Lähteellä - Helsingin Sanomat
PERTTU HÄKKINEN, VILLE SIMILÄ kuvat J U U S O W E S T E R L U N D Lähteellä Syyskuun 18. päivänä vuonna 1931 Tattarisuon lähteestä Malmilta löydettiin irti leikattuja ihmisruumiiden osia. Pian lehtimiehille alkoi tihkua tietoa epäilyttävistä henkilöistä. HS KUUKAUSILIITE 11/2010 61 J ossain täällä se on. Tämän metsätien varrella, noin 60–70 m:n päässä maantiestä on kirkasvesinen, läpimitaltaan n. 3–4 metrin pituinen lähde. Linja-auto numero 75 jättää kyydistä Tattarisuontiellä. Porvoontie hurisee, vasemmalle puolen jäävät teollisuusalueen autokorjaamot ja romuvarastot. Lammikon reunat ovat taajahkon viidakon peitossa ja erottaa sen valtamaantiestä muutaman metrin korkuinen harjanne. Ohjeet täsmäävät yhä, vaikka ne on julkaistu Helsingin Sanomissa 19. syyskuuta 1931. Risukossa on vaikea edetä. Maasto on vetistä. Lammikoita, lätäköitä, pikku puroja. Metsässä seisoo kylttejä: Pohjavesialue. On inhottavaa ajatella, että yksi Helsingin vedenottamoista sijaitsee juuri täällä. Näistä vesistä tehtiin 79 vuotta sitten karmea löytö. li syyskuun 18. päivä vuonna 1931, kun Helsingin Sanomien toimittaja Armas ”Kuha” Kauhanen istuskeli kirjoituspöytänsä ääressä piirrellen erivärisiä neliöitä imupaperille. Niin hän muisteli 15 vuotta myöhemmin julkaistussa kirjassa Me neekerit, jossa lehtineekerit, kuten toimittajat silloin itseään kutsuivat, kertoivat työstään. Kauhanen oli 23-vuotias. Hän unelmoi historiallisesta jutusta ja katseli valkoista paperipinkkaa edessään. ”Se odottaa saadakseen täyttää elämäntehtävänsä”, hän tuumi. Haaveilu keskeytyi, kun Kauhasta haettiin toiseen huoneeseen puhelimeen. ”Jaa, se on yks autonkuljettaja vaan täältä Malmilta, kun puhuu”, aloitti ääni. ”Kun minä kumarruin juomaan vettä tuosta Tattarisuon lähteestä, kellui pinnalla peukalo. Me kaverin kanssa vähän kaiveltiin vettä, ja löytyi sieltä muitakin ruumiinosia.” Ääni kuului autonkuljettaja Väinö Toivoselle. Tämä kertoi, ettei edes poliisille ollut vielä soitettu. ”Tulen heti”, Kauhanen sanoi puhelimeen. Hän muisti, että 14-vuotias koulupoika Leo Lövman oli vuotta aiemmin löytänyt samasta paikasta irtileikatun naisen kämmenen. Käden oli katsottu kuuluneen kaksissakymmenissä olevalle naiselle, sillä se oli hyväkuntoinen ja kynnet olivat hyvin hoidetut. Kun kukaan ei ollut kättä kaivannut, tapaus oli unohtunut. Kauhanen nappasi laatikkokameran kainaloonsa, juoksi toimituksesta ulos ja hyppäsi vuokra-auton kyytiin. Kun Kauhanen saapui Tattarisuolle, oli apulaisnimismies jo täydessä työn touhussa. Muita toimittajia ei alueella Kauhasen onneksi näkynyt. Apulaisnimismies kaivoi lähteestä ruumiinosan toisensa jälkeen. Lopputulos oli karmaiseva: kahdesta lähteestä paljastui yhteensä kahdeksan kättä, yhdeksän jalkaa, naisen pää, tukollinen hiuksia ja kaksitoista sormea. Ruumiinkappaleet oli selvästi irrotettu tylsällä aseella, ja hajoamistilasta päätellen ne olivat