Lue lyhyt matkakertomus reissun tapahtumista! T. Ari, Irene, Pekka
Irene Koslonen Ari Luukkanen Pekka Salminen Artikkeli 1 Versio 26.6.2011 artikkeliksi Manssilan Nuorisoseura Rajakivi ry:n kotiseutumatkasta Salmiin 2.-5.6.2011 Manssilan nuorisoseuralaiset vierailivat Valamossa ja sukujensa kotikonnuilla Salmin pitäjän Manssilan ja Virtelän kylät sijaitsevat Suomen entisellä itärajalla, Laatokan rantamaisemissa, vuonna 1617 piirretyn Stolbovan rauhan rajapyykeillä. Kylän nuorisoseura perustettiin vuonna 1905 ja sai nimekseen Rajakivi. Rajakivi jatkoi toimintaansa sotien jälkeen Pielavedellä ja on vuodesta 1990 lähtien järjestänyt säännöllisesti kotiseutumatkoja näille entisille kotiseuduille. Tämän kesäisen matkan erityinen kohde oli Valamon luostarisaari. Matkaan lähti tällä kertaa n. 40 henkilöä, joista suuri osa oli entisten manssilikkojen ja virtelikköjen jälkeläisiä. Matkajohtajana toimi näissä tehtävissä jo kokenut Kari P. Koslonen ja turvallisesta matkanteosta huolehti Hannu Matsi. Nuorisoseuran puheenjohtaja Olavi Savonsalmi vastasi järjestyksestä suorastaan isällisellä otteella. Matkaan oli saatu myös Pielaveden kunnanjohtaja Sami Miettinen, jonka matkassa yhdistyi niin työ kuin huvi. Miettinen tapasi matkalla Salmin kyläalueen päällikön Sergei Makovskyn, jonka kanssa keskustelun aiheena olivat mm. syksylle suunniteltu laajempi yhteistyö- ja ystävyystapaaminen, jossa mukana olisivat myös Pielaveden alueen muidenkin lähikuntien edustajia. Suhteista huolehtiminen entisten asuinsijojemme uusien asukkaiden kanssa on koettu tärkeäksi ja asia onkin Pielavedellä hyvissä käsissä. Matkamiehillä oli kullakin oma mielenkiinnon kohteensa: vanhan kotipaikan kivijalan etsiminen, tutustuminen alueelle tyypilliseen floraan, haaveissa olevan oman kyläkirjan tausta-aineiston keruu, suvun hautapaikkojen paikantaminen kirkonmäellä. Keskusteluissa matkamiesten kesken, kun jutut kääntyivät oman suvun jäsenten muisteloihin, taas kuultiin vieruspaikalta tuttu toteamus ”mutta sittenhän me ollaan sukulaisia”. Kolmepäiväisen matkan reitti kulki Sortavalan kautta Valamon saarelle, sieltä Salmiin, Manssilaan, Virtelään, Rajakontuun, Viteleen ja sitten – taas liian pian – takaisin. Menomatkalla soi bussissa Karjalan kumbuzil, paluumatkalla karjalaisten laulu. Valamo, Laatokan luostarisaari –esi-isiemme pyhiinvaelluspaikka Kun matkaa oli tehty jo kymmenisen tuntia Pielavedeltä lähdön jälkeen, saapui joukkomme Sortavalan satamaan odottelemaan Valamo-aluksen lähtöä. Laivamatkalla Valamoon ihailimme Laatokan lähes tyyntä pintaa. Mielessä tosin jo risteilivät monenlaiset odotukset päämatkakohteestamme. Joku halusi tavoittaa isänsä jalanjäljet Valamossa, kun isä oli ollut siellä nuorena noviisina 1930-luvulla tai miinanraivaajana välirauhan aikana. Joku muisteli vanhemman sukupolven kertomuksia pyhiinvaellusmatkojen sattumuksista tai kuinka luostarista oli hankittu ammatti tai saatu työpaikka. Manssilan poika Grigori lähetettiin 16-vuotiaana noviisiksi Valamoon, ja hän sai sieltä kanttorin ja suutarin opit. Armeijaan lähtö talvisodan kynnyksellä keskeytti hänen luostarivaiheensa. Matka luostarin lahteen sujui kantosiipialuksella alle tunnissa. Yöpymisemme oli järjestetty talvihotelliin melko askeettisiin neljän hengen huoneisiin. Matkalla ruokalaan pysähdyimme hetkeksi avokappelin suojaan, joka on tehty Ruskealan marmorista tsaarin Valamossa vierailun muistoksi. Ohjelmaamme kuului myös komeabassoisen kvartetin lyhyen konsertti ennen ruokailua luostarin pitkissä pöydissä. Tarjolla oli yksinkertaista kasvis- ja kalaruokaa kotikaljan kera. Irene Koslonen Ari Luukkanen Pekka Salminen Artikkeli 2 Naisten vaihdettua pitkät hameet ja huivit päälleen, lähdimme tutkimaan luostarin pääkirkon vastikään kunnostettua yläkirkkoa. Saimme virittää laulun korkean kupolin alla– akustiikka oli uskomaton. Alakirkkoon kulki tie upean portaikon kautta, jossa seinäfreskoissa pyhimykset vaikuttavana kulkueena vaeltavat kohti kirkkautta. Kirkkojen entisöinti näyttää onnistuneen, ainakin maallikon silmin