E Yritys esittää feodaaliyhteiskunta

11.1.2014
Timo Vainio:
E. Yrityksiä tavoitella feodaaliyhteiskunta yleistävänä kuvauksena
SISÄLTÖ:
1. Marc Blochin panos feodalismi-keskusteluun
1.1. Feodalismista feodaalisen yhteiskunnan käsitteeseen
1.2. Imperiumin epäonnistuminen: vuoden 1000 taite feodaaliseen yhteiskuntaan
1.3. Feodaalisen ajan loppu Länsi-Euroopassa
1.4. Ensimmäinen ja toinen feodaalinen aika
2. Marc Blochin feodaaliyhteiskunnan peruspiirteistä nykytutkimuksen kannalta
3. Hahmotelma ns. toisesta feodaalisesta ajasta (1000-1200-luvut)
3.1. Herruudellinen tuotantotapa - talous feodalismissa
3.2. Ritaristo – nouseva uusi yläluokka?
3.3. Säätyideologiasta
3.4. Ruohonjuuritason yhteisöjen merkitys Susan Reynoldsin mukaan
3.5. Kaupungit osana feodaalijärjestelmää
4. ”Feodaalisten piirteiden mosaiikki” uudemman tutkimuksen valossa
5. Muiden maanosien ja aikakausien feodalismit
1. Marc Blochin panos feodalismi-keskusteluun
1.1. Feodalismista feodaalisen yhteiskunnan käsitteeseen
Jo Eino Jutikkala viittasi jo siihen, että on olemassa laaja ja suppea määritelmä feodalismista.
Nykytutkimuksen kannalta näyttää siltä, että nuo kumpaisetkin määritelmät ovat kriisissä. Vanhasta
feodalismin käsitteestä onkin pyritty eroon.1 Mutta toisaalta taas on tukeuduttu väljempiin
käsitteellisiin lähestymistapoihin.
Jouko Nurmiainen Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoituksessaan
tarkastellaan ranskalaisen annalismin -tutkimussuuntauksen lähestymistapaa. Marc Bloch (18861944) perusti suuntauksen Lucien Febvren kanssa. Nurmiainen esittelee sitä näin: ”Fernand
Braudelin 1950-luvulla muotoilemaa totaalihistoriaa voidaan pitää vastavetona yhtenäisille
historiallisille metakertomuksille. Totaalihistoria ei kuvaa vain katkelmaa koko maailmanhistoriasta
yksittäisestä näkökulmasta, vaan se liittää yhteen mahdollisimman paljon valittujen toimijoiden
kannalta relevantteja asioita oman rajallisen kohteensa, alueen ja aikakauden, historiasta.”2
Nurmiainen toteaa, että kaksiosaisessa pääteoksessaan La sociéte féodale (1939 /1940) Bloch: ”(...)
loi 'makro- ja mikrotasojen' vaihtelulla rikkaan kuvan koko 900- ja 1200-lukujen välisen ajan
ranskalaisesta yhteiskunnasta, jota hän nimitti feodaaliseksi.” Bloch kirjoitti mieluummin
feodaalisesta yhteiskunnasta, kuin feodalismista. Nurmiaisen mukaan hän teki totaalihistoriallisen
rajauksen sikäli, että se rakentui ”(...) monentasoisille ilmiöille: merkitystä oli paitsi lukuisilla eri
elämänalueilla myös kestoltaan erilaisilla tasoilla.”3
Bloch karttoi selkeää feodalismin määrittelyä, mutta teoksen lopussa hän kuitenkin Nurmiaisen
mukaan: ”(…) päätyy hahmottamaan perustaa ulkoeurooppalaisen feodalismin
etsimiselle Japanista ja tulee samalla luetelleeksi ’eurooppalaisen feodalismin peruspiirteet’.
Kyseessä ei ole suoranainen feodalismimääritelmä, vaan joukko välttämättömiä ehtoja sille, että
yhteiskuntaa voidaan nimittää feodaaliseksi.”4
Blochin mukaan eurooppalaisen feodalismin peruspiirteet ovat: (1) alistettu talonpoikaisto; (2)
laajalle levinnyt läänitysten käyttö palkan korvikkeena; (3) erikoistuneen soturiluokan valta-asema;
(4) henkilökohtaiset tottelevaisuus- ja suojelussiteet, jotka soturiluokan sisällä ilmenevät
vasalliutena; (5) epäjärjestykseen johtava vallan pirstaloituminen; ja (6) kaiken tämän keskellä
säilyneet muut järjestysmuodot, perhe ja valtio.5 - Seuraavassa paneudumme Blochin selitysmalliin
lähemmin.
1
Hietaniemi, emt., s. 13
Nurmiainen, Jouko, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 58.
3
Nurmiainen, emt., s. 57.
4
Nurmiainen, emt., s. 59-60.
5
Nurmiainen, emt., s. 60. Blochin hengessä Nurmiainen muotoilee feodalismin yleiskäsitteen toisessa yhteydessä näin:
– ”soturiaatelin valta suhteessa maataviljelevään rahvaaseen
– keskusvallan auktoriteetin puuttuminen
– julkisen ja yksityisen samastuminen valtasuhteissa
– maan hallintasuhteiden perustuminen omistamme poikkeaviin normeihin (perinteisissä määritelmissä
’läänitykseen’, nykykäsitysten mukaan jonkinlaiseen ehdolliseen omistukseen tai hallintaan)
– (herraluokan sisäiset) persoonallistuneet uskollisuussiteet (’vasallius’ ja sukukuntaisuus)” Nurmiainen, Jouko,
Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli, emt., s. 78.
2
1.2. Imperiumin epäonnistuminen: vuoden 1000 taite feodaaliseen yhteiskuntaan
Jouluna vuonna 800 keisariksi kruunattu Kaarle Suuri (742-814) hallitsi valtaosaa aluetta, joka
ulottui Elbelle Pyreneille ja Roomasta Pohjanmerelle. Frankkivaltakunnassa imperiumin kaltainen
valtiollisuus koki nousukauden karolinkiajalla, joka alkoi noin vuonna 751.
Tämä imperiumi epäonnistui ja päättyi noin vuoden 987 paikkeilla. Saksankielisillä alueilla
karolinkiaika päättyi hieman aiemmin, noin vuonna 936 kun viisi heimoherttuakuntaa valitsi
kuninkaakseen Saksin Otto I:n. Eli käänne tapahtui vuosituhannen vaihteen tienoilla.
Länsi-Euroopassa karolinkinen valta mureni suhteellisen nopeasti sisäisiin ristiriitoihin ja ulkoiseen
paineeseen. ”Madjaarien, islamilaisten ja viikinkien mellastus läntisen kristikunnan rajoilla (jotka
tuohon aikaan melko tarkkaan vastasivat Kaarle Suuren valtakunnan rajoja) heikensi muutenkin
vähäistä yhtenäisyyttä.”
Uuden vuosituhannen taitekohta merkitsi Jouko Nurmiaisen sanoin mm. seuraavaa: ”Yksittäisten
herrojen irtautuminen kuninkaallisesta kontrollista ajoittui kuitenkin kiihkeintä ulkoisten
hyökkäysten kautta myöhemmäksi, samoin kuin linnanrakentamisen yleistyminen, ritarikulttuurin
nousu ja uudenlaisten aatelissukujen synty. Kaikki nämä ilmiöt ajoittuivat vuoden 1000 tienoille,
samaan aikaan, kun länsieurooppalaisuus aloitti vähittäisen nousunsa. Tähän asti ahdistettu ja
aluemenetyksiä kokenut kulttuuripiiri aloitti laajentumisensa ensin lähialueilta: Pohjola ja itäinen
Keski-Eurooppa kristillistettiin, ja Välimerellä sekä Bysantti että arabit joutuivat
puolustuskannalle.” Vuosien 900-1200 tienoilla vallinnutta aikakautta Nurmiainen nimittää
väljemmin ”feodaaliseksi yhteiskunnaksi”.6
1.3. Feodaalisen ajan loppu Länsi-Euroopassa
Jouko Nurmiainen Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkelissaan kirjoittaa:
”Tutkimuskirjallisuudessa ’feodaalisen yhteiskunnan’ aikakauden päättymistä ei olla
problematisoitu läheskään siinä määrin kuin sen alkua. Läntisimmän Euroopan yhteiskunnissa säilyi
eräitä feodaalisia tai sellaisina pidettyjä piirteitä aina teollisen ajan kynnykselle asti, mutta nämä
piirteet eivät olleet siinä määrin yhteiskuntaa määrittäviä kuin aiemmin.” Esimerkiksi: ”(...)
Ranskassa alkoi 1200-luvulta aina vuoteen 1789 kestänyt ’ideologisen feodalismin’ kausi: aika,
jolloin yhteiskunta ei ollut ensi sijassa feodaalinen vaan monarkinen.”7
Pääsääntöisesti feodalismin lopusta ajatellaan, Nurmiaisen sanoin, näin: ”(...) feodaaliseksi sanotun
ajan loppu on ajoitettu sen mukaan, milloin keskitetyn kuninkaanvallan on katsottu tulleen
hajautettua läänitysjärjestelmää merkittävämmäksi.”8
Kuninkaiden valta keskittyi mm., koska tarvittuja uusia sotajoukkoja ”(...) paitsi feodaalisten
palvelusuhteiden nojalla, myös rahalla.” Tähän vaikutti esim. vuonna 1337 syttynyt satavuotinen
sota. ”Sodankäynnin saadessa uusia muotoja ja aatelin määrittyessä yhä enemmän
kuningaslähtöisesti feodaaliset piirteet vähenivät koko Länsi-Euroopan alueella. Syntyi vähitellen
absoluuttinen valtio, jossa kuitenkin eli muistoina menneestä kahden tyyppisiä feodaalisia piirteitä:
aatelin etuoikeuksia nyttemmin legalistisesti määriteltyjen läänitystensä verotukseen, kun
kuningaskuntia oli koottu kuin palapelejä kunkin alueen privilegiot säilyttäen; sekä vanhoja
yhteiskunnallisen hajaannuksen ajalta periytyviä feodaalisia käsitteitä ja termejä osana uutta
6
Nurmiainen, Jouko, Johdanto, emt., s. 9-10.
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli emt., s. 97-98.
8
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli emt., s. 77.
7
ylhäältä käsin järjestettyä hallintoa.”9
Nurmiaisen mukaan feodaalisen ajan arvellaan yleisesti päättyneen jo välillä 1150-1250.
Ajoituksessa on kuitenkin eroja tutkijoiden ja tutkittavien alueiden kohdalla: ”Michael Mann näkee
uudenlaisten keskitettyyn kuninkaanvaltaan perustuneiden territoriaalivaltioiden nousun
muuttuneen määräävimmäksi suuntaukseksi jo 1100-luvun puolivälin Englannista. Georges Duby
puolestaan kannattaa Pohjois-Ranskaan keskittyen 1100-luvun loppua ja 1200-luvun alkua, jolloin
kolmeen säätyyn perustuva ’feodalistinen’ ideologia alkoi muuttua paitsi vallitsevien olojen ja
epätasa-arvoisen yhteiskunnan mentaliteettien sovitusyritykseksi, myös nousevan aateliston ja
kuninkaan kannattamaksi yhteiskunnalliseksi ohjelmaksi.”10
1.4. Ensimmäinen ja toinen feodaalinen aika
Marc Bloch erottaa kaksi feodaalista aikaa vuoden 1000 molemmin puolin: ensimmäiselle on
ominaista imperiumin demografisten, taloudellisten ja poliittisten voimavarojen taantuma, kun
jälkimmäiselle puolestaan vastaavien elementtien voimistuminen.11
Jouko Nurmiainen kirjoittaa: ”(...) La sociéte féodalessa rajataan ns. ensimmäisen ja toisen
feodaalisen aikakauden ominaispiirteitä ja kestoa.”12
Kaarle Suuren karolinkisen renessanssin jälkeistä aikaa Nurmiainen hahmottelee näin: ”Marc
Blochin feodaaliseksi kutsuma yhteiskunta syntyi tämän lyhyen henkisen kulttuurin
kukoistuskauden jälkeen, jolloin alkoi hänen ns. ensimmäinen feodaalinen aikansa. Tuolloin LänsiEurooppaa kuohuttivat valtakuntien hajaannuksen ohella taas uudet hyökkäysaallot. Arabit olivat jo
valloittaneet Pyreneiden niemimaata. Idässä madjaarit saapuivat nykyisen Unkarin alueelle ja jopa
lähemmäksikin tämän päivän Etelä-Saksaa. Frankkivaltakunnan pohjoisreunoilla mellastivat
puolestaan viikingit.”
