View/Open - Aaltodoc

Sisältö
Johdanto
Uskon hyppy
Toisto Tyhjyys Kvanttihyppy
Lopuksi Lähteet 3
7
15
21
29
37
42
Johdanto
Mitä tapahtuu, kun hyppää? Normaalisti hypyn kulku voidaan pilkkoa neljään
eri vaiheeseen: vauhdinottoon, ponnistukseen, ilmalentoon ja alastuloon. Mutta
mitä tapahtuu, kun elektroni hyppää atomia kiertävältä radalta toiselle? Mitä
tapahtuu, kun ihminen hyppää uskoon? Voiko tyhjyyteen hypätä?
Tässä kirjoitusrykelmässä hypätään neljästi. Ensin hypätään kierkegaardilaiseen
uskon filosofiaan. Toisessa osassa perehdytään hyppysuorituksen hiomiseen toiston käsitteen avulla. Kolmannessa hypyssä tutkitaan alastuloa: jos hyppää tyhjyyteen, mitä on vastassa eksistentialismin ja buddhalaisuuden mukaan? Viimeisenä hypätään kvanttimekaniikkaan.
Onko mitään perustetta niputtaa neljää näin erilaista tarkastelukulmaa yhteen?
Ja jos tutkimuskohde on hyppy, missä määrin voidaan olettaa, että tämän kirjoitelman rajauksilla päästään edes lähelle hypyn luonnetta? En ole ihan varma
kummastakaan. Tämä tutkimus on henkilökohtainen hyppyni tuntemattomaan.
Kaikki alkoi keskiviikkona 10.9.2014, kun B12-baarissa Helsingin Vaasankadulla juotiin Hyppy tyhjyyteen -nimisiä shotteja. Ne olivat läksiäiseni, ja seuraavana
päivänä lensin puoli vuotta kestävälle matkalle. En tiennyt mitä odottaa. Oli
vain menolippu Belgiaan.
Matkan aikana samaa hämeenlinnalaista koulua käynyt poika, nykyinen jihadistikäännynnäinen, pidätettiin terrorismista. Hiukan myöhemmin Pariisissa
ammuttiin kuoliaaksi 20 ihmistä satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen kohdistuneessa iskussa. Kun vain noin sadan kilometrin päässä Brysselistä poliisit
tappoivat kaksi terroristiksi epäiltyä, asuinkortteliini Saint-Gillesissä saapuivat
päivystämään aseistetut sotilaat. Keväämmällä, kun olin päätynyt Malmöhön,
3
synagogaa ympäröivistä puskista saattoi ilmestyä poliisi, sillä vasta hiljan naapurikaupungissa Kööpenhaminassa oltiin hyökätty sekä sananvapautta käsittelevään tilaisuuteen että bar mitsva -juhliin. Olin iskujen aikaan samoilla kulmilla,
etsiskelin Søren Kierkegaardin hautaa Assistensin hautausmaalla.
Hyppyyni tarttui vaivihkaa uskonnollisia sävyjä, ja lopulta kasassa oli monisäikeinen sotku toisiinsa kietoutuneita elementtejä: Jägermeisterin etiketissä on
hirvi. Erakkomaisen pyhimyksen Saint Gillesin ainoa ystävä on hirvi. Hyppy
tyhjyyteen -shotissa on Jägermeisteria. Kierkegaard puhuu uskon hypyistä. Kierkegaardin kanssa samalle hautausmaalle on haudattu fyysikko Niels Bohr. Bohr
kehitti teorian kvanttihypyistä. Ja niin edelleen. Se, mikä alkoi tyhjyytenä, täyttyi.
Seuraavat kirjoitelmat yhdessä neljän tekemäni sarjakuvanovellin kanssa ovat
toisiaan kommentoivia, täydentäviä ja tyhjentäviä tutkimuksen osasia aiheesta
hyppy. Ne ovat samaan merkitysten ja viittausten viidakkoon simultaanisti kasvaneita pöheikköjä. Tästä syystä en ajattele opinnäytetyöni jakautuvan erikseen
teoreettiseen ja taiteellisen osuuteen. Sekä sarjakuvat että tekstit ovat samaa rönsyilevää kokonaisuutta. Tämä on myös syy siihen, miksi en viittaa tekstiosuudessa sarjakuvaosuuteen. En avaa piirustusta erillisenä prosessina tai käytä kuvaliitteitä – sellainen alleviivaisi osuuksien erillisyyttä ja epätasa-arvoista suhdetta.
Samalla tavalla en viittaa sarjakuvissa suoraan teksteihin. Sen sijaan molemmat
osiot ovat toisiinsa kiinnittyneitä ja jakavat saman aiheen: hypyn. Argumenttina tutkimuksen rakenteelle toimikoon viimeisen kirjoitelman kuvaus kvanttimekanistisesta järjestyksestä: asiat ovat ristiin yhdistyneitä ja keskenään vuorovaikuttavia ennustamattomia sattumuksia.
4
Oh, God, give me something:
A reason to live.
My body is aching.
Don’t want sympathy.
Come on. Come and love me.
Come on. Set me free.
Patti Smith, Privilege (Set Me Free)
6
Uskon hyppy
Haluaisin tulla uskoon. Luulen että se helpottaisi krapula-aamuista pahalta haisevaa ahdistusta. Luulen että saisin uskosta turvaa. Alkaisin hymyillä enemmän.
En tuntisi enää merkityksettömyyttä. Haluaisin pelastua.
Suhteeni Jumalaan katkesi, kun lopetin teini-ikäisenä rukoilemisen. Jumala ei
vastannut rukoukseeni, kuukautiseni eivät siirtyneet. Nyt kun suhde pitäisi rakentaa uudelleen, en tiedä mistä aloittaa. Ehkä tutusta lorusta:
Rakas Jeesus siunaa meitä
Anna meille enkeleitä
Siivilläsi meitä peitä
Älä meitä koskaan heitä
Aamen
(Tähän perään omia toiveita!)
Tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin mukaan uskoon hypätään.1 Uskon
hyppyä (troens spring) edeltää alemmilla elämäntasoilla eteneminen. Kaiken kaikkiaan elämäntasoja on kolme: esteettinen taso, eettinen taso ja uskonnollinen
taso. Esteettisellä tasolla ihminen pakenee elämän perustavia kysymyksiä mielihyvään ja välittömiin tyydytyksiin. Jos joskus esteettiselle ihmiselle hiipii mieleen
1
Kierkegaard on ripotellut ajatuksiaan uskon hypystä pitkin tuotantoaan erilaisiin filosofisiin ja kaunokirjallisiin teoksiin. Ne ovat kirjoitettu useimmiten erilaisten salanimien takaa, ja
jokaista salanimeä taas on syytä tulkita omanlaisessaan viitekehyksessä. Jotta saisin sanottua jotain
selkeää uskon hypystä jaarittelematta turhia, nojaan tulkinnassani kahteen läpikotaisin kierkegaardinsa tuntevaan tutkijaan Torsti Lehtiseen ja Heidi Liehuun.
7
tärkeämpiä asioita, hän turruttaa ne kokoon ironialla ja melankolialla. (Liehu
1990, 64.) Hyppy eettiselle tasolle vaatii valinnan. Eettinen ihminen valitsee
pakoilun lopettamisen ja ottaa vastaan elämän epätoivoisuuden. Hänestä tulee
valinnoistaan vastuullinen yksilö. (Emt., 144.) Eettisen tason valinnat jäävät kuitenkin ulkokohtaiseksi ja muodolliseksi velvollisuudentunnoksi (Lehtinen 2013,
130). Kun yleisien ohjenuorien sijaan ihmistä ohjaa subjektiivinen totuus, on
hypätty korkeimmalle tasolle, uskoon. Uskonnollinen ihminen on autenttisesti
itsensä. Hän on löytänyt vapauden. (Emt., 160, 165.)
Luullakseni olen jämähtänyt hyppimään esteettiseltä tasolta eettiselle ja takaisin. Kun epätoivo todella alkaa jäytää, käyn ostamassa suklaapatukan tai uudet
verhot. Sesongin kuoseissa eivät huolet paina. Ja sitten onkin aika korkata viini.
Elämäntasoilla hyppiminen ei olekaan suorasukaista kehitystä kohti ylintä uskonnollista tasoa. Jotkut eivät etene alimmalta tasolta ollenkaan, eikä kaikkia
kierkegaardilaisia vaiheita ole välttämätöntä käydä läpi. Tasoilta voi tippua, ja
niille voi kavuta uudestaan. Siinä mielessä elämäntasojen järjestelmä on kuitenkin Kierkegaardilla ajallisesti määrittynyttä ja lineaarista, että uskonnollista tasoa
edeltää aina eettinen taso. Olennaisesti tasoja luonnehtii progressiivisuus, ei temporaalisuus. Tasot ovat kvalitatiivisesti erilaisia tapoja suhtautua elämään ja sellaisenaan toisistaan irrallisia. Ihminen, joka elelee yhdellä tasolla, ei voi aavistaa,
millaista olisi toisella. (Liehu 1990, 14–15). James Jarvisin lyhyessä sarjakuvassa
Wisdom Sets Bounds tasojen erillisyys kuvautuu osuvasti, kun kaksi eri tasoilla
eksistoivaa pallonmuotoista hahmoa keskustelevat:
Pallo 1: Mikä hätänä?
Pallo 2: Olen saavuttanut täydellisen ymmärryksen.
Pallo 1: Voitko sitten kertoa, mitä tässä pitäisi tehdä?
Pallo 2: Usko minua. Et halua tietää.
Pallo 1: Ai. Ok.
(James Jarvis 2014, 136; oma suomennokseni.)
Kukin valitsee omalle elämälleen tason lopulta itse. Kaikilla meistä on siihen
vapaus ja vastuu. (Liehu 1990, 13.) Alleviivaamalla yksilöllisiä valintoja ja elämäntasojen erillisyyttä Kierkegaard ottaa tietoisen hajuraon Hegeliin (emt., 16).
Tasojen logiikkaa ei ohjaa mikään ihmisestä irrallinen maailmanhenki. Ihmiset
tekevät valintansa itse, eikä tasoilla hyppelyä määritä järki. Kierkegaard puhuu
yksityisestä ihmisestä (den Enkelte), joka on ensisijainen suhteessa historiaan (Leh8
tinen 2013, 74). Tasot eivät myöskään yhdisty kuten hegeliläisessä dialektiikassa,
jossa historia kehittyy vääjäämättä teesien ja antiteesien yhdistyessä synteeseiksi.
Vaikka korkeimmista elämäntasoista voikin löytää sävyjä alemmista tasoista, jokainen taso on silti toisensa poissulkeva (Liehu 1990, 16).
Kierkegaard antaa synteesin käsitteelle kokonaan Hegelistä poikkeavan merkityksen. Kierkegaardille ihminen on vastakkaisuuksien synteesi. Elämän tekee
ristiriitaiseksi ajallisuuden ja iättömyyden, äärellisen ja äärettömän, välttämättömyyden ja mahdollisuuden sekä ruumiin ja sielun kaltaisten vastakohtaparien
samanaikaisuus. (Liehu 1990, 43). Se, miten ihminen ristiriitaisuuksiin suhtautuu, määrittää hänen eksistenssitasoaan. Kun ihminen hyväksyy elämän vastaparisen luonteen, hän löytää sekä itsensä että Jumalan (Lehtinen 2013, 79, 90).