maanneet lähteessä vain lyhyehkön ajan. Kauhanen napsi kuvia. Oliko tapahtunut hirvittävä joukkomurha, hän pohti kiihtyneenä. Mutta sitten Kauhanen näki jotain kauheaa. Pensaikosta asteli kilpailija, Uuden Suomen rikostoimittaja. Alkoi armoton uutiskilpailu, olihan kyseessä vuosisadan rikosjuttu. Kauhanen kiisi vuokra-autolla takaisin kaupunkiin ja ryntäsi suoraan toimitussihteerin huoneeseen. ”Lähettäkää sähkösanomahälytys latomoon!” hengästynyt Kauhanen sanoi. Hän naputteli kiireesti uutisen ja vei sen sitten juoksujalkaa latomoon, joka sijaitsi samassa talossa. Sen jälkeen hän paineli kadulle odottamaan, ehtisikö Uuden Suomen vai Helsingin Sanomien lisälehti ensin. Siihen aikaan lehtien toimitukset sijaitsivat melkein naapurikortteleis- Tattarisuon lähteestä tuli nopeasti nähtävyys. Apulaisnimismies Lindholm tutkii kaameaa löytöä. K ansallisarkiston vanhan tutkijasalin kattofreskosta katsoo arvoituksellinen hahmo. Se on Kleio, historian runotar, yksi kreikkalaisen mytologian yhdeksästä muusasta. Tummanruskealla pöydällä tutkijalampun valossa lepää neljä kellastunutta pahvista mappia. Ensimmäisen sisältä paljastuu kymmeniä arkkeja vanhahtavalla käsialalla raapustettuja muistiinpanoja: tutkintapöytäkirjoja, ilmiantokirjeitä, kummallisia raapustuksia. Toisesta löytyy paperipussiin suljettu avainnippu, tukko naisen hiuksia ja Musta Raamattu, joka Tattarisuon jutussa muodostui tärkeäksi todisteeksi. Yhdelle kellastuneelle paperiarkille on joku piirtänyt irti leikatun käden, kirveen, saappaan ja hiilihangon. Piirroksen alle on kirjoitettu horjuvin kirjaimin Kuolleet puhuvat! Kalmisto!!! Kuolon uni Tattrisuossa (sic), kalpa! Viimeinen mappi aukeaa paljastaen nipun mustavalkovalokuvia silvotuista kalmoista. Yhdeltä on viilletty pää irti, toiselta puuttuu jalka, kolmannen vatsa on leikattu auki ja silmäluomet puuttuvat. Sitten on poliisin kuvia epäillyistä: työläisnaisia arkoine ja kysyvine katseineen, nuori mies, jonka silmät näyttävät puhjenneen ekstaattiseen loisteeseen. Ja lopulta on kuva tummaan pukuun sonnustautuneesta vanhasta miehestä. Mies on kuusis- V A N H AT K U V AT : A K S E L I N E I T TA M O / H S - A R K I S T O O sa, ja kadulla Kauhasta tulikin vastaan kilpailija, Uuden Suomen rikosreportteri. Kauhanen jutteli kollegalle kaikessa rauhassa kauniista säästä, Kaivohuoneen kabareesta ja kaikesta muusta, mitä keksi – kunnes kuuli Helsingin Sanomien lehtipojan juoksevan lehden tuoreen painoksen kanssa alas Erottajan mäkeä ja huutavan: ”Sähkösanoma! Sähkösanoma!” Niin kova oli Kauhasen saama uutinen, että iltapäivään mennessä joka ikinen lehti oli myyty. Edes Helsingin Sanomien konttoriin ei ollut jäänyt lehden lehteä. 