Hongiston KUVA: ANNELI HONGISTO Huhtikuu 2013 Vetoomus! 1. Täytä tämän lehden mukana tuleva sukutietolomake huolellisesti ajankohtaisilla tiedoillasi ja lähetä se ensi tilassa tai aivan viimeistään 31.12.2013 mennessä seuramme sihteerille sähköpostina: virpi. [email protected] tai postitse: Hongiston Sukuseura ry / Virpi Kallio, Peltotie 2, 54800 Savitaipale. 2. Toiseksi vetoamme sinuun, joka et vielä ole sukuseuramme jäsen: Liity Hongiston Sukuseura ry.:hyn. Liittymismaksua ei ole. Jäsenmaksu vuoden jaksolta on tällä hetkellä 10 euroa / henkilö. Alle 18-vuotiailta ei peritä jäsenmaksua. Vastineeksi saat tietoa juuristasi ja suuresta Hongiston suvusta. Liivasen isot kivet, Hongiston kylän ikiaikainen maamerkki Virmajärven Hongistot! H ongiston Sukuseura on ollut olemassa vuodesta 2001. Moni innostuksen puuskassa syntynyt sukuseura on jo tämän ikäisenä menettänyt ellinvoimansa ja alkanut vähitellen hiipua, kun mitään ei tapahdukaan. Meidän seurassamme on kyllä koko ajan tapahtunut, vaikkei siltä ole ehkä vaikuttanut. Tietoa on kerätty ja suunnitelmia tehty. Ja nyt pannaan toimeksi. Tätä työtä tehdään harrastajavoimin. Oikein olisi, että työtä tekemään littyisi hallituksen lisäksi myös muita aktiivisia seuramme jäseniä. – Sinä! Sinä olet tervetullut mukaan penkomaan juuria ja selvittelemään, miten sukupuumme voi! Jos olet kiinnnostunut avustamaan, lähetä minulle viesti. Sukuseuran toiminnalla ei ole pohjaa, ellei seura tiedä, ketkä sukuun kuuluvat. Perustiedot meillä jo on, mutta niidenkin paikkausta tarvitaan vielä. Kaikkien elävien sukulaisten tiedot elävät ja muuttuvat silloin tällöin. Aikanaan meidän jokaisen elämä myös päättyy. Muuttuvat tiedot eivät päivity automaattises- ti sukutiedostoomme. Ne tiedot on jonkun hankittava ja toimitettava sukuseuralle. Kokeneet sukututkijat sanovat, että tietojen kerääminen on raakaa työtä, joka vaatii viitseliäisyyttä, pitkää pinnaa, istumalihaksia, puhelinta, arkistojen penkomista, kirjeenvaihtoa ja yhteyden pitämistä suvun tietäjiin. Siis lyhyesti: pyydämme APUA! Yhdessä tekeminen on hauskaa, jännittävääkin. Kun jotakin etsii, löytää ja saa valmiiksi, siitä saa hyvän mielen. Miksi sinun kannattaa päivittää sukutiedot ja toimittaa ne seuralle? Sukuseuran päätehtävä on kerätä sukutietoa (keitä me olemme, ketkä kuuluvat sukuumme) sekä julkaista sukututkimustietoja. Meillä on yli tuhannen henkilön tiedot rekisterissämme. Tiedosto pysyy ajan tasalla vain jatkuvasti päivittämällä. Muista ilmoittaa jatkossa myös uudet muutokset Mikäli nyt antamissasi tiedoissa tapahtuu muutoksia, toivomme saavamme jatkossa vastaavat uudet tiedot jokaiselta sukuumme kuuluvalta. Erityisesti tarvitsemme tiedot uusista osoitteista, perhesuhteiden muutoksista ja lasten syntymistä sekä sukuun kuuluvien kuolemista. Seuran hallitukseen valitut puolestaan pyrkivät pitämään sinut jatkuvasti ajan tasalla sukuseuran toimista ja tulossa olevista tapahtumista. ........ TULOSSA: Keväisin odotuksin, Hongiston Sukuseura ry Pekka Hongisto puheenjohtaja [email protected] Hongiston Sukujuhla 2.8.2014. Hongiston Sukukirja valmistuu v 2015. Kannattaa muistaa myös: www.hongistonsuku.fi Päivityksiä ilman ennakkovaroituksia! ...................................................................................................................................................................................... Hongiston Sanomat Sukuyhteisö ennen ja nyt Lyhennelmä Asko Kylliäisen esitelmästä Virmajärven Hongistojen sukujuhlassa Lemin museopirtissä 10.8.2008. Isovanhempien koti, Niskaportti n. vuonna 1950. Valok. Niskaportin Pekka Hongisto. H ongiston kylässä on asuttu ja viljelty maata jo satoja vuosia. Mutta varsinkin 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat mitä suurimmassa määrin Savitaipaleen ja ympäristön kuntien kylissä raivaajasukujen ja maahengen aikaa. Vasta 1800-luvulla alkoi maamme vaurastuminen, vaikkakin kehitystä hidastivat merkittävästi 1860-luvun suuret kato- ja nälkävuodet, joiden seurauksena taudit ja kuolema taas niittivät erityisesti vähävaraista väestöä. Nämä tekijät yhdessä selvittävät sen, miksi mm. Savitaipaleen ja ympäristökuntien asukasmäärä ja kylät olivat vielä 1800-luvun loppupuolellakin pieniä ja miksi vielä vuosisadan lopulla esim. Hongiston kylästä lähdettiin muutaman kymmenen kilometrin päähän uudisraivaajiksi. Ainakin kaksi veljestä muutti Mäntyharjuun perhekuntineen, yksi tupahirret mukanaan vävyksi Valkealaan. Sisua ja sitkeyttä nuo olosuhteet varmaan vaativat, ja niitä ominaisuuksia on tarvittu erityisesti aikoina, joista puhumme merkityksessä ennen. Vielä 1950-luvun alussa meille kansakoulussa opetettiin, että Suomen pääelinkeino on maatalous. Tämä pääelinkeino oli kovasti työvoimavaltaista noin 1950-luvun alkuun saakka. Perheviljelmät pystyivät oman perheväen lisäksi työllistämään kausiluontoisesti runsaasti lähisukulaisia ja oman kyläkunnan maa- ja metsätyöstä pääasiallisen toimeentulon saanutta tilatonta väkeä. Mutta periaatteessa sama systeemi vallitsi myös kaupunkiyhteisöissä: isä vei poikansa usein kansakoulusta suoraan tehtaaseen tai konepajaan oppipojaksi, pitemmälle koulutettu isä taas pitemmälle koulutetun poikansa omaan konttoriinsa harjoittelijaksi, äiti vastaavasti tyttärensä apulaiseksi omaan työpaikkaansa. Nuoriso varttui kotiyhteisössä aina avioitumiseen saakka. Otsikon aiheen käsittelyyn on kuitenkin tehtävä rajaus: Ennen tarkoittaa tässä 1900-luvun alkuvuosikymmeniä 1950-luvun lopulle. Kun itse olen elänyt parhaan lapsuuteni 1940-1955, keskityn aika lailla siihen aikaan merkityksessä ennen. Puhun maaseudulla syntyneen ja kasvaneen näkemyksestä. Nyt puolestaan tarkoittaa parhaillaan elettäviä vuosia, jotka tuntuvat kiitävän ohitse aina vain nopeammin, yhä enemmän ”joutorompotusta” ja muita ”turhuuksia” sisältävinä. Näillä sanoin äitini ilmaisi käsityksensä parin viime vuosikymmenen elämänmenosta. Ennen ihmiset osasivat nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta. Nyt Hiljalan pihapiirissä aittojen edustalla kirjoittaja äitinsä ja Anna Grénin kanssa.Valok.Viljami Kisa. kiire ja taustahäly kuuluvat miltei aina päivään, kaupungeissa yöhönkin. Vanhisä ja vanhäiti Koko jutun otsikko olisi voinut kuulua: Kenellä vielä on vanhisä ja vanhäiti? Vanhat tavat ja vanha kieli, joka on kummunnut suomalais-ugrilaisten heimojen yhteisestä perinnöstä, katoavat. Perhe enempää kuin sukukaan eivät niitä enää pysty pitämään elävinä. Ne elävät vain muistoissa niin kauan kuin on kertojia, suullisen perimätiedon ja kielen säilyttäjiä. Vanhisän tilalle on tullut vaari tai pappa, vanhäitin tilalle mummu tai mummo; ilmiselvää ruotsia. Häpeämmekö siis aitoja ja