Edempänä hän kirjoittaa: ”La sociéte féodale sisältää nähdäkseni oletuksen, että kun
varhaiskeskiaikainen kulttuuri oli roomalaisten ja germaanisten ainesten synteesi, sydänkeskiajan
feodaalikultuuri oli tämän varhaiskeskiaikaisen synteesin ja viikinkien vaikutteiden sulautuma. Näin
sanottaessa tulee tosin painottaa Blochin historiannäkemyksen aika- ja paikkasidonnaisuutta, sitä
ettei uudesta yhteiskunnasta voi jäännöksettä sanoa, mikä osa siitä periytyy mistäkin vanhemmasta
yhteiskunnasta.”13 - Tässä Nurmaisen päättely vaikuttaa keinotekoiselta, turhan monimutkaiselta ja
sitä on uskoakseni hankala perustella teoreettisesti tai historiallisesti.
Blochin toinen feodalismin aika merkitsee Nurmiaisen sanoin: ”(...) puolestaan aikaa, jolloin
Euroopan kehityksen suunta selvästi vaihtui monella elämänalueella, erityisesti talouden ja
demografian saralla.”14 Tällöin puhutaan ajasta 1000-luvun puolivälistä 1200-luvulle asti.
Näitä ”feodaalisia aikoja” erotti Nurmiaisen Bloch -tulkinnan mukaan seuraavat piirteet: ”(...)
feodaalisten aikojen välissä on koko yhteiskunnan kattava epäjärjestyksen kausi huolimatta
9
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli emt., s. 98-99.
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli emt., s. 96-97.
11
Hietaniemi, Feodalismi historiankirjoituksessa -artikkeli emt., s. 24.
12
”Blochin feodaalinen aika saa alkunsa karolinkisen valtakunnan hajoamisesta, josta alkaa ensimmäinen feodaalinen
aika eli varhaisfeodalismi.” Nurmiainen, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 68.
13
Nurmiainen, Jouko, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 61. Tunnetusti Perry
Andersonin Passages from Antiquity to Feodalism -teoksen (1974) lähtökohtana nähdään Länsi-Euroopan - eli
erityisesti Reinin ja Loiren välisen alueen - feodaalinen synteesi. Kansainvaellusten ja sotaretkien myötä antiikin
roomalainen kulttuuri sulautui germaanipohjaiseen heimokulttuuriin. Andersonin mukaan tämä ”feodaalinen synteesi”
on täydellinen em. alueella, mutta muualla se toteutui vain vajavaisena. Hietaniemi, emt. s. 22.
14
Nurmiainen, Jouko, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 68.
10
Blochin halusta korostaa jatkuvuutta. Ihmisten liikkumiseen liittyneet epäjärjestys ja yleinen
turvattomuus olivat toisella feodaalisella ajalla yleisempiä kuin ensimmäisellä. Ensimmäisellä
feodaalisella ajalla karolinkisen imperiumin väkivaltainen taantuma ja ulkoiset hyökkäykset
aiheuttivat väestö- ja taloushistoriassa taantuman, kun taas toiselle feodaaliselle ajalle olivat
ominaisia väestönkasvu, taloudellinen toimeliaisuus ja uuden viljelysmaan raivaus. Lisäksi
sukulaisuus alettiin mieltää horisontaalisen sijaan vertikaalisesti.”15
Näille kahdelle feodaalisille ajoille on Blochilla yhteisinä piirteinä (Nurmiaisen mukaan) seuraavat
seikat:
1. Yhteiskunnallinen järjestäytyminen perustui sotilaallisen voiman käyttöön eli vahvemman
oikeuteen.
2. Yhteiskunta oli leimallisesti epätasa-arvoinen, mutta ei hierarkinen.
3. Molempia aikoja edelsi romahtanut imperiumi, joiden muisto jäi vaikuttamaan (LänsiRooma ja Kaarle Suuren valtakunta).
4. Molempia edelsi myös sekasortoiset olot (ulkoisten hyökkäysten aalto ja sisäisen sekasorron
kausi). Yhteiskuntakehityksen häiriytyminen nosti esille ”primitiivisiä piirteitä” (mm.
sosiaalisten suhteiden rajoittuneisuus, rahankäytön häiriytyminen ja asioita lähinnä
lokaalisella tasolla hahmotteleva mentaliteetti).16
Marc Blochin perinnön Nurmiainen summaa: ”La sociéte féodale-teos on avannut kokonaan uusia
kysymyksenasetteluja tutkimukselle ja lisännyt mahdollisuuksia vuoropuheluun aiemmin tiukan
erillisten tutkimustraditioiden kesken.”17
Kahdesta feodaalisesta ajasta on käyty kiistaa myöhemmässä tutkimuksessa. 1. On todettu, että
Bloch ei muodosta erotteluistaan selkeää mallia, joten hänen kommentointinsa on hankalaa. 2. On
väitetty, ettei kahden feodaalisen ajan välillä ei ollut selvää katkosta mutta jotkut Blochin seuraajat
taas puhuivat tässä yhteydessä ”feodaalisesta vallankumouksesta”. 3. Keskustelua on käyty
”järjestysvallan taantumasta”, joka selittyi mm. ulkoisilla hyökkäyksillä ja valtiorakenteen
heikkenemisellä Kaarle Suuren jälkeen, ja toisaalta ”järjestysvallan voimistumisesta” uuden
soturiaatelin synnytettyä oman väkivaltaisen kontrollimenetelmänsä (vuosituhannen vaihteen
tienoilta alkaen). 4. Edelleen aikakauden keskusteluteemoja ovat olleet ihmisten liikkuvuudessa
tapahtunut muutos (vaikka turvattomuus teillä lisääntyi em. aikoihin), miksi väkiluku alkoi kasvaa
kaudella 1050-1250-luvulle (sillä lienee yhteys suhdannekehitykseen), kauko- ja lähikaupassa sekä
rahataloudessa tapahtuneet muutokset, kirjallisessa kulttuurissa tapahtunut muutos kahden
feodaalisen ajan välillä: maallisen ylimystön keskuuteen levisi luku- ja kirjoitustaito, eeppiset
sakaritarustot alkoivat harvinaistua (Rolandin laulu) jne. 5. Lopuksi muutaman näkökohta
sukukuntaisuuden muutoksesta 1000-luvulla: ”Tuolloin alettiin kiinnittää enemmän huomiota paitsi
samanaikaisesti eläneisiin sukulaisseurueisiin, myös esi-isiin ja ylipäänsä sukulaisiin
patrilineaarisessa linjassa. Kyseessä oli ainakin osin maanomistuskäytäntöjen muuttumisen myötä
tapahtunut mentaliteettien murros. Sukuperiaate muuttui tuolloin horisontaalisesta vertikaaliseksi.
(…) Vertikaaalisessa sukulaisuudessa erityisesti ylhäisten sukujen esi-isistä polveutuminen tuli
merkittävämmäksi kuin eläviä kohtaan tunnettava lojaalisuus. Kehityksen ensimmäinen merkki oli,
että ylipäätään alettiin pitää tärkeänä muistaa sukupolvia, sitä kuka oli kenenkin poika, mitä ei
ennen ollut tehty.” Tiedon puute ajalta ennen 1000-lukua on niin systemaattinen, että varhaisempi
sukututkimus ei onnistu edes yhteiskunnan ylimmille suvuille. Suunnilleen 950-luvulta alkaa löytyä
ensimmäisiä dokumentteja herrantilojen periytymisestä sukupolvelta toiselle.18
15
”Näissä neljässä kohdassa nykyinen laajaa feodalismimääritelmää kannattava tutkimus on samoilla linjoilla Blochin
kanssa karolinkivaltakunnan taantuman syitä lukuunottamatta, vaikkei yleensä kutsukaan aikaa ennen vuotta 1000
feodaaliseksi.” Nurmiainen, emt., s. 71.
16
Nurmiainen, emt., s. 72.
17
Nurmiainen, emt., s. 72.
18
Nurmiainen, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 68-71
2. Marc Blochin feodaaliyhteiskunnan peruspiirteistä nykytutkimuksen kannalta
Tässä pyrin avaamaan Blochin feodaalisen yhteiskunnan näkökulman eri piirteitä ja
hahmottelemaan joitakin näkökohtia, joita uudempi tutkimus on niihin esittänyt.
Toistettakoon vielä miten Hietaniemi kiteyttää sydänkeskiajan osalta: ”(…) medievistien uusin
keskustelu feodalismista on keskittynyt ’feodaaliseen yhteiskuntaan’ sen ydinalueilla, ja siihen
kohtaan, jossa perinteisesti on katsottu herruusjärjestelmien kehityksessä tapahtuvan jonkinlaisen
katkoksen, muuntuman tai siirtymän. Sen yhteydessä syntyvät paitsi uudenlainen aateli säätynä,
vasallisuhteet, niiden oikeudellinen sääntely, kaupunkien autonomia ja juristikunta sekä lisäksi
pelkästään talouteen (maatalouteen) suuntautunut talonpoika, jonka työn tuottavuus kohoaa
maailmanhistoriassa ennennäkemättömälle tasolle.”19
(1) Kaarle Suuren aikaa on perinteisesti pidetty merkittävänä kautena läntisen Euroopan
kehityksessä: ”Puhutaan karolinkisesta renessanssista ja korostetaan Kaarlen asemaa Rooman
keisareiden perinnön jatkajana.”20 Jouko Nurmiainen Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian
historiassa -artikkelissaan kirjoittaa: ”Karolinkien valtakauden lopussa Länsi-Francian valtarakenne
pirstaloitui. Kapetinkidynastian perustaja Hugo Capet’n (kuningas 987-996) asema ei missään
vaiheessa muodostunut vahvaksi, mikä johtui jo kruununperimyksen ongelmista. Jopa yksittäisten
henkilöiden satunnaiset kohtalot edistivät tuolloin anarkian ja vahvemman oikeuden muuttumista
lailliseksi tilaksi. Kuninkuuden rappiosta alkanut kehitys ylti ajan myötä myös valtahierarkian
alimmille askelmille. 1100-luvun lopulle tultaessa prosessi oli täydellinen: oikeusvalta oli hajonnut
lukemattomille oma-aloitteisesti asemiinsa nousseille ’aatelisille’. Ainoat instituutionaaliset
pidäkkeet mielivallalle olivat Pohjois-Ranskassa se vähäinen kuninkaan auktoriteetti, joka vielä oli
jäljellä, ja etelämpänä alkuunsa saaneet Jumalan rauha -liikkeet.”21
Ritareiden asema nousi vallan pirstaloitumisen myötä, kuten paikallistason tutkimus on osoittanut.
Ensin suuraatelin ja sitten alempien ritareiden toimesta perustettiin ja rakennettiin linnoja yhä
enemmän vuosituhannen vaihteessa. On osoitettu, että linnanrakentamisen kiivain kausi ajoittuu
kauas ulkoisten hyökkäysten jälkeiseen aikaan: ”Nykyisen käsityksen mukaan linnojen
rakentaminen oli seurausta linnanisäntien halusta harjoittaa pakkovaltaa vaikutusalueellaan eli pitää
talonpojat kurissa ja nuhteessa, sekä samalla naapurilinnoituksen isäntä poissa ryöstelemästä.”22
Linnanrakentelun taustalla oli keskusvallan heikkous ja siihen liittyi uudenlaisen herruuden
oikeutus, jossa kenties ”(...) entisen tavan ja uskollisuuden rinnalle nousi mielivaltainen violentia?”
