file - Helda

Pro gradu -tutkielma
Maantiede
Kulttuurimaantiede
MAAHANMUUTTAJATAUSTAISTEN LASTEN NEUVOTTELUT KAUPUNKITILAN
TURVALLISUUDESTA JA TURVATTOMUUDESTA
Tomi Haapa-alho
2015
Ohjaaja: Tommi Inkinen
HELSINGIN YLIOPISTO
MATEMAATTIS-LUONNONTIETEELLINEN TIEDEKUNTA
GEOTIETEIDEN JA MAANTIETEEN LAITOS
MAANTIEDE
PL 64 (Gustaf Hällströmin katu 2)
00014 Helsingin yliopisto
Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty
Laitos/Institution– Department
Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta
Geotieteiden ja maantieteen laitos
Tekijä/Författare – Author
Tomi Haapa-alho
Työn nimi / Arbetets titel – Title
Maahanmuuttajataustaisten lasten neuvottelut kaupunkitilan turvallisuudesta ja turvattomuudesta
Oppiaine /Läroämne – Subject
Kulttuurimaantiede
Työn laji/Arbetets art – Level
Aika/Datum – Month and year
Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages
Pro gradu -tutkielma
Marraskuu 2015
64 + liitteet
Tutkimus tarkastelee maahanmuuttajataustaisten lasten käsityksiä kaupunkitilan turvallisuudesta ja
turvattomuudesta, ja heidän tapojaan neuvotella turvattomuudesta omassa arjessaan. Käsityksiä kaupunkitilasta
lähestytään yksilön ja ympäristön välisenä prosessina, jossa mielenkiinto kohdistuu yksilöllisten tulkintojen ja
sosiaalisen ja kulttuurisen kontekstin väliseen vuoropuheluun. Tutkimus on kiinnostunut erityisesti lapsuuden ja
maahanmuuttajuuden merkityksistä turvattoman kaupunkitilan neuvotteluissa. Tutkimuksen tarkoituksena
tarkastella minkälainen merkitys yhteiskunnassa rakentuvilla puhumisen tavoilla on toisen polven
maahanmuuttajalasten minäkuvaan ja ympäristösuhteeseen.
Tutkimusaineisto koostuu 12 maahanmuuttajataustaiselle yläasteikäiselle lapselle (8 poikaa, 4 tyttöä) tehdystä
puolistrukturoidusta parihaastattelusta. Menetelmiin kuului myös osallistavampi osio, jossa lapset saivat kirjoittaa
tai piirtää kuvauksen turvallisesta ja turvattomasta tilanteesta kodin ulkopuolella. Aineisto analysoitiin
fenomenologisen tulkinnan (IPA: Interpretative phenomenological analysis) ja aiempaan teoriaan pohjautuvan
teemoittelun avulla. Pyrkimyksenä oli tarkastella aineistoa sekä yksilön että sosiaalisen ja kulttuurisen kontekstin
näkökulmasta.
Turvattomuus osoittautui monisyiseksi ilmiöksi, jossa sekä lasten omilla kokemuksilla ja tulkinnoilla, että
sosiaalisella ja kulttuurisella ympäristöllä oli vaikutuksensa turvattomuudesta neuvotteluun. Turvallisuus näyttäytyi
lasten kuvauksissa tavallisen arjen ja minuuden jatkumona, jossa vanhemmat, tutut ihmiset ja ympäristöt
muodostivat turvallisen arjen puitteet. Turvattomuus näyttäytyi normaalia jatkumoa horjuttavana tekijänä.
Käsitykset turvattomuudesta perustuivat vanhempien varoituksiin turvallisuuden määrityksiin, kavereilta kuultuihin
kertomuksiin, median luomiin mielikuviin ja omiin kokemuksiin. Turvattomuuden kokeminen kytkeytyi lasten
kykyyn neuvotella erilaisten riskien vaarallisuudesta tilannekohtaisesti. Mitä enemmän lapsilla oli omakohtaisia
kokemuksia ja käsityksiä paikoista, sitä paremmat kulttuuriset lukutaidot heillä oli neuvotella kaupunkitilan
riskeistä.
Tutkimus osoittaa turvattomuuden olevan pohjimmiltaan kamppailua kaupunkitilan merkityksistä, jossa yksilön
yhteiskunnallisella asemalla ja koetulla haavoittuvuudella on merkitystä. Turvattomuus kytkeytyy yksilön
käsitykseen omasta itsestään ja paikastaan yhteisössä. Kulttuurisella kontekstilla ja puhumisen tavoilla on
keskeinen merkitys siinä miten lapset muodostavat omaa ympäristösuhdettaan, ja miten vanhemmat arvioivat
lastensa turvallista liikkumatilaa kaupungilla.
Avainsanat – Nyckelord – Keywords
Turvallisuus, turvattomuus, maahanmuuttajataustaiset lapset, ympäristökäsitykset, identiteetti, kaupunktila
Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited
Helsingin yliopiston kirjasto, Kumpulan kampuskirjasto
Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty
Laitos/Institution– Department
Faculty of Science
Department of Geosciences and Geography
Tekijä/Författare – Author
Tomi Haapa-alho
Työn nimi / Arbetets titel – Title
Negotiations of safety and unsafety in public space: Immigrant children’s perspectives.
Oppiaine /Läroämne – Subject
Human Geography
Työn laji/Arbetets art – Level
Aika/Datum – Month and year
Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages
Master’s thesis
November 2015
64 + appendices
The study explores what young people with an immigrant background understand with safety and unsafety in
public space, and how they negotiate risks in their everyday lives. Conceptions of safety and unsafety are
approached as a dialectical process between individual and social environment, where the dialogue between
personal interpretations and sociocultural context is given particular interest. The study is interested in how
childhood and ethnicity as social constructs influence the process of sense making. The purpose of this thesis is to
give more knowledge on how children with ethnic background construct their identities and worldviews in a
particular cultural context of Helsinki.
The study was conducted on 12 children (8 boys and 4 girls, age 13–15) with an immigrant background. Semi
structured interviews took place in pairs. Participatory and visual methods were also applied to enable children to
write or draw a visual/textual represenation of a safe and an unsafe situation in public space. The data was analyzed
with an interpretative phenomenological analysis (IPA) and theme based sampling. The aim was to view both
individual and cultural narratives of un/safety.
Children’s conceptions of unsafety turned out as a multifaceted phenomenon, where both individual interpretations
and sociocultural context had an impact. The narratives of safety represented the continuation of selfhood and the
normal everyday life surrounded by family, familiar people and places. Unsafety was viewed as an interruption of
this continuation. The conceptions of unsafety were constructed from parental warnings and parents’ definitions of
safety, rumours and media images, and children’s own experiences of public space. Feelings of unsafety were
connected on children’s agency to negotiate the severity of different situational risks. The more the children had
firsthand experiences of public space, the more they were able to handle and negotiate risks in public space.
The study shows how feelings of unsafety are manifestations of competing conceptions of public space, and where
social identities and perceived vulnerability play a significant part. Unsafety connects on how a person views
herself and her place more widely in society. Cultural discourses have a major influence on how children construct
their environmental relationship, and how much they are allowed to experience public space without adult
supervision.
Avainsanat – Nyckelord – Keywords
Safety, unsafety, fear, public space, negotiations of risk, agency, immigrant children.
Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited
Helsingin yliopiston kirjasto, Kumpulan kampuskirjasto
Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
SISÄLLYS :
1. Johdanto........................................................................................................................ 1
2. Teoreettinen viitekehys ................................................................................................. 4
2.1 Sosiaalinen konstruktionismi – todellisuuden sosiaalinen rakentuminen ............................... 4
2.2 Turvattomuuden sosiaalinen rakentuminen .......................................................................... 5
2.3 Turvattomuus ja rakenteellinen valta ................................................................................... 8
2.4 Turvattomuudesta neuvottelu – fenomenologinen näkökulma ............................................ 11
2.4.1 Neuvottelu tilassa ja tilasta.......................................................................................... 12
3. Metodologia ................................................................................................................ 16
3.1 Tutkimukseen osallistuneet lapset ...................................................................................... 16
3.2 Haastattelut lasten vapaa–ajasta ......................................................................................... 17
3.3 Narratiivinen haastattelu ja visuaaliset menetelmät ............................................................ 20
3.4 Aineiston analysointi ......................................................................................................... 22
3.5 Tutkimuseettiset pohdinnat ................................................................................................ 23
4. Turvallisuuden ja turvattomuuden narratiivit ............................................................... 27
4.1 Arjen jatkumo turvana ....................................................................................................... 27
4.2 Pelonmaisemat .................................................................................................................. 32
4.3 Turvattomuus ja toiseus ..................................................................................................... 38
4.3.1 Päihtynyt toiseus uhkana ............................................................................................. 38
4.3.2 ”Ihan normaalii meille” – kulttuurinen toiseus koettuna turvattomuutena .................... 43
4.4 ”Suomi on turvallinen maa ihan oikeesti” – neuvottelua turvattomissa tilanteissa ............... 45
5. Päätelmät .................................................................................................................... 48
6. Lopuksi ....................................................................................................................... 50
Kirjallisuus ..................................................................................................................... 51
Liitteet ............................................................................................................................ 65
Liite 1. Puolistrukturoitu keskustelu ........................................................................................ 65
Liite 2. Kirje vanhemmille ...................................................................................................... 67
Liite 3. Tutkimuslupa nuorisoasiainkeskukselta ....................................................................... 68
1
1. Johdanto
Turvallisuus on yksi keskeisimmistä ihmisen hyvinvoinnin osa-alueista, ja sitä pidetään
perustavanlaatuisena ihmisoikeutena ja -arvona (Niemelä ja Lahikainen 2000). Turvallinen
kaupunkitila
tarjoaa
puitteet
henkisen
kasvun
kannalta
tärkeälle
sosiaaliselle
kanssakäymiselle. Ympäristö, jossa lapsi voi liikkua ilman vanhempiaan mahdollistaa
itsenäisen ympäristösuhteen ja oman identiteetin muodostamisen (Valentine 2004: 84;
Christensen 2003; Kyttä 2003). Turvattomuuden on puolestaan todettu heikentävän
toimintakykyä, koettua hyvinvointia ja psyykkistä terveyttä, ja kaventavan ihmisen fyysistä
ja sosiaalista elinpiiriä (Liska ym. 1988; Stafford ym. 2007; Kyttä ym. 2009; Tuominen
1994). Turvattomaksi koetun elinympäristön on havaittu olevan yksi keskeisimmistä
lapsen liikkumista rajoittavista tekijöistä, jossa myös vanhempien käsityksillä on keskeinen
rooli (Kyttä 2003: 10, 23; Valentine 1997). Käsitykset erilaisista riskeistä vaikuttavat
monella tapaa siihen, miten näemme itsemme ja muut arjessamme (Lupton 1999: 14).
Turvattomuuden tunne voi välittyä paikkojen tai ihmisten välttelynä ja eristäytymisenä
sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle.
Koettua turvattomuutta ja kaupunkipelkoja on tutkittu Suomessa säännöllisesti 90-luvulta
alkaen muun muassa tilastokeskuksen, oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen, Helsingin
kaupungin tietokeskuksen ja poliisilaitoksen toimesta. Aihe on ollut suosittu myös
opinnäytetöissä eri tieteenaloilla. Suuren yleisön tietoisuuteen tulevat tutkimukset ovat
pääsääntöisesti kvantitatiivisia barometri-pohjaisia kyselylomaketutkimuksia, joiden avulla
pyritään kartoittamaan trendejä ihmisten kokemasta turvattomuudesta sekä turvattomuuden
alueellisista eroista. Sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia tutkimuksia on kritisoitu niiden
metodologisista
lähtökohdista
olettaa
ihmisten
ymmärtävän
turvallisuudella
ja
turvattomuudella samoja asioita (Hollway ja Jefferson 2000). Turvattomuudesta ei ole
olemassa yhtä yksittäistä määritelmää, ja toisinaan tutkijat tarkoittavatkin turvattomuudesta
puhuessaan eri asioita (Pain 2000: 367). Tyypillisesti turvattomuudella on tarkoitettu
fyysisen väkivallan pelkoa julkisessa tilassa, mutta myös monilla muilla tekijöillä nähdään
olevan yhteys turvattomuuden kokemiseen. On vaikeaa määritellä missä turvattomuus
varsinaisesti alkaa ja mihin se loppuu. Kyselylomaketutkimusten heikkoutena ovat niiden
tutkimustuloksia ohjailevat ja vaihtoehtoja kaventavat kysymyksenasettelut, joissa
vastaajilla ei ole mahdollisuutta kertoa mitä he turvattomuudella ymmärtävät (Pain ym.
2010). Tutkimukset esittävät turvattomuuden yhteiskunnallisista prosesseista irrallisena
2
ilmiönä,
jolloin
taustalla
vaikuttavat
kulttuuriset
tekijät
jäävät
huomioimatta.
Kulttuuriseksi tai kielelliseksi käänteeksi (Vuolteenaho 2002) kutsutulla, ilmiöiden
sosiaalista
olemusta
korostavalla
paradigmalla
on
ollut
merkittävä
vaikutus
turvattomuuden tarkasteluun kulttuurisesti rakentuvana merkityksenä, jonka yhteydessä
niin yksilölliset kuin yhteisöllisetkin tavat nähdä maailma otetaan ilmiön tarkastelussa
huomioon.
Lasten käsityksiä turvattomuudesta on tutkittu toistaiseksi melko vähän (Goodey 1994;
Deakin 2006; Cops 2010: Lahikainen 1995), ja kiinnostus lasten maantieteeseen on
kasvattanut suosiotaan vasta 2000-luvulle tultaessa (Hollway ja Valentine 2000; Pain
2001:
907–908;
Kallio
2009:
41–42).
Maahanmuuttajataustaisten
lasten osuus
tutkimuksissa on vielä marginaalisempi. Ensimmäinen maahanmuuttajataustaisten nuorten
turvattomuuden kokemuksia tarkasteleva tutkimus Suomessa julkaistiin Helsingin
kaupungin tietokeskuksen toimesta vuonna 2014 (Tuominen ym.). Tutkimuksessa todettiin
maahanmuuttajuuden olevan keskeinen tekijä turvattomuuden kokemisessa (emt. 53–54),
ja sillä on näin ollen suora kotoutumista hidastava vaikutus. Myös Terveyden ja
hyvinvoinnin laitos kartoitti vuonna 2012 tulleessa raportissaan (Mannila ym. 2012)
maahanmuuttajien terveyden ohessa koettua turvattomuutta. Paikkojen välttelyn havaittiin
olevan yleisempää kuin koetun väkivallan. Turvattomuuden käsityksillä on siis vaikutusta
yksilöiden koettuun liikkuvuuteen.
2000-luvun lopulla maahanmuuttokeskustelussa tapahtunut muutos on näkynyt kaduilla ja
keskusteluissa lisääntyneenä avoimena rasismina (Keskinen ym. 2009). Yhteiskunnallinen
turvattomuus seuraa tyypillisesti laajempia yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia ja
suhdanteita, ja yleensä maahanmuuttajille lankeaa keskusteluissa syntipukin rooli
(Jaakkola 2009: 78–80; Huysmans 1995). Tämän päivän toista polvea edustavat
maahanmuuttajalapset rakentavat identiteettiään ja suhdettaan muihin ihmisiin ja
ympäristöönsä yhteiskunnassa rakentuvien käsitysten kautta. On tärkeää tarkastella,
minkälainen merkitys yhteiskunnassa rakentuvilla puhumisen tavoilla on toisen polven
maahanmuuttajalasten minäkuvaan ja ympäristösuhteeseen.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ymmärtää, mitä maahanmuuttajataustaiset lapset
ymmärtävät kaupunkitilan turvallisuudella ja turvattomuudella ja miten he siitä
neuvottelevat omassa arjessaan. Lähestyn turvattomuutta fenomenologisena tulkintana,
jossa yksilöä tarkastellaan tietyssä sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa merkityksiä
3
antavana subjektina. Tutkimuksen kohteena ovat Helsingissä asuvat yläasteen aloittaneet
maahanmuuttajataustaiset lapset. Kohderyhmä tarjoaa mielenkiintoisen tarkastelukehikon
lapsuuden,
maahanmuuttajuuden,
turvattomuuden
ja
kaupunkitilan
keskinäisiin
vuorovaikutussuhteisiin ja ilmenemismuotoihin. Tutkimus ei käsittele ainoastaan
turvattomuuden kokemista, vaan myös kokemuksen käsittämiseen vaikuttavia kulttuurisia
merkityksiä. Tutkimus on näin samanaikaisesti maahanmuuttajuuden ja lapsuuden
tutkimusta
turvattomuuden
kontekstissa.
Pyrin
yhdistelemään
teoreettisessa
viitekehyksessäni sekä turvattomuustutkimuksen feminististä perinnettä että lapsuuden
maantiedettä.
Lapsuuden
maantieteessä
korostetaan
jokaisen
lapsen
yksilöllistä
merkityksenantoa ja erilaisten lapsuuksien moninaisuutta (Raittila 2009). Paikka
humanistisen maantieteen käsitteenä tarjoaa työkalun monisyisten merkitysten tarkasteluun
erilaisissa arjen konteksteissa. Kaupunkitila ei ole vain tasainen pinta, jossa ihmisten
välinen vuorovaikutus tapahtuu, vaan se nivoutuu tiiviisti osaksi lasten jokapäiväisiä
merkityksenantoja ja arjen hahmottamista (Kullman ym. 2012). Ymmärtääksemme lasten
käsityksiä kaupunkitilan turvallisuudesta ja turvattomuudesta on meidän lähestyttävä
turvattomuutta lasten oman maailmankuvan kautta (Kuusisto-Arponen ja Tani 2009: 47;
Nayak 2003; Raittila 2008: 41–42).
4
2. Teoreettinen viitekehys
2.1 Sosiaalinen konstruktionismi – todellisuuden sosiaalinen rakentuminen
Sosiaalinen
konstruktionismi
tarkastelee
todellisuutta
yksilöiden
ja
yhteisöjen
arkiymmärryksen tulkitsemina (Burr 2015: 3–30; Häkli 1999: 133, Berger ja Luckmann
1966). Konstruktionistinen tutkimus on kiinnostunut tavoista, joilla merkitykset ja erilaiset
kategoriat syntyvät osana jokapäiväistä elämää. ”Todellisuus” ei välity sellaisenaan
yksilölle, vaan siihen vaikuttavat olennaisesti muut ihmiset, joiden kanssa hän jakaa
kokemuksensa ja käsityksensä maailmasta. Merkityksenannot tapahtuvat muiden ihmisten
kanssa jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa, jossa ajatuksia vaihdellaan yhteisesti jaetun
merkkijärjestelmän, kielen, avulla (Hall 2013: 1–3, Berger ja Luckmann 1966: 30–48, Burr
2015: 4–5). Kommunikoidessaan ihmiset tuottavat ja ylläpitävät todellisuutta ajattelunsa ja
toimintansa kautta. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan kieli on välttämätön edellytys
merkitysten muodostamiselle, sillä se käytännössä mahdollistaa ajattelun (Burr 2015: 10;
Berger ja Luckmann 1966: 48; Harré ja Gillet 1994). Ilman kieltä emme voisi pukea
kokemuksiamme sanoiksi. Näin ollen termit ja käsitteet vaikuttavat kokemusten
ymmärtämiseen ja sitä kautta itse kokemukseen (Burr 2015: 54–55). Myös keholliset
kommunikointitavat, kuten eleet ja ilmeet, muokkaavat käsityksiämme toisistamme.
Kieli on sosiaaliseen kontekstiin sidonnaista sanojen saadessa merkityksenä niiden
tilannesidonnaisen käyttötarkoituksensa mukaan. (Wittgenstein 1963). Esimerkiksi
turvallisuus saa erilaisia sisältöjä kun siitä puhutaan kansainvälisellä, kansallisella,
paikallisella, tai henkilökohtaisella tasolla (Heiskanen 1994; Niemelä 2000; Toivonen
1998). Kielen kontekstuaalisuudesta johtuen myös käsitykset ovat vahvasti aikaan ja
paikkaan sidottuja (Burr 2015: 4, Moscovici 1984: 6–10). Asioille ja ilmiöille annetut
merkitykset eivät ole pysyviä ja asioihin sisäänrakennettuja ominaisuuksia, vaan ne
muuttuvat ajassa ja kulttuureissa. Havainnollistava esimerkki on vaatemuoti, jonka avulla
”tiedämme” mikä on muodikasta ja mikä ei. Samalla tavalla käsitys lapsuudesta ja lapsista
rakentuu ajassa ja paikassa (Holloway ja Valentine 2000: 5, Prout ja James 1999).
Moscovicin (1984: 24–27) mukaan kielen keskeisin tarkoitus on tehdä vieraat asiat tutuiksi
nimeämällä ne. Ihmisellä on luontainen pyrkimys ymmärtää ympäristöään ja paikantaa
itsensä siinä. Asioiden ymmärtäminen luo turvallisuuden tunnetta, kun taas vieraat asiat
5
aiheuttavat hämmennystä, ahdistusta, tai jopa pelkoa.
Kielellä tapahtuva eronteko ja
asioiden kategorisointi organisoivat maailmaa ja paikkaamme siinä.
Käsityksemme asioiden todellisesta luonteesta ei perustu aina itsenäiseen havainnointiin ja
henkilökohtaisiin kokemuksiin, vaan suuri osa jokapäiväisestä tiedosta perustuu
toisenvaraiseen tietoon ja luottamukseen sen totuudenmukaisuudesta (Berger ja Luckmann
1966: 54–55). Yksilö harvemmin kyseenalaistaa jokapäiväistä todellisuuttaan ja siihen
latautuneita kulttuurisia arvoja ja normeja, vaan ottaa ne itsestään selvyyksinä (Hall 2013;
Harré ja Gillet 1994: 21–22, Blumer 1986: 2–5, Häkli 1999: 150). Olemme vankeja
sosiaalisessa ja kulttuurisessa ympäristössämme, jossa kieli ohjaa ja rajoittaa tapaamme
tarkastella maailmaa (Harré ja Gillet 1994: 21–22).
2.2 Turvattomuuden sosiaalinen rakentuminen
Käsitys kaupunkitilan turvallisuudesta ja turvattomuudesta ovat käsityksiä muiden
käsitysten joukossa, ja se mitä niillä ymmärrämme, on rakentunut ja muuttunut läpi
elämämme oman itsemme mukana (Lupton 1999: 14; Douglas 1992: 29, 58). Tietoisuus
erilaisista riskeistä rakentuu osana jokapäiväistä sosiaalista kanssakäymistä, jossa erilaiset
varoitukset ja kehotukset valppauteen rakentavat ja uusintavat käsitystämme kaupunkitilan
olemuksesta (Furedi 1998: 15–42; Koskela 2009: 37; Valentine 1992; Banks 2005;
Douglas ja Wildavsky 1983). Ihminen voi kokea kaupungilla liikkuessaan turvattomuutta
riippumatta siitä, ovatko käsitykset riskeistä rationaalisia vai eivät (Sparks ym. 2001;
Koskela 2009: 38). Mielikuvilla on todettu olevan suurempi merkitys turvattomuuden
rakentumisessa kuin riskien tilastollisilla todennäköisyyksillä. Länsimaissa rikollisuuden
pelon onkin todettu olevan suurempi ongelma kuin itse rikollisuuden (Koskela 2009: 38;
Furedi 1998). Rikosten ja tilastollisen turvattomuuden vähenemisestä huolimatta ihmiset
pelkäävät arjessaan aiempaa enemmän. Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää, miten
käsitykset turvattomuudesta muodostuvat yksilöiden ja yhteisöjen jokapäiväisissä
merkityksenannoissa.