jollakin tavalla niin hellän kauniita ilmaisuja kuin vanhisä ja vanhäiti? Vahinko tosiaan, sillä ilmeisesti näitä sanoja on käytetty aika pienellä murrealueella, jossa ne ovat säilyneet vain sen vuoksi, että alue on ollut takamaata, jonne vieraat sanat ja tavat ovat kulkeutuneet hitaasti. Minulle oli suuri yllätys, kun muutamia vuosia sitten näin tuon pienen sanan vanhäiti kirjoitettuna kaukana Savitaipaleelta, Hämeen sydämessä. Kirjoittaja oli silloinen Etelä-Suomen läänin maaherra Tuula Linnainmaa. Korkea viranomainen ei hävennyt käyttää julkisesti perinteistä kotonaan oppimaansa ilmaisua. 1900-luvun alun sukuyhteisöllä oli vahvasti patriarkaalinen olemus. Perheen ja usein myös suvun päämies oli vanhisä, jonka sana painoi vielä silloinkin kun talon isännyys oli virallisesti nuoremmissa käsissä. Kovin aikaisin tuo sukupolven vaihdos ei tapahtunut. Oma vanhisäni ei tainnut luopua isännyydestä ainakaan alle 70-vuotiaana, vaan vasta rapiat päälle. Mitä patriarkaalinen sukuperinne antoi? Ainakin tällaiselle sota-ajan lapselle merkittävän tasapainoisen ja turvallisen kasvuympäristön kuten uskoakseni jokaiselle edellisen sekä oman sukupolveni lapselle. Samalla kun vanhisä oli arvossapidetty päämies, vanhäiti oli Vanhisä Aatami Hongisto. jopa läheisempi Valokuva on sotavuosilta, lasten hoitaja ja kuvaaja tuntematon. kasvattaja kuin äiti konsanaan. Molemmilla oli kosolti iän ja kokemuksen tuomaa viisautta niin, ettei tukkapöllyä eikä vitsaa tarvittu. ”Puhumallaha ne asjat selviteteä”, oli vanhisä sanonut kerran Saimi-tädilleni, joka oli itkukurkussa epäillyt, että ”nyt se piiskais sen poja”. Vaikka leikki olikin lasten työtä, opetettiin sen varjolla monia elämässä hyödyllisiä taitoja, eikä siihen tarvittu viikkorahoja kannustukseksi. Kun taitoja karttui, pääsi vanhisälle soutajaksi verkonlaskuun ja -nostoon, ongelle aamuvarhaisella samalla kun vanhisä nosteli isolla haavilla pieniä ahvenia ja malttoi itsekin onkia. ...................................................................................................................................................................................... Hongiston Sanomat toin. Tuskinpa tämän päivän rokkarit pystyvät rummuillaan antamaan yhtä hyvän ja elävän rytmin kuin lukuisat käsiparit varstoilla riihen lattiaan. Näitä tapahtumia oli tietysti edeltänyt viljankorjuu, mikä vaati niin sirpeillä kuin niittämällä joko hevosvetoisella koneella tai viikatteilla paljon väkeä, haravoijia, lyhteensitojia jne., siis sukua ja naapureita koolle, samoin kuin kuokkimalla tapahtuva perunannosto. Harvassa talossa oma väki riitti näihin runsaasti ihmisvoimia vaativiin töihin. Sukulaiset ja oman kylän muu väki näissä töissä hääräsivät. Sukuyhteisön merkkitapahtumat Vanhäiti Lydia Hongisto hoivattavineen. Valok.Viljami Kisa. Vanhäiti puolestaan opetti kitkemään kasvimaata ja näytti, millaisia olivat porkkanan ja punajuuren, lantun, nauriin ja kaalin taimet, opetti keräämään possulle vesiheinää syötäväksi sekä marjastamaan ja sienestämään. Siitä se parhaiten kasvoi luonnontuntemus. Kuinka monelle lapselle on tänä päivänä suotu tällaiseen jokapäiväinen mahdollisuus? Suku työskenteli yhdessä Parhaitten kesäpäivien joukkoon kuuluivat ehdottomasti heinäpäivät, jolloin hevosvetoinen niittokone säksätti, heinäsirkat sirittivät ja pellon laitamilla