Tatuointi ei ole enää vain vankien ja merimiesten yksinoikeus
uusitoivo MUUTOKSEN JA EHEYTYMISEN ERIKOISLEHTI 4/10 Irtonumerohinta 6 euroa Tatuointi ei ole enää vain vankien ja merimiesten yksinoikeus Tuskanpoistoviikko tukkikämpällä Tuomasmessussa on täysi työ Sisältö Pääkirjoitus 3 Laitattakaa tatuointinne vankiloman aikana. Wilma Schlizewski on nähnyt monta epäonnistunutta 4 tatuointia. Koti – en ymmärrä mitä tarkoitat. Isät ja lapset juhlivat Kylmäkosken vankilassa itsenäisyyspäivänä. 8 9 Toivon ovi on avoinna myös toivonsa menettäneille. 10 Koti luostarissa. 12 Mietelmiä periferiasta. 13 Jyväskylän Katulähetys ei jouda eläkkeelle. 14 Jyväskylän Katulähetyksen historiikin tekeminen antoi uutta uskoa elämään. 15 Haavena istuskelu mangopuun juurella. Risto Nyman oppi elämään raittiina. 16 Paikka Pattayalla talvehtiville. 18 2 Uusi toivo 4/2010 Ilkka Partanen Jorma Soini Päivi Strandén uusi toivo Köyhyyttä, rikkautta ja kadoksissa 19 olevia valuutanvaihtopisteitä. Tuskanpoistoviikko tukkikämpällä Lapissa. 21 Apteekin ovikello. 23 Ensikertalainen Tuomasmessua rakentamassa. 24 ISSN 0780-3745 64. vuosikerta 4 numeroa vuodessa PERUSTETTU v. 1946 nimellä Wangin Toivo PÄÄTOIMITTAJA Päivi Strandén On tunnettava polut jotka johtavat myöhemmän elämän ongelmiin. 26 Itkeminen on luontainen tapa kommunikoida. 28 Kanikonttori 29 Maahanmuuttajanaisten lasikatto on moninkertainen. MoniNaisten Talolla naisia autetaan pois syrjäytymisen kehästä. 30 Kuka olin, olen ja miksi tulen. JULKAISIJA Sininauhasäätiö. Tuetun asumisen, tuetun tekemisen, tuetun olemisen ammattilainen 32 TAITTO Terttu Hauhia ETUKANNEN KUVA Päivi Strandén TOIMITUS JA TILAUKSET Sininauhasäätiö Mäkelänkatu 50, 00510 Helsinki p. 040 5444 105 stranden@in105.fi TILAUSHINTA 2011 26 euroa PAINOPAIKKA Ykkös-Offset, Vaasa 2010 Pääkirjoitus KUULIN ENSIMMÄISET joululaulut reilu kuukausi ennen joulua. Tavaratalossa, kuinkas muuten. Joskus ennen joululaulujen soitto jo marraskuussa sai minussa aikaan tympääntymisen ja vähän ahdistuksenkin tunteen. Ajattelin, että mikä pakko niitä on soittaa jo nyt. Luullaanko kaupoissa, että asiakkaat innostuvat paremmin joululahjaostoksille, jos taustalla soivat riehakkaat joulupukkisävelet. Säälin myös mielessäni kauppojen henkilökuntaa. Miltähän varsinainen joulu mahtaa tuntua, kun joulumusiikin pakkosyöttö alkaa jo marraskuussa ja siltä ei voi sulkea korviaan. Ei, jos aikoo säilyttää työpaikkansa ja palvella asiakkaita hymysuin, niin kuin tietysti odotamme. Nykyään suhtaudun asiaan tyynesti. Tai täytyy myöntää, että suorastaan ilahduin, kun kuulin ensimmäiset joululaulun sävelet kauppareissullani. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä. Joulun odotus ei enää tarkoita samaa kuin stressaava jouluvalmistelujen suunnittelu, ei jokavuotista lahjalistojen tekemistä tai etukäteen koettua harmitusta jouluun liittyvistä pakollisista riennoista. Enää en edes jaksa kiivastua kauppojen ruuhkista, vaan kassajonossa päätän, että tämä kuuluu asiaan: ihmiset haluavat joulunsa, kukin omalla tavallaan, ja siitä maksamme tämän hinnan. Enkä ole niin harras kristitty, että viitsisin pahastua jouluun liittyvästä tingelitangelistakaan. Meillä on niin pitkä ja pimeä talvi täällä pohjoisessa, että jos joulunalustraditioihin kuuluu vuosi vuodelta räikeämmiksi käyvien jouluvalojen virittely, niin siinäpähän kuuluu. TÄMÄ OLI ehkä vähän turhankin pitkä johdatus otsikon asiaan eli erääseen rakkaimmista joululauluista. Varpunen jouluaamuna on kai joskus voittanutkin rakastetuimman joululaulun tittelin. Ihmiset pitävät milloin mistäkin. Usein silti suosituiksi nousevissa joululaulussa pitää olla syvällistä sanomaa, kun se ehkä muusta joulunvietostamme puuttuu. Kuinka muuten esimerkiksi joululaulu, jossa todetaan, että ”en etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan” hivelisi niin kovasti meitä rahan ja vallan perässä juoksevia kansalaisia. Kuuntelin Varpusta jouluaamuna vuosi toisensa jälkeen puolella korvalla. Sanatkin olivat jo niin tutut, että varmasti olisin ne osannut toistaa ulkoa, mutta ilman ajatusta. Kunnes sitten eräänä jouluna muutama vuosi sitten jostain syystä pysähdyin kuuntelemaan tarkemmin. Kyseessä saattoi olla Vesa-Matti Loirin tunteikas tulkinta. Kun päästiin säkeistöön, jossa lauletaan ”olen pieni veljesi, tulin taivahasta”, purskahdin hillittömään itkuun ja sain varmaan tilannetta todistamassa olleen puolison lähes hätää kärsimään. MINULLA ON pieni veli, jota en koskaan ennättänyt nähdä. Tämä veljeni kuoli pienenä keskosena synnyttyään ennen aikojaan. Vasta nyt, itse jo käytännössä mummoikään ehtineenä, tajusin, miten olen tietämättäni kantanut sisälläni kaipuuta asiaan, ihmiseen, jota en itselläni kokenut edes olevan. On ollut vain nimi hautakivessä, syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Varpunen jouluaamuna auttoi minua kuitenkin löytämään itselleni veljen, pikkuveljen, joka nyt olisi jo aikamies. Voin vain mielessäni kuvitella, mutta koskaan en saa sitä tietää, mitä hän olisi ennättänytkään elämälleen tehdä, millaiseksi veljeksi ja ihmiseksi olisikaan kasvanut. Ikääkin veljellä olisi nyt jo lähes 50. Olen myöhemmin kuullut vastaavanlaisia tarinoita ihmisten kaipuusta ihmisiin, joita eivät ole koskaan päässeet näkemään tai joihin eivät ole syystä tai toisesta voineet tutustua. Jotkut ovat kokeneet asian niin kuin minä: kai- Jorma Soini Varpunen jouluaamuna ” Jotkut etsivät loputtomiin.” puun tunne on ollut kipeä, kunnes sen kanssa on päässyt sinuiksi. Tai jotkut etsivät loputtomiin. Jotkut taas suhtautuvat asiaan kylmän viileästi. Kun ei jotain ole, niin sen olemassaolon perään on turha ruikuttaa. Minäkään en enää itke kuullessani Varpusta jouluaamuna, mutta sen kautta ymmärsin vähintään sen, että ihmismieli on kovin merkillinen. n Päivi Strandén päätoimittaja stranden@in105.fi Uusi toivo 3 Teksti ja kuvat: Päivi Strandén ”Laitattakaa tatuointinne vankiloman aikana” Wilma Schlizewski on nähnyt monta epäonnistunutta tatuointia 4 Uusi toivo Wilma Schlizewskiä, tai monille edelleen helpommin Hantta Krausea, voisi haastatella melkein aiheesta kuin aiheesta: kokkaamisesta, taiteesta, sisustamisesta, siviilirohkeudesta, dyykkaamisesta, siirtolapuutarhanhoidosta, mainosmaailmasta, kunnallispolitiikastakin ehkä. Yllättäen puhe voisi kääntyä myös äitiyteen liittyviin asioihin tai koiriin. Mainosmaailman kovat lait jo vuosia sitten jättäneen Wilman tapaa kuitenkin nykyään tatuointivälineiden ääreltä, joten luontevaa on suunnata puhe ihmisen haluun koristaa ihoaan. W ilma Schlizewski oli aiemmin menestyvä mainosfirman omistaja, mutta nuoruuden haaveena ja visiona tulevasta elämäurasta oli kuvanveistäjän ammatti. Opintojen pariin päästäkseen Hantta preppasi itseään käymällä monia kursseja. – Pudotus oli melkoinen, hän muistelee sitä, kun hylkäävä päätös opiskelupaikasta tuli. Kuusankoskelaisen Hantan työelämän punaisen langan pää alkoi opiskeluhaaveiden romahdettua mainostoimistosta ja siellä tekstien parista, vaikka mieluiten Hantta olisi työskennellyt visuaalisen suunnittelun parissa. Copywriterin ura oli nousujohteinen ja melko nopeasti Hantalla oli oma firma johdettavanaan. Siinä sivussa Hantasta tuli koko kansan tuntema julkkis, jonka vauhdikkaan elämän käänteitä on saatu seurata erilaisten iltapäivä- ja juorulehtien palstoilta. Wilma on kuitenkin ollut ennen kaikkea kovan luokan mainosalan ammattilainen, joka nimeää viimeiseksi niitikseen mainosalalla Helsingin kaupunginteatterin markkinointipäällikön nelivuotisen pestin, jonka hän oman firman ohessa otti hoitaakseen. Mainosala ei äkkiä tuntunutkaan enää houkuttelevalta. Wilma oli päälle 40-vuotias ja tiesi, ettei alalla arvosteta kokemusta, ei varsinkaan naisen kokemusta. – Mainosalalta ei vanheta, Wilma toteaa. myös kaupunginteatterille tulleet, ruotsinkielisen Hankenin kauppakorkeakoulun käyneet nuoret, joilla oli Wilmaa silminnähden edelleenkin hieman puistattavat ajatukset siitä, minkälainen on 42-vuotias kahden lapsen äiti. Kaupunginteatterin markkinointibisnes sai jäädä, kun Wilma irtisanoutui spontaanisti. Mieluiten hän olisi tuossa vaiheessa jäänyt lasten kanssa kotiin, mutta se ei ollut taloudellisesti mahdollista. – Soitin muutamaan tatuointiliikkeeseen, pääsin italialaisen Diego Villanellon oppilaaksi ja otin pankkilainan, Wilma kertoo. Wilman mielestä nelikymppisenä ei voi enää olla epävarmalla tiellä. Hän opiskeli tatuointialaa kolme vuotta ja pääsi nopeasti kiinni ammattitaitoon. Wilman mukaan yleensä tatuoijat ovat itseoppineita. Osa on ollut ensin toisen opissa, mutta tavallisesti lyhyemmän aikaa. Nyt Wilmallekin kysytään jo oppiin, mutta hän kummastelee kysyjien asettamia vaatimuksia. – Taito on omien korvien välissä, Wilma sanoo. Huonot vankilatatuoinnit Kun vielä muutama vuosikymmen sitten tatuointeja ei nähty juuri muilla kuin vankilassa tai merillä olleiden iholla, nyt niitä hankkivat kaikenikäiset. – Alalla on mieletön hyperventilaatio, Wilma kuvailee. Wilma itse on perustanut Helsingin Kampissa sijaitsevan yrityksensä ajatuksella, että se toimii myös korjausklinikkana. Näin siksi, että ihmisillä on niin paljon huonoja tatuointeja. Tatuointien poistaminen on vaikeaa ja kallista lääkärityötä, mutta huonoja kuvia on mahdollista korjailla. Tatuoinnin poistamisesta jää joka tapauksessa iholle arpi. Korjatessa vanha tatuointi uudistuu. Vaikka tatuointeja tehdään edelleen vankilaoloissakin, Wilma suosittelee malttia. Esimerkiksi loman aikana on mahdollista hankkia mieleinen ja asiallisesti tehty tatuointi. Wilmankin asiakkaina käy vankeja, jotka myös korjauttavat epäonnistuneita vankila- tai muita tatuointejaan. – Huonompikin tatuointi on ikuisesti nahkassa, Wilma varoittelee, vaikka sanookin, ettei hänellä ole asiaan moraalista asennetta. Wilma Schlizewski sanoo ymmärtävänsä hyvin, että ihmiset saattavat tehdä spontaaneja päätöksiä. Toisaalta vankilassa voi näyttää jopa oudolta, jos vangilla ei ole tatuointeja. Yhteenkuuluvaisuus vaatii niitä. – Ukkeli ilman kuvia vaikuttaisi oudolta, Wilma tokaisee ja lisää, että myös tatuoijalla itsellään kuuluu olla tatuointeja. Maagiset sanat Noihin aikoihin hän tapasi amerikkalaisia bisneksentekijöitä, jotka olivat kiinnostuneet Wilman osaamisesta. Wilmaa puolestaan ei kiinnostanut siinä vaiheessa amerikkalainen arvomaailma, jossa ihanteena ovat 11 tunnin työpäivät. Kävi lopulta selväksi, etteivät jenkit olisi häntä kiinnostuksesta huolimatta palkanneet ja työpaikkahaastattelun yhteydessä tulevaisuuden visioita kysyttäessä Wilma kuuli äänensä sanovan: ”Olen viiden vuoden päästä luultavasti Suomen paras tatuoija.” Wilma tietää olleensa jenkeille liian eurooppalainen, mutta sitä hän ei edelleenkään tiedä, mikä sai hänet sanomaan nuo kauaskantoiset sanat. Tulevaisuuden ratkaisuja jouduttivat Tatuointi jää ikuisesti iholle. Uusi toivo 5 Kehnoimmat tatuoinnit ja suurimmat ylilyönnit syntyvät Wilman mukaan usein silloin, kun tatuoinnin ottaja ja tekijä ovat molemmat päihtyneinä. Joskus ammattilaiseksikin itseään nimittävä voi tehdä huonoa jälkeä, mutta silloin asiakkaat äänestävät jaloillaan. Tatuointifirman omistajuus on kuin minkä tahansa pienyrityksen pyörittämistä. Se on taiteilijatyötä, jota voisi verrata vaikka kultasepän työpajaan. Tatuoinneissa on joskus Wilman mukaan kamalaksi koettua estetiikkaa, josta halutaan luopua, ettei näyttäisi siltä, että tatuointi on hankittu nimenomaan vankilasta. Kristilliset merkit iholla Ihmisen iholla näkee yllättävän usein myös erilaisia kristillisiä kuvia, joskus hyvinkin kookkaita. – Perusristejä menee pilvin pimein, Wilma toteaa. Kristus ja Maria ovat suosittuja tatuointiaiheita, mutta lähinnä katolisissa maissa. Näillä kuvilla on Wilman mukaan selkeästi latinotausta. Monen kuvan kohdalla on kuitenkin käynyt niin, että asia tai linkki taustaan, josta kuva tulee, on kadonnut siinä vaiheessa, kun kuva lyödään iholle. Näin on käynyt muun muassa ruusujen ja hämähäkinseittien kanssa. Niillä on oma symboliikkansa vankien keskuudessa, mutta Wilman mukaan niitä näkee nykyisin joka toisella teinipojalla. Wilma kertoo törmänneensä myös sellaiseen, että luterilainen pappi on pitänyt tatuointeja syntinä. Raamatussa kyllä puhutaan itsensä koristamisesta, joka ei siis ole sopivaa, mutta kuitenkin jo alkukristityt tatuoivat iholleen kalasymbolin. Mustavalkoiset suomalaiset Suomalaisten suosikkeja ovat mustavalkoiset tatuoinnit, kun taas kansainväliset lehdet pursuavat kuvia värillisistä latinotatuoinneista. – Jos tulee vaikka urheiluautot muotiin, kaikki ottaa sellaisia. Samoin julkkisten tatuointeja halutaan kopioida, Wilma tietää. Tatuointien kuvamaailma on Wilman mukaan aina sama, mutta vähän parempi kuin ennen. Itse hän sanoo ihastuneensa saksalaiseen, kokeilevaan kuvamaailmaan. Wilma seuraa tarkasti alan julkaisuja, joista myös asiakkaat voivat etsiä mieleisiään malleja. Raikas poikkeus tavanomaisempien tatuointien joukossa oli erään isoäidin haluama tatuointi, jonka mallin oli piirtänyt hänen lapsenlapsensa. – Virkistyin siitä kuukaudeksi, Wilma ihastelee. Wilma hankkii käyttämänsä värit suoraan Yhdysvalloista, jossa tuoteturvallisuuslaki on kaikkein ankarimmasta Asiakas on valinnut mieleisensä kuvan, jonka haluaa käsivarteensa. 