12
Turun ylioppilaslehti 4/2010
ILMIÖT
ILMIÖT
näin on, vapaapaini on onnistunut jossain
sellaisessa, mihin varsinainen teatteri ei ole
kunnolla pystynyt – yleisön aktivoimisessa.
”Minulta on murtunut molemmat ranteet
ja toinen tärykalvo puhjennut kahdesti. Kerran tulin päälleni betoniin niin, että maahan
jäi verinen läntti. Ja jotkut vielä sanovat, etteivät iskut mene perille”, Adder ihmettelee.
”En suhtaudu painijaminääni hahmona.
Yleisön pitää tietää, että olen aitoa asiaa, kun
astun kehään. Hahmon pitää perustua siihen, mitä on oikeasti. Jos yleisö huomaa, ettei hahmo ole todellinen, he eivät halua tulla
katsomaan otteluita.”
Stark Adder vaikuttaa olevan kotonaan arkaaisissa soturivaateissa. Hänen sisääntulokappaleensa on Manowaria, ja se sopii kuvaan.
Nettisivuilla häntä luonnehditaan ”suoraselkäiseksi soturiksi, joka johtaa Fight Club Finlandia
esimerkillään kohti kunniaa ja voittoa”.
Hahmot ovat selvästi arkitodellisuudesta
irrallaan. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi täysin mykkä ja naamioitu viittahiippari El Exentrico olisi siviilissä hahmonsa
kaltainen.
”Osa hahmoista on sarjakuvamaisempia.
Niille on oma paikkansa”, Stark Adder toteaa.
Sympaattiselta tuntuukin, että kaikenlaiset
tyypit hyväksytään joukkoon. Painijoissa näkee niin ylipainoisia äijiä kuin pienikokoisia
naisiakin.
Mukaan mahtuu myös kukkakeppimäinen Jessica Love, jonka hameen alla killuu
varmasti jotakin koulutytölle sopimatonta.
Tikkareita heittelevä Love on kuulemma ristiinpukeutuja tosielämässäkin.
Ehkä hahmoissa on kuitenkin totuuden
siemen.
Korpien soturi Häijy-Heimo Ukonselkä lentää pöyhkeän Valentinen käsittelyssä.
TEKSTI: JANTSO JOKELIN
KUVAT: KAI JOKELA
Ammattipaini vaatii
fyysistä kuntoa,
lavakarismaa ja
draaman tajua.
J
os tapahtuman nimi on Talvisota, olisi kai
voinut arvata, että ilta avataan mieslauluyhtyeen herkällä Maamme-tulkinnalla.
Vähemmän arvattavaa on, että suomenruotsalainen vapaapainija Valentine keskeyttää isänmaallisen esityksen astumalla
pröystäillen kehään ja alkaa laulaa kansallislaulua ruotsiksi. Yleisö osoittaa mieltään
äänekkäästi: ”Suomi, suomi, suomi!”
Valentinesta tulee välittömästi heel.
Nyt lavalle ryntää muinaissuomalaista
soturihenkeä uhkuva Häijy-Heimo Ukonselkä. Kilttiin ja sotamaalauksiin sonnustautunut primitiivinen äijä heiluttaa lelutapparaa ja ajaa svenssonin häntä koipien välissä
kulisseihin. Patrioottinen yleisö ilmaisee
hyväksyntänsä.
Ukonselkä on tämän illan ehdoton face.
Siis mitä nyt taas?
Olen Helsingin kaivohuoneella seuraamassa vapaapainitapahtumaa, jossa Suomen
ammattipainijoiden kärki ottaa mittaa toisistaan. Luvassa on neljä tuntia ihonmyötäisiä
trikoita, hikeä ja draamaa.
Painijat jakautuvat karkeasti heeleihin ja
faceihin eli pahiksiin ja sankareihin. Yleisön
oletetaan kannustavan facea, joka taistelee
rehellisesti ja hyvien periaatteiden puolesta.
Aina ei kuitenkaan ole selvää, kumpi on
kumpi. Ensimmäisessä ottelussa Johnny
”The Saint” McMetal kohtaa norjalaisen
polvisuojasankari Gabriel Antonikin. Painijat saavat kahtalaista palautetta. ”Homo syö
paskaa”, huudetaan yleisöstä, mutta en ole
varma kummalle viesti on osoitettu.
Nyt tulee se ensimmäinen kysymys. Voiko
tätä ottaa vakavasti?
V
apaapainin juuret ovat amerikkalaisessa 1800-luvun vaudeville- ja karnevaaliperinteessä. Voimamiesten painiottelut
olivat yleistä huvia, ja ottelun kulku oli usein
ennalta määrätty. Otteleminen oli tarinankerrontaa, jonka tarkoituksena oli antaa yleisön rahoille vastinetta.
