Hannu Väisänen: - Oulun kirjailijaseura
Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 1 – KESÄKUU 2011 Hannu Väisänen: ANTERO ON FANTASIA sivu 4 Tarina MATKUSTAA KEVYESTI sivu 7 Kirjallisuuden maantiede sivu 8 Uudet kirjat sivu 12 1799 6761 Mahtisana Oulu on lehtikaupunki, on ollut jo lähes kaksisataa vuotta. Kaupungin ensimmäinen sanomalehti Oulun Wiikko-Sanomat aloitti vuonna 1829, Suomen ensimmäinen aikakausilehti Mehiläinen painettiin pian sen jälkeen Oulussa. Lääkäri ja lehtimies Elias Lönnrot toimi molempien lehtien vastaavana päätoimittajana. Kaupungissa oli siihen aikaan runsaat 4 000 asukasta. Stiiknafuulia on oululaisen kirjailijan Teuvo Pakkalan ilmaisu vuodelta 1895 ja nyt myös Oulun kirjallisuuslehti. Kielitoimisto väittää, että stiiknafuulia on mielikuvituksellinen, mahtipontinen ja mitään merkitsemätön sana, esimerkkinä poliittiset stiiknafuuliat. Mielestäni sana on matkan varrella vääristynyt. Teuvo Pakkalan Stiiknafuulia oli ja on hyvä oululainen mahtisana. Elias Lönnrot laati valistavia kirjoituksia suomenkielisille talonpojille ja kantaa ottavia tiedejuttuja ruotsinkieliselle sivistyneistölle. Oulun kirjallisuuslehti Stiiknafuulian rooli on toinen. Ajat ovat eri tavalla haasteelliset. Tänään valtiovalta haluaa rangaista lukijoita ja vahingoittaa suomalaista kulttuuria kiristämällä sanomalehtien ja kirjojen verotusta samalla, kun sitä muissa sivistysvaltioissa kevennetään. Suomessa painettujen kirjojen arvonlisävero on jo nyt yhdeksän ja e-kirjojen peräti 23 prosenttia. Monessa Euroopan maassa, kuten Norjassa, painettujen kirjojen veroprosentti on tasan nolla. Ruotsissa vero on laskettu kuuteen Stiiknafuulia 1 – 2011 ”Suomessa painettujen kirjojen arvonlisävero on jo nyt yhdeksän ja e-kirjojen peräti 23 prosenttia. Monessa Euroopan maassa, kuten Norjassa, painettujen kirjojen veroprosentti on tasan nolla”. prosenttiin, jolla on ollut huomattavan myönteinen vaikutus kirjanmyyntiin. Kirjastot ovat ahdingossa, määrärahat eivät tahdo riittää kirjallisuuden ostoon. Tulosvastuullisuuden nimissä katsotaan kirjalainan hintaa. Tämä tarkoittaa sitä, että vähälevikkiset, mutta tärkeät kirjat joutuvat väistymään massatuotteiden tieltä. Yliopistosairaalan kirjastoa yritetään lakkauttaa, koska maksajaa ei ole. Suur-Oulun pääkirjastosta tehdään jostain syystä ”keskustan aluekirjasto”. Kirjastosta on tulossa meluisa markkinapaikka, toivottavasti ei kuitenkaan kirjallisuuden, lukemisen, opiskelun ja tutkimuksen kustannuksella. Kustannusala elää merkittävää murrosta. Osa kirjallisuudesta julkaistaan sähköises- sä muodossa. Ärhäkät pienkustantamot tuottavat edullisesti uutta, merkittävää kirjallisuutta. Kirjailijat puolestaan eivät tiedä, miten sopia tekijänoikeuksista kustantajien kanssa. Myös kirjailijoiden ammattijärjestöt ovat ihmeissään. Jo vuosikausia Oulun yliopisto on ajanut alas humanistista opetusta ja kielten koulutusta samaan aikaan, kun muualla on tajuttu sisällön ja kansainvälisyyden merkitys. Eihän tässä näin pitänyt käydä, kun uutta, uljasta teknologiakaupunkia rakennettiin. Kaikkien tämän keskellä Stiiknafuulia näkee tehtäväkseen tuoda kirjailijat lähemmäksi lukijoitaan. Erityisen ongelmallinen tehtävä on Oulussa, jossa ei toimi valtakunnallista yleiskustantamoa. Kaupungin kirjallinen elämä on kituuttanut säästöliekillä. Toki täällä kirjallisuutta on tehty ja tehdään, paljonkin. Mutta kirjailijat ovat pakertaneet kukin omalla tahollaan, kriittinen massa on ollut hajallaan. Me toteutamme Stiiknafuulian tehtävää esittelemällä pohjoisen kirjailijoiden uutuuksia, haastattelemalla heitä ja muita, tekemällä juttuja kirjallisuudesta ja tarvittaessa ottamalla kantaa yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin. Punastelematta, sitoutumatta puoluepolitiikkaan. Mutta pohjoisesta näkökulmasta. Robert Brantberg päätoimittaja 10 Tuomo Heikkinen Kirjallisuus nosteessa Näin tulivat kirjailijat tykö lukijaa… 20 Marja-Riitta Vainikkala Kuviteltu elämä Kirjoittaja on yksi sisällään olevien ihmisten joukossa… 24 Tuure Holopainen Seuralaisia Kirjailija harhailee maailmassa, jota ei ole olemassa… Hannu Väisänen: Kyntö ja kylvö, öljy. Hannu Väisänen: HAJOAMINEN EHEYTTÄÄ sivut 4–6 Uudet kirjat sivut 12—18 Stiiknafuulia Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja Robert Brantberg toimitussihteeri ja ulkoasu Ilpo Koskela toimittaja Marja-Riitta Vainikkala www.stiiknafuulia.fi [email protected] GST Domain Kansankatu 47 A , 90100 OULU 2 STIIKNAFUULIA Julkaisija Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Pauliina Vanhatalo www.oulunkirjailijaseura.fi [email protected] Painopaikka Joutsen Median Painotalo Oy, Oulu 2011 ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko) Robert Brantberg: Korpikenraali Lauri Hirvonen: Prinsessa Hupsutupsu ja lohikäärme Ilpo Koskela: Djävulens viskning Anja Lampela: Pyry Leena Lehmuspuu: Häpeä ihon alla Ari Paulow: Khilafa! Erkki Pulliainen: Siperia opettaa Ville Ranta: Sankaritekoja Inga Röning: Oiva – lentokone, joka pelkäsi lentämistä Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu Pirjo Suvilehto: Lapsosen leikit Koiranpäiviä Jukka Tervo: Kevät räjähti käsiin Erkki Tuormaa: Suojelija 26 Eero Suvilehto Aforismeja juttelivat juopot Prahassa ja muita juttuja… 28 Inga Röning Pikkusankari Olen joskus miettinyt, miksi haluan kirjoittaa lapsille… 22 27 29 31 Sarjakuvat Reijo Kärkkäinen Lauri Ahtinen Ilpo Koskela Ville Ranta STIIKNAFUULIA 3 Hajoaminen eheyttää “Antero on jonkinlainen fantasia minuudesta eikä siitä koskaan voi lopullisesti erota.” ”Siitä on tullut tekijälleen eräänlainen sarjakuvahahmo. ” ”Iltaisin mennessäni nukkumaan mietin usein, mitä Anterolle mahtaa nyt kuulua.” ”Hän on ilmeisesti alkanut elää omaa elämäänsä ilman minua.” Pappila On lämmin kevätkesän päivä LounaisRanskan Dordognessa. Alhaalla laaksossa käännetään peltoja ja Hannu Väisänen puhuu Antero-trilogiastaan kotinsa, entisen kyläpappilan salissa. Kirjoituspöytä, joka 1800-luvulla palveli pappilan reviisoria veronkannossa, on saanut uuden elämän kirjailijan työpöytänä. Jaloissa pyörii kissa - ei niinkään rakkaudesta vaan koska sillä on nälkä, Väisänen huomauttaa. Antero-sarjan kolmas osa Kuperat ja koverat ilmestyi 2010 ja uusin ranskalaiskylän elämää ja taiteilijan työtä valottava lyhytproosakokoelma Apupata tänä keväänä. Miniatyyriproosaa Suuri osa Apupadan teksteistä on eri lehdissä julkaistuja kolumneja, jotka Väisänen on muokannut kokonaan uudelleen. Joku kriitikoista on kuitenkin ehtinyt määrittelemään kirjan “vain” jälkiherkuksi. “Apupata ei ole mikään “välikirja”. Pidän itse sitä varsin tärkeänä kirjallisella urallani. Se pyrkii osoittamaan miniatyyriproosan mahdollisuudet ja myös sen, mitä päivälehti voi sietää. Tärkeintä on ollut esitellä eri suuntiin harottava pienoismaailma, kylän elämä, jonkinlainen moniterälehtinen impressio. Kutsuisin itse niitä musiikkitermillä etydi, ja kuten tiedetään, etydejä kirjoitetaan sekä duurissa että mollissa.” Hannu Väisänen Dordognen pappilan ovella. ”Kävelylle lähdössä”. Kuva Paula Kukkonen 4 STIIKNAFUULIA Taiteilija työnsä äärellä. Omakuva Himo tuleviin Hannu Väisänen on myös kansainvälisesti arvostettu taidemaalari ja graafikko. Miten kirjoittaminen ja kuvantekeminen eroavat toisistaan? “Maalaaminen on selvästi fyysisempää toimintaa. Iso kangas edessäni, mahdollisesti tikkaat, kankaan pingottaminen ja pohjustus - koko ruumis on mukana toiminnassa. Maalatessani liikun ateljeessa, puhun, laulan ja kiroilen. Kun kirjoitan, istun paikallani 8-9 tuntia, en liiku, hädin tuskin juon mitään. Elän muualla, fyysinen elämä tuntuu olevan muualla.” Vaikeinta on siirtymäkausi Kirjoittaminen ja maalaaminen tukevat toisiaan. Väisänen sanoo kirjoittamisen näyttäneen hänelle, millainen kuvataiteilija hän oikeastaan on. Kuvat ovat kehittyneet täysin odottamattomaan suuntaan sen jälkeen, kun Vanikan palat vuonna 2004 ilmestyi. “Vaikeinta on siirtymäkausi kuvasta kirjoittamiseen ja päinvastoin. Sen vuoksi pidän jaksoja mahdollisimman pitkinä: kuusi kuukautta kirjoittamista, eikä koskaan samaan aikaan. Se kehittää oikean himon tuleviin