Esteettisellä tasolla valinnat ovat Kierkegaardin mukaan turhanpäiväisiä, koska
kyse on pelkistä makuasioista (Lehtinen 2013, 134). Joskus tulen itsekin samaan
tulokseen ja alan hetkellisesti askeetikoksi. Kieltäydyn ylimääräisestä. Katkaisen
nettipiuhan, syön pelkkää soppaa enkä vaihda vaatteita. Hautaudun peiton alle
miettimään, kuinka kurjaa kaikki on. Ruoskin itseäni tunnelmaan elokuvilla ja
kirjoilla, jotka päättyvät huonosti.
Tässä kohden saattaisi olla saumani hyppyyn. Yksi ruoskanisku lisää, ja sitten
loikka. Uskonnolliselle eksistenssitasolle kavutaan nimittäin resignaation, luopumisen, kautta. Olennaisinta on luopua yleisistä eettisistä normeista ja ottaa
vastuu yksityisenä ihmisenä. Siinä, missä Hegelille (1994, 60) lakien noudattaminen on vapauden korkein muoto, kierkegaardilainen vapaus on lakien
ylittämistä. Kierkegaardille ei kuitenkaan riitä, että menettää. Menetykseen ei
saa jäädä makaamaan, se pitää kääntää voitoksi. Murheessa vellominen on este
uskon hypylle, ja sen ylittämiseksi vastoinkäymisistä tulee tehdä todiste Jumalasta, kuten Paavali Efesolaiskirjeessä tekee. (Lehtinen 2013, 164–165.) Paavali ei
vakuuttele uskoa yleisen tason argumenteilla. Hänelle todisteeksi Jumalan olemassaolosta riittää kauhistuttavat vastoinkäymiset. Näin toivottomuus kääntyy
toivoksi ja epäusko uskoksi. Mutta kun syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteeni kasvavat ylitsepääsemättömiksi, aloitan nettishoppailun. Alan metsästää verkosta rannekelloa, koska
olen varma, että sellaisen hankkiminen tekisi elämästäni hyvää. Kun vertailen
rannekkeitten värejä ja kehysten materiaaleja, en edes huomaa, että valahdan
takaisin alimpaan mahdolliseen estetiikan suohon. 9
Esteettistä tasoa luonnehtii tylsistyminen. Esteettinen ihminen ei ymmärrä elämän ristiriitaisuuden päälle ja on siksi kauimpana omaksi itsekseen tulemista.
Hänen eksistoimisensa on vaillinaista, ja sekös kyllästyttää. Kierkegaard esittelee
kaksi esteettisen ihmisen perustyyppiä: välittömän ja tietoisen esteetin (Liehu
1990, 63). Välitön esteetti etsii tylsyyteen pilkettä elämän välittömistä, aineellisista pohjamudista. Välittömän esteetikon elämä pyörii vain ajallisuuden, äärellisyyden, välttämättömyyden ja ruumiillisuuden piirissä. (Lehtinen 2013, 91.)
Hän voi hukuttautua donjuanmaisiin ruumiinnautintoihin tai pikkuporvarilliseen rahanhaalimiseen (emt., 92, 95). Kuten välitön esteetti, myös tietoinen
esteetti kiertää elämän perustavan ristiriitaisuuden, mutta erotukseksi hän tiedostaa epätoivonsa (emt., 97). Tämä on merkki kehittyneemmästä eksistenssistä. Tietoinen esteetti haluaa ylittää elämän aineelliset rajoitukset ja tähyää siksi
ääretöntä ja ajatonta, mahdollisuuksia. Tietoisen esteetin elämässä on kuitenkin
sekopäisyyden ainekset: hänen vapautensa on kuvitteellista, mutta pää pilvissä
hän ei sitä itse tajua. (emt., 98). Halveksuessaan pikkuporvarillista elämäntapaa tietoinen esteetti päinvastaisesti karttaa kaikenlaisia velvollisuuksia. Häntä
ei kiinnosta sitoutuminen ihmissuhteissa eikä työssä. Häntä ei kiinnosta aineellinen hyvinvointi eikä mukautuminen joukkoon. Hän liihottelee vapauden illuusiossa eikä ymmärrä, että hän pakoilee elämää taide- ja kulttuuririentoihin
samalla tavalla kuin pikkuporvari rahanrohmuamiseen.
Hetkinen. Kaikki tämä kuulostaa hirveän tutulta. Olenko siis tietoinen esteetti?
Uskon hyppy taitaa olla kauempana kuin kuvittelinkaan. Luopuminen wlanista
ei sittenkään vielä riitää. Tilanteeni ei kuitenkaan ole toivoton. Todistettavasti
tunnen silloin tällöin ahdistusta. En siis ole hengetön. Kierkegaard (1964, 122)
kirjoittaa teoksessaan Ahdistus, että ahdistunut ihminen on matkalla kohti henkeä, löytämässä syntisyytensä. Hengetön, esteettinen ihminen taas on niin tyytyväinen yhdentekevään elämäänsä, ettei hän ymmärrä eikä osaa ahdistua. Tässä
mielessä pakanakin eksistoi korkeammalla tasolla kuin pikkusievää elämäänsä
koristeleva esteetti vailla auktoriteetteja. Tasojen järjestelmä ei myöskään ole sidottu kristinuskoon, vaikka Kierkegaard kristityn tulokulmasta kirjoittaakin.
Koska uskonnolliselle tasolle ei voi päästä kuin eettisen tason kautta, seuraava
etappini olkoon siis se. Portti eettiseen elämään on epätoivo (Lehtinen 2013,
104). Riittävän syvä epätoivo on ponnahduslauta eettiselle tasolle. Hypyn ytimessä on valinta: hyppyä pitää tahtoa. Valitessaan eettisen elämän ihminen hyväksyy elämän ristiriitaisen luonteen ja ymmärtää olevansa yksilö näiden ristiriitaisuuksien paineessa. (Liehu 1990, 144). Eettisen ihmisen ratkaisu selvitä
10
ristiriitaisuuksien repimänä on toteuttaa yleistä. Hän on velvollisuudentuntoinen työntekijä ja uskollinen kumppani. Hän nauttii ystävyyssuhteista ja luottaa
lakiin. Työn ja avioliiton kaltaiset asiat yhdistävät yksilön yhteisöön, partikulaarin universaaliin, äärellisen äärettömyyteen, ajallisuuden iäisyyteen ja vapauden
välttämättömyyteen (emt., 163). Eettinen ihminen hokee jatkuvasti hauki on
kala, hauki on kala – hän tekee, kuten kuuluu tehdä.
Uskonnollisuus on eettiselle ihmiselle niin ikään ulkoapäin ohjautuvaa. Eräänlainen kuvaelma eettisestä uskonnollisuudesta löytyy Marjana Satrapin (2008)
omaelämäkerrallisesta Persepolis-sarjakuvakirjan tarinasta Viini. Islamilaisen vallankumouksen vaalijat tekevät tarkastuskäyntejä teheranilaisissa kodeissa siltä
varalta, ettei kukaan vain olisi noudattamatta uskonoppeja. Kun tarkastajat pistäytyvät Satrapin lapsuudenkodissa, perheellä on pelastussuunnitelma valmiina:
sillä välin kun miehet jaarittelevat tarkastajien kanssa ja pelaavat aikaa, naiset
juoksevat valuttamaan viinipullot tyhjiksi vessaan. Tarinassa tarkastajien suhtautuminen uskontoon on eettinen: he takertuvat yleisiin moraaliperiaatteisiin ja
tekevät ulkokohtaisuuksista numeron.
Kierkegaardilaisittain tarkastajat eivät ole vielä uskonnollisella tasolla. He ovat
kuitenkin lähellä. Kierkegaardille eettinen eksistenssitaso on nimittäin siirtymäkategoria (gjennemgangssphaere) uskonnolliselle tasolle (Liehu 1990, 155). Koska
eettiselle ihmiselle pilkottelee koko ajan pieni uskonnollisen maailmankatsomuksen häivähdys, jossain vaiheessa hän ymmärtää, ettei etiikkaa ilman Jumalaa
ole. Niinpä eettisen ihmisen vaihtoehdoiksi jää joko valua takaisin esteettiselle
tasolle tai tunnustaa oma syyllisyytensä ja loikata uskonnolliselle tasolle.
Uskonnollisella tasolla ihminen hylkää yleisen ja valitsee itsensä autenttisena yksilönä. Uskonnollinen ihminen ei luovu pelkästään netistä, hän luopuu kaikesta
kuten Aabraham luopuu pojastaan. Hänen ristiriitaisuutensa yhdistyvät hengessä. Se on synteesin korkein muoto.
Kierkegaard jakaa uskonnollisen tason pateettiseen uskonnollisuuteen ja paradoksaaliseen uskonnollisuuteen. Pateettisesti uskonnollinen ihminen kantaa
syntisyydestään ahdistuksen taakkaa. Alavireisyytensä läpi hän ei kuitenkaan
löydä reittiä vapauteen. (Liehu 1990, 236). Paradoksaalisessa uskossa ihminen
taas löytää hengellisen huolettomuuden (Lehtinen 2013, 168). Absoluuttinen
paradoksi on Kierkegaardille hetki, jossa ihminen ymmärtää olevansa ajallisuuden ja ikuisuuden synteesi. (Liehu 1990, 239–240). Tämä hetki voi tapahtua
11
vain uskossa, sillä usko on ainoa mahdollinen linkki ajallisen ihmisen ja ikuisen
Jumala välillä.
Uskon hyppy on absoluuttiseen paradoksiin heittäytymistä (Liehu 1990, 261).
Hypyssä järkisyyt heitetään sivuun, sillä järjellä Jumalaa ei voi tavoittaa (emt.,
262). Jumalan olemassaolon tai olemattaolon objektiivinen todistelu on ajanhukkaa. Jumalan olemassaolon merkityksellisyys paljastuu vain uskossa. Ihmiselle itselleen jää tehtäväksi valita joko epätoivoinen elämä ilman Jumalaa tai
intensiivinen hyppy elämän mysteeriin.
Mutta niin paljon kuin Kierkegaard painottaakin uskon hypyn olevan yksityisen
ihmisen omasta valinnasta kiinni, ei sellaista asiaa silti noin vain päätetä. Päätin
kyllä olla ostamatta rannekelloa, mutta että päättäisin alkaa uskovaiseksi? Uskoa
lähestyminen ei voi olla muuta kuin hapuilua. Hidasta patikointia. Eksymistä,
nenälleen kaatumista ja uudelleen rämpimään ryhtymistä. Luulen, että hypätäkseni tarvitsen ensin kunnon vauhdin – vähän kuin hyppylajeissa kilpailevat
urheilijat. Ja kuin kilpaurheilussa, ehkä uskon hypyssäkin saavutetaan tuloksia
toiston avulla. Seuraavassa luvussa tutkitaan, kuinka harjoittaa itsensä mahdollisimman vetreään hyppykuntoon.
12
Oh God said to Abraham, “Kill me a son”
Abe says, “Man, you must be puttin’ me on”
God say, “No.” Abe say, “What?”
