SAI SE NIMEKSEEN KATINHÄNTÄ
SAI SE NIMEKSEEN KATINHÄNTÄ Suomalaisten paikallistarinain syväsemantiikkaa 1 Kulttuurisemioottinen topografia ja kronotopia Suomi on topohumanisoitu kansallispukuisen neidon symboliseen hahmoon, joka kantaa sylissään, päässään ja sydämessään monta pientä aitiologista paikallistarinaa nimien synnystä. Nimeämisen kautta asiat saavat kommunikatiivisen merkityksensä. Kansa nimesi luonnon paikkoja ja erikoisia henkilöitä mitä moninaisimmin perustein jo kauan ennen kuin nimenanto virallistettiin nimistölautakunnille. Nimien syntytarinat ovat olleet folkoristista paikallista kerrontaperinnettä ja viihdettä, jota kylien puhevirtuoosit ja perinteenkantajat ovat muistitietona säilyttäneet ja kertoneet. Nimien etiologinen (aitiologinen) syntyhistoria on säilynyt muistissa kirjalliseen asuun saakka. Muistitiedon varaiset perinnäisnimet ovat vähitellen kirjautuneet joko omakielisinä tai käännösversioina aikakirjoihin. Nimet ovat säilyttäneet mennen ajan muistitietona. Aika terminä on ollut keskeistä Bahtinin ja Lotmanin kulttuurinäkemysten lisäksi myös mm. Marcel Proustin romaanissa Kadonnutta aikaa etsimässä. Proustin mukaan kertojalle (kirjailijalle) on välttämätöntä löytää kauan sitten menneet ajat ohittaen muistin ja järjen kyvyt, vain mmielikuvitus apuna. Nimen anto on myyttinen tapahtuma, käsitteen luomista. Myyttisillä nimillä ja primitiivisillä kielillä on designatiivinen ominaisuus. Olennoille annetaan funktionaalinen nimi, koira on vaikkapa nimeltään "se, joka ajaa leijonan pensaikkoon" tai fiktiivisesti voitaisiin kotikuuselle antaa yksilöity nimi "kuusi, jossa käki kukkui". Modernimmassa muodossa puun myyttinen erisnimi voi syntyä historiallisen tapauksen vuoksi kuten "Lönnrotin petäjä" Kesälahdella. Nimi on sana, joka on merkki menneestä ajasta. Sellaisena se voi olla myös kulttuurisen tekstin "vieras sana" eli relikti muinaisesta kulttuurista, joka on jatkanut kulttuurissa intertekstuaalista elämää. Venäläisistä kulttuurisemiootikoista sekä Mihail Bahtin että Juri Lotman ovat käyttäneet kansallista aineistoa tulkitessaan tekstin merkitystä sekä ajan ja paikan yhteenkuuluvuutta kulttuurisissa teksteissä. Bahtin on korostanut tutkimuksissaan kansanomaista nauru-kulttuuria sekä kehittänyt kronotoopin käsitteen, jota hän käytti varsinkin 1930-luvun tutkimuksissa. Vähitellen 1940-lukua kohti edettäessä Mihail Bahtin alkoi keskittyä historiallisuuden ja topografian käsitteisiin. Bahtinille aika on paikallisen ilmentymä. Bahtin-kääntäjä Tapani Laine sanoo Bahtinin kirjoittaneen vuonna 1944 muistiinpanoissaan topografian merkityksestä seuraavat arvoitukselliset sanat: "Tämän topografian merkitysten peruspisteet. Ihminen, hänen tekonsa, sanansa ja eleensä saavat taiteellisen merkityksen, kun hän on jossain näistä pisteistä. Arkielämän jokaisen reaalisen pisteen takaa pitää paljastaa se topografinen asema, 2 jotta siitä voisi tulla olennaisen, taiteellisesti mielekkään tapahtuman areena. Se pitää sijoittaa topografiseen avaruuteen, sitä pitää verrata maailman koordinaatteihin." (Bahtin 1995: s. 429) Paikallistarinain "maailman koordinaattien" kirjo on toisaalta suuri, mutta kuitenkin varsin rajattu lähielinpiirin kokemusten mukaan. Viihteenä tarinoidaan ja nimetään se, mikä on kiehtonut tai järkyttänyt mielikuvitusta jollain erityisellä tavalla. Suomalaiseen mentaliteettiin sovellettuna Bahtinin ajatus maailman koordinaateista on nimeävissä paikallistarinoissa tunnevaltaista ja sanoilla leikittelevää. Ulkoisia, eksogeenisiä tapahtumia peilataan sisäisen maailman kosketuspisteiden kautta ulkoisten ajallisen ja paikallisen reaalimaailman kohtaamojen lisäksi. Tarina on syntynyt ja elänyt sen mukaan kuin se on kohdannut kuulijoissa vastakaikua ja pystynyt herättämään kiinnostusta. Vain siten se on kyennyt elämään perimätietona meidän aikaamme asti. Tarinan esitys on sijoitettavissa tarkasti rajattuun kontekstiin maailman koordinaateissa ja topografisessa avaruudessa, mutta tarinan aiheet ovat myyttisiä vailla tarkkaa historiallisesti määritettävää aikaa. O tempora, o mores! Tavat ja ajan henki esiintyvät paikallisina tapahtumina. Suomen kieli on vanha ja arkaaisuus korostuu nimien eli sanojen synnyn tietämyksen painotuksen lisäksi myös erilaisten asiain ja mielentilojen paikantamisessa. Yhtä lailla kuin sanonta nimenomaan korostaa asiain merkitystä, sanonta "pitää paikkansa" merkitsee suomenkielessä asiantilan vahvistusta ja todentamista. Aikapaikkailmaisuja on monia muitakin, kuten "osuu kohdalleen", mikä tarkoittaa situationaalista sopivuutta, jokin katsotaan kuuluvaksi johonkin, vastaavuus asiantilojen välillä on olemassa. Tätä ajattelutapaa voisi luonnehtia Juri Lotmanin ajatuksella kulttuurien primaaritekijöistä, joita ovat binaarisuus ja asymmetria. Edellä esitettyjen kahden kulttuurisemioottisen peruskäsitteen lisäksi keskeistä lotmaniaanisessa kulttuurikäsityksessä on kaiken kulttuurisen tekstin heterogeenisyys. Erityisen tärkeänä Juri Lotman pitää semioottisten prosessien selvittämisessä vastakohtai-suutta ja rajojen suhteita, sitä mikä muodostaa erottavan ja yhdistävän tekijän ja rajan sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Lotmanin internaalinen, sisäinen sekä eksternaalinen eli ulkoinen on saanut jatkokehittelynsä Eero Tarastin eksistentiaali-semioottisissa termeissä endogeeninen ja eksogeeninen tai vastaavasti voidaan termeihin verrata myös lingvistisiä näkökulmia, joissa perinteinen länsimainen tutkimusote lähestyy merkityksiä kielen ulkoisten muotojen ja rakenteiden kautta, kun taas itäinen vaihtoehto tahtoo tarkastella semantiikkaa sisäisestä, mielestä käsin. Kaaos pyrkii universumissa järjestymään ja käsitteet mielessä kategorisoituvat omalakisen vetovoimalain nojalla. Kussakin kulttuurissa on omat sääntönsä, joiden mukaan asiat kuuluvat yhteen. Suomalainen sanoisi, että käsitteet voidaan 3 katsoa kuuluvan yhteen, jolloin asian perustelu on omien konkreettisten havaintojen mukainen, mutta jos sanotaan, että "niin kuuluu olevan", niin kerrotun tekstin luotettavuus heti heikkenee. Kuuloon ja kuulopuheisiin (=juoru, huhu, valhe) ei ole luottamista, suomalainen ei usko ennen kuin näkee. Toisaalta jotkin asiat kuuluvat yhteen kausaalisesti kuten syy ja seuraus. Uskomuksellisen maailman tulkinnassa tällä on syvällinen merkitys. Havaittu ja nähty, vaikka harhakin, helposti mielletään todeksi. Tämän tutkielman korpuksessa on yksi ainut viittaus uksomustarinastoon. Tässä tapauksessa kummitusviittaus korostaa asian todenperäisyyttä. Sanktiona on rauhaton sielu haamun hahmossa tapahtumapaikalla vaeltamassa. Tarina on balladimainen ja itäistä kerrostumaa Impilahdelta. Esimerkki 1, Impilahti 98 (89) Kauan sitten oli Impilahden pitäjä pajarien hallussa, jotka kohtelivat alamaisiaan hyvin raa´asti. Varsinkin nuoret, kauniit tytöt joutuivat heidän käsiinsä. Kerran oli pajari ajanut erästä neitoa takaa hevosineen. Neito juoksi henkensä edestä pakoon, ja pajari seurasi perästä. Kun neito ei enää jaksanut juosta eikä aikonut antautua pajarille, hän hyppäsi lähellä olevaan lahteen. Siitä lähtien on lahtea kutsuttu Impilahdeksi ja lahden mukaan on koko pitäjä saanut nimekseen Impilahti. (Impilahti) Taru kertoo, että surmansa saaneen neidon haamun on nähty liikkuvan lahden rannalla. (Impilahti) Neito syöksyi ajasta ikuisuuteen, mutta elävät yksilöt ovat