1 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Kaikki muistiossa oleva tieto on julkisesti esitetty kaikille avoimen Panssariseminaarin yhteydessä. Salpalinjan teräspesäkkeet - panssariaseistusta linnoitteina (DI Esa Muikku, Millog Oy) Salpalinjan teräspesäkkeiden ansiosta Suomessa on tänä päivänä enemmän neuvostoliittolaisvalmisteisia BT-sarjojen panssarivaunuja kuin missään muualla. BT-vaunut perustuvat yhdysvaltalaiseen J. Walter Christien 1920-luvun lopussa kehittämään nopeaan Model 28 -panssarivaunuun, jonka valmistuslisenssin Neuvostoliitto osti. Vaunu toimi sekä tela- että pyörävetoisena. Polviakseleille asennetut telapyörät olivat erillisjousitetut. Jousitus perustui pystyihin säädettäviin kierrejousiin. Neuvostoliitossa Christie-vaunuista kehitettiin kuusi erilaista päämallia. Näistä pyöreätorninen BT-2 oli varustettu 37 mm:n tykillä ja pikakiväärillä tai vaihtoehtoisesti kolmella pikakiväärillä. BT-5:n niittaamalla koottu runko oli samanlainen kuin BT-2:ssa, mutta BT-5 oli varustettu 45 mm:n tykillä. BT-5:n tornista oli kaksi erikokoista versiota. BT-7 m/35:ssä oli uudelleen muotoiltu ja hitsaamalla koottu runko, mutta torni oli sama kuin BT-5:ssä. BT-7 m/37:ssä käytettiin uutta viistoseinäistä tornia, mikä aiheutti muutoksia myös vaunun rungossa. Salpa-asema eli Suomen Salpa oli Suomen itärajan pituinen linnoitusvyöhyke, joka on osittain kantalinnoitettu rannikolta Savukoskelle ja kenttälinnoitettu siitä pohjoiseen. Linja rakennettiin Moskovan rauhan aikana vuosina 1940-1941 ja sitä täydennettiin teräspesäkkeillä jatkosodan aikana vuonna 1944. Salpalinjan teräspesäkkeiden edeltäjiä olivat jo talvisodan aikana pesäkkeiksi maahan kaivetut vanhentuneet Renault-panssarivaunut. Myös neuvostoliittolaiset käyttivät linnoitteissaan maahan kaivettuja vanhentuneita panssarivaunuja, mutta toisin kuin suomalaisilla, ne eivät muodostaneet varsinaista linnoitusketjua. Teräspesäkkeet muodostuvat ylijäämäpanssarivaunujen, yleensä BT- tai T-26-vaunujen, torneista ja sen alla olevasta rungon osasta. Näiden vaunutyyppien panssarointi ei enää vuonna 1944 tarjonnut suojaa vihollisen aseistukselta, joten teräspesäkkeet sijoitettiin betonisten kantalinnoitteiden suojaan. Pesäkkeet sijoitettiin suojattuun sivustatuliasemaan ja sen tulialueena olivat panssari- ja piikkilankaesteet. Sota-arkistossa nykyään säilytettävissä linnoituskartoissa teräspesäkkeet esiintyvät tykkiä tarkoittavalla taktisella merkillä ja hyökkäysvaunutornia tai -tykkiä tarkoittavalla lyhenteellä HVT. BT-vaunuja jäi sotasaaliiksi runsaasti talvisodassa, mutta traktorikaluston puutteen vuoksi niitä ei saatu evakuoitua korjattaviksi omaan panssarivaunukäyttöön. Partiot noutivat niistä 45 mm:n tykit, joilla korvattiin Vickers-vaunujen 37 mm:n vanhat panssarivaunukanuunat, jotka oli todettu heikkotehoisiksi Honkaniemen panssaritaistelussa. Täten Vickersien 37 mm:n tykit jäivät toistaiseksi käyttämättömiksi. 2 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Jatkosodan hyökkäysvaiheessa suomalaiset saivat runsaasti lisää sotasaalisvaunuja. Täysin tuhoutuneet vaunut käytettiin mahdollisuuksien mukaan varaosiksi ja romutettiin. T-26vaunut käytettiin Panssariprikaatin varustamiseen, ja niiden pikakivääri- ja liekinheitinver siot muutettiin tykkivaunuiksi. BT-vaunuista 18 kpl muutettiin BT42-rynnäkkötykeiksi. Lisäksi 20 BT-vaunua varattiin kuljetuspanssarivaunujen rakentamista varten. Pääosa lopuista sotasaalisvaunuista hyödynnettiin teräspesäkkeissä. BT-2-vaunujen torneihin tehtiin panssariteräksinen uloke tykkiasennusta varten. Niihin asennettiin omista Vickers-vaunuista poistetut 37 mm:n tykit, mutta ei kuitenkaan Vickersien konekiväärejä. BT-5:n torneja käytettiin teräspesäkkeisiin