ahomansikat odottivat haravoinnin lomassa poimijaansa. Ja pellolla oli koko lähisuku, tädit, enot, sedät ja isovanhemmat. Usein kaupungeissa asuvat lähisukulaiset tulivat kesälomallaan heinäaikana maalle ja osallistuivat töihin: sehän oli vaihtelua ja paluuta omille maalaisjuurille. Eipä ole päiväkahvi maistunut missään paremmalta kuin heinäpellolla vanhäitin isosta kuparipannusta, jonka nokassa oli lippa sitä varten, etteivät torakat päässeet tyhjän pannun sisälle. Kuulaiden syyspäivien aamuherätyksen lapsille antoi yksisylinterisen maamoottorin jumputus, kun se pyöritti isoremmin välityksellä puimakonetta. Poikkeuksen teki rukiin puinti: se tapahtui lämpimässä riihessä vars- Viljami Hongisto niittämässä Niskaportin heinäpellolla. Heinähaasiat olivat vielä käytössä.Valok.Viljami Kisa. Ennen koko ihmisen elämänkaari merkittävine tapahtumineen sujui suku- tai kyläyhteisössä. Näitä merkittäviä tapahtumia olivat ilman muuta syntymä, vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä maaseudulla tavallisesti saunassa. Hyvä oli, jos kätilö paikalle tuli, mutta usein kyläkunnassa oli vanhempi kokemusta omaava naishenkilö lapsenpäästäjänä. Suuri muutos maaseudulla tähän tuli sotavuosien 1939-45 jälkeen, kun linja-autoliikenne elpyi ja henkilöautoja alkoi tulla syrjäkyliinkin. Matka sairaalaan ei sitten enää ollut ongelma. Nyt tuskin kukaan syntyy kotona. Merkittäviä tapahtumia maaseudun sukuyhteisössä olivat myös häät ja hautajaiset. Vielä 1930-luvulla oli sangen tavallista, että avioparin yhteiselämän alkua juhlistettiin kahtena päivänä: ensin morsiamen kotona läksiäisillä, joita oli saattanut edeltää vihkiminen kotona ja sitten toisena päivänä hääjuhlana sulhasen kotona. Kalervo Kylliäisen ja Lahja Nurkan hääpäivä sulhasen kotitalossa.Tätä kuvaa otettaessa olin vielä nukkumassa aitassa, joten kyllä jälkeenpäin harmitti! Kuvaaja tuntematon. Omasta lapsuudestani muistan1940-luvun lopulta serkkuni Kalervo Kylliäisen ja Lahja Nurkan hääjuhlan, jossa oli selvästi läksiäiset Vuorelassa (Nurkalla) ja toisena päivänä vielä hääjuhla Tasapäässä sulhasen kotona. Nyt häät, kuolema ja vainajan muistotilaisuus tapahtuvat pääsääntöisesti muualla kuin kotona. Elämän suuret mysteerit eivät ole enää niin konkreettisesti läsnä kuin vielä 50-70 vuotta sitten. Tavallaan tilaisuuksiin on tullut ulkonaista juhlavuutta enemmän, vaikkakin niiden henkinen anti on toisaalta ehkä pinnallisempaa kuin ennen karuissa ympäristöissä. Hääjuhliin on viime vuosina tullut mukaan anglosaksista, varsinkin amerikkalaista hapatusta. Toivottavasti ei kuitenkaan tule aikaa, jolloin hääjuhlia ja hautajaisia vietetään pelkästään nettikameran, skypen ja kamerakännykän välittäminä virtuaalitodellisuuksina. Koulu ja kylän sukujen yhteisö Kun kansakoululaitos saatiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä toimintaan kautta maan, rakennettiin kyläkouluja lähes kaikkialle. Rakentamisinto jatkui 1950-luvulle. Pisimmillään lasten koulumatka eteläisessä Suomessa saattoi silti olla liki 10 km. Koulut olivat aika pieniä, tyypillisesti kaksi opettajaa ja 20-40 oppilasta käsittäviä, sangen turvallisia yhteisöitä. Oppilaat tulivat parista – kolmesta lähikylästä ja suuri osa oppilaista oli sukua keskenään. Koulussa oli sukujen verkottuma. Kuvassa Hämäläisen koulusta on kahden naapurikylän lapset. Kuva