God say, “You can do what you want Abe, but
The next time you see me comin’ you better run”
Bob Dylan, Highway 61
14
Toisto
Isäni neuvoi squashkentällä, että jokaista harjoitusta on toistettava niin kauan
kunnes onnistuu tekemään kolme nappisuoritusta peräkkäin. Neuvo oli vaihtelevasti joko turhauttava tai raivostuttava. En ikinä jaksanut keskittyä enkä toistaa. Ainoa toimiva motivaattori oli ”ravintolajätski” (ravintolassa tarjottu jäätelöannos, jonka sain mikäli saavutin asetetut tavoitteet, kuten kaksikymmentä
perhoslyöntiä peräkkäin). Squashkokemuksiini perustuen kaksi kysymystä vaivaa: 1) Jos urheilussa kehittyminen tapahtuu toiston kautta, päteekö sama uskon
hypyssä ja/tai ylipäätään elämässä? 2) Jos olen aina ollut keskittymishäiriöinen
toiston välttelijä, onko toivotonta edes yrittää kehittyä hyppääjänä? Ehkä olen
vain ulkokohtaisista palkinnoista tyydytyksensä saava possu. Osanani on valita
joko kinuski- tai suklaakastike, nonparelleilla tai ilman.
Kierkegaard (2014, 3) kirjoittaa Fear and Trembling -teoksessaan pidemmälle
menemisestä. Sitten Descartesin aikojen ei ole enää riittänyt, että epäillään kaikkia aistihavaintoja. Mennään vielä pidemmälle: epäillään myös Jumalaa. Tällainen epäily, joka johtaa loogiseen ja järkiperäiseen todisteluun Jumalan olemassaolon puolesta tai sitä vastaan, on Kierkegaardille uskon vastakohta. Hän naljailee
Johannes de silentio -salanimen takaa Hegelille:
Allekirjoittanut ei ole filosofi. Hän ei ole ymmärtänyt Systeemiä eikä hän niin ikään
tiedä onko sellaista olemassakaan tai onko se valmis. Hänen omalle heikolle päälleen
on aivan tarpeeksi käsiteltävää siinä, kuinka suuria niiden päiden on oltava, jotka
näin suuria ajatuksia kehittelevät. (Kierkegaard 2014, 5–6; oma suomennokseni.)
Isopäisten järkeily systeemistä ei Kierkegaardia kiinnosta. Kierkegaardilla ei ole
tarvetta mennä pidemmälle. Hänelle uskossa ei ole kyse taidosta, joka hankitaan
15
pätevällä päättelyllä tai treenillä sormia napsauttamalla. Hänelle uskossa on kyse
elämän mittaisesta olemisen tavasta, joka löytyy tästä ja nyt. Tällainen oleminen
kasvaa runsaammaksi toistossa.
Antiikin Kreikan aikainen muistamisen käsite on lähellä sitä, mitä Kierkegaard
tarkoittaa toistolla (Kierkegaard 2001, 33). Toisto on menneisyyden ja nykyisyyden samanaikaisuutta. Kreikkalaisille tietäminen oli muistelua: se, että jotain on
ollut, muuttuu tiedossa nykyisyydeksi. Samoin toisto on tie lähemmäs totuutta.
Siinä sama muuttuu uudeksi, tämä hetki osaksi ikuisuutta. Toisto on yksilön
mahdollisuus laadulliseen kehitykseen.
Toiston ytimessä on maailman muuttuvaisuus. Jos koitat väkisin toistaa jotain
entuudestaan tuttua, se ei onnistu, sillä sitä jotain sellaisenaan ei enää ole. Kierkegaard käyttää teoksessaan Toisto vertauksena matkustamista: kirjassa matkustetaan Berliiniin etsimään samaa, mitä edellisreissulta kaupunkiin oli jäänyt. Käy
kuitenkin selväksi, ettei aiempi visiitti ole uusittavissa. Niin paljon on muuttunut. (Kierkegaard 2001, 63.) Sen sijaan toistossa on ennemminkin kyse vanhan
laajentumisesta. Siitä, kun paikallaan pysymisestä löytää jotakin uutta. Sama
vanha runsastuu toistossa merkityksellisemmäksi. (Emt.)
Toistossa eräs nuorukainen, Kierkegaardiksi itsekseenkin väitetty, kamppailee
rakkauden tunnoissa. Häntä ohjataan kohti toistoa, rakkauden syventämistä,
mutta nuorukainen jänistää ja menettää rakastettunsa. Hän tuskailee:
Elämäni on saavuttanut ääripisteensä; olemassaolo herättää minussa inhoa, se on
mautonta ja siitä puuttuu kirpeys ja tarkoitus. Vaikka olisin vielä Pierrotakin nälkäisempi, en voisi niellä selitystä, jota ihmiset tyrkyttävät. Voit työntää sormesi multaan pystyäksesi tuoksusta päättelemään, missä maassa olet, minä työnnän sormeni
olemassaoloon – siitä puuttuu tuoksu. Missä minä olen? Mitä se merkitsee: maailma?
Mitä tämä sana tarkoittaa? Kuka on houkutellut minut tähän mukaan ja jättänyt
minut sitten oman onneni nojaan? Kuka minä olen? (Kierkegaard 2001, 89.)
Sen sijaan Aabraham, joka surmaa poikansa Jumalan pyynnöstä, onnistuu toistamaan uskonsa. Aabraham kohtaa toistossa yleisen, joka pakottaa hänet päättämään, palaako hän takaisin universaaliin vai syventääkö hän uskoaan. (Lehtinen
2013, 166.) Aabrahamia ei kuitenkaan paina yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat
moraalikäsitykset, vaan hän luottaa kokemukseensa Jumalan sanan oikeellisuudesta. Tällaisessa toistossa aiempi usko vahvistuu ja muuttuu laadullisesti korke16
ammaksi (emt., 168). Poikansa surmaaminen tekee Aabrahamista uskon ritarin
(troens ridder) (Liehu 1990, 207).
Olen vuosien jälkeen palannut takaisin squashkentille. Välissä on ehditty sulkea
liudallinen kenttiä, ja ne vähät joita on jäljellä, ovat todella remontin tarpeessa.
Kentillä sinänsä mikään ei ole kuitenkaan muuttunut: punaiseksi maalatut viivat
juoksevat seiniä pitkin kuin ennenkin, ja lasiseinän taakse tiivistynyt kosteannihkeä hien haju ei ole muuttunut miksikään. Ja nyt ymmärrän. Ei ole kyse
siitä, jaksanko toistaa tiettyä tekniikkaharjoitusta tarpeeksi monta kertaa peräkanaa. Kyse on siitä, että suhteeni kentälläoloon muuttuu. Niin on myös käynyt.
Kun palasin squashin pariin tauon jälkeen, kohtasin toiston. Minun piti valita
ja haluta takaisin kentälle. Nykyisin pelaamista ei raskauta velvollisuuden pakko
vaan pelkkä helpottava ilo. On ehkä väärin verrata lätkimistäni pyhän toiston
tuomaan siunattuun huolettomuuteen. En ole squashtoiston jälkeen yhtään parempi ihminen, mutta ainakin vähän parempi pelaaja. Ehken olekaan possu.
Gilles Deleuze jatkaa teoksessaan Difference & Repetition (1994) toiston käsittelyä siitä, mihin Kierkegaard jäi. Yhtä Hegel-vastaisena Deleuze ensinkin erottaa
toiston yleisestä. Yleisyys on kvalitatiivista samankaltaisuutta ja kvantitatiivista
samanarvoisuutta. Toistossa kyse on aivan vastakkaisesta: se liittyy ei-vaihdettaviin ja ei-korvattaviin yksiköihin. Toiston tuloksena on siis aina jotain uniikkia,
jolla ei ole kaltaista. Toistoa kuvaakin partikulaarisuus ja ainutlaatuisuus, ja se on
aina eräänlaista rikkomista suhteessa yleiseen. (Deleuze 1994, 2.)
Deleuzen mukaan Kierkegaard asettaa toiston neljässä kohden yleisyyttä vasten.
Ensinkin toisto on Kierkegaardille uuden tekemistä. Jokin aiempi laajenee merkitykseltään uudeksi. Toistossa ei kuitenkaan riitä pelkkä kontemplointi. Toisto
on vapauden osoitus, enemmän valintaan liittyvää toimintaa kuin mietiskelyä.
Toiseksi toisto on erilaista suhteessa luonnonlakien kertaantuvuuteen. Luonnossa toistuu vuodenajat, säätilat ja sen sellaiset, mutta kierkegaardilainen toisto
on muuta. Luonnonoikut ovat muuttuvaisia ja sellaisenaan mahdottomia toistettavia, sillä toistoon liittyy aina tahto ja valinta. Kolmanneksi Kierkegaardille
toisto on enemmän kuin moraalinen laki: yksityinen ihminen toistaa uskoaan yli
lakien ja yleisen hyväksyttävyyden. Neljänneksi toisto asettuu sekä tottumusta
että muistia vasten. Tottumus on jotain, mistä ei kummemmin löydy tietoista ja
yksilöllistä minuutta. Toistossa johonkin vanhaan lisäytyy yksityisen ihmisen erityislaatuisuus. Samoin muisti vanhan kertailuna runsastuu toistossa sekä tähän
hetkeen että tulevaan. (Emt., 5–7.)
17
Deleuzelle itselleen toisto kietoutuu eron käsitteeseen. Deleuzelle ero on perustavanlaatuinen olemista ja elämää määrittävä metafyysinen seikka. Pysyviä ja vakaita identiteettejä ei ole; ne rakentuvat vain suhteessa eroihin. Eroja löytyy niin
olioiden väliltä kuin niiden sisältäkin, ja ne toimivat toiston kautta. Toistossa
vanhastaan tuttu kertaantuu erityislaatuisena, siis erottuu.
Suuremmaksi kasvava, erottava toisto on Dominique Goblet’n ja Kai Pfeifferin
sarjakuvakirjassa Plus si entente pohja, jonka päälle koko tarina rakentuu. Kirjassa kuvaideat, muodot ja värit, viivat ja aiheet toistuvat toistumistaan ja kasvattavat tarinan. Rapu, linnun nokka, vaginaaliset muodot, vesi, sukupuolielimiltä
vaikuttavat puutarhapensaat ja puutarhapensailta vaikuttavat sukupuolielimet,
tiiliseinä ja kirjakasat toistuvat toisiinsa kietoutuen, joka sivulla uudesta tulokulmasta. Hetki hetkeltä tarina syvenee, eikä rapu ole kertaantuessaan enää sama
vanha rapu kuin aiemmin. Siitä saattaa toistua vain sakset, muoto tai pelkkä
etäisesti rapua muistuttava ajatus. Se yhdistyy joskus haluun, joskus epätoivoon,
joskus ruumiinmuotoihin kuten pakaroihin ja joskus johonkin muuhun punaiseen kuten sydämiin. Kirja on tarina keski-ikäisen naisen seuranhausta, mutta se
on lähestulkoon sivuseikka. Keskiössä on toisto: elementit toistuvat niin kauan,
että niistä ja niiden välisistä eroista ei saa enää mitään selvää tai sitten saa.1
Deleuzelle toisto voi ilmetä ajallisesti kolmessa eri muodossa: passiivisena, aktiivisena ja tyhjänä. Toisto sinänsä tapahtuu aina tässä hetkessä ja sitoo yhteen
menneen ja tulevan. Sidonnan tavat kuitenkin vaihtelevat. (Deleuze 1994, 70.)
Passiivisessa synteesissä toisto on mekaanista laatua. Kuten pinttyneet tavat, passiivinen toisto on saman asian kertaamista ilman tietoista tasoa. (Emt., 71.) Aktiivinen synteesi sen sijaan on tietoista. Aktiivisessa toistossa muisti lisää menneeseen tämän hetken partikulaarisuutta. (Emt.) Tyhjän ajan tasolle nousee toisto,
joka on puhtaasti pelkkä muoto. Tyhjän ajan synteesi vapautuu ajallisista tapahtumista ja edustaa vain itseään. (Emt., 88.)
