Kaiken muun edelle
Teksti ja kuvat Jasmin Heino
Ratsastus on suosittu harrastus ja kovaa urheilua, mutta silti
moni pitää lajia elitistisenä heppatyttöjen puuhasteluna. Heidi
Junkkariselle ala on paitsi ammatti, myös elämäntapa.
T
äällä haisee lanta. On lokakuinen tiistai, ja Leppävaaran
ratsastuskoululla on varsin autiota. Talli on koti lähes 40 opetushevoselle ja kahdeksalle yksityisratsulle.
Tunneilla käy viikoittain lähemmäs
toistasataa ratsastajaa, ikähaitarina
naisvaltaisessa lajissa pikkutytöstä
mummi-ikään. Päiväsaikaan ratsastuskoululla on kuitenkin rauhallista,
sillä talli on aukeaa asiakkaille vasta
iltapäivällä, ja tunnit jatkuvat aina
iltayhdeksään asti.
Punatiilisessä päärakennuksessa käy tasainen rouske, kun
päiväheinien viimeisetkin korret
katoavat opetushevosten suihin.
Ruokarauha on kuulemma annettava,
sillä illat ovat hevosille hektistä työaikaa. Iltaisin myös ratsastuksenopet-
taja Heidi Junkkarinen on töissä eli
pitämässä oppilailleen ratsastustunteja. Opettaminen ei kuitenkaan ole
ainoa asia, mitä hänen työnkuvansa
sisältää.
Ratsastus on yksi Suomen suosituimpia tyttöjen ja naisten harrastuksia, selviää Suomen Ratsastajainliiton
verkkosivuilta. Harrastajia on yhteensä noin 160 000, ja arviolta joka
viides 10–18-vuotias tyttö harrastaa
ratsastusta. Lisäksi laji on kymmenenneksi suosituin paikan päällä
seurattavista urheilulajeista. Tästä
huolimatta ratsastuksella on melko
elitistisen lajin leima, eivätkä kaikki
edes pidä sitä oikeana urheiluna.
Raveilla sen sijaan on Suomessa
sekä pitkä perinne että vakaa katsojakunta: kyseessä on jääkiekon jälkeen
Suomen katsotuin urheilulaji noin
730 000 katsojalla. Suomen voisi siis
sanoa olevan enemmän Toto-veikkaajien kuin heppatyttöjen maa.
Y
ksityistallissa Junkkarinen harjaa pitkin, voimakkain vedoin
ratsuaan. Vajaan tunnin päästä
tallin omistaja Heikki Mutikainen
pitää opettajilleen viikoittaisen ratsastustunnin. Lajin luonteeseen kuuluu,
että ammattilaisellakin riittää opittavaa. Mutikainen haluaa lisäksi nähdä
opettajiaan myös ratsailla ja pitää
näin omalta osaltaan heidän ammattitaitoaan yllä. Junkkarisen ratsu on
karsinan ovikyltin mukaan puoliveritamma Campina Grande, syntynyt
1999, joka seisoo varsin rauhallisen
näköisenä Junkkarisen hääriessä
sen ympärillä. Omasta hevosesta ei
kuitenkaan ole kyse, vaan Campina
on työsuhteen mukana tullut onnenpotku.
– Toisilla on työsuhdeauto, mutta
minulla on työsuhdehevonen, Junkkarinen nauraa.
– Campina on osaavin hevonen,
jota olen ratsastanut. Ei itselläni olisi
ikinä varaa näin hienoon hevoseen,
tai edes oman ylläpitoon tällä hetkellä.
Edullisesta lemmikistä ei tosiaan
ole kyse. Pelkkä hevosen tallivuokra voi maksaa saman verran kuin
kolmihuoneisen asunnon vuokra.
Lisäksi on huomioitava ruokinnasta,
varusteista, kengityksistä ja eläinlääkärikäynneistä aiheutuvat kulut.
Jos tavoitteena on vielä kilpailla, on
mukaan laskettava valmennusten ja
kilpailumaksujen lisäksi kuljetukset
järeämmällä maastoautolla ja trailerilla. Suomessa pidettävien alue- tai
kansallisten kilpailujen voittosummat
eivät kata menestyvänkään ratsasta-
jan kuluja, vaan harrastuksen rahoituksen on tultava muualta – nuorilla
harrastajilla usein vanhempien lompakoista. Enää lajin elitistinen maine
ei tunnukaan niin kaukaa haetulta.
Tämä on palveluammatti, jossa asiakas
on kaiken lähtökohta.
S
uomen Ratsastuksenopettajainliiton SROY:n puheenjohtajan
Minkki Peltosen mukaan ratsastuksenopettajan työ on ennen
kaikkea asiakaspalvelua, mikä tulee
monelle alalle kouluttautuvalle yllätyksenä.
