8 TIMONIEMEN NETTI Helmikuu 2011 Nuotta-aluksen kylki kimalteli auringossa. Kalamies kiskoi liinaa paljain käsin. Pakkasta oli muutama aste, mutta se ei vetoa haitannut. Lokki kaartoi lautan ylitse ja paljasti pyyntipaikaksi Kopakanlahden. Oltiin Kuhmon Lentualla. Kuhmolainen Hannu Heikkinen (45) on kalastaja, ammattilainen. Pekin Keijo Kilponen ja Reporinteen Veikko Huotari ovat kovamaineisia pyytäjiä myös. Mestareita itäisiltä vesiltä. Hannu asuu perheineen Timonniemenvaaran Pesolassa. Kuten tunnettua, talvella vaaralle pääsee Tulisalmesta jäätietä pitkin. Hannu on kalastanut Lentualla poikavuosista asti. Makein muisto nuoruudesta on itse pyydetty suuri taimen. Mutta mikä on kovetun, ikänsä kalastaneen ammattilaisen vinkki, ohjeeksi ja ojennukseksi: - Kalat vaeltavat omia aikojaan. Niiden liikkeistä et voi tietää mitään varmaa. Siinäpä miettimistä meille kaiken tietäville normipyytäjille. Syksyn satoa muikkujen kanssa. Muikunpyynti keinuvalla aluksella vaatii vetreät polvet Lokakuun lopun pintaveden lämpö oli 3,4 asteista. Tanssii ja hyvän kunnon. Riski virkistävästä kylvystä kesken työpäivän on aina olemassa. Ammattimainen kalastus millä vesillä tahansa oli tosimiesten työtä. Täynnä kylmiä ja pimeitä aamuja. Seassa vihamielisiä puhureita ja pakkasia. Mutta ei pekkasia… Puhelin soi. Verkostoituneen kalastajan lähipiiri oli liekeissä taas. Kyläläiset ja mökkiläiset kinusivat vetten hopeaa purkitettavaksi ruokaöljyn ja tomaattipyreen sekaan. Ei maistunut tuohelle suolamuikkukaan, kun sen asetteli rukiisen leivän päälle. Lentuan ylle Ensimmäisellä vedolla nuotan perältä löytyi muikkuja saavillinen. Seassa kihisi ahvenia, kiiskiä, särkiä ja muutama tuppisiika. Ne olivat kuokkavieraita muikkujen häissä. Mätimuikun maha hohti kiihottavan punaiselle. Pullea vatsa kuulsi kuin kirkuva aurinko pakkasaamuna, kun se nousee huurteisen suon takaa uutta päivää julistamaan. Enin osa muikuista oli pientä, semmoista kymppimillin verkkoon tarttuvaa.- Kuottuan puolella olisi isompaa, mutta se apaja alkoi ehtymään, tiesi Hannu. Kysyntää oli kaloilla ollut. – Ristijärveltä asti ovat käyneet muikkuja hakemassa, Hannu sanoi. Taivaan alle Puhuri yltyi lännestä hurjiin lukemiin. Hannu täräytti perämoottorin käyntiin. Arveli nuottaavansa vielä Lehtoniemen penkan. Perillä niemessä lautta tarttui kiveen kiinni. Se ei irronnut moottorin voimalla. Hannu riisui haalarin ja loput vaatteet yltään. Laskeutui sitten kelteisillään veteen ja työnsi lautan irti matalasta. Tavan ihminen olisi saanut semmoisesta kuolemantaudin. Ehkä seuraavana päivänä tuuli olisi suotuisampi. Hannun tanssilava mennä läikytti Likosaaren ja Timonniemen välistä kohti etelää. Haihtui hetkeksi auringon kiloon ja katosi sitten niemen taakse. Soudin mökkirantaan ja nostin kalat kuivumaan. Kesti aikansa kun sain veret sormissani kiertämään. Lentua on Kainuun suurjärvistä syvin. Kinnulan edustalla on pohjaan matkaa 52 metriä. Lentuaa ei ole säännöstelty. Sen vapaus on lailla turvattu. Lentuan latvat ulottuvat pohjoisessa Hyrynsalmen rajalle, koillisessa Vartiukseen ja idässä Elimyssalon kupeeseen. Kalakanta koostuu himotusta muikusta ja vähemmän arvostetusta kuoreesta. Isolle ahvenelle kannattaa reikiä kairata karien ja syvänteiden reunoille. Rytikaarteesta ja Niskasaarten kärjistä pilkitään kesäiltoina pohjaongella mahtavia saaliita. Kuha on myös uinut verkkomiesten pyydyksiin, mutta hauki, särki ja lahna ovat lisineet kiusaksi asti. Nyt niit etää n satoa mitä su o-oji en ja lannoitt eiden mu odossa on L entuaan valutettu. ”Lentuan lohelle” ei ole ystäviä löytynyt. Taimen on ollut murheellisen pitkään