Sirpaloitunut mediamaisema
Sirpaloitunut mediamaisema Horisontti hapettuu kultaantuneilla mielikuvilla, ja elämä on lyhennettynä heti, melkein heti. Kaikki. Kuvio on sirpaloitunut median myötä. Olemmeko me pelkkiä kuluttajia, ohjailtuja alamaisia? Hunningolla oleva yhteisten asioiden edunvalvontakin on voivottelua, tyytymistä ja toivomista. Yhdentekevässä hyminässä vanhemmat eroavat ja lapset sylkevät päälle. Tekemistäkin näemmä olisi, mutta onko enää tekijöitä? Media synnyttää runsaasti keskustelua. Täältä takarivistä katsoen näyttää kuitenkin siltä, että informaatiotekniikasta puhutaan huomattavasti enemmän, kuin sen avulla välitettävistä sisällöistä ja kommunikaatioista sekä niiden laadukkuuksista. Mediaympäristö on muuttunut entistä kevyemmäksi. Toimijat ovat kyllä moninkertaistuneet, mutta sisältö on yksipuolistunut. Media on oma maailmansa, mahtava aparaatti, joka muuttuu koko ajan kulutuskulttuurin suuntaan ja sen ehdoilla. Viihde hallitsee ja katsojaluvut ohjailevat formaatteja. Elämysmaailman alueet tukevoituvat, pönäkkä bisneksenteko syö ute-liasta elastisuutta, eikä suin surminkaan kyseenalaista globaalia markkinataloutta, joka on tänään tätä ja huomenna tota. Markkinoiden hallitsemassa mediamaailmassa rahaa tahkotaan keinolla millä hyvänsä. Kirjo 4 / 2006 Media sukkuloi kansalaisyhteiskunnan, markkinoiden ja valtion välillä. Se on globaalia markkinataloutta, jossa arvot muuttuvat kuin hovissa tuomiot. Kaikki on suhteellista paitsi raha ja taloudellinen voitto. Globalisaation ihmeitä tekevällä voimalla selitetään kaikki, valehdellaan ja harvemmin puhutaan täysin totta. Vaurautta haalivan bisneksen lisäksi mikään ei ole selvää paitsi se, ettei mikään ole itsestään selvää.Median pääasiallinen tehtävä on tuoda omistajilleen runsaasti voittoa, vallata markkinoita ja kilpailla televisionkatselijoista ja lehtien lukijoista. Muista rooleistaan se on vähä vähältä luopumassa, jopa niin että yhteiskunnallinen arvokeskustelukin hautautuu viihteellisyyden alle. Kaupallinen kulutuskulttuuri muovaa niin sanoma- kuin aikakausilehdistöä ja etenkin television ohjelmatyyppitarjontaa, muokkaa lukijoiden ja katselijoiden valintatottumuksia sekä kätkee perin taitavasti perusinformaationsa erilaisiin todellisuuspaon muotoihin. Tarjonta on näennäi- Puhelimet 050 - 592 4878 (Jussi Rusko) 040 - 841 8362 (Pia Hyttinen) 050 - 370 71 70 (J. K. Ihalainen) Tilaukset 4 nroa vuodessa 16 euroa tilille 114630 - 1034880 Päätoimittaja Jussi Rusko Julkaisija: Kirjallisuus- ja kulttuuriseura Kirjo Toimitussihteeri J. K. Ihalainen Graafinen avustaja: Dore & Bros Painopaikka: Siuronkosken Paino ISSN 1457 - 4985 Seuraava numero maaliskuussa 2007. Teema: Amerikkalainen nykyrunous Päätoimittaja Pia Hyttinen Toimitukselle toimitettavan materiaalin oltava perillä jo 20.2. mennessä. Irtonumeromyynti Akateemisissa kautta maan. Kansi: Posti: PL 17, 37101 Nokia Sähkö: [email protected] 2 Gustav Dore Mediassa monilla niin kansallisilla kuin kansainvälisilläkin alueilla fakta ja fiktio sekoittuvat iloisesti. Prosesseista jokaiselle löytyy mukamas juuri sinulle ja minulle räätälöity tila, jonka vapaudessa, turvallisuudessa ja vauraudessa laatu- ja hintasuhde harvemmin kohtaavat. Opettajamaisia toimijoita on paljon, vastaväittäjiä vähän. Kulutusyhteiskunnassa on valtava ihmisjoukko tuuliajolla tappion maisemissa, vakiintunut arvomaailma romahtamassa ja uudet arvot hakusessa, monenmoista mallia tarjoillaan keskitetysti. Media myllyttää, sulauttaa ja normalisoi. Se pakottaa ikään kuin välillisesti omaksumaan välineen tarjoamat ajatus- ja käyttäytymismallit. Uutuus ja jatkuva toisto ovat ne keinot, jolla vanhan kuolemasta tehdään muutoksen kielioppi, missä oikeuksien sijasta tarjotaan runsaasti abstrakteja mahdollisuuksia. Siinä sitä sitten itse kukin kompastelee median myllyistä putoileviin kökköihin, eikä enää osaa päättää onko lukittuna sisään vai ulos. Kaikki on niin vapaata ja julkista, vaikka samaan aikaan vaietaan, pimitetään ja valehdellaan. Yritysten yhteiskuntavastuukin on pelkästään voitontavoittelua, ja poliitikot ovat pääoman koukussa puuhastelemassa ja keksimässä itseään tärkeiksi. Periaatteessahan media toimii välittäjänä kansalaisyhteiskunnan, markkinoiden ja valtion välillä. Mutta kun markkinataloudessa eletään, niin mediakin on luonnollisestikin lähempänä markkinoita, harvemmin jos koskaan se kytkeytyy kansalaisyhteiskuntaan. sesti runsasta, mutta tosiasiassa runsaus vallitsee lähinnä vain passiivisuuden eri muotojen välillä. Media tarjoilee meille elämän ja juuri sellaisen yksilöllisyyden, joka kulloisenkin välineen formaattiin sopii. Kun media on viihteellistynyt on myös kansalaisten elämä viihteellistynyt. Ennen hallittiin ylhäältä ja hallitaan vieläkin, mutta nyttemmin myös yhä enenevässä määrin ikään kuin itsemme sisältä. Ilman sen kummempaa pyristelyä meistä on tulossa itse itsemme vihollisia. Mediajulkisuuden kautta meitä hööpötetään muuttamaan itsemme niin, ettemme itse sitä huomaakaan. Meidät on ikään kuin aidattu debet- ja kredit sarakkeisiin, materiaaliksi, joka muokkaa itse itsensä. Kaupallisuus ja vissi hyödykkeistäminen syövät laadukkaan ohjelmiston elintilaa ja tietenkin edesauttaa yleistä välinpitämättömyyden tilaa. Bisneskonseptilla heijastetaan sirpaloitua yhteiskunnallista todellisuutta niin, että asiat ikään kuin luontevasti jätetään ihmisten varjoon. Median ja sen osajulkisuuden valitsemien julkisten henkilöiden käyttäytymisen kautta pääsemme kuluttajina tirkistelemään ja määrittelemään toistemme elämää. Tästä se lähtee ja tästä se jatkuu. Alitajuisesti luonnehdimme ajan ilmiöt ja sopivuuden rajat omallekin toiminnallemme näiden julkisuusesimerkkien mukaan sekä huomaamatta avaamme ovet itsesensuurille. Nykyisenlaisessa mediayhteiskunnassa informaatio- ja kommunikaatiorakenteet luovat erilaisia osajulkisuuksien alueita, joissa henkilöiden yhteiskunnallinen asema näyttää määräytyvän julkisuuden pettävillä mittareilla. Jussi Rusko 4 / 2006 Pääkirjoitus . . . . . 2 Juha Siro: Aikamatka mediatyhjiöön . . . . . 4 Erkki Aura: Arveluttavat ja ahdistavat arvot . . . . . 5 Pauli Heikkilä: Satu pienestä kirjatoukasta . . . . . 10 J. K. Ihalainen: Joka tuulta kylvää . . . . 12 Armi Janhunen: Puhelinsoitto Turusta . . . . 30 Arvosteluja Orhan Pamuk: Lumi (Erkki Kiviniemi) ..... 16 Risto Ahti: Kriittinen minä (Tommi Heikkinen) .... 18 Leena Krohn: Mehiläispaviljonki (Pia Hyttinen) .... 20 Panu Rajala: Runoilijan sydän (Kai Kyösti Kaukovalta) ... 21 Terhi Vedenkivi: Hatullinen tuulta (Jussi Rusko) ... 22 Ville Hytönen: kuolema euroopassa (Jussi Rusko) ... 22 Kari Saviniemi: Pilkkuja ja pisaroita (J. K. Ihalainen) ... 23 H. G. Wells: Nykyaikainen Utopia (J. K. Ihalainen) ... 24 Martti Helin: Luonnos tilinpäätökseksi (Jussi Rusko) ... 25 Lauri Levola: Pimeä tavarajuna (Jussi Rusko) ... 25 Ari Taskinen: Susien taivas ... 26 Kari Kosmos: Marlon Brando ajaa moottoripyörällä ... 26 Jim Morrison: Jumalat & Uudet olennot ... 27 Markku Into: Potero ... 28 Kim Sainio: Laivat mieltä pakoon ... 29 Juha Kulmala: ?Mitä te odotatte ... 29 Tom Hodgkinson: Joutilaisuuden ylistys ... 31 3 Aikamatka mediatyhjiöön Juha Siro Mitä meillä oli ennen mediajulkisuutta? Lööppejä ja iltalehtiä, joissa kulttuuriministerin mies tilittää juopotteluaan. Tai telkkaa ja päivälehtiä, joiden uutiskynnyksen ylitykseen riittää tieto siitä kuka on heitetty pihalle Big Brothers -talosta. Ankean lapsuuteni muistikuvat ovat haalistuneet. Tai sitten aika ei ollutkaan niin harmaata, olihan kirjasto täynnä seikkailuja, etelämeren saaria ja napajäätiköitä jonne matkata. Koska muistan vain kultapölyn peittämät sadut, lähden mennyttä aikaa etsimään yhteiskuntatietoisemman oppaan avulla. Loikkaan laivaan, joka mainostaa miten matka on ällipitonen valinta, ravintola täynnä internazionaali herkkuja, että jortsualuses on liukas, petit on priimad ja diskossa nuorisopopit raikaad! ”Tere tulemast Tallinkille!” Tallinnassa, Viron kirjailijaliiton hotellin nuhjuisessa aulassa, jossa aika on pysähtynyt neljäkymmentä vuotta sitten tapaan Ülo Tuulikin. Hän on kirjailija, joka sanoo, että venäjän kielen taito ja syvä kulttuurin tuntemus on yhä erottamaton osa yleissivistystä. Mies on siis mainio opas aikaan, jolloin Viron lehdissä totta olivat vain urheilu-uutiset ja sää. Loppu piti lukea rivien välistä. ”Totuutta etsittiin kirjallisuudesta.” Niin Tuulik meille kertoo. Pirkkalaiskirjailijoiden puheenjohtajalla Timo Malmilla on sanelukone matkassa, mutta minä luotan Moleskinen mustaan muistikirjaan ja korjaan talteen vain repliikit, jotka sivuavat tämän jutun otsikkoa. Tuulik aloitti tekemällä juttuja Nuoruus -aikakausilehteen, johon myös Jaan Kaplinski kirjoitti. Mutta ”sanomalehtilehtimies on palomies”, hän sanoo. ”Kirjailijalla pitää olla aikaa ja näkemisen sekä ymmärtämisen taito.” Hänen omaan kirjoittajakouluunsa ovat kuuluneet myös vuodet maailman merillä. Jos mies oli neuvostovallan aikana ”ideologisesti puhdas”, hän oli aviossa ja pariskunnalla oli lapsi, hän saattoi saada kansainvälisen kalastajan passin. Se oli Ülo Tuulikin kohdalla ainoa tapa nähdä maailmaa. ”Ja kyllä Atlantti opettikin”, hän kertoo. ”Ensin kolme viikkoa matkalla apajille ja sitten neljä kuukautta kalastusta.” Tuulik sanoo, ettei ilman julmia päätöksiä voi kasvaa kirjailijaksi. Läheisten tuki on silti tarpeen. ”Mene rauhassa, kyllä minä pärjään”, sanoi vaimo miehen lähtiessä. Meriltä kotiuduttuaan vuonna 1940 syntynyt mies oli kolmekymmentä täyttänyt ja alkoi kirjoittaa novelleja. 4 Suurimpaan levikkiin yltänyt romaani Sodan jaloissa julkaistiin meillä vuonna 1976, Anja ja Juhani Salokanteleen suomennoksena. Tuulik on julkaissut harvakseltaan, mutta tänä vuonna häneltä ilmestyi proosakokoelma Eri Klasin kanssa Kielissä ja muut jälkeenjääneet paperit. Kokoelman novellistaan Eri Klasiga Kielis kirjailija sai arvostetun Tuglas-novellipalkinnon. Tuulik on Saarenmaalta syntyisin, mutta Tallinna on ollut hänen kotikaupunkinsa yli neljäkymmentä vuotta. Hän on kokenut rajun muutoksen kaikilla tasoilla. Nyt kaupungilla kulkee joka päivä yli kymmenentuhatta suomalaista. Neuvostovallan aikana ei ollut paikkoja joihin lähteä iltaa istumaan, mutta pinnan alla oli elämää sitäkin enemmän. Kun Jaan Kross julkaisi uuden romaanin, 36.000 nidettä myytiin muutamassa päivässä. Nyt kirjailijoiden kahdentuhannen kappaleen painosta kaupataan vuosi. Tuulik kertoo miten nykyinen kaupallisuus syö kirjallisuuden, miten ennen yhteiskunnassa arvostettiin kirjailijoita, nyt huipulla ovat liikeelämän menestyjät. Hän ei haluaisi haudata kaikkea mennyttä, ajoista löytyy myös hyvää. Vastapainoa kapitalismin ja ahneuden myötä levinneille huumeille ja rikollisuudelle. Tuulik on tehnyt pitkän rupeaman myös Viron kirjailijaliitossa. Ensin sihteerinä, sitten varapuheenjohtajana. Matkan varrelta muistuu monta hauskaa juttua, jotka kirjailija kertoo vuolaasti, vaikka ei edes kostuta kieltään viinilasiin. Meille jää kuuntelijan osa – ja viinipullon tyhjentäminen. Entiseen aikaan kirjailijoiden rahat ja muutkin asiat hoituivat Moskovan kautta. Vuonna 1964 Jean-Paul Sartre vietti neljä päivää Viron kirjailijaliiton vieraana. ”Minun oli määrä pitää hänelle seuraa kaksi päivää”, Tuulik kertoo. ”Moskovasta oli tullut tiukka kielto, ettei filosofiasta sitten keskustella. Oli kaunis kesäkuu, Sartrella viideskymmenesyhdeksäs syntymäpäivä ja minä puolta nuorempi. Mistä hitosta hänen kanssaan puhuisin. No... juotiin vähän viiniä ja puhuttiin muuta asiaa”, Tuulik naureskelee. ”Kun vierailu oli ohi soitettiin Moskovaan ja kysyttiin oliko vieras ollut tyytyväinen. Sartre oli ollut oikein tyytyväinen, mutta ihmetellyt, kun filosofiasta ei keskusteltu lainkaan.” Kuvassa: Ulo Tuulik Arveluttavat ja ahdistavat arvot Erkki Aura Miltei tasan viisi vuotta sitten kirjoitin esseen (Kirjo nro 4/2001) otsikolla ”Arvaamattomat ja arveluttavat arvot”. Luettuani sen nyt uudelleen ja suoritettuani nopean keilauksen maailmaan sekä omaan nykytilanteeseeni, syntyi pakottava tarve palata arvokriittiseen aiheeseen. Kirjon ilmestyttyä tuolloin joulukuun ensimmäisellä viikolla, maailmassa oli tapahtunut suuria, vavahduttavia asioita: kolme kuukautta aiemmin eli 11. syyskuuta tehty koko maailmaa kuohuttava terroristi-isku globaalin kapitalismin sydämeen, World Trade Centeriin New Yorkin Manhattanilla. Isku käynnisti muun mediadialogin ohella myös edelleen jatkuvan arvokriittisen polemisoinnin, joka on kuitenkin liian usein hämärtynyt kristillisten kliseiden ja muslimimaailman uskonnolla hunnutettujen dogmien ja arvojen väliseen sanasotaan. Toisaalta juuri sen kaltainen arvojen käsittelytapa ja arvojen syvän analyysin ahdistava ja suorastaan pelokas välttäminen osoittavat, miten ongelmallisia kaikkinaiset arvo-keskustelut ovat kirjoitetun sanan ainakin viisi millenniumia pitkästä historiasta huolimatta. Kiteytin vuoden 2001 esseessäni oman hahmotukseni väkivallan arvokäsitteen ja kielen suhteesta seuraavasti:” Yksilöllinen ja yhteisöllinen väkivalta muodostaa ihmislajin tehokkaimman arvosidonnaisen kielen. Väkivallan kielellä viestiminen koskettaa aina yksilöä ja ympäristöä nopeasti, tehokkaasti ja sen vaikutukset ovat usein myös sangen pitkäkestoisia. Välivallan viestien keskeisimmäksi sisällöksi ovat kautta ihmiskunnan historian hahmottuneet erilaiset arvokäsitteet. Samalla kun ihminen koko yksilöllisen elämänkaarensa ajaksi - parhaimmillaan vajaaksi sadaksi vuodeksi - keskittyy paikantamaan periaatteessa vain kahta ihmisenä olemisen sisältöä: Minuuttaan ja Toiseuttaan, samalla hän muodostaa näiden kahden tapahtuman sisällöt hyväksymiensä, vastustamiensa tai myös ohittamiensa arvojen perusteella. Joulukuussa 2001 esseeni alkoi toteamuksella: ”Syyskuun 11:nnen päivän jälkeen olemme saaneet usein kuulla, että maailma ei ole enää sama kuin ennen World Trade Centerin torneihin tehtyä iskua.” Tarkasteltuani tuolloista arvoesseetäni huomaan nyt, että siitä puuttui lähes kokonaan eräs ratkaisevan tärkeä näkökulma, nimittäin yksilöllisen ja julkisen arvomaailman välisen suhteen vertailu ja mahdollinen arvio. Viimeistellessäni nyt luettavana olevaa esseetäni on torstai, marraskuun 2. vuonna 2006. Olen valinnut julkisesta media-aineistosta muutaman, Miljenko Jergovic: Insallah Madona Insallah mielestäni antoisan kohteen ja yksityisestä aineistosta analyysini välineet. Jätän tällä