sellaisinaan. Niiden 45-milliset tykit olivat mallia PsvK/32, PsvK/34 tai PsvK/38. BT-7 m/35-vaunujen tornit käytettiin myös sellaisinaan. Yksittäisessä tapauksessa teräspesäkkeeseen asennettiin myös BT-7 m/37:n torni. Teräspesäkkeitä oli pääaseen mukaan kolmea eri tyyppiä: • Teräspesäke 45 • Teräspesäke 37 • Pk-torni. Teräspesäke 45:n pääase oli BT- tai T-26-vaunun 45 mm:n tykki. Tykissä käytettiin vain sirpalekranaatteja, koska 45 mm:n panssarikranaatit oli varattu panssarivaunukanuunoissa ja panssarintorjuntatykeissä käytettäviksi. Tehokas ampumaetäisyys oli 600-800 m ja tulinopeus 10 laukausta minuutissa. Torni suunnattiin käsin, koska ylijäämävaunujen sopivat suuntauskoneistot tarvittiin mm. sotasaalisvaunujen korjaamiseen käyttökuntoisiksi. Teräspesäke 37:n pääase oli 37 mm:n tykki. Ampumatarvikkeena voitiin käyttää sirpalekranaatteja tai panssariammuksia. Ampumaetäisyys oli noin 1 000 m. Torni suunnattiin koneellisesti. Ilmeisesti käytettävissä olleiden panssariammusten vuoksi 37:n mm:n tornit suunniteltiin käytettäväksi vesistöille ampuviin tuliasemiin. Pikakivääripesäkkeinä käytettiin ainakin T-37- ja T-38-vaunujen torneja, mahdollisesti myös T-28:n pikakivääritorneja. Tornit eivät olleet pyöriviä, Aseistuksena oli 7,62 PsvPk DT suunnattavassa pallokalotissa. 3 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Neuvostoliittolaisen T-38-sotasaalispanssarivaunun pikakivääritornia käytettiin hyödyksi Salpalinjan linnoitteissa. Puolustusministeriön taisteluvälineosasto tarjosi Päämajan linnoitusosastolle jo syyskuussa 1942 ylijäämäpanssarivaunujen torneja käytettäväksi linnoitustöissä. Tämä ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin. Kesäkuussa 1943 ministeriön taisteluvälineosasto teki selvityksen sotasaalisvaunujen kunnosta ja sen pohjalta esityksen jatkokäsittelystä. Tämäkään ei johtanut käytännön toimiin, koska ajalliset korjaamoresurssit haluttiin käyttää ensisijaisesti panssarivaunujen korjaamiseen ja taistelukunnossa pitämiseen eikä linnoitteiden pesäkkeiden rakentamiseen. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesällä 1944 Päämajan linnoitusosasto viimein pyysi romutettavien vaunujen torneja Salpa-linjan linnoitteisiin. Aluksi 45 mm:n tykkitorneja oli määrä luovuttaa linnoitusosastolle 45 kpl ja pikakivääritorneja 50 kpl. Myöhemmin linnoitusosasto pyysi lisää torneja niistä T-26-panssarivaunuista, joita oli suunniteltu muutettaviksi vetovaunuiksi. Vaunujen muutostyö ei kuitenkaan toteutunut. Linnoitustyöt päättyivät rintamatilanteen vakiinnuttua elokuussa 1944. Syyskuun alkuun mennessä kaikkia torneja ei oltu vielä ehditty asentaa paikalleen. Teräspesäkkeiden aseistus evakuoitiin pois vuoden 1945 alussa, mutta tykkitornit jäivät pääosin paikoilleen. Pikakivääritornit poistettiin kahta lukuunottamatta kokonaan. Maastos- 4 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ sa on edelleen myös asentamatta jääneitä tykkitorneja. Sotahistoriallisia kenttätutkimuksia linnoitteissa on tehty vuodesta 1986 alkaen. Hyökkäysvaunurykmentti Santahaminassa (evl evp. Jarmo Nieminen, ) Mannerheimin ideana oli, että vaikka Suomella ei ole varaa varustautua uusimmalla aseistuksella suurvaltojen tavoin, on silti pyrittävä pysymään globaalin aseteknologian kehityksen tasalla. Kesällä 1919 perustettiin tykistöaselajin yhteyteen suomalaiset panssarivaunujoukot. Joukot sijoitettiin venäläisten rakentamaan Santahaminan saarivaruskuntaan Helsinkiin. Hyökkäysvaunurykmentin (H.V.R.) perustamiskäskyn antoi sotaministeri Rudolf Waldén 30.7.1919. Rykmentti toimi suoran ylipäällikön esikunnan alaisuudessa. Hyökkäysvaunut luokiteltiin kuuluvaksi tykistöön. Organisaatio oli tykistön tapaan: rykmentti-patteristo-patteri-jaos. Vahvuus