kadoksissa. Suurimpana vedenomistajana Metsävaltio on tehokkaasti laistanut istutukset, vaikka taimen on järven alkuperäinen laji. Viime vuosina paikallinen uisteluyhdistys Kalevalan Taimen on tarmokkaasti siittänyt taimenen pienpoikasia Lentuaa ympäröiviin puroihin ja käynnistänyt merkittäviä hankkeita kutualueiden parantamiseksi. Antti Vanninen Helmikuu 2011 TIMONIEMEN NETTI 9 Timoniemen Metsästäjien suurhanke on valmistumassa. Viime vuoden vuosikokouksessa helmikuussa tehtiin päätös seuran lahtimajan laajentamisesta ja nykyaikaistamisesta. Haluttiin saada asianmukaiset tilat ja kunnolliset ruhojen nylkemis- ja paloittelulaitteet. Rakennussuunnitelman laatiminen annettiin Olavi Raasakalle. Hänellä on kymmenien vuosien rakennustyökokemus kotimaan työmailta sekä ulkomailta Saudi-Arabiaa ja Emiirikuntia myöten. Rakennuslupa myönnettiin ja Olavi Raasakka nimettiin vastaavaksi mestariksi. Rakennustyön rahoitus on järjestetty 15 000 €:n lainalla, joka seitsemän vuoden maksuajan johdosta tasoittaa jäsenten vuotuista maksuosuutta. Edellisenä syksynä oli työtä ennakoitu ajamalla sora tulevan rakennuksen pohjalle. Alkukesästä alkoi varsinainen rakennustyö. Entistä rakennusta lyhennettiin ja kohotettiin jonkin verran. Laajennusosan pohja valettiin ja päästiin runkotöihin. Suuri osa töistä on tehty talkoilla. Työtunteja on kertynyt monille kunnioitettava Lahtimajahankkeen puuhamiehiä määrä. Nähtiin sekin, että naisihmisen, Johannan pääOlavi Raasakka ja Martti Määttä tä ei heipannut kattotöissä. On ollut seuralle onni, että Kuva Unto Tähkävuori omassa joukossa on monen alan ammattimiestä. On kirvesmiehiä, hitsareita, sähkömiehiä, peltiseppiä ja konemiehiä. Oma vakuutusmies on hoitanut työmaan vakuutukset. Jotkut työt oli teetetty yrittäjillä, esimerkiksi suuren 5500 litran vetoisen jätevesisäiliön asentaminen ja putkitus. Puutavara on hankittu Kuhmo Oy:ltä ja pieni osa Appelgrenilta ja Puu-Hanskilta. Rautatavara, mm. 3,75 m korkeat ovenkarmit ja kattokiskot hankittiin Kajaanista, kattopelti Aug.Korhoselta. Lahdin tärkein apuvälinen on nylkemiskone. Se toimii niin, että hirven takajaloista lähtien avataan vuotaa ja se kiinnitetään apinapihdeillä lattiaan. Sitten nostetaan ruhoa sähkökäyttöisellä vinssillä takaketaroista kohti katossa olevaa liukukiskoa. Nylkeytyminen tapahtuu sitä mukaa kun ruho nousee. Puukolla autetaan pahimmissa kiinnikkeissä. Paloittelussa käytetään sähkökäyttöistä pistosahaa ja vannesahaa. Lihamyllyn hankkimisesta luovuttiin ja päätettiin, että kukin jauhaa itse, oman tarpeensa mukaan. Lahtimaja on viimeistelyä vaille valmis. Ensi kesänä pellitetään sisäseinät. Se on ensimmäinen hyvän hygienian vaatimus. Toinen on se, että hankitaan koneistettu kylmiö. Jäsenistössä on tässäkin apuna ammattimies, kylmiöalalla työskentelevä Jari Laukkanen. Kyl- Ruhon kimpussa Tapani Piirainen ja Jorma Määttä Kuva Kauko Määttä miön hankintaa varten otetaan lisälainaa viitisen tuhatta euroa. ”Sitten on lahtihygienia kunnossa”, tuumaa Olavi Raasakka ja ilmaisee tyytyväisyytensä rakennustöiden sujuvaan etenemiseen ja seuran jäsenten ahkeraan ja innostuneeseen talkoihin osallistumiseen. Unto Tähkävuori 10 TIMONIEMEN NETTI Helmikuu 2011 Puhelimen räminä herätti ettoneelta, kukahan siellä nyt keksi että on ettone aika. Vastattuani puhelimesta kuului Kilpolan Martin touhukas komento ”nyt äkkiä karhuja katsomaan, ovat Markun pellolla, emä ja kolme pentua”. Siitä se alkoi pariviikkoinen karhusessio tienoolla. Pitihän sitä ihmettä lähteä katsomaan, vaatetta niskaan, kamera mukaan, ottaisiko vielä kiikarinkin. Mutta olihan se oletettavaa, että ei ne nyt minua enää