tehtäviin. Tunnuslauseeni on: Hajoaminen eheyttää.” Hannu Väisäsen kaunokirjalliset teokset ovat monialaisia. Hän käyttää proosan, runon ja kolumnin aineksia ja antaa tekstin liikkua assosiatiivisesti, rytmiä vaihdellen. Miltä kuulostaa luonnehdinta “esseemäinen kirjailija”? Hyvä fraseeraus “Esseemäinen kirjoittajatyyppi olisi kyllä ideaalini. Mutta en koe vielä olevani siellä enkä halua profiloitua minkään tyyppiseksi kirjailijaksi. Heti, kun alan huomata jotain tyyliin viittaavaa, siivoan pöydän puhtaaksi ja aloitan alusta. Luen esseitä kuitenkin enemmän kuin romaaneja - Nabokovin, T.S. Eliotin, Barthesin ja tietysti Montaignen esseet ovat päivittäistä evästäni. Mutta eniten minua opettaa musiikki, “Vaikeinta on siirtymäkausi kuvasta kirjoittamiseen ja päinvastoin. Sen vuoksi pidän jaksoja mahdollisimman pitkinä: kuusi kuukautta maalaamista, hyvä fraseeraus. Jos talo rakentuu kivistä tai laudoista, minun romaanini ja esseeni rakentuvat lauseista.” Musiikin opetus on siis rytminen muuntelu ja tulkinta. ”...kirjoittaminen ja maalaaminen tukevat toisiaan” Väisäsen kotikieli on nykyisin ranska, ja hän toteaa kirjoittavansa suomea ikään kuin toisen kielen läpi. “Haluan kirjoittaa hyvää ja rikasta suomea.” Muistamisen ja kirjoittamisen yhteys ja eletyn elämän kutoutuminen fiktioksi on saanut kriitikot vertaamaan Anterotrilogiaa Marcel Proustin romaanisarjaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Hannu Väisästä vertailu hämmentää. “Toisaalta ymmärrän mekanismin mikä panee yhdistämään niinkin erilaiset kirjoittajat kuin minä ja Proust. Aistien kognitiivinen kokonaisuus, joka antaa vaikutelman että itse elää tapahtumien ulkopuolella yhteen koottujen aistimustensa ja muistojensa avulla - tämä yhdistettynä fantisoituun minuuteen - saattaa muistuttaa Proustia. Muuttuva Proust Suhteeni Proustiin muuttuu sanotaan joka viides vuosi. Aika ajoin hän on STIIKNAFUULIA 5 Tarina matkustaa kevyesti läheisempikin, mutta ajoittain otan tietoisesti etäisyyttä. Olen myös kirjoittanut Proustista pitkähkön esseen, jota en lainkaan häpeä.” Usein kuulee puhuttavan “oululaislähtöisistä” kirjailijoista, ja siinä yhteydessä on mainittu myös Hannu Väisänen. Poislähtemistä on selitetty sillä, että arktisen hysterian teesit pakottavat pohjoissuomalaisen nykykirjailijan irtiottoon. Väisänen ei koe arktisen hysterian varjostavan itseään millään tavalla. Pako mystiikkaan “Minusta alkaa tuntua, että puhuttaessa Oulusta “paenneista” kulttuurityöläisistä halutaan tahallaan luoda jotain mytologiaa.” ”Se maistuu koko lailla samalta mystifioinnilta kuin Valkealinnan seinään kirjoitettu Paskakaupunni.” 6 STIIKNAFUULIA ”...oululaista mytologiaa” ”En lähtenyt Oulusta ovet paukkuen ja minulla on toimiva työsuhde Ouluun, tällä hetkellä esimerkiksi on tulossa näytelmä ja näyttely.” ”Esteettisen ja eettisen maailmankatsomukseni pohja on peräisin Oulun kasarmilta ja se kulkee aina mukanani halusinpa tai en.” Tulossa on myös uusi kirja, jota Väisänen sanoo kirjoittavansa hyvin hitaasti. Se ei ole Antero-saagan jatkoa vaan jotain aivan muuta. Anteroa ei kuitenkaan ole lopullisesti haudattu. “Saattaa olla että vielä palaan Hannu Väisäsen pappila Dordognessa. Kuva Paula Kukkonen aiheeseen, mutta odotan jonkinlaista “näkyä” tai paikkaa, missä kohtaan Anteron seuraavan kerran”, Hannu Väisänen sanoo. Marja-Riitta Vainikkala Hyvä tarina voi kiertää maailman muutamassa päivässä. Myöskään kirjallisuus ei ole sidottu paikkaan, jossa se luodaan. Teos voi tulla kirjoitetuksi Oulussa, lähteä liitetiedostona helsinkiläiselle kustantajalle, ilmestyä valtakunnallisesti, herättää kiinnostusta kansainvälisillä kirjamessuilla ja valloittaa maailman. Tarina on kevyt matkustaja. Kirjailija sen sijaan on fyysinen, sekä ajan että paikan sitoma olento. Jotta pohjoisen kirjailija saataisiin edes Helsinkiin, täytyy löytyä aikaa, rahaa sekä pakkasenkestävä yöjuna. Sähköposti, facebook ja internet tekevät mahdolliseksi kontaktin muualla asuviin kirjallisuusalan ihmisiin. Samaa tarkoitusta palvelevat työmatkat maakunnan ja joskus valtionkin rajojen ulkopuolelle. Mutta jos kirjailija huomaa tarvitsevansa kollegaa kahville, oluelle tai auttamaan muuttolaatikoiden kantamisessa, kun perhe on kieltäytynyt kuljettamasta hamstrattuja teospinoja enää yhteenkään uuteen huoneistoon, etäkollegasta on vain vähän apua. Ilman paikallista työtoveria kahvit jäävät juomatta ja baarikeskustelut käymättä, puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu, kun kirjailija kumartuu nostaakseen jälleen yhden teoslaatikon huonolla tekniikalla. Muuttaessani muutama vuosi sitten Ouluun minulla oli verraten kehno käsitys alueen kirjallisesta vireydestä. Toki pari Oulun kirjailijaa tiesin entuudestaan nimeltä ja googlaamalla olin löytänyt muutaman lisää. Huutomerkki ry:n sivut kertoivat, että jotakin tapahtui myös Oulun kirjallisuuskentällä, mutta alueellista kirjailijayhdistystä hain turhaan. Jyväskylässä opiskelleena ja Kirjailijataloon ihastuneena olin pitänyt Pauliina Vanhatalo. Kuva Tatu Hirvonen ”Joukkoomme mahtuu tätä nykyä yli kolmekymmentä pohjoispohjalaista kirjailijaa prosaisteista runoilijoihin, jännityskirjailijoista sarjakuvantekijöihin, lastenkirjailijoista tietokirjailijoihin, näytelmäkirjailijoihin...” itsestään selvänä, että Oulusta löytäisin samankaltaisen ammatillisen yhteisön, jonka kautta paikallisiin tekijöihin olisi luonteva tutustua. Kaikeksi onneksi vaikutelmani oli harhaanjohtava. Kaupungissa asuessani löysin vähitellen tieni Oulun kirjailijoiden sekä taide- ja kulttuurialan ammattilaisten pariin. Kirjallisuuden läänintaiteilija Tuomo Heikkisen aloitteesta seudun kirjailijat kokoontuivat vapaamuotoisesti syksyllä 2010. Kokouksen vanavedessä syntyi yhdistyksemme, Oulun kirjailijaseura ry. Ensikuukaudet ovat olleet työntäyteisiä. Olemme mm. pitäneet Uusien teosten illan, kirjoittaneet vuoroblogia, käyneet esittäytymässä Suomen kirjailijayhdistysten neuvottelukunnan Talvipäivillä, järjestäneet apurahakoulutusta yhdessä Oulun läänin taidetoimikunnan kanssa ja pistäneet pystyyn Nuori Pakkala -kirjallisuuspalkinnon, jonka toivomme tukevan nuorten luku- ja kirjoitusharrastusta. Olemme suunnitelleet tulevaa ja pyrkineet vaikuttamaan esimerkiksi siihen, että Pohjois-Suomen kirjamessujen suunnittelussa otettaisiin paremmin huomioon kirja-alan vaatimukset. Olisi hienoa, jos messuja voitaisiin rakentaa niin pitkällä aikajänteellä, että alan hitaimminkin reagoivat toimijat ehtisivät mukaan. Entä sinä, tuntematon lukijamme? Jos olet kaupallisen kustantajan kautta julkaissut pohjoispohjalainen kirjailija, toivomme, että haet yhdistyksemme varsinaiseksi jäseneksi, mikäli et sitä jo ole. Kannatusjäseniksemme ovat lämpimästi tervetulleita sekä yksityishenkilöt että yritykset, ja myös kannatusjäsenet pääsevät mukaan seuran tiedotukseen sekä jäsenkokouksiin. Järjestämiimme kirjallisiin tilaisuuksiin toivomme runsaasti paikallista yleisöä. Kirjailija tarvitsee lukijansa ja kuulijansa! Ja jos olet virtuaalikollegamme, kirjallisuusalan kaukaisempi toimija tai vain kirjallisuuden ystävä, tämä lehti on kädenojennus myös sinulle. Stiiknafuulia on meidän tarinamme, kevyt matkustaja. Ajan, paikan ja rahan rajoitteita uhmaaville vierailijoille lupaamme tarjota vähintään ne kahvit. Pauliina Vanhatalo STIIKNAFUULIA 7 Kirjallisuuden maantiede Minulta kysyttiin viime syksynä millainen kirjailijoiden kaupunki Oulu on? Vastasin, että kaupungista puuttuu vain raitiovaunut, joita jopa Turkuun jälleen suunnitellaan. Totesin, että paikallinen kiskoliikenne parantaisi Oulun julkista kuvaa huomattavasti enemmän kuin mikään brändityöryhmä. Vitsi? Ei ollut, vaikka jätinkin vastaamatta kysymykseen. Tulin vuoden 1980 kesäkuussa Helsingistä sanomalehti Kalevan tiedetoimittajaksi. Luin professori Kirsti Simonsuuren Pohjoisen yökirjan, joka oli melkoinen ensikosketus kirjailijoiden Ouluun ja humanismin nollarajaan. Cambridgen yliopistossa väitellyt Simonsuuri luonnehti Linnanmaata siperialaiseksi tehtaaksi. Oulussa tuoksui muukin kuin raha. Oulujoen vesi Puoli vuosikymmentä myöhemmin haastattelin radioon kirjailija Veijo Merta hotelli Vaakunan alakerrassa. Kysyin: Miksi Oulu tuottaa runsaasti kirjailijoita? Meri mietti hetken: Ehkä se johtuu Oulujoen vedestä. Vastaus oli naseva. Kirjailija Meri promovoitiin Oulussa filosofian kunniatohtoriksi vuonna 1989. Jostain syystä en 1980-luvun alkupuolella törmännyt oululaisiin kirjailijoihin Kalevan tai Yleisradion toimituksissa. En, vaikka työskentelin kymmenen askeleen päässä Kaisu Mikkolan kulttuuritoimituksen lasiovesta. Missä he lymyilivät? Asemaravintolassa, jossa kriitikkolegenda Kari Karemo tapasi istua? Haarikassa, jossa intelligentsia luurasi? Siellä tulin joskus ottaneeksi 8 STIIKNAFUULIA Mikä muuttuu? Robert Brantberg. Kuva Heikki Kirstinä Juhana Lepoluoto: Lausuttu on että maan kulttuurityöläiset kirjoittavat toisilleen; mikä ei pidä paikkaansa, itselleen he julkaisujaan kirjoittavat (Pohjoinen). 