Mutta onko – kuten Thomas Bisson korostaa artikkelissaan The ”Feudal Revolution” - kyse
sosiaalisesta muutoksesta, joka liittyi herruteen ja tuotantotapaan eikä niinkään läänityksiin? Tähän
tapaan ajattelee ”vallankumousteoreetikoista” tunnetuin Georges Duby.23 ”Duby kirjoittaa
herruusjärjestelmästä, la seigneurie, jossa alamaiset olivat pakotettuja maksamaan ylemmälleen,
linnanherralle, oikeudesta ja mahdollisuudesta elää rauhassa. Hän jatkaa, että näin syntyi uusi
herruudellinen – seigneurial – tuotantotapa: 'Se, mikä nousee esille tutkimistani vuoden tuhat
jälkeisistä dokumenteistä, on tuotantotavan uusi muoto, kuten eräät sanoisivat. Sitä ei ole syytä
kutsua feodaaliseksi – läänityksellä ei ole tässä mitään roolia – vaan herruudelliseksi.'”24
700- ja 800-luvuilla karolingeille kuuluvilla alueille hyökkäilivät tai ryöstelivät arabit, madjaarit ja
19
Hietaniemi, Missä diskursseissa nykyiset feodalismikeskustelut liikkuvat? –artikkeli emt., s. 24.
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli, emt., s. 81.
21
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli, emt., s. 86-87.
22
Nurmiainen, emt., s. 87.
23
Nurmiainen, emt., s. 87-88.
24
Nurmiainen, emt., s. 87-88.
20
viikingit. Bloch kuvaa teoksensa La sociéte féodale alussa näitä hyökkäyksiä, mutta keskittyy
tarkastelussaan vain viikinkeihin ja erityisemmin heidän vaikutukseensa valloittamiensa alueiden
(Britanniassa ja Normandiassa) kieleen ja kulttuuriin. Bloch käsittelee paikannimistöä ja tekee
kielitieteellisiä päätelmiä pohjoismaisten kielten osuudesta ranskan ja englannin kehittymisessä.
Suurilla varauksilla voidaan Blochin mukaan nähdä eräänlaista synteesiä roomalais-germaanisten
ainesten ja viikinkien vaikutteiden osalta.25
(2) ”Tavallisesti on puhuttu keskiaikaisesta soturiaatelista, kun on tarkoitettu ritariluokkaa.”
”Bloch ei pidä tätä järkevänä. Hänen mukaansa aateli syntyy, kun siitä tulee suljettu luokka,
läänitykset muuttuvat perinnöllisiksi ja kun yläluokan sisäinen koheesio lujittuu riittävästi ja
hierarkia vakiintuu. Keskiajan Euroopassa ei ollutkaan aatelia siinä mielessä, kun kyseinen sana
uudella ajalla on totuttu käsittämään, sanoo Bloch. Tämä käsitys aateliston olemassaolosta luokkana
1000- ja 1100-luvuilla on kuitenkin joutunut revisioiden kohteeksi.”
”Nykyään katsotaan Blochin vähätelleen aatelin merkitystä. (…) Jo 1100-luvulla aikalaiset
ymmärsivät aateliston yhteisöjään hallitsevaksi luokaksi, joka oli suhteellisen suljettu.”26
”Miten aatelista tuli perinnöllinen luokka? Kyse on Blochin mukaan soturin 'ylläpitokoneiston' eli
läänityksen idean hämärtymisestä ja muuttumisesta periytyväksi yksityisomaisuudeksi. Tämä
tapahtui vähitellen, mutta erityisesti primogenituurin eli esikoisoikeuden tultua yleiseksi
käytännöksi. Läänitysten myöntäjien, suurten feodaaliherrojen, kannalta tällä oli merkitystä, koska
omistukset murenivat näin myös anastuksen kautta de jure. Blochin mukaan todellisuudessa eroa ei
juuri ollut, varsinkaan kun vasalliuden idea säilyi koko ajan inflaatiostaan huolimatta.
Feodaalipyramidin perusteiden kestäessä poistui näin yksi pahimmista esteistä aatelin
olemassaololle.”27 – Tämä läänitysten muutos yksityisomaisuuden kaltaiseksi tai käytännössä
yksityisomaisuudeksi tapahtuu samoihin aikoihin, kun teologis-filosofiset pohdinnat yksilöstä,
omaisuudesta jne. olivat käynnissä yliopistomaailmassa. Tällä muutoksella oli ratkaisevan tärkeä
vaikutus...
Tässä yhteydessä Bloch käsittelee vielä läänitysten perinnöllisiksi muuttumiseen liittyviä
ongelmia.28
(3) ”Sopimuksellista ja vastavuoroista herruutta, vasalliutta ja läänityksiä on totuttu pitämään
feodalismin käsitteeseen kaikkein läheisemmin liittyvinä ilmiöinä. Tuorein kansainvälinen
keskiajan tutkimus on taas pyrkinyt kritisoimaan näitä peruskäsitteitä tai ainakin niiden
keskeisyyttä. Susan Reynolds on väittänyt, että koko tähänastinen feodalismitutkimus on
ymmärtänyt läänityksen käsitteen anakronistisesti myöhäiskeskiajan ehdoilla eikä tutkittujen
aikakausien lähteisiin soveltuvalla tavalla.”
”Selkeän läänitysjärjestelmän sijaan Blochin feodaalisella kaudella oli lukuisia erillisiä
maanluovutuskäytäntöjä vaihtelevin omistusjärjestelyin.”
”Karolinkinen vasallia tarkoittava sana vassus jäi niin ikään Ranskassa pois latinankielisestä
käytöstä 1000-luvulle tultaessa, mutta uskollisuus- ja alamaisuuskäsitykset herrallekin kuuluvine
velvoitteineen olivat silti mitä ilmeisimmin todellisuutta.”29
25
Nurmiainen, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 60-61.
Nurmiainen, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 67.
27
Nurmiainen, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 67-68.
28
Nurmiainen tuo alaviitteessä esille Reynoldsin uudempia näkemyksiä. Nurmiainen, Marc Bloch ja
”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 68, alaviite 31.
29
Nurmiainen, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 63.
26
”Herran ja vasallin välisessä riippuvuudessa oli Blochin mukaan kyse vastavuoroisesta, mutta
samalla epätasa-arvoisesta elinikäisestä vapaiden miesten välisestä suhteesta. Vasalliksi lupauduttiin
erityisissä seremonioissa, joita kuvaa parhaiten ranskan sana hommage (latinan hommagium), jonka
lähin suomenkielinen vastine on mieheksiotto. Joskus käytetty sana uskollisuudenvala on
puutteellinen jo vasalliksi lupautumisen vastavuoroisuuden takia, mutta erityisesti siksi, että
mieheksiottoon sisältyi muutakin kuin pelkkä vala.”
”Bloch kuvaa mieheksioton asemaa ja merkitystä keskiaikaisen kulttuurin osana ja ilmentäjänä eikä
niinkään korosta mieheksioton ja läänittämisen oletettua yhteyttä, jolle joidenkin nykykäsitysten
mukaan ei lähteistä löytyisikään tukea.”30
”Bloch käsittelee myös herran velvoitteita vasallia kohtaan ja päinvastoin. Vasalliuteen perustuvasta
herruusrakenteesta tuli hänen mukaansa ns. feodaalinen pyramidi silloin, kun alivasallien tuli
ensisijaisesti olla uskollisia ei korkeimmalle, vaan lähimmälle herralleen. Tällä tarkoitetaan
henkilöä, jolle he suoranaisesti ovat uskollisuuttaan vannoneet, mutta joka itsekin on jonkun
ylemmän vasalli.”31
”Eurooppalaiselle feodalismille tyypilliseksi piirteeksi on nähty myös vasallisuhteiden
vastavuoroisuus niiden epätasa-arvoisuudesta huolimatta.” (…) ”Vastavuoroisuus on Blochin
mukaan historiallinen fakta, ja sen toimivuus perustui koko yhteiskuntajärjestelmän
itsekorjaavuuteen. Herran pettäessä vasallinsa kaikki muut herran vasallit menettivät
luottamuksensa häneen. Niskuroivaa vasallia kohtaan taas herran oli helppoa olla ankara.”
”Periaatteessa, kuten myös Bloch toteaa, vapaa mies saattoi olla vain yhden herran vasalli. Näin ei
kuitenkaan vanhalla karolinkialueella ollut. Nykymielipiteen mukaanhan siinä missä
feodaalipyramidi itsessään jo aiheutti vallan pirstoutumisen vertikaalisella akselilla,
horisontaalisestikin kävi näin päällekkäisten oikeuksien ja velvollisuuksien vuoksi. Bloch kirjoittaa
siitä, millaisiin konfliktitilanteisiin jouduttiin, kun sama vasalli lupasi itsensä usealle eri herralle,
jotka vuorostaan ajautuivat sotimaan keskenään.”32
(4) ”Sukukuntaisuudelle Bloch antaa oikeastaan jopa yllättävän suuren merkityksen kirjassaan.
Käsitellessään tässä yhteydessä traditionaalista, sukukuntiin (lignage) perustuvien
logaalisuusverkostojen asemaa yhteiskunnassa hän korostaa, ettei niissä ole kysymys yksinomaan
feodaalisesta ilmiöstä, vaan paljon vanhemmasta ja pitempään eläneestä asiasta. Silti sukukuntien
merkitys feodaaliselle yhteiskunnalle on niin suuri, että ne nousevat jopa yhdeksi sen
välttämättömistä määrittäjistä.”
Nurmiainen jatkaa: ”Sukukuntaisuudessa on kyse verisukulaisuutta laajemmasta ilmiöstä,
niinsanotusta sosiaalisesta sukulaisuudesta, muttei kuitenkaan heimo- tai klaanitasoisesta
yhteenliittymistä. Bloch näki feodaalisen yhteiskunnan yhtenä sukukuntiin perustuvan perinteisen
yhteiskunnan erityismuotona.”33
Nurmiainen viittaa tässä Georges Dubyn samantapaiseen käsitykseen, joten: ”Vuosien 1000 ja 1100
välillä eletty poliittis-sosiaalisten hierarkioiden romahtamiseen liittynyt kriisi johti sukukuntaisten
instituutioiden rakennemuutokseen: julkisten turvaverkkojen rappeutuessa tukea haettiin suvuista,
jotka alkoivat järjestäytyä uudella tavalla. Aateli alkoi käyttää sukunimiä, ja perintökäytännöt
muuttuivat.”
30
Nurmiainen,
Nurmiainen,
32
Nurmiainen,
33
Nurmiainen,
31
Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 64.
Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 64-65.
Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 65.
Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 61-62.
”Nimenomaan heikkojen valtiorakenteiden kannalta, jollaisia feodaalivaltiokin edustaa, sukukunnat
tekee merkittäviksi niiden jäseniään suojaava rooli. Tämä ilmeni usein – ja ilmenee eräillä alueilla
yhä – verikostoina ja sukuvihoina. Perinteisesti sukukunnan asia oli kostaa jäseneensä kohdistunut
väkivallanteko. Modernin valtion kehittyminen ja kruunun väkivaltamonopolin rakentuminen, joka
alkoi Blochin toiseksi feodaaliseksi ajaksi nimittämän kauden lopulla, siis 1200-luvulla, poisti
koston sukukuntien velvollisuuksien joukosta suuressa osassa eurooppalaisia yhteiskuntia.”
(Lieneekö käynyt aivan niin nopeasti, vaikka jokin laadullinen muutos saattoikin alkaa tuolloin?)
”Sukukunnat ratkaisivat sisäiset riita- ja rikosasiansa tyypillisesti ilman ulkopuolisia tuomareita.