– Tämä on palveluammatti, jossa
asiakas on kaiken lähtökohta. Pitkän
työkokemuksen myötä huomaa, että
hevoset ovat pohjimmiltaan hyvin
samanlaisia, mutta ihmiset sen sijaan
vaihtelevia ja mielenkiintoisia.
Peltosen mukaan valmistuneet
ratsastuksenopettajat työllistyvät erittäin hyvin. Ratsastuskouluyrittäjille
on jopa haaste löytää ammattitaitoinen ja kokenut opettaja, kun suuri
osa valmistuneista ei pysykään alalla,
vaan kouluttautuu muihin tehtäviin.
Pätevimmät opettajat ovat hänen mukaansa pitkäjänteisiä ja alaan intohimoisesti suhtautuvia, joilla on paljon
kilometrejä takanaan. Käytännönläheisessä työssä osaaminen karttuu
kokemuksen myötä.
Talikko heilahtaa ja lantapaakut
ropisevat kottikärryyn. Tallitöiden
tekeminen on oleellinen osa Heidi
Junkkarisen työtä. Tavallinen työpäivä alkaa usein toimistossa hevosten jakamisella illan oppilaille,
minkä jälkeen puhdistetaan hevosten
Toimistosta satulaan. Ratsastuksenopettajan työ ei ole vain kentän keskellä seisoskelua.
Puoliveritamma Campina Grande on Heidi Junkkarisen silmäterä.
karsinat ja lakaistaan tallikäytävät.
Osa tuntihevosista viedään myös
hetkeksi vertymään tallin takana
pyörivään kävelytyskoneeseen. Illalla
noin neljän tunnin opettamisen jälkeen päivä päättyy iltaheinien jakamiseen puoli kymmenen maissa.
P
alataan kuitenkin hetkeksi ajassa taaksepäin.
Junkkarisen hevosura alkoi
hänen kotikaupungissaan Varkaudessa. Tallilla tuli pyörittyä teinivuosina
paljonkin, mutta köyhällä perheellä
ei ollut varaa maksaa kalliita ratsastustunteja. Hevosen selkään Junkkarinen pääsi vasta 17-vuotiaana, kun
hän pääsi töihin ja alkoi saada opintotukea. Varkauden ratsastuskeskuk-
sesta aukesikin pian hevosenhoitajan
oppisopimuspaikka. Ammatinvalinta
oli sitä myöten selvä, joten hän jatkoi
vielä ratsastuksenohjaajaksi, joka on
ratsastuksenopettajasta pykälää alhaisempi tutkinto. Lopulta opettajaksi
valmistuttuaan Junkkarinen saikin
paikan ratsastuksenopettajana Leppävaaran ratsastuskoululta – kohta jo
kahdeksan vuotta sitten.
– Olin nuorena todella ujo, ja koulussa oli motivaatio-ongelmia. On siis
ihme, että päädyin ammattiin, jossa
on mentävä ihmisjoukon eteen puhumaan. Omalla ahkeruudella on kyllä
päässyt pitkälle, ja itsevarmuus kasvaa kehityksen myötä, Junkkarinen
rohkaisee.
Hän taluttaa Campinan ulos tuuli-
selle tallipihalle, ja kävelee sen kanssa pienen lenkin ennen maneesiin
siirtymistä. Ihan kuten muidenkin
urheilijoiden, myös hevosten on hyvä
lämmitellä ennen urheilusuoritusta.
Työ ratsastuksenopettajana merkitsi Junkkariselle työn ja harrastuksen
yhdistymistä: elämä alkoi pyöriä pitkälti hevosten ympärillä. Vapaa-aikanaan hän käy pitämässä tutuille ratsukoille yksityistunteja muilla talleilla,
ratsastaa tuttujen hevosia tai treenaa
itse. Välillä päivät venähtävätkin yli
12-tuntisiksi, mihin mahtuu normaalin työpäivän lisäksi jopa viiden hevosen liikutus. Junkkarisen mukaan
ainoa tapa pitää omaa ammattitaitoa
yllä ja kehittyä lisää on ratsastaa niin
paljon kuin mahdollista. Hän kertoo
suunnittelevansa jopa lomamatkat
sen mukaan, missä on kiinnostavat
ratsastuskilpailut käynnissä.
Elämäntapavalinta on vaatinut
myös uhrauksensa.
kasvavat hevosten keskellä perheen
sukutilalla.
Historiallisesti hevosia on käytetty
Suomessa ennen kaikkea työntekoon.
uomessa ratsastuksen ajatellaan usein olevan vain hyvätuloisten perheiden tyttöjen ja
naisten harrastus. Miesten nimiä ei
juuri ratsastustuntien osallistujalistoilla näy, mutta ei tarvitse mennä
Keski-Eurooppaa kauemmaksi
huomatakseen tilanteen olevan
toisin. Perinteisissä hevosmaissa,
kuten Saksassa ja Ranskassa, tilanne
on lähtökohdiltaan hyvin erilainen
Suomeen verrattuna. Niissä hevosharrastus kulkee suvussa, ja lapset
En osaa kuvitella
päivää, jollon vielä
tekisin tätä työtä
mutta en enää itse
ratsastaisi.