Tietoisuus erilaisista vaaroista ja uhista kaupungilla alkaa rakentua jo lapsuudessa. Lapsen
sosiaalisen verkoston muodostavilla ihmisillä on keskeinen rooli lapsen maailmankuvan
rakentumisessa (Denzin 1982: 30). Perhe on yksi keskeisimmistä sosiaalista konteksteista,
jossa lapset muodostavat käsityksensä erilaisista arjen riskeistä (De Vaus ja Wise 1996: 37;
6
Deakin 2006; De Groof 2008). Vanhemmilla on merkittävä rooli lapsen arjen
hahmottamisessa ja käsitysten muodostumisessa. Tutkimukset ovat osoittaneet, miten
käsitykset ympäristön turvattomuudesta omaksutaan vanhempien maailmankuvan kautta
(Backett–Milburn ja Harden 2004: 445, De Groof 2008, Valentine 1992). Vanhemmat
neuvovat lapsiaan varomaan liikennettä, pysymään turvallisen matkan päässä kotoa,
tulemaan kotiin pimeän tullen, ja varomaan tuntemattomia ihmisiä. Samalla kun
vanhemmat määrittävät lapsille turvallisuuden puitteet, he tulevat määrittäneiksi, mikä on
turvatonta. Mikäli vanhemmat näkevät maailman kaoottisena ja epävarmana, on
todennäköistä, että lapset omaksuvat samanlaisen maailmankuvan. Lapset ottavat mallia
vanhempiensa tavoista reagoida erilaisiin tilanteisiin, paikkoihin ja ihmisiin, jotka
vanhemmat tulkitsevat uhkaaviksi (May ym. 2002). Näin lapset oppivat varomaan samoja
asioita kuin heidän vanhempansa. Tutkimuksissa onkin havaittu yhteys lasten pelkojen
voimakkuuden ja vanhempien asettaman kontrollin välillä (Wallace ja May 2005). Mitä
enemmän vanhemmat rajoittavat lasten liikkumista ja varoittavat ympäristön vaaroista, sitä
enemmän lapset pelkäävät ulkona liikkuessaan.
Arjen sosiaalisuus, ja siihen pohjautuva käsitysten rakentuminen, ei rajoitu ainoastaan
perheeseen ja kaveripiirin, vaan siihen lukeutuu kaikki informaatio, jota ihminen
vastaanottaa joko suoraan tai välillisesti (Kirmanen 2000a: 139; Douglas 1992: 58; Lupton
1999: 15). Paikallisilla yhteisöillä on keskeinen rooli siinä, miten erilaisista riskeistä
muodostetaan käsitys kollektiivisesti (Cops. ym. 2012: 194; Panelli ym. 2005).
Turvattomuuskäsityksiin
vaikuttavat
erilaiset
merkityksenantoprosessit
paikallisesta
kansalliseen ja globaaliin mittakaavaan asti (Pain ym. 2010, Koskela 2010: 396).
Käsitykset turvattomuudesta ovat siis myös kulttuurisia tuotteita. Se, mikä koetaan
milloinkin turvallisuusuhkana, riippuu hyvin paljon ajasta ja paikasta, jossa käsitykset
turvattomuudesta rakentuvat (Lupton 1999: 5; Furedi 1998: 17). Tämä on näkynyt eri
aikakausien
turvattomuusselvityksissä,
yhteiskunnallisessa
keskustelussa
joissa
ihmisten
vallinneet
huoliin
aiheet
ovat
heijastuneet
ekokatastrofeista,
ydinonnettomuuksista, kansainvälisestä terrorismista, epidemioista ja kouluammunnoista
(Niemelä ja Lahikainen 2000: 9; Toivonen 1998: 45–6; Heiskanen 1994). Riskien
sisällöllisten erojen ohella muutoksia on tapahtunut myös tavassa, jolla maailmaan ja
elämiseen suhtaudutaan entistä useammin riskeihin ennakointina (Giddens 1991: 3, Beck
1994: 45). Epävarmuudesta ja riskien hallinnasta on tullut meidän aikaamme leimaava
piirre globalisoituvassa, rajoja rikkovassa maailmassa, jossa individualismi ja uudet
7
yhteisöllisyyden muodot korvaavat aiempia yhteisöllisiä normeja. On alettu puhua
”pelonkulttuurin” ja ”turvayhteiskunnan” synnystä (Furedi 1998; Koskela 2009).
Medialla (ja tänä päivänä entistä enemmän myös sosiaalisella medialla) on keskeinen rooli
siinä, miten käsitykset erilaisista riskeistä rakentuvat kulttuurissa (Altheide 2002: 177;
Korander 1994; Banks 2005; Kivivuori ym. 2003; Furedi 2002: 5; Smolej 2011). Uutiset
eivät korreloi rikostilastojen kanssa, vaan eniten palstatilaa saavat tyypillisesti
mahdollisimman shokeeraavat ja tunteisiin vetoavat yksittäistapaukset (Korander 1994:
181–2). Media dramatisoi rikoksia ja tekee niistä lukijalle samaistuttavia (Koskela 2009:
338–341). Varsinkin iltapäivälehtien on todettu korostavan väkivaltaa lööpeissään
(Kivivuori ym. 2003). Jo iltapäivälehtien mainosjulisteiden seuraamisella voi olla
tiedostamaton yhteys yksilön välttämiskäyttäytymiseen ja huoleen väkivallan uhriksi
joutumisesta (Smolej ja Kivivuori 2005). Tästä johtuen ihmisten käsitykset rikollisuuden
trendeistä
vastaavat
huonosti
turvattomuuden
tilastollista
totuutta.
Järkyttävät
yksittäistapaukset voivat aiheuttaa piikin kansalaisten turvattomuuden kokemuksissa,
vaikka rikollisuus olisi keskimääräisesti vähentynyt (Schlesinger ja Tumbler 1994: 186).
Koranderin (2000: 184–5) mukaan tv–uutisoinnissa on tapahtunut muutos kohti
amerikkalaista ”rikosraportoitumista”, jossa rikosten osuus uutisoinnissa on kasvanut ja
rikokset esitetään pinnallisesti lyhyinä sähkeinä. Media irrottaa rikokset yhteiskunnallisesta
konteksistaan, jolloin rikosten taustalla vaikuttavat laajemmat prosessit jäävät katsojilta
ymmärtämättä. Myös lukuisat tosi–tv -ohjelmat, kuten Vartijat, 112, Poliisit, ja Katastrofin
anatomia, vaikuttavat ihmisten käsityksiin kaupunkitilan olemuksesta (Koskela 2009).
Median
luomat
mielikuvat
tunkeutuvat
osaksi
arkea
ja
erilaisia
sosiaalisia
merkityksenantoja ja vaikuttavat tapaamme suhtautua ilmiöihin ja kanssaihmisiin.
Pahimmillaan media luo pelon rakentumiselle kehän, jossa uutisointi rikoksista johtaa
samalla uutisointiin koskien ihmisten huolta rikoksista (Koskela 2009: 337, Korander
2000: 181). Yleensä uutisoinnin seurauksena ovatkin ihmisten tiukentuneet asenteet ja
toive kontrollin ja valvonnan lisäämisestä (Furedi 1998: 153, Korander 2000).
Etenkin lasten on todettu reagoivan voimakkaasti median ja tv-ohjelmien välittämiin
uhkakuviin (Karisto ja Tuominen 1993: 50, Kirmanen 2000b: 135). Lapset kuuntelevat
aikuisia ja seuraavat yhtä lailla median luomaa kuvaa maailmasta. Kaukanakin olevat asiat
siirtyvät tiedotusvälineiden avulla osaksi omaa arkea. Lapsen mielikuvituksessa todellisuus
ja mielikuvat sekoittuvat toisiinsa. Lapsella ei ole samanlaisia edellytyksiä käsitellä
8
ympäristönsä informaatiota, jolloin aikuisten rooli käsitysten muodostumisessa korostuu
(Kirmanen 2000a: 140). Kirmasen (2000b) tutkimus 5–6 vuotiaiden lasten peloista osoitti
etenkin läheisten ihmisten merkityksen niin turvallisuuden kuin turvattomuudenkin
määrityksissä. Käsitykset välittyvät sekä suoraan tiedotusvälineiden kautta, että välillisesti
omaisten välityksellä. Niemen (1998: 130) tutkimus osoitti, miten ihmisten käsitykset
rikollisuudesta nojaavat tiedotusvälineiden muodostamaan kuvaan sitä voimakkaammin,
mitä kauempana he ovat rikollisuuden kokemuksesta itse. Etenkin vanhojen ihmisten
havaittiin pelkäävän eniten, koska he liikkuivat ulkona harvemmin.
2.3 Turvattomuus ja rakenteellinen valta
Turvattomuuden kokemisen on todettu olevan erilaista eri ihmisillä. Se, minkälaisena
ihminen näkee itsensä, on keskeinen rooli erilaisiin turvattomuuden skenaarioihin
identifioitumisessa (Lupton 1999: 13–14). Sosiaalisilla identiteeteillä (sukupuolella, iällä,
etnisyydellä, seksuaalisuudella) ja erilaisilla omaksutuilla rooleilla on todettu olevan
yhteys turvattomuuden kokemiseen (Korander 2000: 178; Pain 2000; Niemelä 2000).
Naisten ja vanhusten on todettu pelkäävän eniten kaupungilla liikkumista, vaikka tilastojen
valossa miehillä on suurempi todennäköisyys kohdata väkivaltaa julkisessa tilassa. Tätä
kokemuksellisen ja tilastollisen turvattomuuden välistä ristiriitaa kutsutaan käsitteellä
pelkoparadoksi.
Pelon ja turvattomuuden tutkimusta on kuitenkin kritisoitu, koska se ei ota huomioon
turvattomuuden taustalla olevia kulttuurisia tekijöitä. Käsitys kaupunkitilan riskeistä ei ole
koskaan täysin objektiivinen ja maailmankuvasta riippumaton (Lupton 1999: 29–30).
Feministitutkijoiden mukaan tutkimuksissa on keskitytty turvattomuuden ilmenemisen
muotoihin pureutumatta tarkemmin turvattomuuden kokemisen rakenteellisiin syihin.
Turvattomuuden
ja
haavoittuvuuden kokemisen on väitetty kytkeytyvän niihin
kulttuurisesti rakentuneisiin diskursseihin, jotka rakentavat sosiaalisia identiteettejä ja
antavat niille erilaisia positioita turvattomuuden diskursseissa. (Valentine 1989; 1990
Goodey 1994; Stanko 1990). Diskurssilla viitataan niihin merkityksellistämisen keinoihin,
joiden avulla yksilö muodostaa käsityksensä asioista ja ilmiöistä erilaisissa konteksteissa
(Foucault 1972: 49; Laclau ja Mouffe 1990: 100–103). Jos kieltä tarkastellaan
merkityksenantoa rajaavana tekijänä, diskurssit voidaan nähdä kielen ja puhumisen tapojen
9
rajauksina, joissa asioista voidaan keskustella kunkin diskurssin käsitteistön puitteissa.
Yksilö voi rationalisoida suhdettaan kaupunkitilaan diskurssien luomien merkitysten
avulla, mutta samalla diskurssit ohjaavat tapaa, jolla rationalisointi tapahtuu (Lupton 1999:
15).
Foucaultilaisessa,
kulttuurisia
rakenteita
korostavassa
tutkimuksessa
ollaan
kiinnostuneita siitä, miten erilaiset subjektipositiot rakentuvat puhumisen tavoissa, ja miten
nämä roolit toteutuvat arkielämässä (Lupton 1999: 87). Pelkääminen on siis tietyllä tapaa
kulttuurisesti opittua toimintaa; tietynlaisen sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuneen
roolin omaksumista. Mary Douglas (1992: 29) kuvaakin turvattomuuden kokemusta
kulttuurisen kontekstin tuntemisena ja turvattomuuden diskursseihin suhtautumisena.
Puhumisen tavat luovat käsityksiä siitä, kenen tulisi olla varuillaan ulkona liikkuessa, ja
ketkä vastavuoroisesti muodostavat todennäköisimmän uhan (Koskela 2009: 31). Naiset ja
lapset nähdään suojelua kaipaavina, kun taas nuorisoporukat, jengit ja maahanmuuttajat
nähdään turvattomuutta aiheuttavina (Pain 2001: 899). Feministisen käsityksen mukaan
turvattomuuden tunne on kytköksissä naiseuden kulttuuriseen merkitykseen ja siihen,
miten pelkäämisestä on tullut kulttuurin myötä osa naisena olemista (Valentine 1997;
Madriz 1997; Day 2001). Tällä viitataan diskursseihin, joissa naisten pelkoa julkisessa
tilassa pidetään normaalina ja yksin liikkumista pimeällä puolestaan uhkarohkeana ja
ajattelemattomana
kokemiselle
onkin
toimintana.
naisten
Varsinaista
uhkaa
identifioituminen
olennaisempaa
kulttuuriseen
turvattomuuden
käsitykseen
naisista
”haavoittuvaisena sukupuolena” julkisessa tilassa. Naisten pelkoihin liittyy usein myös
seksuaalisen väkivallan pelko, mikä tekee pelon luonteesta erilaista ja kohtalokkaampaa
miesten pelkoihin verrattuna (Pain 1991; Stanko 1990; Koskela 1999: 111).
Miehillä ja pojilla kulttuuriset odotukset vaikuttavat päinvastaisesti (Day 2001; Mehta ja
Bondi 1999; Stanko ja Hobdell 1993, Goodey 1997). Miehiltä odotetaan rohkeutta ja
valmiutta suojella lapsiaan ja puolisoaan. Tästä syystä miehet haluavat puhua peloistaan
haastatteluissa naisia epätodennäköisemmin, vaikka heidän on todettu kokevan yhtälailla
turvattomuutta (Brownlow 2005; Stanko 1990; Stanko ja Hobdell 1993; Gilchrist ym.
1998; Manninen ym. 2012). Goodey (1997: 402) on havainnut saman piirteen nuorten
poikien kohdalla, joiden pelokkuus vähenee lapsuudesta miehuuteen siirryttäessä.
Kulttuurin ohella myös vanhemmat vaikuttavat tyttöjen ja poikien pelkoihin eri tavalla.
Vanhempien on todettu olevan huolissaan tyttöjen puolesta pidempään kuin poikien, minkä
vuoksi tytöt oppivat pelkäämään samalla, kun he alkavat kasvaa tytöistä naisiksi (Warr ja
Ellison 2000, Matthews ym. 2000; Valentine 1992). Miesten ja naisten kulttuurisesti
10
rakentuneet sosiaaliset identiteetit vaikuttavat näin ollen välillisesti tutkimustuloksiin,
jolloin
itse
tutkimukset
uusintavat
käsitystä
turvattomuuden
kokemisen
sukupuolittuneisuudesta.
Kulttuuri esiintyy keskeisessä roolissa siinä, miten lapsiin ja lapsuuteen suhtaudutaan
turvallisuuden kontekstissa. Yhteiskunnalla ja aikuisilla on valtaa määrittää, mikä on
hyväksi lapselle ja mikä ei. Nuoruudesta on rakentunut populaarin ja osittain myös
akateemisen keskustelun myötä käsitys henkisen kasvun kannalta kriittisenä vaiheena,
jonka aikana nuoret nähdään erityisen haavoittuvaisina ja alttiina ympäristön vaikutuksille
(Furedi 2002: 44–45, Valentine 1997: 37). Lapset ja nuoret elävät institutionaalisesti
rajoitetumpaa arkea, jossa koulut, seurat ynnä muut vapaa-ajanmuodot jakavat nuoret
samanikäisiin ryhmiin tehden arjesta ylhäältä päin organisoitua (Heath ym. 2009: 5–7).
Lasten vapaa-ajanvietosta on tullut entistä suunnitellumpaa ja itsenäinen liikkuminen
julkisessa tilassa on vähentynyt (Kyrönlampi-Koskinen 2007: 23; Raittila 2008; 38–41,
Kyttä ym. 2009: 8). Myös valvonta ja aikuisten kontrolli ovat lisääntyneet lasten arjessa
(Ward 1978; Valentine ja McKendrick 1997; O’Brien ym. 2000; Travlou 2003). Frank
Furedi (2002) on tutkinut vanhemmuuden kulttuurissa tapahtunutta muutosta kirjassaan
Paranoid Parenting (”vainoharhainen vanhemmuus”). Hänen mukaansa (emt.: 5–6)
vanhemmuus ymmärretään aiempaa yleisemmin lasten kasvattamisen sijaan valvontana ja
tarkkailuna. Niin asiantuntijanäkemykset, poliittiset linjaukset kuin mediakin ovat
myötävaikuttaneet käsitykseen, jonka mukaan lapsia ei tulisi jättää yksin, vaan jonkun
tulisi aina valvoa heitä. Vanhemmat rajoittavat lastensa liikkumista, koska heillä on
kulttuurinen käsitys lasten haavoittuvuudesta julkisessa tilassa (Valentine 1997: 37;
Goodey 1994). Valvonnan myötä lapsilla on entistä vähemmän mahdollisuutta liikkua,
tutkia ja muodostaa merkityksiä ympäristöstään (Valentine ja McKendrick 1997).
Siinä missä lapset nähdään suojelua tarvitsevina, suhtautuminen vanhempiin nuoriin näkyy
toisenlaisena huolena (Valentine 2001 ja 2004). Nuoriso voidaan nähdä yhteiskunnallisiin
käyttäytymisnormeihin välinpitämättömästi suhtautuvana joukkiona, joka aiheuttaa
järjestyshäiriöitä ja turvattomuutta omalla toiminnallaan julkisessa ja puolijulkisessa tilassa
(Pain 2001: 899; Sparks ym. 2001; Valentine ja McKendrick 1997; Scott ym. 1998).
Nuorisolla on myös oma roolinsa median luomissa diskursseissa. Pajuojan (1991: 143)
mukaan nuorten väkivallasta puhumisen yleisyys mediassa johtuu sen pelkoa herättävästä
luonteesta: uhri voi olla kuka tahansa, mikä tekee uhasta arvaamattomamman. Etnisille
vähemmistöille ja marginaaliin kuuluville ihmisille lankeaa yleensä vaarallisuuden ja
11
toiseuden symboli (Stanko 1990; Huysmans 1995). Maahanmuutosta puhutaan usein
kansallisena
turvallisuuskysymyksenä.
Tällöin
”maahanmuuttajuus”
sosiaalisesti
rakentuneena käsitteenä kaventuu representoimaan vain yhdenlaista maahanmuuttajaa.
Maasilta ym. (2008) korostavat median merkitystä suomalaisten maahanmuuttoasenteiden
rakentumisessa. Heidän tutkimuksessaan islam näyttäytyy suomalaisessa journalismissa
monoliittisena ja väkivaltaisena uskontona. Islam ja siihen liittyvät merkitykset välittyivät
terrorismin ja muun poliittisen väkivallan yhteydessä. Ihmisten käsitykset islamista ovat
näin
vajavaiset
ja
yksipuoliset,
ja
käsitys
maahanmuuttajista
rakentuu
”uskonnollistamisen” kautta. Ennakkoluulot rakentavat maahanmuuttajista vieraan toisen
roolia, jolloin yhteiskunnallinen pelko ja ahdistus voidaan objektifioida tietynlaiseen
väestönosaan (Bauman 2002: 51). Rasisminkin taustalla on epävarmuus tuntemattomasta
(Korander 2000: 203).
Mikäli yhteiskunnalliset diskurssit rakentavat nuorista
maahanmuuttajista uhkaa, on mahdollista, että nuoret myös tarttuvat näihin positioihin
(Cahill 2002: 21). Cahillin (emt.) mukaan nuoret maahanmuuttajat voivat kokea
vaarallisen imagon voimaannuttavana roolina, jonka avulla heillä on vahvempi asema
neuvotella paikastaan julkisessa tilassa.
Toiseuttaminen, rasismi, syrjintä ja kaikenlainen kiusaaminen voivat johtaa sosiaaliseen ja
tilalliseen eristäytymiseen ja perusturvallisuuden heikentymiseen (Pain 1991 ja 2000: 373;
Korander 2000: 203). Vuonna 2014 tehdyssä nuorisobarometrissä (Myllyniemi toim.) juuri
syrjinnän
kohteeksi
joutuneet
nuoret
kokivat
muita
enemmän
turvattomuutta.
Maahanmuuttajataustaisten lasten vanhempien on myös todettu pelkäävän useimmin
lastensa puolesta kantaväestöön verrattuna (De Vaus ja Wise 1996).
2.4 Turvattomuudesta neuvottelu – fenomenologinen näkökulma
Turvattomuuden rakenteellisuutta käsitteleviä tutkimuksia on kritisoitu niiden liiallisesta
determinismistä, sosiaalista ympäristöä painottavasta perspektiivistä, jossa yksilölliset
merkityksenannot turvattomuuden ymmärtämisestä jäävät sosiaalisilla kategorioilla
tehtyjen yleistysten varjoon (Pain 2000). Yksilö ei ole sosiaalisen ympäristönsä
rakenteiden suora seuraus, vaan hän tuottaa ja haastaa itsekin aktiivisesti merkityksiä
(Giddens 1990: 36–7; Heidegger 1962: 192). Turvattomuuden diskurssit luovat positioita
joihin asettua, mutta yksilö itse viimekädessä neuvottelee näistä positioista ja käy niistä
12
vuoropuhelua aiempien kokemustensa ja käsitystensä valossa (van der Burgt 2015; Lupton
1999: 15). Henkilökohtaisilla kokemuksilla yksilö voi haastaa stereotypioita ja niin
sanottuja asiantuntijanäkemyksiä (Wynne 1996: 70; Panelli ym. 2005: 498). Riskien
olemuksessa on lopulta kyse merkitysten kamppailusta, jossa yksilölliset tulkinnat
neuvottelevat sosiaalisen ympäristön tarjoamien käsitysten kanssa. Turvattomuus rakentuu
monista identiteeteistä ja yksilöllisistä maailmankuvista (Valentine 2007; Pain 1997,
Goodey 1997, Lupton 1999: 108; Koskela 2009: 35). Pelkoa tulee tarkastella yksilön
henkilökohtaisen biografian, elämänkokemusten ja maailmankuvan kautta (Hollway ja
Jefferson 2000: 15–19, Niemelä 2000). ”Irrationaalisiksi” tulkittavat käsitykset
turvattomuudesta näyttäytyvät ymmärrettävinä, kun ne heijastetaan yksilön minäkuvaan ja
maailmankuvaan laajemmin (Lupton 1999: 111). Yksilön sen hetkinen elämäntilanne
vaikuttaa olennaisesti turvattomuuden rakentumiseen (Cops ym. 2012: 200; Niemelä ym.