6 Uusi toivo päästä. Väreihin ei sisälly esimerkiksi allergiavaaroja. Isoilla firmoilla ei Wilman mukaan ole varaa sähläyksiin. Ammattilaisten käyttämät värit ovatkin aivan jotain muuta kuin esimerkiksi vankiloissa käytettävät aineet Merkki itsenäisyydestä Wilma pitää rohkeana sellaista asiakasta, joka haluaa ottaa itselleen esimerkiksi hiha-tatuoinnin. Senhän kanssa voi käydä myöhemmin vaikka niin, ettei uusi puoliso hyväksykään sitä. Toisaalta Wilma vertaa perinteisiä tatuointeja vaalimainoksiin, jotka ovat aina yhtä typeriä. – Miksi eivät tatuoinnin ottajat voisi olla rohkeampia, koska jo tatuoinnin ottaminen on rohkeaa? Ihmisten ihoilla on miljoonia intiaaneja, kotkia ja susia. Miksi ei Lapin maisemaa? Wilma Schlizewski ihmettelee. Tatuointi tekee kipeää, koska se tapahtuu ilman puudutusta. Television suosituissa tatuointiohjelmissa tatuointeja ei tehdä oikeasti kuvattaessa, siksi niissä ei Wilman mukaan koskaan näy kipua. Tatuoinnissa ei kuitenkaan ole kyse urheilusta, jossa mitataan, kuka kestää eniten kipua. Tatuointi nostaa adrenaliinitasoa, joten ensikertalaiselle voi tatuoitaessa tulla huono olo. Jatkossa sen sijaan tatuointi voi jopa aiheuttaa huikean hyvänolon tunteen. Se onkin eräänlainen palkinto, jonka tuntee välittömästi. Wilma vertaa tatuoinnin ottamista kuntosalilla käyntiin. Ei sieltäkään haeta rehkimisen iloa, vaan esimerkiksi sen lopputuloksena tulevaa painonpudotusta. Niin tapahtuu tatuoitaessakin. – Ostan tatuoinnissa lopputuloksen, en tekemisen tuskaa. Tatuoinnin ottajalle se voi myös merkitä jotain tietoisen lopullista. Se voi olla huikea askel tiellä, jolla haluaa jatkaa. Tatuointi ikään kuin valmistaa jollain toisella elämän alueella tapahtuvaa etenemistä kohti itsenäisenäisyyttä. Seuraava askel on aina helpompi. – Äiti, joka on aina ollut perheen eteisen matto, voi ottaa itselleen jonkun kuvan, josta saa voimaa, Wilma tietää. Epäilyyn siitä, että vanhemmalla iällä ihon muuttuessa ryppyiseksi, nuorena hankittu tatuointi voi näyttää varsinkin naisihmisellä ikävältä ja saattaa aiheuttaa katumusta, Wilma toteaa, että ”näyttääkö se ryppyinen iho sitten ilman tatuointia yhtään sen paremmalta”. n ” Kuulin oman ääneni sanovan: Olen viiden vuoden päästä luultavasti Suomen paras tatuoija.” Uusi toivo 7 Koti – en ymmärrä mitä tarkoitat Yllä olevaa keskustelua ei käyty rantojen asunnottomien miesten keskuudessa, vaan kyseessä oli TV-ohjelma yhden Amerikan vauraimman alueen, Orange Countyn asunnottomista lapsista. Lapset olivat iältään 6 – 9 -vuotiaita ja asuivat tilapäismajoituksessa motellissa. Koulua he kävivät Project Hope (Toivo) -koulussa, joka on tarkoitettu kodittomille. Ruuan lapset saivat pääosin koulusta tai iltaisin kirkon ruuanjakopisteestä. Useimmat asuivat kuitenkin toisen tai molempien vanhempiensa kanssa. Päihteiden käyttöä lapset näkivät päivittäin, kuten väkivaltaakin. Lapset kertoivat tilanteestaan kodittomina, sillä kodittomiksi he kokivat itsensä. SININAUHASÄÄTIÖN asunnoissa asuu ihmisiä, joista monet ovat olleet kodittomina yli viisi vuotta. Viisi tai kymmenen vuotta voi olla toiselle koko elämä. Kahdeksanvuotias Rudee ei osannut vastata, mitä sana koti merkitsee, mutta toivoo, että saisi perheelleen sellaisen. Rudeen kanssa saman ikäinen Cassidy jaksaa vielä haaveilla pääsystä cheerleaderiksi, vaikka elämässä on hänen mukaansa paljon enemmän surullisia kuin iloisia päiviä. Kahdeksanvuotias tyttö kuvasi asumista motellissa niin kuin olisi helvetissä ja paholainen olisi ilkeä. Cassidy joutui myös välillä yöpymään puistossa, missä hänen mukaansa oli kurja herätä aamulla, kun ei ollut paikkaa pukeutua koulua varten. Surullisinta oli katsoa Cassidyn vakavia kasvoja, kun häneltä kysyttiin mitä odotat elämältäsi. ”En mitään, en yhtään mitään” oli vastaus. Pieni toivonkipinä pääsystä cheerleaderiksi oli jäljellä, muuten tyttö oli toivoton. MTV3:N teksti-tv:n sivuilla oli hiljattain uutinen, että alkoholin aiheuttamat sikiövauriot ovat lisääntymässä. Yhtenä syynä on suomalaisten nuorten naisten humalahakuinen juominen. Siitä tie vie liian usein asunnottomuuteen ja amerikkalaislasten kohtaloon. Seurakunnat tekevät arvokasta työtä viranomaisten ja järjestöjen kanssa asunnottomuuden poistamiseksi. Kansanedustajilla on oma vastuunsa. Seuraavien eduskuntavaalien tulos ratkaisee hallitukseen menijät. Uuden hallituksen yhtenä tehtävänä on päättää, jatkuuko pitkäaikaisasunnottomuuden Päivi Strandén Mitä koti sinulle merkitsee? – En oikein tiedä mitä koti tarkoittaa. Mikä kodittomuudessasi on pahinta? – Kun kaikki kyselee vain tyhmiä. Oletko onnellinen vai surullinen? – Enimmäkseen surullinen. Miksi olet leikannut tukkasi? – Minulla on täitä. vähentämisohjelma niin, että vielä tuhannet pitkäaikaisasunnottomat saisivat kodin. Heidän joukossaan on lapsiakin. SININAUHASÄÄTIÖ haluaa edelleen olla mukana tuomassa toivoa asunnottomille. Toivo kuuluu kaikille, sillä olemme kaikki samanarvoisia Luojamme silmissä. Humalahakuiselle juomiselle löytyy kestävämpi vaihtoehto. Se on jumalahakuinen huominen omassa kodissa. Lopuksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette osoittaneet lähimmäisenrakkautta lahjoittamalla varojanne ja aikaanne Sininauhasäätiön varainkeräyskampanjan aikana. Tulot käytetään asunnottomuuden vastaiseen työhön. Työ jatkuu, sillä olemme hakemassa kaksivuotista jatkoa keräykselle. Vesa Lehtelä Sininauhasäätiön toimitusjohtaja 8 Uusi toivo Teksti ja kuva: Ilkka Partanen Viime keväänä Kylmäkosken vankilassa rangaistustaan suorittava Pasi sai idean. Hän oli jo pitkään miettinyt, löytyisikö minkäänlaista mahdollisuutta saada nähdä lapsiaan edes joskus jossain muualla kuin ahtaassa tapaamishuoneessa. Huone on niin pieni, ettei siellä pysty tekemään oikein muuta kuin juttelemaan. Isät ja lapset juhlivat Kylmäkosken vankilassa itsenäisyyspäivänä – Tuli mieleen, että meillähän on iso liikuntasali, joka on kaiken lisäksi sellainen, että henkilökunnan on helppo valvoa sitä ja sinne ei pysty piilottamaan mitään luvattomia aineita. Pistin sitten idean paperille ja lähetin vankilan johtajalle, kertoo Pasi Kylmäkosken vankilan tapaamishuoneessa itsenäisyyspäivänä. Kello on vähän yli kymmenen ja tunnin päästä odotellaan kaivattuja vieraita. Samassa huoneessa istuvat myös Jyrki ja Kari, joista edellinen odottaa kahta poikaansa ja jälkimmäinen neljää tai viittä lastenlasta. Kaikki kolme kehuvat estottomasti vankilan johtoa siitä, että pian alkava isien ja lasten yhteinen puuhapäivä on edennyt tähän asti. Miehet epäilevät, olisiko moinen onnistunut kovinkaan monessa muussa vankilassa. Kiitokset menevät koko henkilökunnalle, joten tähän ei tarvitse laittaa pitkää nimiluetteloa. Odotus palkitaan Kello alkaa lähennellä yhtätoista ja miehet siirtyvät liikuntasalin ovelle odottamaan lapsiaan. Kaikki näyttävät kohtuullisen jännittyneiltä, vaikka useimmat yrittävät peittää sen. Vankilassahan ei yleensä näytetä kovin herkästi tunteita. Tämä on kuitenkin niin ainutkertainen tilanne, että ketä tahansa jännittäisi. Lapset ja heidän tuojansa alkavat pikku hiljaa saapua. Koska tilaisuus on tarkoitettu nimenomaan isille ja lapsille, on saattajille järjestetty oma ohjelma. Heille näytetään muun muassa ruotsalainen filmi, joka käsittelee lapsia, joiden vanhemmista joku on vankilassa. Lapset saapuvat ja liikuntasalin täyttää iloinen puheensorina. Saliin on sijoitettu erilaisia pelipaikkoja ja tuoliryhmiä, joissa voi keskustella tai vaikka lukea. Löytyy pingistä, jääkiekkopeliä, pehmopalloa ja peuhumattoa. Jännitys isien kasvoilta on kadonnut ja tilalle on tullut näkemisen ilo. Sama ilo paistaa lasten kasvoilta. Jotkut näkevät lastaan ensimmäistä kertaa aikoihin ja eräs isoisä näkee tyttären tyttärensä ensimmäistä kertaa. Hieno homma Paikalla oli myös alueellinen perhetyön ohjaaja Raili Nieminen, joka omalta osaltaan otti Pasin esittämän idean tällaisesta tapaamispäivästä iloiten vastaan. Hänen mielestään kaikki uudet ideat, joilla voidaan edistää isien ja lasten tapaamismahdollisuuksien lisäämistä, ovat tervetulleita. – Toinen tärkeä asia tällaisissa yhteistapaamisissa on se, että lapset saavat tavata toisia lapsia, joiden isä on vankilassa. He tarvitsevat kipeästi tällaista vertaistukea, koska monellekaan lapselle ei ole itsestään selvää, että on muitakin lapsia joiden isä kärsii vapausrangaistusta, selvittää Nieminen. Hänen mielestään idea isä-lapsi-päivistä on niin hyvä, että se pitäisi toteuttaa kaikissa Suomen vankiloissa. Samalla tavalla ajattelee Kylmäkosken vankilan pastori Vesa Mäkelä. Hänen mukaansa vastaavanlaisia tapaamisia on aiemmin järjestetty joskus menneinä vuosina Sörkan vankilassa Helsingissä. Silloin järjestäjänä toimi SPR. Tähän asti suurempi määrä isiä ja lapsia on voinut tavata toisiaan perheleireillä. Ne ovat kuitenkin niin suosittuja, etteivät läheskään kaikki halukkaat mahdu mukaan. Tällaiset kolmetuntiset tapaamiset ovat siis erinomainen lisä. Tapaamiset jatkuvat Kylmäkosken vankilan apulaisjohtaja Riitta Kari lupaa, että itsenäisyyspäivän juhlat eivät jää Kylmäkoskella viimeisiksi isien ja lasten tapaamispäiväksi. Hänen mukaansa nyt päätettiin pitää päivät itsenäisyyspäivänä, koska se sijoittui maanantaille ja vankilan muut tapaamiset voitiin hoitaa viikonloppuna. – Me pidimme alusta lähtien tällaista ideaa niin hyvänä, että haluamme tehdä siitä tradition. Seuraava tapaamispäivä pidetään ensi vuonna isäinpäivänä. Aiomme kertoa tästä päivästä ja siitä saaduista kokemuksista laajasti ja toivomme, että mahdollisimman moni vankila tässä maassa lähtisi mukaan. Isyys ja sen vahvistaminen on yksi niistä tärkeistä asioista, joita haluamme olla vahvistamassa, vakuuttaa Riitta Kari. n Uusi toivo 9 Toivon ovi on myös toivonsa menettäneille Teksti: Sirpa Rissanen Kuvat: Sirpa Rissanen ja David Fiquette Door of Hope -keskuksen (Toivon ovi) ovessa lukee sekä englanniksi että hepreaksi: ”Ei seksiä tarjolla.” Kellarihuoneisto sijaitsee bordellia vastapäätä ja toisen naapurissa Tel Avivin punaisten lyhtyjen alueella. Toivon ovi on prostituoituja ja narkomaaneja auttava palvelukeskus. T el Avivin kaduilla huumekoukussa elävät naiset hankkivat rahat aineisiin myymällä itseään pilkkahintaan. Parittajat partioivat katuja, ja asiakkaat kiertävät kortteleita autolla. Rikottujen pullojen ja jätteen keskellä nukkuu kodittomia tai muuten matkallaan väsähtäneitä. Osa kodittomista viettää yönsä lasten leikkipuistojen kiipeilytelineissä. – Siellä rotat eivät pure minua kuten kadulla nukkuessa, Sofia selittää. Sielläkin Sofia tosin on kertomansa mukaan joutunut raiskatuksi ja ryöstetyksi. Kengät ja housutkin kelpaavat, jos muuta varastettavaa ei ole. Toivon ovi -keskuksella vierailevat naiset edustavat useita eri kansallisuuksia. He puhuvat hepreaa, arabiaa, venäjää, englantia ... joillakin heistä oli melko hyvä ammattikin entisessä elämässä. Toiset ovat karanneet kotoa isän tai sukulaismiesten hyväksikäyttöä. Paluuta ei ole. Suku tappaisi heidät pelastaakseen kasvonsa. Yhteistä naisille on se, että suurin osa heistä on ajautunut huumeisiin poikaystävän kautta. Rakastava poikaystävä onkin muuttunut parittajaksi ja huumediileriksi. Konkreettista auttamista ruuan ja sänkyjen muodossa David Fiquette vastaa Toivon ovi -keskuksen toiminnasta. David on kotoisin 10 Uusi toivo David ja todellisuus Door of Hope -keskuksen ovella. Floridasta, missä hänen koko sukunsa oli huumeenkäyttäjiä. Hänen vanhempansa ja lähisukulaisensa kuolivat yliannostukseen tai tekivät itsemurhan. Hän haluaa auttaa muitakin eroon huumeista. Itse hän onnistui siinä löytämällä henkilökohtaisen uskon Jeesukseen. Keskuksella valmistetaan ruokaa ja naiset kadulla tulevat syömään kuka mitenkin. Jotkut käyvät melkein joka päivä, toiset vain kerran kuussa. Monille se on ainoa lämmin ateria minkä he syövät. Joskus lähiseudun ravintolat tuovat lahjoituksena