Blochin sukukuntien yhteiskunnallinen rooli oli kahtalainen: yhtäältä ne olivat sosiaalista
jatkuvuutta edustava elementti ja toisaalta yhteiskuntaa epävakauttava tekijä, mutta silti olennainen
osa feodalismia.” (Aihe jää Blochilla kenties tarkoituksella epämääiseen käsittelyyn.)34
(5) ”Keskiaikainen kartanotalous oli järjestelmä, jonka avulla yhteiskunnan eliitti – niin soturit kuin
kirkonmiehetkin vähäisempiä ryhmiä unohtamatta – hankki elantonsa alustalaisiltaan, talonpoikien
työstä. Näiden talonpoikien asemaa on usein kutsuttu ensimmäiseksi maaorjuudeksi. Keskiaikainen
feodaaliherra eli Blochin mukaan tyypillisesti maalaiselämää tiluksillaan, harjoitti linnoitetussa
kartanossaan soturin hyveitä ja söi alustalaistensa tuottamaa leipää.”
”Kuvaus on kuitenkin yksinkertaistus. Pitää paikansa, että soturien tuli hankkia jostain
arkipäiväinen elantonsa ja sen he saivat erilaisina veroluonteisina maksuina ja suorituksina
viljelijäväestöltä, joka usein oli ainakin jossain mitassa epävapaata. Näin oli varsinkin karolinkisen
soturitalonpoikaiston kadottua ja luokkarakenteen muotouduttua feodaaliseksi. Ylinnä oli vielä
todellinen veren aristokratia, sen alapuolella nouseva soturiluokka ja alinna talonpoikaisto, joka
kehittyi toisaalta vapaista frankeista, kun talonpoikien omistamat tilat muuttuivat läänityksiksi, sekä
toisaalta varhaisemmista eriasteisista epävapaiden luokista.”35
”Yleisenä suuntauksena Blochin mukaan oli, että ensimmäisen feodalismin (800-luvulta noin
vuoteen 1000) aikana epävapaiden talonpoikien yleiset työvelvoitteet muuttuivat ensin
maataloustuotteina suoritettaviksi veroiksi ja jo toisen feodalismin aikana (1000-luvulta 1200luvulle) yhä enenevässä määrin rahasuoritteiksi vaihdantatalouden elpymisen edistyessä.”
Lopuksi: ”On kuitenkin varsin määritelmäsidonnaista, kuinka paljon yhteistä kartanotaloudella ja
itse feodalismilla on. Kartanotalouden korostaminen liittäisi antiikin ja uuden ajan alun ItäEuroopan ainakin jossain määrin feodalismiin. Marc Blochin mukaan niiden yhteenkuuluvuus ei ole
a priori selvää (...)”.36
(6) Mann jaottelee Euroopan keskiajan ekstensiiviseen ja intensiiviseen vaiheeseen kirjassaan The
Sources of Social Power I (1986). Mannille ekstensiivisessä ja intensiivisessä keskiajassa on kyse
valtatekniikoiden kehittymisestä: ”Mannin valtatekniikat ovat sikäli laaja käsite, että esimerkiksi
maaperän tehokkaampaan hyväksikäyttöön johtaneet kolmivuoroviljely ja metalliaura kuuluvat
kumpikin kuvaavina esimerkkeinä mannilaiselle listalle yhtä hyvin kuin tehokkaammat metodit
kiristää ylijäämä soturiherrojen alustalaisilta.”37
34
Nurmiainen, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 62. Kaksi lainausta Bochilta:
”Sukukuntaisuuden voima teki siitä feodaalisen yhteiskunnan keskeisen elementin; sen suhteellinen heikkous taas
selittää sen, että feodalismia ylipäätään oli olemassa.” Ja aiempi vuodelta 1931: ”Sukulaissiteet pysyivät erittäin
voimakkaina feodaalisessa yhteiskunnassa, mutta uusien siteiden rinnalla, joiden mukaan niillä oli taipumus jäsentyä, ja
joita vähämerkityksellisempinä niitä toisinaan on pidetty.” Em., s. 63.
35
Nurmiainen, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 66.
36
Nurmiainen, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 66.
37
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli, emt., s. 95-96.
”Mannin jako ekstensiiviseen ja intensiiviseen eurooppalaiseen dynamiikkaan ei aivan käy yksiin
feodaalisen vallankumouksen kanssa, mutta se tukee Blochin käsitystä toisesta feodaalisesta ajasta.
Olisiko Mannin kuvaama tekninen muutos ollut mahdollinen ilman feodaalisen vallankumouksen
poliittissosiaalisia muutoksia, jotka veivät ’eurooppalaisen dynamiikan intensiiviseen vaiheeseen’
ennen 1150-lukua? Kysymykseen on mahdotonta vastata tarkasti. Järkevältä tuntuu kuitenkin
olettaa, että tekniikka ja sosiaaliset muutokset kuuluvat yhteen, mutteivät toisiaan määräävinä, vaan
ainoastaan uusia mahdollisuuksia avaavina tekijöinä. Kääntösiipiauran ja erilaisten
vuoroviljelytekniikoiden keksiminen lisäsivät selvästi hehtaarisatoja, jolloin muusta kuin
alkutuotannosta toimeentulonsa saaneiden ryhmä saattoi kasvaa. Maalaisilla riitti enemmän
kiristettävää, siispä heitä kannatti myös kiristää, varsinkaan kun ei ollut ketään estämässä sitä.
Ylijäämän entistä tehokkaampi ’verottaminen’ vaati järjestelyjä, jolloin sadot saatiin varmasti pois
tuottajaväestöltä. Alkoi kehitys, joka oli monien mutkien kautta johtava uudentyyppisen
paikallishallinnon syntyyn.”38
Lyhyesti: ”Yhteiskunta oli 1000-luvulla kokenut ’sosiaalisen feodalismin’ paikallistasolta
spontaanisti nousevaksi, makrotason rappion mahdollistamaksi ilmiöksi.”39
(7) Nurmiainen kirjoittaa, että karolinkivaltakunta: ”(...) tulee feodaalisuuden näkökulmasta
kaikkein kiinnostavimmaksi vasta rappion vuosina, kun valta mureni ensin herttuakuntatasolle ja
edelleen siitä alemmaksi.”40
Nurmiainen: ”Mikäli otamme lähtökohdaksi, että Euroopan alkuperäistapauksessa voidaan puhua
feodaalisesta yhteiskunnasta vasta tilanteessa, jossa paikallisjohtoisten alueiden ja
henkilösidonnaisten lojaalisuus- ja suojelusiteiden ’kuninkaattomassa’ yhteiskunnassa on tapahtunut
’feodaalinen vallankumous’, kannattaa feodaalisuudesta puhua muitakin alueita koskien vasta
näiden ehtojen täyttyessä.”41
Nurmiainen tiivistää: ”Blochille siirtymä ensimmäisestä toiselle feodaaliselle ajalle oli jatkuva eikä
välissä ollut selvää katkosta.” Blochin tärkeimmät annalistiseuraajat ovat liittäneet vuoden 1000
paikkeille tapahtuneen kehityksen kuvaukseensa ”ns. feodaalisen vallankumouksen käsitteen”.42
Feodaalisen vallankumouksen lisäksi on kirjoitettu feodaalisesta mutaatiosta.43 Guy Bois’n mielestä
tämän mutaation ansiosta syntyi uusi kokonaisuus: yhteiskuntatyyppi nimeltä feodalismi.
Feodaalisen vallankumouksen vaikutukset kiteytyvät Guy Bois’n mukaan näin:
– uusi aristokratia, herrastaan riippuvainen talonpoikaisto (sosiaaliset piirteet)
– kaupungin ja maaseudun vuorovaikutus, markkinoiden synty, omavarainen pientuotanto
(taloudelliset piirrteet)
– aristokratian suora valta-asema tuottajiin nähden (poliittiset piirteet)
– jako kolmeen säätyyn (ideologiset piirteet)44
38
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli, emt., s. 96.
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli, emt., s. 98.
40
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli, emt., s. 82.
41
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli, emt., s. 102.
42
Nurmiainen, Jouko, Marc Bloch ja ”totaalihistoriallinen” feodalismikäsitys -kirjoitus emt., s. 68.
43
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli, emt., s. 89-90.
44
Nurmiainen, Jouko, Feodaalinen vallankumous Länsi-Francian historiassa -artikkeli, emt., s. 91.
39
3. Hahmotelma ns. toisesta feodaalisesta ajasta (1000-1200-luvut)
3.1. Herruudellinen tuotantotapa - talous feodalismissa
Maanherruus, kartanot ja alustalaisuus -artikkelissaan Mikko Piippo kirjoitta näin:
”Feodaaliyhteiskunnassa herrojen ja talonpoikien välille vallinneiden taloudellisten, sosiaalisten ja
oikeudellisten suhteiden verkko on hyvin monimuotoinen ja siten vaikeasti jäsennettävissä. Tämä
näkyy myös eri maissa muodostuneissa terminologisissa käytännöissä ja tutkimusperinteissä.”45
”Kartanotalous, suurmaanomistus ja alustalaisuus eivät ole ainoastaan Euroopan keskiajalle
tyypillisiä yhteiskunnallisen järjestäytymisen muotoja, vaan kyseessä on pikemminkin hyvin
yleinen ilmiö historian eri vaiheissa: Euroopassa niiden eri muotoja on löydettävissä jo antiikin
Roomasta.”46
”Myöhäisantiikkinen kartanojärjestelmä muistuttaa siis monin tavoin keskiaikaista järjestelmää.
Epäilemättä tällä antiikkisella taustalla on ollut suuri vaikutus varhaiskeskiaikaisen
kartanojärjestelmän ja sen oikeudellisen perustan muotoutumiselle, vaikkei kartanotasolla olekaan
havaittavissa jatkuvuutta galloroomalaisista tiloista merovinki- ja karolinkiaikojen kartanoon asti.”47
Eri kartanotyyppien erotteluksi on tutkijoiden toimesta kehitelty typologioita: ”Klassinen kartano,
jossa herrantilaa ja alustalaismaita yhdistää alustalaisten päivätyövelvollisuus herran tilalla, on
jäänyt vain yhdeksi variantiksi muiden joukossa. Toisessa päävariantissa herrantila on pieni ja
vaatimaton (jolloin myös alustalaisten päivätyöt olivat tarpeettomia), mutta tämä korvataan
esimerkiksi myllyn käyttämisestä, kalalammikoista ja metsän käytöstä koituvista erityistuloilla.
Kolmannessa tapauksessa herrantilan viljely hoidetaan ruumiinherruuden alaisena olevien
epävapaiden (orjien) avulla.”48
”Sydänkeskiajalla alustalaistalonpoikien asema muuttui erityisesti kartanojärjestelmässä
tapahtuneiden muutosten seurauksena. Varsinkin 1000-1100-luvuilta alkaen sekä maalliset että
kirkolliset herrat alkoivat vuokrata herranmaitaan, minkä vuoksi vanha kartanojärjestelmä menetti
pian sosiaalisen ja taloudellisen merkityksensä. Herrat jakoivat kartanoidensa herranmaata
alustalaisille vuokrattaviksi tiloiksi. Samalla päivätyöt menettivät merkityksensä ja ne korvattiin
käteismaksuilla. Toinen merkittävä seuraus kehityksestä oli herrojen kotitilojen viljelyn eriytyminen
alustalaistilojen taloudesta. Samaan aikaan kaupunkitalous voimistui ja herrojen rahantarve kasvoi.
Eri voimien seurauksena varhaiskeskiaikainen kartanojärjestelmä hajosi. Jotta kasvaneen
yhteiskunnallisen liikkuvuuden aikana herrat saisivat talonpoikansa pysymään alustalaismaillaan,
piti heidän edelleen keventää alustalaistensa rasituksia.”49
Saksalaisen oikeushistorian vaikeimpia ongelmia on maanherruuden (Grundherrschaft) määrittely:
”Tutkijat ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että maanherruudella (sanan suppeassa merkityksessä)
tarkoitetaan niitä oikeuksia, jotka herra saa alustalaisiinsa nähden maanomistuksen myötä, ja joiden
oikeudellisena perustana nimenomaisesti on maankappaleen hallinta. Näihin oikeuksiin perustuu
myös kartanon hyväksikäyttö taloudellisena yksikkönä.” (…) ”Maanherruus on feodalismin tavoin
uuden ajan alussa syntynyt juridinen ja historiallinen termi, eikä sitä esiinny keskiaikaisissa
lähteissä.” (Ks. lähemmin terminologian käyttöä.)50
Maanherruudellisen kartanojärjestelmän peruspiirteet olivat: herraansa kohdistuneita velvoitteitaan
45
Piippo, Mikko, Maanherruus, kartanot ja alustalaisuus, emt., s. 103.