1997; Niemelä 2000b: 374).
2.4.1 Neuvottelu tilassa ja tilasta
Tutkittaessa yksilön käsityksiä kaupunkitilasta, tulee avata mitä itse tilalla tässä kohtaa
tarkoitetaan. Konstruktuvistisessa tulokulmassa tila nähdään dialektisena prosessina,
yksilön ja ympäristön välisen merkityksenannon tuotteena (Lefebvre 1991). Tilan
fyysisillä ominaisuuksilla on merkitystä, mutta merkitykset riippuvat tilaa käyttävien
yksilöiden tulkinnoista ja siitä kulttuurisesta kontekstista, jossa he tilaa tarkastelevat.
Humanistisessa maantieteessä merkityksellistä tilaa on totuttu kutsumaan paikan
käsitteellä (Relph 1986: 8; Haarni ym. 1997: 16). Tilasta muodostuu paikka, kun yksilö luo
siihen jonkinlaisen suhteen ja liittää siihen merkityksiä. Merkitykset voivat olla
henkilökohtaisia, kuten paikat joissa olemme kokeneet olevamme onnellisia, mutta niiden
merkitykset syntyvät aina suhteessa muihin ihmisiin. Tila ei ole pelkkä alusta sosiaaliselle
toiminnalle, vaan yksi sosiaalisen toiminnan ulottuvuuksista, jossa paikat sulautuvat osaksi
merkityksiä (Massey 2008). Tilan voi nähdä vuorovaikutuksellisena prosessina, jossa tila
muovaa käyttäjiään ja käyttäjät tilaa (Saarikangas 2002: 49). Fenomenologisessa ja
eksistentiaalisessa tilakäsityksessä yksilö ei elä paikassa, vaan paikka elää yksilön kautta
(Karjalainen 2006: 123). Näin ollen paikka ei ole staattinen objekti, vaan jatkuvasti
rakentuva prosessi (Raittila 2008).
13
Yksilöllä voi myös olla käsityksiä paikoista, joissa hän ei ole itse käynyt. Tällöin puhutaan
mielenmaisemista (Tani 1997: 212–213), joissa käsitykset paikasta perustuvat muualta
omaksuttuun tietoon. Mielenmaisemaan on voinut vaikuttaa kuulemamme tarinat
kyseisestä paikasta, median luomat merkitykset, tai pelkkä mielikuvituksemme. Kaikki
paikat ovat aina jossain määrin mielenmaisemia, koska liitämme niihin aina omat
aistimuksemme, mielikuvamme, muistomme ja tunteemme (Tuan 1977). Paikoilla on
myös oma historiansa ja jatkumonsa, jotka ovat läsnä myös nykyisyydessä (Karjalainen
2006).
Turvattomuudella
on
oma
tilallisuutensa
ja
sillä
on
konkreettinen
vaikutus
käyttäytymiseemme ja liikkumiseemme kaupunkitilassa (Koskela 1999b: 2; 2010: 389).
Turvaton
tila
rakentuu
turvattomuuteen
liitettyjen
merkitysten
kautta.
Käsitys
kaupunkitilasta voi perustua omiin turvattomuuden kokemuksiin kaupungilla liikkuessa, tai
siihen mitä olemme kuulleet muilta ihmisiltä. Esimerkiksi yksittäinen turvattomuuden
kokemus juna-asemalla voi jäädä mieleemme kummittelemaan pitkiksi ajoiksi, ja tulemme
muistamaan juna-aseman aina tämän kokemuksen kautta. Kokemus juna-asemasta on
tällöin muuttunut. Voimme myös pelätä paikkoja ja alueita vaikka emme olisi käyneet
niissä aiemmin. Median ja huhujen rakentamat mielikuvat alueiden vaarallisuudesta voivat
yhtälailla aiheuttaa turvattomuuden tunteen paikassa liikkuessa. Käsitykset kaupunkitilan
turvattomuudesta rakentuvat omien kokemusten ja sosiaalisesta elämästä omaksuttujen
käsitysten välisestä neuvottelusta.
Riskeistä
neuvottelua
ja
navigointia
kaupunkitilassa
on
kutsuttu
eräänlaisena
katulukutaitona (Cahill 2002: 252–3) tai katuälykkyytenä (Koskela 2009: 96–103).
Katulukutaidolla viitataan yksilön tapaan hahmottaa ympäristöään ja itseään erilaisissa
tilanteissa julkisessa tilassa. Eri ihmiset kiinnittävät erilaisiin asioihin huomiota kadulla
liikkuessaan. Se mikä tulkitaan ympäristössä vaaralliseksi, riippuu yksilöstä, hänen
minäkuvastaan ja maailmankuvastaan. Monitoroimme jatkuvasti ympäristöämme ja
kiinnitämme huomiota asioihin ja ihmisiin, jotka tulkitsemme mahdollisena uhkana
(Leonard
2007;
Goffman
1971).
Turvatonta
paikkaa
voidaan
tarkastella
”kohtaamispaikkana” (Raittila 2008: 31; Massey 2008: 29), jossa samaa tilaa jakavat
henkilöt muodostavat käsityksen toisistaan. Erilaiset tulkinnat ympäristöstä vaikuttavat
käyttäytymiseemme
tilassa:
saatamme
vaihtaa
toiselle
puolelle
katua,
välttää
katsekontaktia vastaantuleviin ihmisiin, tai kaivaa kännykän taskusta kaiken varalta
(Starkweather 2007). Toisilla pelko voi rajoittaa yöaikaan liikkumista, jotkut välttelevät
14
tiettyjä paikkoja, ja jotkut voivat kokea olonsa aina tukalaksi kaupungilla liikkuessaan.
Paikkojen välttely voi johtaa ”tilalliseen noidankehään”, jossa paikan huono maine
uusintaa itseään, ja entistä harvempi uskaltaa liikkua kyseisessä paikassa (Koskela 2009:
38). Eri ihmisillä on erilaiset lukutaidot neuvotella kaupunkitilan olemuksesta. Mitä
paremmin tunnemme alueet joilla liikumme, sitä paremmin koemme kykenevämme
neuvottelemaan mahdollisista riskeistä. Tämän vuoksi oma alue nähdään yleensä
turvallisempana kuin kaukana olevat alueet (van der Burgt 2015). Tilojen aktiivinen käyttö
mahdollistaa yksilöiden toimijuuden ja tilanteesta neuvottelun (Watt ja Stenson 1998).
Myös seurassa liikkuminen voi lisätä kontrollin ja neuvottelukyvyn tunnetta (Matthews
ym. 2000: 68–9; Skelton 2000: 90; Morgan 2008: 107).
Kaupunkitilaa ei kuitenkaan tulkita vain turvattomuuden perspektiivistä, vaan niihin
liitetään monia muitakin merkityksiä. Tutkimukset ovat osoittaneet varsinkin nuorten
omaavan moninaisia yksilöllisiä tapoja neuvotella kaupunkitilan turvallisuudesta (Nayak
2003; van der Burgt 2015; Tucker ja Matthews 2001). Siinä missä yksilö neuvottelee omaa
asemaansa kaupunkitilassa liikkuessaan, myös alueilla ja paikoilla on oma identiteettinsä.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisillä on omat paikalliset ja yhteisölliset tavat
neuvotella turvattomuudesta omilla alueillaan (Räthzel 2000; Green ym. 2000). Panellin
(ym. 2005: 161) tutkimuksessa maaseutuun liitetyt idyllisyyden ja rauhallisuuden
merkitykset vaikuttivat haastateltavien tapaan neuvotella alueen turvattomuudesta.
Turvattomuuden käsitykset eivät rakennu paikoista irrallisena prosessina, vaan paikkoihin
liitetyillä käsityksillä on keskeinen rooli turvattomuudesta käytävässä keskustelussa.
Turvattomuuden kokemiseen vaikuttavat kulttuuriset valtarakenteet heijastuvat myös
tiloihin (Koskela 1997a). Tilojen kokeminen kytkeytyy sosiaaliseen identiteettiin ja siihen
miten yksilö näkee muiden näkevän itsensä kaupunkitilassa. Gill Valentine (1989) näkee
julkisen tilan patriarkaalisen yhteiskunnan jatkumona, sukupuolittuneena tilana, jossa
naisten
kokema
turvattomuus
on pohjimmiltaan rakenteellisen
vallan tilallinen
ilmenemismuoto. Rakenteellisesta vallasta kertoo myös tapa, jolla uhreja voidaan
syyllistää ja moralisoida vaaralliseksi tiedetyssä tilassa liikkumisesta (Gardner 1990).
Tällöin pelkääminen nähdään itse aiheutettuna kokemuksena, yhteiskunnallisesta ja
kulttuurisesta kontekstista irrotettuna ilmiönä.
Miesten kohdalla kaupunkitila näyttäytyy vastaavasti maskuliinisuuden kautta. Alec
Brownlow (2005) tutki nuorten afroamerikkalaisten miesten turvattomuuden käsityksiä
15
Philadelphiassa. Hänen tutkimustulostensa mukaan, pelkääminen ei ollut vaihtoehto
miehille ”katujen todellisuudessa”, jossa pelkääminen tulkittiin heikkoutena. Pelon
osoittaminen voi jopa lisätä riskitilanteeseen joutumisen todennäköisyyttä. Miehet
käsitteellistivät pelon tunteen tilanteen kontrollin kautta. Käsitys potentiaalisista riskeistä
johti kaduilla valppauteen ja ympäristön tuntemiseen.
Turvattomuuden neuvotteluun vaikuttavat siis sekä yksilön käsitys itsestä suhteessa
ympäristöönsä, että käsitys ympäristöstä. Turvattomuus rakentuu yksilön identiteetin ja
kaupunkitilaan liitettyjen turvattomuuden narratiivien vuoropuhelusta.
16
3. Metodologia
3.1 Tutkimukseen osallistuneet lapset
Tutkimukseni
aineisto
koostuu
kahdestatoista
13–15
–vuotiaille
maahanmuuttajataustaisille lapsille (4 tyttöä ja 8 poikaa) tehdyistä haastatteluista ja heidän
tekemistä piirroksistaan. Maahanmuuttajataustaisella tarkoitetaan henkilöä, joka on joko
itse muuttanut tai hänen vanhempansa ovat muuttaneet nykyiseen maahan (Martikainen ja
Haikkola
2010).
Haastateltavien
löytämisessä
oli
alussa
omat
hankaluutensa.
Kohderyhmäni henkilöiden alaikäisyydestä johtuen pyrin tavoittamaan haastateltavia
erilaisten nuorisojärjestöjen ja organisaatioiden kautta. Toisen graduohjaajani vinkin kautta
otin
yhteyttä
nuorisoasiainkeskuksen
(vapari.munstadi.fi/info/) koordinaattoreihin.
”hyvä
vapaa–aika”
–
hankkeen
Nuorisoasiankeskuksen, opetusviraston ja
tietokeskuksen organisoima viidelle yläasteluokalle suunnatun hankkeen tarkoituksena on
tarjota yläasteikäisille ohjattua mielekästä aktiviteettia koulun ulkopuolella, ja tutkia sen
merkitystä nuorten hyvinvointiin ja oppimiseen. Olin mukana Itä–Helsinkiläisen koulun 7–
luokkalaisille järjestetyissä vapaa–ajan aktiviteeteissa, jonka myötä pääsin tutustumaan
lapsiin ennen kuin kysyisin heidän halukkuuttaan osallistua tutkimukseen. Luokalla olleet
lapset olivat kaikki maahanmuuttajataustaisia. Tämä oli tärkeää, koska valikointi sekä
maahanmuuttajista että kantasuomalaisista koostuvista luokista olisi ollut eettisesti
kyseenalaista. Lasten arkeen tutustuminen nähdään tärkeänä tutkimuksen suunnittelun
kannalta (Eder ja Fingerson 2003: 40). Ymmärtämällä lasten tavallista arkea, on helpompi
pohtia miten tutkimus olisi luontevinta organisoida ja miten lapsia tulisi lähestyä. Lasten
tarkkailu on osa tutkimuskohteen tutkimusta ja kertoo jo itsessään siitä sosiaalisesta
ympäristöstä,
jossa
lapset
merkityksiään
muodostavat.
Osallistuminen
hankkeen
toimintaan osoittautui mielenkiintoiseksi ja opettavaiseksi kokemukseksi, ja näin sen
antavan vaatimattoman etnografisen osion tutkimukseeni. Etnografialla viitataan
tutkimusmenetelmään, jossa tutkittavia henkilöitä, ja heidän tapojaan antaa asioille
merkityksiä, tarkastellaan osallistumalla heidän arkiseen toimintaansa (Brewer 2000: 10).
Valitettavasti hankkeen puitteissa organisoidut tapaamiset olivat hyvin satunnaisia, eivätkä
läheskään kaikki lapset osallistuneet aina tapaamisiin. Niinpä tutustuminen jäi yksittäisiksi,
17
mutta arvokkaiksi hetkiksi. Kenties juuri tapaamisten vähäisyydestä johtuen, vain kaksi
tyttöä ja kaksi poikaa suostuivat haastateltaviksi. Luottamuspula saattoi vaikuttaa lasten
halukkuuteen osallistua haastateltaviksi. Varsinkin tytöt arastelivat huomattavasti
enemmän, ja kahdesti odotin turhaan tyttöjen saapumista haastatteluun sovittuna aikana.
Paljon myöhemmin, lukuisten yhteydenottojen ja puheluiden jälkeen, löysin loput
haastateltavat kantakaupungin alueella sijaitsevasta maahanmuuttajalapsille suunnatusta
asukastalosta, joista yllättäen kaikki halusivat osallistua haastatteluun. Nuoriso-ohjaajilla
oli suuri merkitys luottamuksen rakentumiselle.
3.2 Haastattelut lasten vapaa–ajasta
Tutkittaessa
yksilöiden
käsityksiä
on
ensiarvoisen tärkeää
kiinnittää
huomiota
menetelmiin, jotta tutkija ei tule ohjanneeksi tutkittavien ajatuksia. Pelkotutkimusten
menetelmiä on kritisoitu useaan otteeseen tutkijoiden keskuudessa (Hollway ja Jefferson
2000: 7–14, Sparks ym. 2001, Ferraro 1995). Keskeisin kritiikki on koskenut tutkimusten
metodologisia lähtöasetelmia,
joissa haastateltavien yksilöllisiä tapoja ymmärtää
turvattomuus, ei ole otettu huomioon, vaan turvattomuus on ymmärretty kaikille
yhtäläisenä kokemuksena. Myös itse menetelmiä on kritisoitu niiden tavasta määrittää
turvattoman kaupunkitilan olemus etukäteen, jonka jälkeen haastateltavien tehtäväksi jää
arvioida turvattomuuden määrää tietyllä asteikolla (Pain 2009; Brown 2005; Pain ym.
2010). Hollwayn ja Jeffersonin (2000: 11–4) mukaan pelkotutkimuksissa tulee ottaa
huomioon turvattomuuskäsitysten sisällölliset erot yksilöiden välillä. Tutkija ei voi olettaa
haastateltavan ymmärtävän pelolla tai turvattomuudella samaa kuin tutkija itse.
Menetelmien tulee olla sellaiset, että yksilöllä on mahdollisuus ilmaista mitä he
turvattomuudella ymmärtävät. Vasta tällöin turvattomuuden yksilölliset erot tulevat esille.
Viime aikoina sosiaalipsykologiset lähestymistavat ovatkin lisänneet suosiotaan pelko- ja
riskitutkimuksissa, joissa ollaan entistä enemmän kiinnostuneita yksilöllisistä tavoista
merkityksellistää riskejä ja turvattomuutta (Cops ym. 2012: 192; Wall ja Olofsson 2008;
van der Burgt 2015; Räthzel 2000; Baxter ja Eyles 1999: 309, Holloway ja Jefferson 2000:
15–19).
Saadakseni paremman käsityksen lasten jokapäiväisen arjen kontekstista, aloitin
haastattelun puolistrukturoidulla keskustelulla (liite 1) koskien lasten vapaa–aikaa kodin
ulkopuolella yleisesti. Tarkoituksena oli ymmärtää miten lapset käyttävät kaupunkitilaa
18
omassa arjessaan, ja minkälaisia merkityksiä he liittävät eri paikkoihin. Kysymykset
käsittelivät lasten liikkumista kaupungilla, vapaa–ajanviettopaikkoja, seuraa jonka kanssa
he viettivät aikaansa, ja tapoja joilla he viettivät sitä. Apunaan lapsilla oli
pääkaupunkiseudun kattava peruskartta. Kartan tehtävänä oli olla ainoastaan tukena, mikäli
lapset sitä halusivat käyttää. Kaikki osoittivat osaavansa lukea karttaa, mutta paikkojen
hahmottaminen vaikeutui etäisyyden kasvaessa omasta kodista. Samalla lapset
orientoituvat ajattelemaan omaa arkeaan kaupunkitilan kautta, josta oli hyötyä haastattelun
seuraavassa osiossa.
Tutkittaessa yksilöiden henkilökohtaisia käsityksiä ja kokemuksia, laadulliset menetelmät
antavat haastateltaville paremman mahdollisuuden kertoa miten he näkevät ympäröivän
maailman (Hollway ja Jefferson 1997; Bagnoli 2004: 2; Heath ym. 2009: 80). Pyrin
rakentamaan
haastattelun
vapaan
keskustelun
muotoon,
jotta
lapset
kokisivat
haastattelutilanteen mahdollisimman vapautuneeksi. Puolistrukturoidun haastattelun etuna
on kysymysten joustavuus ja ennalta määräämättömyys siitä, mihin keskustelu voi johtaa
(Heath ym. 2009: 81). Haastattelun teemat olivat laadittu etukäteen, mutta se mihin
suuntaan keskustelu jatkui, riippui paljon myös lapsista itsestään. Kun kysymyksiä ja
vastausvaihtoehtoja ei ole tiukasti määritelty, vastauksista voi nousta esiin asioita, joita
haastattelija ei olisi osannut ennakoida tutkimuksen kannalta relevanteiksi. Kysymysten
ollessa avoimia, lapsilla on parempi mahdollisuus osallistua haastatteluun omalla kielellä
ja puhumisen tavoilla (Eder ja Fingerson 2003: 36, Reinharz 1992: 19, Tammivaara ja
Enright 1986). Haastattelijan tulisi pyrkiä sovittamaan oma puheensa lasten käyttämän
kielen mukaiseksi (Alasuutari 2005: 154). Tällöin lapsella on paremmat edellytykset
välittää käsityksiään omilla ilmaisukeinoilla. Monesti jouduinkin kysymään tarkentavia
kysymyksiä lasten käyttämistä termeistä, jotka viestivät arkikielen merkityksestä erilaisten
ilmiöiden ja ihmisten kuvaamisessa. Kaveripiirin keskuudessa annetut termit tai
lempinimet kertovat nimetyn kohteen merkittävyydestä lapsille. Alasuutari (emt.: 162)
kuitenkin korostaa haastattelun olevan aina vuorovaikutuksellinen tilanne, jossa sekä
haastattelija että haastateltavat vaikuttavat haastattelun sisältöön ja kieleen jolla se
tuotetaan.
Haastattelupaikan valinnassa tulee ottaa huomioon ympäristön merkitys itse haastattelulle
(Heath ym. 2009: 93, Eder ja Fingerson 2003: 34). Varsinkin lasten on todettu olevan
herkempiä ympäristön ja kontekstin vaikutukselle (Tammivaara ja Enright 1986: 232).
Paikan tulisi olla sellainen, jossa lapset kokevat olonsa turvalliseksi ja vapautuneeksi.
19
Haastattelutilanne itsessään muodostaa sosiaalisen kontekstin, ”mikromaantieteellisen”
paikan, jossa haastateltavien käsitykset itse haastattelun merkityksestä ja haastattelijasta
vaikuttavat vastausten avoimuuteen ja sisältöön (Elwood ja Martin 2000: 649; Wiles ym.
2005: 90; Hollway ja Jefferson 2000: 11, Alasuutari 2005: 147). Haastattelun aikana tehdyt
havainnot ovat osa aineistoa. Vastaustyylit, tai vastaamatta jättämiset, viestivät
haastattelutilanteeseen kytkeytyvistä yhteiskunnallisista rakenteista ja erilaisista asemista.
Jotkut tutkijoista käyttävät aineiston keruun sijaan aineiston tuottamisen käsitettä,
korostaen näen haastattelukontekstin merkitystä aineiston sisältöön (Heath ym. 2009: 88).
Haastattelut käytiin nuorisotaloilla, haastatteluille varatuissa huoneissa. Nuorisotalot
osoittautuivat kätevimmiksi lasten käyttäessä tiloja muutenkin, jolloin haastatteluajat olivat
joustavasti sovittavissa, ja lapset tunsivat tilat entuudestaan. Haastatteluun sai osallistua
joko yksin tai parin kanssa, kaikkien valitessa jälkimmäisen vaihtoehdon. Litterointisyistä
en ottanut kahta henkilöä enempää kerralla haastatteluun. Ederin ja Fingersonin (2003: 34–
35) mukaan pari- ja ryhmähaastatteluja tulisi aina suosia haastateltaessa lapsia. Tällöin
haastattelijan ja haastateltavien voimasuhteet ovat tasaisemmat. Osallistuminen parin
kanssa voi myös madaltaa lasten kynnystä haastatteluun osallistumiseen ja vaikeista
aiheista puhumiseen (Fingerson 1999). Olin kuitenkin yllättynyt miten avoimesti lapset
halusivat kertoa kokemuksistaan tuntemattomalle henkilölle. Mielenkiintoista oli myös
huomata miten lapset haastoivat toisiaan kertomaan ajatuksensa, kun havaitsivat toisen
epäröivän vastaamista. Tällöin haastattelija siirtyy enemmän tarkkailijan rooliin,
haastateltavien siirtäessä vastausvastuuta toisillensa. Ilman haastateltavien välistä
vuorovaikutusta en olisi päässyt haastatteluissa yhtä syvälle lasten pohdintoihin.
Parihaastattelut ovat lapsille myös luontaisempi ympäristö pohtia vastauksia jonkun
läheisen kanssa, jolloin käsitysten sosiaalisuus ja merkityksistä neuvottelu välittyy
paremmin tutkijalle (Eder ja Fingerson 2003: 35). Kun tutkimuskohteena on lasten arjessa
tapahtuva
neuvottelu
ja
käsitysten
muodostuminen,
on
luontevaa,
että
myös
haastattelutilanteessa on mahdollisuus muodostaa käsityksiä vuorovaikutussuhteissa – ei
muista ihmisistä irrallisina subjekteina (Bagnoli 2004: 3, Eder 1988, Eder 1995). Dialogi
mahdollistaa näkemysten muodostamisen kollektiivisesti, jolloin toinen voi halutessaan
haastaa toisen näkemyksiä tai huomauttaa tekijöistä, joita toinen ei ole pohdinnoissaan
ottanut huomioon. Ederin (1988: 233) tutkimuksessa nuorten tyttöjen vastaamiseen
vaikutti osallistujien keskinäiset sosiaaliset suhteet, joiden avulla vastaukset pyrittiin
20
muodostamaan kollektiivisesti. Vastaaminen ei ole ainoastaan oman mielipiteen ilmaisua,
vaan se on jatkuvaa neuvottelua siinä sosiaalisessa kontekstissa, jossa haastattelu tehdään.