2000-luvulla kaupungin kulttuuripiireissä on satunnaisesti kohistu. Kaltion päätoimittaja Jussi Vilkuna erotettiin Ville Rannan Muhammad-sarjakuvan vuoksi. Ilmari Leppihalme ja kumppanit uskalsivat kirjoittaa Pohjois-Suomen kirjallisuushistorian. Enimmäkseen on ollut merkillisen hiljaista. Mikä on muuttunut menneistä kiihkeistä vuosikymmenistä? Istun eräänä aurinkoisena iltapäivänä kustannusosakeyhtiö Pohjoisen ex-toimitusjohtajan Martti Ursinin työhuoneessa Oulun rautatieasemaa vastapäätä. Sytytämme piiput. Maisteri Ursin nousee tuolista ja avaa kaapin. ”Tule Robert vilkaisemaan!” Hyllymetreittäin kirjoja, satoja Pohjoisen kustantamia teoksia. Parhaimmillaan yli kaksikymmentä kirjaa vuodessa, pari kirjaa kuukaudessa. Ei mikään pienkustantamo. Pohjoisen ääni. Ärhäkkää lehteäkin julkaistiin, kahden vuosikymmenen aikana ilmestyi peräti seitsemänkymmentä numeroa. Ajatusleikki oluen Aku-Kimmo Ripatin seurassa. Enemmän Haarikassa oli lehtimiehiä, näyttelijöitä ja yliopiston humanisteja. Mutta olihan kaupungissa Kaltion viisaita, Pohjoisen kulttuurikuikeloita ja Punaisen akvaarion perillisiä? Jotenkin onnistuin kiertämään ne porukat kaukaa. No - en minä kirjailijoita edes etsinyt. Ymmärsin roolini tiedetoimittajana: tärkeitä olivat yliopiston professorit, vielä tärkeämpiä teknillisen ja lääketieteellisen tiedekunnan tutkijat, VTT:n gurut ja uudet ihmefirmat. Rakennettiin fiksua vekotinta, teknologiakaupunkia. Palaamme lähes puolen vuosisadan takaisiin tapahtumiin, vuoden 1964 kevääseen. ”Pohdimme Erno Paasilinnan kanssa kysymystä, josta hän oli kirjoittanut Kaltioon pääkirjoituksen.”, Ursin kertoo. ”Miksi Pohjois-Suomessa ei ole kirjankustantamoa? Aloimme leikkiä ajatuksella. Mitäpä, jos perustaisimme kustannusyhtiön kirjoja tekemään?” Alku oli varovainen. Ensimmäinen Pohjoisen kirja näki päivänvalon vuonna 1965. Teoksen nimi oli Pohjoiset kysymykset, jonka oli toimittanut Rae Murhu, Nykyaika © Jouko Toiviainen 2011 yliopiston kirjastonhoitaja ja Pohjoisen aktivisti. Murhun mukaan Pohjois-Suomen väestö ei halua jäädä reserviin, se haluaa olla rakentamassa aluetta elinkelpoiseksi valtakunnan osaksi. Teknologian alkusoitto Se oli teknologiakaupunki Oulun alkusoitto. Vuosi oli muutenkin merkittävä Oulun kirjallisuushistoriassa. Kirjailija Erkki Hyytinen poltti julkisesti meren jäällä uuden, vielä julkaisemattoman Oulu-aiheisen kirjansa käsikirjoituksen vastalauseena kaupungin kulttuurivihamielisyydelle. Tempauksessa oli huvittava puolensa; uittopäällikkö Hyytinen oli saanut kaupungin tunnustuspalkinnon neljä vuotta aikaisemmin. Seuraava Pohjoisen kirja ilmestyi vuonna 1967. Kahdeksan vuotta myöhemmin kirjoja tuli jo lähes parikymmentä. Martti Ursin siirtyi vuoden 1984 alusta Vaasan kaupunginjohtajaksi. Pohjoisen toimitusjohtajaksi tuli Kalevi Kaukonen, joka halusi tehdä firmasta ”kunnon kustantamon” ja kannattavan liikeyrityksen. Jälkimmäinen ei onnistunut. Tappioita graafisesti korkeatasoisista kirjoista ja ylisuurista varastoista kertyi yli sietorajan ja Pohjoinen fuusioitiin Kalevan osastoksi vuonna 1988. Kukaan ei kysynyt ”Minua jäi vaivaamaan, että toimitusjohtaja Kaukonen ei halunnut käydä kanssani keskustelua siihenastisesta taloudenpidosta ja kustannustoiminnan periaatteista tai Pohjoisen kulttuurista”, Ursin sanoo. ”Kuitenkin olin tehnyt sitä työtä parikymmentä vuotta.” Sama asia vaivaa Ursinia edelleenkin. Kukaan ei ole kysynyt häneltä kustannustoiminnan mahdollisuuksista Oulussa. Ja toinenkin: ”Kulttuurista on turha puhua, kun ekonomit päättävät kustannusasioista.” Sitkeitä nuo kustantajat Pohjoisen porukka leimattiin aikoinaan vasemmistolaiseksi. Joukossa oli entisiä kokoomusnuoria, jotka olivat ryhtyneet liberaaleiksi. Tai avarakatseisiksi, jos asia niin halutaan ilmaista. Sama juttu vaivasi 1980-luvun lopulla Radio Kaikua. Aseman ärhäkät uutiset ja ajankohtaisohjelmat olivat liikaa eräille piireille, joita kilpailevan tuutin silloinen alapäätyyli ei häirinnyt. kulttuuriteko Pohjois-Suomessa. Valikoimassa on jotain samaa kuin Pohjoisen tuotannossa. Merkillisen sitkeitä nuo kustantajat, joita vaivaa kulturelli palo. Entä Oulun kirjailijaseura, pohjoispohjalaisten ammattikirjailijoiden yhdistys? Ulkoisen tarkoituksen voi tiivistää vaikka näin: Tehdä alueen kirjailijat tutuiksi lukijoilleen. Hakemalla näkyvyyttä kirjamessuilla ja julkaisemalla kirjallisuuslehteä, ajamalla lukijoiden asiaa puolustamalla kirjasto- ja muita kulttuuripalveluja. Itsekeskeistä puuhaa? Mielestäni ei ole. Uskon, että vuorovaikutus lukijoiden ja kirjailijoiden välillä on hyödyksi molemmille ryhmille. Politiikan puhureista huolimatta kirjoja luetaan aina, muodossa tai toisessa. Kyllä - tämä on myös kirjailijoiden kaupunki. Uskon, että kolmen vuosikymmenen teknologiahybriksen jälkeen tarvitaan sisältöä. Kirjallisuutta ja kulttuuria, oli se missä muodossa tahansa, ja raitiovaunuja. Robert Brantberg Kulturelli palo Ranualainen Mäntykustannus avasi Oulun toimiston kevättalvella. Yhtiö suunnittelee tänä vuonna kolmenkymmenen kirjan julkaisemista. Se on merkittävä STIIKNAFUULIA 9 ”Kiertueet ovat olleet hyvä tapa viedä kirjallisuutta kerralla useille paikkakunnille. Yleisö on pitänyt vierailuja antoisina, sillä monissa kunnissa vastaavia tilaisuuksia ei juuri ole”. Kiertueet Kipinä- ja Noste -kirjailijakiertueet vierailivat viime syksynä ja nyt keväällä Koillismaalla, Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaan eteläisissä kunnissa. Kiertueissa oli mukana alueen kirjailijoita, jotka kertoivat tuotannostaan. Kiertueet ovat olleet hyvä tapa viedä kirjallisuutta kerralla useille paikkakunnille. Yleisö on pitänyt vierailuja antoisina, sillä monissa kunnissa vastaavia tilaisuuksia ei juuri ole. Överkalix Kirjallisuus nosteessa Noste-kirjailijakiertue huhtikuussa 2011. Takavasemmalta Tuomo Heikkinen, Eero Suvilehto, Varpu Vilkuna, Lauri Ahtinen, Essi Kummu, Miia Paani ja Pauliina Vanhatalo. Kuva Kimmo Suortamo 10 STIIKNAFUULIA Oulun kirjallisuuselämä on ollut nosteessa jo jonkin aikaa. Verrattuna 2000-luvun alkuun, kehitys on ollut merkittävää. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa uudet esikoiskirjailijat, kirjoittajayhdistys Huutomerkki ja Pohjois-Suomen Kirjamessut. Myös alueen kustannusala on piristynyt. Uuusimpana merkkipaaluna voidaan pitää Oulun kirjailijaseuran perustamista. Yhdistyksen toiminta on lähtenyt vauhdikkaasti ja monipuolisesti käyntiin. Eräs konkreettinen todiste on tämän lehden ensimmäinen numero. Vuorovaikutus Ammattikirjailijoiden yhdistykselle oli suuri tarve. Monet kirjailijat kaipasivat lisää yhteyttä ja vuorovaikutusta. Tehtäväni kirjallisuuden läänintaiteilijana on tukea alueen ammattikirjallisuutta sekä luoda sille näkyvyyttä. Ensimmäinen projektini oli herättää Pohjois-Suomen kirjailijapäivät henkiin lähes 20 vuoden tauon jälkeen. Kirjailijapäivät pidettiin Rokualla 2010, seuraavaa tapahtumaa vietetään tammikuussa 2012 Kemissä. Tänä vuonna Oulun läänin taidetoimikunta on alkanut tarjota residenssimajoitusta Ruotsin Överkalixista PohjoisPohjanmaalla sekä Kainuussa asuville ammattikirjailijoille. Residenssissä asuminen ei maksa mitään. Käyttöaika on kolmesta viikosta kolmeen kuukauteen. Residenssi sijaitsee Barents Literature Centerin yhteydessä, rauhallisella paikalla joen rannalla. Rakennus on hieno vanha pappila, josta taidetoimikunnan käytössä on yksi huone. Muissa huoneissa voi olla samaan aikaan esimerkiksi ruotsalaisia kirjailijoita, joten residenssissä on mahdollista myös verkostoitua ulkomaalaisten kirjailijoiden kanssa. Tiedotuskeskus Läänintaiteilijan pestit ovat määräaikaisia. Toivoisin kuitenkin, että olisi toimija, joka jatkaisi tekemääni työtä. Tarkoituk- sena on perustaa Ouluun uusi kirjallisuutta edistävä toimija. Työnimenä on kirjallisuuden tiedotuskeskus. Tiedotuskeskuksen tehtävänä on alueen kirjallisuuden näkyvyyden ja tunnettavuuden lisääminen, kirjailijoiden tukeminen sekä toimintaedellytysten ja työskentelymahdollisuuksien parantaminen. Keskuksen toiminta on sekä alueellista, valtakunnallista että kansainvälistä. Kirjallisuuden talo Suunnitelmissa on, että tiedotuskeskus toteuttaa kirjallisuutta esiin nostavia projekteja, kuten Pohjois-Suomen Kirjailijapäiviä, kirjailijakiertueita ja kansainvälisiä kirjailijavierailuja sekä toimii yhteistyökumppanina muiden järjestämissä tilaisuuksissa. Keskuksen yhteydessä toimii myös Kirjallisuuden talo. Rakennuksessa sijaitsee tiedotuskeskuksen toimiston lisäksi joidenkin kirjallisuusorganisaatioiden toimistoja, kirjailijoiden työhuoneita sekä kansainvälinen kirjailijaresidenssi. Suunnitelmat ovat vielä kesken. Uskon kuitenkin että jonkinlainen toimija tai toimintamalli syntyy ennen pitkää. Mahdollisesti keskus aloittaa toimintansa 2014. Tuomo Heikkinen ”Keskuksen yhteydessä toimii myös Kirjallisuuden talo. Rakennuksessa sijaitsee tiedotuskeskuksen toimiston lisäksi joidenkin kirjallisuusorganisaatioiden toimistoja, kirjailijoiden työhuoneita sekä kansainvälinen kirjailijaresidenssi”. Kevään 2011 uudet kirjat sivut 12—18 Avattava varovasti. Tämä kirja lukee sinua. Eero Suvilehto 2007 Masai © Jouko Toiviainen 2011 STIIKNAFUULIA 11 Robert Brantberg Korpikenraali Rukajärven komentajan ja erämiehen Erkki Raappanan elämäkerta. Itsenäisessä Oulujoen kunnassa syntynyt Erkki Raappana oli legendaarinen korpisoturi ja erämies sekä marsalkka Gustaf Mannerheimin luottokenraali. Raappana oli sanomalehti Kalevan perustajan Juho Raappanan poika. Koulunsa hän kävi Oulu klassillisessa lukiossa, kuten siihen aikaan sanottiin. Raappana oli koulutukseltaan Preussin ratsujääkäri, Jäger zu Pferde. Sisällissodassa hän taisteli Karjalankannaksella. Ennen talvisotaa hän toimi rajakomendanttina Ilomantsissa, jossa hän tuli tunnetuksi kansanomaisena eräja kennelmiehenä. Talvisodassa eversti Raappana komensi joukkojaan Lieksassa ja Kuhmossa. Lauri Hirvonen 12 STIIKNAFUULIA Djävulens viskning April 1961. Den första människan skickas upp i rymden. Adolf Eichmann står åtalad i Jerusalem. Revolutionen är inne på sitt tredje år och Kuba befinner sig på kokpunkten. Sovjetiska trupper anländer i strida strömmar, svartmålade flygplan syns på himlen och man väntar på kontrarevolutionärernas landstigning. Två äventyrare skickas till det isolerade Kuba med uppdraget att föra ut en mycket viktig person. Den enda som kan tolka ”Djävulens viskning”. Men ingenting går som man hade planerat. Aleks Revel hamnar i detta äventyr på det fascinerande Kuba. I albumet ingår också en presentation av den legendariska kubanska cigarren. Ilpo Koskela är en finsk serieskapare och illustratör bosatt i Uleåborg. I hemlandet har han utgivit ett flertal serieböcker sedan 80-talet. ”Djävulens viskning” är Koskelas debut på svenska. Översättning Jocke Laitala. Optimal Press 2011. Polttopulloilla aseistetut korpisoturit ajoivat venäläiset panssarijoukot takaisin sinne, mistä olivat tulleet. Jatkosodassa eversti Raappanan joukot hyökkäsivät Rukajärvelle. Divisioona oli vain 70 kilometrin päässä Muurmannin radalta, kun hyökkäys ylipäällikön käskystä pysäytettiin. Raappana nimitettiin Mannerheimristin ritariksi. Alkoi säälimätön korpisota. Vuoden 1944 elokuussa kenraali Raappana saavutti jatkosodan viimeisen suurvoiton lyömällä kaksi hyökkäävää punadivisioonaa Ilomantsin korvessa. Strategisesti tärkeästä voitosta vaiettiin, koska rauhantunnustelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat jo alkaneet. Revontuli 2011, taskukirja. Prinsessa Hupsutupsu Mitä kaikkea omalta pihalta voikaan löytää! Kedon kukista taittuu kruunu ja sisilisko pääsee lohikäärmeeksi, kun Hupsutupsu leikkii prinsessaa. Luvassa on myös saippuakuplia, hiekkakakkuja ja vauhdikkaat lätäkkötanssiaiset. Reippaaseen Hupsutupsu-pupuun tutustuttiin ensimmäisen kerran vuonna 2009 kirjassa Hupsutupsun junamatka. Prinsessa Hupsutupsu ja lohikäärme on lämminhenkinen kesäkirja pihamaan pienille löytöretkeilijöille. Lauri Hirvonen on syntynyt 1981 Muhoksella ja asuu nykyisin Oulussa. Perheeseen kuuluu kaksi alle kouluikäistä tytärtä. Koulutukseltaan Hirvonen on taiteen ja filosofian maisteri. Sarjakuva on myös läheinen ilmaisumuoto. Pupu-sarjakuvia on ilmestynyt eri julkaisuissa, kuten Karjalaisen verkkolehdessä, Rantapohjassa ja Ilta-Sanomien Kuukauden kotimaisena. Hupsutupsusarjaa täydentää Hupsu-tupsun värityskirja. WSOY 2011. Ilpo Koskela Kuva Juha Sarkkinen Anja Lampela Pyry Pinjan elämässä on kaikki hyvin. Hänellä on juuri se oikea elämänkumppani ja isä tulevalle vauvalle. Sitten kesken onnellisen odotuksen mies löytää uuden rakkauden ja lähtee. Siitä alkaa Pinjan painajainen. Pyry kertoo omistautuvasta rakkaudesta, petoksesta ja rikoksesta. Kiristyvä jännitys pitää otteessaan yllätykselliseen loppuun saakka. Pinjan tarina sijoittuu nykypäivään ja sen tapahtumat voisivat olla totta tässä ja nyt, meidän jokaisen naapurissa. Pyry on oululaisen vieraiden kielten opettajana toimineen Anja Lampelan kolmas romaani. Myllylahti 2011. Kuva Jukka Lampela STIIKNAFUULIA 13 Leena Lehmuspuu Häpeä ihon alla Romaani ongelmahäpeästä, jossa fiktiiviset henkilöt elävät häpeäelämää ja sen keskellä. Juoni kehittyy päähenkilön, Elinan, ympärille. Hänen päiväkirjaotteensa kertovat yhden henkilön häpeän synnystä, sen kanssa elämisestä, selviytymiskeinojen etsinnästä ja mahdollisista lopputuloksista. Elinan sisarentytär Marja löytää Elinan kirjoitelmat siivotessaan jäämistöä. Marja kiinnostuu Elinan tarinoista, joista tulee osa hänen elämäänsä niin, että hän päättää erikoistua psykiatriksi. Samalla hän kypsyy oman rajun kokemuksensa myötä ongelma häpeästä kärsivien hoitamiseen. Romaani valottaa myös Elinan sekä terapeuttisia että hengellisiä selviytymiskokemuksia. Poliitikot puhuvat vahvasta talouskasvusta ja sen välttämättömyydestä, vaikka aineellisia edellytyksiä siihen ei enää olisikaan. Minulle kaikki, tässä ja nyt – ajattelu on kohtuutonta itsekkyyttä, johon olemme oppineet. Olematontakin jakamalla voidaan äänestäjä pitää tyytyväisenä. Niukkuus uhkaa, lupaukset käyvät katteettomiksi. Maailman velkasumma on lähes kaksi kertaa globaali bruttokansantuote. Konkurssi uhkaa jo muutamia eurovaltioita. Valtaa ja resursseja jaetaan sotimalla. Kohtuutalous kiinnostaa vain harvoja. Suuria muutoksia voidaan saada aikaan lähtemällä arkielämän käytännöistä. Kohtuutalouden tuomia mahdollisuuksia on jokaisen syytä pohtia ennen kuin Siperia tylysti opettaa. Emeritusprofessori Erkki Pulliainen toimi vihreiden kansanedustajana vuosina 1987-2011. Ochre Chronicles 2011 Kuva Vihreät Ville Ranta Khilafa! 