odota, kuten sitten niin kävikin. Karhuperhe, emo ja kolme poikasta olivat todella poistuneet pellolta. Olihan siellä naapureita joiden kanssa asiaa ihmeteltiin, ovathan karhuhavainnot seudullamme suhteellisen harvinaisia, muutamia jälkihavaintoja vuosittain toki on ollut. Illan hämärissä käppäilin vielä uudelleen pellonreunaan, mutta huonoin tuloksin. Asia kiehtoi kuitenkin niin paljon, että seuraavana aamuna hämärissä lähdin pyörällä liikkeelle oikein kameran kanssa, jos vaikka kuvia saisi näpsittyä. Ei ollut pellolla kuin yksinäinen peura. Sitä vähän ihmettelin kuinka peura on tuossa, jos karhut ovat lähistöllä. Paluumatkalla poikkesin mökkitielle. Vähän matkaa ajettuani huomasin kolmenkymmenen metrin päässä vesakon takana harmaata liikettä, siellä se karhuperhe oli. Jostain syystä ajoin jo hiljaa varoen ylimääräistä ääntä, vauhdin pysäyttäminen ja laskeutuminen pyöränpäältä kävi äänettömästi. Mitäs nyt pitäisi tehdä, pyörä jalkojen välissä, karhut edessä, sydänkin voi lyödä vähän tiuhempaan. Oli nopean tilannearvion paikka, ryminällä takaisin vai nauttia ainutlaatuisesta tilanteesta. Päädyin nautintoon. Ryhdyin kaivelemaan kameraa taskusta kuvausta varten ja silloin se tapahtui. Jostakin syystä jalkani liikahti sen verran, että pyörä päästi narahduksen jolloin emokarhu nosti päänsä katsoen minua. Mikä riemastuttava hetki, oliko se sekunti, kaksi tai tuokion pitempään, kun katsoimme toisiamme, kunnes emokarhu johdatti pentunsa kuusikon suojaan ja minä hämmästyneenä lähdin kotiin. Jee!!! Olen nähnyt karhut läheltä jota ei ole nähnyt moni ahkera metsästäjäkään. Tapasin ne tutut karhut myöhemmin toisen kerran samassa paikassa. Sillä kertaa olin liikkeellä jalkaisin varovasti hiipien, hetken seurasin niiden touhuja ja poistuin paikalta takavasemmalle. Seuraava kosketus karhuihin oli iltamassa pellon reunalla. Olin hipsinyt sinne varoen. Paikalla oli Peltolan Kari, erämies viimeisen päälle. Juttelimme Karin kanssa karhuista ja hänen karhukontakteistaan. Siinä kuiskaillen tarinoidessamme niin eikös vaan ”mössit” kömpineet kuusikon kätköstä pellolle. Siinä ne söivät ruohoa ja seurasivat valppaana ympäristön liikettä. Selvästi niistä näki, että tiesivät meidän olevan paikalla. Olivat kuitenkin aika rauhallisen oloisia. Aikansa siinä ruokailtuaan lähtivät takaisin kuusikon suojaan. Harmi, että olivat niin kaukana, että dikipokkarilla ei saanut kunnon kuvaa. Harmitellessani teleobjektiivin puutetta Kari kertoi, että hänellä on riistakamera, joka sitten myöhemmin asetettiinkin vahtiin. Kameran asettelussa onnistuimme ja saimme monia hyviä tilannekuvia. Juttuun liittyvät karhun lähikuvat ovat riistakameran kuvia, ellei toisin mainita. Kuvista voi havaita, kuinka karhut seuraavat ympäristön tapahtumia. Erään kuvan kellonajasta ja katseen suunnasta voi havaita, että emo seurasi, kun Helena oli kävelemässä tiellä noin 60 metrin päässä. Kuvista huomaa myös, että ne seurasivat hirvimiesten autoliikennettä. Eräänä aamuna löytyivät lumisesta maasta karhuperheen jäljet 27 metrin päästä talon nurkalta. Olivat tassutelleet tietä pitkin pihaa kohti, aivan pihaan ne eivät kuitenkaan uskaltautuneet. Olisi se ollut mairea näky päivän valossa katsoa keittiön ikkunasta, kun neljä karhua tulee tietä pihaan. Aivan toista mitä peurat, ketut ja jänikset, jotka liikkuvat aina talon läheisyydessä. Helmikuu 2011 TIMONIEMEN NETTI 11 Useana iltana karhut kävivät pellolla syömässä. Lähitalojen asukkaat ja vähän kauempaakin kulkivat bongaamassa,että onko karhut näkyvissä. Liikenteen lisääntyessä seutu meni levottomaksi, jolloin karhut siirsivät ruokailun pimeän aikaan ja näin valoisan