Dominique Goblet piti Helsingissä sarjakuvatyöpajan ja kertoi hänen ja Pfeifferin työskentelymetodista. He piirtävät intuitiivisesti, vailla suunnitelmaa, assosiaatioihin perustuen. Ensin toinen piirtää pari sivullista ruutuja, sitten on toisen
1
Tässä vaiheessa opinnäytettä alan vähän kyllästyä kääntämään ranskankielisiä ajattelijoita
ja taiteilijoita selkokielelle. Mitäs jos olisinkin rehellinen? Kirjoittaisin, että Plus si entente on kirja,
jota en osaa sanallistaa, eikä pitäisi ehkä olla tarvekaan, ja Deleuzesta en ymmärrä muuta kuin murusia. Jatkan kumminkin yrittämistä.
18
vuoro. Molemmat reagoivat vuorotellen toistensa piirroksiin, kehkeyttävät lisää
silmukoita vanhoista langoista. Goblet pyysi meitä tekemään samaa: piirtämään
mitä mieleen tulee, pysähtymään muotoihin, väreihin, aiheisiin, viemään niitä
eteenpäin, loitontamaan kuvakulmaa, menemään lähemmäksi. Löyhästi vaan,
ajattelu oli ehdottomasti kielletty.2
Goblet’n ja Pfeifferin metodi pöyhii passiivisen synteesin tasoa. Plus si entente’issa
toisto on vaistojen ja halujen ohjattavissa. Pyöritään jossain, mikä on ennen käsitteellistä ajattelua. Vasta tekemisprosessin lopuksi siirrytään aktiivisen synteesin tasolle: tarinaa aletaan järkeistää ja sanallistaa, kun kaikki kuvat on tehty.
Käsikirjoitus tehdään jälkikäteen. Toistossa osa kuvista karsitaan pois ja jäljelle
jäävistä tehdään selkoa.
Vaan entäpä tyhjän ajan synteesi? Deleuze (1994, 95) palaa Kierkegaardiin ja
kirjoittaa, ettei hän ollut valmis maksamaan toistosta koko hintaa. Kierkegaard
ei ota toiston vaatimaa viimeistä askelta. Kierkegaard ripustautuu uskoon, kun
pitäisi hyväksyä tyhjän ajan totaliteetti, viimeinen loppu. Sen, minkä Kierkegaard luovuttaa toistossa uskon varaan, kuuluu tyhjän ajan synteesissä tulevaisuuteen. Seuraavassa kappaleessa jatketaan tyhjyydestä ja tarkastellaan, mitä se
on eksistentialisteille ja buddhalaisille.
2
Ja nyt, kun asia tuli puheeksi, niin teen poikkeuksen johdannon linjavetoon siitä, etten
selitä piirtämisestä mitään, sillä kait olisi typerää jättää kertomatta. Goblet’n työpaja on varmasti
merkittävin yksittäinen asia, joka on vaikuttanut sarjakuviini. Työpajassa vapauduin käsikirjoittamisesta, jota vihaan, ja monesta muustakin asiasta, kuten liiallisesta suunnittelusta. Nykyisin piirtelen
mitä sattuu ja kasaan kokonaisuuden vasta jälkikäteen. Goblet taisi olla myös syy siihen, miksi lähdin
Belgiaan. Siinä mielessä puhuminen tyhjyyteen hyppäämisestä on liioittelua. Lähdin haistelemaan
sarjakuvia, joita tiesin Belgiasta löytyvän.
19
We are dancing in the hollow of the cup of nothingness. We are one
flesh, but separated like stars.
Henry Miller, Tropic of Capricorn
Olen tyhjä kaikesta. Minusta on hävinnyt kaikki muu paitsi ohuet
hauraat puunrungot ja huoneeni ohuet hauraat aaveet.
Jean Rhys, Huomenta, keskiyö
20
Tyhjyys
Tyhjyys on vastakohta täydelle. Sanakirjamääritelmän mukaan tyhjä on sisälmystä vailla oleva, mitään sisältämätön. Tyhjyyttä on, kun jotain olennaista puuttuu.
Kun jokin loppuu, jää tilalle vain tyhjää. Tyhjyys voi olla merkityksettömyyttä
ja turhanpäiväisyyttä. Tilallisesti määriteltynä tyhjyys on täyttämätöntä, vapaata
tilaa, tai jotain mitä ei ollenkaan ole. Kun potkaisee tyhjää, kuolee.
Onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä? Hyppy tyhjyyteen -shotin kohdalla
kysymystä ei tarvitse asettaa. Shottilasi on ensin täynnä ja seuraavassa hetkessä
tyhjä. Kukaan (järkevä) ei jätä shottilasia puolilleen. Kun kumosin läksiäisissäni Hyppyä tyhjyyteen kurkustani alas, tein siitä mielessäni symbolin tuntemattomalle. En ajatellut, että hyppyni tyhjyyteen olisi hyvä tai huono asia. En
murehtinut sitä, mitä Suomeen jää tai mitä Belgiassa odottaa, enkä ollut asiasta
sen enempää innoissanikaan. Ajattelin olevani täyden keskellä nyt ja huomenna
tyhjän. Siinä se.
Kun sitten nousin junasta Gare du Midillä ja raahustin matkalaukkuni kanssa
Brysselin katuja yöpaikkaa vailla, tyhjyys oli tyhjempää kuin olin osannut odottaa. En tiennyt yhtään missä olen. Enkä tiennyt miten olisi kannattanut olla
tai olisiko kannattanut olla ollenkaan. Päädyin harhailemaan kaupunginosaan,
jossa kadulla ei näkynyt muita naisia ja jossa miehet luultavastikin kuvittelivat
omistavansa katseillaan sääreni. Pikkuhiljaa opin käyttämään pidempiä hameita
ja tuntemaan kadut, joilla ei kannata kulkea. Opin myös tuntemaan kadut, joilla
voi hoippuroida yksin yöllä humalassa ilman huolta. Opin, että pankkikortilla
ei voi maksaa, ja opin, missä on käteisautomaatteja. Opin varomaan koirankakkaa joka askeleella. Opin, että kaikki mikä hoituu, jos on hoituakseen, hoituu
leväperäisesti. Opin, ettei olutta saa juoda pullosta, ja opin varomaan nilkkojani
21
lenkkeillessäni mukulakivikaduilla. Mutta vaikka arki Brysselissä tuli tutuksi ja
kaupungin kartta alkoi täyttyä merkityksistä, tyhjyys kalvoi silti.
Englanniksi tyhjyydelle on kaksi sanaa: emptiness ja nothingness. Emptiness vaikuttaa olevan konkreettisempaa tyhjyyttä, jonkun poissaoloa. Se on enemmän
fyysinen käsite. Nothingnessissa on filosofisempi sävy, se viittaa merkityksettömyyteen tai ei-olevan metafyysisiin puoliin. Ranskan kielen néant on kääntynyt
suomeksi niin ei-olevaksi, olemattomuudeksi kuin tyhjyydeksikin ja toisaalta
englanniksi nothingnessiksi. Myös saksankieliset sanat das Nichts ja Nichtigkeit
kääntyvät nothingnessiksi. Tässä luvussa tyhjyydestä kertovat Martin Heidegger, Søren Kierkegaard, Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir. Kutsuttiin heitä
eksistentialisteiksi tai ei, heille kaikille tyhjyys on erottamaton osa elämää ja olemista, eksistenssiä. Vaikka jokaisen edellä mainitun ajattelijan tyhjän käsite on
käännetty vaihtelevasti suomeksi ja alkuperäiskieliset versiot latautuvat jokainen
omanlaisesti, käytän jatkossa selkeyden ja tarinankerronnan vuoksi pelkästään
sanaa tyhjyys. Lopun nopea pyrähdys buddhalaisuuteen kääntää tyhjyyden määritelmän ylösalaisin: ahdistava ja riivaava kokemus vaillinaisuudesta muuttuu
henkisen valaistumisen tyyssijaksi.
Jos tyhjyyden ottaa loogiseen käsittelyyn, kysymys kuuluu: miten on mahdollista, että jotain mitä ei ole, on (Sorensen 2003)? Looginen päättely johtaa tietenkin umpikujaan. Eihän tyhjyydestä voi sanoa mitään ilman, että sanoo siitä
jotain. Ja sitten tyhjä ei olekaan enää tyhjää, siihen tulee täytettä. Luennossaan
Mitä on metafysiikka? Heidegger argumentoi logiikan olevan hakoteillä tyhjyyden kieltämisessään. Heideggerin mukaan tyhjyys on otettava ajattelun keskiöön
– vain tyhjyyden kautta oleminen avautuu ymmärrettäväksi. Oleminen on vallitsevien olosuhteiden ylittämistä, mikä mahdollistuu vain suhteessa siihen, mikä
ei ole olevaa. Siis tyhjään. Vain tyhjä kohdistaa olemisen maailmaan. Olemista
ennen oli tyhjää, ja olemisen jälkeen on tyhjää. Ja sekös onkin ahdistava ajatus.
Olemisen rajallisuus kouristaa, koska tyhjyys väijyy kulman takana (Heidegger
2010, 38). Hätä ei ole kuitenkaan minkään näköinen, sillä Heideggerille olemiseen lähtökohtaisesti kiinnittynyt tyhjyys on kaiken perusta. Siksi sitä ei missään
nimessä kuulu lakaista sivuun tai jättää kokonaan käsittelemättä kuten logiikkaan taipuvaisessa länsimaisessa tieteessä on ollut tapana. Tyhjyydestä kumpuava
ahdistus on reitti tietoisuuteen, vapauteen ja ylipäätään metafyysisten kysymysten uudelleenasettamiseen. (Emt., 44.)
Kuten Heideigger, myös Kierkegaard (1964, 55) kirjoittaa tyhjyyden suhteesta
22
ahdistukseen ja tunteisiin. Tunteet ovat intentionaalisia tiloja, jotka kohdistuvat
johonkin. Kun pelottaa, pelko herää jostakin pelottavasta asiasta. Kun ihmisen
intentio sitä vastoin kohdistuu tyhjyyteen, herää ahdistus. Ahdistus on siksi
ratkaisevasti erilaista kuin tunteet, eikä näitä kahta siksi pidä sotkea. Ahdistus
on reitti tarttua tyhjyyteen ja merkityksettömyyteen sekä keino löytää vapaus ja
henki. Tyhjyys on ikuisuutta, ja ahdistus vihje Jumalalta.
Sartren tyhjyyden kuvaus on monelta osin Heideggerin vastaavaa muistuttava.
Sartrellekin oleminen on perustavanlaatuisessa suhteessa tyhjyyteen. Teoksessaan
Being and Nothingness Sartre erottaa kaksi eri olemisen muotoa: olemisen-itselleen
(être-pour-soi) ja olemisen-itsessään (être-en-soi). Oleminen-itsessään on asioiden
ja esineiden tapa olla. Oleminen-itselleen taas on tietoista ja intentionaalista olemista, se on aina suhteessa maailmaan. Itsessään olevat asiat eivät tee muuta
kuin vain ovat. Niiden olemassaolo sinänsä on oikeastaan melko yhdentekevää
ja niiden oleminen paljastuu vain, mikäli itselleen oleva tietoisuus ottaa ne kohteekseen. Tietoista havaintoa vasten oleminen-itselleen tulee näkyväksi. Oleminen-itsessään taas tulee näkyväksi tyhjyyttä vasten. Siksi Sartren mukaan tyhjyys
paikantuu olemiseen itseensä:
Tyhjyyttä ei voi ajatella olemisen ulkopuolelle, ei täydentävänä abstraktina ajatuksena eikä loputtomana ympäristönä, johon oleminen on kiinnittynyt. Tyhjyys löytyy
olemisen ytimestä. (Sartre 1977, 22; oma suomennokseni.)
