Sansibar – maustesaari muutoksessa
TURUN MAANTIETEELLISEN SEURAN JULKAISUJA 2. Sansibar – maustesaari muutoksessa Toim. Nora Fagerholm, Mika Orjala, Ilmari Ivaska ja Taimi Sitari TURUN MAANTIETEELLISEN SEURAN JULKAISUJA 2. Sansibar – maustesaari muutoksessa Toim. Nora Fagerholm, Mika Orjala, Ilmari Ivaska ja Taimi Sitari Turku 2010 Julkaisun tuottamiseen on saatu Suomen ulkoasiainministeriön kansalaisjärjestöille suunnattua viestintä- ja kehityskasvatustukea. Julkaisussa esitetyt näkemykset eivät välttämättä edusta ulkoasiainministeriön virallista kantaa. 1 Taitto: Mika Orjala Julkaisija: Turun Maantieteellinen Seura Painopaikka: Painosalama, Turku Etukannen kuva: Jukka Käyhkö Takakannen kuva: Nora Fagerholm © 2010 kirjoittajat ja kuvaajat ISBN: 978-952-92-7657-8 (sid.) ISBN: 978-952-92-7658-5 (PDF) ISSN: 1795-3782 2 Sisällysluettelo Esipuhe..................................................................................................1 Sansibar maantieteellisenä alueena......................................................5 Salla Himberg Mausteneilikoita, orjakauppaa ja löytöretkeilijöitä..............................15 Mika Orjala Valtio ja demokratia Sansibarilla.........................................................31 Lauri Siitonen Metsänhoidon ja maahallinnon kehittämistä.......................................43 Taimi Sitari Sansibarin saaren trooppinen metsämaisema.....................................49 Nora Fagerholm & Niina Käyhkö Kivikaupungista itään: Sansibarin kaupungin kahtiajakautuneisuus.......................................61 Paulina Nordström Sansibarin turismi ja kestävän kehityksen mahdollisuus?...................71 Johanna Mustelin Sansibarilaisen kansalaisjärjestön arkea.............................................81 Salla Eilola Sansibar ja Toinen...............................................................................91 Ilmari Ivaska 3 4 Sansibar – maustesaari muutoksessa Esipuhe Itäisessä Afrikassa Intian valtameressä sijaitseva Sansibarin saaristo on ollut halki vuosisatojen eri kulttuurien kohtauspaikka. Sansibarin kautta ovat kulkeneet monsuunituulien saattelemana kauppalaivat kuljettaen kauppalastejaan Arabian niemimaan, Intian ja Afrikan välillä. Sansibar on myös aikoinaan ollut merkittävä orjakaupan keskus ja saanut maustesaaren leiman laajojen neilikkaviljelmien vuoksi. Saaren kulttuurissa, tavoissa ja perinteissä voikin tänä päivänä havaita afrikkalaisia, arabialaisia, intialaisia, persialaisia ja eurooppalaisia vaikutteita toisiinsa kietoutuneina. Arabihallinnon perintönä vallitsevana uskontona Sansibarilla on islam, joka on tuonut omat piirteensä saarten kulttuuriin. Omanien lisäksi valtaa Sansibarilla ovat käyttäneet portugalilaiset ja viimeisimpänä britit. Sansibar itsenäistyi vuonna 1963 ja yhdistyi Tanganjikan kanssa Tansanian liittotasavallaksi vuonna 1964. Liittovaltiossa Sansibarilla on puoliautonominen asema. Afrikan valtioiden välistä kehitystä verratessa Tansania sijoittuu melko hyvin. YK:n inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) mitattuna Tansania sijoittuu kahdennelletoista sijalle muihin Afrikan valtioihin verrattuna. Kyseinen mittari huomioi bruttokansantuotteen rinnalla muun muassa eliniänodotteen, lukutaidon ja koulunkäynnin yleisyyden. Nykyisin merkittävä tulonlähde Sansibarille on turismi, joka on kasvanut voimakkaasti 1980-luvun talouden avautumisen jälkeen. Valkoiset hiekkarannat palmuineen houkuttelevat länsimaisia matkailijoita kokemaan trooppisen saaren eksotiikkaa. Massaturismi on Sansibarilla ja sen lähisaarilla vielä melko uutta, mutta sen tuomat sosiaaliset ja ympäristölliset haasteet ovat kuitenkin alkaneet nousta esiin. Saaristo on väistämättä kokemassa muutoksia turismin myötä, mutta muutosten suunta riippuu paljolti poliittisista tekijöistä. Ekologinen matkailu, ekoturismi, on nykyisellään kasvattamassa Sansibarilla suosiotaan, mikä on edullista erityisesti paikallisten pienyrittäijen kannalta. Tämä teos pyrkii antamaan tietoa Sansibarin luonnosta, ympäristöstä, historiasta, kehityksestä ja kulttuurista. Turismiin ja nykypäivän haasteisiin liittyviä näkökulmia tulee esiin useassa kirjan artikkeleista. Kirja on syntynyt Turun Maantieteellisen Seuran (TMS) jäsenien ja Turun yliopiston maantieteen laitoksen tutkijoiden 1 omasta innostuksesta Sansibaria kohtaan. Kirjoittajat koostuvat Sansibarilla TMS:n kehitysyhteistyöprojektissa toimineista vapaaehtoistyöntekijöistä sekä vuosia Sansibarilla tutkimus- ja asiantuntijatehtävissä toimineista tutkijoista. Teoksen julkaiseminen ei olisi ollut mahdollista ilman Suomen ulkoasiainministeriön tukea, mistä tässä haluamme kiittää. Kiitos kuuluu myös Turun yliopiston maantieteen laitokselle, jonka laitteilla ja ohjelmistoilla julkaisun taitto sekä karttojen ja kuvien käsittely on ollut mahdollista. Teoksessa luodaan aluksi katsaus Sansibarin luonnon- ja kulttuurimaantieteellisiin tekijöihin, joita Salla Himberg käsittelee aihepiiriin johdattelevassa artikkelissaan (Sansibar maantieteellisenä alueena). Mika Orjala antaa kattavan kuvan Sansibarin ja itäisen Afrikan historiasta löytöretkien ajasta nykypäivään (Maustekauppaa, norsunluuta ja löytöretkeilijöitä). Sansibar on myös poliittisesti mielenkiintoinen alue. Lauri Siitonen esittelee artikkelissaan itsenäisyyteen johtanutta poliittista kehitystä sekä itsenäistymisen jälkeisessä poliittisessa asetelmassa esiintyneitä jännitteitä (Valtio ja demokratia Sansibarilla). Suomella on Tansanian kanssa pitkä perinne kehitysyhteistyössä ja Tansania onkin vanhin kehitysyhteistyökumppanimme. Taimi Sitari käsittelee artikkelissaan Sansibarilla toteutettua kehitysyhteistyötä, joka on lähtenyt liikkeelle metsäsektorilta ja keskittyy nykyään maa- ja ympäristöhallinnan kehittämiseen (Metsänhoidon ja maahallinnon kehittämistä). Sansibarin maisema on ollut kautta vuosisatojen intensiivisen muutoksen alaisena ja koko Sansibarin saaren voidaankin sanoa olevan ihmisen muokkaamaa kulttuurimaisemaa. Nora Fagerholm ja Niina Käyhkö esittelevät artikkelissaan Sansibarin monimuotoisten metsämaisematyyppien tärkeimpiä piirteitä (Sansibarin saaren trooppinen metsämaisema). Paulina Nordström käsittelee artikkelissaan kaupunkikehitystä sekä Sansibarin Kivikaupungin eli Stone Townin arkkitehtuuria ja suunnittelua. Artikkelissa pohditaan erityisesti Sansibarin kaupungin kahtiajakautuneisuutta sekä Kivikaupungin, UNESCOn maailmanperintökohteen, nykyistä tilaa (Kivikaupungista itään: Sansibarin kaupungin kahtiajakautuneisuus). Turismi on kehittynyt Sansibarilla voimakkaasti talouden avautumisen jälkeen, sillä paratiisimaisen saariston nähtävyyksien kirjo on laaja. Turismiin liittyy kuitenkin runsaasti haasteita. Erityisesti paikallisten hyötyminen turismista ei ole itsestäänselvyys rannikkokylissä, mikä tulee esiin Johanna Mustelinin artikkelissa (Sansibarin turismi ja kestävän kehityksen mahdollisuus?). Kansalaisjärjestötoimintaa Sansibarilla tarkastelee Salla Eilola, joka tutustuttaa lukijat Aids-orpojen parissa työskentelevän järjestön arkipäivään (Sansibarilaisen kansalaisjärjestön arkea). Teoksen päättää Ilmari Ivaskan pohdiskeleva artikkeli, jossa käsitellään sellaisia paikkoja, tapahtumia ja tilanteita, joissa kulttuurien ja kielten kohtaaminen ilmenee Sansibarin nykypäivässä (Sansibar ja Toinen). Kirjaa toimittaessamme olemme ajatelleet erityisesti lukiolaisia, kansalaisja työväenopistojen opiskelijoita, korkeakouluopiskelijoita sekä Sansibarista 2 informaatiota hakevia matkailijoita. Toivomme kirjan tarjoavan näkökulmia niin Sansibarin kuin muidenkin kehittyvien maiden menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta pohtiville lukijoille. Antoisia lukuhetkiä! Turussa syyskuussa 2010 Nora Fagerholm Mika Orjala Ilmari Ivaska Taimi Sitari 3 Kuva 1. Unguja ja Pemba. (Kartta: Nora Fagerholm) 4 Sansibar maantieteellisenä alueena Salla Himberg Sijainti Itä-Afrikan rannikon edustalla, juuri päiväntasaajan eteläpuolella Intian valtameressä on useita trooppisia saaria, jotka muodostavat yhdessä Sansibarin saariston. Saariryhmä koostuu kahdesta suuremmasta saaresta sekä neljästätoista pienemmästä saaresta. Saarien yhteispinta-ala on 2 332 km². Saariston nimi Sansibar, monella muulla kielellä Zanzibar, tulee alun perin arabian kielen sanoista Zinj el-Barr, mikä suomeksi vapaasti käännettynä tarkoittaa mustien maata. Suurin saarista, Unguja eli Sansibarin saari, sijaitsee noin 40 kilometrin päässä Tansanian mantereesta. Saaren pinta-ala on 1 464 km², ja saari on 85 kilometriä pitkä ja 39 kilometriä leveä. Kardemumman ja vaniljan tuoksuinen maustesaari on kuin suoraan tuhannen ja yhden yön saduista, ja saaren värikkääseen historiaan kuuluvat niin sulttaanit, orjat, mausteet kuin merirosvotkin. Unguja on suahilin kielinen nimi Sansibarille, jota käytetään usein varsinkin paikallisesti erottamaan Sansibarin saari Sansibarin saaristosta. Ungujan saaren ja koko Sansibarin saariston pääkaupunki on niin ikään nimeltään Sansibar (Unguja Mjini, Zanzibar Town). Kaupunki oli 1800-luvulla Afrikkaa tutkineiden tutkimusmatkailijoiden ja lähetyssaarnaajien tärkeä tukikohta, ja sieltä lähtivät matkalleen sekä David Livigstone, joka ensimmäisenä eurooppalaisena löysi Victorian putoukset, että häntä etsimään lähetetty lehtimies Henry Morton Stanley. Sansibarin kaupunki sijaitsee Ungujan länsirannikolla, saaren keskivaiheilla. Se julistettiin hiljattain Unescon maailmanperintökohteeksi, lähinnä kaupungin vanhimman osan, Stone Townin eli Kivikaupungin, kiemuraisten katujen, kapeiden kujien, basaarien, salaisten puutarhojen, kattoterassien ja sulttaanien palatsien ansiosta. Kaupunki on saarten kaupallisten ja poliittisten toimintojen keskus. Toinen saariston pääsaarista, Pemba, sijaitsee noin 40 kilometriä Ungujasta koilliseen. Pemba on kooltaan selvästi Ungujaa pienempi ja on pinta-alaltaan 868 km². Pemban suurin kaupunki ja hallinnollinen keskus on nimeltään Chake Chake, ja se sijaitsee saaren keskivaiheilla, länsirannikolla. Pemba jää usein isoveljensä Un5 Salla Himberg gujan varjoon, mutta täysin suotta, sillä varsinkin saarten alkuperäinen luonto on säilynyt tällä pohjoisemmalla saarella huomattavasti Ungujaa paremmin. Pemba on myös tunnettu erityisesti vielä Ungujaakin upeammista koralliriutoistaan ja Pemba on runsaampien sademäärien ja suurien neilikkaplantaasien vuoksi huomattavasti vihreämpi. Arabikauppiaat viittasivatkin saareen usein sanoilla al Khuthera, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti vihreää saarta. Historia Sansibarilla on ollut merkittävä asema Itä-Afrikan ja muun maailman välillä kulkevassa kaupassa kautta historian: Kauppatuotteet vain ovat vuosien saatossa vaihdelleet norsunluusta ja orjista aina neilikkaan ja kookokseen. Portugalilaiset perustivat arabien tuntemalle Ungujan saarelle kauppa-aseman jo 1500-luvulla. Arabit puolestaan loivat saaresta 1700-luvulla Itä-Afrikan kukoistavan norsunluu- ja orjakaupan keskuksen. Saari on säilyttänyt arabialaisen perintönsä etenkin vanhan kaupungin kapeilla kujilla, talojen itämaisissa koristeissa sekä vanhoissa arabialaisissa palatseissa ja moskeijoissa. Vuonna 1890 Ungujasta tuli yhdessä Pemban kanssa brittien protektoraatti. Saaret muodostivat yhdessä itsenäisen valtion vuonna 1963 ja vuonna 1964 Sansibar yhdistyi Tanganjikaan. Näin syntyi nykyinen Tansanian valtio. Tansanian liittovaltion sisällä Sansibarilla on varsin itsenäinen asema: Sansibarilla on oma hallitus, joka päättää kaikista saariin liittyvistä asioista lukuun ottamatta puolustusta ja ulkopolitiikkaa. Luonnonolot Pinnanmuodot ja maaperä Unguja, Pemba ja osa pienemmistä saarista muodostuivat 7 miljoonaa vuotta sitten mioseenikaudella hiekkasedimenttien kerääntyessä Rufiji ja Ruvu -jokien suihin. Sansibarin saaristo on hyvin matalaa ja tasaista – vain noin 100 metriä merenpinnan yläpuolella. Ungujaa halkoo pohjois-eteläsuunnassa kulkeva harjanne, jonka korkein kohta on 120 metriin kohoava Masingini. Pemban korkein kohta, Siniongoni, on puolestaan 90 metriä meren pinnan yläpuolella. Ungujan saaren länsipuoli soveltuu hyvin maanviljelykseen hedelmällisen maannoksensa ansiosta. Itäpuolen maannos on varsin ohutta korallimaannosta, joka soveltuu lähinnä vain kaskiviljelyyn. Pemban saari soveltuu lähes kokonaan viljelyyn, vain kapea rantakaistale on korallimaannosta. 6 350 35 300 30 250 25 200 20 150 15 100 10 50 5 0 0 °C mm Sansibar maantieteellisenä alueena T H M H T K H E S L M J Kuva 1. Ilmastodiagrammi, Sansibar (pääkaupunki). Pylväät esittävät eri kuukausien keskisademääriä ja viiva puolestaan keskilämpötiloja. (Diagrammi: Salla Himberg) Ilmasto Sansibarin ilmasto on kostean trooppinen ympäri vuoden, ja siihen vaikuttaa erityisesti trooppinen monsuunijärjestelmä. Huhtikuusta lokakuuhun alueella puhaltaa lounaismonsuuni ja marraskuusta maaliskuuhun koillismonsuuni. Säännöllisesti suuntaansa vaihtavat merituulet ovat tehneet purjehtimisen helpoksi, ja näin ollen kulkeminen meritietä pitkin Arabian niemimaalta, Persianlahdelta ja jopa Intian niemimaalta Sansibarille on ollut mahdollista. Sansibarin vuotuinen ylin mitattu keskilämpötila on 29,3 °C ja vuotuinen alin keskilämpötila puolestaan 21,1 °C. Lämpimimmät kuukaudet ovat yleensä tammi- ja helmikuu, jolloin ylin keskilämpötila kohoaa jopa 32 °C. Viileimmät lämpötilat osuvat toukokuun ja syyskuun väliselle ajanjaksolle. Ilma on varsin kosteaa läpi vuoden ja ilmankosteus ylittääkin 80 prosenttia keskimäärin yhdeksänä kuukautena vuodesta. Sansibarilla sateet ajoittuvat kahteen sadekauteen. Suurimmat sateet saadaan normaalina vuotena maaliskuusta kesäkuuhun kestävän sadekauden, masikan, aikana. Tällöin saattaa sataa jopa puolet vuotuisesta sademäärästä. Lyhyempi sadekausi, vuli, ajoittuu loppuvuoteen, marras-joulukuuhun, jonka aikana sataa noin kolmannes vuotuisesta sademäärästä. Myös sadekausien ulkopuolella voi sataa: 7 Salla Himberg mchoo-kuurosateet ovat tyypillisiä erityisesti heinä- ja elokuussa ja yleisiä varsinkin Pemballa. Vuotuinen sademäärä Ungujalla on noin 1 600 mm, mikä on mahdollistanut maanviljelyksen siihen sopivilla alueilla. Alueelliset vaihtelut voivat kuitenkin olla huomattavia, vaikka saari on pinta-alaltaan varsin pieni. Yleisesti ottaen saaren länsiosassa sataa itäpuolta enemmän. Pemballa sataa hieman Ungujaa enemmän, ja saaren vuotuinen sademäärä on 1 900 mm. Kasvillisuus ja eläimistö Ilman ihmisen vaikutusta saarten kasvillisuus olisi pääasiallisesti trooppista metsää tai korallimetsää, mutta ajan myötä maisema on kuitenkin muuttunut maatalousvaltaiseksi. Sansibarin luonnonmetsät koostuvat varsin moninaisesta kasvillisuudesta aina hyvin matalasta korallipensaikosta trooppiseen metsään, jossa kasvillisuus muodostuu useammasta kerroksesta. Maatalouden lisäksi luonnonmukaista maisemaa on muuttanut istutusmetsien yleistyminen. Vielä 1800-luvun alussa saaret olivat lähes kokonaan luonnonmetsän peittämiä, mutta suuri osa saarten alkuperäisistä metsistä kaadettiin istutusmetsien tieltä 1800- ja 1900-luvuilla. Brittihallinnon aikana saarille kuitenkin perustettiin asteittain suojelumetsiä, ja näiltä alueilta voi vielä tänäkin päivänä löytää saarten alkuperäistä kasvillisuutta. Tunnetuin suojelualueista on Jozani, jonka kasvillisuus vaihtelee mangrovemetsistä aina trooppiseen metsään. Jozani on erityisen kuuluisa harvinaisista ruostemarakateistaan (Red Colobus Monkey, Procolobus Kirkii), sekä tarunomaisesta Sansibarin leopardista (Panthera pardus adersi), jonka epäillään kuolleen sukupuuttoon, mutta josta aika ajoin saadaan vahvistamattomia havaintoja. Ungujan endeemisiin eläinlajeihin kuuluu myös Aderinsukeltaja-antilooppi eli kirjopuikkija (Ader´s duiker, Cephalophus adersi). Toinen suuri suojelumetsä on Kiwengwa-Pongwen alue saaren koillisosassa. Kiwengwan kasvillisuus on pääsääntöisesti kuivempaa ja karumpaa korallimetsää. Pemban saarella on puolestaan merkittävä Ngezin suojelumetsä. Sansibarilla tavattavien kasvi- ja eläinlajien määrä jää huomattavasti alhaisemmaksi kuin Itä-Afrikan mantereen lajimäärät, mutta saarilla kuitenkin tavataan useita endeemisiä lajeja, joita ei esiinny missään muualla. Lajiston runsaudessa on eroja myös saarten välillä, pääsääntöisesti Ungujalla tavataan useamman eri lajin yksilöitä kuin Pemballa. Rannikkoalueet Sansibar on erityisen kuuluisa hohtavan vaaleista hiekkarannoistaan, joita saarilla on yhteensä noin 80 kilometrin edestä. Saarten rannikoilla on kuitenkin myös paljon muuta annettavaa: rannikot ovat monin paikoin koralliriuttojen reunustamia, ja 8 Sansibar maantieteellisenä alueena varsinkin Pemballa voi rannikon tuntumasta edelleen löytää luonnonvaraisia mangrovemetsiä. Ungujalla mangrovemetsiä on jäljellä lähinnä ainoastaan luonnonsuojelualueilla. Periaatteessa rannikkoalueilla mangrovea kasvaa kaikkialla, missä aaltojen toiminta on heikkoa eikä vuorovesi ole liian voimakas. Mangrove on yleensä verraten rajoitettu elinympäristö, mutta merirokot, sienieläimet ja lukuisat pienet kotilot sekä simpukat tarttuvat kiinni puiden pönkkäjuuriin, ja rapuja on yleensä runsaasti. Unguja ja Pemba yhdessä Mafian kanssa ovat Afrikan itärannikon suurimmat korallisaaret. Saarten ympäristössä koralliriuttoja on yli 200 000 km². Koralliriutta tarjoaa suojaa itse rannikolle ja on edesauttanut saarten kaupankäynnin kehitystä: Riutassa olevista aukoista saattoi purjehtia rannikolle nousuveden aikana, ja laskuveden aikana kuivalle maalle jääneen aluksen lastin voi purkaa. Koralliriuttoja on viime vuosina alettu hyödyntää myös taloudellisesti, ja laitesukellus onkin yksi suosituimpia turistien ajanviettotapoja. Väestö Alkuperä Sansibarin asukkailla on pidempi tunnettu historia kuin minkään muun Saharan eteläpuolisen Afrikan maan tai alueen väestöllä, Etiopiaa lukuun ottamatta. Pemban saaren asukkaiden uskotaan olevan vielä vanhempaa alkuperää kuin Ungujan, mutta asutuksen historiasta on valitettavasti olemassa vain vähän tarkkaa tietoa. Saarten asukkaat ovat lähinnä Afrikan mantereella asuneiden heimojen ja kansojen jälkeläisiä tai sekoitus afrikkalaista ja arabialaista alkuperää. Saarilla on kuitenkin myös joitakin ei-afrikkalaista alkuperää olevia asukkaita, kuten arabeja, intialaisia, persialaisia ja eurooppalaisia. Saarten väestön sekoitus eri kulttuureja kuvaakin hyvin alueen asemaa historiallisena kauppa- ja kohtauspaikkana. Kieli Huolimatta väestön kirjavasta taustasta, puhutaan saarilla vain muutamaa pääkieltä. Eri väestöryhmiä Sansibarilla on yhdistänyt afrikkalaisiin bantukieliin kuuluva suahili eli swahili, joka on englannin ohella toinen maan virallisista kielistä. Suahili on kielistä yleisimmin puhuttu. Se on bantukieli, joka sisältää lainasanoja hindin, arabian ja englannin kielistä. Sana suahili tulee arabiankielisestä sanasta sahil, joka tarkoittaa rannikkoa. Kun ensimmäiset arabialaiset merenkävijät näkivät Afrikan itärannikolla asuvia afrik9 Salla Himberg kalaisia, niin he antoivat näille bantukieliä puhuville itäafrikkalaisille nimen Sahili. Nykyään suahilia puhuu ensimmäisenä tai toisena kielenä yli 150 miljoonaa ihmistä Itä-Afrikan alueella ja se on saanut yleiskielen aseman. Suahilin kielen alkuperä juontaa Sansibarin saarelle, sillä suahilin standardimuodoksi eli niin sanotun kirjakielen pohjaksi valittiin vuonna 1928 Sansibarilla puhuttu ungujan murre. Kaupankäynti ja orjakauppa Itä-Afrikan alueella, myöhemmin myös siirtomaa-ajan lähetystyö, laajensivat kielen käyttöaluetta kasvattaen puhujien määrää. Alun perin suahilia kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin, mutta siirtomaahallinnon aikana käyttöön otettiin latinalainen kirjaimisto. Suahilia käytetään nykyään päivittäisen kanssakäymisen, kaupan, politiikan, kulttuurielämän ja yhteiskunnallisten instituutioiden kielenä Tansaniassa. Myös kansakoulujen, radion ja television pääkieli on suahili. Englantia puhutaan erityisesti kaupunkialueilla. Arabiaa käytetään myös yleisesti varsinkin uskonnollisessa kontekstissa. Esimerkiksi koraania luetaan arabiaksi. Uskonto Tärkeä osa suahilikulttuuria on islaminusko, ja yli 99 prosenttia saarten väestöstä onkin muslimeja suurin osa heistä sunneja. Erityisesti maaseudulla bantuperinteet ja islam vaikuttavat edelleen voimakkaasti sansibarilaisten jokapäiväiseen elämään ja myös kaupungissa minareeteista kaikuvat rukouskutsut muistuttavat saarten pääuskonnosta. Vähemmistöuskontoja saarilla ovat kristinusko, buddhalaisuus ja hindulaisuus. Islaminusko ja arabialainen kulttuuri kertovat Sansibarin asemasta Afrikan ja Arabian välisten kauppareittien varrella. Muslimeille Ramadan-kuukausi on vuoden tärkein aika, jolloin muslimit eivät juo eivätkä syö auringon noususta sen laskuun. Ramadan-kuukauden jälkeen muslimit juhlivat paastokuukauden päätöstä viettämällä Eid al Fitr -juhlaa noin kolmen päivän ajan, jolloin syödään hyvin, käydään sukulaisissa ja tavataan tuttavia. Asutus Sansibarin väestö muodostaa noin kolme prosenttia koko Tansanian väestöstä. Vuonna 2002 suoritetun väestönlaskennan mukaan Sansibarilla asui yhteensä 984 625 ihmistä, joista 622 459 Ungujalla ja noin kolmannes eli 362 166 asukasta Pemballa. Väestöstä lähes 40 prosenttia asuu kaupunkialueilla. Suurimmillaan kaupunkiväestön osuus on Ungujan saaren länsiosassa, jossa jopa yli 80 prosenttia 10 Sansibar maantieteellisenä alueena Kuva 2. Viistoilmakuva Kivikaupungista, Sansibarin kaupungin vanhasta osasta. (Kuva: Jukka Käyhkö) väestöstä asuu kaupungissa. Vuonna 2002 keskimääräinen väentiheys oli 382 ihmistä neliökilometrillä, mikä on yksi korkeimpia väentiheyksiä maaseutuvaltaisilla alueilla koko maailmassa. Ungujan saarella väentiheys kuitenkin vaihtelee suuresti saaren eri osien välillä. Eteläosissa väentiheys on vain 111 as/ km², kun taas varsin kaupunkimaisissa länsiosissa jopa 1 700 as/ km². Unguja, jossa suurin osa maaseudun väestöstä on edelleen hyvin riippuvaisia maatalousresursseista, on olosuhteisiin nähden varsin tiheästi asutettu, ja siksi väkiluku ei voi kasvaa enää kovin paljoa kestävästi. Sansibarin väestönkasvu on vuosittain noin kolme prosenttia. Suurinta väestönkasvu on saaren länsiosissa, ja pienintä etelässä. Kasvu koostuu lähinnä luontaisesta väestönkasvusta, sillä hedelmällisyysluvut ovat korkeat. Sansibarin väestö on myös hyvin nuorta: alle puolet väestöstä on alle 15-vuotiaita. Keskimääräinen elinajanodote Tansaniassa on 51,6 vuotta. Muuttoliike saarilla on varsin epätasaista. Ihmiset muuttavat lähinnä Pembalta Ungujalle, maaseudulta kaupunkiin ja korallimaa-alueilta hedelmällisemmän maan alueille. Tämän tyyppinen muuttoliike luo luonnollisesti paineita ja ongelmia sekä alueille, jonne muuttoliike kohdistuu, että alueille, joilta lähdetään. Muuttoliikkeen 11 Salla Himberg pääsyitä ovat epätasaisesti jakautuneet toimeentulomahdollisuudet Ungujan ja Pemban saaren, maaseudun ja kaupungin, sekä itä- ja länsirannikoiden välillä. Vuodesta 1964 alkaen koulutus on ollut ilmaista kaikille sansibarilaisille, ja koulujen määrä saarilla onkin kasvanut. Aikuisista 72 prosenttia on Tansaniassa lukutaitoisia. Historiallisista ja kulttuurisista syistä johtuen naisten koulutustaso on usein kuitenkin huomattavasti miehiä alhaisempi, ja varsinkin monet vanhemmat naiset ovat lukutaidottomia. Elinkeinot OECD:n luokittelun mukaan Tansania on yksi maailman köyhimmistä valtioista ja valtion bruttokansan tuote vuonna 2006 oli 1 126 US$ henkeä kohti, mikä on noin kolmaskymmenesosa Suomen bruttokansantuotteesta. Kansallisessa köyhyydenvähentämisohjelmassa maatalous käsitetään keskeiseksi elementiksi, ja Sansibarin talouden perustana ovatkin perinteisesti olleet maanviljely, rahakasvit, kalastus, käsityöt, metsätalous ja karjankasvatus. Saarien erittäin lämmin ja kostea ilmasto soveltuu hyvin kookospähkinän ja mausteneilikan sekä muiden Intiasta ja Madagaskarilta tuotujen maustekasvien viljelyyn, ja nykypäivänä yli 50 000 hehtaaria eli noin kolmannes Ungujan saaren pinta-alasta onkin viljelysmaata. Sansibarin tärkeimpiä rahakasveja ovat perinteisesti olleet neilikka ja kookospalmu, ja maataloustuotteet ovat muodostaneet noin 90 prosenttia saarten viennistä. Vaihtoehtoiset viljelykasvit, kuten tupakka, kumipuu, kardemumma ja vanilja ovat viime vuosina kasvattaneet suosiotaan. Perinteisiä saarilla kasvatettavia viljelykasveja ovat muun muassa maniokki, bataatti, ruokabanaani ja riisi. Näistä riisi on saaren ensisijainen ravintokasvi, vaikkakin tuotannosta suuri osa menee vientiin. Tiheään asutuilla saarilla ruoan riittävyys on kuitenkin jatkuva ongelma. Karjataloustuotteiden, kuten lihan, maidon ja kananmunien, kysyntä kasvaa jatkuvasti kaupungistumisen ja turismin kasvun myötä, eikä tuotanto pysy kysynnän vauhdissa. Maatalouden rinnalla myös kalastus on taloudellisesti hyvin merkittävää Sansibarilla. Kalastus työllistää neljänneksen saarten työvoimasta. Kalastus on taloudellisesti erittäin merkittävää erityisesti rannikkoalueilla. Kalastusmenetelmät ovat usein edelleen hyvin perinteisiä ja kalansaaliit pieniä. Merilevän viljely yleistyi saarilla 1980- ja 1990-luvuilla ja on erityisesti naisten elinkeino. Näiden maatalouteen ja luonnonvaroihin perustuvien elinkeinojen rinnalle on viime vuosien aika nousseet erityisesti turismi, satama- ja varustamoala sekä kaupankäynti, mutta saarten talous on edelleen hyvin riippuvainen maataloussektorista, sillä maatalous ja karjanhoito muodostavat yhdessä yli 50 prosenttia bruttokansantuotteesta. Maatalous myös työllistää yli 70 prosenttia maaseudun asukkaista 12 Sansibar maantieteellisenä alueena Kuva 3. Torikauppiaan hedelmävalikoimaa Kivikaupungissa. (Kuva: Nora Fagerholm) sekä puolet koko saarten työvoimasta. Sansibarin teollisuussektori on hyvin pieni ja muodostaa vain pienen osan saarten bruttokansatulosta. Saarilla tuotetaan teollisesti lähinnä vain kulutushyödykkeitä, kuten elintarvikkeita, virvoitusjuomia, tupakkatuotteita ja tekstiilejä. Ongelmia ja mahdollisuuksia Huolimatta rikkaasta menneisyydestään ja sijainnistaan strategisena kauppapaikkana Itä-Afrikan ja Arabian niemimaan välillä Sansibarin saariston elintaso ja taloudellinen kehitys eivät kuitenkaan ole viime vuosina pysyneet länsimaiden vauhdissa. YK:n kehitysohjelman inhimillisen kehityksen indeksin perusteella Tansania sijoittuu vasta sijalle 152 vertailtaessa kaikkiaan 179 maata. Tansania, ja osaltaan siis myös Sansibar, on ollut Suomen yksi Suomen kehitysyhteistyön pääkumppanimaista ja suurimpia avunsaajia 1970-luvulta lähtien. Suurimpia ongelmia Sansibarin taloudessa ovat työttömyys, inflaatio, ruoka- ja ener13 Salla Himberg giavarojen puute sekä saarten negatiivinen maksutase. Tuotanto keskittyy edelleen liiaksi vain muutamiin tuotteisiin, kuten neilikkaan, mikä tekee talouden hyvin haavoittuvaksi maataloustuotteiden hintojen heittelyiden edessä. Myös nopea väestönkasvu on johtanut moniin ongelmiin. Kaupungistumista ei ole pystytty hallitsemaan ja asumiseen sopivista alueista on pulaa. Luonnonvarojen käyttö on myös usein kestämätöntä. Viime vuosien aikana Tansania on osoittautunut poliittisesti yhdeksi vakaimmista maista Itä-Afrikassa, mikä on mahdollistanut uudenlaisten elinkeinomahdollisuuksien, kuten turismin yleistymisen. Kaupallinen turismi saarilla alkoi 1980-luvun puolivälissä ja nykypäivänä turismi onkin yksi johtavista sektoreista saarten taloudellista kehitystä tarkasteltaessa. Toistaiseksi turismi keskittyy lähinnä Ungujan saarelle. Myös kansainväliset investoinnit ovat lisääntyneet ja Tansanian valtio on sitoutunut kehitystavoitteiden saavuttamiseen. Lähteitä Brown, L. (1970). Maailman luonto, Afrikka. 