ajan näköhavainnot loppuivat. Siitä alkoi arvailu, joko poistuivat seudulta vai menivätkö talviunille. Riistakamera tallensi niitten liikkeitä muutaman yön aikana, jälkeenpäin voitiin tarkentaa oleskeluaikoja. Muutama havainto oli vielä, pimeällä auton valokiilassa loisti silmiä ja tummia hahmoja. Viimeisin havaintoni oli hämärässä Pekintien ylitys autoni editse. Timoniemenvaaralla nämä eivät olleet ainoat karhut. Jysmänniemellä oli havaittu karhuemo pentujen kanssa samaan aikaan, kun edellä mainitut karhut olivat riistakameran kuvattavana. Mikä lie syy, että tänne niemistölle yhtä aikaa ilmestyi useampia karhuja. Missä karhut nyt, minne menivät talviunille. Jäivätkö tänne talojen läheisyyteen vai menivätkö selkoseen. Siinä kysymyksiä joita on mietiskelty yksin että porukalla. POHDINTAA: Jälkeenpäin olen miettinyt suhtautumistani tapahtumaan. Karhupelkoon. Lapsena peloteltiin ”möröllä”. Kun sitten pimeällä joutui kulkemaan kapeaa kinttupolkua kuusikon keskellä, metsästä rupesi kuulumaan linnun lentoonlähtöräpinää, silloin kyllä säikähti, jos lienee pelottanutkin. En ole koskaan ennen nähnyt karhua luonnossa kuten ei moni muukaan suomalainen. Eräs tuttava kysäisi, että ”tuliko housupyykkiä”, kun kerroin hänelle tapahtumasta. – Ei tullut, varmaan pulssi nousi jossain määrin, mutta muuten suhtautuminen oli yllättävänkin rauhallinen. Vaikka varsin hyvin tiesin, että jos emo hyökkäisi, olisin sen armoilla. Kieltämättä jalkaisin kulkiessa seurasin metsää miettein; siellä kuusikon kätkössä karhut ovat, kuulevat ja haistavat varmaan kun kuljemme Helenan kanssa tietä pitkin yksin tai yhdessä. On , olivatko ne käyneet kesän aikana useinkin näillä alueilla. Tuntevatko asukkaiden hajut? Kuusamon petokeskuksen karhujen hoitaja on todennut, että karhu haistaa ihmisen mielentilan, onko se ystävällinen, pelokas, agressiivinen. Ne onkin , miten lie vapaana olevien karhujen laita. Kunnioitan niiden rauhaa niin kuin luontoa yleensäkin. Kuinka olisikaan, jos Pesolan Harri ei sattumoisin olisi metsältä palattuaan huomannut möykkyjä pellolla, joka muutoin on täysin tasainen. Olisiko karhuperhe saanut ruokailla pellolla kuinka kauan rauhassa huomaamatta? Kylä olisi monta juttua hiljaisempi. Sattumalla on aina roolinsa luonnossa liikuttaessa. Voi olla, etten enää karhua luonnossa näe, kestihän näidenkin kohtaamisien odottaminen yli kuusi vuosikymmentä. Pentti Kyllönen Seuraavassa lainausta www.suurpedot.fi Suurpedot.fi teetti Taloustutkimuksella laajan kyselyn suomalaisten susi- ja karhupeloista. Asiaa kysyttiin 1007 suomalaiselta. Tutkimus on julkaistu torstaina 5.11. Näin suomalaiset vastasivat: Pelkäätkö karhua? Kyllä 34 % Ei 64 % EOS 2 % Karhua pelkää naisista 46%, miehistä 23%, 15-24-vuotiaista 31%, 2534-vuotiaista 29%, 35-49-vuotiaista 33% ja yli 50-vuotiaista 39%, tavallisista työntekijöistä 36% ja johtajista 30% Karhun talviuni Talviuni kestää lokakuulta huhtikuulle, nukkuva karhu kääntyilee ja reagoi ympäristöön. Naaras myös synnyttää talviunen aikana. Lisääntyminen Naaraskarhu synnyttää vain 2-3 vuoden välein jälkikasvua ja saa ensimmäiset pentunsa vasta kolmevuotiaana. Kiima-aika on touko.heinäkuussa. Karhulla on viivästynyt sikiökehitys. Se tarkoittaa sitä, että vaikka karhu parittelee kesä-heinäkuussa, munasolu kiinnittyy emokarhun vatsassa vasta joulukuussa, jolloin karhusikiön kehitys alkaa. Kantoaika on 194-278 vuorokautta. Poikaset syntyvät tammi-helmikuussa talvipesään ja syntyessään ne painavat 230 -280 grammaa. Karhu kasvattaa massaansa syksyllä Koska karhu ei syö eikä juo talviunen aikana, se kerää syksyllä rasvaa kehoonsa polttoaineeksi, mutta vähän