ruoka-annoksia. Kävijöiden määrä vaihtelee muutamasta noin kolmeenkymmeneen. – Kukaan ei kuole kadulla nälkään, mutta haluamme näyttää, että välitäm- Apu olisi lähellä, jos vain jaksaisi hakea. me. Haluamme saada naiset tulemaan palvelukeskukselle, David sanoo. Kaduilla nukkuessaan naiset joutuvat usein raiskatuiksi. Keskuksella naiset avoinna SLS Lähi-idässä David Figuette vastaa DOH:n toiminnasta. Pirjo Myyrinmaa on suomalainen vapaaehtoistyöntekijä. Natasha ja Judy ovat päässeet irti huumeista ja muuttaneet toiseen kaupunkiin. – Kun viimeksi kuulin heistä, he olivat molemmat saaneet töitä, David iloitsee. Mutta kaikkia ei onnista. – Elena kuoli jaloissa olleeseen kuolioon. Hän ei hoidattanut jalkojaan, vaikka opastimme häntä hoitoon. Natalia löytyi kuolleena kadulta. Yaelin lapsi syntyi keskosena ja kuoli. Pari viikkoa sitten soitimme ambulanssin eräälle naiselle, joka tuli keskukseen todella huonossa kunnossa. Emme ole kuulleet hänestä sen jälkeen. voivat käydä suihkussa ja nukkua pelkäämättä. – Vessoissa ei ole ovia, jotta he eivät voi piikittää itseään tiloissamme, David selittää. Uutiset voivat olla hyviä ja huonoja Emme evankelioi ketään, kun hän on sekavassa mielentilassa ja vailla täyttä ymmärrystä. Emme jaa kadulla traktaatteja. Naiset tulevat vapaaehtoisesti keskukselle ja keskustelutilanteet syntyvät ajan kanssa. Pitkällä tähtäimellä tavoitteena on saada naiset irti huumeista ja takaisin normaaliin elämään. Pyrimme rohkaisemaan heitä vieroitushoitoon hakeutumisessa. Vapaaehtoistyössä Toivon ovessa Agrologi Pirjo Myyrinmaa on Israelissa toista kertaa vapaaehtoistyöntekijänä Suomen Lähetysseuran kautta. Ensimmäisellä kerralla hän oli Jerusalemin Shalhevetjah-keskuksessa vapaaehtoisena tehden lähinnä siivous-, puutarha- ja keittiötöitä. Nyt hän on kolmen kuukauden vapaaehtoisjaksolla. Kolmena päivänä viikossa hän työskentelee Toivon ovi -keskuksella ja kahtena päivänä Jerusalemissa. – Jokainen nainen Toivon ovi -keskuksella on oma persoonansa. Voin kohdata heidät ihmisinä ja huolimatta siitä, että heidän elämänsä on ajautunut tähän tilanteeseen, monissa heistä on yhä jäljellä positiivisuutta ja iloa. He jaksavat kysyä minultakin miten voin. Pyrimme keskuksella halailemaan, sillä haluamme siten viestittää, että välitämme heistä, Pirjo kertoo. Suomen Lähetysseura toimii Lähiidässä Israelissa, palestiinalaisalueilla, Jordaniassa ja Kyproksella. Työtä tehdään sekä arabien että juutalaisten parissa pyrkien edistämään rauhaa ja rinnakkaiseloa ryhmien välillä. Työaloja ovat diakonia, perhe- ja nuorisotyö, kummilapsityö, koulutyö, satelliitti-TV-työ sekä kristillinen motorismi. Myös Israelin vierastyöläisten keskuudessa tehdään ihmisoikeus- ja seurakuntatyötä. Yhteistyökumppaneina ovat mm. paikalliset kansalaisjärjestöt, Jordanian ja Pyhän maan luterilainen arabikirkko ja Israelin messiaaniset seurakunnat. Lisäksi SLS:lla on kehitysyhteistyöprojekteja ympäristön ja koulutuksen alalla Länsirannan alueella. Lue lisää: www.mission.fi Pirjon työ keskuksessa on pitkälti arjen rutiineja; pyykinpesua, siivousta ja sänkyjen petausta. – Rukoilemme myös paljon vapaaehtoisten kesken. Keskuksen ja kaikkien naisten puolesta. Aina on joukossa joku tapaus, joka erityisesti tarvitsee rukousta. Raskaana Pirjo kokee sen, että Tel Avivissa ei ole asuntoa vapaaehtoisille. – Joudun joka aamu matkustamaan Jerusalemista tunnin matkan bussilla. Miespuolisille vapaaehtoisille on asunto, mutta ei naisille. Budjetissa ei ole rahaa siihen. Toiveena on myös, että vapaaehtoisia olisi sen verran paljon, että keskus voisi olla auki koko ajan. Nyt olemme auki kuutena päivänä viikossa kello 10 -17. Suomen Lähetysseura tukee Toivon ovi -keskuksen toimintaa lähettämällä vapaaehtoistyöntekijöitä ja osallistumalla työn ja organisaation suunnitteluun. n Naisten nimet jutussa on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi. Kirjoittaja työskentelee Suomen Lähetysseuran kummilapsityön koordinaattorina ja työaluetiedottajana Jerusalemissa. Uusi toivo 11 mä on mahdollista, sillä toimintamme on ekumeenista. Tätä laajempi tukijoukko on Ekumeenisten karmeliittojen ystävät ry, josta löytyy hiljaisuuden liikkeen merkittäviä vaikuttajia. Koti luostarissa Luostarissa yhteinen ateriakin nautitaan ympäristössä, jossa ei ole liikaa virikkeitä. Teksti Taina Andreev, Kuva: www.ekumeenisetkarmeliitat.fi. Helsingin edustalla, reilun puolen tunnin mittaisen merimatkan päässä Vartiosaaressa sijaitsee maailman ainoa luterilainen Karmeliittaluostari. Luostarilla on takanaan karmeliittojen tuhatvuotinen perinne ja kokemus sekä katolisen sääntökunnan että luterilaisen piispan tuki. S isar Hannele Kivinen de Fau kertoo tehneensä päätöksen elää nunnana aikuisiällä elämässään olleen etsikkojakson aikana. – Elämäni eri vaiheissa olen viettänyt pitkiä ajanjaksoja Espanjassa, oppinut kielen ja katolinen kirkko sääntökuntineen oli tullut tutuksi. Karmeliitat ovat yksi katolisen kirkon monista sääntökunnista. Suurten 1500luvulla syntyneiden mystikkojen, kuten Avilan Teresan ja Ristin Johanneksen myötä 12 Uusi toivo sääntökunta levisi kukoistamaan Espanjassa. Etsikkojakson aikana Kivinen de Fau kertoo viettäneensä runsaasti aikaa juuri Espanjan luostareissa. – Tunsin vahvasti haluavani elää elämääni uudistuneella tavalla. Moni ei ottanut minua todesta, taikka ymmärtänyt mitä tarkoitin. Olin muuttanut asuinhuoneistonikin vähitellen ikään kuin pienoisluostariksi, jossa pystyin toteuttamaan elämänvalintaani, joka oli suoraa kopiota luostarielämästä. Kului aikaa, ennen kuin kaikki osui kohdalleen luostaritoiminnan käynnistämistä varten. Tällä hetkellä luostariyhteisön muodostavat Sisar Hannelen lisäksi maallikot, joita kutsutaan familiaaneiksi. He haluavat sitoutua arjessaan säännölliseen rukouselämään ja viettävät kaiken vapaa-aikansa Vartiosaaren luostarissa. Osa heistä on eri aloilla työelämässä mukana ja osa eläkkeellä. Eivätkä kaikki heistä suinkaan ole naimattomia: joukossa on myös aviopari. – Nämä henkilöt ovat miehiä ja naisia kaikista kristillisistä kirkkokunnista. Tä- Toimitusjohtajuutta rukousten keskellä Keskiajalla ihmisten ollessa huolissaan sielun pelastumisesta, luostarit menestyivät erinomaisesti. Tuolloin luostareiden toimintaa tukivat muun muassa aateliset lahjoittajat. Vaihdantatalous toi nunnille tilaustöitä, nunnat esimerkiksi kirjailivat pitsejä aatelisille. – Vaihtokaupan ja luontaistalouden ajoista maailma on muuttunut. Luostari on edelleen paikka, jossa eletään rukousta varten, mutta on myönnettävä, että nykymaailmassa rahaa tarvitaan kaikkeen. Näinä päivinä luostarielämä on hyvin vaikea yhtälö niille, jotka siellä elävät. Koko Euroopassa luostarielämä on vaikeuksissa, huomauttaa Sisar Hannele. – Otamme vastaan vieraita ympäri vuoden. Järjestämme retriittejä ja annamme hengellistä ohjausta. Erityisesti kesät ovat hektistä aikaa, jolloin otamme vastaan pyhiinvaeltajia ja erakkovieraita. Kulkeminen saareen tapahtuu veneillä, koska siltaa ei ole. Kesäkuukausina käytössämme on vesibussi. Retriittien toteuttaminen saaressa vaatii erinomaista organisointia. Kaiken on toimittava aikataulutetusti yhteen. Jo pelkästään vierailijoiden ruokahuollon järjestäminen vaatii suunnitelmallisuutta. Talvella luostarin elämänrytmi hiljenee. Tosin elämä saaressa jo sinänsä tarjoaa luonnollisesti koko ajan puuhastelua. Kaikkiaan Vartiosaaressa on 10-15 asukasta ympäri vuoden, myös kelirikkoaikana, joka kestää muutamasta päivästä viikkoon. Lomat hiljaisuudessa Luostarit ovat tarjonneet vuosisatojen ajan kiireen ja työn uuvuttamille ihmisille lepopaikan, jonka hengellisen ilmapiirin voimaannuttava vaikutus kantaa pitkälle. Luostarien elämässä vuorottelevat rukous, työ ja lepo. Ekumeenisen Karmeliittaluostariyhteisön elämään kuuluu neljä päivittäistä rukoushetkeä. Päivän työn lakatessa vietetään Vesper-niminen hetkipalvelus maailman kaikissa Lännen kirkon luostareissa. – Ehkä osittain retriittitoiminnan suosion takana on se, että nykyisin kirkossa Sivulle 28 Mietelmiä periferiasta n kulunut kaksi ja puoli vuotta siitä, kun sain viimeisen palkkani. Tosin en sen jälkeen ole joutunut vailla toimeentuloa elämään, sillä olen saavuttanut eläkeiän ja eläkeläisenä peruselämäni on järjestyksessä. Rehellisesti totean, että mitään kaipuuta en työelämään ole tuntenut. Sain Sininauhasäätiöltä kevään 2008 kynnyksellä logolla varustetun ulkopuseron. Siinä on irrotettava sisävuori. Kun nyt on ollut lähes ennätyskylmä syksy, tämä kaksoiskerrospukine on tullut hyvään tarpeeseen ja ahkerassa käytössä. Aika moni on tullut kysymään, mitä se pusakan selässä oleva nimi Sininauhasäätiö oikein tarkoittaa. Siitä on ollut helppo päästä keskustelun alkuun. Kun kertoilen työputkeni tapahtumia, huomaan pian juttelevani me-muodossa. Näin olen uudelleen eläytynyt ikään kuin työn ja toiminnan sykkeeseen. Tämä lienee sitä, jota muutamat sanovat elämäntyön sisäistämiseksi. Ei seepra pääse raitojaan pakoon. En ole kuitenkaan täysin asettunut laakereilleni lepäämään. Täällä kotimaakunnassani Pirkanmaalla olen pyynnöstä osallistunut Toivon Portti ry:n leireillä ohjelmaosioihin ja ohjaan siellä raamattupiiriä. Olen myös sitoutunut Pirkanmaan Sininauhan hallitusvastuuseen. Hieman on jäänyt tuntoani kolkuttelemaan, että en ole osallistunut Syysrastien ohjelmapäiviin. Olen hyvin tietoinen, että siellä on perinteisesti ollut runsas osallistujien joukko Sininauhasäätiön edustajia. Jos terveyttä ja elinpäiviä annetaan, niin ehkäpä seuraavilla Syysrasteilla vielä tapaamme. Eläkepäivinä olen usein tullut ajatelleeksi, miten voisin taitavasti hoitaa leivisköitäni. Niissä pohdinnoissa loppupäätelmänä on, että tahdon olla valon kantajana pimenevässä yössä. Moni kantaa omaa tuskaansa ja ahdistustaan. Eräs vuosien takainen työtoverini harjoitteli ahkerasti viime talven hiihtoa. Helmikuuhun mennessä hänelle oli kertynyt jo noin tuhat harjoituskilometriä ja tavoitteena oli osallistuminen 90 km:n pituiseen Pirkan Hiihtoon. Pari viikkoa ennen rasittavaa kestävyyshiihtoa hänessä todettiin ärhäkkä imusolmukesyöpä. Tieto ystäväni sairastumisesta kosketti minua syvältä. Sain tunnolleni haasteen mennä kotikäynnille häntä tapaamaan. Aivan tyhjänä ja neuvottomana tapasin uupuneen ihmisen. Täysin selvää oli, että hänen tavoittelemansa 50. juhlahiihto jää nyt toteutumatta. Puhuimme jatkoajasta, siitä, miten jäljellä oleva elämänkaari tulisi oikein käyttää. Odotettavissa olevat lähiajan rankat hoitojaksot olivat silloin ja myöhemmin laitoshoidon kohtaamistilanteissa keskustelun päällimmäisiä asioita. Tämän ohella keskustelut kääntyivät Raamatun asioihin. Koskaan aikaisemmin emme olleet keskustelleet hengellisistä asioista. Ystäväni ajatus oli, että ei hän mielestään ole ollut kenellekään ilkeä ihminen, mutta Raamattuakaan en tunne. Hän kysyi, alanko lukea Raamattua aivan alusta? Opastin tätä Sanan lukijaa aloittamaan Johanneksen evankeliumista. Näin kului viime kesä ja syksy oli tulollaan. Jokaisen tapaamisen yhteydessä rukoilimme ja aina erotessamme tämä sairas ihminen nosti ohentuneet käsivartensa sairasvuoteellaan koholle, risti kätensä ja sanoi, muista näin minua. Hengellinen tuska ja katumus olivat valtavat. Voi, miksi en aikaisemmin ollut lukenut Raamattua. Yleiseen pappeuteen luottaen sain julistaa tälle katuvalle ihmiselle synninpäästön. Syyskuussa sitten hänen maallinen matkansa päättyi. Omaiset pyysivät muistotilaisuudessa puheenvuoroani. Sain siellä kertoa, että ajan rajan oli ylittänyt muuttunut ihminen. Toivo paremmasta jäi elämään. Olikin odottamassa toisenlaiset voitonjuhlat kuin hiihtokuninkaan titteli 50. hiihtosuorituksesta. Rohkenen ajatella, onko sinun sydämellesi laskettu jonkun ihmisen elämäntilanne aivan erityisellä tavalla? Tai onko sinulla itselläsi joku esirukoilija? Meillä jokaisella uuteen aamuun herääminen ja nouseminen on jatkoaikaa. Vielä saamme avata Raamatun ja rukouksin hiljentyä etsimään sieltä Jumalan rakkauden ilmoitusta. Jokainen, aivan jokainen on lunastettu Taivaan kansalaiseksi. Tämän armon vastaanottaminen on meistä itsestämme kiinni. Juhani Haveri, entinen Sininauhaliiton puheenjohtaja Uusi toivo 13 Shutterstock O Teksti ja kuvat: Ilkka Partanen Jyväskylän Katulähetys ei jouda eläkkeelle J yväskylän Katulähetys on kulkenut jo melkoisen matkan kadun kansan rinnalla. Viime lokakuussa virallisen kansaneläkeiän saavuttanut vireä yhdistys ei jouda viettämään leppoisia eläkepäiviä, vaan painaa täysillä eteenpäin. Katulähetyksen toiminnanjohtaja Erkki Arvajan aikana yhdistys on vakiinnuttanut asemansa yhtenä Sininauhaliiton suurimpana yksittäisenä toimijana. Alusta alkaen yhdistys on noudattanut työssään kahta työtapaa, jotka ovat julistaminen ja palvelu. Jumalan sanaa julistetaan, mutta koska pelkästään sanalla ei eletä, on aina ollut rinnalla myös konkreettinen auttaminen. Vanha Pelastusarmeijan iskulause sanaa, soppaa ja saippuaa on pätenyt hyvin myös katulähetystyöhön Voidaan sanoa, että Jyväskylän Katulähetys syntyi palosta julistaa evankeliumia kaikista kurjimmille ja syrjäytyneille, mutta ei pelkästään sitä. Myös aineellisista tarpeista haluttiin huolehtia. Sodan jälkeen lähdettiin auttamaan asunnottomia alkoholisteja kaatopaikalla ja silloin riitti avuksi paljon vähempi. Vuosikymmenten saatossa ovat niin ihmisten kuin yhteiskunnan vaatimukset kasvaneet. Jyväskylän Katulähetys on kasvanut vaatimusten mukaan ja siitä on kehittynyt olennainen osa koko jyvässeudun päihdehuoltoa. Silti vielä tänään saattaa kuulla kysymyksen: Mikä Ihmeen Katulähetys? 