osa maailmaa ja paikallista aikaa, ja siitä myös tämän tutkielman tarina kertoo: suomalaisista paikoista ja paikannimistä suomalaisen kulttuurinäkemyksen ja venäläisen kulttuurisemiotiikan silmin. Juri Lotman on maininnut, että tietomme menneistä ajoista ovat aina muistinvaraisia, meillä voi olla vain kuviteltu kokemus menneistä tapahtumista ja ihmisistä, mutta silti kaikki mennyt on mukana kulttuurisissa teksteissä ja esille tuotavissa sieltä mm. taiteen, tieteen ja kansan-kerronnan keinoin. Mielemme kerroksissa on syvärakenteina koko ihmiskunnan muisti, historia ja myytit, jotka pyrkivät eri tavoin pintaan ja ilmaisuksi. Vladimir Proppin ihmesatukaavassa on eräänä keskeisenä funktiona lähtö. Kerronnassa lähtö on aloitus, määritelmä tai viittaus siihen, mitä tarina tuo tullessaan. Bahtinin maailmankoordinaattitermiä voidaan ajatella pisteajatteluna. Piste on kaikessa kuvaamisessa peruselementti. Viiva on jono peräkkäisiä tiheään asettuneita pisteitä. Viivoilla ja pisteviivoilla rajataan aluetta ympäristöstä erottuvaksi sekä kuvataan kohdetta figuureina. Piste on arkaainen illuusio, joka on hypermoderni. Piste on alku. Se on lähtökohta. Se on keskipiste. Asiat päätyvät johonkin pisteeseen ja alkavat jostain pisteestä. Pisteet määrittävät paikkojen alan ja tilan. Matemaattisesti matkat mitataan pisteestä a pisteeseen b. Matkantekomotiiveissa matkaa ja sen pituutta on määritetty 4 kilometreinä, ja pitkäksi matkaksi varsinkin uiden ja jopa hevoselle on katsottu 33 kilometrin taival. Myös kalamatkoja on mainittu pitkiksi, mutta niiden pituutta ei sen kummemmin määritetä (46/39). Paikallistarinoissa matkan ja alan määrittely tulee esiin myös maanomistusoikeuden yhteydessä. Kotiseuturakkauteen liittyvänä palaseen omaa maata on suhtauduttu pieteetillä, joten maanmittarit ovat aika ajoin joutuneet koetteelle. Esimerkki 2, Koiranperse 77/68 Iisalmen pitäjässä on ennen vanhaan ollut mittari maita jakamassa. maita mitatessaan hän oli samalla lohkaissut liikamaita kruunulle. Tilojen omistajat olivat tästä maanmittarille äkäisiä. Kun eräässäkin talossa mittari oli ottanut liikamaat kruunulle ja palsoittanut ne uudeksi tilaksi sekä samalla kysynyt tilan entiseltä isännältä, mikä pantiin uuden palstatilan nimeksi, vastasi tämä ärjäisten: "Pane vaikka koiranperse". Mittari merkitsikin uudistilan nimeksi karttoihinsa ja kirjoihinsa Koiranperse. Nimi tuli tilalle viralliseksi nimeksi. (Iisalmi) Edellä kerrottu tarina osoittaa, että paikallisuus on emotionaalinen olotila varsinkin yhdistyneenä omistusoikeuteen. Primitiivisen ajattelun mukaan maata ei voi omistaa eikä rajoja tarvita, mutta länsimaisen ajattelun mukaan maan yksityiskäyttöoikeuden voi saada. Eriytymättömän yleisen jokamiehen maankäyttöoikeuden lisäksi on kollektiivista omistusta, kuten esimerkiksi valtion metsät, luonnonsuojelualueet ja luonnonpuistot, torit ja tiet. Paikat ovat elämän näyttämötiloja. Tapahtumapaikan nimi on verrannollinen teatterin nimeen. On tärkeää saada tietää missä mitäkin esitystä on näytelty ja kenen toimesta. Puhe, parole on tärkeä signifikaattori tunteiden ilmaisussa. Maanmittaus- tarinan aggressiomotiivi liittyy repliikkiin, jonka voi ymmärtää sodomiakehoitukseksi ja sellaisena herjaukseksi. Niinpä maanmittausepisodin nimenantoprosessi ikuistui asiakirjoihin ja harkitse-mattomuus kostautui sanojalle omalaatuisena tilan nimenä. Kantrityylisessä suomalaisen laulajan Tapio Rautavaaran rallissa lauletaan: "Ei matkan mittavuus, vaan vauhti turman tuo". Aineiston paikallistarinat antavat matkan vaarojen kirjoon aimo lisän. Oma vaaralajinsa esittäytyy matkan pituuden ja vallitsevien olosuhteiden väärin arvioinnissa. Turman tuovat virhearviot koskevat uintimatkoja myrskyssä, mutta aineiston tarinastossa on kuvailtu isäntä-renki tragedia ja kohtalokassaunanlöylyjen ja viinan siivittämä vedonlyönti. Esimerkki 3, Pilkkakangas 25(21) Pilkkakangas on saanut nimensä seuraavasta tapauksesta. Palomäen talon isäntä ja renki olivat saunassa, josta pakkasella uoksivat alasti pirttiin pukeutumaan. Täällä tumi renki, että kuuman kylvyn jälkeen juoksee paljasjaloin vaikka virstan eikä tule kylmä. isännästä tuntui tämä vallan 5 mahdotoomalta. Lyötiin halstuoppi viinaa vetoa, että renki juoksee virstan päässä olevalle männikkökankaalle ja lyö siellä olevaan mäntyyn kirveellä merkin. Renki meni uudelleen saunaan ottamaan aimo löyöyt matkaevääkseen. Sitten hän lähti höyryävänä juoksemaan kirves kädessä virstan taipaleelle. Hän kävi sovitussa paikassa ja löi pilkan petäjän kylkeen, mutta palattuaan pirttiin hän oli kaikkea muuta kuin kadehdittavassa kunnossa. Kun hän asteli pirtin lattialla, tuntui kuin hänen jalassaan olisi ollut puukengät. Sellaisina kopisivat hänen paleltuneet jalkansa. Ei joutanut nyt viina juotavaksi, vaan sillä hierottiin rengin jalkoja, vaikkei mies enää koskaan niitä tarvinnut. Isäntä katui kovin tätä hurjaa vedonlyöntiään, josta oli näin vakavat seuraukset. Tuskin tiennevätkään nykyiset Pilkkakankaan asukkaat, että heidän talonsa nimestä on maksettu näin kallis hinta. (Multia) Renki rampautui, koska matkaa ei osattu mitata oikein. Veto lyötiin tarinan mukaan virstan juoksumatkan väitteen varassa, mutta jostain syystä se toteutettuna kaksinkertaistui, koska virsta männylle ja sieltä takaisin on kaksi virstaa ja niin myös juoksun ajallinen kesto ja pakkasessa oloaika. Joissain tapauksissa tarinain paikan ja alueen määrittelyyn on käytetty pelkkää silmämääräistä arviota kuten seuraavassa: Esimerkki 4, Lavia 17(13) Lavian pitäjä on saanut nimensä silloin, kun Vesilahdelta Pekkalan kaksi poikaa tuli hakemaan talon paikkaa. Toinen veljeksistä meni eräälle korkealle vuorelle, kiipesi männyn latvaan ja kun näki Karhijärven laajan aukean, huusi veljelleen: "ai, ai veljen lavia! (Lavia) Tilaa oli joten näin katsastetulle paikalle veljekset perustivat naapurikyliin talonsa, hankkivat oman elon kiintopisteen maankamaralta. Pisteet auttavat luomaan kuvia maailmasta, maailmankuvia. Me kuvaamme ja hahmotamme nykytodellisuutta, mutta kuvailemme myös mennyttä, joka ei ehkä koskaan voi olla meille reaalinen. Menneen kuvittelemme, rekonstruoimme mielikuvituksemme avulla. Maailman koordinaatit Eräs lastenloru, jonka nimessä on selvä itäinen vivahde, opettaa pisteen merkitystä: Piste, piste, pilkku, viiva piirretään nyt Nikolai! Näin se alkaa! Maha paksu, kaula hoikka, Niilo kaksi kättä sai, ja kaksi jalkaa, kaksi jalkaa, pois nyt loikkaa Nikolai!" 