14 STIIKNAFUULIA Kyllä Siperia opettaa Romaani sisältää faktoja, mutta ei ole elämäkerrallinen tositarina. Teeman valinta: Keskuudessamme on paljon niitä, jotka kärsivät ongelmahäpeästä, mutta siitä on kirjoitettu yllättävän vähän. Häpeä ihon alla pyrkii käsittelemään laajaalaisesti häpeän monia kasvoja ja samassa mitassa antamaan toivoa selviytymiseen. Pirkko Böhm-Sallamo, joka oikoluki käsikirjoituksen, sanoo mm. : ”Teema avautuu taitavasti henkilöiden kohtaloiden ja kokemusten avulla sanataiteen keinoin. Herkkä ja ilmaisuvoimainen kieli tavoittaa nyanssit. Sisältö tempaa mukaansa. Tällaista kirjaa on kaivattu.” Kustannus HD 2011 Ari Paulow Kulttuurien välinen sota on käyty ja länsi on hävinnyt. Lähes kaikki maailman kansat on liitetty osaksi talebantyylistä valtakuntaa, josta muslimiyhteisö käyttää nimeä Khilafa. Suomessa jo yli neljännesvuosisadan ajan sorrettuna elänyt alkuperäisväestö kauhistuu, kun maata hallitseva emiiri määrää kuolemanrangaistuksen uhalla kaikki vääräuskoiset kääntymään islaminuskoon kolmen kuukauden kuluessa. Itsenäisen demokratian puolesta taistelevalla vastarintaliikkeellä on viimeinen hetki toimia. On taisteltava tie läpi Kainuun jäisten korpien kohti Oulua, jotta päästäisiin Atlantin yli hakemaan apua uskonsotureiden ylivoimaisen armeijan lyömiseksi ja ajamiseksi pois maasta ja Euroopasta. Raskaalle ja vaaralliselle matkalle lähtee muutamasta kokeneesta miehestä ja yhdestä naisesta koostuva ryhmä, jota Erkki Pulliainen Sankaritekoja johtaa Lallina tunnettu legendaarinen vastarintaliikkeen majuri. Alusta saakka tätä pientä ryhmää koettelevat jatkuvat ja muuttuvat vaaratekijät, joista pahin ja tuhoisin voi lopulta olla sisäinen uhka, petos. Kaikessa vauhdikkuudessaan Khilafa! on lohduttoman iskevä kuvaus toisen luokan kansalaisten elämästä teokraattisen muslimivaltion alamaisina. Siinä yhteiskunnassa vääräuskoisilla, uskonnottomilla ja naisilla ei ole juurikaan oikeuksia. Homojen, aviorikkojien ja islamista luopujien kuolemantuomio hirttämällä, ampumalla tai kivittämällä on yleisessä käytössä. Mutta Khilafa! ei ole pelkkä yhden mahdollisen tulevaisuuden kuvaus. Sen selkäpiitä karmivat faktat saavat lukijan pohtimaan, onko romaanissa kuvattu maailma pantu alkuun jo meidän aikanamme. WSOY/Johnny Kniga 2011 Yksiön ikkunasta näkyy hiljainen parkkipaikka ja sähkövalojen valaisema jalkakäytävä. Ritari pukee ylleen haarniskan ja kohottaa lippunsa. Sankaritekojen aikakausi ei ole vielä kokonaan kadonnut. Ritari haluaa voittaa sodan, vaikka on jo hävinnyt kaikki taistelut. Ville Ranta on Suomen tunnetuimpia nykysarjakuvan tekijöitä. Sankaritekoja on hänen seitsemäs suomeksi julkaistava sarjakuvateoksensa - tarina lähiöritarin seikkailuista rakkauden sydänmailla. Nelivärinen, nidottu, pehmeäkantinen. Suomi ja englanti. Käännös: Jelle Hugaerts. Huuda Huuda 2011. Kuva Pekka Ala-aho Ville Rannalta myös kevään uutuus: Kajana, ett seriealbum. Käännös Jocke Laitala. Optimal Press 2011. STIIKNAFUULIA 15 Inga Röning Pirjo Suvilehto Oiva - Lentokone joka pelkäsi lentämistä Lapsosen leikit Koskettava satu pienestä lentokoneesta, joka pelkäsi lentämistä. Sinitaivaan lentoasemalla kävi kova vilske. Lentokoneita surisi maassa ja taivaalla. Lentämisen into huokui taivaalta ja jopa maassa lepäävistä lentokoneista - jokainen niistä olisi tahtonut taivaalle! Paitsi yksi: pieni punainen lentokone Oiva. Se nimittäin pelkäsi lentämistä hirmuisesti. Oivan korvissa humisi ja sitä pyörrytti, kun sen olisi pitänyt nousta ilmaan. Ympärillä pääskyset kurvailivat ilmassa. Ne osasivat lentää niin taitavasti. Miksei Oiva uskaltanut lentää? Lopul- ta se hinattiin lento kentän perimmäiseen nurkkaan ja vietiin romuttamolle. Joka aamu Oiva pelkäsi hetkensä koittaneen. Mutta eräänä päivänä romuttamolle tuli Mikko-poika isänsä kanssa. Mikko ihastui Oivaan niin kovasti, että sai isänsä ylipuhuttua ja Oivaa alettiin kunnostaa ja maalata. Lopulta koitti se päivä, että Mikko kiipesi isänsä kanssa Oivan ohjaamoon ja Oiva lähti rullaamaan Sinitaivaan lentokentän kiitorataa kohti. Rohkenisiko se nousta ilmaan? Kuvittaja Marjo Nygård. Tammi 2011. Suositun Syli-sarjan Lapsosen leikit tutustuttaa lukijansa vauvateatterin lumoavaan maailmaan. Veikeiden johdattelijoiden, Turren, Roosan ja Pihlan mukana kokeillaan, miltä vesi tuntuu, voiko kuplan mukana lentää ja voiko lankaa pitkin kävellä. Kirjailija ja pedagogi Pirjo Suvilehdon lyyrinen tarinankuljetus ja kuvittaja Karoliina Pertamon ihastuttavat kuvat tuovat teatterin lumouksen käsin kosketeltavaksi. Aikuiselle on mukana ohjeet, kuinka toteuttaa omaa vauvateatteria. Suvilehdon Syli-sarjan aiemmat teokset ovat Lapsosen lähellä ja Lapsosen loruja. Joni Skiftesvik Pirjo Suvilehto Perämies Jokelan kotiinpaluu Koiranpäiviä Perämies Jokelan kotiinpaluu on väkevä romaani vaaran vuosilta. Rahaton ja passiton Eero Jokela pestautuu syksyllä 1948 Kööpenhaminassa ikäloppuun Sonja-laivaan päästäkseen koti-Suomeen. Arvoituksellisia ”avustustavaroita” kuljettavan vuotavan kaljaasin matkasta läpi miinoja vilisevän Itämeren kehkeytyy surkuhupaisa taival, joka päättyy puolisokean luotsin virheestä karille Perämerellä. Miehistö ja laivuri jättävät Sonjan. Eero jää vartijaksi ja salakuljetuslastin kauppiaaksi laivaan. Mikään ei tunnu onnistuvan: varkaat kähveltävät kiikarin ja kompassin, kauppa kangertaa ja entinen tyttöystävä on penseä. Vieläpä Valtiollinen poliisi kiinnostuu liittoutuneiden aluksilla sota-aikana seilanneesta Eerosta. Valpon etsivät kyselevät petsamolaisen Marian katoamisesta keväällä 1941 16 STIIKNAFUULIA Ergo-laivalla, jolla Eero teki ensipurjehduksensa. Itsesyytöksien piinaamalta perämieheltä tivataan myös tietoja torpedoidun, sotakieltolastia natsi-Saksaan kuljettaneen Oscar Midlingin ja jääkärieversti Ragnar Nordströmin osuudesta tapahtumiin. Joni Skiftesvikin romaanissa levoton aika koettelee merenkulkijaa. Toisen maailmansodan ankarista saattuetaisteluista selvinnyt mies kokee suurimmat haasteensa kotivesillä lähestyvän talven piirittäessä vanhaa alusta. WSOY 2011, Julkaistaan 10. elokuuta JONI SKIFTESVIKILTA MYÖS: Katsastus, näytelmä kahdessa näytöksessä. Ensi-ilta Haminan Teatterissa 8.7 ja Kuusankosken Teatterissa lokakuussa 2011. Koiranpäiviä on kirja, joka sopii kaikille koiranomistajille ikään ja oman lemmikin rotuun katsomatta. Kirjassa käydään läpi koiranpennun kasvuvaiheet, hoitotoimenpiteet ja elämäntaitojen oppimisen perusteita. Lisäksi siinä kerrotaan hauskalla tavalla koiranelämän eri alueista ja annetaan monenlaisia reseptejä, joiden mukaan omalle koiralleen voi valmistaa herkkupaloja tai terveellisiä aterioita. Kirjaa voi mainiosti käyttää oman koiran päiväkirjan pohjana ensimmäisen elinvuoden aikana, ja se on hyvä tietopankki koko koiran elämän ajalle. Pirjo Suvilehto kertoo kirjassaan oman Tassu-pystykorvansa elämästä ja johdattaa lukijan näin koiranomistajan arkeen. Elämä koiran kanssa on monelle uusi kokemus, ja oman pennun ja nuoren koiran kasvun seuraaminen tuottaa suunnatonta iloa jahämmästelyn aiheita. ”Roosa lentää villisti teatterin hämyssä. Lisää saippuaa, lisää kuplia joka ikinen vauva alkaa kuplia kiemurrella, kismitellä, käskytellä ja lusmutella on täysi sekasorto salissa kas kaksikymmentä virkkua vauvaa paikaltansa karkaa ja pyrkii kohti Pihla-parkaa Lisää kuplia, Turre nauraa ja puhaltelee pilliinsä.” Tammi 2011. Kirja on oivallinen tiedonlähde ensimmäisen koiran omistajalle. Siinä kerrotaan, mistä tunnistaa vastuullisen kasvattajan, miten valita itselleen sopiva pentu, miten totuttaa pentu uuteen kotiin ja miten opetella sen kanssa yhteiselon alkeita. Sanasilta 2011. ”Niin on silmät koirallani, kun on suuri suitsirengas! Niin on korvat koirallani. kun on lumme lammin päällä! Niin on hammas koirallani, kun viikate Wirossa! Niin on häntä koirallani, kun on komehin korpikuusi!” Kanteletar STIIKNAFUULIA 17 Jukka Tervo Kevät räjähti käsiin Jukka Tervo on työskennellyt musiikkiterapeuttina kehitysvammahuollossa ja psykiatriassa 1970-luvun puolivälistä lähtien. Hänet tunnetaan erityisesti nuorten psykoterapeuttisen musiikkiterapian uranuurtajana ja kehittäjänä. Tervo on julkaissut lukuisia artikkeleita, esseitä ja tutkielmia elokuvan, musiikkiterapian, nuoruusiän, nuorisokulttuurin ja luovuuden alueilta kotimaisissa ja kansainvälisissä julkaisuissa sekä laajan teoksen Teräskitara – musiikkiterapia nuoruusiässä 2007. Nykysin Tervo työskentelee yksityisenä musiikkiterapeuttina, luennoitsijana ja musiikkiterapian työnohjaajana. Tervolta on ilmestynyt viisi runokirjaa: Zerkalo 1995, Ei koskaan, aina 1997, Kaksitoista sinistä kuuta 2007, Curt Cobainilla oli masu kipeä 2008, Ämpärin räminä 2009 sekä proosateos Kevät räjähti käsiin - kertomuksia nuoruudesta 2011. Kevät räjähti käsiin on tunnevoimaista lyhytproosaa nuoruusiän kriiseistä, konflikteista, etsimisestä, löytämisestä ja kadottamisesta, taivaista ja helveteistä. Teksti on alkuvoimaista ja lyyristä, eikä nuoruusiän konflikteja häivytetä fiktion varjoon – minkä fiktion? Kevät