Piippo, Mikko, Maanherruus, kartanot ja alustalaisuus, emt., s. 105.
47
Piippo, Mikko, Maanherruus, kartanot ja alustalaisuus, emt., s. 106-107.
48
Piippo, Mikko, Maanherruus, kartanot ja alustalaisuus, emt., s. 108.
49
Piippo, Mikko, Maanherruus, kartanot ja alustalaisuus, emt., s. 110.
50
Piippo, Mikko, Maanherruus, kartanot ja alustalaisuus, emt., s. 112.
46
vastaan alustalaisilla oli maahan ja taloon vuokrasopimuksellista käyttöoikeutta laajempi ja
elinikäinen oikeus, joka saattoi periytyä; herralla oli valta maahan ja herruudellisia oikeuksia maata
viljelevään väkeen (uskollisuus / suojelu); maanherralla oli julkisoikeudellisia oikeuksia alueellaan
(kartano-oikeus) sekä muita herruuden muotoja (ruumiinherruus epävapaisiin ja puolivapaisiin,
tuomioherruus, voutivalta ja kylänpäällikkyys).51
”Feodaaliselle tuotantotavalle näyttää olleen ominaista lähinnä se, että maataviljelevältä väestöltä
kerättiin ylijäämä hallitsevalle luokalle hyvin monilla tavoin: päivätöinä, veroina ja erilaisina
maksuina. Nämä puolestaan perustuivat erilaisiin herruuden muotoihin: ruumiin-, maan- ja
tuomioherruuteen. Kaikki nämä yhdessä ja erikseen mahdollistivat keskiaikaisen hallitsemisen
monimuotoisuuden. Ehkäpä keskiaikaista järjestelyä kuvaisi feodaalisen sijaan paremmin
'herruudellinen tuotantotapa'.”52
”Maanherruus ja kartanotalous ovatkin pikemmin erilaisia esimoderneja yhteiskuntia yhdistäviä,
kuin niitä erottavia tekijöitä. Vaikka pelkästään maanherruuden avulla keskiaikaa (tai feodaalista
aikaa) ei voi rajata omaksi periodikseen, se on silti hyödyllinen käsite esimodernin yhteiskunnan
analyysin kannalta.”53
3.2. Ritaristo – nouseva uusi yläluokka?
Janne Malkki Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi -artikkelissa kirjoittaa: ”Läntisen Euroopan
keskiaikaista yhteiskuntaa jäsennetään yleisesti aikakauden ihmiset kolmeen säätyyn (ordo)
jakaneen ideologian kautta. Ajattelutapa jakoi ja jakaa edelleen aikakauden miehet rukoileviin,
taisteleviin ja maataviljeleviin (orares, bellatores, agricultores). Ritarit olivat tämän jaottelun
mukaan taistelijoita.”54
”Termi ordo tulee kuitenkin useimmiten kääntää sääntökunnaksi, erityisesti uskonnollisista
järjestöistä puhuttaessa. Ritarius oli henkilökohtaista, se oli paitsi elämäntapa myös arvo, joka ei
automaattisesti siirtynyt isältä pojalle. Suljetun perinnöllisen oikeudellisen säädyn sijaan ritaristoa
tulee pikemminkin tarkastella sosiaalisena luokkana, eräänlaisena löyhänä sääntökuntana, jonka
jäsenten odotettiin täyttävän tietyt tunnusmerkit ja noudattavan tiettyjä käyttäytymissääntöjä.”55
”Maallisen yhteiskunnan ylimmäksi luokaksi kehittyneen ritariston ja korkeimman säädyn, aatelin,
keskinäinen suhde on niin ikään herättänyt laajaa keskustelua. Alunperin ritarit eivät kuuluneet
aivan ylimpään sosiaalisiin kerrostumiin, vaikka heitä arvostettiinkin korkeammalle kuin tavallisia
talonpoikia. 1000-luvun lopulta alkaen ylimystönkin jäsenet alkoivat laskea itseään ritareiksi, ja
noin 1200-luvulta alkaen kaikkia ritareita alettiin pitää aatelisina heidän alkuperäisestä säädystään
riippumatta.”56
”Huolimatta alueellisista eroista ritariuden muotoutumisessa ja ilmenemisessä, eurooppalaisen
yläluokan keskuudessa kehittyi pitkälti ristiretkien, uskonnollisten ritaristojen ja ritariromanssien
ansiosta hyvinkin yhtenäinen soturikulttuuri.” Romanssit viittaa kansankieliseen lyriikkaan ja
proosaan.57
Ritarilla tarkoitetaan tavanomaisesti: ”(...) keskiaikaista länsieurooppalaista raskaasti aseistettua ja
51
Piippo, Mikko, Maanherruus, kartanot ja alustalaisuus, emt., s. 114.
Piippo, Mikko, Maanherruus, kartanot ja alustalaisuus, emt., s. 118.
53
Piippo, Mikko, Maanherruus, kartanot ja alustalaisuus, emt., s. 119.
54
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 120.
55
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 120-121.
56
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 121.
57
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 121.
52
panssaroitua ratsusoturia tai -sotilasta yleensä (...)”. 58 Hän oli lisäksi taloudellisesti
vasalliläänityksen haltija ja sosiaalisen luokan jäsen. Useimmiten hän oli siis vapaa, maanhaltija ja
kuului yhteiskuntaluokkaan, jolla oli voimakas keskinäisen solidaarisuuden tunne (Frances Gies).59
”Uudemmassa tutkimuksessa ratsumiesten merkityksen nousu tavataan ajoittaa aikaisintaan Kaarle
Suuren aikoihin 800-luvulle. Keskiaikainen sodankäynti oli etupäässä ryöstöretkien tekemistä ja
pientä kahakointia. Tällaisessa liikkuvassa ja nopeatempoisessa sodankäynnissä ratsuritareiden on
helppo nähdä muodostaneen keskiaikaisten sotajoukkojen päävoiman, jonka tukemiseen muiden tuli
keskittyä.” Jalkamiesten rooli oli kaiketi sittenkin keskeinen taistelujen ratkaisijana esim.
Hastingsin taistelussa v. 1066 kuningas Haraldin jalkamiehet pärjäsivät pitkään normannien
ratsumiehille.60
Gies jakaa ritariston historian nousun aikaan (800- ja 900-luvut), instituutioiden kehittymiseen
(1000-1200-luvuilla) ja hiipumisen aikaan myöhäiskeskiajalla.61 Linnojen rakentaminen vastaa tätä
kehitystä: linnat olivat kuninkaan keskushallinnon valvonnassa 900-luvulle, vuoden 1000 tienoilla
linnojen määrä alkoi moninkertaistua ja ylläpito muuttui usein yksityiseksi hankkeeksi sekä 11501250 alkaen kruunun vaikutus linnojen hallintaan lisääntyi (vaikka linnojen määrä samalla
kasvoi).62
Karolinkisten instituutioiden alkava hajoaminen 800-luvun jälkipuoliskolla tarjosi: ”(...)
sodankäyntiin ja väkivaltaan tottuneille voimakkaille miehille mahdollisuuden omia aiemmin
keskusvallalle kuuluneita oikeuksia paikallistasolla. Vallan hajautuminen kulminoitui vuoden 1000
tienoille ympäri läntistä Eurooppaa, joskaan ei kaikkialla samanaikaisesti. Uusimmassa
tutkimuksessa aikakautta kuvataan väkivaltaiseksi kamppailuksi vallasta, ja hallinnon romahtamista
seuranneen murroksen rajuutta korostetaan vertaamalla sitä vallankumoukseen.”63
”1000-luvulla ritariuden sosiaalinen arvostus nousi ja ritarit erottuivat yhä selkeämmin tavallisista
talonpojista. Aristokratiaan ritareita lähensi jääminen linnanherrojen käsky-, veronkanto- ja
rankaisuvallan (ban) ulkopuolelle.”
”Tavalliset ritarit (…) saivat osan toimeentulostaan läänityksistä ja elättivät itsensä pääasiassa
omien allodium-maidensa tuotolla.”64
Nykytutkimus on selittänyt lisääntyneen linnojen rakentamisen, ulkopuolisen uhan sijasta,
pyrkimyksillä: ”(...) vahvistaa otetta vallasta paikallistasolla. Linnat mahdollistivat lähipiirin
asukkaiden tehokaamman verotuksen ja toimivat tukikohtina muita paikallisia mahtimiehiä vastaan.
(…) Linnoitettujen asumusten rakentamisen lisääntyminen 1100-luvulta alkaen kuvastaa
puolestaan tavallisten ritareiden aseman nousua.”65
3.3. Säätyideologiasta
Tuomas, M.S. Lehtonen Oppi kolmesta ordosta – feodaaliyhteiskunta ja säätyideologia,
-artikkelissaan kirjoittaa näin: ”Georges Duby pitää teoksessaan Les trois ordres l'ímaginaire du
féodalisme feodaaliyhteiskuntaa luonnehtivina seikkoina yhtäältä heikkoa tai olematonta monarkiaa
58
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 122.
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 125.
60
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 123.
61
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 125.
62
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 127.
63
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 130.
64
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 131.
65
Malkki, Janne, Ritarit – ratsusotureista sääntökunnaksi, emt., s. 132.
59
ja toisaalta uutta herruudellisuutta (seigneurie) ja siihen liittyviä tuotantotapoja ja -suhteita.”66
Lyhyesti Lehtonen tiivistää: ”900- ja 1000-luvuilla nykyisten Pohjois-Ranskan ja Belgian alueilla
siirryttiin aristokratian omistamiin suurtiloihin perustuneesta tuotantotavasta herruudellisiin
valtapiireihin ja verotuksen-luontoiseen lisätuotteen anastamiseen. Vapaiden ja epävapaiden
(maaorjien, serfs) talonpoikien välinen ero menetti olennaisesti merkitystään: herrat eivät
hankkineet enää tulojaan omilta usein palkollisten ja orjien hoitamilta viljelyksiltä, vaan
anastamalla linnan herruuspiirissä toimivilta talonpojilta 'veroina' tai 'lahjoina' heidän ylijäämänsä.
Thomas Bisson on Dubyn jalanjäljissä luonnehtinut tätä 'feodaaliseksi vallankumoukseksi', jossa
ryöstelevät ja lähiympäristöään terrorisoivat soturijoukkuiden päälliköt 'kaappaavat' paikallisvallan
ylemmiltään ja samalla luovat aivan uuden intensiivisen paikallisvallan muodon.”67
Merkittävimmän vastapoolin ritaristolle loi kirkko ja kirkon piirissä ennen kaikkea ”tälle
maailmalle selkänsä kääntänyt Clunyn benediktiininen luostariliike”.68 Clunyn luostarikristillisyys
demonisoi soturiluokan, ja sillä oli keskeinen asema ”(...) ns. Jumalan rauha -liikkeissä, jotka
ajoivat erilaisten pyhäpäivien ja kirkkojen rauhoittamista, so. (yksityisen) sodankäynnin ajoittaista
ja paikoittaista kieltämistä”.69
Lehtosen mukaan feodaalisuus -termiä voidaan käyttää väljänä adjektiivina toisen vuosituhannen
alun Pohjois-Ranskasta: ”Luonteenomaista tuolle yhteiskunnalle oli hajonnut valtiollisuus ja uusi
intensiivinen paikallisvalta, jossa ylempien herrojen valta oli siirtynyt yksittäisten linnanherrojen
käsiin. Kylät ja talonpojat kohtasivat vallanpitäjät uudella konkreettisella ja jokapäiväisellä tavalla –
valta oli tullut hyvin lähelle talonpoikaa eikä tuon paikallisvallan yläpuolella ollut kiistatonta
valtiorakennetta, joka olisi sitä hillinnyt. Tuotantomuodot vaihtuivat ja ylijäämä anastettiin nyt
herruuspiirissä riippumatta omistuksen luonteesta veroina ja käyttömaksuina (myllyt, tietullit) sekä
mahdollisesti työsuorituksina herran tiluksille.”70
3.4. Ruohonjuuritason yhteisöjen merkitys Susan Reynoldsin mukaan
Matti Sadeniemi Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? -artikkelissaan tiivistää:
”Käsitys feodaalipyramidista keskiajan Euroopan yhteiskuntien valtarakenteen mallina on uudessa
tutkimuskirjallisuudessa hylätty vakuuttavin perustein. Vanhan feodalismikäsityksen tunnetuimpiin
kriitikoihin kuuluva Susan Reynolds on arvostellut erityisesti lähdeaineiston käyttöä aiemmissa
tutkimuksissa. Hänen mukaansa vanhalle käsitykselle feodalismista ei löydy pohjaa ajan lähteistä,
etenkään vasallisuhteen, läänityksen ja niiden yhteenkuuluvuuden osalta.”
