file - Helda
Pro gradu -tutkielma Maantiede Kulttuurimaantiede MAAHANMUUTTAJATAUSTAISTEN LASTEN NEUVOTTELUT KAUPUNKITILAN TURVALLISUUDESTA JA TURVATTOMUUDESTA Tomi Haapa-alho 2015 Ohjaaja: Tommi Inkinen HELSINGIN YLIOPISTO MATEMAATTIS-LUONNONTIETEELLINEN TIEDEKUNTA GEOTIETEIDEN JA MAANTIETEEN LAITOS MAANTIEDE PL 64 (Gustaf Hällströmin katu 2) 00014 Helsingin yliopisto Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Laitos/Institution– Department Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta Geotieteiden ja maantieteen laitos Tekijä/Författare – Author Tomi Haapa-alho Työn nimi / Arbetets titel – Title Maahanmuuttajataustaisten lasten neuvottelut kaupunkitilan turvallisuudesta ja turvattomuudesta Oppiaine /Läroämne – Subject Kulttuurimaantiede Työn laji/Arbetets art – Level Aika/Datum – Month and year Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages Pro gradu -tutkielma Marraskuu 2015 64 + liitteet Tutkimus tarkastelee maahanmuuttajataustaisten lasten käsityksiä kaupunkitilan turvallisuudesta ja turvattomuudesta, ja heidän tapojaan neuvotella turvattomuudesta omassa arjessaan. Käsityksiä kaupunkitilasta lähestytään yksilön ja ympäristön välisenä prosessina, jossa mielenkiinto kohdistuu yksilöllisten tulkintojen ja sosiaalisen ja kulttuurisen kontekstin väliseen vuoropuheluun. Tutkimus on kiinnostunut erityisesti lapsuuden ja maahanmuuttajuuden merkityksistä turvattoman kaupunkitilan neuvotteluissa. Tutkimuksen tarkoituksena tarkastella minkälainen merkitys yhteiskunnassa rakentuvilla puhumisen tavoilla on toisen polven maahanmuuttajalasten minäkuvaan ja ympäristösuhteeseen. Tutkimusaineisto koostuu 12 maahanmuuttajataustaiselle yläasteikäiselle lapselle (8 poikaa, 4 tyttöä) tehdystä puolistrukturoidusta parihaastattelusta. Menetelmiin kuului myös osallistavampi osio, jossa lapset saivat kirjoittaa tai piirtää kuvauksen turvallisesta ja turvattomasta tilanteesta kodin ulkopuolella. Aineisto analysoitiin fenomenologisen tulkinnan (IPA: Interpretative phenomenological analysis) ja aiempaan teoriaan pohjautuvan teemoittelun avulla. Pyrkimyksenä oli tarkastella aineistoa sekä yksilön että sosiaalisen ja kulttuurisen kontekstin näkökulmasta. Turvattomuus osoittautui monisyiseksi ilmiöksi, jossa sekä lasten omilla kokemuksilla ja tulkinnoilla, että sosiaalisella ja kulttuurisella ympäristöllä oli vaikutuksensa turvattomuudesta neuvotteluun. Turvallisuus näyttäytyi lasten kuvauksissa tavallisen arjen ja minuuden jatkumona, jossa vanhemmat, tutut ihmiset ja ympäristöt muodostivat turvallisen arjen puitteet. Turvattomuus näyttäytyi normaalia jatkumoa horjuttavana tekijänä. Käsitykset turvattomuudesta perustuivat vanhempien varoituksiin turvallisuuden määrityksiin, kavereilta kuultuihin kertomuksiin, median luomiin mielikuviin ja omiin kokemuksiin. Turvattomuuden kokeminen kytkeytyi lasten kykyyn neuvotella erilaisten riskien vaarallisuudesta tilannekohtaisesti. Mitä enemmän lapsilla oli omakohtaisia kokemuksia ja käsityksiä paikoista, sitä paremmat kulttuuriset lukutaidot heillä oli neuvotella kaupunkitilan riskeistä. Tutkimus osoittaa turvattomuuden olevan pohjimmiltaan kamppailua kaupunkitilan merkityksistä, jossa yksilön yhteiskunnallisella asemalla ja koetulla haavoittuvuudella on merkitystä. Turvattomuus kytkeytyy yksilön käsitykseen omasta itsestään ja paikastaan yhteisössä. Kulttuurisella kontekstilla ja puhumisen tavoilla on keskeinen merkitys siinä miten lapset muodostavat omaa ympäristösuhdettaan, ja miten vanhemmat arvioivat lastensa turvallista liikkumatilaa kaupungilla. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Turvallisuus, turvattomuus, maahanmuuttajataustaiset lapset, ympäristökäsitykset, identiteetti, kaupunktila Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopiston kirjasto, Kumpulan kampuskirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Laitos/Institution– Department Faculty of Science Department of Geosciences and Geography Tekijä/Författare – Author Tomi Haapa-alho Työn nimi / Arbetets titel – Title Negotiations of safety and unsafety in public space: Immigrant children’s perspectives. Oppiaine /Läroämne – Subject Human Geography Työn laji/Arbetets art – Level Aika/Datum – Month and year Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages Master’s thesis November 2015 64 + appendices The study explores what young people with an immigrant background understand with safety and unsafety in public space, and how they negotiate risks in their everyday lives. Conceptions of safety and unsafety are approached as a dialectical process between individual and social environment, where the dialogue between personal interpretations and sociocultural context is given particular interest. The study is interested in how childhood and ethnicity as social constructs influence the process of sense making. The purpose of this thesis is to give more knowledge on how children with ethnic background construct their identities and worldviews in a particular cultural context of Helsinki. The study was conducted on 12 children (8 boys and 4 girls, age 13–15) with an immigrant background. Semi structured interviews took place in pairs. Participatory and visual methods were also applied to enable children to write or draw a visual/textual represenation of a safe and an unsafe situation in public space. The data was analyzed with an interpretative phenomenological analysis (IPA) and theme based sampling. The aim was to view both individual and cultural narratives of un/safety. Children’s conceptions of unsafety turned out as a multifaceted phenomenon, where both individual interpretations and sociocultural context had an impact. The narratives of safety represented the continuation of selfhood and the normal everyday life surrounded by family, familiar people and places. Unsafety was viewed as an interruption of this continuation. The conceptions of unsafety were constructed from parental warnings and parents’ definitions of safety, rumours and media images, and children’s own experiences of public space. Feelings of unsafety were connected on children’s agency to negotiate the severity of different situational risks. The more the children had firsthand experiences of public space, the more they were able to handle and negotiate risks in public space. The study shows how feelings of unsafety are manifestations of competing conceptions of public space, and where social identities and perceived vulnerability play a significant part. Unsafety connects on how a person views herself and her place more widely in society. Cultural discourses have a major influence on how children construct their environmental relationship, and how much they are allowed to experience public space without adult supervision. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Safety, unsafety, fear, public space, negotiations of risk, agency, immigrant children. Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopiston kirjasto, Kumpulan kampuskirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information SISÄLLYS : 1. Johdanto........................................................................................................................ 1 2. Teoreettinen viitekehys ................................................................................................. 4 2.1 Sosiaalinen konstruktionismi – todellisuuden sosiaalinen rakentuminen ............................... 4 2.2 Turvattomuuden sosiaalinen rakentuminen .......................................................................... 5 2.3 Turvattomuus ja rakenteellinen valta ................................................................................... 8 2.4 Turvattomuudesta neuvottelu – fenomenologinen näkökulma ............................................ 11 2.4.1 Neuvottelu tilassa ja tilasta.......................................................................................... 12 3. Metodologia ................................................................................................................ 16 3.1 Tutkimukseen osallistuneet lapset ...................................................................................... 16 3.2 Haastattelut lasten vapaa–ajasta ......................................................................................... 17 3.3 Narratiivinen haastattelu ja visuaaliset menetelmät ............................................................ 20 3.4 Aineiston analysointi ......................................................................................................... 22 3.5 Tutkimuseettiset pohdinnat ................................................................................................ 23 4. Turvallisuuden ja turvattomuuden narratiivit ............................................................... 27 4.1 Arjen jatkumo turvana ....................................................................................................... 27 4.2 Pelonmaisemat .................................................................................................................. 32 4.3 Turvattomuus ja toiseus ..................................................................................................... 38 4.3.1 Päihtynyt toiseus uhkana ............................................................................................. 38 4.3.2 ”Ihan normaalii meille” – kulttuurinen toiseus koettuna turvattomuutena .................... 43 4.4 ”Suomi on turvallinen maa ihan oikeesti” – neuvottelua turvattomissa tilanteissa ............... 45 5. Päätelmät .................................................................................................................... 48 6. Lopuksi ....................................................................................................................... 50 Kirjallisuus ..................................................................................................................... 51 Liitteet ............................................................................................................................ 65 Liite 1. Puolistrukturoitu keskustelu ........................................................................................ 65 Liite 2. Kirje vanhemmille ...................................................................................................... 67 Liite 3. Tutkimuslupa nuorisoasiainkeskukselta ....................................................................... 68 1 1. Johdanto Turvallisuus on yksi keskeisimmistä ihmisen hyvinvoinnin osa-alueista, ja sitä pidetään perustavanlaatuisena ihmisoikeutena ja -arvona (Niemelä ja Lahikainen 2000). Turvallinen kaupunkitila tarjoaa puitteet henkisen kasvun kannalta tärkeälle sosiaaliselle kanssakäymiselle. Ympäristö, jossa lapsi voi liikkua ilman vanhempiaan mahdollistaa itsenäisen ympäristösuhteen ja oman identiteetin muodostamisen (Valentine 2004: 84; Christensen 2003; Kyttä 2003). Turvattomuuden on puolestaan todettu heikentävän toimintakykyä, koettua hyvinvointia ja psyykkistä terveyttä, ja kaventavan ihmisen fyysistä ja sosiaalista elinpiiriä (Liska ym. 1988; Stafford ym. 2007; Kyttä ym. 2009; Tuominen 1994). Turvattomaksi koetun elinympäristön on havaittu olevan yksi keskeisimmistä lapsen liikkumista rajoittavista tekijöistä, jossa myös vanhempien käsityksillä on keskeinen rooli (Kyttä 2003: 10, 23; Valentine 1997). Käsitykset erilaisista riskeistä vaikuttavat monella tapaa siihen, miten näemme itsemme ja muut arjessamme (Lupton 1999: 14). Turvattomuuden tunne voi välittyä paikkojen tai ihmisten välttelynä ja eristäytymisenä sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Koettua turvattomuutta ja kaupunkipelkoja on tutkittu Suomessa säännöllisesti 90-luvulta alkaen muun muassa tilastokeskuksen, oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen, Helsingin kaupungin tietokeskuksen ja poliisilaitoksen toimesta. Aihe on ollut suosittu myös opinnäytetöissä eri tieteenaloilla. Suuren yleisön tietoisuuteen tulevat tutkimukset ovat pääsääntöisesti kvantitatiivisia barometri-pohjaisia kyselylomaketutkimuksia, joiden avulla pyritään kartoittamaan trendejä ihmisten kokemasta turvattomuudesta sekä turvattomuuden alueellisista eroista. Sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia tutkimuksia on kritisoitu niiden metodologisista lähtökohdista olettaa ihmisten ymmärtävän turvallisuudella ja turvattomuudella samoja asioita (Hollway ja Jefferson 2000). Turvattomuudesta ei ole olemassa yhtä yksittäistä määritelmää, ja toisinaan tutkijat tarkoittavatkin turvattomuudesta puhuessaan eri asioita (Pain 2000: 367). Tyypillisesti turvattomuudella on tarkoitettu fyysisen väkivallan pelkoa julkisessa tilassa, mutta myös monilla muilla tekijöillä nähdään olevan yhteys turvattomuuden kokemiseen. On vaikeaa määritellä missä turvattomuus varsinaisesti alkaa ja mihin se loppuu. Kyselylomaketutkimusten heikkoutena ovat niiden tutkimustuloksia ohjailevat ja vaihtoehtoja kaventavat kysymyksenasettelut, joissa vastaajilla ei ole mahdollisuutta kertoa mitä he turvattomuudella ymmärtävät (Pain ym. 2010). Tutkimukset esittävät turvattomuuden yhteiskunnallisista prosesseista irrallisena 2 ilmiönä, jolloin taustalla vaikuttavat kulttuuriset tekijät jäävät huomioimatta. Kulttuuriseksi tai kielelliseksi käänteeksi (Vuolteenaho 2002) kutsutulla, ilmiöiden sosiaalista olemusta korostavalla paradigmalla on ollut merkittävä vaikutus turvattomuuden tarkasteluun kulttuurisesti rakentuvana merkityksenä, jonka yhteydessä niin yksilölliset kuin yhteisöllisetkin tavat nähdä maailma otetaan ilmiön tarkastelussa huomioon. Lasten käsityksiä turvattomuudesta on tutkittu toistaiseksi melko vähän (Goodey 1994; Deakin 2006; Cops 2010: Lahikainen 1995), ja kiinnostus lasten maantieteeseen on kasvattanut suosiotaan vasta 2000-luvulle tultaessa (Hollway ja Valentine 2000; Pain 2001: 907–908; Kallio 2009: 41–42). Maahanmuuttajataustaisten lasten osuus tutkimuksissa on vielä marginaalisempi. Ensimmäinen maahanmuuttajataustaisten nuorten turvattomuuden kokemuksia tarkasteleva tutkimus Suomessa julkaistiin Helsingin kaupungin tietokeskuksen toimesta vuonna 2014 (Tuominen ym.). Tutkimuksessa todettiin maahanmuuttajuuden olevan keskeinen tekijä turvattomuuden kokemisessa (emt. 53–54), ja sillä on näin ollen suora kotoutumista hidastava vaikutus. Myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitos kartoitti vuonna 2012 tulleessa raportissaan (Mannila ym. 2012) maahanmuuttajien terveyden ohessa koettua turvattomuutta. Paikkojen välttelyn havaittiin olevan yleisempää kuin koetun väkivallan. Turvattomuuden käsityksillä on siis vaikutusta yksilöiden koettuun liikkuvuuteen. 2000-luvun lopulla maahanmuuttokeskustelussa tapahtunut muutos on näkynyt kaduilla ja keskusteluissa lisääntyneenä avoimena rasismina (Keskinen ym. 2009). Yhteiskunnallinen turvattomuus seuraa tyypillisesti laajempia yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia ja suhdanteita, ja yleensä maahanmuuttajille lankeaa keskusteluissa syntipukin rooli (Jaakkola 2009: 78–80; Huysmans 1995). Tämän päivän toista polvea edustavat maahanmuuttajalapset rakentavat identiteettiään ja suhdettaan muihin ihmisiin ja ympäristöönsä yhteiskunnassa rakentuvien käsitysten kautta. On tärkeää tarkastella, minkälainen merkitys yhteiskunnassa rakentuvilla puhumisen tavoilla on toisen polven maahanmuuttajalasten minäkuvaan ja ympäristösuhteeseen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ymmärtää, mitä maahanmuuttajataustaiset lapset ymmärtävät kaupunkitilan turvallisuudella ja turvattomuudella ja miten he siitä neuvottelevat omassa arjessaan. Lähestyn turvattomuutta fenomenologisena tulkintana, jossa yksilöä tarkastellaan tietyssä sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa merkityksiä 3 antavana subjektina. Tutkimuksen kohteena ovat Helsingissä asuvat yläasteen aloittaneet maahanmuuttajataustaiset lapset. Kohderyhmä tarjoaa mielenkiintoisen tarkastelukehikon lapsuuden, maahanmuuttajuuden, turvattomuuden ja kaupunkitilan keskinäisiin vuorovaikutussuhteisiin ja ilmenemismuotoihin. Tutkimus ei käsittele ainoastaan turvattomuuden kokemista, vaan myös kokemuksen käsittämiseen vaikuttavia kulttuurisia merkityksiä. Tutkimus on näin samanaikaisesti maahanmuuttajuuden ja lapsuuden tutkimusta turvattomuuden kontekstissa. Pyrin yhdistelemään teoreettisessa viitekehyksessäni sekä turvattomuustutkimuksen feminististä perinnettä että lapsuuden maantiedettä. Lapsuuden maantieteessä korostetaan jokaisen lapsen yksilöllistä merkityksenantoa ja erilaisten lapsuuksien moninaisuutta (Raittila 2009). Paikka humanistisen maantieteen käsitteenä tarjoaa työkalun monisyisten merkitysten tarkasteluun erilaisissa arjen konteksteissa. Kaupunkitila ei ole vain tasainen pinta, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus tapahtuu, vaan se nivoutuu tiiviisti osaksi lasten jokapäiväisiä merkityksenantoja ja arjen hahmottamista (Kullman ym. 2012). Ymmärtääksemme lasten käsityksiä kaupunkitilan turvallisuudesta ja turvattomuudesta on meidän lähestyttävä turvattomuutta lasten oman maailmankuvan kautta (Kuusisto-Arponen ja Tani 2009: 47; Nayak 2003; Raittila 2008: 41–42). 4 2. Teoreettinen viitekehys 2.1 Sosiaalinen konstruktionismi – todellisuuden sosiaalinen rakentuminen Sosiaalinen konstruktionismi tarkastelee todellisuutta yksilöiden ja yhteisöjen arkiymmärryksen tulkitsemina (Burr 2015: 3–30; Häkli 1999: 133, Berger ja Luckmann 1966). Konstruktionistinen tutkimus on kiinnostunut tavoista, joilla merkitykset ja erilaiset kategoriat syntyvät osana jokapäiväistä elämää. ”Todellisuus” ei välity sellaisenaan yksilölle, vaan siihen vaikuttavat olennaisesti muut ihmiset, joiden kanssa hän jakaa kokemuksensa ja käsityksensä maailmasta. Merkityksenannot tapahtuvat muiden ihmisten kanssa jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa, jossa ajatuksia vaihdellaan yhteisesti jaetun merkkijärjestelmän, kielen, avulla (Hall 2013: 1–3, Berger ja Luckmann 1966: 30–48, Burr 2015: 4–5). Kommunikoidessaan ihmiset tuottavat ja ylläpitävät todellisuutta ajattelunsa ja toimintansa kautta. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan kieli on välttämätön edellytys merkitysten muodostamiselle, sillä se käytännössä mahdollistaa ajattelun (Burr 2015: 10; Berger ja Luckmann 1966: 48; Harré ja Gillet 1994). Ilman kieltä emme voisi pukea kokemuksiamme sanoiksi. Näin ollen termit ja käsitteet vaikuttavat kokemusten ymmärtämiseen ja sitä kautta itse kokemukseen (Burr 2015: 54–55). Myös keholliset kommunikointitavat, kuten eleet ja ilmeet, muokkaavat käsityksiämme toisistamme. Kieli on sosiaaliseen kontekstiin sidonnaista sanojen saadessa merkityksenä niiden tilannesidonnaisen käyttötarkoituksensa mukaan. (Wittgenstein 1963). Esimerkiksi turvallisuus saa erilaisia sisältöjä kun siitä puhutaan kansainvälisellä, kansallisella, paikallisella, tai henkilökohtaisella tasolla (Heiskanen 1994; Niemelä 2000; Toivonen 1998). Kielen kontekstuaalisuudesta johtuen myös käsitykset ovat vahvasti aikaan ja paikkaan sidottuja (Burr 2015: 4, Moscovici 1984: 6–10). Asioille ja ilmiöille annetut merkitykset eivät ole pysyviä ja asioihin sisäänrakennettuja ominaisuuksia, vaan ne muuttuvat ajassa ja kulttuureissa. Havainnollistava esimerkki on vaatemuoti, jonka avulla ”tiedämme” mikä on muodikasta ja mikä ei. Samalla tavalla käsitys lapsuudesta ja lapsista rakentuu ajassa ja paikassa (Holloway ja Valentine 2000: 5, Prout ja James 1999). Moscovicin (1984: 24–27) mukaan kielen keskeisin tarkoitus on tehdä vieraat asiat tutuiksi nimeämällä ne. Ihmisellä on luontainen pyrkimys ymmärtää ympäristöään ja paikantaa itsensä siinä. Asioiden ymmärtäminen luo turvallisuuden tunnetta, kun taas vieraat asiat 5 aiheuttavat hämmennystä, ahdistusta, tai jopa pelkoa. Kielellä tapahtuva eronteko ja asioiden kategorisointi organisoivat maailmaa ja paikkaamme siinä. Käsityksemme asioiden todellisesta luonteesta ei perustu aina itsenäiseen havainnointiin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin, vaan suuri osa jokapäiväisestä tiedosta perustuu toisenvaraiseen tietoon ja luottamukseen sen totuudenmukaisuudesta (Berger ja Luckmann 1966: 54–55). Yksilö harvemmin kyseenalaistaa jokapäiväistä todellisuuttaan ja siihen latautuneita kulttuurisia arvoja ja normeja, vaan ottaa ne itsestään selvyyksinä (Hall 2013; Harré ja Gillet 1994: 21–22, Blumer 1986: 2–5, Häkli 1999: 150). Olemme vankeja sosiaalisessa ja kulttuurisessa ympäristössämme, jossa kieli ohjaa ja rajoittaa tapaamme tarkastella maailmaa (Harré ja Gillet 1994: 21–22). 2.2 Turvattomuuden sosiaalinen rakentuminen Käsitys kaupunkitilan turvallisuudesta ja turvattomuudesta ovat käsityksiä muiden käsitysten joukossa, ja se mitä niillä ymmärrämme, on rakentunut ja muuttunut läpi elämämme oman itsemme mukana (Lupton 1999: 14; Douglas 1992: 29, 58). Tietoisuus erilaisista riskeistä rakentuu osana jokapäiväistä sosiaalista kanssakäymistä, jossa erilaiset varoitukset ja kehotukset valppauteen rakentavat ja uusintavat käsitystämme kaupunkitilan olemuksesta (Furedi 1998: 15–42; Koskela 2009: 37; Valentine 1992; Banks 2005; Douglas ja Wildavsky 1983). Ihminen voi kokea kaupungilla liikkuessaan turvattomuutta riippumatta siitä, ovatko käsitykset riskeistä rationaalisia vai eivät (Sparks ym. 2001; Koskela 2009: 38). Mielikuvilla on todettu olevan suurempi merkitys turvattomuuden rakentumisessa kuin riskien tilastollisilla todennäköisyyksillä. Länsimaissa rikollisuuden pelon onkin todettu olevan suurempi ongelma kuin itse rikollisuuden (Koskela 2009: 38; Furedi 1998). Rikosten ja tilastollisen turvattomuuden vähenemisestä huolimatta ihmiset pelkäävät arjessaan aiempaa enemmän. Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää, miten käsitykset turvattomuudesta muodostuvat yksilöiden ja yhteisöjen jokapäiväisissä merkityksenannoissa. Tietoisuus erilaisista vaaroista ja uhista kaupungilla alkaa rakentua jo lapsuudessa. Lapsen sosiaalisen verkoston muodostavilla ihmisillä on keskeinen rooli lapsen maailmankuvan rakentumisessa (Denzin 1982: 30). Perhe on yksi keskeisimmistä sosiaalista konteksteista, jossa lapset muodostavat käsityksensä erilaisista arjen riskeistä (De Vaus ja Wise 1996: 37; 6 Deakin 2006; De Groof 2008). Vanhemmilla on merkittävä rooli lapsen arjen hahmottamisessa ja käsitysten muodostumisessa. Tutkimukset ovat osoittaneet, miten käsitykset ympäristön turvattomuudesta omaksutaan vanhempien maailmankuvan kautta (Backett–Milburn ja Harden 2004: 445, De Groof 2008, Valentine 1992). Vanhemmat neuvovat lapsiaan varomaan liikennettä, pysymään turvallisen matkan päässä kotoa, tulemaan kotiin pimeän tullen, ja varomaan tuntemattomia ihmisiä. Samalla kun vanhemmat määrittävät lapsille turvallisuuden puitteet, he tulevat määrittäneiksi, mikä on turvatonta. Mikäli vanhemmat näkevät maailman kaoottisena ja epävarmana, on todennäköistä, että lapset omaksuvat samanlaisen maailmankuvan. Lapset ottavat mallia vanhempiensa tavoista reagoida erilaisiin tilanteisiin, paikkoihin ja ihmisiin, jotka vanhemmat tulkitsevat uhkaaviksi (May ym. 2002). Näin lapset oppivat varomaan samoja asioita kuin heidän vanhempansa. Tutkimuksissa onkin havaittu yhteys lasten pelkojen voimakkuuden ja vanhempien asettaman kontrollin välillä (Wallace ja May 2005). Mitä enemmän vanhemmat rajoittavat lasten liikkumista ja varoittavat ympäristön vaaroista, sitä enemmän lapset pelkäävät ulkona liikkuessaan. Arjen sosiaalisuus, ja siihen pohjautuva käsitysten rakentuminen, ei rajoitu ainoastaan perheeseen ja kaveripiirin, vaan siihen lukeutuu kaikki informaatio, jota ihminen vastaanottaa joko suoraan tai välillisesti (Kirmanen 2000a: 139; Douglas 1992: 58; Lupton 1999: 15). Paikallisilla yhteisöillä on keskeinen rooli siinä, miten erilaisista riskeistä muodostetaan käsitys kollektiivisesti (Cops. ym. 2012: 194; Panelli ym. 2005). Turvattomuuskäsityksiin vaikuttavat erilaiset merkityksenantoprosessit paikallisesta kansalliseen ja globaaliin mittakaavaan asti (Pain ym. 2010, Koskela 2010: 396). Käsitykset turvattomuudesta ovat siis myös kulttuurisia tuotteita. Se, mikä koetaan milloinkin turvallisuusuhkana, riippuu hyvin paljon ajasta ja paikasta, jossa käsitykset turvattomuudesta rakentuvat (Lupton 1999: 5; Furedi 1998: 17). Tämä on näkynyt eri aikakausien turvattomuusselvityksissä, yhteiskunnallisessa keskustelussa joissa ihmisten vallinneet huoliin aiheet ovat heijastuneet ekokatastrofeista, ydinonnettomuuksista, kansainvälisestä terrorismista, epidemioista ja kouluammunnoista (Niemelä ja Lahikainen 2000: 9; Toivonen 1998: 45–6; Heiskanen 1994). Riskien sisällöllisten erojen ohella muutoksia on tapahtunut myös tavassa, jolla maailmaan ja elämiseen suhtaudutaan entistä useammin riskeihin ennakointina (Giddens 1991: 3, Beck 1994: 45). Epävarmuudesta ja riskien hallinnasta on tullut meidän aikaamme leimaava piirre globalisoituvassa, rajoja rikkovassa maailmassa, jossa individualismi ja uudet 7 yhteisöllisyyden muodot korvaavat aiempia yhteisöllisiä normeja. On alettu puhua ”pelonkulttuurin” ja ”turvayhteiskunnan” synnystä (Furedi 1998; Koskela 2009). Medialla (ja tänä päivänä entistä enemmän myös sosiaalisella medialla) on keskeinen rooli siinä, miten käsitykset erilaisista riskeistä rakentuvat kulttuurissa (Altheide 2002: 177; Korander 1994; Banks 2005; Kivivuori ym. 2003; Furedi 2002: 5; Smolej 2011). Uutiset eivät korreloi rikostilastojen kanssa, vaan eniten palstatilaa saavat tyypillisesti mahdollisimman shokeeraavat ja tunteisiin vetoavat yksittäistapaukset (Korander 1994: 181–2). Media dramatisoi rikoksia ja tekee niistä lukijalle samaistuttavia (Koskela 2009: 338–341). Varsinkin iltapäivälehtien on todettu korostavan väkivaltaa lööpeissään (Kivivuori ym. 2003). Jo iltapäivälehtien mainosjulisteiden seuraamisella voi olla tiedostamaton yhteys yksilön välttämiskäyttäytymiseen ja huoleen väkivallan uhriksi joutumisesta (Smolej ja Kivivuori 2005). Tästä johtuen ihmisten käsitykset rikollisuuden trendeistä vastaavat huonosti turvattomuuden tilastollista totuutta. Järkyttävät yksittäistapaukset voivat aiheuttaa piikin kansalaisten turvattomuuden kokemuksissa, vaikka rikollisuus olisi keskimääräisesti vähentynyt (Schlesinger ja Tumbler 1994: 186). Koranderin (2000: 184–5) mukaan tv–uutisoinnissa on tapahtunut muutos kohti amerikkalaista ”rikosraportoitumista”, jossa rikosten osuus uutisoinnissa on kasvanut ja rikokset esitetään pinnallisesti lyhyinä sähkeinä. Media irrottaa rikokset yhteiskunnallisesta konteksistaan, jolloin rikosten taustalla vaikuttavat laajemmat prosessit jäävät katsojilta ymmärtämättä. Myös lukuisat tosi–tv -ohjelmat, kuten Vartijat, 112, Poliisit, ja Katastrofin anatomia, vaikuttavat ihmisten käsityksiin kaupunkitilan olemuksesta (Koskela 2009). Median luomat mielikuvat tunkeutuvat osaksi arkea ja erilaisia sosiaalisia merkityksenantoja ja vaikuttavat tapaamme suhtautua ilmiöihin ja kanssaihmisiin. Pahimmillaan media luo pelon rakentumiselle kehän, jossa uutisointi rikoksista johtaa samalla uutisointiin koskien ihmisten huolta rikoksista (Koskela 2009: 337, Korander 2000: 181). Yleensä uutisoinnin seurauksena ovatkin ihmisten tiukentuneet asenteet ja toive kontrollin ja valvonnan lisäämisestä (Furedi 1998: 153, Korander 2000). Etenkin lasten on todettu reagoivan voimakkaasti median ja tv-ohjelmien välittämiin uhkakuviin (Karisto ja Tuominen 1993: 50, Kirmanen 2000b: 135). Lapset kuuntelevat aikuisia ja seuraavat yhtä lailla median luomaa kuvaa maailmasta. Kaukanakin olevat asiat siirtyvät tiedotusvälineiden avulla osaksi omaa arkea. Lapsen mielikuvituksessa todellisuus ja mielikuvat sekoittuvat toisiinsa. Lapsella ei ole samanlaisia edellytyksiä käsitellä 8 ympäristönsä informaatiota, jolloin aikuisten rooli käsitysten muodostumisessa korostuu (Kirmanen 2000a: 140). Kirmasen (2000b) tutkimus 5–6 vuotiaiden lasten peloista osoitti etenkin läheisten ihmisten merkityksen niin turvallisuuden kuin turvattomuudenkin määrityksissä. Käsitykset välittyvät sekä suoraan tiedotusvälineiden kautta, että välillisesti omaisten välityksellä. Niemen (1998: 130) tutkimus osoitti, miten ihmisten käsitykset rikollisuudesta nojaavat tiedotusvälineiden muodostamaan kuvaan sitä voimakkaammin, mitä kauempana he ovat rikollisuuden kokemuksesta itse. Etenkin vanhojen ihmisten havaittiin pelkäävän eniten, koska he liikkuivat ulkona harvemmin. 2.3 Turvattomuus ja rakenteellinen valta Turvattomuuden kokemisen on todettu olevan erilaista eri ihmisillä. Se, minkälaisena ihminen näkee itsensä, on keskeinen rooli erilaisiin turvattomuuden skenaarioihin identifioitumisessa (Lupton 1999: 13–14). Sosiaalisilla identiteeteillä (sukupuolella, iällä, etnisyydellä, seksuaalisuudella) ja erilaisilla omaksutuilla rooleilla on todettu olevan yhteys turvattomuuden kokemiseen (Korander 2000: 178; Pain 2000; Niemelä 2000). Naisten ja vanhusten on todettu pelkäävän eniten kaupungilla liikkumista, vaikka tilastojen valossa miehillä on suurempi todennäköisyys kohdata väkivaltaa julkisessa tilassa. Tätä kokemuksellisen ja tilastollisen turvattomuuden välistä ristiriitaa kutsutaan käsitteellä pelkoparadoksi. Pelon ja turvattomuuden tutkimusta on kuitenkin kritisoitu, koska se ei ota huomioon turvattomuuden taustalla olevia kulttuurisia tekijöitä. Käsitys kaupunkitilan riskeistä ei ole koskaan täysin objektiivinen ja maailmankuvasta riippumaton (Lupton 1999: 29–30). Feministitutkijoiden mukaan tutkimuksissa on keskitytty turvattomuuden ilmenemisen muotoihin pureutumatta tarkemmin turvattomuuden kokemisen rakenteellisiin syihin. Turvattomuuden ja haavoittuvuuden kokemisen on väitetty kytkeytyvän niihin kulttuurisesti rakentuneisiin diskursseihin, jotka rakentavat sosiaalisia identiteettejä ja antavat niille erilaisia positioita turvattomuuden diskursseissa. (Valentine 1989; 1990 Goodey 1994; Stanko 1990). Diskurssilla viitataan niihin merkityksellistämisen keinoihin, joiden avulla yksilö muodostaa käsityksensä asioista ja ilmiöistä erilaisissa konteksteissa (Foucault 1972: 49; Laclau ja Mouffe 1990: 100–103). Jos kieltä tarkastellaan merkityksenantoa rajaavana tekijänä, diskurssit voidaan nähdä kielen ja puhumisen tapojen 9 rajauksina, joissa asioista voidaan keskustella kunkin diskurssin käsitteistön puitteissa. Yksilö voi rationalisoida suhdettaan kaupunkitilaan diskurssien luomien merkitysten avulla, mutta samalla diskurssit ohjaavat tapaa, jolla rationalisointi tapahtuu (Lupton 1999: 15). Foucaultilaisessa, kulttuurisia rakenteita korostavassa tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita siitä, miten erilaiset subjektipositiot rakentuvat puhumisen tavoissa, ja miten nämä roolit toteutuvat arkielämässä (Lupton 1999: 87). Pelkääminen on siis tietyllä tapaa kulttuurisesti opittua toimintaa; tietynlaisen sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuneen roolin omaksumista. Mary Douglas (1992: 29) kuvaakin turvattomuuden kokemusta kulttuurisen kontekstin tuntemisena ja turvattomuuden diskursseihin suhtautumisena. Puhumisen tavat luovat käsityksiä siitä, kenen tulisi olla varuillaan ulkona liikkuessa, ja ketkä vastavuoroisesti muodostavat todennäköisimmän uhan (Koskela 2009: 31). Naiset ja lapset nähdään suojelua kaipaavina, kun taas nuorisoporukat, jengit ja maahanmuuttajat nähdään turvattomuutta aiheuttavina (Pain 2001: 899). Feministisen käsityksen mukaan turvattomuuden tunne on kytköksissä naiseuden kulttuuriseen merkitykseen ja siihen, miten pelkäämisestä on tullut kulttuurin myötä osa naisena olemista (Valentine 1997; Madriz 1997; Day 2001). Tällä viitataan diskursseihin, joissa naisten pelkoa julkisessa tilassa pidetään normaalina ja yksin liikkumista pimeällä puolestaan uhkarohkeana ja ajattelemattomana kokemiselle onkin toimintana. naisten Varsinaista uhkaa identifioituminen olennaisempaa kulttuuriseen turvattomuuden käsitykseen naisista ”haavoittuvaisena sukupuolena” julkisessa tilassa. Naisten pelkoihin liittyy usein myös seksuaalisen väkivallan pelko, mikä tekee pelon luonteesta erilaista ja kohtalokkaampaa miesten pelkoihin verrattuna (Pain 1991; Stanko 1990; Koskela 1999: 111). Miehillä ja pojilla kulttuuriset odotukset vaikuttavat päinvastaisesti (Day 2001; Mehta ja Bondi 1999; Stanko ja Hobdell 1993, Goodey 1997). Miehiltä odotetaan rohkeutta ja valmiutta suojella lapsiaan ja puolisoaan. Tästä syystä miehet haluavat puhua peloistaan haastatteluissa naisia epätodennäköisemmin, vaikka heidän on todettu kokevan yhtälailla turvattomuutta (Brownlow 2005; Stanko 1990; Stanko ja Hobdell 1993; Gilchrist ym. 1998; Manninen ym. 2012). Goodey (1997: 402) on havainnut saman piirteen nuorten poikien kohdalla, joiden pelokkuus vähenee lapsuudesta miehuuteen siirryttäessä. Kulttuurin ohella myös vanhemmat vaikuttavat tyttöjen ja poikien pelkoihin eri tavalla. Vanhempien on todettu olevan huolissaan tyttöjen puolesta pidempään kuin poikien, minkä vuoksi tytöt oppivat pelkäämään samalla, kun he alkavat kasvaa tytöistä naisiksi (Warr ja Ellison 2000, Matthews ym. 2000; Valentine 1992). Miesten ja naisten kulttuurisesti 10 rakentuneet sosiaaliset identiteetit vaikuttavat näin ollen välillisesti tutkimustuloksiin, jolloin itse tutkimukset uusintavat käsitystä turvattomuuden kokemisen sukupuolittuneisuudesta. Kulttuuri esiintyy keskeisessä roolissa siinä, miten lapsiin ja lapsuuteen suhtaudutaan turvallisuuden kontekstissa. Yhteiskunnalla ja aikuisilla on valtaa määrittää, mikä on hyväksi lapselle ja mikä ei. Nuoruudesta on rakentunut populaarin ja osittain myös akateemisen keskustelun myötä käsitys henkisen kasvun kannalta kriittisenä vaiheena, jonka aikana nuoret nähdään erityisen haavoittuvaisina ja alttiina ympäristön vaikutuksille (Furedi 2002: 44–45, Valentine 1997: 37). Lapset ja nuoret elävät institutionaalisesti rajoitetumpaa arkea, jossa koulut, seurat ynnä muut vapaa-ajanmuodot jakavat nuoret samanikäisiin ryhmiin tehden arjesta ylhäältä päin organisoitua (Heath ym. 2009: 5–7). Lasten vapaa-ajanvietosta on tullut entistä suunnitellumpaa ja itsenäinen liikkuminen julkisessa tilassa on vähentynyt (Kyrönlampi-Koskinen 2007: 23; Raittila 2008; 38–41, Kyttä ym. 2009: 8). Myös valvonta ja aikuisten kontrolli ovat lisääntyneet lasten arjessa (Ward 1978; Valentine ja McKendrick 1997; O’Brien ym. 2000; Travlou 2003). Frank Furedi (2002) on tutkinut vanhemmuuden kulttuurissa tapahtunutta muutosta kirjassaan Paranoid Parenting (”vainoharhainen vanhemmuus”). Hänen mukaansa (emt.: 5–6) vanhemmuus ymmärretään aiempaa yleisemmin lasten kasvattamisen sijaan valvontana ja tarkkailuna. Niin asiantuntijanäkemykset, poliittiset linjaukset kuin mediakin ovat myötävaikuttaneet käsitykseen, jonka mukaan lapsia ei tulisi jättää yksin, vaan jonkun tulisi aina valvoa heitä. Vanhemmat rajoittavat lastensa liikkumista, koska heillä on kulttuurinen käsitys lasten haavoittuvuudesta julkisessa tilassa (Valentine 1997: 37; Goodey 1994). Valvonnan myötä lapsilla on entistä vähemmän mahdollisuutta liikkua, tutkia ja muodostaa merkityksiä ympäristöstään (Valentine ja McKendrick 1997). Siinä missä lapset nähdään suojelua tarvitsevina, suhtautuminen vanhempiin nuoriin näkyy toisenlaisena huolena (Valentine 2001 ja 2004). Nuoriso voidaan nähdä yhteiskunnallisiin käyttäytymisnormeihin välinpitämättömästi suhtautuvana joukkiona, joka aiheuttaa järjestyshäiriöitä ja turvattomuutta omalla toiminnallaan julkisessa ja puolijulkisessa tilassa (Pain 2001: 899; Sparks ym. 2001; Valentine ja McKendrick 1997; Scott ym. 1998). Nuorisolla on myös oma roolinsa median luomissa diskursseissa. Pajuojan (1991: 143) mukaan nuorten väkivallasta puhumisen yleisyys mediassa johtuu sen pelkoa herättävästä luonteesta: uhri voi olla kuka tahansa, mikä tekee uhasta arvaamattomamman. Etnisille vähemmistöille ja marginaaliin kuuluville ihmisille lankeaa yleensä vaarallisuuden ja 11 toiseuden symboli (Stanko 1990; Huysmans 1995). Maahanmuutosta puhutaan usein kansallisena turvallisuuskysymyksenä. Tällöin ”maahanmuuttajuus” sosiaalisesti rakentuneena käsitteenä kaventuu representoimaan vain yhdenlaista maahanmuuttajaa. Maasilta ym. (2008) korostavat median merkitystä suomalaisten maahanmuuttoasenteiden rakentumisessa. Heidän tutkimuksessaan islam näyttäytyy suomalaisessa journalismissa monoliittisena ja väkivaltaisena uskontona. Islam ja siihen liittyvät merkitykset välittyivät terrorismin ja muun poliittisen väkivallan yhteydessä. Ihmisten käsitykset islamista ovat näin vajavaiset ja yksipuoliset, ja käsitys maahanmuuttajista rakentuu ”uskonnollistamisen” kautta. Ennakkoluulot rakentavat maahanmuuttajista vieraan toisen roolia, jolloin yhteiskunnallinen pelko ja ahdistus voidaan objektifioida tietynlaiseen väestönosaan (Bauman 2002: 51). Rasisminkin taustalla on epävarmuus tuntemattomasta (Korander 2000: 203). Mikäli yhteiskunnalliset diskurssit rakentavat nuorista maahanmuuttajista uhkaa, on mahdollista, että nuoret myös tarttuvat näihin positioihin (Cahill 2002: 21). Cahillin (emt.) mukaan nuoret maahanmuuttajat voivat kokea vaarallisen imagon voimaannuttavana roolina, jonka avulla heillä on vahvempi asema neuvotella paikastaan julkisessa tilassa. Toiseuttaminen, rasismi, syrjintä ja kaikenlainen kiusaaminen voivat johtaa sosiaaliseen ja tilalliseen eristäytymiseen ja perusturvallisuuden heikentymiseen (Pain 1991 ja 2000: 373; Korander 2000: 203). Vuonna 2014 tehdyssä nuorisobarometrissä (Myllyniemi toim.) juuri syrjinnän kohteeksi joutuneet nuoret kokivat muita enemmän turvattomuutta. Maahanmuuttajataustaisten lasten vanhempien on myös todettu pelkäävän useimmin lastensa puolesta kantaväestöön verrattuna (De Vaus ja Wise 1996). 