kerralla väkivallan ja siihen liittyvän arvonmuodostuksen vähemmälle huomiolle, koska ei ole mitään varaa, että se aiheena ja aktiivina tilanteena vähenisi tai vallan katoaisi maapallolta. Sen analysoiminen on mahdollista aina ja kaikkialla ja minä ajankohtana jokaisessa nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Väkivalta, sodat ja alistaminen voivat hyvin ja niitä ylläpitävät tahot ansaitsevat erittäin hyvin ja heidän arvonmuodostumiseensa vaikuttava ”aura” sisältää aimo annoksen erittäin tehokasta pelon säteilyä. Totalitäärisissä järjestelmissä ylläpitäviä arvoja määriteltiin ja kontrolloitiin järjestelmällisesti. Niiden noudattaminen oli välttämätöntä järjestelmän rakenteen säilymiseksi, niin kuviteltiin. Henkilöitä, jotka rikkoivat sääntöä, sanktioitiin ja rangaistiin myös yhtä järjestelmällisesti. Demokratisoitumisen (ainakin näennäisen) myötä arvojen ”vapautus” toi mukanaan moniarvojen kaaoksen, jossa on syntynyt erikoinen tilanne. Osa arvojen kantajista vaatii nyt itse julkista henkilökohtaista kontrolloimistaan. Tämän tarkkailun tulee tapahtua laajasti erilaisin median keinoin ja mitä useammalla välineellä yhtaikaa, sen parempi heille. Mm. televisio ja radio ovat perustaneet lukuisia talk show-tyyppisiä ohjelmia, joihin kyseiset julkisuuden persoonat varta vasten menevät kontrolloitaviksi ja omien arvojensa julistajiksi. Yhteiskuntamme onkin jakautunut, ja jakautuu koko ajan, lukuisiin moniarvojen ”piiriontologioihin”, erilaisiin karsinajärjestelmiin, joiden arvot pätevät ensinnä vain näissä suppeissa systeemeissä. Sähköisen median ja virtuaalisen maailmankuvan välityksellä nämä ”karsinatodellisuudet” pyrkivät sitten laajentamaan vaikutuspiiriään ja hyväksyttävät itseään suuremmissa kuvioissa. Tällaisesta kehityksestä on erityisen selkeänä esimerkkinä räjähdysmäisesti laajentuva mediaviihteen maailma, joka pyrkii koko ajan hyväksyttämään sen piirissä syntyvät ekstreemitkin karsinatodellisuudet ja siirtää niitä 5 koko ajan sosiaalisen todellisuuden alueelle. Erityisesti on näkyvissä kolmenkymmenen viimeisen vuoden aikana tapahtunut työn käsitteen muuttuminen konkreettisesta virtuaaliseksi. Tämä prosessi on myös vieraannuttanut ja hämärryttänyt ihmisarvon käsityksiä koko globen tasossa. Nyt on jo näkyvissä tulevaisuuden paarialuokka, joka tekee kouriintuntuvan, näkyvän työn, jonka tuoton korjaava yhä näkymättömämmät tahot. Virtuaalinen keskiaika Arvojen käsite on myös kokemassa muutoksia. Prosessi kiertää kuitenkin omalaatuista kehää kun sitä tarkastellaan historian avaumissa. Arvojen hyväksyttäminen, joka em. totalitäärisissä järjestelmissä tapahtui paljolti myös pakkokeinoin, tapahtuu nyt ”vapaissa” systeemeissä virtuaalisin keinoin. Tällöin otetaan avuksi ihmislajin kaikkein primitiivisimmät ominaisuudet. Koko ajan palataan alkeellisten uskomusten alueelle. Käytetään hyväksi ihmislajin geneettistä ja memeettistä taipumusta ja alttiutta ”sairastua” transsendensseihin eli turvautua tuntemattomiin ja olemattomiin käsitteisiin, kuten jumaliin ja mytologioihin ym. Ollaan palaamassa keskiaikaan. Toisaalla luotetaan erilaisiin virtuaaliteknisiin ratkaisuihin. Samalla kun yhteiskunta kuitenkin kehittyy joiltain suppeilta osin myönteisesti, se koko ajan kollektiivisen tajunnan osalta taantuu eettisesti. Näin tapahtuu aivan järjestelmällisesti kautta koko Globen. Tekniikan ja siihen liittyvän median avulla luodaan valtajärjestelmiä, joiden kovat tai aivan hallusinatiiviset arvot upotetaan arjen sosiaaliseen elämään yhtä lailla pakkokeinoilla kuin aiemmin totalitäärisissä järjestelmissä. Nyt vain sanktiointi ja rangaistukset on naamioitu jokapäiväiseksi elämäksi. Meidän pakotetaan koko ajan hyväksymään arvoja kytkemällä niihin sellaisia tekijöitä, joita ilman on erittäin vaikea pian tulla toimeen, samaan aikaan myös meille tuputetaan tapahtumaa, jota emme voi millään välttää, koska törmäämme niihin joka paikassa. (Näistä esimerkkeinä käyvät kännykät, tietokoneet, erilaiset digitaaliset maksuvälineet ym. ym. ym.) Yhteiskunnallisessa arvonmuodostuksessa on edetty alueelle, jossa ihmisyyttä koossa pitävä tasa-arvon käsite sinänsä on hajotettu. Tuntuu kuin arvon ”solukkoon” olisi iskenyt salakavala virus, joka hajottaa arvon käsitteen koko rakenteen ja muuttaa sen joksikin aivan muuksi. Tapahtuma naamioituu ikään kuin itsenäisesti ja näennäisen ”pehmein” keinoin vaarattomaksi ja luontevaksi, hyväksyttäväksi, koska siihen ei näytä liittyvän sellaista väkivaltaa ja moraalittomuutta, jota yleisesti sentään on totuttu kavahtamaan. 6 Lordin ontologia Käytän tämän kaltaisesta tapahtumasta esimerkkinä ilmiötä, joka tunnetaan nimellä Lordi. En aio käsitellä kyseisen hevirock-yhtyeen musiikillista tai muut ”taiteellista” arvoa, vaan esittelen lukijoilleni lähinnä oman käsitykseni tämänkaltaisen ilmiön arvonmuodostuksen prosessista. Minua (ja toivottavasti myös joitain Kirjon lukijoita) kiinnostaa mihin ja millaiseen arvojärjestelmään oikeastaan sijoittuvat Lordin eri elementit laajemmassa yhteiskunnallisessa mielessä ja suljetummassa ”piiriontologisissa” kehyksissä. Esseeni yhteydessä minulla ei ole tilaisuutta analysoida Lordia esimerkiksi erittäin kiinnostavassa psykoanalyyttisessä avaumassa. Tulkoon sen aika myöhemmin, jos siltä tuntuu. Hevirock-yhtyeillä on yleinen arvo rock-musiikissa sekä arvonmuodostus yleisessä suomalaisessa yhteiskunnallisessa kentässä. Suomalainen yhteiskunta käsitetään suhteellisen konservatiiviseksi, mutta avoimehkoksi, yleisiä luterilaisia moraaliarvoja sisältäväksi rakenteeksi. Hevi on meillä hyväksyttyä ja siedettyä ja sillä on omat vankkumattomat kannattajansa. Fanien kiinnostus hevistä perustuu kuitenkin sangen erilaisiin mieltymyksiin, ja osa hevistä on selvästi sekä luokka- että aatesidonnaista erilaisten alakulttuurien ja nuorisoliikkeiden tms. suhteen. Osa suosiosta perustuu hevitilanteiden joukkopsyykkiseen vaikutukseen samalla tavalla kuin kaikki arkipäivän fasistisia vaikutuksia hyödyntävät joukkotapahtumat. Niissä periaatteena on aina erittäin kritiikittömän yhteishengen luominen. Hevin fanittaminen voi tapahtua myös vain hyvin suppeiden hevi-tekijöiden suhteen. Yksittäinen biisi tai yksi yhtye voi riittää. Henkilökohtaisesti esimerkiksi omiin musiikkikehyksiini kuuluu hevin alueelta lähinnä vain White Snakeyhtye, joka katsotaan kuuluvan edelleen hevi- rockin alueeseen. Itse olen ”säveltänyt” ja myös nauhoittanut erästä teatteriesitystä varten muutaman hevibiisin 1980-luvulla. Kyseistä produktiota varten muodostetun bändin nimenä oli tuolloin puhtaasti hevigenren mukainen ” Virgin Marys Menses ” (Neitsyt Marian Kuukautiset). Meidän tarkoituksenamme oli ensisijaisesti hätkähdyttää ja nostaa tietynlaisen yleisön (kristillisen elämänkatsomuksen omaavat tms.) karvat pystyyn. Ennen vuoden 2005 Euroviisuja Lordin levymyynti oli laskussa. Bändi oli omailmeinen, mutta ei riittävästi poikennut musiikiltaan. Hirviöimagokaan ei purrut keskivertoa syvemmälle. Yhtye kuitenkin jaksoi uskoa tulevaisuuteen. Sitten joku keksi oudon idean. (Ilmeisesti se oli Mr. Lordi eli Putaansuu itse). Muuttamalla hevirockgenreen kuuluvan yhtyeen imagoa ja liittämällä Lordin käsitteen arvomaailmaan tekijöitä, joita sillä – eikä ilmeisesti muilla samaan kategoriaan kuuluvilla bändeillä ole ollut, voitaisiin saada aikaan törmäytyksiä, joiden tulosta olisi ehkä mahdoton ennustaa, mutta varmaa olisi, että törmäytyksen jälkiä eli vaikutusten sirontaa kyllä syntyisi. Integroitu hirviö Ensimmäiseksi päätettiin ”pehmentää” hirviörockin heviluonnetta poistamalla siihen (mahdollisesti) kuuluvat suoraan väkivaltaiset ja pahat tekijät ja arvot. Mm. saatananpalvontaan, väkivaltaan ja myös avoimeen jumalanpilkkaan kuuluvat merkit ja arvot eräällä tavalla ”hunnutettiin” tai jopa poistettiin tai niille luotiin komediallinen leima. Vahinko oli tapahtua vielä euroviisujen jälkeisessä konsertissa, jossa alaston vauvanukke iskettiin lattiaan. Se aiheutti muutaman yleisönosaston kyselyn, mutta asiasta vaiettiin sangen nopeasti, koska sellaisia ”temppuja” ei enää näkynyt yhtyeen esityksissä. Lordin julkilausumissa korostettiin kerta toisensa jälkeen eroa Saatananpalvontaan liittyvistä tekijöistä. Itseäni kiinnostaa sen sijaan asia, josta on puhuttu kovin vähän, ja josta on erittäin tietoisesti vaiettu myös mediassa eli Lordin korostettu tulen ja yleensä pyroteknisten elementtien käyttö. Lordin näkyvän läsnäolon korostuessa mediassa ja muussa julkisuudessa maassamme sytytettiin useita huomattavia tulipaloja, joista eräät kohdistuivat myös kirkkoihin. Yhtyeen epävirallisessa, ensimmäisessä historiikissa on kansikuvassa myös taustalla kirkko kuvattuna selvästi Lordin ”uhan” alaisena. Onko kyseessä tahallinen viittaus vai sattuma, virhe tai eräänlainen ”lapsus”, sitä en tiedä, mutta kannen viesti kuuluu kuvasemioottisesti kuitenkin samaan kategoriaan kuin esim. Norjassa olevat hevibändien avoimet kirkonvastaiset viestit: tuhotkaa kirkkoja. Tulen käyttö sinänsä ei tarkoita sitä, että yhtye puolustaisi tulen tuhoavaa voimaa siviilissä, mutta tulen alkuvoi kuuluu lajimme erittäin tehokkaisiin sosiaalisiin tunnejärjestelmiin. Tuli kokoaa yhteen, lämmittää, antaa elämää, mutta myös roihuna tuhoaa. Tuli on sellaisenaa myös energiaa ja raakaakin voimaa. Esitettynä, eräänlaisena tilatapahtumisensa suhteen suurenneltuna ilotulituksena Lordin tulen käyttö tuntuu hyväksyttävältä ja sinänsä vaarattomalta. Lappi Look Lordi kuitenkin pehmensi koko ajan arvonmuodostustaan. Nyt otettiin mukaan myös suomikuvaston ja mytologian keskeisiä edustajia. Koska Lordin hahmoon kätkeytyvä Putaansuu on kotoisin Rovaniemeltä, mukaan tulivat itseoikeutetusti myös Lappi ja Joulupukki. (Porot ovat vielä toistaiseksi pysytelleet Lordin julkisista kuvista poissa. Miksi ihmeessä? Eivätkö Lordit voisi saapua ensi vuoden euroviisujen gaalaan Petteri Punakuonon vetämässä pororaidossa? Saisimme Hollywoodin luoman joulumytologian väritystä mukaan…Ollaanhan muutenkin globalisoitumassa ja natostumassa…) Joulupukilla Lordi ovelasti liitettiin täysin hyväksyttyyn myyttiseen arvojärjestelmään, ja tekijöiden ehkä sitä tarkkaan analysoimatta Lordin koko kuvasto kytkettiin sekä historiallisesti että myyttis-legendaarisesti suomalaisimpaan arvomaailmaan. Samalla tapahtui sattumalta myös Lordin kontekstoiminen muinaiseen kaunotar ja hirviö-legendoihin ja niiden ympärille syntyneisiin taruihin.: paljastui nimittäin että yksi Lordin jäsenistä onkin naaraspuolinen hirviö. Hirviökaunotar Awa on kuitenkin kaunotar korostetusti hirviöiden oman arvomaailman mukaisessa systeemissä! Ja jostain syystä Lordin on valinnut naaraaksi erittäin epäeroottisen ja epähevimäisesti poikkeuksellisen ”siveän ” hirviönaaraan. Siis ei seksiä eikä edes erotiikkaa, saati sitten heviin olennaisesti kuuluvaa raakaa pornoa tai väkivaltaa! Oivallinen veto Lordilta. Ollaan siis täysin pehmonallehevihirviö linjalla. Mutta…mutta, kun Lordille myönnettiin heti kättelyssä suomalaisen työn kunnianosoitus, niin mille se oikeastaan myönnettiin? Meidän on syy- 7 tä asettaa Ilmiö Lordi ensinnä suhteeseen Euroviisuihin. Mihin oikeastaan sijoittuvat Euroviisut yhteiskunnallisessa kontekstissa? Alun perin viisut perustettiin musiikillisessa mielessä. Etsittiin oivallisia eurosävelmiä, joita voitaisiin esittää myös muissa maissa kuin vain voittaneessa. Eli viisujen lähtökohta oli kansainvälinen ja kulttuurien välinen. Näin aluksi tapahtuikin. Vähitellen kuitenkin muut tekijät kuin musiikki valtasi viisut. Waterloon jälkeen etusijalle nousivat esittäjät ja show. Kappaleet alkoivat olla täysin tusinakamaa. Alamäki oli jyrkkä, kunnes Lordi ratkaisi sattumalta tilanteen, mutta mihin se sen ratkaisi? Eurooppa oli selvästi kyllästynyt euroviisuihin. Lordin saama jättipotti oli selvä merkki protestista, ja tilanne on nyt sellainen, että Lordin kaltaista ilmiötä ei voi enää tulla. Kukaan muu ei voi esittää Lordin kappaletta tai muita yhtyeen biisejä. Nykyisin kaikilla vähänkään oman arvonsa tuntevilla ja kunnianhimoaan hiovilla bändeillä täytyy olla oma linjansa musiikissa. Covereita kyllä levytetään mutta ne ovat useimmiten täytettä tai houkutteita kiinnostua bändin omasta kamasta. Tappaako Lordin malli nyt euroviisut? Entä sitten? Oliko niillä jokin erityinen arvo Euroopan kevyen musiikin kehyksissä? Eivätkö viisut olleetkin pääasiassa bisnesmaailman kehyksiin luotu järjestelmä, jonka hyöty on ollut varsin sekavaa lajia? Onko naiivi hirviökomiikka todellakin jotain sellaista, jota on syytä arvostaa suomalaisena työn sankaruutena? Satojen idoli-ehdokkaiden joukko todistaa, miten ”laulaminen” on saanut täysin käsittämättömän lisäarvon. Miten on mahdollista, että jatkuva persoonattomien äänenkäyttäjien tulva on mahdollista? Ovatko tämän ”viihteen” maksajat täysin epämusikaalisia vai muuten idiootteja? Jaksavatko ihmiset vuodesta toiseen ostaa ja kuunnella yhä uusien määkijöiden ääntä ja yhä typerämpien biisien sanoituksia? Kuuntelijat ja maksajat ovat tietenkin koko ajan uusiutuva luonnonvara, ja sen varaan viihde koko ajan tietenkin laskee. Kapitalismissahan kulutuksen ja tuotteen suhde pitää olla nopeatempoinen. Entä sadattuhannet työttömät, jotka painiskelevat jokapäiväisen elämän perustarpeiden saamisesta siinä, missä nämä viihteen ”hirviöt ja jättiläiset” kahmivat miljoonaluokan tuloja? Eivätkö todellisia sankareita ole juuri työttömät, joita suuryhtiöt – ja vähän pienemmätkin ahkerasti saneeraavat osakkaiden vaatimuksesta missä viipyvät heidän arvomerkkinsä ja arvostuksensa ja ennen kaikkea heidän työn sankaruutensa? Haloo, presidentti Halonen! Tietenkin täytyy todeta, että suunnaton joukko ”faneja” maksaa heidän palkkionsa ilman näennäistä pakkoa. 