”Näiden seikkojen sijaan Reynolds painottaa kirjassa Kingdoms and Communities in Western
Europe, 900-1300 esittämässään vaihtoehtotulkinnassa yhteisöllisyyden merkitystä LänsiEuroopassa. Hänen tulkintansa mukaan lähteiden eroavaisuudet heijastavat usein vain
kirjaamistapaa, ja alueellisia eroja on tämän takia ylikorostettu. Aina 1100-luvulle saakka LänsiEurooppa muodosti yhtenäiskulttuurin alueen, jolla samankaltaiset tavat ja ajattelutavat synnyttivät
hyvin toistensa kaltaisia yhteistoiminnan muotoja. Reynolds haluaa hylätä Länsi-Euroopan
yhtenäiskulttuurille usein annetut nimet 'feodalismi' tai 'feodaalinen', mutta tuntuu kuitenkin
katsovan, että tätä aluetta ja aikaa yhdistää joukko ilmiöitä, jotka tekevät siitä mielekkään
kokonaisuuden.”71
66
Lehtonen, Tuomas, M.S., Oppi kolmesta ordosta – feodaaliyhteiskunta ja säätyideologia, emt., s.
Lehtonen, Tuomas, M.S., Oppi kolmesta ordosta – feodaaliyhteiskunta ja säätyideologia, emt., s.
68
Lehtonen, Tuomas, M.S., Oppi kolmesta ordosta – feodaaliyhteiskunta ja säätyideologia, emt., s.
69
Lehtonen, Tuomas, M.S., Oppi kolmesta ordosta – feodaaliyhteiskunta ja säätyideologia, emt., s.
70
Lehtonen, Tuomas, M.S., Oppi kolmesta ordosta – feodaaliyhteiskunta ja säätyideologia, emt., s.
71
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 155.
67
142. Suora sitaatti?
142.
142.
143.
154.
Käsitys ”feodaalisista” yhteisöistä on ollut Sadeniemen mukaan varsin kaksijakoinen: ”Toisaalta
ovat kaupungit, joissa on nähty jo varhain modernien yhteiskuntien piirteitä tai ainakin kehitystä
kohti jotain radikaalisti uutta. Toisaalta taas kaupunkien kanssa jyrkän vastakohdan muodostava
maaseutu, jossa vallitsevat suku- ja feodaalisiteet. ”72 ”Vaikka debatti Reynoldsin kannoista on vielä
kesken, voi yhteenvetona uudemman tutkimuksen omaksumasta kannasta sanoa maaseudun
näkökulmasta seuraavaa: ihmiset eivät olleet niin suljettuja perhe- ja sukuyhteisöihinsä, eivätkä
herrojen suhteet perustuneet niin suuressa määrin vasalliläänityksiin kuin on totuttu ajattelemaan.”73
”Reynoldsin mukaan yksi syy feodalismi-sanan harhaanjohtavuuteen on, että se korostaa
vasallisuhdetta muiden ihmisten välisten siteiden kustannuksella. Kingdoms and Communities
-kirjan yksi keskeinen argumentti on korostaa ei-herruudellisten yhteistyömuotojen merkitystä
keskiajalla. Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, ettei kyse ole tasa-arvoisista organisaatioista
(herruudellisten vastakohtina). Esimerkiksi kiltojen tai monimuotoisten (pysyvien tai tilapäisten)
valaliittojen jäsenet eivät suinkaan välttämättä olleet tasa-arvoisessa suhteessa keskenään.”
Kaikelle keskiaikaiselle hallitsemiselle oli leimallista jännite herruudellisten ja yhteisöllisten
periaatteiden välillä, mutta ne täydensivät samalla toisiaan. ”Eriarvoisuus hyväksyttiin yleensä
itsestään selvänä ja luonnollisena osana yhteiskuntaa. Ajan ajatusmaailmassa vääryys oli teko, joka
rikkoi tapoja vastaan.” Tapakulttuurissa herruus ja yhteisöllisyys kohtasivat luontevasti.74 ”Herran
alaisilla oli oikeus tulla kuulluksi myös silloin, kun alaiset eivät olleet vasalleja. Vaikka herruuden
ihannetta vastaan tietysti rikottiin paljon, oli se yhteisössä, jossa kaikkien yhteiskuntaluokkien
oikeustaju oli voimakkaasti tapakulttuuriin sidottua, usein vaikeaa tai jopa vaarallista. Harmonia,
joka saavutettiin mieluiten yksimielisyydellä, oli ajan ihanne.”75
Erilaisilla yhteisöillä oli ”yksittäistä ihmistä parempi kyky pitää kiinni oikeuksistaan”. ”Usein
yhteisöt olivat hyödyllisiä myös herroille. Työvelvoitteet ja maksut tulivat varmemmin ja
helpommin hoidettua, jos niistä vastasi yhteisö.” (…) Erilaiset yhteisöt koettiin luonnolliseksi
osaksi yhteiskuntaa ja niiden olemassaolo itsestäänselvyydeksi.”
”Herruus ja yhteisöllinen konsensukseen pyrkivä päätöksenteko eivät ehkä aikalaisten silmissä
näyttäneet niin ristiriitaisilta kuin nykyään (...). Mielivalta, tapasidonnaisuus ja pyrkimys
konsensukseen olivat kaikki Länsi-Euroopan poliittisen kulttuurin osia.”76
Killat ja valaliitot: ”Käsitys keskiaikaisista killoista ensisijaisesti ammattikunta-organisaatioina tai
taloudellisia etuja ajavina järjestöinä on syytä pitää vanhentuneena. Killat ja valaliitot olivat
keskiajan kerhoja ja yhdistyksiä. Käsityöläis- ja kauppiaskillat olivat vain yksi kiltatyyppi monista.
Mikä tahansa ihmisryhmä, vaikkapa jonkin kylän asukkaat, saattoivat perustaa killan. Valaliitot ja
killat olivat aikansa ihmisille luontevin organisoitumismuoto, jonka puitteissa yhdistyä.”77
”Erilaisia valaliittoja tehtiin paljon myös tilapäistarkoituksiin, yksi esimerkki on sopimuksen
vahvistaminen.”78
”Eniten huomiota ovat saaneet kauppiaiden ja käsityöläisten kaupungeissa muodostamat killat,
koska niiden katsotaan olleen kaupunkien itsehallinnon synnyn taustalla. (…) Lisäksi kaupungeissa
kirjoitustaito oli yleisempää ja killoista on jäänyt enemmän lähteitä.”79
72
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 155-156.
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 156.
74
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 156.
75
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 157.
76
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 157.
77
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 157.
78
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 158.
79
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 158.
73
”Suoraa yhteyttä moninaisten kiltojen ja kaupunkien itsehallintopyrkimysten välillä on kuitenkin
vaikea osoittaa muuten kuin siinä mielessä, että killat tarjosivat erilaisille eturyhmille luontevat
puitteet yhdistyä ja toimia. Erilaiset killat ovat ilmiönä satoja vuosia vanhempia kuin kaupunkien
itsehallintoliikkeet. Kysymykseen, oliko Euroopan kaupunkien erityisluonne tärkeämpi tekijä
itsehallin synnyssä kuin killat, on mahdotonta vastata vastaamatta ensin kysymykseen kuinka paljon
killat vaikuttivat kaupunkien muodostumiseen ja kehitykseen. Killat olivat itse erottamaton osa
kaupunkien erityisluonnetta. Kaupunki tarjosi maaseudusta poikkeavat puitteet kehittää kiltojen ja
erilaisten toveriyhteisöjen toimintaa. Tarvittavat valtaresurssit ulkopuolisten vallasta
irroittautumiseen olivat myös saatavilla.”80
”Kiltojen ja valaliittojen toiminnassa on pyritty näkemään protodemokraattisia liikkeitä ja
pyrkimyksiä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Näkemys on ongelmallinen, muttei ole helppoa
kiistää näiden järjestöjen paljon myöhempien 'perillisten' esittäneen tärkeää osaa kehityskulussa,
joka johti herruudellisten rakenteiden heikentymiseen.” (Ks. Black, 1984)81
Yhteisöjen tapaoikeus: ”Laki ja oikeudenkäyttö olivat Reynoldsin mukaan varhaisella keskiajalla
yhteisöllistä toimintaa. Suurin osa noudatetusta laista oli muistiinkirjoittamatonta ja perustui tapaan.
(…) Järjestelmä ei kuitenkaan ollut jäykkä tai hitaasti uusiin olosuhteisiin sopeutuva. (…)
Tapaoikeus oli myös varsin tulkinnanvaraista, ja sitä sovellettiin käyttämällä kirjaimellisesti
maalaisjärkeä. Kirjoittamattoman lain, jota sovellettiin yleisten oikeuskäsitysten mukaan, täytyi
perustua yhteisön oikeuskäsityksiin. Etiikan ja lain välinen ero ei voinut myös olla jyrkkä. Oikeus ja
kohtuus olivat yksi ja sama asia.”
”Roomalaiseen oikeuteen perustuvat tapaoikeudet Italiassa ja Etelä-Ranskassa eivät varhaisella
keskiajalla eronneet käytännössä kovinkaan paljoa germaanisista tapaoikeuksista. Kaikkien niiden
voi katsoa turvanneen pitkälti samankaltaiset oikeudet ja velvollisuudet, sekä perustuneen hyvin
samanlaisille arvoille. Myöskään tavassa, jolla oikeutta jaettiin, ei ollut radikaaleja eroja. Niitä alkoi
syntyä pääasiassa vasta 1100-luvulla ja sen jälkeen, kun ammattimainen juristikunta alkoi tutkia
antiikin lakikokoelmia ja soveltaa niitä käytäntöön.”82
”Lain lisäksi myös tuomiovalta ja oikeudenkäyttö sisälsivät yhteisöllisiä piirteitä. Karolinkinen
schabini, joukko vauraita maanomistajia, jotka toimivat tuomareina kokouksessa (mallus),
tuomitsivat paikkakunnan 'hyvien' miesten läsnäollessa. Myös englantilaiset shire court- ja hundred
court -kokoukset olivat siinä mielessä samanlaisia kuin mallus, että niihin osallistui paikkakunnan
vapaita miehiä ja tuomiosta ainakin keskusteltiin, vaikkei niitä olisikaan annettu yhdessä.”83
”Reynolds kiistää myös, että kollektiivinen tuomioistuinkäytäntö olisi hävinnyt yksityisen tai
feodaalisen tuomiovallan tieltä. Kokousten osallistujakunta muuttui mutta toimintatavat pysyivät
monessa paikassa samoin aina 1100-luvulle saakka.”84
”Kollektiivisen tuomitsemisen traditio säilyi kaikille osapuolille hyödyllisenä instituutiona. Jos
alueen herra tai herrat olivat heikkoja, saattoi konsensukseen pyrkivä kokous olla ainut tapa saattaa
päätökset voimaan tai sopia mahtavien ristiriidat.”
”Oma tapaoikeus rajasi kansan erilliseksi ryhmäksi selkeämmin kuin etniset tai kielelliset rajat.