2.4 Turvattomuudesta neuvottelu – fenomenologinen näkökulma Turvattomuuden rakenteellisuutta käsitteleviä tutkimuksia on kritisoitu niiden liiallisesta determinismistä, sosiaalista ympäristöä painottavasta perspektiivistä, jossa yksilölliset merkityksenannot turvattomuuden ymmärtämisestä jäävät sosiaalisilla kategorioilla tehtyjen yleistysten varjoon (Pain 2000). Yksilö ei ole sosiaalisen ympäristönsä rakenteiden suora seuraus, vaan hän tuottaa ja haastaa itsekin aktiivisesti merkityksiä (Giddens 1990: 36–7; Heidegger 1962: 192). Turvattomuuden diskurssit luovat positioita joihin asettua, mutta yksilö itse viimekädessä neuvottelee näistä positioista ja käy niistä 12 vuoropuhelua aiempien kokemustensa ja käsitystensä valossa (van der Burgt 2015; Lupton 1999: 15). Henkilökohtaisilla kokemuksilla yksilö voi haastaa stereotypioita ja niin sanottuja asiantuntijanäkemyksiä (Wynne 1996: 70; Panelli ym. 2005: 498). Riskien olemuksessa on lopulta kyse merkitysten kamppailusta, jossa yksilölliset tulkinnat neuvottelevat sosiaalisen ympäristön tarjoamien käsitysten kanssa. Turvattomuus rakentuu monista identiteeteistä ja yksilöllisistä maailmankuvista (Valentine 2007; Pain 1997, Goodey 1997, Lupton 1999: 108; Koskela 2009: 35). Pelkoa tulee tarkastella yksilön henkilökohtaisen biografian, elämänkokemusten ja maailmankuvan kautta (Hollway ja Jefferson 2000: 15–19, Niemelä 2000). ”Irrationaalisiksi” tulkittavat käsitykset turvattomuudesta näyttäytyvät ymmärrettävinä, kun ne heijastetaan yksilön minäkuvaan ja maailmankuvaan laajemmin (Lupton 1999: 111). Yksilön sen hetkinen elämäntilanne vaikuttaa olennaisesti turvattomuuden rakentumiseen (Cops ym. 2012: 200; Niemelä ym. 1997; Niemelä 2000b: 374). 2.4.1 Neuvottelu tilassa ja tilasta Tutkittaessa yksilön käsityksiä kaupunkitilasta, tulee avata mitä itse tilalla tässä kohtaa tarkoitetaan. Konstruktuvistisessa tulokulmassa tila nähdään dialektisena prosessina, yksilön ja ympäristön välisen merkityksenannon tuotteena (Lefebvre 1991). Tilan fyysisillä ominaisuuksilla on merkitystä, mutta merkitykset riippuvat tilaa käyttävien yksilöiden tulkinnoista ja siitä kulttuurisesta kontekstista, jossa he tilaa tarkastelevat. Humanistisessa maantieteessä merkityksellistä tilaa on totuttu kutsumaan paikan käsitteellä (Relph 1986: 8; Haarni ym. 1997: 16). Tilasta muodostuu paikka, kun yksilö luo siihen jonkinlaisen suhteen ja liittää siihen merkityksiä. Merkitykset voivat olla henkilökohtaisia, kuten paikat joissa olemme kokeneet olevamme onnellisia, mutta niiden merkitykset syntyvät aina suhteessa muihin ihmisiin. Tila ei ole pelkkä alusta sosiaaliselle toiminnalle, vaan yksi sosiaalisen toiminnan ulottuvuuksista, jossa paikat sulautuvat osaksi merkityksiä (Massey 2008). Tilan voi nähdä vuorovaikutuksellisena prosessina, jossa tila muovaa käyttäjiään ja käyttäjät tilaa (Saarikangas 2002: 49). Fenomenologisessa ja eksistentiaalisessa tilakäsityksessä yksilö ei elä paikassa, vaan paikka elää yksilön kautta (Karjalainen 2006: 123). Näin ollen paikka ei ole staattinen objekti, vaan jatkuvasti rakentuva prosessi (Raittila 2008). 13 Yksilöllä voi myös olla käsityksiä paikoista, joissa hän ei ole itse käynyt. Tällöin puhutaan mielenmaisemista (Tani 1997: 212–213), joissa käsitykset paikasta perustuvat muualta omaksuttuun tietoon. Mielenmaisemaan on voinut vaikuttaa kuulemamme tarinat kyseisestä paikasta, median luomat merkitykset, tai pelkkä mielikuvituksemme. Kaikki paikat ovat aina jossain määrin mielenmaisemia, koska liitämme niihin aina omat aistimuksemme, mielikuvamme, muistomme ja tunteemme (Tuan 1977). Paikoilla on myös oma historiansa ja jatkumonsa, jotka ovat läsnä myös nykyisyydessä (Karjalainen 2006). Turvattomuudella on oma tilallisuutensa ja sillä on konkreettinen vaikutus käyttäytymiseemme ja liikkumiseemme kaupunkitilassa (Koskela 1999b: 2; 2010: 389). Turvaton tila rakentuu turvattomuuteen liitettyjen merkitysten kautta. Käsitys kaupunkitilasta voi perustua omiin turvattomuuden kokemuksiin kaupungilla liikkuessa, tai siihen mitä olemme kuulleet muilta ihmisiltä. Esimerkiksi yksittäinen turvattomuuden kokemus juna-asemalla voi jäädä mieleemme kummittelemaan pitkiksi ajoiksi, ja tulemme muistamaan juna-aseman aina tämän kokemuksen kautta. Kokemus juna-asemasta on tällöin muuttunut. Voimme myös pelätä paikkoja ja alueita vaikka emme olisi käyneet niissä aiemmin. Median ja huhujen rakentamat mielikuvat alueiden vaarallisuudesta voivat yhtälailla aiheuttaa turvattomuuden tunteen paikassa liikkuessa. Käsitykset kaupunkitilan turvattomuudesta rakentuvat omien kokemusten ja sosiaalisesta elämästä omaksuttujen käsitysten välisestä neuvottelusta. Riskeistä neuvottelua ja navigointia kaupunkitilassa on kutsuttu eräänlaisena katulukutaitona (Cahill 2002: 252–3) tai katuälykkyytenä (Koskela 2009: 96–103). Katulukutaidolla viitataan yksilön tapaan hahmottaa ympäristöään ja itseään erilaisissa tilanteissa julkisessa tilassa. Eri ihmiset kiinnittävät erilaisiin asioihin huomiota kadulla liikkuessaan. Se mikä tulkitaan ympäristössä vaaralliseksi, riippuu yksilöstä, hänen minäkuvastaan ja maailmankuvastaan. Monitoroimme jatkuvasti ympäristöämme ja kiinnitämme huomiota asioihin ja ihmisiin, jotka tulkitsemme mahdollisena uhkana (Leonard 2007; Goffman 1971). Turvatonta paikkaa voidaan tarkastella ”kohtaamispaikkana” (Raittila 2008: 31; Massey 2008: 29), jossa samaa tilaa jakavat henkilöt muodostavat käsityksen toisistaan. Erilaiset tulkinnat ympäristöstä vaikuttavat käyttäytymiseemme tilassa: saatamme vaihtaa toiselle puolelle katua, välttää katsekontaktia vastaantuleviin ihmisiin, tai kaivaa kännykän taskusta kaiken varalta (Starkweather 2007). Toisilla pelko voi rajoittaa yöaikaan liikkumista, jotkut välttelevät 14 tiettyjä paikkoja, ja jotkut voivat kokea olonsa aina tukalaksi kaupungilla liikkuessaan. Paikkojen välttely voi johtaa ”tilalliseen noidankehään”, jossa paikan huono maine uusintaa itseään, ja entistä harvempi uskaltaa liikkua kyseisessä paikassa (Koskela 2009: 38). Eri ihmisillä on erilaiset lukutaidot neuvotella kaupunkitilan olemuksesta. Mitä paremmin tunnemme alueet joilla liikumme, sitä paremmin koemme kykenevämme neuvottelemaan mahdollisista riskeistä. Tämän vuoksi oma alue nähdään yleensä turvallisempana kuin kaukana olevat alueet (van der Burgt 2015). Tilojen aktiivinen käyttö mahdollistaa yksilöiden toimijuuden ja tilanteesta neuvottelun (Watt ja Stenson 1998). Myös seurassa liikkuminen voi lisätä kontrollin ja neuvottelukyvyn tunnetta (Matthews ym. 2000: 68–9; Skelton 2000: 90; Morgan 2008: 107). Kaupunkitilaa ei kuitenkaan tulkita vain turvattomuuden perspektiivistä, vaan niihin liitetään monia muitakin merkityksiä. Tutkimukset ovat osoittaneet varsinkin nuorten omaavan moninaisia yksilöllisiä tapoja neuvotella kaupunkitilan turvallisuudesta (Nayak 2003; van der Burgt 2015; Tucker ja Matthews 2001). Siinä missä yksilö neuvottelee omaa asemaansa kaupunkitilassa liikkuessaan, myös alueilla ja paikoilla on oma identiteettinsä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisillä on omat paikalliset ja yhteisölliset tavat neuvotella turvattomuudesta omilla alueillaan (Räthzel 2000; Green ym. 2000). Panellin (ym. 2005: 161) tutkimuksessa maaseutuun liitetyt idyllisyyden ja rauhallisuuden merkitykset vaikuttivat haastateltavien tapaan neuvotella alueen turvattomuudesta. Turvattomuuden käsitykset eivät rakennu paikoista irrallisena prosessina, vaan paikkoihin liitetyillä käsityksillä on keskeinen rooli turvattomuudesta käytävässä keskustelussa. Turvattomuuden kokemiseen vaikuttavat kulttuuriset valtarakenteet heijastuvat myös tiloihin (Koskela 1997a). Tilojen kokeminen kytkeytyy sosiaaliseen identiteettiin ja siihen miten yksilö näkee muiden näkevän itsensä kaupunkitilassa. Gill Valentine (1989) näkee julkisen tilan patriarkaalisen yhteiskunnan jatkumona, sukupuolittuneena tilana, jossa naisten kokema turvattomuus on pohjimmiltaan rakenteellisen vallan tilallinen ilmenemismuoto. Rakenteellisesta vallasta kertoo myös tapa, jolla uhreja voidaan syyllistää ja moralisoida vaaralliseksi tiedetyssä tilassa liikkumisesta (Gardner 1990). Tällöin pelkääminen nähdään itse aiheutettuna kokemuksena, yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta kontekstista irrotettuna ilmiönä. Miesten kohdalla kaupunkitila näyttäytyy vastaavasti maskuliinisuuden kautta. Alec Brownlow (2005) tutki nuorten afroamerikkalaisten miesten turvattomuuden käsityksiä 15 Philadelphiassa. Hänen tutkimustulostensa mukaan, pelkääminen ei ollut vaihtoehto miehille ”katujen todellisuudessa”, jossa pelkääminen tulkittiin heikkoutena. Pelon osoittaminen voi jopa lisätä riskitilanteeseen joutumisen todennäköisyyttä. Miehet käsitteellistivät pelon tunteen tilanteen kontrollin kautta. Käsitys potentiaalisista riskeistä johti kaduilla valppauteen ja ympäristön tuntemiseen. Turvattomuuden neuvotteluun vaikuttavat siis sekä yksilön käsitys itsestä suhteessa ympäristöönsä, että käsitys ympäristöstä. Turvattomuus rakentuu yksilön identiteetin ja kaupunkitilaan liitettyjen turvattomuuden narratiivien vuoropuhelusta. 16 3. Metodologia 3.1 Tutkimukseen osallistuneet lapset Tutkimukseni aineisto koostuu kahdestatoista 13–15 –vuotiaille maahanmuuttajataustaisille lapsille (4 tyttöä ja 8 poikaa) tehdyistä haastatteluista ja heidän tekemistä piirroksistaan. Maahanmuuttajataustaisella tarkoitetaan henkilöä, joka on joko itse muuttanut tai hänen vanhempansa ovat muuttaneet nykyiseen maahan (Martikainen ja Haikkola 2010). Haastateltavien löytämisessä oli alussa omat hankaluutensa. Kohderyhmäni henkilöiden alaikäisyydestä johtuen pyrin tavoittamaan haastateltavia erilaisten nuorisojärjestöjen ja organisaatioiden kautta. Toisen graduohjaajani vinkin kautta otin yhteyttä nuorisoasiainkeskuksen (vapari.munstadi.fi/info/) koordinaattoreihin. ”hyvä vapaa–aika” – hankkeen Nuorisoasiankeskuksen, opetusviraston ja tietokeskuksen organisoima viidelle yläasteluokalle suunnatun hankkeen tarkoituksena on tarjota yläasteikäisille ohjattua mielekästä aktiviteettia koulun ulkopuolella, ja tutkia sen merkitystä nuorten hyvinvointiin ja oppimiseen. Olin mukana Itä–Helsinkiläisen koulun 7– luokkalaisille järjestetyissä vapaa–ajan aktiviteeteissa, jonka myötä pääsin tutustumaan lapsiin ennen kuin kysyisin heidän halukkuuttaan osallistua tutkimukseen. Luokalla olleet lapset olivat kaikki maahanmuuttajataustaisia. Tämä oli tärkeää, koska valikointi sekä maahanmuuttajista että kantasuomalaisista koostuvista luokista olisi ollut eettisesti kyseenalaista. Lasten arkeen tutustuminen nähdään tärkeänä tutkimuksen suunnittelun kannalta (Eder ja Fingerson 2003: 40). Ymmärtämällä lasten tavallista arkea, on helpompi pohtia miten tutkimus olisi luontevinta organisoida ja miten lapsia tulisi lähestyä. Lasten tarkkailu on osa tutkimuskohteen tutkimusta ja kertoo jo itsessään siitä sosiaalisesta ympäristöstä, jossa lapset merkityksiään muodostavat. Osallistuminen hankkeen toimintaan osoittautui mielenkiintoiseksi ja opettavaiseksi kokemukseksi, ja näin sen antavan vaatimattoman etnografisen osion tutkimukseeni. Etnografialla viitataan tutkimusmenetelmään, jossa tutkittavia henkilöitä, ja heidän tapojaan antaa asioille merkityksiä, tarkastellaan osallistumalla heidän arkiseen toimintaansa (Brewer 2000: 10). Valitettavasti hankkeen puitteissa organisoidut tapaamiset olivat hyvin satunnaisia, eivätkä läheskään kaikki lapset osallistuneet aina tapaamisiin. Niinpä tutustuminen jäi yksittäisiksi, 17 mutta arvokkaiksi hetkiksi. Kenties juuri tapaamisten vähäisyydestä johtuen, vain kaksi tyttöä ja kaksi poikaa suostuivat haastateltaviksi. Luottamuspula saattoi vaikuttaa lasten halukkuuteen osallistua haastateltaviksi. Varsinkin tytöt arastelivat huomattavasti enemmän, ja kahdesti odotin turhaan tyttöjen saapumista haastatteluun sovittuna aikana. Paljon myöhemmin, lukuisten yhteydenottojen ja puheluiden jälkeen, löysin loput haastateltavat kantakaupungin alueella sijaitsevasta maahanmuuttajalapsille suunnatusta asukastalosta, joista yllättäen kaikki halusivat osallistua haastatteluun. Nuoriso-ohjaajilla oli suuri merkitys luottamuksen rakentumiselle. 3.2 Haastattelut lasten vapaa–ajasta Tutkittaessa yksilöiden käsityksiä on ensiarvoisen tärkeää kiinnittää huomiota menetelmiin, jotta tutkija ei tule ohjanneeksi tutkittavien ajatuksia. Pelkotutkimusten menetelmiä on kritisoitu useaan otteeseen tutkijoiden keskuudessa (Hollway ja Jefferson 2000: 7–14, Sparks ym. 2001, Ferraro 1995). Keskeisin kritiikki on koskenut tutkimusten metodologisia lähtöasetelmia, joissa haastateltavien yksilöllisiä tapoja ymmärtää turvattomuus, ei ole otettu huomioon, vaan turvattomuus on ymmärretty kaikille yhtäläisenä kokemuksena. Myös itse menetelmiä on kritisoitu niiden tavasta määrittää turvattoman kaupunkitilan olemus etukäteen, jonka jälkeen haastateltavien tehtäväksi jää arvioida turvattomuuden määrää tietyllä asteikolla (Pain 2009; Brown 2005; Pain ym. 2010). Hollwayn ja Jeffersonin (2000: 11–4) mukaan pelkotutkimuksissa tulee ottaa huomioon turvattomuuskäsitysten sisällölliset erot yksilöiden välillä. Tutkija ei voi olettaa haastateltavan ymmärtävän pelolla tai turvattomuudella samaa kuin tutkija itse. Menetelmien tulee olla sellaiset, että yksilöllä on mahdollisuus ilmaista mitä he turvattomuudella ymmärtävät. Vasta tällöin turvattomuuden yksilölliset erot tulevat esille. Viime aikoina sosiaalipsykologiset lähestymistavat ovatkin lisänneet suosiotaan pelko- ja riskitutkimuksissa, joissa ollaan entistä enemmän kiinnostuneita yksilöllisistä tavoista merkityksellistää riskejä ja turvattomuutta (Cops ym. 2012: 192; Wall ja Olofsson 2008; van der Burgt 2015; Räthzel 2000; Baxter ja Eyles 1999: 309, Holloway ja Jefferson 2000: 15–19). Saadakseni paremman käsityksen lasten jokapäiväisen arjen kontekstista, aloitin haastattelun puolistrukturoidulla keskustelulla (liite 1) koskien lasten vapaa–aikaa kodin ulkopuolella yleisesti. Tarkoituksena oli ymmärtää miten lapset käyttävät kaupunkitilaa 18 omassa arjessaan, ja minkälaisia merkityksiä he liittävät eri paikkoihin. Kysymykset käsittelivät lasten liikkumista kaupungilla, vapaa–ajanviettopaikkoja, seuraa jonka kanssa he viettivät aikaansa, ja tapoja joilla he viettivät sitä. Apunaan lapsilla oli pääkaupunkiseudun kattava peruskartta. Kartan tehtävänä oli olla ainoastaan tukena, mikäli lapset sitä halusivat käyttää. Kaikki osoittivat osaavansa lukea karttaa, mutta paikkojen hahmottaminen vaikeutui etäisyyden kasvaessa omasta kodista. Samalla lapset orientoituvat ajattelemaan omaa arkeaan kaupunkitilan kautta, josta oli hyötyä haastattelun seuraavassa osiossa. Tutkittaessa yksilöiden henkilökohtaisia käsityksiä ja kokemuksia, laadulliset menetelmät antavat haastateltaville paremman mahdollisuuden kertoa miten he näkevät ympäröivän maailman (Hollway ja Jefferson 1997; Bagnoli 2004: 2; Heath ym. 2009: 80). Pyrin rakentamaan haastattelun vapaan keskustelun muotoon, jotta lapset kokisivat haastattelutilanteen mahdollisimman vapautuneeksi. Puolistrukturoidun haastattelun etuna on kysymysten joustavuus ja ennalta määräämättömyys siitä, mihin keskustelu voi johtaa (Heath ym. 2009: 81). Haastattelun teemat olivat laadittu etukäteen, mutta se mihin suuntaan keskustelu jatkui, riippui paljon myös lapsista itsestään. Kun kysymyksiä ja vastausvaihtoehtoja ei ole tiukasti määritelty, vastauksista voi nousta esiin asioita, joita haastattelija ei olisi osannut ennakoida tutkimuksen kannalta relevanteiksi. Kysymysten ollessa avoimia, lapsilla on parempi mahdollisuus osallistua haastatteluun omalla kielellä ja puhumisen tavoilla (Eder ja Fingerson 2003: 36, Reinharz 1992: 19, Tammivaara ja Enright 1986). Haastattelijan tulisi pyrkiä sovittamaan oma puheensa lasten käyttämän kielen mukaiseksi (Alasuutari 2005: 154). Tällöin lapsella on paremmat edellytykset välittää käsityksiään omilla ilmaisukeinoilla. Monesti jouduinkin kysymään tarkentavia kysymyksiä lasten käyttämistä termeistä, jotka viestivät arkikielen merkityksestä erilaisten ilmiöiden ja ihmisten kuvaamisessa. Kaveripiirin keskuudessa annetut termit tai lempinimet kertovat nimetyn kohteen merkittävyydestä lapsille. Alasuutari (emt.: 162) kuitenkin korostaa haastattelun olevan aina vuorovaikutuksellinen tilanne, jossa sekä haastattelija että haastateltavat vaikuttavat haastattelun sisältöön ja kieleen jolla se tuotetaan. Haastattelupaikan valinnassa tulee ottaa huomioon ympäristön merkitys itse haastattelulle (Heath ym. 2009: 93, Eder ja Fingerson 2003: 34). Varsinkin lasten on todettu olevan herkempiä ympäristön ja kontekstin vaikutukselle (Tammivaara ja Enright 1986: 232). Paikan tulisi olla sellainen, jossa lapset kokevat olonsa turvalliseksi ja vapautuneeksi. 