8 Oy Suomi Ab Marraskuun 2. ilmestyivät hyvin ansainneiden ihmisten (sekä julkisten että myös koko joukon tuntemattomampien) tulo- ja verotiedot palautuksineen ja mätkäytyksineen. Kuuntelemalla toisella avoimella korvalla esimerkiksi jossain kahvilassa ihmisten kommentteja näistä luetteloista saattoi todeta, miten kansan syvien rivien suorittama yksilön arvonmuodostus alkoi viritä. Kyseisiä iltapäivälehtiä selaamalla oli helppo luoda käsitys, millaisissa tehtävissä olevat henkilöt Suomessa ansaitsevat runsaasti rahaa. Työn nimekkeet paljastavat miten työn koko käsite ja luonne sekä arvostus ovat muuttuneet jotakuinkin kolmenkymmenen vuoden aikana. Ihmisarvon muodostumisen nykyisiin peruspremisseihin kuuluu henkilön ansaitsema raha. Se näyttää olevan elävään henkilöön liitettävä, eräänlainen välttämätön (ajallisesti vaihteleva ja kuitenkin osin virtuaalinen sigilli tai tatuointi, polttomerkki ja samalla kertaa gloria) Samalla tavalla mitataan Hollywoodin mallin mukaisesti elokuvien arvoa. Kuvataiteissa tällainen myyttisen lisäarvon muodostaminen on ollut tuttua jo vuosisadan ajan. Urheilussa tilanne alkaa olla samantyyppinen eli kilpaillaan rahasta tai kultaharkoista (kuten Kultaisessa liigassa). Kullan sinänsä historiallisesti myyttinen arvo katsotaan ehkä ”arvokkaammaksi” ”jaloon” kilpaurheiluun. Viittasin viisi vuotta sitten myös Bertolt Brechtin dramatiikkaa lävistäviin kapitalismin analyyseihin. Esimerkkinä käytin tuolloin Brechtin ja Wuolijoen näytelmää Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, jota esitettiin usealla näyttämöllä. Itsekin ohjasin Puntilan Oriveden Rönnin kesäteatteriin v.2001. Satuin nyt näkemään Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksen eli NÄTYn esityksen Brechtin vähän esitetystä näytelmästä Teurastamoiden Pyhä Johanna (ohjaus Katariina Lahti). Tässä draamassa Brechtin analyysi kapitalismista kiteytyy kuuluisaan keinulauta-vertaukseen. Huipulla olevat tarvitsevat pakosta laudan toisessa päässä olevan suuremman joukon, jotta he pysyvät korkeammalla. Keinun rauhallista, dynaamista liikettä kartetaan, koska se takaisi tasaarvoisemman prosessin kummallekin keinulaudan puolelle. Nykytilanteessa keinu joutuu jatkuvaan rajuun liikkeeseen. Ylhäällä pysyminen on hetkittäistä ja epävarmaa eli ansaitsemisen ja voiton maksimoinnin on oltava nopeaa ja rajua ja myös uhkarohkeaa. Tämä selittää osaltaan myös näitä ”vaarattomia” viihteellisiä ilmiöitä; niiden pakonomaista tarvetta ja pyrkimystä löytää aina jotain täysin muista poikkeavaa varsinaisen ammattitaidon kustannuksella. Pelkkä tehokkuus ja erilaiset hätkähdyttävät temput tehoavat, koska kriittinen tajuntamme on lamautettu, saatettu tukahdutettuun tilaan. Esimerkiksi osa suomalaisten televisiokanavien lukuisista juontajakeskeisistä ohjelmista (kuten eräät komiikkapohjaiset ja sketsiohjelmat sekä talk-showt) on jo niin ammattitaidotonta, että siitä kärsii koko televisiotarjonnan arvostus. Viisi vuotta sitten olin kirjoittanut esseeni loppulauseeksi ironisen heiton Nokian silloiselle pääjohtajalle Jorma Ollilalle. Viittasin tulossa olevaan euroaikaan ja hänen optiomiljooniinsa. Suomen markan hautajaisvalmistelut olivat käynnissä ja varsinainen haudan peittäminen eurohiekalla alkoi tammikuussa 2002. Jostain syystä loppuheittoni oli pudonnut vuoden 2001 esseestäni pois. Kyseessä lienee tekninen kömmähdys. Korjaan nyt havaitsemani puutteen. Tuolloin pois jäänyt teksti kuuluu: ”Hetkinen vielä. Huomasin äskettäin, että Jorma Ollila ei ole vielä rahastanut kaikkia Nokian optioita. Mahtaako hän odottaa centtipyöristystä, kun rahanvaihto tapahtuu tammikuussa? Kaksisataamiljoonaa (200000000) penniä tai centtiä…saisiko sillä ostettua palan pientä ihmistä…? Tänään (2.11), kun julkiset ansiotulo- ja verotustiedot ovat ilmestyneet molemmissa iltapäivälehdissä lukuisten julkkisten kuvien kera, näyttää olevan pakko jatkaa viiden vuoden takaista loppuheittoa lisäämällä siihen vaikkapa optioahnehtija Mikael Liliuksen nimi. Ollila on jäänyt toiseksi energiayhtiö Fortumin ”vahvan” (sic!) miehen rinnalla. Suomi on kunniamerkkien ja arvonimien luvattu maa. Julkisuusrintamalle ehdotan vuosittain jaettavaa Valtionpummin nimeämistä. Sen ensimmäiseksi haltijaksi olkoon itseoikeutettuna perussuomalaisten kansaedustaja Tony Halme, jonka henkilökohtainen julkisuusarvo (vaikkakin kyseenalainen) suomalaiselle kansanedustuslaitokselle on ollut suurta luokkaa samalla kun myös hänen aiheuttamansa kustannukset suomalaisille veronmaksajille ovat olleet varsin huomattavia, kuten verotustiedoista ilmenee. Lordin ansiotulot julkaistaan vasta tulevina vuosina. Omalta kohdaltani voin rehellisesti todeta Malmstenin sanoin: Ei ole mulla markkoja taskussa, mutta siitä viis mä välitän… Erkki Aura on sosiaalifilosofi, teatteriohjaaja Alfred Kubin 9 Satu pienestä kirjatoukasta eli vallanjakoa kirjallisuusinstituutiossa Pauli Heikkilä ”Mitä suurempi konserni, sen kovempi sensuuri.” – J.E. Strohm, 2000-luku Maassa rauha ... Kirjailijat kirjoittavat, kustantajat kustantavat ja arvostelijat arvostelevat. Kansa lukee arvosteluja ja ostaa kirjoja, lukee ne pois kuleksimasta ja on tyytyväistä. Tämä on kirjallisuusinstituution kautta vuosisatojen hyväksi havaittu periaate. Se muistuttaa aika tavalla parlamentaristista vallan kolmijako-oppia, jonka loi ranskalainen valistusfilosofi Montesquieu (1689–1755): vallan ei pidä olla yksillä, vaan se on hyvä lohkoa useammille, jotka valvovat toinen toisiaan. Samainen oppi on myös länsimaisen demokratian peruskivi. Miltähän näyttäisi kirjallisuusinstituutiomme purettuna ja koottuna vastaamaan Montesquieun oppia? (1) Kirjailijat olisivat kirjallisuuden hallitus, joka tekee esityksiä eli lähettää käsikirjoituksia ehdolle. Toimeenpanovaltana heillä on sitten kirjoittaa ne kirjat. (2) Lakiasäätävänä eduskuntana toimisivat kustantajat, jotka valitsevat ehdotuksista mielestään hyvät ja laittavat ne julki eli myyntiin. (3) Itsenäistä tuomiovaltaa edustaisi näin ollen kritiikki, joka poimii hyvistä parhaat ja jyvittää ne erilaisille palkintosijoille. (4) Kansan tehtävä olisi demokraattisesti päättää, ovatko valitut hyviä vai lukisiko jotain vallan muuta, vaikka niitä akanoita. Näin saadaan systeemiin tervettä vaihtuvuutta, sillä kansa äänestää rahoillaan ja pudottaa pelistä epäkelpoja ehdottelijoita. Osaksi kansaa voidaan laskea siten myös apura- 10 hoja jakava kulttuurihallinto, joka on kansan valitsema edustajiensa välityksellä. Tähän saakka järjestelmä vaikuttaisi toimivalta. Mutta onhan vielä (5) neljänneksi valtiomahdiksi kutsuttu julkisuuskoneisto, latinan mediumista monistettu media: kaikenlaiset joukkotiedotus- ja viestintävälineet. Nyt havaitaan, että kirjallisuuden tuomiovalta eli kritiikki ei voi toimia ilman julkisuutta – paitsi tietysti saippualaatikon päältä, mikä on jo epätoivoinen ratkaisu. Kritiikki ja media elävät siten – luonnontieteitä lainataksemme – symbioosissa, jossa (a) kritiikki saa itselleen ilmaisukanavan, julkisuuden, ja (b) julkisuus, media, kritiikin tuottaman materiaalin arvosteluina eli ns. ”juttuina” (harvemmin sentään itse- tai mediakritiikkinä). Elämme siis kirjallisuudessakin länsimaisen demokratian vahvalla perustalla ja valtakunnassa on kaikki hyvin, mistä seuraava satu. Pieni Kirjatoukka Asuipa kerran pieni tyttö piparkakkutalossa Keskisuuren Valtakunnan laitamilla, ei kuitenkaan aivan Susirajalla. Tytön koti ei ollut köyhä muttei rikaskaan, ja vallitsi siellä yleensä onni ja auvo suurten puiden siimeksessä. Äiti oli parantajan maineessa, perheen isän taas toimitellessa talon töitä vointinsa mukaan. Tytöllä oli pikkuinen siskokin, aivan piiparainen, jota tämä – siis tyttö – kovin rakasti. Mutta eräs erikoisuus perheellä oli. He olivat nimittäin hirmu kovia lukemaan (paitsi Piiparainen, joka tiiraili mieluummin maailman tapahtumia pienestä ruudusta). Kirjoja pursui joka nurkasta, ja kirjoittipa perheen isä omiakin värssyjään sekä jaarituksia kylänmiesten riemuksi. Tästä oli tyttö – Sophia nimeltään – saanut kirjakärpäsen pureman, jota syyhytti välillä vimmatusti, sekä kylän lasten keskuudessa lempinimen Kirjatoukka (vaikka eiväthän he sellaisia eläimiä, esim. Anthrenus museorumia, tunteneet, vaikka sellaisia onkin ihan oikeasti olemassa). ”Ryhdynpä itsekin kirjoittamaan”, päätti kerran Kirjatoukka, mihin neuvoi kokemustensa perusteella tuumivainen isä: ”Rakas Sophiani, se on liukas ja kivinen tie ja siinä helposti pikku jalka niksahtaa.” ”Ja pah!” viittasi Kirjatoukka isälleen kintaalla, joka roikkui naulakossa. Tässä kohtaa on mainittava, että Valtakuntaa hallitsi uhkea triumviraatti Aatos, Paatos ja Eetos. He olivat veljekset parhaasta päästä ja päättäneet olla jakamatta valtaa mistään hinnasta, mikä olikin viisas päätös, sillä joka puolella ilmeni uhkakuvia ja kieroja vallantavoittelijoita. ”Meillä on Viisaus, Syvyys ja Hyvyys, liikkuen Viisaus Syvyyden päällä Hyvästä Tahdosta”, oli triumviraatilla tapana ilmoittaa vuotuisessa juhlassa. Tätä tahtoa levitti kansan keskuuteen Valtakunnan Valtalehti osana Valtamediaa (johon kuului myös se ruutu josta pikku Piiparainen imi vaikutteensa). Sattuipa kerran, että Valtalehden katveessa versovan vähäisemmän lehdykäisen, Nuorten Kirjatunnelman toimittava pää sai kuulla tytöstä, joka aikoi itsekin vielä joskus kirjoittaa ja oli lukenutkin ikäänsä nähden niin hirmuisen paljon että ihan pyörrytti! ”Tilaanpa tyttöseltä hauskan arvosteluntapaisen tästä uudenuutukaisesta, tyylitietoisen ja ajan-hermolla-sykkivän LAATU:n kustantamasta ‘Tuskaa tuskaa, tuuli! ravista ruskaa’-runokirjasta tähän meidän vaatimattomaan, mutta Hyvää Tahtoa parhaansa mukaan nuorison keskuuteen levittävään kirjallisuuslehteemme”, kiirehti kiltti toimittaja. Hän itse piti runokirjasta kovin, taisi tuntea tekijänkin ja oli kuullut siitä Valtamediasta pelkkää hyvää. ”Voi isä, saan kirjoittaa ihan oikeaan lehteen!” huudahti Kirjatoukka tilauksen tultua. Isä vain murahti, sillä hänen omilla jutuillaan oli jatkuvia läpimenovaikeuksia. Tyttö halasi isäänsä ja sanoi että kyllä se sinullakin vielä joskus siitä! Eipä aikaakaan kun postista putkahti arvostelukappaleena ohkoinen runokirja. Mutta voi kauhistus! Sophia-tyttönen ei lainkaan tykännyt siitä. Kaikki ne kodin kirjat, jotka hän oli lukenut, olivat pilanneet hänen Hyvän Tahtonsa! Monta yötä tyttö kamppaili omantuntonsa kanssa, itkeä pillittikin, mutta päätti lopulta kirjoittaa kirjasta tylynpuoleisen arvion oman vakaumuksensa mukaan – syteen tai saveen! ”Oikein, mutta varo!” järähti hänen ennen aikojaan harmaantunut isänsä, äreä vanhus. Kun arvostelu sitten lopulta ilmestyi Nuorten Kirjatunnelmassa, riensi Kirjatoukka noutamaan lehteä laatikosta. Ette voi kuvitellakaan sitä tyrmistyksen määrää mikä tyttöstä kohtasi, kun hän sai ensi kertaa luettavakseen tuon toimituksen hämärissä silvotun, mutantoidun ja jopa aivan ventovieraita lauseita ja näkemyksiä sisältävän kyhäelmän, jossa oli alla hänen oma nimensä. Hän ei ollut tykännyt kirjasta, ei ollut, ja nyt näytti aivan siltä kuin hän olisi tykännyt! Lehden mukana seurasi kirje tyttöselle vain pelkkää hyvää tahtoneelta toimittajalta (otteita): ”Jos jokin kirja ei tunnu sopivalta, siitä voi luopua ... Emme käytä lehden vähiä sivuja kovin negatiivisten arvostelujen julkaisemiseen. Pyrimme siihen, että kirjoitamme hyvistä kirjoista ... Runoilija N.N. on jo ehtinyt saada kiittäviä arvioita eturivin kriitikoilta ... Muut kirjoittavat samasta asiasta hienona tyylikeinona ... Et ollut merkinnyt tähtiä, joita arvostelijat antavat kirjoille asteikolla 1–5. Tosiasiassa asteikko on 3– 5.” Sophia soperteli kirjeen isälleen painottaen alleviivaamiaan kohtia. ”Siinäs näet kuinka käy kun lähtee rouvien kanssa marjaan”, kärähti jo entuudestaan katkeroitunut ukko. ... ja ihmisillä hyvä tahto? On valitettavaa, että äskeinen satu ei ollut tarua vaan totta (ja sikäli vieläkin ihmeellisempi) ... Alun montesquieulaiseen pohdintaan palaten olisikin ehkä parempi, jos jonkinlainen vallanjako-oppi alkaisi taas ihan oikeasti toteutua kirjallisuusinstituutiossamme. Paljonpuhuttua ”demokratiaa” kukaan tuskin taiteeseen toivoo, mutta ei konglomeroituneesti monoliittinen keskittyminenkään – symbioosi jossa kirjailijat, kustantajat, arvostelijat, muu establishment ja media muodostavat omia, toisten & yhteisiä etujaan ajavan viidennen valtiomahdin – kovin avoimelta, läpinäkyvältä, edistyneeltä, sivistyneeltä, eettiseltä, saati moniääniseltä kuulosta. Pauli Heikkilä on tamperelainen hybernaattori. 11 Joka tuulta kylvää, se myrskyä niittää “Joka tuulta kylvää, se myrskyä niittää,” sanoi Wole Soyinka apartheidin tulien palaessa kirkkaimmillaan. Kaikki meistä eivät ole samaa mieltä maailman ilmiöistä ja avaruusalus Maan tilasta. Ne jotka siitä ovat huolissaan ja ilmaisevat huolensa julkisesti, altistuvat usein vainoille ja mustamaalauksille, ja heidät ristiinnaulitaan uudelleen ja uudelleen median ja taloustieteilijöiden ilmoitustaululle. Tällaisia toisinajattelijoita ilmaantui suuri joukko viime vuosisadalla, jolloin raskas teollisuus ja raskaat sodat rasittivat maapalloa suuresti. Yhteiskuntasuunnittelija Buckminster Fuller työskenteli kokonaisemman, ekologisemman ja ihmisläheisemmän ympäristön puolesta, ja hän sai oman postimerkinkin. Tohtori Wilhelm Reich sen sijaan ei saanut omaa postimerkkiä, vaan hän muutettuaan maasta maahan natsien tieltä kuoli viimein vankilassa Yhdysvalloissa vuonna 1957. Toisinajattelun historia kiihtyi 60-luvulla erityisesti Amerikassa, ja tuolloin Pohjois-Amerikkaan syntyikin laaja vaihtoehtoinen lehdistö- ja mediakulttuuri, joka ruokki erityisesti yliopistomaailmaa, jossa tuntosarvet ovat aina herkimmillään. Amerikkalaisista toisinajattelijoista ovat tällä hetkellä tapetilla erityisesti Noam Chomsky ja William Blum. Historiallisesti katsoen maailman syrjällä sijaitseva Suomi oli lähes koko 1900-luvun 20-30 vuotta jäljessä suuren maailman keskuksista, kun puhutaan taiteesta, musiikista, teknologiasta ja mediasta. Kun viime vuosisadan lopulla kehitettiin merkillinen tietoa liikuttava kudelma internet, tuli maapallosta yhdet valtavat aivot, jotka olivat aluksi silmiinpistävän kallellaan jälkikolonialistiseen järkilohkoonsa, mutta ovat sittemmin saavuttaneet ilahduttavan vilkkaan, vaikka levottoman, aivotoiminnan. Tällöin tapahtui nopealla aikavälillä sellainen ajallinen kuroutuma, ettei vastaavaa ihmiskunnan historiassa tunneta. Äkkiä Suomi olikin jossain maapallon hurlumin keskellä, äkkiä jokainen ihminen saattoi olla maailman keskipisteessä. On kuitenkin hyvinkin liioiteltua puhua internetistä hallitsevana kommunikaation välineenä. Internet on hyvin valikoiva, sekä kielellisesti että väestöllisesti. Internetin valtavasta laajuudesta johtuen on sen käyttäjällä oltava hyvin sofistikoitunut ote tietoon ja elämyksiin, tai muuten hän auttamattomasti eksyy tiedon valtamereen kuin kala verkkoon. Internetissä onkin syntynyt ns. verkottumista, mikä tarkoittaa suurin piirtein sitä että samoin tavoin ajattelevat, 12 J. K. Ihalainen Esitelmä “Julkisuuden