302 s. Kirjayhtymä, Helsinki. Juntunen, S. (2008). Rural livelihoods and community lifeworlds: examining village economics and individual livelihood strategies in Unguja, Zanzibar. Turku University Department of Geography Publications B 12, 144 s. Digipaino. Klein, R. (2008). The edaphic landscape of Unguja island, Zanzibar: an exploratory study on the relation between soil variability and the landscape. Turku University Department of Geography Publications B 11, 92 s. Digipaino. Tanzania Sensa 2002 (2003). Population and housing census. <http://www.tanzania.go.tz/census/>. UNDP (United Nations Developmetn Programme) (2009). Human Development Report 2009. <http://hdrstats. undp.org/en/countries/country_fact_sheets/cty_fs_TZA.html>. ZanziNet <http://www.zanzinet.org/>. 14 Mausteneilikoita, orjakauppaa ja löytöretkeilijöitä Mausteneilikoita, orjakauppaa ja löytöretkeilijöitä Mika Orjala Ensimmäiset löytöretkeilijät Sansibarilla Sansibarin ensimmäiset asukkaat olivat luultavasti bantukieliä puhuvia afrikkalaisia, jotka tulivat alueelle noin 2 000 vuotta ennen länsimaisen ajanlaskun alkua. Ensimmäiset arabialaiset purjehtijat saapuivat saarille arvioiden mukaan viimeistään 700-luvulla; joidenkin arkeologisten löytöjen perusteella ehkä jo 100–300-lukujen välisenä aikana. Arabit perustivat Itä-Afrikan rannikolle kauppapaikkoja jo 800-luvulla luoden näin kauppayhteyksiä Afrikan mantereen sisäosien ja muun maailman välillä. Sansibarista tuli viimeistään tuolloin kansainvälinen kauttakulkusatama oivallisen sijaintinsa ansiosta. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että saarilla on ollut jo ajanlaskun alusta lähtien asutusta ja kauppayhteyksiä eri puolille Intian valtamerta. Rannikko- ja valtameripurjehtijat matkasivat sieltä monsuunituulten vauhdittamana Egyptiin, Eurooppaan ja jopa Intiaan sekä Kiinaan saakka. Pitkien valtameripurjehdusten onnistumisen taustalla olivat monsuunituulet, jotka voimakkaina pitkäkestoisina ilmavirtauksina nopeuttivat matkantekoa. Itä-Afrikan rannikkokaistaleelle muodostui vähitellen useita merkittäviä kauppapaikkoja, joista tuli sittemmin myös huomattavia suahilikaupunkeja. Näihin kuuluivat muun muassa Mogadishu, Mombasa, Lamu ja Kilwa. Viimeksimainitusta kaupungista muodostui alueen huomattavin kauppakeidas 1400-luvun kuluessa. Vielä tuolloin Sansibar oli vaatimattoman kokoinen muihin itärannikon suahilikaupunkeihin verrattuna. Vähitellen sen taloudellinen ja poliittinen status kuitenkin kasvoi, ja 1700-luvun aikana se päihitti muut Itä-Afrikan suahilikaupungit. Eurooppalaisille Afrikan itärannikko ja Intian valtameren länsiosat olivat 1400-luvun tienoilla vielä melko tuntemattomia. Euroopassa oli tuolloin vielä käytössä Klaudios Ptolemaioksen (90–168 jaa.) suunnittelemia karttoja, jotka antoivat jokseenkin puutteellisen kuvan ympäröivästä maailmasta. Mittasuhteiltaan vääristyneet kartat asettivatkin suuren haasteen ensimmäisille löytöretkeilijöille, jotka lähtivät muun muassa Portugalista ja Espanjasta purjehtimaan kohti Afrikkaa sekä Sansibaria. 15 Mika Orjala Marco Polo (1254–1324), venetsialainen kauppias ja tutkimusmatkailija, kuului tiettävästi ensimmäisten eurooppalaisten joukkoon, jotka kirjoittivat Sansibarista. Marco Polo luonnehti saaren asukkaita seuraavanlaisesti: Saarelaiset ovat epäjumalanpalvojia ja heillä on oma kuningas ja kielensä, eivätkä he maksa veroja kenellekään. Asukkaat ovat sekä pitkiä että päättäväisiä, mutteivät kuitenkaan samassa mitoin pitkiä kuin mitä ovat rohkeita, sillä jos he olisivat, niin tällöin he olisivat lihaksikkuutensa sekä lujuutensa ansiosta jättiläisten kokoisia. […] Heidän ihonvärinsä on musta ja kulkevat melkein alastomana, vain pieni vaatekappale suojanaan. Saarelaisten hiukset ovat mustat ja niin kähärät, ettei niitä saa suoraksi edes veden avulla. Suut ovat suurikokoiset, huulet paksut, silmät suuret ja verestävät, ja he näyttävät paholaismaisilta. (Lyne 2001: 17–18; suom. Mika Orjala) Tämän värikkään luonnehdinnan aikaan Euroopassa ei tiedetty vielä juuri mitään Afrikasta, saati sitten Itä-Afrikasta ja Sansibarista. Eurooppalaiset eivät myöskään olleet mainittavasti tavanneet afrikkalaisia, joten ensitapaamiset saattoivat nostattaa hyvinkin lennokkaita mielikuvia. Sansibarin vanha pääkaupunki Unguja Ukuu sijaitsi noin 24 kilometrin päässä nykyisestä hallintopaikasta Sansibarin kaupungista (Zanzibar Town) etelään, Kiwani Bayn alueella. Nykyisen kaupungin sijaintipaikka olisi ollut turhan avoin ja haavoittuvainen saaren asuttaneille, kun taas Kiwani Bayssa asukkaat saivat tehokkaasti suojaa ympäristöstään. Unguja Ukuu’ta suojelee matala vuoroveden hallitsema ranta, joka on laskuveden aikaan noin kilometrin levyinen. Uzi-saaren takaiset mangrovemetsiköt puolestaan tarjosivat Unguja Ukuun asukkaille turvallisen pakopaikan erinäisiä hyökkäyksiä vastaan. Hyökkäykset olivat tavallisia varsinkin portugalilaisten hallinnon aikaan. Portugalin siirtomaavallan aikakausi Portugalilaiset, jotka tulivat Sansibarilla tunnetuksi nimellä Wareno, kävivät saarella ensimmäisen kerran vuonna 1498. Vasco da Gama purjehti tuolloin Intiaan neljän aluksen ja 170 hengen suuruisen miehistön voimin Hyväntoivonniemen kautta ItäAfrikan rannikolle vieraillen Sansibarin lisäksi myös Mosambikin sulttaanin luona, Mombasassa ja Malindissa. Portugalilaiset purjehtivat tämän jälkeen Afrikasta Intiaan, Kozhikoden kaupunkiin, ensimmäisinä eurooppalaispurjehtijoina. Vuoden kuluttua ensivierailusta Portugali otti Sansibarin siirtomaakseen. Huolimatta siitä, että portugalilaiset saivat pian tämän jälkeen haltuunsa rannikkokaupunkien kaupan, he eivät rohjenneet perustaa alueelle siirtokuntia tai tunkeutua Afrikan sisäosiin. Lukuisien löytöretkien tuloksena portugalilaiset pystyivät vakauttamaan asemansa Itä-Afrikassa, vaikka rannikkoalueiden asukkaat aktiivisesti vastustivatkin Portugalin läsnäoloa. 16 Kuva 1. Historiallinen kartta Intian valtamerestä ja sitä ympäröivistä alueista. Kartta kuvaa löytöretkien jälkeistä aikaa, kun kauppasuhteet olivat vakiintuneet Afrikan, Arabian, Aasian ja Euroopan välillä. Kauppareitit on merkitty sinisellä katkoviivalla ja alueittaiset vientituotteet sinisellä tekstillä. Kesä- ja talvimonsuunin vallitseva tuulensuunta on merkitty karttaan punaisella värillä. (Kartta: Mika Orjala) Mausteneilikoita, orjakauppaa ja löytöretkeilijöitä 17 Mika Orjala Kuva 2. Etualalla arabialaisten vuosina 1698–1701 rakentama linnoitus Kivikaupungissa. Linnoitus rakennettiin sen jälkeen, kun portugalilaiset menettivät Ungujan hallinnan Omanin arabeille. Nykyään linnoituksen sisällä on lukuisia matkamuistomyymälöitä sekä ulkoilmateatteri. (Kuva: Mika Orjala) Portugalilaisten valtakausi jatkui vuoteen 1698, jolloin Muscatin imaami Seif bin Sultan valloitti Portugalin hallinnoimat alueet. Seif bin Sultanin laivasto valtasi pääasiallisen kohteen, Mombasan, lisäksi myös Ungujan, Pemban sekä Kilwan. Näiden valloitusten seurauksena portugalilaiset hylkäsivät koko Afrikan itärannikon Cabo Delgadosta pohjoiseen. Omanin arabien valtaannousua helpotti Portugalin tehoton siirtomaapolitiikka, sillä portugalilaisten syrjäyttäminen ei varmastikaan olisi onnistunut yhtä helposti, jos he olisivat perustaneet alueelle siirtokuntia. Vasta vuonna 1727, useiden yritysten jälkeen, portugalilaiset pääsivät jälleen hetkeksi valtaan Mombasassa, Sansibarilla sekä eräissä muissa rannikkokaupungeissa. Tästä vallanpalautuksesta tuli kuitenkin hyvin lyhytaikainen ja omanilaiset hallitsivat jälleen Ungujan saarta vuoteen 1744 mennessä ja sen sisarsaarta Pembaa puolestaan vuodesta 1823 alkaen. Portugalilaisten valtakausi päättyi viimein Omanin imaamien laajentaessa vaikutuspiiriään, joka ulottui Mogadishusta Cabo Delgadoon, noin 400 kilometriä Sansibarista etelään. Imaamien vaikutusvalta oli kuitenkin hyvin näennäistä ja muun mu18 Mausteneilikoita, orjakauppaa ja löytöretkeilijöitä assa Mombasa itsenäistyi vuonna 1746 imaami Ahmed bin Saidin hallintokauden aikana. Suurten suahilikaupunkien joukkoon ja orjakaupan keskiöön Vuoteen 1774 mennessä Omanin Busaidi-dynastian valtapiiri ulottui Sansibarille saakka. Busaidi-dynastian vallan kasvaessa Sansibarin paikallishallinto menetti samalla osin vaikutusvaltaansa. Sansibarin asema muuttui dramaattisesti 1800-luvun koittaessa. Sayyid bin Said nousi vuonna 1806 Omanin johtoon ja yhtenä hänen tavoitteistaan oli vahvistaa Omanin valtaa Itä-Afrikassa. Said hyödynsi tässä perinteikästä hajota ja hallitse -periaatetta; itäafrikkalaiset suahilikaupungit ja niiden johtavat perheet ajettiin kilpailemaan sekä taistelemaan keskenään. Seuraavaksi Sayyid bin Said päätti siirtää Omanin valtakunnan pääkaupungin Sansibarille, jolloin kaupungin taloudellis-poliittista merkitystä voitiin kehittää. Sekä Pemba että Unguja olivat jo muodostuneet merkittäviksi kaupankäynnin keskuksiksi, joten saariryhmän hallintaan kannatti sijoittaa voimavaroja. Omanin uusi sulttaani oli kaiken lisäksi kaukonäköinen diplomaatti. Hän solmi kauppasuhteita eurooppalaisten kanssa ja houkutteli intialaisia kauppiaita Sansibarille. Intialaiset tulokkaat muodostivatkin tärkeän osan Sansibarin tulevassa taloudellisessa kehityksessä. Sayyid bin Saidin rohkea päätös kannatti ja Sansibar osoittautui ajan myötä erittäin onnistuneeksi valinnaksi. Alueen asema kansainvälisenä kaupan keskuksena kehittyi ripeästi ja 1800-luvun kuluessa siitä tuli huomattavin kauppapaikka Afrikan itärannikolla. Itä-Afrikan rannikkoalueen suahilikaupungeilla oli ollut jo noin kahdentuhannen vuoden ajan tärkeä asema Intian valtamerialueen kaupankäynnissä, mikä samalla tarkoitti runsasta kulttuurienvaihtoa. Muun muassa persialaiset, juutalaiset, hindut ja arabit purjehtivat laajalti Intian valtamerellä perustaen kaupankäyntikeskuksia rannikkoalueille. Keskeisiin kauppatavaroihin kuuluivat varsinkin kiinalainen posliini, saviruukut, taatelit, mausteet, eläinten taljat, norsunluu, kulta, kookospähkinät ja viljatuotteet. Mikään edellä mainituista myyntiartikkeleista ei kuitenkaan noussut yhtä keskeiseen ja kuuluisaan asemaan kuin orjakauppa. Orjakaupasta tuli kansainvälisestikin katsottuna huomattava liiketoimi viimeistään 1700-luvun kuluessa sekä Afrikan länsi- että itärannikoilla. Afrikan keskiosista vietiin orjakaravaaneja rannikon kauppakeskuksiin, joista orjia laivattiin eri puolille maailmaa. Muutamina esimerkkeinä mainittakoon Karibianmeren saarten, Pohjoisja Etelä-Amerikan sekä Etelä-Afrikan plantaasit, minne buurit hankkivat orjatyövoimaa Afrikan lisäksi myös Intiasta. Orjakauppa kukoisti myös arabimaissa, Persiassa, Kiinassa, Thaimaassa, Burmassa sekä muualla Aasiassa. 1800-luvun puolivälissä Sansibar oli tärkein ja suurin orjien kauttakulkusatama Itä-Afrikassa. On arvioitu, että jopa noin 600 000 orjaa myytiin Sansibarin kautta vuosina 1830–1873. Itä-Afrikan rannikon kauppapaikkojen menestyksellistä asemaa tuki se tosiasia, että 19 Mika Orjala hyvin harvat ei-afrikkalaiset uskaltautuivat tunkeutumaan rannikkoseuduilta syvemmälle sisämaahan esimerkiksi orjien, norsunluun tai kullan perässä. Afrikkalaisten annettiin hoitaa tavaratoimitukset rannikolle, mistä ulkomaalaiset kauppiaat sitten kuljettivat kauppatavarat eteenpäin. Vihamieliset afrikkalaisheimot, salaperäiset trooppiset taudit ja vaikeakulkuinen maasto toimivat tehokkaina psykologisinakin esteinä muun muassa eurooppalaisille valloittajille. Tämän vuoksi Sansibar toimi turvallisen sijaintinsa vuoksi monen tutkimusmatkailijan lähtö- ja paluupaikkana: esimerkiksi skotlantilainen David Livingstone (1813–1873) ja walesilainen Henry Morton Stanley (1841–1904) lähtivät tutkimaan Afrikan sisäosia maustesaarilta käsin. Saaren asukkaista Nykypäivän Sansibar on kiehtova sekoitus afrikkalaista, arabialaista, intialaista sekä eurooppalaista kulttuuria. Afrikkalaisperäisten saarelaisten katsotaan periytyvän Itä-Afrikasta saapuneista orjista, siirtolaisista sekä saarelle aikaisemmin muuttaneista mannerafrikkalaisista. Ensimmäiset alueelle tulleet afrikkalaiset muuttivat Tumbatun pikkusaarelle sekä Ungujan länsiosaan, Manner-Tansaniaa vastapäätä. Nämä mannerafrikkalaiset on myöhemmin jaettu Watumbatun sekä Wadahimun kieliryhmiin, erityylisiin murteisiin pohjautuen. Aikaa myöden Watumbatun kieliryhmän edustajat asuttivat Ungujan pohjoisosat sekä Pemban eteläosia. Wadahimukieliryhmään kuuluvat levittäytyivät puolestaan Ungujan keski-, itä- ja eteläosiin halliten noin 60 prosenttia saaren pinta-alasta. Kolmas merkittävä suahilikieliryhmä, Wapemba, asutti Pemban länsi-, pohjois- ja itäosat. Näiden kolmen kieliryhmän yhteensulautumisten seurauksena syntyi neljäs murreryhmä nimeltään Washirazi. Historiallisesti katsottuna Ungujan ja Pemban alkuperäisasukkaat kuuluvat Itä-Afrikan rannikolla ja Intian valtameren saarilla asuvaan suahilisivilisaatioon, joka ulottui Sofalasta Mogadishuun. Myös Komorien saariryhmä, joka sijaitsee luoteeseen Madagaskarista, kuului tähän suahilisivilisaatioon. Saarille saapui 700-luvun kuluessa arabialaisia/persialaisia, jotka pakenivat Arabian niemimaalta profeetta Muhammedin kuoleman jälkeisiä uskonnollisia levottomuuksia. Tiettävästi maailman ensimmäinen eteläisen pallonpuoliskon moskeija rakennettiin juuri Sansibarille, jonka asukkaista pääosa on vielä nykyäänkin islaminuskoisia. Omanista saapuneet arabialaiset kuuluivat yleensä maata omistavaan yläluokkaan, ja heillä oli tavallisesti runsaasti myös poliittista vaikutusvaltaa. Sansibarin kansanryhmistä juuri omanilaisia arabeja oli eniten hallinnossa; esimerkiksi intialaisia ja afrikkalaisia oli huomattavasti vähemmän johtavassa asemassa. Yläluokkaisen arabivähemmistön lisäksi Sansibarilla eli myös alempiluokkaisia arabeja, jotka olivat tavallisesti Jemenistä. He olivat saarella yleinen näky kauppiaina, maanviljelijöinä, kadunlakaisijoina sekä muiden vähäpätöisten töiden suorittajina. Sansibarille tuli Komorien saarilta myös Ngazidja-arabeja, jotka väittivät omaavansa arabialaisia sukujuuria. He olivat pääosin kirjanoppineita, jotka toimivat islamin20 Mausteneilikoita, orjakauppaa ja löytöretkeilijöitä Kuva 3. Sansibarin ensimmäinen moskeija rakennettiin arvioiden mukaan 1100-luvulla Kizimkaziin, missä se on edelleen käytössä 1700-luvulla tapahtuneiden kunnostustöiden jälkeen. (Kuvat: Mika Orjala) uskon opettajina. Arabit saivat muuhun väestöön nähden poliittisia ja taloudellisia vapauksia, joten moni afrikkalaissyntyinenkin sansibarilainen pyrki vakuuttamaan viranomaiset arabialaisuudestaan. Pemban saarella ei ollut samanlaista heterogeenisyyttä eri väestöryhmien välillä, sillä seka-avioliitot esimerkiksi arabien ja afrikkalaisten välillä olivat huomattavasti yleisempiä kuin Ungujan saarella. Tilanne johtui osittain siitä, että kalastusta ja maanviljelyä lukuun ottamatta tärkeimmät talous- ja hallintoasiat hoidettiin Ungujan saarella, joten väestöryhmillä ja/tai yksittäisillä ihmisillä ei juuri ollut tarvetta sosioekonomisen aseman ylenpalttiselle korostamiselle. Sansibarille saapui 1770-luvulta alkaen intialaisia kauppiaita, jotka vähitellen syrjäyttivät afrikkalais- ja arabialaisperäiset kauppiaat tärkeimmillä kauppa-aloilla. Pääosin Intiasta saapuneet hyvin koulutetut tulokkaat saavuttivat nopeasti huomattavan roolin maustesaarien talouselämässä. Intialaiset kauppiaat hoitivat rahanlainausta, karavaanien varustelemista Manner-Afrikassa, kiinteistökauppaa, laivanvarustusta, viljelyplantaasien rahoitusta, pankkitoimintaa sekä kotimaan- että ulkomaankaupankäyntiä. Intialaiset olivat yleinen näky myös käsityöammattilaisina, kuten kultaseppinä, jalokivikauppiaina, ruukuntekijöinä ja muurareina. Sansibarilla 21 Mika Orjala asui vuoteen 1871 mennessä noin kaksi ja puolituhatta aasialaista, joiden osuus alueen taloudellisessa kehityksessä oli korvaamattoman tärkeä. Heidän merkittävä asemansa sansibarilaisessa talouselämässä ei hiipunut edes silloin, kun brittiläiset, saksalaiset, ranskalaiset sekä amerikkalaiset saivat jalansijaa Sansibarilla. Oli varsin yleistä, että intialaiset kauppiaat hoitivat eurooppalaisten virkaveljiensä talousasioita, toimien esimerkiksi kaupanvälittäjinä ja tavarantoimittajina. Taria Topan oli luultavasti kuuluisin kaikista intialaisista talouspohatoista Sansibarilla. Hän toimi muun muassa Tippu Tipin ja Rumalizan rahoittajana, jotka olivat nimekkäitä orja- ja norsunluukauppiaita. Sansibarin kokonaisväkiluku oli 1830-luvun aikalaisarvioiden mukaan noin 17 000, josta merkittävä osa asui Kivikaupungissa (Stone Town), Sansibarin tärkeimmässä ja suurimmassa kaupunkiasutuskeskittymässä. Tähän lukumäärään ei kuitenkaan sisälly orjia, joita oli saarella varovaisestikin arvioituna useita kymmeniä tuhansia. Sansibarilla myytiin parhaimmillaan jopa 20 000–25 000 orjaa vuodessa 1860- ja 1870-luvuilla, joten saarten todellinen väkiluku saattoi olla huomattavan suuri. Joka tapauksessa maustesaarilla asui runsaasti enemmän orjia kuin vapaita kansalaisia. Orjien suuri lukumäärä mahdollisti muun muassa tehokkaan mausteneilikkaviljelyn, johon tarvittiin runsaasti työväkeä. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa saarille jouduttiin kuitenkin hankkimaan lisätyövoimaa Tanganjikasta (Tansanian mannerosa), Kongosta, Mosambikista, Malawista, Keniasta ja Ugandasta. Tämä oli seurausta siitä, että Iso-Britannia julisti orjakaupan ja orjien pitämisen laittomaksi, mikä puolestaan synnytti huomattavan työvoimapulan rahakasviplantaaseilla. Vuoden 1948 väestölaskennan mukaan Ungujan saarella oli 37 404 siirtolaista ja Pemban saarella puolestaan 13 873. Molempien saarien kokonaisväestömäärä oli yhteensä 199 757. Nopean väestönkasvun taustalla oli vapautettujen orjien suuri määrä, jotka huomioitiin myös väestönlaskennassa. Eurooppalaisia oli tuolloin Sansibarilla vain 296. Kyläyhteisöistä Ungujan ja Pemban saarien kyläyhteisöt olivat 1700-luvulle tultaessa pienikokoisia ja toisistaan erillisiä, itsenäisiä toimijoita. Niiden talous pohjautui kyläläisten yhteistyöhön ja omavaraisuuteen. Kylien maa-alueet olivat tavallisesti yhteistä omaisuutta; tällaista maata kutsuttiin uwanda-nimellä. Yksittäiset perheet omistivat puolestaan ns. kiambo-maata, jossa he saattoivat viljellä esimerkiksi hedelmäpuita. Kiambomaata viljeltiin yleensä pysyvästi kesantokiertoa käyttäen, varsinkin jos maaperä oli niin hedelmällistä, ettei kiertoviljelyä tarvittu. Kyläyhteisön omistamilla uwandamaa-alueilla käytettiin puolestaan kierto- eli kaskiviljelyä. Näitä alueita saattoivat käyttää – erillistä maksua vastaan – myös kyläyhteisön ulkopuoliset henkilöt. Sansibarin kyläyhteisöjen sosiaalinen koostumus oli eri kylissä samankaltainen. Mvyale-niminen korkea-arvoinen kyläyhteisön jäsen kontrolloi uwanda-maan käyt22 Mausteneilikoita, orjakauppaa ja löytöretkeilijöitä Kuva 4. Kalastajia Dhowveneissä. (Kuva: Nora Fagerholm) töä. Kylän vanhimmat, watu wanne, hallinnoivat puolestaan muuta kylän elämää. He muun muassa perivät maankäyttöveroa kyläyhteisön ulkopuolisilta ihmisiltä, jos näillä oli kylän alueella esimerkiksi viljelyksiä. Sheha, kylän hallinnollinen johtaja, valittiin puolestaan ylempien hallintovirkamiesten toimesta. Tämä hallinnollinen tehtävä on vielä nykyäänkin käytössä kylissä: sheha huomioi toiminnassaan sekä kylän sisäiset että ulkopuoliset asiat ja toimii eräänlaisena kunnanjohtajana. Kalastaminen oli keskeinen elinkeino (rannikko)kyläyhteisöissä. Kalastusalueissa 23 Mika Orjala Kuva 5. Mausteneilikoiden kuivatusta. (Kuva: Nora Fagerholm) käytettiin samanlaista uwanda- ja kiambo-alueenomistushallintaa kuin maanviljelyn yhteydessä. Paikalliskylän perheillä oli nautintaoikeus laskuveden aikaan tapahtuvaan rantakalastukseen. Nämä rannikkovesien kiwanja-alueet olivat kiambo-alueiden tapaan yksittäisten perheiden omistuksessa. Rannikosta etäämpänä sijaitsevia kalastusvesiä saattoivat sen sijaan käyttää kaikki halukkaat. Kalastuksessa käytettiin tavallisesti kahdentyyppisiä veneitä: ngalawa-veneitä, joissa käytetään tukiponttooneita tasapainottamaan kapeaa alusta, ja dhow-purjealuksia, jotka ovat kooltaan isompia ja leveämpiä. Jälkimmäisessä venetyypissä ei käytetä tukiponttooneita. Runsaasti kalastetuilla alueilla käytettiin välillä pyyntirajoituksia, jolloin kalastusvesiä ei kylänvanhimpien tekemän yhteisen sopimuksen mukaan hyödynnetty. Tällöin pyyntialueita voitiin elvyttää, aivan samalla tavoin kuin kesantokiertoa käytetään maanviljelyksessä. 24 Mausteneilikoita, orjakauppaa ja löytöretkeilijöitä Sansibarilaiset kyläyhteisöt olivat 1700-luvulle tultaessa pitkälle omavaraisia erilaisten käsitöiden tuottamisessa. Esimerkiksi saviesineitä valmistettiin arkeologisten löytöjen perusteella viimeistään 900–1000-luvuilla. Kyliin muodostui erityyppisiä ammattiryhmiä, joiden ammattitaito saattoi olla hyvinkin korkea – esimerkiksi paikallisten kyläseppien metallitöitä vietiin lähialueiden ohella myös ulkomaille. Joillakin seuduilla maataloustuotteita sekä kangas- ja metallikäsitöitä saatiin valmiiksi niin runsaasti, että niitä voitiin viedä huomattavissa määrin Sansibarin ulkopuolelle. Esimerkiksi Pembalta vietiin runsaasti viljaa Kenian Mombasaan sekä Arabian niemimaalle. 1700- ja 1800-luvun kuluessa Pemban elintarvikevienti siirtyi kaukomaiden sijaan naapurisaarelle, kun Sansibarin Kivikaupunki laajeni ja sen asukasluku kasvoi. Samalla Sansibarista tuli Afrikan itärannikon tärkein kauppapaikka. Tätä edesauttoi se, että imaami Said bin Sultan siirrätti sinne hovinsa ja alkoi aktiivisesti edistämään saaren hallinnollista merkitystä sekä sen roolia kansainvälisenä tavaranvälittäjänä ja -tuottajana. Yksi tunnetuimmista sansibarilaisista vientituotteista oli mausteneilikka, jota kuljetettiin saarilta ympäri maailmaa. Mausteneilikoita ja orjatyövoimaa Neilikkaviljelmille tarvittiin runsaasti orjatyövoimaa, jota kuljetettiin saarille tuhansittain. Sansibarilta puolestaan kuljetettiin ulkomaille satojatuhansia orjia. Arvioiden mukaan Afrikasta vietiin 1500- ja 1800-lukujen välisenä aikana esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan noin 9–12 miljoonaa orjaa. Itä-Afrikan ja Intian valtameren puolella käyty orjakauppa oli vielä vilkkaampaa: mahdollisesti jopa 11–18 miljoonaa ihmistä vietiin orjina Intian valtameren, Punaisen meren sekä Saharan kautta Afrikan ulkopuolelle vuosisatojen kuluessa. Orjien kauttakulkupaikkoja oli lukuisia, eli kaupankäynti ei ollut ainoastaan Sansibarin varassa. Huolimatta siitä, että Isossa-Britanniassa julistettiin vuonna 1807 orjakaupan olevan laitonta kaikilla sen hallitsemilla alueilla, orjia laivattiin yleisesti vielä 70 vuotta julistuksen jälkeenkin Intian valtamerellä. Itä-Afrikan, ja erityisesti Sansibarin, alueella harjoitettu orjakauppa saatiin pääosin tyrehdytettyä vasta 1870-luvulla, kun Ison-Britannian laivasto järjestelmällisesti jahtasi orjakauppiaita. Esimerkiksi Atlantin valtamerellä Ison-Britannian Länsi-Afrikan laivasto-osasto otti kiinni vuosien 1808–1860 aikana noin 1 600 orjalaivaa ja vapautti arviolta 150 000 orjaa. Orjakaupan muuttuminen laittomaksi heikensi orjien myyntiä myös Itä-Afrikan puolella. Tämä pakotti monen sansibarilaisen kauppiaan muuttamaan liikesuunnitelmiaan, sillä orjien kysynnän hiipuminen merkitsi samalla myös jo myytävänä olevien orjien arvon pienentymistä. Sansibarille perustettiinkin enenevässä määrin sokeriruoko- ja neilikkapuuplantaaseja, jotta menetetylle tulonlähteelle saatiin korvaavia tuloja. Ensimmäiset neilikkapuutaimet tuotiin Sansibarille vuonna 1812, minkä jälkeen mausteneilikan tuotanto kasvoi saarilla huomattavan nopeasti. Myös Pemballe vietiin neilikantaimia, ja 1840-luvun loppuun mennessä jo 2/3-osaa saaresta oli raivattu neilikkaplantaaseiksi. 