Jean Rhysin romaanien naispäähenkilöt diagnosoidaan usein masentuneiksi alkoholisteiksi. Masennus, alkoholismi tai päähänpotkitut elämänhistoriat ovat
Rhysin kirjoissa kuitenkin vain kouriintuntuvasta pohjavireestä versovia sivujuonteita. Rhysin naiset lipuvat tahdottomasti. He ajelehtivat Pernod-lasillisten
välillä keskellä odotuksia, joihin he eivät voi vastata, ja sattumanvaraisia tapahtumia, joihin heille ei ole kontrollia. Jos he vaikuttavat masentuneilta tai alkoholisteilta, se on pelkkä seuraus, ei syy. Ehkä rhysläisten naisten, kuten omanikin, ongelma on huono usko (mauvaise foi). Sartre (1977, 55) kirjoittaa huonon uskon
olevan itselleen valehtelua. Se on olemisen kiertelyä, vastuun ja vapauden pakoilua. Huonossa uskossa leikitään, ettei tiedetä mistä on kyse. Sartrelle maailma jakautuu faktiseen ja transsendenttiin. Siinä missä oleminen-itsessään on faktista,
olemisessa-itselleen on lupaus transsendentista. Vaikka olemistamme määrittää
tietyt puitteet, ympäristö ja tilanteet, aika ja paikka, ihmisellä on mahdollisuus
kurottaa yli vallitsevien olosuhteiden. Tai oikeastaan kyse ei ole ainoastaan mahdollisuudesta. On eettinen velvoite tunnustaa olemisen transsendetti luonne.
23
Olemisella-itsessään on kyky tehdä itsensä. Huonouskoinen ei siihen pysty.
Joskus Brysselissä päivittäinen ahdistelu kadulla sai elottoman objektin sisälläni
muuttumaan hetkeksi aktiiviseksi toimijaksi. Kun etuhampaaton mies puistossa
kysyy kuulumisiani, huonossa uskossa kuvittelen hänen todella olevan kiinnostunut kuulumisistani ja vain ja ainoastaan niistä. Vastaan hyvää. Kun mies sitten
tarttuu ranteeseeni ja alkaa raahata minua perässään kadun yli, ymmärrys transsendenssista vyöryy puuskana päälleni ja kakeltelen non, no, don’t you understand
NO. Riuhtaisen käteni irti miehen otteesta ja kävelen tieheni. Matkalla kotiin
hävettää, käperryn takaisin suppuun, objektiksi ilman tahtoa, siis elottomaksi.
Simone de Beauvoir ottaa Sartrea paremmin huomioon olemisen faktisten reunaehtojen valtasuhteisen ja sukupuolittuneen luonteen. Kun Sartre puhuu inhosta perustavanlaatuisena kokemuksena olemiselle-itsessään, hän ottaa esimerkiksi niljakkuuden ja liman. Lima on lähes elotonta, kuolemaa kohti voipuvaa
ainetta. Lima on hidasta, raskasta ja takertuvaa. Se saa olemisen-itsessään kammotuksen ja inhon valtaan, sillä se on uhka olevan omalle ajallisuudelle. Liman
Sartre yhdistää naiseuteen. Beauvoir (2009, 281) sen sijaan huomauttaa, että
vaikka limaisuuden voikin liittää naiseuteen, tällainen merkitysrakenne ei ole
universaali eikä yleistettävissä. Beauvoirin mukaan limaisen naisen kammoksuminen on historiallisesti rakentunut kokemus, joka on tyypillistä oman äärellisyytensä kieltäville miehille. (Heinämaa 2005, 49.)
Sara Heinämaa (2005, 49) kirjoittaa, että Beauvoirin mukaan naiseuteen liitettävät negatiiviset arvostukset ovat riippuvaisia kulloisistakin intressijärjestelmistä.
Vaikka naisia on tapana pitää miehisen ikuisuuden vastakohtina, lihallisina ja
rajallisina, kokemusmaailmamme ei tarvitsisi välttämättä rakentua niin. Me pidämme rakennelmaa pystyssä itse. Naisia rakennelman ylläpitäminen houkuttaa
siksi, että oman olemassaolon kaksinaisuuden unohtamiseen on helppo tuudittautua. Ensinkin transsendenttiin kurottava oleminen on raskasta. Toisekseen
objektin paikka on pedattu naiselle valmiiksi; siinä on mukava kölliä. Siksi kai
itsekin lillun huonossa uskossa. Kasana limaa.
Beauvoir ottaa naiseuteen liitettävistä merkitysrakennelmista esimerkiksi noidat:
Miehet ovat aina yhdistäneet naisen annetun immanenssiin; vaikka nainen saakin
sadon kasvamaan ja synnyttää lapsia, ei näiden prosessien takana ole naisen tahto.
Nainen ei ole subjekti, transsendenssi eikä luova voima vaan salaperäisten nesteiden
24
täyttämä objekti. Niissä yhteisöissä, joissa mies palvoo tällaisia mysteereitä, nainen
on kultin kohde ja häntä kunnioitetaan papittarena. Mutta silloin kun mies kamppailee alistaakseen luonnon yhteisölle, elämän järjelle ja passiivisen annetun tahdolle, pidetään naisia noitana. (Beauvoir 2009, 307.)
Simon Hanselmannin sarjakuvakirjassa Megahex päähenkilönä on juuri beauvoirilaista kuvailua mukaileva noita nimeltä Megg. Kuten Beauvoirin noidat,
myös Megg toimii yleisiä normeja vastaan omien intohimojensa mukaan. Hän
imee miehet yksinäisen epätoivonsa passiiviseen yöhön. Meggin miesystävä,
Mogg-niminen kissa, on kietoutunut syvälle Meggin vaikutuspiirin ja on vain
halujensa orjuuttama kissanmuotoinen lihakimpale. Megg ja Mogg polttavat
apaattisena pilveä, eivät nouse sängystä eivätkä lähde ulos ja jos lähtevät, he
koittavat soluttautua lastentapahtumaan pedofiileinä. Lopulta Megg ja Mogg
ajautuvat järjestämään kämppiksensä pöllön raiskattavaksi. Pöllön hyväksikäyttö
on melko tapahtumattoman kirjan ainut kohta, josta syntyy tarinaan pidempikestoista jännitettä.
Oli miten oli, kaiken edellisen jälkeen voidaan päätellä, että tyhjyyden tuntemukset eivät ole ainoastaan perusteltuja, vaan ne ovat erottamaton osa elämää.
Niitä ei saa pyyhittyä pois. Mikä siis neuvoksi? Mitä jos ahdistus ja inho kasvavat
sietämättömiksi? Kuunnellaan naistenlehtiä, lääkäreitä, ties mitä henkisen kasvun ohjaajia ja työpaikan mindfulness-kouluttajaa. He vastaavat: hengitysharjoitukset. Kun oppii hengittämään syvään, ottamaan sisään positiivista ja päästämään ulos negatiivista, tuntemaan kehon painon ja lämmön ja sulkeistamaan
turhat ärsykkeet, olon pitäisi rauhoittua. Jokainen Applen palaveri alkaa hengittelyllä. Sen on siis pakko toimia. Jos jossain kamppaillaan tyhjyyden kanssa, niin
Applen palavereissa. Joten kokeillaan, hengitänpä tässä sitten. Suljen silmäni,
tunnen päänsäryn ja kutinaa niskassa. Ei se mitään. Jatkan hengittelyä, ikävien tuntemuksien pitäisi lähteä pois kunhan vain keskityn hapenottoon. Tunnen keuhkot, hyi, varmaan myös pallean ja muita sisäelimiä, ällöttää. Ajatukseni
harhautuvat pitsaan – minneköhän menisin lounaalle? Haukkaan keuhkoihini
ilmaa, siihen pitäisi liittää positiivisia mielikuvia. Oikeasti? Tekevätkö ihmiset
tällaista? Myös tupakointi auttaa löytämään hengityksen syvyyden. Mikseivät
asiantuntijat suosittele sitä?
Hengitysharjoitusten tarkoituksena on kehittää mielenlujuutta, keskittymiskykyä ja tyyneyttä. Harjoitusten juuret ovat buddhalaisessa meditaatiossa. Ja mitä
onkaan buddhalainen valaistumisen kokemus? Se on tyhjyyttä. (Webb 2011.)
25
Buddhalainen tyhjyyden käsite saa kuitenkin aiemmin esitetystä melankolisesta
ja ehkä kuristavastakin vaillaolemisesta poikkeavan merkityksen. Sunyata on kaiken pohjimmaista tyhjyyttä, ymmärrystä siitä, että kaikki on yhtä ja että kaiken
kokeminen on kokijasta riippuvaista. Elämme vain suhteessa toisiimme ja ympäristöömme, mitään yksittäistä ympäristöstään irrallista entiteettiä ei ole. Alan
Watts kuvaa asianlaitaa:
Asian ydin on, että ne (aine ja avaruus) ovat erillisiä, mutta erottamattomia, kuten
kissan etupää ja takapää. Leikkaa ne irti toisistaan, ja kissa kuolee. Ota pois aallonharja, eikä ole aallonpohjaakaan. (Watts 2014, 37.)
On siis vain maailman muuttuvainen virta, väpätys tai pyörre, johon kaikki
palautuu. Arkikokemuksen sujuvoittamiseksi tarvitsemme tietenkin erotteluja
syistä ja seurauksista, ajasta ja paikasta, ihmisistä, ötököistä, ympäristöstä ja sen
sellaisesta. Kielellinen asioitten pilkkominen muodostaa kuitenkin hämyverhon, jonka yli meditointi tähtää. Sanat ja erottelut tekevät meidät yksinäisiksi
ja epävarmoiksi. (Watts 2011, 50.) Kun kuvailin aluksi tyhjyyttä, taisin kuvailla
jotakin tällaista. Mutta maailman todellinen luonne on toisenlainen: se on fyysistä yhteyttä muuhun olevaan, se toimii intuitiivisella eikä käsitteellisellä tasolla.
Tämän ymmärtäminen tuo buddhalaisille rauhan.
Kvanttifysiikka esittää maailman hyvin samanlaisena kuin idän filosofiat ja
uskonnot. Fritjof Capra (1975, 230) kirjoittaa, että itse asiassa buddhalainen
tyhjyyden käsite täsmää täydellisesti kvanttifilosofian vastaavan kanssa. Kvanttiviitekehyksessä ei tunnusteta objektia erillään tilasta. Tila tarkoittaa tässä tapauksessa tyhjyyttä: jotain, mitä vasten objekti on objekti. Objektia ei voi olla ilman
tyhjyyttä, eikä tyhjyyttä ilman objektia. Niiden olemassaolo on täysin toisistaan
riippuvaista, ja ne myöskin saattavat vaihtaa keskenänsä paikkaa. Myöskin tieto
maailmasta on kvanttifysiikassa kuten buddhalaisuudessakin kiinni havaitsijasta. Asiat ovat suhteellisia. Watts (2014, 110) käyttää esimerkkinä sateenkaarta:
sateenkaari tarvitsee syntyäkseen auringon, ilmankosteuden ja havainnoitsijan.
Kuten sateenkaari siirtyy aina suhteessa havaitsijaansa, myös atomit kvanttitasolla käyttäytyvät näin. Seuraavassa luvussa perehdytään atomien kvanttimaailmaan lisää.