Hallinnon kehittyessä sydän- ja myöhäiskeskisajalla myös tapaoikeuden piirit laajenivat. Suurimmat
tiettyä tapaoikeutta noudattaneet kokonaisuudet, kuningaskunnat, tulivat keskiajan edetessä yhä
80
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 158-159.
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 159.
82
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 160.
83
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 160.
84
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 160-161.
81
keskeisemmiksi. Tavat ja tapaoikeus miellettiin kasvavassa määrin kansan ominaisuuksiksi, ja
kulttuurin alla nähtiin verenperimän yhteys. Tapa, hallinto, perimä ja kansa olivat kuningaskuntien
ominaisuuksia, jotka loivat niiden asukkaille 'kansallista identiteettiä'.”85
”Tavat ja niiden alueelliset erot loivat ihmisille paikallista identiteettiä eri tasoilla. Kuitenkin
tapaoikeuden alueelliset eroavaisuudet olivat verraten pieniä peruskysymyksissä. Kautta LänsiEuroopan eritasoisten yhteisöjen mahtimiesten – kuninkaasta alimpaan herraan – velvollisuudeksi
katsottiin hallita oikeudenmukaisesti, mikä keskiajalla tarkoitti tapojen mukaan hallitsemista.”86
Jumalan rauha -liikkeet oli 1000-luvun alun Ranskasta alkanut liikehdintä, jossa yhteisön ihmiset
kokoontuivat piispansa johdolla tai spontaanisti ratkaisemaan alueen ongelmia. Vapaat miehet
vannoivat (pyhäinjäänösten äärellä) ”noudattavansa sääntöjä, jotka kuningas oli ennen vallallaan
taannut”: esim. olla käymättä hengenmiesten kimppuun, olla ryöstämättä kirkon omaisuutta, köyhiä
ja aseettomia luvattiin suojella.87
”Usein alueilta, joilla Jumalan rauha -kokouksia pidettiin, puuttui järjestystä ylläpitämään kykenevä
herra. Itse asiassa juuri rauhattomuus ja anarkia olivat usein kokouksen syynä. Silloin kokouksessa
(…) vannottiin yhteinen vala. Kun ajan mittaan tuli yhä tavallisemmaksi, että valan vannoivat
nimenomaan juuri ratsusoturit, jotka olivat rauhattomuuden tavallisimmat aiheuttajat, on analogia
kiltoihin selvä. Samankaltaisessa asemassa olevat ihmiset vannoivat yhteisen valan ja loivat
yhteisen moraalokoodin. Maaseudulla järjestystä palauttavan rauhankokouksen luonnollinen vastike
kaupungeissa oli kommunaalivala. Yhteisön jäsenten ilman esivaltaa aikaansaama maaseudun
rauhoittuminen ja kaupunkien itsehallinto näyttävät ainakin sukulaisilmiöiltä.”88
Reynolds puolustaa kuvaa Länsi-Euroopan keskiajasta ”(...) yhtenäiskulttuurin alueena ja aikana,
jossa alueet olivat ruohonjuuritasolla jopa samankaltaisempia kuin mitä lähteistä ensisilmäyksellä
voisi päätellä”.
”Ehkäpä maanherruudellista tuotantotapaa ja herruutta, sekä paikallistasolle hajautunutta valtaa,
voisi tutkia osana sitä monipuolista yhteisöllistä toimintaa, joka näyttää olleen leimallista
keskiajalle niin maaseudulla kuin kaupungeissa.”89
3.5. Kaupungit osana feodaalijärjestelmää
Ossi Kokkonen kirjoittaa Kaupungit ja feodaalinen yhteiskunta -artikkelissaan: ”Eurooppa
kaupungistui voimakkaasti väestönkasvun ja kaupankäynnin lisääntymisen seurauksena 900- ja
1000-luvuilta alkaen aina 1300-luvulle asti. (…) Pohjois-Italian ohella keskeisiksi alueiksi
muodotuivat Flanderi ja muu Luoteis-Eurooppa, Etelä-Ranska ja pienellä viipeellä Etelä-Saksa ja
Reinin alue.”90
”Kaupungit, jotka olivat pääasiassa hengellisille, mutta osin myös maallisille herroille läänitettyjä,
erosivat jo alkuvaiheessa maaseudusta. Vero- ja tullitulojen toivossa kaupunginherrat pyrkivät
pakottein ja helpottein keskittämään kaupankäynnin alueillensa; keskittymistä tuki osaltaan
kaupunkien edullinen sijainti ja niiden tarjoama sotilaallinen turva, porvareiden järjestäytyminen
sekä käsiteollisuuden alkava työnjako. Kaupungit erosivat maaseudusta myös oikeudellisesti, sillä
niistä muodostettiin itsenäisiä kaupunginherran alaisia oikeuspiirejä, jossa porvarit tuli tuomita
85
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 161.
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 161-162.
87
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 162.
88
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 163.
89
Sadeniemi, Matti, Keskiaikainen yhteisöllisyys – vaihtoehto feodalismille? Emt., s. 163.
90
Kokkonen, Ossi, Kaupungit ja feodaalinen yhteiskunta, emt., s. 165.
86
kaupunginoikeuden mukaan. Kun porvarit saivat lisäksi ajan mittaan yhä laajempia poliittisia
(äänioikeus, raatikelpoisuus) ja taloudellisia (jokapäiväiset markkinat) privilegioita, erosi porvaristo
jyrkästi maaseudun epävapaista talonpojista.”91
”Ratkaisevaa kehitykselle oli kaupunginherrasta riippumattoman, porvareiden keskinäisen
valaveljeytymään (coniuratio) perustuvan kaupunkiyhteisön syntyminen. Ensimmäisenä porvarit
nousivat herrojaan vastaan Pohjois-Italian ja Luoteis-Euroopan suurkaupungeissa 1000-luvulta
alkaen, seuraavina vuosisatoina muualla.”
”Pohjois-Italiassa ja Etelä-Ranskassa kaupunginherran valtaa vastaan nousivat aluksi kaupungeissa
asuneet, keskenään kamppailevat aatelissuvut ja patrisiaatti (johtavassa asemassa oleva
porvariskerrostuma), Alppien pohjoispuolella varakkaat kauppiaat ja ministeriaalit. Kaikkialla
kyseessä oli kaupungin varakkain, usein jo kaupunginhallinnossa toiminut osa, joka rajoitti
saamansa vallan itselleen. Vasta myöhemmin, usein väkivalloin, onnistui käsityöläisten ja
pikkukauppiaiden saavuttaa raatikelpoisuus sekä osallisuus kaupunginhallinnossa.”92
”Vaikka kaupunkiyhteisön autonomian laajuus vaihteli kaupungeittain ja vaikka Euroopan eri osien
välillä on suuriakin eroja, voidaan yleistäen sanoa kaupunkiyhteisön olleen enemmän tai vähemmän
itseään hallitseva, kaupunginherrasta riippumaton, kollektiivisesti oikeudellista, taloudellista,
sotilaallista ja poliittista valtaa käyttävä kokonaisuus.”93
Feodalismikeskusteluun liittyen: ”Ongelmallista kaupunkien aseman tekee etenkin kaksi seikkaa.
Ensinnäkin feodalismitutkimuksessa ei juurikaan ole käsitelty kaupunkeja, muttei yllättävää kyllä
oikeastaan maasetuakaan, koska painopisteenä on ollut sekä maaseudusta että kaupungeista
abstrahoidut herruussuhteet. Toisaalta kaupunkeihin keskittyvissä tutkimuksissa on keskiajan
kaupungeista usein etsitty uuden ajan porvariston alkua, jolloin maaseudun ja kaupunkien välisen
suhteen tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle.”
Näkemykset kaupunkien asemasta jakautuvat: kaupungit kohotetaan uuden ajan valtion kehdoksi,
jolloin painotetaan keskiajan yhteiskunnan kahtiajakautumista tai toisaalta tulkitaan yhteiskunta
yhtenäisenä, jolloin kielletään kaupunkien merkitys siirtymässä feodaalisesta porvarilliseen
yhteiskuntaan.94
”Englantilainen Rodney Hilton kritisoi vuonna 1992 ilmestyneessä teoksessaan English and French
towns in feudal society aiem pia tulkintoja keskiaikaisesta yhteiskunnasta. Hiltonin mukaan
länsieuroopplaista yhteiskuntaa on pidetty virheellisesti kahtiajakautuneena. Valtaosan
yhteiskunnasta ajateltiin kuuluneen 'feodaaliseen maaseudun' piiriin. Tämän maaseudun keskellä
sijaitsi 'epäfeodaalisia saarekkeita', kaupunkeja, joista muodostui viimeistään myöhäiskeskiajalla
feodaalista yhteiskuntaa hajottava voima. Hiltonin mukaan edellä esitetyn yleisen näköharhan on
aiheuttanut pääosin keskittyminen kaupunkien erityispiirteiden selvittämiseen.”95
”Hiltonin omaa näkemystä voi pitää kritiikkinä suurkaupunkeihin keskittynyttä tutkimusta kohtaan.
Suurkaupungit olivat läntisen Euroopan talous- ja hallintokeskuksia, joissa yhdistyivät kehittynyt
käsityötuotanto, kansainvälinen kauppa ja kirkollinen hallinto. Hiltonin mukaan historioitsijat ovat
kuitenkin korostaneet liikaa etenkin yleellisyystuotteilla käydyn kaukokaupan merkitystä. Samalla
on laiminlyöty niin suur- kuin pienkaupunkien jokapäiväisen kaupankäynnin tutkiminen.”96
91
Kokkonen, Ossi, Kaupungit ja feodaalinen yhteiskunta, emt., s. 165.
Kokkonen, Ossi, Kaupungit ja feodaalinen yhteiskunta, emt., s. 165-166.
93
Kokkonen, Ossi, Kaupungit ja feodaalinen yhteiskunta, emt., s. 166.
94
Kokkonen, Ossi, Kaupungit ja feodaalinen yhteiskunta, emt., s. 166.
95
Kokkonen, Ossi, Kaupungit ja feodaalinen yhteiskunta, emt., s. 169.
96
Kokkonen, Ossi, Kaupungit ja feodaalinen yhteiskunta, emt., s. 170.
92
”Pikkukaupungit erosivat Hiltonin mukaan sosiaaliselta rakenteeltaan suurkaupungeista. (…)
Pikkukaupunkien asukkaista suurin osa tuotti jokapäiväisiä kulutustavaroita kaupungin ja
lähiseudun asukkaille, minkä takia niiden sosiaalinen eriytyminen ei edennyt yhtä pitkälle kuin
suurkaupungeissa. Niinpä pieniin kaupunkeihin ei yleensä voinut muodostua kapeata rikkaiden
kauppiaiden ryhmää. Tämä näkyy myös kaupunkien hallinnossa ja oikeudessa. Vaikka pienissäkin
kaupungeissa varakkaat suvut pyrkivät valtaan, jäi sosiaalinen kuilu sukujen ja muun porvariston
välillä huomattavasti kapeammaksi kuin suurkaupungeissa.”
”Vasta pieniin kaupunkeihin syventyminen osoittaa Hiltonin mielestä aiemmin esitetyn 'dualsociety' -teesin vääräksi. Pikkukaupungeista muodostuu jopa koko yhteiskuntaa koossa pitävä
voima, vaihdon ja kaupankäynnin keskeinen osa. Sekä maallisten ja hengellisten herrojen
perustamat, että itsestään kasvaneet pikkukaupungit ovat Hiltonin feodalismille yhtä tärkeää kuin
maaorjuus tai kartanotalous.”97
5. ”Feodaalisten piirteiden mosaiikki” uudemman tutkimuksen valossa
”Eurooppalaisen kulttuurin alueellinen ja historiallinen monipuolisuus sekä rikkaat muodot johtavat
väistämättä siihen, että feodalismikäsitteen merkitys hämärtyy, jos sitä sovelletaan eri maiden,
alueiden tai vuosisatojen historiaan.”