6 Tarina kuuluu esittää piirtäen. Yleensä lapset tahtovat lisätä kuvaan mahapisteen. Keskelle piirroksen ympyriäistä mahakuviota piirtyi painokkaasti ja määrätietoisesti piirretty napapiste. Vasta napapisteen jälkeen ovat lapsen maailman koordinaatit kohdallaan. Lévi-Strauss on puhunut arkkaaisen iluusion tulkintatraditiosta, jossa primitiivnen tajunta rinnastetaan lapsen tajuntaan. Suomalainen kansanrunoudentutkija E.N. Setälä vuorostaan on pohtinut Sampomyytin selityksissä Sammon synonymiteettiä Pohjantähti-nimitykseen. Pohjantähdellä on suomalaisessa uskomusperinteessä käsitetty kosmogonista taivaan keskipistettä. Pohjoisen taivaan kiintotähti Pohjantähti on saanut ajateltu lakipisten sijasta taivaankattilanpohjan keskipisteeksi, maailmannaulaksi tai -maailmanpylvääksi, jonka skandinaavinen esikuva on maailmannaula-käsitys. Tähdet on ymmärretty yleisesti nauloiksi ja pieniksi rei´iksi, pisteiksi taivaankuvussa. Nykyperinteessä nimi elää sanontana on kuin maailmannapa, jolla tarkoitetaan inhimillistä itsekeskeistä toimintaa, jossa oma itse asetetaan kaiken toiminnan keskipisteeksi. Lasten maailmassa ihminen on maailman kuvastin, joten napa on ihmisen kuvaan kuuluva keskeinen tekijä. Vasta myöhemin tietoisuus kasvaa tiedostamaan tämän luonnollisen maailmanhahmotuksen riittämättömäksi ja vieroksuttavaksi, omaan napaansa tuijottajat ovat aikuisuuden maailmassa liian itsekeskeisiä. Maailman koordinaattoreiden on ajan ja paikan suhteen muututtava tietoisuuden kasvun mukaan, ja niin ne muuttuvatkin sekä yksilöiden että yhteisöjen elämässä.. Edelleen E.N. Setälä pitää paikallisten nimien kertomaa hyvänä lähteenä yritettäessä rekonstruoida muinaisrunojen maailmaa. Setälä sanoo: Ne ovat kallisarvoisia muistoja nuo vanhat nimet -ne ovat ikäänkuin piirtokirjoituksia, jotka ovat uurrettuina suureen hautakiveen, minkä muodostaa koko Suomen maan pinta, piirtokirjoituksia, jotka antavat todistuksen esiisien elämästä ja uskosta. Juri Lotmanin kulttuuriteoriassa on keskeistä paikan ja historiallisuuden suhde sekä nimen, myytin ja kulttuurin suhde. Yksin nimi ei paljasta paljon kuttuurista, tulkintaan tarvitaan myös kontekstuaalinen tieto. Juri Lotmanin tapaan suomalainen semiootikko Eero Tarasti on myös kommentoinut useissa yhteyksissä kulttuurista paikallisuutta, joka hänen mukaansa on mikrotasolta lähtevää. Tarkastelemme maailmamme ympyröitä paikallisesta näkökulmasta käsin aivan riippumatta siitä, kuinka laajaksi näkökenttämme piiri laajenee. Paikallisuus on tärkeä olemassaolon markkeri ja siksi ihminen on taipuvainen nimeämään paikkoja korostaakseen niiden kulttuurista merkitystä ja arvoa. Ihmiskunnalle kulttuurisesti tärkeitä ovat ns. pyhät paikat kuten Mekka, Jerusalem, Fuji-vuori tai Valamo sekä lapsuuden maisemat, koti- ja synnyinpaikka, josta on lähtöisin kotiseuturakkaus, paikallinen kiintymys. Sanotaan, että kaikella on aikansa, mutta sama pätee myös paikkoihin. Kaikella 7 on paikkansa. Alue yksilöidään ja erotetaan ympäröivästä massasta nimeämällä ja topohumanisoimalla. Metsien louhikoista kohoaa katsojalle näkyviin Pirunkalliot jne. Maastonmuodostus kohoumina ja syvänteinä huomioidan nimeämällä. Matalikot ja mäet, laaksot ja syvänteet nimetään. Bahtinille ihmisen maailma kokonaisuudessaan, myös paikallisuudessa on tarkasteltavissa ruumiillisuuden ja kehon topografian kautta. Maanpiirin onkaloilla, koloilla, lähteillä ja kuopilla on syvä vastaavuus ihmismielen maisemassa, kehon aukoissa ja ulokkeissa. Lihallisuus on kansankerronnassa keskeinen piirre, koska se on erottamaton osa arkielämän realiteetteja. Korpusteksti Tässä tutkielmassa tarkastellaan ajan ja paikan suhdetta nimeämisen motiiveihin. Aineisto on ympäri Suomea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon pääasiassa 1800luvulta kerättyä muistitietoa. Tutkittavat tarinat, yhteensä 94 kpl, on julkaistu Lauri Simonsuuren vuonna 1951 toimittamassa antologiassa Kotiseudun tarinoita. Kokoelman Simonsuuri on nimennyt otsikolla "Miten paikat saavat nimensä". Työn tarkastelukulma on sisältöön keskittyvä ja hermeneuttinen. Metodisesti lähiluku on suoritettu siten, että ensi vaiheessa on hahmotettu em. 94 antologian tarinaa kysymyksellä: Mitä on nimetty? Tämä näkyy liitteenä olevassa motiivilistauksessa kahden ensimmäisen sarakkeen kohtana nimi ja aihe. Toisessa vaiheessa aineistoa on luettu tarkemmin ja hahmotettu tarinan pääpirteet avainsanoina. Kolmannessa vaiheessa tämä korpus on syötetty Excel-taulukkoon motiivi-tarkennettuna ja ytimöitettynä taulukkoon, jonka johdosta lopullisessa tulkinnassa tarinoita on 94:n sijasta 103. Numerovastaavuus on viittauksissa ilmoitettu. Lukumysteeri selittyy sillä, että joissain tarinoissa on kerrottu useamman eri paikan nimen syntytarina. Vaikka Bahtinin käsitteitä on alkuun tuotu myös esiin, niin tulkinnan perustana on kuitenkin Juri Lotmanin kulttuuriteoria, jonka hän on esittänyt kirjassaan Universe of the Mind. Näin ovat tutkimuksen maailman koordinaatit tulleet määritellyksi. Nimeävät paikallistarinat Paikallistarinat ovat merkittävä osa kansantarinoita ja niiden aihepiiri on laaja. Lauri Simonsuuri on todennut, että kansantarinalle on luonteenomaista paikallisuuteen, henkilöihin ja tapahtumiin kiinnittyminen. Tarinoissa pyritään myös määrittämään mahdollisuuksien mukaan tapahtumain ajankohta. Grimmin veljesten ajoilta kansantarinat on haluttu luokitella myyttisiin ja historiallisiin. Lauri Simonsuuren mukaan historiallinen tarina on epätieteellinen termi, terminus technicus, ammattisana, jolla tarkoitetaan mm. historiallisia henkilöitä, kulttuurihistoriallista tarinastoa, asutus-, paikallis-, ja vainolais-tarinoita. Pääkriteeriona voidaan 8 pitää Lotmanin ja Bahtinin suosimaa topografisointia, maanpäällisyyttä erotuksena myyttisestä kerronnasta, joka käsittelee yliluonnollisia tapahtumia ja maailmoita. Sekä historialliset että myyttiset tarinat ovat silti aina ajallispaikallisia kotiseudun tarinoita ja välimuotoja näiden kahden karkean jaottelun välillä on runsaasti. Kyseessä on kahden termin dialektisuus, joiden ääripäiden väliin on syntynyt juttuverkosto hupailuista murhenäytelmiin. Paikan nimeen liittyvä syntyhistoria auttaa nimen kulttuurisen merkityksen hahmottamisessa. Lauri Simonsuuri yltyy kertomaan nimeävistä asutus-tarinoista päätelmiään: "Kansantarinoiden meille säilyttämä Suomen kansan kirjoittamaton "historia" alkaa tässä kirjassa lappalaismuistoista, tarinoista, jotka tietävät kertoa näiden maan alkuasukkaiden kodan- ja kalasaunan sijoista, pyydyskuopista, kalapadoista, katiskojen jäännöksistä jne. sekä nimistöstä, jonka arvellaan johtuneen lappalaisten asumisesta etelän mailla. Tätä aihepiiriä seuraa runsas ja kiintoisa ensimmäisestä asutuksesta ja kylien syntymisestä kertova tarinaperinne. Tämä perinne on ylistyslaulua rohkeille miehille ja naisille, jotka kirves mukanaan, suolaa ja rukiinsiemeniä kontissaan lähtevät tuntemattomiin erä-maihin etsimään uusia asuinsijoja." (KT, 1984: s. 11) Tematisoinnin vaikeus Miten muuttuvat maailman koordinaatit paikallistarinain toimivien subjektien kohdalla ajan ja paikan saatossa? Millaiset seikat, paikat ja tapahtumat, ovat kirvoittaneet nimeäjien mielikuvitusta? Yksikään nimi ei jää eloon, jos se ei saa yhteisön hyväksyntää ja tule yleiseen käyttöön. Korpusteksteissä on ilmoitettu nimen ohella kohde, joka on saanut kerronnassa nimen. Lisäksi tekstissä on selitys, joka kertoo siitä nimenomaisesta (vrt. suomen kielen nimenomaan = täsmälleen) tapahtumasta nimi on kotoisin. Täten kerronta on varsin toiminnallista ja kuten suomenkielinen sanonta nimenomaan korostaa, niin sanonnalla on kerronnallinen tausta, jolla sekä korostetaan rajatun täsmällisen tapahtuman merkitystä, että sen leikillismyyttistä aspektia. Kertomus, joka todetaan vahvistavalla lauseella nimenomaan, on perustavaa laatua oleva kuin paikkojen nimeäminen, sanat on luotu silloin tosiksi ja kestämään. Nimen vaihtoon ja antoon suhtaudutaan suomalaisessa kulttuurissa vakavasti. Nimenannolla lapsi ja paikka todetaan kansanperinteessä omaksi, perheeseen, sukuun, heimoon, kansaan kuuluvaksi. Siksi vieraskieliset nimet pyritään suomentamaan äänneasultaan vallitsevaan kieleen sointuvaksi. Prosessoitumisen idea näkyy korpustekstin tematisoinnin