lähetysseura tukee Toivon
ovi -keskuksen toimintaa lähettämällä
vapaaehtoistyöntekijöitä ja osallistumalla
työn ja organisaation suunnitteluun. n
Naisten nimet jutussa on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi. Kirjoittaja työskentelee
Suomen Lähetysseuran kummilapsityön koordinaattorina ja työaluetiedottajana Jerusalemissa.
Uusi toivo 11
mä on mahdollista, sillä toimintamme on
ekumeenista. Tätä laajempi tukijoukko on
Ekumeenisten karmeliittojen ystävät ry, josta löytyy hiljaisuuden liikkeen merkittäviä
vaikuttajia.
Koti
luostarissa
Luostarissa
yhteinen
ateriakin
nautitaan
ympäristössä,
jossa ei
ole liikaa
virikkeitä.
Teksti Taina Andreev, Kuva: www.ekumeenisetkarmeliitat.fi.
Helsingin edustalla, reilun
puolen tunnin mittaisen merimatkan päässä Vartiosaaressa
sijaitsee maailman ainoa
luterilainen Karmeliittaluostari. Luostarilla on takanaan
karmeliittojen tuhatvuotinen
perinne ja kokemus sekä katolisen sääntökunnan että
luterilaisen piispan tuki.
S
isar Hannele Kivinen de Fau kertoo tehneensä päätöksen elää nunnana aikuisiällä elämässään olleen
etsikkojakson aikana.
– Elämäni eri vaiheissa olen viettänyt
pitkiä ajanjaksoja Espanjassa, oppinut kielen ja katolinen kirkko sääntökuntineen oli
tullut tutuksi.
Karmeliitat ovat yksi katolisen kirkon
monista sääntökunnista. Suurten 1500luvulla syntyneiden mystikkojen, kuten
Avilan Teresan ja Ristin Johanneksen myötä
12 Uusi toivo
sääntökunta levisi kukoistamaan Espanjassa. Etsikkojakson aikana Kivinen de Fau
kertoo viettäneensä runsaasti aikaa juuri
Espanjan luostareissa.
– Tunsin vahvasti haluavani elää elämääni uudistuneella tavalla. Moni ei ottanut
minua todesta, taikka ymmärtänyt mitä
tarkoitin. Olin muuttanut asuinhuoneistonikin vähitellen ikään kuin pienoisluostariksi, jossa pystyin toteuttamaan
elämänvalintaani, joka oli suoraa kopiota
luostarielämästä. Kului aikaa, ennen kuin
kaikki osui kohdalleen luostaritoiminnan
käynnistämistä varten.
Tällä hetkellä luostariyhteisön muodostavat Sisar Hannelen lisäksi maallikot, joita
kutsutaan familiaaneiksi. He haluavat sitoutua arjessaan säännölliseen rukouselämään
ja viettävät kaiken vapaa-aikansa Vartiosaaren luostarissa. Osa heistä on eri aloilla työelämässä mukana ja osa eläkkeellä. Eivätkä
kaikki heistä suinkaan ole naimattomia:
joukossa on myös aviopari.
– Nämä henkilöt ovat miehiä ja naisia
kaikista kristillisistä kirkkokunnista. Tä-
Toimitusjohtajuutta
rukousten keskellä
Keskiajalla ihmisten ollessa huolissaan
sielun pelastumisesta, luostarit menestyivät erinomaisesti. Tuolloin luostareiden
toimintaa tukivat muun muassa aateliset
lahjoittajat. Vaihdantatalous toi nunnille
tilaustöitä, nunnat esimerkiksi kirjailivat
pitsejä aatelisille.
– Vaihtokaupan ja luontaistalouden
ajoista maailma on muuttunut. Luostari
on edelleen paikka, jossa eletään rukousta
varten, mutta on myönnettävä, että nykymaailmassa rahaa tarvitaan kaikkeen.
Näinä päivinä luostarielämä on hyvin vaikea yhtälö niille, jotka siellä elävät. Koko
Euroopassa luostarielämä on vaikeuksissa,
huomauttaa Sisar Hannele.
– Otamme vastaan vieraita ympäri vuoden. Järjestämme retriittejä ja annamme
hengellistä ohjausta. Erityisesti kesät ovat
hektistä aikaa, jolloin otamme vastaan pyhiinvaeltajia ja erakkovieraita. Kulkeminen
saareen tapahtuu veneillä, koska siltaa ei
ole. Kesäkuukausina käytössämme on vesibussi.
Retriittien toteuttaminen saaressa vaatii erinomaista organisointia. Kaiken on
toimittava aikataulutetusti yhteen. Jo pelkästään vierailijoiden ruokahuollon järjestäminen vaatii suunnitelmallisuutta. Talvella luostarin elämänrytmi hiljenee. Tosin
elämä saaressa jo sinänsä tarjoaa luonnollisesti koko ajan puuhastelua. Kaikkiaan
Vartiosaaressa on 10-15 asukasta ympäri
vuoden, myös kelirikkoaikana, joka kestää
muutamasta päivästä viikkoon.
Lomat
hiljaisuudessa
Luostarit ovat tarjonneet vuosisatojen
ajan kiireen ja työn uuvuttamille ihmisille
lepopaikan, jonka hengellisen ilmapiirin
voimaannuttava vaikutus kantaa pitkälle.
Luostarien elämässä vuorottelevat rukous,
työ ja lepo. Ekumeenisen Karmeliittaluostariyhteisön elämään kuuluu neljä päivittäistä
rukoushetkeä. Päivän työn lakatessa vietetään Vesper-niminen hetkipalvelus maailman kaikissa Lännen kirkon luostareissa.
– Ehkä osittain retriittitoiminnan suosion takana on se, että nykyisin kirkossa
Sivulle 28
Mietelmiä periferiasta
n kulunut kaksi ja puoli vuotta
siitä, kun sain viimeisen palkkani.
Tosin en sen jälkeen ole joutunut vailla
toimeentuloa elämään, sillä olen saavuttanut eläkeiän ja eläkeläisenä peruselämäni on järjestyksessä. Rehellisesti
totean, että mitään kaipuuta en työelämään ole tuntenut.
Sain Sininauhasäätiöltä kevään 2008
kynnyksellä logolla varustetun ulkopuseron. Siinä on irrotettava sisävuori.
Kun nyt on ollut lähes ennätyskylmä
syksy, tämä kaksoiskerrospukine on
tullut hyvään tarpeeseen ja ahkerassa
käytössä. Aika moni on tullut kysymään,
mitä se pusakan selässä oleva nimi Sininauhasäätiö oikein tarkoittaa. Siitä on
ollut helppo päästä keskustelun alkuun.
Kun kertoilen työputkeni tapahtumia,
huomaan pian juttelevani me-muodossa. Näin olen uudelleen eläytynyt ikään
kuin työn ja toiminnan sykkeeseen. Tämä lienee sitä, jota muutamat sanovat
elämäntyön sisäistämiseksi. Ei seepra
pääse raitojaan pakoon.
En ole kuitenkaan täysin asettunut
laakereilleni lepäämään. Täällä kotimaakunnassani Pirkanmaalla olen
pyynnöstä osallistunut Toivon Portti ry:n
leireillä ohjelmaosioihin ja ohjaan siellä
raamattupiiriä. Olen myös sitoutunut
Pirkanmaan Sininauhan hallitusvastuuseen. Hieman on jäänyt tuntoani
kolkuttelemaan, että en ole osallistunut
Syysrastien ohjelmapäiviin. Olen hyvin
tietoinen, että siellä on perinteisesti
ollut runsas osallistujien joukko Sininauhasäätiön edustajia. Jos terveyttä ja
elinpäiviä annetaan, niin ehkäpä seuraavilla Syysrasteilla vielä tapaamme.
Eläkepäivinä olen usein tullut ajatelleeksi, miten voisin taitavasti hoitaa
leivisköitäni. Niissä pohdinnoissa loppupäätelmänä on, että tahdon olla valon
kantajana pimenevässä yössä. Moni
kantaa omaa tuskaansa ja ahdistustaan.
Eräs vuosien takainen työtoverini harjoitteli ahkerasti viime talven hiihtoa.
Helmikuuhun mennessä hänelle oli
kertynyt jo noin tuhat harjoituskilometriä ja tavoitteena oli osallistuminen 90
km:n pituiseen Pirkan Hiihtoon. Pari
viikkoa ennen rasittavaa kestävyyshiihtoa hänessä todettiin ärhäkkä imusolmukesyöpä.
Tieto ystäväni sairastumisesta kosketti minua syvältä. Sain tunnolleni haasteen mennä kotikäynnille häntä tapaamaan. Aivan tyhjänä ja neuvottomana
tapasin uupuneen ihmisen. Täysin selvää oli, että hänen tavoittelemansa 50.
juhlahiihto jää nyt toteutumatta. Puhuimme jatkoajasta, siitä, miten jäljellä
oleva elämänkaari tulisi oikein käyttää.
Odotettavissa olevat lähiajan rankat
hoitojaksot olivat silloin ja myöhemmin
laitoshoidon kohtaamistilanteissa keskustelun päällimmäisiä asioita. Tämän
ohella keskustelut kääntyivät Raamatun
asioihin. Koskaan aikaisemmin emme olleet keskustelleet hengellisistä
asioista. Ystäväni ajatus oli, että ei hän
mielestään ole ollut kenellekään ilkeä
ihminen, mutta Raamattuakaan en tunne. Hän kysyi, alanko lukea Raamattua
aivan alusta? Opastin tätä Sanan lukijaa
aloittamaan Johanneksen evankeliumista. Näin kului viime kesä ja syksy oli tulollaan. Jokaisen tapaamisen yhteydessä
rukoilimme ja aina erotessamme tämä
sairas ihminen nosti ohentuneet käsivartensa sairasvuoteellaan koholle, risti
kätensä ja sanoi, muista näin minua.
Hengellinen tuska ja katumus olivat
valtavat. Voi, miksi en aikaisemmin ollut
lukenut Raamattua. Yleiseen pappeuteen luottaen sain julistaa tälle katuvalle ihmiselle synninpäästön. Syyskuussa
sitten hänen maallinen matkansa päättyi. Omaiset pyysivät muistotilaisuudessa puheenvuoroani. Sain siellä kertoa,
että ajan rajan oli ylittänyt muuttunut
ihminen. Toivo paremmasta jäi elämään. Olikin odottamassa toisenlaiset
voitonjuhlat kuin hiihtokuninkaan titteli 50. hiihtosuorituksesta.
Rohkenen ajatella, onko sinun sydämellesi laskettu jonkun ihmisen elämäntilanne aivan erityisellä tavalla? Tai onko
sinulla itselläsi joku esirukoilija? Meillä
jokaisella uuteen aamuun herääminen
ja nouseminen on jatkoaikaa. Vielä
saamme avata Raamatun ja rukouksin
hiljentyä etsimään sieltä Jumalan rakkauden ilmoitusta. Jokainen, aivan jokainen on lunastettu Taivaan kansalaiseksi. Tämän armon vastaanottaminen
on meistä itsestämme kiinni.
Juhani Haveri,
entinen Sininauhaliiton
puheenjohtaja
Uusi toivo 13
Shutterstock
O
Teksti ja kuvat: Ilkka Partanen
Jyväskylän Katulähetys
ei jouda eläkkeelle
J
yväskylän Katulähetys on kulkenut jo
melkoisen matkan kadun kansan rinnalla. Viime lokakuussa virallisen kansaneläkeiän saavuttanut vireä yhdistys ei jouda
viettämään leppoisia eläkepäiviä, vaan
painaa täysillä eteenpäin. Katulähetyksen
toiminnanjohtaja Erkki Arvajan aikana
yhdistys on vakiinnuttanut asemansa yhtenä Sininauhaliiton suurimpana yksittäisenä
toimijana.