62 H S K U U K A U S I L I I T E 1 1 / 2 0 1 0 Harjun ruumishuoneen takaa lähti ruumisjuna. Vahtimestarin vihjailtiin kätkeneen ruumiinkappaleita äitinsä arkkuun. Poliisin avaamia linjahautoja Malmin hautausmaalla. sakymmenissä, parta on ajamatta ja posket ruumiillisen työn kovertamat. Roikkuvien silmäluomien alta tuijottava katse on terävä ja aavistuksen verran surumielinen. Huulet ovat puristuneet tiukaksi viivaksi. Hän on Noita-Kallio. E nsi päivinä Tattarisuon löydön jälkeen tunnelmat olivat kiihtyneet. Vain paria kuukautta aiemmin, heinäkuussa 1931, Saksan Düsseldorfissa oli teloitettu joukkomurhaaja Peter Kürten. Hän oli pahoinpidellyt raa’asti neljäkymmentä nuorta tyttöä ja poikaa, ja uhreista ainakin yhdeksän kuoli. Tapaus oli hyvin muistissa. Sanomalehti Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti, että Tattarisuon tapauksessa kyseessä olisi joukkomurha, jossa ainakin kahdeksan ihmistä olisi murhattu. Poliisi oli varovaisempi, mutta epäili tekoa mielenvikaisen himomurhaksi. Kysymyksessä saattaisi olla mielisairaan tai psykopaatin, henkilön, jonka tunne-elämä ja varsinkin sen eetillinen puoli on täysin tylsistynyt, impulsiivinen päähänpisto, lehdissä siteerattiin ilmeisesti poliisilähdettä. Kansaa vaelsi paikalle sankoin joukoin. Jopa sisäministeri Ernst von Born kunnioitti Tattarisuon lähdettä käynneillään. Reportteri Kauhanen halusi pysytellä tapahtumien keskiössä. Hän kertoi myöhemmin muuttaneensa ”asumaan” Malmin piirin apulaisnimismiehen virkahuoneeseen. Anatomian laitoksen professori Väinö Lassila tutki löydökset ja totesi niiden olevan peräisin jo valmiiksi kuolleista ihmisistä. Löytyneen pään hän arvioi kuuluneen yli viisikymmentävuotiaalle naishenkilölle, joka hampaiden huonon kunnon perusteella näytti kuuluneen työväenluokkaan. Mutta mistä kalmojen kappaleet olivat peräisin? Lehdissä esitettiin eri teorioita. Hufvudstadsbladetissa arveltiin, että joku olisi silponut ruumiita myydäkseen niitä lääketieteilijöille tutkimustarkoituksiin. Jo ensimmäisen käden löydyttyä vuotta aiemmin ehdittiin epäillä romaneja. Romaneja kutsuttiin myös tattareiksi, ja Tattarisuon nimen ajateltiin juontuneen siellä asustelleista romaneista. Jospa siis oli kyse romanien oudosta hautajaisrituaalista? Kun romaneja puhuteltiin, kaikki kuitenkin kielsivät kuulleensakaan tällaisista kauheuksista. ”Mustalainen varastaa helposti heinätukun ja pettää hevoskaupassa, mutta törkeimmät rikokset hän jättää tekemättä”, puolustautui Helsingin Sanomien haastattelema romanimies. Helsingin seurakunnat kiirehtivät kiistämään, että ruumiita olisi kaivettu haudoista – siitähän olisi jäänyt selvä jälki. Mutta missä muualla on ruumiita kuin hautausmaalla? P unatiilinen talo seisoo uhmakkaana Helsingin Vallilassa lähellä Sörnäisten metroasemaa. Nykyisin se on nuorisotalo, mutta arkkitehti Albert Nybergin suunnitteleman rakennuksen tarkoituksena oli alun perin kätkeä sisäänsä kalman ja kudosnesteiden äitelä tuoksu. Harjun ruumishuoneella vainajat pestiin, nostettiin arkkuihin ja pantiin ruumisjunaan, joka lähti sunnuntaisin ja keskiviikkoisin rakennuksen takaa Malmille. Vastausta synkkään mysteerioon lähdettiin