19 Haastattelutilanne itsessään muodostaa sosiaalisen kontekstin, ”mikromaantieteellisen” paikan, jossa haastateltavien käsitykset itse haastattelun merkityksestä ja haastattelijasta vaikuttavat vastausten avoimuuteen ja sisältöön (Elwood ja Martin 2000: 649; Wiles ym. 2005: 90; Hollway ja Jefferson 2000: 11, Alasuutari 2005: 147). Haastattelun aikana tehdyt havainnot ovat osa aineistoa. Vastaustyylit, tai vastaamatta jättämiset, viestivät haastattelutilanteeseen kytkeytyvistä yhteiskunnallisista rakenteista ja erilaisista asemista. Jotkut tutkijoista käyttävät aineiston keruun sijaan aineiston tuottamisen käsitettä, korostaen näen haastattelukontekstin merkitystä aineiston sisältöön (Heath ym. 2009: 88). Haastattelut käytiin nuorisotaloilla, haastatteluille varatuissa huoneissa. Nuorisotalot osoittautuivat kätevimmiksi lasten käyttäessä tiloja muutenkin, jolloin haastatteluajat olivat joustavasti sovittavissa, ja lapset tunsivat tilat entuudestaan. Haastatteluun sai osallistua joko yksin tai parin kanssa, kaikkien valitessa jälkimmäisen vaihtoehdon. Litterointisyistä en ottanut kahta henkilöä enempää kerralla haastatteluun. Ederin ja Fingersonin (2003: 34– 35) mukaan pari- ja ryhmähaastatteluja tulisi aina suosia haastateltaessa lapsia. Tällöin haastattelijan ja haastateltavien voimasuhteet ovat tasaisemmat. Osallistuminen parin kanssa voi myös madaltaa lasten kynnystä haastatteluun osallistumiseen ja vaikeista aiheista puhumiseen (Fingerson 1999). Olin kuitenkin yllättynyt miten avoimesti lapset halusivat kertoa kokemuksistaan tuntemattomalle henkilölle. Mielenkiintoista oli myös huomata miten lapset haastoivat toisiaan kertomaan ajatuksensa, kun havaitsivat toisen epäröivän vastaamista. Tällöin haastattelija siirtyy enemmän tarkkailijan rooliin, haastateltavien siirtäessä vastausvastuuta toisillensa. Ilman haastateltavien välistä vuorovaikutusta en olisi päässyt haastatteluissa yhtä syvälle lasten pohdintoihin. Parihaastattelut ovat lapsille myös luontaisempi ympäristö pohtia vastauksia jonkun läheisen kanssa, jolloin käsitysten sosiaalisuus ja merkityksistä neuvottelu välittyy paremmin tutkijalle (Eder ja Fingerson 2003: 35). Kun tutkimuskohteena on lasten arjessa tapahtuva neuvottelu ja käsitysten muodostuminen, on luontevaa, että myös haastattelutilanteessa on mahdollisuus muodostaa käsityksiä vuorovaikutussuhteissa – ei muista ihmisistä irrallisina subjekteina (Bagnoli 2004: 3, Eder 1988, Eder 1995). Dialogi mahdollistaa näkemysten muodostamisen kollektiivisesti, jolloin toinen voi halutessaan haastaa toisen näkemyksiä tai huomauttaa tekijöistä, joita toinen ei ole pohdinnoissaan ottanut huomioon. Ederin (1988: 233) tutkimuksessa nuorten tyttöjen vastaamiseen vaikutti osallistujien keskinäiset sosiaaliset suhteet, joiden avulla vastaukset pyrittiin 20 muodostamaan kollektiivisesti. Vastaaminen ei ole ainoastaan oman mielipiteen ilmaisua, vaan se on jatkuvaa neuvottelua siinä sosiaalisessa kontekstissa, jossa haastattelu tehdään. Ryhmähaastatteluissa on kuitenkin omat ongelmansa. Fingersonin (1999) tutkimuksessa nuoret muuttivat vastauksiaan ryhmässä. Ryhmässä yksilölliset mielipiteet jäävät dominoivien näkemysten varjoon. Myös omassa tutkimuksessani toinen pojista oli yleensä dominoivampi osapuoli vieden vastaustilaa toiselta. Kun pyysin toistamaan vastauksen, haastateltavalla oli tapana vain yhtyä dominoivan osapuolen näkemykseen toteamalla: ”sama”. Tytöt olivat vastaamisessa arempia kuin pojat, minkä vuoksi toisen osapuolen näkemys haluttiin kuulla ennen omaa vastausta. Näin ollen tyttöjen mielipiteet rakentuivat myös kollektiivisesti, mutta vuoropuhelun kautta. 3.3 Narratiivinen haastattelu ja visuaaliset menetelmät Narratiivisessa, tai kerronnallisessa, haastattelussa on kiinnostuttu tavoista, joilla haastateltavat merkityksellistävät ja selittävät kokemuksiaan ja käsityksiään (Wiles ym. 2005: 90, Hyvärinen ja Löyttyniemi 2005: 189). Narratiivinen menetelmä on yleistynyt konstruktionistisen paradigman myötä, jossa todellisuuksien nähdään rakentuvan yksilön ja ympäristön välisenä vuoropuheluna, ja jossa yksilö merkityksellistää kokemuksiaan kertomusten avulla. Kerronnan avulla ihmiset liittävät oman tulkintansa tapahtumiin, jonka myötä tutkija voi tarkastella minkälaiset yksilölliset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät vaikuttavat käsitysten syntyyn (Wiles ym. 2005: 98; Heikkinen 2001: 116; Cortazzi 1993: 58). Narratiivisessa lähestymistavassa on kiinnostuttu sekä kontekstin merkityksestä, että yksilöllisistä tavoista muodostaa merkityksiä, ja näiden välisestä vuoropuhelusta. Maantieteessä kiinnostus kohdistuu pääasiassa kertomusten ja merkityksen antojen kytkeytyminen tilallisuuteen. Wilesin ym. (2005: 90) mukaan narratiivinen haastattelu on juuri tästä syystä potentiaalinen tulokulma arjen dynamiikasta kiinnostuneille maantieteilijöille. Tarkoituksena oli antaa lasten kertoa omin sanoin mitä he ymmärtävät kaupunkitilan turvallisuudella ja turvattomuudella kodin ulkopuolella. Kertomusten tueksi toivoin lasten piirtävän tai kirjoittavan mitä heille ensimmäiseksi tulee mieleen turvallisesta ja turvattomasta tilanteesta kodin ulkopuolella. Käytin sanaa ”tilanne”, jossa korostuu parhaiten tunteen situationaalisuus (Pain 2000, Panelli ym. 2005). Tämä on joustavampi 21 tapa tutkia turvattomuutta, koska se ei korosta minkään tietyn paikan merkitystä, vaan paikan olemus rakentuu osana tilannetta. Paikka siis tuotetaan osana merkityksen antoa (Lefebvre 1991; Karjalainen 1997). Piirtäminen on todettu hyväksi menetelmäksi tutkittaessa ihmisten käsityksiä ja mielikuvia kaupunkitilasta (Béneker ym. 2010, Young ja Barrett 2001, Cele 2006). Monimenetelmäisyys mahdollistaa monipuolisemman tarkastelukehikon tutkimuksen tueksi, ja kattavamman tavan tarkastella lasten kokemusten ja käsitysten moninaisuutta (Eder ja Fingerson 2003: 40, Eskola ja Suoranta 2001: 68–69; Barker ja Weller 2003: 50, Literat 2013: 12, Young ja Barrett 2001: 151). Metaforat, tarinat ja narratiivit ovat helpommin lähestyttäviä visuaalisten menetelmien avulla, joilla voidaan myös avata elettyjen kokemusten ohella kertomusten alitajunnallisia, tuntemattomia ja vaiettuja puolia (Leitch 2008: 37, Malchiodi 1998: 1). Visuaaliset menetelmät osallistavat ja aktivoivat haastateltavat paremmin osaksi tutkimusta, antaen lapsille enemmän valtaa osallistua tutkimusaineiston luontiin (Heath ym. 2009: 116, Barker ja Weller 2003: 33, Young ja Barrett 2001: 151, Anning ja Ring 2004). Luovat menetelmät ovat hyödyllisiä silloin, kun lapsi ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi (Cele 2006: 173, Literat 2013: 12). Kuvien käyttö tutkimusmetodina voi paljastaa jotain sellaista, mitä muilla menetelmillä ei ole mahdollista saada esiin (Banks 2007: 4). Piirtäminen on hyvä menetelmä varsinkin silloin, kun haastateltavan sanavarasto ei riitä tunteiden kuvaamiseen, esimerkiksi juuri lasten, tai muista kulttuuripiireistä tulleiden henkilöiden kohdalla (Literat 2013: 12). Piirrokset mahdollistavat kerronta-alustan lapsille käyttää metaforia, ja esittää maailmankuvia sekä piirroksen että kerronnan avulla (Malchiodi 1998: 43). Piirtäminen rohkaisee myös ajattelemaan asiaa syvällisemmin, koska piirtäessä lapsella on enemmän aikaa pohtia asiaa (Cele 2006: 173). En asettanut piirtämiselle mitään aikarajaa, vaan annoin lasten piirtää niin kauan kunnes työt olivat heidän mielestään valmiita. Piirtämiseen käytetty aika vaihteli lasten välillä muutamasta minuutista noin 15 minuuttiin. Jotkut lapsista totesivat heti alkuun olevansa huonoja piirtämään, jolloin painotin kaikkien piirrosten olevan yhtä arvokkaita tutkimukselle. Visuaaliset menetelmät voivat myös toimia jään rikkojana silloin, kun keskusteltavat aiheet ovat vaikeita (Bagnoli 2004: 17, Young ja Barrett 2001: 149, Malchiodi 1988: 44). Käsiteltävään aiheeseen saadaan otettua etäisyyttä kun se objektifioidaan, ulkoistetaan, visuaaliseksi representaatioksi (Frost 2003: 126). Kertominen kolmannessa persoonassa 22 helpottaa aroista aiheista puhumista. Piirtämisen avulla lapset tutkimuksessani pystyivät käsittelemään tuntemuksiaan piirrosten kautta, jolloin turvattomuudesta ei tarvinnut halutessaan puhua henkilökohtaisena kokemuksena. Tutkimuskysymysten kannalta tällä ei ollut merkitystä, koska tarkoituksena ei ollut tarkastella yksilöllisiä uhrikokemuksia, vaan enemmänkin merkityksellistämisen tapoja tietyssä kulttuurisessa kontekstissa. Visuaalisten menetelmien heikkoutena mainitaan yleensä kuvien tulkintaa koskeva subjektiivisuus ja tutkijan vastuu merkitysten lukijana (Cele 2006: 174). Tulkittaessa lasten omia merkityksiä onkin olennaista antaa heidän itsensä kertoa mitä he ovat piirtäneet, ja miten piirrokset tulisi tulkita (Kuusisto–Arponen 2012: 215, Hart 1992, Literat 2013: 12). Lasten tulkinnat osoittivat turvallisuuteen ja turvattomuuteen liittyvän monia tekijöitä, joiden esittäminen yksittäisessä piirroksessa olisi ollut hyvin vaikeaa. Piirrokset toimivat kuitenkin hyvänä keskustelun avauksena, jonka jälkeen tarkentavien kysymysten tekeminen turvallisuuteen ja turvattomuuteen liittyen oli luontevampaa. 3.4 Aineiston analysointi Haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin, jonka jälkeen lasten piirrokset skannattiin digitaaliseen muotoon. Tarkoituksena oli tarkastella minkälainen kaupunkikuva lasten kertomuksista piirtyy, ja miten neuvottelut turvallisuudesta ja turvattomuudesta rakentuvat lasten arjessa. Käsitykset turvallisuudesta ja turvattomuudesta heijastavat yksilön maailmankuvaa, joka on rakentunut ja rakentuu jatkuvasti osana yhteiskunnallista osallistumista ja sosiaalista vuorovaikutusta (Hollway ja Jefferson 2000; Lupton 1999). Ottaen huomioon käsityksiin vaikuttavat lukuisat tekijät, en halunnut rajata analyysissäni mitään pois, vaan lähestyin aineistoa aineistolähtöisesti. Aineistolähtöisessä analyysissä teoria rakentuu aineistosta tehtyjen havaintojen kautta (Eskola ja Suoranta 1998: 19). Tämä oli alussa hyvin vaikeaa sisäistää, ja teorioiden tiedostaminen vaikutti väkisinkin tapaan jolla aineistoa tarkasteli. Tutkimusintressin kohdistuessa sekä yksilöllisiin että yhteisöllisiin tekijöihin, tarkastelin aineistoa sekä fenomenologian, että kulttuuristen tekijöiden valossa. Keskeinen kiinnostus oli juuri näiden kahden vuoropuhelussa. Menetelmällisesti tämä tarkoittaa sitä, että aineistoa tarkastellaan sekä fenomenografian, että konstruktionistismin näkökulmasta. Lähestyin aineistoa ensin ”fenomenologisella tulkinnalla” (Interpretative 23 Phenomenological Analysis, IPA), joka pyrkii ensisijaisesti tarkastelemaan aineistoa ilman ennakkokäsityksiä (Smith ym. 2009: 32; Eskola ja Suoranta 1998: 147). IPA menetelmissä ei ole olemassa yhtä vakiintunutta tapaa tarkastella aineistoa, vaan perimmäisenä tarkoituksena on hahmottaa miten yksilöt ymmärtävät kokemuksiaan omassa arjessaan, nojaten täten fenomenologiseen käsitykseen todellisuudesta yksilön tulkintana (Pietkiewicz ja Smith 2014: 8; Smith ym. 2009: 79). Aineiston koodaamisen apuna käytin Atlas.ti tekstianalyysiohjelmaa. Fenomenologinen tulkinta on hyvin aikaa vievä prosessi sen pyrkiessä antamaan kullekin haastateltavan maailmankuvalle yhtä suuren painoarvon, korostaen yksilöllisiä eroja yleistämiseen tähtäävän analysoinnin sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa haastatteluaineiston läpilukemista lukuisia kertoja, jonka myötä mahdolliset narratiivit alkavat hahmottua. Huolellinen tarkastelu voi myös paljastaa ristiriitoja vastauksissa ja mahdollisia kontekstuaalisia eroja. (Smith ym. 2009: 82). Perspektiivi aineistoon saattaakin muuttua moneen otteeseen lukukertojen välillä. Lukuisten lukukertojen jälkeen aineistosta alkoi nousta esiin teemoja ja yhtäläisyyksiä, joiden avulla muodostin yleisimmät narratiivit lasten käsityksistä. Tässä kohtaa käytin hyödyksi aiempaa teoriatietämystä turvattomuuden rakentumisesta. 3.5 Tutkimuseettiset pohdinnat Tutkimuksen eettiset pohdinnat alkavat jo tutkimusaiheen ja kohteen valinnassa (Tuomi ja Sarajärvi 2009: 129). Turvallisuus nähdään yksilön yhtenä keskeisimmistä ihmisarvoista ja oikeuksista (Niemelä ja Lahikainen 2000), jolloin ilmiön tutkimusta voi hyvällä syyllä pitää eettisesti oikeutettuna ja perusteltuna. Tutkimusmenetelmät vaikuttavat kuitenkin olennaisesti tutkittavan ilmiön olemukseen. Tieteellä on aina tekijänsä, jolloin tutkijan tulee myös tiedostaa tiedon poliittisuus (Häkli 1999: 145–6). Turvattomuutta käsittelevässä tutkimuksessa on syytä tehdä selkeä ero subjektiivisen ja objektiivisen turvattomuuden välillä. Vaikka pääpaino tutkimuksessa olikin alussa turvattomuuden käsityksissä, koin eettisesti tärkeäksi tarkastella lasten käsityksiä myös turvallisuudesta. Pelkän turvattomuuden esiin nostaminen vääristää ja kaventaa lasten kokemusmaailman moninaisuutta. Turvattomuus on tärkeä tutkimuskohde, mutta samalla tulisi muistaa tutkijan rooli turvattomuutta koskevan tiedon tuottajana, ja sen mahdollisista vaikutuksista yleisiin käsityksiin kaupunkiturvallisuudesta. 24 Koin haastateltavien etsinnän julkisesta ja puolijulkisesta tilasta lähtökohtaisesti eettisesti arveluttavana kahdestakin syystä. Ensinnäkin, en ollut varma kuinka tiukka byrokratia asiassa vallitsi, enkä halunnut rikkoa protokollaa tiedostamatta sitä. Klaus Mäkelän (2010: 69) mukaan kiinnostus lapsiin yhteiskunnallisina toimijoina on kasvanut tutkimuksessa, samalla kun ennakkosäätely lasten itsenäisestä osallistumisesta tutkimuksiin on tiukentunut. Lasten uudenlainen tunnustaminen aktiivisina merkityksenantajina on tuonut tutkimukseen uusia eettisiä dilemmoja lasten parissa toimivien ja erilaisia intressejä edustavien kohdatessa (Christensen ja Prout 2002). Toiseksi, olin asettanut kohderyhmälleni tietyt kriteerit, joita täyttäviä henkilöitä oli luontevampaa lähestyä nuorisotoiminnan organisaatioiden ja järjestöjen kautta. Maahanmuuttajataustaisten lasten poiminta nuorisolle tarkoitetuista tiloista olisi ollut hyvin vaikeaa toteuttaa toiseuttamatta heitä samalla muihin tiloja käyttäviin nuoriin nähden. Myös saman ikäisten lasten etsintä silmämääräisesti olisi ollut hyvin vaikeaa. Lähestyessäni lapsia nuorisojärjestöjen kautta, nuoriso–ohjaajien merkitys "portinvartijoina" tutkittavien ja tutkijan välillä korostui (Heath ym. 2009: 31, Mäkelä 2010). Kysyäkseni nuorisoasiainkeskuksen hankkeeseen osallistuvilta lapsilta halukkuutta tutkimukseen osallistumiseen, tarvitsin luvan (Liite 2) nuorisoasiainkeskukselta, joka arvioi tutkimukseni aiheen eettisyyttä. Tällä mandaatilla esittelin itseni myös lasten huoltajille lähetetyssä kirjeessä (Liite 3) nuorisoasiankeskuksen valtuuttamana opinnäytetyöntekijänä. Kirjeen tarkoituksena oli informoida lasten huoltajia tutkimuksen sisällöstä ja mahdollisuudesta kieltäytyä osallistumisesta. Lapsilla tulee olla aina oikeus kieltäytyä osallistumasta tutkimukseen ja tämä tulee tehdä selväksi alusta alkaen (Cele 2006: 80). Joskus lapset voivat kuitenkin kokea vanhempien informoinnin epämieluisana asiana (Tani 2010: 53). Lapset saattavat pitää vapaa–aikaansa koskevat yksityiskohdat mieluummin yksityisasiana myös omilta huoltajiltaan. Tästä syystä en vaatinutkaan huoltajien suostumusta, mutta annoin lapsille mahdollisuuden tiedottaa huoltajia tutkimuksen luonteesta ja mahdollisuudesta evätä lapsen osallistuminen. Vastuu kirjeen perillemenosta jäi lasten itsensä harkittavaksi. Tällä tavoin halusin kunnioittaa lasten omaa arviointikykyä. Tanin (emt.) artikkeli kuvaa myös hyvin eettisten kysymysten kytkeytymistä kulttuurisiin käsityksiin lapsuudesta ja siitä, miten lapsiin tulisi suhtautua tutkimuksessa. Eettisyys on tässä mielessä myös poliittista, joka elää jatkuvaa muutosta (Vehkalahti ym. 2010: 14, Mäkelä 2010). Lasten näkemysten ottamisen huomioon tutkimuksessa voi nähdä jo itsessään eettisenä tekona. Huoltajilla on toki lopullinen 25 päätäntävalta lapsensa osallistumiseen, mutta toisinaan tutkimustiedon puute voi toimia lasten etujen vastaisesti (Mäkelä 2010: 71). Lapsuustutkimuksen aineistoa voi Mäkelän (2010: 82) mukaan uhata vinoutuminen, mikäli alaikäisten päätäntävaltaa kavennetaan liikaa. Lapset ja nuoret ovat tyypillisesti edustaneet pelkotutkimuksissa mustavalkoisesti joko suojelusta tai kontrollia kaipaavina (Pain 2001: 899, Valentine 1996: 981). Siksi onkin tärkeää kuulla heidän oma näkemyksensä kaupunkitilan kokemisesta ja korostaa lastenkin olevan yksilöitä. Kysyessäni haastattelujen lopussa lasten tuntemuksia itse haastattelusta, kaikki kokivat haastattelun positiivisena kokemuksena. Monet mainitsivat piirtämisen lempiosuutena, mutta jotkut myös kertoivat jo omien ajatusten jakamisen kivana asiana. Eettiseen tutkimukseen kuuluu tiedettä ja tiedeyhteisöä kunnioittavan hyvän tieteellisen käytännön pelisääntöjen noudattaminen (Kuula 2006: 34). Ihmistieteiden eettisenä lähtökohtana on toisen ihmisen kunnioittaminen (Kuula 2006: 60). Tutkimukseen osallistuvien itsemääräämisoikeutta, vahingoittumattomuutta ja yksityisyyttä tulee kunnioittaa läpi tutkimuksen. Ennen haastattelun alkua muistutin lapsia heidän nimettömyydestään tutkimuksessa, ja että haastattelujen nauhoitus tulisi ainoastaan muistiinpanojen helpottamiseen. Kunnioittaakseni tutkimukseen osallistuneiden lasten yksityisyyttä, jätin heidän nimiensä lisäksi myös omien asuinalueiden paikannimet pois, koska niiden avulla henkilöllisyys olisi voinut olla jäljitettävissä. Tutkimuksen intresseihin ei kuulunut turvattomuuden paikantaminen, vaan paikan rakentuminen lasten antamissa merkityksissä. Pelkoja ja turvattomuutta käsittelevissä tutkimuksissa on muutenkin syytä välttää paikkojen leimaamista vaarallisiksi tai riskialttiiksi, varsinkin silloin kun niiden olemus perustuu subjektiivisiin käsityksiin (Koskela 2009: 339). Pahimmillaan turvattomuutta tutkivasta tutkimuksesta tulee itsessään turvattomuutta lisäävä tekijä, sen lisätessä tietoisuutta turvattomuudesta. Haastateltavia tulee myös informoida selkeästi tutkimuksen sisällöstä ja tarkoituksesta, jotta päätös osallistumisesta on mahdollista (Alasuutari 2005: 148). Kun kyseessä on alle 18–vuotiaat lain edessä lapsiksi määriteltävät henkilöt, eettiset kysymykset korostuvat. Näin lapsi pystyy arvioimaan itse haluaako hän osallistua tutkimukseen vai ei. Tutkimuksen sisällön yksityiskohtainen informointi ei tullut kuitenkaan kyseeseen, koska tarkoituksena oli tutkia nimenomaan merkityksiä. Vastausten tuli olla mahdollisimman spontaaneja ilman ennakko valmistautumista. Tällainen tieto on relevanttia ymmärtääksemme paremmin lasten jokapäiväistä arkea heidän omasta perspektiivistään 26 (Tani 2010: 54). Pyysin myös haastatteluissa käyneitä olemaan kertomatta tutkimuksen sisällöstä myöhemmin haastatteluun osallistuville. Oli ensiarvoisen tärkeää, että turvattomuuden määritykset tapahtuisivat kaikilla vasta haastattelutilanteessa. Kerroin lapsille mahdollisuudesta olla vastaamatta kysymyksiin, jotka he kokivat epämieluisiksi. Mikäli kokemuksien kuvaaminen meni liian yksityiskohtaiseksi ja vastaaja osoitti selkeää epämukavuutta puhua asiasta, siirryin seuraavaan kysymykseen. Tutkijan tulee jatkuvasti muistaa valta–asemansa suhteessa lapsiin ja pohtia miten se vaikuttaa haastattelun kulkuun (Cele 2006: 80). Lapsella itsellään ei ole välttämättä riittävästi harkintakykyä arvioida sitä mikä on hänelle itsellensä parasta. Mitä vapaamuotoisemmat tiedonhankintamenetelmät ovat, sitä suurempi vastuu tutkijalla on pohtia asemaansa institutionaalisena toimijana (Tuomi ja Sarajärvi 2009: 125). Tutkijoiden välillä on erimielisyyksiä haastatteluun osallistuneiden palkitsemisesta (Heath ym. 2009: 37). Toiset näkevät sen reiluna palkkiona vaivannäöstä, kun taas toiset pitävät sitä eettisesti arveluttavana varsinkin vähätuloisten lasten ja nuorten kohdalla. Päätin palkita haastatteluihin osallistuvat elokuvalipuilla, koska en uskonut kovinkaan monen vaivautuvan osallistumaan ilman minkäänlaista palkkiota. Toisaalta jotkut eivät halunneet osallistua lipuista huolimatta, mikä kertoo päätökseen vaikuttavan muitakin tekijöitä. Osallistuneet lapset kuitenkin suhtautuivat haastatteluun vakavasti, eivätkä aina edes muistaneet saavansa palkkiota haastattelun jälkeen. 