Alusta alkaen yhdistys on noudattanut
työssään kahta työtapaa, jotka ovat julistaminen ja palvelu. Jumalan sanaa julistetaan,
mutta koska pelkästään sanalla ei eletä, on
aina ollut rinnalla myös konkreettinen auttaminen. Vanha Pelastusarmeijan iskulause
sanaa, soppaa ja saippuaa on pätenyt hyvin
myös katulähetystyöhön
Voidaan sanoa, että Jyväskylän Katulähetys syntyi palosta julistaa evankeliumia
kaikista kurjimmille ja syrjäytyneille, mutta
ei pelkästään sitä. Myös aineellisista tarpeista haluttiin huolehtia. Sodan jälkeen
lähdettiin auttamaan asunnottomia alkoholisteja kaatopaikalla ja silloin riitti avuksi
paljon vähempi. Vuosikymmenten saatossa
ovat niin ihmisten kuin yhteiskunnan vaatimukset kasvaneet. Jyväskylän Katulähetys
on kasvanut vaatimusten mukaan ja siitä
on kehittynyt olennainen osa koko jyvässeudun päihdehuoltoa. Silti vielä tänään
saattaa kuulla kysymyksen: Mikä Ihmeen
Katulähetys?
14 Uusi toivo
Koko historia
samoihin kansiin
Kun Katulähetys juhlii niin juhlitaan kunnolla. Koko iltapäivän kestävissä juhlissa
luodattiin useamman henkilön voimin
Katulähetyksen taivalta sodan jälkeisestä
ajasta tähän päivään. Tilaisuuden aikana
esiteltiin myös Markku Leinosen kokoama historiikki: Katulähetysilloista tuettuun
asumiseen.
Kasvatustieteiden tohtori Markku Leinosen huolella ja ammattitaidolla tekemä
350-sivuinen kirja on ilmeisesti laajin ja
seikkaperäisin historiikki, mitä on tähän
mennessä tehty mistään kristillisestä päihdejärjestöstä. Se antaa erittäin selkeän ja
kattavan kuvan siitä, kuinka ihmisten auttaminen on kehittynyt vuosikymmenten
saatossa. Ihminen ei tässä ajassa ole kovin
paljoa muuttunut, joten pohjimmiltaan
ongelmat ovat samoja. Auttamiseen käytettävät keinot ovat sen sijaan muuttuneet
ja monipuolistuneet.
Menneet
mielessä
Huhtasuon kirkossa pidetyn juhlan aikana marssitettiin esiin kattava joukko Jyväskylän Katulähetyksessä vuosien varrella
vaikuttaneita ihmisiä. Varsinaisen juhlan
ensimmäisessä puheenvuorossa yhdistyksen
pitkäaikainen puheenjohtaja Pekka Arposuo totesi Katulähetyksen pystyneen vas-
taamaan hyvin yhteiskunnan yhä kasvaviin
vaatimuksiin esimerkiksi henkilökunnan
koulutuksen suhteen.
– Meillä on tosi hyvä ja motivoitunut
henkilöstö, joka näyttää myös viihtyvän
työssään. Työntekijöiden vaihtuvuus on
lähes nolla, kiteytti Arposuo.
Lukuisista erilaisista auttamismuodoista
hän nosti esiin parhaillaan käynnissä olevan
kannustusprojektin, jossa tukiasunnoissa
asuvia ihmisiä kannustetaan itse kunnostamaan asuntojaan ja saavan näin toipumisen kannalta tuiki tärkeitä onnistumisen
kokemuksia.
Tuulahduksen työn arjesta toi jo nuorena
vastavalmistuneena lähihoitajana Katulähetyksen leipiin vuonna 1997 tullut HannaRiikka Alasippola. Hän aloitti työt Ensiaskeleessa, jossa hän sanojensa mukaan oppi
minkälaisten haasteiden kanssa tässä työssä
liikutaan. Pikku hiljaa eteenpäin paikasta
toiseen. Vastuu kasvoi kaiken aikaa ja uusia
haasteita tuli sopivassa tahdissa.
– En usko, että ilman Ensiaskeleessa
saatuja kokemuksia pystyisin hoitamaan
tänään tätä työtä näin hyvin, vakuutti Alasippola.
Pitkälle iltapäivään venähtäneet juhlat
päättyivät kaikille tuttuun päätöslauluun:
Golgatan veressä voima on. Sitä ennen
juontajana toiminut Esko Jantunen totesi,
että päivän aikana ennätettiin raapaista vain
hiukan Katulähetystyön pintaa. n
Jyväskylän Katulähetyksen historiikin tekeminen
antoi uutta uskoa elämään
J
yväskylän Katulähetyksen historiikin tekijä kasvatustieteiden tohtori Markku
Leinonen oli työtä aloittaessaan vajaakuntoinen työpaikkakiusattu tutkija. Hän oli
palautumassa entisessä työpaikassaan Jyväskylän yliopistossa pitkään jatkuneesta
työpaikkakiusaamisesta, joka vei miehen
työkyvyn useiksi vuosiksi.
Päästyään uuden työn pariin, alkoi elämä pikku hiljaa taas hymyillä. Kiinnostava
työ imaisi mukanaan ja työpaikan terapeuttinen ilmapiiri vaikutti siihen, että maailma näyttää nyt kokonaan toiselta kuin pari
vuotta sitten. Arvet kuitenkin jäivät.
Hienovaraista
painostusta
Yliopistojen pätkätöitä täynnä oleva maailma suosii kilpailua ja aina on niitä, jotka käyttävät eteenpäin päästäkseen mitä
tahansa keinoja. Yleensä kiusaaminen on
toteutettu niin taitavasti, ettei siitä voi jäädä
kiinni. Työtehtävillä pelaaminen, kohtuuton kritiikki, uhkailut, dominointi ja alistaminen voivat kuulua painostuskuvioon.
Yliopistojen ongelmat tiedostetaan, mutta
suureen ääneen niistä ei puhuta.
– Se oli aluksi niin hienovaraista ja taitavasti toteutettua, ettei sitä pitkään aikaan
edes huomannut. Loppuvaiheessa painostus
muuttui intensiiviseksi. Sitä ei voinut olla
huomaamatta. Määräaikainen virkani oli
tulossa hakuun. Keväällä 2006 oltiin siinä
tilanteessa, että jaksaminen loppui ja edessä
oli pitkä sairasloma. Olin sen jälkeen kauan
vajaakuntoinen. Toipuminen oli hidasta.
Vähitellen ahdistus- masennusjaksot mataloituivat. Kun pääsin Katulähetykselle
ensin työharjoitteluun ja sitten töihin, alkoi
elämä vähitellen voittaa, muistelee Markku
Leinonen.
Työ tempaisi
mukaansa
Nuoresta saakka uskossa ollut Leinonen
oli Katulähetykselle tullessaan autuaan
tietämätön siitä, millaisten ihmisten kanssa töitä tehdään. Markku myöntää alussa
kokeneensa jonkinmoisen kulttuurishokin
tullessaan töihin Kankitielle, jossa sijaitsee
Katulähetyksen toimisto ja sen välittömässä
läheisyydessä ensisuoja ja päihdeasuntoja.
Historian havinoita penkoessaan Markku Leinonen ei voinut olla havaitsematta suurta työpanosta, jonka vapaaehtoiset ovat yhdistykselle antaneet.
Nopeasti hämmennys kuitenkin muuttui positiiviseksi kokemukseksi ja hän kokee
saaneensa paljon niistä kahdesta vuodesta,
mitä hän on ollut tähän mennessä töissä
Katulähetyksellä.
– Minulle annettiin historiikin käsikirjoitus ja kun aloin tutustua siihen, se vei
nopeasti mukanaan. Alun perin oli aikomus
vain hiukan korjailla ja täydentää sitä, mutta aika pian päädyttiin siihen, että homma
pistetään kokonaan uusiksi. Kun johonkin
kiinnostavaan työhön pääse sisälle, sieltä
avautuu maailma, joka vie mukanaan. Se
on vähän niin kuin ajokoira, joka löytää
vainun ja painuu perään. Sitä on tosi vaikea
pysäyttää, ennen kuin se saavuttaa etsimänsä. Vähän samalla tavalla tässä taisi käydä
minulle, kuvailee Markku Leinonen.
Arjen
sankareita
Yksi Markun ensimmäisiä oivalluksia oli
tutustuminen katulähetystyön perustajiin
kuuluvan Arvid von Martensin ajatukseen
siitä, että kaikki kristityt tekevät auttamistyötä yhdessä, ei siis mikään yksittäinen
kirkkokunta tai herätysliike. Tämä ajatus
on säilynyt Katulähetyksessä tähän päivään
asti.
– Kirja pyrkii olemaan mahdollisimman
kattava yleisesitys siitä ajasta, minkä Katulähetys on toiminut. Mukana on paljon mielenkiintoisia henkilöitä. Läheskään kaikki,
jotka olisivat sen ansainneet, eivät tulleet
kirjaan. Onneksi on vielä mahdollisuus
korjata ja muokata sitä tulevaisuudessa,
kertoo Leinonen.
Kirjaa tehdessä erityisen suuren vaikutuksen häneen teki se, kuinka suuren työpanoksen kymmenet ihmiset ovat antaneet
Katulähetyksellä vapaaehtoisina. Heitä voidaan hyvällä syyllä kutsua vapaaehtoistyön
sankareiksi.
Toinen asia, mikä Leinosen yllätti, oli
Katulähetyksen tekemän työn laajuus
ja mittakaava. Hän on kirjassa kyennyt
vastaamaan niin tähän kuin muihinkin
haasteisiin. Kirja antaa 350 sivulla seikkaperäisen ja kattavan kuvan Jyväskylän Katulähetyksen historiasta alusta tähän päivään.
Kirja on tehty ammattitaidolla ja siinä on
faktojen lisäksi kiinnitetty huomiota myös
kieliasuun ja luettavuuteen. n
Uusi toivo 15
Haaveena istuskelu mangopuun juurella
Risto Nyman oppi
elämään raittiina
Teksti ja kuvat: Päivi Strandén
Risto Nyman on käynyt aamulla tukussa hakemassa pari hyvänkokoista lohifilettä, säkillisen perunoita, sipulia, maitoa ja voita. Siinä ovat perusainekset
perinteiseen keskiviikon lohikeittoon. Lohikeitto tarjoillaan paikassa, jossa se ei
kuitenkaan edusta ihan sikäläistä perinneruokaa: ollaan Thaimaan Pattayalla.
16 Uusi toivo
H
elsingissä syntynyt, Hausjärven kautta Helsinkiin
palannut ja Ruotsissa suuren osan elämästään viettänyt Nyman on asettunut
jo useiksi talvikuukausiksi asumaan Thaimaan Pattayalle, jossa hän toimii Pattaya
Suomi-Seuran hallituksen puheenjohtajana
ja seuran kantavana voimana. Nyman on
mitä parhain esimerkki vapaaehtoistyöntekijästä, jollaisia jokaisessa järjestössä toivoisi
olevan.
Mutta nyt ei ole tarkoitus kertoa vapaaehtoistyöstä, ei oikein ruoanlaitostakaan
vaan raitistumisesta. Vähitellen kiihtynyt
alkoholin käyttö oli nimittäin aikoinaan
vaarassa suistaa Nymanin lopulliseen tuhoon.
Risto aloittaa elämäntarinansa muistelun
alusta, joka sijoittuu Helsinkiin, jossa Risto
syntyi. Lapsuus ja nuoruus vierähtivät kuitenkin Hämeenlinnan kupeessa Hausjärvellä, jonne hänellä edelleenkin on vahvat
siteet. Ammattikoulun käytyään Risto palasi synnyinkaupunkiinsa, josta keittiöpuolen
koulutuksen hankkinut nuori mies sai ensimmäisen kesätyöpaikkansa. Korkeasaaren
kesäravintolan jälkeen työkokemusta kertyi
Primula-konsernin palveluksessa ja suunta
uralla eteenpäin oli määrätietoinen. Ravintolakoulu Perhosta Risto valmistui kokiksi ja pääsi ravintola Lidon keittiömestarin
matkassa hotelli Hesperian palvelukseen,
sen pääkeittiöön ja yökerhoon.