hakemaan näiden seinien sisältä. Poliisin mukaan ruumisjuna ja hautausmaan ruumishalli voitiin sulkea pois, joten ruumiit oli ilmeisesti silvottu jo Harjussa. Lähiseudun todistajien mukaan ruumishuoneella oli öiseen aikaan kesällä 1931 vieraillut toistuvasti miehiä, jotka vaatteista päätellen olivat edustaneet ”parempaa väkeä”. Herrasmiehet olivat todistusten mukaan saapuneet autoilla aina keskiyön aikaan, ja ruumishuoneen vahtimestari oli ottanut heidät vastaan. Poistuessaan muutamia tunteja myöhemmin oli miehillä aina ollut käsissään raskaita paketteja, joiden kantamisessa vahtimestari oli avustanut. Ruumishuoneen ikkunoista oli öiseen aikaan näkynyt punaisia ja vihreitä vilkkuvia valoja, Helsingin Sanomat kirjoitti. Vahtimestari Johan Elias Saarenheimo oli 53vuotias, entinen kirvesmies ja teosofisen RuusuRisti-järjestön jäsen, joka oli ennen kansalaissotaa toiminut Nikolainkirkon eli nykyisen Helsingin tuomiokirkon vahtimestarina. Hänet pidätettiin lokakuun alussa. Seitsemäs lokakuuta Helsingin Sanomat tiesi kertoa, että vahtimestarin kotoa oli takavarikoitu paitsi valokuvia ruumiista myös omituista, puoliuskonnollista kirjallisuutta. Näihin kuului lehtinen, joka esitteli vesiparannusmenetelmää, missä tarvitaan kuolleen ruumiin apua, ja pahamaineinen loitsukokoelma Musta Raamattu. Sen väitetään olevan Raamatusta sensuroidut Mooseksen kuudes ja seitsemäs kirja, mutta tosiasiassa se lienee kirjoitettu 1700-luvun lopulla Saksassa. Teos levisi 1800-luvun lopulla halpoina kopioina ympäri maailmaa, ja suomennos saapui Suomeen 1900luvun alussa Amerikan-siirtolaisten mukana. Seuraavien päivien lehdissä oli lisätietoa. Mitä sisältää Saarenheimon äidin ruumisarkku? kysyttiin Helsingin Sanomien otsikossa kahdeksas lokakuuta. Artikkelissa haastatellun Saarenheimojen perhetutun mukaan vahtimestarin äiti oli haudattu edellisenä talvena. Kantajat olivat ihmetelleet arkun raskautta, vaikka vainaja oli ollut eläessään pieni ja laihanlainen ihminen. Onko mahdollista, että Saarenheimo oli pannut äitinsä arkkuun myös toisista ruumiista silpomiaan jäseniä päästäkseen näistä eroon? artikkelissa pohdittiin. Toimittaja oli myös nähnyt Saarenheimon Malmin poliisiasemalla ja kuvaili tätä seuraavasti: Tavallisen pituinen mies ei vaikuttanut erikoisen omituiselta, pikemminkin hiukan kummalliselta ja väsyneeltä. Edelleen Saarenheimon kerrottiin olevan kammoksuttava perheenisä, jota perhe ja koko suku piti epänormaalina. Jokin aika sitten Saarenheimo oli lehden mukaan peittänyt asuntonsa ikkunat vanerilla, muka torjuakseen vetoa. Lehdellä oli kuitenkin omat epäilyksensä: Hän teki tämän luultavasti sen vuoksi, että hän olisi saanut rauhassa harjoittaa mystillisiä, öisiä menojaan. Lisäksi kerrottiin, että perhe halusi päästä eroon Saarenheimosta siinäkin tapauksessa, että tämä pääsisi vapaaksi. Siltä varalta on häntä varten tilattu paikka Lapinlahden mielisairaalasta, joten hän