räjähti käsiin on välinpitämättömyyden kritiikki ja koskettava manifesti nuoruuden puolesta. Mäntykustannus 2011. Erkki Tuormaa Suojelija Kuva Kai Tirkkonen 18 STIIKNAFUULIA Pohjanmaalla kaadetaan tukiasemamastoja, ja Helsingissä Säteilyturvakeskuksen pysäköintialueella räjähtää autopommi. Iskujen tekijäksi epäillään SVS-nimistä ryhmää. Tutkinnan johtoon määrätään boheemi rikoskomisario Ilpo Lipponen, joka on saanut siirron Oulusta Keskusrikospoliisiin päämajaan Vantaalle ja muuttanut Helsinkiin. Siellä hän tapaa myös nuoruudenrakkautensa ja kokeilee siipiään hevibändin basistina. Tutkimukset polkevat paikoillaan, kunnes Espoosta löytyy nuoren opiskelijapojan ruumis. Tapahtumat kuljettavat Lipposen takaisin Ouluun, minkä lähistöllä sijaitsee SVS:n piilopaikka. Ja ennen kuin palaset lopulta loksahtelevat kohdilleen, komisariota odottaa liuta yllätyksiä... Dekkarillaan Sadonkorjaaja vakuuttavan debyytin keväällä 2010 tehnyt Erkki Tuormaa on loistavassa vauhdissa myös toisessa rikosromaanissaan, joka naulaa lukijansa tuoliin viimeiselle sivulle saakka. Kustannus-Mäkelä 2011. Kuva Heikki Kirstinä Kun kirjoittaja herää ”Huikea, muistan miltei ensi sanatkin, kun aloitin kirjoittamisen.” ”Helpottava, ihana, uuvuttava, uskomaton tunne, että minä kirjoitin ne.” ”Olin silloin lapsi. Se oli hyvin taianomainen kokemus. Ajattelin, kuka tätä kynää liikuttaa.” Kyselykierros Facebookissa kertoo kirjoittajien yhteisestä kokemuksesta: On uskomaton tunne, kun sanat ensi kertaa alkavat ilmestyä. Kirjoittaja ihmettelee, olenko se todella minä, joka kirjoitan? Alitajunta avautuu ja virtaa paperille, muistilapulle, tietokoneen ruudulle. Jollekin tunne on tuttu jo lapsuudesta, toisella kypsyttely on vienyt pidemmän ajan. Voimallisen tunteen on herättänyt vasta aikuisena virinnyt kirjoittamisharrastus. Kirjoittajan herääminen itsessä on melkein uskonnollinen, joskus pelottavakin kokemus. Luovasta kirjoittamisesta kiinnostuneille on tarjolla monenlaista kanavaa osallistua, runoryhmät, lukupiirit tai kirjoittajakurssit. Ylen Runoraati kutsuu tapahtumiin ja keskustelemaan runoudesta, FB Runoilijat haastaa kirjoittamaan runoja ja valitsemaan viikon runoilijan. Sosiaalisen median tunnetuin muoto, yhteisöpalvelu Facebook, kokoaa ryhmän hetkessä ja tuo yhteen tutut ja tuntemattomat harrastajat ja ammattilaiset. Halu saada palautetta ”Kirjoittamisen paine tuli kuin itsestään ja päätin lähteä opiskelemaan kirjoittamisen tekniikkaa. Minulla oli jo nuoruudesta lähtien paljon aineistoa laatikossa, jota osin työstinkin kirjoittajakurssin aikana.” Kun pöytälaatikkoonsa kirjoittava osallistuu kirjoittajakurssille, hän haluaa tietää, kannattaako hänen jatkaa harrastustaan. Hän toivoo, että oppisi asettelemaan sanansa ja lauseensa mielenkiintoisesti ja maalaamaan kirjaimin sen, mitä mielessään näkee. Harva kirjoittaa vain itselleen. Moni toivoo, että jossain vaiheessa hänen tekstinsä pääsisivät tavalla tai toisella julkisuuteen, oli julkaisukanava kustannettu teos, omakustanne, tietoverkko tai muu julkaisu. ”Jatkoin aineopintoihin. Nyt olen kirjoittamisen maisteriohjelmassa ja teen gradua hurjaa vauhtia.” ”Arvelen olevani paremminkin kolumnisti ja pienten juttujen tekijä kuin pitkän proosan kokoon kutoja.” Eri tarpeet, eri kurssit Kirjoittamisen tavoite vaikuttaa siihen, millaisille kursseille kirjoittaja osallistuu. Toisille riittävät harrastajakurssit, toiset tähtäävät yliopistotutkintoon. Facebook kokoaa ehkä kirjoittajia sosiaalisessa mediassa, mutta niin tekevät myös lukuisat oppilaitokset, seurat ja yhdistykset. Kirjoittamisen harrastajille on tarjolla monenlaisia, eri tarpeisiin vastaavia kursseja: Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston viisi toimipaikkaa järjestävät kirjoittajakoulutuksia harrastajakursseista yliopistojen arvosanaopetukseen. Oulu-opisto, Oulun kansalaisopisto, Päätalo-instituutti, Kärsämäen Elämäntarina-akatemia, Pohjois-Pohjanmaan kirjoittajat, Huutomerkki ja monet muut tahot täydentävät tarjontaa. Lisäksi monilla kunnilla on omat kirjoittajaryhmänsä. Kulttuuriteko Kurssit ovat erinomainen mahdollisuus tutustua muihin kirjoittajiin ja omaan kirjoittajaidentiteettiin. Samanhenkisten ihmisten kanssa voi puhua yhteisestä, tärkeäksi koetusta asiasta, kirjoittamisesta. ”Kirjoittajakurssit ovat tarpeellisia, koska ihmiset haluavat tulla kuulluksi, haluavat tehdä inventaariota omasta elämästään, haluavat purkaa luovuuttaan kirjoittamalla.” ”Luovan kirjoittamisen ohjaaminen on kulttuuriteko, joka kantaa pitkälle. Suomi ja maailma on täynnä kiehtovia tarinoita, jotka odottavat esiin pääsyä. ” Viimeinen sana Tässä tekstissä puheenvuoro on kirjoittajilla. Siksi annan heille myös viimeisen sanan. ”Tunnetta on vaikea kuvailla. Se on niin kokonaisvaltainen olotila. Ihminen kirjoittaa intensiivisesti, unenomaisessa flow-tilassa.” ”Herää öisin juttu valmiina päässä. Pakko panna paperille. Lenkillä, puutarhassa ja luonnossa lauseet satavat päähän kuin itsestään ja ne on kirjoitettava. Kuvat pyörivät aivoissa. Tätä kai kutsutaan inspiraatioksi.” Merja Kuure STIIKNAFUULIA 19 Kirjoittaja on yksi sisällään olevien ihmisten joukosta. Kirjoittamalla elämäntarinansa ihminen luo omakuvan. Hän synnyttää kuvitellun minän ja tekee siten itsensä todelliseksi. Hän antaa elämälleen juonen valitsemalla kerrottavat tapahtumat ja tulkitsee elämäänsä kirjailijan tavoin: tarinaan voi valita vain osan tapahtuneesta. Monta tulkintaa Elämää ei voi kertoa kokonaan, joten se, mitä tarinaan otetaan, on tulkinta. Valitsemalla toiset tapahtumat samasta elämästä saadaan toinen tulkinta. Elämäntarinan kirjoittaja joutuu miettimään, millaisena hän näkee itsensä ja millaisena haluaa ja uskaltaa nähdä itsensä. Kirjailija Milan Kundera sanoo, että jokaisen olisi terapeuttista kirjoittaa elämäkertansa vuosittain. Syntyisi aina eri tarina, sillä menneisyys on kuin välkehtivä tafti, joka näyttää erilaiselta aina sen mukaan, miten valo osuus siihen. Elämäntarinan juoni muuttuu sen mukaan, mitkä tapahtumat korostuvat siinä ja miten näistä tehty tulkinta ajan kuluessa muuttuu. Naamion voima Marja-Riitta Vainikkala Lukeva nainen, vesiväri 2010 Kuviteltu elämä 20 STIIKNAFUULIA Englantilainen teatteri-improvisaation opettaja Keith Johnstone luonnehtii persoonallisuutta todellisen ja tuntemattomana pysyvän mielen PR-osastoksi. Oma persoonallisuus näyttäytyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa: Johnstone kirjoittaa kirjassaan Impro: ”Jos olen yksin huoneessa ja joku koputtaa ovelle, muutun hetkessä ’omaksi itsekseni’. Teen sen tarkistaakseni, että sosiaalinen imagoni on esittelykelpoinen. Onko sepalus kiinni? Ovatko sosiaaliset kasvoni sopivasti asetellut? Jos päätän, ettei minun tarvitse olla varuillani, voin ’uppoutua keskusteluun’.” Naamioimprovisaatiossa naamio ottaa näyttelijän valtaansa. Hänen oma persoonallisuutensa lakkaa olemasta sinä aikana kun hän käyttää naamiota. Hän muuttuu naamion esittämäksi hahmoksi. ”Näyttelijä lakkaa olemasta mies tai nainen, hän on vain ihminen, yksi kaikkien muiden sisällään olevien ihmisten joukossa.” Marja-Riitta Vainikkala Näyttämöllä, vesiväri 2010 Johdatus ja kaaos Elämäntarinan kirjoittaminen on filosofinen kannanotto. Uskonko, että elämä on tarkoituksellinen prosessi vai sarja sattumanvaraisia tapahtumia? Uskonko johdatukseen vai heittäydynkö kaaokseen? Eksistentialistien mukaan yksilö luo merkityksen omalle elämälleen. Ihmisyyttä ei ole ennalta määrätty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa ja toisaalta on siihen myös pakotettu. Vapauden ja pakon ristiriidasta seuraa elämän peruskokemus, jota nimitetään ahdistukseksi. Eksistentialistien mukaan yksilö luo merkityksen omalle elämälleen. Ihmisyyttä ei ole ennalta määrätty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa ja toisaalta on siihen myös pakotettu. Vapauden ja pakon ristiriidasta seuraa elämän peruskokemus, jota nimitetään ahdistukseksi. Faktojen valinta tulkintaa Perinteinen kirjoitettu elämäntarina perustuu faktalle, mutta jo faktojen valinta on tulkintaa. Jos elämäntarinassa on dialogia, se menee vahvasti fiktion puolelle, koska