14 Uusi toivo Koko historia samoihin kansiin Kun Katulähetys juhlii niin juhlitaan kunnolla. Koko iltapäivän kestävissä juhlissa luodattiin useamman henkilön voimin Katulähetyksen taivalta sodan jälkeisestä ajasta tähän päivään. Tilaisuuden aikana esiteltiin myös Markku Leinosen kokoama historiikki: Katulähetysilloista tuettuun asumiseen. Kasvatustieteiden tohtori Markku Leinosen huolella ja ammattitaidolla tekemä 350-sivuinen kirja on ilmeisesti laajin ja seikkaperäisin historiikki, mitä on tähän mennessä tehty mistään kristillisestä päihdejärjestöstä. Se antaa erittäin selkeän ja kattavan kuvan siitä, kuinka ihmisten auttaminen on kehittynyt vuosikymmenten saatossa. Ihminen ei tässä ajassa ole kovin paljoa muuttunut, joten pohjimmiltaan ongelmat ovat samoja. Auttamiseen käytettävät keinot ovat sen sijaan muuttuneet ja monipuolistuneet. Menneet mielessä Huhtasuon kirkossa pidetyn juhlan aikana marssitettiin esiin kattava joukko Jyväskylän Katulähetyksessä vuosien varrella vaikuttaneita ihmisiä. Varsinaisen juhlan ensimmäisessä puheenvuorossa yhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja Pekka Arposuo totesi Katulähetyksen pystyneen vas- taamaan hyvin yhteiskunnan yhä kasvaviin vaatimuksiin esimerkiksi henkilökunnan koulutuksen suhteen. – Meillä on tosi hyvä ja motivoitunut henkilöstö, joka näyttää myös viihtyvän työssään. Työntekijöiden vaihtuvuus on lähes nolla, kiteytti Arposuo. Lukuisista erilaisista auttamismuodoista hän nosti esiin parhaillaan käynnissä olevan kannustusprojektin, jossa tukiasunnoissa asuvia ihmisiä kannustetaan itse kunnostamaan asuntojaan ja saavan näin toipumisen kannalta tuiki tärkeitä onnistumisen kokemuksia. Tuulahduksen työn arjesta toi jo nuorena vastavalmistuneena lähihoitajana Katulähetyksen leipiin vuonna 1997 tullut HannaRiikka Alasippola. Hän aloitti työt Ensiaskeleessa, jossa hän sanojensa mukaan oppi minkälaisten haasteiden kanssa tässä työssä liikutaan. Pikku hiljaa eteenpäin paikasta toiseen. Vastuu kasvoi kaiken aikaa ja uusia haasteita tuli sopivassa tahdissa. – En usko, että ilman Ensiaskeleessa saatuja kokemuksia pystyisin hoitamaan tänään tätä työtä näin hyvin, vakuutti Alasippola. Pitkälle iltapäivään venähtäneet juhlat päättyivät kaikille tuttuun päätöslauluun: Golgatan veressä voima on. Sitä ennen juontajana toiminut Esko Jantunen totesi, että päivän aikana ennätettiin raapaista vain hiukan Katulähetystyön pintaa. n Jyväskylän Katulähetyksen historiikin tekeminen antoi uutta uskoa elämään J yväskylän Katulähetyksen historiikin tekijä kasvatustieteiden tohtori Markku Leinonen oli työtä aloittaessaan vajaakuntoinen työpaikkakiusattu tutkija. Hän oli palautumassa entisessä työpaikassaan Jyväskylän yliopistossa pitkään jatkuneesta työpaikkakiusaamisesta, joka vei miehen työkyvyn useiksi vuosiksi. Päästyään uuden työn pariin, alkoi elämä pikku hiljaa taas hymyillä. Kiinnostava työ imaisi mukanaan ja työpaikan terapeuttinen ilmapiiri vaikutti siihen, että maailma näyttää nyt kokonaan toiselta kuin pari vuotta sitten. Arvet kuitenkin jäivät. Hienovaraista painostusta Yliopistojen pätkätöitä täynnä oleva maailma suosii kilpailua ja aina on niitä, jotka käyttävät eteenpäin päästäkseen mitä tahansa keinoja. Yleensä kiusaaminen on toteutettu niin taitavasti, ettei siitä voi jäädä kiinni. Työtehtävillä pelaaminen, kohtuuton kritiikki, uhkailut, dominointi ja alistaminen voivat kuulua painostuskuvioon. Yliopistojen ongelmat tiedostetaan, mutta suureen ääneen niistä ei puhuta. – Se oli aluksi niin hienovaraista ja taitavasti toteutettua, ettei sitä pitkään aikaan edes huomannut. Loppuvaiheessa painostus muuttui intensiiviseksi. Sitä ei voinut olla huomaamatta. Määräaikainen virkani oli tulossa hakuun. Keväällä 2006 oltiin siinä tilanteessa, että jaksaminen loppui ja edessä oli pitkä sairasloma. Olin sen jälkeen kauan vajaakuntoinen. Toipuminen oli hidasta. Vähitellen ahdistus- masennusjaksot mataloituivat. Kun pääsin Katulähetykselle ensin työharjoitteluun ja sitten töihin, alkoi elämä vähitellen voittaa, muistelee Markku Leinonen. Työ tempaisi mukaansa Nuoresta saakka uskossa ollut Leinonen oli Katulähetykselle tullessaan autuaan tietämätön siitä, millaisten ihmisten kanssa töitä tehdään. Markku myöntää alussa kokeneensa jonkinmoisen kulttuurishokin tullessaan töihin Kankitielle, jossa sijaitsee Katulähetyksen toimisto ja sen välittömässä läheisyydessä ensisuoja ja päihdeasuntoja. Historian havinoita penkoessaan Markku Leinonen ei voinut olla havaitsematta suurta työpanosta, jonka vapaaehtoiset ovat yhdistykselle antaneet. Nopeasti hämmennys kuitenkin muuttui positiiviseksi kokemukseksi ja hän kokee saaneensa paljon niistä kahdesta vuodesta, mitä hän on ollut tähän mennessä töissä Katulähetyksellä. – Minulle annettiin historiikin käsikirjoitus ja kun aloin tutustua siihen, se vei nopeasti mukanaan. Alun perin oli aikomus vain hiukan korjailla ja täydentää sitä, mutta aika pian päädyttiin siihen, että homma pistetään kokonaan uusiksi. Kun johonkin kiinnostavaan työhön pääse sisälle, sieltä avautuu maailma, joka vie mukanaan. Se on vähän niin kuin ajokoira, joka löytää vainun ja painuu perään. Sitä on tosi vaikea pysäyttää, ennen kuin se saavuttaa etsimänsä. Vähän samalla tavalla tässä taisi käydä minulle, kuvailee Markku Leinonen. Arjen sankareita Yksi Markun ensimmäisiä oivalluksia oli tutustuminen katulähetystyön perustajiin kuuluvan Arvid von Martensin ajatukseen siitä, että kaikki kristityt tekevät auttamistyötä yhdessä, ei siis mikään yksittäinen kirkkokunta tai herätysliike. Tämä ajatus on säilynyt Katulähetyksessä tähän päivään asti. – Kirja pyrkii olemaan mahdollisimman kattava yleisesitys siitä ajasta, minkä Katulähetys on toiminut. Mukana on paljon mielenkiintoisia henkilöitä. Läheskään kaikki, jotka olisivat sen ansainneet, eivät tulleet kirjaan. Onneksi on vielä mahdollisuus korjata ja muokata sitä tulevaisuudessa, kertoo Leinonen. Kirjaa tehdessä erityisen suuren vaikutuksen häneen teki se, kuinka suuren työpanoksen kymmenet ihmiset ovat antaneet Katulähetyksellä vapaaehtoisina. Heitä voidaan hyvällä syyllä kutsua vapaaehtoistyön sankareiksi. Toinen asia, mikä Leinosen yllätti, oli Katulähetyksen tekemän työn laajuus ja mittakaava. Hän on kirjassa kyennyt vastaamaan niin tähän kuin muihinkin haasteisiin. Kirja antaa 350 sivulla seikkaperäisen ja kattavan kuvan Jyväskylän Katulähetyksen historiasta alusta tähän päivään. Kirja on tehty ammattitaidolla ja siinä on faktojen lisäksi kiinnitetty huomiota myös kieliasuun ja luettavuuteen. n Uusi toivo 15 Haaveena istuskelu mangopuun juurella Risto Nyman oppi elämään raittiina Teksti ja kuvat: Päivi Strandén Risto Nyman on käynyt aamulla tukussa hakemassa pari hyvänkokoista lohifilettä, säkillisen perunoita, sipulia, maitoa ja voita. Siinä ovat perusainekset perinteiseen keskiviikon lohikeittoon. Lohikeitto tarjoillaan paikassa, jossa se ei kuitenkaan edusta ihan sikäläistä perinneruokaa: ollaan Thaimaan Pattayalla. 16 Uusi toivo H elsingissä syntynyt, Hausjärven kautta Helsinkiin palannut ja Ruotsissa suuren osan elämästään viettänyt Nyman on asettunut jo useiksi talvikuukausiksi asumaan Thaimaan Pattayalle, jossa hän toimii Pattaya Suomi-Seuran hallituksen puheenjohtajana ja seuran kantavana voimana. Nyman on mitä parhain esimerkki vapaaehtoistyöntekijästä, jollaisia jokaisessa järjestössä toivoisi olevan. Mutta nyt ei ole tarkoitus kertoa vapaaehtoistyöstä, ei oikein ruoanlaitostakaan vaan raitistumisesta. Vähitellen kiihtynyt alkoholin käyttö oli nimittäin aikoinaan vaarassa suistaa Nymanin lopulliseen tuhoon. Risto aloittaa elämäntarinansa muistelun alusta, joka sijoittuu Helsinkiin, jossa Risto syntyi. Lapsuus ja nuoruus vierähtivät kuitenkin Hämeenlinnan kupeessa Hausjärvellä, jonne hänellä edelleenkin on vahvat siteet. Ammattikoulun käytyään Risto palasi synnyinkaupunkiinsa, josta keittiöpuolen koulutuksen hankkinut nuori mies sai ensimmäisen kesätyöpaikkansa. Korkeasaaren kesäravintolan jälkeen työkokemusta kertyi Primula-konsernin palveluksessa ja suunta uralla eteenpäin oli määrätietoinen. Ravintolakoulu Perhosta Risto valmistui kokiksi ja pääsi ravintola Lidon keittiömestarin matkassa hotelli Hesperian palvelukseen, sen pääkeittiöön ja yökerhoon. Aluksi vain krapulahaittaa Risto Nyman myöntää, että alkoholi maistui jo kovastikin siinä vaiheessa, kun Hesperian ravintolan keittiöhommat olivat siirtyneet kaverin perustaman Pihvipaikkaravintolan patojen äärelle. Pihvipaikan hän nimeää myös paikaksi, jossa juominen alkoi jo mennä överiksi, kuten hän asian ilmaisee. Krapulahaitasta ei ollut enää pitkä matka siihen, että alkoholin käyttö alkoi hallita elämää. – Homma repesi Siinailla. Siellä juominen oli ainut harrastus, Risto Nyman muistelee yhdeksää kuukauttaan rauhanturvaajana. Siinain kuukausien jälkeen Risto oli kuitenkin vasta muutaman vuoden päälle parikymppinen ja palasi keittiötöihin Helsinkiin. Kunnes eräänä päivänä kaveri pyysi lähtemään kanssaan Ruotsiin. Sinne piti lähteä välittömästi, vaikka töissä odottivat Ristoa iltavuoroon. Jostain syystä naapurimaan houkutus oli niin suuri, että Risto hävitti muutamassa tunnissa tavaransa niin perusteellisesti, että laivaan astuessa jalkaan laitettaviksi löytyivät enää kumisaappaat ja muu omaisuus mahtui muovikassiin. Työtilaisuuksien kannalta Ruotsi ei vaikuttanut hullummalta valinnalta. Töitä oli aina tarjolla ja Risto kiersi oman alansa hommissa suomalaisten suosimasta tanssiravintolasta työmaaruokaloihin ja etnisiin ravintoloihin. ”Olin ihan puliukko” Juominen oli kuitenkin saanut otteensa suomalaisesta. Risto Nyman luettelee ongelmia, joita juomisesta vääjäämättä seurasi: asiat jäivät hoitamatta, vuokrat maksamatta ja sen seurauksena meni asuntokin. Risto sanoo olleensa melko lailla kielitaidoton, joten seuraa piti hakea suomalaisten parista. Suurin osa heistä paini samanlaisten ongelmien kanssa kuin Ristokin. – Olin ihan puliukko, Risto kuvailee tilannettaan. Vaikka Risto Nyman nykyään onkin löytänyt jonkinlaisen henkisen kotinsa Thaimaasta, hän toteaa silti, että ihminen on aina jollain tavalla raajarikko ulkomailla. Siksi kai hänen on helppo myös myöntää, ettei juomisen kiihtyminen Ruotsissakaan ole ollut kenenkään vika. Hän ei ole koskaan etsinyt sille syyllistä itsensä ulkopuolelta. – Otetaan, että ollaan rohkeampia, Risto pohtii syytä juomiseen. Risto kertoo havahtuneensa omaan tilanteeseensa joulukuun 28. päivä vuonna 1992. Rapakuntoon vienyttä juomista oli tuolloin jatkunut kolme tai neljä vuotta. Raittiutta on nyt kestänyt jo 18 vuotta. – Kävelin Slussenilla paskaisissa kuteissa ja kylmissäni. Kysyin itseltäni, että ”onko tämä, Risto, sun elämäsi tarkoitus”. Näissä ajatuksissaan Risto käveli Pelastusarmeijan asuntolaan, jossa hän oli tutustunut suomalaiseen työntekijään, Mariaan. Tälle hän kertoi haluavansa päästä eroon juomisesta ja pyysi apua päästäkseen jonnekin kauas hoitoon. Marian avulla Risto sai toivomansa pitkän hoidon Gotlannista, jonne hän matkusti jo heti tammikuun alussa. Gotlannissa luvattiin, että hoito kestää juuri niin kauan kuin Risto haluaa. Päiväkirjoja ja 12 askelta Riston hoitojakso Gotlannissa kesti seitsemän kuukautta. Hoidon aikana hän kertoo käyneensä läpi 12 askeleen ohjelman ja ” Pyysin apua päästäkseni hoitoon.” Uusi toivo 17 vieläkin ovat tallessa päiväkirjat, joita hän Gotlannissa olonsa aikana kirjoitti. Hoidon päätyttyä Risto palasi Tukholmaan, jossa hän asettui Vita huset -nimiseen puolimatkankotiin. Sen omistaja oli juuri samoihin aikoihin ratkennut