oli 12 upseeria, 30 aliupseeria ja noin 150 miestä. Henkilökohtaisena aseena kaikilla oli pistooli ja sivuaseena hukari. Yksikön nimi oli virallisesti Hyökkäysvaunurykmentti, mutta aluksi rykmentin upseerit nimittivät yksikköään brittiläisen mallin mukaan Tankkirykmentiksi. Kun Hyökkäysvaunurykmentti perustettiin, oli Santahamina täynnä erilaisia joukkoja. Saarella oli myös 1,4 km:n pituinen kapearaiteinen rautatie. Suomen armeijassa heti itsenäistymisen jälkeen vallitsi voimakas teknologinen kehityssuuntaus, jonka taustalla oli mm. venäläisiä ja ranskalaisia ideoita. Santahaminassa toimivat vastaperustetut lentojoukot, joiden päätukikohtana Santahamina toimi. Kaikkia lentojoukkojen varusmiehiä kutsuttiin tuohon aikaan lentäjiksi. Viestijoukot olivat toimineet siellä kesästä 1918 saakka. Uusi Santahaminassakin esiintynyt ase olivat myös jalkaväen tulitueksi tarkoitetut miinanheittäjät oli kranaatinheittimet. Aluksi Hyökkäysvaunurykmentin kasarmialueena toimi Hevossalmen sillan vieressä toiminut, Oolannin sodan aikana vuosina 1865-1860 rakennettu pohjoinen puukasarmialue, jonka rakennuksia on edelleen jäljellä. Toisin kuin on esitetty, Santahaminan suuri kasarmi eli nykyinen KaartJR:n aliupseerikulu ei ole toiminut panssarivaunujoukkojen kasarmina. Santahaminan keskellä oli nykyisin "Saharaksi" kutsuttu panssarivaunujoukkojen harjoituskenttä. Se oli alunperin toiminut venäläisten lentojoukkojen kiitoratana. Hyökkäysvaunurykmentin kalustona olivat Ranskasta ostetut, hyvin ajanmukaisina pidetyt Renault F.T. Modéle 1917 -panssarivaunut. Panssarikaluston kunnostus ja koulutus Santahaminassa alkoi ranskalaisen komennuskunnan johdolla. Koulutuskielenä oli ranska. Tämä oli mahdollista, koska Hyökkäysvaunurykmentin kantahenkilökunnasta monella oli jääkäritausta, ja upseerit ja aliupseerit puhuivat saksaa ja useat myös ranskaa. Koulutus oli hyökkäyspainotteista ja se liittyi kiinteästi liikekannallepanotehtäviin. Hyökkäysvaunu- 5 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ rykmentin sodanajan painopisteen nähtiin olevan Karjalan Kannaksella. Sodan uhatessa rykmentti oli tarkoitus siirtää rautatiekuljetuksena ylijohdon reserviksi Viipuriin. Kutsuntaviranomaiset edellyttivät panssarivaunujoukkoihin sijoitettavilta varusmiehiltä itsenäisyyttä, älykkyyttä ja tarmokkuutta. Lisäksi vaadittiin ajan hengen mukaista poliittista luotettavuutta eli käytännössä suojeluskuntataustaa. Vielä kesällä 1920 rykmentille määrättyihin tehtäviin kuului, osana divisioonakokoonpanoa, Helsingin ja erityisesti Sörnäisten kaupunginosan miehittäminen sisäisten levottomuuksien varalta. Varusmieskoulutus jakautui yleiseen jalkaväkikoulutukseen, hyökkäysvaunukoulutukseen, ase- ja ampumaoppiin sekä valistus- ja kansalaistietoon. Kaikkien rykmentin varusmiesten piti osata lukea ja laskea, mikä vuoden 1919 Suomessa ei ollut itsestäänselvyys. Hyök käysvaunurykmentti erottui lentojoukkojen ohella eräänlaiseksi eliittijoukoksi erityisesti varusmiesten koulutustason ja nahkavaatetuksen johdosta. Syksyllä 1919 kaksi suomalaista Renault-panssarivaunua lainattiin Hyökkäysvaunurykmentin omalla luvalla Venäjän sisällissodassa valkoisella puolella taistelleelle kenraali Nikolai Nikolajevitš Judenitšin komentamalle Baltian armeijalle Viroon. Vaunut palautettiin heikossa kunnossa, mutta Ranska lahjoitit tilalle kaksi uutta vaunua. Sotakokemusten perusteella Renaultien teho todettiin paljon pienemmäksi kuin brittiläisvalmisteisten vaunujen. Heikon aseistuksensa vuoksi Renaultien katsottiin kelpaavan lähinnä jalkaväen suojaamiseen ja siihenkin vain suurilukuisena toimittaessa. Vuonna 1920 Hyökkäysvaunurykmentin määrävahvuus muutettiin 13 upseeriin, 39 kantaaliupseeriin, 