Sarkastinen akrobatia yllättää
voimanostajan lukulamppu
Psykiatri Käävän vaimoharhat
Petteri Hakkarainen, 242 sivua
Kirja-arvio: Jari Rantapelkonen
Voimanostopiireissä Petteri Hakkarainen tunnetaan tunnollisena harjoittelijana ja aktiivisena veteraanisarjojen arvokilpailijana. Hakkaraiseen
on myös liitetty Voimanostaja-lehden pakinat nimimerkillä Tangon
Taikaa, tiedä häntä sitten.
Hakkarainen on harvinainen ilmestys voimanostomaailmassa, sillä hän
tuottaa tekstiä kuin Runeberg. Eikä hän ole ensi kertaa kirjamarkkinoilla.
Hakkarainen on kirjoittanut aikamme kielellä humoristisen romaanin
Kalevalasta nimeltään Väinämöinen, vanhana syntynyt, joka julkaistiin
vuonna 2004.
Hakkaraisen teos psykiatrin elämänkäänteistä on hauska, satiirinen,
ironinen, mitä kaikkea tekstistä kukin löytääkään, mutta tarinan lukeminen ei välttämättä ole
helppoa tekstin omaperäisen tyylin vuoksi. Minut
kirjan tekstityyli, mutta myös tarinan herkullisuus, tempaisi mukaansa. Luin kirjan yhtä soittoa
lentomatkalla Etelä-Afrikkaan, klassisen voimanoston MM-kilpailuihin.
Tekstin kieliopilliset valinnat ja lauserakenteiden
omaperäisyys saa ajattelemaan, pysähtymään.
Ajatus kulkee tekstin mukana. Psykiatri Jussi
Kääpä seikkailee tapahtumasta toiseen. Hakkaraisen sarkasmi ihmisen elämää kohtaan on
purevaa. Sanallinen akrobatia kiinnittyy Käävän
elämänkäänteisiin terävästi, ja saa lukijan naurun tirisemään. Tärkeää on päästä Hakkaraisen
tekstin rytmistä kiinni, sillä kieli soi parhaillaan
älynystyröitä rummutellen. Kielellinen akrobatia
kiehtoo, toki toisia lukijoita se voi häiritä.
Tarina on kirjailijan suunnitellussa juonessa
paitsi hauska, niin paikoitellen hyvin yllättävä,
ei niin arvattava. Tarinan jouheutta ei voi kiistää
vaikka kirjoittajan tekemät valinnat tarinan
kulkemisen suhteen saattaa tökätä, mutta vain
kerran tai pari koko kirjassa. Se ei lukunautintoa haittaa.
Psykiatri Käävän naishuolet ovat eittämättä mittavat. Tarina lähtee
liikkeelle tilanteesta, jossa sormus on pöytälaatikossa, ja josta se
matkasi roskakoriin. Mies pohti ja vaikeroi haavoineen, vaikka avioero
oli virallisesti vahvistettu. Aviollisista naishuolista alkoi myös psykiatrin omat mielenhuolet. Haavat veivät Jussi Kääpää tilanteesta toiseen.
Tarinan polut ovat oikukkaat, yllättävät, hengästyttävät. Mutta Kääpä sen
kuin porskuttaa, tilanteesta toiseen. Elämä ei ole kuitenkaan helppoa, ei
ollenkaan.
Sarkasmi näkyy Käävän purevassa mielessä ja Hakkaraisen kielessä. Hakkarainen taitaa sanallisen, tarkoituksellisen, jopa ironian, vaikka tarina
ja Käävän käänteet eivät sinänsä ketään loukkaa - jos ei sitten psykiatria
itseään. Ihminen yksinäisyydessään, vaikka monien toisten ympäröimänä sekä elämän oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus ovat tarinoinnin
kohteena. Kääpä ei ole ollut paha mies, mutta onko hän huono ihminen,
pohtii Jussi Kääpä itseään. Lohdullisesti psykiatri Kääpä toteaa itselleen,
että ”ihmissuhdehuolet vain painavat, ongelma ei ole sen vakavampi.”