joka tapauksessa joutuu huollon alaiseksi. Uusi Suomi spekuloi ruumishuoneella kokoontuneella salaseuralla, jonka johtajana on ollut joku muu, Saarenheimoa älyllisesti ja sosiaalisesti korkeammalla tasolla oleva henkilö ja että Saarenheimo on ollut vain kuuliainen palvelija, joka on hankkinut tilaisuuden ruumiiden silpomiseen. Saarenheimon mielenvikaisuutta korostettiin kaikkialla. Tämä seikka on kyllä vaikeasti asiantuntemattoman todistettavissa, mutta silti selvä, kirjoitti Suomen Sosialidemokraatti. HS KUUKAUSILIITE 11/2010 63 Täällä tehtiin kauhea löytö 79 vuotta sitten. P oliisi uskoi vankasti, että ruumiit oli silvottu jo ruumishuoneella. Mutta oli vielä yksi mahdollisuus. Vaivaiset ja varattomat kuolleet haudattiin niin sanottuihin linjahautoihin. Kaivannon pohjalle pantiin ensin neljä arkkua, jotka peitettiin ohuella maakerroksella. Sitten näiden päälle pantiin vielä neljä arkkua, jotka nekin peitettiin ohuella maakerroksella. Jos kahdeksan arkun linjaa ei saatu heti täyteen, arkut saattoivat maata muutamankin päivän peittämättä. Jos joku tässä vaiheessa kävisi haudalla, kaivujälkiä ei jäisi. Poliisi ryhtyi avaamaan Malmin hautausmaan linjahautoja samana päivänä, jona Saarenheimo pidätettiin. Syksyllä 1931 elettiin vielä kieltolain aikaa, mutta kaivuutöihin suostuneille annettiin rohkaisuksi viinaa. Malmin poliisiasemalla majailevat reportterit taas juopottelivat hiljaisina hetkinä ylijäämäviinalla yhdessä poliisien kanssa, muisteli Kauhanen 1970-luvun alussa Apu-lehden haastattelussa. Kaivu-urakka kannatti. Linjahaudoista löytyi yhteensä 19 silvottua ruumista. Viisi päätöntä ruumista Malmilla. Puolitoistakymmentä ruumista, joista puuttuu jäseniä, kirjoitti Uusi Suomi. Eivätkä lähteestä löydetyt ruumiinkappaleet edes olleet peräisin ylöskaivetuista vainajista, todisti anatomian professori Lassila. Tattarisuon mysteerio muuttui yhä hämmästyttävämmäksi: vähintään kolmekymmentä vainajaa oli silvottu kauhealla tavalla. Kuinka laajaksi kauhujuttu paisuukaan? kysyi Helsingin Sanomien otsikko. Sisäasiainministeri von Born määräsi Etsivän osaston päällikön Aksel Lindströmin johtamaan tutkimuksia. Samalla von Born määräsi koottavaksi lääketieteen, sielutieteen, taikauskon ja kansantapojen pohjalta tapausta tutkivan ”tiedekomission”. Helsinkiläisen etsiväkomisario Einar Järvisen tehtävänä oli selvittää vapaamuurarien osallisuutta silpomisiin. Näitä kun ympäröi suuren salaperäisyyden verho ja näiden kokouksissa kun sanotaan harjoitettavan sivullisille tuntemattomia salaperäisiä juhlamenoja, joissa ihmisen luurangon osat näyttelevät määrättyä osaa, todettiin poliisitutkintapöytäkirjoissa. Kaikki kuviteltavissa olevat keinot olivat käytössä. Mutta ihan kaikkeen ei saatu ihmisiä houkuteltua edes pirtunaukulla. ”Oletko rohkea?” tiedusteli apulaisnimismies toimittaja Kauhaselta eräänä syysiltana. ”Tjaah, miten sen asian ottaa. Mihin tarkoitukseen rohkeuttani nyt