34 varusmiesaliupseeriin ja 111 mieheen. Tämän vahvuisena joukko siirrettiin Hämeenlinnaan syksyllä 1921. Tämän jälkeen alkoi jatkosotaan saakka kestänyt suomalaisen panssarivaunuaselajin organisatorinen ja teknillinen heikkeneminen. Puolustusvoimien telatykkihankinnat 1990-luvulla (DI Esa Muikku, Millog Oy) Kenttätykit voidaan luokitella mm. seuraavilla perusteilla: • putkipituus ja korotuskulma: kanuunat, haupitsit tai mörssärit • sivusuuntausala: ympäriampuvat tai rajalliseen sivusuuntaussektoriin ampuvat • liikkumistapa: vedettävät tai omatoimisesti liikkuvat • vetotavan mukaan: etuvaunu, edeltäjä, lavetti tai putki; hevosvetoinen tai moottorivetoinen • lavetin ajolaitteen mukaan: pyörälavetti, telalavetti tai rautatielavetti. Itsenäisesti liikkuvat kenttätykit voidaan edelleen luokitella: • moottorilavettisiin • veturialustaisiin • pyöräajoneuvoalustaisiin • tela-ajoneuvoalustaisiin. 6 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Ajoneuvotykki voi olla ajoneuvohaupitsi tai ajoneuvokanuuna. Telatykki on panssarihaupitsi tai panssarikanuuna, jos miehistö voi olla tulitoiminnan aikana panssarin suojassa ja sivusuuntausala on 360o pyörivän tornin ansiosta. Telatykkien historia Suomessa juontaa juurensa toisen maailmansodan aikaisista rynnäkkötykeistä. Rynnäkkötukki (das Sturmgeschütz) on saksalainen salamasotataktiikkaan liittyvä konsepti 1930-luvulta. Sen alkuperäinen käyttötarkoitus oli olla jalkaväen suora-ammuntatulitukiase hyökkäystaistelussa. Suomen ensimmäinen rynnäkkötykkityyppi oli BT-sotasaalisvaunuista modifioitu BT-42. Sitä käytettiin verraten heikolla menestyksellä jatkosodassa vuosina 1943-1944. Tyypillä kokeiltiin myös epäsuoraa ammuntaa, vaikka pääasiallinen käyttötarkoitus oli saksalaisen mallin mukaan jalkaväen suora-ammuntatulitukiase. Kuitenkin talvella 1943-1944 rynnäkkötykin päätarkoitus muutettiin panssarivaununomaiseksi. Vuonna 1989 Suomeen hankittiin Neuvostoliitosta 152 mm:n 2A36-tyyppisiä " Гиацинт-Б" eli "Giazint-B" -kanuunoita, jotka nimettiin Suomessa 152 K 89:ksi. Keväällä 1990 suomalainen valtuuskunta kävi Neuvostoliitossa tutustumaan uuteen sotakaluston, kuten T72S:ään, BREM-1:een, MTY-72:een, BTR-80:een, 2S5:een, 9P140:een. T-72S:ää lukuunottamatta näitä kaikkia oli tarkoitus hankkia Suomeen, mm. BTR-80-kuljetuspanssarivaunuja 140 kpl. Joulukuussa 1991 tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen vuoksi hankinta toteutui vain osittain. Hankinnan ensimmäiseen erään oli sisällytetty 36 kpl 2S5-tyyppistä "Гиацинт-С" eli "Giazint-S" -telakanuunaa. Tästä hankinnasta 9 kpl:een toimitus Suomeen toteutui vuoden 1991 aikana. Telakanuunan nimeksi Suomessa tuli 152 TELAK 91. Siikakankaan varikosastolla ja Kuljetusvälinevarikolla telakanuunoihin tehtiin suomenkielinen kilvitys, muut tarpeelliset muutostyöt ja naamiomaalaus. Koeammunnat suoritettiin Niinisalossa keväällä 1992. Venäjän olojen vakiinnuttua Suomen ja Venäjän suhteet normalisoituivat niin, että asehankintoja voitiin jatkaa. Kevättalvella 1994 allekirjoitettiin sopimus toisesta asehankintaerästä. Erään kuului 9 telakanuunaa, jotka oli alunperin pitänyt toimittaa Suomeen jo vuonna 1991. Suomalaiset tekivät tarkastusmatkan Jekaterinburgiin tutkimaan, onko kalusto edelleen siinä kunnossa, että se kannattaa ostaa. Telakanuunat osoittautuivat olevan samaa sarjaa kuin Suomeen vuonna 1991 toimitetut aseet. Aseet toimitettiin Suomeen kesällä 1994. Käyttäjäkoulutus aloitettiin valmentavalla opetustilaisuudella Panssariprikaatin Jääkäritykistörykmentissä huhtikuussa 1995. Toimittajan antama koulutus toteutettiin Mihailovin Tykistöakatemiassa Pietarissa saman vuoden syyskuussa. Koulutukseen osallistui 15 kurssilaista sekä matkanjohtaja ja 3 tulkkia. Koulutukseen kuului teoriaa ja näytösluonteinen ammunta tuliasematoimintoineen. Korjauskoulutus toteutettiin Mihailovin Tykistöakatemiassa loka-marraskuussa 1996. Tähän koulutukseen osallistui 7 kurssilaista, matkanjohtaja ja 2 tulkkia. Tämäkin kurssi oli teoriapainotteinen. 