Aluksi vain
krapulahaittaa
Risto Nyman myöntää, että alkoholi
maistui jo kovastikin siinä vaiheessa, kun
Hesperian ravintolan keittiöhommat olivat
siirtyneet kaverin perustaman Pihvipaikkaravintolan patojen äärelle. Pihvipaikan hän
nimeää myös paikaksi, jossa juominen alkoi
jo mennä överiksi, kuten hän asian ilmaisee.
Krapulahaitasta ei ollut enää pitkä matka
siihen, että alkoholin käyttö alkoi hallita
elämää.
– Homma repesi Siinailla. Siellä juominen oli ainut harrastus, Risto Nyman
muistelee yhdeksää kuukauttaan rauhanturvaajana.
Siinain kuukausien jälkeen Risto oli
kuitenkin vasta muutaman vuoden päälle
parikymppinen ja palasi keittiötöihin Helsinkiin. Kunnes eräänä päivänä kaveri pyysi
lähtemään kanssaan Ruotsiin. Sinne piti
lähteä välittömästi, vaikka töissä odottivat
Ristoa iltavuoroon. Jostain syystä naapurimaan houkutus oli niin suuri, että Risto
hävitti muutamassa tunnissa tavaransa niin
perusteellisesti, että laivaan astuessa jalkaan
laitettaviksi löytyivät enää kumisaappaat ja
muu omaisuus mahtui muovikassiin.
Työtilaisuuksien kannalta Ruotsi ei vaikuttanut hullummalta valinnalta. Töitä
oli aina tarjolla ja Risto kiersi oman alansa
hommissa suomalaisten suosimasta tanssiravintolasta työmaaruokaloihin ja etnisiin
ravintoloihin.
”Olin ihan
puliukko”
Juominen oli kuitenkin saanut otteensa
suomalaisesta. Risto Nyman luettelee ongelmia, joita juomisesta vääjäämättä seurasi:
asiat jäivät hoitamatta, vuokrat maksamatta
ja sen seurauksena meni asuntokin.
Risto sanoo olleensa melko lailla kielitaidoton, joten seuraa piti hakea suomalaisten
parista. Suurin osa heistä paini samanlaisten
ongelmien kanssa kuin Ristokin.
– Olin ihan puliukko, Risto kuvailee
tilannettaan.
Vaikka Risto Nyman nykyään onkin
löytänyt jonkinlaisen henkisen kotinsa
Thaimaasta, hän toteaa silti, että ihminen
on aina jollain tavalla raajarikko ulkomailla.
Siksi kai hänen on helppo myös myöntää,
ettei juomisen kiihtyminen Ruotsissakaan
ole ollut kenenkään vika. Hän ei ole koskaan etsinyt sille syyllistä itsensä ulkopuolelta.
– Otetaan, että ollaan rohkeampia, Risto
pohtii syytä juomiseen.
Risto kertoo havahtuneensa omaan tilanteeseensa joulukuun 28. päivä vuonna
1992. Rapakuntoon vienyttä juomista oli
tuolloin jatkunut kolme tai neljä vuotta.
Raittiutta on nyt kestänyt jo 18 vuotta.
– Kävelin Slussenilla paskaisissa kuteissa
ja kylmissäni. Kysyin itseltäni, että ”onko
tämä, Risto, sun elämäsi tarkoitus”.
Näissä ajatuksissaan Risto käveli Pelastusarmeijan asuntolaan, jossa hän oli tutustunut suomalaiseen työntekijään, Mariaan.
Tälle hän kertoi haluavansa päästä eroon
juomisesta ja pyysi apua päästäkseen jonnekin kauas hoitoon. Marian avulla Risto
sai toivomansa pitkän hoidon Gotlannista, jonne hän matkusti jo heti tammikuun
alussa. Gotlannissa luvattiin, että hoito kestää juuri niin kauan kuin Risto haluaa.
Päiväkirjoja ja
12 askelta
Riston hoitojakso Gotlannissa kesti seitsemän kuukautta. Hoidon aikana hän kertoo käyneensä läpi 12 askeleen ohjelman ja
”
Pyysin apua
päästäkseni hoitoon.”
Uusi toivo 17
vieläkin ovat tallessa päiväkirjat, joita hän
Gotlannissa olonsa aikana kirjoitti.
Hoidon päätyttyä Risto palasi Tukholmaan, jossa hän asettui Vita huset -nimiseen puolimatkankotiin. Sen omistaja oli
juuri samoihin aikoihin ratkennut ryyppäämään ja vastuu kodista siirtyi Ristolle.
Hoitojaksoa seurannutta jälkihoitoa Risto
muistelee piinallisena aikana. Hän oli itse
vakuuttunut raitistumisestaan, vaikka samaan aikaan hänellä oli vielä paljon selvittämättömiä asioita viranomaisten kanssa. Elämä helpottui, kun sosiaaliviranomaisetkin
vakuuttuivat Riston halusta pysyä erossa
viinasta ja antoivat luvan jälkihoidon keskeyttämiseen.
Risto kuntoutui nopeasti ja paluu työelämään houkutti. Vita husetin toiminta
hiipui ja Risto siirtyi rakennusalalle. Kaverin kanssa perustettu, purkutöitä tehnyt
firma laajeni nopeammin kuin sen omistajat olisivat edes halunneet. Stressaantuneina
kaverukset myivät firmansa pois.
– Pääsin pois oravanpyörästä, enkä ole
katunut, Risto sanoo.
Työt kuitenkin jatkuivat, mutta nyt itse
halutulla tahdilla. Risto hankki muutaman
koneen ja teki muun muassa kaivinkonehommia pienillä rakennustyömailla. Uuden
elämän vuosiin kuului myös oman talon
rakentaminen. Talo on jo sekin myyty pois
ja Risto on tuonut koneensa Suomeen.
– Tulevaisuus on vielä auki, vuonna
1952 syntynyt Risto Nyman toteaa.
uskoo itsekin pystyvänsä, jos vain oikeasti
niin päättäisi. Onhan hän pystynyt tekemään elämässään isompiakin päätöksiä.
– Elämä maaseudulla on köyhää, mutta
tuntuu silti että siellä se on rikkaampaa,
mangopuun juurella istuskelusta haaveileva
Risto toteaa.
Haaveena
kiireetön elämä
Risto Nyman laskee viettävänsä jo kahdeksatta talvea Thaimaassa. Sinnekin hän alun
perin päätyi kaverin innostamana. Ystävä
lähetteli postikortteja ja kehui maata. Thaimaan talvi kestää Ristolla puolisen vuotta.
Sen jälkeen hän palaa Suomeen.
Thaimaassakaan Risto ei osaa olla toimettomana, vaikka myöntääkin, että hieman
useammin pitäisi osata sanoa ei. Vanhaa
keittiöalan osaamista on sitä paitsi mukava käyttää yhteiseksi iloksi Pattaya SuomiSeuralla.
Riston on seurannut sivusta thaimaalaista elämänmenoa ja sanoo haluavansa
päästä samalle asteelle kuin paikalliset ihmiset. Varsinkin maaseudulla osataan hänen
mielestään elää kiireettömästi. Siihen hän
Raittius vaatii
opettelua
Risto Nyman raitistui oman päätöksensä
seurauksena, mutta sanoo, että raittiina eläminen vaatii opettelua. Hänen mielestään ei
koskaan pidä unohtaa ensimmäistä huikkaa
ja sitä seuranneita juomavuosia. Niihin ei
kuitenkaan ole hyvä juuttua.
Risto uskoo, että useimmilla raittiuteen
opettelevilla menee ainakin vuosi päästä
pysyvän raittiuden alulle. Jokainen vuodenaika pitää hänen mielestään käydä ensin
läpi selvin päin.
– Välillä menee pitkiä aikoja, ettei asia
ole mielessäkään, Risto sanoo omasta
balanssistaan suhteessa alkoholiin ja alkoholismiin. n
Paikka Pattayalla
talvehtiville
haimaan Pattayan baari- ja yökerhotarjonnasta on varmaan vankka käsitys monella sellaisellakin, joka ei ole koskaan paikan päällä edes käynyt. Käsitys
saattaa olla hyvinkin oikea ja siksi onkin
mukavaa, että paikkakunnalta löytyy yksi
”baari”, jossa ei ole yöelämää, eikä tarjoilla alkoholia. Eteläisen Pattayan Jomtiella,
Soi Welcomin varrella sijaitseva Pattaya
Suomi-Seuran toimitalo tarjoaa sen sijaan
suomalaisseuraa sitä kaipaaville.
Seuran kaapista löytyy hyvä valikoima
kylmiä, alkoholittomia virvokkeita ja kahvina tarjotaan suomalaista Juhla-Mokkaa.
Seuran toimitalo on kaikille kävijöille avoin
vähintään kolme kertaa viikossa.
Pattayalla talvehtii pitemmän tai lyhyemmän aikaa satoja, ellei tuhansia
suomalaisia, joille seura antaa mahdollisuuden sosiaalisen kanssakäymiseen
omalla äidinkielellä. Seuran jäsenmäärä
on ollut viime vuosina kasvamaan päin.
Nyt se lähentelee jo kuutta sataa. Seuran
kirjasto on kasvanut samaan tahtiin jäsenmäärän kanssa ja sille on tänä vuonna
saatu lisää tilaakin. Tiloissa myös kokoontuu kaksi kertaa viikossa toinen Pattayan
AA-ryhmistä.
Seura tarjoaa sekä hyötyä että huvia.
T
18 Uusi toivo
Täysin vapaaehtoisvoimin toimivan Pattaya Suomi-Seuran tiloissa vaihdetaan
tärkeimmät kotimaan ja Thaimaan kuulumiset monta kertaa viikossa.
Suositut kielikurssit käynnistyvät aina syksyisin. Seuran luokkahuoneessa opiskellaan suomea ja thai-kieltä. Seuran tiloissa
on myös mahdollisuus tavata terveydenhoitajaa kerran viikossa. Seuran kautta
koordinoidaan muun muassa golf-toimintaa, vesijumppaa, shakkia, jalkapalloa,
keilailua ja petanque-harrastusta. Seura
on myös mukana hyväntekeväisyystyössä
ja joulukirkko järjestettiin tänäkin vuonna
Norjan merimieskirkon tiloissa.
Pattaya Suomi-Seuran puheenjohtaja Risto Nyman huomauttaa, että seura
tarjoaa myös kaikille halukkaille mahdollisuuksia vapaaehtoistoimintaan oman
osaamisen ja mielenkiinnon mukaan. Q
Jorma Soini
Kaikki ja kaiken
ikäiset olivat
saamastaan
avustuksesta ja
lahjapaketeista
hyvillään.
Köyhyyttä, rikkautta
ja kadoksissa olevia valuutanvaihtopisteitä
N
ykyisin kuljen paljon ulkomailla.
En kuitenkaan mielellään siellä,
jossa tapaa turistilaumoja. Toki
heitäkin löytyy joka puolelta ja he ovat
monelle paikalliselle ihmiselle käytännössä
ainut leivän antaja, tavalla tai toisella. Etsin
matkoillani mahdollisuuksia kuinka kohdata niin sanotusti köyhiä ihmisiä. Niitä,
joilla ei ole sitä, jota minulla on välillä
taskut täynnä, mutta joilla on jotain sellaista, jota en voi ostaa. Ehkä minulla on
väärä valuutta.
LAITAPUOLEN KULKIJOITA etsin
kuitenkin, sillä laidalla kulkee paljon useampi kuin osaamme äkkiä ajatella. Laidalla
ei kulje kaikin tavoin keskivertoihminen,
mutta kaikki muut. Moni kulkee toisella
laidalla kuin siellä, jossa ei ole leipää. Siellä
missä ei ole leipää, on joskus juomaa sitäkin enemmän. Mutta ei aina, vaan leipä
voi loppua monesta eri syystä. Joskus tai
jollakin sitä ei ole koskaan ollut tarpeeksi.