ploteissa, jonka suurin ryhmä, lähes neljäsosa korpustekstin aineistosta on teeman "asutus" alla (yhteensä 24 tarinaa). Toisen ja kolmannen sijan saavat matkantekoon ja nimenantoon liittyvät tarinat (10 ja 9 tarinaa). Teeman suunta on korpuksessa liikkuva. Se prosessoituu ploteissa kerronnallisesti staattisesta asuinpaikasta liikkuvan elementin 9 "matkanteon" kautta tulokseksi eli "nimenannoksi" jonka neljäntenä ulottuvuutena on "hukkuminen". Nimitarinoissa tulee esiin struktuuri, jossa ollaan kiinnostuneita paikasta, missä kaikki alkaa, seuraavaksi kerrotaan miten tarina jatkuu ja mihin lopputulokseen tultiin. Kaikki katoaa aikanaan, kuten teemoissa numerot 4-5; hukkuminen, kalastus, rakkaus. Hääsaattoja hukkuu, kalat kaikkoaa, rakkaus päättyy virran kuohuihin aikaan, paikkaan ja sen tapoihin sopimattomana. Lopuissa korpuksen teemoissa (numerot 6-34) on tematisoituja teemoja 1-3 kappaletta teemaa kohden. Elämän kirjo on moninainen, siinä riittää arkista aherrusta, omistusriitoja ja murhenäytelmiä. Nimien motiivit, aiheet, joita on yhteensä 30, on esitetty liitteessä. Motiivien ykkösijan on saanut kylä. Kylämotiivia koskevia tarinoita on 19 kappaletta, toisella sijalla on pitäjää koskevat tarinamotiivit, 10 kappaletta ja kolmannella sijalla on saaren nimeä koskevat tarinat, yhteensä 7 kappaletta. Nämä motiivit ovat suoraan tarinastosta otettuja. Joissain tapauksissa on vaikeaa määrittää kertojan intentiota, kuten aineiston tarinassa no. 22 (18), joka voitaisiin luokittaa sekä kylä- että pitäjänimiaiheen alle ja vastaavasti tarinan teemamotiivi "kielitaito" voisi olla myös teemana ilkamointi, matkanteko, herraviha tai seurustelu, joita kahta viime mainittua ei motiiveissa lainkaan ole. Sama määrittelyvaikeus on monen muunkin tarinamotiivin kohdalla. Esimerkki 5, Säkylä 22 (18) Säkylä on saanut nimensä seuraavasta tapauksesta. Muuan huonosti suomea puhuva mies oli ollut Säkylässä flikastelemassa. Kun hän myöhemmin kulki pitäjän läpi, hän muisteli flikastusmatkaansa ja sanoi palvelijalleen: "Se kylä, se kylä." (Säkylä) Tarinan niukat vihjeet viittaavat moneen eri suuntaan kulttuurisessa tekstissä. Yöstelyssä ollut mies todennetaan yhteiskunnalliseksi yksilöksi niukoin, mutta riittävin vihjein. Hän oli ruotsinkielinen. Vihje tähän saadaan implisiittisesti metatietoudesta, jossa suomenkielinen kuulija tietää ja on kokenut ruotsin kielen valta-aseman yläluokan ja hallintokielenä. "Se kylä" nimimuodossa Säkylä viittaa toisen kotimaisen kielen tapaan ääntää vokaali "Ä" eeksi. Yläluokkaisuutta ja siten erottumista rahvaasta on lisäksi korostettu maininnalla palvelijasta sekä toistuvasta matkanteosta. Koomisuudella on pyritty keventämään tarinaa, oudon kulkijan vierailu ja kohtaaminen paikallisasukkaan kanssa on narraatiossa todettu ikimuistoiseksi. Tarina on korpuksessa kategorisoitu nimikkeen kielitaito alle sillä perusteella, että aineistossa on toinenkin selkeästi Ruotsi-Suomi kielimaaottelun hengessä tehty redaktio (no. 58/52), jonka suolaiset säkeet kuuluvat seuraavasti: Esimerkki 6, Juusoola 58 (52) 10 Juusoola on saanut nimensä siitä, että siellä oli ruotsalainen suolakauppias, joka osasi huonosti suomea. Kun kauppiaalta kysyttiin, oliko tällä suolaa, hän vastasi aina: "Juu soolaa, juu soolaa, juu soolaa." (Kauhava) Tässä tarinassa kielitaidolla ilkamointi on esitetty kontekstissa nimeämällä huonosti suomea taitava ruotsalaiseksi ja sääty määritetty keskiluokkaan kuuluvaksi eli kauppiaaksi. Ero kansan syviin riveihin on painottunut kielitaitoon. Jälleen tarinan hupaisuus avautuu vain metatietouden avulla. Kuulijan, joka on suomalainen oletetaan sisäistäneen puhumattomuuden, vaikenemisen ja hiljaisuuden kulttuurin arvot. Kauppias, joka ilmeisesti oli huonosta suomesta välittämättä asiakkaitaan puheliaampi, on ikuistettu tarinaan suupalttina, joka toistaa sanottavaansa turhan paljon. Toiston korostus on saatu aikaan myyttisellä kolmikertaisuudella. Molemmissa syntytarinoissa on nimenannon katalysaattorina toiminut ilmeinen nimen eikielenomaisuus, vieraus, toiseus, jota on pyritty selittämään ääntämyseroina. Kuvio 1. Suomenk. nimi SÄKYLÄ JUUSOOLA Ruotsink. ääntämys "Se, kylä, se kylä!" "Juu soolaa, juu soolaa, juu soolaa!" Kielileikittelyyn kohdistuvissa paikallistarinoissa on kaikuja hurri- ja herravihan teemoista, jotka on sublimoitu harmittomaan kieli-irvailuun. Toiseus ja kulttuurin heterogeenisyys on otettu haltuun kerronnallisin keinoin. Matkimisen kerronnallista elementtiä on korostettu suoralla repliikillä. Matkiminen sinänsä osoittaa yleensä ihailua, ja joko positiivista tai negatiivista kateutta sekä jäljittelyn halua. Repliikissä suomalainen "ä" ääntyy eeksi ja painotus siirtyy ensimmäiseltä tavulta toiselle, jolloin syntyy vaikutelma kahdesta eri sanasta ja aivan eri merkityksestä, jonka pohjalle on muovattu kaskunomainen tarina. Sama pätee myös Juusoolan kylän nimiselitykseen. Yhtenäisnimi on kahdennettu repliikiksi sanoista joo ja suola. Ruotsinkielen intonaatiossa oo ääntyy pitkäksi u-äänteeksi ja kaksoisvokaali uo on outo, joten se on oikaistu pelkäksi ooksi. Vitsi piilee siinä, että suomalaisen kertojan maailmassa on tyhmää, kun sanoo oon uuksi, mutta aivan muun seikan ooksi. Näin annetuin selkein vihjein suomalaiset kuulijat voivat vakuuttua omasta etevyydestään ja tyytyä harmittomaan oloiseen leikinlaskuun. Historiallisista syistä johtuva alemmuudentunne on luonut tällaisen piilorevanssin kansankerrontaan. Lisäksi suomalainen kulttuuri on homogenisoiva ja sisäänlämpiävä, omaansa puolustava.Verrokkina mainittakoon tässä folkloristiikan tutkija Leea Virtasen kokoomateoksessaan "Kansanviisauden kirja" kertoma ruotsalaiskasku, jossa paikallistarinain tyhmyyden teema tuodaan korostetusti esiin: "Aivoleikkauksen uhri 11 Suomalainen mies selittää lääkärille haluavansa jotenkin muuttua saksalaiseksi. Lääkäri selittää, että se on mahdollista aivoleikkauksella niin, että aivoista poistetaan 25 %. Mies myöntyy tähänja leikkaus suoritetaan. Leikkauksen jälkeen tohtori sanoo: - Leikkaus onnistui muuten erinomaisesti, mutta teimme pienen prosenttivirheen, 25 %:n sijasta leikkasimmekin ahingossa 50 % aivoista pois. Mies vastaa: - Nå, det gör ingenting!" Itäinen ja läntinen tapahtumanäyttämö Suomenkielisissä nimeävissä paikallistarinoissa on sijansa saanut ruotsinkielisen kulttuurin vaikutteiden ohella myös nykyisen Venäjän puoliset paikalliset alueet kuten Valamo, Käkisalmi ja Pietari. Näissäkin tarinoissa teemana voisi olla mainitun teeman lisäksi mm. asutus tai matkanteko. Henri Broms on korostanut Lotmanin kulttuurisemiotiikan tekemää eroa itäiseen ja läntiseen kulttuuriin, joka on historiallisista syistä Suomessa korostunut. Tutkittava korpusaineisto tukee väitettä sikäli, että läntisen alueen nimivitsailussa tarinat viittaavat yksilöllisyyteen ja henkisiin kykyihin kuten esim. kielitaito ja ammatti, kun taas idänpuolisissa tarinoissa on aktorina eläin ja liikkuminen. Ei kuljeta pelkästään ajan virtaa, vaan myös konkreettisesti vesistöjä pitkin, pitkin Vuoksea, Laatokkaa tai vetistä nevaa. Narraation elementeissä on arkkaaisempi ote. Vesi, tunteiden ja kuoleman symboli, on keskeinen kerrontaelementti samoin kuin eläimetkin, villeyden ja kesyttömyyden symbolit. Kolmen esimerkkitarinan eläinkirjo kattaa maaeläinten kesyvilli koko skaalan kesystä kotieläimestä hevosesta, hengen