tarvittaisiin?” Kauhanen vastasi. ”Sinut haudataan Malmin linjahautaan aivan tavalliseen tapaan”, apulaisnimismies aloitti. ”Ruumisarkkusi varustetaan soittokellolla. Kun ruumiinsilpojat saapuvat katkaisemaan kaulaasi, painat vain soittokellon nappulaa ja etsivät ovat tuota pikaa paikalla.” Nuori reportteri kieltäytyi: ”Ellei salaisuus muuten selviä, saa se minun puolestani jäädä kokonaan selvittämättä.” S Hämeentie 72, jonne Friman, Saari ja Kallio muuttivat kesällä 1932. Kolmikko jakoi yhteisen huoneen. yksyllä 1931 Tattarisuon mysteerio oli ylivoimaisesti suurin uutisaihe lehdistössä. Ensimmäisen kuukauden ajan jutusta julkaistiin lehtiartikkeleita päivittäin melkeinpä kaikissa sanomalehdissä. Julkaistiin lisälehtiä ja sähkösanomia. Ilmiantohuuma läpäisi kaikki kansankerrokset. Syyllisiä etsittiin innokkaasti oman elinpiirin epäilyttävistä hahmoista. Kirjeitä etsiväkomisario Järviselle tuli tukuittain. Yhdessä niistä syylliseksi veikattiin kotkalaista sadistia, jonka hallusta oli löytynyt ruumiin kappaleita ja kuollut lapsi. Mies oli väitteiden mukaan ruoskinut kuollutta naista ja irrottanut tältä peukalon. Uskon, että Tattarisuon päästäkin löytyy ruoskanjälki, päättyi kohtalokkaaseen sävyyn puettu ilmiantokirje. Osa kirjeistä oli salakielisiä sanomia tai muita tekaistuja todisteita. Yleisesti pidettiin kuitenkin melko varmana, että Saarenheimo oli syyllinen. Suojeluskuntapomo syytti maaherraa tutkinnan tahallisesta sotkemisesta. Pääkaupunkiseudun lapualaismielinen Ajan Sana -lehti otsikoi pompöösisti kolme päivää Saarenheimon pidätyksen jälkeen: Tattarisuon arvoitus ratkeaa. Johtavatko jäljet sylttytehtaalle? Artikkelissa väitettiin Saarenheimon vierailleen toistuvasti Kallion Kirstinkadulla sijainneessa makkara- ja sylttyvalmistamossa ja vihjattiin ruumiinosien päätyneen ihmisruuaksi. Jo seuraavana päivänä artikkeli todettiin hölynpölyksi. Sylttyvalmistamo haastoi lehden käräjille ja voitti, mutta suomen kieleen oli jo syntynyt uusi sanonta. Tattarisuon salaisuus -niminen viisu kertoi sylttyteoriasta näin: Huhut liikkuu ja kertovat kauheita / kuten aina on niissä nytkin valheita. / Ihmismakkaroista myös mainitaan / kuka niitä alkaa hotkimaan. / Se voi tuntua pahalta perästä päin, / saa sanoa sen kyllä kahden kesken näin. S aarenheimo vapautettiin kolmen viikon pidätyksen jälkeen 26. lokakuuta 1931. Häntä ei ollut saatu yhdistetyksi silpomisiin. Lehdistöä alkoivat vähitellen kiinnostaa muut aiheet, kuten nykyaikaiset, sähköllä toimivat liedet, joita oli saapunut Helsinkiin, ja helmikuussa puhjennut Mäntsälän kapina. Poliisi jatkoi hiljaisuudessa tutkimuksia. Erilaisia salaseuroja epäiltiin yhä, vaikka vapaamuurarien ja muiden salaseuralaisten kuulustelut eivät tuottaneet mitään tulosta. Tapausta käytettiin myös armotta lyömäaseena poliittisessa puliveivauksessa. PohjoisUudenmaan suojeluskuntapiirin päällikkö, everstiluutnantti Paavo Susitaival toimitti