Ryhmähaastatteluissa on kuitenkin omat ongelmansa. Fingersonin (1999) tutkimuksessa
nuoret muuttivat vastauksiaan ryhmässä. Ryhmässä yksilölliset mielipiteet jäävät
dominoivien näkemysten varjoon. Myös omassa tutkimuksessani toinen pojista oli yleensä
dominoivampi osapuoli vieden vastaustilaa toiselta. Kun pyysin toistamaan vastauksen,
haastateltavalla oli tapana vain yhtyä dominoivan osapuolen näkemykseen toteamalla:
”sama”. Tytöt olivat vastaamisessa arempia kuin pojat, minkä vuoksi toisen osapuolen
näkemys haluttiin kuulla ennen omaa vastausta. Näin ollen tyttöjen mielipiteet rakentuivat
myös kollektiivisesti, mutta vuoropuhelun kautta.
3.3 Narratiivinen haastattelu ja visuaaliset menetelmät
Narratiivisessa, tai kerronnallisessa, haastattelussa on kiinnostuttu tavoista, joilla
haastateltavat merkityksellistävät ja selittävät kokemuksiaan ja käsityksiään (Wiles ym.
2005: 90, Hyvärinen ja Löyttyniemi 2005: 189). Narratiivinen menetelmä on yleistynyt
konstruktionistisen paradigman myötä, jossa todellisuuksien nähdään rakentuvan yksilön ja
ympäristön välisenä vuoropuheluna, ja jossa yksilö merkityksellistää kokemuksiaan
kertomusten avulla. Kerronnan avulla ihmiset liittävät oman tulkintansa tapahtumiin, jonka
myötä tutkija voi tarkastella minkälaiset yksilölliset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät
vaikuttavat käsitysten syntyyn (Wiles ym. 2005: 98; Heikkinen 2001: 116; Cortazzi 1993:
58). Narratiivisessa lähestymistavassa on kiinnostuttu sekä kontekstin merkityksestä, että
yksilöllisistä tavoista muodostaa merkityksiä, ja näiden välisestä vuoropuhelusta.
Maantieteessä kiinnostus kohdistuu pääasiassa kertomusten ja merkityksen antojen
kytkeytyminen tilallisuuteen. Wilesin ym. (2005: 90) mukaan narratiivinen haastattelu on
juuri
tästä
syystä
potentiaalinen
tulokulma
arjen
dynamiikasta
kiinnostuneille
maantieteilijöille.
Tarkoituksena oli antaa lasten kertoa omin sanoin mitä he ymmärtävät kaupunkitilan
turvallisuudella ja turvattomuudella kodin ulkopuolella. Kertomusten tueksi toivoin lasten
piirtävän tai kirjoittavan mitä heille ensimmäiseksi tulee mieleen turvallisesta ja
turvattomasta tilanteesta kodin ulkopuolella. Käytin sanaa ”tilanne”, jossa korostuu
parhaiten tunteen situationaalisuus (Pain 2000, Panelli ym. 2005). Tämä on joustavampi
21
tapa tutkia turvattomuutta, koska se ei korosta minkään tietyn paikan merkitystä, vaan
paikan olemus rakentuu osana tilannetta. Paikka siis tuotetaan osana merkityksen antoa
(Lefebvre 1991; Karjalainen 1997).
Piirtäminen on todettu hyväksi menetelmäksi tutkittaessa ihmisten käsityksiä ja mielikuvia
kaupunkitilasta
(Béneker
ym.
2010,
Young
ja
Barrett
2001,
Cele
2006).
Monimenetelmäisyys mahdollistaa monipuolisemman tarkastelukehikon tutkimuksen
tueksi, ja kattavamman tavan tarkastella lasten kokemusten ja käsitysten moninaisuutta
(Eder ja Fingerson 2003: 40, Eskola ja Suoranta 2001: 68–69; Barker ja Weller 2003: 50,
Literat 2013: 12, Young ja Barrett 2001: 151). Metaforat, tarinat ja narratiivit ovat
helpommin lähestyttäviä visuaalisten menetelmien avulla, joilla voidaan myös avata
elettyjen kokemusten ohella kertomusten alitajunnallisia, tuntemattomia ja vaiettuja puolia
(Leitch 2008: 37, Malchiodi 1998: 1). Visuaaliset menetelmät osallistavat ja aktivoivat
haastateltavat paremmin osaksi tutkimusta, antaen lapsille enemmän valtaa osallistua
tutkimusaineiston luontiin (Heath ym. 2009: 116, Barker ja Weller 2003: 33, Young ja
Barrett 2001: 151, Anning ja Ring 2004).
Luovat menetelmät ovat hyödyllisiä silloin, kun lapsi ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi
(Cele 2006: 173, Literat 2013: 12). Kuvien käyttö tutkimusmetodina voi paljastaa jotain
sellaista, mitä muilla menetelmillä ei ole mahdollista saada esiin (Banks 2007: 4).
Piirtäminen on hyvä menetelmä varsinkin silloin, kun haastateltavan sanavarasto ei riitä
tunteiden kuvaamiseen, esimerkiksi juuri lasten, tai muista kulttuuripiireistä tulleiden
henkilöiden kohdalla (Literat 2013: 12). Piirrokset mahdollistavat kerronta-alustan lapsille
käyttää metaforia, ja esittää maailmankuvia sekä piirroksen että kerronnan avulla
(Malchiodi 1998: 43). Piirtäminen rohkaisee myös ajattelemaan asiaa syvällisemmin,
koska piirtäessä lapsella on enemmän aikaa pohtia asiaa (Cele 2006: 173). En asettanut
piirtämiselle mitään aikarajaa, vaan annoin lasten piirtää niin kauan kunnes työt olivat
heidän mielestään valmiita. Piirtämiseen käytetty aika vaihteli lasten välillä muutamasta
minuutista noin 15 minuuttiin. Jotkut lapsista totesivat heti alkuun olevansa huonoja
piirtämään, jolloin painotin kaikkien piirrosten olevan yhtä arvokkaita tutkimukselle.
Visuaaliset menetelmät voivat myös toimia jään rikkojana silloin, kun keskusteltavat aiheet
ovat vaikeita (Bagnoli 2004: 17, Young ja Barrett 2001: 149, Malchiodi 1988: 44).
Käsiteltävään aiheeseen saadaan otettua etäisyyttä kun se objektifioidaan, ulkoistetaan,
visuaaliseksi representaatioksi (Frost 2003: 126). Kertominen kolmannessa persoonassa
22
helpottaa aroista aiheista puhumista. Piirtämisen avulla lapset tutkimuksessani pystyivät
käsittelemään tuntemuksiaan piirrosten kautta, jolloin turvattomuudesta ei tarvinnut
halutessaan puhua henkilökohtaisena kokemuksena. Tutkimuskysymysten kannalta tällä ei
ollut merkitystä, koska tarkoituksena ei ollut tarkastella yksilöllisiä uhrikokemuksia, vaan
enemmänkin merkityksellistämisen tapoja tietyssä kulttuurisessa kontekstissa.
Visuaalisten menetelmien heikkoutena mainitaan yleensä kuvien tulkintaa koskeva
subjektiivisuus ja tutkijan vastuu merkitysten lukijana (Cele 2006: 174). Tulkittaessa lasten
omia merkityksiä onkin olennaista antaa heidän itsensä kertoa mitä he ovat piirtäneet, ja
miten piirrokset tulisi tulkita (Kuusisto–Arponen 2012: 215, Hart 1992, Literat 2013: 12).
Lasten tulkinnat osoittivat turvallisuuteen ja turvattomuuteen liittyvän monia tekijöitä,
joiden esittäminen yksittäisessä piirroksessa olisi ollut hyvin vaikeaa. Piirrokset toimivat
kuitenkin hyvänä keskustelun avauksena, jonka jälkeen tarkentavien kysymysten
tekeminen turvallisuuteen ja turvattomuuteen liittyen oli luontevampaa.
3.4 Aineiston analysointi
Haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin, jonka jälkeen lasten piirrokset skannattiin
digitaaliseen muotoon. Tarkoituksena oli tarkastella minkälainen kaupunkikuva lasten
kertomuksista piirtyy, ja miten neuvottelut turvallisuudesta ja turvattomuudesta rakentuvat
lasten arjessa.
Käsitykset turvallisuudesta ja turvattomuudesta heijastavat yksilön maailmankuvaa, joka
on rakentunut ja rakentuu jatkuvasti osana yhteiskunnallista osallistumista ja sosiaalista
vuorovaikutusta (Hollway ja Jefferson 2000; Lupton 1999). Ottaen huomioon käsityksiin
vaikuttavat lukuisat tekijät, en halunnut rajata analyysissäni mitään pois, vaan lähestyin
aineistoa aineistolähtöisesti. Aineistolähtöisessä analyysissä teoria rakentuu aineistosta
tehtyjen havaintojen kautta (Eskola ja Suoranta 1998: 19). Tämä oli alussa hyvin vaikeaa
sisäistää, ja teorioiden tiedostaminen vaikutti väkisinkin tapaan jolla aineistoa tarkasteli.
Tutkimusintressin kohdistuessa sekä yksilöllisiin että yhteisöllisiin tekijöihin, tarkastelin
aineistoa sekä fenomenologian, että kulttuuristen tekijöiden valossa. Keskeinen kiinnostus
oli juuri näiden kahden vuoropuhelussa. Menetelmällisesti tämä tarkoittaa sitä, että
aineistoa tarkastellaan sekä fenomenografian, että konstruktionistismin näkökulmasta.
Lähestyin
aineistoa
ensin
”fenomenologisella
tulkinnalla”
(Interpretative
23
Phenomenological Analysis, IPA), joka pyrkii ensisijaisesti tarkastelemaan aineistoa ilman
ennakkokäsityksiä (Smith ym. 2009: 32; Eskola ja Suoranta 1998: 147). IPA menetelmissä ei ole olemassa yhtä vakiintunutta tapaa tarkastella aineistoa, vaan
perimmäisenä tarkoituksena on hahmottaa miten yksilöt ymmärtävät kokemuksiaan
omassa arjessaan, nojaten täten fenomenologiseen käsitykseen todellisuudesta yksilön
tulkintana (Pietkiewicz ja Smith 2014: 8; Smith ym. 2009: 79). Aineiston koodaamisen
apuna käytin Atlas.ti tekstianalyysiohjelmaa. Fenomenologinen tulkinta on hyvin aikaa
vievä prosessi sen pyrkiessä antamaan kullekin haastateltavan maailmankuvalle yhtä
suuren painoarvon, korostaen yksilöllisiä eroja yleistämiseen tähtäävän analysoinnin
sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa haastatteluaineiston läpilukemista lukuisia kertoja,
jonka myötä mahdolliset narratiivit alkavat hahmottua. Huolellinen tarkastelu voi myös
paljastaa ristiriitoja vastauksissa ja mahdollisia kontekstuaalisia eroja. (Smith ym. 2009:
82). Perspektiivi aineistoon saattaakin muuttua moneen otteeseen lukukertojen välillä.
Lukuisten lukukertojen jälkeen aineistosta alkoi nousta esiin teemoja ja yhtäläisyyksiä,
joiden avulla muodostin yleisimmät narratiivit lasten käsityksistä. Tässä kohtaa käytin
hyödyksi aiempaa teoriatietämystä turvattomuuden rakentumisesta.
3.5 Tutkimuseettiset pohdinnat
Tutkimuksen eettiset pohdinnat alkavat jo tutkimusaiheen ja kohteen valinnassa (Tuomi ja
Sarajärvi 2009: 129). Turvallisuus nähdään yksilön yhtenä keskeisimmistä ihmisarvoista ja
oikeuksista (Niemelä ja Lahikainen 2000), jolloin ilmiön tutkimusta voi hyvällä syyllä
pitää eettisesti oikeutettuna ja perusteltuna. Tutkimusmenetelmät vaikuttavat kuitenkin
olennaisesti tutkittavan ilmiön olemukseen. Tieteellä on aina tekijänsä, jolloin tutkijan
tulee myös tiedostaa tiedon poliittisuus (Häkli 1999: 145–6). Turvattomuutta käsittelevässä
tutkimuksessa on syytä tehdä selkeä ero subjektiivisen ja objektiivisen turvattomuuden
välillä. Vaikka pääpaino tutkimuksessa olikin alussa turvattomuuden käsityksissä, koin
eettisesti
tärkeäksi
tarkastella
lasten
käsityksiä
myös
turvallisuudesta.
Pelkän
turvattomuuden esiin nostaminen vääristää ja kaventaa lasten kokemusmaailman
moninaisuutta. Turvattomuus on tärkeä tutkimuskohde, mutta samalla tulisi muistaa
tutkijan rooli turvattomuutta koskevan tiedon tuottajana, ja sen mahdollisista vaikutuksista
yleisiin käsityksiin kaupunkiturvallisuudesta.
24
Koin haastateltavien etsinnän julkisesta ja puolijulkisesta tilasta lähtökohtaisesti eettisesti
arveluttavana kahdestakin syystä. Ensinnäkin, en ollut varma kuinka tiukka byrokratia
asiassa vallitsi, enkä halunnut rikkoa protokollaa tiedostamatta sitä. Klaus Mäkelän (2010:
69) mukaan kiinnostus lapsiin yhteiskunnallisina toimijoina on kasvanut tutkimuksessa,
samalla kun ennakkosäätely lasten itsenäisestä osallistumisesta tutkimuksiin on
tiukentunut. Lasten uudenlainen tunnustaminen aktiivisina merkityksenantajina on tuonut
tutkimukseen uusia eettisiä dilemmoja lasten parissa toimivien ja erilaisia intressejä
edustavien
kohdatessa
(Christensen
ja
Prout
2002).
Toiseksi,
olin
asettanut
kohderyhmälleni tietyt kriteerit, joita täyttäviä henkilöitä oli luontevampaa lähestyä
nuorisotoiminnan organisaatioiden ja järjestöjen kautta. Maahanmuuttajataustaisten lasten
poiminta nuorisolle tarkoitetuista tiloista olisi ollut hyvin vaikeaa toteuttaa toiseuttamatta
heitä samalla muihin tiloja käyttäviin nuoriin nähden. Myös saman ikäisten lasten etsintä
silmämääräisesti olisi ollut hyvin vaikeaa.
Lähestyessäni
lapsia
nuorisojärjestöjen
kautta,
nuoriso–ohjaajien
merkitys
"portinvartijoina" tutkittavien ja tutkijan välillä korostui (Heath ym. 2009: 31, Mäkelä
2010). Kysyäkseni nuorisoasiainkeskuksen hankkeeseen osallistuvilta lapsilta halukkuutta
tutkimukseen osallistumiseen, tarvitsin luvan (Liite 2) nuorisoasiainkeskukselta, joka
arvioi tutkimukseni aiheen eettisyyttä. Tällä mandaatilla esittelin itseni myös lasten
huoltajille
lähetetyssä
kirjeessä
(Liite
3)
nuorisoasiankeskuksen
valtuuttamana
opinnäytetyöntekijänä. Kirjeen tarkoituksena oli informoida lasten huoltajia tutkimuksen
sisällöstä ja mahdollisuudesta kieltäytyä osallistumisesta. Lapsilla tulee olla aina oikeus
kieltäytyä osallistumasta tutkimukseen ja tämä tulee tehdä selväksi alusta alkaen (Cele
2006: 80). Joskus lapset voivat kuitenkin kokea vanhempien informoinnin epämieluisana
asiana (Tani 2010: 53). Lapset saattavat pitää vapaa–aikaansa koskevat yksityiskohdat
mieluummin yksityisasiana myös omilta huoltajiltaan. Tästä syystä en vaatinutkaan
huoltajien suostumusta, mutta annoin lapsille mahdollisuuden tiedottaa huoltajia
tutkimuksen luonteesta ja mahdollisuudesta evätä lapsen osallistuminen. Vastuu kirjeen
perillemenosta jäi lasten itsensä harkittavaksi. Tällä tavoin halusin kunnioittaa lasten omaa
arviointikykyä. Tanin (emt.) artikkeli kuvaa myös hyvin eettisten kysymysten
kytkeytymistä kulttuurisiin käsityksiin lapsuudesta ja siitä, miten lapsiin tulisi suhtautua
tutkimuksessa. Eettisyys on tässä mielessä myös poliittista, joka elää jatkuvaa muutosta
(Vehkalahti ym. 2010: 14, Mäkelä 2010). Lasten näkemysten ottamisen huomioon
tutkimuksessa voi nähdä jo itsessään eettisenä tekona. Huoltajilla on toki lopullinen
25
päätäntävalta lapsensa osallistumiseen, mutta toisinaan tutkimustiedon puute voi toimia
lasten etujen vastaisesti (Mäkelä 2010: 71). Lapsuustutkimuksen aineistoa voi Mäkelän
(2010: 82) mukaan uhata vinoutuminen, mikäli alaikäisten päätäntävaltaa kavennetaan
liikaa. Lapset ja nuoret ovat tyypillisesti edustaneet pelkotutkimuksissa mustavalkoisesti
joko suojelusta tai kontrollia kaipaavina (Pain 2001: 899, Valentine 1996: 981). Siksi
onkin tärkeää kuulla heidän oma näkemyksensä kaupunkitilan kokemisesta ja korostaa
lastenkin olevan yksilöitä. Kysyessäni haastattelujen lopussa lasten tuntemuksia itse
haastattelusta, kaikki kokivat haastattelun positiivisena kokemuksena. Monet mainitsivat
piirtämisen lempiosuutena, mutta jotkut myös kertoivat jo omien ajatusten jakamisen
kivana asiana.
Eettiseen tutkimukseen kuuluu tiedettä ja tiedeyhteisöä kunnioittavan hyvän tieteellisen
käytännön pelisääntöjen noudattaminen (Kuula 2006: 34). Ihmistieteiden eettisenä
lähtökohtana on toisen ihmisen kunnioittaminen (Kuula 2006: 60). Tutkimukseen
osallistuvien
itsemääräämisoikeutta, vahingoittumattomuutta ja
yksityisyyttä
tulee
kunnioittaa läpi tutkimuksen. Ennen haastattelun alkua muistutin lapsia heidän
nimettömyydestään tutkimuksessa, ja että haastattelujen nauhoitus tulisi ainoastaan
muistiinpanojen helpottamiseen. Kunnioittaakseni tutkimukseen osallistuneiden lasten
yksityisyyttä, jätin heidän nimiensä lisäksi myös omien asuinalueiden paikannimet pois,
koska niiden avulla henkilöllisyys olisi voinut olla jäljitettävissä. Tutkimuksen intresseihin
ei kuulunut turvattomuuden paikantaminen, vaan paikan rakentuminen lasten antamissa
merkityksissä. Pelkoja ja turvattomuutta käsittelevissä tutkimuksissa on muutenkin syytä
välttää paikkojen leimaamista vaarallisiksi tai riskialttiiksi, varsinkin silloin kun niiden
olemus perustuu subjektiivisiin käsityksiin (Koskela 2009: 339). Pahimmillaan
turvattomuutta tutkivasta tutkimuksesta tulee itsessään turvattomuutta lisäävä tekijä, sen
lisätessä tietoisuutta turvattomuudesta.
Haastateltavia tulee myös informoida selkeästi tutkimuksen sisällöstä ja tarkoituksesta,
jotta päätös osallistumisesta on mahdollista (Alasuutari 2005: 148). Kun kyseessä on alle
18–vuotiaat lain edessä lapsiksi määriteltävät henkilöt, eettiset kysymykset korostuvat.
Näin lapsi pystyy arvioimaan itse haluaako hän osallistua tutkimukseen vai ei.
Tutkimuksen sisällön yksityiskohtainen informointi ei tullut kuitenkaan kyseeseen, koska
tarkoituksena oli tutkia nimenomaan merkityksiä. Vastausten tuli olla mahdollisimman
spontaaneja
ilman
ennakko
valmistautumista.
Tällainen
tieto
on
relevanttia
ymmärtääksemme paremmin lasten jokapäiväistä arkea heidän omasta perspektiivistään
26
(Tani 2010: 54). Pyysin myös haastatteluissa käyneitä olemaan kertomatta tutkimuksen
sisällöstä myöhemmin haastatteluun osallistuville. Oli ensiarvoisen tärkeää, että
turvattomuuden määritykset tapahtuisivat kaikilla vasta haastattelutilanteessa.
Kerroin lapsille mahdollisuudesta olla vastaamatta kysymyksiin, jotka he kokivat
epämieluisiksi. Mikäli kokemuksien kuvaaminen meni liian yksityiskohtaiseksi ja vastaaja
osoitti selkeää epämukavuutta puhua asiasta, siirryin seuraavaan kysymykseen. Tutkijan
tulee jatkuvasti muistaa valta–asemansa suhteessa lapsiin ja pohtia miten se vaikuttaa
haastattelun kulkuun (Cele 2006: 80). Lapsella itsellään ei ole välttämättä riittävästi
harkintakykyä arvioida sitä mikä on hänelle itsellensä parasta. Mitä vapaamuotoisemmat
tiedonhankintamenetelmät ovat, sitä suurempi vastuu tutkijalla on pohtia asemaansa
institutionaalisena toimijana (Tuomi ja Sarajärvi 2009: 125).
Tutkijoiden välillä on erimielisyyksiä haastatteluun osallistuneiden palkitsemisesta (Heath
ym. 2009: 37). Toiset näkevät sen reiluna palkkiona vaivannäöstä, kun taas toiset pitävät
sitä eettisesti arveluttavana varsinkin vähätuloisten lasten ja nuorten kohdalla. Päätin
palkita haastatteluihin osallistuvat elokuvalipuilla, koska en uskonut kovinkaan monen
vaivautuvan osallistumaan ilman minkäänlaista palkkiota. Toisaalta jotkut eivät halunneet
osallistua lipuista huolimatta, mikä kertoo päätökseen vaikuttavan muitakin tekijöitä.
Osallistuneet lapset kuitenkin suhtautuivat haastatteluun vakavasti, eivätkä aina edes
muistaneet saavansa palkkiota haastattelun jälkeen.