Joidenkin mukaan showpainilla on yhtymäkohtia jopa 1500-luvun Euroopassa
syntyneeseen Commedia dell’arteen, joka
perustui vakiintuneisiin hahmoihin ja henkilökemioihin ja johon kiinteänä osana kuuluivat myös naamiot.
Modernia lajia kutsutaan monella nimellä.
Showpaini kertoo lajin näytösluonteesta. Ammattipaini-termi tulee suoraan Yhdysvaltojen
pro wrestlingistä. Amerikkalainen versio lajista on varmasti megalomaanisin ja teatraalisin.
Yhdysvalloissa se toisaalta myös elättää ihmisiä. Trikoosankarit ovat ammattiryhmä.
Eksoottisempiakin versioita löytyy. Meksikolainen lucha libre on amerikkalaista vastinettaan ilmavampi ja akrobaattisempi painimuoto. Painijat esiintyvät naamioituneina, ja
inspiraatiota haetaan muinaisista jumalista,
eläimistä ja muista arkkityypeistä. Laji on oikeasti visuaalista ja viihdyttävää.
Showpainijat eivät kuitenkaan usein miel-
lä lajiaan teatteriksi, ainakaan julkisesti.
”Itse käytän ammattipaini-sanaa. Se korostaa sitä, että laji on urheilua, eikä mitään
näytöstä”, kertoo metallisoturi Stark Adder,
yksi Suomen tunnetuimmista painijoista.
Hän myös valmentaa Fight Club Finlandin
painikoulun oppilaita.
Kyllä, Suomessa on mahdollista kouluttautua vapaapainijaksi. Puolen vuoden koulutus
maksaa 600 euroa, minkä jälkeen pääsee takuuvarmasti esiintymään FCF Wrestlingin
tapahtumissa. Töitäkin on siis tiedossa. Monet käyvät myös ulkomailla painimassa ja
hakemassa lisäoppia.
Kuulostaa paremmalta diililtä kuin humanistisen maisterintutkinto.
”Koulutus antaa pelimerkit, joiden pohjalta omaa painijuutta aletaan kehittää. Kun
puoli vuotta tulee täyteen, katsotaan millainen painija on fysiikaltaan ja luonteeltaan.”
Onko tämä nyt varmasti urheilua?
”Urheilu on suomalaisille pyhä lehmä, ja
viihteelliseen lajiin on suhtauduttu epäillen.
Yritämme murtaa tätä käsitystä. Lapsethan
ovat tästä ihan villinä, he ovat hyvää yleisöä”,
Adder kertoo.
Nuoria poikia on kieltämättä paljon. He
muodostavat myös yleisön äänekkäimmän
osan. He ovat omaksuneet yleisöltä vaadittavat käyttäytymismallit. Tilanteisiin sopivat
mantrat, kuten ”this is wrestling” ja ”that
was awesome” tulevat kuin apteekin hyllyltä.
Suurimmille painijoille tehdään kunniaa.
Onko vapaapaini sittenkin suuri kollektiivinen näytös, jonka näyttelemiseen osallistuvat painijoiden lisäksi koko yleisö? Jos
S
uomessa puhutaan usein vapaapainista,
vaikka samalla nimellä kutsutaan myös
täysin erilaista olympialajia. Ammattipainin
säännöt perustuvat löyhästi painiin, mutta
viihteellisyys on vienyt lajin uusiin sfääreihin.
Ottelut ovat ennalta sovittuja ja noudattavat
selkeää draaman kaavaa. Iskut eivät mene perille saakka, eikä nyrkein saa edes lyödä.
Painijat saattavat viiltää salaa naamansa
auki vaatteisiin piilotetulla partaterällä. Mitä
näyttävämpää murjonta on, sen parempi.
Sanoivat ammattilaiset mitä tahansa, on
lajiin suhtauduttava huumorilla. Hahmot
ovat mielikuvituksekkaita karikatyyrejä, joiden välisille henkilökemioille rakentuu koko
näytöksen draama. Jokaisella on oma vakiintunut sisääntulokappale. Kunnia ja miehuullisuus kukkivat.
Stark Adder ei ole fiktiivinen hahmo vaan
totisinta totta.
J
oku on sanonut, että vapaapaini on miesten Kauniit ja rohkeat. Se on näppärästi
sanottu. Yleisössä on toki myös naisia, mutta
ehdoton enemmistö on nuoria miehiä. Ja jos
miehille aikoo tehdä saippuaa, on sekaan sotkettava verta ja hikeä.