25 Mika Orjala Arvioiden mukaan 81 prosenttia Pemban maa-alueesta oli varattu mausteneilikan ja kookospalmujen kaltaisten ruoka- ja rahakasvien viljelemiseen, kun taas Ungujalla plantaasiviljelyksille varatut alueet olivat noin 42 prosenttia kokonaispinta-alasta. Plantaasiviljely kiihtyi itse asiassa niin nopeasti ja laajalti, että ”maustesaarilla” alkoi olla pulaa sopivasta viljelysmaasta. Samanaikaisesti saarten metsät hupenivat rajusti, mikä merkitsi monien metsästys- ja metsätalousalueiden kutistumista olemattomiin. Sansibarilla tapahtui suoranainen ekokatastrofi, sillä pääosa vanhoista metsistä raivattiin viljelysalueiden tieltä. On mahdotonta sanoa, kuinka moni endeeminen eli kotoperäinen eliölaji katosi tämän maankäyttömullistuksen seurauksena. Plantaasiviljelyn laajeneminen merkitsi monelle pakkomuuttoa Ungujan saarella. Entiset metsästys- ja viljelyalueet olivat nyt osa mausteneilikkaplantaasia, jossa ei ollut enää sijaa entisille asukkaille. Rahakasviviljely vei kaiken lisäksi tilaa ruokakasvien viljelyltä, joten Sansibar ei ollut enää yhtä omavarainen elintarviketuotannon suhteen kuin aikaisemmin. Aiemmin sieltä vietiin ruokaa Mombasaan ja Arabiaan saakka, mutta 1850-luvulta lähtien Sansibarille jouduttiin tuomaan runsaasti elintarvikkeita. Merkittävä osa nykypäivän sansibarilaisista polveutuu juuri näistä orjista, joiden tuonti alueen viljelyplantaaseille kiihtyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Vielä 1800-luvun alussa oli hyvin tavallista, että plantaasinomistajalla oli jopa 200–400 orjaa töissä tiluksillaan. Osa orjuutetuista saattoi olla jopa aluetta aikaisemmin viljelleitä. Mausteneilikkaplantaasien nopea yleistyminen saarilla vaikutti väistämättä myös maanomistuskäytäntöihin. Esimerkiksi kiambo-maata viljelleet perheet joutuivat hyvin yleisesti luovuttamaan maa-alueensa plantaasienomistajille, jotka joko orjuuttivat alkuperäiset asukkaat tai pakottivat heidät muuttamaan hedelmättömimmille viljelysalueille. Sansibar ajautui Ison-Britannian haltuun 1800-luvun loppupuolella, mikä merkitsi huonoja uutisia monelle sansibarilaiselle plantaasinomistajalle. Britit lakkauttivat orjatyövoiman käytön sekä Ungujalla että Pemballa, jolloin menestyksekäs plantaasiliiketoiminta menetti merkittävän osan kannattavuudestaan. Maksullisen työvoiman käyttö vei nimittäin suuren osan rahakasvien myyntituloista, mikä merkitsi monelle suurmaanomistajalle taloudellisia vaikeuksia ja jopa vararikkoa. Vararikon välttääkseen moni plantaasinomistaja teki viljelyssopimuksia aikaisempien orjiensa kanssa. Vapautuneet orjat saattoivat näin jäädä asumaan plantaasin maille eräänlaisina torppareina. Heillä oli oikeus viljellä omia maatilkkujaan, mutta samalla plantaasinomistaja velvoitti heidät työskentelemään plantaasin hyväksi vuokranmaksua vastaan. Jos uudistilallinen onnistui kasvattamaan tuotteita myytäväksi asti, niin plantaasinomistajalla oli tällöin oikeus saada osuus myyntituloista. Moni entinen orja joutui vastentahtoisesti jäämään aikaisemman sortajansa ikeen alle, sillä uuden kelvollisen viljelysmaan löytäminen oli hankalaa varattomille uudistilallisille. 26 Mausteneilikoita, orjakauppaa ja löytöretkeilijöitä Kuva 6. Sansibarin satama-alue on muuttunut runsaasti vuosisatojen myötä. (Kuva: Nora Fagerholm) Ison-Britannian siirtomaaherruus Sulttaani Majid bin Said julisti Sansibarin itsenäiseksi Omanin sulttaanikunnasta vuonna 1858. Itsenäisyysjulistus huomioitiin myös ulkomailla ja muun muassa IsoBritannia tunnusti uuden valtion olemassaolon. Brittiläisillä oli ollut siihen mennessä jo pitkään hyvät välit Sansibarin hallitsijoiden kanssa, sillä alue oli myös IsolleBritannialle merkittävä kauppasatama. Ison-Britannian suhtautuminen kuitenkin muuttui, kun Saksa alkoi havitella alueita Itä-Afrikasta 1800-luvun loppupuolella. Sansibarin sulttaani Khalifah bin Saidin myötävaikutuksella Saksa sai Itä-Afrikasta Tanganjikan ja Iso-Britannia puolestaan Kenian. Nämä kaksi eurooppalaista valtiota kykenivät erimielisyyksistään huolimatta myös yhdistämään voimansa; Ison-Britannian Itä-Afrikan Kauppakomppanian (IBEAC) johdolla brittiläiset ja saksalaiset onnistuivat pysäyttämään orjakaupan Afrikan rannikolla. Eurooppalaiset suurvaltiot pitivät Afrikan siirtomaita koskevan konferenssin Berliinissä vuonna 1884. Kyseisessä konferenssissa koko Afrikan manner – Etiopiaa ja Liberiaa lukuun ottamatta – jaettiin Belgian, Espanjan, Ison-Britannian, Italian, Portugalin, Ranskan ja Saksan kesken. Berliinissä käydyt neuvottelut eivät kuitenkaan 27 Mika Orjala ratkaisseet kaikkia kiistakysymyksiä kolonialistivaltioiden välillä. Ison-Britannian ja Saksan välejä olivat jo pitkään hiertäneet tietyt kiista-alueet Afrikassa sekä Euroopassa. Valtiot pääsivät yhteisymmärrykseen 1. heinäkuuta 1890, kun HelgolandSansibar-sopimus saatiin solmituksi. Sopimuksen perusteella Saksa sai Tanskan rannikon lähettyviltä Helgolandin saaren, joka oli ollut jo pitkään brittiläisten hallussa. Vastapalvelukseksi Saksa luovutti Isolle-Britannialle pienen Witulandin sulttaanikunnan Kenian rannikolta, osia Itä-Afrikasta sekä antoi luvan sille, että brittiläiset tekevät Sansibarin saaristosta protektoraatin eli suojelualueen. Saksa sai puolestaan siirtomaaoikeudet Saksan Lounais-Afrikkaan eli nykyiseen Namibiaan. Tämän lisäksi valtiot sopivat muun muassa Nigerian, Kamerunin, Kultarannikon (nykyään Ghana) sekä Togomaan (nykyään Togo) rajoista. Sansibar siirtyi näin Ison-Britannian haltuun. Tanganjika pysyi saksalaishallinnassa aina vuoteen 1919 saakka, jolloin ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa perustettu Kansainliitto nimitti alueen Ison-Britannian mandaatti- eli huoltohallintoalueeksi. Vuosina 1890–1913 Sansibarin sulttaaninistuimella hallitsivat Ison-Britannian valitsemat nukkehallitsijat. Tämän jälkeen saaria isännöivät brittiläiset kuvernöörit aina vuoteen 1963 saakka, jolloin Sansibar itsenäistyi. Vuonna 1896 Sansibarin Kivikaupungin edustalla taistellun sodan tuloksena vallananastusta yrittänyt sulttaani syrjäytettiin Ison-Britannian sotavoimien avulla. Brittiläisten tukemana valtaan noussut sulttaani Hamud bin Muhammed lakkautti samalla virallisesti orjakaupan, joka oli alkanut jo 1600-luvulla Omanin hallitsijoiden aikakaudella. Hamud bin Muhammedin jälkeen näennäistä valtaa pitivät arabialaisperäiset sulttaanit, jotka hallinnoivat brittiläisten antamien evästysten mukaan. Sansibarin oivallisen geopoliittisen sijainnin vuoksi Ison-Britannian laivasto käytti sitä tukikohtanaan tehdessään hyökkäyksiä saksalaisia vastaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Ison-Britannian hallintoaikana Sansibarilla tapahtui erikoislaatuinen selkkaus: vuonna 1896 käyty “maailman lyhyin sota”. Sulttaani Hamad bin Thuwainin kuoltua elokuun lopussa 1896, hänen veljenpoikansa Khalid bin Bargash julisti itsensä yksipuolisesti Sansibarin hallitsijaksi. Brittiläiset eivät hyväksyneet tätä ja ratkaisemattomien neuvotteluiden jälkeen he käynnistivät sotatoimet Sansibarin Kivikaupungin edustalla tulittaen hallitsijan palatsia ja sen lähirakennuksia. Sotatoimet alkoivat 27. elokuuta noin kello 9:00 aamulla ja päättyivät noin 40 minuuttia myöhemmin, jolloin valtaa tavoittelevan sulttaanin asejoukot oli lyöty ja Sansibarin merivoimien ainoa sotalaiva HHS Glasgow upotettu. Tämä selkkaus on tullut tunnetuksi maailman lyhyimpänä sotana, joka johti lopulta Khalid bin Bargashin vallasta syöksemiseen sekä uuden nukkehallitsijan, Hamud bin Muhammedin, valintaan. Ison-Britannian hallitsemissa siirtomaissa erottui brittiläisen luokkayhteiskunnan perintö: eri kansallisuuksilla ja ”roduilla” oli toisistaan poikkeavat oikeudet ja velvollisuudet. Tämä näkyi muun muassa Sansibarin hallinnossa, jossa arabialaisilla ja intialaisilla oli suhteellisesti enemmän vaikutusvaltaa kuin afrikkalaisilla. Sansibarilla tapahtui runsaasti maanomistusmuutoksia 1940- ja 1960-lukujen välisenä aikana. 28 Mausteneilikoita, orjakauppaa ja löytöretkeilijöitä Varsinkin monet arabit myivät omistamaansa maata saadakseen lisävarallisuutta esimerkiksi koronkiskojia varten. Kivikaupungissa vuonna 1948 koetun yleisen lakon jälkeisinä vuosina alueen poliittinen ilmapiiri kiristyi ja eri väestöryhmien välille kasautui jännitteitä. Työläisten elintaso kuitenkin parani, kun palkkoja voitiin nostaa neilikkatuotteiden hinnannousun ansiosta vuosina 1950–1957. Maailmanlaajuisen taantuman vuoksi palkkataso ja neilikoiden myyntihinta alkoi tämän jälkeen taas laskea, mikä vaikutti niin maanomistajien kuin tavallisten työläistenkin elämään. Ruoan hinta kohosi huomattavasti ja elintarvikkeiden tuonti Sansibarille lisääntyi merkittävästi. Kurjistuneen taloustilanteen vuoksi monet maanomistajat – varsinkin arabialaiset – häätivät plantaaseiltaan pientilallisia, jotka olivat saattaneet viljellä maatilkkujaan jo sukupolvien ajan. Tilanne kärjistyi vuosina 1954–1964, kun maattomiksi joutuneiden pienviljelijöiden määrä kasvoi Ungujan saarella dramaattisesti. Heillä ei ollut enää maata mitä viljellä, eikä paikkaa missä asua. Näiden taustatekijöiden valossa ei ollut kovinkaan odottamatonta, että 1950-luvun puolivälissä alkunsa saaneet poliittiset puolueet saivat välittömästi runsaasti huomiota kaikkien kansanryhmien keskuudessa. Vuosina 1957–1958 pidettyjen vaalien seurauksena saarten poliittinen ilmapiiri kiristyi sekä levottomuuksien uhka kasvoi, kun vaalitappion kokeneet arabit kohtasivat avointa vihamielisyyttä, rasismia ja jopa väkivaltaa afrikkalaisten taholta. Pemballa ei koettu missään vaiheessa samanlaista kuohuntaa kuin Ungujalla, osin saarten erilaisen sosioekonomisen historian vuoksi. Itsenäistyminen ja vallankumous Sansibar itsenäistyi emämaastaan Isosta-Britanniasta 19. joulukuuta 1963. Siitä tuli tämän jälkeen perustuslaillinen sulttaanikunta, jonka johdossa oli arabisulttaani. Tämä hallintomuoto ei kuitenkaan säilynyt pitkään, vaan jo noin kuukautta myöhemmin, 12. tammikuuta 1964, tapahtui vallankumous. Kumoushankkeen kärjessä toimi ugandalaissyntyinen John Okello, joka nousi lähes täydestä tuntemattomuudesta Pemban saarelta vallankumouksen johtohenkilöksi. Prosessi eteni nopeasti ja vain muutamien päivien kuluttua se saavutti myös Kivikaupungin, missä Sansibarin viimeinen sulttaani Jamshid bin Abdullah Al Said (1929-) yritettiin pakottaa tekemään itsemurha. Virasta syösty sulttaani onnistui kuitenkin pakenemaan perheineen ja ministereineen Isoon-Britanniaan, missä hän elää yhä maanpaossa. Vallankumousprosessi johti Sansibarilla kansanmurhaan, jonka kohteena olivat pääasiassa saaren aasialais- ja arabiväestö. On arvioitu, että jopa noin 5 000–17 000 ihmistä sai surmansa vallankumouksen jälkimainingeissa. Taustatekijänä tragedialle voidaan etsiä saarten osin synkästä historiasta, johon kuului vuosisatoja jatkunut orjakauppa ja orjuuttaminen plantaaseilla. Voidaan myös otaksua, että moni maattomaksi joutunut pienviljelijä halusi kostaa arabialaisille (suur)maanomistajille kokemansa vääryydet. Joulukuussa 1961 itsenäistyneen Tanganjikan (nykyinen 29 Mika Orjala Manner-Tansania) presidentti Julius Kambarage Nyerere (1922–1999) lähetti saarelle sotilaita sekä poliiseja palauttamaan järjestystä. Rauhanoperaatio onnistui ja Sansibarin levottomuudet saatiin lopetettua. Nyerere oli keskeisessä roolissa, kun Tanganjika ja Sansibar yhdistettiin 26. toukokuuta 1964. Valtioliiton nimeksi muodostettiin Tansanian yhdistynyt tasavalta ja Sansibarilla on siinä puoliautonominen asema. Sansibarin vallankumouksen jälkimaininkeja rauhoittaneen operaation johdossa ollut sheikki Abeid Karume (1905–1972) valittiin Sansibarin presidentiksi sekä Tansanian yhdistyneen tasavallan varapresidentiksi. Karume hallitsi Sansibaria hyvin itsevaltaisesti ja kieltäytyi muun muassa vaalien järjestämisestä sekä virasta syöstyn sulttaanin ulkomaanvaluuttojen luovuttamisesta Tansanian keskuspankille. Maustesaarten ensimmäisen presidentin omavaltainen käytös heijastui muutoinkin Sansibarin kehitykseen. Saarten terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmää esimerkiksi parannettiin, mutta poliittinen tilanne eteni itsevaltiaaseen suuntaan. Tilanne kuitenkin muuttui dramaattisesti vuonna 1972, jolloin armeijan luutnantti murhasi Abeid Karumen ja Sansibarin presidentiksi valittiin Aboud Jumbe. Sansibarin uusi presidentti demokratisoi saarten poliittisen kentän ja kahdeksan vuoden kuluttua virkaanastujaisista saarilla pidettiinkin ensimmäiset vapaat vaalit. Lähteitä Asante, M. K. (2007). The History of Africa. The Quest for Eternal Harmony. 397 s. Routledge, New York & London. Mokhtar, G. (toim., 1990). General History of Africa. II Ancient Civilizations of Africa. 420 s. Villiers Publications, London. Hrbek, I. (toim., 1990). General History of Africa. III Africa from the Seventh to the Eleventh Century. 398 s. Villiers Publications, London. Boahen, A.A. (1990). General History of Africa. VII Africa Under Colonial Domination 1880–1935 (1990). 357 s. Villiers Publications, London. Chachage, S.L.C. (2000). Environment, Aid and Politics in Zanzibar. 214 s. Tanzania. Koponen, J. (1988). People and production in late precolonial Tanzania. History and structures. 434 s. Monographs of the Finnish Society for Development Studies No 2. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. Laukkanen, K. (2003). Timbuktun takana. Afrikan esikolonialistinen kaupunkihistoria. 224 s. Plataani Oy, Espoo. Lyne, R.N. (2001). Zanzibar in Contemporary Times. A Short History of the Southern East Africa in the Nineteenth Century. 270 s. Gallery Publications, Zanzibar. Mohammed, A.A. (1991). A Guide to a History of Zanzibar. 3rd edition, 2006. 138 s. Zanzibar. Pakenham, T. (1991). The Scramble for Africa. 738 s. Abacus, London. Sheriff, A. (1987). Slaves, Spices & Ivory in Zanzibar. Integration of an East African Commercial Empire into the World Economy, 1770-1873. Eastern African Studies. 297 s. 30 Valtio ja demokratia Sansibarilla Lauri Siitonen Johdanto Lähes kolmenkymmenen vuoden yksipuoluevallan jälkeen Tansanian johto päätti vuoden 1992 heinäkuussa aloittaa siirtymän monipuoluejärjestelmään. Vuonna 1995 järjestettiin ensimmäiset parlamentti- ja presidentinvaalit, johon saivat osallistua kaikki rekisteröidyt puolueet. Manner-Tansaniassa vaaleihin osallistui 13 puoluetta, mutta maata itsenäisyydestä asti hallinnut vallankumouspuolue CCM (Chama cha Mapinduzi) sai vaaleissa selvän voiton (80 % äänistä ja 70 % paikoista). Mantereella vaalit sujuivat rauhallisesti ja kansainvälisten vaalitarkkailijoiden mukaan avoimesti ja demokraattisesti. Sansibarin saarilla siirtymä demokraattiseen hallintoon ei ole sujunut yhtä rauhanomaisesti kuin Tansanian mantereella. Demokratisointiprosessi on ollut osin väkivaltaista ja kansainväliset reaktiot ovat olleet varauksellisia. Vuoden 1995 vaaleissa hallitsevan CCM:n ehdokas Dr. Salmin Amour korjasi hiuksenhienon voiton presidentinvaaleissa (50,2 % äänistä), suurimman oppositiopuolueen CUF:n (Civic United Front, 49,8 %) ehdokkaan Sheif Sharrif Hamadin kiriessä miltei tasaväkiseksi. Vaalien alla ja niiden aikana sattui useita väkivaltaisia yhteenottoja hallituksen ja oppositiopuolueen kannattajien välillä. Opposition mielestä Sansibarin vaalit eivät olleet rehelliset ja opposition edustajat päättivät lopulta jäädä pois parlamentista, kun 18 sen jäsentä oli vangittu ja asetettu syytteeseen maanpetoksesta. Huonontuneen ihmisoikeustilanteen vuoksi EU lopetti kaiken avun Sansibarille vuoden 1995 vaalien jälkeen, joita pidettiin epärehellisinä. Eurooppalainen apu palasi saarille vasta vuonna 2001, kun konfliktin pääosapuolten – hallitsevan vallankumouspuolueen (CCM) ja oppositiossa olevan CUF-puolueen – välillä saatiin aikaan sopimus. Sopimuksesta huolimatta poliittinen tilanne on jatkunut jännitteisenä. CCM voitti myös seuraavat vaalit vuosina 2000 ja 2005, joihin molempiin liittyi väkivaltaa ja vaalivilppisyytöksiä. Tammikuussa 2001 sattuneiden väkivaltaisten levottomuuksien jälkeen useat CUF:n kannattajat pakenivat Keniaan. Yhteenotot poliisin kanssa johtivat ainakin 32 CUF:n kannattajan kuolemaan. (Human Rights Watchin 31 Lauri Siitonen mukaan kuolleita oli jopa 35.) Lokakuussa 2001 osapuolten kesken saatiin aikaan uusi poliittinen sopimus (Muafaka). – Aiempi, kesäkuussa 1999 tehty Muafaka CCM:n ja CUF:n välillä kariutui Sansibarin hallituksen laistettua sopimuksen ehdoista. – Tosin oppositio on sittemmin valittanut, että Sansibarin ”vallankumoushallitus” (Revolutionary Government) ei ole täysin toteuttanut jälkimmäistäkään sopimusta. Elo-syyskuussa 2005 väkivaltaa esiintyi taas pääehdokkaiden yhteisestä julistuksesta huolimatta. Vuoden 2008 alussa Sansibarin presidentti Amani Karume (CCM) ja oppositiojohtaja Sheif Sharrif Hamad sopivat vallanjaosta. Sopimuksen mukaan presidentti valitaan vaalit voittaneesta puolueesta ja pääministeri vaaleissa toiseksi tulleesta puolueesta. Sopimusta ei ole kuitenkaan kirjattu perustuslakiin ja nykyisen vaalijärjestelmän mukaan vaaleissa voittanut puolue voi yksin muodostaa hallituksen. Jatkuva epäluottamus pääpuolueiden kesken ja vaaleissa toistuva väkivalta kielii demokratian epäonnistuneen. Tässä artikkelissa tarkastelen kysymystä miksi demokratisointi epäonnistui Sansibarissa, vaikka se näyttää toteutuneen verrattain hyvin manner-Tansanissa. Demokratisointia yleisesti ja erityisesti kehitysmaissa käsittelevää kirjallisuutta on nykyisin varsin runsaasti. Mitään yleisesti hyväksyttyä demokratisoinnin teoriaa ei ole tarjolla, mutta vertailevat tutkimukset näyttävät antavan tukea useammalle tekijälle, jotka ovat omiaan luomaan enemmän tai vähemmän suotuisat lähtökohdat demokratialle. Varsin luontevaa on ajatella, että historiallinen tausta ja erityisesti aiemmat väkivaltaiset konfliktit kuuluvat näihin tekijöihin. Samoin taloudellinen ja sosiaalinen kehitys sekä erityisesti vahva tai kasvava epätasa-arvo väestönryhmien kesken ilmeisesti muokkaavat demokratian mahdollisuuksia. Vihdoin näyttää myös siltä, että demokratia leviää usein alueellisesti, kuten esim. Pohjoismaissa 1900-luvun alussa, Latinalaisessa Amerikassa 1980-luvulla ja itäisessä Euroopassa 1990-luvulla. Myös kansainvälisillä muutoksilla on merkitystä: ei ollut suinkaan sattuma, että Tansaniassa päätettiin siirtyä monipuoluejärjestelmään juuri 1990-luvun alussa. Vastaavasti voidaan olettaa, että alueellinen ja kansainvälinen kehitys vaikuttavat osaltaan demokratian leviämiseen ja juurtumiseen. Näiden olettamusten pohjalta tarkastelen artikkelin alussa Sansibarin historiallista taustaa erityisesti sellaisten aiempien väkivaltaisten konfliktien näkökulmasta, joilla saattaa olla vaikutusta demokratian edellytyksiin. Sitten käyn pohtimaan saarten viimeaikaista taloudellista ja sosiaalista kehitystä väestönryhmien tasa-arvon kannalta. Kolmannessa osassa tuon esille niitä alueellisia ja kansainvälisiä tekijöitä, jotka osaltaan muovaavat demokratian edellytyksiä saarilla. Lopuksi pyrin tarjoamaan eräitä mahdollisia vastauksia esittämääni kysymykseen siitä, miksi demokratia näyttää kulkevan eri raiteita Tansanian liittovaltion kahdessa pääosassa. 32 Valtio ja demokratia Sansibarilla Itsenäisestä valtiosta autonomiseksi alueeksi – historialliset jännitteet ja menetetty itsenäisyys “In fact the tensions in Zanzibar are historical” (A witness of the violence in Zanzibar town, BBC News Website, 2005/11/02). Siirtomaajärjestelmä purkautui brittiläisessä Itä-Afrikassa verrattain nopeasti 1960-luvun alussa (Kenia 1963, Tansanian mannerosa Tanganjika 1961 ja Uganda 1962). Myös Sansibarilla alettiin valmistautua tulevaa itsenäistymistä varten järjestämällä vaalit vuonna 1963. Näissä vaaleissa lähinnä arabivähemmistöä edustava kansallispuolue (Zanzibar Nationalist Party) onnistui voittamaan liittymällä Pemban saarten väestön puolueen (Pemba Peoples Party) kanssa. Voitto oli sikäli huomattava, että arabivähemmistö muodosti vain noin 16 % silloisesta saarten väestöstä. Vaaleissa vähemmistöksi jäänyt Afro-Shirazi -puolue edusti Ungujan pääsaaren afrikkalaisperäistä enemmistöväestöä. Lyhyen itsehallintokauden jälkeen Sansibar itsenäistyi perustuslailliseksi sulttaanikunnaksi 19.12.1963. Maasta tuli myös YK:n jäsenvaltio. Sansibarin itsenäisyyskausi oli lyhyt ja väkivaltainen. Tammikuun 12. päivänä 1964 afrikkalaisenemmistöinen ryhmä otti vallan arabitaustaiselta hallitsevalta eliitiltä nopealla mutta väkivaltaisella vallankumouksella. Sansibarista tuli kansantasavalta (People’s Republic of Zanzibar). Arvioiden mukaan vallankumouksessa kuolleita oli jopa 17 000. Sansibarin viimeinen arabisulttaani pakeni saarilta Jemeniin yhdessä arabiväestön enemmistön kanssa. Saman vuoden huhtikuussa (26.4.1964) Sansibarin ja Tanganjikan valtiot muodostivat yhdessä liittovaltion joka sai nimekseen Tansania (United Republic of Tanzania). Liittovaltiossa Sansibar säilytti autonomiansa, jonka mukaisesti sillä on oma hallinto ja lainsäädäntö. Vain puolustus- ja ulkopolitiikka ovat liittovaltion hallituksen määräysvallassa. Tanganjikan presidentistä Julius Nyererestä tuli Tansanian presidentti ja Sansibarin pääministeri Abeid Karumesta liittovaltion varapresidentti. Väkivaltaista vallankumousta edelsi pitkä ja väkivaltainen historia yläluokkaisen arabiväestön ja alun perin mantereelta kotoisin olevan afrikkalaisperäisen väestön välillä. Vaikka vallankumous karkotti arabieliitin saarilta, historialliset jännitteet ja menetetty itsenäisyys vaikuttavat edelleen Sansibarin politiikassa. Kautta Sansibarin historian poliittisten ongelmien ratkaisussa on toistuvasti päädytty väkivaltaan. Sansibarin historiassa sulttaanit hallitsivat saarilla ja osin itäisen Afrikan rannikolla, mutta sisämaassa he eivät halunneet muodostaa pysyvää hallintoa vaan keskittyivät korjaamaan hyödyn tuottoisasta orjien ja norsunluun kaupasta. Tämä loi suotuisat olosuhteet sellaisille kauppapäälliköille kuten Tippu Tip (alias Hamed bin Mohammed, 1835–1905), jonka elämänkertaa saksalainen Heinrich Brode (1903/2000) kuvaa kuuluisassa ja monille kielille käännetyssä teoksessaan. Syvälle Keski-Af- 33 Lauri Siitonen Kuva 1. CCM-puolueen toimisto Ungujan saarella Kivikaupungissa. (Kuva: Paulina Nordström) rikkaan suuntautuneet Tippu Tipin kaupparetket olivat enimmäkseen väkivaltaista ryöstelyä ja orjanmetsästystä, joskin voimakkaampien kuningaskuntien kanssa käytiin myös kauppaa. Ajan mittaa islam levisi mantereelle ja saarten arabitaustainen eliitti ”afrikkalaistui” avioliittojen kautta – kuten voi päätellä myös Tippu Tipin ulkomuodosta. Siitä huolimatta arabieliitti korosti omaa taustaansa ja pyrki tekemään selvän eron mantereelta kotoisin oleviin uskonveljiinsä. Broden mukaan Tippu Tip suhtautui eurooppalaisiin suurella ihailulla, koska ymmärsi eurooppalaisten sotilaallisen ja teknisen ylivoiman ja aavisti näiden ottavan haltuunsa Afrikan mantereen, kuten sitten kohta kävi. Lontoon sopimuksessa vuonna 1886 Saksa ja Englanti jakoivat alueen keskenään niin, että nykyisen Tansa34 Valtio ja demokratia Sansibarilla nian manneralue tuli rannikkoa lukuun ottamatta Saksan haltuun. Aikaa myöten saksalaiset saivat myös rannikon haltuunsa ja Sansibarista tuli puoli-itsenäinen alue Britannian ”suojeluksessa”. Vuoden 1882 Englannin ja Ranskan sopimuksen mukaisesti sulttaanit pysyivät Sansibarin saarilla muodollisesti vallassa. Tosin he joutuivat luopumaan orjakaupasta ja keskittyivät kauppaan ja vientituotteiden viljelyyn plantaaseilla. Varsinkin pääsaarella Ungujassa hallitsevan arabieliitin ja plantaasien työvoimana olevan enemmistön väliset suhteet pysyivät etäisinä. Sen sijaan Pemban saarella väestönosien keskinäiset suhteet olivat läheisempiä, ilmeisesti plantaasien vähäisyyden vuoksi. Tämä selittänee pembalaisten puolueen antaman tuen arabipuolueelle vuoden 1963 vaaleissa. Kun arabieliitti sitten poistui vuoden 1964 vallankumouksessa, Sansibarin kahden pääsaaren välinen jännite jäi kytemään. Tätä jännitettä on osaltaan lisännyt saarten eritahtinen kehitys, kuten seuraavassa kappaleessa osoitetaan. CUF saa voimakasta tukea niiltä, jotka haluavat korostaa arabialaista sukutaustaansa ja identiteettiään. Puolue väittää myös nauttivansa muslimijohtajien tukea. Vaaleissa CUF saa pääkannatuksensa Pemban saaren asukkailta. Puolue vaatii Sansibarille suurempaa autonomiaa ja jotkut sen kannattajista haluavat jopa itsenäisyyttä. Nämä vaatimukset olivat esillä myös tammikuun 2001 mielenosoituksissa, jotka johtivat yhteenottoihin poliisin kanssa. Tosin puolueen johtaja ja presidenttiehdokas Sheif Sharrif Hamad ei ainakaan julkisesti sano pyrkivänsä saarten itsenäisyyteen. Unionia puolustava CCM saa puolestaan voimakkaimman tukensa Ungujan saarelta, jossa myös Sansibarin pääkaupunki (Zanzibar Town) sijaitsee. CCM on hallinnut saarilla vuodesta 1977 asti, jolloin puolue perustettiin. Varsinkin mantereelta saarille muuttaneet tukevat vallankumouspuoluetta, joka mielellään korostaa afrikkalaista identiteettiä. Kaiken kaikkiaan Sansibarin jännitteet pohjaavat osaltaan saarten väkivaltaiseen historiaan ja historiallisiin jännitteisiin väestönryhmien välillä. Samalla on kuitenkin korostettava, että vallasta kilpailevat puolueet ovat myös käyttäneet hyväksi historiasta kumpuavia jännitteitä ja muovanneet niiden avulla erilaisia identiteettejä, joista toinen korostaa itsenäisyyttä ja toinen unionia. Hallitseva CCM puolustaa unionia ja korostaa Sansibarin tansanialaista identiteettiä, kun taas oppositiossa olevan CUF:n piirissä näyttää olevan niitä, jotka haikailevat menetettyä itsenäisyyttä – tai ainakin laajempaa autonomiaa unionissa. Sansibar ja Manner-Tansania Afrikan mitassa Tansanian 45-vuotias unioni on kunnioitettavan pitkäaikainen. Toisin kuin esimerkiksi lyhytaikaista Senegambiaa (Senegalin ja Gambian liittovaltio 35 Lauri Siitonen Länsi-Afrikassa), tai epäonnista Itä-Afrikan unionia (Kenian, Tansanian ja Uganda kesken), Tansanian liittotasavaltaa voidaan pitää pääosin onnistuneena. Vuoden 1964 liittovaltiolain mukaan Sansibar on puoli-autonominen ja sillä on oma presidentti, parlamentti, hallitus ja omat lakinsa. Sansibarilla on myös kansallislaulunsa ja vuodesta 2005 lähtien oma lippunsa, jotka symboloivat saarivaltion erillistä identiteettiä. Manner-Tansanialla ei kuitenkaan ole omaa parlamenttia tai hallitusta, vaan sitä hallitsee liittovaltion hallitus. Menestyksestään huolimatta unionin tulevaisuudella on haasteensa, jotka liittyvät sen epädemokraattiseen menneisyyteen. Liittovaltiota koskevasta laista (Article of the Union, 1964) ei koskaan äänestetty, vaan siitä päätettiin valtioiden johtajien kesken. Kun väestöltä ei koskaan kysytty, liittovaltiolta puuttuu edelleenkin demokraattinen mandaatti. Yhtä autoritaarisin päätöksin vuoden 1965 Afro-Shiraz -lailla (Afro-Shiraz Decree) vallankumousneuvosto (Revolutionary Council) kielsi kaikki muut puolueet ja järjestöt ja manner-Tansanian tavoin maasta tuli lain mukaan yksipuoluemaa. Ennen vuoden 1964 vallankumousta saarilla oli vilkas kansalaisyhteiskunta. Osa järjestöistä organisoitui puolueiksi, jotka lähtivät ajamaan itsenäisyyttä. Kuten edellä todettiin, vuonna 1965 hallitus kielsi kaikki muut puolueet ja järjestöt. Vasta 1980-luvun lopulla kansalaisyhteiskunta alkoi uudelleen järjestäytyä ja vuoden 1995 järjestölaki (Society Act) säätää järjestöjen rekisteröinnistä. Sansibarin hallitus