Autere THPTS
Karoliina Autere, Turun yliopisto, kansatiede LAITOSRAUHA JA ARJEN SUJUVUUS Kulttuurianalyyttinen tutkimus Kakolan vanginvartijoiden työstä vuosina 1970–2007. Olen jättämässä gradun toukokuun alussa esitarkastukseen. SISÄLLYSLUETTELO I JOHDANTO 3 1 TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT 3 2 TUTKIMUSKYSYMYKSET JA AVAINTERMIT 5 3 AINEISTONMUODOSTUSMENETELMÄT 7 HAVAINNOINTIKÄVELY HAASTATTELUMETODINA 7 TUTKIJAN POSITIO 9 4 TUTKIMUSAINEISTOSTA JA SEN ANALYYSISTÄ KULTTUURIANALYYSI 10 12 5 AIKAISEMPI TUTKIMUS 13 II SUOMALAISTA VANKEINHOITOA 18 1 RIKOSSEURAAMUSLAITOKSEN ORGANISAATIO 18 2 VANKEINHOITO JA MUUTOKSET 20 3 VANHAN KAKOLANMÄEN VANKILAT 25 KESKUSVANKILA 27 LÄÄNINVANKILA ELI TUTKINTAVANKILA 34 VANKIMIELISAIRAALA 36 MUUT RAKENNUKSET JA ALUE 36 4 TURUN UUSI VANKILA SARAMÄESSÄ III VARTIJAN TYÖ 38 42 1. KOULUTUS JA TYÖHÖN OPPIMINEN 42 2 TYÖVAATTEET JA – VÄLINEET 47 TYÖVAATTEET 47 APUVÄLINEET TYÖN TUKENA JA TEKNIIKAN LISÄÄNTYMINEN 3 TYÖAIKA 49 53 4 VANKEINHOITOHENKILÖKUNNAN 1 JÄRJESTÄYTYMINEN 57 VAPAA-AIKA 57 AMMATTILIITTOTOIMINTA 59 IV VANKILATYÖN ARKEA 61 1 MONIKULTTUURINEN VANKILA 61 2 PÄIHTEET 63 3 KUNTOUTUS VS. RANKAISU 66 4 OMASTA PYYNNÖSTÄ ERISTETYT VANGIT 70 V VANGINVARTIJAN IDENTITEETTI 72 1 HYVÄ VARTIJA 72 ENNALTAEHKÄISEVÄ ASENNE 72 PUHUMISEN TAVAT 74 SUHTAUTUMINEN VAIKEISIIN ASIOIHIN 76 SLANGI 78 KAKOLAN HENKI 79 2 NAISVARTIJAT 81 3 SUHTAUTUMINEN VANKEIHIN 83 KONFLIKTITILANTEET 85 KASVOJEN SÄILYTYS 87 4 VALTA JA HIERARKIA 90 5 AMMATTIYLPEYS 94 VI LOPPUTARKASTELUA 96 LÄHTEET 97 LIITTEET 109 2 Kuva 1. Kuvassa näkyvät hyvin kaikki Kakolanmäen vankilat ja rakennukset. 1. Lääninvankila. 2. Sofiankadun kerrostalo, jossa oli asuntoja vartijoille. 3. Kakolan johtajan asunto. 4. Itäselli. 5. Kakolan päärakennus. 6. Päiväselli eli pohjoisselli. 7. Yöselli. 8. Länsiselli. 9. Työliike ja sen myymälä. 10. Verstaita. 11. Metallipaja. 12. Alue jossa vahtikoirien tarhat olivat 1950-luvulle saakka. 13. Vankimielisairaala. 14. Aurajoki. Turun linna on n.2km oikealle. Kuvaaja: Bo Stranden. 3 I JOHDANTO 1 Tutkimuksen lähtökohdat (…) Kakolassa oli nää moninkertaset niin tota vangit, mitkä ei muis vankiloissa selvinny, pystyny olemaan, ni ne heitettiin tänne Kakolaan. Ja vangit ittekki sanos, et tää on niinku Kakolan persreikä, elikkä viiminen perä mihin heitetään. Mut silti he oli tavallaan ylpeitä tunti et he oli tääl.(…) ni vankilas oli tiukkaa napit oli olla kiinni ja tip top niinku armeija systeemi. Kakola oli mun aikan [80-luvulla] (…) et ei sil taval olla hiostettu, et rajat on kuitenki ollu, et sen rajan yli ei mennä, mut muuten sai olla rauhassa. Et vanki sai lusia sillai et ei turhaan niinku ihmisarvoa hiostettu tai pistetty sillai tiukkaan tilanteeseen. Et se on ollu Kakolan valttikortti aina. Se oli sitä loppuun asti, Saramäki on ihan eri asia, et se on uus talo ja uudet tällaset laitosjaottelut ja kaikki et se on ihan eri. Mies11 Kakolanmäen vanhan keskusvankilan historia alkoi työ- ja ojennuslaitoksena vuonna 1853. Se ehti toiminta-aikanaan nähdä ja kokea kaikki suomalaisessa vankeinhoidossa tapahtuneet muutokset. Näkyvältä paikaltaan Turun keskustan tuntumasta, Kakolanmäeltä, se on myös nähnyt suomalaisen yhteiskunnan mullistukset, muutokset ja maaltamuuton kaupunkeihin. Pitkän ja monimutkaisen historiansa vuoksi voi tuntua, että Kakolaa on hieman vaikea ymmärtää; se on ollut täysin oma maailmansa keskellä kaupungin vilinää. Tämän toteamuksen voi kuulla myös monen vartijan suusta. Tässä työssä pyrin kuitenkin hieman raottamaan arkea, jota Kakolanmäen vanhassa keskusvankilassa on eletty 1970-luvulta vuoteen 2007. Aikarajaukseni perustuu 1970-luvun suuriin periaatteellisiin muutoksiin vankeinhoidossa. Tuolloin tehdyt muutokset ovat suuresti vaikuttaneet siihen, millaiseksi vankeinhoito on muodostunut reilussa kolmessakymmenessä vuodessa. Vuonna 2007 Kakolanmäen vankilatoiminta lakkasi uuden Saramäen vankilan valmistumisen myötä. Kakola koetaan osaksi turkulaista kulttuuriperintöä. Sen sijainti keskellä kaupunkia on tehnyt siitä näkyvän osan Turun kaupunkikuvaa. Vankilan sulkeuduttua 2007 se on otettu myös näkyväksi osaksi Turun imagoa. Kaupungin matkailuyritys on järjestänyt alueella erittäin 4 suosittuja opastuksia, tiloissa on kuvattu elokuvia ja tv-sarjoja, minkä lisäksi siellä on ollut klassisen musiikin konsertteja. Vuoden 2012 keväällä sai ensi-iltansa Kakola rock musikaali Turun kaupunginteatterissa yhteistyönä kaupunginteatterin ja Tehdasteatterin kanssa. 