26
We must be clear that when it comes to atoms, language can be
used only as in poetry. The poet, too, is not nearly so concerned with
describing facts as with creating images and establishing mental
connections.
Niels Bohr, teoksessa Theorizing modernism
28
Kvanttihyppy
Tanskalaisen fyysikon Niels Bohrin kehittämä teoria atomin rakenteesta on tällainen: Atomissa elektronit kiertävät ydintä eritasoisilla kiertoradoilla. Elektroneissa on erilaisia määriä energiaa, ja ne asettuvat radoillensa energiansa mukaan: mitä kauemmaksi atomin ytimestä mennään, sitä suuremmaksi energia
kasvaa. Elektronien energia vastaa siis aina kiertoradan energiamäärää. (Turunen
2012.) Teoriaa kutsutaan Bohrin atomimalliksi. Se ei kuitenkaan vastaa ihan
todellisuutta; fysiikan alalla mallia on sittemmin täsmennetty. Bohrin malli oli
kuitenkin ratkaiseva välivaihe siirtymässä newtonilaisesta klassisesta fysiikasta
kvanttifysiikkaan.
Kvanttihyppy on Bohrin atomimallin keskeinen käsite. Kvanttihypyssä elektronit joko imevät tai vapauttavat energiaa hyppiessään kiertoradalta toiselle.
Jos elektroni imee itseensä energiaa, se nousee ylemmän energiatason radalle,
atomin ytimestä ulospäin. Jos taas elektroni vapauttaa energiaa, se hyppää radoilla alaspäin. Vapauttaessaan energiaa elektroni vapauttaa myös säteilyä. Minimienergiaperiaatteen mukaisesti elektronit pyrkivät pienimpään mahdolliseen
energiatasoon. Kun näin on, atomi on perustilassa. Jos kuitenkin elektronit
imevät niin kutsuttuja energiakvantteja ja alkavat hyppiä, atomi virittyy. Virittymisen jälkeen elektronit kumminkin pyrkivät takaisin alemmille radoille, sillä atomi pyrkii aina perustilaan. (Turunen 2012.) Kvanttihypyn kvantti on siis
tietynsuuruinen paketti energiaa (Kallio-Tamminen 2006, 96).
Miksi tämä on niin olennaista, kysyy takapenkin urpo, joka pääsi lukion pakollisen fysiikan kurssin läpi vain vaivoin. Urpo vastaa itselleen: kvanttihypyssä Niels
Bohr yhdistää aiemmin fysiikan alalla ihmetystä herättäneen kvanttihypoteesin
atomien käyttäytymiseen siten, että vanhanlaisen klassisen fysiikan oletukset
29
murskaantuvat (Heisenberg 2000, 43). Klassisessa newtonilaisessa maailmassa
on selkeitä syy-seuraussuhteita noudattavia eksakteja ja yleispäteviä lakeja, joista
saadaan tietoa objektiivisilla havainnoilla. Niin ikään klassisessa fysiikassa oletetaan, että maailma koostuu materiasta ja säteilystä. Materia on hiukkasia ja säteily sähkömagneettista aaltoliikettä. (Kallio-Tamminen 2006, 95.) Ensimmäinen
särö klassiseen fysiikkaan kuitenkin piirtyi, kun Max Planck havaitsi säteilyn
olevan hiukkasmaista. Eli materiaaliton olisikin materiaa. Planck muodosti
hypoteesin, jonka mukaan tämä on seurausta energian hyppäyksenomaisesta
kvantittumisesta. Ilmiö ei mahtunut klassisen fysiikan selityspiiriin, eikä Planck
keksinyt sille kunnollista perustetta. (Emt., 96.)
Kun myöhemmät fyysikot alkoivat purkaa Planckin vakiota, klassisen fysiikan
perusteet alkoivat todella repeillä liitoksistaan. Bohrin kanssa samoihin aikoihin
kvanttimekaniikkaa kehittivät muun muassa Albert Einstein ja Werner Heisenberg, yhdessä ja erikseen. Kvanttifyysikot hylkäsivät siihenastisen fysiikan keskeisimmät oletukset. He alkoivat hahmotella teoriaa jostain, mikä ei istunut
aiempiin ymmärryksen kategorioihin. Heisenberg kertoo Bohrin kuvailleen tilannetta kertomalla tarinaa pojasta, joka haluaa ostaa kaupasta markalla makeissekoituksen. Kaupan myyjä antaa pojalle kaksi karkkia ja sanoo: ”Tässä sinulle
kaksi karkkia. Voit sekoittaa ne itse”. (Heisenberg 2000, 178.)
Atomitieteen juuret löytyvät Kreikasta. Luonnonfilosofit hahmottelivat ennen
ajanlaskun alkua teorioita olevan perimmäisestä luonteesta. He olivat ensimmäisiä ajattelijoita, jotka hylkäsivät myyttiset ja uskonnolliset selitykset ja alkoivat
etsiä vastauksia tieteestä. Atomin käsitteen ottivat ensimmäisinä esille atomistit
Leukippos ja Demokritos (Heisenberg 2000, 74). He etsivät kaiken jakamatonta
alkuperää – atomin kantasana atomos tarkoittaa jakamatonta. Demokritokselle
atomit koostuvat samasta substanssista, mutta saavat erilaisia muotoja ja hahmoja. Ne liikuskelevat avaruudellisesti ja ovat aistien tavoittamattomissa. Maailman tapahtumat ovat kuitenkin palautettavissa atomien liikkeisiin. (Emt., 76.)
Leukippokselle atomit eivät pelkästään liiku. Hänelle liike määräytyy täydellisen
deterministisissä kausaalisuhteissa. (Emt.) Atomisteille myös sielu ja tietoisuus
olivat palautettavissa atomeihin. He olivat siis viimeisen päälle materialisteja.
(Kallio-Tamminen 2006, 286.)
Kvanttifyysikoille atomi on tietenkin aivan muuta. Atomi, jonka elektronit hyppivät, saa fysikaalisen maailman näyttäytymään epäsäännöllisenä. Kvanttihyppyä ei pysty selittämään mekanistisesti tai todennäköisyysfunktioin. Klassinen
30
fysiikka on aseeton elektronien kvantittumisen ja atomin ennustamattomien
tilamuutoksien edessä. (Kallio-Tamminen 2006, 98). Heisenberg (2000, 63)
erottaakin mahdollisen aktuaalisesta: se, mikä fysiikassa teoreettisesti on mahdollista, ei aktualisoidu havainnossa. Siksi kvanttifysiikan keskeinen väittämä
on, että havainto on aina sidoksissa havaitsijaan. Havainnon tilanneriippuvuus
on merkittävä ero klassiseen fysiikkaan: havaitsija tulee erottamattomaksi osaksi
havaittavaa maailmaa eikä ole enää ulkopuolinen objektiivinen tarkastelija. Sen,
mitä Descartes erotti sielu–ruumis-kahtiajaollaan, palaa kvanttifysiikassa yhteen.
Ei ole erillistä havaitsijaa. Havaitsija on aina suhteessa maailmaan, ja havainto
riippuu tästä suhteesta. Toinen kvanttifysiikan ja klassisen fysiikan välinen ero liittyy kielen luonteeseen.
Klassisen fysiikan mukaan kieli vastaa todellisuutta, mutta kvanttifysiikka ei tähän oletukseen taivu. Kvanttifysiikan kuvaamat ilmiöt pakenevat sellaisia maailman rakenteita, joiden perustalta kielikin operoi. Bohrille kieli on jokapäiväisien
kokemuksien pohjalta kehittynyt tapa jäsentää maailmaa. Se on rationaalista ja
yleispätevää. Siksi kvanttifysiikkaa käsitteellistettäessä kohdataan ongelmia: ilmaisuista tulee ristiriitaisia ja kuvailusta katoaa konsistenssi. Kuten aalto voi olla
hiukkanen, voi hiukkanenkin olla aalto, ja kaiken kukkuraksi ajan ja avaruudenkin käsitteet suhteellistuvat. (Kallio-Tamminen 2006, 149.)
Bohr ottaa ongelmaan avuksi komplementaarisuuden käsitteen. Komplementaarisuus on havaintojen keskinäistä täydentävyyttä. Vaikka kaksi aktuaalista havaintoa olisivat keskenään teoreettisessa mielessä ristiriidassa, yhdessä ne antavat
maailmasta totuudenmukaisemman kuvan (Heisenberg 2000, 58). Kun poukkoillaan havaintokuvauksesta toiseen, saadaan myös tarkempi kuva todellisuudesta, jonka luonnekin vaikuttaisi olevan poukkoileva. Bohr rinnastaa komplementaarisuuden taiteeseen ja lasten leikkeihin:
Taiteellisille saavutuksille tyypillinen tasapainoilu vakavuuden ja huumorin välillä
muistuttaa lasten leikkien komplementaarisuutta, jota ei enää arvosteta aikuisella
iällä (Bohr 1958, 80; oma suomennokseni).
Klassisella fysiikalla on ollut vaikeuksia käsitellä kysymyksiä vapaasta tahdosta ja valinnasta. Tämä liittyy newtonilaisien selitysmallien determinismiin. Jos
ajatellaan, että asiat vääjäämättömästi seuraavat yleispäteviä ja loogisia syy-seuraussuhteita, ei jää tilaa vapaudelle eikä valinnalle. Tässä kohtaa kvanttihyppy
ja uskon hyppy kiertyvät yhteen. Uskon hyppyä pitää haluta, se valitaan. Us31
kon hypyn päässä häämöttää vapaus. Hyppy on Kierkegaardille seurausta ennen
kaikkea yksityisen ihmisen henkilökohtaisesta valinnasta. Kun heitetään klassisella fysiikalla vesilintua, kierkegaardilainen hyppy mahdollistuu. Kvanttifysiikan indeterminismi, sattumanvaraisuus, antaa tilaa vapaalle tahdolle ja valinnoille (Kallio-Tamminen 2006, 21). Sekä elektronien että ihmisten hyppiminen
on kvanttiviitekehyksessä ymmärrettävämpää.
Onko vahinko vai ei, että kööpenhaminalaiset miehet Niels Bohr ja Søren Kierkegaard molemmat puhuivat hypyistä? Bohr syntyi vain kolmekymmentä vuotta
Kierkegaardin kuoleman jälkeen, vuonna 1885, ja varmuudella tiedetään, että
Niels Bohr luki Kierkegaardia. Bohrin kerrotaan antaneen veljelleen lahjaksi kirjan uskon hypyn tasoista, Stadier paa Livets Vein, ja kirjoittaneen saatekirjeessä
tekstin olevan parasta, mitä hän siihen asti oli lukenut. Varsinaisia teoreettisia
linkkejä ja selkeitä viittauksia ajattelijoitten välillä ei ole, mutta kvanttifysiikassa
sattuma onkin todellisempaa kuin kausaliteetti.