kielto” pidettiin Joensuun yliopiston ja taidetoimikunnan järjestämässä seminaarissa “Ei kansanperinteessä, kirjallisuudessa ja taiteissa” syyskuussa 2006. samanikäiset, ja samoista yhteiskuntaluokista peräisin olevat ihmiset kommunikoivat keskenään. Tämä on erityisen vallankumouksellinen ilmiö nuoren taiteen, elokuvan, runouden ja musiikin alueella, sillä äkkiarvaamatta köyhäkin kykenee ylittämään omat ja valtiolliset rajat. Samoin erilaiset aktiiviset kansalaisryhmät, kuten Maan Ystävät, harjoittavat tiedottamista ja mielipiteen vaihtoa laajakaistaympäristössä. Toisaalta, jos olet viikon kalassa, olet peruuttamattomasti out. Julkisuuden kielto Tämän esitelmän yläotsikko JULKISUUDEN KIELTO edellyttää kuitenkin, että julkinen laajennetaan yksityisen tietokoneen ulkopuolelle, vanhakantaiseen mediaan. Puhun seuraavassa omakohtaisuuksia, koska uskon että vain siten näkemyksilläni voi olla yleistä kosketuspintaa mediakriittiseen keskusteluun. Olen pienkustantaja, ja minulla on yhdenmiehen pulju nimeltä Palladium Kirjat. Se on siis pienin mahdollinen yksikkö, samantapainen kuin esimerkiksi Kari Saviniemen Daimon. Enemmän tunteella kuin taloudella. Tietokirjoillaan Palladium Kirjat asettuu luontevasti Ei-kenenkään-maalle, eli julkaisee teoksia alueista joista ei kirjoja markkinoilla ole. Esimerkiksi ensimmäinen suomen kielinen teos primitiivisestä rahasta, ensimmäinen teos tulesta ja tulen mytologiasta, ensimmäinen teos paimentolaisten siirrettävistä asumuksista, sekä ainoa markkinoilla oleva teos yrttiviinoista - nimellä Kaiken kansan katajaiset. Runouden puolella julkaistiin muun muassa alkuperäiskansojen runoutta. Vielä 90-luvulla oli tilaisuus julkistaa teokset Radio Mafiassa 20-30 minuutin puffetilla, mutta kanavauudistuksen jälkeen radiot elättävät prime-time-tajuntaa, eli toistavat hittimusiikkia ja pöydänalushöpinää autoilijoille. Kuten J. Karjalainen laulaa: “Jos itkee kympin perään, niin satasesta on valmis kuolemaan”. Mediakehitystä seuratessani olen saanut sen vaikutelman, että teoksen totuudellisuudella eli laadulla ei välttämättä tarvitse olla mitään tekemistä teoksen saaman julkisuuden kanssa. Lehdistöllä on puuduttava tapa keskittää kritiikkinsä ns. pakollisiin arvosteluihin, enkä tässä puu- tu lainkaan mediakentän omistussuhteisiin. Kuunneltuani kriitikkoystävieni tuskastelua olen ymmärtänyt, että hyvän, syvällisen kritiikin läpivieminen lehden sivuille vaatii avointa taistelua toimituksissa, joissa vikkelät ja väkevät politiikka, urheilu ja talous selättävät helposti hitaan kirjallisuuden ja taiteen. Median lyhyt oppimäärä Kerron tässä pikaisesti erään julkaisemani teoksen tarinan, sillä se kuvaa pelkistetysti omaa kokemuksellista suhdettani mediassa vallitsevaan sopimukseen siitä, minkä tulisi olla julkista ja minkä ei. Ryhdyin vuoden 1993 syksyllä kokoamaan jo kauan mielessä ollutta kirjaa Hamppu Suomessa, alaotsikolla Katsaus kuituhampun viljelyyn Suomessa. Työn edetessä minulle varmistui se harhojen ja harhaluulojen hetteikkö, jolla me sivistyneet kansakunnat kalustamme sosiaaliset tilamme. Hamppu oli vielä muutamia satoja vuosia sitten maailman tärkein paperin, lamppuöljyn, purjekankaiden, köysien ja vaatteiden raaka-aine. Alkuperäiset Kalifornian kullankaivajien Lewikset olivat hamppukangasta. Rudolph Dieselin kehittämä moottori oli alunperin suunniteltu käyttämään hamppuöljyä. Amerikkalaisen paperi, tekstiili- ja kemianteollisuuden lobbaama hampun kieltolaki astui voimaan Yhdysvalloissa 30-luvulla. Tuolta ajalta on siis peräisin se maailmanlaajuinen fata morgana, jossa kuituhamppu on järjenvastaisesti sekoitettu poltettavaan hamppuun eli marijuanaan. Edetessäni kirjan kokoamisessa haastattelin muun muassa kasvintutkimuslaitosten tutkijoita ja professoreita. Toisinaan langan toisesta päästä kuului hihitystä lausuessani sanan hamppu. Suomesta hamppu, tuntui kadonneen kokonaan: Otavan Värikasviossa sitä ei edes mainittu. Edellinen kirja hampusta oli ilmestynyt 47 vuotta sitten. Kuitenkin hamppu oli aikoinaan tärkein kulttuurikasvi Suomessa, ennen kuin pehmeämpi pellava syrjäytti sen. Hampun maailmankaupan keskus sijaitsi 1800-luvulla Viipurissa. Minua rupesi hieman arveluttamaan koko hamppu, sillä tuohon aikaan, kolmetoista vuotta sitten, suurin osa kohtaamiani ihmisiä käsitti kuituhampun huumausaineeksi, mitä se ei siis missään olosuhteissa ole. Vain vanhat ihmiset muistivat ajan jolloin liinaa kasvoi suurina peltoina ja perunapeltojen reunamilla. NO, kirjan ilmestyttyä ei noussut suurta kohua. Kirjastot eivät hankkineet sitä lainkaan, ainutkaan päivälehti ei sitä arvostellut, missään en sitä mainostanut, mutta koko painos myytiin loppuun yhdessä vuodessa. Tarvittiin korkeampi voima, Euroopan Uniooni, jotta Suomessa ryhdyttiin viljelemään hamppua laillisesti, 50 vuoden tauon jälkeen. EU:n hampunkasvatustuen yleistymisen myötä kirjaa kysytään minulta säännöllisesti. Vaikka kirja on mielestäni eräs 90-luvun tärkeimpiä tietokirjoja, ei se ole saanut ansaitsemaansa huomiota muualta kuin - absurdia kyllä - kannabiksen laillistamisen kannattajilta. Kerroin tämän historian kuvatakseni sitä, miten median keskitetty valta sekä kansalaisten sisäistämä herruus synnyttävät yhdessä ilmiön, jota voisi kutsua sensuuriksi, jossa vaikenemalla ja ennakkoluuloja viljelemällä leimataan jokin ilmiö alakulttuuriksi. Pienimuotoinen, don quijotemainen hyökkäykseni paperiteollisuutta, lääketeollisuutta, öljyteollisuutta ja arvoteollisuutta vastaan päättyi Hiljaisuuteen. Julkinen Eläin Koko 90-luvun pysyttelin tuntemattomana, kirjoitin kirjoja ja painoin niitä muille, myin Tpaitaa ja runoa Suomen toreilla ja festivaaleilla, leikin lasteni kanssa ja olin mukana perustamassa Muu ry:tä ja Vendimaata. Kirjallinen julkisuuteni perustui vain siihen että olin myynyt tuhansia kirjoja festareilla ja kapakoissa, sekä lukenut runojani pienillä lavoilla. Tuntemattomuus sopi minulle, ei tarvinnut nolostua viinakaupan jonossa eikä keskustella runouden metafysiikasta tuntemattomien ihmisten kanssa. Samalla elin 13 eivät enää julkaise novelleja ja runoja, toisin kuin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Kuva on syrjäyttänyt fiktion. Muistamme voimallisen sanankäyttäjän Timo K. Mukan, josta lehdistö teki nopeasti vanhuksen. Muistamme Kalervo Palsan, jonka ruumisarkkuun HS löi nauloja vielä hänen kuoltuaan. Toisinajattelijan ei tarvitse olla poliittinen ajattelija, riittää kun hän on erilainen, outo, liian eläinenerginen, liian paljastava. Lähes kaikki toisinajattelijat asuvat kehäkolmosen ulkopuolella. Usein määräävää on se etäisyys, mikä hänellä on keskukseen. Mitä kauempana keskuksista hän asuu, sitä varmemmin hän puhuu erilaista kieltä, minkä takia häntä ei ymmärretä, tai hänet ymmärretään väärin. Tästä tuskastuneena hän todennäköisimmin ei kaipaa julkisuutta, eikä koe siitä olevan mitään hyötyä ajamilleen näkemyksille. Buddhalainen näkökulma Koptilaisessa kirkossa eräänlaisen heimon keskuudessa, niiden jotka istuvat ja tanssivat nuotioiden äärellä, rakentavat intiaanitelttoja ja kokeilevat uudenlaisia outoja soittimia. Heimon kommunikaatio perustuu usein yhteisiin esityksiin tai kokeiluihin, rakennusprojekteihin, heinätöihin, workshoppeihin. Tuolla heimolla ei ole yhteistä nimittäjää muualla kuin mediassa, mutta jollain tavalla liittäisin heimon ajattelun kestävään kehitykseen, siihen että maapallo on meille yhteinen ja siitä on pidettävä huolta kuin yhteisestä pääomasta. Tälle vuosituhannelle tultaessa viihdyin hetken aikaa julkisessa kiepunnassa kun Sammakko oli julkaissut valitut runoni. Televisiotoimittaja tuli sanomaan jälkeen päin, että kyllä häntä pelotti. Naapuriin muuttanut kolmella autolla ajava perhe rupesi sanomaan päivää. Kirjapainokonettani Heidelbergiä tultiin katsomaan muinaisreliikkinä läheltä ja kaukaa. Onneksi tilanne tasaantui, ja saatoin jälleen vetäytyä kylääni omiin puuhiini. Luulen että media kyllästyi, koska olen selvästi enemmän käsityöläinen kuin toisinajattelija, enkä kanna mitään banderollia tai kuulu yhdistyksiin, vaan yritän repiä leipäni kirjoillani ja pienellä kirjapainollani. Ei mitään mediaseksikästä. Loppujen lopuksi useimman kirjailijan suurin anti ja sanoma ovat hänen teoksensa, ei hänen Humbrey Bogarthia jäljittelevä habituksensa tai nk. mielipiteet siitä mitä todella tapahtuu. Median pyrkimys pirstaloida ja latistaa sopii tietyntyyppisille kirjailijoille, niille jotka näkevät median käyttökelpoisena työkaluna ja osaavat hyödyntää sitä. Aikakausi- ja viikkolehtemme 14 On olemassa myös toisenlainen näkemys julkisuuden kieltoon. Arvostettu amerikkalainen runoilija Gary Snyder vastasi seuraavaa kun häneltä kysyttiin suhteestaan tietokoneisiin, lentokoneisiin, autoihin, keksintöihin joita voidaan hyödyntää sekä hyvässä että pahassa. ”Tähän on monta erilaista tapaa suhtautua. Eräs on vetäytyä elämään ashramiin tai luostariin tai utopistiseen yhteisöön. Toinen tapa on rakentaa oma taloutensa ja yrittää eliminoida elinympäristöstään kaikki se mikä tukee ja edesauttaa pahaa maailmassa... Tällaisesta voidaan tietenkin olla kahta mieltä, onko se pakenemista vastuusta vai toimiiko se jollain maagisella tavalla maailman parantamiseksi.” ”Minun valintani on elää maailmassa muiden ihmisten tapaan, syödä samat myrkyt ja ottaa samat karmiset riskit, kutsutaan sitä vaikka buddhalaisesta näkökulmasta bodhisattvan valinnaksi. Kun kerran olen valinnut tällaisen elämäntavan, on minun ajettava lapseni kouluun autolla ja käytävä kaupassa, enkä minä sitä valita. Jos salainen vihollisemme käyttää tietokoneita ohjusten lennättämiseen ja käsitelläkseen mittaamattoman määrän tietoa, olisiko minun kirjoitettava lyijykynällä paperille, ja pidättäydyttävä puhelimen käytöstä heidän singotessaan viestejään satelliiteilla ympäri maapalloa?” ”Minä en usko siihen sanontaan että käyttäessäsi vihollisen työkaluja ja eläessäsi vihollisesi elämää sinusta tulee väistämättä hänen kaltaisensa. On valtava merkitys sillä kuka työkalua käyttää. Kuten kiinalainen sananlasku sanoo: Kaksi miestä juoksee pitkin katua. He näyttävät samanlaisilta, mutta toinen on varas ja toinen poliisi.” Buddhalaisuudessa on mielenkiintoinen esimerkki ajattelun nurinniskaisuudesta. Laajennettuaan täydellistä viisautta 100 000-riviseksi he tiivistivät sen sitten maagisiksi kaavoiksi tai mantroiksi, tai jopa yhdeksi kirjaimeksi, joka esitellään teoksessa Täydellisen viisauden sutra yhdellä kirjaimella ilmaistuna. Tämä yksi kirjain, johon sisältyy koko opetus, on itse asiassa kirjain A, yksinkertaisesti siksi, että sanskritin kielen a on kielteinen etuliite ja tarkoittaa ‘ei’. Sanan kielteinen vastakohta ilmaistaan panemalla sen eteen a. Esimerkiksi manas tarkoittaa ‘mieli’, jolloin ‘ei-mieli’ on amanas. Siispä Täydellinen viisaus yhdellä kirjaimella voidaan ymmärtää yksinkertaisesti kaikkien käsitteiden kumoamisena. Perimmäinen todellisuus voidaan kokea panemalla a kaiken eteen, kaiken käsitettävissä olevan eteen, kaikkien buddhalaisten käsitteiden ja koko buddhalaisen filosofiankin eteen. Kyseessä on sama ajatus kuin Upanishadien perinteen neti, neti ‘ei tätä, ei tätä’. Sain tämän tiedon buddhalaiselta ystävältäni Sarvamitralta. Tällä pakottomalla tietämisellä ei ole mitään tekemistä länsimaisen nihilismin kanssa. Saman tapaista luontaista etäisyyttä ns. tietämiseen kohtasin kalastaessani yhden talven vanhan saamelaisukon kanssa pienessä saamelaiskylässä. Asioille ja ilmiöille opitaan nauramaan, tv-julkkiksia opitaan pitämään huvittavina, ja virkapukuisia verrataan pingviineihin. Lopuksi luen omakirjoittamani runon “Tärkeyden järjestys”. TÄRKEYDEN JÄRJESTYS Sateet satavat, minä nukun. Autot ajavat lujaa kohti. Naiset kikattavat ja vääntelehtivät käsiään. Miehet pinoavat tärkeitä tavaroitaan suuriksi kasoiksi, joilla on nimi. Lapset leikkivät Eläintarhaa ja huutavat: “Tulkaa poijaat sikaa kattoon!” Ruumiini on auringonlaskun tiellä. On hienoa olla syyllinen. Annan itselleni anteeksi, seison itsekseni kaatosateessa, pisarapeilit toistavat tämän maiseman, tämän peilit tämän ja tämän. Pikkupojat varastavat sadevettä seisten kadunkulmissa rännien alla suut ammollaan. Tärkeyden järjestys, tekemisen tärkeyden järjestys, tärkeyden tekemisen järjestys, aistisen tärkeyden epäjärjestys, epäjärjestyksen aistinen epätärkeys, ollako kuninkaan henkivartija vaiko vain kuningas. Alfred Kubin 15 Sivullinen vastoin tahtoaan Orhan Pamuk, Lumi, suom. Tuula Kojo, 534 s. Tammi 2002 Runoilija saapuu lapsuutensa kaupunkiin halki lumen ja pyryn. Hänellä on suunnitelma etsiä käsiinsä nuoruudenrakastettunsa ja mennä tämän kanssa naimisiin. Hän on asunut kaksitoista vuotta muilla mailla vierahilla. Nyt hän katselee valkoisten hiutaleiden leijailun läpi maailmaa kuin unessa. Tämä tapahtuu Turkissa, ja maa, josta runoilija sinne saapuu, on Saksa. Euroopan synneistä viattomuutta kohti Runoilija Ka otetaan vastaan kuuluisana eurooppalaisena kirjailijana. Hänet tutustutetaan pikkukaupunki Karsin johtoportaisiin, joita on melko monta. Varsinaisen kemalilaisen, ”demokraattisen” hallinnon ohella toimivat monet uskonnolliset ja poliittiset islamilaiset ym. järjestöt; turkkilaisten lisäksi kaupungissa on kurdeja, azareja, tserkessejä ja karsilaisia. Hän kulkee vanhojen armenialaisten ja venäläisistä vaikutteista rakennettujen kivitalojen seassa. Lumisade kestää päiväkausia ja sen aikana Ka elää rakkaustarinansa keskellä poliittisia ristiriitoja. Hän tulee sisälle elämään, joka on täynnä ilmaisua, mielipiteitä, perhesiteitä, uhkailuja. Hän tulee kylmästä Euroopasta, jossa ”jokainen on omistavinaan oman ajattelun, omat mielipiteet”. Turkissa ei voi olla omia persoonallisia mielipiteitä, individualismia. Siellä on kuuluttava johonkin ryhmään. Ka’ta pidetään luopiona ja eurooppalaistuneena vakoilijana. Ka tulee Karsin kaupunkiin tekemään juttua itsemurha-aallosta. Vaikka nuorten islamilaisten naisten useat itsemurhat kuohuttavat kaikkien mieliä Turkissa, on se runoilijalle tekosyy. Hänelle merkitsee rakkaus, saada ihastuksensa kohde mukaansa palatessaan Saksaan, jossa hän on elänyt eristyneenä yksinäisyydessä. Ka hakee Turkista lapsuutensa viattomuutta ja puhtautta, ja tätä etsimistä voimistaa ja symbolisoi lumen puhdas kirkkaus. Hän kohtaa Ipekin ja tunnustaa miltei oikopäätä rakkautensa tähän. ”Olen mielettömän rakastunut ja kärsin”, on Ka’n tunnustus