2 Tutkimuskysymykset ja avaintermit Työssäni tutkin Turun vanhan keskusvankilan eli Kakolan vanginvartijoiden työn arkea. Jatkossa tutkimuksessa käytän termiä Kakola kun viittaan Turun vanhaan keskusvankilaan. Arjella tässä työssä tarkoitan sitä kaikkea inhimillistä toimintaa ja tapoja, jotka kuuluivat työn tekemiseen Kakolassa (Jokinen 2005, 10,15). Aineistoni muodostuu haastatteluista, joita on toteutettu Turun yliopiston kansatieteen Vankilat murroksessa–projektissa vuosina 2008–2010. Käytän myös kansatieteen projektin muita aineistoja, jotka on arkistoitu kulttuurien tutkimuksen arkistoon. Osallistuin keväällä 2009 projektin kenttätöihin Kakolanmäellä, jossa tein havainnointikävelyjä ja haastatteluja informanttien kanssa kahden viikon ajan, sekä keväällä 2010 viikon ajan Konnunsuon vankilassa Joutsenossa Lappeenrannassa. Tulen työssäni käyttämään kenttätöissä keräämääni havainnointimateriaalia. Kakolanmäki on työpaikkana ollut suljettu työyhteisö, jossa on sijainnut kolme eri vankilaa; keskusvankila, vankimielisairaala ja lääninvankila. Kun viittaan tutkimuksessani näihin kolmeen vankilaan ja niiden ympäristöön, käytän termiä Kakolanmäki. Tutkimukseni muodostaa jatkumon etnologiassa tehdylle ammattiryhmätutkimukselle (esim. Spoof, 1997; Nurmi, 1989; Snellman, 1996; Ruotsala, 2002; Leimu, 1983, 1985; Sappinen, 2000; Räisänen, 2008). Vankila-alueella on työskennellyt muun muassa vanginvartijoita, sosiaalityöntekijöitä, psykiatreja, opettajia, siviilipalvelusmiehiä, sairaanhoitajia, lääkäreitä, pappeja, autokuskeja, käsityönohjaajia ja työnjohtajia. Vankila-alueen välittömässä läheisyydessä oli henkilökunnalle varattuja asuntoja. Osa henkilökunnasta vietti myös paljon vapaa-aikaa yhdessä erilaisten urheiluharrastusten yhteydessä. Henkilökunnan yhdistykset järjestivät myös matkoja ja koulutuksia, joille osallistuttiin. Näistä monista ammattikunnista päädyin lopulta tutkimaan vain vanginvartijoiden arkea. Minua kiinnosti löytää erilaisia ominaisuuksia, vaatimuksia ja toimintatapoja, joiden kautta muodostuu hyväksi koettu vartija ja sitä kautta koko vartijoiden ammattikunta. 5 Olen erityisen kiinnostunut siitä kuinka Kakolan vartijoiden arkea työssä elettiin ja toteutettiin. Vertailukohtana joiltain osin käytän Konnunsuon kenttätyöaineistoa haastatteluineen. Koen tämän vertailun tietyissä aiheissa tuovan lisää syvyyttä ja ymmärrystä teemoihin, joita ei välttämättä ole käyty samalla intensiteetillä läpi Kakolanmäen haastatteluissa. Aiheet ovat vankeinhoidossa yleisesti todettuja kuten esimerkiksi huumeet ja niiden mukanaan tuomat ongelmat. Toisaalta naisvartijat eivät olleet Kakolanmäen haastatteluissa kovin vahvasti näkyvissä, kun taas Konnunsuolla aihetta käsiteltiin enemmän. Avaintermeiksi aineistosta ja esiymmärryksestäni nousi vartijan ammatti-identiteetti, arjen sujuvuus ja laitosrauha. Nämä liittyvät kiinteästi toisiinsa ja muodostavat työn ytimen. Vartijan tehtävä on huolehtia arjen sujuvuudesta vankilassa, jotta saavutetaan haluttu lopputulos; laitosrauha. Tähän vaaditaan vartijan ammattitaitoa, jonka eri puolia käsittelen työssäni. Vartijan ammattirooli ja sen toteuttaminen vankilan arjessa on työni ydin. Tutkimuskysymykseni kiteytyi seuraavanlaiseksi: mistä eri osa-alueista muodostui Kakolan vanginvartijan työ ja minkälainen oli hyväksi koettu vartija? 