ei tue kansalaisjärjestöjä rahallisesti, mutta kohdistaa niille välillistä tukea. Esimerkiksi järjestöjen omaisuus on verovapaata ja hallitus tarjoaa teknistä apua. Hallitus on laatinut luonnoksen kansalaisjärjestöpoliittisesta ohjelmasta, jossa on mainittu myös rahoitusmahdollisuus. Tosin järjestöjen määrä saarilla kasvaa nopeasti, eikä viranomaisilla ole edes resursseja velvoittaa järjestöjä raportoimaan toiminnastaan, saati seuraamaan järjestöjä. Arvion mukaan alle puolet järjestöistä raportoi vuosittain taloudestaan. Demokratian haurautta kuvaa myös järjestöjen tiivis kytkeytyminen valtioon: erään selvityksen mukaan yli puolet kansalaisjärjestöjen henkilökunnasta oli virkamiehiä. Monen järjestön budjetista valtaosa katetaan ulkomaisella kehitysapurahoituksella. Tämä on omiaan vähentämään järjestöjen kykyä kehittyä itsenäisiksi toimijoiksi. Viimeaikoina on noussut vaatimus, jonka mukaan kehitysmaiden tulisi ”omistaa” oma kehityksensä ja siksi järjestöjen kiinnostus omarahoitukseen on kasvamassa. Järjestöt voivat saada omarahoitusta esimerkiksi jäsenmaksuista tai myymällä palveluksia ja vuokraamalla omaisuuttaan. Sansibarilla maaomistus kansallistettiin ja entiset plantaasit jaettiin pientiloiksi, joita viljelijät voivat käyttää, mutta ei varsinaisesti omistaa tai myydä. Vuoden 1967 Arushan julistuksella Tansania siirtyi eräänlaiseen afrikkalaiseen sosialismiin. Seuraavana vuonna vahvistettiin liittovaltion perustuslaki. Sansibarilla valtaa pitävä Afro-Shirazi -puolue ja mantereen TANU-puolue (Tanganyika African National Union) yhdistettiin (5.2.1977) Vallankumouspuolueeksi (CCM). Näin haluttiin ehkä korostaa 36 Valtio ja demokratia Sansibarilla sosialismia ja yhtenäisyyttä. Liittovaltion osien hallintojärjestelmät pysyivät kuitenkin toisistaan erillään, ja puolueiden yhdistämisellä oli pikemminkin periaatteellinen kuin käytännöllinen merkitys. Hallitseva puolue CCM on kyennyt tehokkaasti pysymään valtakunnallisena puolueena mantereella ja iskostamaan alueen väestöön syvän epäluulon alueellisia tai etnisiä identiteettejä korostavia puolueita kohtaan. Aina 1980-luvulle asti Nyereren edustama afro-sosialismi kykeni tasoittamaan tuloja mm. koulutuksen ja terveydenhoidon avulla. Liittovaltion resursseja riitti jakaa anteliaasti myös Sansibarille, mikä ehkä osaltaan vähensi jännitteitä saarilla. Tansanian talous ajautui 1970-luvulla vakavaan kriisiin, jota kuivuuskaudet, Uganda sota (1977–79) sekä globaali öljykriisi vain pahensivat. Pitkään väännettiin kättä siitä, ovatko perussyyt näissä ulkoisissa tekijöissä, kuten Tansanian hallitus väitti, vai epäonnistuneessa afro-sosialismissa, kuten Maailmanpankki uskoi. Lopulta köyhä maa antoi periksi ja presidentti Nyerere astui syrjään. Uudeksi presidentiksi valittiin Ali Hassan Mwinyi ja hänen kaudellaan (1985–95) ryhdyttiin toteuttamaan Maailmanpankin luottojen edellyttämää rakennesopeutusohjelmaa. Kehitysapu alkoi taas virrata Tansaniaan. Kohtalaisen hyvästä talouskasvusta ja runsaasta kehitysavusta huolimatta Tansania on edelleen köyhä ja kuuluu YK:n luokitteleman noin 50 vähiten kehittyneiden maiden (LLDC) ryhmään. Tansanian liittovaltion muodostavat alueet eroavat toisistaan merkittävästi. Mannerosan väestö (noin 39 miljoonaa) muodostuu yli 120 banturyhmästä sekä pienemmistä aasialais- ja eurooppalaisvähemmistöistä, joista millään ei ole hallitsevaa asemaa. Sansibarin väestö on yhtenäisempi ja paljon pienempi. Saarten väkiluku on arviolta vajaa miljoona (vuoden 2002 väestönlaskun mukaan 984 000), mikä on vain noin kolme prosenttia Tansanian väestöstä. Sansibarin alue on noin 0,2 prosenttia liittovaltion alueesta – Sansibar on yksi Afrikan tiheimmin asuttuja alueita. Niinpä Sansibarilla on selvästi suhteellinen yliedustus liittovaltion parlamentissa (50 edustajaa 295 kansanedustajasta, eli 17 %). Ymmärrettävästi tämä on jatkuvan valituksen aihe mantereen puoleisessa Tansaniassa. Maan johtajat ovat kuitenkin aina korostaneet yhtenäisyyttä ja päättäväisesti tyrmänneet nämä valitukset. Tansanian mannerosassa islam, kristinusko ja perinteiset afrikkalaiset uskonnot ovat verrattain tasapuolisesti jakautuneet. Sen sijaan Sansibar on pääosin islamilainen. Kristityt ja hindut muodostavat vain pienet vähemmistöt. Valtaosa saarten islamilaisista on sunneja, joskin shialaisia on myös jonkin verran. Manner-Tansaniasta poiketen uskonnollisen suvaitsemattomuuden lisääntymistä pidetään saarilla mahdollisena. Muun muassa Kahdhi-tuomioistuinten käyttöönotosta on keskusteltu parlamentissa. Sansibarin vienti koostuu neilikoista, merilevästä ja kookospähkinöistä. Turismi on uusin, suurin ja edelleen kasvava ala (ks. tarkemmin Johanna Mustelinin artikkelia 37 Lauri Siitonen tässä julkaisussa). Tosin vain pieni osa saarten asukkaista on voinut hyötyä nopeasti kasvavasta turismista, joka pääosin keskittyy Ungujan saarelle. Korkean väestönkasvun vuoksi työttömyys lisääntyy varsinkin nuoren väestön keskuudessa. Kun samalla myös mantereelta muuttavien lukumäärä kasvaa, monet sansibarilaiset näyttävät uskovan, että manner hyötyy suhteellisesti enemmän liittovaltiosta. Taloudellinen epätasa-arvo yhtäältä pääsaarten, Ungujan ja Pemban, välillä, toisaalta saarelaisten ja mantereelta muuttaneiden välillä kasvattaa myös poliittista konfliktia, joka kanavoituu puolueiden äärilaidoille. Valtiollisella tasolla saarilla kytevä konflikti on potentiaalinen uhka Tansanian liittovaltiolle. Sansibarin vaaleihin liittynyt väkivalta on jo tärvellyt Tansanian suhteellisen hyvää kansainvälistä mainetta köyhänä mutta rauhallisena ja yhtenäisenä maana. Liittovaltion erottaminen on saanut kasvavaa suosiota hallitsevan eliitin ulkopuolella, ei ainoastaan saarilla vaan myös mantereella asuvien keskuudessa. Alueelliset ja kansainväliset vaikutukset Sansibarin levottomuuksilla on myös alueellisia ja kansainvälisiä vaikutuksia. Kun otetaan huomioon saarten strateginen asema Intian valtameren ja Itä-Afrikan kontrolloinnin kannalta, Sansibarin itsenäisyyden palauttaminen voisi uhata merkittäviä alueellisia ja kansainvälisiä etupiirejä. Lännen kannalta ehkä uhkaavin skenaario syntyisi, jos itsenäinen Sansibar ajautuisi anarkiaan ja siten terrorijärjestöjen pesäpaikaksi, tai joutuisi ääri-islamistisen hallituksen valtaan. Tansaniaa pidetään yleisesti vakaana demokratiana alueella, jota väkivaltaiset konfliktit ja tuhoisat sisällissodat leimaavat – 1970-luvulla Mosambikissa ja Ugandassa, 1990-luvulla Ruandassa ja Burundissa, ja nyt viimeksi maan pohjoisessa naapurissa Keniassa. Perinteisesti Tansania on vastaanottanut pakolaisia lähes kaikista naapurimaistaan. Vuoden 2000 Sansibarin väkivaltaisten vaalien jälkeen Tansaniasta kuitenkin lähti pakolaisia Keniaan, jonne oppositiopuolue CUF:n kannattajia pakeni varsinkin Pemban saarelta otettuaan sitä ennen yhteen poliisin kanssa. Liittovaltion vakaus on paljolti ”maan isän”, presidentti Julius Nyereren (1922– 1999) ansiota. Nyerere onnistui pitämään heimoristiriidat politiikan ulkopuolella ja tekemään suahilista maan virallisen kielen, mikä näyttää luoneen itäisen Afrikan alueen oloissa poikkeuksellisen vahvan kansallisen yhtenäisyyden. Nyerere jätti voimakkaan moraalisen perinnön. Siihen kuului myös vapaaehtoinen vallasta luopuminen vuonna 1985, tapa jota myös hänen seuraajansa ovat noudattaneet. Perinne on poikkeuksellinen Afrikassa, missä presidentit mieluummin vaihtavat perustuslakia voidakseen pysyä vallassa valtakausiensa loputtua. Liittovaltio oli erityisesti Nyereren henkilökohtainen saavutus, ja hänen elinaikanaan sitä ei juuri uskallettu kyseenalaistaa. 38 Valtio ja demokratia Sansibarilla Nyerere saavutti kansainväistä mainetta kolmannen maailman puolestapuhujana ja apartheidin kiivaana vastustajana. Nyereren jälkeen Tansanian kansainvälinen rooli on vähentynyt eivätkä hänen seuraajansa ole saavuttaneet samanlaista mainetta, joskin nykyisen presidentin Jakaya Kikweten (2005–) aikana Tansania on taas ottanut aktiivisemman roolin Afrikan unionissa ja muissa järjestöissä. Yksi näkyvimpiä tuloksia on Itä-Afrikan unionin uudelleensynnyttäminen vuonna 2000. Tämä alun perin presidentti Nyereren innolla perustama yhteisö syntyi vuonna 1967 Kenian, Tansanian ja Ugandan kesken, mutta kaatui 10 vuotta myöhemmin jäsenvaltioiden keskinäisiin erimielisyyksiin. Nyt uudelleen aloitettu hanke kattaa viisi valtiota, edellisten lisäksi Burundin ja Ruandan. Erityisesti Pemban saaren kannalta kasvava taloudellinen ja turismin alan yhteistyö Kenian kanssa voisi tarjota lupaavia mahdollisuuksia, mm. alueen yhteisen turistiviisumin. Tosin Kenian viimevuoden levottomuudet veivät unionin taas sivuraiteille, eikä sillä näytä olevan edes tansanialaisten keskuudessa laajaa tukea. Toinen kansainvälinen järjestö, jota kohtaan sansibarilaisilla on ollut enemmän kiinnostusta, on Islamilaisten maiden järjestö (Organisation of the Islamic Conference, OIC). Sansibar liittyi jopa järjestön jäseneksi tammikuussa 1993, mutta joutui vetäytymään jäsenyydestä saman vuoden elokuussa, koska Tansanian perustuslain mukaan vain liittovaltion hallitus voi harjoittaa ulkopolitiikkaa. Sansibar saa jatkuvasti kehitysapua arabimailta ja varsinkin 1990-luvun lopulla, kun EU oli asettanut Sansibarin apuboikottiin, kasvoi arabimaiden avun merkitys. On varsin ilmeistä, että eurooppalaisen avun nopea palauttaminen saarille johtui osaltaan pelosta menettää Euroopan vaikutusvalta arabimaille. Demokratian tukeminen nousi länsimaiden apupolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi 1990-luvulla. Taustalla vaikutti jo pitempään koettu autoritaaristen kehitysmallien epäonnistuminen, jonka Neuvostoliiton äkillinen romahtaminen näytti sinetöivän. Erityisesti Euroopan maiden kehityspolitiikassa alettiin entistä enemmän korostaa demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltiota. Euroopan unionin nykyisen kehityspolitiikan keskeinen ohjelma, ns. Euroopan konsensus (”the European Consensus”) vuodelta 2006 asettaa köyhyyden vähentämisen, kestävän kehityksen ja demokratian tukemisen kehityspolitiikan keskeisimmiksi tavoitteiksi. Tansania on yksi suhteellisesti eniten apua saavista Afrikan maista. Sansibarin osalta tarkkoja lukuja on kuitenkin vaikea saada, koska aputilastot julkaistaan maakohtaisesti, joten niistä ei käy ilmi saarten osuus. Valtiollisen statuksen lisäksi on joukko muitakin syitä, miksi Sansibar ei juuri saa kansainvälistä huomiota. Vaikka saarten demokratisointi on ollut rauhatonta, Sansibar ei kuitenkaan ole ollut sodan tai muun laajemman konfliktin osapuoli. Sansibarilla ei liioin ole öljyä tai muita strategisia mineraaleja eikä ylipäätään teollisuusmaiden kannalta keskeisiä vientituotteita. Suurvaltojen viimeaikainen huomio on keskittynyt pikemminkin saarten strategiseen sijaintiin ja potentiaaliseen merkitykseen terrorismin kannalta. 39 Lauri Siitonen Itä-Afrikassa koettiin 1990-luvulla useita hyökkäyksiä länsimaita, erityisesti amerikkalaisia, vastaan. Varsinkin pommi-iskut Yhdysvaltain lähetystöihin Keniassa ja Tansaniassa vuonna 1998 saivat paljon huomiota. Niiden seurauksena Yhdysvalloissa alettiin seurata alueen tilannetta entistä tarkemmin. Kun sitten marraskuussa 2002 israelilaisten omistamaan hotelliin ja joulukuussa eurooppalaiseen hotelliin iskettiin Kenian Mombasassa, aluetta koskevat huolet näyttivät käyvän toteen. Yhdysvallat varoitti joulukuussa 2002 mahdollisista terrori-iskuista Tansanian pääkaupungissa Dar-es-Salaamissa. Seuraavan vuoden tammikuussa varoitettiin Sansibarille mahdollisesti kohdistuvista iskuista. Eräät muutkin länsimaat, kuten Iso-Britannia ja Italia varoittivat terrorismista saarilla, mikä näkyi vähentyneenä turismina. Kun saarille tulee vuosittain noin 100 000 turistia, seurauksena oli tulonmenetyksiä ja työttömyyden kasvua. Vaikka terrorismin uhka Sansibarilla oli tuskin uskottava, turistien luottamuksen palauttaminen ei ole ollut helppoa. Turismin vähenemisen lisäksi terrorismiuhka kärjisti maan politiikkaa, kun Yhdysvaltain suosittelemaa terrorilakia käsiteltiin Tansanian parlamentissa vuoden 2002 lopulla. Osa muslimeista koki terrorilakien kohdistuvan erityisesti muslimiväestöön ja syrjivän sitä. Ymmärrettävästi terrorismin pelko herättää intohimoja puolin ja toisin, eikä se ole omiaan tukemaan demokratian juurtumista. Yhteenvetoa – demokratian eri raiteet Miksi demokratia näyttää kulkevan eri raiteita Tansanian liittovaltion kahdessa pääosassa, mantereella ja saarilla? On aika helppo luetella näitä alueita erottavia tekijöitä niin maantieteen, historian, kulttuurin, uskonnon kuin politiikan osalta. Samalla tulee kuitenkin muistaa, että myös yhdistäviä tekijöitä on useita: alueellinen läheisyys, historialliset yhteydet, sekä yhteinen kieli ja valtio. Liki 50 vuotta yhteistä valtiollista historiaa on toki luonut yhteistä tansanialaista identiteettiä, vaikka Sansibarilla on myös oma identiteettinsä. Voisi myös olettaa niin, että tähän ”saarelliseen” identiteettiin kuuluu elementtejä, jotka jotenkin vaikuttavat demokratian kehitykseen. Varsin ilmeistä on, että Sansibarin politiikkaa pitkään hallinnut perinne ratkaista erimielisyydet väkivalloin ei luo demokratialle otollista maaperää. Orjakauppa ja pakkotyö plantaaseilla sekä väkivaltainen vallankumous jatkuvat ihmisten muistoissa ja ylläpitävät katkeruutta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei perinnettä voisi katkaista ja ratkaista ristiriitoja rauhanomaisemmin. Näin on myös tapahtunut monissa nyttemmin vakiintuneissa demokratioissa. Toinen demokratialle epäsuotuisa tekijä Sansibarilla näyttää olevan epätasainen kehitys pääsaarten kesken. Erityisesti Pemban saarelaiset kokevat harjoitetun politiikan epäoikeudenmukaiseksi, mikä näkyy opposition saamasta voimakkaasta 40 Valtio ja demokratia Sansibarilla tuesta. Vallitseva eliitti tuskin koskaan vapaaehtoisesti luopuu eduistaan ja vallastaan. Se voi kuitenkin suostua jakamaan valtaa, jos muut vaihtoehdot näyttävät olevan sille vähemmän suotuisia. Opposition jatkuva boikotti ja kansainväliset sanktiot 1990-luvulla uhkasivat vähentää hallituksen legitimiteettiä siinä määrin, että hallitsevan puolueen oli suostuttava neuvotteluihin opposition kanssa. Neuvottelu ja luottamuksen rakentaminen tarjoavat mahdollisuuden demokratian kehitykselle. Kolmanneksi on syytä ottaa huomioon kansalliset, alueelliset ja kansainväliset tekijät, jotka osaltaan muovaavat demokratian edellytyksiä saarilla. Yhtäältä Tansanian valtiollisen suvereniteetin kannalta on olennaista, että maassa on yhtenäinen poliittinen järjestelmä. Tämä antaa voimakkaan tuen demokraattiselle kehitykselle myös Sansibarissa. Toisaalta maata hallitseva puolue jakaa unionistisen perinteen, ja tuskin se tulee sallimaan separatismia Sansibarilla, vaikka se uhkaisi vaarantaa demokratian kehityksen saarilla. Tansanialla ei tosin näytä olevan sellaisia alueellisia kilpailijoita, jotka pyrkisivät hyötymään unionin hajoamisesta – Zimbabwen diktaattori Mugaben Sansibarilla antamat harkitsemattomat lausunnot voinee jättää omaan arvoonsa. Myös avunantajamaiden yhteisölle (eli ns. ”kansainväliselle yhteisölle”) on tärkeää tukea rauhanomaista ja demokraattista kehitystä Sansibarilla. Vaikka demokratiaa tuskin voi missään istuttaa ulkopuolelta, pitkäjänteinen ulkoinen tuki voi parhaimmillaan vahvistaa demokratiaan sitoutuneita ihmisiä ja järjestöjä. Lähteitä Brode, H. (1903/2000). Tippu Tip – the Story of His Career in Zanzibar & Central Africa. The Gallery Publications, Zanzibar. Hossain, M., B. Killian, S. Sharma & L. Siitonen (2003). Democratization and Development Co-operation: Finland’s Democracy Assistance to Nepal and Tanzania. IDS, University of Helsinki: Policy Papers 1/2003. <http://www. valt.helsinki.fi/kmi/english/pub_dnd.htm>. Laakso, L. & L. Siitonen (2007). Valtio ja demokratia kehitysmaissa. Teoksessa: Koponen, J., J. Lanki & A. Kervinen (toim.). Kehitysmaatutkimus – Johdatus perusteisiin, s. 285–305. Helsinki, Gaudeamus. Clement, M.J. (2006). Human Rights in Pemba: Reflections on the Pemba May 2003 By-Elections. Dar es Salaam, National Organisation for Legal Association. Siitonen, L. (2007). An aid regime at work: European aid and policy export to Nepal and Tanzania. Teoksessa: Gould, J. & L. Siitonen (toim.). Anomalies of Aid – A Festschrift for Juhani Koponen, s. 142–167. IDS, University of Helsinki: Interkont Books 15. <http://www.valt.helsinki.fi/kmi/english/anomalies.htm>. 41 42 Taimi Sitari Metsänhoidon ja maahallinnon kehittämistä Taimi Sitari Tansania ja Sansibar kehitysavun vastaanottajina Tansania on Suomen vanhin kehitysyhteistyökumppani. Yhteistyö alkoi jo Tansanian itsenäistymisen aikoihin 1960-luvun alussa yhteispohjoismaisella Kibaha-projektilla. Yhteistyö on sitten jatkunut halki vuosikymmenien tasaisesti. Tansania on ollut koko itsenäisyytensä ajan poliittisesti vakaa, mikä on antanut hyvät edellytykset yhteistyön pitkäjänteiselle kehittymiselle. Tansania on koko itsenäisyytensä ajan ollut Suomen avun suurimpia vastaanottajia ja ylivoimaisesti suurin vuosien mittaan annetun kokonaiskehitysavun saaja. Suomen kehitysapu suuntautui aluksi vain manner-Tansaniaan ja alkoi Sansibarilla vasta lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin. 1960-luvun alkupuolella kehitysyhteistyö oli kokonaisuutenakin melko vähäistä ja Sansibarin poliittiset olot olivat vuoden 1964 vallankumouksen ja vuonna 1972 tapahtuneen presidentti Abeid Karumen murhan jälkeen epävakaat. 1970-luvun loppua kohti Suomen kehitysyhteistyö kuitenkin kasvoi ja laajeni, ja kun Sansibarin olot samanaikaisesti vakiintuivat, syntyi kehitysyhteistyön aloittamiselle otollinen yhteiskunnallinen ilmapiiri. Lisäksi Tansanian liittovaltion vakaan kehityksen kannalta pidettiin tärkeänä, että yhteistyötä harjoitettiin liittovaltion molemmissa osissa. Kohti metsien kestävää käyttöä Metsäsektori on muodostunut yhdeksi Suomen kehitysyhteistyön painoalueista. Suomi on perustanut oman vaurastumisensa alkutaipaleen juuri metsien tarjoamalle luonnonvaralle ja on hyvällä syyllä katsonut, että sillä on osaamista juuri tällä alalla. Myös suomalaisten metsäalan yritysten osoittama kansainvälinen kilpailukyky on vahvistanut tätä käsitystä. Ensimmäiseksi yhteistyöalaksi Sansibarilla tulikin valituksi juuri metsänhoito, mikä aloitti laajan ja monipuolisen ympäristöalan yhteistyön. 43 Taimi Sitari Kuva 1. Suomen vuosina 1970–2003 antaman kahdenvälisen kehitysavun kymmenen suurinta vastaanottajamaata. (Diagrammi: Taimi Sitari) Sansibarin metsähanke kesti kaikkiaan noin 16 vuotta ja se sisälsi useita vaiheita. Näin pitkää projektia ei tietenkään alkuun suunniteltu, vaan liikkeelle lähdettiin keskeisistä yhdessä todetuista kehittämistarpeista, joista painopiste siirrettiin vaiheittain uusiin ongelmakohtiin. Alussa tehty kartoitus osoitti, että Sansibarin puuvarat olivat vähenemässä, mikä johtui väestönkasvun kasvattamasta polttopuun tarpeesta. Toisaalta voitiin havaita, että Ungujan saaren länsiosien korkeammilla alueilla eroosio eteni erittäin nopeasti. Tämä taas johtui ylänköjä peittäneiden metsien hakkuista ja jyrkillä rinteillä harjoitettavasta viljelystä. Asian teki erittäin merkittäväksi erityisesti se, että Sansibarin pohjavesivarat uhkasivat myös huveta. Sansibarin kaupunki on riippuvainen Dole Masinginin metsäalueelta kaupunkiin tulevasta vesijohdosta. Johto on ollut toiminnassa jo toista sataa vuotta. Nyt metsänhakkuut ja eroosio uhkasivat näitä vesivaroja. Myös Sansibarin metsähallinto oli itsenäistymisen ja poliittisten muutosten pyörteissä kuihtunut. Hankkeen ensimmäisessä vaiheessa tehtiin laajoja metsänistutuksia sekä perustettiin ja kehitettiin taimitarhoja. Myös metsähallinnon kehittäminen alkoi ja hallintorakennukset suunniteltiin ja rakennettiin. Toisessa vaiheessa keskityttiin koulutukseen ja hallinnon toiminnan kehittämiseen. Hankkeella oli varsin laaja koulutusohjelma, jossa koulutettiin kaikkiaan noin seitsemänkymmentä henkilöä. Osa koulutetuista kävi lyhyempiä kursseja, mutta monet opiskelivat myös ammatillista koulutusta antavissa opistoissa ja yliopistoissa sekä Tansaniassa että ulkomailla. Kolmannessa vaiheessa toimintaa vakiinnutettiin kestäviin toimintatapoihin. Esimerkiksi taimituo44 Metsänhoidon ja maahallinnon kehittämistä Kuva 2. Metsäosaston taimitarha Kibelessä. Etualalla kasuariinapuun (Casuarina equisetifolia) taimia. (Kuva: Taimi Sitari) tanto pyrittiin yksityistämään kannattavaksi liiketoiminnaksi. Hankkeen loppuessa 1996 Sansibarilla oli toimiva metsähallinto tarpeellisine toimitiloineen. Tukea maankäytön suunnitteluun ja ympäristöhallintaan Metsänhoidon kehittämisestä on lyhyt matka maankäytön suunnitteluun ja maahallinnon kehittämiseen. Tästä onkin tullut toinen Suomen ja Sansibarin välisen kehitysyhteistyön pääkohde. Tämä yhteistyö alkoi 1980-luvun loppupuolella alueellisen maankäytön suunnitteluun liittyvillä hankkeilla. Työn tuloksena syntyi koko Sansibarin kattava maankäytön suunnitelma. Maankäyttösuunnitelmien kehittäminen ja hyödyntäminen vaatii toimivaa maahallintoa. Seuraavaksi Suomen ja Sansibarin kehitysyhteistyö suuntautuikin maa- ja ympäristöhallinnon kehittämiseen. Tähän kuului maanomistusta ja maan rekisteröintiä koskevan lainsäädännön ja hallintajärjestelmän edistämistä. Tarkoitus oli lopulta rekisteröidä viljelijöiden tilukset ja siten turvata heidän oikeutensa maahan. 45 Taimi Sitari Turvattu maanomistus on edellytys sille, että viljelijät voivat pitkäjänteisesti kehittää elinkeinoaan ja siten koko elämäänsä. Valitettavasti tämä lupaavasti alkanut hanke keskeytyi Sansibarin poliittisiin ongelmiin, kun vaaliepäselvyyksien seurauksena avunantajamaat keskeyttivät kehitysyhteistyöohjelmansa. Tätä kesti useita vuosia ja keskeytyneet hankkeet rapistuivat. Hankkeitten työntekijät ja monet niistä vastuussa olleet virkamiehet siirtyivät tai siirrettiin vähitellen muihin tehtäviin ja näin instituution hankkima tietotaito hävisi. Tällaisessa poliittisessa tilanteessa avunantaja on vaikean valinnan edessä. Jos apu keskeytetään, menetetään nopeasti jo saadut tulokset. Jos taas apua ei keskeytetä, tuetaan epäsuorasti vilpillisiä poliittisia käytäntöjä. Tilanne on vielä vaikeampi, jos on kysymys hankkeesta, jonka keskeyttäminen vaarantaa ihmishenkiä, kuten esimerkiksi jotkin terveydenhuollon hankkeet. Sansibarilla ei onneksi ollut kysymys tästä, mutta maahallinnon kehittyminen lykkääntyi noin kymmenellä vuodella. Avunantajien päätös oli varmaan oikea maan yleisen poliittisen kehityksen kannalta; väärinkäytöksiä pitää tietenkin paheksua. Sansibarilaiset ovat kuitenkin maksamassa maahallinnon kehittämisen viivästymisestä kalliin hinnan, kun maa-alueet siirtyvät halvalla ja nopeassa tahdissa – etenkin rannikkoseuduilla – enimmäkseen ulkomaalaisten matkailuyritysten käyttöön. Yksityisten kansalaisten tilukset on rekisteröimättä ja siten heidän oikeutensa maan käyttöön ovat heikolla pohjalla. Kehitysyhteistyö maa- ja ympäristöhallinnan kehittämiseksi alkoi uudestaan vuonna 2003 ja jatkuu edelleen. Tavoitteina on kehittää lainsäädäntöä ja hallintoa, kouluttaa työntekijöitä ja tuoda käyttöön tietokoneavusteiset tiedonhallintajärjestelmät. Hanke on myös ilmavalokuvannut Sansibarin, minkä lisäksi se kehittää maanmittausta ja kartoitusta. Myös Sansibarin kaupungin hallitsemattomasti syntyneiden alueiden parantamista avustava kartoitus kuuluu ohjelmaan. Vesihuolto on myös keskeinen toimiala Suomen kehitysyhteistyössä. Tähän liittyen Sansibarilla toteutettiin 1990-luvulla taajamien vesihuollon kehittämishanke. Se jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, koska vesimaksuihin liittyviä sansibarilaisten ja suomalaisten erilaisia näkemyksiä ei pystytty sovittamaan yhteen. Hankkeitten toiminnan kestävyys edellyttäisi veden riittävää maksullisuutta, mutta tämä ei ollut tuolloin Sansibarilla poliittisesti hyväksyttävää. Kansalaisjärjestötoimintaa ja tutkimusyhteistyötä Sansibarilla toimii myös kaksi suomalaista kansalaisjärjestöhanketta. FIDA International ry on ollut yhteistyössä Tansanian vapaan helluntaikirkon kanssa vuodesta 1998. Yleisenä yhteistyön tavoitteena on kehittää paikallisen kirkon nuorisotoimintaa. Vuodesta 2004 järjestöt ovat ylläpitänyt nuorisokeskuksia sekä Sansibarin pää46 Metsänhoidon ja maahallinnon kehittämistä Kuva 3. Nimikilvet kertovat vierailijoille Kiwengwa-Pongwen luontopolun kasveista ja puista. (Kuva: Taimi Sitari) saarella Ungujalla että Pemballa. Näissä keskuksissa nuorille tarjotaan koulutusta esimerkiksi englannin kielessä ja tietokonetaidoissa sekä järjestetään vapaa-ajan toimintaa. Nuorisokeskuksiin saadaan Suomen valtion kehitysyhteistyötukea. Turun Maantieteellinen Seura taas on yhteistyössä Sansibarin metsäviranomaisten kanssa kehittänyt kehitysyhteistyötuella luontomatkailukohdetta Kiwengwa-Pongwen luonnonmetsään ja siinä olevaan koralliluolastoon. Hankkeen aikana on rakennettu luontokeskus, kioski, saniteettitilat, paikallisten tuotteitten myyntipiste, koralliluolaan vievät käytävät, raivattu luontopolut, tehty kyltit ja esitteet sekä koulutettu oppaat. Uutena hankkeena on aloitettu metsää ympäröivien yhdentoista kylän elinkeinoelämän kehittäminen. Hanke suunniteltiin yhdessä kyläläisten kanssa ja se käsittää monenlaista toimintaa, kuten käsityötaidon ja -tuotteiden kehittämistä, pienkarjanhoitoa, metsän- ja puunistutusta, mehiläistenhoitoa. Hankkeen päättyessä vuonna 2011 toivotaan Kiwengwa-Pongwen metsän olevan vakiintunut suojelukohteeksi, josta myös paikalliset asukkaat tuntevat hyötyvänsä. 47 Taimi Sitari Turun yliopiston maantieteen laitoksella on vuodesta 2003 lähtien ollut myös Suomen ulkoasiainministeriön rahoittamaa tutkimustoimintaa. Paikallisena yhteistyökumppanina ovat tässä olleet Sansibarin metsäosasto ja Dar es Salaamin yliopiston maantieteen laitos. Tämä voidaankin perustellusti laskea myös kehitysyhteistyöksi, sillä toiminnalla on koko ajan ollut tutkimuksellisten tavoitteiden lisäksi kehittämistavoitteita. Tutkimushankkeen yhteydessä metsäosaston työntekijöitä ja tansanialaisia tutkijoita on koulutettu paikkatietojärjestelmien käytössä ja siihen liittyvissä geoinformatiikan taidoissa sekä Sansibarilla että Suomessa. 