ryyppäämään ja vastuu kodista siirtyi Ristolle. Hoitojaksoa seurannutta jälkihoitoa Risto muistelee piinallisena aikana. Hän oli itse vakuuttunut raitistumisestaan, vaikka samaan aikaan hänellä oli vielä paljon selvittämättömiä asioita viranomaisten kanssa. Elämä helpottui, kun sosiaaliviranomaisetkin vakuuttuivat Riston halusta pysyä erossa viinasta ja antoivat luvan jälkihoidon keskeyttämiseen. Risto kuntoutui nopeasti ja paluu työelämään houkutti. Vita husetin toiminta hiipui ja Risto siirtyi rakennusalalle. Kaverin kanssa perustettu, purkutöitä tehnyt firma laajeni nopeammin kuin sen omistajat olisivat edes halunneet. Stressaantuneina kaverukset myivät firmansa pois. – Pääsin pois oravanpyörästä, enkä ole katunut, Risto sanoo. Työt kuitenkin jatkuivat, mutta nyt itse halutulla tahdilla. Risto hankki muutaman koneen ja teki muun muassa kaivinkonehommia pienillä rakennustyömailla. Uuden elämän vuosiin kuului myös oman talon rakentaminen. Talo on jo sekin myyty pois ja Risto on tuonut koneensa Suomeen. – Tulevaisuus on vielä auki, vuonna 1952 syntynyt Risto Nyman toteaa. uskoo itsekin pystyvänsä, jos vain oikeasti niin päättäisi. Onhan hän pystynyt tekemään elämässään isompiakin päätöksiä. – Elämä maaseudulla on köyhää, mutta tuntuu silti että siellä se on rikkaampaa, mangopuun juurella istuskelusta haaveileva Risto toteaa. Haaveena kiireetön elämä Risto Nyman laskee viettävänsä jo kahdeksatta talvea Thaimaassa. Sinnekin hän alun perin päätyi kaverin innostamana. Ystävä lähetteli postikortteja ja kehui maata. Thaimaan talvi kestää Ristolla puolisen vuotta. Sen jälkeen hän palaa Suomeen. Thaimaassakaan Risto ei osaa olla toimettomana, vaikka myöntääkin, että hieman useammin pitäisi osata sanoa ei. Vanhaa keittiöalan osaamista on sitä paitsi mukava käyttää yhteiseksi iloksi Pattaya SuomiSeuralla. Riston on seurannut sivusta thaimaalaista elämänmenoa ja sanoo haluavansa päästä samalle asteelle kuin paikalliset ihmiset. Varsinkin maaseudulla osataan hänen mielestään elää kiireettömästi. Siihen hän Raittius vaatii opettelua Risto Nyman raitistui oman päätöksensä seurauksena, mutta sanoo, että raittiina eläminen vaatii opettelua. Hänen mielestään ei koskaan pidä unohtaa ensimmäistä huikkaa ja sitä seuranneita juomavuosia. Niihin ei kuitenkaan ole hyvä juuttua. Risto uskoo, että useimmilla raittiuteen opettelevilla menee ainakin vuosi päästä pysyvän raittiuden alulle. Jokainen vuodenaika pitää hänen mielestään käydä ensin läpi selvin päin. – Välillä menee pitkiä aikoja, ettei asia ole mielessäkään, Risto sanoo omasta balanssistaan suhteessa alkoholiin ja alkoholismiin. n Paikka Pattayalla talvehtiville haimaan Pattayan baari- ja yökerhotarjonnasta on varmaan vankka käsitys monella sellaisellakin, joka ei ole koskaan paikan päällä edes käynyt. Käsitys saattaa olla hyvinkin oikea ja siksi onkin mukavaa, että paikkakunnalta löytyy yksi ”baari”, jossa ei ole yöelämää, eikä tarjoilla alkoholia. Eteläisen Pattayan Jomtiella, Soi Welcomin varrella sijaitseva Pattaya Suomi-Seuran toimitalo tarjoaa sen sijaan suomalaisseuraa sitä kaipaaville. Seuran kaapista löytyy hyvä valikoima kylmiä, alkoholittomia virvokkeita ja kahvina tarjotaan suomalaista Juhla-Mokkaa. Seuran toimitalo on kaikille kävijöille avoin vähintään kolme kertaa viikossa. Pattayalla talvehtii pitemmän tai lyhyemmän aikaa satoja, ellei tuhansia suomalaisia, joille seura antaa mahdollisuuden sosiaalisen kanssakäymiseen omalla äidinkielellä. Seuran jäsenmäärä on ollut viime vuosina kasvamaan päin. Nyt se lähentelee jo kuutta sataa. Seuran kirjasto on kasvanut samaan tahtiin jäsenmäärän kanssa ja sille on tänä vuonna saatu lisää tilaakin. Tiloissa myös kokoontuu kaksi kertaa viikossa toinen Pattayan AA-ryhmistä. Seura tarjoaa sekä hyötyä että huvia. T 18 Uusi toivo Täysin vapaaehtoisvoimin toimivan Pattaya Suomi-Seuran tiloissa vaihdetaan tärkeimmät kotimaan ja Thaimaan kuulumiset monta kertaa viikossa. Suositut kielikurssit käynnistyvät aina syksyisin. Seuran luokkahuoneessa opiskellaan suomea ja thai-kieltä. Seuran tiloissa on myös mahdollisuus tavata terveydenhoitajaa kerran viikossa. Seuran kautta koordinoidaan muun muassa golf-toimintaa, vesijumppaa, shakkia, jalkapalloa, keilailua ja petanque-harrastusta. Seura on myös mukana hyväntekeväisyystyössä ja joulukirkko järjestettiin tänäkin vuonna Norjan merimieskirkon tiloissa. Pattaya Suomi-Seuran puheenjohtaja Risto Nyman huomauttaa, että seura tarjoaa myös kaikille halukkaille mahdollisuuksia vapaaehtoistoimintaan oman osaamisen ja mielenkiinnon mukaan. Q Jorma Soini Kaikki ja kaiken ikäiset olivat saamastaan avustuksesta ja lahjapaketeista hyvillään. Köyhyyttä, rikkautta ja kadoksissa olevia valuutanvaihtopisteitä N ykyisin kuljen paljon ulkomailla. En kuitenkaan mielellään siellä, jossa tapaa turistilaumoja. Toki heitäkin löytyy joka puolelta ja he ovat monelle paikalliselle ihmiselle käytännössä ainut leivän antaja, tavalla tai toisella. Etsin matkoillani mahdollisuuksia kuinka kohdata niin sanotusti köyhiä ihmisiä. Niitä, joilla ei ole sitä, jota minulla on välillä taskut täynnä, mutta joilla on jotain sellaista, jota en voi ostaa. Ehkä minulla on väärä valuutta. LAITAPUOLEN KULKIJOITA etsin kuitenkin, sillä laidalla kulkee paljon useampi kuin osaamme äkkiä ajatella. Laidalla ei kulje kaikin tavoin keskivertoihminen, mutta kaikki muut. Moni kulkee toisella laidalla kuin siellä, jossa ei ole leipää. Siellä missä ei ole leipää, on joskus juomaa sitäkin enemmän. Mutta ei aina, vaan leipä voi loppua monesta eri syystä. Joskus tai jollakin sitä ei ole koskaan ollut tarpeeksi. Kuitenkaan rikkaus ja onni tai köyhyys ja onnettomuus eivät kulje käsi kädessä. Itse haluaisin kulkea siellä missä on onni. Ehkä siellä haluaisi kulkea moni muukin, mutta kuinka onni löydetään? Ja jos sen löydän, niin kuinka sen säilytän? Jos osan ajastaan ja ruuastaan jakaa ihmisille, joilla ei ole laittaa leipää omaan tai lapsensa suuhun, on sen jälkeen huomattavasti vaikeampi pitää omat kukkaronnyörinsä tiukasti kiinni. Toivon ja osin uskonkin, että se on merkki siitä, että samalla tiellä kulkee myös onni, tai sen sukulainen. Olen äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut kokea tästä vähintään häivähdyksen. TÄTÄ KIRJOITTAESSANI kuljen Thaimaan Pattayalla. Suurin yksittäinen tekijä Pattayan kasvamiseksi nykyiseen muotoonsa on Vietnamin sota. Amerikkalaiset sotilaat etsivät itselleen huvituksen ja vapaa-ajan muotoja piskuisesta kalastajakylästä lomilla ollessaan. Pattaya on nykyisin parinsadantuhannen ihmisen kaupunki ja itse asiassa on vaikea kuvitella elämänmuotoa, jota ei sieltä tai lähiseudulta löytyisi. Pattaya Suomi-Seura sai Attendo MedOne Oy:ltä rahalahjoituksen, joka mahdollistaa parikin avustamismuotoa tai -kertaa Pattayalla. Lahjoittajan, MedOnen missio on mieliin painuva ja istuu oikein hyvin myös kyseisen yrityksen kantamaan yhteiskuntavastuuseen ”yli oman sektorin”. Heidän missionsa ”Innostaa elämään” toimii hyvänä lähtökohtana sen kaikessa toiminnassa. Vastaavasti MedOnen arvot ovat ”osaaminen, omistautuminen ja välittäminen”. Avustuspäivänsä Pattaya Suomi-Seura toteutti yhdessä Kotikirkko Pattayan kanssa, kuten usein aiemminkin. Kotikirkon pastori Risto Vierulan lisäksi mukana oli Pattaya Full Gospel Church seurakunta, jonka apu ja asiantuntemus oli lähes korvaamatonta. Pattaya Full Gospel Church on sitoutunut tavoittamaan kaikkein köyhimmät pattayalaiset. PATTAYA ON satamakaupunki kahden tunnin matkan päässä Bangkokista itään. Thaimaan tärkeimpänä turistikohteena Pattayalla on runsaasti ulkomaalaisia turisteja. Tästä syystä vuosittain tuhannet thaimaalaiset maaseudun asukkaat tulevat Pattayalle työn hakuun. Huonosti koulutettuina useat ajautuvat prostituutioon. Alkoholi ja huumeet ovat varattomien rasitteena, kun he elämänsä murheitten kanssa pärjätäkseen pyrkivät unohtamaan ongelmansa ja usein myös tekonsa. Monet päätyvät slummeihin, joissa ei ole vettä eikä sähköä. Ensimmäinen kohteemme oli kuitenkin Full Gospel Church -seurakunnan ylläpitämä päiväkoti, jossa on yli 60 lasta. Useilla heillä on vanhemmat, mutta kuten pastori Sanay Srisa-ard kohteliaasti asian ilmaisi, lapsen paikka ei ole aamusta iltaan mopon päällä paahtavan auringon alla. Hänen toi- Uusi toivo 19 Jorma Soini Kyläläiset palaavat koteihinsa vastaanotettuaan ruokalahjoitukset. sen toteamuksensa rivien välistä voi lukea kuitenkin enemmän: ”Päiväkodissa on myös lapsia, joista huolta pitävät naapurit tai sukulaiset.” Jokainen lapsi sai meiltä oman pienen pussukkansa, jossa oli pientä purtavaa, mutta jonka mukana ennen kaikkea välittyi kaikille aito, aikuisten välittäminen. Riisiä päiväkoti sai meiltä monta säkkiä. Lapset palkitsivat meidät lentosuukoin ja lauluin. Mukana ollut Pattaya Suomi-Seuran Leena Pulkkinen kertoi, että lähes jokaisen ensikertalaisen silmät kostuvat, kun he käyvät Agape-kodissa. Ensikertalaisina mukana olivat Eeva ja Pauno Karkulahti. En katsonut, mutta ehkä heilläkin oli kyynel silmäkulmassa. Jälkeenpäin pohdin, että miksi ihmisten silmät kostuvat, sillä näillä lapsilla oli elämässään paljon hyvää. Niistä vähäisin ei varmasti ollut henkilökunta, josta paistoi aito välittäminen ja rakkaus. SEURAAVA KOHTEEMME oli hyvin köyhä kyläyhteisö Nakluassa. Itse asiassa koko Pattaya on entistä Nakluan esikaupunkialuetta. Menimme siis kaupungin ytimeen ja sydämeen. Hökkelikylä oli hyvin kauniilla paikalla aivan meren rannalla. Yhteisössä asui arviolta sata ihmistä peltikojuissaan, joita niitäkään tosin ei ollut kaikilla. Pelti- ja puuvajoissa, siis kodeissaan asui ihmisiä lapsista vanhuksiin. Erilaiset sairaudet olivat silmiinpistävästi näkyvillä. Kylässä oli lukuisia ihmisiä, jotka eivät päässeet sijoiltaan ylös. Olin hyvin hämmentynyt, sillä meidät kohdatessaan hymyt ja ystävällisyys eivät kadonneet näidenkään ihmisten kasvoilta. Pastori halusi esitellä meidät paikalli- 20 Uusi toivo sella kielellä. Jokaisen tuli kertoa itsestään muutamalla sanalla, jotka hän sitten tulkitsi koko yhteisölle. Kun vuoroni tuli, sanoin nimeni ja että olen entinen juoppo ja ollut ilman päihteitä kolmekymmentä vuotta. Sain pastorilta vastaani kysyvän katseen, että aivanko totta, niinkö haluat sanottavan? Totesin, että joo joo, sano vaan, ja pastori teki työtä käskettyä. Sain osakseni raikuvat aplodit, jonka kääntöpuolena on aivan varmasti, että päihteiden väärinkäyttäjillä on tässäkin yhteisössä aivan yhtä suuri rooli ja vaikutus koko asuinyhteisöön kuin esimerkiksi Suomessa kerrostalossa. Se oli surullista havaita. Toinen erottuva seikka oli siis päihdeongelma. Vaikka olimme kohteessa puolenpäivän aikoihin, olivat alan miehet sekä naiset jo aikamoisessa laitamyötäisessä. Olen joskus puoliksi tosissaan todennut, että jos jossain kaupungissa on kaksi rahatonta krapulaista, he löytävät ennemmin tai myöhemmin kyllä toisensa. Totta tai tarua, mutta tämän kylän hörhöt ja hörhöttäret bongasivat minut välittömästi kylään saavuttuamme. Siinä ei tarvittu esittelyitä. He veivät minut kädestä pitäen sivummalle ja esittelivät yhteisön yhteisen huumepiipun huumeineen. Ja heidän eleensä ja katseensa kysyivät minulta: ”Että miten on, haluatko haikut?” TÄÄLLÄKIN YHTEISÖSSÄ jokainen sai meiltä pienen ruokapaketin. Oli terve tai sairas, aikuinen tai lapsi, päihdeongelmainen tai ei. Vaikka onkin kaunis ajatus, että kaikilla ihmisillä olisi yhtä paljon ja että kaikki jaettaisiin tasan, sain ennen poislähtöäni maistaa tämän mahdottomuut- ta. Seurasin, kun paikallinen pastori osti päihdeongelmaisen saaman ruokapaketin 50 bahtilla ja antoi sen vanhukselle, jolta sairaus oli vienyt liikuntakyvyn. Sen toki vanhukselle suon, mutta kyseinen vanhus sai ruokaa muutenkin eniten, sillä itseni lisäksi joku muukin vei hänelle ruokapaketin. Ajattelin myös, että kuinkahan hän pitää puolensa ruuan suhteen, kun olemme lähteneet? Entä sitten päihdeongelmainen, joka ruokapussinsa myi? Kuoleeko hän mieluummin päihteisiin kuin nälkään? Kyselen edelleen itseltäni onko päihdeongelma synti, synnin seuraus, sairaus vai jotakin aivan muuta? TÄTÄ KIRJOITUSTA lopetellessani pohdin samaa kuin aloittaessanikin. Että aineellinen vauraus ja onni eivät kulje käsikkäin. Miksi ihminen, jolla ei ole mitään, jaksaa hymyillä ja olla ystävällinen sille, jolla näyttää olevan kaikkea? Mutta ei päinvastoin? Miksi ihminen, jolla näyttää olevan kaikkea, katsoo ylen lähimmäistä, jolla ei ole mitään? Onko hän, siis minä, hamutessani kaikkea kadottanut tai kadottamassa sen, joka on jotain oleellisen tärkeää? Sen, jota