3 Aineistonmuodostamismenetelmät Havainnointikävely haastattelumetodina Yhtenä etnografisena menetelmänä olivat havainnointikävelyt (ks. esim. Ruotsala, 1992). Näiden havainnointikävelyiden aikana kuljettiin Kakolanmäen alueella vanhoissa vankilarakennuksissa entisten työntekijöiden kanssa. Kävelyn yhteydessä informanttia haastateltiin. Haastattelu eteni löyhästi teemahaastattelun rungon puitteissa, mutta ideana oli antaa informantin vapaasti kertoa ja muistella arkea vankilassa. Metodi toimi hyvin ja oli antoisa niin tutkijoille kuin informanteillekin. Havainnointikävelyt kestivät helposti lähes kolme tuntia. Myös Helena Ruotsala (1992, 26) toteaa tällaisten havainnointikävelyiden olevan erittäin käyttökelpoinen menetelmä, jonka aikana informantti pystyy palauttamaan mieleen monia uusia asioita ja hän myös pystyy konkreettisesti näyttämään esittämiään asioita. Haastatteluryhmät myös kohtasivat toisiaan Kakolanmäellä kuljettaessa, joka synnytti haastatteluihin aika ajoin myös ryhmähaastattelun piirteitä. Havainnointikävely oli metodina toimiva juuri siksi, että informantit pystyivät palaamaan muistoihinsa tapahtumien alkuperäisillä paikoilla. Tilat aukesivat myös tutkijalle selkeämmin 6 ja merkityksellisemmin. Kysymysten esittäminen oli helpompaa, koska olimme itse tilassa mukana, jolloin siitä muodostui aktuaalinen paikka myös meille. Tilojen tunnelmat vaihtelivat informanttien kertomusten sävyttäminä. Vankimielisairaalassa vallitsi tyystin erilainen tunnelma, kuin aurinkoisella länsisellin ulkoilupihalla. Koska lääninvankilan puolella oli sijoitettuna myös tutkintavankeja, oli tunnelma myös erilainen kuin keskusvankilassa, johon sijoitettiin rikosten uusijat sekä kaikkein vaarallisimmat rikolliset. Koimme alueella kiertelyn jo itsessään sinänsä innostavana, sillä yhden tilan kautta saimme haltuumme useita paikkatodellisuuksia. Havainnointia pääsin tekemään, kun seurasin mukana muiden havainnointikävelyillä. Omilla tutkimuskävelyillä havainnointi oli erityyppistä, silloin havainnot keskittyivät enemmän informantin reaktioihin eri teemoihin ja toisaalta myös informantin tiloihin ja paikkoihin liittämiin merkityksiin ja tarinoihin. Ollessani vain sivustaseuraajana pääsin kiinnittämään enemmän huomiota koko tutkimushaastattelu tilanteeseen ja sen kulkuun. Havainnointini oli siis pääosin havainnointia ilman osallistumista, sisältäen silti piirteitä myös osallistuvasta havainnoinnista (Grönfors 1982, 88, 93; Ruotsala 2005, 59). Osallistuvan havainnoinnin piirteet tulivat esiin tilanteissa, joissa yhdessä kävimme läpi työtehtäviä jossain tietyssä tilassa. Osallistuva havainnointi on vuorovaikutusta ja sen tulee edetä tutkimuskohteen ehdoilla (Ruotsala 2005, 59). Tutkijan positio Vankeinhoitotyö on ihmistyötä. Tähän samaan kategoriaan jaan myös sosiaali- ja terveydenhoitoalan ammatit. Näitä yhdistää usein suhteellisen tai totaalisen suljetut työympäristöt, korkea vaitiolovelvollisuuden aste sekä tietynlainen eettinen suhtautuminen asiakkaisiin/potilaisiin ihmisinä. Kaikissa näissä ammateissa korostuu hyvä ihmistuntemus ja kyky lukea ihmistä. Omasta taustastani johtuen koen ymmärtäväni suhteellisen hyvin työn eettisiä ja henkisiä haasteita – molemmat vanhempani ovat työskennelleet lääkäreinä sekä totaalisen suljetussa, että suhteellisen suljetussa työympäristössä. Taustani on siis vaikuttanut eettisiin ja moraalisiin arvoihini sekä esioletukseeni ja tulkintoihini myös vankilakentän suhteen (Ruotsala 2005, 53). Isäni isoisä Kalle Kosonen toimi talouspäällikkönä 1900-luvun alussa Konnunsuolla sekä Sukevalla. Hänen vaimonsa Hanna Kosonen toimi molemmissa 7 vankiloissa sairaanhoitajana. Oma isoäitini puolestaan on toiminut sairaanhoitajana Ojoisten kartanossa Hämeenlinnassa 1960-luvulla, joka oli tuberkuloosiparantola sakkovangeille. Nykyään kartano toimii avovankilana. Suljetuissa laitoksissa ja nimenomaan vankiloissa on tehty aiemminkin etnografista tutkimusta. Muun muassa Minna Ruckenstein ja Annika Teppo toteuttivat Helsingin vankilassa, ”Sörkässä”, kenttätöitä vuosina 2003–2004. (Ruckenstein & Teppo 2004; Ruckenstein & Teppo 