on vuoden 1950 keväältä.Yläkoulun opettajana oli Toivo Parte ja alakoulun Elli Aholainen (sittemmin Lind). Kuvaaja tuntematon.Kuvaaja tuntematon. Hämäläisen koululaisista ainakin puolet on toisilleen sukua, joko serkkuja, pikkuserkkuja tai hieman kaukaisempia. Kun sukuhistoriassa mennään isovanhempiin saakka, tulee lasten verkottuminen sukuyhteisöihinsä tässä hyvin esille. Katsotaanpa vaikkapa Hongiston Pekkaa (Toivo Parten vieressä takarivissä): isän puolelta kaikki sukunimen Hongisto omaavat ovat Pekalle sukua. Äidin puolelta sukua tulee lisää, Nurkka, Kohonen ja Kylliäinen. Meidän kaikkien isoäidit/isosetä olivat sisaruksia, Pekan äidinäiti ja Lauran (Toivo Parten ja Pekan välissä) isänäiti oli Kristiina Nurkka o.s. Kohonen, minun isänäitini Eeva o.s. Kohonen, Kohosen Pekan ja Heinon isänisän siskoja. Olemme siis tätä kautta pikkuserkkuja, sen lisäksi minä olen Hongiston suvun puolelta myös sukua vaikkakin kaukaisemman esi-isän kautta. Kun oma äidinäitini oli o.s. Käiväräinen on kuvan toisessa rivissä oleva tummapuseroinen, valkotukkainen Tenho-poika myös pikkuserkkuni. Suuri murros, etääntyminen sukuyhteisöstä Koulutus vei pois kotiympäristöstä. Oppikouluja ei ollut joka kunnassa, joten lapset joutuivat usein viikoksi koulukortteeriin. Siellä ei ollut sukuyhteisöä, vaan tuttavuutta piti tehdä täysin vieraiden kanssa. Monta kertaa keskikoulun ja lukion suorittaminen vei peräti kahdelle paikkakunnalle. Vielä 1940-50 luvun ...................................................................................................................................................................................... Hongiston Sanomat vaihteessa lukio oli useimmiten vain kaupungeissa tai kauppaloissa. Vasta 1950-60 luvun vaihteessa lukioluokkia perustettiin maalaiskuntiin. Näin esim. oman sukupolveni tiiviit yhteydet sukuyhteisöön heikkenivät. Kyllä mekin, Pomo-Oton pojat jollain lailla olimme juurettomia, varsinkin, kun miltei joka vuosi kaverit kortteerissa vaihtuivat. Kun ylioppilas ei ollut valmis mihinkään, oli hankittava jatkokoulutusta, mikä puolestaan vei yhä kauemmas sukuyhteisön piiristä. Tietty vieraantuminenhan siitä oli seurauksena. Nyt vieraannuttaminen kodista ja samalla sukuyhteisöstä aloitetaan vieläkin aikaisemmin. Lasten päivähoito alkaa miltei samalla, kun rintaruokinta loppuu. Hoitajina ovat vieraat. Isovanhemmilla on silloin tällöin vierailijoiden rooli. Sitä en kiistä, etteivätkö lapset saa monipuolisia virikkeitä ja etteikö hoitajina olisi ammattitaitoisia lastenhoitajia. Mutta kyllä se vähän surulliselta tuntuu, että lasten päivät hoitopaikassa ovat jopa pitempiä kuin vanhemmilla töissä – lapsethan viedään hoitopaikkaan työhön mennessä ja noudetaan työstä tullessa, ja kotona he käyvät miltei vain nukkumassa. kirjeet kulkivat sukulaisten välillä kaupungista maalle ja maalta kaupunkiin, ystävältä ystävälle, sulhaselta morsiamelle ja päinvastoin. Sotavuosina kirjeenvaihto rintamalta kotiin ja kodista sekä sukulaisilta rintamalle oli hämmästyttävän vilkasta. Vielä sotien jälkeenkin kirjekulttuuri oli voimissaan. Kirjeissä purettiin niin huolia kuin sisimpiä tuntoja läheisille. Samalla se vahvisti tuntemusta siitä, että oma yhteisö oli turvana, ja ankeiden olojen keskellä se varmasti helpotti mielen tuskaa. Kukapa nykyisin kirjoittaa muuta