Bohr, kuten muutkin aikalaiskollegansa, venytti fyysikon rooliansa myös filosofointiin. Kvanttihypyn kaltaiset ilmiöt olivat niin ihmeellisiä, että fyysikot eivät
olleet ainoastaan pakotettuja pohtimaan perustavanlaatuisia epistemologisia kysymyksiä vaan myös etsimään vaihtoehtoisia tapoja ilmaisulle. Kvanttifysiikka
asetti haasteen uudenlaiselle teorianmuotoilulle niin fysiikassa kuin filosofiassakin. Ylipäätään ajattelussa oli ylitettävä vanhanmalliset lukot. Länsimaisen
ajattelun perusperiaatteet ja luonnontieteiden lähtökohdat oli yksinkertaisesti
hylättävä. (Kallio-Tamminen 2006, 138.) Tehtävä ei ollut yksinkertainen. Ehkä
siksi Bohria ja kumppaneita ei ole pidetty kovin hääppöisinä filosofeina (emt.,
145). Syynä voi kuitenkin olla se, että kirjoituksia on arvioitu jämähtäneiden
filosofisten käsitteiden perusteella. Bohria on esimerkiksi syytetty subjektivismista. Mutta eikö tällainen syyte kompastu samaan, mihin kieli kompastuu silloin,
kun hiukkanen tai aalto kahlitaan käsitteeksi?
Nykyfyysikko ja queer-feministi Karen Baradin (2007, 30) mukaan Bohria ei
voi arvioida positivistiksi, idealistiksi, instrumentalistiksi, fenomenalistiksi, operationalistiksi, pragmatistiksi, kantilaiseksi eikä realistiksi. Kaikiksi näiksi Bohria
on kutsuttu. Jokainen nimitys menee kuitenkin pieleen: ne perustuvat kahtiajakojen maailmaan, ja jos jotain, Bohrin teoria osoittaa kahtiajaoittelun vääräksi.
Barad ottaa bohrilaisen atomimallin analyysistä johtoajatuksekseen diffraktion
käsitteen (diffraction) ja laventaa teoriaa tieteenfilosofiasta päin feminististä, postkoloniaalista, marxistista ja poststrukturalistista ajattelua. Diffraktio on se jo ai32
emmin esitelty ilmiö, jossa aalto muuttuu hiukkasiksi. Atomitason ajatuksen voi
kuitenkin laajentaa koskemaan suurempiakin kokonaisuuksia. Diffraktio toimii
päinvastoin kuin peilikuva; se tuottaa eroja. Niinpä alkuperäisyyden sijasta katse
kohdistuu moninaisuuteen. (Emt., 71.) Barad seuraa Donna Harawayta ja ottaa
diffraktion kaiken lähtökohdaksi. Siitä tulee elämän metafora: maailma on eroja
ja muutosta. (Emt., 29.)
Kielen luonteen ongelmaan Barad ehdottaa ratkaisuksi performatiivista lähestymistapaa. Kun Bohr problematisoi kuvailun suhdetta todellisuuteen, kysymystä
representoinnista, hän kyseenalaistaa sekä sanojen että asioiden totutun järjestyksen. Bohrille sanat ja maailma ovat erottamattomasti yhtä. Niinpä maailman
kuvailukin voi olla vain toimintaa, joka on samanaikaisesti sekä diskursiivista
että materiaalista. (Barad 2007, 31.) Jokainen käsite, kuvailu tai tutkimus on
materiaalisesti niin sidoksissa kohteeseensa, että ne ovat itse niitä ilmiöitä, joista
niiden on tarkoitus kertoa (Barad 2010, 253).
Baradin pääkäsite agential realism perustuu Bohrin huomioon siitä, että olemme
osa sitä luontoa, jota tutkimme ja havaitsemme (Barad 2007, 26). Koska emme
voi rajata itseämme todellisuuden ulkopuolelle, myös tiedon tuottaminen on
suhteessa sen hetkisiin sosiaalisiin ja materiaalisiin puitteisiin. Suomeksi käsite
voidaan kääntää esimerkiksi toiminnalliseksi realismiksi. Baradilaisessa tulkinnassa Bohrin atomimalli ja teoria kvanttihypyistä laajentuu posthumanistiseksi ajatteluksi ja toiminnaksi siitä, miten elämä ja maailma rinnastuvat elektroneihin:
epäjatkuvuus ja erot määrittävät ajallisuuden ja tilallisuuden käsitteitä ja tekevät
vuorovaikutuksesta ennemminkin samanaikaista ja sekoittunutta. (Barad 2010,
240–214.) Barad käyttää vuorovaikutuksen (interaction) sijasta käsitettä intraaction, jonka voisi kääntää esimerkiksi sisäisvaikutukseksi. Vaihto ei siis tapahdu
tietyssä ajassa tai tietyssä paikassa, vaan epäjatkuvuuden määrittämissä sisäkkäisyyksissä. Kvantittuneen elektronin malli sisäisvaikutuksesta kietoo yhteen historian tapahtumat ja tulevaisuuden. Samoin toisistaan etäällä olevat paikat tulevat
yhteen. (Emt., 252.) Sisäisvaikutteisen diffraktion erottamaton osa on eettinen
vastuu. Barad kirjoittaa:
Velkamme kaikille niille, jotka ovat jo kuolleet ja jotka eivät ole vielä syntyneet,
ei ole irrotettavissa siitä, keitä me olemme. Mitä jos tunnustaisimme, että eronteot
ovat materiaalista toimintaa, joka ei perustu irrottamiseen vaan yhdistämiseen sekä
sitoutumiseen? (Barad 2010, 266; oma suomennokseni.)
33
Seuraavassa kappaleessa lopetan hyppimiset avaamalla omia toiminnallisia realiteettejani. Hahmottelen niitä puitteita, joissa näitä kirjoituksia ja piirustuksia
tein: miksi tein mitäkin, miten päädyin mihinkin, mitä olisin voinut tehdä toisin.
34
Who is this?
Who am I?
What is this?
Truth is this
That it lies
Truth exists
Ariel Pink, Lipstick
36
Lopuksi
Kun aloin etsiä Brysselissä tyhjyyteen täytettä, hakeuduin sen kummemmin
tiedostamatta tuttujen ja turvallisten asioitten pariin. Ostin pussilakanan, joka
muistutti materiaaliltaan vanhaa unirättiäni. Ripustin seinälle kaksi valokuvaa
lapsuudenkodistani. Tein postitse salmiakkitilauksia. Haaveilin saunasta, vaikka
saunominen ei mielestäni ole edes erityisen kivaa. Tämä kaikki teki olemisen
ymmärrettävämmäksi paikassa, jonka ihmisiä en tuntenut ja jonka kieliä en puhunut. Näin jälkikäteen ajateltuna hyppytutkimuksenikin on takaisinpäin suuntaavaa, kaivautumista aiempiin elämänkerroksiin. Niissä kerroksissa alkaa tehdä
mieli iltapäiväpalaksi suklaavanukasta, sillä sellaista oli tapana syödä päivittäin
mummulassa aina koulun jälkeen.
Aloin selata mannermaista filosofiaa siinä iässä, jolloin lapset kasvavat aikuisiksi ja alkavat rakentaa sattumanvaraisista murusista elämänkatsomustaan. Yhtä
hyvin olisin voinut ryhtyä chearleaderiksi jääkiekkokaukalon laidalle tai alkaa
poliittiseksi aktivistiksi. Oli vahinko, että tartuin eksistentialismiin enkä vaikkapa partioharrastukseen. Niin kuitenkin kävi, ja kuten normaaliin kaareen
kuuluu, ajan mittaan teini-iän jutut alkavat nolottaa ja jäävät taakse. Nykyisin
mahtipontiset modernit ajatukset kuulostavat hassuilta ja eksistentialistinen yksilökeskeisyys liioitellulta, ehkä vastenmieliseltäkin. Tärkeilevä Heidegger-kortin
vilauttelu haukotuttaa. Mutta Brysselissä Kierkegaard ja Sartre tekivät kotoisan
ja lämpöisen olon. Palasin mummulan yläkertaan. Natisevista rappusten äänistä
tunnistaa, että mummu on tulossa pyytämään vanukkaalle. Kello on silloin kolme, saksalainen salapoliisisarja alkamassa.
Osittain reagoin Brysselissä hypyilläni sillä hetkellä pinnalla kelluviin asioihin.
Ainakin kuvittelin olevani ajankohtainen. Olin hämmentynyt ilmassa leijuvista
37
keskusteluista. Sellaisia käsitteitä kuin uskonto, sananvapaus, terrorismi ja valistus käytettiin köykäisin perustein tarkoittamaan mitä sattuu. Halusin setviä
soppaa ja ymmärtää paremmin, mitä tapahtuu.
Kaiken ajankohtaisuuden pohjavireenä oli kuitenkin jotain, mikä ei liittynyt
reaaliaikaisiin tapahtumiin vaan oli läpikotaisin tuttua. Luulin hyppääväni tyhjyyteen, mutta vastassa olivatkin vuosien takaiset Hämeenlinnan maisemat. Ensimmäisien päivien koti-ikävässä kävelin Google Mapsin katuja Aulangolle. En
päässyt rantapolulle enkä metsään, mutta Aulangontieltä pystyi tähyilemään hotellille ja Graniittilinnaan sen verran, että olo helpotti. Eräänlainen tutkimustulos onkin, että taisin lähteä hyppyasetelmassani merta edemmäs kalaan. Lähdin
haahuilemaan alueille, joita en tunne. Uskonto ja fysiikka eivät ole itselleni millään tavalla läheisiä aiheita. Sen sijaan tutkimus tuli vahingossa kertoneeksi siitä,
minkä keksin teini-ikäisenä Tuomelan kirjastossa: sarjakuvista ja filosofiasta voi
ihan hyvin saada sellaisia kokemuksia ja selityksiä, joita toiset saavat uskonnoista
tai luonnontieteistä.
Palaan vielä Aulangolle. Juoksulenkillä Retkeilymajalle tunnen aina tietäväni,
mistä tässä kaikessa on kysymys. Hölkkään Joutsenlammen ohi ja Karhuluolan
vierestä, eikä sille kokemukselle oikein ole sanoja, mitä kaikkea metsään tiivistyy:
Vuosittaiset hiihtokisat, opettaja kaatui alamäessä ja törmäsi puuhun, grillillä
kärähtänyt makkara ja jäisten näppien lämmikkeeksi paperimukissa marjamehua. Krapulaiset kävelyretket pitkospuita pitkin kaislojen seassa, Sairion Siwasta
evääksi karjalanpiirakkaa. Vanhojen tanssien jatkot hotellin klubilla, ei tarkempia muistikuvia. Aulangon tornin kuva isoisän isä tekemien suksien kärjissä ja
isän arvaus, että kuva on ehdottomasti Tuuloksen suunnasta1, vaikka Aulangon
torni näyttää ihan samalta mistä ilmansuunnasta tahansa. Aulangolla joka tapauksessa Janne-pappakin on lenkkeillyt. Kesäretket Joutsenlammelle, tarinat siitä
että joutsenilta on katkottu luita siivistä etteivät pääsisi pois. Nythän joutsenia ei
enää niin paljoa ole. Enimmäkseen pullasorsia, ruokin aina niitä jotka eivät aggressiivisesti kärky murusia vaan jäävät hiljaa taustalle muiden jalkoihin. Tarinat
isästä lapioimassa Ankkalammesta luistelukelpoista, kotiinpaluu luistimet jalassa
– ei kenkiä. Vanhempien hääkuva Ruusulaakson Onnentemppelissä, pusupömpelissä siis, en vielä ollut äitin mahassa. Kaiken rakennuttanut Hugo Strandenskjöld, mielikuvissani hiukan yksinäinen ja surullinen mies, miksiköhän ajattelen
niin, ainakin Hugolla oli järjettömät määrät rahaa. Uimaranta, kettu, helvetin1
Näkymä välkähtää kuulemma hetken Velssinmäeltä alas Siiriin.
38
moinen myrsky, silta jonka nummelalainen Anssi Kela varasti kansikuvaksi levylleen.