S
Niillä on ollut tärkeä rooli niin maataloudessa kuin sodissakin. Huvi- ja
harrastekäytössä hevonen on ollut
verrattain vasta vähän aikaa.
– Lajin lyhyt historia, kalleus ja
naisvaltainen harrastajakunta ovat
vaikuttaneet siihen, että moni ajattelee ratsastuksen olevan enemmän
elitististä heppatyttöjen puuhastelua
kuin vakavasti otettava urheilulaji,
Minkki Peltonen SROY:stä kertoo.
Toisaalta ratsastus on tekniikkalajina varsin sukupuolineutraali. Se
on ainoa olympialaji, jossa miehet ja
naiset kilpailevat tasavertaisina samoissa luokissa.
L
eppävaarassa ratsastustunnin
jälkeen sekä hevonen että ratsastaja näyttävät väsyneiltä,
mutta tyytyväisiltä. Heidi Junkkarisen mukaan oman osaamisen kehit-
Heidi Junkkarisen työnkuvaan kuuluu myös opetushevosista ja tallin siisteydestä huolehtimista.
täminen on hänelle tärkeää: miten
osaamista voisi jakaa oppilaille, jos
oma tuntuma lajiin katoaa? Halu olla
kokoajan parempi ja parempi ajaa
ratsastamaan niin paljon kuin mahdollista – monen muun asian kustannuksella.
– Ihmissuhteista on joutunut aika
pitkälle luopumaan, eikä esimerkiksi
perheenperustamisviettiä enää juuri
ole, Junkkarinen kertoo.
– Mutta koskaan ei pidä sanoa ei
koskaan.
Ystävistä onkin muodostunut
Junkkariselle tärkeä osa elämää.
Hän kertoo hevospiireistä lähtöisin
olevien ystävien muuttuneen entistä
läheisimmiksi, mutta on kiitollinen myös siitä, että ystäviä löytyy
muiltakin elämän aloilta. Elämässä
ovat pysyneet ne, jotka ymmärtävät
Junkkarisen työn luonteen paljon
aikaa vievänä. Hän ei kuitenkaan koe
parisuhteesta luopumista suurena
menetyksenä.
– Kyllä hevosasiat menevät oikeastaan kaiken edelle, tämä on kuitenkin
se mikä tekee onnelliseksi.
– Voisin sanoa olevani aika urakeskeinen ihminen, hän sanoo.
Ja sen kyllä huomaa. Pienikokoinen Junkkarinen viipottaa pitkin
tallia sellaisella vauhdilla, että toimittajalla on työn takana pysyä hänen
perässään. Hän kiikuttaa Campinan
varusteet paikoilleen, harjaa ratsun
ja laittaa sille loimen. Täysi lantakärry kulkeutuu lantalaan rivakkain
Ihmissuhteista on
joutunut luopumaan,
eikä perheenperustamisviettiä enää
juuri ole.
askelin. Vielä tallikäytävän lakaisu
ennen kuin muutamat opetushevoset
pääsevät hitaasti pyörivään kävelytyskoneeseen vertymään ennen illan
tunteja. Lounaallekin pitäisi jossain
välissä ehtiä.
Tehottomuudesta Junkkarista ei
voi ainakaan syyttää
– En osaa kuvitella päivää, jolloin
tekisin vielä tätä työtä, mutta en enää
itse ratsastaisi. Kyllä oma tuntuma
lajiin on tässä niin oleellista, hän kuvailee.
M
aallikolle mielikuva ratsastuksenopettajan työstä
sisältää lähinnä kentän keskellä seisoskelua – ja ehkä sitä alituista lannan hajua vaatteissa. Junkkarisen päivää seuratessa voi kuitenkin
päätyä vain yhteen johtopäätökseen.
Tämä on todella fyysinen työ. Junkkarinen on koko ajan jaloillaan: hän
ehtii istua vain auton ratissa matkalla
tallille ja, no, hevosen selässä. Lisäksi
hän kertoo pyrkivänsä käymään salilla 2-3 kertaa viikossa. Tämäkin vain
siksi, että parempi kehonhallinta ja
lihaskunto ovat lähtökohtia parempaan ratsastamiseen.
– Toivon kropan kestävän mukana
niin pitkään, kun haluan tätä työtä
tehdä. Lopetan ratsastamisen vasta
sitten kun en enää pysty nousemaan
hevosen selkään, Junkkarinen sanoo
hymyillen, ja tarkistaa vielä, että
Campinalla on karsinassa kaikki hyvin ennen lounastaukoa.
Jostain syystä en epäile häntä hetkeäkään.