ennen talviunta karhu lopettaa syömisen ja tyhjentää suolensa täydellisesti ruokamassasta. Rasva sisältää runsaasti energiaa, mutta toimii myös eräänlaisena vesivarastona. Rasvan palaessa karhun soluissa syntyy jokaista rasvagrammaa kohti yli gramma vettä. Vaikka suolisto on levossa, sen seinistä irtoaa kuitenkin suolinukkaa ja eritteitä. Nämä kasautuvat peräsuolessa eritepötkyksi, jota erämiehet kutsuvat ”pihkatapiksi”. Sillä on läpimittaa 35 cm ja pituutta 35-45 cm. Karhu on mestari säätelemään elintoimintojaan Talviunessa karhun ruumiinlämpötila laskee alimmillaan 33 asteen tienoille. Sydämen syke laskee jopa alle 10 lyöntiin minuutissa, normaalisti sen ollessa noin 40 lyöntiä minuutissa. Tutkimusten mukaan myös lihasten ja sidekudoksen valkuaisaineita hajoaa talviunen aikana. Tästä syntyvä myrkyllinen virtsa-aine eli urea ei kuitenkaan kerry elimistöön, sillä karhu kierrättää sen verenkierron kautta suoleen, jossa mikrobit muuttavat sen aminohapoiksi, uusien valkuaisaineiden rakennusaineeksi. Ei tiedetä, mistä tyhjässä suolessa asuvat mikrobit saavat energian tähän synteesiin. Tällä tavoin karhu kuitenkin estää lihasmassan ja lihasvoimien katoamisen pitkän lepovaiheen aikana. Karhun luusto ei myöskään haurastu pitkän levon aikana. 12 TIMONIEMEN NETTI Helmikuu 2011 aikansa kuvaaja/aikaansa edellä/ajankohtainen… Huovisen kirjojen lukemisen tekee maukkaaksi vertaansa vailla oleva sanankäyttö. Ei mitään liikaa ja silti runsasta ja mehukasta. Tänä talvipäivänä, tässä ja nyt, kun pakkasmittarin lukema on lähempänä kolmea kuin kahtakymmentä, tuntee talven suorastaan kaikin aistein Huovisen romaanien ja novellien talvisen maailman kuvauksissa. Kuka taitaisi oikeammin kuvata kainuulaisen pakkastalven aamua kuin Huovinen kirjassaaan KONSTAN PYLKKERÖ: ”On talviaamu ja pakkastakin kunnioitettavasti. Puut kantavat raskaita tykkyjä ja yksinpä pystyllä aidanseipäällä on valkea lakki päässä. Aika tarttuu kinnas kädessä yön huurteisiin silmäripsiin ja vääntää väkivoimin auki kohmettuneet silmäluomet.” KOIRANKYNNEN LEIKKAAJASSA ollaan metsätyömaalla:”Nyt kuivan pakkaspäivän iltapuolella sydänmaa oli kumman hiljainen, vaikka lumisten metsien sisällä tehtiin ahkerasti työtä. Sahan sihinä ei minnekään kantanut. Isomman puun kuolonkaato vähän rysähti ja jymähti, vaan ei kauas. — — Pakkassää oli kylmän kaunis kuin lumikko tai jänis. — — Tämä oli päivä, jolloin nahkakenkä kopertuu jäiseksi, jolloin viiksiin kasvaa jääpuikkoja ja karvalakki ottaa runsaan hengityshuurteen.” Talvisen luonnon kuvausta tapaa Huovisella paljon, enemmänkin kuin leppeän kesän, mikä lienee itsestään selvää Kainuun pitkän talven asukille. Kirjansa KYLÄN KOIRAT alussa hän toteaakin myös: ”Kesä ei ole koirille mukavaa aikaa.. Karva lähtee, kärpäset hästäävät silmissä, ukonilmoilla oksettaa ja sadesäillä tympäisee, helteellä on kuuma ja pahinta on tietysti vankeus.” Mehukkaimmat kertomukset sijoittuvatkin kainuulaisen kirkonkylän 1960-luvun vapaiden koirien talviseen elämään. Näissä kuvauksissa ennakoidaan myös yhteiskunnan muuttumista: ”Nykyisinhän uusiin taloihin rakennetaan vessat ja viemärit. Niiden tieltä joutuvat väistymään reippaat makit eli huusit ja raikkaat likakuva HH vesien kaatopaikat — — vaikkei makkiasia varsinaisesti sivuakaan koiria, todettakoon, että yhä useammin joku huusiaatteelle lämmennyt tulisielu kohottaa hätähuudon makkilannan puolesta — —” Kylällä vapaasti vaeltelevien koirien mieleen oli varmasti tuonaikainen ”tunkiopolitiikka”: ”Kylissämme asuu vieläkin lukuisasti tervehenkistä väkeä — — likavesiastioita kumotaan asutustaajamissa vielä tänäkin päivänä — — On