lintuelementtiin ja pahuuden voimiin suteen asti. Kuunnelkaamme nämä itäisten verbaalivirtuoosien tarinat, joiden tehokeinot ovat Karjalan runonlaulajain aikaiset ja veroiset. Tarinoissa sudet uhkaavat repiä hevoset kuin kuvastimena ympäröivän luonnon vihamielisyydestä kulttuuripyrkimyksiä kohtaan. Esimerkki 7, Käkisaalmi 94 (85) Siihen aikaan kuin perustettiin linnoja maan turvaksi, eräs päällikkö ryhtyi rakentamaan linnaa Antrean Kuorikosken kohdalla Vuoksessa olevaan Linnasaareen. Hän ehti upottaa jo perustuspaalujakin, joita on vieläkin saaressa nähtävänä. Unessa sanottiin hänelle kuitenkin, ettei siinä linna kestänyt, vaan kehoitettiin häntä soutamaan Vuoksea alas niin kauan, kunnes käki kukkui kuivassa puussa. Hän soutikin niin kauan kuin näki käen kukkuvan kuivassa puussa. Siihen päällikkö rakensi linnan ja nimitti sen Käkisalmeksi. (Antrea) Esimerkki 8, Suvennitty 95 (86) 12 Vanhaan aikaan kun matkustivat Pietariin, oli matkustajilla aina suuri hätä, miten päästä kulkemaan Suvenniityn ohi. Tällä niityllä asusti susilauma, joka usein oli pyrkinyt repimään hevosiakin. Paikkaa alettiin nimittää Suvenniityksi, ja kulkee se sillä nimellä vieläkin. Paikka on Metsäpirtin pitäjässä Vanhanjaaman kylässä. (Metsäpirtti) Esimerkki 9, Heposaari 96 (87) Laatokan saaristossa on eräs saari, jonka nimenä on Heposaari. Kerrotaan, että Valamosta oli hevonen karannut pellolta ja lähtenyt uimaan mannerta kohden sekä noussut vedestä tälle saarelle, jonne on Valamosta matkaa 33 kilometriä, tarinan mukaan on hevosella ollut perässään rautapiikkinen hara. (Sortavala) Mainituissa tarinaesimerkeissä on nähtävissä itäinen vaikutus ja tunneperäisyys. Kaiken puuhakkuuden, toimeliaisuuden ja hankkeiden keskellä jyllää tunne. Uskotaan uniin ja enteisiin ja toimitaan niiden mukaan, vaikka sattuisikin olemaan linnanpäällikkö. On hätä, eli huolehditaan ja pohditaan selvitäkö vai ei matkasta elävänä vai kuolleena, ja mitä kaikkea menettäneenä - kenties hevosen. Ja ellei susi vie, niin kotihevonen saattaa yllättäin yltää uskomattomaan voimannäyttöön. Hevosen karkumatkan vaikeuden kuvaaminen on kuin allegoria maallisista houkutuksista ja niiden vaivoista. Valamon, hengen tyyssijan ja hyvin-hoidettujen laidunten ääreltä villi vapaudenkaipuu hevosen hahmossa pyrkii takaisin luontoon esteistä, jarruttavasta harasta ja pitkästä uintimatkasta huolimatta. Mystistä kerrassaan! Kerronta on saanut läntisen kulttuurin sanaleikittelyn sijasta syviä sävyjä. Perustuspaalut saavat jäädä, kun unennäkö niin vaatii. Tarinaformuloissa on myyttinen sadunkertojain henki: a) siihen aikaan kuin..., b) ...ja kulkee se sillä nimellä vieläkin, c)...on hevosella ollut perässään rautapiikkinen hara. Myyttinen metsä Eläinaiheiden käyttö on osoitus arkaaisesta ja pyyntikulttuurin aikaisesta kerrostumasta, jossa jokapäväinen kosketus luontoon ja sen eläimistöön oli arkipäivän kokemuspiiriin kuuluvaa. Juri Lotmanin mukaan myyttisessä kerronnassa metsä on kuoleman symboli, jonne sankari tarinassa menee, ja josta hän palaa jälleensyntyneenä. Karjalaisessa ja sisä-suomalaisessa kulttuurissa metsä on kuitenkin se paikka, jossa asuttiin ja joka antoi jokapäiväisen elannon. Myyttisyys on näin ollen erottamaton osa suomalaista sielunmaisemaa. Metsään mennään ja sieltä tullaan, se on rauhan, levon ja virkistyksen tyyssija, mutta myös vihollinen, joka korpina hallauttaa pellot ja viljankasvun ja tuo pedot tupaan. Metsä ja metsän puut ovat osa luontoa ja monien eläinten asuinpaika. Käki on karjalaisessa kulttuurissa ennelintu, 13 kevään ja rakkauden airut, sielulintu ja toteemieläin. Erään uskomuksen mukaan keväällä kun kuulee ensi kertaa käen kukkuvan, on ryhdyttävä laskutoimiin ja niin monta kertaa kuin käki kukahtaa on elinvuosia jäljellä. Uskottiin myös, että jos käki "villilintu" tulee pihapiiriin kukkumaan, on talon väestä jollain muutto tai kuolema edessään. Sama uskomus koski tosin lukuisia muitakin villieläimiä. Luonnon ja kulttuurin kohtaaminen tällä tavoin koettiin pahaenteiseksi. Nykyuskomuksissa käki rinnastuu rosvolintuun erikoisen pesänvaltaustaipumuksensa takia ja "käkenä olo" tarkoittaa humalatilaa ja siihen liittyvää riehakkuutta. Aikain saatossa merkitys on muuttunut, mutta käki vaikuttavana metaforana säilynyt. Käki kuten muutkin linnut ovat suomalaisugrilaisessa perinteessä ylisen, hengen ja sielun maailman lintuja. Kulttuurinen semanttinen transformaatio suomalaisissa paikallistarinoissa voidaan katsoa sisältävän shamanistisen maailman kolmijakoisen kategorisoinnin. Linnut ovat ylisen asukkeja, taivaseläimiä, ilmojen valtiaita. Maaeläimet edustavat reaalista arkea, semioottista daseinia. Koti- ja toteemieläiminä ne ovat auttajia ja hyödyllisiä, mutta villeinä vastustettavia, joskin saaliseläimenä myöskin hyödyllisiä. Villieläimiin on yhdistetty primaaribinaarisuus saalis-saalistaja akselilla, ja erityisen tunnelatauksen ovat saaneet pedot susi ja karhu, jotka toimivat myös kansanomaisen häärunouden sulhasen perusmetaforina, jossa vastaavasti morsian on kainalokananen tai muu lintunen. Tätä taustaa vasten tarkastellen nainen on suomalaisessa kansanrunoudessa hennompi ja henkevämpi elävä kuin mies; nainen on lintu ja mies peto, eläimiä yhtä kaikki. Saaliina petoeläimestä ei ole sanottavaa hyötyä, vain turkki on käyttökelpoinen ja luita voidaan hyödyntää taika-kaluina, mutta liha on kitkerää. Kalat pinnan alla Alinen muodostuu veden- ja maanalaisesta maailmasta. Pyyntikulttuurit ovat oppineet tuntemaan vesistöt ja niiden antimet tarkkaan, mutta sen sijaan maa on kätkenyt salaisuutensa pidempään arkkaaiselta tietoisuudelta. Se on ollut kuin kuu, joka kääntää katsojalle tarkasteltavaksi aina saman puolen kasvoistaan. Havaittavan puolen toinen puoli on jäänyt arvailun ja mielikuvituksen varaan, maanpiirin päällinen elämä nisäkkäineen opittiin tuntemaan varsin varhaisessa semiosfäärivaiheessa, mutta alinen säilytti kiehtovuutensa. Myyttinen tietoisuus tiesi vain, että maasta sinä olet tullut ja maahan sinä olet menevä, kun elämä päättyy, kaikki maatuu. Maanpinta on ollut se rajapinta, joka on erottanut sisäisen ja ulkoisen maailman. Keskinen maailma on ollut eksternaalista ja alinen internaalista. Psykoanalyysi, myyttisen ajattelun nykyversio käyttää tästä tietoisuuden ja elämän tasosta arkaaisten esi-isiensä termilainaa. Esi-isämme nimittivät tietoisuuden syvätasoa aliseksi ja nykypsykiatria nimeää sen alitajunnaksi. Näin Juri Lotmanin toteamus, että kannamme 14 aikojen saatossa tullutta tietoisuutta mielessämme on varsin selkeä. Metsä ei tässä korpuksessa esiinny lainkaan merkittävänä tekijänä. Se on ollut luonnollinen valinta asuinpaikkana, laidun- ja riistamaana, mutta pelottavuutta siinä ei ole nähty. Sen sijaan veden alisuus korostuu hukkumiskuolemien, rangaistuksen ja eristämisen näyttämönä. Pirun nimi yhdistetään tarinastossa kallioon, ei muuhun. Suomalaisten alisesta, vedestä nousee sekä aarteita että luurankoja tai vedet kuolevat. Alisen, veden elementtiä ollaan opittu myös hyödyntämään täysin mitoin. Veden pinnalla liikutaan sulavasti, siinä uidaan pitkiä matkoja, soudetaan, purjehditaan ja kalastellaan, mutta toisaalta on vaara vaanimassa. Vesi saartaa ja hukuttaa, mutta myös puhdistaa, siunaa ja sammuttaa janon viinankin muodossa. Kohtalokkaat eväät Humala on kiinteä osa suomalaista mentaliteettia ja semiosfääriä. Suomalaisessa kansankulttuurissa olut on vanha juoma ja se esiintyy jo kansanrunoissa. Viinanpoltto on myöhäisempi keksintö, vehnänviljelyn myötä tullut, mutta esiintyy tutkimuskorpuksessa, joka on ajallisesti agraarisen kulttuurin kuvajainen. Aiemmin on jo kerrottu viinankiroista vedonlyönnin yhteydessä, jossa veto halstuopista olutta vei jalat alta renkiraukalta. Toinen korpuksen viinatoikkarointitarina kertoo isännistä, jotka keyriä pitäessään umpipäissään yöpyivät taivasalla ovea isosta siirtolohkareesta etsien ja sen ääreen lopulta uupuen. Esimerkki 10, Ukonkivi 90 (81) ...Ukot maistelivat kotikeittoista myöhään iltaan ja sitten päättivät lähteä Lanalle yökestiä pitämään. He panivat konttiin viinaa evääksi. Päästyään mainitun suuren kiven kohdalle he luulivat olevansa jo Lanalla. Lampilan ukko kehoitti Lanan ukkoa menemään ensiksi tupaan, koska tämä paremmin tiesi oven. Ukot etsivät ympäri kiven, mutta kun eivät sitä löytäneet, päättivät käydä istumaan tuvan seinän viereen. 