lausutut sanat on muisteltava kuvittelemalla. Olisi kiehtovaa kirjoittaa oma kuviteltu elämäntarina. Se perustuisi todellisille tapahtumille, joiden kulun kuitenkin kääntäisi sellaiseksi, miten olisi halunnut asioiden tapahtuvan. Voisi kääntää vääryydet voitoiksi ja kirjoittaa itsensä sankariksi. Jotain sellaista tapahtuukin kaunokirjallisuuden lukemisessa. Lukijana valitsen henkilön, johon samastun ja jonka tekoja suhteutan omaan elämääni. Lukijana sisälläni on monta ihmistä ja tuhat elämää. Marja-Riitta Vainikkala STIIKNAFUULIA 21 © Reijo Kärkkäinen 2007 22 STIIKNAFUULIA STIIKNAFUULIA 23 Seuralaisia ”On ymmärrettävää, että kaipaa välillä todellisuutta ja ammattitovereiden seuraa”. Oulun ensimmäinen asemakaavakartta vuodelta 1651. Kuva Oulun kaupungin tekninen keskus Kirjailija harhailee maailmassa, jota ei ole olemassa, seurustelee mielikuvitusihmisten kanssa ja panee heidät kokemaan asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut. On ymmärrettävää, että hän kaipaa välillä arkipäivän todellisuutta ja ammattitovereiden seuraa. Mutta ei todellisuudessa eläminenkään helppoa ole. Harmaaseen arkeen kyllästyy helposti. Niinpä kirjailijat syttyvät herkästi uusiin aatteisiin. Muistan hyvin sen innostuksen, jonka imperialismin vastainen maailmanlaajuinen taistelu herätti pohjoissuomalaissa kirjailijoissa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Pohjoisen kirjailijat Pohjoiset Kirjailijat ry oli ensisijaisesti Lapin kirjailijoiden yhdysside, mutta se oli vahvassa vuorovaikutussuhteessa oululaisten kirjallisuuspiirien kanssa. Se sai ideologisen voimansa uusvasemmistolaisuudesta, sosialismista ja kansainvälisestä solidaarisuudesta, mutta samalla se teki kotimaista kulttuuripolitiikka käymällä sitkeää kustannuspoliittista taistelua Etelä-Suomen ylivaltaa vastaan. Pohjoisen Kirjailijat esittivät vaatimuksia suurten kustantamoiden julkaisupolitiikan muuttamiseksi ja synnyttivät sen vastapainoksi vilkkaan omakustannustoiminnan. Pohjois-Suomen kirjailijat olivat keskenään poikkeuksellisen vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Aate ja tavoitteet yhdistivät. Oululaisesta uusvasemmistolaisuudesta syntyi Kirjoittajarinki, jonka keskeinen toimija oli kirjailija Aku-Kimmo Ripatti. Se oli osa paikallista kirjallisuuden verkostoa, johon kytkeytyivät Oulun yliopiston kirjallisuuden laitos, sen piirissä toiminut Juoni-niminen aineyhdistys, Oulun läänin taidetoimikunta ja Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen. Kirjailija Hanna Hauru, Tuure Holopainen ja Liken kustannustoimittaja Stella Vuoma Rokualla keväällä 2010. Kuva Heikki Kirstinä Marxin hengessä Teoriaa luotiin Oulun yliopiston marxilaisella kirjallisuuden laitoksella, sitä opiskeltiin Oulun marxilaisten opiskelijoiden aineyhdistysten opintopiireissä, se muutettiin kulttuuripolitiikaksi Oulun läänin taidetoimikunnassa ja Pentti Haanpään seurassa, sitä jalostettiin kirjallisuudeksi Kirjoittajaringissä ja julkaistiin Kustannusosakeyhtiö Pohjoisessa Oulun läänin taidetoimikunnan taloudellisella tuella. Jos joku haluaa väittää, että näin syntyi muunkinlaista kirjallisuutta kuin sosialistista realismia, voin vain myöntää, että hän on oikeassa. Kun uusvasemmistolaisuus kuihtui 1970-luvun jälkipuoliskolla, kirjailijat palasivat yksityisyyteensä: ei ollut uusia yhteisiä tavoitteita, ei ollut omaa seuraa. Aatteelliseen tyhjiöön ei Oulussa kuitenkaan jääty. Uuden sukupolven älyköt Kymmenen vuotta orastanut vihreä liike kokosi piiriinsä uuden sukupolven intellektuellit. Sen biologinen maailmankuva ei kuitenkaan synnyttänyt kirjallisuuteen omaa estetiikkaa, vaikka profeetallinen Reino Rinne olisi sopinut hyvin sen innoittajaksi. 24 STIIKNAFUULIA Tietoista yritystä pohjoissuomalaisten kirjailijoiden uudelleen sosiaalistamiseksi syntyi Oiva Luhtaselan ideasta: Pohjois-Suomen kirjailijapäiviä järjestettiin joka toinen vuosi vuodeta 1986 lähtien. Niitä pidettiin vuoron perään PohjoisPohjanmaalla, Lapissa ja Kainuussa. Ohjelma rakentui ammattikirjailijoiden varaan, mutta niille osallistui runsaasti myös harrastajakirjoittajia. Hyvin toiminut perinne katkesi vuonna 1992 Taivalkoskella järjestettyihin kirjailijapäiviin lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Se ei katkennut osanottajien puutteeseen vaan maakunta- ja seutukaavaliittojen hallinnolliseen uudelleenjärjestelyyn. Liittojen yhteensovittaminen tuotti järjestelyvuorossa olleessa Lapissa suuria vaikeuksia eikä sieltä löytynyt tarvittavaa yhteistyökumppania. Uuteen eloon Pohjois-Suomen Kirjailijapäivät herätettiin uuteen eloon keväällä 2010 Utajär- ven Rokualla. Päivien teema painotti kirjallisuudesta kiinnostuneiden ihmisten ja intressiryhmien keskinäistä vuorovaikutusta. Se kokosi yhteen kirjailijoita, lukijoita, harrastajakirjoittajia, tutkijoita, kustantajia, kriitikoita ja kirjoittajakouluttajia. Pidettiin esitelmiä, käytiin paneelikeskusteluja, julkistettiin kirjoja, pidettiin matineoita, annettiin koulutusta, vierailtiin kouluilla ja kokoonnuttiin illanviettoihin. Osanottajamäärä ylitti kaikki odotukset. Ammattikirjailijoita oli paikalla peräti kuudelta vuosikymmeneltä. Toivomus oli, että päiviä järjestettäisiin vastakin ja että ohjelmassa varattaisiin runsaasti aikaa myös vapaalle kanssakäymiselle. Niinpä seuraavat Pohjois-Suomen kirjailijapäivät pidetään Kemissä vuoden 2012 tammikuussa. Oulun kirjallisten piirien vuorovaikutuksen elpyminen on iloinen asia. Pohjois-Pohjanmaan kirjoittajat viettivät äsken 20-vuotispäiviään, Oulun lääni on saanut toimeliaan kirjallisuuden läänintaiteilijan, kirjallisuutta luetaan ja siitä keskustellaan, runoilijoiden Huutomerkki-yhdistyksessä on nuorta uhoa, Kaltio pitää yllä perinteistä kirjallisuuskritiikkiä ja ammattikirjailijat ovat äskettäin perustaneet oman yhdistyksensä. Toivotan sille pitkää ikää. Kirjallisuuden edunvalvonnalle näyttäisi olevan tarvetta kustannuspolitiikassa tapahtuvien suurten muutosten vuoksi. Sähköisen kirjan yleistyessä kustannussopimusten tekemiseen tarvitaan uudenlaista asiantuntemusta. Jos seuraa ei ole, voi kirjailijan yllättää yksinäisyys. Tuure Holopainen STIIKNAFUULIA 25 juttelivat juopot Prahassa aforismit Eero Suvilehto: kysyi sammakko tietä, Kustannus-puntsi 2007. kuva Jouko Toiviainen: Väliaika 2010. Kehityksellä on pintansa ja pohjavetensä. Saksalaiset eivät se pahempia kuin toisetkaan, joskus vain hyviä oppilaita pahoissa asioissa. Pöljät Öljymäellä bensakanisteri kainalossa. Vanhat rikkaat rakensivat, että kestää myös hirmutekojen muisto. Maailma sana ja sekin sanottu. Ei pitäisi ottaa idästä mitään ilman käyttöohjetta. Työhullu sotahullun sukua, kumpikin hinkumassa kunnioitusta. Euroopassa se hyvä puoli, että kaikki normaalia, juttelivat juopot Prahassa. Me marssitaan rauhan puolesta, mutta mitä äänestävät pakoputkemme. Hiushalkeama Olkiluodossa. Runollista. Onko tämä virallinen maailmanloppu vai se tavallinen. Hyvä ja paha eivät ole ilmansuuntia. Kiinasta kompassi, mutta ei kuutta ilmansuuntaa. Unohtui taivaan ja maan suunta. Suuri maa ja mittavat virheet. Englanti täynnä herrasmiehiä, mutta yksikään heistä ei ole noussut valtaan. Neljän suunnan varassa ei seiso kauan valtakunta. Tuskin tuhatta vuotta. Maailmanloppu liian vakava asia jätettäväksi tosikolle. 