Kuitenkaan rikkaus ja onni tai köyhyys ja
onnettomuus eivät kulje käsi kädessä. Itse
haluaisin kulkea siellä missä on onni. Ehkä
siellä haluaisi kulkea moni muukin, mutta
kuinka onni löydetään? Ja jos sen löydän,
niin kuinka sen säilytän? Jos osan ajastaan ja
ruuastaan jakaa ihmisille, joilla ei ole laittaa
leipää omaan tai lapsensa suuhun, on sen
jälkeen huomattavasti vaikeampi pitää omat
kukkaronnyörinsä tiukasti kiinni. Toivon ja
osin uskonkin, että se on merkki siitä, että samalla tiellä kulkee myös onni, tai sen
sukulainen. Olen äärimmäisen kiitollinen,
että olen saanut kokea tästä vähintään häivähdyksen.
TÄTÄ KIRJOITTAESSANI kuljen Thaimaan Pattayalla. Suurin yksittäinen tekijä
Pattayan kasvamiseksi nykyiseen muotoonsa
on Vietnamin sota. Amerikkalaiset sotilaat
etsivät itselleen huvituksen ja vapaa-ajan
muotoja piskuisesta kalastajakylästä lomilla
ollessaan. Pattaya on nykyisin parinsadantuhannen ihmisen kaupunki ja itse asiassa
on vaikea kuvitella elämänmuotoa, jota ei
sieltä tai lähiseudulta löytyisi.
Pattaya Suomi-Seura sai Attendo
MedOne Oy:ltä rahalahjoituksen, joka
mahdollistaa parikin avustamismuotoa
tai -kertaa Pattayalla. Lahjoittajan, MedOnen missio on mieliin painuva ja istuu
oikein hyvin myös kyseisen yrityksen kantamaan yhteiskuntavastuuseen ”yli oman
sektorin”. Heidän missionsa ”Innostaa
elämään” toimii hyvänä lähtökohtana sen
kaikessa toiminnassa. Vastaavasti MedOnen
arvot ovat ”osaaminen, omistautuminen
ja välittäminen”. Avustuspäivänsä Pattaya
Suomi-Seura toteutti yhdessä Kotikirkko
Pattayan kanssa, kuten usein aiemminkin.
Kotikirkon pastori Risto Vierulan lisäksi
mukana oli Pattaya Full Gospel Church seurakunta, jonka apu ja asiantuntemus oli
lähes korvaamatonta. Pattaya Full Gospel
Church on sitoutunut tavoittamaan kaikkein köyhimmät pattayalaiset.
PATTAYA ON satamakaupunki kahden
tunnin matkan päässä Bangkokista itään.
Thaimaan tärkeimpänä turistikohteena Pattayalla on runsaasti ulkomaalaisia turisteja.
Tästä syystä vuosittain tuhannet thaimaalaiset maaseudun asukkaat tulevat Pattayalle
työn hakuun. Huonosti koulutettuina useat
ajautuvat prostituutioon. Alkoholi ja huumeet ovat varattomien rasitteena, kun he
elämänsä murheitten kanssa pärjätäkseen
pyrkivät unohtamaan ongelmansa ja usein
myös tekonsa. Monet päätyvät slummeihin,
joissa ei ole vettä eikä sähköä.
Ensimmäinen kohteemme oli kuitenkin
Full Gospel Church -seurakunnan ylläpitämä päiväkoti, jossa on yli 60 lasta. Useilla
heillä on vanhemmat, mutta kuten pastori
Sanay Srisa-ard kohteliaasti asian ilmaisi,
lapsen paikka ei ole aamusta iltaan mopon
päällä paahtavan auringon alla. Hänen toi-
Uusi toivo 19
Jorma Soini
Kyläläiset palaavat koteihinsa vastaanotettuaan ruokalahjoitukset.
sen toteamuksensa rivien välistä voi lukea
kuitenkin enemmän: ”Päiväkodissa on
myös lapsia, joista huolta pitävät naapurit
tai sukulaiset.”
Jokainen lapsi sai meiltä oman pienen
pussukkansa, jossa oli pientä purtavaa,
mutta jonka mukana ennen kaikkea välittyi
kaikille aito, aikuisten välittäminen. Riisiä
päiväkoti sai meiltä monta säkkiä. Lapset
palkitsivat meidät lentosuukoin ja lauluin.
Mukana ollut Pattaya Suomi-Seuran Leena
Pulkkinen kertoi, että lähes jokaisen ensikertalaisen silmät kostuvat, kun he käyvät
Agape-kodissa. Ensikertalaisina mukana
olivat Eeva ja Pauno Karkulahti. En katsonut, mutta ehkä heilläkin oli kyynel silmäkulmassa. Jälkeenpäin pohdin, että miksi
ihmisten silmät kostuvat, sillä näillä lapsilla
oli elämässään paljon hyvää. Niistä vähäisin
ei varmasti ollut henkilökunta, josta paistoi
aito välittäminen ja rakkaus.
SEURAAVA KOHTEEMME oli hyvin
köyhä kyläyhteisö Nakluassa. Itse asiassa
koko Pattaya on entistä Nakluan esikaupunkialuetta. Menimme siis kaupungin
ytimeen ja sydämeen. Hökkelikylä oli
hyvin kauniilla paikalla aivan meren rannalla. Yhteisössä asui arviolta sata ihmistä
peltikojuissaan, joita niitäkään tosin ei ollut
kaikilla. Pelti- ja puuvajoissa, siis kodeissaan
asui ihmisiä lapsista vanhuksiin. Erilaiset
sairaudet olivat silmiinpistävästi näkyvillä. Kylässä oli lukuisia ihmisiä, jotka eivät
päässeet sijoiltaan ylös. Olin hyvin hämmentynyt, sillä meidät kohdatessaan hymyt
ja ystävällisyys eivät kadonneet näidenkään
ihmisten kasvoilta.
Pastori halusi esitellä meidät paikalli-
20 Uusi toivo
sella kielellä. Jokaisen tuli kertoa itsestään
muutamalla sanalla, jotka hän sitten tulkitsi
koko yhteisölle. Kun vuoroni tuli, sanoin
nimeni ja että olen entinen juoppo ja ollut
ilman päihteitä kolmekymmentä vuotta.
Sain pastorilta vastaani kysyvän katseen, että aivanko totta, niinkö haluat sanottavan?
Totesin, että joo joo, sano vaan, ja pastori
teki työtä käskettyä. Sain osakseni raikuvat aplodit, jonka kääntöpuolena on aivan
varmasti, että päihteiden väärinkäyttäjillä on tässäkin yhteisössä aivan yhtä suuri
rooli ja vaikutus koko asuinyhteisöön kuin
esimerkiksi Suomessa kerrostalossa. Se oli
surullista havaita.
Toinen erottuva seikka oli siis päihdeongelma. Vaikka olimme kohteessa puolenpäivän aikoihin, olivat alan miehet sekä naiset jo aikamoisessa laitamyötäisessä.
Olen joskus puoliksi tosissaan todennut,
että jos jossain kaupungissa on kaksi rahatonta krapulaista, he löytävät ennemmin tai
myöhemmin kyllä toisensa. Totta tai tarua,
mutta tämän kylän hörhöt ja hörhöttäret
bongasivat minut välittömästi kylään saavuttuamme. Siinä ei tarvittu esittelyitä. He
veivät minut kädestä pitäen sivummalle ja
esittelivät yhteisön yhteisen huumepiipun
huumeineen. Ja heidän eleensä ja katseensa
kysyivät minulta: ”Että miten on, haluatko
haikut?”
TÄÄLLÄKIN YHTEISÖSSÄ jokainen sai
meiltä pienen ruokapaketin. Oli terve tai
sairas, aikuinen tai lapsi, päihdeongelmainen tai ei. Vaikka onkin kaunis ajatus, että
kaikilla ihmisillä olisi yhtä paljon ja että
kaikki jaettaisiin tasan, sain ennen poislähtöäni maistaa tämän mahdottomuut-
ta. Seurasin, kun paikallinen pastori osti
päihdeongelmaisen saaman ruokapaketin
50 bahtilla ja antoi sen vanhukselle, jolta
sairaus oli vienyt liikuntakyvyn. Sen toki
vanhukselle suon, mutta kyseinen vanhus
sai ruokaa muutenkin eniten, sillä itseni
lisäksi joku muukin vei hänelle ruokapaketin. Ajattelin myös, että kuinkahan hän
pitää puolensa ruuan suhteen, kun olemme
lähteneet? Entä sitten päihdeongelmainen,
joka ruokapussinsa myi? Kuoleeko hän mieluummin päihteisiin kuin nälkään? Kyselen edelleen itseltäni onko päihdeongelma
synti, synnin seuraus, sairaus vai jotakin
aivan muuta?
TÄTÄ KIRJOITUSTA lopetellessani
pohdin samaa kuin aloittaessanikin. Että
aineellinen vauraus ja onni eivät kulje käsikkäin. Miksi ihminen, jolla ei ole mitään,
jaksaa hymyillä ja olla ystävällinen sille, jolla
näyttää olevan kaikkea? Mutta ei päinvastoin? Miksi ihminen, jolla näyttää olevan
kaikkea, katsoo ylen lähimmäistä, jolla ei
ole mitään? Onko hän, siis minä, hamutessani kaikkea kadottanut tai kadottamassa
sen, joka on jotain oleellisen tärkeää? Sen,
jota ei voi ostaa minkään maan valuutalla?
Vai voisiko kuitenkin? Mikä valuutta on
taivasten valtakunnassa ja mikä mahtaa
olla vaihtokurssi? Entä mitä valuuttaa voi
vaihtaa valuuttaan, joka käy sitten joskus
taivaassa, jos sinne pääsen? Kävisikö se maksuvälineenä myös täällä maan päällä? Jos
kyllä, niin missähän mahtaa olla kyseisen
valuutan vaihtopisteitä? n
Jorma Soini, vaihtoehtovaeltaja
sosiaalineuvos
Jorma Soini
Hannu Kärkkäinen
Syksyisen
tuskanpoistoviikon
majapaikka,
tukkikämppä Lapin
perukoilla.
Tuskanpoistoviikko
tukkikämpällä Lapissa
MONELLE ON KERTYNYT kokemuksia yhdestä jos toisestakin leiristä
tai vastaavasta. Tai ylipäätään sellaisesta,
jossa ollaan yötä päivää yhdessä vähän
oudommassa porukassa jossain muualla
kuin missä olemme tottuneet arkeamme
viettämään. Päihdetyössä tällaiset kokemukset ovat usein päihdeleireiltä. Leirit
ja yhdessäolot irti arjen rutiineista ovat
aina antoisia, joskus raskaitakin ja jokaisesta tarttuu aina jotain takkiin, kuten
alan miehillä ja naisillakin on tapana sanoa. Itselleni elämän eväiksi näistä viikon
molemmin puolin kestävistä tapahtumista on jäänyt monta pientä oivallusta,
mutta myös suuria löytöjä. Niiden avulla
voi rakentaa omaa elämää ja tehdä siitä
enemmän mieleistä tai ainakin enemmän
elämisen arvoista.
Yhteistä päihdeleireille on, että niiden
tarkoitus on antaa ensisijaisesti juovalle
päihdeongelmaiselle mahdollisuuksia ja
tartuntapintoja uuteen elämään. Toki
rikastuttavia kokemuksia leirit ovat
kaikille mukana olijoille. Leirit tarjoavat
usein narun pään, jota kerimällä voi löytää itselle uusia mahdollisuuksia pysyvään
elämänmuutokseen. Tai sitten löytöjä voi
tehdä muuten vain kuuntelemalla toisten
tarinoita. Sekin on osallistumista. Korvien väliin kerätty pääoma saattaa kantaa
hedelmää vasta joskus vuosien tai peräti
vuosikymmenten kuluttua. Aivan toisessa
yhteydessä voi jossain saatu jyvänen
muistua mieleen ja siitä jalostuu koko
loppuelämälle tärkeä ohjenuora.