7 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ 152 TELAK 91 hyväksyttiin Suomessa sotavarusteeksi vasta lokakuussa 1998. Viivästymisen syy oli se, että käyttäjäkoulutus voitiin aloittaa vasta vuonna 1995. Tällä hetkellä Panssariprikaatissa ei ole koulutuskäytössä 152 TELAK 91 -telakanuunoita. Suomessa oli toisen maailmansodan aikaista tykkikalustoa varastossa runsaasti vielä 1980-luvulla. Jääkäriprikaatien varustaminen oli tuolloin vielä kesken. Varustautumismahdollisuutena suomalaisille avautui entisen Saksan Demokraattisen Tasavallan kansanarmeijan NVA:n ylijäämävarastojen purku. Suomalainen valtuuskunta tutustui myytävään itäsaksalaismateriaaliin loppuvuonna 1991. Valtuuskunta tutustui kaikkien puolustushaarojen ja aselajien kalustoon ja varaosiin. NVA:lle oli vuosina 1978-1986 hankittu 96 kpl 152 mm:n 2S3M-panssarihaupitseja ja vuosina 1981-1988 yhteensä 376 kpl 122 mm:n 2S1-panssarihaupitseja. 2S1:n suunnittelu tapahtui Neuvostoliitossa vuosina 1967-1971, ja se hyväksyttiin sotavarusteeksi vuonna 1970. Panssarihaupitseja valmistettiin Neuvostoliiton lisäksi Puolassa ja Bulgariassa. NVA:n lopettaessa kalusto kerättiin keskitetysti tiettyihin varuskuntiin, varikoihin ja koulutuskeskuksiin. Neuvostoliittolaisvalmisteinen MT-LB-kuljetuspanssarivaunun alustalle rakennettu kevyt panssarihaupitsi 122 PSH 74 eli 2S1 muodostaa mekanisoitujen taisteluosastojen panssarihaupitsipatteriston pääkaluston. 8 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Suomeen oli tarkoitus hankkia 50 kpl 2S3M-panssarihaupitsia, joilla olisi varustettu molempien silloisten sodanajan panssariprikaatien kenttätykistörykmentit (4 x 12 vaunua ja 2 varavaunua). Vaunut sijaitsivat MDSG-Werk Löbau AL Weisskesselissä, jossa oli varastoituna kaikkiaan 279 2S1-panssarihaupitsia ja 67 2S3M-panssarihaupitsia. Kävi ilmi, että kaikki tarjolla olleet 2S3M-panssarihaupitsit olivat niin paljon käytettyjä ja niin huonossa kunnossa, että niistä ei olisi saatu 50:ntä hyvää yksilöä. Suomalaiset päättivätkin hankkia 50 vähän ajettua 2S1-panssarihaupitsia, vaikka 2S1 on asevaikutukseltaan heikompi kuin sitä suurempikaliiperinen 2S3M. 2S1-panssarihaupitsin nimeksi Suomessa tuli 122 PSH 74. Suomessa Patria Vammas, Kuljetusvarikko, Siikakankaan varikko-osasto ja Panssarivarikko tekivät vaunuille tarvittavat muutostyöt. Käyttökoulutus toteutettiin Panssariprikaatin Jääkäritykistörykmentissä alkuvuodesta 1993. Opetushenkilöstöksi saatiin entisen NVA:n henkilöstöä. Sodanajan panssariprikaatien tykistön organisaatiomuutoksessa patteristot muutettiin 18tykkisiksi. Tämä aiheutti lisähankintatarpeen 27:stä panssarihaupitsista. Kuitenkin Ruotsi oli ehtinyt jo varata tarjolla olleet entisen NVA:n 2S1:t. Ruotsalaiset luopuivat hankinnastaan, kun vastineeksi suomalaiset lupasivat luopua varauksestaan MT-LB-kuljetuspanssarivaunujen varaosiin - Ruotsi kun oli ostanut runsaasti kyseisiä panssarivaunuja. Ostettaessa panssarihaupitsit olivat vaunuyksilöstä riippuen vain 3-10 vuotta vanhoja. Vuoden 1997 puolustuspoliittisessa selonteossa linjattiin, että osa perustettavista jääkäriprikaateista tulee varustaa muita paremmin. Vuonna 1998 Patria Vammakselta tilattiin selvitys tähän tarkoitukseen soveltuvista asejärjestelmistä. Selvityksen perusteella vaihtoehdoiksi valikoitui 2 tela-alustaista ja 4-6 pyöräalustaista järjestelmää. Lopputulokseksi tuli vuonna 2000 kuitenkin se, että kustannussyistä Puolustusvoimat luopui