27 4. Turvallisuuden ja turvattomuuden narratiivit 4.1 Arjen jatkumo turvana Lasten vapaa-ajan tilat näyttäytyivät ”olemisen-tiloina” (Kuusisto-Arponen ja Tani 2009: 52), joita kuvasi yhdessäolo muiden kanssa. Kuten aiemmissakin tutkimuksissa (Antikainen 2011: 51, Mikkelsen ja Christiansen 2009; Tani 2011), kavereiden kanssa oleminen näyttäytyy yleisenä ajanviettotapana lasten ja nuorten elämässä. Ulkona liikutaan yleensä kavereiden tai sisarusten kanssa. Vanhempien kanssa liikutaan vain silloin kun ollaan vaateostoksilla. Lapset viettivät aikaansa enimmäkseen lähialueiden puistoissa, jalkapallokentillä tai nuorisotiloissa. Aiempien tutkimusten lailla (Kaivola ja Rikkinen 2003; Stenvall 2009; Antikainen 2011: 44; Ogbeide 2015), lapset viihtyivät vapaa-ajallaan yleensä oman kodin ja naapuruston läheisyydessä. Vapaa–ajan viettoon kuului muun muassa jalkapallon ja muiden pallopelien pelaaminen, tietokone- ja konsolipelien pelailu, sosiaalisessa mediassa oleminen, ja kavereiden kanssa hengailu. Pojille oli tyypillistä tavata joko jalkapallokentällä tai lähialueen puistoissa, joista oli muodostunut omiksi koettuja hengauspaikkoja. Tytöt liikkuivat yleensä pienemmissä ryhmissä, ja heillä ei ollut samanlaisia alueellisia ”reviirejä” kuin pojilla. Tyttöjen liikkumista kuvaakin paremmin paikasta toiseen kiertely ja harhailu. Tytöt myös viihtyivät enemmän puolijulkisissa tiloissa kuten kirjastoissa, urheiluhalleissa ja ostoskeskuksissa. Kauppakeskusten on havaittu yleistyvän poikia selkeämmin tyttöjen ajanviettopaikkoina yläaste–ikään tultaessa (Stenvall 2009: 47). Kauppakeskusten kaltaiset puolijulkiset ja vartioidut tilat tarjoavat turvallisen ympäristön hengailuun ilman vanhempien valvontaa (Tani 2011). Kauempana olevia alueita ei koettu itselle samalla tavalla merkityksellisiksi, koska sosiaalinen elämä rajoittuu lähiseudulle. Oman naapuruston ja sen ihmisten tunteminen luo paikkaan kuulumisen tunnetta. Ihmisten tunteminen ja alueen sosiaalisuus merkitsee myös mahdollisuutta kollektiiviseen tekemiseen kuten pelailuun. H6: P1: Kyl mä mielellään lähtisin viel kauemmas, mut kauemmas, tietsää, siel ei oo paljoo kavereit. Miks mä menisin ihan turhaan jos mul ei oo mitään siel? H6: 2: Mä en mielellään liiku X:n [oman alueen] ulkopuolella. mä tiiä mä haluan liikkuu X:ssä. T: Mikäs siinä sitten on siinä X:ssä että tykkäät? 2: Noo ulkona [X:n ulkopuolella] mä en tunne ketään sieltä paitsi jo mä meen mun serkulle tai tädille. X:ssä on kavereit. 28 Arki ja sen sosiaalisuus näkyi myös lasten turvallisuuden kuvauksissa. Suurin osa lasten piirroksista kuvasi tavallista vapaa–aikaa omalla lähialueella, johon kuului kavereiden ja läheisten läsnäolo. Lähialueen puistot ja jalkapallokentät toistuivat turvallisina ympäristöinä. Myös erilaiset aktiviteetit, eritoten jalkapallon pelaaminen, toistui piirroksissa. Jalkapallon merkitystä lasten arjessa ei voi korostaa liikaa. Ajanvietteen lisäksi se merkitsee yhteenkuuluvuutta omaan sosiaaliseen kaveripiiriin. Monille se on myös tulevaisuuden haave ammattilaisena pelaamisesta. Tulevaisuus on näin arjessa vahvasti läsnä ja pelaamisen voi nähdä tuon unelman tavoitteluna. Jalkapallo symboloi myös kansainvälisyyttä, jossa kaikki pelaajat ovat osana yhtä ”jalkapalloperhettä”. Jalkapallon tarkastelu osana lasten identiteettiä ja sosiaalista elämää auttaa ymmärtämään sen merkityksen myös yhtenä turvallisuuden tunteen osa–alueena. Etäisyyden kasvaessa paikkojen hahmottaminen hämärtyy ja epävarmuus lisääntyy (Kuva 1). Paikkojen turvallisuus liittyi katulukutaidon kaltaiseen tilan hahmottamiseen (Cahill 2000), itsensä paikantamiseen ja kykyyn liikkua kyseisessä tilassa. Tuntematon alue, ja se että ei tunne ihmisiä, lisää epävarmuuden tunnetta. Kuva 1. ”Meet vaikka ihmisiä joita sä et tunne mukaan” -Tyttö 13 v.) 29 H4: Tyttö: Et mä tunnen noi paikat. Sitku menee kavereiden kaa ni tulee turvallinen olo. Jaa sitten... meidän piha ja takapiha. Mun mielest ne on turvallisii koska yleensä siel on nää kaikki meidän kaverit ja naapurit. Siit tulee turvallinen olo, et sä et oo yksin. Ja myös kavereiden pihat ja puistot. Tutun arjen merkitys turvallisuudelle näkyi myös lasten tavassa asemoida itsensä enemmänkin lapsiksi kuin nuoriksi. Siirtyminen yläasteelle on jännittävä askel elämässä, jolloin moni uusi asia voi tuntua pelottavalta. Sosiaalinen elämä ja alueellinen elinpiiri muuttuvat, jolloin lapsuus symboloi vanhaa, tuttua ja turvallista. Lasten piirroksissa lapsuus symboloi turvallisuutta. Lapset eivät halunneet tehdä eroa itseään nuorempiin lapsiin, vaan heidän läsnäolonsa nähtiin toivottuna omassa arjessa (Kuva 2). Kuva 2. ”Toi vaan tuli heti mieleen. Mulle tuli vaan mieleen et mä piirrän jotkut lapset jotka leikkii.” –Poika 14 v. 30 H3: T: Millane ois teijän mielestä sitten turvallinen kaupunkitila? P2: Puhdas. Lapsille tarkoitettu paikka. P1: Kukaan ei puhu sulle. Tai siis ylipäätään hauku. Aikuisii ei sais mennä puistoon ellei oo oma lapsi siellä. Lapsiksi identifioituminen, luottamus auktoriteettiin, sekä arjen jatkuvuus näkyi myös lasten suhtautumisessa vanhempien, muiden aikuisten ja viranomaisten valvontaan. Ylhäältä päin tuleva kontrolli nähtiin toivottuna. Holhoamista ei nähty negatiivisena vaan turvallisena asiana. Vartioinnin ja valvonnan lisääminen oli yksi yleisimmistä ehdotuksista turvallisuuden lisäämiseksi. Toive valvonnalle näyttäytyi Kaufmannin (Vornanen 2000: 35: Kaufmann 1970: 24–27, Niemelä 2000: 22–24) kuvailemana tarpeena suojautumiseen ulkoisia vaaroja kohtaan. Jotkut myös toivoivat ainoastaan lapsille tarkoitettuja tiloja, jotka rajattaisiin aidoilla tai ilmaistaisiin ”lapset leikkii” -kyltillä. Myös oman naapuruston ihmiset nähtiin epävirallisen valvonnan kaltaisena turvana (Koskela 2009: 115). Vanhemmat ja naapurit näkevät ikkunoista ja parvekkeilta mitä pihoilla ja puistoissa tapahtuu. Käsitys omasta lähialueesta jatkuvan valvonnan alla riittää turvallisuuden tunteen rakentumiseksi. H2: T2: Kirjasto ja kotipiha on turvallisia. T: Mikä tekee kotipihasta turvallisen? T2: Sun vanhemmat näkee sut. T: No entä kirjaston sitten? T2: Siellä on niin paljon ihmisiä. T: Ihmiset tuo turvaa? T2: Mä uskon niin. Ihmiset auttaa jos joku yrittää varastaa tai satuttaa sua. H4: Tyttö2: Sellanen paikka mis on vähän niinku vartijat. Esim. kirjastossa on sellanen, mikä se tyyppi onkaan joka istuu siel oven lähellä Tyttö1: Nii se joka näkee kaikki. Tyttö2: Nii ja sit on kirjastonhoitajii ja silleen. H5: 1: Lentokentällä on tosi turvallista. Paljon vartijoita. T: Lentokenttä? Helsinki–Vantaa? 1: Joo. Ja kaikki muut. Tsekin on vaan niin hyvä, ja Turkin. Siel on paljon vartijoita. Lasten suhtautuminen tuntemattomiin ihmisiin vaihteli tilanteiden ja paikkojen mukaan. Puolijulkisissa ja valvotuissa tiloissa muiden ihmisten läsnäolo koettiin turvana, kun taas yksin liikkuminen kaduilla väkijoukossa etenkin pimeään aikaan koettiin pelottavana. 31 Oman lähialueen ihmiset nähtiin luotettavimpina verrattuna muiden alueiden ihmisiin. Tuntemattomat ihmiset voivat luoda joistain tiloista joinakin aikoina turvattoman, ja vastavuoroisesti turvallisiksi koetut tilat voivat luoda tuntemattomista ihmisistä turvallisuutta lisääviä. Paikkaan liitetyt merkitykset turvallisuudesta muokkaavat itse tilaa ja tilassa toimivia henkilöitä (Lefebvre 1991; Panelli ym. 2005). Nuorten on todettu suhtautuvan vartijoihin ja valvontaan myös kriittisesti (Nayak 2003). Jotkut haastatelluista lapsista suhtautuivatkin vartijoiden ja poliisin merkitykseen epäilevästi. Heidän omat kokemuksensa ja havaintonsa olivat osoittaneet vartijoiden ja poliisin olevan vain väliaikainen ratkaisu. Heidän läsnäolon nähtiin mahdollisesti kärjistävän tilanteet jopa tappeluiksi. H1: P2: Ei ne aina kyllä turvaa. T: Miksei? Poika2: Noh, saattaa vaan pahentaa. T: Milläs tavalla? P2: Noh, sillon saattaa just tulla niitä tappeluita ku on vartioita, ja sit tulee poliisit ja kaikkee tommosta. H3: P2: Ne tapahtuu silti. Poliisi voi kattoo turvanauhat, mut silti ne tulee sinne aina uudelleen. Ei poliisi voi jäädä valvomaan meit. Mun mielest tähän ei voi puuttuu mitenkään. Lasten käsitykset turvallisuudesta näyttäytyvät Anthony Giddensin (1991: 38–39; 1992: 175) kuvailemalla tavalla ”ontologisena turvana”, minuuden ja arjen rutiinien järjestyksenä ja sen jatkumona. Tutut ihmiset ja ympäristö luovat turvallisen perustan omalle arjelle. Oma lähialue koetaankin yleensä turvallisemmaksi kuin muut alueet (Tuominen ym. 2014; Antikainen 2011: 41; Van der Burgt 2015; Kares 2007: 78; Harden 2000). Lähialue liitetään myös omaan yhteisöön, jolloin alueellinen identiteetti luo turvallisuuden tunnetta (Panelli ym. 2005). Sosiaalisen yhteisön on todettu olevan turvallisuuden kannalta keskeinen tekijä varsinkin vähemmistöjen kohdalla (Taylor et 1996; Räthzel 2000; Watt ja Stenson 1998: 257). Yksilö rakentaa jokapäiväistä turvallisuutta ”ankkuroimalla” elämänsä turvalliselle maaperälle rutiinien avulla (Giddens 1991: 38–39). Rutiinien avulla arjen toiminnot ovat suunniteltuja ja ennakoitavissa. Ankkuroinnin voi nähdä myös arkisia käytännön rutiineja laajemmalla tavalla. Elämä itsessään on pohjimmiltaan epävarmaa ja kaoottista, jota ihminen pyrkii organisoimaan erilaisten erontekojen ja luokittelujen avulla (Bauman 1996: 21–27, 52; Moscovici 1984: 24–27). Ihmisiin ja ryhmiin identifioituminen tarjoaa vaihtoehtoja itsen paikantumiseen suurempiin kokonaisuuksiin, joiden kautta elämä 32 merkityksellistyy ja saa suuntaa. Lahikaisen (2000: 62) mukaan turvattomuuden tunne onkin ontologisesti sukua identiteetille. Molemmat kuvaavat ihmisen maailmankuvaa. Ankkurointi tapahtui lasten kohdalla pääasiassa vanhempiin muodostetun luottamuksen kautta (Giddens 1991: 38–39; Kirmanen 2000a: 130 ja 2000b). Luottamus vanhempiin ja läheisiin toimii eräänlaisena henkisenä turvaverkkona lapsille. Rutiinien katketessa tai häiriintyessä ihminen kokee oman haavoittuvuutensa. Rutiinien katkeaminen voi merkitä esimerkiksi vieraalle alueelle päätymistä, jolloin yksilö ei pysty paikantamaan itseään uudessa ympäristössä. 4.2 Pelonmaisemat Vanhemmilla oli keskeinen rooli siinä missä lapset saavat vapaa–ajallaan liikkua. Lapset tulkitsivat koetun liikkuvuuden kaupungilla usein vanhempien sallimana liikkumisena. Lasten mukaan vanhemmat voivat suuttua mikäli he lähtevät luvatta liian kauas kotoa. Vanhemmat pidetään ajan tasalla omista liikkeistä kaupungilla. Alueen lisäksi vanhemmat myös rajaavat ajallisesti julkisessa tilassa vietettyä aikaa. Kaikilla lapsilla oli kotiintuloaika, joka vaihteli kello kahdeksan ja kymmenen välillä. Toisille kellonaika annettiin kotoa lähtiessä. Kellonaikaa merkittävämpi tekijä oli kuitenkin pimeys. Toisille pelkkä pimeys oli merkki kotiin lähdön koittamisesta. Kesäaikaan ulkona saikin olla myöhempään, kun taas talvella kotiintulo aikaistui. Kotiintuloaikaan vaikutti myös viikonpäivä ja kouluarki, sekä kulttuuriset syyt. Erään pojan mukaan muslimien kulttuuriin kuuluu myöhäiseen aikaan ruokailu, joka selittää aikaisempaa kotiintuloaikaa. Myös etäisyys kotoa vaikutti kotiintuloaikaan. Esimerkiksi keskustassa ei saanut olla kovin myöhään, mutta lähialueilla sai olla pidempään ulkona. Vanhempien määrittämät tilalliset ja ajalliset eronteot vaikuttavat lasten käsityksiin lähialueen ja keskustan erilaisuudesta (Valentine 1997). H6: P2: Mä saan liikkuu vaan kodin pihalla, leikkipuistos ja sit tässä. H2: T: Mitä sä luulet et tapahtuu jos meet kauemmas? T2: Mun isä suuttuu. T: Mitä sun isä sanois sitten? T1: Me ei yleensä mennä minnekään kertomatta vanhemmille. 33 Vanhemmat perustelivat kotiintuloaikoja myös turvallisuuteen vedoten. Vanhempien varoituksissa kaupunkitilan olemus muuttuu yöaikaan ja siellä liikkuvat ihmiset nähdään potentiaalisina uhkina. Vieraan pelko, ’stranger danger’, rakentuu tyypillisesti juuri vanhempien varoittaessa lapsia tuntemattomista henkilöistä (Valentine 1997: 76; Furedi 2002; Valentine 1992). Tässä kohtaa viitattiin yleensä humalaisiin tai muihin ”epämääräisiin” henkilöihin. Määrittäessään lapsille arjen turvallisuutta vanhemmat tulevat samalla määrittäneeksi sen mikä on turvatonta. Kun lapsilla ei ole omakohtaisia kokemuksia tietyistä paikoista tiettyinä aikoina, ja käsitykset kyseisistä paikoista perustuvat enimmäkseen toisen varaiseen tietoon, voidaan puhua mielenmaisemista (Tani 1997). Öisestä kaupungista rakentuu lapsille näin mielenmaiseman kaltainen pelonmaisema (Kuva 3), jonka merkitys annetaan ylhäältä päin vanhempien toimesta. Lasten on hyvin vaikeaa haastaa vanhempien luomia merkityksiä, koska heidän toimijuutensa on rajoitettu. Turvattomuuden kuvauksissa yön uhat jäivätkin usein hyvin abstrakteiksi. Lapset eivät myöskään sijoittaneet itseään näihin turvattomuuden skenaarioihin, mikä kielii tilanteiden olevan mielikuviin pohjautuvia, ei itse koettuja. H6: P1: Mut yleensä pitää tulla yheksält kotiin. T: Okei, onks hän sanonu miks? P1: Koskaa tääl liikkuu humalaisia, mitä tahansa tääl voi olla jotain vaarallisii tyyppei. H2: T1: Mun vanhemmat ei halua et mä meen sinne (keskustaan) yksin. T2: Ei munkaan. T: Mitä ne sanoo? T1: ”Se ei oo turvallista, mee siskon kanssa tai jonkun isomman”. T: Sanooko ne mitään syytä? T1: Siel on niin paljon ihmisiä. T2: Se ei oo turvallista T1: Humalaiset kaduilla, ja keskustassa niitä on aina. Luulen et se on se syy. 34 Kuva 3. Öinen keskusta turvattomana tilanteena. Lapset luottivat vanhempiinsa, mikä tekee vanhemmista keskeisen tekijän lasten maailmankuvan rakentumisessa (Kirmanen 2000a; Backett-Milburn ja Harden 2004; De Groof 2008). Parhaiten turvallisuuden ja turvattomuuden mustavalkoisuus välittyi erään pojan sarjakuvissa (Kuva 4). Ensimmäisessä tarinassa lapsi tottelee isäänsä ja jää pimeällä kotiin, jolloin mitään vaarallista ei tapahdu. Jälkimmäisessä lapsi uhmaa isän ohjeita ja päättää kuitenkin lähteä ulos kohtalokkain seurauksin. Tarinoissa toistuu lasten mielikuva öisestä kaupungista vaarallisena paikkana, jossa mitä tahansa voi sattua. 35 Kuva 4. ”Oikea ja vaarallinen”. Öisen kaupunkitilan lisäksi lapsilla oli muitakin vahvasti mielikuviin perustuvia pelkoja, joilla oli oma tilallisuutensa. Tyypillisesti nämä alueet eivät ole oman elinpiirin välittömässä läheisyydessä ja sijoittuivat pääasiassa Helsingin itäosiin. Niihin liitettiin lähes kaikki turvattomuuden merkitykset jotka tutkimuksessa ilmeni: päihteiden käyttöä, rikollisuutta, väkivaltaa, pakolaisuutta, huumediilereitä, skinheadejä ja nuorisojengejä. Paikat näyttäytyivät tiloina, joissa ”mitä tahansa voisi sattua” (Green ym. 2000). Jotkut näkivät tällaiset alueet läpeensä epämiellyttävinä ja niiden ihmiset asenteiltaan ikävinä. Käsitys alueista oli rakentunut vanhempien varoituksista, iltapäivälehtien uutisoinnista, tosi-TV -sarjoista, kavereilta ja vanhemmilta nuorilta kuulluista jutuista. Amerikkalaiset rikossarjat näyttivät osaltaan värittävän turvattomuuden kuvauksia, mikä osoittaa faktan ja fiktion yhteen nivoutumisen mielenmaisemissa (Tani 1997). Media vaikuttaa lapsiin myös välillisesti vanhempien kautta. Yksittäisiin uutisiin voidaan reagoida voimakkaasti, jolloin vanhemmat voivat rajoittaa lasten liikkumista entisestään. 36 H1: P1: Jakomäki. Jakomäest mä en tykkää ollenkaan. Se on jotenkin... siel oo niinku.. tää on oikeesti.. huhhu.. Jakomäki on ihan syvält. P2: Joo me oltiin muuttaas sinne. Meijän isäkin sanoo et siel on ihan sairaasti tollasii huumetyyppei. Siel on niinku.. Otetaan kaks isoo kerrostaloo pois siks ku ne on ollu ihan täys huumediilerei ja tällasii. … P1: Kannelmäes ei oo niinku tollasii hörhöi tai tommosii, tai emmä tiiä, mut en mä siel, oon mä siel käyny, mut en mä siel niinku ole juurikaan ollenkaan. … T: Mitä te luulette miks niil on huono maine sitten? P1: No Kontulas just noiden kaikkien takii. Siel on kaikki ne nuoret jotka tekee jotain tyhmää ja tommosii. Ja sit siel just noit romaneit jotka vaan tappelee ja kaikkee tommost. H6: T: Niin onks sulla sitten kotiintuloaikoja? 2: On. Ennen se oli kymmeneltä, mutku mun vanhemmat luki iltalehdest jotain jeng.. eee jotain poikii liikku, tai sinnepäin niini ne sano et pitää tulla yhdeksält kotiin. Ei kaheksalt ja puol. Aiempien tutkimusten (Kares 2007: 42; van der Burgt 2015: 185) tapaan tällaiset medioituneet ja vahvasti stigmatisoituneet ”no–go” –alueet toistuivat lähinnä poikien puheissa. Eräässä piirroksessa pelkkä tienviitta alueesta toimi symbolina turvattomuudesta. Poikien tapa maalata alueista synkkää kuvaa viittaa maskuliiniseen tarpeeseen korostaa henkilöiden tai paikkojen vaarallisuutta (Brownlow 2005; Valentine 1997: 77; Manninen 2010). Eräs pojista totesi aavistuksen ylpeästi oman asuinalueensa omaavan vaarallisen maineen, vaikka kokikin sen turvallisemmaksi suhteessa stigmatisoituneisiin alueisiin. Alla olevassa sitaatissa kiteytyy hyvin monet pelonmaisemalle ominaiset elementit. Pojan käsitys perustuu toisenvaraiseen tietoon alueesta, jolla poika itse ei liiku. Kiinnostavaa on myös se miten poika puhuu nuorista, jengeistä ja skinheadeistä lähes synonyymeina. Käsitys henkilöistä ja alueesta rakentuvat samassa kontekstissa ja ovat osa samaa diskurssia. Jo pelkkä alue ja sen huono maine vaikuttavat pojan käsityksiin tuon alueen nuorista, jolloin nuoret rinnastuvat jengeihin ja skinheadeihin. H6: 1: Skinheadit. Niit mä pelkään. T: Onks niitä täällä? 1: On. Ne tappo jonkun. 2: jotain jengei jotka tappaa ihmisii. 37 T: Onks täällä joku jengi vai? 2: Joo. 1: Ne suuttu siitä sit ne ne ne, pääsiks ne vankilasta? Pääs kai vankilasta. Niitten aika loppu ni sit.. ne alko taas.. Mä luin iltalehdestä ni niiden, jotkut porukat saatiin kiinni, jotkut pääs karkuun. T: Ai sä luit iltalehdestä? 1: Joo. En tiedä onks ne skinheadei ne on kai nuorii poikii. T: Ja olikse.. liittykse jotenkin tähän alueeseen? 