Émile Durkheim (1980) opettaa, että pyhyydellä on sosiaalinen luonne. Yhteisön uskonnollisuus kumpuaa yhteisöstä itsestään. Ehkä siksi Aulanko herättää
kummallisen vahvan merkityksellisyyden tunteen. Tiedän mistä tulen ja minne
olen menossa. Olen erottamaton osa ketjua: jotain on ollut täällä minua ennen,
ja jotain jää jatkumaan sitten kun lähden. Vaikka alueen tehtaat on murskattu
maan tasalle ja tilalle rakennettu keskiluokan pastellinvärinen lähiö, Aulangon
metsä pysyy. Se on suojeltu.
Olen pyöritellyt päässäni erilaisia kääntymiskohteita: kristinuskoa, islamia,
buddhalaisuutta. Olen vertaillut uskontojen ominaisuuksia kuin ostaisin kenkiä.
Mietin käytettävyyttä, mukavuutta ja sitä, miltä ulospäin näyttäisin. Haluaisin
ihmiskäsityksen, joka ei perustu kahtiajakoihin. Haluaisin perustavanlaatuista
oikeudenmukaisuutta, mutten mitään lässytystä. Haluaisin ortodoksien kauneudentajua. Ja niin edelleen. Tällaisiin keloihin herääminen tekee olon pöntöksi. Ei
uskontoa voi shopata kuin tennareita. Etsin shoppailun äärimmäistä vastakohtaa, tradition vuorenraskasta taakkaa. Jotain, mitä ei voi valita. Jotain, mitä on
valmiiksi annettu. Minun piti lähteä Brysseliin, että ymmärsin kaiken tarpeellisen löytyvän Aulangolta. Johannes Ojansuu (2004, 127) kirjoittaa, että pyhän kokemus ei tyhjene pelkästään kuvaamiini sosiaalisiin selityksiin. Niihin pitää ympätä myös mysteerin
käsite ja mysteerin ylläpitämisen tavat. Mysteeri on jotain, missä menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauskohta herättää ymmärryksen käsitteitä pakenevasta
tyhjyydestä. Edelleen Ojansuun (emt., 132) mukaan tätä tyhjyyttä lähestytään
uskonnollisella kielenkäytöllä. Se, mitä ei voi käsittää, saa ymmärrettävämmän
muodon uskonnollisessa käsitteistössä. Näistä syistä ja monista muista hyppytutkimuksestani seuraa jatkokysymyksiä: Miten uskonnollisuus on ymmärrettävissä uskontoinstituutioiden ulkopuolella? Miten pyhää voi vaalia maallisista
lähtökohdista?
Osallistuin tänä keväänä ensimmäistä kertaa vappumarssille. Aiempina vuosina
puoluepoliittinen tohkaus ja luutunut ay-liike on vierastuttanut niin, etten ole
raahautunut paikalle. Tai sitten olen ollut vain liikuntakyvytön peittokasan alla
tai edelleen jatkoilla. Nyt kun lopulta pääsin marssille, se toimi kuten Aulanko.
Matkalla marssin lähtöpaikalle Rautatientorille tuntui tärkeältä kertoa papalle,
39
minne olen menossa. Pappa on marssinut vuosikaudet, mutta tänä vappuna hän
ei päässyt osallistumaan. Halusin kertoa, että taistelu kyllä vielä jatkuu. Pappa
peri poliittisen aktiivisuuden isältään, joka oli meidän korttelin äänekäs ja pisteliäs aatteenmies. En ole tavannut isopappaa koskaan, mutta luulen tietäväni
tarkasti tyypin. Marssilla kuvittelin käveleväni pappojen kanssa.
Marssilla näin työväenliikkeen historian ja tulevaisuuden samassa hetkessä.
Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja solidaarisuus ovat ikuisia arvoja, ja meitä on
monta, jotka niihin uskovat. Vaikka vierastin ja epäröin, tuskin voin päästä pyhyyttä lähemmäs kovin monella muulla tapaa. Ymmärsin, että ei ole tarve lähetä
sinkoilemaan sellaiseen uskonnollisuuteen, joka tuntuu vieraalta. Voin aloittaa
olemisen ihmettelyn ainoastaan siitä pisteestä, jonka tunnen. Siksi alan seuraavaksi piirtää uskonnottomasta pyhyydestä, muunlaisista jatkumoista, maallisesta
ikuisuudesta. Alan piirtää vappumarssista ja Aulangosta.
Frédéric Coché on kylläkin piirtänyt jo valmiiksi sellaista, mistä haluaisin kertoa.
Löysin Cochén teoksen Vie et mort du héros triomphante brysseliläisestä kirjastosta, ja se on varmastikin yksi hyppyihini eniten vaikuttaneista kirjoista. Siinä toistoon ja tyhjyyteen sekoittuu jännitteitä sellaisten asioitten välille kuin elimistö
ja sota, historia ja toivo, muodottomuus ja geometria, konkretia ja ajattomuus.
Kun yksisilmäinen päähenkilö kiipeää tikapuita pitkin yli vuorien ja ohi banjonsoittajien kohti taivasta nukkumaan metallisänkyynsä ylösalaisin, kaikki on
lopuksi painotonta.
Tässä työssä jäi kokonaan käsittelemättä kysymys ironiasta. Ironia ja huumori
ovat Kierkgaardille tapoja siirtyä elämäntasoilta seuraaville ja Deleuzille toistossa
kohdattavia vastakkaisuuksia. Sartrelle ironiassa tulee näkyväksi tyhjyyden suhde olevaan. Olisin halunnut kirjoittaa aiheesta jotakin. Ongelmaksi muodostui,
että ironia taitaa olla oma ilmaisutapani. Itse tunnen kyllä kirjoittavani rehellisesti, mutta ulkopuolisilta kuulen, että sävyni on ironinen. En ymmärrä, mihin
rehellisyyden ja ironian välinen raja asettuu enkä siksi osaa suhteuttaa kirjoittamistani Kierkegaardin, Deleuzin tai Sartren ajatuksiin ironiasta. Asia todella kaivelee, sillä ironialukon avaaminen olisi tuonut hyppyihin pituutta, ehkä vienyt
telemark-laskeutumiseen.
Joka tapauksessa voin lopuksi sanoa hypyistä seuraavaa: alussa esittelemäni
analogia hypyn kaareen vauhdinotto–ponnistus–ilmalento–alastulo ei vaikuta riittävältä hyppäyksen kuvaukselta. Hyppy on ajallisesti ja tilallisesti paljon
40
monisäikeisempi tapahtuma. Se on päällekkäisyyksiä ja kerrostumia. Se on kasaumia, jotka purkautuvat tai jännittyvät edelleen. Hyppy ei kulje lineaarisesti,
eikä se välttämättä aina kulje ollenkaan. Joskus se on takapakkia, joskus tahmeaa
ja raskasta. Se on sattumuksia ja valintaa. Varmaa on, että hyppiminen ei lopu:
muutoksen ja sekamelskan keskellä ei oikein voi muuta.
41
Lähteet
Kirjalliset lähteet
Barad, Karen (2007): Meeting the Universe Halfway: Quantum Physics and the
Entanglement of Matter and Meaning. Durham & London: Duke University
Press.
Barad, Karen (2010): Quantum Entanglements and Hauntological Relations
of Inheritance: Dis/continuities, SpaceTime Enfoldings, and Justice-to-Come.
Derrida Today 3.2, 240–268.
Beauvoir de, Simone (2009): Toinen sukupuoli 1. Helsinki: Tammi.
Bohr, Niels (1958): Atomic Physics and Human Knowledge. New York: John Wiley & Sons.
Capra, Fritjof (1983): Fysiikka ja tao. Tutkimus nykyajan fysiikan ja itämaisen
mystiikan yhteneväisyyksistä. Porvoo: WSOY.
Coché, Frédéric (2005): Vie et mort du héros triomphante. The Hero’s Life and
Death Triumphant. Bryssel: Frémok.
Deleuze, Gilles (1994): Difference & Repetition. New York: Columbia University
Press.
Durkheim, Émile (1980): Uskontoelämän alkeismuodot. Helsinki: Tammi.
42
Goblet, Dominique & Pfeiffer, Kai (2014): Plus si entente. Bryssel: Frémok.
Hanselmann, Simon (2014): Megahex. Seattle, Washington: Fantagraphics.
Hegel, G. W. F. (1994): Oikeusfilosofia. Oulu: Kustannus Pohjoinen.
Heidegger, Martin (2010): Mitä on metafysiikka? Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura.
Heinämaa, Sara (2005): ”Halussa tai rakkaudessa”. Simone de Beauvoir rakastelun mahdollisuuksista. Teoksessa Oksala, Johanna & Werner, Laura (toim.):
Feministinen filosofia. Helsinki: Gaudeamus.
Heisenberg, Werner (2000): Fysiikka ja filosofia. Helsinki: Art House.
Jarvis, James (2014): Spheric Dialogues. Nieves.
Kallio-Tamminen, Tarja (2006): Kvanttilainen todellisuus. Fysiikka ja filosofia
maailmankuvan muovaajina. Helsinki: Yliopistopaino.
Kierkegaard, Søren (1964): Ahdistus. Jyväskylä: Gummerus.
Kierkegaard, Søren (1988): Stages on Life’s way. Princeton, New Jersey: Princeton
University Press.
Kierkegaard, Søren (2001): Toisto. Jyväskylä: Atena kustannus.
Kierkegaard, Søren (2014): Fear and Trembling. London: Penguin Classics.
Lehtinen, Torsti (2013): Søren Kierkegaard. Intohimon, ahdistuksen ja huumorin
filosofi. Helsinki: Arktinen Banaani.
Liehu, Heidi (1990): Søren Kierkegaard’s Theory of Stages and its Relation to Hegel.
Helsinki: The Philosophical Society of Finland.
Miller, Henry (1993): Tropic of Capricorn. London: Flamingo Modern Classics.
Ojansuu, Johannes (2004): Pyhyys. Rajalla oleva ihminen. Helsinki: WSOY.
43
Rhys, Jean (2002): Huomenta, keskiyö. Keuruu: Otava.
Sartre, Jean-Paul (1977): Being and Nothingness. London: Methuen & Co Ltd.
Satrapi, Marjane (2008): Persepolis. Iranilainen lapsuuteni. Keuruu: Like.
Sheppard, Richard (1993): The Problematics of European Modernism. Teoksessa Giles, Steve (toim.): Theorizing modernism. Essays in Critical Theory. London
& New York: Routledge, 1–51.
Watts, Alan (2011): The Wisdom of Insecurity: A Message for an Age of Anxiety.
New York: Vintage Books.
Watts, Alan (2014): The Book. Keitä me olemme. Helsinki: Basam Books.
Audiolähteet
Dylan, Bob (1965): Highway 61 Revisited. New York: Columbia Records.
Pink, Ariel (2015): Pom Pom. London: 4AD.
Smith, Patti (1978): Easter. New York: Arista.
Internetlähteet
Sorensen, Roy (2003): Nothingness. Stanford Encyclopedia of Philosophy. Haettu
1.4.2015 osoitteesta http://plato.stanford.edu/entries/nothingness.
Turunen, Samuli (2012): Kemia 2 – Kemian mikromaailma: Bohrin atomimalli. Opetus.tv. Haettu 1.4.2015 osoitteesta http://opetus.tv/kemia/ke2/bohrinatomimalli.
Webb, Mark (2011): Religious Experience. Stanford Encyclopedia of Philosophy.
Haettu 1.4.2015 osoitteesta http://plato.stanford.edu/entries/religious-experience.
44