27
4. Turvallisuuden ja turvattomuuden narratiivit
4.1 Arjen jatkumo turvana
Lasten vapaa-ajan tilat näyttäytyivät ”olemisen-tiloina” (Kuusisto-Arponen ja Tani 2009:
52), joita kuvasi yhdessäolo muiden kanssa. Kuten aiemmissakin tutkimuksissa
(Antikainen 2011: 51, Mikkelsen ja Christiansen 2009; Tani 2011), kavereiden kanssa
oleminen näyttäytyy yleisenä ajanviettotapana lasten ja nuorten elämässä. Ulkona liikutaan
yleensä kavereiden tai sisarusten kanssa. Vanhempien kanssa liikutaan vain silloin kun
ollaan vaateostoksilla. Lapset viettivät aikaansa enimmäkseen lähialueiden puistoissa,
jalkapallokentillä tai nuorisotiloissa. Aiempien tutkimusten lailla (Kaivola ja Rikkinen
2003; Stenvall 2009; Antikainen 2011: 44; Ogbeide 2015), lapset viihtyivät vapaa-ajallaan
yleensä oman kodin ja naapuruston läheisyydessä. Vapaa–ajan viettoon kuului muun
muassa jalkapallon ja muiden pallopelien pelaaminen, tietokone- ja konsolipelien pelailu,
sosiaalisessa mediassa oleminen, ja kavereiden kanssa hengailu. Pojille oli tyypillistä
tavata joko jalkapallokentällä tai lähialueen puistoissa, joista oli muodostunut omiksi
koettuja hengauspaikkoja. Tytöt liikkuivat yleensä pienemmissä ryhmissä, ja heillä ei ollut
samanlaisia alueellisia ”reviirejä” kuin pojilla. Tyttöjen liikkumista kuvaakin paremmin
paikasta toiseen kiertely ja harhailu. Tytöt myös viihtyivät enemmän puolijulkisissa tiloissa
kuten kirjastoissa, urheiluhalleissa ja ostoskeskuksissa. Kauppakeskusten on havaittu
yleistyvän poikia selkeämmin tyttöjen ajanviettopaikkoina yläaste–ikään tultaessa
(Stenvall 2009: 47). Kauppakeskusten kaltaiset puolijulkiset ja vartioidut tilat tarjoavat
turvallisen ympäristön hengailuun ilman vanhempien valvontaa (Tani 2011). Kauempana
olevia alueita ei koettu itselle samalla tavalla merkityksellisiksi, koska sosiaalinen elämä
rajoittuu lähiseudulle. Oman naapuruston ja sen ihmisten tunteminen luo paikkaan
kuulumisen tunnetta. Ihmisten tunteminen ja alueen sosiaalisuus merkitsee myös
mahdollisuutta kollektiiviseen tekemiseen kuten pelailuun.
H6:
P1: Kyl mä mielellään lähtisin viel kauemmas, mut kauemmas, tietsää, siel ei oo paljoo
kavereit. Miks mä menisin ihan turhaan jos mul ei oo mitään siel?
H6:
2: Mä en mielellään liiku X:n [oman alueen] ulkopuolella. mä tiiä mä haluan liikkuu X:ssä.
T: Mikäs siinä sitten on siinä X:ssä että tykkäät?
2: Noo ulkona [X:n ulkopuolella] mä en tunne ketään sieltä paitsi jo mä meen mun serkulle
tai tädille. X:ssä on kavereit.
28
Arki ja sen sosiaalisuus näkyi myös lasten turvallisuuden kuvauksissa. Suurin osa lasten
piirroksista kuvasi tavallista vapaa–aikaa omalla lähialueella, johon kuului kavereiden ja
läheisten läsnäolo.
Lähialueen puistot
ja
jalkapallokentät
toistuivat
turvallisina
ympäristöinä. Myös erilaiset aktiviteetit, eritoten jalkapallon pelaaminen, toistui
piirroksissa. Jalkapallon merkitystä lasten arjessa ei voi korostaa liikaa. Ajanvietteen
lisäksi se merkitsee yhteenkuuluvuutta omaan sosiaaliseen kaveripiiriin. Monille se on
myös tulevaisuuden haave ammattilaisena pelaamisesta. Tulevaisuus on näin arjessa
vahvasti läsnä ja pelaamisen voi nähdä tuon unelman tavoitteluna. Jalkapallo symboloi
myös kansainvälisyyttä, jossa kaikki pelaajat ovat osana yhtä ”jalkapalloperhettä”.
Jalkapallon tarkastelu osana lasten identiteettiä ja sosiaalista elämää auttaa ymmärtämään
sen merkityksen myös yhtenä turvallisuuden tunteen osa–alueena.
Etäisyyden kasvaessa paikkojen hahmottaminen hämärtyy ja epävarmuus lisääntyy (Kuva
1). Paikkojen turvallisuus liittyi katulukutaidon kaltaiseen tilan hahmottamiseen (Cahill
2000), itsensä paikantamiseen ja kykyyn liikkua kyseisessä tilassa. Tuntematon alue, ja se
että ei tunne ihmisiä, lisää epävarmuuden tunnetta.
Kuva 1. ”Meet vaikka ihmisiä joita sä et tunne mukaan” -Tyttö 13 v.)
29
H4:
Tyttö: Et mä tunnen noi paikat. Sitku menee kavereiden kaa ni tulee turvallinen olo. Jaa
sitten... meidän piha ja takapiha. Mun mielest ne on turvallisii koska yleensä siel on nää
kaikki meidän kaverit ja naapurit. Siit tulee turvallinen olo, et sä et oo yksin. Ja myös
kavereiden pihat ja puistot.
Tutun arjen merkitys turvallisuudelle näkyi myös lasten tavassa asemoida itsensä
enemmänkin lapsiksi kuin nuoriksi. Siirtyminen yläasteelle on jännittävä askel elämässä,
jolloin moni uusi asia voi tuntua pelottavalta. Sosiaalinen elämä ja alueellinen elinpiiri
muuttuvat, jolloin lapsuus symboloi vanhaa, tuttua ja turvallista. Lasten piirroksissa
lapsuus symboloi turvallisuutta. Lapset eivät halunneet tehdä eroa itseään nuorempiin
lapsiin, vaan heidän läsnäolonsa nähtiin toivottuna omassa arjessa (Kuva 2).
Kuva 2. ”Toi vaan tuli heti mieleen. Mulle tuli vaan mieleen et mä piirrän jotkut lapset
jotka leikkii.” –Poika 14 v.
30
H3:
T: Millane ois teijän mielestä sitten turvallinen kaupunkitila?
P2: Puhdas. Lapsille tarkoitettu paikka.
P1: Kukaan ei puhu sulle. Tai siis ylipäätään hauku. Aikuisii ei sais mennä puistoon ellei oo
oma lapsi siellä.
Lapsiksi identifioituminen, luottamus auktoriteettiin, sekä arjen jatkuvuus näkyi myös
lasten suhtautumisessa vanhempien, muiden aikuisten ja viranomaisten valvontaan.
Ylhäältä päin tuleva kontrolli nähtiin toivottuna. Holhoamista ei nähty negatiivisena vaan
turvallisena asiana. Vartioinnin ja valvonnan lisääminen oli yksi yleisimmistä ehdotuksista
turvallisuuden lisäämiseksi. Toive valvonnalle näyttäytyi Kaufmannin (Vornanen 2000:
35: Kaufmann 1970: 24–27, Niemelä 2000: 22–24) kuvailemana tarpeena suojautumiseen
ulkoisia vaaroja kohtaan. Jotkut myös toivoivat ainoastaan lapsille tarkoitettuja tiloja, jotka
rajattaisiin aidoilla tai ilmaistaisiin ”lapset leikkii” -kyltillä. Myös oman naapuruston
ihmiset nähtiin epävirallisen valvonnan kaltaisena turvana (Koskela 2009: 115).
Vanhemmat ja naapurit näkevät ikkunoista ja parvekkeilta mitä pihoilla ja puistoissa
tapahtuu. Käsitys omasta lähialueesta jatkuvan valvonnan alla riittää turvallisuuden tunteen
rakentumiseksi.
H2:
T2: Kirjasto ja kotipiha on turvallisia.
T: Mikä tekee kotipihasta turvallisen?
T2: Sun vanhemmat näkee sut.
T: No entä kirjaston sitten?
T2: Siellä on niin paljon ihmisiä.
T: Ihmiset tuo turvaa?
T2: Mä uskon niin. Ihmiset auttaa jos joku yrittää varastaa tai satuttaa sua.
H4:
Tyttö2: Sellanen paikka mis on vähän niinku vartijat. Esim. kirjastossa on sellanen, mikä se
tyyppi onkaan joka istuu siel oven lähellä
Tyttö1: Nii se joka näkee kaikki.
Tyttö2: Nii ja sit on kirjastonhoitajii ja silleen.
H5:
1: Lentokentällä on tosi turvallista. Paljon vartijoita.
T: Lentokenttä? Helsinki–Vantaa?
1: Joo. Ja kaikki muut. Tsekin on vaan niin hyvä, ja Turkin. Siel on paljon vartijoita.
Lasten suhtautuminen tuntemattomiin ihmisiin vaihteli tilanteiden ja paikkojen mukaan.
Puolijulkisissa ja valvotuissa tiloissa muiden ihmisten läsnäolo koettiin turvana, kun taas
yksin liikkuminen kaduilla väkijoukossa etenkin pimeään aikaan koettiin pelottavana.
31
Oman lähialueen ihmiset nähtiin luotettavimpina verrattuna muiden alueiden ihmisiin.
Tuntemattomat ihmiset voivat luoda joistain tiloista joinakin aikoina turvattoman, ja
vastavuoroisesti turvallisiksi koetut tilat voivat luoda tuntemattomista ihmisistä
turvallisuutta lisääviä. Paikkaan liitetyt merkitykset turvallisuudesta muokkaavat itse tilaa
ja tilassa toimivia henkilöitä (Lefebvre 1991; Panelli ym. 2005).
Nuorten on todettu suhtautuvan vartijoihin ja valvontaan myös kriittisesti (Nayak 2003).
Jotkut haastatelluista lapsista suhtautuivatkin vartijoiden ja poliisin merkitykseen
epäilevästi. Heidän omat kokemuksensa ja havaintonsa olivat osoittaneet vartijoiden ja
poliisin olevan vain väliaikainen ratkaisu. Heidän läsnäolon nähtiin mahdollisesti
kärjistävän tilanteet jopa tappeluiksi.
H1:
P2: Ei ne aina kyllä turvaa.
T: Miksei?
Poika2: Noh, saattaa vaan pahentaa.
T: Milläs tavalla?
P2: Noh, sillon saattaa just tulla niitä tappeluita ku on vartioita, ja sit tulee poliisit ja
kaikkee tommosta.
H3:
P2: Ne tapahtuu silti. Poliisi voi kattoo turvanauhat, mut silti ne tulee sinne aina uudelleen.
Ei poliisi voi jäädä valvomaan meit. Mun mielest tähän ei voi puuttuu mitenkään.
Lasten käsitykset turvallisuudesta näyttäytyvät Anthony Giddensin (1991: 38–39; 1992:
175) kuvailemalla tavalla ”ontologisena turvana”, minuuden ja arjen rutiinien järjestyksenä
ja sen jatkumona. Tutut ihmiset ja ympäristö luovat turvallisen perustan omalle arjelle.
Oma lähialue koetaankin yleensä turvallisemmaksi kuin muut alueet (Tuominen ym. 2014;
Antikainen 2011: 41; Van der Burgt 2015; Kares 2007: 78; Harden 2000). Lähialue
liitetään myös omaan yhteisöön, jolloin alueellinen identiteetti luo turvallisuuden tunnetta
(Panelli ym. 2005). Sosiaalisen yhteisön on todettu olevan turvallisuuden kannalta
keskeinen tekijä varsinkin vähemmistöjen kohdalla (Taylor et 1996; Räthzel 2000; Watt ja
Stenson 1998: 257). Yksilö rakentaa jokapäiväistä turvallisuutta ”ankkuroimalla” elämänsä
turvalliselle maaperälle rutiinien avulla (Giddens 1991: 38–39). Rutiinien avulla arjen
toiminnot ovat suunniteltuja ja ennakoitavissa. Ankkuroinnin voi nähdä myös arkisia
käytännön rutiineja laajemmalla tavalla. Elämä itsessään on pohjimmiltaan epävarmaa ja
kaoottista, jota ihminen pyrkii organisoimaan erilaisten erontekojen ja luokittelujen avulla
(Bauman 1996: 21–27, 52; Moscovici 1984: 24–27). Ihmisiin ja ryhmiin identifioituminen
tarjoaa vaihtoehtoja itsen paikantumiseen suurempiin kokonaisuuksiin, joiden kautta elämä
32
merkityksellistyy ja saa suuntaa. Lahikaisen (2000: 62) mukaan turvattomuuden tunne
onkin ontologisesti sukua identiteetille. Molemmat kuvaavat ihmisen maailmankuvaa.
Ankkurointi tapahtui lasten kohdalla pääasiassa vanhempiin muodostetun luottamuksen
kautta (Giddens 1991: 38–39; Kirmanen 2000a: 130 ja 2000b). Luottamus vanhempiin ja
läheisiin toimii eräänlaisena henkisenä turvaverkkona lapsille. Rutiinien katketessa tai
häiriintyessä ihminen kokee oman haavoittuvuutensa. Rutiinien katkeaminen voi merkitä
esimerkiksi vieraalle alueelle päätymistä, jolloin yksilö ei pysty paikantamaan itseään
uudessa ympäristössä.
4.2 Pelonmaisemat
Vanhemmilla oli keskeinen rooli siinä missä lapset saavat vapaa–ajallaan liikkua. Lapset
tulkitsivat koetun liikkuvuuden kaupungilla usein vanhempien sallimana liikkumisena.
Lasten mukaan vanhemmat voivat suuttua mikäli he lähtevät luvatta liian kauas kotoa.
Vanhemmat pidetään ajan tasalla omista liikkeistä kaupungilla. Alueen lisäksi vanhemmat
myös rajaavat ajallisesti julkisessa tilassa vietettyä aikaa. Kaikilla lapsilla oli
kotiintuloaika, joka vaihteli kello kahdeksan ja kymmenen välillä. Toisille kellonaika
annettiin kotoa lähtiessä. Kellonaikaa merkittävämpi tekijä oli kuitenkin pimeys. Toisille
pelkkä pimeys oli merkki kotiin lähdön koittamisesta. Kesäaikaan ulkona saikin olla
myöhempään, kun taas talvella kotiintulo aikaistui. Kotiintuloaikaan vaikutti myös
viikonpäivä ja kouluarki, sekä kulttuuriset syyt. Erään pojan mukaan muslimien kulttuuriin
kuuluu myöhäiseen aikaan ruokailu, joka selittää aikaisempaa kotiintuloaikaa. Myös
etäisyys kotoa vaikutti kotiintuloaikaan. Esimerkiksi keskustassa ei saanut olla kovin
myöhään, mutta lähialueilla sai olla pidempään ulkona. Vanhempien määrittämät tilalliset
ja ajalliset eronteot vaikuttavat lasten käsityksiin lähialueen ja keskustan erilaisuudesta
(Valentine 1997).
H6:
P2: Mä saan liikkuu vaan kodin pihalla, leikkipuistos ja sit tässä.
H2:
T: Mitä sä luulet et tapahtuu jos meet kauemmas?
T2: Mun isä suuttuu.
T: Mitä sun isä sanois sitten?
T1: Me ei yleensä mennä minnekään kertomatta vanhemmille.
33
Vanhemmat perustelivat kotiintuloaikoja myös turvallisuuteen vedoten.
Vanhempien
varoituksissa kaupunkitilan olemus muuttuu yöaikaan ja siellä liikkuvat ihmiset nähdään
potentiaalisina uhkina. Vieraan pelko, ’stranger danger’, rakentuu tyypillisesti juuri
vanhempien varoittaessa lapsia tuntemattomista henkilöistä (Valentine 1997: 76; Furedi
2002; Valentine 1992). Tässä kohtaa viitattiin yleensä humalaisiin tai muihin
”epämääräisiin” henkilöihin. Määrittäessään lapsille arjen turvallisuutta vanhemmat tulevat
samalla määrittäneeksi sen mikä on turvatonta. Kun lapsilla ei ole omakohtaisia
kokemuksia tietyistä paikoista tiettyinä aikoina, ja käsitykset kyseisistä paikoista
perustuvat enimmäkseen toisen varaiseen tietoon, voidaan puhua mielenmaisemista (Tani
1997).
Öisestä
kaupungista
rakentuu
lapsille
näin
mielenmaiseman
kaltainen
pelonmaisema (Kuva 3), jonka merkitys annetaan ylhäältä päin vanhempien toimesta.
Lasten on hyvin vaikeaa haastaa vanhempien luomia merkityksiä, koska heidän
toimijuutensa on rajoitettu. Turvattomuuden kuvauksissa yön uhat jäivätkin usein hyvin
abstrakteiksi. Lapset eivät myöskään sijoittaneet itseään näihin turvattomuuden
skenaarioihin, mikä kielii tilanteiden olevan mielikuviin pohjautuvia, ei itse koettuja.
H6:
P1: Mut yleensä pitää tulla yheksält kotiin.
T: Okei, onks hän sanonu miks?
P1: Koskaa tääl liikkuu humalaisia, mitä tahansa tääl voi olla jotain vaarallisii tyyppei.
H2:
T1: Mun vanhemmat ei halua et mä meen sinne (keskustaan) yksin.
T2: Ei munkaan.
T: Mitä ne sanoo?
T1: ”Se ei oo turvallista, mee siskon kanssa tai jonkun isomman”.
T: Sanooko ne mitään syytä?
T1: Siel on niin paljon ihmisiä.
T2: Se ei oo turvallista
T1: Humalaiset kaduilla, ja keskustassa niitä on aina. Luulen et se on se syy.
34
Kuva 3. Öinen keskusta turvattomana tilanteena.
Lapset luottivat vanhempiinsa, mikä tekee vanhemmista keskeisen tekijän lasten
maailmankuvan rakentumisessa (Kirmanen 2000a; Backett-Milburn ja Harden 2004; De
Groof 2008). Parhaiten turvallisuuden ja turvattomuuden mustavalkoisuus välittyi erään
pojan sarjakuvissa (Kuva 4). Ensimmäisessä tarinassa lapsi tottelee isäänsä ja jää pimeällä
kotiin, jolloin mitään vaarallista ei tapahdu. Jälkimmäisessä lapsi uhmaa isän ohjeita ja
päättää kuitenkin lähteä ulos kohtalokkain seurauksin. Tarinoissa toistuu lasten mielikuva
öisestä kaupungista vaarallisena paikkana, jossa mitä tahansa voi sattua.
35
Kuva 4. ”Oikea ja vaarallinen”.
Öisen kaupunkitilan lisäksi lapsilla oli muitakin vahvasti mielikuviin perustuvia pelkoja,
joilla oli oma tilallisuutensa. Tyypillisesti nämä alueet eivät ole oman elinpiirin
välittömässä läheisyydessä ja sijoittuivat pääasiassa Helsingin itäosiin. Niihin liitettiin
lähes kaikki turvattomuuden merkitykset jotka tutkimuksessa ilmeni: päihteiden käyttöä,
rikollisuutta, väkivaltaa, pakolaisuutta, huumediilereitä, skinheadejä ja nuorisojengejä.
Paikat näyttäytyivät tiloina, joissa ”mitä tahansa voisi sattua” (Green ym. 2000). Jotkut
näkivät tällaiset alueet läpeensä epämiellyttävinä ja niiden ihmiset asenteiltaan ikävinä.
Käsitys alueista oli rakentunut vanhempien varoituksista, iltapäivälehtien uutisoinnista,
tosi-TV -sarjoista, kavereilta ja vanhemmilta nuorilta kuulluista jutuista. Amerikkalaiset
rikossarjat näyttivät osaltaan värittävän turvattomuuden kuvauksia, mikä osoittaa faktan ja
fiktion yhteen nivoutumisen mielenmaisemissa (Tani 1997). Media vaikuttaa lapsiin myös
välillisesti vanhempien kautta. Yksittäisiin uutisiin voidaan reagoida voimakkaasti, jolloin
vanhemmat voivat rajoittaa lasten liikkumista entisestään.
36
H1:
P1: Jakomäki. Jakomäest mä en tykkää ollenkaan. Se on jotenkin... siel oo niinku.. tää on
oikeesti.. huhhu.. Jakomäki on ihan syvält.
P2: Joo me oltiin muuttaas sinne. Meijän isäkin sanoo et siel on ihan sairaasti tollasii
huumetyyppei. Siel on niinku.. Otetaan kaks isoo kerrostaloo pois siks ku ne on ollu ihan täys
huumediilerei ja tällasii.
…
P1: Kannelmäes ei oo niinku tollasii hörhöi tai tommosii, tai emmä tiiä, mut en mä siel, oon
mä siel käyny, mut en mä siel niinku ole juurikaan ollenkaan.
…
T: Mitä te luulette miks niil on huono maine sitten?
P1: No Kontulas just noiden kaikkien takii. Siel on kaikki ne nuoret jotka tekee jotain tyhmää
ja tommosii. Ja sit siel just noit romaneit jotka vaan tappelee ja kaikkee tommost.
H6:
T: Niin onks sulla sitten kotiintuloaikoja?
2: On. Ennen se oli kymmeneltä, mutku mun vanhemmat luki iltalehdest jotain jeng.. eee
jotain poikii liikku, tai sinnepäin niini ne sano et pitää tulla yhdeksält kotiin. Ei kaheksalt ja
puol.
Aiempien tutkimusten (Kares 2007: 42; van der Burgt 2015: 185) tapaan tällaiset
medioituneet ja vahvasti stigmatisoituneet ”no–go” –alueet toistuivat lähinnä poikien
puheissa. Eräässä piirroksessa pelkkä tienviitta alueesta toimi symbolina turvattomuudesta.
Poikien tapa maalata alueista synkkää kuvaa viittaa maskuliiniseen tarpeeseen korostaa
henkilöiden tai paikkojen vaarallisuutta (Brownlow 2005; Valentine 1997: 77; Manninen
2010). Eräs pojista totesi aavistuksen ylpeästi oman asuinalueensa omaavan vaarallisen
maineen, vaikka kokikin sen turvallisemmaksi suhteessa stigmatisoituneisiin alueisiin.
Alla olevassa sitaatissa kiteytyy hyvin monet pelonmaisemalle ominaiset elementit. Pojan
käsitys perustuu toisenvaraiseen tietoon alueesta, jolla poika itse ei liiku. Kiinnostavaa on
myös se miten poika puhuu nuorista, jengeistä ja skinheadeistä lähes synonyymeina.
Käsitys henkilöistä ja alueesta rakentuvat samassa kontekstissa ja ovat osa samaa
diskurssia. Jo pelkkä alue ja sen huono maine vaikuttavat pojan käsityksiin tuon alueen
nuorista, jolloin nuoret rinnastuvat jengeihin ja skinheadeihin.
H6:
1: Skinheadit. Niit mä pelkään.
T: Onks niitä täällä?
1: On. Ne tappo jonkun.
2: jotain jengei jotka tappaa ihmisii.
37
T: Onks täällä joku jengi vai?
2: Joo.
1: Ne suuttu siitä sit ne ne ne, pääsiks ne vankilasta? Pääs kai vankilasta. Niitten aika loppu
ni sit.. ne alko taas.. Mä luin iltalehdestä ni niiden, jotkut porukat saatiin kiinni, jotkut pääs
karkuun.
T: Ai sä luit iltalehdestä?
1: Joo. En tiedä onks ne skinheadei ne on kai nuorii poikii.
T: Ja olikse.. liittykse jotenkin tähän alueeseen?
1: Ai tähän? Eeei tääl ei oo paljon. Mut Vuosaares on. Ja itäkeskukses. Siel on eniten.
T: Okei. Totaa, mistä sä tiiä jos..
1: Ai siel liikkuu?