2005.) Lisäksi löysin ruotsalaisen etnologi Eva M. Karlsson väitöskirjasta saattohoitotyötä tekevistä sairaanhoitajista kiintopisteitä, jotka yhdistävät niin vankila- kuin sairaalatyötä. (Karlsson, 2008). Kenttätöiden aikana pohdin laajasti sekä vartijoiden työhön että omaan tutkimustyöhöni liittyviä eettisiä kysymyksiä. Tutkimuskävelyillä monet informantit kävivät läpi syviä tuntoja, joita monikymmenvuotinen ura vankilassa oli jättänyt. Muutaman kerran haastattelun jälkeen informantti pyysi nauhan huolellista läpikäyntiä, ja tiettyjen sensitiivisten kohtien sensurointia. Kuten Olssonkin toteaa, tutkijan ja tutkimuksen sensitiivisyys tulee arvioida jatkuvasti uudestaan tutkimuksen eri vaiheissa (Olsson 2005, 282). Olenkin työssäni tehnyt ratkaisun käsitellä sensitiivisiä asioita vain niiltä osin, kun niillä on merkitystä arjen työssä. Tutkimustani ja aineistoani määrittävät vahvasti kenttätyöt, joita olen päässyt tekemään projektimme puitteissa. Kentällä olo ja suhteellisen laaja aineisto ovat tarjonneet minulle jonkinlaisen ymmärryksen vankilasta. Kenttätyön tekeminen on ollut minulle erittäin merkityksellistä ja antoisaa. Olen käytännössä kokenut tutkijan roolin ja sen suuren vaikutuksen aineiston muodostumisessa kentällä. Kentällä haastatteluja tehdessä on tutkija itse tiedonhankinnan välineenä ja lähteenä, tällöin tutkijan henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat myös aineiston muodostumiseen (Ruotsala 2005, 46). Suljetussa laitoksessa kenttätöiden tekeminen poikkeaa normaalissa ympäristössä tehtävistä monessa suhteessa, mutta tietyt piirteet pätevät molemmilla kentillä. Laitos ei koskaan voi olla ulkopuoliselle täysin avoin, kuten kenttä harvoin on. (Ruckenstein & Teppo 2005, 23.) Minulla on ollut projektimme kautta mahdollisuus tutustua vankeinhoitoalalla työskenteleviin ja tätäkin kautta syventää kentän tuntemustani. Tutkimukseni on myös esilukenut eräs näistä vankeinhoitoalalla työskentelevistä. 8 Miehisessä työympäristössä, kuten vankilassa, sukupuoli korostuu ja sitä myös korostetaan. Sukupuoli koetaan vankilassa hyvin käytännöllisesti ja fyysisesti. Tämä vaikuttaa niin naisvartijoiden kuin naispuolisten tutkijoidenkin työskentelyyn vankilassa. (myös Autio et al. 2010.) Naisvartijoihin saatettiin yhdistää heikkouden ja tunteiden hallitsemattomuuden elementtejä. Heikkous saatettiin kokea sekä henkisenä että fyysisenä ominaisuutena naisissa. (esim. Lehtonen 2010, 11.) Oman kokemukseni ja ymmärrykseni mukaan näitä samoja elementtejä saattoivat jotkin miesvartijat yhdistää myös minuun naispuolisena tutkijana. 4 Tutkimusaineistosta ja sen analyysistä Olen ollut mukana sekä Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitoksen Kakolanmäkiprojektissa että Turun yliopiston kansatieteen Vankilat murroksessa-projektissa vuodesta 2008. Projekti on toteuttanut kahden viikon mittaisen kenttätyöjakson Turussa Kakolanmäellä keväällä 2009, sekä viikon mittaisen jakson Joutsenossa Konnunsuon vankilassaa keväällä 2010. Olen haastatellut vartijoita ja muita työntekijöitä molemmilla kentillä. Molemmilla kentillä toteutettiin kansatieteen kenttätyökurssi, jonka osallistujat tekivät haastatteluja sekä havainnointia. Haastatteluja Kakolanmäestä on toteutettu jo vuonna 2008. Yhteensä haastatteluja Kakolanmäeltä on 34. Konnunsuolta projektilla on 42 haastattelua. Suurin osa Kakolanmäen ja Konnunsuon haastatteluista toteutettiin havainnointikävelyinä. Haastattelujen lisäksi projektilla on ollut käynnissä kilpakeruu koskien niin Kakolanmäkeä kuin Konnunsuota. Lisäksi on kerätty lehtiaineistoa sekä muuta aineistoa ja irtaimistoakin. Aineistoni koostuu teemahaastatteluista, tutkimuskävelyistä sekä havainnoinnista, joita olen tehnyt kahdella kentällä, Kakolanmäellä sekä Konnunsuolla. Konnunsuon kenttätöistä on tehty loppuraportti (Lehtonen 2010) sekä Susanna Hoffrénin proseminaarityö Naistyöntekijänä Konnunsuolla. Sukupuoli vankilatyössä ja sen muutoksessa. (Hoffrén 2011). Tulen työssäni