48 Sansibarin saaren trooppinen metsämaisema Nora Fagerholm & Niina Käyhkö Kulttuuri kerrostuu, metsämaisema muuttuu Sansibarille lentoteitse saapuvan ensimmäinen yleispiirteinen havainto saaren maisemasta on turkoosina hohtavan veden kontrastina avautuva tasainen, vihreä metsäpeite. Vaikka saaren maisema vaihteleekin Itä-Afrikan monsuuni-ilmaston myötä vuodenajoittain, on sen leimallisin väri vihreä. Sansibarin maisema ja metsät ovat pirstoutuneet erilaisiksi elinympäristöiksi, joista rannikon polveilevat mangrovemetsät, korallialueiden luonnonmetsät ja monikerroksiset viljelymetsät ovat merkittävimmät. Sansibarin metsämaisema ei kuitenkaan ole koskematonta, trooppista luonnonmetsää, vaan ihminen on läsnä kaikkialla. Kulttuurin vaikutus ilmenee Ungujan saaren metsämaisemassa monin tavoin sekä rakennuskannassa että maanpeitteessä, jotka kuvastavat esimerkiksi arabi- ja persialaiskulttuurin, siirtomaavallan ja itsenäisyyden ajan vaikutuksia. Kasvistossakin, sekä lajistossa että metsien rakenteessa, näkyvät kulttuurin ja luonnonolosuhteiden vaihtelun jäljet. Tiet, polut, asumukset, kyläkeskittymät ja viljelyalueet pilkkovat metsäpeitteen kirjavaksi tilkkutäkiksi, koska pienviljely ja kyläasutus ovat Sansibarille tyypillisiä maankäytön muotoja. Vanhan Kivikaupungin (Stone Town) ympärille levittäytyvä Sansibar Town on puisto- ja hedelmäpuiden sekä sekaviljelmien monipuolinen keskittymä. Viime vuosikymmeninä näiden perinteisten maaseutu- ja kaupunkimaisemien rinnalle on muodostunut maisemallisesti uusia alueita. Ranta-alueiden luonnonmetsät ja kookosviljelmät ovat paikoitellen saaneet väistyä hotellien tieltä ja tilalle on tullut hedelmäpuiden ja eksoottisten istutuskasvien keitaita. Sansibarin metsämaisemassa kuvastuvatkin afrikkalaisten, arabien, intialaisten ja eurooppalaisten ajalliset ja alueelliset vaikutukset. Yhdessä nämä tekevät Sansibarin saaresta omaleimaisen ja erottavat sen vastaavilla leveysasteilla sijaitsevista muista trooppisista saarista. 49 Nora Fagerholm & Niina Käyhkö Kuva 1. Sansibarin metsämaisemassa kuvastuu ihmisen vuosisatainen läsnäolo; yhtenäinen metsäpeite on rikkoontunut kyläasutuksen, tiestön ja viljelyalueiden mosaiikiksi. (Kuva: Jukka Käyhkö) Millainen Sansibarin saaren metsämaisema sitten olisi ilman ihmisen vaikutusta? Todennäköisesti trooppisten monsuunimetsien lajirikas keskittymä, jonka alueellista vaihtelua selittäisivät lähinnä ilmastoon ja kasvupaikkaan liittyvät tekijät. Toki luonnonolosuhteet, kuten maaperän laatuun ja kosteuteen sekä esimerkiksi metsäpaloihin, tulviin ja maaperän eroosioon liittyvät tekijät ja vaihtelut kuvastuvat Sansibarin maisemassa tänäkin päivänä. Näitä vaikutuksia on kuitenkin hankala nähdä, sillä aikojen saatossa maankäytön, asutuksen ja metsien muutokset ovat sulautuneet niin, että syy-seuraussuhteita on miltei mahdotonta erotella. Mitä on alkuperäinen sansibarilainen luonto? Entäpä mitkä ovat saaren eksoottisia tai kotoperäisiä lajeja? Kulttuurimaisemassa tähän kysymykseen on vuosituhansien jälkeen vaikea vastata. Nykypäivän Sansibarin kulttuurimaisema on kuitenkin lajistoltaan varmaankin monimuotoisempi kuin sen vastakohtana kuviteltu luonnontilainen maisema. Luonnonolosuhteiden ehkä näkyvin vaihtelu kuvastuu parhaiten Ungujan saaren itä-länsisuunnassa. Näiden erojen taustalla ovat geologiset tekijät. Läntinen puoli saarta koostuu iäkkäistä, 120 metriin asti kohoavista kumpuilevista kalkkikivimuodostumista ja hiekkaisista sedimenteistä, jotka kerrostuivat miljoonia vuosia sitten deltoina Itä-Afrikan jokien edustalle ja lopulta kohosivat. Näillä alueilla maannos on hiekkaista, hyvin maatunutta ja suhteellisen syvää. Saaren itäpuolta taasen luon50 Sansibarin saaren trooppinen metsämaisema nehtivat nuoremmat pengermäiset korallikerrostumat, jotka ovat kohonneet merestä, ja laskevat terasseina lännestä 40 metrin korkeudesta merenpinnan tasolle kohti itää. Koralli on metsän kasvualustana huokoinen ja herkkä eroosiolle, mutta toisaalta ravinteikas. Aikoinaan saarella alkanut maustekasvien viljely ja monimuotoinen metsänviljely (agrofarming) on keskittynyt läntiselle puolelle saarta. Itäpuolen korallimaannoksella kasvavissa metsissä harjoitetaan puolestaan kaskiviljelyä ja lajisto on pääosin Itä-Afrikan alkuperäistä monsuunimetsän lajistoa. Varsinaista korkeaa rannikkometsää on jäljellä vain laikuittain, ja nämäkin lähinnä luonnonsuojelualueilla. Poltto- ja rakennuspuun tarpeen tyydyttämiseksi myös tuottava metsänviljely on ollut yleistä ja sitä ovat tehneet sekä viljelijät että valtio. Eksoottisista puulajeista, kuten kasuariinasta (Casuarina equisetifolia) ja akaasiasta (Acacia auriculiformis) koostuvat istutusmetsät ovatkin olennainen osa nykypäivän Sansibarin metsämaisemaa ja ovat omalla tavallaan rikkoneet perinteistä kahden metsän ajatusmallia Sansibarin metsämaisemasta. Seuraavissa kappaleissa kuvaamme Sansibarin koralli- ja viljelymetsämaisemille tyypillisiä piirteitä ja pohdimme millaisia haasteita näiden metsien kestävään käyttöön liittyy. Luonnonmetsä kasvaa ja kaski kiertää korallimaannoksella Ungujan saaren itäinen ja osin eteläinenkin osa on lajistoltaan ja rakenteeltaan vaihtelevaa luonnonmetsää. Vaikka metsien puuvartinen lajisto on suurelta osin kotoperäistä ja monimuotoista, on vallitseva osa kasvustoista matalaa, kaskiviljelyn kuluttamaa pensastoa. Paikoitellen metsä on päässyt varttumaan korkeaksi ja monikerroksiseksi luonnonmetsäksi, jossa viihtyy esimerkiksi saaren tunnetuin nisäkäs, Sansibarin ruostemarakatti (Zanzibar Red Colobus, Piliocolobus kirkii). Laajimmat luonnonvaraiset monikerroksiset korallimetsät kasvavat KiwengwaPongwen ja Jozanin alueella, Ungujan itärannikon tuntumassa. Näiden metsien tyypillisiä kotoperäisiä puuvartisia sukuja ovat mm. Albizia, Terminalia ja Ficus. Alueelliselta rakenteeltaan korallimetsät (coral rag forests) ovat vaihtelevia. Metsien mosaiikkimaisuus on sekä huokoisen korallin että moninaisen maankäytön aiheuttamaa. Koska irtainta maalajia on korallialueella löydettävissä vain ohuelti tai kerääntyneenä korallikiven muodostamiin koloihin, on viljelykiertoa harjoitettava. Kiertävä kaskiviljely rikkoo yhtenäisen metsäpeitteen laajoilla alueilla. Vaikka metsät uudistuvatkin nopeasti ja luonnonvarainen lajisto on elinkelpoista, varttuneet luonnonmetsät ovat häviävä piirre. Kaskiviljelyä on alueella harjoitettu perinteisesti vuosisatojen ajan ja se on edelleen yleisin maanviljelyn muoto korallimetsissä. Kaskeaminen tuo mukanaan maisemaan jatkuvan muutoksen, minkä vuoksi metsäpuut ovat korallimetsissä suhteellisen nuoria. 51 Nora Fagerholm & Niina Käyhkö Kuva 2. Karja laiduntaa kookospalmujen alla Matemwen kylässä Sansibarin itäosassa. (Kuva: Mika Orjala) Kaskipelto raivataan hakkaamalla puusto ja polttamalla jäljelle jäänyt kasvipeite kuivan kauden lopussa. Sateiden saapuessa raivatulla pellolla viljellään monimuotoisesti erilaisia ruokakasveja, kuten kassavaa, maissia, jamssia, tomaatteja sekä erilaisia papuja. Toisinaan pelloille istutetaan pysyvämpiä viljelykasveja, erityisesti hedelmäpuita. Tyypillisiä lajeja ovat papaija (Carica papaya), mango (Magnifera indica), leipäpuu (Artocarpus altilis) ja apinanleipäpuu eli baobab (Adansonia digitata). Viljely on pääsääntöisesti kunkin perheen omavaraistalouden tae, eikä viljelyn tueksi juuri ole koneita tai lannoitteita, mistä syystä toiminta on hyvin ekstensiivistä. Sansibarilla kaskikierto on lisäksi hyvin nopeaa. Usein pelto saattaa vaihtua taimikoksi ja pensastoksi jo muutamassa vuodessa. Kaskiviljelyä harjoitetaan laajalti, ja sen tuottavuus on heikko, joten metsä ei juurikaan säästy sen vaikutuksilta. Ohuen ja vähäravinteisen maaperän sanotaan olevan pääsyynä nopeaan viljelykiertoon. Varmasti kierron nopeuteen vaikuttavat myös perinteiksi muodostuneet tutut viljelytavat sekä se, että maanviljelijän on vältettävä tuottamattomuuteen liittyviä riskeja. Hylätyllä kaskipellolla kasvaa suhteellisen nopeasti korallialueelle tyypillistä pensasmaista kasvillisuutta, joka sukkession myöhemmässä vaiheessa johtaa myös suurempien puiden kasvuun, mikäli alue säästyy toistuvalta kaskeamiselta. Luonnollinen metsä palaa tällöin lähelle alkuperäistä tilaansa viljelijöiden siirtyessä raivaamaan uutta aluetta. 52 Sansibarin saaren trooppinen metsämaisema Kuva 3. Vastapoltetulle peltoalueelle istutetaan sateiden alkaessa monipuolisesti erilaisia viljelykasveja. (Kuva: Nora Fagerholm) Kaskipeltoja on paljon erityisesti kylien lähiympäristössä, missä viljely yhdessä polttopuun keruun kanssa kanssa luo hyvin pirstaleista maisemaa. Jatkuvan metsäpeitteen sijaan monille asutuille alueille on muodostunut eroosioista kärsiviä avoimia kesantopeltoja, joihin puuvartisten kasvien on vaikea levitä. Asutuksen läheisyydessä luonnonmetsä säästyy enää vain pyhien alueiden, kuten hautausmaiden, ansiosta tai erityisten suojelutoimien takia. Ungujan saaren länsiosan maanviljely on pääasiassa pysyvämpää kiertometsäviljelyä ja sen rippeitä on nähtävissä korallimaannosalueilla vain harvakseltaan. Asumusten välittömässä läheisyydessä kasvatetaan hedelmäpuita ja rantavyöhykkeen hiekkavaltaisemmille alueille on istutettu kookospalmuja (Cocos nucifera). Viljelyn lisäksi metsät tarjoavat paikallisyhteisöille monenlaisia luonnonvaroja. Metsästä kerätään polttopuuta, rakennusmateriaaleja, lääkekasveja sekä muun muassa louhitaan korallikiveä kalkinpolttoon. Lisäksi vuohet ja lehmät laiduntavat kylissä ja niitä ympäröivässä metsässä usein vapaasti. Sansibarilaiset ovatkin omavaraistalouteen perustuvassa jokapäiväisessä elämässään riippuvaisia metsistä ja erilaisista luonnonresursseista. 53 Nora Fagerholm & Niina Käyhkö Kuva 4. Metsä- ja hedelmäpuut yhdessä peltojen kanssa muodostavat monimuotoista kulttuurimaisemaa, jonka lomaan asutus sulautuu. (Kuva: Jukka Käyhkö) Sansibarin hedelmällinen metsäviljelymaisema Onnellinen sansibarilainen omistaa edes yhden suuren hedelmäpuun, jonka sato tarjoaa toimeentuloa ja jonka varjossa voi hetken levähtää kuumalta auringonpaisteelta. Hedelmäpuut muodostavat merkittävän osan Ungujan metsäpeitteestä. Viljelymetsä voi käytännössä olla monipuolinen hedelmä- ja metsäpuista koostuvat sekametsä tai yksilajinen hedelmää tai puutavaraa tuottava istutusmetsä. Sansibarilla viljellään lukuisia hedelmäpuita, kuten kookospalmua, mangoa, leipäpuuta, jack-hedelmää (Artocarpus heterophyllus), duriania (Durio sp.) ja lukuisia sitruspuita. Akaasioiden ja kasuariinan rinnalla muita istutuslajeja ovat karibianmänty (Pinus Caribaea) ja erilaiset trooppiset puistopuut. Useimmiten viljelymetsä on monipuolinen myös luonnonvaraisten ja viljeltyjen ruohovartisten kasvien osalta. Tyypillisiä viljelylajeja ovat kassava, banaani, tomaatti, pavut, munakoiso ja tietenkin lukuisat maustekasvit, joista neilikka on edelleen Sansibarin tärkein vientituote. Parhaimmillaan Sansibarin metsänviljely tuottaa monimuotoista paikallismaisemaa sekä maaseudulla että kaupungin liepeillä. Kylät sulautuvat metsäiseen maisemaan ja käytännössä hyötykasveja viljellään niin talojen välittömässä läheisyydessä 54 Sansibarin saaren trooppinen metsämaisema Kuva 5. Viljelyn ja puiden kasvatuksen yhdistäminen on monen sansibarilaisen perheen toimeentulon edellytys. (Kuva: Niina Käyhkö) kuin kauempanakin. Monilajinen puustopeite rikkoontuu ajoittain avoimeksi viljelymaisemaksi alueilla, joissa maan viljavuus on hyvää. Pitkän sadekauden aikana, maalis-kesäkuussa, kosteissa painanteissa viljellään erityisesti riisiä tai kassavaa. Ungujan saaren länsi- ja keskiosat ovat kauttaaltaan tällaisen metsänviljelymaiseman peittämiä, ja metsien monimuotoinen viljely onkin maaseutuväestön toimeentulon edellytys. Vaikka valtaosa tuotteista päätyy kotitalouskäyttöön tai tienvarsille pienmyyntiin, on metsänviljely jalostunut myös liiketoiminnaksi. Lähellä Sansibarin kaupunkia, erityisesti Kizimbanin ja Bububun alueilla, on lukuisia maustetiloja, joihin järjestetään päiväretkiä. Retkillä on mahdollista tutustua erilaisiin maustekasveihin ja niiden kasvatukseen, sekä tietenkin ostaa mausteita. Monikerroksisen metsänviljelyn lisäksi Sansibarilla on laajoja metsäpuiden istutusalueita. Monet näistä ovat valtion viljelymetsäistutuksia, joilla on tukahdutettu maaperän eroosiota pahoin kuluneilla alueilla tai pyritty paikkaamaan paikallisten asukkaiden polttopuupulaa. Monet paikallisyhteisöt ovat istuttaneet metsäpuita erilaisten puunistutuskampanjoiden tukemana joko kotitarvekäyttöön tai myöhemmin myytäväksi rakennus- tai polttopuuna. Erona moni55 Nora Fagerholm & Niina Käyhkö kerroksiseen viljelymaisemaan nämä puupellot ovat useimmiten yksilajisia ja viljelykasvien kasvattaminen puiden lomassa on vähäisempää. Tyypillisesti istutuspuut ovat eksoottisia, nopeakasvuisia puulajeja, kuten karibianmänty, kasuariina ja akaasiat. Akaasian ja kasuariinan viljely yleistyi 1980-luvulla, kun valtio tuki laajoja puunistutuskampanjoita. Nykypäivänä istutukset ovat yleisiä eri puolilla Ungujan saarta ja niiden merkitys on suuri paikallisyhteisöjen lisätoimeentulon kannalta. Näiden lisäksi valtiolla on koeviljelmiä metsäasemien läheisyydessä esimerkiksi Chaanissa, Dole-Masinginissa ja Unguja Ukuussa. Useimmat istutusalueista on toki jo hakattu ja uudelleenistutettu moneen kertaan. Sansibarin metsien suojelun ja kestävän käytön haasteet Sansibarin metsämaiseman hoidon ehkä mittavin haaste on luoda edellytyksiä varttuneen korallimetsän kehittymiselle. Tällaiset luonnonmetsät ovat saaren katoava luonnonvara, eikä niiden ylläpitäminen vaikuta onnistuvan suojelualueiden ulkopuolella. Koska ihminen on hyödyntänyt korallimetsiä perinteisesti, ei kyse ole siitä, että metsien pitäisi olla laajamittaisesti suojeltuja. Saaren asukkailla olisi oltava omaehtoinen halu ja tarve käyttää metsäresursseja niitä merkittävästi vähentämättä. Nykyinen metsien hyödyntäminen on kuitenkin auttamattomasti liian nopeaa ja lisäksi alueellisesti laajamittaista. Viljelymaiden, polttopuun sekä rakennusmateriaalien tarve on suurta ja lisääntynyt jo pelkästään suhteellisen nopean väestönkasvun (3,1 %, v. 2002) vuoksi. Todelliset metsien käytön syy-seuraussuhteet ovat toki paljon monimutkaisempia. Väestönkasvun rinnalla elinkeinojen kehitys ei ole ollut tehokasta ja paikallisväestön rahallinen köyhyys on pitänyt ihminen-luontosuhteen hyvin perinteisellä tasolla. Metsät eivät edelleenkään ole maaseudun väestölle selkeä rahallisen toimeentulon lähde, vaan metsää hyödynnetään suhteellisen lyhytnäköisesti omiin päivittäisiin tarpeisiin. Sansibarin hallinnon metsänistutushankkeet, joissa suomalaisetkin ovat olleet mukana, ovat 1980-luvulta alkaen pyrkineet yhtäältä lisäämään metsäresurssipohjaa ja toisaalta kehittämään metsänviljelyä. Joissakin kyläyhteisöissä tulokset ovat olleet lupaavia ja metsäistutuksesta on tullut lisätoimeentulon lähde paikallisille, mutta siementen, taimien, lannoitteiden ja koneiden puute on edelleenkin yksi keskeinen syy metsänviljelyn vähäisyyteen. Polttopuun tarve on lisääntynyt sekä maaseudulla että kaupunkialueella ja Sansibarin väestö tarvitsisi varteenotettavia energiavaihtoehtoja esimerkiksi ruuanlaittoon. Kun metsä ei ehdi enää palautumaan luonnolliseen tilaansa ennen uutta kaskikiertoa ja kun nuoretkin pensaikot harvennetaan polttopuuksi, metsien luontainen rakenne vääristyy, monikerroksisuus vähenee ja ikärakenne kapenee. Nuori, matalakasvuinen metsä on altis kulutukselle, ei tarjoa suojaa kuumuudelta samalla tavoin kuin korkea varttunut metsä, eikä lopulta myöskään riitä kotitarvepuun lähteeksi. Tämän seurauksena polttopuuta joudutaan joko ostamaan tai hakemaan kauempaa, kulutuksen eskaloituessa edelleen laajemmil56 Sansibarin saaren trooppinen metsämaisema Kuva 6. Metsäpuiden istutusalueet ovat Sansibarilla yleisiä. Esimerkiksi kuvan kasuariinaviljelmällä pyritään vastaamaan polttopuun ja rakennusmateriaalien tarpeeseen. (Kuva: Niina Käyhkö) le alueille. Sansibarin hallinnossa on ponnisteluja tilanteen parantamiseksi ja esimerkiksi nestekaasukeittimet ovat jo vaihtoehtona kaupunkiväestölle. Investointina nestekaasukeittimien hankinta on kuitenkin maaseutuväestölle hyvin kallis. Sen sijaan aurinkoenergiaan perustuvien keittimien perusongelmana on säteilyn puute pimeään aikaan, jolloin valtaosa keittotarpeesta esiintyy. Toinen Sansibarin kestävän maankäytön ongelmista on maanhallinnan ja -omistuksen hajanaisuus ja monisyisyys. Tämä enemmänkin latistaa kuin patistaa pitkäkestoiseen maankäyttöön ja luonnonresurssien hyödyntämiseen. Kaskialueilla maanhallinta on paikallishallinnolla eli shehialla, jonka kautta kaskiviljelyn kontrolli organisoidaan. Käytännössä viljely on laajamittaista ja metsiä kuluttavaa eikä rajoituksia suojelualueita lukuun ottamatta juuri ole. Pysyvämmän viljelyn alueilla osalla väestöstä on suvussa periytyviä viljelymaita, mutta niiden maanomistus on 57 Nora Fagerholm & Niina Käyhkö Kuva 7. Vuorovesivyöhykkeellä kasvava mangrovemetsä on Sansibarilla suojeltu. (Kuva: Turun yliopiston Sansibar-tutkimusryhmä) kuitenkin valtiolla. Suku hallitsee lähinnä metsää tai viljelykasveja, joita alueella ylläpidetään. Epävarmuus maankäytön jatkuvuudesta johtaa vääristyneisiin maankäytön muotoihin ja puiden hakkuisiin. Sansibarilla ei ole ajantasaista maanhallintarekisteriä, mikä olisi kestävän käytön kannalta hyvin olennaista. Sansibarin hallinto tekee parhaillaan kaupunkialueiden maanhallintajärjestelmää, mutta sen haasteena on asutuksen nopea muutos sekä rajakiistat. Metsäresurssien kestävään käyttöön kehitettävien, hitaasti muuttuvien mekanismien rinnalla on tärkeä tehdä myös tiukempia metsiensuojeluun liittyviä päätöksiä, jotta metsien luontainen lajirikkaus säilyisi. Sansibarin saarten metsistä on suojeltu lähes 12 000 hehtaaria. Suojellut alueet edustavat eri alueilla kasvavaa luonnontilaista korkeaa metsää ja mangrovea. Suojeltuihin alueisiin kuuluvat muun muassa Jozani-Chwakan lahden, Dole-Masinginin ja Kiwengwa-Pongwen alueet Ungujan saarella sekä Ngezi-Vumawimbin alue Pemballa. Suojelualueet eivät ole pelkästään luonnonmetsää, vaan suojeltuna ovat myös alueen istutusmetsät. Vanhin ja tunnetuin suojelualueista on 1960-luvulla metsäreserviksi nimetty Jozani. Jozani on Ungujan saaren ainoa ainavihanta, osittain kostean ja ravinteikkaan maaperän suojelualue. Alueeseen kuuluu myös laajoja mangrovemetsiä Chwakan lahden ja Peten alueilla, 58 Sansibarin saaren trooppinen metsämaisema Kuva 8. Jozanin suojelualueella kasvaa korkeaa luonnontilaista metsää kostealla ja ravinteikkaalla maaperällä. (Kuva: Nora Fagerholm) jotka tarjoavat merkittävän elinympäristön monille kaloille ja mereiselle lajistolle. Vuorovesivyöhykkeellä kasvavaa mangrovea on Sansibarilla enää vähän jäljellä ja kaikki mangrove on käytännössä nykyään suojeltua. Suojelualueiden hallintaa toteutetaan enenevässä määrin yhteistyössä valtion, paikallishallinnon ja viljelijöiden kanssa. Resurssienkäyttösopimukset (RUMA, Resource Use Management Agreements) ovat esimerkki tästä. Jozani-Chawakan lahden suojelualueen hallinto on esimerkiksi toteutettu kyläläisten voimin. Suojelualueen perustamisen jälkeen paikalliset kyläläiset eivät enää voi hakata rajattomasti metsää polttopuuksi tai muutoin hyödyntää metsän resursseja, joten päivittäiseen elämään kohdistuva menetys on kompensoitu yhteistyöstä saatavilla 59 Nora Fagerholm & Niina Käyhkö tuloilla. Suojelumetsien arvo liittyy biodiversiteetin säilyttämisen ohella turismiin. Jozanissa esimerkiksi vierailee vuosittain tuhansia turisteja tutustumassa metsiin ja marakatteihin. Paikalliset kyläläiset toimivat metsänvartijoina sekä oppaina. Viimeisimpänä vuonna 2002 perustetulla Kiwengwa-Pongwen suojelualueella on korallimetsässä sijaitsevan koralliluolaston ympärille rakennettu ekoturismikohde, joka houkuttelee vierailijoita tutustumaan luontoon sekä korallikiven muodostamiin luoliin. Metsäalueen suojelu ei kuitenkaan estä täysin alueen luonnonresurssien hyödyntämistä. Valitettavan moni suojelualueista joutuu laittomien hakkuiden kohteeksi polttopuun ja rakennusmateriaalien tarpeen vuoksi. Elinkeinojen kehittäminen on tähän yksi keskeinen ratkaisu ja metsähallinnon johtamien projektien avulla pyritään luomaan kyläläisille vaihtoehtoisia rahallisen tulon lähteitä. Esimerkiksi Kiwengwa-Pongwen suojelualuetta ympäröivissä kylissä paikallisia kyläläisiä on koulutettu mehiläisten hoitoon hunajan keräämiseksi ja myymiseksi. Hunajasta saadut tulot voidaan käyttää esimerkiksi puuhiilen, kaasukeittimen tai rakennustiilien ostoon. Erityisesti naisia on opastettu käsitöiden tekemisessä ja korien punonnassa. Heitä koulutetaan myös laskemaan materiaalien ja muiden kustannusten yhteishintaa, jotta käsitöistä voidaan markkinoilla pyytää voittoa tuottava hinta. Tässä elinkeinojen kehittämisen projektissa sekä ekoturismikohteen rakentamisessa Kiwengwa-Pongwen suojelualueella Sansibarin metsähallinnon kumppanina toimii myös Turun Maantieteellinen Seura. Yleisen tietämyksen lisääminen metsien arvosta johtaa myös positiivisiin seurauksiin suojelun suhteen. Siksi metsien suojelu ja kestävä käyttö edellyttävät myös koulujen kautta tapahtuvaa opetusta ja valistusta esimerkiksi radion ja television kautta. Lähteitä Käyhkö, N., M. Orjala & J. Mustelin (toim., 2008). Sustainable landscapes in Zanzibar. Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja A 172. 152 s. Käyhkö, N. & N. Fagerholm (2010). Dynamic land use and land cover changes and their effect on forest resources in a coastal village of Matemwe, Zanzibar, Tanzania. Land Use Policy, painossa. Myers, G. (2008). Peri-urban land reform, political-economic reform and urban political ecology in Zanzibar. Urban Geography 29, 264–288. RGZ (Revolutionary Government of Zanzibar) (2004). State of the environment report of Zanzibar. 38 s. RGZ (Revolutionary Government of Zanzibar) (2009). Zanzibar national forest management plan 2009−2020. 70 s. Sitari, T. (toim., 2005). Forestry, community and biodiversity in Zanzibar. Turku University Department of Geography Publications B 3, 90 s. ZFDP (Zanzibar Forestry Development Project) (1997). Zanzibar long-term forestry plan 1997–2006. Technical Paper No. 72. 99 s. Oy Edita Ab, Vantaa, Finland. 60 Kivikaupungista itään: Sansibarin kaupungin kahtiajakautuneisuus Paulina Nordström Lähtökohdat Auringonlasku hotellin terassilla Kivikaupungissa. Terassin tuolit on suunnattu kohti laskevaa aurinkoa. Hotellin asukkaat ja terassilla vierailevat muut ”länkkärit” eli länsimaalaiset nauttivat kylmiä virvokkeita. Alhaalla vedenrajassa pojat hyppivät Intian valtamereen. Tyttöjä ei hyppimässä näy. Rantahiekalla C. Ronaldot, Kakát ja Torrekset harhauttavat vastustajan, laukovat ja tekevät maaleja. Muutama turisti tarkentaa kameran objektiivinsa ja ikuistaa postikorttimaisen hetken. Lähistöllä jätevesiputki suoltaa vettä mereen. Kuivan kauden polttava auringonpaahde hellittää. Ihmisiä kokoontuu Forodhanin puistoon auringonlaskun aikaan. Tuoreista valtameren aineksista kootut annokset paistuvat ja kypsyvän kalan tuoksu sekoittuu raakaan. Vieraat käyvät näistä eriskummallisen näköisistä aineksista koostuvista annoksista tinkaamiskamppailun myyjien kanssa. Myyjät tietävät tuotteidensa arvon ja pyrkivät saamaan parhaan hinnan turisteilta tässä kaupantekonäytelmässä. Myös koru-, puuveistos- ja kangaskauppiaat levittävät mattonsa puiston kuivalle nurmelle. Näitä tuotteita myyvät ovat usein tulleet Sansibarille mantereen puolelta tai naapurivaltioista työn ja matkailijavirtojen perässä. Kaupungin synty ja jakautuminen Sansibarin kaupunki sijaitsee Sansibarin pääsaaren, Ungujan, länsirannikolla. Kaupunki alkaa kolmionmuotoisena niemenä, josta se levittäytyy idemmäs kohti saaren sisäosaa. Kaupungilla on kahdet kasvot: historiallinen Kivikaupunki ja toinen puoli, Ng´ambo. Kasvavan kaupungin väkiluku on noin 200 000–300 000 henkilöä, joista suurin osa asuu Ng´ambossa ja vain muutama prosentti Kivikaupungissa. Alkujaan Sansibarin kaupunki syntyi saarekkeelle, jota erotti mantereesta kapea lahti. Kaupunki sai alkunsa pienenä kalastajakylänä 1100-luvulla. Arabikauppiaiden vaikutuk61 Paulina Nordström Kuva 1. Auringonlaskun aikaan rantakaistaleella Forodhanin alueella. (Kuva: Paulina Nordstöm) sesta islamin usko rantautui saarelle ja tuli osaksi sansibarilaisten elämää. Arabialaisten ja afrikkalaisten vaikutusten sekoittuessa syntyi suahili-kulttuuri. Kaupunki jakautui kahtia taloudellisen kehityksen myötä 1800-luvun kuluessa. Kivikaupunki lahden länsipuolella oli tuolloin rikkaan eliitin kaupunginosa, kun taas Ng´ambossa, lahden toisella puolella elivät köyhät. Nykyään kaupungin fyysinen ja sosiaalinen rakenne on toisenlainen. Ensinnäkin lahti on rakennettu umpeen: viheralue ja tie erottavat kaupungin kaksi eri puolta toisistaan. Sosiaalisesta muutoksesta kertoo se, että suurin osa kaupungin köyhästä väestöstä asuu tänä päivänä Kivikaupungissa. Sansibarin kaupungin varhaiseen kehitykseen ovat vaikuttaneet vieraiden valloittajien retket saarelle sekä Afrikan ja idän välinen kaupankäynti. Kehitykseen ennen eurooppalaista kolonialismia ovat jättäneet jälkensä niin portugalilaiset, arabit kuin intialaisetkin. Vierailijat vaikuttivat merkittävästi kaupungin alueelliseen ja määrälliseen väestörakenteeseen sekä arkkitehtuuriseen ulkoasuun. Portugalilaiset tulivat saarelle vuonna 1498, jonka seurauksena suahiliväestö menetti itsenäisyytensä. Portugalilaisten astuessa saarelle Kivikaupunki oli pieni, hitaasti kasvava kalastajakaupunki. Ensimmäiset eurooppalaiset tunkeutujat muokkasivat vain vähän kaupunkikuvaa: Atlantilta Intian valtamerelle purjehtineet vieraat rakensivat augustiaanisen kirkon, muutamia asuinrakennuksia ja tehtaan vajaan sadan vuoden aikana. Portugalilaisten valloittajien vähäisestä vaikutuksesta kertoo esimerkiksi se, että nykyään augustiaanisen kirkon paikalla on arabilinnake. 