Monet arkipäivän sanonnat ovatkin
itse asiassa syvällisiä viisauksia, joihin ei
vaan tule kiinnitettyä riittävää huomioita. Kuten esimerkiksi, että laskemalla
kymmeneen on meiltä säästynyt monta
murhetta. Jopa henkirikoksia on jäänyt
tekemättä, kun maltti saavuttanut tunnetilan ja laskutoimituksen suorittaja on
kyennyt kymmeneen laskettuaan suhtautumaan tapahtuneeseen harkiten. Järki
on niin sanotusti tullut päähän ja päässyt
sanomaan sanansa tunnetilassa, jossa
ilman järjen valoa tapahtuu järjettömiä.
LEIREILLÄ ON MYÖS VOINUT
avata oman elämänlankansa kerän. On
voinut avata eletyn elämän tai osia siitä ja
selvitellä sen solmuja sekä halutessaan keriä langat yksin ja muiden avulla uuteen
uskoon ja uuteen järjestykseen.
Joskus tähän joutuu, vaikka ei olisi
halujakaan. Välillä oma kerä on myös
niin sotkussa ja täynnä särmää, että sen
avaamiseen ja uudelleen järjestelemiseen
ei ole paljon innostusta. Eikä aina taitojakaan. Usein eletyt päivät ovat vuosien
saatossa muodostaneet oman vyyhtensä,
Uusi toivo 21
Päivi Strandén
”
Hyvä seura ja vertaistuki
kannustivat jatkamaan itsensä
kanssa työskentelyä.”
joka joskus tuntuu luotaantyöntävältä
kuin piikkilankakerä.
VIIME SYKSYNÄ harjoittelin pitkästä aikaa tämäntapaista yhdessäoloa.
Olin Lapissa Tuskanpoistoviikolla.
Siellä asetelma oli kuten yllä, mutta yksi
merkittävä palanen oli toisin. Mukana oli
24 eletyn, oman elämänsä asiantuntijaa.
Toisin kuin perinteisellä päihdeleirillä,
me kaikki olimme löytäneet narun pään,
josta muodostuu ensimmäisestä päihteettömästä päivästä alkaen parhaimmillaan
loppuelämän kestävä raittius. Joku oli
ehkä löytänyt myös polun pään, joka
johtaa iankaikkiseen elämään. Joku
meistä oli kelannut elämäänsä päivän tai
pari raittiina ja joku yli kolmekymmentä
vuotta. Ja loput siltä väliltä.
Kahdenkymmenen tunnin matka kohti
Lappia, sähkötöntä tukkikämppää ja
pientä järveä Inarinjärven takana sujui
linja-autolla. Ja alan miehet puikoissa
pitämässä suunnan vakaana sekä matkan
joutuisana. Keskenämme pidimme huolen siitä, että meno muuten oli mielekästä. Pitkin Suomea keräsimme ihmisen
sieltä, toisen täältä, kunnes kaikki keiden
pitikin, olivat mukana. Sieltä täältä tuli
autoon tuulahdus menneistä vuosista,
rosoisuudesta ja suurella sykkeellä eletystä
22 Uusi toivo
elämästä. Mukaan nousi sekä tuttuja että
tuntemattomia.
Matka joutui, juteltiin, vaihdettiin
kuulumisia ja kerrottiin tarinoita, usein
eletystä elämästä. Viikon kuluttua yksikään ei olisi enää keskenään tuntematon,
sillä takana olisi kunnon tovi purettua,
yhteistä tuskaa, naurua, halauksia,
eroamisia ja kyyneleitäkin erämaajärven
rannalla, tunturin juurella. Siellä jossakin
hiljaisuudessa, missä itsensä voi kokea
pieneksi ja mitättömäksi, mutta kerrassaan ainutlaatuiseksi.
Hulluus meillä kaikilla oli valmiina jo
lähtiessä. Mutta Lappi puuttui. Kun
veimme etelän ja muunkin hulluutemme
Lapin taikayöhön, muodosti se meille
jokaiselle henkilökohtaisen lapinhulluuden. Sen saimme kokea ainutlaatuisuutena, Luojan luomana yöllä tähtitaivaan ja
täyden kuun alla, erämaasaunan lauteilla,
tunturissa marjasangon kanssa tai muuten vain samoten, pieninä pulahduksina
muutama-asteisessa, kristallinkirkkaassa
vedessä saunan lomassa ja niin edelleen.
MUTTA KAIKKI EI OLLUT hulluutta eikä huumoria. Koko ajan muistimme,
että usein huonokin huumori on parempi
kuin ilottomuus. Omia ja toistemme korvien välejä hoidimme suurilla sydämillä,
kuuntelevilla korvilla ja ainutlaatuisella
ymmärryksillä toisiamme kuunnellen,
tukien sekä kannustaen.
huumorin alta pilkisti aina aito välittäminen ja rinnalla kulkeminen. Moni
sulatteli yön hiljaisuudessa illalla iskettyjä
tarinoita ja muokkasi niitä peiton alla tai
makuupussissa omaan elämään istuviksi. Oli ainutlaatuista kokea kuuluvansa
joukkoon ja oli ainutlaatuista kokea
olevansa ainutlaatuinen.
Miehistä sanotaan usein, että he eivät
puhu tunteistaan. Näin asianlaita usein
lieneekin. Mutta tämä reissu opetti, että
toisinkin voi olla. Meitä yhdisti eletty,
viinanhuurteinen menneisyys ja tämä
päivä sekä sen mukana tuoma huominen
ja tietenkin raittius. Itselleni kokemus
oli pysähdyttävä. Kipeiden asioiden
jakaminen onnistui meiltä miehiltä
aivan ainutlaatuisella tavalla. Siitä riittää
ammennettavaa tulevaisuudelle sekä ehkä
muillekin jotain annettavaa.
VIIME LEHDEN NUMEROSSA
kerroin Mikko Alatalon sanoneen kerran
minulle, että monen ainut kuuntelema
psykiatri on kantakuppilan levyautomaatti. Ja jaoin lukijoille Oiva Paloheimon ja
Tapsa Rautavaaran laulun sanat Ontuva
Eriksson. Jatkan samalla linjalla. Tällä
kertaa on vuorossa kansan syvien rivien
tulkki Junnu Watt Vainio. n
Jorma Soini, elämän koelentäjä
sosiaalineuvos
Mieli oli kaltaistensa seurassa usein kevyt
ja pää oli iltasella hyvä painaa tyynyyn.
Jaetut asiat ja rehti mieli itseään ja muita
kohtaan on hyvä päänalunen ja unilääke.
Moni koki syvällisesti, että tähän joukkoon haluan kuulua, vaikka huoneilma
aamuyön tunteina oli usein omaa oloa
huomattavasti raskaampaa.
Mennä itseensä on kohtalaisen pitkä
matka kaikille. Niillekin, jotka ovat valmiita kulkemaan elämäntietään avoimin
mielin. Monelle meistä on kovin tuttua
mennä niin sanotusti itseensä, kokea
ahtautta ja lähteä pois. Hyvä seura ja
vertaistuki kannustivat kuitenkin jatkamaan itsensä kanssa työskentelyä, sillä
palkkiona ja eteenpäin vievänä voimana
kaikilla oli raittius ja parempi tai ainakin
rikkaampi huominen. Illat miesten
tuvassa, jonne naisetkin alkujännityksen kadottua uskaltautuivat, olivat oma
lukunsa. Raskaan, välillä alamittaisenkin
Kirjoittaja on entinen Sininauhaliiton
puheenjohtaja ja Sininauhasäätiön toimitusjohtaja.
Päivi Strandén
Apteekin ovikello
Sanoitus ja sävellys Juha Vainio
Hänen kadulla verkalleen, näin yössä taas kulkevan.
Alta palttoonsa kauhtuneen, lahkeet vilkkuivat pyjaman.
Minä seurasin onnetonta, läpi sumuisen kaupungin.
Oli jonossa meitä monta, kohta ovella apteekin
Apteekin ovikello, usein yöllä niin turhaan soi,
eihän sielun lääkitykseen sieltä apua saada voi.
Joku esitti reseptin minä omaani turhaan hain.
Ja niin kanssa sen kulkurin rautaviiniä tuskaan sain.
Siinä katsoimme toisiamme, kostui silmämme kyyneliin.
Pienet pullot vain seuranamme eri teille taas lähdettiin.
Apteekin ovikello, usein yöllä niin turhaan soi,
eihän sielun lääkitykseen sieltä apua saada voi.
Miehen kadulla verkalleen nään yössä taas kulkevan.
Kahden poliisin väsyneen hänen ranteensa sulkevan
Miksi kirkko on kiinni yöllä? Ja apteekki auki vaan.
Eikö papitkin vuorotyöllä voisi hoidella hommiaan.
Apteekin ovikello, usein yöllä niin turhaan soi,
eihän sielun lääkitykseen sieltä apua saada voi.
Uusi toivo 23
Ensikertalainen
Taina Andreevilla
on vielä hetki aikaa
tehdä valmisteluja.
Tuomasmessun
toteuttaminen oli
ensikertalaiselle
suuri haaste ja
kokemus.
Tuomasmessun
24 Uusi toivo
Maailmanlaajuista YK:n Köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista
teemapäivää vietettiin maassamme Asunnottomien yön tapahtumien merkeissä 17.10. Tuolloin
monen kokema fyysinen kodittomuus sekä henkinen ja hengellinen kodittomuuden olotila
nostettiin Helsingissä esille
Agricolan kirkossa järjestetyssä
Tuomasmessussa. Messun jatkeena kirkon kryptassa edistettiin
ihmisten välisiä kohtaamisia ja
murennettiin ennakkoluuloja
melkein puoleen yöhön kestäneen Sininauhasäätiön järjestämän ohjelmatarjonnan myötä.
J
okaisen Tuomasmessun toteuttamiseen tarvitaan noin 70 vapaaehtoisen
joukko. Riviseurakuntalainen ei voi
kuvitella, millainen määrä työtä on tehty
sen eteen, että kaikki messun vaiheet
tuntuisivat etenevän jouhevasti. Sininauhasäätiön yhteistyö Tuomasyhteisön
kanssa sai konkretiaa keväällä 2010, kun
kampanjapäällikkö lupasi Helsingin
Tuomasyhteisön toimitusjohtaja Pirjo
Kantalalle, että juontaisi Asunnottomien
yön messun syksyllä Mikael Agricolan
kirkossa.
Vielä tässä vaiheessa juontajan tehtävänkuva tuntui aika leppoisalta muun
työn ohessa hoidettavalta tehtävältä.
Työkokonaisuus alkoi kuitenkin hyvin
pian selvitä tutustuessani messun toteuttajille suunnattuun käsikirjaan. Kävi ilmi,
että loppupeleissä messun juontaja on
juuri se avainhenkilö, joka vastaa viimehetkeen saakka siitä, että asiat hoituvat.
KOSKA OLIN VAIN KERRAN aiemmin Tuomasmessussa, aloitin tehtävään
tutustumisen osallistumalla messuihin jo
kesäkuukausina. Jostakin syystä messun
kaava tuntui itselleni pitkään epäselvältä,
niin erilainen se oli sunnuntaiseen Jumalanpalvelukseen verrattuna.
Kalenterin väliin kertyneiden muistilappujen määrä oli melkoinen. Esitteiden ja kutsujen oli valmistuttava
eräpäivään mennessä, mainosta tapahtumastamme oli ehdittävä kirjoittamaan
kaupunginosalehteen ja nettipalstoille,
Tuomasyhteisön musiikkivastaavan kanssa sovittava messulauluista ja kutsumani
artistivieraan, Jaden musiikkiosuuksista.
Välillä päässä pyöri villi ajatusmekkala, jota rauhoittelin laulamalla mielessäni
virren pätkää..päivä vain ja hetki kerrallansa. Viimeisten viikkojen aikana ennen
h-hetkeä huomasin viettäväni kaikki
sunnuntai-iltapäivät jo tutuiksi tulleiden
Tuomasyhteisön aktiivijäsenten kanssa.