telatykkien hankinnasta päätyen vedettävien kenttätykkien lisähankintoihin. Taistelupanssarivaunusta telatykiksi - erään T-55:n tarina (DI Jari Poutanen, Patria Oyj) Puolassa valmistettiin 1960-luvun lopulta 1970-luvulle runsaasti T-55-taistelupanssarivaunuja. Kylmän sodan päättymisen jälkeen Puola entisen Neuvostoliiton ja Saksan Demo kraattisen Tasavallan tapaan myi käytöstä poistettua sotakalustoa. Yhtenä ostajamaana vuosina 1991-1992 oli Suomi. Suomen hankinnassa taustalla oli ITPSV90- eli Marksmanilmatorjuntapanssarivaunuprojekti Yksi Suomeen hankituista puolalaisesta vaunuyksilöstä oli vuonna 1970 valmistettu T-55, valmistusnumeroltaan 63M2568D. Tätä vaunua ei hyödynnetty ITPSV90-hankkeessa, ja se päätyi 1990-luvun puolivälissä Pyynikin kesäteatterissa esitetyn Tuntemattoman sotilaan ja mahdollisesti myös joidenkin elokuvien rekvisiitaksi. Patria aloitti toimintansa vuoden 1997 alussa, kun suomalaista puolustusvälineteollisuutta koottiin yhteen. Yksi konsernin osa on Sastamalan Vammalassa jatkosodan ajoista saakka 9 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ toiminut Vammas. Vammalassa Patria edeltäjineen on toteutti 1990-luvun lopussa runsaasti erilaisia puolustusvälineteknillisiä selvitys- ja modernisointiprojekteja. Näihin kuului selvitys panssariajoneuvoalustaisista telatykeistä vuosina 1998-1999. Vaihtoehtoja olivat mm. saksalainen Pzh 2000, brittiläinen AS90, ranskalainen Giat, slovakialainen Zusana, yhdysvaltalainen M109 ja eteläafrikkalainen LIW . Lisäksi tutkittiin suomalaista vaihtoehtoa. Viimeksi mainittu konsepti edelsi muotoilultaan Patrian AMVtaisteluajoneuvoa. Vuosituhannen vaihde oli suurten tykistöasehankkeiden aikaa. Esimerkiksi Yhdysvaltain armeija kehitti vuosina 1995-2002 M109:n korvaajaksi massiivista Crusader-panssarihaupitsia, jonka edistyksellisiin ominaisuuksiin kuuluivat mm. 56 pituuskaliiperin putki, GPSohjatut ampumatarvikkeet jaautomaattilataus. Hanke ei kuitenkaan johtanut vaunun sarjavalmistukseen. Vuonna 1999 Patria sopi Egyptin kanssa 155 mm:n vedettävien kenttätykkien kaupasta. Kylmän sodan jälkeen Lähi-Idän sotilaallinen suurvalta Egypti oli siirtymässä vähitellen neuvostoliittolaisperäisestä aseistuksesta länsimaiseen. Maassa oli aloitettu yhdysvaltalaisten Abrams M1A1 -taistelupanssarivaunujen lisenssituotanto, ja siellä oli jäämässä tarpeettomiksi suuri määrä taisteluarvoltaa heikentynyttä kalustoa, kuten T-55-taistelupanssarivaunuja. Koska Puolustusvoimien kiinnostus kohdistui ensisijaisesti valmiisiin ulkomaisiin telatykkimalleihin eikä telatykin tilaaminen kotimaasta näyttänyt todennäköiseltä, Patria-Vammas esitti egyptiläisille kiinnostuksensa kehittää T-55:een perustuva 155-millinen telatykki työnimeltään 155GH52-SP-T55. Kyseessä ei ollut panssarihaupitsi vaan telatykki, itse liikkuva kenttätykki. Tuolloin olemassaolevia taistelupanssarivaunun alustalle rakennettuja telatykkejä olivat edellä mainitun ranskalaisen Giatin tai venäläisen 2S19 tyyppiset ratkaisut. Tyypillistä niille on korkea torni. Tämä johtuu siitä, että taistelupanssarivaunulla ammutaan laakatulta, kun taas telatykki on tarkoitettu kaaritulen ampumiseen, mikä edellyttää erilaista rekyylinhallintaa. Egyptiläiset kiinnostuivat Patrian ehdotuksesta, ja kaupat kehitystyöstä tehtiin vuonna 1999. Sopimus sisälsi kokeilumallin valmistamisen Kyseessä oli Patrian ensimmäinen kokonaan 3D-mallinnuksen avulla tehty projekti. Kokeilumallin valmistamiseen Patria sai Pyynikin kesäteatterilla tarpeettomaksi tulleen T55-vaunun alustan. Vaunun runkotyöt tehtiin syksyllä 2000. Tulitoiminnan vaatimat hydrauliikalla toimivat tukijalat asennettiin talvella 2000-2001. Ylälavetti ja ase asennettiin kevääl lä 2001. Telatykki oli valmis