T: Nii.
1: Koska mä oon mont kertaa kuullu et siel on tapeltu.
Toisen pojan piirroksessa (kuva 5) turvattomuus sijoittui öiselle Hietaniemen rannalle.
Omat kokemukset kyseiseltä rannalta päiväsaikaan erosivat merkittävästi hänen
käsityksistä rannan öisestä luonteesta. Yöaikaan, omiin kokemuksiin perustuva käsitys
rannasta saa väistyä mielikuvien rannan tieltä, jolloin huumediilerit ja vanhempi nuoriso
kerääntyvät paikalle. Käsitys rannasta perustui kaveripiirin kertomuksiin ja Poliisi TV:stä
saatuun käsitykseen rannoilla tapahtuvasta nuorison käytöksestä. Sarjassa kuvattu ranta ei
siis välttämättä sijainnut Hietaniemessä, vaan median luoma käsitys turvattomuudesta
projisoitui pojan tuntemalle rannalle.
H1:
T: Okei. Eli sulle tuli ekana mieleen Hietsu?
P1: No ei, mut siis joku tollanen en mä tiedä miks mä piirsin ton rannan tuohon mut se sopi
siihen.
T: Okei. Mitä sä luulet miks sul tuli ekana mieleen ranta?
P1: En mä tiiä. Koska siel tapahtuu nii.. mä oon kattonut jotain poliisiohjelmaa, sit siel on
ollut paljon jotain rannal, ku nuoret juo, sit siel on ollut kaikkii puukotuksia ja tappelu
tommosii.
T: Poliisisarjassa?
P1: Nii.
T: Ootsä ite ollut tollasessa paikassa?
P1: Oon. Mä oon ollu hietsus, mut ei siel sillon oo ollut mitään, tommost. Mut siel on
tapahtunut noit paljon, sen mä tiiän.
T: Okei, onkse se poliisi–tv mistä sä oot kuullu..
P1: Ja kuullu myös muilt ihmisilt.
T: Kavereilta vai?
P1: No, tyyliin. Ja joltain isommilt.
38
Kuva 5. Öinen hietaniemen ranta turvattomuuden näyttämönä.
4.3 Turvattomuus ja toiseus
4.3.1 Päihtynyt toiseus uhkana
Lasten ja nuorten käsityksiä kaupunkitilasta alkoholin ja sosiaalisten ongelmien tilana voi
pitää erityisesti suomalaisena ilmiönä (Beneker ym. 2010). Alkoholi, tupakka, huumeet,
sekä päihteet toistuivat lukuisia kertoja puhuttaessa turvattomuudesta. Päihteisiin liitettiin
yleensä lähiseuduilla liikkuvat humalaiset eli ”humput”, joiksi lapset itse heitä kutsuivat,
sekä vanhempi nuoriso. Lasten ja maahanmuuttajien on todettu karttavan humalaisia ja
muiden nuorten ”valtaamia” reviireitä (Kares 2007: 69; Antikainen 2011: 50, Tuominen
ym. 2014: 46, Ogbeide 2015: 54). Tutkimukseen osallistuneiden ikä lieneekin keskeinen
tekijä alkoholiin ja päihteisiin suhtautumisessa. Kulttuuriset tekijät voivat myös vaikuttaa
lasten
kielteiseen
suhtautumiseen
alkoholiin.
Maahanmuuttajataustaisten
nuorten
päihteiden käyttö on yleensä huomattavasti harvinaisempaa kantaväestöön verrattuna
(Kinnunen 2013: 34, Tuominen et. al 2014: 49). Toisaalta asenteet alkoholiin voivat
39
muuttua Suomessa vietetyn ajan myötä (Haikkola ja Le 2014: 56). Alkoholin juonnin ja
tupakan polton lisäksi lapset kertoivat nähneensä maastossa huumeruiskuja ja toimintaa,
jonka he tulkitsivat huumeiden myynniksi.
Monet kertoivat humalaisten huutelevan rasistisia kommentteja, vahingoittavan lasten
omaisuutta, tai käyvän joskus jopa lapsiin käsiksi (Kuva 6). Humalaisia ei kuitenkaan
pääasiassa
koettu
turvattomuutta
aiheuttavaksi
vaan
lähinnä
epämiellyttäviksi.
Humalaisten läsnäolo ei estänyt lasten kokoontumista lähipuistoihin, vaan heihin
suhtauduttiin melko välinpitämättömästi tai jopa uhmakkaasti: ”H3P2: Jos humput tulee ni
ei meit kiinnosta! […]Ei kukaan jää noiden takii. Kaikki tulee pelaa.”. Lasten ja
humalaisten kohtaamiset olivat osoittaneet lasten omalla harkintakyvyllä ja toimijuudella
olevan merkitystä ja he osoittivat kykenevänsä neuvottelemaan erilaisista riskeistä
tilannekohtaisesti (Räthzel 2000; van der Burgt 2015; Nayak 2003). Esimerkiksi julkiset
kulkuneuvot saatettiin kokea ahdistavina jos niissä oli humalaisia huutelemassa, mutta
tilanteesta voitiin kuitenkin poistua paikkaa vaihtamalla. Lapset saattoivat myös vältellä
tiettyjä paikkoja, jotka he tiesivät vanhemman nuorison ”valtaamiksi” paikoiksi. Toisinaan
humalaisten huuteluun vastattiin huutamalla takaisin. Vaarassa on näin myös oma
viehätyksensä, jolla pojat hakivat arkeensa jännitystä (Lupton 1999: 112; Green ym. 2000).
Hallinnan tunne lisää itseluottamusta, jolloin kohtaamiset humalaisten kanssa toimivat
identiteettiä vahvistavana kokemuksena (Manninen 2010; Huuki 2010). Kaupunkitila voi
toimia näin myös voimaantumisen paikkana (Matthews 2003: 114).
H4:
1: Ku ne (humalaiset) istu siel, ku me tultiin koulu ni siel oli penkkei, ni sit ne istu siinä.
Joutu aina kiertää.
H1:
P2: Yleensä lähen pois. Mut jos on niinku joku känniläinen joka tappelee toisen känniläisen
kaa ni sillo se on vaan viihdettä. (imitointia känniläisten keskinäisestä välienselvittelystä).
Mut sit jos on joku känniläinen joka huutelee jollekin joka on selvinpäin ni sit se joka on
selvinpäin lähtee siit vaan pois siit. Ja sit on selvinpäin vastaan selvinpäin ni se on yleensä..
no se on vähän harvinaisempaa, se on aina toinen vähän kännis, vähän, tai jossain pilves,
tai jotain.
40
Kuva 6. ”Kerran meijän perään on tultu… se otti viinapullon ja sit se paisko sen siihen…
tuli terävii…” – Poika 13 v.
Päihteiden käyttö liitettiin myös ”tyhmyyksiä” tekevään nuorisoon. Yleensä nuorisolla
tarkoitettiin tässä kohtaa haastateltavia hieman vanhempia nuoria. Nuorisosta puhuttiin
yleensä ”porukkana” tai ”jenginä”, jotka hengasivat omissa paikoissaan. Tällaisen nuorison
nähtiin
liikkuvan
eniten
huonomaineisilla
alueilla.
Puhe
”malmilaisuudesta”
havainnollistaa miten tietyssä maineessa oleva alue liitetään tietynlaiseen käyttäytymiseen.
Päihteiden käyttö, uhmaava käytös ja tyhmyyksien tekeminen muodostuu näin osaksi
alueen imagoa. Lapset osasivat myös mainita tarkasti tiettyjä reviirejä joissa he tiesivät
vanhemman nuorison hengaavan.
H5:
T: Mikä niissä päihteissä sitten aiheuttaa turvattomuutta?
P2: Ylimielisyys.
T: Ylimielisyys?
P2: Joo ne on tosi ylimielisii.
T: Käyttäytyy eri tavalla vai?
41
P12: Joo.
P2: Ne luulee et ne on..
P1: Bosseja.
H3:
T: Mitäs ne haluaa esittää?
P2: Siis... silleen et, ne on vähän niinku et kuka määrää täs paikas.
T: Okei, onks niillä sitten jotain omia paikkoja?
P2: Joo vähän silleen ne haluu tehä. Omia reviirei.
Kuten humalaistenkin kohdalla, päihteillä nähtiin olevan keskeinen rooli myös nuorten
käyttäytymisessä. Päihtyneiden ihmisten uskottiin olevan ”normaaleja” ilman alkoholia.
Yksi tytöistä kertoi jopa säälivänsä humalaisia, koska näki heidän tilansa niin
onnettomana.
H3:
T: No mitä te luulette et mist se johtuu et ne huutelee?
P1: Emmä tiiä. Niis on pääs vikaa.
P2: Ne on sekasin.
P1: Humalaisii.
H4:
Tyttö2: Ym.koholin myyminen lopetettaisiin.
Tomi: Sekö auttais?
Tyttö2: Jooh. Tosi paljon.
Tyttö1: Sit ne ois selvinpäin.
Tyttö2: Nii–i. Ne vois olla ihan normaalei.
Päihteet voidaankin nähdä toiseutta rakentavana tekijänä, jolloin ”normaalista” muodostuu
epänormaalia. Humalaiset ja nuoriso representoivat ”vierasta toista” (Bauman 1991: 48;
Douglas 2000), joiden käytös edustaa lapsille tuntematonta maaperää. Toiseus merkitsee
uhkaa normaalille järjestykselle ja kontrollille (Lupton 1999: 129–131). Alkoholi itsessään
on hyvin abstrakti kohde, johon on vaikea kohdistaa pelkoa. Pelko vaatii aina jonkun
toisen johon kohdentua (Koskela 2009: 18). Lasten kohdalla humalaiset ja uhmakkaasti
käyttäytyvä nuoriso edustaa tätä tuntematonta ja vierasta, jonka päihteet aiheuttavat.
Eronteko kytkeytyy jälleen yksilön identiteetin rakentumiseen ja minäkuvan neuvotteluun.
Lapset pyrkivät julkisessa tilassa liikkuessaan välttelemään näitä ”kovisten” valtaamia
paikkoja. Huonomaineista seuraa haluttiin vältellä, koska heidän luoman sosiaalisen
paineen uskottiin vaikuttavan negatiivisesti myös omaan käyttäytymiseen. Ulossulkemisen
avulla yksilö hallitsee identiteettiään ”vääränlaisilta” taipumuksilta. Yksi pojista kertoi
42
välttelevänsä tietynlaisia nuoria ja muodostavansa oman kaveripiirinsä samanhenkisistä
kavereista:
H5:
P2: Sit mä valitsen kaverit silleen, et mä pysyn erossa niistä jotka polttaa tai käyttää jotain
sellasii pähteitä. [… ]Ne mun kaverit on lapsuuden kaverei, sit me ollaan kaikki kiinnostuttu
jalkapallosta, ni siis ei me haluta pilata meijän kuntoo tai jotain. Ja kaikki energiajuomat ja
kaikki ei me juoda niit.
H2:
T1: Sillon ku on jotkut bileet nuorisotalolla, ni mä en usko et mä voin mennä. Nuoret jotka
on 15 tai 16.
T: Vähän vanhempia?
T1: Joo. Koska jotkut tyypit on pahoja, ne polttaa ja kaikkee. Mun vanhemmat luottaa
muhun, mut ne ei haluu et mä hengaan tollasissa paikoissa.
Kaksi tyttöä mainitsi turvattomana tilanteena nuorten juhlat ”joissa ei ole mitään sääntöjä”.
Juhlissa sosiaalinen paine toisenlaiseen käyttäytymiseen ja päihteiden käyttöön kasvaa,
jolloin omana itsenä oleminen koetaan uhatuksi (Kuva 7).
Kuva 7. ”Tupakkaa polttavat kaverit discossa. Jos sun kaveri polttaa ni sunkin on pakko
polttaa. Ainakin sanovat et kokeile sitä. –Tyttö 14 v.
43
4.3.2 ”Ihan normaalii meille” – kulttuurinen toiseus koettuna turvattomuutena
Toiseutus voi myös kohdistua itseen. Tällöin toiseus koetaan erilaisena olemisena,
normaaliudesta
ulossuljettuna.
Yksilö
kokee tulevansa
leimatuksi
tietynlaiseksi,
tyypillisesti ulkoisiin ominaisuuksiin perustuen. Yhteiskunnallinen asema, etninen tausta,
sukupuoli, ikä tai seksuaalinen suuntautuminen voivat toimia eronteon rakennusaineena
(Jokinen ym. 2004: 11). Toiseutus voi olla konkreettista ja fyysistä syrjintää, mutta myös
symbolista. Se on tietoisuutta siitä, että muut näkevät ja kohtelevat itseä toisin (Rastas
2004: 36). Kategorisoivat teot saavat maahanmuuttajat näyttämään ja kokemaan
kasvottomalta massalta (Huttunen 2004: 137–140; Huysmans 1995). Tämän vuoksi monet
maahanmuuttajat kokevat tulevansa nähdyksi ja kohdelluksi kategorian edustajana, eivät
yksilöinä.
Kavereilta
kuullut
syrjintäkokemukset
voidaan
tällöin
myös
kokea
kollektiivisesti ”meihin” kohdistuvana syrjintänä (Jasinskaja–Lahti 2002: 142).
Lapset kokivat erilaiseksi kohtelun arkisena asiana. Kaikki kertoivat kuulevansa rasistista
huutelua ja kommentointia, pääasiassa humalaisilta, mutta toisinaan myös muilta
tuntemattomilta. Kertomuksissa näkyi tietynlainen ehdollistuminen huutelulle ja rasismille
(Honkasalo 2001; Souto 2011), ja se kuvailtiin osaksi normaalia arkea: ”Ihan normaalii
meille (nauraa) Ne vaan haukkuu sit me kävellään pois.” Rasismia ei välttämättä mielletä
uhaksi tai syrjinnäksi, ja sitä saatetaan pitää yksittäisten ”junttien” toimintana tai jopa
osana
suomalaista
kulttuuria
(Rastas
2004:
37–48;
Honkasalo
2001).
Myös
yhteiskunnallisella ilmapiirillä on vaikutusta rasismin kokemiseen. Rasismin hiljainen
hyväksyntä voi johtaa rasismin ja syrjinnän kokemusten vähättelyyn myös rasismia
kokevien osalta (Rastas 2007: 41). Rastaan (2007) mukaan rasismin vähättely rajoittaa
kokemusten jakamista myös oman perheen keskuudessa. Vanhempia ei haluta huolestuttaa
omilla kokemuksilla. Vähättely on myös keino suojella itseä ja pyrkimys ymmärtää
rasististisesti käyttäytyvää henkilöä (Kurki 2015: 5).
Erilaisuuden jatkuva muistuttaminen katsein tai kommentein voi kuitenkin lisätä yksilön
koettua haavoittuvuutta julkisessa tilassa (Ahmed 2000: 67–71, Goffman 1963: 2–13).
Pahimmillaan turvattomuuden kokeminen voi johtaa julkisen tilan välttelyyn (Tuominen
ym. 2013, Tuominen ym. 2014; Manninen 2010; Souto 2011: 141). Paikkojen välttely on
yleisempää tyttöjen ja naisten kohdalla (Tuominen ym. 2013: 45; Koskela 1997).
Turvattomuus rakentuu koetusta toiseudesta, jossa oma keho tai vaatetus paljastaa oman
”erilaisuuden”. Useimmiten erilaiseksi, vieraaksi ja epänormaaliksi tunnistaminen tapahtuu
44
näkemisen kautta (Goffman 1963: 2–5, 48). Aiemmissa tutkimuksissa rasismin on todettu
kohdistuvan eniten juuri visuaalisesti erottuvaan vähemmistöön (Tuominen ym. 2014: 50,
Jasinskaja–Lahti ym. 2002: 131–135). Tämä korostuu varsinkin hijabia ja burkaa
käyttävien tyttöjen kohdalla. Visuaalinen minuus määrittää sosiaalisen identiteettimme
muiden silmissä. Nähdyksi tuleminen tietynlaisena asemoi maahanmuuttajataustaiset
henkilöt rodullistettuihin kategorioihin (Rastas 2002 ja 2007: 98). Katseet, kommentit ja
huutelu vaikuttaa keskeisellä tavalla lasten minäkuvan rakentumiseen (Rastas 2004: 55).
Julkisen tilan kohtaamisissa stigman saaneella henkilöllä on roolinsa näyteltävänä
”epänormaalina toisena”.
Sarah Ahmed (2000: 67–71) kuvaa miten haavoittuvuuden
kokeminen vaikuttaa oman kehon kokemiseen ja siihen miten keho muuttaa tilan
kokemista. Pelko yhdistää sosiaalisen ja kehollisen tilan yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa
tila vaikuttaa kehoon ja keho tilaan. Yksilö tuntee erottuvansa massasta, ja hän tarkastelee
kehoaan ulkopuolelta.
H2:
T1: Tietsä jos sä oot yksin sit siin on joku kännis tai jotain. Sit se vaan kattoo sua ja sanoo
kaikki
asiat. Se on vähän pelottavaa.
T: Käyttäytyyks ne sit jotenkin uhkaavasti?
T1: Nii.. et hei tytöt mitäs tee. Ja sit sua pelottaa. Ja sit ne on isoja miehiä.
H3:
T: Mitä ne sitten huutaa?
P12: Kiroilee.
P1: Vitun mutski tai jotain…
Siinä missä poikien pelonmaisemat sijoittuivat maantieteellisesti kauas stigmatisoituneisiin
mielenmaisemiin, tytöillä vastaavanlaista erontekoa eri alueiden välillä ei ollut. Pelot eivät
olleet samalla tavalla paikkasidonnaisia, vaan ne liittyivät enemmän sosiaalisiin tilanteisiin
ja vaarallisten henkilöiden kohtaamisiin. Tuomisen ynnä muiden (2014: 33–44)
tutkimuksessa
maahanmuuttajataustaisten naisten todettiin kokevan huomattavasti
enemmän turvattomuutta, myös kantaväestön naisiin verrattuna. He kokivat julkisessa
tilassa enemmän häirintää ja syrjintää kuin miehet.
Ero
tyttöjen
ja
poikien
pelonmaantieteessä
viittaa
sukupuolen
merkitykseen
turvattomuuden rakentumisessa (Koskela 1997a; Valentine 1989). Tuomisen ym. (2014:
44) tutkimuksen mukaan maahanmuuttajataustaiset naiset kokivat myös enemmän
häirintää ja syrjintää kuin miehet. Yleensä häiritsijä oli tuntematon henkilö ja häirintä
45
tyypillisesti sanallista solvaamista ihonväristä, uskonnosta tai vaatetuksesta. Myös
seksuaalisella väkivallalla uhkaaminen oli yleinen uhkaamisen muoto. Sosiaalinen media
on mahdollistanut myös virtuaalisen rasismin ja uhkailun muodon, joka voi tapahtua myös
anonyymisti. Syrjinnän ja huutelun ennakoimattomuus tekee siitä tietyllä tapaa myös
paikatonta, koska se voi tapahtua missä tahansa. Tästä syystä julkinen tila koetaan tyttöjen
kohdalla lähtökohtaisesti pelottavana, jossa ”hengaus” on enemmänkin poikien
ajanvietettä, ja jossa tytöt käyttävät tilaa vain paikasta toiseen liikkumiseen. Syrjinnän on
havaittu olevan yleisempää tiloissa, jotka eivät ole ylhäältä päin organisoituja, vaan juuri
edellä mainitun kaltaisia hengaamisen tiloja (Kivijärvi ja Ronkainen 2014). Tämän vuoksi
tytöt välttelevät julkisessa tilassa liikkumista yksin varsinkin ilta–aikaan (van der Burgt
2015; Tucker and Matthews 2001).
H2:
T1: Noee… Ei mulla oo vastausta... ...Esim sellaiset paikat joihin äiti, tai sun vanhemmat on
kieltäny menemästä… en mä tiedä.
T: Vanhemmat sanoo ettet voi mennä?
T1: Niin. Ne sanoo et voin mennä minne vaan, mut joskus must tuntuu et mun uskonto...
T: Uskonto?
T1: Joskus se menee sillai...
Toiseus toimii siis kaksinapaisesti sekä pelon kohteen, että oman haavoittuvuuden
rakentajana. Onkin ironista, miten humalaisten rasistisen käytöksen voi yhtälailla nähdä
vieraan toisen pelkona, jolloin lasten ja humalaisten keskinäinen toiseus muodostaa toinen
toistaan rakentavan pelon kierteen.
4.4 ”Suomi on turvallinen maa ihan oikeesti” – neuvottelua turvattomissa tilanteissa
Kysyttäessä suoraan kokevatko lapset kaupungilla liikkumisen turvalliseksi, lapset
kertoivat sen riippuvan minkälaisesta turvattomuudesta on kyse. Pääasiassa kaikki kokivat
kaupungilla liikkumisen turvallisena asiana, ja turvattomuus näyttäytyi yleensä
tilannesidonnaisena tapahtumana (Pain 2000), jossa eri elementit määrittelevät kuinka
vakavasta riskistä on kyse. Lapset tiedostivat itsekin turvattomuuden olevan suhteellista.
Turvattomuudesta neuvotteluun vaikutti muun muassa se liikutaanko yksin vai seurassa,
missä ja milloin liikutaan, ja koetaanko uhan kohdistuvan suoranaisesti itseen.
46
Humalaisten keskinäiset tappelut voivat olla jännittäviä, mutta niiden ei nähdä aiheuttavan
suoranaista vaaraa itselle. Yksi pojista kertoi pelkäävänsä skinheadejä, mutta ei uskonut
niiden kuitenkaan tekevän lapsille mitään. Vaarallisiksi koetut asiat eivät siis välttämättä
koeta kohdistuvan itseen, koska käsitys lapsuudesta ja lapsena olemisesta, suojelua
kaipaavana subjektina, on ristiriidassa turvattomuuden narratiivien kanssa. Uhan luonteen
lisäksi mahdollisuus paikan vaihtoon tai pakenemiseen lisäävät turvattomuudesta
neuvottelua.
H1:
P2: Riippuu vähän kellonajast ja paikast. Ei esim yleensä julkisis oo.. Junas saattaa olla
vähän semmonen ahdistunu ku siel on jotain spurgui jotka alkaa vaan puhuu ja huutelee.
Mut niin jos sä oot joskus illal liikkeel, mut ei muuten kauheesti. Koska aina voi lähtee pois.
Junaskin voi vaihtaa paikkaa.
T: No mites kadulla?
P1: No riippuu missä.
P2: Nii se on aika pahasti siit et mis liikkuu.
P1: Puksus illalla.
P2: Jakiksen mä en tykkää liikkuu ollenkaan.
P1: Mä en ees käy siel.
P2: En mäkään. Mut sillon ku mä oon siel.
Turvattoman tilanteen kohdatessa, pakoon juokseminen ja vartijoiden tai poliisin
kutsuminen olivat yleisimmät reaktiot lasten vastauksissa. Myös vanhemmille soittaminen
ja kyydin pyytäminen toistui yhtenä turvattoman tilanteen strategiana. Kännykällä lapsi voi
”kutistaa” välimatkaa kotiin ja tuoda turvattomaan tilanteeseen aikuisten tarjoamaa lohtua
ja turvaa (Strandell 2012: 32; Williams ja Williams 2005: 315; Pain ym. 2005; van der
Burgt 2015).