Heillä oli vahva tunne siitä, että tilaisuutemme sujuisi hyvin. Nämä ihmiset myös
näyttivät minulle, mitä tehtäviä kuului
messussa toimiville vapaaehtoisille.
JUONTAJAN TYÖNKUVAAN kuului
vapaaehtoisten rekrytointi ja ohjaaminen
yhdessä rukousjohtajan kanssa sekä lisäksi
18 papin tai rukousavustajakoulutuksen
käyneen maallikon etsiminen. Onnistuakseni ohjaamaan vapaaehtoisia työssään,
olin mukana jakamassa ehtoollista,
tutustumassa keittiössä erilaisten tiskikoneiden käyttöön, joissa ehtoollispikarit
pestään, seuraamassa esirukousjohtajaa
työssään, harjoittelemassa rukousalttareiden järjestämistä ja kaikeksi onneksi sain
valmentavaa ohjausta pariltakin messussa
aiemmin toimineelta juontajalta. Liturgina lupautui toimimaan Sininauhaliiton
toiminnanjohtaja Aarne Kiviniemi,
jolle Tuomasmessun käytännöt olivat
entuudestaan tuttuja. Häneltä sain myös
ohjeistusta sopivan saarnaajan etsintään.
Esirukousjohtajaksi lupautui puoli
vuotta aiemmin Sininauhasäätiössä ollut
diakoniatyön harjoittelija Ville-Veikko
Hirsi. Yhdessä hänen kanssaan välitimme mainoksen vapaaehtoisten tarpeesta
myös Diakonia-ammattikorkeakoulun
sisäiseen sähköpostiin messuavustajien
rekrytoimiseksi. Tähän mennessä olikin
jo muutama Tuomasyhteisön aktiivijäsenistä ilmoittautunut olemaan mukana ja
näyttämään mallia uusille vapaaehtoisille.
Sekä minun että Ville-Veikon sähköpostit ja puhelimet kävivät kuumina aivan
viimemetreille saakka vapaaehtoisia
rekrytoidessa, ohjatessa ja peruuntumisia
hoitaessa. Koska Tuomasmessut ovat
englanninkielelle tulkattuja, oli omat
juonnot, esirukousjohtajan tekstit, liturgia ja saarna saatava toimitetuksi tulkille
messua edeltävänä päivänä. Tekniikka voi
kuitenkin tuoda yllätyskäänteitä. Tämän
huomasin yrittäessäni avata saarnaajan
lähettämää tekstiä koneellani. Ohjelmani
eivät avanneet sitä ja taas oli laitettava
viestit viuhumaan saadakseni tekstit
jossakin koneeni paremmin tuntemassa
tiedostomuodossa.
VIELÄ MESSUPÄIVÄN aamuna
hoidin kuumeisesti viime hetken käytännönjärjestelyjä. Sain muun muassa yllätyspuhelun yhdeltä messuissa aiemmin
toimineelta vapaaehtoiselta, joka halusi
varmistaa, tarvitaanko häntä ollenkaan,
koska hän ei ollut saanut vielä erillistä
tervetuloa tekstiviestiä aamun aikana.
Tästä käytännöstä en ollut kuullutkaan.
Olin ollut siinä ajatuksessa, että kun tehtävään ilmoittautuneelle vapaaehtoiselle
lähetetään häntä koskeva tehtäväohjeistus
ja tervetuloa toivotukset sähköpostitse, se
vahvistaisi henkilön mukana olon. Käytännöistä kuultuani, aloitin vielä puolilta
päivin pikaisen tekstiviestitiedottamisen
kaikille. Huh, kiirettä piti.
Kirkolle menin jo iltapäivästä laittamaan paikkoja kuntoon ja ilokseni
huomasin monen vapaaehtoisistakin
tarttuneen tehtäviinsä. Papit oli kutsuttu
paikalle vasta tunti ennen messun alkua
yhteiseen alkupalaveriin, jossa vielä jokaisen läsnä olevan tehtävä käytiin pikaisesti
läpi. Lopuksi hiljennyimme yhteiseen
rukoukseen. Sitä ennen oli kuitenkin vielä täysi hyörinä päällä selvittäessäni tästä
vapaaehtoisten suuresta joukosta, kuka
kukin on ja mitä tehtävää hoitamassa,
ohjatessa pappeja pukeutumistilaan,
jakaessa heitä ehtoollisen jakopareiksi,
neuvoessa tekstinlukijoita mikrofonin
käytössä, äänentoistolaitteita testattaessa
ja tulkillekin lisämateriaalia juoksuttaessa.
Messun aikana kirkkosalin valtasi iloinen tunnelma. Omakin mieli vapautui
yhteisen juhlan viettämiseen. Puolitoista
tuntia kului yhdessä vilauksessa. Sen
eteen oli tehty viikkoja töitä. Jälkikäteen
palaute messusta oli positiivista sekä messuun osallistuneilta, radionkuuntelijoilta
sekä netin välityksellä messua seuranneilta.
Oli hienoa saada olla toteuttamassa
arvokasta tehtävää, jonka ydin oli muistuttaa, että Jumalan siunaus, luottamus
ja armo ympäröivät meidät tänäkin
päivänä. n
Taina Andreev, kampanjapäällikkö
Kuva: Erkki Lajunen
rakentajana
Uusi toivo 25
On tunnettava polut
jotka johtavat myöhemmän elämän ongelmiin
Kati-Pupita Mattila kirjoittaa asiakastyön mutta myös ihmisenä olemisen haasteista
Teksti ja kuva: Päivi Strandén
Lääkäri ja teologi Kati-Pupita Mattila on julkaissut kirjan
Asiakkaana ihminen – Työnä
huolenpito ja auttaminen. Kirja
johdattaa lukijan pohtimaan
vaikeitakin auttamiseen, hoitoon ja toisistamme huolehtimiseen liittyviä kysymyksiä. Teos
on käsikirjanomainen johdatus
työntekijän ammattitaidon kasvattamiseen, mutta se käsittelee myös kysymyksiä, joita kuka
tahansa joutuu miettimään suhteessa toisiin ihmisiin.
M
attila toteaa kirjan alkupuheessa, että ammattitaidon
ylläpitämiseksi ja oman inhimillisen herkkyyden säilyttämiseksi on tärkeää pohtia aika ajoin
auttamisen ja huolenpidon kysymyksiä.
Hän kehottaa miettimään myös niitä asioita, joihin vastauksia ei vain tunnu löytyvän.
Hyvinvoinnin suurista kysymyksistä
Kati-Pupita Mattila nostaa ensimmäiseksi
esiin ehkäisevän työn. Hän nimeää sosiaalisten ongelmien ehkäisyn merkittäväksi
yhteiskunnalliseksi arvotekijäksi. Sosiaalisien ongelmien keskiössä meillä Suomessa
ovat Mattilan mukaan päihteiden käyttöön liittyvät ongelmat. Myös rikollisen
käyttäytymisen ehkäisyyn Mattila haluaisi
kiinnitettävän enemmän huomiota. Syrjäytymisen ehkäisyn tärkeyden hän näkee
keskeisenä monella elämän osa-alueella.
Mattila kehottaa ottamaan vakavasti
sellaiset asiat, jotka altistavat myöhemmille ongelmille. On tärkeää tuntea polut,
jotka johdattavat päihderiippuvuuteen ja
syrjäytymisen tuomiin muihin sosiaalisiin
ongelmiin. Pelkkä asioiden tietäminen ei
Mattilan mielestä kuitenkaan riitä. Tarvitaan tekoja ja myös rohkeutta toimia.
Usein puhutaan siitä, että vaikutusten arviointia on vaikea tehdä. Ei voida
26 Uusi toivo
varmaksi sanoa, mikä asia on milloinkin
vaikuttanut niin, että muutos parempaan
on tapahtunut. Mattila toteaa kuitenkin
ytimekkäästi, että muuttamalla asioiden
kulkua, vaikutuksia on mahdollista saada
aikaan. Toisaalta hänkin myöntää näytön
vaikeuden.
Kati-Pupita Mattila kehottaa muun
muassa vahvistamaan niitä lapsia ja nuoria,
jotka elävät turvattomissa ja yksinäisissä
kasvuolosuhteissa tai niitä ihmisiä, joilla
on esteitä työelämässä ja yhteisöön kiinnittymisessä. Erilaisten uhkien alla elävien vahvistaminen vähentäisi myöhempää
puuttumisen tai huollon tarvetta. Harmillisena Mattila pitää nykyistä trendiä olla
puuttumatta kiusallisiin asioihin.
– Sen vuoksi ummistamme usein silmämme orastavilta sosiaalisilta kipukohdilta: turvattomuudelta, yksinäisyydeltä ja
alemmuudentunteelta, Mattila toteaa.
kriteeriin vedoten. Mattila pitää kuitenkin
aivan oleellisena, että samalla pitää tavoitella henkilön hyvinvoinnin lisäämistä.
Päihdeäiteihin kohdistuvat odotukset
ja vaatimukset ovat monin tavoin vaikeita
asioita. Mattila korostaa, että koko lainsäädännön tulee olla yhteneväinen ja on syytä
arvioida, missä vaiheessa syntymätöntä lasta
pidetään verrannollisena syntyneeseen ihmiseen. Jos odottavalle äidille sälytetään
tinkimättömästi täytettäviä velvollisuuksia,
muodostuuko niitä silloin kaikille raskaana
oleville.
– Tukeeko yhteiskunta myös esimerkiksi
tupakoivien äitien velvollisuuksien täyttymistä, Mattila kysyy.
Mattila toivoo, että vapaaehtoinen sitoutuminen hoitoon ja raittiuteen voisi nousta
ensimmäiseksi vaihtoehdoksi. Äitiyden ja
raittiuden tukeminen pitäisi osata hahmottaa kokonaisvaltaisesti jatkuen raskausajasta
pitkälle vanhemmuuteen asti.
Päihdeäitien pakkohoidon sijaan
huomio hyvinvointiin
Elämä on mustavalkoisen sijaan
Mattila tarttuu myös vaikeaan, viime ai- värikylläistä
koina paljonkin keskustelua herättäneeseen Kati-Pupita Mattila epäilee, että toisen ihongelmaan kirjoittaessaan odottavien äitien misen tuomitsemisella valitsemme helpon
päihdeongelman hoidosta. Mattila aloit- tavan olla näkemättä omaa pahuuttamme.
taa toteamuksella, että erityisesti alkoholin Itsessämme olevaa pahaa oloa voi helpotkäyttö aiheuttaa monille syntyville suoma- taa, kun huomaa että joku toinen on vielä
laislapsille pysyviä haittoja. Tästä on seu- huonompi ihminen. Kielteisen arvioinnin
rannut voimistuva vaatimus pakkohoidon tie on kuitenkin harhaanjohtava.
järjestämisestä. Mattila ei tähän ratkaisuun
Mattila toteaa, että mustavalkoinen
kuitenkaan tunnu täysin ustarkastelu kielii ihmisen
kovan.
epäonnistuneesta yriKati-Pupita Mattila kehottaa ”Vaikutuksia on
tyksestä hallita elämää ja
maailmaa. Elämän sävyoikeuksista puhuttaessa määrit- mahdollista saatelemään, kumman oikeuksia
jen huomaamiseksi pitäisi
halutaan korostaa, raskaana da muuttamalla
suostua ihmettelemään,
olevan vai syntymättömän lap- asioiden kulkua.” hämmentymään ja pohsen. Vai kenties molempien.
timaan elämää. Joskus se
Raskaana olevaa hoidettaessa pitää tavoi- auttaa myös tekemään oivalluksia.
tella myös päihdeongelman hoitoa ja äidin
Elämän onnesta kirjan filosofointiosassa
hyvinvoinnin lisäämistä. Syntymättömän kirjoittaessaan Mattila muistuttaa, että täytlapsen oikeuksista puhuttaessa Mattilan tymättömiin unelmiin pitää jaksaa kurotmielestä olisi oikeampaa puhua raskaana taa, sillä ne ohjaavat elämää. Kun ihminen
olevan naisen tai syntymättömän lapsen uskoo kelpaavansa, se kannattelee pitkälle,
pakkohuostaanotosta. Päihdehuoltolaki eivätkä vastoinkäymisetkään tunnu ylivoiantaa oikeuden lyhytaikaiseen tahdosta maisen musertavilta. Jos sen sijaan elämänriippumattomaan hoitoon väkivaltaisuus- voimana on usko omaan kelpaamattomuu-
teen, on helppo kuvitella vastoinkäymiset
omaksi ansiokseen ja omaan huonouteen
kuuluviksi asioiksi.