arvioituna, loistavasti. Rakennusten entisöinti on edistynyt luostarisaarella, mutta tekemistä riittää tulevillekin vuosille. Osa matkaseurueesta lähti vielä iltakävelylle Igumenien hautausmaalle tai satama-alueelle. Aamulla oli halukkailla mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen kello viidestä alkaen. Aamiaisen jälkeen oli jo aika lähteä ostoksille sataman myyntikojuille ja odottelemaan laivaa Uuden Jerusalemin skiittaan, Niikkanaan. Tähän skiittaan oli 1930-luvulla perustettu poikakoti. Sieltä oli saanut johtajattaren paikan Maria Salminen, entinen manssilikko ja pielavetinen. Tuohon aikaan myös yleisesti lisääntyi kanssakäyminen luostarin ja karjalaisten välillä - Valamosta kehittyi alueen hengellinen keskus. Monet manssilikot kävivät vuosittain luostarissa kolme vuorokautta kestävillä matkoilla: pyydettiin esirukousta, annettiin lahjoituksia ja ostettiin kotihartausesineistöä. Poikakodin rauhallisen sisäpihan reunalla on Uuden Jerusalemin valoisa yläkirkko: Kristuksen ylösnousemisen kirkko, jossa ikonostaasi on tehty valkoisesta posliinista. Pielavedellä saadaan tänä päivänäkin nauttia Valamon luostarin arkkitehtuurista, sillä Pielaveden ortodoksikirkko on tehty Johannes Kastajan skiitan kirkon piirustuksia mukaillen. Manssilassa vieraillaan jokaisella matkalla Sortavalasta lähdettäessä lyhyen hyväkuntoisen tienpätkän jälkeen edessä oli kuoppainen SalmiAunus-maantie. Välillä tuntui, että kuoppia oli tiessä niin sisäkkäin kuin peräkkäinkin. Vihdoin Salmin Pyhän Nikolain kirkon rauniot tulivat näkyviin – siitä tietää joka matkalla tulevansa esiisiensä maille. Majoittumisemme tapahtui salmilaisiin perheisiin: mm. Marian ruokapöydän ympärillä meitä oli 9 henkeä. Karjalainen sopu sijaa antaa! Seuraavana aamuna suuntana oli Manssilan ja Virtelän kylät ja jokaisen manssilikon ajatukset alkoivat siirtyä muistelemaan omia kotikontuja. Kyläkirjatoimikunnan tehtävänä oli ensin tarkistaa kirkon kivijalan mitat. Kirkon piirustukset eivät ole säilyneet ja uusia piirustuksia varten löytyi vieläkin tarkistettavaa. Pääteema tällä kertaa oli kuitenkin Manssilan kouluolojen selvittäminen, mikä alkoi entisen kansakoulun kivijalan ja rakenteiden dokumentoinnilla. Siinä olikin monta mutkaa, porrasta ja iso kellari. Matkalla pohdiskeltiin, oliko Manssilan kylä ehkä myös Suomen ensimmäinen asutettu kylä. Näin nimittäin voidaan väittää, sillä jäätikkö perääntyi alueelta noin 11 000 vuotta sitten ja ainoastaan Karjalan kannaksen itäisin osa oli tuohon aikaan kuivaa maata. Kivikaudella asutus oli jo vakiintunut Manssilan alueella. Tästä on osoituksena mm. Stephan Räbinän pellosta löytynyt kivikautinen olkapääkirves. Ennen viimeistä lähtöä juhannuksena 1944 Manssilan ja Virtelän kylissä oli 117 asuttua taloa sekä tullivartio, kenttävartio, kirkko ja Nuorisoseuran talo. Asuttuja rakennuksia olivat myös Rajavartiolaitoksen kasarmit sekä kansakoulu. Nykyisin näissä kylissä on vain 5 asuttua entistä karjalaistaloa, lisäksi Manssilaan on rakennettu useita venäläistaloja. Kylässä ollut kolhoosi on lopetettu ja karja siirretty Räimälän kylään. Kylissä asuu pääasiassa vanhoja ihmisiä – kesäisin kylänraitti hieman elpyy kaupunkeihin siirtyneiden lasten ja bunukoiden saapuessa kesälaitumille. Entinen naapurikylä, rajantakainen Rajakontu kuului muinoin Kavainon, Manssilan ja Virtelän Irene Koslonen Ari Luukkanen Pekka Salminen Artikkeli 3 kanssa yhteiseen praasniekkakylään. Kylissä pidettiin yhteisiä juhlia, käytiin hypyllä ja haettiin puolisoja. Rajakonnun Outin ja Pekan pihassa, korkealla mäellä pidimme edelleen yllä muinaista praasniekkaperinnettä. Kouffit, tsuajut ja tsipaniekat maistuivat makoisilta upean Laatokan maiseman siintäessä taustalla. Teksti: Irene, Ari, Pekka Kuvat [1] Luostarisaarella kunnioitetaan vanhoja perinteitä naisten pukeutumisessa [2] Kouffit ja tsipaniekat maistuvat reissumiehille matkalla Manssilaan Irene Koslonen Ari Luukkanen Pekka Salminen Artikkeli [3] Tutkimustiimi vanhan Manssilan koulun raunioilla - mittamies, kirjuri ja kaivaja. 4
© Copyright 2024