ei voi ostaa minkään maan valuutalla? Vai voisiko kuitenkin? Mikä valuutta on taivasten valtakunnassa ja mikä mahtaa olla vaihtokurssi? Entä mitä valuuttaa voi vaihtaa valuuttaan, joka käy sitten joskus taivaassa, jos sinne pääsen? Kävisikö se maksuvälineenä myös täällä maan päällä? Jos kyllä, niin missähän mahtaa olla kyseisen valuutan vaihtopisteitä? n Jorma Soini, vaihtoehtovaeltaja sosiaalineuvos Jorma Soini Hannu Kärkkäinen Syksyisen tuskanpoistoviikon majapaikka, tukkikämppä Lapin perukoilla. Tuskanpoistoviikko tukkikämpällä Lapissa MONELLE ON KERTYNYT kokemuksia yhdestä jos toisestakin leiristä tai vastaavasta. Tai ylipäätään sellaisesta, jossa ollaan yötä päivää yhdessä vähän oudommassa porukassa jossain muualla kuin missä olemme tottuneet arkeamme viettämään. Päihdetyössä tällaiset kokemukset ovat usein päihdeleireiltä. Leirit ja yhdessäolot irti arjen rutiineista ovat aina antoisia, joskus raskaitakin ja jokaisesta tarttuu aina jotain takkiin, kuten alan miehillä ja naisillakin on tapana sanoa. Itselleni elämän eväiksi näistä viikon molemmin puolin kestävistä tapahtumista on jäänyt monta pientä oivallusta, mutta myös suuria löytöjä. Niiden avulla voi rakentaa omaa elämää ja tehdä siitä enemmän mieleistä tai ainakin enemmän elämisen arvoista. Yhteistä päihdeleireille on, että niiden tarkoitus on antaa ensisijaisesti juovalle päihdeongelmaiselle mahdollisuuksia ja tartuntapintoja uuteen elämään. Toki rikastuttavia kokemuksia leirit ovat kaikille mukana olijoille. Leirit tarjoavat usein narun pään, jota kerimällä voi löytää itselle uusia mahdollisuuksia pysyvään elämänmuutokseen. Tai sitten löytöjä voi tehdä muuten vain kuuntelemalla toisten tarinoita. Sekin on osallistumista. Korvien väliin kerätty pääoma saattaa kantaa hedelmää vasta joskus vuosien tai peräti vuosikymmenten kuluttua. Aivan toisessa yhteydessä voi jossain saatu jyvänen muistua mieleen ja siitä jalostuu koko loppuelämälle tärkeä ohjenuora. Monet arkipäivän sanonnat ovatkin itse asiassa syvällisiä viisauksia, joihin ei vaan tule kiinnitettyä riittävää huomioita. Kuten esimerkiksi, että laskemalla kymmeneen on meiltä säästynyt monta murhetta. Jopa henkirikoksia on jäänyt tekemättä, kun maltti saavuttanut tunnetilan ja laskutoimituksen suorittaja on kyennyt kymmeneen laskettuaan suhtautumaan tapahtuneeseen harkiten. Järki on niin sanotusti tullut päähän ja päässyt sanomaan sanansa tunnetilassa, jossa ilman järjen valoa tapahtuu järjettömiä. LEIREILLÄ ON MYÖS VOINUT avata oman elämänlankansa kerän. On voinut avata eletyn elämän tai osia siitä ja selvitellä sen solmuja sekä halutessaan keriä langat yksin ja muiden avulla uuteen uskoon ja uuteen järjestykseen. Joskus tähän joutuu, vaikka ei olisi halujakaan. Välillä oma kerä on myös niin sotkussa ja täynnä särmää, että sen avaamiseen ja uudelleen järjestelemiseen ei ole paljon innostusta. Eikä aina taitojakaan. Usein eletyt päivät ovat vuosien saatossa muodostaneet oman vyyhtensä, Uusi toivo 21 Päivi Strandén ” Hyvä seura ja vertaistuki kannustivat jatkamaan itsensä kanssa työskentelyä.” joka joskus tuntuu luotaantyöntävältä kuin piikkilankakerä. VIIME SYKSYNÄ harjoittelin pitkästä aikaa tämäntapaista yhdessäoloa. Olin Lapissa Tuskanpoistoviikolla. Siellä asetelma oli kuten yllä, mutta yksi merkittävä palanen oli toisin. Mukana oli 24 eletyn, oman elämänsä asiantuntijaa. Toisin kuin perinteisellä päihdeleirillä, me kaikki olimme löytäneet narun pään, josta muodostuu ensimmäisestä päihteettömästä päivästä alkaen parhaimmillaan loppuelämän kestävä raittius. Joku oli ehkä löytänyt myös polun pään, joka johtaa iankaikkiseen elämään. Joku meistä oli kelannut elämäänsä päivän tai pari raittiina ja joku yli kolmekymmentä vuotta. Ja loput siltä väliltä. Kahdenkymmenen tunnin matka kohti Lappia, sähkötöntä tukkikämppää ja pientä järveä Inarinjärven takana sujui linja-autolla. Ja alan miehet puikoissa pitämässä suunnan vakaana sekä matkan joutuisana. Keskenämme pidimme huolen siitä, että meno muuten oli mielekästä. Pitkin Suomea keräsimme ihmisen sieltä, toisen täältä, kunnes kaikki keiden pitikin, olivat mukana. Sieltä täältä tuli autoon tuulahdus menneistä vuosista, rosoisuudesta ja suurella sykkeellä eletystä 22 Uusi toivo elämästä. Mukaan nousi sekä tuttuja että tuntemattomia. Matka joutui, juteltiin, vaihdettiin kuulumisia ja kerrottiin tarinoita, usein eletystä elämästä. Viikon kuluttua yksikään ei olisi enää keskenään tuntematon, sillä takana olisi kunnon tovi purettua, yhteistä tuskaa, naurua, halauksia, eroamisia ja kyyneleitäkin erämaajärven rannalla, tunturin juurella. Siellä jossakin hiljaisuudessa, missä itsensä voi kokea pieneksi ja mitättömäksi, mutta kerrassaan ainutlaatuiseksi. Hulluus meillä kaikilla oli valmiina jo lähtiessä. Mutta Lappi puuttui. Kun veimme etelän ja muunkin hulluutemme Lapin taikayöhön, muodosti se meille jokaiselle henkilökohtaisen lapinhulluuden. Sen saimme kokea ainutlaatuisuutena, Luojan luomana yöllä tähtitaivaan ja täyden kuun alla, erämaasaunan lauteilla, tunturissa marjasangon kanssa tai muuten vain samoten, pieninä pulahduksina muutama-asteisessa, kristallinkirkkaassa vedessä saunan lomassa ja niin edelleen. MUTTA KAIKKI EI OLLUT hulluutta eikä huumoria. Koko ajan muistimme, että usein huonokin huumori on parempi kuin ilottomuus. Omia ja toistemme korvien välejä hoidimme suurilla sydämillä, kuuntelevilla korvilla ja ainutlaatuisella ymmärryksillä toisiamme kuunnellen, tukien sekä kannustaen. huumorin alta pilkisti aina aito välittäminen ja rinnalla kulkeminen. Moni sulatteli yön hiljaisuudessa illalla iskettyjä tarinoita ja muokkasi niitä peiton alla tai makuupussissa omaan elämään istuviksi. Oli ainutlaatuista kokea kuuluvansa joukkoon ja oli ainutlaatuista kokea olevansa ainutlaatuinen. Miehistä sanotaan usein, että he eivät puhu tunteistaan. Näin asianlaita usein lieneekin. Mutta tämä reissu opetti, että toisinkin voi olla. Meitä yhdisti eletty, viinanhuurteinen menneisyys ja tämä päivä sekä sen mukana tuoma huominen ja tietenkin raittius. Itselleni kokemus oli pysähdyttävä. Kipeiden asioiden jakaminen onnistui meiltä miehiltä aivan ainutlaatuisella tavalla. Siitä riittää ammennettavaa tulevaisuudelle sekä ehkä muillekin jotain annettavaa. VIIME LEHDEN NUMEROSSA kerroin Mikko Alatalon sanoneen kerran minulle, että monen ainut kuuntelema psykiatri on kantakuppilan levyautomaatti. Ja jaoin lukijoille Oiva Paloheimon ja Tapsa Rautavaaran laulun sanat Ontuva Eriksson. Jatkan samalla linjalla. Tällä kertaa on vuorossa kansan syvien rivien tulkki Junnu Watt Vainio. n Jorma Soini, elämän koelentäjä sosiaalineuvos Mieli oli kaltaistensa seurassa usein kevyt ja pää oli iltasella hyvä painaa tyynyyn. Jaetut asiat ja rehti mieli itseään ja muita kohtaan on hyvä päänalunen ja unilääke. Moni koki syvällisesti, että tähän joukkoon haluan kuulua, vaikka huoneilma aamuyön tunteina oli usein omaa oloa huomattavasti raskaampaa. Mennä itseensä on kohtalaisen pitkä matka kaikille. Niillekin, jotka ovat valmiita kulkemaan elämäntietään avoimin mielin. Monelle meistä on kovin tuttua mennä niin sanotusti itseensä, kokea ahtautta ja lähteä pois. Hyvä seura ja vertaistuki kannustivat kuitenkin jatkamaan itsensä kanssa työskentelyä, sillä palkkiona ja eteenpäin vievänä voimana kaikilla oli raittius ja parempi tai ainakin rikkaampi huominen. Illat miesten tuvassa, jonne naisetkin alkujännityksen kadottua uskaltautuivat, olivat oma lukunsa. Raskaan, välillä alamittaisenkin Kirjoittaja on entinen Sininauhaliiton puheenjohtaja ja Sininauhasäätiön toimitusjohtaja. Päivi Strandén Apteekin ovikello Sanoitus ja sävellys Juha Vainio Hänen kadulla verkalleen, näin yössä taas kulkevan. Alta palttoonsa kauhtuneen, lahkeet vilkkuivat pyjaman. Minä seurasin onnetonta, läpi sumuisen kaupungin. Oli jonossa meitä monta, kohta ovella apteekin Apteekin ovikello, usein yöllä niin turhaan soi, eihän sielun lääkitykseen sieltä apua saada voi. Joku esitti reseptin minä omaani turhaan hain. Ja niin kanssa sen kulkurin rautaviiniä tuskaan sain. Siinä katsoimme toisiamme, kostui silmämme kyyneliin. Pienet pullot vain seuranamme eri teille taas lähdettiin. Apteekin ovikello, usein yöllä niin turhaan soi, eihän sielun lääkitykseen sieltä apua saada voi. Miehen kadulla verkalleen nään yössä taas kulkevan. Kahden poliisin väsyneen hänen ranteensa sulkevan Miksi kirkko on kiinni yöllä? Ja apteekki auki vaan. Eikö papitkin vuorotyöllä voisi hoidella hommiaan. Apteekin ovikello, usein yöllä niin turhaan soi, eihän sielun lääkitykseen sieltä apua saada voi. Uusi toivo 23 Ensikertalainen Taina Andreevilla on vielä hetki aikaa tehdä valmisteluja. Tuomasmessun toteuttaminen oli ensikertalaiselle suuri haaste ja kokemus. Tuomasmessun 24 Uusi toivo Maailmanlaajuista YK:n Köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista teemapäivää vietettiin maassamme Asunnottomien yön tapahtumien merkeissä 17.10. Tuolloin monen kokema fyysinen kodittomuus sekä henkinen ja hengellinen kodittomuuden olotila nostettiin Helsingissä esille Agricolan kirkossa järjestetyssä Tuomasmessussa. Messun jatkeena kirkon kryptassa edistettiin ihmisten välisiä kohtaamisia ja murennettiin ennakkoluuloja melkein puoleen yöhön kestäneen Sininauhasäätiön järjestämän ohjelmatarjonnan myötä. J okaisen Tuomasmessun toteuttamiseen tarvitaan noin 70 vapaaehtoisen joukko. Riviseurakuntalainen ei voi kuvitella, millainen määrä työtä on tehty sen eteen, että kaikki messun vaiheet tuntuisivat etenevän jouhevasti. Sininauhasäätiön yhteistyö Tuomasyhteisön kanssa sai konkretiaa keväällä 2010, kun kampanjapäällikkö lupasi Helsingin Tuomasyhteisön toimitusjohtaja Pirjo Kantalalle, että juontaisi Asunnottomien yön messun syksyllä Mikael Agricolan kirkossa. Vielä tässä vaiheessa juontajan tehtävänkuva tuntui aika leppoisalta muun työn ohessa hoidettavalta tehtävältä. Työkokonaisuus alkoi kuitenkin hyvin pian selvitä tutustuessani messun toteuttajille suunnattuun käsikirjaan. Kävi ilmi, että loppupeleissä messun juontaja on juuri se avainhenkilö, joka vastaa viimehetkeen saakka siitä, että asiat hoituvat. KOSKA OLIN VAIN KERRAN aiemmin Tuomasmessussa, aloitin tehtävään tutustumisen osallistumalla messuihin jo kesäkuukausina. Jostakin syystä messun kaava tuntui itselleni pitkään epäselvältä, niin erilainen se oli sunnuntaiseen Jumalanpalvelukseen verrattuna. Kalenterin väliin kertyneiden muistilappujen määrä oli melkoinen. Esitteiden ja kutsujen oli valmistuttava eräpäivään mennessä, mainosta tapahtumastamme oli ehdittävä kirjoittamaan kaupunginosalehteen ja nettipalstoille, Tuomasyhteisön musiikkivastaavan kanssa sovittava messulauluista ja kutsumani artistivieraan, Jaden musiikkiosuuksista. Välillä päässä pyöri villi ajatusmekkala, jota rauhoittelin laulamalla mielessäni virren pätkää..päivä vain ja hetki kerrallansa. Viimeisten viikkojen aikana ennen h-hetkeä huomasin viettäväni kaikki sunnuntai-iltapäivät jo tutuiksi tulleiden Tuomasyhteisön aktiivijäsenten kanssa. Heillä oli vahva tunne siitä, että tilaisuutemme sujuisi hyvin. Nämä ihmiset myös näyttivät minulle, mitä tehtäviä kuului messussa toimiville vapaaehtoisille. JUONTAJAN TYÖNKUVAAN kuului vapaaehtoisten rekrytointi ja ohjaaminen yhdessä rukousjohtajan kanssa sekä lisäksi 18 papin tai rukousavustajakoulutuksen käyneen maallikon etsiminen. Onnistuakseni ohjaamaan vapaaehtoisia työssään, olin mukana jakamassa ehtoollista, tutustumassa keittiössä erilaisten tiskikoneiden käyttöön, joissa ehtoollispikarit pestään, seuraamassa esirukousjohtajaa työssään, harjoittelemassa rukousalttareiden järjestämistä ja kaikeksi onneksi sain valmentavaa ohjausta pariltakin messussa aiemmin toimineelta juontajalta. Liturgina lupautui toimimaan Sininauhaliiton toiminnanjohtaja Aarne Kiviniemi, jolle Tuomasmessun käytännöt olivat entuudestaan tuttuja. Häneltä sain myös ohjeistusta sopivan saarnaajan etsintään. Esirukousjohtajaksi lupautui puoli vuotta aiemmin Sininauhasäätiössä ollut diakoniatyön harjoittelija Ville-Veikko Hirsi. Yhdessä hänen kanssaan välitimme mainoksen vapaaehtoisten tarpeesta myös Diakonia-ammattikorkeakoulun sisäiseen sähköpostiin messuavustajien rekrytoimiseksi. Tähän mennessä olikin jo muutama Tuomasyhteisön aktiivijäsenistä ilmoittautunut olemaan mukana ja näyttämään mallia uusille vapaaehtoisille. Sekä minun että Ville-Veikon sähköpostit ja puhelimet kävivät kuumina aivan viimemetreille saakka vapaaehtoisia rekrytoidessa, ohjatessa ja peruuntumisia hoitaessa. Koska Tuomasmessut ovat