Filosofointia jatkaessaan Kati-Pupita
Mattila toteaa, että elämän vaikeuksiin
kätkeytyy myös siunaus. Vaikeudet tuovat
ihmiselle jotain sellaista ymmärrystä, joka rikastuttaa elämää. Ihmisestä itsestään
riippuu, minkä verran hän pitää asioiden
tapahtumia tuurin syynä tai ansiona.
– Sitä, mitä ei elämästä ymmärrä, pitää
tuurina. Sen, minkä ymmärtää, voi nähdä
tehtävänä, siunauksena ja tarkoituksellisena
elämän rikkautena, Mattila arvioi.
Ihmisten erilaisista voimavaroista Mattila toteaa, että eri ihmisillä erilaiset tapahtumat ylittävät voimavarat. Joku ei kestä
sairastumista, toisen luhistumisen voivat
aiheuttaa sydänsurut.
Katujen miehen kohtalo
puhuttelee meitä kaikkia
Jonkin matkaa Sininauhayhteisöjenkin
parissa työskennellyt Kati-Pupita Mattila
pohtii kirjassaan myös kodittoman elämää.
Asunnottoman kohtaaminen saa Mattilan
pohtimaan elämän ainutkertaisuutta. Mattila kuvaa, kuinka asunnoton alkoholisti on
riisuttu kaikesta.
Elämän kipu on tässä muodossaan hyvin
vaikuttava, Mattila kirjoittaa.
Mattila toteaa, että ihmisyyteen kuuluu
kyky punnita asioita. Kykenemme arvioimaan, mikä on oikein tai väärin. Hyviä
valintoja tekemällä voi rakentaa itselleen
hyvän elämän. Kaikki eivät kuitenkaan ole
oman onnensa rakentajia. Aikuisiksi vartuttuamme olemme jo sisäistäneet uskomukset, mihin meistä on ja miten pitkälle kannattaa elämässä tavoitella. Mattila nimittää
sitä sisäiseksi vahvuudeksi tai heikkoudeksi,
toinen ottaa haasteen vastaan, kun toinen
jo päättää luovuttaa.
Ihmisen elämään kuuluu paljon myös
sellaista, joka ei ole omissa käsissä. Toinen
voi välttyä täpärästi onnettomuudesta, josta
toinen ei selviäkään. Mattila varottaakin
tekemästä omia tulkintojamme asunnottoman alkoholistin tarinasta, mikäli emme
sitä oikeasti tiedä. n
Uusi toivo 27
tävissä hänellä painottuvat päihde- ja mielenterveystyön kysymykset.
– Työni myötä välitän evankeliumin
sanomaa rakkauden teoista ja pyrin auttamaan ihmisiä kokonaiseen olemiseen Jumalan luomana. Kristityn viitekehyksestä
itken aina Jumalalle ja siunaan itkun. Koen,
että suostuessani itkemään, vapautan myös
muut itkulle. Itkun pidätteleminen on
pakahduttavaa. Itkemisen kautta voidaan
luoda kontakti myös vierellä kulkijan tunnetilaan, sanoo Hirvonen.
Itkemisen perinne löytyy monista kulttuureista ja uskonnoista muun muassa Intiasta, Amerikan intiaaneilta ja Irlannista.
Vienan-Karjalan ja Inkerinmaan alueella on
itkuvirsiperinne ollut vahvaa, jonka myötä siirtolaiset Karjalasta toivat perinteen
mukanaan maahamme. Sodan jälkeisessä
Suomessa tämä ortodoksiuskontoon liitetty
piirre joutui taka-alalle. Perheissä miehet
kielsivät vaimojaan jatkamasta traditiota
uusilla kotiseuduilla.
Hirvonen kuvailee itkemisen perinteen
liittyneen elämän siirtymäriitteihin. Itkijä
toimi ylitsesaattelijana siirtymävaiheessa.
Esimerkiksi tyttären avioitumisen yhteydessä hän jättää perheensä. Tähän liittyy
useitakin siirtymätilanteita. Morsiamen äiti
itki aamulla morsianta herättäessä, kammatessaan hänen tukkaansa ja kylvettäessään
häntä. Morsian itse itki pesulta tullessaan.
Itkeminen on kuulunut niin kiittämiseen
kuin jäähyväisten jättämiseenkin. Äidit ovat
itkeneet poikiensa lähtiessä sotaväkeen,
itkua ei ole piiloteltu ruumista pestäessä,
puettaessa, hautajaishetkellä eikä yksityisten muisteluhetkien aikana. Ihmeelliseltä
kuulostaa se, että kehtolaulutkin ovat osa
itkemisen perinnettä.
Itkijänaiset ovat myös voineet hoitaa
papin tehtäviä, mikäli pappia ei ole ollut
paikalla. Raamatustakin löytyy satoja esimerkkejä itkemisestä.
– Vuodatetut kyyneleet eivät ole itkuvirren mittari. Itkuvirressä tärkeää on itkijän
oma ääni, hänen läsnäolonsa, tietoisuus
ajasta ja paikasta sekä ulospäin itkeminen.
Itkun ei pidä jäädä kehon sisälle. Itkuvirrelle tyypillinen sävelkulku on intonaatioltaan
laskevaa. Itkijä valmistautuu itkemiseen
kirjoittamalla itkussa läpikäytävän asian
paperille. Tätä kaikkea harjoiteltiin myös
käytännössä pitkäkestoisella itkuvirsien
ohjaajakurssilla, johon osallistui teatterin,
laulun, terapian, opetustyön, kansanperinteen ja uskontotieteen ammattilaisia, kertoo
Hirvonen ja jatkaa, että moderni itkuvirsi
on tämän päivän kieltä.
Helsingissä Vuosaaren seurakunta järjestää kaikille avoimen itkuvirsikurssin 26.27.2.2011. n
pituisiksi ajanjaksoiksi. He viipyvät saarella
kolmesta vuorokaudesta kahteen viikkoon.
He viettävät aikaansa hiljaisuudessa ja
heillä on mahdollisuus saada hengellistä
ohjausta. Erakkovieraiksemme tulee paljon palvelualojen työntekijöitä, lääkäreitä,
hoitajia, opettajia sekä myös seurakunnan
työntekijöitä. Emme ota vastaan akuutissa
kriisissä olevia henkilöitä, painottaa Sisar
Hannele.
On kokonaisen ihmisen paikka, että
pystyy olemaan hiljaisuuden kanssa.
– Olen kiinnostunut uskontojen välisestä dialogista. On vain yksi Jumala. Hän
on ilmoittanut ihmisille olevansa se, joksi
ihminen pystyy hänet sillä hetkellä ymmärtämään. Matkojeni yhteydessä itselleni erityisesti lentokenttien kappelit ovat kiinnostavia. Niissä on nähtävillä usean uskonnon
symbolit tai sitten uskonnollisia symboleja
ei esiinny ollenkaan. Helsinki-Vantaan kentällä ei ole enää kappeliakaan, kappelista
tehtiin muutama vuosi sitten tiskihuone.
Onkohan tilanne edelleen sama, asia pitäisi
tarkistaa. Saaressa luostari on tärkeä, hiljaisuuden toiminta tukee saaren säilyttämistä
uuden rakentamiselta, huomauttaa Sisar
Hannele. n
Itkijällä
on aina
mukanaan
itkuliina.
Itkeminen
on luontainen tapa kommunikoida
Teksti: Taina Andreev, Kuva: Päivi Strandén
S
uomen ensimmäinen Äänellä itkijät ry:n Itkuvirsiohjaajakoulutus
on päättymässä. Tätä ennen on
järjestetty pikakursseja Itkuvirsiperinteeseen tutustumista varten asiasta
kiinnostuneille.
– Minulla on aina ollut sisäinen valmius
itkulle ja silmäni kostuvat liikutuksen
hetkellä herkästi. Kurssille osallistuessani
mietin, uskaltaisinko itkeä julkisesti. Entä
voisivatko itkun lähteet mennä kokonaan
kiinni, mikäli alkaisin käyttää itkua työssäni? Itkuvirsiohjaajakoulutuksesta valmistuva diakoni Tiina-Susanna Hirvonen
kertoo.
Aiemman työuransa aikana Hirvonen
on työskennellyt sekä lastensuojelun että
omaishoitajuuden saralla. Nykyisissä tehJatkoa sivulta 12
käymiseen liittyy kummallisia mielikuvia.
Ihmiset pohtivat, meneekö naapurilla todella huonosti nähdessään hänen menevän
jumalanpalvelukseen. Monen mielikuvissa
kirkko on suremisen ja lohdutuksen paikka,
ei niinkään kiitoksen ja ilon.
Luostarin viikonloppuretriitteihin osallistuu viidestä kuuteen ihmistä kerrallaan.
Jokainen osallistuja majoittuu omaan huoneeseensa. Retriittiin osallistuvien viikonloppu kuluu hiljaisuudessa, ulkoilemalla,
nukkumalla sekä osallistumalla palveluksiin.
– Otamme vastaan erakkovieraita eri-
28 Uusi toivo
an
ikontt
or
K
Teksti ja kuva: Päivi Strandén
i
Toisenlaista kanielämää. Kaninäyttelyn koti- ja ulkomainen tuomaristo arvioi
kanin kauneutta ja muita fyysisiä ominaisuuksia.
Talvi yllätti kanit
N
iin kuin joka alkutalvi saamme
lukea lehdistä otsikon ”Talvi yllätti autoilijat”, niin voi todeta myös,
että ”Talvi yllätti kanit”. Marraskuun
lopun lumimyräkkä ja sitä seurannut
pakkanen toi todellisen talven myös Kanikonttorin asukkaiden kotiseudulle.
Terapiakanit Kari ja Törky juuttuivat
koppiinsa uskaltamatta alkuun liikkua
minnekään. Lunta tietysti oli paikoin
paljonkin, kun tuuli kasasi sen kinoksiksi, samoin kopin oviaukolle sitä oli
hieman kertynyt, mutta kaneille sekin
oli liikaa. Niiden pyöreät naamat vain
näkyivät aukosta, kun ne ehkä järkeilivät, ettei täältä ole ulos asiaa.
Entinen kanirohkeus palasi vasta
sitten, kun Timo tuli ja lapioi niille
kulkureitin ruokintapaikalle ja kuntoradanomaisen radan. Itse asiassa kanit
oikein innostuivat uudessa elementissään ja löysivät itselleen piilopaikkoja,
joihin ne katosivat välillä lähes päiväkausiksi. Lumeen jääneet tassun jäljet
paljastivat kuitenkin, että liikkeellä on
oltu ja toki ne välillä näyttäytyivätkin
ruokkijoilleen.
P
uolimatkankoti Pessin virolaiset rakentajat ja rakennusmestari Ellonen
sen sijaan ihmettelivät, mihin kanit ovat
kadonneet. Kanit ja rakentajat ovat käyneet toisilleen tutuiksi syksyn mittaan,
kun kanipihalla on tehty erinäisiä kiinteistön saneeraukseen liittyviä hommia.