selvää, että koirat hyväksyvät täysin tällaiset järjestelyt — — Koiran elämässä on jännitystä, sillä seuraava kaatopaikka voi tarjota houkuttelevampia makupaloja kuin konsanaan oma ruokakuppi.” Myös niin petoasiat kuin luonnonsuojelu ja energiansäästö ovat tulleet tämän aikaansa seuraavan ihmisen silmin nähtyinä aito huovismaiseen tapaan kirjatuiksi: ”Ihmiset palaavat koteihinsa viluisina, väsyneinä ja kuvittelevat miten tänä iltana ei puita säästetä.” Ja susi puhutti silloin aikanaan ehkä vähän erilailla kuin nyt: Luvusta Susi on ammuttu : ”Viime talvena ilmestyi susia kaikkialle Itä-Suomeen — — sitten kevättalvella alettiin vakavasti puhua, että susi kiertelee aivan kylämme porteilla — — pidin melko varmana, että jos vähänkin metsästysonneani on jäljellä — — ammun sitä päin turpaa, niin että se kuolee — — No toiset miehet kerkesivät ampua sen suteni. ” Helmikuu 2011 TIMONIEMEN NETTI 13 Kirjasta PYLKKÄS-KONSTA MEHTÄÄMÄSSÄ löytyy kertomus Joulukuusi ja teeret, jonka Huovinen kertoo olevan hänen ensimmäinen julkaistu tarinansa. Metsämies ja luonnonsuojelija kohtaavat tässä samassa henkilössä: ”Eipä tarvittaisi kuin pieni liipaisimen painallus ja jo syntyisi eloa talvimaisemaan — — ensin valahtaisi teeri alas latvasta — — Mutta miksi en ammu? Liekö sen tehnyt takaa tuleva apea pyrytuuli vai alitajunnassa kaikuvat kotiväen moitteet joulurauhan rikkomisesta turhalla paukuttamisella— — Muistuu siinä hämärärästi mieleen kansakoulun lapsekkaat tarinat metsäväen joulusta. ”Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.” Samassa teoksessa kertomuksen Hyvästi Luonto päähenkilö Ilari Tepasto on vallan toisen sorttinen luontoihminen: Kuulkoot vain kaikki metsän asukkaat, että täältä tulee metsämies.— — Kaksikymmentä vuotta hän oli kulkenut luonnossa ja palvonut luontoa. Mutta nyt se jumalauta loppuu! — — Asfaltti on paljon miellyttävämpi kävellä, eikä jalka uppoa siihen eikä kastu.— Haista huilu, luonto, en ihaile sinua! Tähänkin ”luontoihmiseen” kannattaisi itse kunkin ”luontoihmisen” tutustua, panee ottamaan mielessään kantaa. Suosittelen. Ja hyväksi lopuksi: Rauhallista uutta vuotta ja toiveikasta talvimieltä, toivottaa Maija Tähkävuori Kuva Ritva Kananen tintti rukka... makupala olisi niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana... lasi välissä tälle komeudelle maistuu horsman lehti ja nopeasti kuvat HH Tammikuun kahdestoista päivä Timoniemen, Sylväjän ja Hallan diakoniapiirien jäseniä oli vierailulla Kuhmon Hoivakodissa. Tuhruisesta ajokelistä huolimatta matkaan oli lähtenyt viitisentoista ihmistä tapaamaan tuttavia tai muuten tuomaan vaihtelua Hoivakodin arkeen. Paikalla oli myös kirkkoherra Suutari ja kanttori Alasaarela. Virsilaulun jälkeen kirkkoherra piti hartauspuheen. Kahvia saimme myös makoisien leivonnaisten kera. Timoniemeläisten pikaisesti koottu lauluryhmä esitti kaunista laulua: Mun kanteleeni. Yhdessä lauloimme laulun Kodin kynttilät. Sen sanat olivat monisteena mukana, mutta useammilla ne näyttivät löytyvän muistista. Hoivakodin johtaja kiitteli vierailusta ja selitti, etteivät kaikki asukkaat jaksaneet ruokasaliin, vaan heille ohjelma välittyi keskusradiosta. PS 14 TIMONIEMEN NETTI Kannen ketju kalakkasi vetojen tahdissa maitotonkan kaulalla, jossa komeili mustalla maalilla maalattu jäsennumero 2740. Minä vetelin airoissa minkä jaksoin ja veljeni Esko huopasi tapit natisten peräistuimella. Meillä on kiire maitoautolle. Jotenkin lähtö oli viivästynyt ja kun tulimme rantaan näimme kuinka Saarelan Vikke jo huopaili Vaanilan kohdalla kohti Taanulahtea, maidon viennissä myös hänkin. Vikke oli aikataulussa, mutta me olimme