'Ryypätään kontista viinaa, tulevathan ne akat yöllä käymään ulkona, mennään sitten tupaan,' tuumivat ukot. Ukot nukkuivat kuitenkin puoleen päivään ja kun heräsivät, huomasivat, että viina oli vuotanut kontista maahan. Kivi sai tästä tapaukesta nimekseen Ukonkivi. (Jääski) Tapausselostuksessa on muutamia suomalaiskulttuurisia syvärakenteita, jotka tekevät sen varsin paikalliseksi kulttuurikerronnaksi, ja jotka osin selittävät sen, että kansalliset ja paikalliset ainekset eivät voi motiiviaiheiltaan olla täysin universaaleja, sen sijaan teemat voivat. Teemana tässä on juhlinta ja ilonpito, mutta sen käy suomalaisessa tarinassa huonosti. Mitä todennäköisimmin ukot saivat retkestään palkaksi kylmettymisen, eväänä olleista "lämmikkeistä" huolimatta, koska köyrin eli kekrin aikaan lokamarraskuun vaihteessa on ulkosalla varsin kylmää Suomen 15 leveysasteilla. Kuten renkipojan juoksutarinassa, tässäkin esimerkissä on kerronnallisena rakenteena dualistinen konstruktio viina-lämpö ja kylmä-ulkotila. Tarinoissa seuraukset ovat kohtalokkaat, jalat paleltuvat, viina valuu maahan. Tarinan alussa sisäisesti nautittu joutuu ulkoiseen käyttöön jatkossa; paleltumain hoitoon ja maanlannoitukseen. Sisätilan ja saunan lämmöstä lähdetään "höyryämään" innosta puhkuen matkaan, joka sitten päättyy hyiseen loppuhuipentumaan. Juhlinta Ruoka ja juoma ovat keskeisiä sekä juhlassa että arjessa. Suomalainen on tämän tarinakorpuksen valossa huono juhlimaan, koska juhlista ei puhuta juuri lainkaan. Hääväen käy toistuvasti kolkosti, se hukkuu ennen kuin juhlat ovat ehtineet alkaa. Hoipakka meno ja iloisuus on korpuksessa vain yhden hauholaisen tarinan aineksena: Esimerkki 11, Miehoila 43 (37) Miehoilan kylä Hauholla on saanut nimensä seuraavalla harvinaisella tavalla: Roineen takalaisia oli kerran palaamassa Hämeen-linnasta. Hauhon kirkonkylän sivuuttaessaan eräs heistä piti toisten mielestä liian suurta melua, jonka tähden toiset varoittivatkin: "Älä hoilaa!" Kun mies oli iloisella tuulella, vastasi hän vain: "Mie hoilaan!" Tämän vuoksi Roineen takana olevista kylistä toinen on saanut nimekseen Miehoila. (Hauho) Tarinan opetusfunktio selittyy jälleen suomalaisten hiljaisuuden kulttuurin avulla. Jopa juhlatuulella liiallinen äänekkyys katsotaan sopimattomaksi, niin sopimattomaksi, että normirikkomus ikuistetaan nimeksi ja nimitarinaksi. Tämä on mahdollistettu siten, että moinen meno on sijoitettu toispaikkakuntalaisen tilille. Hämäläinen kansanluonne ei iloissansakaan suosi äänekästä juhlintaa. Muita juhlintamainintoja ei tutkimusaineistossa ole. Ruokamaininnat ovat myös vähäisiä. Kahdessa tarinassa mainitaan eväät nimiperusteena ja yhdessä tapauksessa on maaherroille tarjottu riists-ateria antanut nimen saarelle, mutta ilman surkean lopun sävyjä ei edes ruuan nauttiminen paikallistarinoissa suju. Eväiden hakumatka saa kohtalokkaat seuraukset: Esimerkki 12, Kuolemanneva, 21(17) Virtain Vaskuun kylässä on suo, jota sanotaan Kuolemannevaksi. Siellä oli ollut joku pariskunta heinässä, ja kun eväät loppuivat, oli akka lähtenyt illalla hakemaan evästä. Mies oli tehnyt puun juurelle tulen ja asettunut siihen nukkumaan. Kun akka aamulla palasi, oli puu palanut poikki, kaatunut miehen päälle ja polttanut hänet niin, että vain vähän luita oli jäljellä. Vanhat ihmiset muistavat vieläkin Kuolemannevan 16 laidassa olleen ison hongan ja siinä ristin. Nyt sekin on jo kaatunut ja lahonnut. (Virrat) Kertomuksessa on käytetty elämän ja kuoleman teemaa tehokeinona. Tuli ja suo ovat vanhoja tuhon ja kuoleman symboleita, kun taas puu ja eväät ovat elämän metafora. Tässä tarinassa puuhun on yhdistetty sekä kuoleman tuottamus että elävä muisto. Poikkipalanut puu on saattanut nukkuvan miehen viimeiseen uneen suohautaan, jonka äärelle on jäänyt karsikkohonka muistuttamaan tragediasta ja elon ja elannon hankinnan vaikeudesta. Eväät loppuivat. Vaimo lähti ja palasi liian myöhään. Muuta ei tarina kerro. Tarinat elementissään Suomalaista semiosfääriä voidaan tarkastella myyttisesti elementtien tuli, vesi, maa ja ilma kautta. Suomi on maantieteellisenä tilana vetinen paikka, tuhansien järvien maa, jota ympäröi meren ranta länsi-etelä-suunnasta ja tunturimaisemat ja metsät pohjois-itäsuunnassa. Luonnonelementaarisena pohjavireenä suomalaisessa sielunmaisemassa toimii vetinen väinämöiselementti. Kansanrunojen Wäinämöinen oli alkujaan vedenjumala ennen semioitumistaan kulttuuriheerokseksi. Vedestä ja tunteesta on noussut kansansielun ydin, josta se on noussut lymyämään tunturien ja metsien kätköihin, mutta on siellä kuin kala kuivalla maalla, henkitoreissaan. Veden merkitys tulee tekstisemiosiksessa esiin monissa eri yhteyksissä. Se on kulkureitti, kalastuselinkeinon harjoituspaikka, vettä käytetään kastamiseen joko kristinuskoon kääntymisen tai nimenannon yhteydessä. Vaihtoehtoisesti kääntymys pestään pois järvessä. Lähteen vettä käytetään maidon jatkeena, siihen hukkuttaudutaan kun elämä käy kestämättömäksi. Vastaavasti siihen hukutaan, kun elämä on kukkeimmillaan. Ja jos vesielementti tuokin veden viljaa, niin se myös vie. Kateuden ja riitojen johdosta kalat kaikkovat. Veteen uppoaa niin sormukset kuin perintöhopeat kuin aarrelaivatkin tarinoissa. Jauhotkin uppoavat suon vetiseen silmäkkeeseen. Tulva vie talon koiran kivelle istumaan. Virta kuljettaa ruumiita ja linnanpaikan etsijää. Vedestä nousee haamuja, kaloja, sormuksia, luita ja pääkalloja. Veden äärellä saavat pahat vaimot kuritusta; heidät soudetaan luodolle, kivelle tai kallionkoloon kilttiintymään: Esimerkki 13, Pirunpesä, 23 (19) Vielä tänäkin päivänä puhutaan Kerttulan emännän istuinpenkistä Vahalahden Kerttulan isäntä oli riidellyt emäntänsä kanssa ja voittajan oikeudella vienyt emännän arestiin Pirunpesän alapuolella kalliossa olevalle istuinta muistuttavalla ulokkeelle. Emäntä joutui istumaan koko vuorokauden syvä vesi jalkojensa alla ja Pirunpesä päällään. (Suoniemi) 17 Vesistö toimii myös toiseuden ryhmään kuuluvien tai etnisten vähemmistöjen karkoituspaikkana. Höpertynyt vanhus joutuu "vahingossa" saarelle eristyksiin. Saareen soudetaan myös mustalaiset ja mustalaisten merihätä on innoittanut Hailuoto-tarinoihin. Kareille ja luodoille juuttuu muitakin kuin mustalaisia. Nimiaiheluettelossa on erilaisiin veteen liittyvien nimiaiheiden kirjo kattava. Korpuksen vesiaiheisia motiiveja ovat