koeammuntoihin kesällä 2001. Ammunnat tehtiin yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa. Koeammunnat aloitettiin laaka-ammunnoilla Niinisalossa kesäkuussa 2001. Alusta ja tukijalat osoittautuivat erittäin vakaiksi. Kaarituliammunnat toteutettiin pian tämän jälkeen Katajaluodon linnakesaarella Helsingin edustalla. Niitä tuli seuraamaan myös egyptiläisiä. Viivästyksiä aiheuttivat tulialueella liikkuvat huviveneilijät. Koeammunnoissa saavutettiin edelleen voimassa oleva ilman rakettiammusta tehty tykinkantaman Suomen ennätys, noin 46 km. 10 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Syksyllä 2001 egyptiläisen osapuolen koostumus vaihtui tykistöaselajipainotteisesta panssariaselajipainotteiseksi. Heidän mielestään suomalaisen konseptin liikkuvuus ei ollut riittävän hyvä, ja he esittivät tukijalkojen korvaamista yhdysvaltalaistyyppisellä M109 -tyyppisellä lapiomaisella ratkaisulla. Egyptiläisten vaatima muutos toteutettiin kevättalvella 2002, ja koeammunnat toteutettiin jälleen Katajaluodossa. Samalla ammuttiin kauppaan kuuluvia taulukkoammuntoja. Kesällä 2002 telatykkiä esiteltiin egyptiläisille Panssariprikaatissa, minkä jälkeen se laivattiin Egyptiin kenttäkokeisiin. Vuosien 2002-2003 aikana egyptiläiset vaihtoivat telatykin alustan omaansa, joka oli alkuperäistä T-55-alustaa selvästi painavampi. Vanha alusta jäi Egyptiin. Kenttäkokeissa ongelmiksi todettiin mm. moottorin ylikuumeneminen ja tornin päälaakerin heikko kestävyys kaarituliammunnassa. Kokeiden tulosten perusteella telatykki ei päätynyt sarjavalmistukseen. Talvella 2002-2003 Patria teki vielä tutkimuksen uudesta telatykkitornista, joka olisi voitu asentaa esimerkiksi Leopard-alustalle. Tässä vaiheessa Puolustusvoimat oli kuitenkin hylännyt suunnitelmat uusien telatykkien hankinnasta, ja Patria keskittyi AMV-taisteluajoneuvoihin. Panssarivaunu- ja panssarijääkärikomppanioiden organisaatioiden kehittäminen katsaus organisaatioiden kehittymisestä 1980-luvulta nykypäivään ja kehitysajatuksia (ev Pekka Toveri, PSPR) Jatkosodassa Panssaridivisioonan Panssarivaunupataljoona, Jääkäripataljoona ja Rynnäkkötykkipataljoona toimivat puhtaina organisaatioina. Pääperiaate jatkui pitkään puhtaisiin organisaatioihin perustuvana, kunnes 1980-luvulla siirryttiin panssariprikaatiorganisaatioon. Panssariprikaatin panssaripataljoona oli sekapataljoona, jossa oli sekä taistelupanssarivaunu- että panssarijääkärikomppaniat. Sillä oli rajoitettu kyky itsenäisiin tehtäviin. Prikaatin tukea tarvittiin lähinnä ilmatorjuntaan, pioneeritoimintaan, epäsuoraan tuleen ja huoltoon. Etenemismuodot olivat ryhmäjono, ryhmärivi tai kiila. Peitteisessä maastossa käytettiin ryhmäjonoa tai -riviä, jonka sivustoja panssarijääkärit suojasivat. Panssaripataljoonan käyttö hyökkäyksessä perustui yksikköpareihin, jossa panssarivaunuja panssarijääkärikomppania toimi parina. Komppanioiden joukkueet olivat kolmivaunuisia, joten tappioiden sietokyky oli heikko, eikä joukkuetta voinut jakaa. Haasteena oli myös iskuportaan johtaminen esimerkiksi vaihdettaessa kärkiyksikköä yksikköparin hyökätessä peräkkäin. Yksikköparin hyökätessä rinnakkain iskuportaan johtamisen ongelmat liittyivät mm. epäsuoran tulen käyttöön. 