myöhässä. Meiltä oli alettu laittaa talvella maitoa meijeriin. Helppo keikka talvella, kun hevosella vei, mutta kesällä piti ensin työntää noin 300 metriä tonkkaa maitokärryllä rantaan ja siitä veneeseen, sitten vielä soutaa 2,5 kilometriä maantien varteen. Huoli painoi maitoautolle ehtimisestä, vaikka kyllä se oli myöhässä melkein aina. Puolivälissä matkaa vaihdettiin soutajaa ja nyt minä soutaisin lopun matkaa. Tuuli on vastainen. Ei kova, mutta koska meidän vene oli korkealaitainen niin kyllä se tuuli heti tuntui. Vene oli vanha ja vuotava. Monta pitkää peltipaikkaa koristi sen kylkiä. Taisi siihen tulla joku halkeama lisää, kun muutama päivä sitten haalasimme sitä koko kotiväen voimin rantatörmää alas kohti vettä. Löysimme juhannusaamuna Eskon kanssa veneen melkein pystyssä kahden petäjän välistä rantatörmän päältä noin 50 metrin päästä rannasta. Juhannusjuhlijat olivat varmaan voimansa tunnossa tämän tempun tehneet. Nauratti se näky, mutta ei naurattanut, kun venettä haalattiin alas. Isän naaman väri oli melko tumman oloinen sen touhun ajan, mutta kun vene oli saatu rantaan isä naurahti ja sanoi, että kyllä venettä voi lainata kuka tarvitsee, mutta ei sitä tarvitse vetää noin kuiville. Vähempikin riittäisi. Kyllä meille pitäisi saada uusi vene ja ennen kaikkea moottori tähän maitohommaan. Jo kotirannasta lähtiessä olin solauttanut Eskon vastustuksesta huolimatta uistimen veteen niin kuin aina ennenkin, tosin saalistoiveet eivät olleet kummoiset, koska siiman päässä oli iso professori-uistin uimassa. Mutta Kangaskarin kohdalla jysähti. Tämä tästä vielä puuttui, tiuskaisi Esko ja rupesi kaksinkäsin vetämään siimasta. Nyt ei ollut aikaa ruveta kalaa väsyttämään, nyt pitää ehtiä maitoautolle. Kala jupruili vastaan ja Esko veti siimaa veneeseen siihen malliin, että pelkäsin siiman katkeavan. Siima kesti. Liekkö mennyt kuin minuutti, kun hauki oli veneen kupeella ja venettä kallistaen veden kanssa se saatiin veneeseen. Esko kumautti äyskärillä haukea päähän ja otti uistimen irti hauenleuasta. Helmikuu 2011 Olipa pikatoiminta, eipä matkanteko juuri hidastunut, mutta ei kyllä kerinnyt saalistuksesta nauttiakaan. Yli kolme kiloa, arveli veli eikä minulla ollut vastaan sanomista. Hiki pinnassa tultiin Teerijoen suuhun. Jokea pitkin pystyy soutamaan kun on tarkkana, airot meinaa tökkiä rantapuskiin, ellei aivan keskeltä souda. Satakunta metriä jokea ylös ja ollaan Kekkostien varressa. Viidentoista litran tonkka on kevyt kahden kantaa puulaatikon päälle, jossa jo Saarelan tonkka on. Kerittiin, onpa hyvä mieli. Näkyykö mitään, kysymme heti Vikeltä. Koskimainen puro muuttuu heti maantien sillan jälkeen pieneksi suvannoksi ja siinä eilen Vikke näki kalojen kylkien välähtelyä, joita Vikke epäili joko muikuiksi taikka siianpoikasiksi. Särkiä ne eivät kyllä olleet, siitä naapuri oli aivan varma. Asia selviäisi kunhan hän toisi verkon mukanaan. Isä kyllä epäili Viken tunnistustaitoja, kun asiasta yön aikana kotona puhuttiin. Ei muikut nouse puroon, ei, siitä isä oli varma. Kyllähän Vikke oli muistanut ottaa verkon, joten kokeilemaan. Saalistusinto iski täydellä voimalla. Vikke laskisi verkon suvannon alapäähän ja me ajaisimme koskesta päin kalat verkkoon. Taitavasti Vikke yksinään laskea sujautti verkon suvantoon, taikka ei siihen sopinut kuin vajaa puoli verkkoa ja jäi sitten veneeseen odottelemaan ajon tulosta. Esko löysi rannalta saekaran, heitti kengät pois jaloistaan ja aikoi kahlata koskeen. Minä keräsin muutaman kiven käsiini. On siinä kaloja, näkyy muutama veden pinnalla hyppäämässä. Oltiin valmiina. Esko polviaan myöten vedessä kosken alla ja minä