Auroran ja Jessica Loven vääntäessä koulutyttöpuvuissa erityisesti naisyleisö kirkuu
hirvittäviä asioita teuraslehmästä, rumuudesta ja paskuudesta. Yllättävää kyllä, koominen transvestiitti on tämän ottelun face.
Mitä enemmän ilta menee draamaksi, sitä
hauskempaa minulla on. Suomenmestaruusottelussa kohtaavat jo aikaisemmin uhitelleet
Valentine ja Ukonselkä.
X Factor -ohjelmasta tunnettu tuomari
Renne Korppila esiintyy Barbien kanssa Valentinen managerina. Ottelun aikana he tietenkin sekaantuvat peliin ja saavat tuomarin
huomion herpaantumaan, jolloin Valentine
voi pelata häijyä peliään.
”Jos tuomari ei nähnyt, sitä ei tapahtunut”,
kuuluu kirjoittamaton sääntö. Tästä aukeaa
jälleen uusi draaman taso.
Juoni on yleisön tiedossa. Edellisessä ”jaksossa” eli Lokakuun luuvitosessa Valentine
petti Heimon. Nyt Ukonselkä janoaa kostoa
ja oikeutta ikisuomalaisuuden nimeen.
Draamaa pedataan myös internetissä, jossa painijat lähettävät testosteroninkatkuisia
videoviestejä toisilleen. Korppila ja Valentine
yrittävät saada Heimon luopumaan ottelusta uhkailemalla ja hakkaamalla tätä. Mutta
muinaisugrilainen villimies ei taivu. Otteluun kasaantuu entistä enemmän odotuksia.
Tänä iltana Ukonselän pitää piestä Valentine
maanpäälliseen Tuonelaan.
Painija ei ole tuomittu moraaliseen rooliinsa. Todennäköisesti hän käy uransa aikana läpi useita vaihdoksia heel ja face -roolien
välillä. Sepä onkin tämän saippuan koukku.
Kun yleistä hyväksyntää nauttiva sankari
yhtäkkiä iskeekin tuolin tuomarin päähän,
se yllättää yleisön varmasti.
Vapaapaini sisältää voimakkaita tunteiden
ilmauksia, jotka manifestoituvat väkivaltaan
ja toisaalta lojaaliuteen ja veljeyteen. Tunteiden käsittelyyn voi juro suomalaisäijäkin
samaistua.
Ukonselkä pieksee itserakkaan Valentinen
ja lunastaa ammattipainin suomenmestaruusvyön. Finntrollin metsähevi räjähtää
soimaan ja yleisö hurraa. Osalla on jo Ukonselkä-fanipaidat päällä.
V
iimeinen ottelu käydään legendaarisen
Starbuckin sekä japanilaisen Tajirin
välillä. Kanadalainen Starbuck toi vapaapainin Suomeen vuonna 2003. Häntä pidetään
Turun ylioppilaslehti 4/2010
yleisesti suomalaisen vapaapainin pioneerina. Hän on Suomen se vapaapainija, ellei
edesmennyttä Ludvig Borgaa lasketa.
Tajiri puolestaan on viekas japanilainen, joka
sylkee vihreää myrkkyä vastustajan kasvoihin.
Nyt meno on kovaa. Liikeet ovat yhtä teatraalisia kuin ennenkin, mutta kaikesta huomaa, että nämä kaksi ovat ammattilaisia. Sen
aistii jännitteestä, jonka he rakentavat Kaivohuoneen saliin. Tässä lajissa ammattilaisuus
ei olekaan sitä, kuinka murskaavia liikkeitä
toiseen kohdistaa. Hyvästä painijasta hehkuu
draaman taju.
Ottelun lähestyessä loppuaan taistelijat
ovat hien ja vihreän värin peitossa, uupuneita ja kylmän tietoisia tehtävästään. Ottelu
13
päättyy, kun toinen jää tonttiin ja tuomari
laskee kolmeen.
StarBuck saa pidettyä Tajirin maassa. Hän
nousee voittajana köysille ja kylpee yleisön
riemussa. Hän lähestyy dramaattisesti Tajiria
ja ehdottaa kädenpuristusta. Pitkän piinaavan tuijotuksen päätteeksi Tajiri paiskaa kättä sovinnon merkiksi. Yleisö yltyy majesteettiseen meteliin. Vain jouset puuttuvat.
Tunnen kylmät väreet selässäni. Miten ihmeessä he tekivät sen. Herättivät pienen pojan sisälläni.
”Mies voi hyvin niin kauan kuin pikkupoika hänen sisällään elää”, Starbuck kirjoittaa
kotisivuillaan. En voisi olla enempää samaa
mieltä.
Aurora kuristaa Jessica Lovea Suomen ensimmäisessä
Schoolgirl Strap on a Pole -tyyppisessä ottelussa.