11 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Panssarivaunu- ja panssarijääkärikomppanioita voitiin alistaa ristiin, mikä käytännössä ei ollut ongelmatonta. Esimerkiksi panssarijääkärien tukeminen taistelupanssarivaunujen tulella oli haasteellista. Tultaessa 2000-luvulle luovuttiin neuvostoliittolaisvalmisteisesta taistelupanssarivaunukalustosta ja tilalle tuli Leopard 2A4-kalusto. Sodan ajan panssariprikaatit purettiin ja tilalle muodostettiin mekanisoidut taisteluosastot. Mekanisoitujen taisteluosastojen tehtävät liittyvät taistelukentän kuvan muutoksen, jossa korostuivat mm. taistelukentän sirpaloituminen, asutuskeskustaistelu, omien ja vihollisjoukkojen määrän pieneneminen. Mekanisoitu taisteluosasto taistelee osana valmiusprikaatia tai armeijakunnan johdossa. Keskeinen tehtävä on luoda edellytykset valmiusprikaatin hyökkäykselle rikkomalla vihollisen taistelujärjestys, lyödä sen etujoukon kärkiosa ja etujoukkopataljoona sekä sitoa vihollisen pääosat taisteluun. Mekanisoidulla taisteluosastolla on vanhaa panssaripataljoonaa parempi kyky itsenäisiin operaatioihin epäsuoran tulen, ilmatorjunnan, pioneeritoiminnan ja huollon puolesta. Mekanisoidun taisteluosaston komppaniat ovat vahvempia kuin vanhassa panssaripataljoonassa. Joukkueet ovat nelivaunuisia, mikä parantaa taistelunkestävyyttä, johdettavuutta ja kykyä toimia 360o:n suunnassa. Ristiinalistaminen on edelleen mahdollista, mutta nyt joukkueen luovuttavalle komppanialle jää käyttöön aiempaa enemmän panssarivaunuja. Panssarijääkärikomppanian lähitulitueksi palautettiin kevyet iskuvoimaa. 12 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Mekanisoidun taisteluosaston panssarivaunu- ja panssarijääkärikomppaniat toimivat yksikköpareina, kuten vanhassa panssaripataljoonassa. Ne voivat hyökätä peräkkäin tai rinnakkain. Peitteisessä maastossa tai asutuskeskustaistelussa panssarijääkärit suojaavat taistelupanssarivaunuja sivustoilla. Erityisesti asutuskeskustaistelussa panssarijääkärien määrällinen riittävyys on kuitenkin kysymys, koska heitä on laskennallisesti vain 1,2 suojatta vaa vaunua kohden. Mekanisoidun taisteluosaston panssarivaunukomppaniaan kuuluu kaikkiaan 14 Leopard 2A4-taistelupanssarivaunua. Niistä 12 on kolmessa nelivaunuisessa panssarivaunujoukkueessa ja kaksi - komppanian päälli kön ja varapäällikön vaunut - komentojoukkueessa. Lisäksi komentojoukkueeseen kuuluu yksi BMP-1-tulenjohtopanssarivaunu. Huoltojoukkueeseen kuuluu kolme MT-LBV-kuljetuspanssarivaunua. Komppanian vahvuus on noin 110 sotilasta. 13 (13) Panssariseminaari MUISTIO Panssarikilta ry ja PSPR, Parolannummi 2.2.2013 ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Mekanisoidun taisteluosaston panssarijääkärikomppaniaan kuuluu kaikkiaan 19 BMP-2-rynnäkköpanssarivaunua. Niistä 14 on neljässä nelivaunuisessa panssarijääkärijoukkueessa ja kolme komento- ja tukijoukkueessa. Lisäksi komento- ja tukijoukkueeseen kuuluu yksi BMP-1-tulenjohtopanssarivaunu ja kaksi kevyellä kranaatinheittimellä varustettua lähitulitukiryhmää kuljettavaa MT-LBV-kuljetuspanssarivaunua. Huoltojoukkueeseen kuuluu kaksi MT-LBV-kuljetuspanssarivaunua. Komppanian vahvuus on noin 250 sotilasta. Komppaniaparin ylivoima vihollisen oletettuun etujoukon kärkiosastoon nähden on 3-4-kertainen, minkä voi katsoa riittävän vihollisosaston lyömiseen. Taistelukentän yhä jatkuvan sirpaloitumisen johdosta tulevaisuudessa tarvitaan entistä suurempaa joustavuutta, kuten kykyä toimia joukkueparina, vähemmän tarvetta kokoonpanomuutoksiin ennen hyökkäystä ja sen aikana ja vähemmän tarvetta sitoa taisteluosaston komentajaa komppaniaparien johtamiseen. Yksi keino tämän tavoitteen toteuttamiseen on panssarikomppaniakokoonpano. Sen organisaatio sopii nykyistä paremmin panssaritaisteluun, jossa taistelupanssarivaunujen ja rynnäkköpanssarivaunujen tulivoima ratkaisee taistelun ja jossa panssarijääkärien päätehtävä on panssarivaunujen suojaaminen. Asutuskeskustaistelussa tai peitteisessä maastossa panssarikomppanialla olisi käytettävissä 3 panssarijääkäriä suojattavaa vaunua kohden. Rauhan aikana taistelupanssarivaunujen ja panssarijääkärien yhteistoimintaa olisi panssarikomppaniassa helpompaa harjoitella kuin nykyisissä kokoonpanoissa.