Esimerkki: ”Normandian herttuakunnan 1000-luvun läänitykset voivat olla muodoiltaan tai
oikeutukseltaan hyvinkin erilaisia kuin vastaavan aikakauden eteläranskalaiset maanomistus- ja
hallintatavat puhumattakaan vaikkapa uuden ajan alun Puolan maataloudellisista järjestelyistä.”
”Useimmissa esimoderneissa eurooppalaisyhteiskunnissa on silti nähty feodaalisia piirteitä, toisissa
enemmän ja toisissa vähemmän, myös riippuen siitä, mitä kaikkea kutsutaan feodaaliseksi.”
”Eri maiden historiat eroavat toisistaan myös feodalismin osalta ainakin kahdella tavalla: sen lisäksi
mitä oikeastaan tapahtui, on merkittävää myös se, miten tutkijat ovat siitä erilaisten kansallisten
traditioiden puitteissa kirjoittaneet. On jopa esitetty, että suuri osa tutkimuksen korostamista
keskiaikaa koskevista 'kansallisista' eroista olisi vain seurausta historiankirjoituksen kansallisista
perinteistä, mikä tosin lienee kärjistetty väite.” - Tässä käsityksessä viitataan Susan Reynoldsiin.98
Euroopan eri alueiden nykytutkimus:
–
–
–
97
Pohjois-Ranska ja Belgia eli Rein- ja Loire -jokien välinen alue: Ganshofin
feodalismitulkinta, Reynoldsin ja Dubyn kritiikki; kapetinkikuninkailla suoraa
vaikutusvaltaa vain Île-de-Francen alueella, muuten ”(...) maanhallintamuodot,
oikeudenkäyttö ja verotus oli järjestetty paikasta toiseen eri tavoilla, joille oli yhteistä
lähinnä maata viljelevän väestön alistettu asema”.99
Saksan alue: ”Saksan kuningaskunnan katsotaan yleensä feodalisoituneen hallinnoltaan 9001100-luvuilla. Erityisesti keisari Lothar III:n kautta (1125-1137) on pidetty tässä suhteessa
keskeisenä. Pisimmälle feodalisoituminen eteni Hohenstaufien (1138-1254) dynastian
hallitessa.” (Tutkimusta: Schulze, Reynolds ja Mitteis.)100
Etelä-Ranska ja Katalonia: ei ”kunnolla feodaalinen” perinteisen tutkimuksen mukaan
(Robert Boutruche Languedocin alueesta); nykytutkimus toista mieltä (Pierre Bonnasie ja
Kokkonen, Ossi, Kaupungit ja feodaalinen yhteiskunta, emt., s. 170.
Hietaniemi ym., Euroopan eri osien feodaalisten piirteiden mosaiikki -artikkeli emt., s. 180. Ks. Reynolds alaviite 1.
99
Hietaniemi ym., emt., s. 181-182.
100
Hietaniemi ym., emt., s. 182.
98
–
–
–
–
–
–
Thomas N. Bisson sekä Jean-Pierre Poly): vallan hajautuminen alemmille herroille,
anarkkiset olot ja ns. rauhanliikkeet, herrojen ”pahat tavat” eli mellastus.101
Pohjois-Italia: Kaupungit säilyivät antiikista ja maaseutu hyvin heterogeeninen (”erilaisia
läänityksiä, talonpoikien vapaatiloja, latifundioita ja kaupunkilaisten maanomistuksia”,
erityisesti Lombardiassa oli kartanoita, ja Libri Feudorum koottiin siellä, muuten
kartanojärjestelmä heikkoa). ”1100-luvulta alkaen kaupungit alkoivat aktiivisesti valloittaa
ympäröivää maaseutua, contadoa. (...) Tämä kehitys muutti maaseudun järjestelmän täysin,
kun kaupungit kehittivät osittain kaupallistuneita järjestelyjä niistä riippuvaisille
talonpojille. Sellainen oli mezzadria eli sopimusjärjestelmä, josta tuli tavanomainen PohjoisItaliassa 1200-luvulla.” Aiemmin alue oli ollut feodaalisen vallankumouksen näyttämö,
mutta sitten siitä tuli ”kilpailevien kaupunkivaltioiden ja niiden hallitseman kaupallistuneen
maaseudun välisen taistelun näyttämö”.102
Englanti (feodalismi vientituotteena): feodaaliset piirteet vuoden 1066 normannivalloituksen
myötä, maanomistusolot muuttuivat ja 1080-luvun lopulla laadittiin Domesday Book.103
Sisilia ja Etelä-Italia (feodalismi vientituotteena): normannivalloituksen aikaa kutsuttu
feodaaliseksi, mutta Sisiliassa Euroopan ensimmäinen moderni valtio Roger II:n aikana
(kuninkaana 1130-1154).104
Palestiina (feodalismi vientituotteena): ensimmäisen ristiretken (1096-1099) jälkeen.105
Bysantti: ei feodaalinen vaan imperaalisbyrokraattinen.106
Itä-Eurooppa107
”Jos tarkastelemme Euroopan eri osien feodaalisuutta lähtien liikkeelle Francian ydinalueiden
historiasta 1000-luvulla, niin voimme todeta, että samanlaista keskusvallan sisäsyntyistä kriisiä ei
tapahtunut muualla kuin läntisessä Euroopassa.”108
”Ainakin joitakin feodaalisia piirteitä tuntuu löytyvän miltei minkä Euroopan kolkan
keskiaiakaisesta historiasta hyvänsä, kaukaisempia periferioita ehkä lukuunottamatta (Islanti).
Tiukan säännönmukaista, legalistista feodalismia taas ei tunnu köytyvän mistään, ei edes Rein- ja
Loire-jokien rannoilta.”109
5. Muiden maanosien ja aikakausien feodalismit
Venäjä
Sadeniemi tarkastelee Patrimonialismi ja feodalismi Venäjän historiassa-artikkelissaan Venäjällä
mahdollisesti esiintynyttä feodalismia.110 Hän ei löydä varhaisesta tai myöhemmästä Kiovan
valtakunnasta (882-1169) juurikaan feodaalisia piirteitä, ellei feodaalisuutta ja kartanotaloutta
samaisteta.111 Mongolivalloituksen (1237-41) jälkeistä aikaa tarkastellessaan hän löytää päällisin
puolin feodaalisilta näyttäviä rakenteita: Kiovan valtakunnan hajoamisen ja Moskovan nousun
välistä 1169-1478 aikaa – ja sen ruhtinaskuntia - Pipes taas luonnehtii patrimoniaalisiksi. Moskovan
ruhtinaskunta kukisti kilpailijansa vuosien 1380-1505 välisenä aikana ja tätä uutta valtarakennetta
101
Hietaniemi ym., emt., s. 183-184.
Hietaniemi ym., emt., s. 184-185.
103
Hietaniemi ym., emt., s. 185-186.
104
Hietaniemi ym., emt., s. 187-188.
105
Hietaniemi ym., emt., s. 188-189.
106
Hietaniemi ym., emt., s. 189-191.
107
Hietaniemi ym., emt., s. 191-195.
108
Hietaniemi ym., emt., s. 195.
109
Hietaniemi ym., emt., s. 196.
110
Sadeniemi, Matti, Patrimonialismi ja feodalismi Venäjän historiassa-artikkeli emt., s. 232-250.
111
Sadeniemi, emt., s. 238-241.
102
luonnehti siirtymä patrimoniaalisuudesta absolutistiseen valtakoneistoon.112
Varhainen islam
Hietaniemi Huomautuksia islamilaisesta feodalismista, patrimonialismista ja ”sultanismista”
-kirjoituksessaan aloittaa siitä havainnosta, että maailmanlaajuisessa feodalismitutkimuksessa
islamailaiset maat ovat jääneet vähälle huomiolle vaikka niissä onkin nähty feodalismin
mahdollisuus. Oma ongelmansa on islamilaisen maailman yksioikoinen niputtaminen yhteen.113
Hietaniemi käsittelee useita kiinostavia aiheita: Khaldunin mallia (joka liikkuu feodalismidiskurssin
perusongelmien äärellä), Blockin esille nostama sukuntaisuus näyttää tulleen vallitsevaksi
valtiollisuuden ylläpitäjäksi islmilaisessa maailmassa, umajjadi-valtakunnan (661-750) iqta
-järjestelmä (soturille myönnetty eliikäinen, ei-prinnöllinen nautintaoikeus maahan) ja veroläänitys
abbasidisynastiassa (750-1250).
Ottomaanivaltakunta
Aikaisemmista kalifikunnista poiketen kehittyi Ottomaanivaltakunta sulttaanikuntana 1300-luvulta
alkaen. Sen perustivat turkkilaiset paimentolaiset ja siitä tuli 1500-luvulla maailman vahvin valtio.
Valtio ja kirkko erotetaan tällöin toisistaan uudella tavalla.
Hietaniemi nostaa kiinnostavan puolen esille: ”Uuden ajan yhteiskuntafilosofia ja yhteiskuntatiede
syntyvät juuri tilanteessa, jolloin Euroopan nouseva absolutismi saattoi heijastella itseään
Ottomaanivaltakunnan peilisssä, mikä valitettavan usein unohtuu tuon ajan aatehistoriasta.”114
Maan yksityisomistuksen katsotaan yleensä puuttuneen ”aasialaisesta tuotantotavasta” tai
”aasialaisesta despotiasta”, mikä Hietaniemen mukaan on virheellinen päätelmä: maa oli valtion
hallussa voimakkaan vallankeskityksen ansiosta. Hallitsijan valtaa rajoitti sharia ja sovinnaisoikeus
eli örf.115 256-257 Vallankeskityksen eräänlainen huipentuma oli mamelukeista koostuva orjaarmeija (janitsaarit sen yhtenä alalajina), jolle palkka maksettiin rahassa, kunnen valloitukset
päättyivät 1500-luvulla. Tällöin luotiin eräänlainen maanläänityksen kaltainen systeemi: sipahiratsumiehille luovutettiin timar-läänityksiä aina 1600- luvun puolelle, jolloin tuliaseiden laajeneva
käyttö toi mukanaan uudet palkkasoturit.116
Islamilainen Intia
1000-luvulta alkaen muslimit valtasivat osia Intiasta ja noin 700 vuotta Pohjois-Intiassa oli
islamilaisia valtiollisia muodostelmia. Täällä käytettiin iqta-järjestelmää. Delhin sultaanikunnassa
siitä tehtiin perinnöllinen 1200- ja 1300-lukujen valtataisteluissa (sulttaanin ja paikallishallitsijoiden
välillä). 1500-luvulla Delhin sulttaanikunta hajosi ja maahan muodostuui mongolivalloittajien uusi
islamilaisesti johdettu mogulivaltakunta.117 – Lopulta Hietaniemi vertaa islamilaisen ja kristillisen
maailman kehityspiirteitä toisiinsa.118
112
Sadeniemi, emt., s. 242-245.
Hietaniemi, Tapani, Huomautuksia islamilaisesta feodalismista, patrimonialismista ja ”sultanismista” -kirjoitus,
emt, s. 251-266.
114
Hietaniemi, Huomautuksia islamilaisesta feodalismista, patrimonialismista ja ”sultanismista” -kirjoitus, emt, s. 256.
115
Hietaniemi, Huomautuksia islamilaisesta feodalismista, patrimonialismista ja ”sultanismista” -kirjoitus, emt, s. 256257.
116
Hietaniemi, Huomautuksia islamilaisesta feodalismista, patrimonialismista ja ”sultanismista” -kirjoitus, emt, s. 257259.
117
Hietaniemi, Huomautuksia islamilaisesta feodalismista, patrimonialismista ja ”sultanismista” -kirjoitus, emt, s. 261263.
118
Hietaniemi, Huomautuksia islamilaisesta feodalismista, patrimonialismista ja ”sultanismista” -kirjoitus, emt, s. 264266.
113
- Japani (jää käsittelemättä)
- Zhou-Kiina (1122?-256 eaa.) ja ”Hajaanuksen aika” (221-589); jää tässä pois
- Mesopotamia noin 1100-1200 eaa. (tämäkin poissa)