1: Ai tähän? Eeei tääl ei oo paljon. Mut Vuosaares on. Ja itäkeskukses. Siel on eniten. T: Okei. Totaa, mistä sä tiiä jos.. 1: Ai siel liikkuu? T: Nii. 1: Koska mä oon mont kertaa kuullu et siel on tapeltu. Toisen pojan piirroksessa (kuva 5) turvattomuus sijoittui öiselle Hietaniemen rannalle. Omat kokemukset kyseiseltä rannalta päiväsaikaan erosivat merkittävästi hänen käsityksistä rannan öisestä luonteesta. Yöaikaan, omiin kokemuksiin perustuva käsitys rannasta saa väistyä mielikuvien rannan tieltä, jolloin huumediilerit ja vanhempi nuoriso kerääntyvät paikalle. Käsitys rannasta perustui kaveripiirin kertomuksiin ja Poliisi TV:stä saatuun käsitykseen rannoilla tapahtuvasta nuorison käytöksestä. Sarjassa kuvattu ranta ei siis välttämättä sijainnut Hietaniemessä, vaan median luoma käsitys turvattomuudesta projisoitui pojan tuntemalle rannalle. H1: T: Okei. Eli sulle tuli ekana mieleen Hietsu? P1: No ei, mut siis joku tollanen en mä tiedä miks mä piirsin ton rannan tuohon mut se sopi siihen. T: Okei. Mitä sä luulet miks sul tuli ekana mieleen ranta? P1: En mä tiiä. Koska siel tapahtuu nii.. mä oon kattonut jotain poliisiohjelmaa, sit siel on ollut paljon jotain rannal, ku nuoret juo, sit siel on ollut kaikkii puukotuksia ja tappelu tommosii. T: Poliisisarjassa? P1: Nii. T: Ootsä ite ollut tollasessa paikassa? P1: Oon. Mä oon ollu hietsus, mut ei siel sillon oo ollut mitään, tommost. Mut siel on tapahtunut noit paljon, sen mä tiiän. T: Okei, onkse se poliisi–tv mistä sä oot kuullu.. P1: Ja kuullu myös muilt ihmisilt. T: Kavereilta vai? P1: No, tyyliin. Ja joltain isommilt. 38 Kuva 5. Öinen hietaniemen ranta turvattomuuden näyttämönä. 4.3 Turvattomuus ja toiseus 4.3.1 Päihtynyt toiseus uhkana Lasten ja nuorten käsityksiä kaupunkitilasta alkoholin ja sosiaalisten ongelmien tilana voi pitää erityisesti suomalaisena ilmiönä (Beneker ym. 2010). Alkoholi, tupakka, huumeet, sekä päihteet toistuivat lukuisia kertoja puhuttaessa turvattomuudesta. Päihteisiin liitettiin yleensä lähiseuduilla liikkuvat humalaiset eli ”humput”, joiksi lapset itse heitä kutsuivat, sekä vanhempi nuoriso. Lasten ja maahanmuuttajien on todettu karttavan humalaisia ja muiden nuorten ”valtaamia” reviireitä (Kares 2007: 69; Antikainen 2011: 50, Tuominen ym. 2014: 46, Ogbeide 2015: 54). Tutkimukseen osallistuneiden ikä lieneekin keskeinen tekijä alkoholiin ja päihteisiin suhtautumisessa. Kulttuuriset tekijät voivat myös vaikuttaa lasten kielteiseen suhtautumiseen alkoholiin. Maahanmuuttajataustaisten nuorten päihteiden käyttö on yleensä huomattavasti harvinaisempaa kantaväestöön verrattuna (Kinnunen 2013: 34, Tuominen et. al 2014: 49). Toisaalta asenteet alkoholiin voivat 39 muuttua Suomessa vietetyn ajan myötä (Haikkola ja Le 2014: 56). Alkoholin juonnin ja tupakan polton lisäksi lapset kertoivat nähneensä maastossa huumeruiskuja ja toimintaa, jonka he tulkitsivat huumeiden myynniksi. Monet kertoivat humalaisten huutelevan rasistisia kommentteja, vahingoittavan lasten omaisuutta, tai käyvän joskus jopa lapsiin käsiksi (Kuva 6). Humalaisia ei kuitenkaan pääasiassa koettu turvattomuutta aiheuttavaksi vaan lähinnä epämiellyttäviksi. Humalaisten läsnäolo ei estänyt lasten kokoontumista lähipuistoihin, vaan heihin suhtauduttiin melko välinpitämättömästi tai jopa uhmakkaasti: ”H3P2: Jos humput tulee ni ei meit kiinnosta! […]Ei kukaan jää noiden takii. Kaikki tulee pelaa.”. Lasten ja humalaisten kohtaamiset olivat osoittaneet lasten omalla harkintakyvyllä ja toimijuudella olevan merkitystä ja he osoittivat kykenevänsä neuvottelemaan erilaisista riskeistä tilannekohtaisesti (Räthzel 2000; van der Burgt 2015; Nayak 2003). Esimerkiksi julkiset kulkuneuvot saatettiin kokea ahdistavina jos niissä oli humalaisia huutelemassa, mutta tilanteesta voitiin kuitenkin poistua paikkaa vaihtamalla. Lapset saattoivat myös vältellä tiettyjä paikkoja, jotka he tiesivät vanhemman nuorison ”valtaamiksi” paikoiksi. Toisinaan humalaisten huuteluun vastattiin huutamalla takaisin. Vaarassa on näin myös oma viehätyksensä, jolla pojat hakivat arkeensa jännitystä (Lupton 1999: 112; Green ym. 2000). Hallinnan tunne lisää itseluottamusta, jolloin kohtaamiset humalaisten kanssa toimivat identiteettiä vahvistavana kokemuksena (Manninen 2010; Huuki 2010). Kaupunkitila voi toimia näin myös voimaantumisen paikkana (Matthews 2003: 114). H4: 1: Ku ne (humalaiset) istu siel, ku me tultiin koulu ni siel oli penkkei, ni sit ne istu siinä. Joutu aina kiertää. H1: P2: Yleensä lähen pois. Mut jos on niinku joku känniläinen joka tappelee toisen känniläisen kaa ni sillo se on vaan viihdettä. (imitointia känniläisten keskinäisestä välienselvittelystä). Mut sit jos on joku känniläinen joka huutelee jollekin joka on selvinpäin ni sit se joka on selvinpäin lähtee siit vaan pois siit. Ja sit on selvinpäin vastaan selvinpäin ni se on yleensä.. no se on vähän harvinaisempaa, se on aina toinen vähän kännis, vähän, tai jossain pilves, tai jotain. 40 Kuva 6. ”Kerran meijän perään on tultu… se otti viinapullon ja sit se paisko sen siihen… tuli terävii…” – Poika 13 v. Päihteiden käyttö liitettiin myös ”tyhmyyksiä” tekevään nuorisoon. Yleensä nuorisolla tarkoitettiin tässä kohtaa haastateltavia hieman vanhempia nuoria. Nuorisosta puhuttiin yleensä ”porukkana” tai ”jenginä”, jotka hengasivat omissa paikoissaan. Tällaisen nuorison nähtiin liikkuvan eniten huonomaineisilla alueilla. Puhe ”malmilaisuudesta” havainnollistaa miten tietyssä maineessa oleva alue liitetään tietynlaiseen käyttäytymiseen. Päihteiden käyttö, uhmaava käytös ja tyhmyyksien tekeminen muodostuu näin osaksi alueen imagoa. Lapset osasivat myös mainita tarkasti tiettyjä reviirejä joissa he tiesivät vanhemman nuorison hengaavan. H5: T: Mikä niissä päihteissä sitten aiheuttaa turvattomuutta? P2: Ylimielisyys. T: Ylimielisyys? P2: Joo ne on tosi ylimielisii. T: Käyttäytyy eri tavalla vai? 41 P12: Joo. P2: Ne luulee et ne on.. P1: Bosseja. H3: T: Mitäs ne haluaa esittää? P2: Siis... silleen et, ne on vähän niinku et kuka määrää täs paikas. T: Okei, onks niillä sitten jotain omia paikkoja? P2: Joo vähän silleen ne haluu tehä. Omia reviirei. Kuten humalaistenkin kohdalla, päihteillä nähtiin olevan keskeinen rooli myös nuorten käyttäytymisessä. Päihtyneiden ihmisten uskottiin olevan ”normaaleja” ilman alkoholia. Yksi tytöistä kertoi jopa säälivänsä humalaisia, koska näki heidän tilansa niin onnettomana. H3: T: No mitä te luulette et mist se johtuu et ne huutelee? P1: Emmä tiiä. Niis on pääs vikaa. P2: Ne on sekasin. P1: Humalaisii. H4: Tyttö2: Ym.koholin myyminen lopetettaisiin. Tomi: Sekö auttais? Tyttö2: Jooh. Tosi paljon. Tyttö1: Sit ne ois selvinpäin. Tyttö2: Nii–i. Ne vois olla ihan normaalei. Päihteet voidaankin nähdä toiseutta rakentavana tekijänä, jolloin ”normaalista” muodostuu epänormaalia. Humalaiset ja nuoriso representoivat ”vierasta toista” (Bauman 1991: 48; Douglas 2000), joiden käytös edustaa lapsille tuntematonta maaperää. Toiseus merkitsee uhkaa normaalille järjestykselle ja kontrollille (Lupton 1999: 129–131). Alkoholi itsessään on hyvin abstrakti kohde, johon on vaikea kohdistaa pelkoa. Pelko vaatii aina jonkun toisen johon kohdentua (Koskela 2009: 18). Lasten kohdalla humalaiset ja uhmakkaasti käyttäytyvä nuoriso edustaa tätä tuntematonta ja vierasta, jonka päihteet aiheuttavat. Eronteko kytkeytyy jälleen yksilön identiteetin rakentumiseen ja minäkuvan neuvotteluun. Lapset pyrkivät julkisessa tilassa liikkuessaan välttelemään näitä ”kovisten” valtaamia paikkoja. Huonomaineista seuraa haluttiin vältellä, koska heidän luoman sosiaalisen paineen uskottiin vaikuttavan negatiivisesti myös omaan käyttäytymiseen. Ulossulkemisen avulla yksilö hallitsee identiteettiään ”vääränlaisilta” taipumuksilta. Yksi pojista kertoi 42 välttelevänsä tietynlaisia nuoria ja muodostavansa oman kaveripiirinsä samanhenkisistä kavereista: H5: P2: Sit mä valitsen kaverit silleen, et mä pysyn erossa niistä jotka polttaa tai käyttää jotain sellasii pähteitä. [… ]Ne mun kaverit on lapsuuden kaverei, sit me ollaan kaikki kiinnostuttu jalkapallosta, ni siis ei me haluta pilata meijän kuntoo tai jotain. Ja kaikki energiajuomat ja kaikki ei me juoda niit. H2: T1: Sillon ku on jotkut bileet nuorisotalolla, ni mä en usko et mä voin mennä. Nuoret jotka on 15 tai 16. T: Vähän vanhempia? T1: Joo. Koska jotkut tyypit on pahoja, ne polttaa ja kaikkee. Mun vanhemmat luottaa muhun, mut ne ei haluu et mä hengaan tollasissa paikoissa. Kaksi tyttöä mainitsi turvattomana tilanteena nuorten juhlat ”joissa ei ole mitään sääntöjä”. Juhlissa sosiaalinen paine toisenlaiseen käyttäytymiseen ja päihteiden käyttöön kasvaa, jolloin omana itsenä oleminen koetaan uhatuksi (Kuva 7). Kuva 7. ”Tupakkaa polttavat kaverit discossa. Jos sun kaveri polttaa ni sunkin on pakko polttaa. Ainakin sanovat et kokeile sitä. –Tyttö 14 v. 43 4.3.2 ”Ihan normaalii meille” – kulttuurinen toiseus koettuna turvattomuutena Toiseutus voi myös kohdistua itseen. Tällöin toiseus koetaan erilaisena olemisena, normaaliudesta ulossuljettuna. Yksilö kokee tulevansa leimatuksi tietynlaiseksi, tyypillisesti ulkoisiin ominaisuuksiin perustuen. Yhteiskunnallinen asema, etninen tausta, sukupuoli, ikä tai seksuaalinen suuntautuminen voivat toimia eronteon rakennusaineena (Jokinen ym. 2004: 11). Toiseutus voi olla konkreettista ja fyysistä syrjintää, mutta myös symbolista. Se on tietoisuutta siitä, että muut näkevät ja kohtelevat itseä toisin (Rastas 2004: 36). Kategorisoivat teot saavat maahanmuuttajat näyttämään ja kokemaan kasvottomalta massalta (Huttunen 2004: 137–140; Huysmans 1995). Tämän vuoksi monet maahanmuuttajat kokevat tulevansa nähdyksi ja kohdelluksi kategorian edustajana, eivät yksilöinä. Kavereilta kuullut syrjintäkokemukset voidaan tällöin myös kokea kollektiivisesti ”meihin” kohdistuvana syrjintänä (Jasinskaja–Lahti 2002: 142). Lapset kokivat erilaiseksi kohtelun arkisena asiana. Kaikki kertoivat kuulevansa rasistista huutelua ja kommentointia, pääasiassa humalaisilta, mutta toisinaan myös muilta tuntemattomilta. Kertomuksissa näkyi tietynlainen ehdollistuminen huutelulle ja rasismille (Honkasalo 2001; Souto 2011), ja se kuvailtiin osaksi normaalia arkea: ”Ihan normaalii meille (nauraa) Ne vaan haukkuu sit me kävellään pois.” Rasismia ei välttämättä mielletä uhaksi tai syrjinnäksi, ja sitä saatetaan pitää yksittäisten ”junttien” toimintana tai jopa osana suomalaista kulttuuria (Rastas 2004: 37–48; Honkasalo 2001). Myös yhteiskunnallisella ilmapiirillä on vaikutusta rasismin kokemiseen. Rasismin hiljainen hyväksyntä voi johtaa rasismin ja syrjinnän kokemusten vähättelyyn myös rasismia kokevien osalta (Rastas 2007: 41). Rastaan (2007) mukaan rasismin vähättely rajoittaa kokemusten jakamista myös oman perheen keskuudessa. Vanhempia ei haluta huolestuttaa omilla kokemuksilla. Vähättely on myös keino suojella itseä ja pyrkimys ymmärtää rasististisesti käyttäytyvää henkilöä (Kurki 2015: 5). Erilaisuuden jatkuva muistuttaminen katsein tai kommentein voi kuitenkin lisätä yksilön koettua haavoittuvuutta julkisessa tilassa (Ahmed 2000: 67–71, Goffman 1963: 2–13). Pahimmillaan turvattomuuden kokeminen voi johtaa julkisen tilan välttelyyn (Tuominen ym. 2013, Tuominen ym. 2014; Manninen 2010; Souto 2011: 141). Paikkojen välttely on yleisempää tyttöjen ja naisten kohdalla (Tuominen ym. 2013: 45; Koskela 1997). Turvattomuus rakentuu koetusta toiseudesta, jossa oma keho tai vaatetus paljastaa oman ”erilaisuuden”. Useimmiten erilaiseksi, vieraaksi ja epänormaaliksi tunnistaminen tapahtuu 44 näkemisen kautta (Goffman 1963: 2–5, 48). Aiemmissa tutkimuksissa rasismin on todettu kohdistuvan eniten juuri visuaalisesti erottuvaan vähemmistöön (Tuominen ym. 2014: 50, Jasinskaja–Lahti ym. 2002: 131–135). Tämä korostuu varsinkin hijabia ja burkaa käyttävien tyttöjen kohdalla. Visuaalinen minuus määrittää sosiaalisen identiteettimme muiden silmissä. Nähdyksi tuleminen tietynlaisena asemoi maahanmuuttajataustaiset henkilöt rodullistettuihin kategorioihin (Rastas 2002 ja 2007: 98). Katseet, kommentit ja huutelu vaikuttaa keskeisellä tavalla lasten minäkuvan rakentumiseen (Rastas 2004: 55). Julkisen tilan kohtaamisissa stigman saaneella henkilöllä on roolinsa näyteltävänä ”epänormaalina toisena”. Sarah Ahmed (2000: 67–71) kuvaa miten haavoittuvuuden kokeminen vaikuttaa oman kehon kokemiseen ja siihen miten keho muuttaa tilan kokemista. Pelko yhdistää sosiaalisen ja kehollisen tilan yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa tila vaikuttaa kehoon ja keho tilaan. Yksilö tuntee erottuvansa massasta, ja hän tarkastelee kehoaan ulkopuolelta. H2: T1: Tietsä jos sä oot yksin sit siin on joku kännis tai jotain. Sit se vaan kattoo sua ja sanoo kaikki asiat. Se on vähän pelottavaa. T: Käyttäytyyks ne sit jotenkin uhkaavasti? T1: Nii.. et hei tytöt mitäs tee. Ja sit sua pelottaa. Ja sit ne on isoja miehiä. H3: T: Mitä ne sitten huutaa? P12: Kiroilee. P1: Vitun mutski tai jotain… Siinä missä poikien pelonmaisemat sijoittuivat maantieteellisesti kauas stigmatisoituneisiin mielenmaisemiin, tytöillä vastaavanlaista erontekoa eri alueiden välillä ei ollut. Pelot eivät olleet samalla tavalla paikkasidonnaisia, vaan ne liittyivät enemmän sosiaalisiin tilanteisiin ja vaarallisten henkilöiden kohtaamisiin. Tuomisen ynnä muiden (2014: 33–44) tutkimuksessa maahanmuuttajataustaisten naisten todettiin kokevan huomattavasti enemmän turvattomuutta, myös kantaväestön naisiin verrattuna. He kokivat julkisessa tilassa enemmän häirintää ja syrjintää kuin miehet. Ero tyttöjen ja poikien pelonmaantieteessä viittaa sukupuolen merkitykseen turvattomuuden rakentumisessa (Koskela 1997a; Valentine 1989). Tuomisen ym. (2014: 44) tutkimuksen mukaan maahanmuuttajataustaiset naiset kokivat myös enemmän häirintää ja syrjintää kuin miehet. Yleensä häiritsijä oli tuntematon henkilö ja häirintä 45 tyypillisesti sanallista solvaamista ihonväristä, uskonnosta tai vaatetuksesta. Myös seksuaalisella väkivallalla uhkaaminen oli yleinen uhkaamisen muoto. Sosiaalinen media on mahdollistanut myös virtuaalisen rasismin ja uhkailun muodon, joka voi tapahtua myös anonyymisti. Syrjinnän ja huutelun ennakoimattomuus tekee siitä tietyllä tapaa myös paikatonta, koska se voi tapahtua missä tahansa. Tästä syystä julkinen tila koetaan tyttöjen kohdalla lähtökohtaisesti pelottavana, jossa ”hengaus” on enemmänkin poikien ajanvietettä, ja jossa tytöt käyttävät tilaa vain paikasta toiseen liikkumiseen. Syrjinnän on havaittu olevan yleisempää tiloissa, jotka eivät ole ylhäältä päin organisoituja, vaan juuri edellä mainitun kaltaisia hengaamisen tiloja (Kivijärvi ja Ronkainen 2014). Tämän vuoksi tytöt välttelevät julkisessa tilassa liikkumista yksin varsinkin ilta–aikaan (van der Burgt 2015; Tucker and Matthews 2001). H2: T1: Noee… Ei mulla oo vastausta... ...Esim sellaiset paikat joihin äiti, tai sun vanhemmat on kieltäny menemästä… en mä tiedä. T: Vanhemmat sanoo ettet voi mennä? T1: Niin. Ne sanoo et voin mennä minne vaan, mut joskus must tuntuu et mun uskonto... T: Uskonto? T1: Joskus se menee sillai... Toiseus toimii siis kaksinapaisesti sekä pelon kohteen, että oman haavoittuvuuden rakentajana. Onkin ironista, miten humalaisten rasistisen käytöksen voi yhtälailla nähdä vieraan toisen pelkona, jolloin lasten ja humalaisten keskinäinen toiseus muodostaa toinen toistaan rakentavan pelon kierteen. 4.4 ”Suomi on turvallinen maa ihan oikeesti” – neuvottelua turvattomissa tilanteissa Kysyttäessä suoraan kokevatko lapset kaupungilla liikkumisen turvalliseksi, lapset kertoivat sen riippuvan minkälaisesta turvattomuudesta on kyse. Pääasiassa kaikki kokivat kaupungilla liikkumisen turvallisena asiana, ja turvattomuus näyttäytyi yleensä tilannesidonnaisena tapahtumana (Pain 2000), jossa eri elementit määrittelevät kuinka vakavasta riskistä on kyse. Lapset tiedostivat itsekin turvattomuuden olevan suhteellista. Turvattomuudesta neuvotteluun vaikutti muun muassa se liikutaanko yksin vai seurassa, missä ja milloin liikutaan, ja koetaanko uhan kohdistuvan suoranaisesti itseen. 46 Humalaisten keskinäiset tappelut voivat olla jännittäviä, mutta niiden ei nähdä aiheuttavan suoranaista vaaraa itselle. Yksi pojista kertoi pelkäävänsä skinheadejä, mutta ei uskonut niiden kuitenkaan tekevän lapsille mitään. Vaarallisiksi koetut asiat eivät siis välttämättä koeta kohdistuvan itseen, koska käsitys lapsuudesta ja lapsena olemisesta, suojelua kaipaavana subjektina, on ristiriidassa turvattomuuden narratiivien kanssa. Uhan luonteen lisäksi mahdollisuus paikan vaihtoon tai pakenemiseen lisäävät turvattomuudesta neuvottelua. H1: P2: Riippuu vähän kellonajast ja paikast. Ei esim yleensä julkisis oo.. Junas saattaa olla vähän semmonen ahdistunu ku siel on jotain spurgui jotka alkaa vaan puhuu ja huutelee. Mut niin jos sä oot joskus illal liikkeel, mut ei muuten kauheesti. Koska aina voi lähtee pois. Junaskin voi vaihtaa paikkaa. T: No mites kadulla? P1: No riippuu missä. P2: Nii se on aika pahasti siit et mis liikkuu. P1: Puksus illalla. P2: Jakiksen mä en tykkää liikkuu ollenkaan. P1: Mä en ees käy siel. P2: En mäkään. Mut sillon ku mä oon siel. Turvattoman tilanteen kohdatessa, pakoon juokseminen ja vartijoiden tai poliisin kutsuminen olivat yleisimmät reaktiot lasten vastauksissa. Myös vanhemmille soittaminen ja kyydin pyytäminen toistui yhtenä turvattoman tilanteen strategiana. Kännykällä lapsi voi ”kutistaa” välimatkaa kotiin ja tuoda turvattomaan tilanteeseen aikuisten tarjoamaa lohtua ja turvaa (Strandell 2012: 32; Williams ja Williams 2005: 315; Pain ym. 2005; van der Burgt 2015). Turvattomuuden neuvottelussa oli havaittavissa yksilöllisiä eroja. Toiset kokivat itsensä paljon itsevarmemmiksi julkisissa tiloissa kuin taas toiset. Julkisen tilan arkinen käyttö korreloi kykyyn turvattomuudesta neuvotteluun (Watt ja Stenson 1998). Äärimmäisenä neuvottelun keinona on julkisen tilan välttely. Yksi tytöistä sanoi viettävänsä suurimman osan vapaa-ajastaan omassa huoneessaan ja koki sen turvasataman (Antikainen 2011: 60) kaltaiseksi paikaksi. Hän kertoi tulevansa ulos vain pelatakseen jalkapalloa poikien kanssa. Sitaatti kuvaa hyvin miten huoneen ulkopuolinen tila näyttäytyy ahdistavana paikkana. H2: T1: Mun mielestä paras paikka viettää aikaa on oma huone. Kukaan ei tuu häiritsee sua ja sä voit tehdä ihan mitä sä haluat siel. Mä tuun ulos ainoastaan pelaa naapureiden kanssa jalkapalloa. Siit oon aina jotenkin tykänny. 47 Ilmaisut kuten ”Suomen poliisi on hyvä ja ahkera” tai ”Suomi on ihan oikeesti turvallinen maa” osoittaa että lapset suhteuttavat turvallisuutta myös muihin maihin. Lasten transnationaalinen tausta (Haikkola 2012: 207–236) vaikuttaa tapaan jolla kaupunkitilaa tarkastellaan ylikansallisesti. 