Ihmisen omat ongelmat ja sarkastiset riemut näkyvät kamppailussa, ei
vain muiden ihmisten kanssa, vaan usein miten kuinka ihminen pärjää
itsensä kanssa. Tästä Hakkarainen puhuu kirjassaan, joko tietoisesti tai
tiedostamatta, huumorin keinoin. Lähes nelikymppinen Kääpä kamppailee, ei vain potilaidensa kanssa vaan nimenomaan mielensä kanssa. Kirjassa Kääpä pohtii - ihan kuten kuka tahansa miehistä - vaihtoehtojensa
kanssa, joita ei sittenkään ole liiaksi: kuinka saada naista vai jäädäkö
vanhaksi pojaksi vai ”onko ruvettava hinttariksi, saisinko aviollisia oikeuksia, kohtelisiko elämä silkkisin hansikkoin?”, kirjoittaa Hakkarainen
ja jatkaa ”mikä mahtoi olla miehessä vikana, kun ei kunnon kumppania
ollut saapuvilla.” Käävän elämää hallitsee naiset, tai paremminkin niiden
puute.
Hakkarainen käyttää kysymyksiä tekstin
tehokeinoina. Mutta vastauksiakin löytyy,
moniin uskomattomiin, mutta niin mahdollisiin
ihmisen itselleen kutomiin tilanteisiin. Miten
Jussi selvisi mummon vintiltä? Entä Viron
naishakureissulta? Mitä oikein tapahtui polttareissa, Valtion rautateillä, matkalla Ylitorniolta
kohti Kolaria? Entä juhannuksen telttareissulla,
tuliko juotua liikaa? Myös omalla vastaanotolla
tapahtuu, eritoten. Jussi Kääpä on mies, jonka
pää vie Hakkaraisen tarinassa miehen moniin
kommelluksiin.
Mutta ei huolta, kirjailija Hakkarainen lupaa jo
alkusivuilla, että ”Käävän vaimoharhaisuus olisi
pian voitettu kanta.” Tämä lupaus pitää loppuun
saakka, sarkasmissaan joka totta vie on purevaa,
mutta ehkäpä ei sentään ivallista, ei ainakaan
halveksivaa. Kirjan tarina jaksaa yllättää, loppuun saakka. Naurunremahduksien lisäksi kirja
jättää sitä suljettaessa hymyn virneen lukijan
huulille, sillä Jussi Käävällä taitaa asiat olla loppujen lopuksi aika hyvin.
Kirja jättää avoimeksi kysymyksen, mistä tämä
tarina on syöksähdellyt kirjailijan mieleen. Mitä
tarinassa on kuvitelmaa ja onko siinä jokin osa
totta? Toimiiko terapia sekä lukijalle että kirjailijalle, sillä kirja kaikessa
todellisuudenvastaisuudessaan ei olekaan niin liioiteltua elämää? Hakkaraisen kirjailijansielusta olisikin kiintoisaa tehdä haastattelu, mutta
toisaalta sellainen avaa turhan hyvin tarinoihin ja hyvien tarinankertojien mielikuvituksellisia myyttejä. Hakkaraisen tarinassa lienee kaikessa
huumorissaan myös terapeuttisia piirteitä, sillä se tarina saa unohtamaan suomalaisen miehen elämän vaikeudet hersyvillä esimerkeillään
- tai sitten ne muistuvat mieleen.
Osuva tarina nojaa hyvään juoneen, mutta psykiatri Käävän vaimoharhatkirjassa lauseet ovat erittäin merkittävässä roolissa, oikeastaan kirjan
suola. Ne nostavat pintaan Jussi Käävän epätavallisen elämän, josta
jokainen voi kysyä, onko elämä sittenkään niin epätavallista. Kuten
Hakkarainen kirjoittaa Jussi Käävän edesottamuksista kirjan puolivälin
paikkeilla: ”Synnytyssalissa kätilö pyöri Annikin jalkovälissä ja härnäsi
minkä osasi, mutta tenava oli päättänyt harata vastaan. Hoitaja komensi
Annikkia hengittämään koko ajan tasaisesti ja työntämään ja ponnistamaan. Saatoin olla kalpea, sillä kätilö käski minuakin haukkaamaan
happea, mutta muistutti ettei tarvitse ponnistaa.”
The Finnish Powerlifting Magazine
49