englanninkielelle tulkattuja, oli omat juonnot, esirukousjohtajan tekstit, liturgia ja saarna saatava toimitetuksi tulkille messua edeltävänä päivänä. Tekniikka voi kuitenkin tuoda yllätyskäänteitä. Tämän huomasin yrittäessäni avata saarnaajan lähettämää tekstiä koneellani. Ohjelmani eivät avanneet sitä ja taas oli laitettava viestit viuhumaan saadakseni tekstit jossakin koneeni paremmin tuntemassa tiedostomuodossa. VIELÄ MESSUPÄIVÄN aamuna hoidin kuumeisesti viime hetken käytännönjärjestelyjä. Sain muun muassa yllätyspuhelun yhdeltä messuissa aiemmin toimineelta vapaaehtoiselta, joka halusi varmistaa, tarvitaanko häntä ollenkaan, koska hän ei ollut saanut vielä erillistä tervetuloa tekstiviestiä aamun aikana. Tästä käytännöstä en ollut kuullutkaan. Olin ollut siinä ajatuksessa, että kun tehtävään ilmoittautuneelle vapaaehtoiselle lähetetään häntä koskeva tehtäväohjeistus ja tervetuloa toivotukset sähköpostitse, se vahvistaisi henkilön mukana olon. Käytännöistä kuultuani, aloitin vielä puolilta päivin pikaisen tekstiviestitiedottamisen kaikille. Huh, kiirettä piti. Kirkolle menin jo iltapäivästä laittamaan paikkoja kuntoon ja ilokseni huomasin monen vapaaehtoisistakin tarttuneen tehtäviinsä. Papit oli kutsuttu paikalle vasta tunti ennen messun alkua yhteiseen alkupalaveriin, jossa vielä jokaisen läsnä olevan tehtävä käytiin pikaisesti läpi. Lopuksi hiljennyimme yhteiseen rukoukseen. Sitä ennen oli kuitenkin vielä täysi hyörinä päällä selvittäessäni tästä vapaaehtoisten suuresta joukosta, kuka kukin on ja mitä tehtävää hoitamassa, ohjatessa pappeja pukeutumistilaan, jakaessa heitä ehtoollisen jakopareiksi, neuvoessa tekstinlukijoita mikrofonin käytössä, äänentoistolaitteita testattaessa ja tulkillekin lisämateriaalia juoksuttaessa. Messun aikana kirkkosalin valtasi iloinen tunnelma. Omakin mieli vapautui yhteisen juhlan viettämiseen. Puolitoista tuntia kului yhdessä vilauksessa. Sen eteen oli tehty viikkoja töitä. Jälkikäteen palaute messusta oli positiivista sekä messuun osallistuneilta, radionkuuntelijoilta sekä netin välityksellä messua seuranneilta. Oli hienoa saada olla toteuttamassa arvokasta tehtävää, jonka ydin oli muistuttaa, että Jumalan siunaus, luottamus ja armo ympäröivät meidät tänäkin päivänä. n Taina Andreev, kampanjapäällikkö Kuva: Erkki Lajunen rakentajana Uusi toivo 25 On tunnettava polut jotka johtavat myöhemmän elämän ongelmiin Kati-Pupita Mattila kirjoittaa asiakastyön mutta myös ihmisenä olemisen haasteista Teksti ja kuva: Päivi Strandén Lääkäri ja teologi Kati-Pupita Mattila on julkaissut kirjan Asiakkaana ihminen – Työnä huolenpito ja auttaminen. Kirja johdattaa lukijan pohtimaan vaikeitakin auttamiseen, hoitoon ja toisistamme huolehtimiseen liittyviä kysymyksiä. Teos on käsikirjanomainen johdatus työntekijän ammattitaidon kasvattamiseen, mutta se käsittelee myös kysymyksiä, joita kuka tahansa joutuu miettimään suhteessa toisiin ihmisiin. M attila toteaa kirjan alkupuheessa, että ammattitaidon ylläpitämiseksi ja oman inhimillisen herkkyyden säilyttämiseksi on tärkeää pohtia aika ajoin auttamisen ja huolenpidon kysymyksiä. Hän kehottaa miettimään myös niitä asioita, joihin vastauksia ei vain tunnu löytyvän. Hyvinvoinnin suurista kysymyksistä Kati-Pupita Mattila nostaa ensimmäiseksi esiin ehkäisevän työn. Hän nimeää sosiaalisten ongelmien ehkäisyn merkittäväksi yhteiskunnalliseksi arvotekijäksi. Sosiaalisien ongelmien keskiössä meillä Suomessa ovat Mattilan mukaan päihteiden käyttöön liittyvät ongelmat. Myös rikollisen käyttäytymisen ehkäisyyn Mattila haluaisi kiinnitettävän enemmän huomiota. Syrjäytymisen ehkäisyn tärkeyden hän näkee keskeisenä monella elämän osa-alueella. Mattila kehottaa ottamaan vakavasti sellaiset asiat, jotka altistavat myöhemmille ongelmille. On tärkeää tuntea polut, jotka johdattavat päihderiippuvuuteen ja syrjäytymisen tuomiin muihin sosiaalisiin ongelmiin. Pelkkä asioiden tietäminen ei Mattilan mielestä kuitenkaan riitä. Tarvitaan tekoja ja myös rohkeutta toimia. Usein puhutaan siitä, että vaikutusten arviointia on vaikea tehdä. Ei voida 26 Uusi toivo varmaksi sanoa, mikä asia on milloinkin vaikuttanut niin, että muutos parempaan on tapahtunut. Mattila toteaa kuitenkin ytimekkäästi, että muuttamalla asioiden kulkua, vaikutuksia on mahdollista saada aikaan. Toisaalta hänkin myöntää näytön vaikeuden. Kati-Pupita Mattila kehottaa muun muassa vahvistamaan niitä lapsia ja nuoria, jotka elävät turvattomissa ja yksinäisissä kasvuolosuhteissa tai niitä ihmisiä, joilla on esteitä työelämässä ja yhteisöön kiinnittymisessä. Erilaisten uhkien alla elävien vahvistaminen vähentäisi myöhempää puuttumisen tai huollon tarvetta. Harmillisena Mattila pitää nykyistä trendiä olla puuttumatta kiusallisiin asioihin. – Sen vuoksi ummistamme usein silmämme orastavilta sosiaalisilta kipukohdilta: turvattomuudelta, yksinäisyydeltä ja alemmuudentunteelta, Mattila toteaa. kriteeriin vedoten. Mattila pitää kuitenkin aivan oleellisena, että samalla pitää tavoitella henkilön hyvinvoinnin lisäämistä. Päihdeäiteihin kohdistuvat odotukset ja vaatimukset ovat monin tavoin vaikeita asioita. Mattila korostaa, että koko lainsäädännön tulee olla yhteneväinen ja on syytä arvioida, missä vaiheessa syntymätöntä lasta pidetään verrannollisena syntyneeseen ihmiseen. Jos odottavalle äidille sälytetään tinkimättömästi täytettäviä velvollisuuksia, muodostuuko niitä silloin kaikille raskaana oleville. – Tukeeko yhteiskunta myös esimerkiksi tupakoivien äitien velvollisuuksien täyttymistä, Mattila kysyy. Mattila toivoo, että vapaaehtoinen sitoutuminen hoitoon ja raittiuteen voisi nousta ensimmäiseksi vaihtoehdoksi. Äitiyden ja raittiuden tukeminen pitäisi osata hahmottaa kokonaisvaltaisesti jatkuen raskausajasta pitkälle vanhemmuuteen asti. Päihdeäitien pakkohoidon sijaan huomio hyvinvointiin Elämä on mustavalkoisen sijaan Mattila tarttuu myös vaikeaan, viime ai- värikylläistä koina paljonkin keskustelua herättäneeseen Kati-Pupita Mattila epäilee, että toisen ihongelmaan kirjoittaessaan odottavien äitien misen tuomitsemisella valitsemme helpon päihdeongelman hoidosta. Mattila aloit- tavan olla näkemättä omaa pahuuttamme. taa toteamuksella, että erityisesti alkoholin Itsessämme olevaa pahaa oloa voi helpotkäyttö aiheuttaa monille syntyville suoma- taa, kun huomaa että joku toinen on vielä laislapsille pysyviä haittoja. Tästä on seu- huonompi ihminen. Kielteisen arvioinnin rannut voimistuva vaatimus pakkohoidon tie on kuitenkin harhaanjohtava. järjestämisestä. Mattila ei tähän ratkaisuun Mattila toteaa, että mustavalkoinen kuitenkaan tunnu täysin ustarkastelu kielii ihmisen kovan. epäonnistuneesta yriKati-Pupita Mattila kehottaa ”Vaikutuksia on tyksestä hallita elämää ja maailmaa. Elämän sävyoikeuksista puhuttaessa määrit- mahdollista saatelemään, kumman oikeuksia jen huomaamiseksi pitäisi halutaan korostaa, raskaana da muuttamalla suostua ihmettelemään, olevan vai syntymättömän lap- asioiden kulkua.” hämmentymään ja pohsen. Vai kenties molempien. timaan elämää. Joskus se Raskaana olevaa hoidettaessa pitää tavoi- auttaa myös tekemään oivalluksia. tella myös päihdeongelman hoitoa ja äidin Elämän onnesta kirjan filosofointiosassa hyvinvoinnin lisäämistä. Syntymättömän kirjoittaessaan Mattila muistuttaa, että täytlapsen oikeuksista puhuttaessa Mattilan tymättömiin unelmiin pitää jaksaa kurotmielestä olisi oikeampaa puhua raskaana taa, sillä ne ohjaavat elämää. Kun ihminen olevan naisen tai syntymättömän lapsen uskoo kelpaavansa, se kannattelee pitkälle, pakkohuostaanotosta. Päihdehuoltolaki eivätkä vastoinkäymisetkään tunnu ylivoiantaa oikeuden lyhytaikaiseen tahdosta maisen musertavilta. Jos sen sijaan elämänriippumattomaan hoitoon väkivaltaisuus- voimana on usko omaan kelpaamattomuu- teen, on helppo kuvitella vastoinkäymiset omaksi ansiokseen ja omaan huonouteen kuuluviksi asioiksi. Filosofointia jatkaessaan Kati-Pupita Mattila toteaa, että elämän vaikeuksiin kätkeytyy myös siunaus. Vaikeudet tuovat ihmiselle jotain sellaista ymmärrystä, joka rikastuttaa elämää. Ihmisestä itsestään riippuu, minkä verran hän pitää asioiden tapahtumia tuurin syynä tai ansiona. – Sitä, mitä ei elämästä ymmärrä, pitää tuurina. Sen, minkä ymmärtää, voi nähdä tehtävänä, siunauksena ja tarkoituksellisena elämän rikkautena, Mattila arvioi. Ihmisten erilaisista voimavaroista Mattila toteaa, että eri ihmisillä erilaiset tapahtumat ylittävät voimavarat. Joku ei kestä sairastumista, toisen luhistumisen voivat aiheuttaa sydänsurut. Katujen miehen kohtalo puhuttelee meitä kaikkia Jonkin matkaa Sininauhayhteisöjenkin parissa työskennellyt Kati-Pupita Mattila pohtii kirjassaan myös kodittoman elämää. Asunnottoman kohtaaminen saa Mattilan pohtimaan elämän ainutkertaisuutta. Mattila kuvaa, kuinka asunnoton alkoholisti on riisuttu kaikesta. Elämän kipu on tässä muodossaan hyvin vaikuttava, Mattila kirjoittaa. Mattila toteaa, että ihmisyyteen kuuluu kyky punnita asioita. Kykenemme arvioimaan, mikä on oikein tai väärin. Hyviä valintoja tekemällä voi rakentaa itselleen hyvän elämän. Kaikki eivät kuitenkaan ole oman onnensa rakentajia. Aikuisiksi vartuttuamme olemme jo sisäistäneet uskomukset, mihin meistä on ja miten pitkälle kannattaa elämässä tavoitella. Mattila nimittää sitä sisäiseksi vahvuudeksi tai heikkoudeksi, toinen ottaa haasteen vastaan, kun toinen jo päättää luovuttaa. Ihmisen elämään kuuluu paljon myös sellaista, joka ei ole omissa käsissä. Toinen voi välttyä täpärästi onnettomuudesta, josta toinen ei selviäkään. Mattila varottaakin tekemästä omia tulkintojamme asunnottoman alkoholistin tarinasta, mikäli emme sitä oikeasti tiedä. n Uusi toivo 27 tävissä hänellä painottuvat päihde- ja mielenterveystyön kysymykset. – Työni myötä välitän evankeliumin sanomaa rakkauden teoista ja pyrin auttamaan ihmisiä kokonaiseen olemiseen Jumalan luomana. Kristityn viitekehyksestä itken aina Jumalalle ja siunaan itkun. Koen, että suostuessani itkemään, vapautan myös muut itkulle. Itkun pidätteleminen on pakahduttavaa. Itkemisen kautta voidaan luoda kontakti myös vierellä kulkijan tunnetilaan, sanoo Hirvonen. Itkemisen perinne löytyy monista kulttuureista ja uskonnoista muun muassa Intiasta, Amerikan intiaaneilta ja Irlannista. Vienan-Karjalan ja Inkerinmaan alueella on itkuvirsiperinne ollut vahvaa, jonka myötä siirtolaiset Karjalasta toivat perinteen mukanaan maahamme. Sodan jälkeisessä Suomessa tämä ortodoksiuskontoon liitetty piirre joutui taka-alalle. Perheissä miehet kielsivät vaimojaan jatkamasta traditiota uusilla kotiseuduilla. Hirvonen kuvailee itkemisen perinteen liittyneen elämän siirtymäriitteihin. Itkijä toimi ylitsesaattelijana siirtymävaiheessa. Esimerkiksi tyttären avioitumisen yhteydessä hän jättää perheensä. Tähän liittyy useitakin siirtymätilanteita. Morsiamen äiti itki aamulla morsianta herättäessä, kammatessaan hänen tukkaansa ja kylvettäessään häntä. Morsian itse itki pesulta tullessaan. Itkeminen on kuulunut niin kiittämiseen kuin jäähyväisten jättämiseenkin. Äidit ovat itkeneet poikiensa lähtiessä sotaväkeen, itkua ei ole piiloteltu ruumista pestäessä, puettaessa, hautajaishetkellä eikä yksityisten muisteluhetkien aikana. Ihmeelliseltä kuulostaa se, että kehtolaulutkin ovat osa itkemisen perinnettä. Itkijänaiset ovat myös voineet hoitaa papin tehtäviä, mikäli pappia ei ole ollut paikalla. Raamatustakin löytyy satoja esimerkkejä itkemisestä. – Vuodatetut kyyneleet eivät ole itkuvirren mittari. Itkuvirressä tärkeää on itkijän oma ääni, hänen läsnäolonsa, tietoisuus ajasta ja paikasta sekä ulospäin itkeminen. Itkun ei pidä jäädä kehon sisälle. Itkuvirrelle tyypillinen sävelkulku on intonaatioltaan laskevaa. Itkijä valmistautuu itkemiseen kirjoittamalla itkussa läpikäytävän asian paperille. Tätä kaikkea harjoiteltiin myös käytännössä pitkäkestoisella itkuvirsien ohjaajakurssilla, johon osallistui teatterin, laulun, terapian, opetustyön, kansanperinteen ja uskontotieteen ammattilaisia, kertoo Hirvonen ja jatkaa, että moderni itkuvirsi on tämän päivän kieltä. Helsingissä Vuosaaren seurakunta järjestää kaikille avoimen itkuvirsikurssin 26.27.2.2011. n pituisiksi ajanjaksoiksi. He viipyvät saarella kolmesta vuorokaudesta kahteen viikkoon. He viettävät aikaansa hiljaisuudessa ja heillä on mahdollisuus saada hengellistä ohjausta. Erakkovieraiksemme tulee paljon palvelualojen työntekijöitä, lääkäreitä, hoitajia, opettajia sekä myös seurakunnan työntekijöitä. Emme ota vastaan akuutissa kriisissä olevia henkilöitä, painottaa Sisar Hannele. On