48 5. Päätelmät Tutkimukseni tarkoituksena oli tarkastella mitä maahanmuuttajataustaiset lapset ymmärtävät kaupunkitilan turvallisuudella ja turvattomuudella, ja miten he neuvottelevat siitä omassa arjessaan. Turvattomuus osoittautui monisyiseksi ilmiöksi, jossa sekä yksilön omilla kokemuksilla ja tulkinnoilla, että sosiaalisella ja kulttuurisella ympäristöllä on vaikutuksensa turvattomuudesta neuvotteluun. Käsitykset turvattomuudesta rakentuivat pääasiassa vanhempien varoitusten, kavereiden ja median muodostamien uhkakuvien, sekä itse arjessa kohdattujen tapahtumien pohjalta. Kulttuuri näyttäytyi lasten tavoissa neuvotella turvattomuudesta lapsuuden ja toiseuden positioista. Kulttuurisesti rakentuneet subjektipositiot asemoivat lapset sekä turvattomuuden diskursseihin, että luovat yhteisöllisiä identiteettejä, joiden avulla lapset voivat paikantaa itsensä maailmassa ja luoda perusturvallisuutta identiteetin muodossa. Kaupunkitilan turvattomuus oli luonteeltaan situationaalista, jossa erilaiset turvallisuuteen ja turvattomuuden kokemukseen vaikuttavat elementit kävivät keskenään vuoropuhelua. Keskeisenä havaintona voi pitää neuvottelukyvyn suhdetta käsityksiin turvattomuuden kohtalokkuudesta. Mitä enemmän lapsilla oli tapoja haastaa ennakkokäsityksiä ja neuvotella turvattomuuden olemuksesta, sitä vähemmän kohtalokkaana turvattomuuteen liitettävät riskit nähtiin. Turvattomuuden voi siis rinnastaa neuvottelukyvyttömyyteen ja kontrollin menettämiseen. Tällaisiin tilanteisiin liitettiin tuntemattomat alueet ja ihmiset, yksin olo, pimeys, ja tietyt sosiaaliset tilanteet, joissa toisena osapuolena oli tyypillisesti kulttuurista toista edustava henkilö (humalainen tai vanhempi nuoriso). Neuvottelua lisäävät tekijät ovat yleensä samoja asioita, jotka liitettiin turvallisuuteen: kaverit, vanhemmat, naapurit, tutut alueet ja arkiset aktiviteetit, ylhäältäpäin tuleva kontrolli (poliisi, vartijat, valvontakamerat). Turvattomuuden neuvotteluissa turvallisuuden ja turvattomuuden käsitykset kohtaavat ja muodostavat spesifin tilannearvion. Mitä enemmän tilanteessa on hallintaa lisääviä elementtejä, sitä paremmin turvattomuudesta voidaan neuvotella. Lasten puheessa kaupunkitila jakautui koettuun arkiseen ympäristöön, ja etäämpänä sijaitseviin mielenmaisemiin (Kuva 8). Koettua ja käsitettyä tilaa ei tule kuitenkaan nähdä mustavalkoisena vastakkainasetteluna, vaan pikemminkin prosessuaalisena jatkumona, jossa yksilön toimijuudella on keskeinen merkitys omaehtoisten käsitysten ja sosiaalisen ympäristön luomien käsitysten välisessä vuoropuhelussa. Toimijuuden merkitys välittyi 49 parhaiten lasten konkreettisessa tilankäytössä. Mitä enemmän lapsilla oli omakohtaisia kokemuksia ja käsityksiä paikoista, sitä paremmat kulttuuriset lukutaidot heillä oli neuvotella kaupunkitilan riskeistä. Kuva 8. Neuvoteltavan tilan ulottuvuudet. Kaupunkitilan turvallisuuden neuvoteltavuudessa oli havaittavissa hierarkkisuutta (Kuva 9), johon vaikuttivat muut tilalliset merkityksenannot. Mitä lähempänä paikka on omaa kotia, sitä paremmin lapsi pystyi neuvottelemaan tilanteiden turvallisuudesta. Koti symboloi eräänlaista ”turvasatamaa”, jossa turvallisuus perustuu luottamukseen vanhempien määrittämästä turvasta (Kirmanen 2000a ja 2000b). Kodin jälkeen turvallisimmat tilat olivat sosiaaliset ajanviettopaikat, joissa turvallisuuden tunne pohjautui sekä luottamukseen vanhempien ja naapureiden valvonnasta, että omiin kokemuksiin ja käsityksiin mahdollisten riskien hallinnasta. Paikkojen kokeminen omaksi lisää myös halua uhmata riskejä ja puolustaa oikeutta käyttää tilaa riskeistä huolimatta. Puolijulkisissa tiloissa turvaa loivat vartijat, valvontakamerat sekä muut ihmiset. Julkisessa tilassa neuvoteltavuus vähenee mitä kauemmas kodista mennään, ja mitä vähemmän paikkoja ja ihmisiä tunnetaan. Tilallisen hierarkian viimeisenä kategoriana ovat fyysisesti ja ajallisesti saavuttamattomat paikat, joissa lapset eivät vietä lainkaan aikaa. Tällaisissa tiloissa 50 vanhempien varoituksilla, kavereilta kuulluilla kertomuksilla, ja median luomilla mielikuvilla oli suurin merkitys käsitysten muodostumisessa. Kuva 9. Turvattomuudesta neuvottelun tilallinen hierarkia. 6. Lopuksi Turvattomuuskäsitysten tutkimus on tärkeää ymmärtääksemme turvattomuuden olevan yksilöllisen tunteen lisäksi kertomus meistä kaikista yhteiskunnan jäseninä. Tutkimus osoittaa turvattomuuden olevan pohjimmiltaan kamppailua kaupunkitilan merkityksistä (Koskela 2009), jossa yksilön yhteiskunnallisella asemalla ja koetulla haavoittuvuudella on merkitystä. Turvattomuus kytkeytyy yksilön käsitykseen omasta itsestään ja paikastaan yhteisössä. Kulttuurisella kontekstilla ja puhumisen tavoilla on keskeinen merkitys siinä miten lapset muodostavat omaa ympäristösuhdettaan, ja miten vanhemmat arvioivat lastensa turvallista liikkumatilaa kaupungilla. Turvallisuuden ja turvattomuuden neuvottelut ovat sekä identiteetin rakennusaineista, että sen ilmenemismuotoja. Turvallisemman kaupunkitilan kehittämisessä tulisikin kiinnittää ensisijaisesti huomiota niihin diskursseihin ja puhumisentapoihin, joissa turvattomuuden merkitykset rakentuvat, ja pyrkiä purkamaan erilaisia myyttejä kaupunkitilan riskeistä ja vaaroista. Mitä enemmän lapsilla on vapautta liikkua ja muodostaa omia merkityksiä ympäristöönsä, sitä paremmat valmiudet heillä olemuksesta. on neuvotella kaupunkitilan turvallisuuden ja turvattomuuden 51 Kirjallisuus Alasuutari, Maarit (2005). Mikä rakentaa vuorovaikutusta lapsen haastattelussa? Teoksessa Ruusuvuori, Johanna ja Liisa Tiittula (toim.) Haastattelu. Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Vastapaino, Tampere. s. 145–162. Aitken, Stuart (2001). Geographies of young people. The morally contested spaces of identity. 212 s. Routledge, Lontoo. Altheide, David (2002). Creating fear. News and the construction of crisis. 224 s. Gruyter, New York. Anning, A. ja K. Ring (2004). Making sense of children’s drawings. 152 s. open University Press, Glasgow. Antikainen, Anne (2011). Meidän pihalla asuu ainakin kymmenen lasta! Kaupunki lapsen elinympäristönä. Pro gradu –tutkielma. Opettajankoulutuslaitos. Helsingin yliopisto. Backett–Milburn, K. ja J. Harden (2004). How children and their families construct and negotiate risk, safety and danger. Childhood 11: 4, 429–447. Banks, Marcus (2007). Using visual data in qualitative research. 142 s. Sage, Lontoo. Banks, M. (2005). Spaces of (in)security. Media and fear of crime in a local context. Crime, Media, Culture. 1: 2, 169–187. Barker J. ja S. Weller (2003). "Is it fun" Developing children centered research methods. International journal of sociology and social policy 23: 1/2, 33–58. Bauman, Zygmunt (2002). Notkea moderni. 264 s. Vastapaino, Tampere. Baxter, J. ja J. Eyles (1999). The utility of in–depth interviews for studying the meaning of environmental risk. Professional Geographer 51: 2, 307–320. Beck, Ulrich (1994). The reinvention of politics: towards a theory of reflexive modernization. Teoksessa Beck, U., A. Giddens ja S. Lash (toim.) Reflexive modernization: politics, tradition, and aesthetics in the modern social order. s. 1–55. Polity Press, Cambridge. Beneker, T., R. Sanders, S. Tani, L. Taylor (2010). Picturing the city: young people's representations of urban environments. Children's Geographies. 8: 2, 123–140. Benwell, B. ja E. Stokoe (2006). Discourse and identity. 314 s. Edinburgh University Press, Edinburgh. 52 Berger, P. ja T. Luckmann (1966). Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen: tiedonsosiologinen tutkielma. 3. painos, 255 s. Gaudeamus, Helsinki. Blumer, Herbert (1986). Symbolic interactionism: perspective and method. 208 s. University of California Press, Berkeley. Brewer, John D. (2000) Ethnography. 211s. Open University Press, Iso–Britannia. Brownlow, Alec (2005). A geography of men’s fear. Geoforum 36: 5, 581–592. van der Burgt, Danielle (2015). Spatial avoidance or spatial confidence? Young people's agency in the active negotiation of risk and safety in public space, Children's Geographies, 13: 2, 181–195. Burr, Vivien (2015). Social Constructionism. 3 painos, 264 s. Routledge, Croydon. Cahill, Caitlin (2000). Street Literacy: Urban Teenagers’ Strategies for Negotiating their Neighbourhood. Journal of Youth Studies 3: 3: 251–277. Christensen, Pia (2003). Place, space and knowledge: children in the village and the city. Teoksessa Christensen, P. ja M. O’Brien (toim.) Children in the city. Home, neighbourhood and community. s. 13–28, Routledge, Lontoo. Christensen, Pia ja Prout, Alan (2002). Working with ethical symmetry in social research with children. Childhood. 9: 4, 477–497. Christensen, P., and M. R. Mikkelsen. (2008). “Jumping Off and Being Careful: Children’s Strategies of Risk Management in Everyday Life.” Sociology of Health and Illness 30: 1, 112–130. Cops, D., S. Pleysier ja J. Put (2012). Worrying about the future and fear of crime among young adults: a social psychological approach. Journal of Youth Studies 15: 2, 191–205. Cops, Diederik (2013). The role of autonomous mobility in public space on fear of crime among adolescents. Journal of Youth Studies. 16: 8, 1105-1122. Cortazzi, Martin (1993). Narrative analysis. 162 s. The Falmer Press, Lontoo. Day, Kristen (2001) Constructing masculinity and women’s fear in public space in Irvine, California. Gender, Place & Culture, 8:2, 109-127. De Groof, Saskia (2008). And my mama said… The (relative) parental influence on fear of crime among adolescent girls and boys. Youth Society. 39: 3, 267-293. De Vaus, D. ja S. Wise (1996) ‘The Fear of Attack: Parents’ Concerns for the Safety of Their Children’, Family Matters 43: 1, 34–38. 53 Deakin, Jo (2006). Dangerous People, Dangerous Places: The Nature and Location of Young People’s Victimisation and Fear. Children ja Society. 20: 5, 376– 390. Denzin, Norman (1982). The significant others of young children: notes toward a phenomenology of childhood. Teoksessa Borman, Kathryn (toim.) The social life of children in a changing society. s. 29–46. Lawrence Erlbaum, New Jersey. Douglas, Mary (1992). Risk and blame. Essays in cultural theory. 323 s. Routledge, Lontoo. Douglas, M. ja A. Wildavsky (1983). Risk and Culture. 232 s. University of California Press, Berkeley. Eder, D. (1988). “Building Cohesion through Collaborative Narration.” Social Psychology Quarterly. 51: s. 225–35. Eder, D., C. Evans, S. Parker (1995). School Talk: Gender and Adolescent Culture. 228 s. Rutgers, New Brunswick. Eder, D. ja L. Fingerson (2003). Interviewing children and adolescents. Teoksessa Holstein J. ja J. Gubrium (toim.). Inside interviewing: new lenses, new concerns. s. 32–54. Sage, Thousand Oaks. Elwood, S. ja D. Martin (2000). ’Placing’ interviews: location and scales of power in qualitative research. Professional Geographer 52: 4, 649–67. Eskola, J. ja J. Suoranta (1998). Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 268 s. 3. painos, Vastapaino, Jyväskylä. Farrall, S., J. Bannister, J. Ditton, E. Gilchrist (1997). Questioning the measurement of the ’fear of crime’. The British Journal of Criminology, 37: 4, s. 658–679. Ferraro, Keith (1995). Fear of crime. 179 s. Suny, New York. Fingerson, L. (1999). “Active Viewing: Girls’ Interpretations of Family Television Programs.” Journal of Contemporary Ethnography 28: 4, 389–418. Frost, Liz (2003). Researching young women's bodies: values, dilemmas and contradictions. Teoksessa Bennet, A., M. Cieslik ja S. Miles (toim.) Researching youth. 120–137 s. Palgrave Macmillan, Lontoo. Foucault, Michel (1972). The Archaeology of Knowledge. 218 s. Tavistock, Lontoo. Furedi, Frank (1998). Culture of fear: risk–taking and the morality of low expectation. 184 s. Cassell, Lontoo. 54 – (2002). Paranoid parenting. Why ignoring the experts may be best for your child. 233 s. Chicago Review Press, Chicago. Gardner, Carol Brooks (1990). Safe conduct: women, crime and self in public spaces. Social Problems 37:3, 311–328. Giddens, Anthony (1990). The Consequences of modernity. 186 s. Cambridge, Polity Press. – (1991). Modernity and self–identity. Self and society in the late modern age. 256 s. Polity Press, Cambridge. – (1992). The transformation of intimacy: sexuality, love and eroticism in modern societies. 212 s. Polity Press, Cambridge. Gilchrist, E., J. Bannister, J. Diton, S. Farrall (1998). Women and the ‘fear of crime’: challenging the accepted stereotype. British Journal of Criminology 38: 2, 283–99. Green, E., W. Mitchell, and R. Bunton (2000). Contextualizing Risk and Danger: An Analysis of Young People’s Perceptions of Risk. Journal of Youth Studies 3: 2, 109–126. Goffman, Erwin (1971). Relations in public : microstudies of the public order. 396 s. Harper and Row, New York. Goodey, Jo (1994) Fear of Crime: What Can Children Tell Us? International Review of Victimology. 3: 3, 195–210. – (1997). Boys Don’t Cry. Masculinities, Fear of Crime and Fearlessness. British Journal of Criminology 37: 3, 401–418. Haarni, T., M. Karvinen, H. koskela ja S. Tani (1997) Johdatus nykymaantieteeseen. Teoksessa Haarni, T., M. Karvinen, H. Koskela ja S. Tani (toim.) Tila, paikka ja maisema: tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. 9–36. Vastapaino, Tampere. Haavisto, Ilkka (2012). Ovi raottuu – Suomalaisten maahanmuuttoasenteet 2012. Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA). Haikkola, Lotta (2012). Monipaikkainen nuoruus: toinen sukupolvi, transnationaalisuus ja identiteetit. Sosiaalitieteiden väitöskirja. Helsingin yliopisto. Haikkola, Lotta ja Trang Le (2014). Tupakointi ja muiden päihteiden käyttö. Teoksessa Wikström K., ja L. Haikkola ja T. Laatikainen (toim.). Maahanmuuttajataustaisten nuorten terveys ja hyvinvointi. Tutkimus 55 pääkaupunkiseudun somali- ja kurditaustaisista nuorista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 17/2014. Harden, Jeni (2000). There’s No Place Like Home. The Public/Private Distinction in Children’s Theorizing of Risk and Safety. Childhood 7: 1, 43–59. Harré, R. ja G. Gillet (1994). The Discursive Mind. 192 s. Sage, Thousand Oaks. Hall, Stuart (2002). Identiteetti. 4. painos. 285 s. Vastapaino, Tampere. – (2013). The work of representation. Teoksessa Hall, S., J. Evans, S. Nixon (toim.) Representation. Cultural representations and signifying practices. 2. painos. s. 13–74, Sage, Lontoo. Hart, Roger (1992). Children's Participation: From tokenism to citizenship, Papersinness 9 2/6, Innocenti Essay. Heath, S., R. Brooks, E. Cleaver ja E. Ireland (2009). Researching young people's lives. , 213 s. Sage, Los Angeles. Heidegger, Martin (1962). Being and time. Translation by J. Maquarrie ja E. Robinson. 589 s. Harper ja Row, Oxford. Heikkinen, Hannu (2001). Narratiivinen tutkimus – todellisuus kertomuksena. Teoksessa Aaltola, Juhani ja Raine Valli (toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. PS–kustannus, Jyväskylä. 116–132. Heiskanen, Markku (1994). Mikä meitä pelottaa? Hyvinvointikatsaus. Teema: Turvallisuus. 60 s. Tilastokeskus. Hollway, W. ja T. Jefferson (2000). Doing qualitative research differently. Free association, narrative and interview method. 3. painos, 166 s. Sage, Lontoo. Holloway, S. ja G. Valentine (2000). Children’s geographies and the new social studies of childhood. Teoksessa Holloway, S. ja G. Valentine (toim.) Children’s geographies. Playing, living, learning. s. 1–22. Routledge, Lontoo. Huttunen, Laura (2004). Kasvoton ulkomaalainen ja kokonainen ihminen: marginalisoiva kategorisointi ja maahanmuuttajien vastastrategiat. Teoksessa Jokinen, A., L. Huttunen, A. Kulmala (toim.) Puhua vastaan ja vaieta.170 s. Tammer–paino, Tampere 2004. Huysmans, Jef (1995). Migrants as a security problem: dangers of ‘securitizing’societal issues. Teoksessa Miles, R. ja Thränhardt, D. (toim.) Migration and european integration. The dynamics of inclusion and exclusion. s. 53–72. Fairleigh Dickinson Univ Press, Lontoo. 56 Huuki, Tuija (2010). Koulupoikien statustyö väkivallan ja välittämisen valokiilassa. Kasvatustieteiden tiedekunta, Oulun yliopisto. Hyvärinen, Matti ja Varpu Löyttyniemi (2005). Kerronnallinen haastattelu. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna ja Liisa Tiittula (toim.) Haastattelu. Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Vastapaino, Tampere. s. 189–222. Häkli, Jouni (1999). Meta hodos. Johdatus ihmismaantieteeseen. 231 s. Vastapaino, Tampere. Jaakkola, Magdalena (2009). Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta. Asennemuutokset 1987–2007. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuksia 1. 106 s. Jasinskaja-Lahti, Inga, Liebkind, Karmela ja Vesala, Tiina (2002) Rasismi ja syrjintä Suomessa. Maahanmuuttajien kokemuksia. Helsinki: Gaudeamus. Jokinen, A., L. Huttunen, A. Kulmala (2004). Neuvottelu marginaalien kulttuurisesta paikasta Teoksessa Jokinen, A., L. Huttunen, A. Kulmala (toim.) Puhua vastaan ja vaieta. 170 s. Tammer–paino, Tampere 2004. Kaivola, T. ja H. Rikkinen (2003). Nuoret ympäristöissään. Lasten ja nuorten kokemusmaailma ja ympäristömielikuvat. 307 s. Tammer–Paino Oy, Tampere. Kallio, Kirsi Pauliina (2009) Johdanto: Lapsuus ja nuoruus spatiaalisin silmin. Terra 121: 1, 41-42. Kares, Juha (2007). Helsinkiläisten 14–16 –vuotiaiden nuorten mielenmaisemien pelon paikat kotikaupungissaan. Kulttuurimaantieteen pro gradu –tutkielma. 89 s. Maantieteen laitos. Helsinki. Karisto, A. ja M. Tuominen (1993). Kirjoituksia kaupunkipeloista. Helsingin kaupungin tietokeskus. Karjalainen, Pauli Tapani (1997). Aika, paikka ja muistin maantiede. Teoksessa Haarni, T. M. Karvinen, H. Koskela. ja S. Tani (toim.). Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen, s. 227–241. Vastapaino. Tampere. – (2006). Eksistentiaalinen ympäristö. Teoksessa Haapala, A., M. Honkanen ja V. Rantala (toim.) Ympäristö, arkkitehtuuri, estetiikka. Yliopistopaino, Helsinki. s. 115–128. Keskinen, S., A. Rastas, S. Tuori (2009). En ole rasisti, mutta..: maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. 169 s. Vastapaino, Tampere. 57 Kirmanen, Tiina (2000a). Pelon hallinta ja lapsen turvallisuus. Teoksessa Niemelä, Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s. 119–148. Vastapaino, Tallinna. – (2000b). Lapsi ja pelko. Sosiaalipsykologinen tutkimus 5–6 vuotiaiden lasten peloista ja pelon hallinnasta. Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 78. 252 s. Kivijärvi, Antti ja Ronkainen, Jussi (2014). Syrjinnästä vapaita alueita? Etnisyys ja syrjintä nuorten tilakokemuksina. Teoksessa Myllyniemi, Sami (toim.) Ihmisarvoinen nuoruus. Nuorisobarometri 2014. Nuorisoasiainneuvottelukunta, Nuorisotutkimusverkosto, Nuorisotutkimusseura. s. 127–140. Korander, Timo (1994). Suomalaisten turvallisuuden kokeminen ja suhtautuminen poliisiin 1993. Sisäministeriön poliisiosaston julkaisusarja 10. – (2000). Turvallisuus rikollisuuden ja sen pelon vastakohtana. Teoksessa Niemelä, Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s. 177–216. Vastapaino, Tallinna. Koskela, Hille (1997a). Tilapuoli sukupuoli. Teoksessa Haarni, T., M. Karvinen, H. Koskela ja S. Tani (toim.) Tila, paikka ja maisema: tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. 73–86. Vastapaino, Tampere. – (1997b). 'Bold Walk and Breakings': Women's spatial confidence versus fear of violence. Gender, Place & Culture: A Journal of Feminist Geography 4: 3, 301– 320. – (1999a). Fear, control and space. Geographies of gender, fear of violence, and video surveillance. Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja A 137. – (1999b): ‘Gendered Exclusions’: women’s fear of violence and changing relations to space. Geografiska Annaler, 81 B: 2, 111–124. – (2009). Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. 397 s. Gaudeamus, Tampere. – (2010). Fear and it’s others. Teoksessa Smith, Susan J. R. Pain, S. A. Marston and J. P. Jones III (toim.) The Sage handbook of social geographies. s. 389–408, Sage, Lontoo. Kullman, K., H. Strandell, L. Haikkola (2012). Lapsuuden muuttuvat tilat. Teoksessa Strandell, H., L. Haikkola ja K. Kullman (toim.) Lapsuuden muuttuvat tilat. s. 9–30. Vastapaino, Jyväskylä. Kurki, Julia (2015). Adoptoidun kokema rasismi. Adoptioperheet ry:n julkaisu. 58 Kuula, Arja (2006). Tutkimusetiikka: aineistojen hankinta, käyttö ja säilytys. 265 s. Vastapaino, Jyväskylä. Kuusisto–Arponen, Anna–Kaisa (2012). Johdanto: tilallinen arki, visuaaliset menetelmät ja tutkijan rooli. Terra 124: 3, 214–215. Kuusisto–Arponen, A-K ja S. Tani (2009). Kuinka tutkia lasten ja nuorten arjen maantiedettä? Terra 121: 1, s. 47–48. Kyttä, Marketta (2003). Children in outdoor contexts. Affordances and independent mobility in the assessment of environmental child friendliness. Teknillinen korkeakoulu. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus. Julkaisu A28. Kyttä, M., A. Broberg, M. Kahila (2009). Lasten liikkumista ja terveyttä edistävä urbaani ympäristö. Yhdyskuntasuunnittelu. 47: 2, s. 6–25. Laclau, E., ja C. Mouffe (1990). New reflections on the revolution of our time. 284 s. Verso, Lontoo. Lahikainen, Anja Riitta (1995). Lasten turvattomuus Suomessa ja Virossa : 5-12 vuotiaiden lasten huolten ja pelkojen vertaileva tutkimus. 339 s. Kuopion yliopiston julkaisuja. – (2000). Turvallisuus identiteettikysymyksenä. Teoksessa Niemelä, Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s. 61–89. Vastapaino, Tallinna. Lefebvre, Henri (1991). The production of space. 454 s. Blackwell, Oxford. Leitch, Ruth (2008). Creatively researching children’s narratives through images and drawings. Teoksessa Thomson, Pat (toim.) Doing visual research with children and young people. 217 s. Routledge, New York. Leonard, M. (2007). Trapped in Space? Children’s Accounts of Risky Environments. Children ja Society 21: 6, 432–445. Liska, A. E., Sanchirico, A., and Reed, M. A. (1988). ‘Fear of Crime and Constrained Behaviour: Specifying and Estimating a Reciprocal Effects Model’, Social Forces, 66: 3, 760-770. Literat, Ioana (2013). “A Pencil for Your Thoughts”: Participatory Drawing as a Visual Research Method with Children and Youth. International Journal of Qualitative Methods. 12, 84–98. Lupton, Deborah (1999). Risk. 184 s. Routledge, Lontoo. 59 Maasilta, M. Rahkonen, J. joukkoviestimissä. 70 s. ja Raittila, P. (2008). Tampereen yliopisto. Islam suomalaisissa Tiedotusopin laitos. Julkaisuja. Sarja A: 103. Mannila, S., Castaneda, A., Jasinskaja-Lahti, I. (2012). Väkivaltakokemukset. Teoksessa Castaneda, A., R. Shadia, P. Koponen, M. Mölsä, S. Koskinen (toim.) Maahanmuuttajien terveys ja hyvinvointi, tutkimus venäläis-, somalialais-, ja kurditaustaisista Suomessa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Raportti 61. s. 240–243. Suomen Yliopistopaino, Tampere. Manninen, Sari (2010). "Iso, vahva, rohkee – kaikenlaista”. Maskuliinisuudet, poikien valtahierarkiat ja väkivalta koulussa. 162 s. Kasvatustieteiden tiedekunta, Oulun yliopisto. Malchiodi, Cathy A. (1998). Understanding children’s drawings. 252 s. Jessica Kingsley Publishers, New York. May, D., L. Vartanian, ja K. Virgo (2002). ‘The Impact of Parental Attachment and Supervision on Fear of Crime among Adolescent Males’, Adolescence 37: 2, 267–87. Martikainen, T. ja L. Haikkola (2010). Johdanto: sukupolvet maahanmuuttajatutkimuksessa. Teoksessa Martikainen T., ja L. Haikkola (toim.). Maahanmuutto ja sukupolvet. s. 9–44. Nuorisotutkimusverkoston julkaisuja 106. Hakapaino, Helsinki. Massey, Doreen (2008). Samanaikainen tila. 240 s. Vastapaino, Tampere. Mikkelsen, M. ja P. Christiansen (2009). Is Children's Independent Mobility Really Independent? A Study of Children's Mobility Combining Ethnography and GPS/Mobile Phone Technologies. Mobilities, 4: 1, 37–58. Moscovici, Serge (1984). Social Representations. 412 s. Cambridge University Press, Cambridge. Myllyniemi, Sami (toim.) Ihmisarvoinen nuoruus. Nuorisobarometri 2014. Nuorisoasiainneuvottelukunta, Nuorisotutkimusverkosto, Nuorisotutkimus- seura. 250 s. Mäkelä, Klaus (2010). Alaikäisiä koskeva eettinen ennakkosäätely. Lagström, H., T. Pösö, N. Rutanen ja K. Vehkalahti (toim.). Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka. s. 67–88. Nuorisotutkimusverkosto, Helsinki. Nayak, Anoop (2003). ’Through children’s eyes’: childhood, place and the fear of crime. Geoforum 34: 3, s. 303–315. 60 Niemelä, Pauli (2000a). Turvallisuuden käsite ja tarkastelukehikko. Teoksessa Niemelä, Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s. 21–40. Vastapaino, Tallinna. – (2000b). Suomalaisen väestön turvattomuusprofiili. Teoksessa Niemelä, Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s. 347–376. Vastapaino, Tallinna. Niemelä, Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (2000). Johdanto. Teoksessa Niemelä, Pauli ja Lahikainen, Anja Riitta (toim.) Inhimillinen turvallisuus. s. 9–20. Vastapaino, Tallinna. Niemelä, P., S., Kainulainen, H. Laitinen, J. Pääkkönen, T. Rusanen, U. Ryynänen, E. Widgrén, R. Vornanen, R. Väisänen ja S. Ylinen (1997). Suomalainen turvattomuus. Inhimillisen turvattomuuden yleisyys, perusulottuvuudet ja tyypittely –haastattelututkimus 1990–luvun Suomessa. Helsinki: Sosiaali– ja terveysturvan keskusliitto. O’Brien, M., D. Jones, D. Sloan, M. Rustin (2000). Children’s independent spatial mobility in the urban public realm. Childhood 7: 3, 257–77. Ogbeide, Ilona (2015). Nuoret kaupunkitilassa. Tapaustutkimus nuorten hengailun tiloista Vuosaaressa. Aluetieteen pro gradu -tutkielma. 76 s. Geotieteiden ja maantieteen laitos, Helsingin yliopisto. Panelli, R., A. Kraack, and J. Little (2005). “Claiming Space and Community: Rural Women’s Strategies for Living with, and Beyond, Fear.” Geoforum 36: 4, s. 495–508. Pain, Rachel (2000). Place, social relations and the fear of crime: a review. Progress in Human Geography 24: 3, 365–387. – (2001). Gender, Race, Age and Fear in the City. Urban Studies 38: 5–6, 899– 913. Pain, R., S. Grundy, S. Gill, E. Towner, G. Sparks, K. Hughes (2005). So long as I take my mobile: mobile phones, urban life and geographies of young people’s safety. International Journal of Urban and Regional Research. 29: 4, s. 814– 30. Pain, R., R. Panelli, S. Kindon, J. Little (2010). Moments in everyday/distant geopolitics: Young people’s fears and hopes. Geoforum 41: 6, 972–982 61 Pajuoja, Jussi (1991). Väkivaltainen nuoriso? Teoksessa Hoikka, Tommi (toim.) Törmäävät tulkinnat. Kirja nuorista ja nuoruudesta. s. 141–146, Gaudeamus, Helsinki. Pietkiewicz, Igor ja Jonathan Smith (2014). A practical guide to using Interpretative Phenomenological Analysis in qualitative research psychology. Psychological Journal 20: 1, 7–14. Prout, A. ja A. James (1999). A new paradigm for the sosiology of childhood? Provenance, promise and problems. Teoksessa Prout, Alan ja Allison James (toim.) Constructing and reconstructing childhood. s. 7–33. Falmer Press, Lontoo. Raittila, Raija (2008). Retkellä: lasten ja kaupunkiympäristön kohtaaminen. 179 s. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto. Raittila, Raija (2009). Lasten paikka yhteiskunnallisena ilmiönä. Terra 121: 1, 43– 45. Rastas, Anna (2002) Katseilla merkityt, silminnähden erilaiset. Lasten ja nuorten kokemuksia rodullistavista katseista. Nuorisotutkimus 20: 3, 3–17. – (2004). Miksi rasismin kokemuksista on niin vaikea puhua? Teoksessa Jokinen, A., L. Huttunen, A. Kulmala (toim.) Puhua vastaan ja vaieta. Tammer–paino, Tampere 2004. – (2007). Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Transnationaalit juuret ja monikulttuuristuva Suomi. 186 s. Nuorisotutkimusverkosto julkaisuja 78. Relph, Edward (1986). Place and placelessness. 156 s. Pion, Lontoo. Reinharz, Shulamit (1992). Feminist methods in social research. 413 s. Oxford University Press, New York. Räthzel, Nora (2000). Living Differences: Ethnicity and Fearless Girls in Public Spaces. Social Identities: Journal for the Study of Race, Nation and Culture. 6: 2, 119–142. Saarikangas, Kirsi (2002). Merkityksellinen tila: lähiöasuminen arkkitehtuurin, asukkaiden, menneen ja nykyisen kohtaamisena. Teoksessa Taina Syrjämaa ja Janne Tunturi (toim.) Eletty ja muistettu tila. Historiallinen Arkisto 115. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 48–75. Schlesinger, P. ja H. Tumber (1994) Reporting Crime: The Media Politics of Criminal Justice. 298 s. Clarendon, Oxford. 62 Sharples, M., L. Davison, G. Thomas, P. Rudman (2003). Children as photographers. Visual communication 2: 3, 303–30. Smith, J., P. Flowers ja M. Larkin (2009). Interpretative phenomenological analysis. Theory, methods and research. 225 s. Sage, Lontoo. Souto, Anne-Mari (2011). Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista. 224 s. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 110. Helsinki. Smolej, Mirka (2011). News, media, crime and fear of violence. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 257. 63 s. Hakapaino, Helsinki. Smolej, M. ja J. Kivivuori (2005). Rikosmedian yhteys väkivallan pelkoon teoksessa Honkatukia, P. ja R. Sirén (toim.) Suomalaiset väkivallan uhreina, tuloksia 1980-2003 kansallisista uhrihaastattelututkimuksista. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 216. s. 176. Hakapaino oy, Helsinki. Sparks, R., E. Girling ja I. Loader (2001). Fear and everyday urban lives. Urban Studies. 38: 5–6, 885–898. Stafford, M., Chandola, T., and Marmot, M. (2007), ‘Association between fear of crime and mental health and physical functioning’, American Journal of Public Health, 97: 11, 2076-2081. Stanko, Elizabeth (1990). Everyday violence: women’s and men’s experience of personal danger. 176 s. Pandora, Lontoo. Stanko, E.A. and Hobdell, K. (1993). Assault on men: masculinity and male victimization. British Journal of Criminology 33: 3, 400–15. Starkweather, S. (2007). Gender, Perceptions of Safety and Strategic Responses among Ohio University Students. Gender, Place and Culture: A Journal of Feminist Geography 14:3, 355–370. Stenvall, E. (2009). Sellast ihan tavallist arkee. Helsinkiläisten 3–6 luokkalaisten arki ja ajankäyttö. Tietokeskuksen tutkimuksia. Tietokeskus, Helsinki. Strandell, Harriet (2012). Liikkuminen ja yhteydenpito paikan tekemisessä. Leikkipuisto koululaisten iltapäivätoiminnan näyttämönä. Teoksessa Strandell, H., L. Haikkola ja K. Kullman (toim.) Lapsuuden muuttuvat tilat. s. 31–60. Vastapaino, Jyväskylä. Tammivaara, J. and D. S. Enright (1986).”On Eliciting Information: Dialogues with Child Informants.” Anthropology and Education Quarterly 17: 4, 218–38. 63 Tani, Sirpa (1997). Maantiede ja kuvien todellisuudet. Teoksessa Haarni, T., M. Karvinen, H. Koskela ja S. Tani (toim.) Tila, paikka ja maisema: tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. s. 211–226. Vastapaino, Tampere. – (2010). Hengailun maantiede ja nuorisotutkimuksen eettiset ongelmat. Kasvatus ja Aika 4: 3, 51–71. – (2011). Oikeus oleskella? Hengailua kauppakeskuksen näkyvillä ja näkymättömillä rajoilla. Alue ja ympäristö. 40: 2, s. 3–16. Taylor, I., K. Evans, P. Fraser (1996). A tale of two cities. Global Change, Local Feeling and Everyday Life in the North of England : A Study in Manchester and Sheffield. 391 s. Routledge, Lontoo. Toivonen, Aaro (1998). Ruhtinaan uudet vaatteet. Tutkielma turvallisuuden käsitteestä. 98 s. Kansalaisten turvallisuusneuvosto (KATU), Kokkola. Tuan, Yi-Fu (1977). Space and place. 235 s. University of Minnesota Press, Minneapolis. Tucker, F., and H. Matthews (2001). They Don’t Like Girls Hanging Around There: Conflicts over Recreational Space in Rural Northamptonshire. Area 33: 2, 161–168. Tuominen, Martti (1994). Ajan ahdistus. Hyvinvointikatsaus 4, 21–23. Tilastokeskus. Tuominen, M., T. Joronen, E. Laihinen (2014). ”…sanoi että näytän aivan ******** ja alkoi solvaamaan” Maahanmuuttajataustaisten turvattomuuskokemukset Helsingissä. nuorten Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisuja 2014: 3. Valentine, Gill (1989). The geography of women’s fear. Area 21: 4, 385–390. – (1992) Images of danger: women's sources of information about the spatial distribution of male violence. Area, 24: 1, 22–29. – (1996). Angels and devils: moral landscapes of childhood. Environment and Planning D: Society and Space 14: 5, 581–599. – (1997). “Oh yes I can.” ”Oh no you can’t”: Children and parents’ understandings of kids’ competence to negotiate public space safely. Antipode 29: 1, 65–89. – (2004). Public space and culture of childhood. 256 s. Ashgate, Aldershot. Valentine, G. ja J. McKendrick (1997). Children’s outdoor play: exploring parental concerns about children’s safety and the changing nature of childhood. Geoforum 28: 2, 219–35. 64 Vehkalahti, K., N. Rutanen, H. Lagström ja T. Pösö (2010). Kohti eettisesti kestävää lasten ja nuorten tutkimusta. Teoksessa Lagström, H., T. Pösö, N. Rutanen ja K. Vehkalahti (toim.). Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka. s. 10–24. Nuorisotutkimusverkosto, Helsinki. Vuolteenaho, Jani (2002). ”Uusia sanoja, uusia maailmoja”: tekstuaalisuus, sosiaalisesti tuotettu tila ja maantieteen kulttuurinen käänne (“New words, new worlds”: textuality, socially constructed space and geography’s cultural turn). Terra 114: 4, 237–252. Wall, E. ja A. Olofsson (2008). Young people making sense of risk: how meanings of risk are materialized within the social context of everyday life. Young 16: 4 s. 431–48. Wallace, L. ja D. May (2005). The impact of parental attachment and feelings of isolation on adolescent fear of crime at school. Adolescence 40: 159, 457–474. Ward, E. (1978). The child in the city. Architectural Press, Lontoo. Watt, P. ja K. Stenson (1998). It’s a bit dodgy around there: safety, danger, ethnicity and young people’s use of public space. Teoksessa Skelton, T. ja G. Valentine (toim.) Cool Places. Geographies of youth cultures. s. 249–266, Routledge, Lontoo. Wiles, J. M. Rosenberg, R. Kearns (2005). Narrative analysis as a strategy for understanding interview talk in geographic research. Area 37: 1, 89–99. Williams, S. ja L. Williams (2005). Space invaders: the negotiation of teenage boundaries through the mobile phone. The sociological review. 53:2, 314–331. Wittgenstein, Ludwig (1963). Philosophical investigations. 2. painos. Oxford, Blackwell, 1963. Wynne, B. (1996). May the sheep safely graze? A reflexive view of the expert-lay knowledge divide. Teoksessa Lash, S., B. Szerszinski, B. Wynne (toim.) Risk, environment and modernity: towards a new ecology. s. 44–83, Sage, Lontoo. Young, L. ja Barrett, H. (2001). ‘Adapting Visual Methods: Action Research with Kampala Street Children’, Area, 33: 2, 141–15. 65 Liitteet Liite 1. Puolistrukturoitu keskustelu 1. Missä liikutte vapaa-ajalla? 2. Kenen kanssa liikut? 3. Miten liikut? 4. Mihin aikaan? 5. Voitko liikkua missä tahansa vai onko paikkoja minne ei voi mennä? 6. Onko minun/meidän paikkaa? Onko muiden paikkoja? Paikkoja joilla on tietynlainen maine? Miksi luulet että näin on? 7. Onko olemassa nuorten paikkoja? Mikä niistä tekee nuorten paikan? Miksi luulet että nuoret ovat siellä? 8. Missä haluaisit liikkua? 9. Missä et haluaisi liikkua? 66 Piirto/tarinatehtävä Piirrä tai kirjoita kertomus turvallisesta ja turvattomasta tilanteesta kodin ulkopuolella. Jatkokysymykset 1. Oletko itse kokenut turvattomuutta ulkona liikkuessa? 2. Miten menettelet jos joudut turvattomaan tilanteeseen? 3. Miten turvattomasta tilanteesta/paikasta saisi turvallisen? Loppukysymykset Mitä mieltä olit karttatehtävästä? Piirtämisestä? Haastattelusta? Mikä oli vaikeaa ja miksi? Mistä pidit? Mistä et pitänyt? 67 Liite 2. Kirje vanhemmille Hyvät huoltajat! Olen maantieteen opiskelija Helsingin yliopistosta, ja teen opinnäytetyötäni nuorten vapaa-ajasta kaupungilla. Erityisesti minua kiinnostaa nuorten viihtyvyys kaupunkiympäristössä. Tutkimuksella saadaan arvokasta tietoa nuorten hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä. Tutkimusaineisto tulee käytettäväksi opinnäytteeni lisäksi mahdollisesti myös muihin vastaavanlaisiin tutkimuksiin. Osallistujien henkilöllisyys säilyy salassa ja tutkimus toteutetaan täysin nimettömänä. Osallistuminen on vapaaehtoista ja maksutonta. Olen tutustunut huollettavanne luokkaan nuorisoasiankeskuksen "Hyvä vapaa-aika" -hankkeen retkillä, ja olen kysynyt nuorten suostumusta tutkimukseeni osallistumiseen. Olen saanut tutkimusluvan haastatteluilleni nuorisoasiainkeskukselta. Mikäli saatte tämän kirjeen, on huollettavanne suostunut haastateltavaksi omasta tahdostaan. Mikäli ette kuitenkaan toivo huollettavanne osallistuvan kyseiseen tutkimukseen, pyydän teitä ilmoittamaan siitä minulle kirjeitse tai sähköpostilla. Vastaan mielelläni myös tutkimusta koskeviin lisäkysymyksiin. ystävällisin terveisin Tomi Haapa-alho Hämeentie 34 b 53 00530 Helsinki [email protected] puh 68 Liite 3. Tutkimuslupa nuorisoasiainkeskukselta
© Copyright 2024