tukeutumaan myös näihin tutkimuksiin. Teemahaastattelun runko kattaa työn arkea sekä vapaa-ajan viettoa työtovereiden kanssa. Haastatteluissa on pyritty käymään teemat läpi, kuitenkin antaen haasteltavan itse kertoa aiheista, jotka hänelle olivat läheisiä ja tärkeitä. Teemahaastattelu ei perustu yksityiskohtaisille kysymyksille, vaan pikemminkin keskeisille teemoille ja niiden vapaalle 9 läpikäynnille (Hirsjärvi & Hurme 2004, 48). Suuri osa Kakolanmäen haastateltavista oli jo eläköitynyt. Haastateltavilta, joilla oli takanaan pitkä työura, oli mielenkiintoista tiedustella muutoksia, joita työssä tapahtui heidän työvuosiensa aikana. Kakolan vartijoiden haastatteluja valikoimassani aineistossa on 13. Näistä kolmessa on haastateltu samaa henkilöä kahdesti. Kakolaa koskevia haastatteluja on tämän lisäksi 7. Lääninvankilan vartijoiden haastatteluja on aineistossa 6, joista kahdessa on haastateltu samaa henkilöä kahdesti. Tämän lisäksi aineistossa on kaksi haastattelua vankimielisairaalaan ja yksi lääninvankilan vankityöpuoleen liittyen. Kaiken kaikkiaan primääriaineistoni koostuu siis 29 haastattelusta, joissa on haastateltu 24 eri informanttia. Informanteista kolme on naisia, joista yhtä on haastateltu kahdesti. Aineiston muodostamisen alussa kävin läpi Vankilavirkailija-lehtiä vuodesta 1980 eteenpäin, mutta päätin keskittyä haastatteluaineistoon, jo tehdyn lehtidiskurssitutkimuksenkin takia. Esittelen tätä diskurssitutkimusta lyhyesti työssäni luvussa 4. Tulen myös viittaamaan näihin tutkimuksiin myöhemmissä aineistonkäsittelyluvuissa. Kävin läpi myös vankilakirjallisuutta; sekä vankien että henkilökunnan tuottamaa. Nämä toimivat minulla pohjatietona, ne olivat tukemassa omia havaintojani vankiloista, enkä käytä niinkään suoranaisina lähteinä. Suomessa tosin ei ole tehty laajaa tutkimusta vankilakirjallisuudesta, mutta se jääköön myöhemmän tutkimuksen aiheeksi (Lipsonen 1997, 20–21). Kulttuurianalyysi Kulttuurianalyysin avulla olen nostanut aineistostani esiin erilaisia teemoja. Kulttuurianalyysi, johon teemoitteluani pohjaan, perustuu kahden ruotsalaisen etnologin, Billy Ehn ja Orvar Löfgren teoriaan. (Ehn & Löfgren, 1982, 2001.) Ehn ja Löfgren määrittelevät kulttuurin kollektiivisesti jaetuksi tietoisuudeksi sekä symbolien ja merkitysten systeemiksi. (ibid. 1982, 13.) Vartijoiden työkulttuuria jaetaan hyvin paljon hiljaisena tietona. Tällaista hiljaista tietoa on mahdollisuus tavoittaa ainoastaan työtä tekemällä ja sitä seuraamalla. Kulttuurianalyysi on hyvä työväline tämän hiljaisen tiedon pilkkomiseen. Havaintojeni ja haastattelujen pohjalta löysin aineistostani kahdeksan teemaa, joiden avulla analysoin vartijan työtä: paikka, työ, aika, moraali, kaaos/järjestys, yksilö/ryhmä, valta/hierarkia, maskuliini/feminiini. (ibid. 1982, 27–28.) 10 Kulttuurianalyysin tavoitteena on kulttuurin piilevien merkitysrakennelmien tulkinta, eli arkielämän itsestäänselviltä tuntuvat tavat ja rutiinit, sekä niiden symboliset merkitykset. Näiden piilevien merkitysrakenteiden purkamiseen käytetään kulttuurianalyysissä apuna eräänlaisia teemallisia vastapareja. Kulttuurianalyysin tavoitteena on tiheä kuvaus (thick description), joka tarkoittaa havaitun toiminnan merkitysrakenteiden, niiden hierarkian ja sosiaalisen perustan tutkimista. (ibid. 1982.) Kahdeksan kulttuurianalyysin tarjoaman teeman avulla käyn läpi vartijan ammattia. V VANGINVARTIJAN IDENTITEETTI 1 Hyvä vartija Ennaltaehkäisevä asenne Ennaltaehkäisevä asenne alkoi jo siitä, kun vanki tuli vankilaan ja pohdinnassa oli hänen sijoittamisensa osastolle. Sijoituksessa tulee ottaa huomioon vangin tekemä rikos, ikä, kulttuuritausta, aikaisempi vankilakäytös, työhistoria, erityistaidot, huumeiden käyttö, kansallisuus, kielitaito ja vaarallisuusaste (Ruckenstein & Teppo 2004, 11). Myös tasapuolisella ja oikeudenmukaisella kohtelulla pyrittiin ennalta ehkäisemään mahdollisia ongelmatilanteita. Eräskin informantti koki, että juuri tällä tarkalla ennaltaehkäisevällä