mm. joki, järvi, kallio, kari, kivi, koski, lahti, lampi, luoto, matalikko, niemi, oja, ranta, saari, salmi, silta, suo ja virta. Ja kuinka leiskuukaan lieskat tarinoissa! Evästarinassa kerrottiin, kuinka yöpyjä menehtyi tuleen syttyneen puun kaatuessa nukkujan päälle. Korpustarinaston nimellä Tulijoki on sen sijaan harhauttava nimi. Nimi perustuu sanaleikkiin "Tuli joki!" Sen sijaan suomalaistarinoinnin seksuaalimetaforat "tuli hännän alla" -aihe on parissa esimerkissä kerrottu. Tosin paikallistarinoissa sanonta ei sisällä lainkaan seksuaalista merkitystä, ainoastaan kiireen ja hädän funktion, kuten korpusaineiston ensimmäinen esseen nimitarina kertoo: Esimerkki 14, Katinhäntä 1 (1) Laitilan Katinhännän kylä on saanut nimensä siitä, että kissa vei hännässään valkean pihaton ullakolle. Tästä tuli niin suuri palo, että paloi koko kylä. Katti oli maannut toton portaalla, kun tuli otti katin häntään. Pelästyksissään se juoksi navetan ullakolle. koko kylä meni tuhkaksi. Kun rakennettiin uusi kylä, sai se nimekseen Katinhäntä. (Karjala Tl.) Esimerkki 15, Oravankytö 85 (76) Kerran hyppeli orava Räisälän puolelta nykyiseen Vuoksenrantaan. Se oli jostakin saanut tulen häntäänsä. Juuri pitäjien rajalla oli metsäistä seutua, jonne orava kauhuissaan hyökkäsi. Mutta tällöin katajapehko sai tulen ja lehahti pian täyteen liekkiin. Kohta oli koko metsä tulessa. Metsän reunassa oli ryhmä taloja, jotka paloivat tulen mukana. Palaneet puut törröttivät mustana monta vuotta, ja sammal kyti koko kesän. Vvasta vuosien kuluttua seudulle alkoi jälleen ilmestyä ihmisasuntoja. Nyt se on taajaan asuttu kylä. Sitä sanotaan Oravankydöksi. (Vuoksenranta) Tuhkasta nousi uutta, tuho toi tullessaan uuden entistä ehomman alun, vaikka tointuminen kestikin kauan, kuten Oravankydön metsäpalon tapauksessa. Kolmannessakin tuleen ja kaskeamiseen liittyvässä tarinassa on kerrottu eläimestä, karhusta. Karhu kiipeää hädissään kaskimaan keskellä olevaan puuhun, mutta puu palaa poikki ja romahtaa maahan. Toisena tuhon kohteena tuli-häntätarinat viittaavat itsetunnon nujertumiseen. Tarinoissa sekä oravan että kissan häntä syttyy tuleen. Nykykulttuuri tuntee ilmaisun "häntäheikki tai hännystelijä" merkityksessä mielistellä. Kansanrunoustieteilijä Matti Kuusi on kiteyttänyt tämän kansanviisauden muotoon: "Jos joku liimautuu seuraasi tai painostaa sinua tekemään jotakin vastoin 18 omaa tahtoasi tai esiintyy muutoin tunkei-levasti tai väkivaltaisesti, niin naseva vertaus voi auttaa sinut rauhaan häiritsijästäsi." (1991: s. 32) Tähän sananparsipesueeseen kuuluu monia häntäsananlaskuja kuten A) missäs häntä on kuin perseessä B) tai aina hännässä kuin juottoporsas. Häntä on myös itsetunnon vertauskuva. Sanonnalla kukas sen kissanhännän nostaa ellei kissa itse, tarkoitetaan oman-arvontuntoa ja itsetietoisuutta. Itsetietoisuutta on myös kahdessa muussa häntään liittyvässä nimitarinassa. Häntämotiivi on toiminut villin vapaudenkaipuun, mutta myös kiinni pitämisen ilmentymänä. Pää on jäänyt vetäjän käteen, kun kiinni otetun villiintyneen varsan häntä irtoaa, ja vastaavasti itsepäisyys toi hukkumiskuoleman, kun varas ei irroittanut otettaan härän hännästä. Tarinain todenperäisyys on todistamaton. Paljon ilmeisempää on, että nimetyt paikat ovat saaneet nimensä maastonmuodon kuin tositapauksen perusteella. Mielikuvitus voi luoda aitiologisen tarinan pelkän nimen kiehtovuuden perusteella, mutta joissain tapauksissa taustalta löytyy tositapahtuma ja perimätietona kulkenut tieto, jonka avulla on voitu tehdä mm. arkeologisia löytöjä. Ilman elementtiin liittyy sääkuvauksia, nousee myrsky, on pakkanen. Sää on kehno, mäet kaljamalla, niin ettei edes karhun kynnet pidä otetta, vaan petoparka joutuu huimaan liukuun. Ennelinnut lentelevät, ääntelevät ja tiputtelevat merkkejä, haukia ja lahnoja mäelle, muuta ilmaan liittyvät maininnat ovat vähäiset. Maaelementti asutukseen liittyvinä paikkoina on keskeinen itsestään selvällä tavalla. Paikallistarinat kuvaavat maan tärkeäksi silloin, kun sitä on ryhdytty rajaamaan tai on etsitty asuinpaikkaa. Välimatka naapuriin on ollut keskeinen tekijä, mieluiten oman alueen on tullut riittää silmänkantamattomiin. Esimerkki 16, Mahlu 48 (42) Saarijärven Mahlun kylässä oli vasta yksi asukas. Hänen asunnolleen tuli sattumalta eränkävijä, joka pyysi lupaa saada rakentaa itselleen asumuksen samoille saloille noin kahden peninkulman päähän. "Ei mahlu, ei mahlu", sanoi isäntä. "Ole sitten yksin mahlu!" vastasi vieras ja lähti. Siitä on peräisin nimitys Mahlu. (Karstula) Maaelementti on asutuksen lisäksi myös matkanteko-motiivin näyttämö. Rakennetun ympäristön vastapoolina on metsä, mutta nimeävinä tapahtumina maisemiin sijoittuu teitä, silta, linna, harju, iso kivi ja mäkiä. Teiden ja kylien nimet paikallistarinoissa heijastavat menneen kansanelämän arvoja ja arkea. Tiet olivat kehnot ja kesät-talvet käyttökelpoiset vesireitit muuttuivat roospuuttoaikaan hengen-vaarallisiksi ja käyttökelvottomiksi eristäen asukkaat kyliinsä ja mökkeihinsä. Vaara uhkasi kulkijaa eksymisen, petoeläinten, rosvojen ja hukkumisen muodossa. Kuljettiinpa sitten maalla tai vesireittiä matkanteko saattoi saada yllättäviä dramaattisia käänteitä 19 kuten tarinassa, jossa varkaudesta kiinni saadut mustalaiset kuljetetaan kirkkoveneellä ruununmiehien luo. Esimerkki 17, Mustalaisluoto 75 (66) ...Vekaransalmessa mustalaisakat olivat ruvenneet valittmaan, että heitä vilutti ja että heidät oli päästettävä vapaiksi. Akat keinottelivat sitten iehetkin nuorista vapaiksi, ja veneessä syntyi tappelu. Eräs Tiainenniminen saattaja otti tällöin veneen istuimen ja löi Jaakkonimistä mustalaista päähän. Mustalainen kuoli tähän. Akat sanoivat vielä, että nyt se Jaakko kaatui. (Sulkava) Tarinan kevennys on lopussa, jossa Jaakon sanotaan kaatuneen. Varas ei voinut saada kansankäsityksen mukaan kunniallista kuolemaa, ja sanonta kaatumisesta on kiertoilmaus sankarikuolemasta. Ironia leikkii toiseuden teemoilla ja ansiottomalla arvonnousulla. Pääsääntöisesti matkoille tuli mittavuutta. Kirkkomatka saattoi olla pitkä, ja niille tarvittiin eväät mukaan. Maantiet muodostuivat luonnonmenetelmää käyttäen kinttupoluiksi ja joskus turvauduttiin kotieläinten apuun kuten maantietä Jämsästä Kuhmoisiin rakennettaessa. Esimerkki 18, Kärsämäki 42 (36) Kun ei Jämsästä osattu mennä Kuhmoisiin, päästettiin sika irti ja siihen mistä se meni, tehtiin maantie. Oli talvi, sika tonkaisi kärsällään lunta mäen päällä, ja siitä mäki sai nimekseen Kärsämäki. (Jämsä) Matkaaja saattoi myös kohdata esteitä, kuten joen ja jäädä uudisasukkaana asumaan joen rantaan. Huonot tieolosuhteet loivat myös sen ajan liikenneonnettomuudet, jotka tunnetaan jo suomalaisten kansanrunojen maailmassa Joukahaisen ja Väinämöisen väistämisvelvollisuusrunoissa. Nimeävien paikallistarinain joukossa on kaksi redaktiota kuorman kaatumisesta tien oheen suohon. Jauhot uppoavat veteen. Äänimaisema Tierakenteet tulevat mainituksi. Sillalla kohtaa virkavaltaa häpeällinen näky - yläosattomat naiset työssä. Kulkija saattoi kohdata äänekkään menon hillintähuomautusten lisäksi muutakin ääntä, kuten tarina kertoo Sykiälän kylän kohdalla käyneen. Esimerkki 19, Sykiälä 86 (77) ...Ajatuksiinsa vaipuneena ja suruissaan mies istui kerran tien vieressä ja saneli puoliääneen surusta sykkivälle sydämelleen: "Syki, älä syki." Sattuipa outo matkustaja tulemaan