mielentilastaan. Epätoivoisen rakkaussuhteen edetessä näyttää siltä, että Ka rakastaa rakkauden tuskaa, takertuu siihen. Ipek tajuaa hänen etsivän lapsuutensa hyväksyntää, ikään kuin äidiltään uudestaan. Rakkaus on niin merkityksellistä, että kiinnostus turkkilaisen yhteiskunnan suuriin ristiriitoihin laimenee, käy miltei yhdentekeväksi runoilijalle. ”Ka tajusi oikein hyvin, että rakastumisen ja onnen ulkopuolella elämä oli vain sarja mer- 16 kityksettömiä, arkisia tapahtumia, joilla ei ollut yhteyttä toisiinsa.” Tässä näkyy Pamukin Euroopan eksistentialisteilta imemä vaikutus. Keskeiseksi probleemaksi Ka näkee sen, miten voi nähdä (ja voiko mitenkään?) toisen ihmisen tuskaan ja mielen pimeisiin ytimiin (kun ei ihminen itsekään voi). Tyypillisiä kohtauksia Lumessa on Ka’n odotuksen kuvaaminen, rakkauden odottaminen, jossa jokainen hetki on tuskallinen, epäilyjä ja onnen menetyksen pelkoa. Rakkaus vaikuttaa niin vallitsevasti, että Ka ”tajusi raivoissaan, ettei elämässä ole muuta kuin rakkaus”. Sielujen yhtyminen, yhdessä itkeminen ovat Ka’lle ihanteellisia mielentiloja. Romaanin kertoja Orhan kulkee lopussa Ka’n jalanjälkiä neljä vuotta runoilijaa myöhemmin. Hän tapaa Ipekin, joka ei koskaan lähtenyt Ka’n mukaan, ja tuntee myös rakastuvansa tähän. Tämä on kirjailijan etäännyttämiskeino: tunteellinen minä Ka ja älyllinen tarkastelija Orhan tuntuvat paikoin samalta henkilöltä. Orhanista tuntuu kirjan lopussa, että hän on vain Ka’n varjo. Monikasvoinen Turkki Se turkkilainen maisema, johon runoilija tulee etsimään onneaan, kuvastuu kirjassa realistisenakin, mutta voittopuolisesti lumisateen läpi unimaiseksi maalautuvana. Venäläisten ja armenialaisten rakennuttamissa vanhoissa kivitaloissa on ruokakauppojen, leipomoiden ja rähjäisten kahviloiden lisäksi islamilaistyyliset hallinnon keskukset ja vastapainona rappeutunut hökkelikylä, jossa köyhät pesivät. Turkkilaisessa yhteiskunnassa vallitsee syvä ristiriita valtaa pitävien kemalilaisten ja eritasoisesti islamin uskontoa ja elämänmuotoa kunnioittavien välillä. Mustafa Kemal Atatûrk eurooppalaisti maata 1920-luvulla ja kielsi islamilaisten tapojen noudattamisia, kuten naisten kasvojen peittämisen julkisesti. Tästä alkanut ristiriita ei ota poistuakseen. Lisäksi on kapinallisia vähemmistöjä, joista suurin ja näkyvin kurdit. Mar- xilainen vaikutus on tullut eurooppalaistumisen myötä myös ja sosialismilla on kannattajansa. Kun länsimaissa rehvastelee jokainen omilla henkilökohtaisilla mielipiteillä, ei Turkissa niitä edes voi olla, toteaa kirjan maanalainen kapinajohtaja Lasuuri. Euroopassa kaikkien on oltava yksilöitä, mutta Turkissa ei voi olla yksilö eikä individualisti. Turkkilainen on yhteisön osa, kun taas he näkevät (Ka’n suulla) länsimaiset miehet yksinäisiksi, omaan turvalliseen mielihyväänsä linnoittautuneiksi aaveiksi, jotka käyvät bordelleissa ostamassa lohtua kipeydelleen. Kemalin vaikutuksesta maassa on paljon Eurooppa-vihaa. Eurooppalaisten ajatellaan halveksivan turkkilaisia, koska nämä ovat köyhiä. ”Turkkilainen ajattelee, että länsimainen ajattelee, että köyhyys on samaa kuin tyhmyys.” Eräs imaamikoulun oppilas lausuu olevansa ylpeä kaikesta mikä hänessä on ei-eurooppalaista. ”Eurooppalainen on orja, joka ei tiedä olevansa orja”, pilkkaa Lasuuri. Kurdinationalisteja ja ääri-islamilaisia tapetaan iskuissa tuon tuosta. Islamilaisnaisten itsemurhat liittyvät hunnun käyttöön, mutta syyt ovat erilaisia. Kaikkien itsemurhien yhteiseksi syyksi nimeää turkkilainen teatterimies Sunay ylpeyden. Kansanteatterissa tapahtuu kirjan dramaattisin kohtaus. Siellä julistetaan esitettävän näytelmä, jossa ääri-islamilainen nainen (joka on muuten Ipekin sisar Kadife) poistaa näyttämöllä huntunsa. Huhutaan myös oikeasta itsemurhasta tai miespääosan esittäjän Sunayn murhasta näyttämöllä. Osittain huhut toteutuvatkin. Eri kansanryhmät kiistelevät, siitä mitä tapahtui ja mitä kohta on tapahtumassa, ja miksi. Monet uskonnollis-poliittiset väittelyt käydään Uusi Elämä -konditoriassa ja Lumipalatsi-hotellissa. Kaksitasoinen kerronta Kirjan kertoja on nimeltään Orhan. Hän on runoilija Ka’n ystävä Istanbulissa ja romaani on kirjoitettu Ka’n kuoleman jälkeen, kun Orhan innostuu tutkimaan runoilijan vaiheita. Tämä ratkaisu antaa tavattoman paljon etäisyyttä kerrontaan. Tunneminä ja järkiminä ovat erillään ja kiivas sisäinen elämänpalo näyttää vastaavan sisäistä, unimaista rohkeutta elää täysipainoisesti ja avoimesti. Tämän ratkaisun toteuttamistapaa ei voi olla ihailematta. Ka ja Orhan pysyvät sopivasti erillään vaikka ne tajuaakin saman henkilön kahdeksi puoleksi tai sivupersoonaksi. Maiseman, yhteiskunnallisen kuohunnan ja runoilijan mielentilojen synnyttämä kudos on kiehtova kokonaisuus. Runoilijan pyrkimys on täyttää tyhjyys, joka on vallannut hänet totaalisesti Euroopassa asuttuina vuosina. Hän tulee lapsuuden maisemiin etsimään viattomuutta ja rakkautta. Hän löytää hälisevän, ristiriitaisen Turkin, mutta kokee sen unimaisesti tutuksi ja viihtyy, vaikka usein pelkääkin. Mutta rakkaus vaatii hänen mielensä muutoin täysin, paitsi hänen kirjoittaessaan runoja. Runot ”ilmestyvät” hänelle useissa tilanteissa, joissa maisema ja mieliala synnyttävät visioita olemassaolon luonteesta. Mitä pitemmälle kirjoittaminen edistyy, sitä selvemmin Ka vaistoaa runon olevan tulossa ja ”odottelee sen ilmestymistä” itselleen. Kaikkiaan Ka kirjoittaa 19 runoa ja lopussa Orhan etsii vihkoa, johon nämä on käsin raapustettu yhteisnimellä Lumi. Hiutaleiden erilaisuus Lumi on ollut jo lapsena Ka’n erityiskiinnostuksen kohde. Hän on kirjoittanut tietosanakirjamääritelmän lumesta vihkoonsa jo koululaisena. ”Lumi on veden kiteytynyt muoto ja sitä muodostuu vesihöyryn liikkuessa ilmakehässä eri suuntiin. Kuusihaaraiset, tähtimäiset kiteet ovat kaikki erilaisia.” Ihmisetkin ovat erilaisia, mutta heitä liittää toisiinsa samanlainen muoto. Jonain hetkenä Ka tuntee kaiken liittyvän kaikkeen ja itsensä osaksi ”syvää ja kaunista maailmaa”. Hurmiomaisimmissa näyissään Ka uskoo jokaisella ihmisellä voivan olla oma lumihiutale, joka samalla on hänen sisäinen karttansa miten elää, se erilaisuuden aste, mikä hänessä on muihin hiutaleisiin nähden. Epäilemättä keskeisesti kiinnostavin tarkastelukulma romaanissa on turkkilaisen ja länsimaalaisen vertailussa. ”Karsissa kellään ei ole vapaata tahtoa”, sanoo kommunistitaustainen teatterijohtaja. Ka on runoilija, ja hänelle rakkaus on elämän kokemista ohjaava, merkityksellisin tila. Hänelle mielipidekiistat ja elintasoeroista aiheutuvat eripurat ja kateudet ovat vähämerkityksisiä. Hän elää pitempää aikaa ja katsoo olemassaolon luonnetta väreinä ja tunteina. Lännessä hän ei viihtynyt, mutta Turkissa hän osaa ottaa vastaan välittömyyden kaikissa positiivisissa ja negatiivisissa sävyissään, vaikka joutuukin vainotuksi, karkotetuksi ja lopulta murhatuksi. Ka on sivullinen, mutta vastoin tahtoaan siksi, että hänen avomielisyyttään ei hyväksytä. Kirjassa ahdas traditio kohtaa tyhjän vapauden ja runoilija kurottaa itseään pois molemmista kohdatakseen rakkauden. Tätä henkistä prosessia romaania kirjoittava tarkkailija Orhan yrittää ymmärtää. Lumi on kokonainen maailma, rakkauden ja ristiriitojen kohtaamispaikka. Eurooppalaisten nyt palkitsemana Orhan Pamuk saa lukijoita lumisissakin maissa. Erkki Kiviniemi 17 Runoaapinen 3 Risto Ahti: Kriittinen minä Sanasato 2006. 121 s. Elokuussa lupasin herra Ihalaiselle, että kritikoin Risto Ahdin Kriittisen Minän vuoden viimeiseen Kirjoon. En tajunnut ollenkaan, millaisen virheen olen tullut tehneeksi enkä yhtäältä sitä hämäräperäistä iloa, joka oikkuuni tulisi liittymään. Tämä kirja on aiheuttanut minulle itsetuhoista oireilua, oivalluksen iloa, hikoilua ja vapinaa – mitä vielä! Varmasti en ole ainoa, jonka itsetuntemukselle Kriittiseen minään tutustuminen on todella tehnyt hyvää. Kriittinen minä liikkuu ajatuksellisesti samoilla taajuuksilla kuin Ahdin Runoaapiset. Kuitenkin kirja poikkeaa edeltäjistään siinä, että se on keskitetympi. Tarkoitus on ainoastaan hahmotella kriittisen ja luovan minän olemusta sekä niiden keskinäistä suhdetta. Kirjan kieli, lyyrinen essee, kuuluu tyylillisesti samaan perheeseen Runoaapisten kanssa. Kriittinen minä jopa sisältää katkelmia, jotka ovat lähestulkoon sanasta sanaan yhteneväisiä Ahdin uusimman runoteoksen, Leikkilaulujen! runojen kanssa. Jonimatti Joutsijärvi epäilee Leikkilaulujen! kritiikissään (Kiiltomato, 17.10. 2006), että esseen sulava muoto sopii Ahdin tarkoitusperiin paremmin kuin runomuoto. Näin voi hyvinkin olla: näyttää ilmeiseltä, että Ahti laulaa ja opettaa hyvin samansukuisella äänenpainolla. Runot ovat proosallisia, esseet lyyrisiä. Ahdin töitä opettajana ja runoilijana ei voi erottaa toisistaan, aivan kuten Joutsijärvi toteaa kritiikissään. Synnytysosastolla ruuhkaa Ahdin filosofian peruskäsitteitä ovat äly, tunne ja aisti, joista koostuu ihminen. Nyt: minän komponentteja on puolestaan kaksi: luova minä, joka synnyttää sekä kriittinen minä, joka toimii ikään kuin kätilönä. Luova minä tekee, toimii ja tuottaa – leikkii. Kriittinen minä, jota Ahti kutsuu ”Isä-Äidiksi”, valvoo ja ohjaa luovan minän leikkiä, määrittää luovan minän toiminnan ehdot ja ajan. Kirjassa on yhdeksän osaa. Vaikka Ahdin kirjoittamisoppi esittäytyy paljolti teoreettisten pohdiskelujen muodossa, on hänellä esittää myös empiirisiä, omaan opettajakokemukseen perustuvia esimerkkejä kriittisen ja luovan minän välisestä toiminnasta: erilaisista häiriöistä, jotka niiden on välillään koettava, jotta eheytyminen olisi mahdollista. Myös tunnustusta saaneet ru- 18 noilijat (ja jotkut, joita Ahti ei mainitse nimeltä), kuten Leino, Koskenniemi, Mukka ja Kirstinä ovat päässeet mukaan toimimaan Ahdin kokeen kaniineina. Selväksi käy, että Ahdin kirjoittamisoppi ei ole pelkkää teoriaa, vaan eräänlainen pitkä havainto, joka on saanut ja alati saa todisteen mielekkyydestään käytännössä. Eräs kirjoittava ystäväni sanoi, että tämä kirja vaikutti radikaalisti hänen käsitykseensä itsestään runoilijana ja ihmisenä. Siinä lienee tunnustusta kerrakseen. Ahti luottaa jääräpäisesti yksilön kykyyn luoda tietoa omilla ehdoillaan, kyvyillään ja valmiuksillaan. Runous määrittyy läsnäolon ikäväksi: ”Että runous on estetiikkaa ja yhdessäoloa. Että runous itse on ihmisyys ja ihmisten välinen silta.” Runous on Ahdille kohtaamispaikka, jossa eri lähtökohdista ponnistavilla sivullisilla on hetkeksi mahdollisuus päästä yhteyteen. Runous näyttää olevan ainoa paikka, jossa yksinäinen voi päästä yhteyteen. Unohtumisen poetiikka: vanhempi on terve, kun hän antaa lapsen leikkiä Runous on itsetuntemusta. Taiteilijan itsetuntemus merkitsee kriittisen minän ja luovan minän yhteensovittamista. ”Kunnioitan isä-äitiä, joka rakastuu lapseen siksi, että lapsi unohtuu leikkiinsä”, Ahti tiivistää ja sanoo heti seuraavaksi: ”On rukoiltava lupaa täyden leikin iloon ja vapauteen. On ymmärrettävä, mitä leikkiä lapsi haluaa leikkiä. On nähtävä mihin leikkiin hän voi täydellisesti antautua. Kriittisen minän tehtävä on etsiä kynttilän sydän ja sytyttää se valaisemaan.” Tämä on unohduksen poetiikkaa, unohtumisen poetiikkaa! Ahti ei ”kiitä soittajaa taitavasta soitosta vaan siitä, että tämä unohtuu musiikkiinsa”, ei ”tanssijaa osaamisesta vaan siitä, että hän antaa tanssin viedä itsensä”. Luova minä tahtoo jäädä yksin pihalle leikkimään ja hiekkalaatikolla, sen sijaan että vaipua uneen, unohtua hiekkalinnojensa holveihin. Tämä on luovan minän kutsumus: tämä on kriittisen minän luovalle minälle sallittava, tällä tavoin on luovaa minää rakastettava. Kuvaava on anekdootti kuvataitelija Alpo Jaakolasta, joka kiinnitti kynän täryporaan – herättääkseen viivat kuolleista, paetakseen osaamista, löytääkseen luovalle minälle uuden tavan leikkiä. Ahdin taidefilosofiasta tulkoon selväksi se, että siinä taide ei ole osaamista, ei ainakaan ensisijaisesti. ”Osaamista ei periaatteessa tarvita”, muistan Riston sanoneen eräällä luennolla. Juuri tässä on taiteilijan ja ihmisen ylipäänsä itsetuntemuksellinen haaste: että osaaminen on oikeassa suhteessa osaamattomuuteen, hallinta hallitsemattomaan – järjestys kaaokseen. Että ihminen kehittää itselleen vahvan kriittisen minän, joka, paitsi että sallii luovan minän leikin, myös valvoo tätä leikkiä: Kertoo mitä saa tehdä, mitä pitää tehdä ja milloin. Siis, mihin leikkiin on milloinkin antauduttava! ”Terve itsekritiikki ja aito kriitikko etsii ja löytää luovasta minästä sen ytimen, joka alituiseen pystyy juopumaan itsestään.” Kyllä, tämä on unohtumisen poetiikkaa, päihtymyksen eudaimonismia. Ydinperheessä kuohuu – adoptio-oikeus kaikille! ”Meillä ei ole puutetta luovuudesta vaan huutava kritiikin ja ennen kaikkea itsekritiikin vaje.” Tämä on helppo hyväksyä. Ihminen on luonnostaan synnyttäjä, leikin alainen. Luova minä vaikuttaa ihmisessä enemmän kuin mitä ensiarviolta saattaa kuvitella. Eikö kaikki toiminta lopulta ole luomista – jonkin tekemistä, toteuttamista tai välittämistä? Kritiikin ja itsekritiikin ongelmat taiteilijuudessa ja ihmisyydessä ovat kriittisen minän konflikteja suhteessa luovaan minään. Ahdilla on esittää esimerkkejä tapauksista, joissa kriittisen minän valvova silmä on liian ankara, joissa leikki estyy ja yhtäältä tapauksista, joissa tekeminen vyöryy esiin ylitsevuotavana, hallitsemattomana niin, että hedelmiä ei ehditä poimia. Vertauksellisesti puhuen: toisinaan kriittinen minä, isä-äiti, esiintyy alkoholisoituneena vanhempana, joka raiskaa lastaan, asettaa tälle tiukat kotiintulo- ja nukkumaanmenoajat ja alati valvoo läksyjen tekemistä. Joskus isä-äiti on kuin adoptiovanhempi, joka jättää ottolapsen katuojaan lojumaan karatakseen itse kotoa, paetakseen vastuutaan. Kirjoittajakoulutuksen tarkoitukseksi Ahdin opissa muodostuu ensiksi kirjoittajalaadun tunnistaminen (älyllisen, tunteellisen tai aistisen), sitten kriittisen ja luovan minän asemien kartoittaminen sekä niiden välisen suhteen tasapainottaminen. Ahdin kirjoittamisopin korkein tavoite on saattaa kriittinen minä sellaiseen valmiustilaan, jossa täysi työlle antautuminen on mahdollista, jossa luovalle minälle avautuu aina uusi tapa, paikka ja aika leikkimiseen. Repikää rikki valmiit taulut Näin äsken kadulla iltapäivälehden, jonka sivuja tuuli liikutti edestakaisin. Samat sivut kääntyivät yhä uudestaan ja uudestaan. Ajattelin, että tuuli lukee lehteä, että tuultakin kiinnostaa, mitä iltapäivälehdessä sanotaan. Kuvitelma ei ollut erityisen merkittävä, ei runollinen, mutta yhä se oli luovan minäni aikaansaama. Hetkeksi saatoin minäkin päästä eroon kriittisen minän ylivallasta ja nähdä arkisen havainnon leikin metaforisessa valossa. Nyt saatan päättää tämän esityksen tuohon harmittomaan havaintoon, saatan lopettaa tämän kritiikin tuohon kohtaamiseen, joka hetkeksi vapauttaa kriitikon osaamisen ikeestä. Sillä muunlaista osaamista kuin sitä, mikä mahdollistaa leikin, ei tarvita, ei missään yhteydessä. Jokaisen, joka ”haluaa repiä rikki kaikki taulunsa, paitsi ne, joita ei koskaan saa valmiiksi”, kannattaa tutustua tähän kirjaan. Kyllä, niin älyllinen kuin teos onkin, voi siihenkin… unohtua… Tommi Heikkinen 19 ”Minä olen me” Leena Krohn: Mehiläispaviljonki Kertomus parvista. Teos 2006. 