Turvattomuuden neuvottelussa oli havaittavissa yksilöllisiä eroja. Toiset kokivat itsensä
paljon itsevarmemmiksi julkisissa tiloissa kuin taas toiset. Julkisen tilan arkinen käyttö
korreloi kykyyn turvattomuudesta neuvotteluun (Watt ja Stenson 1998). Äärimmäisenä
neuvottelun keinona on julkisen tilan välttely. Yksi tytöistä sanoi viettävänsä suurimman
osan vapaa-ajastaan omassa huoneessaan ja koki sen turvasataman (Antikainen 2011: 60)
kaltaiseksi paikaksi. Hän kertoi tulevansa ulos vain pelatakseen jalkapalloa poikien kanssa.
Sitaatti kuvaa hyvin miten huoneen ulkopuolinen tila näyttäytyy ahdistavana paikkana.
H2:
T1: Mun mielestä paras paikka viettää aikaa on oma huone. Kukaan ei tuu häiritsee sua ja
sä voit tehdä ihan mitä sä haluat siel. Mä tuun ulos ainoastaan pelaa naapureiden kanssa
jalkapalloa. Siit oon aina jotenkin tykänny.
47
Ilmaisut kuten ”Suomen poliisi on hyvä ja ahkera” tai ”Suomi on ihan oikeesti turvallinen
maa” osoittaa että lapset suhteuttavat turvallisuutta myös muihin maihin. Lasten
transnationaalinen tausta (Haikkola 2012: 207–236) vaikuttaa tapaan jolla kaupunkitilaa
tarkastellaan ylikansallisesti.
48
5. Päätelmät
Tutkimukseni tarkoituksena
oli tarkastella
mitä
maahanmuuttajataustaiset
lapset
ymmärtävät kaupunkitilan turvallisuudella ja turvattomuudella, ja miten he neuvottelevat
siitä omassa arjessaan. Turvattomuus osoittautui monisyiseksi ilmiöksi, jossa sekä yksilön
omilla kokemuksilla ja tulkinnoilla, että sosiaalisella ja kulttuurisella ympäristöllä on
vaikutuksensa turvattomuudesta neuvotteluun. Käsitykset turvattomuudesta rakentuivat
pääasiassa vanhempien varoitusten, kavereiden ja median muodostamien uhkakuvien, sekä
itse arjessa kohdattujen tapahtumien pohjalta. Kulttuuri näyttäytyi lasten tavoissa
neuvotella turvattomuudesta lapsuuden ja toiseuden positioista. Kulttuurisesti rakentuneet
subjektipositiot asemoivat lapset sekä turvattomuuden diskursseihin, että luovat
yhteisöllisiä identiteettejä, joiden avulla lapset voivat paikantaa itsensä maailmassa ja
luoda perusturvallisuutta identiteetin muodossa.
Kaupunkitilan turvattomuus oli luonteeltaan situationaalista, jossa erilaiset turvallisuuteen
ja turvattomuuden kokemukseen vaikuttavat elementit kävivät keskenään vuoropuhelua.
Keskeisenä havaintona voi pitää neuvottelukyvyn suhdetta käsityksiin turvattomuuden
kohtalokkuudesta. Mitä enemmän lapsilla oli tapoja haastaa ennakkokäsityksiä ja
neuvotella turvattomuuden olemuksesta, sitä vähemmän kohtalokkaana turvattomuuteen
liitettävät riskit nähtiin. Turvattomuuden voi siis rinnastaa neuvottelukyvyttömyyteen ja
kontrollin menettämiseen. Tällaisiin tilanteisiin liitettiin tuntemattomat alueet ja ihmiset,
yksin olo, pimeys, ja tietyt sosiaaliset tilanteet, joissa toisena osapuolena oli tyypillisesti
kulttuurista toista edustava henkilö (humalainen tai vanhempi nuoriso). Neuvottelua
lisäävät tekijät ovat yleensä samoja asioita, jotka liitettiin turvallisuuteen: kaverit,
vanhemmat, naapurit, tutut alueet ja arkiset aktiviteetit, ylhäältäpäin tuleva kontrolli
(poliisi, vartijat, valvontakamerat). Turvattomuuden neuvotteluissa turvallisuuden ja
turvattomuuden käsitykset kohtaavat ja muodostavat spesifin tilannearvion. Mitä enemmän
tilanteessa on hallintaa lisääviä elementtejä, sitä paremmin turvattomuudesta voidaan
neuvotella.
Lasten puheessa kaupunkitila jakautui koettuun arkiseen ympäristöön, ja etäämpänä
sijaitseviin mielenmaisemiin (Kuva 8). Koettua ja käsitettyä tilaa ei tule kuitenkaan nähdä
mustavalkoisena vastakkainasetteluna, vaan pikemminkin prosessuaalisena jatkumona,
jossa yksilön toimijuudella on keskeinen merkitys omaehtoisten käsitysten ja sosiaalisen
ympäristön luomien käsitysten välisessä vuoropuhelussa. Toimijuuden merkitys välittyi
49
parhaiten lasten konkreettisessa tilankäytössä. Mitä enemmän lapsilla oli omakohtaisia
kokemuksia ja käsityksiä paikoista, sitä paremmat kulttuuriset lukutaidot heillä oli
neuvotella kaupunkitilan riskeistä.
Kuva 8. Neuvoteltavan tilan ulottuvuudet.
Kaupunkitilan turvallisuuden neuvoteltavuudessa oli havaittavissa hierarkkisuutta (Kuva
9), johon vaikuttivat muut tilalliset merkityksenannot. Mitä lähempänä paikka on omaa
kotia, sitä paremmin lapsi pystyi neuvottelemaan tilanteiden turvallisuudesta. Koti
symboloi
eräänlaista
”turvasatamaa”,
jossa
turvallisuus
perustuu
luottamukseen
vanhempien määrittämästä turvasta (Kirmanen 2000a ja 2000b). Kodin jälkeen
turvallisimmat tilat olivat sosiaaliset ajanviettopaikat, joissa turvallisuuden tunne pohjautui
sekä luottamukseen vanhempien ja naapureiden valvonnasta, että omiin kokemuksiin ja
käsityksiin mahdollisten riskien hallinnasta. Paikkojen kokeminen omaksi lisää myös halua
uhmata riskejä ja puolustaa oikeutta käyttää tilaa riskeistä huolimatta. Puolijulkisissa
tiloissa turvaa loivat vartijat, valvontakamerat sekä muut ihmiset. Julkisessa tilassa
neuvoteltavuus vähenee mitä kauemmas kodista mennään, ja mitä vähemmän paikkoja ja
ihmisiä tunnetaan. Tilallisen hierarkian viimeisenä kategoriana ovat fyysisesti ja ajallisesti
saavuttamattomat paikat, joissa lapset eivät vietä lainkaan aikaa. Tällaisissa tiloissa
50
vanhempien varoituksilla, kavereilta kuulluilla kertomuksilla, ja median luomilla
mielikuvilla oli suurin merkitys käsitysten muodostumisessa.
Kuva 9. Turvattomuudesta neuvottelun tilallinen hierarkia.
6. Lopuksi
Turvattomuuskäsitysten tutkimus on tärkeää ymmärtääksemme turvattomuuden olevan
yksilöllisen tunteen lisäksi kertomus meistä kaikista yhteiskunnan jäseninä. Tutkimus
osoittaa turvattomuuden olevan pohjimmiltaan kamppailua kaupunkitilan merkityksistä
(Koskela 2009), jossa yksilön yhteiskunnallisella asemalla ja koetulla haavoittuvuudella on
merkitystä. Turvattomuus kytkeytyy yksilön käsitykseen omasta itsestään ja paikastaan
yhteisössä. Kulttuurisella kontekstilla ja puhumisen tavoilla on keskeinen merkitys siinä
miten lapset muodostavat omaa ympäristösuhdettaan, ja miten vanhemmat arvioivat
lastensa
turvallista
liikkumatilaa
kaupungilla.
Turvallisuuden
ja
turvattomuuden
neuvottelut ovat sekä identiteetin rakennusaineista, että sen ilmenemismuotoja.
Turvallisemman kaupunkitilan kehittämisessä tulisikin kiinnittää ensisijaisesti huomiota
niihin diskursseihin ja puhumisentapoihin, joissa turvattomuuden merkitykset rakentuvat,
ja pyrkiä purkamaan erilaisia myyttejä kaupunkitilan riskeistä ja vaaroista. Mitä enemmän
lapsilla on vapautta liikkua ja muodostaa omia merkityksiä ympäristöönsä, sitä paremmat
valmiudet
heillä
olemuksesta.
on
neuvotella
kaupunkitilan turvallisuuden
ja turvattomuuden
51
Kirjallisuus
Alasuutari, Maarit (2005). Mikä rakentaa vuorovaikutusta lapsen haastattelussa?
Teoksessa Ruusuvuori, Johanna ja Liisa Tiittula (toim.) Haastattelu. Tutkimus,
tilanteet ja vuorovaikutus. Vastapaino, Tampere. s. 145–162.
Aitken, Stuart (2001). Geographies of young people. The morally contested spaces of
identity. 212 s. Routledge, Lontoo.
Altheide, David (2002). Creating fear. News and the construction of crisis. 224 s.
Gruyter, New York.
Anning, A. ja K. Ring (2004). Making sense of children’s drawings. 152 s. open
University Press, Glasgow.
Antikainen, Anne (2011). Meidän pihalla asuu ainakin kymmenen lasta! Kaupunki
lapsen elinympäristönä. Pro gradu –tutkielma. Opettajankoulutuslaitos.
Helsingin yliopisto.
Backett–Milburn, K. ja J. Harden (2004). How children and their families construct
and negotiate risk, safety and danger. Childhood 11: 4, 429–447.
Banks, Marcus (2007). Using visual data in qualitative research. 142 s. Sage,
Lontoo.
Banks, M. (2005). Spaces of (in)security. Media and fear of crime in a local context.
Crime, Media, Culture. 1: 2, 169–187.
Barker J. ja S. Weller (2003). "Is it fun" Developing children centered research
methods. International journal of sociology and social policy 23: 1/2, 33–58.
Bauman, Zygmunt (2002). Notkea moderni. 264 s. Vastapaino, Tampere.
Baxter, J. ja J. Eyles (1999). The utility of in–depth interviews for studying the
meaning of environmental risk. Professional Geographer 51: 2, 307–320.
Beck, Ulrich (1994). The reinvention of politics: towards a theory of reflexive
modernization. Teoksessa Beck, U., A. Giddens ja S. Lash (toim.) Reflexive
modernization: politics, tradition, and aesthetics in the modern social order. s.
1–55. Polity Press, Cambridge.
Beneker, T., R. Sanders, S. Tani, L. Taylor (2010). Picturing the city: young people's
representations of urban environments. Children's Geographies. 8: 2, 123–140.
Benwell, B. ja E. Stokoe (2006). Discourse and identity. 314 s. Edinburgh University
Press, Edinburgh.
52
Berger, P. ja T. Luckmann (1966). Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen:
tiedonsosiologinen tutkielma. 3. painos, 255 s. Gaudeamus, Helsinki.
Blumer, Herbert (1986). Symbolic interactionism: perspective and method. 208 s.
University of California Press, Berkeley.
Brewer, John D. (2000) Ethnography. 211s. Open University Press, Iso–Britannia.
Brownlow, Alec (2005). A geography of men’s fear. Geoforum 36: 5, 581–592.
van der Burgt, Danielle (2015). Spatial avoidance or spatial confidence? Young
people's agency in the active negotiation of risk and safety in public space,
Children's Geographies, 13: 2, 181–195.
Burr, Vivien (2015). Social Constructionism. 3 painos, 264 s. Routledge, Croydon.
Cahill, Caitlin (2000). Street Literacy: Urban Teenagers’ Strategies for Negotiating
their Neighbourhood. Journal of Youth Studies 3: 3: 251–277.
Christensen, Pia (2003). Place, space and knowledge: children in the village and the
city. Teoksessa Christensen, P. ja M. O’Brien (toim.) Children in the city.
Home, neighbourhood and community. s. 13–28, Routledge, Lontoo.
Christensen, Pia ja Prout, Alan (2002). Working with ethical symmetry in social
research with children. Childhood. 9: 4, 477–497.
Christensen, P., and M. R. Mikkelsen. (2008). “Jumping Off and Being Careful:
Children’s Strategies of Risk Management in Everyday Life.” Sociology of
Health and Illness 30: 1, 112–130.
Cops, D., S. Pleysier ja J. Put (2012). Worrying about the future and fear of crime
among young adults: a social psychological approach. Journal of Youth Studies
15: 2, 191–205.
Cops, Diederik (2013). The role of autonomous mobility in public space on fear of
crime among adolescents. Journal of Youth Studies. 16: 8, 1105-1122.
Cortazzi, Martin (1993). Narrative analysis. 162 s. The Falmer Press, Lontoo.
Day, Kristen (2001) Constructing masculinity and women’s fear in public space in
Irvine, California. Gender, Place & Culture, 8:2, 109-127.
De Groof, Saskia (2008). And my mama said… The (relative) parental influence on
fear of crime among adolescent girls and boys. Youth Society. 39: 3, 267-293.
De Vaus, D. ja S. Wise (1996) ‘The Fear of Attack: Parents’ Concerns for the Safety
of Their Children’, Family Matters 43: 1, 34–38.
53
Deakin, Jo (2006). Dangerous People, Dangerous Places: The Nature and Location
of Young People’s Victimisation and Fear. Children ja Society. 20: 5, 376–
390.
Denzin, Norman (1982). The significant others of young children: notes toward a
phenomenology of childhood. Teoksessa Borman, Kathryn (toim.) The social
life of children in a changing society. s. 29–46. Lawrence Erlbaum, New
Jersey.
Douglas, Mary (1992). Risk and blame. Essays in cultural theory. 323 s. Routledge,
Lontoo.
Douglas, M. ja A. Wildavsky (1983). Risk and Culture. 232 s. University of
California Press, Berkeley.
Eder, D. (1988). “Building Cohesion through Collaborative Narration.” Social
Psychology Quarterly. 51: s. 225–35.
Eder, D., C. Evans, S. Parker (1995). School Talk: Gender and Adolescent Culture.
228 s. Rutgers, New Brunswick.
Eder, D. ja L. Fingerson (2003). Interviewing children and adolescents. Teoksessa
Holstein J. ja J. Gubrium (toim.). Inside interviewing: new lenses, new
concerns. s. 32–54. Sage, Thousand Oaks.
Elwood, S. ja D. Martin (2000). ’Placing’ interviews: location and scales of power in
qualitative research. Professional Geographer 52: 4, 649–67.
Eskola, J. ja J. Suoranta (1998). Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 268 s. 3. painos,
Vastapaino, Jyväskylä.
Farrall, S., J. Bannister, J. Ditton, E. Gilchrist (1997). Questioning the measurement
of the ’fear of crime’. The British Journal of Criminology, 37: 4, s. 658–679.
Ferraro, Keith (1995). Fear of crime. 179 s. Suny, New York.
Fingerson, L. (1999). “Active Viewing: Girls’ Interpretations of Family Television
Programs.” Journal of Contemporary Ethnography 28: 4, 389–418.
Frost, Liz (2003). Researching young women's bodies: values, dilemmas and
contradictions. Teoksessa Bennet, A., M. Cieslik ja S. Miles (toim.)
Researching youth. 120–137 s. Palgrave Macmillan, Lontoo.
Foucault, Michel (1972). The Archaeology of Knowledge. 218 s. Tavistock, Lontoo.
Furedi, Frank (1998). Culture of fear: risk–taking and the morality of low
expectation. 184 s. Cassell, Lontoo.
54
–
(2002). Paranoid parenting. Why ignoring the experts may be best for your child.
233 s. Chicago Review Press, Chicago.
Gardner, Carol Brooks (1990). Safe conduct: women, crime and self in public
spaces. Social Problems 37:3, 311–328.
Giddens, Anthony (1990). The Consequences of modernity. 186 s. Cambridge, Polity
Press.
–
(1991). Modernity and self–identity. Self and society in the late modern age. 256
s. Polity Press, Cambridge.
– (1992). The transformation of intimacy: sexuality, love and eroticism in modern
societies. 212 s. Polity Press, Cambridge.
Gilchrist, E., J. Bannister, J. Diton, S. Farrall (1998). Women and the ‘fear of crime’:
challenging the accepted stereotype. British Journal of Criminology 38: 2,
283–99.
Green, E., W. Mitchell, and R. Bunton (2000). Contextualizing Risk and Danger: An
Analysis of Young People’s Perceptions of Risk. Journal of Youth Studies 3: 2,
109–126.
Goffman, Erwin (1971). Relations in public : microstudies of the public order. 396 s.
Harper and Row, New York.
Goodey, Jo (1994) Fear of Crime: What Can Children Tell Us? International Review
of Victimology. 3: 3, 195–210.
– (1997). Boys Don’t Cry. Masculinities, Fear of Crime and Fearlessness. British
Journal of Criminology 37: 3, 401–418.
Haarni, T., M. Karvinen, H. koskela ja S. Tani (1997) Johdatus nykymaantieteeseen.
Teoksessa Haarni, T., M. Karvinen, H. Koskela ja S. Tani (toim.) Tila, paikka
ja maisema: tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. 9–36. Vastapaino,
Tampere.
Haavisto, Ilkka (2012). Ovi raottuu – Suomalaisten maahanmuuttoasenteet 2012.
Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA).
Haikkola,
Lotta
(2012).
Monipaikkainen
nuoruus:
toinen
sukupolvi,
transnationaalisuus ja identiteetit. Sosiaalitieteiden väitöskirja. Helsingin
yliopisto.
Haikkola, Lotta ja Trang Le (2014). Tupakointi ja muiden päihteiden käyttö.
Teoksessa Wikström K., ja L. Haikkola ja T. Laatikainen (toim.).
Maahanmuuttajataustaisten
nuorten
terveys
ja
hyvinvointi.
Tutkimus
55
pääkaupunkiseudun somali- ja kurditaustaisista nuorista. Terveyden ja
hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 17/2014.
Harden, Jeni (2000). There’s No Place Like Home. The Public/Private Distinction in
Children’s Theorizing of Risk and Safety. Childhood 7: 1, 43–59.
Harré, R. ja G. Gillet (1994). The Discursive Mind. 192 s. Sage, Thousand Oaks.
Hall, Stuart (2002). Identiteetti. 4. painos. 285 s. Vastapaino, Tampere.
– (2013). The work of representation. Teoksessa Hall, S., J. Evans, S. Nixon (toim.)
Representation. Cultural representations and signifying practices. 2. painos. s.
13–74, Sage, Lontoo.
Hart, Roger (1992). Children's Participation: From tokenism to citizenship,
Papersinness 9 2/6, Innocenti Essay.
Heath, S., R. Brooks, E. Cleaver ja E. Ireland (2009). Researching young people's
lives. , 213 s. Sage, Los Angeles.
Heidegger, Martin (1962). Being and time. Translation by J. Maquarrie ja E.
Robinson. 589 s. Harper ja Row, Oxford.
Heikkinen, Hannu (2001). Narratiivinen tutkimus – todellisuus kertomuksena.
Teoksessa Aaltola, Juhani ja Raine Valli (toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin
II. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja
analyysimenetelmiin. PS–kustannus, Jyväskylä. 116–132.
Heiskanen, Markku (1994). Mikä meitä pelottaa? Hyvinvointikatsaus. Teema:
Turvallisuus. 60 s. Tilastokeskus.
Hollway, W. ja T. Jefferson (2000). Doing qualitative research differently. Free
association, narrative and interview method. 3. painos, 166 s. Sage, Lontoo.
Holloway, S. ja G. Valentine (2000). Children’s geographies and the new social
studies of childhood. Teoksessa Holloway, S. ja G. Valentine (toim.)
Children’s geographies. Playing, living, learning. s. 1–22. Routledge, Lontoo.
Huttunen, Laura (2004). Kasvoton ulkomaalainen ja kokonainen ihminen:
marginalisoiva kategorisointi ja maahanmuuttajien vastastrategiat. Teoksessa
Jokinen, A., L. Huttunen, A. Kulmala (toim.) Puhua vastaan ja vaieta.170 s.
Tammer–paino, Tampere 2004.
Huysmans,
Jef
(1995).
Migrants
as
a
security
problem:
dangers
of
‘securitizing’societal issues. Teoksessa Miles, R. ja Thränhardt, D. (toim.)
Migration and european integration. The dynamics of inclusion and exclusion.
s. 53–72. Fairleigh Dickinson Univ Press, Lontoo.
56
Huuki, Tuija (2010). Koulupoikien statustyö väkivallan ja välittämisen valokiilassa.
Kasvatustieteiden tiedekunta, Oulun yliopisto.
Hyvärinen, Matti ja Varpu Löyttyniemi (2005). Kerronnallinen haastattelu.
Teoksessa Ruusuvuori, Johanna ja Liisa Tiittula (toim.) Haastattelu. Tutkimus,
tilanteet ja vuorovaikutus. Vastapaino, Tampere. s. 189–222.
Häkli, Jouni (1999). Meta hodos. Johdatus ihmismaantieteeseen. 231 s. Vastapaino,
Tampere.
Jaakkola, Magdalena (2009).
Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta.
Asennemuutokset 1987–2007. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuksia 1.
106 s.
Jasinskaja-Lahti, Inga, Liebkind, Karmela ja Vesala, Tiina (2002) Rasismi ja syrjintä
Suomessa. Maahanmuuttajien kokemuksia. Helsinki: Gaudeamus.
Jokinen, A., L. Huttunen, A. Kulmala (2004). Neuvottelu marginaalien kulttuurisesta
paikasta Teoksessa Jokinen, A., L. Huttunen, A. Kulmala (toim.) Puhua
vastaan ja vaieta. 170 s. Tammer–paino, Tampere 2004.
Kaivola, T. ja H. Rikkinen (2003). Nuoret ympäristöissään. Lasten ja nuorten
kokemusmaailma ja ympäristömielikuvat. 307 s. Tammer–Paino Oy, Tampere.
Kallio, Kirsi Pauliina (2009) Johdanto: Lapsuus ja nuoruus spatiaalisin silmin. Terra
121: 1, 41-42.
Kares, Juha (2007). Helsinkiläisten 14–16 –vuotiaiden nuorten mielenmaisemien
pelon paikat kotikaupungissaan. Kulttuurimaantieteen pro gradu –tutkielma. 89
s. Maantieteen laitos. Helsinki.
Karisto, A. ja M. Tuominen (1993). Kirjoituksia kaupunkipeloista. Helsingin
kaupungin tietokeskus.
Karjalainen, Pauli Tapani (1997). Aika, paikka ja muistin maantiede. Teoksessa
Haarni, T. M. Karvinen, H. Koskela. ja S. Tani (toim.). Tila, paikka ja
maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen, s. 227–241. Vastapaino.
Tampere.
–
(2006). Eksistentiaalinen ympäristö. Teoksessa Haapala, A., M. Honkanen ja V.