Milloin on rakennettu korkeat tikkaat,
joita on tarvittu purkutöihin ja välillä
kaneja on pitänyt aidata pois rakentajien jaloista, kun seinään on rakennettu
uutta ovea ja ikkunaa. Mutta kaikki on
tapahtunut sulassa sovussa.
Ehkä kanit ovat saaneet jonkin verran ylimääräisiä herkkupalojakin, kun
niiden rakastamaa näkkäriä on ollut
myös rakentajien ulottuvilla ja kaneille
tarjottavana. Ainakin molemmat otukset ovat silmin nähden pulskistuneet
viime kesästä. Osa niiden rehevyydestä
liittyy tietysti paksuun turkkiin, jonka
ne ovat taas kasvattaneet talven varalle.
Molemmathan oikeasti ovat kokeneet
jo monta talvea ja ulkokanien jälkeläisinä niillä varmaan on geeneissäkin tieto
siitä, että talveen pitää varautua, jotta
tarkenee.
Rakentajien puuhastelu kanipihalla
liittyi muun muassa paksun ilmastointiputken purkutöihin. Putken rakenteiden päällä asui vielä syksyllä Pulmusen
pulupariskunta perhekuntineen. Pulmusten käsitys ydinperheestä oli luultavasti huomattavasti laajempi kuin meillä
ihmisillä, sillä sen verran paljon siipiväkeä ilmastointiputken päällä usein
oleili. Siihen joukkoon saattoi kuvitella
mahtuvan muutaman pulu-isoäidinkin,
sisaruksista puhumattakaan. Klaanille
tuli kuitenkin viimein lähtö, kun viimeisin pulupoikue oli saanut rauhassa
kasvaa aikuisikään.
V
aikka kanit ovat asustaneet pihallaan jo runsaat kolme vuotta ja Kari
on siellä jopa syntynyt, ne ovat edelleen
puolivillejä. Tulevat kyllä usein juosten
vastaan, kun arvelevat saavansa näkkileipää ja nappaavat sen sitten kädestä
suuhunsa. Varsinkin Kari on hyvin rohkea vastaantulija. Mutta yritäpä vaikka
silittää niitä. Se ei useinkaan onnistu,
sillä kanit saavat nopeasti jalat alleen,
jos vähänkin yrittää taputella niiden
pehmeää valkoista turkkia. n
Uusi toivo 29
Maahanmuuttajanaisten lasikatto on moninkertainen
MoniNaisten Talolla
naisia autetaan pois syrjäytymisen kehästä
Teksti ja kuvat: Päivi Strandén
Sovinto ry:n Vaihtoehtoinen ammatti- ja oppisopimuskoulu on ollut MoniNaisten Talon yhteistyökumppani alusta alkaen. Koulu
tarjoaa opiskelupaikkoja myös maahanmuuttajanaisille. Lounasta valmistamassa keittiöpuolen oppilaat Phannee Natunen (vas.) ja
Said Saido Osman.
MoniNaisten Talon seminaarin
avannut kansanedustaja Rakel
Hiltunen totesi, että kaikista tasa-arvopyrkimyksistä huolimatta
suomalaisilla naisilla sanotaan
olevan työurallaan lasikatto, joka estää pääsemästä eteenpäin.
Maahanmuuttajanaisilla näitä
näkymättömiä esteitä on moninkertainen määrä.
30 Uusi toivo
H
iltunen kuvaili MoniNaisten
Talolla tehtävää työtä sanoen,
että se on käytännön läheistä
vierellä kulkemista, jossa jokainen kävijä saa onnistumisen kokemuksia. Monelle maahanmuuttajanaiselle jo
pelkkä kodin ulkopuolelle lähteminen on
vaikeaa, kun perheessä on totuttu siihen,
että mies tai aikuiset pojat hoitavat kaikki
asiat.
– On kova haaste saada näille naisille
oma elämä, etteivät vanhene yksin, Rakel
Hiltunen totesi.
Maahanmuuttajanaisille tarkoitettua
taloa ylläpitää Monika-Naiset liitto, jonka
toiminnanjohtaja Reet Nurmen sataprosenttista omistautumista tälle työlle Hiltunen kiitteli.
– Osaatte aistia, mikä on sen haavoittuneen ihmisen voimavara, Rakel Hiltunen
suitsutti tunnustusta koko muullekin talon
henkilökunnalle.
Vas. Monika-Naiset liiton
toiminnanjohtajan, Reet
Nurmen mukaan MoniNaisten Taloja on aikomus perustaa muuallekin
maahan. Tällä hetkellä
Helsingin lisäksi Mikkelissä toimii toinen talo.
Oik. Vuoden 2010
pakolaisnainen, Nasima
Razmyar, tuntee hyvin
maahanmuuttajanaisten
erityistarpeet.
Kotoutuminen
vaatii kovaa työtä
Vuoden 2010 pakolaisnaiseksi valittu Nasima Razmyar toimii MoniNaisten Talo
-hankkeen projektipäällikkönä. Razmyar
kertoi, että talon asiakasmäärä on sen toisena toimintavuotena ollut noin 450 henkilöä, joilla yhteensä on viitisen tuhatta
käyntikertaa vuoden aikana. Kävijöistä yli
80 prosenttia on työttömänä.
Monika-Naiset liitto ylläpitää myös
turvataloa, jonka prosenttiluvut niin ikään
ovat melko lohduttomia. Nasima Razmyar
totesi, että turvatalon käyttöaste on yli sata
prosenttia.
Maahanmuuttajien suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään sijoittumisesta
käytetään yleisesti termiä kotouttaminen.
Razmyarin mielestä se on kaunis sana,
joka sisältää paljon haasteita. Ilman työtä kotoutuminen ei onnistu. Moni maahanmuuttajanainen empii pitkään, ennen
kuin edes uskaltautuu lähtemään muiden
ihmisten pariin. MoniNaisten Talolle ensi
kertaa tuleva saapuu sinne useimmiten jonkun sukulaisensa tai naapurin esimerkkiä
noudattaen.
Naisia onkin Nasima Razmyarin mukaan
tulossa ”ovista ja ikkunoista”. Ensisijaisesti
Helsingin Sörnäisissä sijaitseva talo on tarkoitettu kolmansien maiden naisille.
Kantasuomalaisten ja maahanmuuttajanaisten kohtaaminen on yksi osa MoniNaisten Talossa toteutettavaa työtä. Talossa
toimiikin suuri joukko vapaaehtoisia, jotka
mahdollistavat sen. Noin 50:stä eri maasta
kotoisin olevien naisten keskinäinen kanssakäyminen on myös merkittävä asia. Ykkösteemana on kuitenkin suomen kielen
oppiminen joko kielikurssien tai muun
kanssakäymisen avulla.
Omakin äidinkieli
voi vaatia opettelua
Nasima Razmyar totesi, että moni suomen
kieltä opiskeleva ei aluksi hallitse edes oman
äidinkielensä kirjoittamista tai lukemista.
Esteet kielen oppimiselle ovat siis suuret.
Mutta kun kieli ja yhteiskunnan pelisäännöt alkavat aueta, kokemus on mahtava.
– Naiselle on hieno tunne, kun hän
löytää kartan avulla jonnekin haluamaansa paikkaan, Razmyar kuvailee edistymisen
riemua.
Nasima Razmyar kannustaakin MoniNaisten Talon asiakkaita aktiivisuuteen ja
oma-aloitteisuuteen, vaikka ne ehkä ovat
olleet juuri niitä asioita, jotka ovat olleet
perheen miesten yksinoikeus.
– Menestyksen tikapuita ei voi kädet
taskussa kiivetä, hän toteaa.
Vapaaehtoiset löysivät talon
uskottua nopeammin
Monika Naiset liiton toiminnanjohtaja Reet
Nurmi näkee, että kaikkien työpanosta tarvitaan. Liittoa ei ole ilman jäsenjärjestöjä.
Moni jäsenjärjestö on vasta aloittanut toimintaansa ja niitä keskusjärjestön kuuluu
erityisesti tukea. Vastaavasti jäsenjärjestöt
tuovat Nurmen mukaan liiton toimintaan
paljon kaivattua aktiivisuutta.
Vapaaehtoistyön tärkeys nousi esiin
monessa puheenvuorossa. Reet Nurmi
myönsi, ettei alkuun ollut kovin toiveikas
vapaaehtoistyön onnistumisen suhteen.
Pian kuitenkin talolle alkoi ilmestyä kantasuomalaisia, jotka kyselivät, mitä voisivat
tehdä.
Tilaisuudessa puhunut vapaaehtoistyöntekijä Vilma Vainikainen totesi, että
vapaaehtoisena hän ei vain anna jotain vaan
myös saa. Vainikainen kuvasikin toimin-
taa sosiaalisen pääoman vaihtopiiriksi ja
itselleen myös unelmadiiliksi. Vainikainen
lisäsi, että sosiaalinen omatuntokin kolkuttaa nyt vähemmän, vaikka usein mieleen
tulee, onko onnistunut antamaan riittävästi, kun vapaaehtoistyöstä saa itselleen
niin paljon.
Haavoittuvassa asemassa
vai voimavara?
Helsingin kaupungin maahanmuuttoasioiden johtaja Annika Forsander nosti esiin
kysymyksen, onko oikein ajatella maahanmuuttajanaisia vain haavoittuvassa asemassa
olevana ihmisryhmänä. Forsander näki, että
naisissa on valtava voimavara.
Forsander arvosteli tyypillistä viranomaisnäkemystä, jonka mukaan oletetaan,
että toiselta puuttuu jotain ja hän on jonkin
tarpeessa.
– Miksi ei kysytä, mitä sinulla on annettavana, Forsander tuuletti.
Etnisten suhteiden neuvottelukunnan
varapuheenjohtaja ja Tampereen kaupungin
koulutusalajohtaja Atanas Aleksovski toi
päivän naisteemaan laajemman näkökulman: viharikokset kohdistuvat useimmin
maahanmuuttajamiehiin kuin -naisiin.
Aleksovski myös huomautti, ettei maahanmuuttajan leimaa pidä lyödä ihmisiin
loputtomasti. Varsinkin nuoret kyselevät,
ovatko he ikuisesti maahanmuuttajia ja saavat palveluja etnisen taustansa perusteella,
vaikka ovat jopa saattaneet syntyä Suomessa. Aleksovski toivoikin, ettei maahanmuuttajakysymyksissä pyörittäisi liikaa samojen
asioiden ympärillä. Kohderyhmääkin olisi
hyvä kuunnella välillä. n
Uusi toivo 31
Kuka olin, olen ja miksi tulen?
Avauduin. Esiin nousi heiveröinen itsetunto.
Piina, patoutunut ajatus. Menneiden vuosien varjot.
Kuka olin ollut, entä nyt ja mihinkä sitä matkaan?
Salainen sisin paljastuu vuoropuhelussa Jumalan kanssa.
Kuoriutua tyhjäksi. Toivosta sittenkin virtaa vielä voimaa.
Tiedän tehtäväni ja sen mihin voin päästä.
En pelkää enää, vastaukset selkiintyvät.
Valinnat edelleen vaikeita, mutta tietoisuus suunnasta vapauttaa.
Tuntuu nyt, että Herrani edessä turhuus murenee.
Erkki Lajunen
Marjut Jokinen (Syysrasteilla 2010)
Tilausmaksujen ansiosta Uusi toivo -lehteä
voidaan jakaa ilmaiseksi Suomen vankiloihin.
Näin on tehty jo lehden perustamisesta,
vuodesta 1946, alkaen.
Tilaa ja tutustu!
Leikkaa tästä
Kyllä kiitos! Tilaan Uuden toivon!
Itselleni kestotilauksena hintaan 26 euroa / vsk 2011.
1 lk:n postimerkki
Lahjaksi vuodeksi eteenpäin hintaan 26 euroa / vsk 2011.
Lehden saaja
Lähiosoite
Postitoimipaikka
Lehden maksaja
Lähiosoite
Postitoimipaikka
Allekirjoitus
Uusi toivo
Sininauhasäätiö
Mäkelänkatu 50
00510 HELSINKI