197 s. Mehiläispaviljonki on purku-uhan alainen tiilitalo, jonka historiaan kuuluu Sielullisesti sairaiden tukiasema ja juoppojen yömaja. Nykyisin siellä pitävät majaansa erityyppiset, oudot yhdistykset: Kunnallistieteen edistäjät, Tieteellisen maailmankuvan uhreiksi joutuneet, Ei-inhimillisten henkilöiden kerho (vaihdokkaita, vampyyrejä, demoneja, ihmissusia), Kyynikot, Kurkkulaulajat, Hengittäjät, Myrskyharrastajat, Vapaaehtoisesti köyhät, Autossa-asujat, Tappakaa televisio –kerho jne. Myös harrastajateatteri Sydän & Maksa ja Pornopuoti Hekuba sijaitsevat samassa rakennuksessa. Romaanin kertoja tulee liittyneeksi Vaihtuvan todellisuuden kerhoon hiukan vahingossa. Häneltä tilattiin lyhyt artikkeli Mehiläispaviljongista kaupungin ilmaisjakelulehteen, mutta se ei koskaan valmistunut. Kertoja alkoi kuitenkin viihtyä Mehiläispaviljongissa ja istuskella siellä kahvilla kolme neljäkin kertaa viikossa. Yhdistysten jäseniä kuvataan lämmöllä, vaikka he ovat meidän todellisuutemme mukaan moninkertaisia ongelmaihmisiä ja –hahmoja. On luonnevikaisuutta, fanaattisuutta, pelkuruutta, typeryyttä, hulluutta, jotka kaikki oikeastaan nykyään hyväksytään ihmisluontoon kuuluviksi. Vaikka ihmisten luokittelu yleisesti ottaen ärsyttää, on näissä ”elämäntapailijoissa” jotain hyvin inhimillistä ja sympaattista. He eivät epätäydellisyydessään osaa ärsyttää lukijaa. Romaanissa on selvästi mustaa huumoria ja sarkasmia, mutta se ei ole ilkeä eikä pilkkaa henkilöitä. Sarkasmi ja moralisointi kohdistuu lähinnä heikompien sortajiin ja yleisiin nyky-yhteiskuntamme hörhötyksiin. Kuvaavaa on se, että Mehiläispaviljongin tilalle suunnitellaan rakennettavaksi ”menetelmäkehityksen osaamiskeskus”. Romaanin alaotsikko on ”Kertomus parvista”. Eri yhdistykset muodostavat parvia, joissa kollektiivinen ajattelu on oleellista. Kertojan mukaan yksinäisenäkin ihminen on vain joukon alkio. Ihminen liikkuu parvesta parveen, liitosta liittoon, joukosta joukkoon. Tärkeää on pohtia, kuka käskee, kuka tottelee parvissa, kun käskyjä ei parvissa biologian oppien mukaan tarvita. On ymmärrettävää, että yksilöllisyys useimmiten unohtuu yhteisöissä, mutta luulisi loogisen ajattelun toimivan niissä vahvempana. Usein vain sattuma määrittelee romaanissa sekä yhteisön että yksittäisen henkilön kohtaloa. Myös yksittäinen ihminen on oma parvensa: solujen ja molekyylien tasolla. Voisi pohtia myös, missä määrin ihminen on sitä minuuden ja roolien tasolla. Minuus ei ole koskaan yksi, vaan pirstaleinen. Jos miettii suhtautumistaan omaan itseensä, ”kun musta tuntuu nyt tältä, miltä musta tuntuu?”, harvapa osaa vastata. Ihminen on aina monta eli voidaan puhua ”tilannesidonnaisesta meisyydestä”, kuten sosiaalipsykologi Klaus Weckroth asian ilmaisee. Ihminen rakentaa rooleja sekä tiedostaen että tiedostamattaan tilanteen mukaan. Lapsi osaa tämän parhaiten. Hän sanoo leikkiessään: ”Nyt tää ois se”, ja sitten on se. Mehiläispaviljongin väessä on jotain samaa: he ovat päättäneet olla jotain ja ovat sitten sitä. Romaanin rakenne muotoutuu myös ikään kuin parvista: 44 kertomusta, kuin novelleja tai esseitä, risteilevät rihmastoina sekä henkilöiden että tapahtumien välillä ja muodostavat yllättäviäkin yhdistelmiä. Mehiläispaviljonki on sisarteos romaanille Datura tai harha jonka jokainen näkee (WSOY 2001). Molemmat yhdistelevät fantasiaa, filosofiaa ja kritiikkiä oman aikamme älyttömyyksiä kohtaan. Myös Datura koostuu ikään kuin monesta miniatyyrinovellista tai kolmen siemenkodan siemenistä. Siinä harhat toimivat moottorina kirjan alituisesti suuntaa muuttaville käänteille, Mehiläispaviljongissa parvimuodostelmien arvaamattomuus. Tieteen fraaseilla höystetty Mehiläispaviljonki on yllättävän aito ja koskettava – ja vahvasti tätä päivää. Pia Hyttinen 20 Suomi-neidon kosija Panu Rajala. Runoilijan sydän, J.H. Erkon täyttymätön elämä. Otava 2006. 349 s. Runoilija J. H. Erkon kuolemasta on näinä viikkoina kulunut sata vuotta, ja Panu Rajala on ajoittanut elämäkertaromaaninsa ilmestymisen tähän ajankohtaan. Hänen lähestymistapansa on käyttää useita eri kertojia ja teemana Erkon monia epäonnistuneita ihastumis- ja kosimisyrityksiä. Erkon toteutumattomat rakkaustarinat alkoivat jo Jyväskylän seminaarista nuorella iällä, ja ne seurasivat häntä läpi elämän. Eräänä kertojana esiintyy tyttökoululainen, myöhemmin kirjailija Fanny Davidson. Erkko tuli Tampereelle alkoholijuomien tarkastajan virkaan ja majoittui Satamakadulle Davidsonien vuokralaiseksi. Runoja lukeva 18-vuotias neitonen kommentoi elävästi Erkon jäyhää, vakaumuksellisen isänmaallista hahmoa. Kirjan alkupuolella on pitkä jakso, jossa tuleva runoilija Kyösti Larson saapuu Pälkäneeltä tapaamaan Erkkoa Tampereelle kesällä 1896. Mukanaan hänellä on runoja, jotka muodostivat hänen seuraavana vuonna ilmestyvän esikoiskokoelmansa Tän pojan kevätrallatuksia rungon. Erkko ja Larson, myöhemmin Larin-Kyöstinä tunnettu, olivat tutustuneet Hämeenlinnassa aiemmin, kun Erkko oli asunut Larsonin hotellissa, jota Kyöstin äiti piti. Rajalan romaanissa ystävykset väittelevät runouden olemuksesta ja Fanny kuuntelee vieressä ihmeissään. Sitten Larson ivaa Erkkoa vanhaksi ja paikoilleen jämähtäneeksi, jolloin tämä ajaa nuorukaisen pois. Samassa tilanteessa Erkko tunnustaa lämpimät tunteensa Fannylle. Vastakaikua ei taaskaan tule, ja nuorempi runoilija palaa paikalle. Larin-Kyösti on muistellut tätä Tampereen käyntiään Erkosta kesällä 1907 kirjoittamassaan pienessä henkilökuvassa. Kokonaisuutena kirjan tämä osa on eloisaa kerrontaa, mutta siihen on päässyt pari pientä asiavirhettä. Kyösti Larsonin isä oli kuollut jo 1884, eikä siis toiminut enää ravintoloitsijana kuvattuna ajankohtana. Kirjailijanimen Larin-Kyösti Larson otti käyttöön vasta toisessa runokokoelmassaan, esikoisteos ilmestyi hänen omalla nimellään. Fanny Davidson esiintyy myös myöhemmin kertojana Helsingissä, missä hän on opiskelemassa ja on laatinut tutkielman Erkon teksteistä ja tämä tulee käymään hänen luonaan. Tällä välin Erkon tunteet ovat jo ehtineet kiintyä muihin nuoriin naisiin. Kirjan loppupuolella hän on Itävallassa erään ystävättärensä luona, mutta ei siitäkään synny sen kummempaa suhdetta. Kun Erkko rakennutti Tuusulaan oman huvilansa pari vuotta ennen kuolemaansa, jäi sekin emännättä, vaikka sinne kihlajaisia suunniteltiinkin. J. H. Erkon epäonnisen rakkauselämän, tai sen puutteen, ohessa kulkevat Rajalan moniäänisessä romaanissa Erkon veljesten moninainen toiminta Päivälehden ja Nuoren Suomen piirissä, ajan kulttuurihenkilöiden yhteydet, sortovuosien kiristyvä ilmapiiri ja uuden fennomaanipolven astuminen edellisen tilalle. Kai Kyösti Kaukovalta 21 Runsaskuvaista runoa Ville Hytönen: kuolema euroopassa, runoja, 72 s. Tammi 2006. Kotoiseksi kudottuja Terhi Vedenkivi: Hatullinen tuulta runoja, 59 s, Sanasato 2006. Terhi Vedenkiven esikoiskokoelma Hatullinen tuulta on kotoinen kokoelma, se liittyy läheisesti ja ilman alleviivailua tekijänsä arkeen ja sen monisyiseen kokemiseen, jossa liikkumavara on monella tapaa oivaltava. Pidän runojen mutkattomuudesta, joka ei suinkaan tarkoita sitä, että runot olisivat yksinkertaisen eleettömiä, pikemminkin päinvastoin. Niissä on sävykkyyttä, raikkautta ja kivasti irroiteltua keveyttä sekä sisällöllistä jännitettä. Teksti luistaa, liimautuu vaikuttavasti tykö. Kokoelmaa on mukava lukea. Kokoelman runojen tuore kuvasto, rytmi ja tyylisävy luovat toimivan kokonaisuuden kannesta kanteen. Teksti on vaivattoman tuntuista, ajatus polveilee ja napsii tarkkoja havaintoja, rekisteröi älykkäästi ja eloisasti kokemuksia, joita hienoinen huumori mukavasti ryydittää. Hatullinen tuulta on kaiken kaikkiaan sävykäs kokoelma. Pitkin matkaa tekstiin on siroteltu tai upotettu toimivia ja hienoja oivalluksia, kuvia kuten: “Voiko kauniimmin kuolla kuin kapellimestari / johtaessaan Verdin Aidaa, / siirtyä tahtipuikon päähän ja soida.” En tiedä, mutta runoja lukiessa tuntuu siltä, että Vedenkivi on sinut itsensä kanssa. Kokoelman päätösrunon viimeisessä osiossa hän seesteisesti toteaa“heitän veteen litteän kiven viisi leipää osuu kahteen kalaan pudonneet päivät simpukoiden sisällä tallentavat hetket jotka lipesivät kädestäni jos näkisin elämäni etäämpää korjailisin vain” Jussi Rusko 22 Ville Hytösen esikoisrunokokoelmassa on runokuvien runsautta ja tyylikästä eurooppalaista potkua. Kokoelma henkii sellaista tunnelmaa mistä huomaa, että kirjoittaja on laajasti lukenut muutakin kuin junien aikatauluja. Runoilija kurkkii maailmaa, menee maailmanmiehen elkein sen sisään, kulkee pitkin ja poikin eurooppalaisissa kaupungeissa, viihtyy, kaipaa, ottaa lasillisen silloin tällöin ja “sikaarit polttavat pöytäliinaan reiän”, aurinko nousee ja laskee, runoilijaminä viihtyy, ottaa valokuvia koneella ja sanoilla. Elegantti raskasmielisyys roikkuu. Kuolema euroopassa sisältää komeita ja kuvastoltaan yltäkylläisiä runoja. Kokonaisuus on kuin sanallisen kokin astia täynnä runouden rikasta sortimenttia, missä silmät vetävät enemmän kuin pää kestää. Tuhti paketti, jonka sulatteleminen vaatii aikaa, Levollista ja kiihkeää runoutta, kuultavaa ja visuaalista. Runoutta, jossa on monta ääntä ja ulkopuolisen havainnoijan tarkkaa tallentamista mielen, kielen ja yhteisen eurooppalaisen maiseman ja sen historiaan paikantuvan ihmisen vetoa ja työntöä. Hytönen upottaa tekstiinsä monia tasoja, hengittää, huohottaa mutta osaa myös hiljaisuuden: ... ‘Jos et usko, paina korvasi tuolin juureen: kuulet sähkön kuulet naistenhuoneessa himmenevän lampun, kuulet paristoradion ääntämän hiljaisuuden, - “ Kuolema euroopassa on tyylikäs, hieno esikoisrunokokoelma. Sen lievästi briljeeraavassa otteessa on elämyksen puhtia, kokemuksen läsnäoloa ja havaintojen runsautta. Jussi Rusko Kari Saviniemi ja kirjan Kari Saviniemen Daimon-kustantamo edustaa harvinaista linjaa suomalaisessa kustannusmaailmassa. Pääpaino on kirjan estetiikassa, kirjan ulkoasussa, siinä mitä kirja taide-esineenä viestittää. Daimon on julkaissut myös Leino-akatemian antologioita, joista Tuhat yötä, yksi kuu ilmestyi vuonna 1995, ja Mick Jaggerin näköinen muija 2006. Molemmissa antologioissa on Pentti Kaskipuron grafiikka ja niiden ulkoasu on edustava. Levottomat vedet (1999) on Daimonin julkaisuista tavanomaisimman näköinen, eikä se sisällöltään kierähdä vastakarvaan. Kokoelman ensisivuilla todetaan: ”Olla runoilija tällaisessa maailmassa / uskoa ihmiskuntaan ja rakastaa sitä / / mahdotonta.” Paul Celan tai Adorno voisivat kuitata maailman tällä tavoin, mutta suomalainen runoilija? Teoksen kokonaisuudesta jää hiukan hutera olo, ikään kuin runot eivät löytäisi perille. Usein runot sortuvat viimeiseen riviin, että siihen ladataan lisämerkitystä joka kattaa kaiken, eikä runoa jätetä auki, nojalleen, kesken. Parhaita runoja mielestäni ovat lyhyet, kuten: Syön mandariinin, keitän yökahvin. En jaksa kirjoittaa. Menen ikkunaan. Ajattelen sinua. Hengästyn. Kari Saviniemen seuraava teos Pientä kokoa (2002) on ilahduttava, pelkistetty kokonaisuus, jossa Saviniemen lyhyet runot ja Pentti Kaskipuron grafiikankuvat hidastellen kohtaavat. Kaskipuro on niin suvereeni tarinankertoja, että vaatii harvinaista runoilijanlaatua jotta kykenee lisäämään hänen kuviinsa jotain. Kari Saviniemi onnistuu tässä paikka paikoin, kuten runossaan Kuuntele. Hiljaisuudet puhuvat. Hauras jää repeää kuin paperi. Tuhannet kaviot kopisevat suoraan kohti. Pientä kokoa on eräs kauneimpia runoteoksia joita Suomessa olen nähnyt. Se on pientä kokoa, koru kädessä, ja hyvällä silmällä katsottu. Mikäli teos olisi kokonaisempi tarina, kohtaus intensiivisempi, asettelemattomampi, olisi se suorastaan välkehtivä jalokivi. Romusielut (2005) jatkaa Daimonin tyylikästä linjaa. Harvoin nähty harmaa on hallitseva väri, varsin hieno ulkoasu. Teksteissä hirtehinen lyö kättä filosofisen kanssa, mikä antaa teokselle arkisen vireen. Romusielut lienevätkin meikäläisiä mellastamassa juoppojunissa ja kapakoissa, mikä välittyy varsin elävästi runossa ”Meikämannen fabulat lentelee sinne tänne”. Toisaalla ”elämän estetiikka Pentti Kaskipuro: Outo vieras Kari Saviniemi: Levottomat vedet, Daimon 1999 Pientä kokoa, Daimon 2002 Romusielut, Daimon 2005 Pilkkuja ja pisaroita, Daimon 2006 päämäärä on terve ruumis / hyvin hoidetussa haudassa,” kansallinen pakkomielle joka elää Keravalta Kittilään. Romusielut on eräänlainen ajankuva, johon piirtyvät kerrostalot, asiointi kerrostalojen lähettyvillä, ja hahmot lumisateessa. Kokoelman helmi on mielestäni seuraava lyhyt, yksinäinen ajatus: Läikkyy elämä, vedenkantotie. Pilkkuja ja pisaroita (2006) on kuvarunoteos, tyyliltään ja olemukseltaan poikkeuksellisen yhtenäinen ja toimiva kokonaisuus, jollaisia ei montaakaan ole maassamme tuotettu. Teoksessa on sekä lämmintä huumoria että hartautta, mitkä syntyvät kirjan levollisesta mahtumisesta kansiensa väliin. Teosta voi arvostella vain sen herättämien tunteiden kautta, siitä miten sitä hypistelee käsissään, miten hitaasti tai nopeasti sitä selailee, mitä kaikkea tulee mieleen sivuja katsellessa. Tämä tällainen meditatiivinen teos on harvinainen vieras minun kaoottisella työpöydälläni. Silmän kryptokemialliset reaktiot viestittävät minulle että tämänkaltainen sanaton viestintä on joskus paljon parantavampaa ja rauhoittavampaa kuin kahlata läpi satasivuisia elämäntaidon oppaita tai ajelehtia kurnuttavan sammakkolauman valtaamassa metsälammessa. Kirja kauniina esineenä, taiteellisena objektina, ajattelun ja tunnelmien ruumiillistumana, pyhäinkappaleena. Tervehdin ilolla ja kunnioituksella