asenteella vältettiin suurin osa mahdollisista vaaratilanteista: Ja nää on nii vaarallisia tämmöset, ku ne oli, tämmösiä, jotka oli henkisesti noin jollain lailla häiriintyneitä, niin ne oli, olivat ni, just ku ne täysin arvaamattomia saattoivat olla. Mutta hyvin harvoin tällasia... tällasia.. pahoja vaaratilanteita tuli, juuri sen takia, että kaikki, kaikki se, kaikessa panostettiin siihen ennakoimalla ehkäisyyteen, ettei pääse syntymään sellaista, sellaista tilannetta. Mies14 Anssi Peräkyläkin nostaa esiin ”käytännöllisen perusasenteen”, jolla hän kuvaa vartijoiden 11 suhdetta työhönsä ja koulutukseensa. (Peräkylä 1997, 73.) Tämä käytännöllinen perusasenne korostui lähes kaikkien informanttien puheessa. Eräs informanteista tiivistikin sen osuvasti: Mää sanoin aina, että kun on pää pualiks pilvis ja jalat maassa, ni sil pärjää. Nainen3 Ennaltaehkäisevä asenne vaatii myös hyvää ihmistuntemusta. Piti osasta lukea vangista kannattaako sanoa hyvää huomenta selliä avatessa vai jättää sanomatta. Täytyy osata luovia. (Mies6.) Yksi informanteista koki tämän hyvän ihmistuntemuksen olevan erittäin olennainen juuri erilaisissa haasteellisissa tilanteissa, joissa tulee päättää millä tavalla tilanteessa ”on mukana”: Tää vaatii erittäin pitkää pinnaa ja hyvää ihmistuntemusta, neuvottelutaitoo ja tota noinii sil taval empaattisen luonteen et tai tota noiniin kyvyn, kyvyn omata tämmösen koska, mä en nyt sano mitään prosenttilukua, mut vangit niin ne on hyvin usein rikkoutuneesta perheestä. Heillä heil ei oo esimerkiksi mitään kokemusta joulusta. He ei tiedä mikä on joulu siis perhejuhlana. Et ensmäsen joulun he kokee täällä. Ni täällä joutuu olemaan isänä, äitinä, veljenä et tota noinniin, näin niinkun.. Kumminki he hakee jotkut ihan simmost kontaktia, mitä yleensä lapsi hakee vanhemmiltaan, hyväksymistä ja tällasta, et siihenki vaan sit piti osata mennä mukaan oikeella tavalla. Ei helppo homma ollenkaan. Mies15 Vankilassa on vahva perinne käytännön kokemuksen korostukseen puheessa. Nykyhetkessä toimiminen, arjen ja laitosrytmin sujuvuus sekä vahva, työssä opittu ja koettu käytännön ammattitaito koetaan tärkeinä arjen pyörittämisen peruskivinä. Leena Salomäki ja Päivi Tiihonen viittaavat aiempaan työväestön tutkimukseen todetessaan, että käytännön taitojen korostus on luultavasti kulttuurinen vastarinta hierarkiassa johtopaikoilla olevia kohtaan. Fyysisyyden ja raskaan työn korostamisella työväenluokan miehet muodostavat itsearvostuksensa ja vahvan ammatillisen identiteetin. (mm. Peräkylä 1997, 89–91; Alasuutari & Siltala 1983). Vankilan vahva hierarkkinen rakenne ja perinteisesti maskuliininen 12 työkulttuuri tukee tätä. Anssi Peräkylä (1989) on kuitenkin todennut, ettei vankeinhoito varsinaisesti ole kovin fyysistä työtä, vaan tehtävät sijoittuvat enemmän ylläpito- ja läsnäolotehtäviin, joiden voidaan katsoa olevan feminiinistä työn kenttää. Puhumisen tavat Useat haastattelemani vartijat viittaavatkin tässä juuri siihen, että tulee olla hyvä suustaan. Myönteisellä asennoitumisella tarkoitetaan lähinnä sitä, että vartija osoittaa olevansa kiinnostunut vangista ja pyrkii tietynlaiseen solidaarisuuteen. Täten vartija myös saavuttaa vangin luottamuksen, ja arjen pyörittäminen on sujuvampaa. (Peräkylä 1997, 39–40.) Puhumisen tavat ovat tietenkin jokaisella henkilökohtaiset, oman mukavuusalueen piirissä, mutta eräälle informantille oli tärkeää keskustella vankien kanssa mahdollisimman normaalisti: (…) et tota mää nyt ainakin omalt kohdaltani voin sanoo, et mää keskustelin sillä lailla, kun ihmisten kans nyt yleensä puhutaan. Nainen3 Konnunsuon aineistossakin todettiin vartijan tärkeimmiksi työvälineiksi avaimet, suu ja puhelin. Keskustelutaito oli tärkeää ja sitä pidettiin ehdottomasti tärkeimpänä ja ensisijaisena keinona haastavissa tilanteissa. Vangin kanssa keskustellessa tulee kuitenkin välttää yksityisasioista puhumista, sitä pidettiin yleisesti riskialttiina. Joskus kuitenkin vanki voi kertoa