62 Kivikaupungista itään: Sansibarin kaupungin kahtiajakautuneisuus Kuva 2. Kivikaupungin historialliset rakennukset ovat alttiita kostealle ilmastolle. (Kuva: Paulina Nordström) Vasta arabialaisten omanivalloittajien tulo saarelle merkitsi varsinaista muutosta kaupunkirakenteeseen. Arabikuningatar Fatima hallitsi Ungujan saaren keskiosia 1600-luvulla. Sansibarin kaupungista tuli tuona aikana hänen valtakuntansa pääkaupunki. Sansibarin kaupunki alkoi kasvaa merkittävästi vasta arabialaislinnakkeen valmistuttua 1700-luvulla. Sulttaani Hassan, Fatiman poika, seuraajineen loivat alun Kivikaupungin kukoistukselle. Portugalilaisten vallan heikkeneminen ja arabialaisten valloittajien merkityksen kasvu vaikuttivat saaren elinkeinorakenteeseen: arabialaiset toivat mukanaan plantaaseihin perustuvan viljelyn. Vaikka maanomistajat rakensivat tilansa maaseudulle, heillä oli myös lähes poikkeuksetta toinen asunto meren äärellä Kivikaupungissa, lähellä sulttaanin palatsia. Portugalilaisten ja arabialaisten kauppiaiden tulo saarelle ja Itä-Afrikan markkinoille merkitsi suahiliväestön työntymistä Kivikaupungin itäisiin osiin 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Sansibarista tuli Itä-Afrikan tärkein kauppakaupunki sulttaani Sevyid Saidin aikana 1800-luvulla. Kauppa kukoisti: norsunluu, orjat ja neilikka vaihtoivat omistajaansa. Orjia tuotiin mantereelta työskentelemään plantaaseilla. Rahakasvikaupan liike kulki toiseen suuntaan. Saaren paras luonnonsatama sijaitsi Sansibarin kaupungissa. Kaupungista tulikin kaupan keskus ja linkki Itä-Afrikan ja Arabian niemimaan välillä. Muuttajien aalto Arabiasta ja Intiasta seurasi kaupungin merkityksen kasvua. Näin kaupungin väkiluku kasvoi noin 10000–12000 asukkaaseen. Sulttaani Said kannusti erityisesti ammattitaitoisia kauppiaita muuttamaan ja perustamaan ko63 Paulina Nordström Kuva 3. Kivikaupungin arkkitehtuuria. (Kuvat: Paulina Nordström) 64 Kivikaupungista itään: Sansibarin kaupungin kahtiajakautuneisuus din Sansibarille. Kauppiaiden tarve kaupankäynnin hektisessä vaiheessa oli suuri. Myös saaren väestö alkoi liikehtiä: alkoi sansibarilaisten vaellus kaupunkiin. Kaupungin lupaavat kaupankäynnin näkymät houkuttelivat ihmisiä muuttamaan maalta kaupunkiin parempien työmahdollisuuksien toivossa. Kaupunkimaa olikin haluttua niin kaupallisiin toimintoihin kuin asumiseen. Maanomistus oli arabialaisten, intialaisten ja persialaisten hallussa, mikä pakotti paikalliset ihmiset ostamaan maata kalliilla hinnalla omistajilta. Siihen aikaan ei myöskään ollut keinoja säädellä asuntojen rakentamista. Kaupungin nopean kasvun ja kaupunkisuunnittelun puutteen seuruksena Ng´amboon syntyi hallitsematon rakennuskanta. Sulttaanien valtakauden loppulaskenta Itä-Afrikassa alkoi 1800-luvun lopulla eurooppalaisten kiinnostuttua mantereesta. Euroopan valtiot kävivät taistelua Afrikan siirtomaaherruudesta 1800-luvun lopulla. Sansibar oli myös yksi kiistakapuloista, kunnes Saksa ja Englanti solmivat diplomaattisen sopimuksen ja Sansibarista tuli Iso-Britannian protektoraatti. Sansibar oli brittien hallussa vuodesta 1890 itsenäistymisvuoteen 1963 asti. Brittiläisen kolonialismin aikana suurin osa intialaisista ja arabeista asui Kivikaupungissa – useimmat afrikkalaiset salmen toisella puolella Ng´ambossa. Kivikaupungin kaupunkiarkkitehtuuri ja fyysinen rakenne Kivikaupungin kapeat ja kiemurtelevat kujat ovat varhaisen arabi-, intialais- ja afrikkalaisasutuksen sijoittumisen erityislaatuinen tuotos. Kaupunkiin muuttaneet eri heimot ja ihmisryhmät asettuivat asumaan tiiviisti oman ryhmänsä ympärille, jonka seurauksena kaupunki jakautui osiin ja sai fyysisen rakenteensa. Ryhmien sisäinen yhteenkuuluvuudentunne synnytti toisiinsa yhteydessä olevia asuinrakennuksia ja pihoja. Asuinalueiden väliin jäävästä tilasta tuli kujien ja käytävien alue – ei kenenkään maa. Mutkittelevat ja suuntaansa jatkuvasti vaihtavat kujat olivat aasien, hevoskärryjen ja jalankulkijoiden aluetta. Kivikaupungin tiiviin kaupunkirakenteen taustalla on myös niemenkärjen rajallisuus: tilan rajallisuus nosti maan arvoa ja arvokas maa johti tiiviiseen rakentamiseen. Islamilaisen kaupunkiperinteen vaikutus näkyy Kivikaupungissa. Islamilaisessa perinteessä kiviset asuinrakennukset ovat yksityisyyden vuoksi sisäpihalle suuntautuneita. Kaupungin kuvaan on kuitenkin vaikuttanut myös suahili-kulttuuri: suahilikaupungille tyypilliset julkiset tilat, basaarikujat, kutsuvat sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Basaarikujat ovat jalankulkijoiden kulkureitti. Kujien asuinrakennukset ovat tiivissä yhteydessä julkiseen tilaan – kujat ovat julkisia sisäpihoja ja matalat kivipenkit rakennusten ulkopuolella ovat julkisen elämän näyttämöjä. Kivikaupungin monikulttuurinen ilme näkyy muun muassa rakennusten ovissa ja uskonharjoitukseen tarkoitetuissa pyhätöissä. Sansibarin kaupungin arkkitehtuu65 Paulina Nordström risia erikoisuuksia ovat kivitalojen ovet, jotka on koristeltu ornamentein ja niihin on kaiverrettu symbolisesti merkitseviä kuvioita. Ovilla oli tärkeä kulttuurinen merkitys kivitaloissa asuville kaupungin varakkaalle väestölle. Kivikaupunki on myös uskontojen kohtauspaikka: moskeijat, hindutemppelit ja kirkot ovat osa katukuvaa. Moskeijat eivät erotu katukuvassa muista rakennuksista toisin kuin eurooppalaisten rakentamat koristeelliset kirkot. Moskeijoiden merkitys on kuitenkin tärkeä muslimiyhteiskunnassa. Arabien kädenjälki Kivikaupungin arkkitehtuuriin on mittava: alun perin kaksikerroksiset kivitalot, sulttaanin palatsi ja ihmeiden talo, House of Wonder, ovat esimerkkejä arabien vaikutuksesta kaupunkikuvaan. Imperialismin ajan kaupunkisuunnittelu kohdistui lähinnä kaupungin syrjäisemmille alueille. Esimerkiksi Kivikaupungin eteläpuolelle toteutettiin väljästi rakennettu puutarhakaupunki 1900-luvun alkuvuosina. Hallinnollisten ja edustusta varten olevien rakennusten ja puistojen puutarhakaupungissa ei ollut tilaa köyhille, minkä seurauksena useat alueella asuneet muuttivat vähitellen Ng´amboon. Imperialismin aika on päättynyt, mutta puutarhakaupungin ilme on edelleen hallinnollinen. Toisella puolella Ng´ambo tarkoittaa suahiliksi toisella puolella. Ng´ambon on katsottu ilmentävän luokkasuhteita: kaupungin toinen puoli muodostui orjien ja palvelijoiden kaupungiksi poliittisen ja taloudellisen kehityksen seurauksena 1800-luvulla. Ng´ambo ei kuitenkaan ole ollut eikä ole vain hiljaisten massojen alue, vaan yksityiset ihmiset ja perheet ovat osallistuneet päätöksenteollaan alueen rakentamiseen. Alueen varhainen rakentaminen noudatteli islamilaista lakia, ujirania. Ujirani-sana kuvaa perinteisen yhteisöllisyyden merkitystä. Yhteisöllisyyden on katsottu vaikuttaneen kaupunkikuvaan. Esimerkiksi katusuunnitelmat olivat usein yhteisöllisyyden tuotosta: katuverkosto syntyi neuvottelun tuloksena. Lähes kaikki naapuruston talot olivat kujien ja teiden avulla toisiinsa yhteydessä. Yhteisöllisyys oli tärkeä Ng´ambon asukkaiden elämässä ja naisilla oli keskeinen merkitys yhteisöllisyyden luomisessa. Ulkopuolisille ujirani-lakia noudatteleva rakentaminen näyttäytyi kontroloimattomana ja sekavana. Suahilin sana uwezo erottaa ne ihmiset, joilla on valtaa niistä ihmisistä, joilla ei ole valtaa. Varhaisissa suahili-kaupungeissa ihmisen asuinpaikka kertoi hänen asemastaan, uwezosta. Imani ja desturi – usko ja perinteiset tavat ovat myös vaikuttaneet Ng´ambon alueelliseen järjestykseen. Islamilainen Shafi´i-laki asetti peruslähtökohdat käyttäytymiselle ja rakentamiselle. Rakentamisessa keskeisiä periaatteita olivat harmin aiheuttamisen välttäminen, riippumattomuus ja itsenäisyys. Ajatus yksityisen tilan kunnioittamisesta oli kaiken rakentamisen taustalla. 66 Kivikaupungista itään: Sansibarin kaupungin kahtiajakautuneisuus Kuva 4. Jätteitä sortuneen rakennuksen raunioilla. (Kuva: Paulina Nordstöm) Suunnittelua lintuperspektiivistä Kaupunkia voidaan suunnitella etäältä, jolloin kaupunkia tarkastellaan kokonaisuutena. Tällöin suunnittelija katselee kohteena olevaa kaupunkia ikään kuin lintuperspektiivistä. Sansibarilla lintuperspektiivin suunnittelua on hyödynnetty kolonialismin aikana. Tuon ajan mittavin suunnitelma oli kansliapäällikkö Eric Duttonin käsialaa. Kansliapäällikkö Dutton jakoi kaupungin ilmakuvien perusteella 40 alueeseen tarkoituksenaan rakentaa Ng´ambo, toinen puoli, pala palalta uudelleen. Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä 1960-luvun puolesta välistä lähtien kolonialismin ajan laaja kaupunkisuunnitelma sai jatkoa. Sansibarin ensimmäisen presidentin Abeid Amani Karumen tavoitteena oli silloisen Itä-Saksan tuella rakentaa ”toisesta puolesta” moderni eurooppalainen kaupunki. Suunnitelmaan kuului muun muassa valtava asuinkerrostalojen ja tiestön rakennushanke. Mittavan hankkeen jättämiä jälkiä maisemaan ovat muun muassa kaksi risteävää leveää ja muusta ympäristöstä poikkeavaa tietä sekä näiden teiden varrelle rakennetut betoniset kerrostalorivistöt, jotka tunnetaan myös nimellä ”Michenganin junat”. Yhteistä kolonialistisen ja itsenäisyyden alkuvuosikymmenien suunnitelmille on ensinnäkin se, että niiden toteutuminen jäi marginaalisen vähäiseksi. Toiseksi näitä suunnitelmia yhdistää se, että niissä painopiste oli Kivikaupungin ulkopuolella, ”toisella puolella”. 67 Paulina Nordström Kuva 5. Ng’ambon kahdeksankerroksisia asuinrakennuksia kutsutaan Michenganin juniksi. (Kuva: Paulina Nordström) Tuhannen ja yhden yön kaupunki Kivikaupunki on ollut kaupunkimuutoksen keskus ja kehittämishankkeiden keskipiste kahtena viime vuosikymmenenä. Talouden avautuminen 1980-luvun puolivälistä lähtien on kasvattanut kaupankäyntiä, lisännyt rakennusten yksityistämistä ja nostanut talojen ja vuokrien hintoja sekä vaikuttanut vanhan kaupungin fyysiseen rakenteeseen ennallistamishankkeiden muodossa. Samanaikaisesti kun yksittäisiä, merkittäviä rakennuksia ennallistetaan turistimagneeteiksi, on uhkana kaupungin herkkien sosiaalisten ja kulttuuristen verkostojen tuhoutuminen – kaupungin museoituminen. Kivikaupungin kehittäminen on tapahtunut kaupungin virkamiesten ja ulkomaisten asiantuntijoiden johdolla. Kivikaupungin hauraiden rakennusten ennallistaminen ja kunnostaminen on keskittynyt rantakaistaleelle. Vanhoja rakennuksia on esimerkiksi muutettu hotelleiksi ja muita turisteja houkuttelevia kohteita, kuten vanha linnake ja sulttaanin palatsi, on ennallistettu. Harvoja asuinrakennuksia on kunnostettu. Erityisesti hallituksen omistamat asuinrakennukset ovat huonossa kunnossa. Vaikka ennallistamissunnitelman kohteena ovat myös julkiset tilat, kuten Kivikaupungin torialue, näiden tilojen kunnostamiseksi on tehty vain vähän. Julkisia tiloja on 68 Kivikaupungista itään: Sansibarin kaupungin kahtiajakautuneisuus Kuva 6. Kivikaupunki on näiden lasten koti. (Kuva: Paulina Nordström) pikemminkin myyty yksityisille omistajille. Aiemmin julkisina tiloina toimineista tai julkisista asuinrakennuksista on tullut yksityisiä kohteita, joihin sansibarilaisilla ei ole varaa astua sisään. Julkisen tilan yksityistäminen uhkaa perinteisiä sosiaalisia käytäntöjä. Asukkaat on suljettu päätöksenteon ulkopuolelle ja Kivikaupungin kehittäminen onkin tapahtunut eliitin ehdoilla. Kaupungin asukkaat hyötyvät katujen kunnostamisesta, katuvalaistuksen sekä vesija jätevedenkäsittelyjärjestelmän parantamisesta. Tosin hyödyn saaminen edellyttää, että asukkailla on varaa maksaa palveluista. Kivikaupungissa edut ovat kuitenkin sosiaalisesti ja alueellisesti jakautuneita: rikkaiden perinteisesti asuttamat merenrannan läheiset alueet, kuten Shangani ja Forodhani, sekä kaupungin kaupalliset alueet ovat olleet kunnostamisen kohteina, kun taas perinteisesti köyhemmät ja tiiviimmin asutut alueet ovat jääneet suunnitelmien ulkopuolelle. Vuonna 2000 UNESCOn maailmanperintökohteeksi listattua Kivikaupunkia markkinoidaan usein tuhannen ja yhden yön taianomaisuudella. Kapeat kujat, vanhat kivirakennukset, koristellut ovet ja kaiverretut parvekkeet kuuluvat olennaisesti Kivikaupungin kaupunkikuvaan. Arkkitehtuurinen kaupunki on kuitenkin vain osa tätä kuvaa. Kaupunkikuvaan kuuluvat myös asukkaat ja asukkaiden muodostamat sosiaaliset verkostot. Ilman ihmisiä kaupunki on vain arkkitehtuuria esittelevä suuri ul69 Paulina Nordström koilmamuseo. Museossa on vain teoksia joita saatetaan tulla kaukaakin katsomaan – ei elämää tai vaihtoehtoisesti vain imitoitua elämää. Lähteitä Aalund, F. (1983). Zanzibar Old Stone Town. Momentum, 144–159. Brinkhoff, T. (2007) City Population. <www.citypopulation.de/Tanzania.html>. Du, J. (2009). Housing stock conservation for a sustainable urban core – A reflection of Zanzibar Stone Town´s regeneration case. Teoksessa: Tuomas Ilmavirta (toim.). Regenerating Urban Core. Publication of the YTK/IFHP Urban Planning and Design Summer School 2008. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja C 72. Marks, R. (1996). Conservation and community: the contradictions and ambiguities of tourism in the Stone Town of Zanzibar. Habitat International 2, 265–278. Martin, E.B. (1978). Zanzibar –Tradition and Revolution. 149 s. Hamish Hamilton, London. Myers, G.A. (1994). Eurocentrism and African urbanization: the case of Zanzibar´s other side. Antipode 26:3, 195–215. Myers, G.A. (1995). A stupendous hammer: colonial and post-colonial reconstructions of Zanzibar’s other side. Urban Studies 8, 1345–1359. Myers, G.A. (1998). Intellectual of empire: Eric Dutton and hegemony in British Africa. Annals of the Association of American Geographers 88, 1–27. Myers, G.A. (2003). Designing power: forms and purposes of colonial model neighbourhoods in British Africa. Habitat International 27, 193–204. 70 Sansibarin turismi ja kestävän kehityksen mahdollisuus? Johanna Mustelin Turismin kehitys Sansibarilla Sansibarin rikas historia on edesauttanut myös turismia löytämään saaren. Livingstone kirjoitti Sansibarista jo 1800-luvulla, kun Afrikka oli muun maailman mielessä vain viidakkoa ja villejä asukkaita. Arabimainen arkkitehtuuri, orjamarkkinat ja mausteet kertovat ajasta, jolloin saaren itäpuolelle pääsi vain meriteitse eikä kylissä tiedetty juuri mitään ulkomaailmasta. Sansibarin itsenäistyessä vuonna 1963 talous kukoisti neilikan viennin ansioista eikä Sansibarille edes haluttu länsimaalaisia turisteja. Saarelle pääsi vain ennalta sovitulla luvalla ja turisteille asetettiin tiukat rajat liikkumiselle. Jos turisteja löydettiin paikallisten perheiden luota, voitiin perhe laittaa vankilaan ja turistit karkotettiin. Neilikkamarkkinoiden romahduksen myötä 1970-luvulla Sansibarilla alettiin kuitenkin nähdä turismin taloudellinen arvo. 1980-luvulla turismia ryhdyttiin suosimaan ja vuonna 1983 ensimmäinen kehityssuunnitelma huomioi turismin tärkeänä osana Sansibarin taloutta. Valtio ei kuitenkaan ryhtynyt ohjaamaan turismin kehitystä sen kummemmin, mikä on osittain johtanut siihen, että suurin osa turismista on ulkomaisten omistajien käsissä. Tähän on vaikuttanut myös se, että vuoden 1983 suunnitelman tekivät ulkomaalaiset konsultit, eikä sansibarilaisilla ollut sanottavaa suunnitelmaan sisältöön tai toteutustapoihin. Tämän hetken turismisuunnitelma korostaa yläluokan turismin tukemista ja reppuretkeilijäturismin vähenemistä. Sansibarin infrastruktuuri ei kuitenkaan ole vielä valmis vastaanottamaan haluttua yläluokkaa, joten tavallisen tallaajan mahdollisuudet vierailuun ovat vielä hyvät. Vuonna 1993 tehty Tourism Zoning Plan näyttää hyvältä investoijien näkökulmasta, sillä parhaat rannat on siinä merkitty kuuluvaksi turismille. Näille alueille on annettu rakennuslupia hotelleille sekä samalla rohkaistu investointeja ympäri saarta. Suunnitelmassa ei kuitenkaan ole otettu huomioon etteivät saaren rannikot ole luonnos71 Johanna Mustelin taan tyhjiä, vaan lukuisia rannikkokyliä oli jo olemassa ennen suunnitelmaa. Asutusta Sansibarilla kun on ollut jo satoja vuosia. Tämä on johtanut lukuisiin konflikteihin turismin infrastruktuurin rakennusvaiheissa ja sen jälkeenkin. Sansibar on kohdannut samat ongelmat kuin muut kehitysmaat yrityksissään saada turismista mahdollisimman paljon hyötyä taloudellisesti. Harva maa on kyennyt kontrolloimaan ja todella parantamaan omien kansalaistensa elinoloja turismista saaduilla tuloilla, sillä turismiin kohdistuvat investoinnit ovat usein ulkomaalaisten käsissä. Turismia on helppo syyttää kaikesta pahasta, mutta usein turismi tuo samalla myös huomattavia hyötyjä ja parannuksia kohdemaahan. Sansibarilla esimerkiksi lentokenttää on uudistettu, tieverkostoa kunnostettu ja sähköverkostoja laajennettu. Hotellit ovat mahdollistaneet myös sähkön saamisen kyliin ja jotkut hotelleista ovat perustaneet kyläläisille terveysasemia. Koulurakennuksia on myös kunnostettu ja saniteettitiloja rakennettu samalla, kun enemmän rantaviivaa on myyty hotellibisnekseen. Turismi on tuonut myös työpaikkoja ja markkinamahdollisuuksia hotelleiden ulkopuolella. Torimyyjät, kauppiaat ja katukaupustelijat saavat osan elannostaan juuri turismista. Taksi- ja bussikuskeilla on enemmän asiakkaita, samoin matkaoppaat ja käsityöläiset hyödyntävät ostajien tulvaa. Hotelleissa on myös lukuisia työmahdollisuuksia. Jotta lukija saa paremman ymmärryksen siitä, mitä Sansibarin turismi edustaa, esitellään seuraavaksi suosituimpia nähtävyyksiä saaristossa. Nähtävyyksien kirjo Sansibarilla Sansibarin hiekkarannat, tuulessa huojuvat palmut ja kristallin kirkas turkoosi meri ovat suurimmat valttikortit turistien houkuttelemiseen. Koralliriutat, harvinaiset ruostemarakatit ja delfiinit ovat osa saarilta löytyvää eksoottista luontoa. Massaturismin kannalta hiekkarannat ovat oleellinen osa elämystä ja näitä rantoja löytyy varsinkin Ungujan itä- ja pohjoisrannikoilta. Mausteretket ovat saaneet varman paikan suosituimpien päiväretkien joukosta. Tuttujen mausteiden näkeminen niiden luonnollisessa ympäristössä on mielenkiintoista, sillä harvoin pysähtyy miettimään, mistä kaupan hyllyille olevat mausteet ovat lähtöisin ja miten niitä tuotetaan. Esimerkiksi kaikki pippurit ovat peräisin samasta kasvista, mutta niiden värin määräävät kypsymisaste ja käsittelytavat. Kaneli on itse asiassa puun kuorta ja kardemumma kasvaa maan tasalla. Vanilja on Sansibarilla kallein mauste, koska kukkaa pölyttäviä mehiläisiä ei saarella ole. Kukat pölytetään manuaalisesti auringon noustessa eikä prosessi aina onnistu. Osa maustefarmeista on niin sanottuja sekafarmeja, joissa mauste- ja hedelmäpuut sekä pensaat kasvavat lomittain. Maustefarmien kasvatteja löytyy myös oppaiden joukosta, joten he pystyvät antamaan ensikäden tietoa myös maustekasvien kasvattamisesta. 72 Sansibarin turismi ja kestävän kehityksen mahdollisuus Kuva 1. Mausteretkillä oppaat tutustuttavat retkeläiset myös uusiin hedelmiin ja maustekasveihin. (Kuva: Johanna Mustelin) Entinen vankilasaari, Prison Island, on suosittu kohde koralleiden ja jättikilpikonnien katselemiseen. Osa kilpikonnista on jopa 300 vuotta vanhoja. Iästään huolimatta ne liikkuvat ketterästi, varsinkin jos kädessä sattuu olemaan jotain ruokaa muistuttavaa. Prison Island on aivan pääkaupungin Zanzibar Townin edustalla ja sinne pääsee helposti veneellä. Vanha kivikaupunki, Stone Town, itsessään on näkemisen arvoinen ja myös siellä järjestetään retkiä. Oppaaseen kannattaa tukeutua, sillä sokkeloiset kujat näyttävät jossain vaiheessa aivan samanlaisilta. Menay Bay Ungujan saaren eteläosassa on tunnettu delfiineistään, koralleista, kilpikonnista ja valaista. Delfiinien kanssa uimista voi kokeilla, jos alue ei kuhise turisteista; sen verran delfiinit ovat vielä ihmisarkoja, että ne uivat syvemmälle ihmismassojen ilmestyessä. Menay Bay on WWF:n (World Wildlife Fund) tukemaa luonnonsuojelualuetta, jonne on pääsymaksu. Pääsymaksusta kertyneet varat käytetään alueen suojeluun ja paikallisen työvoiman palkkaamiseen. Delfiinejä voi nähdä vuoden jokaisena päivänä, mutta valaat ovat alueella heinäkuusta marraskuuhun. Monet matkatoimistot vievät suoraan pääkaupungista tai hotellista turistit Menay Bayhin, mutta omatoimiset voivat ottaa taksin paikan päälle. Yksi kuuluisimmista ekoturismikohteista Sansibarilla on Chumbe Island, joka on 73 Johanna Mustelin luonnonsuojelualue lyhyen venematkan päässä Ungujan saarelta. Upeat korallit ja harvinaiset ekosysteemit ovat saaneet tutkijat ympäri maailmaa palaamaan Chumbelle uudestaan ja uudestaan. Saarella sijaitseva majakka rakennettiin vuonna 1904 Sansibarin sulttaanin käskystä ja on tärkeä osa Chumben historiaa. Ekoturismiperiaatteen mukaisesti turistien aiheuttamaa ekologista jalanjälkeä yritetään tasapainottaa siten, että vain tietty määrä vieraita voi olla saarella yhtä aikaa. Majoitustilat ovat ekobungaloweja, jotka on rakennettu paikallisista materiaaleista. Yöpyminen saarella on hintavaa, mutta saareen ja sen upeisiin koralleihin voi tutustua myös päiväretken aikana. Chumbe on voittanut monia kansainvälisiä palkintoja edustaen Tansaniaa kansainvälisissä ekoturismikohdekilpailuissa. Jozanin metsä Ungujan saaren keskiosissa on ainutlaatuinen kokemus ruostemarakatteineen, sademetsineen ja mangrove-alueineen. Koulutetut oppaat takaavat, ettei kokemus jää vain katselemiseksi, vaan samalla voi oppia alueen kasvillisuudesta, eläimistä ja jopa hyönteisistä. Jozanissa apinat hyppivät puusta puuhun ja myllertävät välillä paikallisten kyläläisten viljelyksiä ottamalla osan maanviljelijöiden tuotteista. Tästä syntynyt konflikti on ratkaistu niin, että 20 prosenttia alueen pääsymaksuista kertyvästä tuotosta menee kyläläisille kompensaationa apinoiden aiheuttamista tuhoista. Turismi on totuttanut apinat ihmisiin. Oppaiden mukaan apinat katosivat ennen silmänräpäyksessä, kun niitä yritti lähestyä. Nykyään apinat eivät vähästä säikähdä, mutta suositus on, ettei niitä mentäisi viittä metriä lähemmäs. Neuvo unohtuu kuitenkin herkästi varsinkin innokkaiden valokuvaajien keskuudessa. Ungujan pohjoisosassa Nungwin ja Kendwan alueet houkuttelevat erityisesti nuorempia turisteja. Täydenkuun juhlat ovat reppureissaajien mielestä ehdoton kokemus. Nungwista ja Kendwasta järjestetään myös snorklausmatkoja esimerkiksi Mnemban atollille, joka on yksi parhaiten säilyneistä atolleista Sansibarilla. Mnemban atollista on ollut myös kiistaa, sillä luonnonsuojelualueen arvon saadessaan paikallisilta kalastajilta kiellettiin oleskelu saarella. Tätä ennen kalastajat käyttivät atollia suojana myrskyiltä sekä levähdyspaikkana. Ongelma on ratkaistu Jozanin tavoin siten, että turistit maksavat pienen pääsymaksun, jonka tarkoituksena on kompensoida paikallisille kalastajille alueen sulkemisesta aiheutunutta haittaa. Raha ei kuitenkaan ratkaise kaikkea ja paikalliset kalastajat ovat protestoineet järjestelyn olevan mitätön, sillä suurin osa niin sanotusta kompensaatiosta ei ole edes saavuttanut heitä. Valtaosa turisteista kuluttaa koko lomansa Ungujalla, mutta sisarsaari Pemba on myös upea kokemus, jossa massaturismin jäljet eivät vielä näy yhtälailla. Pemban infrastruktuuri on Ungujaa huomattavasti alkeellisemmassa kunnossa ja kulkuyhteydet saarten välillä hieman hankalat. Pemban hedelmällinen maaperä on edesauttanut suurten mausteviljelmien perustamisesta ja saarella kulkiessa voi haistaa neilikoitten vahvan tuoksun varsinkin niiden kuivuessa tienvierillä. Koralleja ja luonnonpuistoja löytyy myös Pembalta, joten rauhallisempaa lomaa haluavat eivät pety suunnatessaan sinne. Pemballe ollaan kuitenkin suunnittelemassa suuren mit74 Sansibarin turismi ja kestävän kehityksen mahdollisuus Kuva 2. Jozanin ruostemarakatit ovat tottuneet ihmisiin turistien myötä. (Kuva: Johanna Mustelin) takaavan hotelleja. Massaturismi löytää mahdollisesti tiensä myös sinne kulkuyhteyksien ja infrastruktuurin parantuessa. Investointien suuruudesta kertoo, että Pemballe ollaan rakentamassa luksushotellia, jonka vedenalaisista huoneista asiakkaat voivat katsella koralleja ja trooppisia kaloja yötä päivää. Rannikkokylät ja massaturismi Turismi on osittain otettu avosylin vastaan Sansibarin rannikkokylissä. Alkuvaiheessa sen oletettiin tuovan lisää työmahdollisuuksia kyläläisille, mutta näin ei kuitenkaan ole käynyt niin suuressa mittakaavassa kuin toivottiin. Ristiriidat eri puolien välillä johtuvat eri näkökulmista siihen miten rannikkoa tulisi käyttää ja kenellä on omistusoikeus esimerkiksi rantaan. Hotellien myyntivaltti on mielikuva rauhallisesta rannasta, jossa turistit saavat levätä kuunnellen palmunlehtien havinaa ja katsella turkoosia merta. Kyläläiset kuitenkin ansaitsevat elantonsa rannikolla pääosin merilevänviljelystä ja kalastamisesta. Lisäksi rantaa käytetään myös kulkureittinä kylästä toiseen. Ristiriita on ilmeinen, sillä monet aktiviteeteista ovat päällekkäisiä. Turistit haluavat uida meressä, jossa kylien naiset kasvattavat merilevää. Merilevän kasvatusta var75 Johanna Mustelin Kuva 3. Merileväviljelyä Sansibarin rannikkoalueella. (Kuva: Nora Fagerholm) ten mereen laitetaan kepit, joiden väliin pingotettavalle narulle levä sidotaan. Kepit ovat hyvin näkyvissä laskuveden aikana, mutta ne jäävät suurimmaksi osaksi veden alle nousuveden tullessa ja aiheuttavat harmia uimareille. Yksi ehdotetuista ratkaisuista on ollut eristää aktiviteetit toisistaan siten, ettei esimerkiksi merilevää saa viljellä hotellien edessä. Kysymys ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä Sansibarin lain mukaan rannat kuuluvat kaikille. Monessa tilanteessa kyläläiset siirtyvät kauemmaksi hotelleista, sillä raha merkitsee vieläkin valtaa, eivätkä kyläläiset ole neuvotteluissa tasa-arvoisena kumppanina. Varsinkin nuoremmat miehet kylissä ovat osanneet kuitenkin ottaa turismista hyö76 Sansibarin turismi ja kestävän kehityksen mahdollisuus dyn irti. Monet pestautuvat viemään turisteja koralliriutoille tai kalastamaan ja osa on töissä hotelleissa vahteina, kokkeina tai puutarhureina. Englantia ja italiaa opetelleet kyläläiset ovat paremmassa asemassa töitä hakiessa, mutta silti suurin osa hotellien henkilökunnasta palkataan mantereelta kuten Keniasta tai Tansaniasta. Muuttovirta turismin perässä onkin tuonut mukanaan seurauksia, joita ei osattu odottaa. Monet työntekijöistä ovat muuttaneet kyliin vuokralle tai rakentaneet laittomia asutuksia hotellien liepeille. Paikalliset kyläläiset paheksuvat huumeiden, alkoholin ja seksin kaupittelua, joka on alkanut ilmiönä kukoistaa turismin myötä. Muslimiyhteisöissä myös vaatetuksella on suuri arvo ja turistien pukeutuminen ja bikinit ovat aiheuttaneet harmia ja keskustelua yhteisöjen arvojen muutoksesta. Osa naisista varsinkin kokee turistien vaatteiden vähyyden rannalla törkeänä käytöksenä kulttuurissa, jossa olkapäätkin on peitettävä. Tähän hotellit ovat vastanneet osittain informoimalla asiakkaitaan saaren muslimikulttuurista yrittäen muistuttaa, että rannalla bikinit ovat hyväksyttävät, mutta muualla kulkiessa vaatetusta pitäisi olla enemmän. Monelle loma on kuitenkin juuri bikineissä loikoilemista ja parhaan rusketuksen saamista. Osa mantereelta muuttaneista hotellityöntekijöistä pukeutuu myös turistien tapaan, mitä paikallisten on vielä vaikeampi hyväksyä, koska afrikkalaisten luulisi tietävän paremmin. Nämä tilanteet eivät ole yksinomaan Sansibarille ominaisia, sillä monessa kohteessa paikallinen ja turismikulttuuri ovat törmäyslinjalla. Paikallisten arvojen sulauttaminen turismiin on usein haastavaa, mutta jos siitä saadaan tärkeä osa kokemusta ja paikan henkeä, voidaan siinä onnistua. Joustoa tarvitaan molemmin puolin, mutta turistin tulisi kunnioittaa paikallisia tapoja ja tutustua niihin. Tällä keinolla voidaan osittain välttää turhat konfliktit. Tarvittavat keinot turismin hyödyntämiseen Sansibarilla ei olla sokeita turismin negatiivisille seurauksille. Monet kansalaisjärjestöt ovat ottaneet tehtäväkseen taata kestävää ja oikeudenmukaista turismia, joka tuottaa hyötyä paikallistasolla. Seuraavaksi tuodaan esiin joitain esimerkkejä, miten ongelmia on pyritty ratkomaan. Sansibarin hallinto on tarttunut haasteeseen perustamalla Kivikaupungin lähelle turismikoulun, jossa annetaan maksua vastaan kursseja eri kielissä ja taidoissa, joiden katsotaan parantavan sansibarilaisten mahdollisuuksia osallistua ja hyötyä turismin tuomista elinkeinoista. Koulua on kritisoitu siitä, että kurssit ovat liian lyhyitä ja liian kalliita, jotta tavalliset sansibarilaiset voisivat osallistua niille ja todella oppia tarpeellisia taitoja. Euroopan unioni suunnittelee koulun tukemista suurella summalla, jotta koulutus saadaan vaadittavalle tasolle. 