Rantala (toim.) Ympäristö, arkkitehtuuri, estetiikka. Yliopistopaino, Helsinki. s.
115–128.
Keskinen, S., A. Rastas, S. Tuori (2009). En ole rasisti, mutta..: maahanmuutosta,
monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. 169 s. Vastapaino, Tampere.
57
Kirmanen, Tiina (2000a). Pelon hallinta ja lapsen turvallisuus. Teoksessa Niemelä,
Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s. 119–148.
Vastapaino, Tallinna.
–
(2000b). Lapsi ja pelko. Sosiaalipsykologinen tutkimus 5–6 vuotiaiden lasten
peloista ja pelon hallinnasta. Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet
78. 252 s.
Kivijärvi, Antti ja Ronkainen, Jussi (2014). Syrjinnästä vapaita alueita? Etnisyys ja
syrjintä nuorten tilakokemuksina. Teoksessa Myllyniemi, Sami (toim.)
Ihmisarvoinen nuoruus. Nuorisobarometri 2014. Nuorisoasiainneuvottelukunta,
Nuorisotutkimusverkosto, Nuorisotutkimusseura. s. 127–140.
Korander, Timo (1994). Suomalaisten turvallisuuden kokeminen ja suhtautuminen
poliisiin 1993. Sisäministeriön poliisiosaston julkaisusarja 10.
–
(2000). Turvallisuus rikollisuuden ja sen pelon vastakohtana. Teoksessa Niemelä,
Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s. 177–216.
Vastapaino, Tallinna.
Koskela, Hille (1997a). Tilapuoli sukupuoli. Teoksessa Haarni, T., M. Karvinen, H.
Koskela ja S. Tani (toim.) Tila, paikka ja maisema: tutkimusretkiä uuteen
maantieteeseen. 73–86. Vastapaino, Tampere.
–
(1997b). 'Bold Walk and Breakings': Women's spatial confidence versus fear of
violence. Gender, Place & Culture: A Journal of Feminist Geography 4: 3, 301–
320.
–
(1999a). Fear, control and space. Geographies of gender, fear of violence, and
video surveillance. Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja A 137.
–
(1999b): ‘Gendered Exclusions’: women’s fear of violence and changing
relations to space. Geografiska Annaler, 81 B: 2, 111–124.
–
(2009).
Pelkokierre.
Pelon
politiikka,
turvamarkkinat
ja
kamppailu
kaupunkitilasta. 397 s. Gaudeamus, Tampere.
–
(2010). Fear and it’s others. Teoksessa Smith, Susan J. R. Pain, S. A. Marston
and J. P. Jones III (toim.) The Sage handbook of social geographies. s. 389–408,
Sage, Lontoo.
Kullman, K., H. Strandell, L. Haikkola (2012). Lapsuuden muuttuvat tilat. Teoksessa
Strandell, H., L. Haikkola ja K. Kullman (toim.) Lapsuuden muuttuvat tilat. s.
9–30. Vastapaino, Jyväskylä.
Kurki, Julia (2015). Adoptoidun kokema rasismi. Adoptioperheet ry:n julkaisu.
58
Kuula, Arja (2006). Tutkimusetiikka: aineistojen hankinta, käyttö ja säilytys. 265 s.
Vastapaino, Jyväskylä.
Kuusisto–Arponen, Anna–Kaisa (2012). Johdanto: tilallinen arki, visuaaliset
menetelmät ja tutkijan rooli. Terra 124: 3, 214–215.
Kuusisto–Arponen, A-K ja S. Tani (2009). Kuinka tutkia lasten ja nuorten arjen
maantiedettä? Terra 121: 1, s. 47–48.
Kyttä, Marketta (2003). Children in outdoor contexts. Affordances and independent
mobility in the assessment of environmental child friendliness. Teknillinen
korkeakoulu. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus. Julkaisu
A28.
Kyttä, M., A. Broberg, M. Kahila (2009). Lasten liikkumista ja terveyttä edistävä
urbaani ympäristö. Yhdyskuntasuunnittelu. 47: 2, s. 6–25.
Laclau, E., ja C. Mouffe (1990). New reflections on the revolution of our time. 284 s.
Verso, Lontoo.
Lahikainen, Anja Riitta (1995). Lasten turvattomuus Suomessa ja Virossa : 5-12 vuotiaiden lasten huolten ja pelkojen vertaileva tutkimus. 339 s. Kuopion
yliopiston julkaisuja.
– (2000). Turvallisuus identiteettikysymyksenä. Teoksessa Niemelä, Pauli ja
Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s. 61–89. Vastapaino,
Tallinna.
Lefebvre, Henri (1991). The production of space. 454 s. Blackwell, Oxford.
Leitch, Ruth (2008). Creatively researching children’s narratives through images and
drawings. Teoksessa Thomson, Pat (toim.) Doing visual research with children
and young people. 217 s. Routledge, New York.
Leonard, M. (2007). Trapped in Space? Children’s Accounts of Risky Environments.
Children ja Society 21: 6, 432–445.
Liska, A. E., Sanchirico, A., and Reed, M. A. (1988). ‘Fear of Crime and
Constrained Behaviour: Specifying and Estimating a Reciprocal Effects
Model’, Social Forces, 66: 3, 760-770.
Literat, Ioana (2013). “A Pencil for Your Thoughts”: Participatory Drawing as a
Visual Research Method with Children and Youth. International Journal of
Qualitative Methods. 12, 84–98.
Lupton, Deborah (1999). Risk. 184 s. Routledge, Lontoo.
59
Maasilta,
M.
Rahkonen,
J.
joukkoviestimissä. 70 s.
ja Raittila,
P.
(2008).
Tampereen
yliopisto.
Islam suomalaisissa
Tiedotusopin
laitos.
Julkaisuja. Sarja A: 103.
Mannila, S., Castaneda, A., Jasinskaja-Lahti, I. (2012). Väkivaltakokemukset.
Teoksessa Castaneda, A., R. Shadia, P. Koponen, M. Mölsä, S. Koskinen
(toim.)
Maahanmuuttajien terveys ja hyvinvointi, tutkimus venäläis-,
somalialais-, ja kurditaustaisista Suomessa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos
Raportti 61. s. 240–243. Suomen Yliopistopaino, Tampere.
Manninen, Sari (2010). "Iso, vahva, rohkee – kaikenlaista”. Maskuliinisuudet,
poikien valtahierarkiat ja väkivalta koulussa. 162 s. Kasvatustieteiden
tiedekunta, Oulun yliopisto.
Malchiodi, Cathy A. (1998). Understanding children’s drawings. 252 s. Jessica
Kingsley Publishers, New York.
May, D., L. Vartanian, ja K. Virgo (2002). ‘The Impact of Parental Attachment and
Supervision on Fear of Crime among Adolescent Males’, Adolescence 37: 2,
267–87.
Martikainen,
T.
ja
L.
Haikkola
(2010).
Johdanto:
sukupolvet
maahanmuuttajatutkimuksessa. Teoksessa Martikainen T., ja L. Haikkola
(toim.). Maahanmuutto ja sukupolvet. s. 9–44. Nuorisotutkimusverkoston
julkaisuja 106. Hakapaino, Helsinki.
Massey, Doreen (2008). Samanaikainen tila. 240 s. Vastapaino, Tampere.
Mikkelsen, M. ja P. Christiansen (2009). Is Children's Independent Mobility Really
Independent? A Study of Children's Mobility Combining Ethnography and
GPS/Mobile Phone Technologies. Mobilities, 4: 1, 37–58.
Moscovici, Serge (1984). Social Representations. 412 s. Cambridge University
Press, Cambridge.
Myllyniemi, Sami (toim.) Ihmisarvoinen nuoruus. Nuorisobarometri 2014.
Nuorisoasiainneuvottelukunta,
Nuorisotutkimusverkosto,
Nuorisotutkimus-
seura. 250 s.
Mäkelä, Klaus (2010). Alaikäisiä koskeva eettinen ennakkosäätely. Lagström, H., T.
Pösö, N. Rutanen ja K. Vehkalahti (toim.). Lasten ja nuorten tutkimuksen
etiikka. s. 67–88. Nuorisotutkimusverkosto, Helsinki.
Nayak, Anoop (2003). ’Through children’s eyes’: childhood, place and the fear of
crime. Geoforum 34: 3, s. 303–315.
60
Niemelä, Pauli (2000a). Turvallisuuden käsite ja tarkastelukehikko. Teoksessa
Niemelä, Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s.
21–40. Vastapaino, Tallinna.
–
(2000b). Suomalaisen väestön turvattomuusprofiili. Teoksessa Niemelä, Pauli ja
Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s. 347–376. Vastapaino,
Tallinna.
Niemelä, Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (2000). Johdanto. Teoksessa Niemelä,
Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s. 9–20.
Vastapaino, Tallinna.
Niemelä, P., S., Kainulainen, H. Laitinen, J. Pääkkönen, T. Rusanen, U. Ryynänen,
E. Widgrén, R. Vornanen, R. Väisänen ja S. Ylinen (1997). Suomalainen
turvattomuus. Inhimillisen turvattomuuden yleisyys, perusulottuvuudet ja
tyypittely –haastattelututkimus 1990–luvun Suomessa. Helsinki: Sosiaali– ja
terveysturvan keskusliitto.
O’Brien, M., D. Jones, D. Sloan, M. Rustin (2000). Children’s independent spatial
mobility in the urban public realm. Childhood 7: 3, 257–77.
Ogbeide, Ilona (2015). Nuoret kaupunkitilassa. Tapaustutkimus nuorten hengailun
tiloista Vuosaaressa. Aluetieteen pro gradu -tutkielma. 76 s. Geotieteiden ja
maantieteen laitos, Helsingin yliopisto.
Panelli, R., A. Kraack, and J. Little (2005). “Claiming Space and Community: Rural
Women’s Strategies for Living with, and Beyond, Fear.” Geoforum 36: 4, s.
495–508.
Pain, Rachel (2000). Place, social relations and the fear of crime: a review. Progress
in Human Geography 24: 3, 365–387.
–
(2001). Gender, Race, Age and Fear in the City. Urban Studies 38: 5–6, 899–
913.
Pain, R., S. Grundy, S. Gill, E. Towner, G. Sparks, K. Hughes (2005). So long as I
take my mobile: mobile phones, urban life and geographies of young people’s
safety. International Journal of Urban and Regional Research. 29: 4, s. 814–
30.
Pain, R., R. Panelli, S. Kindon, J. Little (2010). Moments in everyday/distant
geopolitics: Young people’s fears and hopes. Geoforum 41: 6, 972–982
61
Pajuoja, Jussi (1991). Väkivaltainen nuoriso? Teoksessa Hoikka, Tommi (toim.)
Törmäävät tulkinnat. Kirja nuorista ja nuoruudesta. s. 141–146, Gaudeamus,
Helsinki.
Pietkiewicz, Igor ja Jonathan Smith (2014). A practical guide to using Interpretative
Phenomenological Analysis in qualitative research psychology. Psychological
Journal 20: 1, 7–14.
Prout, A. ja A. James (1999). A new paradigm for the sosiology of childhood?
Provenance, promise and problems. Teoksessa Prout, Alan ja Allison James
(toim.) Constructing and reconstructing childhood. s. 7–33. Falmer Press,
Lontoo.
Raittila, Raija (2008). Retkellä: lasten ja kaupunkiympäristön kohtaaminen.
179 s. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto.
Raittila, Raija (2009). Lasten paikka yhteiskunnallisena ilmiönä. Terra 121: 1, 43–
45.
Rastas, Anna (2002) Katseilla merkityt, silminnähden erilaiset. Lasten ja nuorten
kokemuksia rodullistavista katseista. Nuorisotutkimus 20: 3, 3–17.
– (2004). Miksi rasismin kokemuksista on niin vaikea puhua? Teoksessa Jokinen,
A., L. Huttunen, A. Kulmala (toim.) Puhua vastaan ja vaieta. Tammer–paino,
Tampere 2004.
–
(2007). Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Transnationaalit juuret ja
monikulttuuristuva Suomi. 186 s. Nuorisotutkimusverkosto julkaisuja 78.
Relph, Edward (1986). Place and placelessness. 156 s. Pion, Lontoo.
Reinharz, Shulamit (1992). Feminist methods in social research. 413 s. Oxford
University Press, New York.
Räthzel, Nora (2000). Living Differences: Ethnicity and Fearless Girls in Public
Spaces. Social Identities: Journal for the Study of Race, Nation and Culture. 6:
2, 119–142.
Saarikangas, Kirsi (2002). Merkityksellinen tila: lähiöasuminen arkkitehtuurin,
asukkaiden, menneen ja nykyisen kohtaamisena. Teoksessa Taina Syrjämaa ja
Janne Tunturi (toim.) Eletty ja muistettu tila. Historiallinen Arkisto 115.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 48–75.
Schlesinger, P. ja H. Tumber (1994) Reporting Crime: The Media Politics of
Criminal Justice. 298 s. Clarendon, Oxford.
62
Sharples, M., L. Davison, G. Thomas, P. Rudman (2003). Children as photographers.
Visual communication 2: 3, 303–30.
Smith, J., P. Flowers ja M. Larkin (2009). Interpretative phenomenological analysis.
Theory, methods and research. 225 s. Sage, Lontoo.
Souto, Anne-Mari (2011). Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus
suomalais-
ja
maahanmuuttajanuorten
ryhmäsuhteista.
224
s.
Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 110. Helsinki.
Smolej, Mirka (2011). News, media, crime and fear of violence. Oikeuspoliittisen
tutkimuslaitoksen tutkimuksia 257. 63 s. Hakapaino, Helsinki.
Smolej, M. ja J. Kivivuori (2005). Rikosmedian yhteys väkivallan pelkoon teoksessa
Honkatukia, P. ja R. Sirén (toim.) Suomalaiset väkivallan uhreina, tuloksia
1980-2003
kansallisista
uhrihaastattelututkimuksista.
Oikeuspoliittisen
tutkimuslaitoksen julkaisuja 216. s. 176. Hakapaino oy, Helsinki.
Sparks, R., E. Girling ja I. Loader (2001). Fear and everyday urban lives. Urban
Studies. 38: 5–6, 885–898.
Stafford, M., Chandola, T., and Marmot, M. (2007), ‘Association between fear of
crime and mental health and physical functioning’, American Journal of Public
Health, 97: 11, 2076-2081.
Stanko, Elizabeth (1990). Everyday violence: women’s and men’s experience of
personal danger. 176 s. Pandora, Lontoo.
Stanko, E.A. and Hobdell, K. (1993). Assault on men: masculinity and male
victimization. British Journal of Criminology 33: 3, 400–15.
Starkweather, S. (2007). Gender, Perceptions of Safety and Strategic Responses
among Ohio University Students. Gender, Place and Culture: A Journal of
Feminist Geography 14:3, 355–370.
Stenvall, E. (2009). Sellast ihan tavallist arkee. Helsinkiläisten 3–6 luokkalaisten
arki ja ajankäyttö. Tietokeskuksen tutkimuksia. Tietokeskus, Helsinki.
Strandell, Harriet (2012). Liikkuminen ja yhteydenpito paikan tekemisessä.
Leikkipuisto koululaisten iltapäivätoiminnan näyttämönä. Teoksessa Strandell,
H., L. Haikkola ja K. Kullman (toim.) Lapsuuden muuttuvat tilat. s. 31–60.
Vastapaino, Jyväskylä.
Tammivaara, J. and D. S. Enright (1986).”On Eliciting Information: Dialogues with
Child Informants.” Anthropology and Education Quarterly 17: 4, 218–38.
63
Tani, Sirpa (1997). Maantiede ja kuvien todellisuudet. Teoksessa Haarni, T., M.
Karvinen, H. Koskela ja S. Tani (toim.) Tila, paikka ja maisema:
tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. s. 211–226. Vastapaino, Tampere.
–
(2010). Hengailun maantiede ja nuorisotutkimuksen eettiset ongelmat. Kasvatus
ja Aika 4: 3, 51–71.
–
(2011).
Oikeus
oleskella?
Hengailua
kauppakeskuksen
näkyvillä
ja
näkymättömillä rajoilla. Alue ja ympäristö. 40: 2, s. 3–16.
Taylor, I., K. Evans, P. Fraser (1996). A tale of two cities. Global Change, Local
Feeling and Everyday Life in the North of England : A Study in Manchester
and Sheffield. 391 s. Routledge, Lontoo.
Toivonen, Aaro (1998). Ruhtinaan uudet vaatteet. Tutkielma turvallisuuden
käsitteestä. 98 s. Kansalaisten turvallisuusneuvosto (KATU), Kokkola.
Tuan, Yi-Fu (1977). Space and place. 235 s. University of Minnesota Press,
Minneapolis.
Tucker, F., and H. Matthews (2001). They Don’t Like Girls Hanging Around There:
Conflicts over Recreational Space in Rural Northamptonshire. Area 33: 2,
161–168.
Tuominen, Martti (1994). Ajan ahdistus. Hyvinvointikatsaus 4, 21–23. Tilastokeskus.
Tuominen, M., T. Joronen, E. Laihinen (2014). ”…sanoi että näytän aivan ********
ja
alkoi
solvaamaan”
Maahanmuuttajataustaisten
turvattomuuskokemukset Helsingissä.
nuorten
Helsingin kaupungin tietokeskuksen
julkaisuja 2014: 3.
Valentine, Gill (1989). The geography of women’s fear. Area 21: 4, 385–390.
–
(1992) Images of danger: women's sources of information about the spatial
distribution of male violence. Area, 24: 1, 22–29.
–
(1996). Angels and devils: moral landscapes of childhood. Environment and
Planning D: Society and Space 14: 5, 581–599.
–
(1997). “Oh yes I can.” ”Oh no you can’t”: Children and parents’ understandings
of kids’ competence to negotiate public space safely. Antipode 29: 1, 65–89.
–
(2004). Public space and culture of childhood. 256 s. Ashgate, Aldershot.
Valentine, G. ja J. McKendrick (1997). Children’s outdoor play: exploring parental
concerns about children’s safety and the changing nature of childhood.
Geoforum 28: 2, 219–35.
64
Vehkalahti, K., N. Rutanen, H. Lagström ja T. Pösö (2010). Kohti eettisesti kestävää
lasten ja nuorten tutkimusta. Teoksessa Lagström, H., T. Pösö, N. Rutanen ja
K. Vehkalahti (toim.). Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka. s. 10–24.
Nuorisotutkimusverkosto, Helsinki.
Vuolteenaho, Jani (2002). ”Uusia sanoja, uusia maailmoja”: tekstuaalisuus,
sosiaalisesti tuotettu tila ja maantieteen kulttuurinen käänne (“New words, new
worlds”: textuality, socially constructed space and geography’s cultural turn).
Terra 114: 4, 237–252.
Wall, E. ja A. Olofsson (2008). Young people making sense of risk: how meanings
of risk are materialized within the social context of everyday life. Young 16: 4
s. 431–48.
Wallace, L. ja D. May (2005). The impact of parental attachment and feelings of
isolation on adolescent fear of crime at school. Adolescence 40: 159, 457–474.
Ward, E. (1978). The child in the city. Architectural Press, Lontoo.
Watt, P. ja K. Stenson (1998). It’s a bit dodgy around there: safety, danger, ethnicity
and young people’s use of public space. Teoksessa Skelton, T. ja G. Valentine
(toim.) Cool Places. Geographies of youth cultures. s. 249–266, Routledge,
Lontoo.
Wiles, J. M. Rosenberg, R. Kearns (2005). Narrative analysis as a strategy for
understanding interview talk in geographic research. Area 37: 1, 89–99.
Williams, S. ja L. Williams (2005). Space invaders: the negotiation of teenage
boundaries through the mobile phone. The sociological review. 53:2, 314–331.
Wittgenstein, Ludwig (1963). Philosophical investigations. 2. painos. Oxford,
Blackwell, 1963.
Wynne, B. (1996). May the sheep safely graze? A reflexive view of the expert-lay
knowledge divide. Teoksessa Lash, S., B. Szerszinski, B. Wynne (toim.) Risk,
environment and modernity: towards a new ecology. s. 44–83, Sage, Lontoo.
Young, L. ja Barrett, H. (2001). ‘Adapting Visual Methods: Action Research with
Kampala Street Children’, Area, 33: 2, 141–15.
65
Liitteet
Liite 1. Puolistrukturoitu keskustelu
1. Missä liikutte vapaa-ajalla?
2. Kenen kanssa liikut?
3. Miten liikut?
4. Mihin aikaan?
5. Voitko liikkua missä tahansa vai onko paikkoja minne ei voi mennä?
6. Onko minun/meidän paikkaa? Onko muiden paikkoja? Paikkoja joilla on
tietynlainen maine? Miksi luulet että näin on?
7. Onko olemassa nuorten paikkoja? Mikä niistä tekee nuorten paikan? Miksi luulet
että nuoret ovat siellä?
8. Missä haluaisit liikkua?
9. Missä et haluaisi liikkua?
66
Piirto/tarinatehtävä
Piirrä tai kirjoita kertomus turvallisesta ja turvattomasta tilanteesta kodin ulkopuolella.
Jatkokysymykset
1. Oletko itse kokenut turvattomuutta ulkona liikkuessa?
2. Miten menettelet jos joudut turvattomaan tilanteeseen?
3. Miten turvattomasta tilanteesta/paikasta saisi turvallisen?
Loppukysymykset
Mitä mieltä olit karttatehtävästä? Piirtämisestä? Haastattelusta?
Mikä oli vaikeaa ja miksi?
Mistä pidit? Mistä et pitänyt?
67
Liite 2. Kirje vanhemmille
Hyvät huoltajat!
Olen maantieteen opiskelija Helsingin yliopistosta, ja teen
opinnäytetyötäni nuorten vapaa-ajasta kaupungilla. Erityisesti minua
kiinnostaa nuorten viihtyvyys kaupunkiympäristössä. Tutkimuksella
saadaan arvokasta tietoa nuorten hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.
Tutkimusaineisto tulee käytettäväksi opinnäytteeni lisäksi mahdollisesti
myös muihin vastaavanlaisiin tutkimuksiin. Osallistujien henkilöllisyys
säilyy salassa ja tutkimus toteutetaan täysin nimettömänä. Osallistuminen
on vapaaehtoista ja maksutonta.
Olen tutustunut huollettavanne luokkaan nuorisoasiankeskuksen "Hyvä
vapaa-aika" -hankkeen retkillä, ja olen kysynyt nuorten suostumusta
tutkimukseeni osallistumiseen. Olen saanut tutkimusluvan
haastatteluilleni nuorisoasiainkeskukselta. Mikäli saatte tämän kirjeen, on
huollettavanne suostunut haastateltavaksi omasta tahdostaan. Mikäli ette
kuitenkaan toivo huollettavanne osallistuvan kyseiseen tutkimukseen,
pyydän teitä ilmoittamaan siitä minulle kirjeitse tai sähköpostilla.
Vastaan mielelläni myös tutkimusta koskeviin lisäkysymyksiin.
ystävällisin terveisin
Tomi Haapa-alho
Hämeentie 34 b 53
00530 Helsinki
[email protected]
puh
68
Liite 3. Tutkimuslupa nuorisoasiainkeskukselta