tällaista kirjantekemisen aspektia, minkä olen viimeksi tavannut kenties Carl-Gustav Liliuksen kosmologiassa tai Kaüksi Üllen setukirjoissa. Kirjatuotannon määrä on nykyään niin hengästyttävä, että soisin lukevan yleisön kiinnittävän huomion erityisesti siihen, mikä on pientä ja kaunista, hätäilemättä ja huolella tehtyä. J. K. Ihalainen 23 Tulevaisuuden perinne H.G.Wells: Nykyaikainen Utopia, suom. Ville Sutinen, 356 s. Savukeidas 2006 Kaikki me (pojat) olemme lukeneet nuoruudessa Jules Vernen (1828-1905) seikkailuromaaneja, joista irtosi kuumatkailua, vedenalaisia tutkimusmatkoja ja mikä mahdottominta, uskomattomia utopioita. H. G. Wellsin (1866-1946) tuotannossa on samankaltaisia viritteitä, kuten teoksista Ensimmäiset ihmiset kuussa ja Aikakone voi päätellä. Jälkimmäisen julkaisi muuten Desura vuonna 2000. Wellsin Utopia on teoreettinen rinnakkaismaailma joka tapahtuu kokonaan toisella planeetalla. Tästä Wells kehittää mainion matkakuvauksen, jossa tekijä ja kasvitieteilijä tutustuvat Utopiaan ja tapaavat jopa kaksoiskappaleensa, hämmentävin seurauksin. uset Utopian rup Kasvitieteilijän ja tekijän suhde on erinomaisen huvittava, ja luo toisenlaista dialektiikkaa teoksen löytöretkeilylle. ”Minä ymmärrän häntä ainakin yleisellä tasolla, mutta hän ei ymmärrä minua laisinkaan, ei millään tavalla.” Kasvitieteilijä haluaa tuntea auringonlaskun vapaana siitä tiedosta, että aurinko on yhdeksänkymmenenkahden miljoonan mailin etäisyydellä. ”Hän haluaa tuntea itsensä vapaaksi ja voimakkaaksi, ja hän haluaa tuntea niin mieluummin kuin olla sitä. Hän ei halua saavuttaa suuria asioita, vaan haluaa että hänelle tapahtuu häikäiseviä asioita.” Tunteellinen kasvitieteilijä herkistyy kertomaan tapaamastaan onnettomasta tytöstä, mutta tekijä kavahtaa onnettomia ihmisiä ja pyyhkäisee moiset asiat mielestään. Tekijä on töissä Lucernen järven rannalla leikkikalutehtaassa pienten puulelujen veistäjänä. ”Me veistäjät olemme Utopian rupusakkia.” Puulelut esittävät eläimiä, ihmisiä ja karikatyyrejä tunnetuista utopisteistä. Utopian virettä kuvaa mainiosti töistä paluu: “Toisen ja viimeisen työvuoron loppu tulee keskipäivän aikaan, ja silloin me kävelemme kotiin, halpaan hotelliimme järven rannalla läpi tämän kauniin kaupungin mutkikkaan keskustan. 24 Me kulkisimme matkamme uteliaan tyytyväisyyden vallassa, vaikka kaikki mitä ansaitsimme olikin vain hiukan enemmän kuin säädetty minimipalkka. Meillä olisi tietenkin oma huolemme tuon meitä kohti kääntyneen, kaikkialle näkevän silmän lopullisesta päätöksestä kohdallamme, meillä olisi nuo naurettavat tekaistut numerosarjat omatunnollamme; mutta tuo yleinen levottomuus, tuo mielessä hautuva rasitus joka vainoaa jokaviikkoista työntekijää maan päällä, tuo kivulias ahdistus joka niin usein ajaa hänet vedonlyönnin pariin, typerään juopotteluun sekä väkivaltaisiin ja ikäviin rikkomuksiin olisi kadonnut kuolevaisten kokemusmaailmasta.” Wellsin neuvottomuus nykyaikaisen rikkaan, hajustetun, somistautuneen, ”leninkiin” ripustautuneen naisen edessä jättää miehen elämään, taistelemaan ja kuolemaan tuon ihmeellisen, niin kauniin ja liioitellun olion puolesta – tai sitten kaikki päätyy haaremijärjestelmään. Onnekseen Wells päätyy siihen, että ”Utopiassa lemmenteot eivät kuulu valtion asioihin sitä toimialaa lukuunottamatta, joka kattaa lapsiensuojelun.” Platonin valtion moniavioisuus vastakohtana yksiavioisuuden ahdasmieliselle ja epäsosiaaliselle ilmapiirille herättää tekijän mieleen suuria ponnistuksia vaativia teorioita. Semmitinkin kun nykyaikainen Utopia eroaa platonilaisesta ja morelaisesta siinä, että se käsittää myös zulut, tiibetiläiset, amerikkalaiset ja grönlantilaiset avioliittomallit. Eläinten poissaolo Kasvitieteilijä huomaa ensimmäisenä eläinten poissaolon. Utopiassa ei ole eläimiä. Se on saniteettisarkkitektoninen ratkaisu. Ei kulkutauteja, ei liukumiinoja. Utopian järjestelmällisyys, kaikkivoipaisen hyvyyden maksimointi sekä valvonnan äärimmäinen tehokkuus tekevät siitä kasvitieteilijän mielessä luotaantyöntävän ja jollain tavalla pelottavan. Suomennos on oivallisen verevä ja tarkka, asiantuntevan osallinen ja karistavan heristävä. Wellsin ironinen huumori on onnistuttu sisällyttämään kieleen, ja mikä miellyttävintä, teos on lähes mukaansatempaavan jännittävä. Sitä ei malta olla vertaamatta ranskalaisen JeanCristophe Rufinin Globaliaan, joka arvosteltiin edellisessä Kirjossa. Suomentajan esipuhe on niin tyhjentävä, ettei kriitikolle jätetä puheenvuoroa. J.K.Ihalainen Hillityn pinnan alla poreilee Martti Helin: Luonnos tilinpäätökseksi runoja, 66 s. Pilot-kustannus 2006 Martti Helin ei ole kuiva byrokraatti vaikka mittavan työn Tampereen museotoimenjohtajana tekikin. Jo miehen lempinimi “romu-Helin” ankkuroi hänet reiluksi mieheksi, jolla on elävä ja utelias ote elämään ja sellaista laajakatseisuutta ja ymmärrystä joka kantaa. Monipuolisen työuransa sivussa tai keskellä hän on ollut myös ahkera kirjoittaja- parikymmentä kirjaa, historiaa, ruokaa, kuvataidetta ja runoa. Luonnos tilinpäätökseksi on Martti Helinin kahdeksas runokokoelma ja se ilmestyi hänen 78-vuotispäivänään. Kokoelma on nimeään myöten hyvin mietitty, hyvin tehty. Sen säkeissä eletty kommunikoi, välittyy. Kokoelma on hyvällä tavalla vanhanaikainen, täynnä koettua ja tuntevaa hiljaista viisautta. “Iloni ovat valkeat siivet / ne kantavat minua / yli vuosien / yli aikojen / yli sukuni historian”. Runoissa on tarkkoja havaintoja, ne haarukoivat muistojen kerroksissa, tallentavat mielen- ja olevan maisemaa, elettyä ja elettävää aikaa sekä valottavat tekijän kriittistä suhdetta mahdollisuuksiaan tuhoavaan yhteiskuntaan. Kokoelma on hyvin helinmaisesti hengittävä, jossa seesteisen hillityn pinnan alla helmeilee eletyn elämän pore, mutta myös nykyisyys, juuri tämä hetki ja aika, ja elämän tuoma perspek- tiivi. Kokoelman minä ei riipu eletyssä urassa, vaan siitä vapaana. Ja vaikka olemus on iän myötä enemmän syksyssä kuin keväässä, niin ehkäpä juuri sen takia säkeissä ja niiden sävyissä on monissa kokemuksissa kahlattua totuudellisuutta: “Älä selitä mennyttä kuoliaaksi / anna minulle menneisyyteni ilman tulkintaasi / ei esine ole kertomus / anna esineen olla esine / mielikuvitukselle käsky nähdä näkymätön kokea olematon / sana on apuni sinun apusi / ja usein turhaa liikaa”. Runoihin liittyvä nostalgisuus ei ole maalailevaa, vaan paremminkin menneen ja nykyisyyden seesteistä vuoropuhelua, jossa tapahtuneet nähdään ja koetaan sävykkään vihjeellisesti epätavallisista ja yllättävistäkin näkökulmista. Keskeislyyrinen subjektiivisuus lataa runoihin monitahoisuutta, vastakkaisuuksien ja rinnakkaisuuksien erottamattomuutta niin luonnon kuin mielen-kin kuvastollisessa maisemassa. Henkilövälähdykset kuvantekijöiden muistamisessa kertovat oivaltavasta ja eläytyvästä huomiokyvystä. Yleensäkin, niin minä sen koen, Helinin runous ei ole niinkään yksittäisiä teoksia vaan jatkuvaa luonnollista toimintaa, kirjoitusprosessia, joka kestää koko eliniän. Runoissaan Helin on aina jotakin mieltä, ei paasaten väitä eikä tinkaa, mutta sanoo sitäkin enemmän. Jussi Rusko Outoja tuntemuksia Lauri Levola: Pimeä tavarajuna novelleja, 163 s. Teos 2006. Lauri Levolan esikoisnovellikokoelmassa on 16 lyhyttä novellia, joissa kaikissa on outoa potkua, intensiteettiä, kiteytyneitä sanoja, joista muodostuu tiheän ilmeikäs lause. Hyviä novelleja, joiden lukemisesta syntyy kokemus, havainnoinnin haaste ja tunteiden kontakti. Novelleista piirtyy lukijan eteen mieletön jännittävä maailma, missä kerronnan logiikka ja mielikuvien yllättävyys myllyttää näkyvän maailman ja mielen sisäisen maailman sellaiseen kontaktiin missä epälooginenkin on loogista, yliluonnollinen luonnollista ja tavallisuus kaoottista tai päinvastoin. Levolan novelleissa katsotaan ja koetaan tietoisesti toisin, herkkyys tihkuu ahdistusta ja pelkoa, mutta myös absurdia huumoria. Levola ei selittele, jankuta, venytä. Tekstin kiinnostavuus ja vaikuttavuus on sillä tavoin joustavaa, että se antaa lukijan mielelle tilaa liikkua, elää ja kokea novellien outoutta ja viihtyä niiden tavanomaisuuksia särkevässä läsnäolossa. Lauri Levola on löytänyt tekstiinsä omanlaisensa särmän, persoonallisen sisällön, jolla on tiettyjä yhtymäkohtia eurooppalaiseen absurdismiin, kuten Kafkaan, Beckettiin, lonescoon ja etenkin venäläiseen Daniil Harmsiin. Daniil. Harmsin tekstiä mukaillen voi ihan hyvällä syyllä todeta Lauri Levolan esikois-novellikokoelmasta, Pimeä tavarajuna: “Lukija, syvenny näihin novelleihin niin tunnet olosi oudon levottomaksi.” Jussi Rusko 25 Syysmiehiset runnelmat ”Ongelmallista on se, että kirjanpainaja lisääntyy parin vuoden välein räjähdysmäisesti tappaen tuhansia kuusia. ’Kirjanpainajatulvasta’ onkin tullut aarniometsän säilyttämisen koetinkivi.” National Geographic nro 12 – 2006 Minustakin on hauskaa, että internetissä on runoutta eri kielillä ILMAISEKSI, tuutin täydeltä. Olen silti sen verto varee, etten osaa lukea sähköisiä säkeitä, vaikka siten säästettäisiinkin muutama motti metsää. Otankin seuraavassa esiin muutaman harvinaislaatuisen runomuotoisen KIRJAN, joita tutkiskelen vanhanaikaisesti takkatulen ääressä. Musiikkina soi Laurie Anderson, flirttaileva ylösalaisintaiteilija. Ari Taskinen: Susien taivas, Nastamuumio 2006 Olin ylivertaisesti yllättynyt saadessani Ari Taskisen runokokoelman käteeni tien päällä Etelä-Virossa. Taskinenhan on muusikko (Pelle Miljoona, Transistors, Teemu Hirvilammi), joka myös keräilee ääniä matkoillaan Aasiassa ja Afrikassa. Silmäiltyäni teosta olin myötäsyntyisesti kiitollinen: ei lainkaan kirjallisia viittauksia, ei latinaa, ei ranskaa, ei mykistäviä lainauksia.. Sen sijaan paikkoja kyllä, sillä Taskinen matkustaa poissaolijan varmuudella iloisesti syrjäkatuja ja tervettä humalaa liputtaen. Patetian pyhässä hengessä hän ripittäytyy Hong Kongissa, Latviassa, New Yorkissa, Kalkutassa ja Montenegrossa. talvisena päivänä kävelimme Coney Islandin hiljaisella rannalla katselimme harmaata, savuavaa Atlanttia valtamerta joka tulisi meidät erottamaan olisin halunnut repiä lentolippuni, polttaa passini olla brooklynilainen suutari tai sekatyömies sydämesi valittu uudessa maailmassa Taskinen kompuroi toisinaan kaunosanallisen pakkosanomisen parissa, mutta välillä hän intoutuu virittämään laulun joka kantaa; näin erityisesti runossa pilaantumattomasta paratiisista, selvänäköistä kritiikkiä massaturismin perimmäisestä luonteesta mennä magnetisoitumaan autioille rannoille ja koskemattomille seuduille tehden täten paratiiseista elinkelvottomia. Paikoittain kritiikki on aavisteen naiivia, mutta varsin hauskaa: viimeinen kuulutus: kuolla lento-onnettomuudessa jossain Atlantin yläpuolella sopiva rangaistus ilmakehän saastuttamisesta Muusikon ja stadilaisuuden vire runokokoelman ensimmäisessä osassa on ennalta odotetuin osuus teoksessa, muuten Susien taivas on hyvinkin yllättävä ja toimiva kokemus. Kari Kosmos: Marlon Brando ajaa moottoripyörällä, Kirjailijatalo-sarja 2005 Kari Kosmos tunnetaan piireissä Bob Marleyn sanansaattajana ja hänen teoksensa Natty Congo Bongo – Juurijuttuja Jamaikalta (Like 2002) on paras keittokirja Jamaikan keittiöön. Siten ei olekaan yllätyksellistä, että Kosmoksen ensimmäisessä runokokoelmassa liikutaan Jamaikalla, Afrikassa ja Intiassa – sekä 1970-luvun Suomessa. 26 Kari Kosmos kirjoittaa totemistista, pyhään antautumiseen vannoutuvaa runoa, joka on kielellisestä sekä rikasta että rytmikästä. Intoutuessaan hänestä paljastuu kingstonilaisen ja bombaylaisen saddhu-rapparin oppipoika, jolla savu nousee sekä korvista että silmistä. Hänen ääni on omansa ja usein osallinen maailmalta kantautuvaan huutoon. Kuten pitkässä runossa Monte Criston kreivi (ote): Joskus itsekin luulin toivon ja suuruudenhulluuden olevan sama asia. Erityisen uljasta runoa on Afrikka, jonka päähenkilönä on Etiopian keisari Haile Selassie. Kari Kosmos on tehnyt radikaalin taistelulaulun Afrikalle, joka sodasta sotaan ja nälänhädästä nälänhätään jatkaa taisteluaan, ”eikä loppua / vallankaappausten vallanvaihtojen / valtataistelujen / kaulapantana leijonaa kuristavalle kierteelle”. Kari Kosmos näkee maanosan taistelun maailmanlaajuisena ihmispainina, jossa leijonaa pyritään kesyttämään mannalla ja mammonalla. ”Tämän ajan hitauden sisällä / minä tahtoisin olla / nopeus jolla palava keihäs kiitää / takaisin auringosta / totemiksi / uusien yhdistyneiden kansakuntien / maailmanleiriin.” Afrikka on kokoelman ehdoton helmi. Kari Kosmos on kuin Mystery Train, joka honkkaa läpi oudon, sankareitaan potevan maiseman, ”jota pimeyden sydän opettaa”. Vyöryttämistekniikkaa harjoittava Kosmos on hengästyttävä kokemus, vaikka kokonaisuus ei millään pysy kasassa ajan ja paikan vaihtuessa runosta runoon niin, että ajankuvat murenevat, ennen kuin ne ehtivät hahmottua todeksi. Silti tämä teos asettuu omaan kaltevien pintojen ja vääristymien kaltaiseen asentoonsa suomalaisessa runoudessa – sillä tämä syrjä soi. Jim Morrison: Jumalat & Uudet olennot, suom. Jantso Jokelin, Sammakko 2006 Lisään koivuja takkaan. Seremonia on käsillä. Valkoisten jumalien oppaat pyrkivät sisään televisioluvantarkastajiksi esittäytyen. Saan heidät vettymään hengiltä. Vaimo on jo pakannut tavaransa. Seremonia on käsillä. Laurie Anderson neuvoo huhuilemaan ja kääntymään sitten vasemmalle. ”Alastomassa kaupungissa on miljoonia tarinoita. Mutta kukaan ei vaan muista mikä niistä on hänen.” Miten tähän on tultu? Kuka tämän aloitti? ”Laitetaan tuonne vuoria, eikö? Muuten henkilöt putoavat. Huhuu. Ripustetaan tuonne tikkaita…” Onko tämä jokin meksikolaisten muinainen seremonia? San Pedro kaktuskonsertti? Uusi asento? James Douglas Morrisonin aikoinaan omakustanteena julkaisema Jumalat (Lords, 1969) on mediaprimitivistinen teos esityksen (ja elokuvan) synnystä, ja katselijasta (tirkistelijästä) kuolevana eläimenä. Muistan miten teos teki aikoinaan niin nopean vaikutuksen, että käänsin sen heti suomeksi. Teos kestää monen lukemisen, sillä Morrisonin näkökulma on kuin hyönteisen, tai salaakuvaavan kameran. Omakohtaiseksi hänen mediatutkielmansa tekee se, että häntä itseään fanitettiin hirvittävällä voimalla, ja yleisön joukossa oli aina harmaita herroja, jotka kyttäsivät hänen skandaalihakuista käyttäytymistään. Objektit ajassa kuten puhdas silmä ja kamera ne näyttävät. Eivät ”näkemisen” vääristäminä. 