kokonaisen ihmisen paikka, että pystyy olemaan hiljaisuuden kanssa. – Olen kiinnostunut uskontojen välisestä dialogista. On vain yksi Jumala. Hän on ilmoittanut ihmisille olevansa se, joksi ihminen pystyy hänet sillä hetkellä ymmärtämään. Matkojeni yhteydessä itselleni erityisesti lentokenttien kappelit ovat kiinnostavia. Niissä on nähtävillä usean uskonnon symbolit tai sitten uskonnollisia symboleja ei esiinny ollenkaan. Helsinki-Vantaan kentällä ei ole enää kappeliakaan, kappelista tehtiin muutama vuosi sitten tiskihuone. Onkohan tilanne edelleen sama, asia pitäisi tarkistaa. Saaressa luostari on tärkeä, hiljaisuuden toiminta tukee saaren säilyttämistä uuden rakentamiselta, huomauttaa Sisar Hannele. n Itkijällä on aina mukanaan itkuliina. Itkeminen on luontainen tapa kommunikoida Teksti: Taina Andreev, Kuva: Päivi Strandén S uomen ensimmäinen Äänellä itkijät ry:n Itkuvirsiohjaajakoulutus on päättymässä. Tätä ennen on järjestetty pikakursseja Itkuvirsiperinteeseen tutustumista varten asiasta kiinnostuneille. – Minulla on aina ollut sisäinen valmius itkulle ja silmäni kostuvat liikutuksen hetkellä herkästi. Kurssille osallistuessani mietin, uskaltaisinko itkeä julkisesti. Entä voisivatko itkun lähteet mennä kokonaan kiinni, mikäli alkaisin käyttää itkua työssäni? Itkuvirsiohjaajakoulutuksesta valmistuva diakoni Tiina-Susanna Hirvonen kertoo. Aiemman työuransa aikana Hirvonen on työskennellyt sekä lastensuojelun että omaishoitajuuden saralla. Nykyisissä tehJatkoa sivulta 12 käymiseen liittyy kummallisia mielikuvia. Ihmiset pohtivat, meneekö naapurilla todella huonosti nähdessään hänen menevän jumalanpalvelukseen. Monen mielikuvissa kirkko on suremisen ja lohdutuksen paikka, ei niinkään kiitoksen ja ilon. Luostarin viikonloppuretriitteihin osallistuu viidestä kuuteen ihmistä kerrallaan. Jokainen osallistuja majoittuu omaan huoneeseensa. Retriittiin osallistuvien viikonloppu kuluu hiljaisuudessa, ulkoilemalla, nukkumalla sekä osallistumalla palveluksiin. – Otamme vastaan erakkovieraita eri- 28 Uusi toivo an ikontt or K Teksti ja kuva: Päivi Strandén i Toisenlaista kanielämää. Kaninäyttelyn koti- ja ulkomainen tuomaristo arvioi kanin kauneutta ja muita fyysisiä ominaisuuksia. Talvi yllätti kanit N iin kuin joka alkutalvi saamme lukea lehdistä otsikon ”Talvi yllätti autoilijat”, niin voi todeta myös, että ”Talvi yllätti kanit”. Marraskuun lopun lumimyräkkä ja sitä seurannut pakkanen toi todellisen talven myös Kanikonttorin asukkaiden kotiseudulle. Terapiakanit Kari ja Törky juuttuivat koppiinsa uskaltamatta alkuun liikkua minnekään. Lunta tietysti oli paikoin paljonkin, kun tuuli kasasi sen kinoksiksi, samoin kopin oviaukolle sitä oli hieman kertynyt, mutta kaneille sekin oli liikaa. Niiden pyöreät naamat vain näkyivät aukosta, kun ne ehkä järkeilivät, ettei täältä ole ulos asiaa. Entinen kanirohkeus palasi vasta sitten, kun Timo tuli ja lapioi niille kulkureitin ruokintapaikalle ja kuntoradanomaisen radan. Itse asiassa kanit oikein innostuivat uudessa elementissään ja löysivät itselleen piilopaikkoja, joihin ne katosivat välillä lähes päiväkausiksi. Lumeen jääneet tassun jäljet paljastivat kuitenkin, että liikkeellä on oltu ja toki ne välillä näyttäytyivätkin ruokkijoilleen. P uolimatkankoti Pessin virolaiset rakentajat ja rakennusmestari Ellonen sen sijaan ihmettelivät, mihin kanit ovat kadonneet. Kanit ja rakentajat ovat käyneet toisilleen tutuiksi syksyn mittaan, kun kanipihalla on tehty erinäisiä kiinteistön saneeraukseen liittyviä hommia. Milloin on rakennettu korkeat tikkaat, joita on tarvittu purkutöihin ja välillä kaneja on pitänyt aidata pois rakentajien jaloista, kun seinään on rakennettu uutta ovea ja ikkunaa. Mutta kaikki on tapahtunut sulassa sovussa. Ehkä kanit ovat saaneet jonkin verran ylimääräisiä herkkupalojakin, kun niiden rakastamaa näkkäriä on ollut myös rakentajien ulottuvilla ja kaneille tarjottavana. Ainakin molemmat otukset ovat silmin nähden pulskistuneet viime kesästä. Osa niiden rehevyydestä liittyy tietysti paksuun turkkiin, jonka ne ovat taas kasvattaneet talven varalle. Molemmathan oikeasti ovat kokeneet jo monta talvea ja ulkokanien jälkeläisinä niillä varmaan on geeneissäkin tieto siitä, että talveen pitää varautua, jotta tarkenee. Rakentajien puuhastelu kanipihalla liittyi muun muassa paksun ilmastointiputken purkutöihin. Putken rakenteiden päällä asui vielä syksyllä Pulmusen pulupariskunta perhekuntineen. Pulmusten käsitys ydinperheestä oli luultavasti huomattavasti laajempi kuin meillä ihmisillä, sillä sen verran paljon siipiväkeä ilmastointiputken päällä usein oleili. Siihen joukkoon saattoi kuvitella mahtuvan muutaman pulu-isoäidinkin, sisaruksista puhumattakaan. Klaanille tuli kuitenkin viimein lähtö, kun viimeisin pulupoikue oli saanut rauhassa kasvaa aikuisikään. V aikka kanit ovat asustaneet pihallaan jo runsaat kolme vuotta ja Kari on siellä jopa syntynyt, ne ovat edelleen puolivillejä. Tulevat kyllä usein juosten vastaan, kun arvelevat saavansa näkkileipää ja nappaavat sen sitten kädestä suuhunsa. Varsinkin Kari on hyvin rohkea vastaantulija. Mutta yritäpä vaikka silittää niitä. Se ei useinkaan onnistu, sillä kanit saavat nopeasti jalat alleen, jos vähänkin yrittää taputella niiden pehmeää valkoista turkkia. n Uusi toivo 29 Maahanmuuttajanaisten lasikatto on moninkertainen MoniNaisten Talolla naisia autetaan pois syrjäytymisen kehästä Teksti ja kuvat: Päivi Strandén Sovinto ry:n Vaihtoehtoinen ammatti- ja oppisopimuskoulu on ollut MoniNaisten Talon yhteistyökumppani alusta alkaen. Koulu tarjoaa opiskelupaikkoja myös maahanmuuttajanaisille. Lounasta valmistamassa keittiöpuolen oppilaat Phannee Natunen (vas.) ja Said Saido Osman. MoniNaisten Talon seminaarin avannut kansanedustaja Rakel Hiltunen totesi, että kaikista tasa-arvopyrkimyksistä huolimatta suomalaisilla naisilla sanotaan olevan työurallaan lasikatto, joka estää pääsemästä eteenpäin. Maahanmuuttajanaisilla näitä näkymättömiä esteitä on moninkertainen määrä. 30 Uusi toivo H iltunen kuvaili MoniNaisten Talolla tehtävää työtä sanoen, että se on käytännön läheistä vierellä kulkemista, jossa jokainen kävijä saa onnistumisen kokemuksia. Monelle maahanmuuttajanaiselle jo pelkkä kodin ulkopuolelle lähteminen on vaikeaa, kun perheessä on totuttu siihen, että mies tai aikuiset pojat hoitavat kaikki asiat. – On kova haaste saada näille naisille oma elämä, etteivät vanhene yksin, Rakel Hiltunen totesi. Maahanmuuttajanaisille tarkoitettua taloa ylläpitää Monika-Naiset liitto, jonka toiminnanjohtaja Reet Nurmen sataprosenttista omistautumista tälle työlle Hiltunen kiitteli. – Osaatte aistia, mikä on sen haavoittuneen ihmisen voimavara, Rakel Hiltunen suitsutti tunnustusta koko muullekin talon henkilökunnalle. Vas. Monika-Naiset liiton toiminnanjohtajan, Reet Nurmen mukaan MoniNaisten Taloja on aikomus perustaa muuallekin maahan. Tällä hetkellä Helsingin lisäksi Mikkelissä toimii toinen talo. Oik. Vuoden 2010 pakolaisnainen, Nasima Razmyar, tuntee hyvin maahanmuuttajanaisten erityistarpeet. Kotoutuminen vaatii kovaa työtä Vuoden 2010 pakolaisnaiseksi valittu Nasima Razmyar toimii MoniNaisten Talo -hankkeen projektipäällikkönä. Razmyar kertoi, että talon asiakasmäärä on sen toisena toimintavuotena ollut noin 450 henkilöä, joilla yhteensä on viitisen tuhatta käyntikertaa vuoden aikana. Kävijöistä yli 80 prosenttia on työttömänä. Monika-Naiset liitto ylläpitää myös turvataloa, jonka prosenttiluvut niin ikään ovat melko lohduttomia. Nasima Razmyar totesi, että turvatalon käyttöaste on yli sata prosenttia. Maahanmuuttajien suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään sijoittumisesta käytetään yleisesti termiä kotouttaminen. Razmyarin mielestä se on kaunis sana, joka sisältää paljon haasteita. Ilman työtä kotoutuminen ei onnistu. Moni maahanmuuttajanainen empii pitkään, ennen kuin edes uskaltautuu lähtemään muiden ihmisten pariin. MoniNaisten Talolle ensi kertaa tuleva saapuu sinne useimmiten jonkun sukulaisensa tai naapurin esimerkkiä noudattaen. Naisia onkin Nasima Razmyarin mukaan tulossa ”ovista ja ikkunoista”. Ensisijaisesti Helsingin Sörnäisissä sijaitseva talo on tarkoitettu kolmansien maiden naisille. Kantasuomalaisten ja maahanmuuttajanaisten kohtaaminen on yksi osa MoniNaisten Talossa toteutettavaa työtä. Talossa toimiikin suuri joukko vapaaehtoisia, jotka mahdollistavat sen. Noin 50:stä eri maasta kotoisin olevien naisten keskinäinen kanssakäyminen on myös merkittävä asia. Ykkösteemana on kuitenkin suomen kielen oppiminen joko kielikurssien tai muun kanssakäymisen avulla. Omakin äidinkieli voi vaatia opettelua Nasima Razmyar totesi, että moni suomen kieltä opiskeleva ei aluksi hallitse edes oman äidinkielensä kirjoittamista tai lukemista. Esteet kielen oppimiselle ovat siis suuret. Mutta kun kieli ja yhteiskunnan pelisäännöt alkavat aueta, kokemus on mahtava. – Naiselle on hieno tunne, kun hän löytää kartan avulla jonnekin haluamaansa paikkaan, Razmyar kuvailee edistymisen riemua. Nasima Razmyar kannustaakin MoniNaisten Talon asiakkaita aktiivisuuteen ja oma-aloitteisuuteen, vaikka ne ehkä ovat olleet juuri niitä asioita, jotka ovat olleet perheen miesten yksinoikeus. – Menestyksen tikapuita ei voi kädet taskussa kiivetä, hän toteaa. Vapaaehtoiset löysivät talon uskottua nopeammin Monika Naiset liiton toiminnanjohtaja Reet Nurmi näkee, että kaikkien työpanosta tarvitaan. Liittoa ei ole ilman jäsenjärjestöjä. Moni jäsenjärjestö on vasta aloittanut toimintaansa ja niitä keskusjärjestön kuuluu erityisesti tukea. Vastaavasti jäsenjärjestöt tuovat Nurmen mukaan liiton toimintaan paljon kaivattua aktiivisuutta. Vapaaehtoistyön tärkeys nousi esiin monessa puheenvuorossa. Reet Nurmi myönsi, ettei alkuun ollut kovin toiveikas vapaaehtoistyön onnistumisen suhteen. Pian kuitenkin talolle alkoi ilmestyä kantasuomalaisia, jotka kyselivät, mitä voisivat tehdä. Tilaisuudessa puhunut vapaaehtoistyöntekijä Vilma Vainikainen totesi, että vapaaehtoisena hän ei vain anna jotain vaan myös saa. Vainikainen kuvasikin toimin- taa sosiaalisen pääoman vaihtopiiriksi ja itselleen myös unelmadiiliksi. Vainikainen lisäsi, että sosiaalinen omatuntokin kolkuttaa nyt vähemmän, vaikka usein mieleen tulee, onko onnistunut antamaan riittävästi, kun vapaaehtoistyöstä saa itselleen niin paljon. Haavoittuvassa asemassa vai voimavara? Helsingin kaupungin maahanmuuttoasioiden johtaja Annika Forsander nosti esiin kysymyksen, onko oikein ajatella maahanmuuttajanaisia vain haavoittuvassa asemassa olevana ihmisryhmänä. Forsander näki, että naisissa on valtava voimavara. Forsander arvosteli tyypillistä viranomaisnäkemystä, jonka mukaan oletetaan, että toiselta puuttuu jotain ja hän on jonkin tarpeessa. – Miksi ei kysytä, mitä sinulla on annettavana, Forsander tuuletti. Etnisten suhteiden neuvottelukunnan varapuheenjohtaja ja Tampereen kaupungin koulutusalajohtaja Atanas Aleksovski toi päivän naisteemaan laajemman näkökulman: viharikokset kohdistuvat useimmin maahanmuuttajamiehiin kuin -naisiin. Aleksovski myös huomautti, ettei maahanmuuttajan leimaa pidä lyödä ihmisiin loputtomasti. Varsinkin nuoret kyselevät, ovatko he ikuisesti maahanmuuttajia ja saavat palveluja etnisen taustansa perusteella, vaikka ovat jopa saattaneet syntyä Suomessa. Aleksovski toivoikin, ettei maahanmuuttajakysymyksissä pyörittäisi liikaa samojen asioiden ympärillä. Kohderyhmääkin olisi hyvä kuunnella välillä. n Uusi toivo 31 Kuka olin, olen ja miksi tulen? Avauduin. Esiin nousi heiveröinen itsetunto. Piina, patoutunut ajatus. Menneiden vuosien varjot. Kuka olin ollut, entä nyt ja mihinkä sitä matkaan? Salainen sisin paljastuu vuoropuhelussa Jumalan kanssa. Kuoriutua tyhjäksi. Toivosta sittenkin virtaa vielä voimaa. Tiedän tehtäväni ja sen mihin voin päästä. En pelkää enää, vastaukset selkiintyvät. Valinnat edelleen vaikeita, mutta tietoisuus suunnasta vapauttaa. Tuntuu nyt, että Herrani edessä turhuus murenee. Erkki Lajunen Marjut Jokinen (Syysrasteilla 2010) Tilausmaksujen ansiosta Uusi toivo -lehteä voidaan jakaa ilmaiseksi Suomen vankiloihin. Näin on tehty jo lehden perustamisesta, vuodesta 1946, alkaen. Tilaa ja tutustu! Leikkaa tästä Kyllä kiitos! Tilaan Uuden toivon! Itselleni kestotilauksena hintaan 26 euroa / vsk 2011. 1 lk:n postimerkki Lahjaksi vuodeksi eteenpäin hintaan 26 euroa / vsk 2011. Lehden saaja Lähiosoite Postitoimipaikka Lehden maksaja Lähiosoite Postitoimipaikka Allekirjoitus Uusi toivo Sininauhasäätiö Mäkelänkatu 50 00510 HELSINKI
© Copyright 2024