kivilatinki kädessä. Vesi lentää korkealle kun Esko mäeskäöttää saekaralla veteen ja minä nakkelen kiviä suvantoon niin nopeasti kuin ehdin. LOPETTAKAA POJAT, LOPETTAKAA kuuluu Viken hätäinen huuto. Mikä Vikelle tuli? Eihän me vielä keritty kunnolla aloittaakkaan. SALAKOITA, saata.. Viken ääni kuulostaa tuskaiselta. Verkon käpryt ovat kadonneet veden pinnalta ja Vikke vetää verkkoa veneeseen, joka on muuttunut paksuksi kalapötkyksi. Voi taivas! Emme ole nähneet noin paljon kaloja yhdellä kertaa. Miten verkkoon voi mahtua noin paljon. Sanattomaksi veti. Vikke kiroilee ja saa loputkin verkosta veneeseen. Meitä Eskon kanssa naurattaa, salakoita, eihän niitä syö meidän kissakaan ja niitä on ainakin saavillinen. Vikkeä ei naurata, edessä monen tunnin työ kalojen päästelyssä ja vielä salakoita. Helmikuu 2011 TIMONIEMEN NETTI 15 Kuhmon Kalevalan kuntoutuskoti on avattu helmikuussa 1990 sotaveteraaniemme kuntoutus- ja hoitopaikaksi. Veteraaniemme joukon vähetessä ja kuntoutuskodin laajetessa on palveluita voitu tarjota muillekin ihmisille. Tänä vuonna on siis juhlittu kuntoutuskodin 20-vuotista taivalta. Neljäkymmenpaikkainen laitos on kasvanut 58paikkaiseksi ja henkilökunta kolmestakymmenestä seitsemästä kokopäiväisestä yli kuuteenkymmeneen vakinaiseen toimenhaltijaan. Tämän lisäksi auttavia käsipareja tarjoavat sijaiset ja harjoittelijat. Kiinnostuin Kalevalan kuntoutuskodista, kun Saara Pääkkönen kertoi saaneensa sieltä työpaikan. Hän toimii siellä vanhusten virikeohjaajana. Saara oli luopunut lehmistään, mutta ei itse halunnut jäädä toimettomaksi. Sain seurata Saaran askartelutuntia jouluviikolla. Siellä valmistui kymmenkunta pientä enkeliä ikkunaan ripustettavaksi. Kalevalan kuntoutuskodissa työskentelee toinenkin timoniemeläinen, Jaana Haverinen. Hän pääsi vuonna 2005 oppisopimuksella taloon valmistumaan lähihoitajaksi. Kolmivuotisen opiskelujakson aikana hänellä oli välillä Kajaanissa teoriaopetusta 1-2 viikon jaksoissa, väliin käytännön työtä Kalevalassa. Valmistuttuaan hän on työskennellyt siellä kolmi- Joulu, joulu tullut on… Saara kuvassa vuorotyössä lähihoitajana. Jaanan mielestä oppisopimuskoulutus on hyvä tapa hankkia ammatti, ja hän on myös hyvin tyytyväinen työpaikkaansa. Kalevalan kuntoutuskoti tarjoaa myös suolahuonehoitoa, jalkahoitoa ja erilaisia hierontoja meille, jotka haluamme hemmotella itseämme tai etsiä apua terveyspulmiimme. Jaana ja Saara Apua Vikelle tulee yllättäen, kun Teeri-Herkko laskea sujauttaa pyörällä mäkeä alas omasta tienhaarastaan päin, maitoa on tuonut hänkin. Herkko oli seudun napamiehiä, oli tavannut Kekkosenkin, lisäksi Herkolla oli yksi asia, joka nosti minun silmissä miehen arvoa. Herkolla oli pistooli, liekkö peräti Ukko-Mauseri, asia ei ollut aivan varma ja niistä asioista ei voinut puhua ääneen. Lännenkirjoja lukeneena pidin pistoolin omistajaa merkittävänä miehenä. Vikke houkuttelee Herkkoa ottamaan edes sankollisen salakoita kissan kaloiksi, vaaralla kun kaloja ei kissallekaan aina ollut. Joutilas sankko olisi hänellä veneessä. Herkko suostuu ja niin he rupeavat päästelemään kaloja verkosta. Maitoauto tulee ja tuo eilisen tyhjän 30 litran tonkan, muita tonkkia ei meillä ole. Huomenna ei tarvitse soutaa, isompaan tonkkaan sopii kahden päivän maito. Vähän harmitti, kun meidän iso hauki jäi vähälle huomiolle tuon salakkasaaliin takia. Paluumatka on leppoisa, ei ole kiire ja on myös myötätuuli. Puntaroimme,että olisiko salakoilla kutu, kun noin paljon niitä tunki verkkoon. Minua hymyilytti ajatus isän ilmeestä kunhan kertoisimme Saarelan Viken Pietarin kalansaaliista, ja kun ne olivat SALAKOITA. Alpo Haverinen