26 STIIKNAFUULIA Historia lähempänä teologiaa kuin maantiedettä. © Lauri Ahtinen STIIKNAFUULIA 27 Pikkusankari heijastaa maailmaa Jussi Hukkanen tavoittaa kuviinsa Pikkusankarin perustan, lämmön ja rakkauden. oppii luottamaan itseensä ja maailmaan. Tiedätkö vanhan taulun, jossa tyttö ja poika ylittävät siltaa rotkon yli, ja heidän takanaan hohtaa suuri, maagisen kaunis suojelusenkeli? Näkee, että vaikka silta on hutera ja muutama poikkipuukin puuttuu, lapset ovat turvassa. Taulussa on aina ollut jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Löysin huutokaupasta 1940-luvulla maalatun version, ja se on nyt seinällämme. Siinä on ihanaa ajan patinaa. Tunnen oloni turvalliseksi aina, kun katson taulua. Haluaisin, että jokaisella lapsella olisi sellainen tunne koko elämänsä ajan (meillä aikuisilla lapsillakin, älä väitä ettei sisälläsi asu pieni lapsi vaikka olisit millainen pörssihai). Vaikka elämä heittelee, turva on aina olemassa -tyyppinen olo. Toivon, että Pikkusankari-tarinat vahvistavat lapsessa tunnetta, että juuri hän on tärkeä, sellaisena kuin on. Että hänellä on ympärillään ihmisiä, jotka rakastavat häntä. Inga Röning Up North © Ilpo Koskela. Sarjakuva kertoo Suomessa asuville ulkomaalaisille sattuvista kommelluksista kulttuurien yhteentörmäyksissä. Olen joskus miettinyt, miksi haluan kirjoittaa lapsille. Vastaus on helppo. Kenenkään silmät eivät sädehdi niin kuin lapsen, jolla on hyvä ja turvallinen olla. Oli hellepäivä kesällä vuonna 2007, kun se tapahtui. Pim. Näin välähdyksenä kuvan lapsuudestani ja sieltä hetken, jolloin olin mummun sylissä ja luimme yhdessä satukirjaa. Olin silloin neljän tai viiden ikäinen. Mummulla oli yllään ruutuhame ja hän tuoksui turvalliselta. Rakkaus, joka siihen hetkeen tiivistyi, salpasi henkeni tuona hellepäivänäkin. Oivallukseen liittyi jotakin niin taianomaista, että minun on vaikea kuvata sitä yhdellä sanalla. Ehkä se oli läheisyys ja rakkaus yhdessä tarinan magiikan kanssa, en tiedä. Enkä tunne siitä, että minä sain sen hetken olla valkeatukkaisen, kiireisen teräsmummuni universumin keskipiste. Tuo hetki minussa saa kirjoittamaan lapsille. Tuossa sekunnissa syntyi ensimmäinen ajatus Pikkusankarista. Tajusin, että haluan tehdä satukirjoja, jossa lapsi saa 28 STIIKNAFUULIA olla kirjan sankari. Ja aivan ihka oikea sankari – niin, että sadussa kerrottaisiin lapsen nimi ja vaikkapa lapsen oma lempiherkku, vanhempien nimet ja kotipaikkakunta, parhaan kaverin nimi; kaikkea sellaista, mikä tekee satukirjasta lapsen ikioman. Sellaisen, jollaista ei ole koko maailmassa kenelläkään muulla. Tarinoita ihmislapsista Tarinoiden piti olla mielenkiintoisia; sitten esittäytyivät mangustit. Taas oli vuosi 2007, hellepäivä, ja idea selkeä: Jokainen satukirja kertoisi tarinaa sekä mangustiperheestä että ihmislapsesta. Mangustiperhe kertoisi iltasatua lapsesta. Halusin, että lapsi kokee suorastaan ihmeen, että jossain on mangustiperhe, joka kertoo tarinaa minusta. Mangusteista syntyi Pikku-Turnipsin perhe, ja pikkumangusteista Kaneli, Sepi (Serpentiini-Pippuri) ja Terho. Kaneli on perheen kuopus, pikkukippura, joka jännittää niin, että minua aina kirjoittaja- na pelottaa, josko Kaneli pyörtyy tarinan aikana. Rakastan Kanelia. Hän piiloutuu peiton alle, nykertelee käsiään yhteen eikä malta odottaa, että tarina jatkuu. Myös Sepi on huippis ja toivoo olevansa tarpeeksi ärtsy. Terho on pikkumangusteista rauhallisin: ihana isoveli, lempeä ja järkevä. Näissä iltasatuhetkissä minä saan kirjoittajana vierailla. Olen kiitollinen. Up North A warm welcome Jokainen lapsi tärkeä Uskon siihen, että jokainen lapsi maailmassa on tärkeä, ja heistä jokaisen pitäisi saada kokea se. Sellainen koostuu yksittäisistä hetkistä, jotka voi muistaa vielä aikuisena. Silloin oli hyvä olla. Silloin minä olin tärkeä jollekin toiselle ihmiselle. Uskon positiivisuuden voimaan. Uskon siihen, että lapsi heijastaa sitä, mitä maailma hänelle kertoo. Jos hän saa kuulla olevansa rakas, tärkeä, ihana, hän © Ilpo Koskela 2010 STIIKNAFUULIA 29 Pohjois-Suomen kirjamessut Tulinbergin salissa käännöskirjallisuuspaneeli lauantaina 11. kesäkuuta kello 12. Keskustelemassa Essi Kummu, Ilpo Koskela, Hannu Väisänen ja Bengt Pohjanen. Madetojan salissa sotakirjapaneeli lauantaina kello 13 otsikolla viholliskuva ja demonisointi. Keskustelemassa Pekka Jaatinen, Ari Paulow, Kauko Röyhkä sekä Robert Brantberg, joka toimii puheenjohtajana. Pauli Vepsäläinen haastattelee Ari Paulowia Madetojan salissa lauantaina kello 14.30. Oulun kirjailijaseuran uusien teosten esittelytilaisuus Tulindbergin salissa lauantaina kello 13.45 - 15.45. Tilaisuuden juontaa Pauliina Vanhatalo. Lastenkirjat ja tekijät paneelissa lauantaina kello 13.45 - 14.20: Inga Röning: Oiva - lentokone, joka pelkäsi lentämistä, (Tammi). Lauri Hirvonen: Prinsessa Hupsutupsu ja lohikäärme, (WSOY). Pirjo Suvilehto - Karoliina Pertamo: SYLI, Lapsosen leikit (Tammi). Uudet teokset Seuraavana vuorossa Robert Brantbergin tietokirja Korpikenraali lauantaina kello 14.20 (Revontuli) ja Pirjo Suvilehdon Koiranpäiviä (Sanasilta) kello 14.35. Marjatta Kaasilan cd-levyn julkistus Nisperon kirjakahvilassa lauantaina kello 11. Lopuksi prosaistit paneelissa lauantaina klo 14.50 - 15.45. Anja Lampela: Pyry, (Myllylahti) Jukka Tervo: Kevät räjähti käsiin, (Mäntykustannus). Leena Lehmuspuu: Häpeä ihon alla, (Kustannus HD). Ari Paulow: Khilafa! Valtakunta, (WSOY/Johnny Kniga). Pakkala-palkinto Kirjailijaseuran Pakkala-palkinto nuorelle kirjoittajalle jaetaan sunnuntaina 12. kesäkuuta kello 14 Madetojan salissa. Oulun kirjailijaseuran messuosasto 183-206 sijaitsee alueella 1. Osastolla on kirjamyyntiä. Pankkikortti käy maksuvälineenä. Kuusi kirjaa, viisi laulua Oululaiskirjialija Marjatta Kaasilalta ilmestyi kirjamessujen kynnyksellä viisi lastenlaulua sisältävä cd-levy Sievä on pienen uni. Laulut pohjautuvat vuonna 2006 ilmestyneen lastenrunokirjan teksteihin, jotka on kirjoitettu Tervolan murteella kuten Marjatan kaikki kuusi kirjaa. Itse laulettua Levyn kappaleet kirjailija laulaa itse. Millaista on musiikinteko kirjoittamiseen verrattuna? ”Sekä kirjottamisesa että musiikin teosa pittää tehä palion töitä ja melekein yhtä kauonki kestää ennekö valamistuvat. Vastaalakajana minusta cd:n teko tuntuu monimutkasemmalta. Palion pit- 30 STIIKNAFUULIA tää reenata, viikkotolokula ja joka päivä ennen lopullista äänitystä.” Levy sai alkunsa Kaisu Mikkolan kysymyksestä kirjamessuilla kaksi vuotta sitten. ”Innostuin kovasti ja jo haastattelupäivänä löyty sattumalta runojen säveltäjä Seppo Kuusikko. Samala päätin, että ainaski itte ensin kokkeilen laulamista.” ”Kahen kuukauen päästä sain viisi laulua sävellettynä ja sitte vaativa urakka vasta toenteola alako.” Levyn laulut sopivat kaikille lapsenmielisille: ”Ei muutako pyökylä pyö rimhän”, Marjatta sanoo. Sievä on pienen uni -cd:n sanat ja laulu Marjatta Kaasila, sävellykset Seppo Kuusikko, sovitukset Kimmo Klemettinen. Marja-Riitta Vainikkala © Ville Ranta STIIKNAFUULIA 31 Lastenkirjat ja sarjakuvat Oulun Päivillä Tervetuloa tapaamaan oululaisia kirjailijoita Oulun Lyseon lukion juhlasaliin lauantaina 3. syyskuuta klo 13.30–16.30. Päivän aikana esittäytyy joukko kirjailijoita lastenkirjailijoista sarjakuvantekijöihin, ja illalla tavataan kirjallisilla jatkoilla Tähtitornin kahvilassa klo 19 . Lastenkirjailijat kertovat työstään Oulun Lyseon juhlasalissa klo 13.30 alkaen. Paikalla ovat pohjoisen lastenkirjailijat Lauri Hirvonen, Anneli Lehtikangas, Inga Röning ja Pirjo Suvilehto. Keskustelun juontaa kirjailija Pauliina Vanhatalo. Tapahtumassa kuullaan lastenkirjailijan työstä, millaista sitä on tehdä – ja tarinoistakin varmasti pätkiä. Ja vastataan kysymyksiin! Pohjoinen sarjakuva astuu vuoroon Lyseolla klo 15. Ilpo Koskelan sarjisluento ”Piirrä sarjakuvaa!” kutsuu kurkkaamaan sarjakuvan maailmaan. Luentoa seuraa Sarjiskauppa, jossa sarjakuvataiteilijat luonnostelevat kuvan – nyt tarkkana, hyvä yleisö – mistä tahansa aiheesta. Kyllä, vaikka rakkaasta anopista, perheen jälkikasvusta, koirasta tai vaikka naapurista – ja mikä parasta, varsin nimelliseen kymmenen euron hintaan. Sarjiskaupan tuotot lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen (OYS osasto 64). Sarjistaiteilijoista paikalla ovat Lauri Ahtinen, Jussi Hukkanen, Ilpo Koskela sekä lisäksi kuvarunoja piirtää kirjailija Essi Kummu. Tähtitornin kahvilan kirjallisilla jatkoilla klo 19 alkaen julkaistaan kaksi teosta: Robert Brantbergin Musta nuoli – everstiluutnantti Nikke Pärmi (Revontuli) sekä Maija Kotilaisen Rakkauslaastari (Mäntykustannus). Julkistamistilaisuudet juontaa Teija Annali. Päivän aikana saa ostaa pohjoisten kirjailijoiden teoksia erikoishintaan. Oulun kirjailijaseura toivottaa kaikki lämpimästi tervetulleeksi Oulun Lyseolle (Kajaaninkatu 3) ja Tähtitornin kahvilaan (Linnansaari 1). Inga osaa myös tehdä lastenkirjoja. Alla on 650-kuutioinen Suzuki. Kuva Timo Heikkala KULTTTUURILAUTAKUNTA 32 STIIKNAFUULIA
© Copyright 2024