paikalle, näki miehen istumassa tien vieressä ja kuuli sanat: "Syki, älä. (Uusikirkko Vpl.) 20 Tiellä oli monenlaista kulkijaa. Juhlijoita, kirkkomatkalaisia sekä kauppa- ja virkamatkalla olijoita. Pappi saattoi kastaa matkan jouduttamiseksi lapsen tien ohessa olleessa ojassa ja maitokuskit jatkoivat maitoa tienristeyksen lähteessä. Tapahtuman merkittävyys ei ole ollut nimen annon mittari. Nimimotiiviksi on riittänyt lähes mikä tahansa arkielämän tapaus kuten eräässä karjalaisessa tarinassa sanotaan; "Monesta pienestä seikasta saa nimi alkunsa." (41/35/Korpilahti) Aiemmin on viitattu useissa yhteyksissä hiljaisuuden kultuuriin suomalaisen mentaliteetin kuvaajana ja mielenmaisemain paikantajana. Eristynyt elämänpiiri ja luonnon kunnioitus on luonut kulttuurin, jossa liiallista äänekkyyttä ja sanavalmiutta pidetään epäsuotavana, pyhäin häväistyksenä. Pyhän äärellä puhutaan kuiskaten. Miehoilan kylän juhlija hoilasi uhmalla iloissaan, mutta vieras puhe, harkitsemattomat sanat saattoivat viedä perintöhopeat järven pohjaan. Korpuksessa moni nimi on syntynyt tarinan aktorin repliikistä. Sanoille on annettu tuolloin painokas merkitys, ne on nimetty. Vesi kantaa ääntä hyvin, ja saaresta saattoi kiiriä vettä pitkin eristyksiin vietyjen mustalaisten avunhuutoja. Soutamisesta syntyi airojen kolinaa, joka noteerattiin. Tarina kertoo: Esimerkki 20, Kolimajärvi 45 (39) Kotini sijaitsee Kolimajärven rannalla. Aikoinaan järven pohjoispäässä asuneet kalastajat olivat kuulleet kolinaa etelästä päin. Sieltä oli tulossa kalastajia, jotka pitivät kovaa kolinaa. Kun kalastajat tapasivat toisensa, alkoivat he riidellä kalavesistä. Siinä he ristivät myös tämän järven Kolimanjärveksi. Järvi on nyt Keski-Suomen kuuluimpia järviä. (Viitasaari) Tämä nimianekdootti sisältää lukuisia implisiittisiä vihjeitä vallitsevasta kuluttuurista ja sen arvoista. Ensiksin on tiedettävä, että tunnettu kalastususkomus määräsi, että kalastettaessa vesillä on liikuttava hiljaa. Toiseksi uskottiin, että äänekäs riitely vie kalat vedestä. Kolmanneksi sekä luulotellut että todelliset toisen apajalle menot ja tihutyöt olivat tavallisia eräkulttuurissa. Neljänneksi on tämä monikertainen äänitörkeys kuitattu monimielisellä sanonnalla, "järvi on nyt Keski-Suomen kuuluimpia järviä". Alueen laajuudella on viitattu sananlaskun "hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas", merkitykseen sekä leikitelty sanojen kuuluisa ja kuuluva/äänekäs binaarisilla merkityksillä. Mitä muuta ääneksät tietävät korpuksen paikallis-tarinat kertoa hiljaisuuden vastapainona? Ääni paljastaa! Varastettu pässi alkaa äänellä keskellä järveä ja joutuu teurastetuksi veneessä. Järven rannalta löydetty karhun pääkallo saa aikaan huutoäänesstyksen, mikä paikalle nimeksi; esteettinen Neitiniemi versus löytö Karhunpää. Tarina kertoo: 21 Esimerki 21, Karhunpää 100 (92) Lopulta päätettiin niin, että kumpikin ehdottaja valitsi miehen huutamaan ehdotettua nimeä, kumpi nimi kuuluisi kauemmaksi, siitä tulisi kylän nimi. Karhunpää kuului kauemmaksi ja voitti. (Nurmes) Aika entinen ei palaa Ajalliset määreet nimeävissä paikallistarinoissa ovat niukat ja myyttiset. Aika on pysähtynyttä, luonnoNläheistä, jonka erityiseen arviointiin ryhdytään vain tehokeinona piinan kovuutta kuvattaessa. Aikamääreet esiintyvät onnettomuuksien yhteydessä, vaimo lähtee illalla ja aamulla palattuaan tapaa miehensä poroksi palaneena. Mies vie akkansa kylmälle kivelle syksyiseen yöhön. Vanhus harhailee vuorokauden saaressa, ja onnettomat rakastavaiset viettävät veneen karattua luodolla myrskyistä yötä tai ehkä useampia ennen kuin poistuvat iäisyyteen, mutta aina on yökausi kyseessä, päivään liittyviä aikamainintoja ei korpuksessa ole. Aika on tullut merkittäväksi kerronnan tehokeinoksi silloin kun se on ollut poikkeavaa ja on voitu olettaa ajan kokemuksellisesti käyneen erittäin "pitkäksi". Myyttistä vaikutelmaa lisätään johdantoformuloilla, jotka määrittävät tarinan perimätiedoksi. Kerronta alkaa tyypillisesti: - vanha tarina kertoo - vanhan tarinan mukaan - vanhat ihmiset muistavat vieläkin - kerrotaan, että monta kymmentä vuotta sitten - asui ennen rikas mies - tarinan mukaan seudun ensimmäiset asukkaat - entinen nimi on ollut - useita nimiä, joilla on oma tarinansa - oli ennen vain yksi talo - vanhat kertovat seuraavan tarinan - ennen vanhaan pyydettiin vesilintuja. Tapahtumain ajankohta ja vanha menneisyys voi esiintyä kerronnassa epäsuorasti. Perinnekerronnassa aikuisten harrastama kerronta ikääntyessään ja menetettyään aktuaalisuutensa aikuisten viihteenä muuntuu viimeisessä vaiheessa lastenloruksi ennen katoamistaan. Korpuksen ainut loru liittyy rikokseen ja kuuluu: "Vekaraniemen vekara Tuomioniemessä tuomittiin, Hiekkaniemessä hirtettiin ja Hauvanniemeen hauvattiin." 65-67 (58) 22 Aikansa kuvastajia ovat myös tarinastossa mainitut aktorit; ammatit ja eläimet, toimet ja tehtävät. Eräkulttuuri ja maanviljely kohtaavat korpuksen teksteissä. Metsästäjät ja kalastajat, sotilaat, kauppiaat, uudisasukkaat, emännät ja isännät palvelijoineen mainitaan siinä missä pyörittäjät, nilsijät ja airaksentekijätkin. Yhteenveto Aitiologiset paikalluset nimitarinat ovat hyvä aikansa paikallinen kulttuurisemiosfäärin kuvastin. Nimet saavat aineksensa suoraan havainnollisesta maailmasta, mutta ne mystifioidaan. Jos laadimme luettelon tarinakorpuksen eri elementtien mukaisesta eläinmaininnoista, saamme seuraavan listan: MAA ILMA VESI hevonen teeri särki susi vesilintu lahna orava joutsen hauki kissa kokko kalat aasi käki silakka pässi karhu karja peura lehmä koira varsa härkä Eläinelementeissä voidaan ajatella triadista kolmijakoa, on maaeläimiä, kaloja ja lintuja. Tulielementtiin ei voida sijoittaa elämää, se on tuhon tuoja, mutta energiana ja lämpönä myös uuden elämän syntyelementti. Ihmisen ensisijainen elinpiiri sijoittuu paikalli-ajallisesti maaelementtiin, jolle ilma ja happi ovat välttmättömiä samoin kuin vesi ja lämpökin. Suomalaisen semiosfäärin paikannimien semiosis on selkeästi luonnon ja maaston muovaamaa ja sitä värittää tunne. Tunteita ryydittää onneton rakkaus, arkihuolet, suuret tragediat ja vieraiden oudoksunta sekä asutuksen ja sivilisaation leviäminen. Korpuksessa kohtaavat peruskategoriat luonto ja kulttuuri rakennetun ympäristön ja luonnon voimien kanssa kamppailun tasolla. Ihmisten kanssakäymistä kuvataan oikeuskäsitysten valossa sekä intiimillä tunteiden tasolla. Kansa elää kurin ja rehellisyyden arvot samastaneina. Petos, riidat ja epärehellisyys ovat ikuistettuna nimissä ja niiden aitiologioissa. Naapuriin pidetään välimatkaa. Herrojen ja rahvaan, isännän ja rengin välinen kommunikaatio on tragikoomista, mutta ymmärtävää ja alemmuudentuntoista sekä tottelevaa. Harvoin oikeus otetaan omiin käsiin. Oman käden oikeutta harjoitetaan, jos kyseessä on suomalaisen valtakulttuurin kannalta katsoen marginaaliryhmä kuten mustalaiset. Mustalaiset kuvataan varkaiksi. Erityisesti 23 vitsaillaan toisryhmäläisten puhetapaa, mutta myös tavallisten suomalaisten kuolemattomat lausahdukset kuvataan nimissä. Vahingonilo tulee esiin kömmähdysten ja onnettomuuksien kuvausten runsaudessa, hääsaatot hukkuvat ihmeen usein. Tuleen leimahtavat metsät, asuinrakennukset, puut ja kokonaiset kylät; sisuksia polttelee kotipolttoinen ja sydänsurut, saunan lämmöstä haetaan lohtu ja uho. *** 24
© Copyright 2024