77 Johanna Mustelin Kuva 4. Paikalliset pojat Nungwissa ihmettelevät bikiniasuisia turisteja. (Kuva: Johanna Mustelin) Turismikoulussa opiskelleet lähtevät usein ensin harjoitteluun hotelleihin, joista toivovat työpaikan löytyvän harjoittelun jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole ratkaissut ongelmia, sillä osa hotelleista pitää harjoittelijoita halpana työvoimana eikä harjoittelijoita välttämättä ole palkattu useankaan vuoden harjoittelun jälkeen työsuhteeseen. Sansibarin Turismi Organisaatio kampanjoi sinnikkäästi eksoottista saaristoa kansainvälisissä konferensseissa ja näyttelyissä lisätäkseen ihmisten tietoisuutta. Osa suurista hotelleista on muokannut toimintatapojaan ympäristöystävällisemmiksi ja aloittanut myös koulutusohjelmat paikallisille työntekijöille. Alkujaan kanadalainen Hands Across Borders -järjestö on perustanut Jambianiin Ungujan saarella turismikoulun, jossa koulutus on paikallisille ilmaista. Koulussa opetetaan englantia, tietokonetaitoja, matematiikkaa, ruuanlaittoa ja muita hotellityössä tarvittavia taitoja. Koulu toimii vapaaehtoisperiaatteella ja rahoituksella eri lähteistä. Tarjolla on kolmen kuukauden, vuoden ja kahden vuoden koulutusohjelmat, jotta paikallisia saadaan mukaan turismiin toden teolla. Järjestö myös katsoo oppilaidensa perään, jotta harjoittelut eri hotelleissa johtavat työpaikan saamiseen eikä oppilaita käytetä hyväksi vain halpana työvoimana. Italialainen ACRA järjestö (Association of Rural Cooperation in Central America and Africa) on toiminut paikallisyhteisöjen kanssa niin sosiaalisten ongelmien kuin ym78 Sansibarin turismi ja kestävän kehityksen mahdollisuus päristöongelmien parissa. ACRA järjesti esimerkiksi lokakuussa 2008 laajan turismikonferenssin Sansibarilla, jossa eri osapuolet keskustelivat turismin vaikutuksista ja keinoista parantaa yhteistyötä eri sektoreiden välillä. Järjestön oma visio on tehdä yhteisöprojekteja, joiden kautta perustetaan paikallisia kansalaisjärjestöjä turismia ja ympäristöä koskien. EU rahoittaa myös ACRA:n toimintaa. Turun yliopistolla on ollut turismiin ja ympäristöön liittyviä tutkimusprojekteja Ungujalla jo vuodesta 2003 lähtien. Tuloksia on yritetty välittää niin päätöksentekijöille kuin kansalaisjärjestöille, jotka tekevät työtä samoihin teemoihin liittyen. Tutkimustietoa tarvitaan, jotta turismin hyötyjä voidaan vahvistaa. Turun Maantieteellisen Seuran ekoturismiprojekti Kiwengwan alueella Ungujalla on yksi yritys saada paikallinen yhteisö mukaan turismiin niin, että muista elinkeinoista johtuva ympäristöön kohdistettu paine vähenisi. Paikallistason hyötyjen vahvistamiseksi toimitaan siis aktiivisesti Sansibarilla. Ongelmiin ei kuitenkaan ole yhtä ratkaisua, sillä niin valtio, hotellit, turistit, paikalliset ihmiset ja eri järjestöt ovat osa systeemiä. Mahdollisuuksia ja tietoa on kuitenkin jo nyt tarpeeksi olemassa. Asiaa hankaloittaa, ettei julkista tietoa ole saatavilla esimerkiksi siitä, kuinka paljon valtio hyötyy turismiveroista ja mikä turismin oikea taloudellinen arvo Sansibarille on. Paikallisten koulutus, infrastruktuurin parantaminen ja lainat pienyrittäjille ovat ensimmäisiä askeleita oikeaan suuntaan. Sansibar on kieltämättä Itä-Afrikan vetonaula lomaparatiisina, joten saaristosta kiinnostuneista turisteista ei ole pulaa. Turismista tulevan hyödyn maksimointi kohdemaassa on kuitenkin haaste kaikille, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää saada muutoksia aikaan. Lähteitä Andersson, J. (2004). Welfare environment and tourism in developing countries. Economic Studies, Department of Economics, School of Economics and Commercial Law, Göteborg University, 137. 163 s. Göteborg. Chachage, C. & L. Seithy (2000). Environment, Aid and Politics in Zanzibar. 214 s. Dar es Salaam University Press. Kulindwa, K., H. Sosovele & O. Mashindano (2003). Tourism Growth for Sustainable Development. Dar es Salaam University Press. Mustelin, J. (2007). Tourism, resource access and power in Zanzibar, Tanzania: examining the linkages between tourism, coastal communities and the coastal environment. Turku University Department of Geography Publications B 10, 108 s. Digipaino. Zanzibar Commission of Tourism <www.zanzibartourism.net> Chumbe Island <www.chumbeisland.com> Hands Across Borders Society <http://www.handsacrossborderssociety.org/> 79 Johanna Mustelin Kiwa projekti (Kiwengwa Ecotourism Project 2006–2008) <http://tms.utu.fi/kiwa/index.htm> Zanzibar Butterfly Centre <www.zanzibarbutterflies.com> 80 Sansibarilaisen kansalaisjärjestön arkea Salla Eilola ZASO tukee Aids-orpojen sekä nuorten hyvinvointia Zanzibar Aids Association and Support of Orphans eli ZASO on sansibarilainen kansalaisjärjestö, joka on ottanut tehtäväkseen auttaa sukulaistensa luona asuvia Aidsorpoja ja heidän lähipiirissään eläviä apua tarvitsevia lapsia. ZASO:n avustamia perheitä on eri puolilla Ungujan saarta maaseudun kylissä ja saaren pääkaupungin lähiöissä. Sansibarin esikaupunkialueella sijaitsee myös järjestön toimisto, joka on auki päivittäin, usein myös viikonloppuisin. Siellä jaetaan lukuisille vapaaehtoisille työtehtäviä, suunnitellaan tulevia toimia ja erilaisia tempauksia, keskustellaan arkisista asioista ja luodaan yhteishenkeä. Toimistoon ovat tervetulleita kaikki ja lähistön asukkaat tuntevatkin järjestön hyvin. Alueen aktiiviset ja ZASO:n toiminnasta kiinnostuneet asukkaat ovat järjestön tärkeä voimavara. Sansibarin kaupungin ulkopuolelle järjestö pitää tiukasti yhteyttä viikoittaisten aktiviteettien avulla ja maaseudun kylissä asuvien vapaaehtoisten työntekijöiden kautta. Sansibarin ensimmäiset HIV-tartunnat tulivat yleiseen tietoisuuteen 1980-luvun puolivälissä ja seuraavien 10 vuoden aikana tartunnat lisääntyivät. Ilman diagnoosia ja lääkitystä monet tartunnan saaneista kuolivat Aidsiin tai siihen liittyviin sairauksiin. Samanaikaisesti Aids-orpojen lukumäärä kasvoi ja osa orvoista oli myös saanut tartunnan. Orpolapsista huolehtivat jäivät usein ilman ulkopuolista apua ja tietoa sairaudesta. ZASO perustettiin Aids-orpojen ja heidän perheidensä auttamiseksi sekä yhteisöjen epäluulojen ja kielteisen suhtautumisen muuttamiseksi näitä ihmisiä kohtaan. Järjestön rekisteröi vuonna 1996 kymmenen sansibarilaista, joiden joukkoon kuului muun muassa sosiaali- ja terveysalan työntekijöitä ja opettajia. Sansibarilla toimi ja toimii edelleen muutamia orpokoteja, mutta järjestössä koettiin tärkeäksi tukea lasten kasvatusta heidän sukulaistensa luona. Sansibarin perinteeseen kuuluu, että lasten kasvatus on koko yhteisön velvollisuus ja sukulaiset ottavat 81 Salla Eilola orvoksi jääneet lapset huostaansa. Monet orpoja huostaansa ottaneet perheet ovat kuitenkin vähävaraisia ja varsinkin yksinhuoltajanaiset ja isovanhemmat ovat ulkopuolisen tuen varassa huolehtiessaan kasvaneesta perheestään. ZASO tukee orpoja ja heidän perheitään sekä materiaalisesti että henkisesti. Järjestö toimii koko Ungujan saaren alueella ja toiminnan piiriin kuuluu noin 7500 Aids-orpoa tai muuten haavoittuvassa asemassa olevaa lasta. Järjestön kautta maksetaan lasten koulumaksuja, hankitaan koulupukuja ja kirjoitusvälineitä sekä järjestetään rahoitusta lasten terveydenhoitokuluihin. Perheille jaetaan myös vaatteita, saippuaa ja moskiittoverkkoja. ZASO:n tapaamisissa avustettavat saavat vertaistukea ja äänensä kuuluviin kyläyhteisöissä sekä kansallisella tasolla. Avustustyön lisäksi ZASO järjestää monipuolista Aids-kasvatusta nuorille ja tarjoaa heille myös mahdollisuuden toimia järjestön vapaaehtoistyöntekijöinä. Nuorille järjestetään muun muassa vertaisopetusta ja kaikenikäisille pidetään teatteriesityksiä. Kasvatus- ja tiedotustyön kautta järjestö tavoittaa toiminta-alueellaan varsinaisten avustettavien lisäksi myös runsaasti muita nuoria ja aikuisia. Nuoret auttavat ja saavat itsekin apua ZASO:lla on suuri määrä nuoria vapaaehtoisia, jotka toimivat vertaisopettajina ja auttavat organisoimaan erilaisia tapahtumia. Osa nuorista on mukana myös järjestön teatteriryhmässä, jonka esitykset käsittelevät Aids-orpoja, sairauteen liittyviä ongelmia ja sen ehkäisyä sekä leimaantumista. Nuorten perhetaustat ovat erilaisia mutta useimmat tulevat vähävaraisista oloista. Osa nuorista on vielä koulussa, osa käy vakituisesti töissä. Jotkut tekevät kulloinkin tarjolla olevia väliaikaisia töitä. Kaikki ovat ZASO:n toiminnassa mukana mahdollisuuksiensa mukaan. ZASO tarjoaa vapaaehtoisille perheen ulkopuolisen turvaverkon, jossa aikuiset opettavat nuoria vastuunottamiseen ja vertaiset tukevat sekä jakavat onnistumiset ja haasteet. Moni nuori kokee ZASO:n ainoana mahdollisuutena vaikuttaa yhteisöissään vallitseviin epäkohtiin, joita he ovat kohdanneet tai nähneet. Nuorista on nähtävissä vilpitön tahto puuttua asioihin ja muuttaa näitä epäkohtia. Rama toimii ZASO:n sihteerin alaisena auttaen tätä muun muassa raporttien laadinnassa ja tilastojen ylläpidossa. Hän on 26-vuotias ja asuu lapsuudenkodissaan vanhempiensa, nuorempien sisarustensa sekä kahden veljensä ja heidän perheidensä kanssa. Ison perheen yhdistäessä varansa he tulevat toimeen. Rama ei päässyt yliopistoon opiskelemaan, koska hänen perheellään ei ollut varaa maksaa yliopistokoulutusta. Hänen haaveenaan on opiskella valtiotieteitä ja hän toivoo tulevaisuudessa voivansa toimia johtotehtävissä mobilisoimassa tavallisia ihmisiä ilmaisemaan oman mielipiteensä ja auttamassa heitä toteuttamaan toiveitaan. Tarvittavan tutkinnon puuttuessa ZASO:ssa vapaaehtoisena työskentely antaa hänelle tarvittavaa kokemusta työelämässä. Hän on myös päässyt mukaan ZASO:n työntekijöille järjestettäviin koulutustilaisuuksiin, joiden avulla hän on askeleen lähempänä 82 Sansibarilaisen kansalaisjärjestön arkea Kuva 1. Järjestön vapaaehtoisista koostuva teatteriryhmä kiertää yhteisöissä esittämässä dramatisoituja tosielämään perustuvia näytelmiä, joiden tarkoitus on tuoda esille lasten ja nuorten ongelmia. (Kuva: Ali Mwinyi Khamis) toiveammattiaan. Raman tavoin monet sansibarilaiset nuoret joutuvat jättämään jossain vaiheessa koulutuksen kesken perheen vähävaraisuuden ja siitä johtuvien esteiden takia. Koulutus on kuitenkin niin Sansibarilla kuin Suomessakin pääsylippu hyvään työpaikkaan. ZASO antaa näille nuorille ilmaiseksi mahdollisuudet kehittää itseään, kokeilla omia kykyjään ja itsevarmuutta hakea työpaikkoja muodollisen koulutuksen puuttuessakin. ZASO:n vapaaehtoisina on myös nuoria perheistä, joita järjestö auttaa. Aids-orvot ja heidän sisaruksensa voivat työskennellä vapaaehtoisina järjestössä. Eräs heistä on Aisha-niminen nuori nainen, joka käy ZASO:n järjestämissä kylätapaamisissa ja opetustilaisuuksissa kertomassa elämänkokemuksistaan. Hän sai HIV-tartunnan teini-ikäisenä hoitaessaan kotona HIV-positiivista äitiään. Äidin sairautta ei ollut diagnosoitu ja virus tarttui, koska Aishalla ei ollut käytössään suojakäsineitä. Aishan tartunnan huomaaminen kesti myös kauan mutta hän oli monia muita onnekkaampi ja on diagnoosin jälkeen saanut lääkityksen. Nyt hän työskentelee ZASO:ssa sairausjaksojen välillä. Lääkityksestä huolimatta sairaus vie hänet ajoittain vuoteeseen päiväkausiksi. Kylätapaamisissa ihmiset kuuntelevat häntä keskittyneesti – monil83 Salla Eilola Kuva 2. ZASO:n toiminta on värikkäästi esillä sansibarilaisten kansalaisjärjestöjen esittelytapahtumassa Sansibarin kaupungissa. (Kuva: Salla Eilola) le Aisha on ensimmäinen heidän kohtaamansa HIV-positiivinen. Aishalta kysytään kaikenlaisia kysymyksiä usein myös sellaisia, joita ei aivan tavallisessa kanssakäymisessä olisi mahdollista kysyä. Aishan ja muiden hänen kohtalontovereidensa kohtaaminen avoimessa ja lämminhenkisessä tilanteessa vähentää yhteisöissä heitä kohtaan koettuja ennakkoluuloja mutta toimii myös muistutuksena sairauden olemassaolosta. Aisha itse jakaa kokemuksensa mielellään ihmisille, koska se vähentää hänen taakkaansa kantaa sairautta yksin. Vapaaehtoisena toimiessaan hän on myös saanut lukuisia ystäviä ja tulevaisuudessa hän saattaa löytää jopa toivomansa sulhasen ZASO:n kautta. Järjestön vertaisopettajat eli nuoret, jotka opettavat ikätovereitaan, ovat saaneet ZASO:lta koulutusta tunneilla läpikäytävien asioiden käsittelyyn ja opetustekniikoihin. Oppitunneilla vertaisopettajat käsittelevät esimerkiksi HIV:n ja muiden tautien 84 Sansibarilaisen kansalaisjärjestön arkea Kuva 3. ZASO järjestää yhteisötapaamisia vaikka kadulla, kuten tässä kuvassa. Tapaamisissa ihmiset voivat keskustella, tuoda esille omia mielipiteitään ja arvioida järjestön toimintaa. (Kuva: Salla Eilola) ennaltaehkäisyä, tyttöjen ja nuorten naisten asemaa ja perheenperustamista. Sansibarin eteläosasta kotoisin oleva Furaha-tyttö toimii ZASO:n vertaisopettaja. Hän asuu pienen vauvansa kanssa vanhempiensa luona. Kylässä asuu myös muutama ZASO:n tukema perhe, joiden yhteyshenkilönä hän toimii kylän johtajan kanssa järjestäen tapaamisia ja jakaen perheille ZASO:n kautta saatavia avustuksia. Vapaaehtoisena Furaha levittää eteenpäin oppimaansa, minkä lisäksi hän välittää ZASO:lle tietoa kylän oloista, kuten koulunkeskeyttäjistä, lasten työskentelystä ja perheistä, jotka tarvitsevat rahaa sairastumistapauksiin. Hänen avullaan ZASO voi mahdollisuuksiensa mukaan puuttua tilanteeseen tai saattaa asian viranomaisten tietoon. Vaikka Furaha on tyttö, hänen arvostuksensa kyläyhteisössä on noussut vapaaehtoistyön ansiosta ja hän toimiikin esimerkkinä muille nuorille. 85 Salla Eilola Järjestön rahoitukseen kaivataan uusia vaihtoehtoja ZASO:n rahoitus koostuu jäsenmaksuista, kansainvälisten järjestöjen projektirahoituksesta sekä yksittäisten ihmisten lahjoituksista. ZASO:n 36 vakituista jäsentä maksavat vuosittaisen jäsenmaksunsa, ja tarpeen vaatiessa heiltä pyydetään myös lisätukea. Tällä hetkellä ZASO saa tukea Afrikassa toimivilta kansainvälisiltä järjestöiltä Africare:lta sekä HOPEHIV:lta, joiden tuki perustuu muutama vuosi kerrallaan kestävään projektirahoitukseen. Rahankeräystä varten järjestön toimistossa on keräyslipas, joka kulkee järjestön mukana myös tapahtumissa. Pari vuotta sitten järjestö organisoi huutokaupan, jonka tuotto meni ZASO:n auttamille orvoille. Huutokaupan uudelleenjärjestäminen on kuitenkin vaikeaa, koska huudettavia tavaroita on vaikeaa saada. ZASO:n järjestämät tempaukset – teatteriesitykset ja järjestön näkyminen paikallisissa tapahtumissa – yhdessä onnekkaiden sattumusten ja kohtaamisten kanssa ovat tuoneet järjestölle yksittäisiä lahjoituksia Sansibarilta ja ulkomailtakin. Kansainvälisten järjestöjen projektirahoituksella on ollut tärkeä osa ZASO:n toiminnan ylläpidossa järjestön perustamisesta lähtien. Ongelmana on kuitenkin rahoituksen epävarmuus ja lyhytkestoisuus. Jokaisen projektikauden lopulla järjestössä jännitetään uuden rahoitushakemuksen hyväksymistä. ZASO:n tekemän työn kriittisyys avustettavien perheiden ja orpojen hyvinvoinnin kannalta ja järjestön ihmisten sitoutuneisuus työlleen ovat kuitenkin muokanneet järjestön toimintaa niin, että kansainvälisen rahoituksen puuttuessakin kaikista tärkeimmät toimet ylläpidetään. Materiaalista tukea jaetaan ja koulu- ja terveyspalvelumaksuja maksetaan, vaikka projektirahoitus olisi katkolla. Toiminta pyörii tuolloin jäsenten ja vapaaehtoisten panostuksella ja avustettavien perheiden luottamus järjestöön säilyy. Ei ole ollenkaan ennenkuulumatonta, että järjestön jäsenet maksavat omasta pussistaan sairaalamaksuja avustettaville perheille tai kustantavat yllättäviä menoja myös projektirahoituksen aikana. Toiminnan kehittäminen ja laajentaminen ei kuitenkaan ole mahdollista ulkopuolisen rahoituksen puuttuessa tai sen ollessa epävarmaa. Tästä syystä ZASO ei ole voinut laajentaa toimintaansa kaikkialle, missä olisi apua tarvitsevia lapsia tai kysyntää Aids-valistustyölle. Yksittäiset lahjoitukset ovat tervetullut lisä ZASO:n toiminnan ylläpidossa, mutta köyhässä maassa vain harvoilla on varaa lahjoittaa. ZASO:ssa ja muissa etelän paikallisissa järjestöissä on tarve luoda uusia rahoituskanavia. Yksi rahoituksen monipuolistamisen ongelma on rahoittajien etsiminen. ZASO:n on vaikeaa löytää tietoa mahdollisista ulkomaisista rahoittajista, kuten kansainvälisistä ja kansallisista järjestöistä, säätiöistä tai yksittäisistä lahjoittajista. Monet rahoittajatahot ylläpitävät Internetissä sivustojaan mutta niiden etsiminen sieltä on haasteellista ja siihen on lannistavaa ryhtyä kalliilla mutta hitaalla verkkoyhteydellä, suppealla kielitaidolla ja vähäisellä internet-lukutaidolla. Järjestöjen omat verkkosivut vaativat ajallista ja rahallista panostusta sekä mainonta- ja ohjelmointitaitoja, joita vain harvoilla on. Tästä huolimatta omat verkkosivut tuovat ZASO:n kaltaisille pienille järjestöille 86 Sansibarilaisen kansalaisjärjestön arkea paljon kaivattua näkyvyyttä, ja niiden kautta myös potentiaaliset rahoittajat voivat kiinnostua järjestöistä. Jo pitkään on puhuttu pohjoisen ja etelän kansalaisjärjestöjen yhteistyön lisäämisestä ja juuri internetin on toivottu toimivan tämän yhteystyön välineenä. Kuitenkin pääasiassa vain pohjoisen järjestöillä on mahdollisuus valjastaa tämä media käyttöönsä, ja etelän järjestöt voivat vain toivoa jonkun ulkomaisen järjestön löytävän heidät monien muiden joukosta. Täten pitäisi kehittää pohjoisen ja etelän toimijoiden yhteinen kohtaamispaikka, jossa etelän järjestöt olisivat yhdenvertaisia pohjoisten kanssatoimijoidensa kanssa eivätkä vain riippuvaisia niistä. ZASO:lla on toki myös kotimaisia mahdollisuuksia monipuolistaa rahoitustaan ja siten vähentää riippuvuuttaan ulkomaisesta rahoituksesta. ZASO on perustamisestaan asti ollut jäsenenä sansibarilaisten järjestöjen kattojärjestöissä ZANGOC:ssa (Zanzibar NGO Cluster on HIV/Aids) sekä ANGOZA:ssa (Association of Non-Governmental Organizations in Zanzibar), joilta järjestö on saanut koulutusta sekä muuta tukea. Lisäksi ZASO on hakenut rahoitusta ja ollut mukana tansanialaisen kansalaisjärjestöille suunnatun säätiön The Foundation for Civil Societyn järjestämissä tapahtumissa. Yksi näistä tapahtumista on sansibarilaisten kansalaisjärjestöjen esittelytapahtuma, joka on suunnattu valtion virkamiehille ja poliitikoille. Kaksipäiväisen tapahtuman tarkoituksena on antaa järjestöille mahdollisuus luoda kontakteja päättäjiin sekä tuoda esiin edustamiaan asioita. Samalla se tarjoaa myös mahdollisuuden löytää uusia lahjoittajia. Viime kädessä paikallisten järjestöjen yhteistyö on tärkeää omarahoituksen ja eritoten omaehtoisuuden lisäämiseksi. Esimerkiksi ZASO vuokraa kokoustiloja, järjestää yhteisiä tapahtumia ja hankkii asiantuntijaapua monilta muilta sansibarilaisilta järjestöiltä. Sansibarilainen järjestö sansibarilaisessa kulttuurissa Uskonnolla on suuri rooli sansibarilaisten yhteisöjen elämässä, minkä lisäksi paikallinen kulttuuri ja perinteiset käytännöt ohjaavat ihmisten elämää varsinkin maaseudulla. Tämä luo ZASO:n toiminnalle sosiaalisen toimintaympäristön. Suuri osa ZASO:n työntekijöistä ja vapaaehtoisista on muslimeita, mutta mukana on myös kristittyjä. Uskontoon ei kiinnitetä huomiota ihmistä määrittävänä tekijänä, vaan ihmisen halu auttaa järjestön tavoitteiden saavuttamisessa on tärkeintä. Lisäksi naiset ja miehet ovat järjestössä samanarvoisia, mihin on suuresti vaikuttanut se, että järjestön koordinaattori on alusta asti ollut nainen. Perhevelvoitteet, joista miehet ovat vapaita, voivat kuitenkin rajoittaa naisten mahdollisuuksia toimia järjestön työntekijöinä tai osallistua järjestettyihin koulutustilaisuuksiin. Ihmisen ikä näyttäisi vaikuttavan eniten siihen, missä tehtävissä henkilö voi toimia, kenelle hän voi sanoa mielipiteensä ja mitä hän voi ehdottaa. Toisaalta nuoren näyttäessä kykynsä ja motivaationsa, hänelle suodaan enemmän vapauksia, kuitenkin vanhempien jäsenten kunnioituksen asettamin ehdoin. 87 Salla Eilola Kuva 4. Koululaisille pidetään Aids-valistustunti muun kouluopetuksen välissä Mtipuran lähiössä Sansibarin kaupungissa. (Kuva: Salla Eilola) Sansibarilla orpolapset, vammaiset ja HIV-positiiviset kokevat yhteisöissään sekä perheissään leimaamista ja laiminlyöntiä. Lapset ja naiset ovat yleisesti haavoittuvassa asemassa yhteisöissä, josta esimerkkinä on lapsilta ja naisilta puuttuva vapaus tehdä heidän omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Perinteisesti heillä on velvollisuus totella vanhempien yhteisönjäsenten päätöksiä ilman vastalauseita. Patriarkaalinen yhteiskunta asettaa lapset ja naiset myös heikompaan oikeudelliseen asemaan yhteisötason konfliktien ratkaisutilanteissa. Näitä perinteitä ja niistä kumpuavia asenteita vastaan ZASO joutuu kamppailemaan ajaessaan yhteisöjen vähempiosaisten ja vähempiarvoisten etuja. Yhteisöt, joissa ZASO toimii, tuntevat järjestön ja luottavat siihen. Vuosien kuluessa on huomattu, että järjestö on tullut jäädäkseen. ZASO käy vuoropuhelua paikallisten johtajien sekä koulujen kanssa. Koska järjestössä tunnetaan paikallinen tapakulttuuri ja yhteisöjen kanssa keskustellaan, ZASO:n työntekijät ovat osanneet puuttua yhteisöissä vallitseviin epäkohtiin ilman, että yhteisöjen jäsenet ovat kokeneet asioihin puuttumisen uhkaavana tai muuten sopimattomana. Erimielisyyksiltä ei ole voitu kuitenkaan välttyä, sillä järjestön työ käsittelee vallalla olevia tabuja. Pääasi88 Sansibarilaisen kansalaisjärjestön arkea assa vastustus tulee niiltä, jotka kannattavat kritiikittömästi kulttuurinsa sääntöjä. Vastustus ZASO:n työtä kohtaan liittyy myös vähäiseen koulutuksen ja tietämyksen tasoon, jota järjestö pyrkii yhteisöissä nostamaan. Järjestö on onnistunut muuttamaan ihmisten asenteita toimimalla kulttuurin luomissa rajoissa, tekemällä yhteistyötä paikallisten kanssa sekä tuomalla hienovaraisesti esiin epäkohtia ja uusia näkökulmia. Ulkoisesti ZASO:n työntekijät sulautuvat toimintaympäristöönsä; osa työntekijöistä on kylä- ja asuinyhteisöjen jäseniä ja kaikki puhuvat käytännössä samaa kieltä, jolloin järjestön sanoman vastaanottaminen maaseudun kylissä ja kaupungin lähiöissä on helppoa. Varsin pienet asiat nimittäin voivat vaikuttaa sanoman vastaanottamiseen. Esimerkiksi jotkin ulkomailta tulevat Aids-valistuslehtiset saavat kielteisen vastaanoton yhteisöissä, koska niiden kuvituksessa hahmot pukeutuvat ihmisten mielestä sopimattomasti. Sansibarilla tuotetuissa lehtisissä naishahmot peittävät hiuksensa ja miehet pukeutuvat pitkiin housuihin. Länsimaiseen Aids-valistukseen tottunut huomaa kulttuurisensitiivisyydessä kuitenkin myös sen kääntöpuolen. Asenteiden ja perinteiden muuttaminen vaikuttaa hitaalta ja muutoksia vastustaville tehdään myönnytyksiä. Asenteiden muuttuminen vie kuitenkin aikansa eivätkä toiset onnistu ikinä muuttamaan omia asenteitaan. Tämän ajatuksen soveltaminen ei ole helppoa kun tietää, että kondomin käyttö puuttuu sansibarilaisen Aids-valistuksen tartuntoja ehkäisevien toimenpiteiden listalta. Kansallinen Aids-valistuksen linjaus määrää järjestöjen perhesuunnittelun painopisteet ja ZASO:n Aids-valistuksessa puhutaan seksistä pidättäytymisestä ja uskollisuudesta partneria kohtaan. Kondomin käytöstä vaietaan ainakin opetusmateriaalissa – eri asia kuitenkin on mitä nuoret keskenään puhuvat. Vuonna 2006 ilmestyneessä kansallisessa raportissa Sansibarin HIV-tartuntojen yleisyyden arvioitiin olevan 0,6 % mutta samaisessa raportissa kerrottiin arviosta, jonka mukaan luku olisi 4,7 %. Lisäksi tutkimuksen mukaan 44 % sansibarilaisista nuorista ei tiedä olevansa vaarassa saada tartunnan ja vain harvat ihmiset ovat tietoisia omasta HIVstatuksestaan. Täten kondomien käytön ja niiden saatavuuden edistäminen olisi tärkeää ja samanaikaisesti valistuksen tulisi olla sellaista, että sen sanomaa suostutaan kuuntelemaan. Ihmisoikeuskoulutus uutena lähestymistapana ongelmiin ZASO:n vertaisopetustunneilla käsitellään orpojen ja yleisesti lasten asemaa sekä heidän kohtaamiaan ongelmia sansibarilaisessa yhteiskunnassa. Kouluissa järjestetyissä väittelytilaisuuksissa eri koulujen joukkueet väittelevät kilpaa lapsia ja nuoria koskevista aiheista, kuten ruumiillisen kurituksen oikeutuksesta ja raskaina olevien tyttöjen koulusta erottamisesta. Järjestössä on huomattu kansainvälisten kehitysyhteistyöjärjestöjen ja monien afrikkalaisten kansalaisjärjestöjen alkaneen puhua ihmisoikeuskoulutuksesta, joka toisi lasten ja eritoten tyttöjen ihmisoikeudet mukaan ZASO:n toteuttamaan opetukseen. ZASO:n suunnitelmana onkin lisätä 89 Salla Eilola vertaisopetuksen opetusohjelmaan ihmisoikeudet ja aloittaa paikallisyhteisöissä aikuisille suunnatut, kaikille avoimet opetustilaisuudet, joissa keskitytään lasten ja naisten oikeuksiin. Tarkoituksena on saada lapset tietoisiksi oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä aikuiset tietoisiksi heidän velvollisuuksistaan lapsia kohtaan. Tähän päivään mennessä harvat sansibarilaiset ovat kuulleet ihmisoikeuksista ja näin ollen niiden toteutumistakaan ei ole osattu vaatia. ZASO:n työntekijät uskovat, että orpojen hyvinvointi lisääntyy ja HIV-tartuntojen riski laskee, kun yleinen tietämys ihmisoikeuksista sekä lasten ja naisten käsitys omasta arvostaan kasvaa. Opetustilaisuuksien yhteydessä ZASO haluaisi perustaa kylähallinnon tasolle paikalliset lasten oikeuksien komiteat, joiden tehtävänä olisi muun muassa puuttua epäiltyihin seksuaalisen hyväksikäytön tapauksiin ja luoda yhteisöihin hyvä ilmapiiri ihmisoikeuskeskustelulle. Komiteoiden jäsenet olisivat paikallisia lasten hyvinvoinnista kiinnostuneita ihmisiä, joille annettaisiin mahdollisuus puuttua epäkohtiin ja viedä ihmisoikeusrikkomukset arvioitaviksi siten, että uhrin tai hänen perheensä ei tarvitse käydä yksin ja omin vähäisin varoin läpi koko prosessia. Komiteoiden lisäksi järjestö aikoo kampanjoida ihmisoikeuksista radiossa ja televisiossa. Television ja varsinkin radion kautta ihmisoikeustietoiskut tavoittavat yhä useampia ihmisiä ja ihmisoikeuksien laiminlyönnit saavat huomiota. Ottaessaan yhdeksi tavoitteistaan ihmisoikeuksista tiedottamisen ZASO on ensimmäinen sansibarilainen järjestö, joka aikoo opettaa ihmisille heidän oikeuksistaan ja velvoitteistaan ruohonjuuritasolla. Vuosien yhteistyön ja yhteisöjen todellisuuteen tutustumisen jälkeen järjestön työntekijät kokevat, että ihmisoikeuskasvatukselle on suuri tarve ja myös kiinnostus koko sansibarilaisessa yhteiskunnassa. Kirjoittaja työskenteli vapaaehtoisena ZASO:ssa vuoden 2009 keväällä. Artikkelissa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu. Lähteitä ZAC (Zanzibar Aids Commission) (2006). Country Progress Report: Follow-up to the Declaration of Commitment on HIV/Aids (UNGASS), Zanzibar. ZASO (Zanzibar Aids Association and Support of Orphans) (2008). ZASO:n tiedotusmateriaali. Zanzibar Aids Association and Support of Orphans <www.zaso-hiv.blogspot.com>. 