paljonkin henkilökohtaisista asioistaan. Silloin katsottiin parhaaksi suhtautua tilanteeseen mahdollisimman neutraalisti ja kuunnella, mutta olla kuitenkaan aktiivisesti osallistumatta keskusteluun. (Lehtonen 2010, 23 – 24.) Oman persoonan käyttäminen apuna vangin luottamuksen saavuttamisessa koettiin hyvänä: I: (…) ku mä olen tällane kova juttelemaan, hölöttelemään, ni se sit katteli mua, et ei toi vartija varmaan oo ihan täyspäine, se punnitti mua. Oikein tarkkaan. Se punnitsi mua ja sit se ihan yks kaks viikon jälkeen ja me ruvettiin juttelemaan aina ku me oltiin kahdestaan, ni hän tuli juttelemaan. Mut ku joku muu tuli ni tuli rooli päälle. H: Oliks tällasia tilanteita paljon, et oli mahdollisuus olla vangin kanssa 13 kahdestaan? I: Totta kai kyl tua päivittäin, vaik ei muuta mut ku mennään käräjäkeikal taikka sairaalaan, ni se oli yks tilaisuus. Mul on ainkain ollu se periaate, et ku meen saattokeikalla, ni mä otan kontaktin. Mun täytyy olla se henkilö, joka luo sen kontaktin. Ku jos pitkäki keikka on ja eikä puhuta mitään, ni se on helvettiä. Kyl jostaki pitää saada tikustaki asiaa. Ku ruvetaan keskustelemaan, ni sul on kontakti vankiin ja kun sä tiedät mis päin se liikku, ni sä tiedät kuka se o. Sulhan itselläki helpompi olla ja vangilla helpompi olla, ku tiedät eikä tarvii pelätä tilannetta. Keskustella ja sillai samalla tasolla. Mies11 Suhtautuminen vaikeisiin asioihin Vaikeiden asioiden käsittelykyky on edellytys pärjäämiselle vankilassa työskennellessä: (…) jollei sit tota henkistä pualta siis oteta mukaan, mut niinko fyysisesti ei minkään näköst naarmuu, tota ei tullu vankien taholta. Ne naarmut on tuolla pääkopan sisällä se mikä on tullu. Mies13 Näiden ”pääkopan sisällä” oleviin ”naarmuihin” on varmasti kaikkein haastavinta vaikuttaa. Työ vankilassa on kuluttavaa ja repivää, ja solidaarisuuden tarve korostuu. Jokaisen tulisi voida pitää huolta omasta sekä työkaverinsa psyykkisestä työsuojelusta ja ylläpitää työkykyään. (VV 4/83, 14.) Konnunsuolla moni informantti kertoi, ettei ajattele työasioita kotona eivätkä vankilan tapahtumat vaivaa enää kotona. Kuitenkin vanhemmat informatit kertoivat uhkaavien tilanteiden jäävän mietityttämään ja tulevan jopa uniin. Tällaisia uhkaavia ja ahdistavia tilanteita ovat muun muassa uhkaukset, vangin itsemurha ja aggressiivisen vangin kohtaaminen siviilissä. (Lehtonen 2010, 40.) Niin Konnulla kuin Kakolassa parhaaksi lääkkeeksi raskaiden työasioiden unohtumiseen pidettiin urheilua. (Mies17.) Ilman vapaaajan mielekästä harrastusta saattaa muutenkin helposti ajautua hakemaan apua alkoholista. 14 Informantit kokivat, että viime vuosina henkilökunnan henkiseen jaksamiseen on alettu kiinnittää enemmän huomiota. On alettu järjestää erilaisia kriisityöryhmä ja koulutusta. (mm. Mies6.) Ammatillisen roolin avulla on mahdollista saavuttaa vaikeisiin asioihin eräänlainen välimatka, joka auttaa jaksamaan työssä, kuten eräs informantti muisteli: (…) sillon, kun siel on työntekijänä, niin on pakko pitää semmonen tietty välimatka niihin asioihin.(…) et tota se on tuota säilytettävä semmonen ammatillisuus siin sitten, et ei voi ruveta ajatteleen joka kohdas sen uhrin tunteita. Sillon siit työnteost ei tuu mitään. Nainen3 Susanna Hoffrénin aineistossa informantit olivat sitä mieltä, että naisvartijoilla oli hieman erilaiset työtavat ja myös työssä selviytymisen strategiat nähtiin erilaisina kuin miehillä. Toisinaan tätä pidetään heikkoutena, ei kuitenkaan aina. (Hoffrén 2011, 12.) Huumori Vankiloissa, kuten muissakin laitoksissa, syntyy varsin rankkaa huumoria. Huumori auttaa kestämään työn arkea ja toisaalta sen avulla voi käsitellä vaikeitakin asioita. Kotona tätä huumoria ei aina oikein ymmärretty, kuten eräs informantti muisteli: Se on niin rankkaa se huumori, et ei aina kotiväkikään ymmärtäny sitä, jos jossain tilanteessa siviiliyhteydessä, ni ne ei ymmärtäny sitä. Mies13 Toisaalta nimenomaan huumorissa vaaditaan äärimmäisen hyvää tilannetajua ja ihmistuntemusta, jottei