kuin kortteja jouluksi tai lyhyeksi kiitokseksi? Nyt kirjekulttuurin on korvannut kännykkä tekstiviesteineen ja internet sähköposteineen, mutta uskaltaako kukaan kertoa niissä niin henkilökohtaisia ja syvältä koskettavia asioita kuin ihmiset ennen suljetuissa kirjeissä, joita koski sentään laissa säädetty kirjesalaisuus. Tosin nykyisin kaduilla, kaupoissa ja kulkuvälineissä kuulee melkoisia yksinpuhujia, niin että mielellään olisi hetkittäin vaikkapa kuuro. Ennen verkotuimme tapaamisyhteyksien ja kirjeiden välityksellä sukuun, nyt olemme verkottuneet internetiin ja kännykkään. Kirjekulttuurista kännykkäkulttuuriin Lopuksi Ennen meillä oli kirjekulttuuri, joka auttoi yhteydenpidossa. 1900-luvun alkupuolella Koulusivistys ja ulkonainen hyvinvointi, varallisuus ja vapaa-aika on lisääntynyt melkoisesti, jos vertailukohtana pidämme aikaa en- 1. Orilammen maja, Valkeala 2. Lappeenrannan Upseerikerho, Lappeenranta Kumpi näistä sopii sinun mielestäsi paremmin? Mikä olisi oma ehdotuksesi kokouspaikaksi? Lähetä valintasi tai ehdotuksesi 31.5.2013 mennessä: Virpi Kallio, Peltotie 2, 54800 Savitaipale, sähköposti: [email protected] Tämä Asko Kylliäisen kertoma sukutarina on tarkoitus julkaista lyhentämättömänä Hongiston sukukirjassa, joka julkaistaan vuonna 2015. (PH). Upea sukuviiri kesäksi salkoon. Sukukokous 2014 Isännänviiri 40 cm 400 cm Hongiston Sukuseuran seuraava sukukokous on päätetty pitää 2.8.2014. Laita päivämäärä jo nyt korvan taakse. Kokouspaikan / -paikkakunnan valintaan voit sinäkin vielä vaikuttaa. Hallituksen ehdottamat vaihtoehdot ovat: nen, 50-70 vuotta sitten. Samalla kuitenkin on lisääntynyt myös tietynlainen juurettomuus, turvattomuus, ja henkinen pahoinvointi. Henkilökohtaisesti toivon, että jotakin tuosta hevoskyytien maailmasta, suvun ja sen sukupolvien välisestä kanssakäymisestä, sukuverkoston antamasta turvallisuudesta ja lämmöstä säilyisi tuleviin aikoihin. Ei ole lainkaan yhdentekevää, miten lapsi otetaan vanhemmuuden hoivaan ja sukuyhteisöön tai miten tärkeä asia tarjotaan kuulijoille. Ehkäpä yksilöllisyyttä korostava aika vielä joskus vaihtuu yhteisöllisyyttä korostavaksi, mitä ihmisen henkinen hyvinvointi epäilemättä tarvitsee.  Valokuvat kirjoittajan kuva-arkistosta. Standaari Mikäs sen hienompaa lipputangossa kuin oma sukuviiri sinitaivasta vasten! Nyt on mahdollisuus tilata Hongiston upea sukuseuran isännänviiri. Viirin pituus on 4 m ja viirin yläosassa on n. 40 x 40 cm kokoinen sukuvaakuna. Viirin hinta on 85,00 euroa (sis.alv.) + postiennakkomaksu. Toinen juhlava Hongisto-tuote on upea sukustandaari. Tupaantulaisiksi, syntymäpäivälahjaksi, onnitteluksi hääparille... Standaarin hinta on toistaiseksi 40 euroa (sis. alv) + postiennakkomaksu. Odotamme innolla tilaustasi: Risto Hongisto: [email protected] puh. 0400 456 264 Hongiston sukuseura ry:n hallitus 2012-2014 Pekka Hongisto, puheenjohtaja, 040 9005299, [email protected] Asko Kokkola, varapuheenjohtaja, [email protected] Virpi Kallio, sihteeri, Peltotie 2, 54800 Savitaipale, 040 7758845, [email protected] Risto Hongisto, 0400 456 264 [email protected] Olli Wihuri, [email protected] ...................................................................................................................................................................................... Hongiston Sanomat