90 Sansibar ja Toinen Ilmari Ivaska Lähtökohdat Sansibaria voidaan – kliseisesti mutta totuudenmukaisesti – pitää kulttuurien ja kielten todellisena kohtaamispaikkana läpi sen historian. Saari on saanut niin kulttuurisia kuin kielellisiä vaikutteita Afrikasta, Lähi-idästä, Intiasta ja eri puolilta Eurooppaa. Tämä artikkeli ei kuitenkaan tarkastele Sansibarin kulttuurista ympäristöä tai kulttuurien ja kielten kohtaamista historiallisessa perspektiivissä, vaan pyrkimyksenä on esitellä ja huomioida sellaisia paikkoja, tapahtumia ja tilanteita, joissa kulttuurien ja kielten kohtaaminen ilmenee Sansibarin nykypäivässä. Näkökulma ei ole mitenkään ulkopuolisesti observoiva, vaan huomiot heijastavat kirjoittajan kokemuksia saaresta ja siellä tapaamistaan ihmisistä ja näkemistään asioista. Kuka on Toinen Sansibarilla? Toiseuden problematiikka on puhuttanut filosofeja, yhteiskuntatieteilijöitä sekä kulttuurin- ja taiteentutkijoita jo pitkään. Ajatus Toisesta sisältyy jo Hegelin dialektiseen idealismiin, missä Toisen ajateltiin toimivan antiteesinä ja synteesin käynnistäjänä. Kulttuurintutkimuksessa käytävässä keskustelussa Toinen mielletään joksikin vieraaksi ja siihen sisältyy useimmiten käsityksiä uhasta tai alemmuudesta. Laajimmillaan ajatus toiseudesta luonnehtii niin yksilön kuin yhteisönkin itseidentifikaatioprosessia, jossa identiteetin luomiseen vaaditaan jotain, mitä vasten peilata ja peilautua; ollakseen jotain on oltava olemassa jotain muuta tai toista, jota ei olla. Sansibarin kaltaisessa, useilta tahoiltaan monikulttuurisessa ja jatkuvia kulttuurisia kohtaamisia – osin myös konflikteja – sisältävässä ympäristössä toiseuden ilmeneminen on luonnollisesti väistämätöntä. Kolonialismin, mauste- ja orjakaupan sekä muun kaupankäynnin jälkeen saaren nykyinen elinkeinorakenne ruokkii kulttuurisia 91 Ilmari Ivaska Kuva 1. Näkymä Kiwengwan kylästä Ungujan itärannikolta. (Kuva: Ilmari Ivaska) kohtaamisia jälleen uudella tavalla, sillä turismin merkitys saaren taloudelle kasvaa jatkuvasti. Tämä on omiaan luomaan uudenlaisia kohtaamistilanteita ja uusia Toisia, tietyissä tilanteissa myös Kolmansia ja Neljänsiä. Sansibarilla Toisella ei ole minkäänlaista yksiselitteistä profiilia, minkä ilmentyminä saaren kaikki Toiset voitaisiin nähdä. Sansibarilla Toinen voi itse asiassa olla niin saarella vieraileva turisti kuin paikalliseen kantaväestöön kuuluva nainen tai mieskin. Tämä kuvastaakin hyvin toiseuden olemusta: kysymys on siitä, mitä Toinen ei ole, ei siitä mitä se on. Sansibarilla kohdattavien tilojen ja tilanteiden luonne asettaa oletuksia siitä, kenelle ne ovat, mitkä implikoivat hyvin selvästi myös toisen osapuolen – Toisen – profiilia. On totta, että edelleen monissa osin Ungujaa ja jopa Stone Townia länsimainen turisti on kiistämätön toinen. Kuljettaessa kohti Stone Townin pohjoista kaupunginosaa, Malindia, on helppoa ymmärtää, että kaupunginosa on ennen kaikkea sansibarilaisten ihmisten koti, eikä turisteja varten näytteille pantu ”Afrikan ihme”. Malindi ei ole olemassa siksi, että sitä esiteltäisiin turisteille, ja askareissaan häärivät paikalliset ovat se ryhmä, jotka voivat identifioida itsensä suhteessa kotien edustoilla epätietoisina parveileviin kamerakaulaisiin Toisiin. 92 Sansibar ja Toinen Sama pätee useimmiten myös Ungujan sisäosissa sijaitsevien kylien elämään. Ne kylät, joiden lähistössä ei ole mitään turisteja houkuttelevia käyntikohteita, elävät todellisuutta, jossa länsimaiset vierailijat ovat harvinaisuus ja kylään eksyessään ne ovat selviä ulkopuolisia ja täyttävät erinomaisesti Toisen tunnusmerkistön. Jotkut kylät ovat kuitenkin kehittäneet tapoja hyötyä saaren turismista, mikä lisää kulttuurien välisiä kohtaamisia ja muuttaa kohtaamisten luonnetta. Yksi tyypillinen keino Ungujalla ovat maustesafarit eli mausteita kasvattaville tiloille ja niiden lähellä oleviin kyliin tehtävät retket. Safariseurueen saapuessa maustefarmille on toki edelleen selvää, että vierailemaan tulevat turistit ovat ulkopuolisia, väliaikaisia vieraita. Yhtä kaikki, nämä kohtaamiset muuttavat väistämättä kyläläisten todellisuutta. Lapset oppivat muutaman kolikon toivossa näyttämään askartelu- ja muita taitojaan ja kerääntymään minibussin ympärille aina uuden seurueen saapuessa; kylän paraatipaikalle pystytetään myyntikoju, jossa turistit voivat safarin päätyttyä asioida ostamassa mausteita; kylän naiset valmistavat vieraille lounasta ja yksi kylän majoista on muutettu näyttelytilan kaltaiseksi ruokasaliksi. Kylä pysyy toki edelleen monilta osin entisenlaisena, mutta yksi sen perusmerkityksistä muuttuu; se ei ole olemassa pelkästään niitä varten, jotka kylässä asuvat, vaan turistien vierailut määrittävät osaa kylän arjesta. Kyläläiset saattavat todennäköisesti kokea vierailijat edelleen eksoottisena Toisena, mutta turisteille vierailu edustaa niin ikään välähdystä vieraasta todellisuudesta, joka edustaa heidän kokemusmaailmassaan nimenomaan Toiseuden eksotiikkaa. Saaren säihkyvien hiekkarantojen tuntumassa sijaitsevissa kylissä tilanne on vielä monimutkaisempi. Kylät sijaitsevat usein lähellä rantahotellikomplekseja, joiden asukkaat ovat ainakin lomasesonkiaikaan tavallinen näky kylissä. Kyläläisten kannalta tällaiset säännöllisen epäsäännölliset vierailut ovat omiaan muokkaamaan tapoja ja kyläympäristöä – laajemmin ajateltuna maailmankuvaa. Turistit kuitenkin näkevät kylästä vain välähdyksen, eikä vaikutusta voi missään tapauksessa pitää yhtä suurena. Näiden huomioiden valossa voidaankin väittää, että kohtaaminen ei tässä mielessä ole millään lailla tasa-arvoinen. Turistille vierailu kalastajakylässä on vain yksittäinen kohtaaminen eksoottisen Toisen kanssa, kun taas kyläläisille yksittäinen kohtaaminen on vain yksi pieni lenkki jatkuvien kohtaamisten sarjassa, jotka ovat alkaneet määrittää kylän jokapäiväistä arkea, kyläläisten elinkeinoja ja elinolosuhteita. Epätasa-arvoiset kohtaamiset lisäävät aina myös konfliktien mahdollisuutta, eikä niiltä ole voitu välttyä Ungujallakaan. Yksi tunnettu konfliktikysymys on tapakulttuurista ja siisteys- ja siveyskäsityksistä kumpuavat ongelmat. Sansibarilaisten on esimerkiksi muslimeina mahdoton ymmärtää turistien tapaa ottaa aurinkoa vähissä vaatteissa tai vailla rihman kiertämää. Toisaalta, turistit pitävät ennenkuulumattomana kyläläisten tarpeidentekoa kuvankauniille hiekkarannalle. Toiseuden kannalta ajatellen on kuitenkin selvää, että käynnissä oleva prosessi ei ole tasa-arvoinen. Sansibarilaisista tulee tällaisissa tilanteissa Toisia heidän omassa elinympäristössään. Kalastajakylä muuttuu matkamuistomyymäläksi ja kylän majat ja talot saa93 Ilmari Ivaska Kuva 2. Hotellien rannat Sansibarilla ovat usein yksityisaluetta. (Kuva: Ilmari Ivaska) vat vierelleen kahviloita tai amerikkalaistyylisen hampurilaisravintolan. Tilanne ei tietenkään ole näin yksiselitteinen, sillä kohtaamiset toki avartavat kummankin osapuolen kulttuurista avartuneisuutta. Epätasa-arvo kuitenkin kumpuaa taloudellisista tekijöistä, ennen kaikkea siitä, että toinen osapuoli tarvitsee nykyisessä tilanteessa toista, mutta saman ei voi katsoa pätevän toiseen suuntaan. Turistit tuovat kyliin kaivattua toimeentuloa perinteisten elinkeinojen harjoittamisen vaikeuduttua, mutta pystyvät silti nauttimaan Sansibarin tarjoamasta auringosta, lämmöstä ja rannoista myös ilman kyläläisiä. Kivikaupungissa sijaitseva Shanganin kaupunginosa on ääriesimerkki paikasta, josta valtaosa sansibarilaisista on etäännytetty tai pääsy on voitu jopa estää. Alueen kauppakadut, pankit, postitoimisto ja vaatemyymälät ovat olemassa vain ja ainoastaan turisteja varten, ja paikalliset edustavat Toista, jotain, joka ei kuulu alueen profiiliin. Tila on täynnä kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä ja kieltoja, käyttäytymistä säätelee koodisto, josta turisti näkee korkeintaan vilauksen. Turisteille kaikkien liikkeiden ovet ovat avoinna ja kaikki talojen edustojen rappuset ovat potentiaalisia levähdyspaikkoja. Sansibarilaisilla ei kuitenkaan ole alueelle kovinkaan usein asiaa. Määrittely tapahtuu monin keinoin, kuten korkealla hintatasolla, kiillotetulla julkisivulla ja aseistetuilla vartijoilla. Viesti käy kuitenkin selväksi: asiaton oleskelu kielletty muulta kuin kohderyhmältä. 94 Sansibar ja Toinen On turisteja ja turisteja Sansibarista puhuttaessa on itse asiassa aivan liian tasapäistävää puhua yksiselitteisesti turisteista ja paikallisista. Ne, jotka ovat turistien näkökulmasta paikallisia, saattavat monissa tilanteissa olla Manner-Tansaniasta tai muualta Afrikasta tulleita työntekijöitä, ja itse asiassa näiden, uskonnoltaan useimmiten kristittyjen, ryhmien ja sansibarilaisten kanssa vallitsee syvä vastakkainasettelu niin työllisyyden kuin tapakulttuurinkin osalta. Myös turistien ja muiden saarella vierailevien tai oleskelevien länsimaalaisten niputtaminen yhdeksi homogeeniseksi ryhmäksi ei tee oikeutta todelliselle asiaintilalle. Saarella on runsaasti erilaisia kerrostumia, joita voidaan tarkastella monissa tilanteissa kulttuurisen hegemonian viitekehyksessä. Näin Sansibarin todellisuuden tarkastelemiseen ei oikeastaan riitä ajatus Toisesta, vaan moniin tilanteisiin voi ajatella liittyvän myös Kolmansia ja joskus jopa Neljänsiä. Toisin sanoen se joku tai jokin, joka edustaa tietyissä tilanteissa Toista, voi samanaikaisesti nähdä jonkun muun tekijän itselleen Toisena. Yksi tällainen ketju voisi olla esimerkiksi länsimaiset turistit – sansibarilaiset – manterelta tulleet kausityöntekijät. Ketju ei luonnollisesti ole puhtaan yksisuuntainen, vaan toiseuden kokemukset saattavat olla molemminpuolisia. Tyypillisesti Toisen ajatellaan kuitenkin edustavan usein vierauden lisäksi myös jotain alempaa tai vähempää, eli toiseus on usein ainakin joiltain osin hierarkkista. Länsimaisesta näkökulmasta on luontevinta ottaa kantaa turistien ja muiden länsimaisten erilaisiin rooleihin ja asemiin Sansibarilla tapahtuvissa kulttuurisissa kohtaamisissa. Tämän tarkastelun määrittävä tekijä on se, että myös turistien ryhmästä on osoitettavissa lukuisia Toisia, ja näiden identifikaatio on toiseuden problematiikan mukaan kiinni puhtaasti tarkastelunäkökulmasta. On helppoa ajatella, että turisti, joka pyrkii kunnioittamaan paikallista tapakulttuuria ja yrittää ymmärtää sansibarilaisten arkipäivää, näkee linnoitetun hotellin rannalla vähissä vaatteissa aurinkoa palvovat turistit Toisena. Paikallisten kannalta tilanne ei kuitenkaan aina ole näin. Turistit, jotka tulevat viettämään lomansa Ungujan kalliisiin eurooppalaishotelleihin, nähdään usein maksukykyisinä ja kulutushaluisina, mikä on luonnollisesti elintärkeää elinkeinonharjoittamisen kannalta. Lisäksi nekin turistit, jotka kokevat näkevänsä vaivaa kulttuurisen ymmärtämisen ja kunnioittamisen eteen, ovat sansibarilaisille takuuvarmasti Toisen edustajia ja potentiaalinen uhka. Tämän ajatuksen perusteella Sansibarille suuntaavista turisteista pystyy karkeasti yleistäen muodostamaan ainakin kaksi erilaista etiikan ja estetiikan absoluutteihin perustuvaa vastakohtaparia. On selvää, että todellisuus ei ole tässä esitettävän ajatuksen mukaan mitenkään kaksiarvoinen, vaan todellisuudessa yksittäistapaukset voidaan nähdä jatkumon eri kohtiin sijoittuvina pisteinä. Ensinnäkin voidaan ajatella olevan hyviä turisteja ja huonoja turisteja, jolloin keskiössä on turisteista hyötyminen. Hyvä turisti käyttää paljon rahaa, hyvä turisti tuo Sansibarille vaurautta. Hyvä 95 Ilmari Ivaska turisti ei ehkä pohdi paikallisten ongelmia eikä häntä juurikaan kiinnosta Sansibarin todellisuus, mutta hyvästä turistista on helppo hyötyä. Hyvän turistin vastakohtaparina on huono turisti, joka saattaa olla kiinnostunut paikallisesta kulttuurista ja tavoista, mutta hän ei ole innostunut kuluttamaan avokätisesti kaikkeen turisteille suunnattuun. Huonosta turistista ei välttämättä ole erityistä haittaa, muttei myöskään kovinkaan suurta hyötyä. Kun tarkastelunäkökulmaa muutetaan, muuttuu myös jatkumon laatu. Kun akselin päätyihin asetetaan arvot hyvä turisti ja paha turisti, on arvohierarkia hyvin erilainen, osin jopa vastakohta edellä esitellylle jaolle. Tässä mallissa hyvä turisti nimittäin vastaa monilta osin edellisen jaon huonoa turistia, sillä tässä hyvä turisti nimenomaan kunnioittaa paikallista kulttuuria ja sen arvoja, on halukas oppimaan uutta ja avartamaan omia käsityksiään maailmasta. Hyvä turisti tiedostaa matkailuun liittyviä ongelmia ja sen synnyttämiä konflikteja ja pyrkii toimissaan sosiaaliseen ja ekologiseen kestävyyteen. Paha turisti puolestaan on lähellä edeltävän jaon hyvää turistia – hän on kiinnostunut lähinnä oman hyvinvointinsa maksimoimisesta ja lomansa mutkattomasta sujumisesta. On selvää, että nämä hahmot ovat karikatyyrimaisia, kaksiulotteisia ja julmasti yksinkertaistavia. Toisaalta, eikö kaikki ajattelu ole? Oletukset, presuppositiot ja mielikuvat perustuvat kauttaaltaan mustavalkoisiin stereotypioihin, jotka värittyvät tiedon kasvaessa. Juuri tällaisiin epäoikeudenmukaisen yksinkertaistaviin mekanismeihin myös toiseus perustuu. Toinen on jotain aivan muuta juuri sen takia, että siitä ei tiedetä juuri mitään tai ainakin aivan liian vähän kattavan kokonaiskuvan muodostamiseksi. Kieli ja valta Sansibarin valtakielet ovat saaren viralliset kielet suahili ja laajasti käytetty englanti sekä arabia, joskin kaduilla voi kuulla lukuisia muitakin kieliä eri puolilta maailmaa tulevien turistien kotikielistä muualta Afrikasta paremman elannon toivossa tulleiden kotikieliin. Suahili kuuluu afrikkalaisiin bantukieliin, mutta siinä on runsaasti vaikutteita arabiasta sekä farsista eli persiasta ja Intian niemimaalla puhutuista kielistä. Siirtomaa-ajan myötä suahiliin on omaksuttu lainasanoja myös englannista ja saksasta. Arabia on ennen kaikkea saaren islamilaisuudesta juontuva, hengellinen kieli, kun taas englantia käytetään siirtomaavallan jäänteenä turistien kanssa kommunikoinnin lisäksi kaiken korkeamman maallisen koulutuksen kielenä. Yleensä ulkomailla oleskellessa voi olettaa, että kaupankäynnin ja kanssakäymisen kielenä toimisi maan virallinen kieli, jota maassa vieraileva tyypillisesti osaa välttävästi jos ollenkaan. Toisaalta turistien parissa toimivien ja turismista elävien on käytännössä välttämätöntä osata kotikielensä – Sansibarilla useimmiten suahilin – 96 Sansibar ja Toinen Kuva 3. Matkamuistomyymälä Ungujan itärannikolla. (Kuva: Ilmari Ivaska) lisäksi myös muita kieliä. Tätä nykyä esimerkiksi eurooppalaisessa viitekehyksessä englanti koetaan lingua franca -kieleksi, jonka opiskelemista edellytetään jossakin vaiheessa koulu-uraa. Niinpä englanti käsitetäänkin yleensä luontevaksi asiointikieleksi tällaisissa tilanteissa, ja se lienee Sansibarillakin yleisin turistien ja paikallisten sekä muiden saarella turismin parissa työskentelevien yhteinen kieli. Todellisuudessa tilanne Sansibarilla ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen. Rinnakkain käytetään useita kieliä, ja esimerkiksi englanniksi kommunikoitaessa on tyypillistä, että kumpikin osapuoli puhuu itselleen vieraalla kielellä. Tämä tuntuu vaikuttavan usein myös siihen, kummalla osapuolella on keskustelun suhteen tietynlainen valta-asema. Useimmiten paremmin kieltä osaavan voi ajatella olevan tilanteessa paremmin kotonaan ja tällä osapuolella on siis tietynlainen etulyöntiasema. Toi97 Ilmari Ivaska saalta potentiaalisen kaupanteon kariutuminen on kauppiaalle huonoin vaihtoehto, joten myyjän on yritettävä orientoitua kielellisesti mahdollisimman laajasti. Ja edelleen, kumpikin osapuoli tavoittelee usein kielellistä valta-asemaa myös toisen osapuolen äidinkielen avulla. Muutaman keskeisen sanan avulla kommunikaation kumpikin osapuoli voi pyrkiä korottamaan omaa statustaan ja valveutuneisuuttaan keskustelun valtahierarkiassa. Vaikka englantia siis osataan ja käytetään laajasti myös Sansibarilla, tulee todellisista kielenkäyttötilanteista usein kommunikaation osapuolien välistä kissa ja hiiri -leikkiä. Yksi tyypillinen esimerkki voidaan ottaa Sansibarin Kivikaupungin katukuvasta, turistien suosimalta Shanganin alueelta. Musiikkia, syötävää, vaatteita tai koriste-esineitä myyvät kauppiaat ovat luonnollisesti yleensä keskustelun aktiivinen osapuoli ja sen aloittaja. Orientoituminen alkaa usein tiedustelulla turistiosapuolen kotimaasta, millä pyritään kartoittamaan mahdollisuus käyttää tämän kotikieltä. Niinpä suomalainenkin matkailija saattaa kotipaikkansa kertomisen jälkeen hyvinkin kuulla ”Hei hei, moi moi, mitä kuuluu?” -lausahduksen kaltaisia puheenvuoroja. Moni turisti on kuitenkin valmistautunut tämänkaltaisiin kohtaamisiin ja opetellut kieltäytymään kaupanteosta kohteliaasti suahiliksi. Tätä voidaan hyvin tarkastella ilmiönä, jolla kielellisessä kohtaamisessa pyritään vahvistamaan omaa asemaa kommunikaatiotilanteessa. Näin ollen ”Hapana asante”, ’Ei kiitos’, lienee monien Sansibarilla kävijöiden eniten käyttämiä suahilinkielisiä ilmauksia. Tämänkaltainen automatisoitu kieltäytyminen kuvastaa samalla hyvin kahden toisistaan merkittävästi poikkeavan kulttuurisen merkitysjärjestelmän kohtaamista. Yleisellä tasolla monet eurooppalaiset turistit kokevat tiedostavansa turismin ja matkailijoiden – siis oman ryhmänsä – aiheuttamia sosiaalisia ongelmia ja pyrkivänsä näiden ongelmien yläpuolelle. Yksilötasolla samainen turisti saattaa kuitenkin edellä kuvatun kaltaisissa kaupankäyntitilanteissa kokea itsensä dominoivan osapuolen sijaan potentiaaliseksi uhriksi ja nähdä toisen osapuolen selviytyjän ja elinkeinonharjoittajan sijaan ennen kaikkea hyötyjänä tai jonkinlaisena uhkana. Usein tämä onkin todennäköisin keskustelun päättymiskohta, jonka voidaan siis kielellisiä valtasuhteita tarkastellen ajatella päättyneen potentiaalisen ostajan suahilinkielisellä lausahduksella laukaisemaan ratkaisuun. Joskus kauppiasosapuoli voi kuitenkin pyrkiä jatkamaan keskustelua ja vahvistaa asemaansa keskustelun osapuolena. Tällöin yleisin vaihtoehto lienee keskustelun jatkaminen englanniksi, jolloin keskustelu siirtyy siis jälleen puhtaasti kummankin osapuolen vieraalle kielelle ja valtasuhteet pysyvät ainakin käytetyn kielen kannalta neutraaleina. Eräs kuulemani keskustelupuheenvuoro kuitenkin jäi mieleeni, koska keskustelun toinen (Sansibarin jalkapallomaajoukkueen paitoja myyvä) osapuoli pystyi tavallaan ohittamaan edeltävän puheenvuoron suahilinkielisen puheaktin toteamalla ”How about a Hapana asante price?” Näin kauppias pystyi huomioimaan keskustelun toisen osapuolen orientoitumisen suahiliin ja jatkaa samalla myyntikeskustelua menettämättä kielellistä valta-asemaansa. 98 Sansibar ja Toinen Englannin asema Sansibarilla työskentelevien ja siellä vierailevien välisen kommunikaation lingua francana ei kuitenkaan aina ole yksiselitteinen. Sansibarin pääsaaren Ungujan itärannikolla olevista hotelleista monet ovat italialaisomistuksessa tai niiden ensisijaisena kohderyhmänä ovat italialaiset turistit, joten italian osaaminen on useissa tapauksissa itse asiassa englantia hyödyllisempää. Niinpä esimerkiksi myös Kiwengwan kylässä toimiva sansibarilainen hotelliyrittäjä totesi ykskantaan opetelleensa italian alkeet, koska tästä taidosta on paljon enemmän välitöntä hyötyä. Itärannikon kylissä kielellistä hämmennystä lisää se, että myös kylän lapset ovat ainakin alitajuisesti tiedostaneet kielen vallan kohdatessaan turistiksi oletettavia ihmisiä. Kuten edellä mainittiin, lähtöoletuksena on, että kohdattavat ihmiset ovat italialaisia. Niinpä kylän läpi kulkiessa on vaikea välttää kuulemasta ympärillä hyörivien lasten raikuvia ”Ciao bella!” tai ”Ciao signor!” -huutoja. Tätä voidaan tarkastella erinomaisena esimerkkinä siitä, miten valtasuhteet ovat läsnä eri kulttuureista tulevien yksilöiden kohdatessa ja miten kieli tässä valta-asetelmasta käytävässä neuvottelussa on yksi keskeisimpiä pilareita. Lapset ovat siis oppineet, että omaksumalla sanan tai kaksi otollista ja kokonaiskuvaa tuntemattoman kannalta yllättävää kieltä heidän on mahdollista hankkia kulttuurien kohtaamisella välitöntä materiaalista hyötyä. Italian kielen ja muiden eurooppalaisten vaikutteiden läsnäoloon liittyen Sansibarin itärannikolla tulee kohdanneeksi muitakin yllättäviä kielten, kulttuurien ja turismielinkeinon välille syntyneitä yhteyksiä. Niinpä saaren maailmankuulujen hiekkarantojen tuntumassa voikin törmätä esimerkiksi Leonardo da Vincin taidekauppaan tai Ferrariksi nimettyyn trimaraaniin. Vallitsevana myynti- tai ainakin kontaktikielenä on nimenomaan italia. Itse myyntitilannetta en valitettavasti päässyt todistamaan, sillä sesongin ulkopuolella da Vinci pitää ovensa suljettuna ja Ferrarit pysyvät rannalla. Sellaisilla alueilla ja sellaisissa tilanteissa, jotka eivät ole yksinomaan turisteille suunnattua, ei eurooppalaisten kielten hegemonia ole enää mikään itsestäänselvyys. Jo Daradjanin toreilla asioidessaan tulee todenneeksi, että myyntitapahtumassa käytetään useimmiten suahilia. Saaren julkisessa liikenteessä – daladalaminibusseissa – näin on lähes poikkeuksetta. Käytetyllä kielellä on lisäksi selkeä vaikutus tapahtumien kulkuun ja keskustelun valtasuhteisiin. Hinnat ovat osin kielisidonnaisia, minkä lisäksi etenkin suurempiin hankintoihin olennaisesti kuuluva neuvotteleminen on huomattavasti helpompaa ja ehkä myös tehokkaampaa, kun käytettynä kielenä on myyjän äidinkieli suahili. Tämä kaikki antaa viitteitä siitä, että turistien kielellinen hegemonia on todellisuudessa vain osittaista ja täysin tilanneriippuvaista. Turisteilla on vahvin kielellinen valta-asema lopulta juuri niissä tilanteissa ja ympäristöissä, joita on kehittynyt Sansibarille nimenomaan turistien takia ja turisteja varten. 99 Ilmari Ivaska Lopuksi Tämän artikkelin tarkoituksena ei ole kertoa, mitä Sansibar on kulttuurien kohtaamisen kannalta, vaan sitä, millaisena sen voi nähdä. Jokaisella ihmisellä on oma merkityksenantojärjestelmänsä aina mukana. Kulttuurien kohtaamisessa muuttujia ja kohtaamisen luonteeseen ja lopputulokseen vaikuttavia tekijöitä on niin paljon, että niiden laboratoriomainen objektiivinen observointi on mahdotonta. Mekanismit ovat suurelta osin tiedostamattomia ja yksilökohtaisia. Kaikki kuitenkin ajattelevat jotain näkemästään ja erilaisuuteen on helppo tarttua, olipa erilaisuus ulkonäköön, ajatteluun tai kieleen liittyvää. 100 Artikkeleista koostuvassa teoksessa ’Sansibar – maustesaari muutoksessa’ tuodaan monipuolisesti esiin itäisessä Afrikassa Intian valtameressä sijaitsevan Sansibarin luonnon- ja kulttuurimaantieteen näkökulmia. Tansanian kanssa liittovaltion muodostavalla Sansibarilla on kiehtova mausteneilikan ja orjakaupan leimaama historia, jota nykypäivän kulttuuri, tavat sekä perinteet heijastelevat. Tänä päivänä kulttuurien välistä vuorovaikutusta kuvaa erityisesti turismin kasvu; hiekkarannat palmuineen houkuttelevat länsimaisia matkailijoita kokemaan trooppisten saarten eksotiikkaa. Kirjoittajat käsittelevät teoksessa Sansibarin historiaa ja poliittista kehitystä sekä tulevaisuuden kestäviä kehityskulkuja mm. turismin, metsämaiseman sekä kulttuurin osalta. Oman osansa tarkastelusta saa Suomen Sansibarille kohdistama kehitysyhteistyö, ja teoksessa tutustutaan myös kansalaisjärjestötoimintaan Sansibarilla. Teos on syntynyt Turun Maantieteellisen Seuran (TMS) jäsenien ja Turun yliopiston maantieteen laitoksen tutkijoiden omasta innostuksesta Sansibaria kohtaan. Se soveltuu erityisesti lukioiden, kansalais- ja työväenopistojen sekä korkeakouluopiskelijoiden käyttöön ja Sansibarista informaatiota hakevien matkailijoiden luettavaksi. © 2010 kirjoittajat ja kuvaajat ISBN: 978-952-92-7657-8 (sid.) ISBN: 978-952-92-7658-5 (PDF) ISSN: 1795-3782 Painosalama Oy – Turku 2010
© Copyright 2024