27 Teoksen toista osaa en ole koskaan nähnyt suomeksi, joten olin huikealla tavalla yllättynyt siitä, miten toimivasti Jantso Jokelin on siihen uppoutunut. Ajoittain teksti toimii käsittämättömällä intensiteetillä, ja teoksen loppua lähestyttäessä sanapoikueet ryhtyvät lähes intiaanimaiseen yöjuoksuun, mikä hengästyttää lukijaa. ”Mielen ohut / sähköaita / jakaa sydämeni.” Uusien olentojen keskeiseksi runoksi nostin mielessäni seuraavan, jonka nimi voisi olla ”Villin kesyttäminen”, mutta kun ei ole: Salaa He hymyilevät Houkuttelevat – Hymyilevät Choktai mene! paha mene! Ei tule tänne Jätä hänet! Olento hoitaa lastaan pehmeät kädet pään & niskan ympärillä suu yhdistää antakaa lapsen olla Tämä on minun Vien hänet kotiin Takaisin sateeseen James Douglas Morrisonin runot suomen kielellä kuulostaa itseltään, villiltä, pyhältä ja arvaamattomalta Jim Morrisonilta, ja on ilmeistä että hän on Arthur Rimbaudin ja muiden vatsastapuhujien perillinen sekä villinä että raakana. Tätä tahtia kun Sammakko pitää yllä, niin varmaankin saamme pian babeliaanista Patti Smithiä suomeksi? (Lähettäkää sitten arvostelukappale) Markku Into: Potero, Sammakko 2006 Uudessa teoksessaan Potero Markku Into on löytänyt luontevan sydämenrytmisen tavan kirjoittaa, pysähtymättä selittelemään, kääntyilemättä kurkkimaan sivukujille, sovitun eleettömänä, kuin pokeripöydässä. Erityisesti ilahdutti muutama irtiotto, kuten 32, jossa Freudille järjestetään hysteeristä naisseuraa. Into rakentaa lausetta vapaasti, kuin ruokkisi nuotiota, ”ullakko palaa / alakerta ulvoo raivosta”. Tämähän on sitä Juhani Pallasmaan muotoilemaa alitajunnan arkkitehtuuria. Toisaalla Into säilyttää itselleen hirtehisen huumorinsa, (7) ”tähän on tyytyminen / ennen inhosin maaseutua / nyt rakastan sen kuolemaa kuin omaani”. 28 Markku Into ja Seppo Pietikäinen, tamperelainen postikortti, kuva: Petri Nuutinen Pidän tästä teoksesta kovasti, vaikka kaikkea en ymmärrä, kaikki ei mene perille. En yleensäkään usko, että kaiken perille meneminen takaa mitään, nykyinen ajanmeno sallii sen että ajatellaan ja koetaan eri tavoin, ettei kaikesta tule yhteistä sohjoa. Runouden hienovaraisuus on niin yksityistä, että loppusuoralla runoilija on kuin veljemme apina eläintarhassa kämmen ojossa pyytämässä kättä päälle ja tuutti vaniljaa. Lopuksi laitan tähän seuraksi runon, josta pidin erityisesti: olen uskossani vahva se vaihtelee päivittäin yleensä en välitä toivon että olematon kiinteytyisi että unohtaisin falskin vapahdukseni yksikön ja monikon välillä minun on kuitenkin valittava nytkinkö stroboissa vai sulanko valoon Kim Sainio: Laivat mieltä pakoon, Pilot-kustannus 2006 Kim Sainion esikoisteoksella on kauniin eleetön kansi, joka on Jani Bodmannin käsialaa. Runot kirjan sisällä puolestaan eivät ole eleettömiä, vaan vilisevät kielikuvia ja surrealistista kuvastoa, luovat ympärilleen luontaista levottomuutta. Ovea aukoessa ilma henkäisee linnut tukehtuvat lennossa ja joku käynnistää auton pihassa tuuliviiri pyörii ympyrää kylä suureksi murhista nauravat lapset käsketään nurkkiin Muutamissa runoissaan, kuten ”Hippos” ja ”Juhlat” tekijä karkaa luomaan runoa, joka kantaa ja kannattaa. Samoin loppupuolen runoissa tapahtuminen yltyy ja kuvasto kryptisoituu, mitä tervehdin ilolla. Teoksen kokonaisuudessa on kuitenkin se ongelma, että runojen päämäärätön kuvasto pakenee harhailemaan kuin eksyneet laivat viimeisen lauseen synnyttämään neuvottomuuteen. Epäilemättä tämä teos olisi vaatinut kustannustoimittajan, joka olisi kyennyt ankkuroimaan yli-innoittuneet metaforat satamaansa. Nyt laivat jököttävät kiinteästi laiturissaan, ovat lähtevinään, mutta ”meri kaatuu kuin kuollut puu”. Omakohtaisia helmiä lukijan on kuitenkin helppoa löytää. ”Turhia muuttoja” Kun eräs nosti laukkunsa nosti hetken lapsen olalleen vei osan mukanaan jäi lapsi minne jäi Mietin yhä kirjoituksissani laukkua erästä hetkeä tarkoitusta kaiken sisällä lapsen jo tiedän ... Suosittelen tämän teoksen hankkimista, sillä minulla on vaisto, ettei Sainio jätä tähän. Juha Kulmala: ? Mitä te odotatte runoja, 90 s. Savukeidas Kustannus 2006 Turkulainen Juha Kulmala kysyy varsin kipeän kysymyksen: Mitä te odotatte? Lottoa? Joululomaa? Että kevät? Mitä te odotatte? Kulmala sai ensimmäisestä kirjastaan ... väärin kootut runot varsin hyvät arvostelut. Nyt tämä toinen on kuin sirkus. jossa yleisö hakkaa rytmisesti lausetta lauseen perään eläintä muistuttavien veistosten suorittaessa sirkustemppuja kanveesilla. Tämä sirkus on tultanielevää tervaista sanaa joka rytmisesti puikkelehtii kuumetta ja hekumaa teeskentelevien kaupunkisielujen sekaan. mies sammuttaa koneen, sylkee nurmelle kesyn perkeleen nainen tuo tarjottimen istuu paikalleen heillä on tämä mehu, kirkkaat muovilasit ja tarjotin, piha ja talo jonka he tietävät hajoavan sinä päivänä kun hullunkiilto sammuu (Näppäilyä) Juha Kulmala kirjoittaa sykkivää pitkää runoa, mikä on harvinaista meillä. Erittäin tehokas on esimerkiksi Puut! ja sitten Tän ja ton välissä. Toisinaan lukijalle tulee tunne, että ratsuväki on tulossa kohti, rupeaa hirvittämään, ja toisinaan taas naurattamaan, kun “pyykkejä panettaa sateessa”. Vaikka Kulmala käyttää paljon lauseita ja laittaa niitä pitkiin yhtämittaisiin jonoihin, niin lauseet eivät silti jää yksin, vaan ne huhuilevat toisiaan. Tämä on niin innoittunutta runoa että itsekin innoittuu. Tämä on uupumaton hurmio josta ei ole kuin 15 sekuntia hurjaan putoukseen. ”tämä on minun maani säädän lait nollaan lakkautan puolustusvoimat” ?Mitä te odotatte on haaste lukijalle. Suosittelen! J. K. Ihalainen 29 Puhelinsoitto Turusta Istuin parhaillaan naapurin parvekkeella, kun kuulin että puhelin soi olohuoneessa. Sää oli helteinen ja siksi olin jättänyt asuntoni kaikki ikkunat auki. Naapuri oli itse Kreetalla, eikä tiennyt, että istuin parhaillaan hänen parvekkeellaan. Virallinen työtehtäväni oli ruukkukasvien kastelu ja sen hoidettuani istahdin usein hetkeksi parvekkeelle. Tälläista ylellisyyttä kun minulla itsellä ei ollut. Viitsin joka tapauksessa rynnättä omaan huoneistooni ja puhelimeen. Reipas suomenruotsalainen ääni tiedottikin siellä, että soittaja oli “Frank Se ja Se” Turusta. Enempää en saanutkaan selväksi ja se ei ehkä ollut tarkoituskaan. Oliko kyseessä saarnaaja? Joka tapauksessa Frank sanoi sitten, että hänen puhelinsoittonsa syy oli Suomen 90 - vuotispäivän vietto vuonna 2008. Ainakin osittain. -Mutta minkä takia sinä soitat juuri minulle? tivasin mieheltä. Äänen sävy muuttui vieläkin hauskemmaksi ja ymmärsin, että kyseessä oli tosi bileet.Tämä ulvoi luuriin: -Soitan Toisen Maailmansodan takia. Onko teillä henkilökohtaisia muistoja siitä ? Mieleni teki sanoa “että tuo show jäi valitettavasti katsomatta”, mutta Espanjan Sisällissodasta muistin sentään vielä jotakin. Katsoin kuitenkin viisaammaksi vaieta. Energinen tutkija-Pavarotti olisi aivan varmasti mylväissyt: -Espanjan Sisällissota, olkaa ystävällinen ja odottakaa hetkinen. Tarkastan vielä, että mainitsemasi sota todellakin on sodittu. Jatketaan sitten tätä keskustelua... Sain jotenkin katkaistua puhelun, mutta täytyy myöntää, että kaduin sitä jälkeenpäin. Miksen tivannut nahkanojatuolia Askolta ainakin, jotta puhe luistaisi paremmin? -There is no business like war business ! En todellakaan laskenut kuuluvani “Frankie - Boyn omiin ruotsinsuomalaisiin”. Ei sota luo yhtenäistä kansaa ja valtiota, eikä se luo välttämättä isänmaallisiakaan tunteita. Jos en muista aivan vääriin, niin Suomessa rakenneltiin vähän Suur-Suomeakin kaiken itsenäisyystaistelun ohella. Kalliissa isänmaassamme oli siis sellaisia, jotka olivat natsiystävällisiä ja sellaisiakin jotka taas eivät olleet. Kaiken lisäksi historia osoitti myöhemmin, että natsit olivat väärässä. Suomessa ja Saksassakin erottuu siis selvästi kolmas ryhmä, eli kaikki, jotka olivat väärässä ja katuvat tyhmyyttään syvästi vielä tänäkin päivänä. Siksi en oleta, että juuri tämä sota tai Suomen Itsenäisyyspäivä voisi herättää isänmaallisia tunteita joka taholla. Kaikki yli 40 -vuotiaat eivät todellakaan tahdo olla sotasankareita tai invoja, joille koululuokat laulavat itsenäisyyspäivänä ja jotka saavat niin paljon kukkia, että voisivat avata oman Interfloran lähimpään keskukseen. 30 Ei sodissa sankareita ole ja jos tämä “Frankie - boy” Turusta soittaa Sinullekin, niin kehoitan Sinua vaatimaan ainakin tutkimussuunnitelman ja suositukset, ennenkuin jatkat rupattelua. Velvollisuutesi ei todellakaan enää ole puhua Suomen tai jonkun muun valtion nimissä, muka isänmaan muistoa kunnioittaen. Tuhon monumentti Helsinkiin Yhtenäistä valtiota on siis turha yrittää luoda suomalaisten sotakokemuksien tuella, mutta ehkä häpeän ja katumuksen tunteilla. Paul Eisenmanin Berliinin Tuhon Monumentti on todiste tästä. Se on tänään suosittu vierailukohde ja Eisenmanin mukaan siellä voi huutaa koko maailmalle: -Katso kuinka syvästi minäkin häpeän ! Eikö Saksan häpeä ole vähän meidänkin häpeä? Henkilökohtaisesti olen siis sitä mietä, että suomalaiset ansaitsevat oman Tuhon Monumentin ja sen olisi oltava sellainen, että liikuntakyvyttömien pyörätuolit ja sokeatkin pääsisivät lorvailemaan häpeän labyrintteihin. Kaikkien olisi päästävä osalliseksi kokemaan avuttomuuden ja voimattomuuden tunteita, aivan kuin juutalaiset kokivat getoissa ja keskitysleireissä. Tuhon Monumentti voisi elättää Sinutkin, Frank. Sinne kun tarvittaisiin esimerkiksi yleiset, maksulliset WC:eet. Uskoisin, että ansaitsisit enemmän rahaa yleisen paskan käsittelyssä kuin akadeemisella tutkimuksella. Olen melkein varma tästä, sillä olenhan itse kerännyt karjalaisia elämäntarinoita vuodet 1997 - 2004. Helsinkiläiset tarvitsisivat sitä paitsi uuden paikan, jonne mennä arki-iltaisin ja pyhäisin. Paikan, jossa voisi kulkea omissa mietteissään ja kuitenkin osallistua yhteiseen ideaan. Helsingin Monumentin voisi vaikka perustaa Rautatieaseman ja Luononnotieteellisen Puutarhan tuntumiin. Vai mitä? There is no business like war business! Armi Janhunen, Tukholma Ihminen on ainoa työtä tekevä eläin Tom Hodgkinson: Joutilaisuuden ylistys, suom. Risto K. Träff, Basam Books 2006 Wellsin lähes hengästyttävän utopismin jälkeen otan käteeni vetelehtijöille, ajan varkaille ja nautiskelijoille omistetun teoksen Joutilaisuuden ylistys, joka on jatkoa vuonna 1999 Basamilta ilmestyneelle Matkaopas joutilaisuuteen – Laiskan kirjallisuuden antologia (toimittaneet Tom Hodgkinson & Matthew de Abaitua). Nämä kaksi teosta muodostavatkin sen arsenaalin, jonka kanssa on soveliasta vetäytyä viikon syyslomalle minne tahansa nojatuoliin, takkatulen ääreen. Meillä on maailmankirjallisuudessa mittavia esimerkkejä, Marcel Proustista Ivan Gontšarovin Oblomoviin, siitä miten joutenolo ja toimettomuus jalostavat erityisesti aistimaailmaa ja unennäkemistä. Dolce far niente, suloinen toimettomuus, on erityisesti taiteilijoiden, runoilijoiden, maankiertäjien ja taskuvarkaiden toimenkuva, joka perinteisesti herättää erityisesti toimettomien porvareiden paheksuntaa. Mutta mikäli Tom Hodgkinsoniin on luottamista, ovat laajat kansanjoukot 1700-luvun Englannissa nauttineet itsenäisistä työoloista jopa siinä määrin, että vapaa maanantai oli siellä kaksisataavuotinen perinne. Meillä Suomessakin tunnettiin kekrinä alkanut vapaaviikko, römppäviikko, jolloin “mennä römpöteltiin” ja sen jälkeen yleensä vaihdettiin toiselle tilalle töihin. Vasta uusi protestanttinen työetiikka ja teollinen vallankumous 1800-luvulla tyssäsivät luppoajan eli täyspäiväisen ryyppäämisen, ja niin verstaista tuli tehdaslaitoksia ja vapaista ammatinharjoittajista palkkatyöläisiä. Meillä Suomessa joutenoloon on vanhalla ajalla suhtauduttu kuin rikollisuuteen. Työtävieroksuvat ainekset, kuten kulkumiehet ja mustalaiset, ovat 1800-luvulla olleet lainsuojattomia. Vasta uusbohemian aallossa 1960-luvulta nykyaikaan ovat köyhät boheemit voineet harjoittaa täysrintaista joutenoloa opintolainojen ja muiden verukkeiden turvin. Tämän seurauksena on yhteiskuntamme taakaksi tullut elättää tätä boheemien ryhmää, joka ottaa itselleen erilaisia peitenimikkeitä kuten “taiteilija”, “runoilija”, “konsultti” ja “aktivisti”. Tämä löysäpäisten väki on sittemmin pyritty integroimaan järjestelmään erilaisilla työllistämisillä ja työllisyyskurssittamisella. Tom Hodgkinsonin julkituoman kirjallisia sitaatteja vilisevän teoreeman mukaan liiallinen työn puurtaminen vaikuttaa haitallisesti työn tuloksiin. Historiallisesti katsoen hän laskee ylikansallisen puritanismin saaneen alkunsa siitä hetkestä, jolloin Thomas Edison sytytti lampun, minkä jälkeen ihmiset näkivät tehdä yö- ja ylitöitä. Taitavasti johdatellen Hodgkinson kuitenkin todistaa, että työhullu Edison nukkui salaa päiväunia. Nokosten eli siestan merkitystä Hodgkinson mielestäni kyllä suurentelee, rakentaen sille oman lukunsa (11 sivua). Hodgkinson on armoitettu jaarittelija, joka vääntelee ja kääntelee asioita ja ilmiöitä pyrkien näin saamaan lukijan unohtamaan omat toimensa ja laiminlyömään arkisetkin askareet. Näin lukija yltyy toimettomuutta ylistävien tapojen harjoittamiseen, siemailemaan drinkkejä, oluita, teetä, pelailemaan kaikenlaisia pelejä, lueskelemaan jonninjoutavia romaaneja ja kuljeskelemaan päämäärättä boulevardeilla. Hän esittelee Walter Benjaminin teoksen Arcades, flânerien käsikirjan, jossa käsitellään yksinomaan maleksimista, kuljeskelua ja harhailua. Mitä me luemmekaan: “Vuonna 1839 pidettiin muodikkaana viedä kilpikonna ulos kävelylle. Siitä saa käsityksen flânerien tahdista kaarikäytävillä.” Hodgkinson mainitsee suuria vaeltajia, kuten Beethoven, Victor Hugo, Jim Morrison ja John Lennon, esimerkkinä tyhjäntoimittamisen merkityksestä luovalle työlle. Tämä on mielestäni hölynpölyä, mutta tämän voi kukin itse tahollaan kokeellisesti ratkaista. Joutilaisuutta ylistävät teokset ovat riemastuttava kokonaisuus. Erityisesti Laiskan kirjallisuuden antologia sisältää helmiä, kuten Alexander Trocchi ja Baudelaire, joita ei muuten olisi saatu suomen kielelle. Laitan tähän lopuksi hyvinkin tutun, mutta tärkeän lainauksen: Astumatta ovestaan ulos hän ymmärtää kaiken Taivaan alla; kurkistamatta ulos ikkunastaan hän oivaltaa Taivaan Taon. Mitä kauemmas kuljet, sitä vähemmän ymmärrät. Sen tähden viisas ymmärtää kotoaan poistumatta, ja oivaltaa näkemättäkin – saa aikaan, vaikka ei tee. Laotse: Tao te ching (Suom. Pertti Seppälä) J. K. Ihalainen 31
© Copyright 2024