provosoi tilanteita: Ja huumoriiki vois aika paljon puhuu, kunhan se nyt ei oo pilkkaa vaa, että tota siin mielessä. Nainen3 15 Oikein käytettynä huumori on vankilassa yksi hyvä työväline. Informantti kuvaili, että huumori oli salaman nopeaa, kun täytyy aina olla niin kun valmiina heti sanomaan jotain. (Nainen3.) Kakolan henki Kakolaan tulivat moninkertaiset rikoksen uusijat. Kuten eräs informantti totesi: I: (…) tääl sit oli vankeinhoitolaitoksen paskasakki. Ne oli semmoset kato ku ne oli kaikki laitokset kiärtäny, kiärrätetty eikä missään pärjänny, ni sit lopulta siirrettiin Kakolaan. Tääl ne oli sit hoirettava tavalla tai toidella. H: Nii, joo se henkilökunnan asenneki oli sit erilainen. I: Siin oli monta kertaa tuli semmosii tilantei, et onhan meillä säännöt ja aseet ja laki takana, mut kyl siäl joskus piti kattoo vähän sormien välistä, et asia saarais hoirettuu suurempaa tota noin.. (…) H: (…) hakeutuko tänne sit sellasia vartijoita, semmosia kaikkein taitavimpia vartijoita tai semmosia, jotka kesti sitten nämä kauheimmat vangit tai ne jota kukaan muu ei kestäny? Oliks täällä sit vartijoilla semmonen asenne, et me sit kestetään tämä? I: Vartijahenkilökunta, kyl sen täytys olla semmost tota ni,ammattitaitavuutta tässä työssä ku niitten kanssa piti täällä tulla tavalla tai toisella toimeen, ni kyl sitä sillon, kyl siin vaadittiin tota.. (…) Mies13 Myös muissa vankiloissa arvostettiin Kakolan vanginvartijoiden ammattitaitoa. Koulutuspäivilläkin saatettiin kysyä, että mites te pojat siäl Kakolassa tämän teette? (Mies13.) Myös vangit olivat tietoisia siitä, mihin olivat tulleet. Monen informantin puheessa korostui tietty ”Kakolan hengeksi” määriteltävä asia: 16 Kakola oli siitä hyvä linna, et tääl oli moninkertset vangit, he ties, he on tääl omasta syystään täällä, ei meiän syystä. Me.. tääl oli aina sanotaan lämmin henki puolin ja toisin, tää oli siin mieles hyvä linna olla varsinki töissä. (…) tääl ei nipotettu mistään asiasta, et tääl katottiiin hiukan näin meininkejä, mut tota noinii, ei puututtu ihan joka pikku asiaan. Mies15 Ei täällä kovin paljoo ollu [ongelmia], kun he tiäsi mikkä on ne perussäännöt, mistä piretään kiinni. Et muista asioista voidaan sitten.. Mies6 VI LOPPUTARKASTELUA Vanginvartijan ammatti-identiteetti on mielestäni olennainen osa vartijan arkea. Se, miten vartija kokee itsensä ja muut, sekä työtehtävänsä, muodostaa tärkeän osan vankilan arkea. Haastatteluissa nousi usein esiin erilaiset ominaisuudet, jotka tekivät vartijasta informanttien mukaan hyvän. Hyvän vartijan määrite kertoo mielestäni paljon niin itse työstä kuin sitä tekevistä ihmisistä ja heidän työnsä arjesta. Käytännöllisyys korostui erittäin vahvasti. Varsinkin pitkään vartijoina työskennelleet eivät aina nähneet koulutusta, varsinkaan uudempaa, työhön pätevöitävänä, vaan enemmän korostettiin käytännön työkokemusta. Monet totesivatkin perehdytyksestä kysyttäessä, että uudet oppivat seuraamalla vanhempien toimintatapoja. Hyvä vartija sai pidettyä arjen sujuvana ja siten säilytettyä laitosrauhan. Laitosrauhan koettiin olevan se, minkä eteen työtä tehtiin. Laitosrauhalla tarkoitettiin tilannetta, jossa arki sujuu ennustettavasti ja rauhallisesti niin vangeilla kuin henkilökunnallakin. Kun vanhan polven vartijat katselivat työuraansa taaksepäin, totesivat he vankeinhoidon muuttuneen paljon. Eräs informantti totesi nykyisen vankeinhoidon jopa eroavan vanhasta kuin yö päivästä. Puhuttaessa fyysisestä muutoksesta Saramäen uuteen vankilaan, toivat monet esiin sen teknisen ylivoimaisuuden. Tämä teknisyys on kuitenkin monien mielestä vienyt vankilalta 17 pois joitain tärkeiksi koettuja ominaisuuksia ja kehittänyt sitä vähemmän inhimilliseen suuntaan. Myös vartijoiden sosiaalinen arki on muuttunut teknistymisen ja uusien tilojen myötä. Vartijat eivät esimerkiksi näe kongeilta ulos; halutessaan tietää millainen sää ulkona on, he kysyvät joltakin vangeista, mitä sellin ikkunasta näkyy. 18
© Copyright 2024