keväällä 1932 oikeuskanslerille kirjelmän, jossa syytettiin sisäasiainministeri von Bornia ja Uudenmaan läänin maaherraa Bruno Jalanderia ”tutkimusten harhaansaattamisesta”. Von Born nimittäin tunnettiin salaseura Odd Fellowsin jäsenenä. Osansa everstiluutnantti Susitaipaleen kanteluista sai myös Ruusu-Risti-seuran perustaja, teosofi Pekka Ervast. Kanteluissa Ervastia syytettiin sodomian harrastamisesta ja erään renkipojan väkisinmakuusta. HS KUUKAUSILIITE 11/2010 65 Syytteet osoittautuivat perättömiksi, ja Susitaival tuomittiin Turun hovioikeudessa von Bornin herjaamisesta neljän kuukauden vankeusrangaistukseen. J osafatinkatu 7:ssä Helsingin Kalliossa on nykyisin kermanvärinen, 1970-luvun alussa valmistunut kerrostalo. 1930-luvulla paikalla sijaitsi ränstynyt puutalo. Reportteri Kauhanen kapusi sen pihaportaan toiseen kerrokseen eräänä keväisenä iltana vuonna 1932. ”Pieni lintu oli laulanut” Kauhaselle, että talossa ennustettiin kristallipallosta ja kahvinporoista. Ja täältä voisi ehkä saada myös tietoa Tattarisuon tapauksesta. Kauhanen koputti oveen kolmesti. Pariin minuuttiin ei tapahtunut mitään. Viimein lihava naishenkilö raotti ovea. Hänen takanaan huoneessa istui kaksi miestä. Kauhanen esitti asiansa: voisiko nainen katsoa kahvinporoista, kuinka Tattarisuon ruumiinsilpomiset olivat tapahtuneet? ”Tulkaa keskiyöllä”, nainen vastasi ja vetäisi oven kiinni. Kauhanen ei palannut Josafatinkadulle. Seuraavana kesänä hän istuskeli työpöytänsä ääressä Helsingin Sanomien toimituksessa, kun toimitussihteeri toi hänelle nähtäväksi oman lehden julkaiseman sähkösanoman: Tattarisuon salaisuus selvitetty. Poliisi pidättänyt joukon ruumiinsilpojia, jotka ovat tunnustaneet syyllisyytensä. Puuttuvat ruumiinosat löydetty heidän osoittamistaan paikoista. Myöhemmin Kauhanen meni seuraamaan silpomisjutun oikeuskäsittelyä Helsingin pitäjän kihlakunnanoikeuden käräjille Haagaan. Tuomittavina olivat samat ihmiset, joiden luona Kauhanen oli keväällä vieraillut Josafatinkadulla mutta joiden luo hän oli jättänyt palaamatta keskiyöllä. ”Olin tehnyt elämäni suurimman tyhmyyden”, Kauhanen valitti myöhemmin. J o marraskuussa 1931 poliisi oli pidättänyt kalliolaisen sekatyömiehen, jonka nimi oli Vilho Kallio. Kallio oli jo kuusikymppinen ja elättänyt itsensä räätälinä, kivityömiehenä ja ajurina. Hän oli omalaatuinen mies, joka tunnettiin nimellä Noita-Kallio. Hänen hallustaan oli tavattu ihmisluita jo vuonna 1911. Lähteelle he saapuivat keskiyöllä. Mies avasi mukana tuodun paketin. Ida Maria Widen näki seinässä käsiä ja jalkoja. Kallio oli työskennellyt Tattarisuon lähellä kivilouhoksella ja oli todistajien mukaan viettänyt lähteellä juhannusyön vuonna 1930. Heinäkuun lopussa 1932 hänet pidätettiin taas, ja nyt mysteerio alkoi selvitä. Kuulusteluissa Kallio kertoi nähneensä lapsesta saakka voimakkaita uskonnollisia näkyjä. Hän oli perehtynyt Raamattuun ja salatieteelliseen kirjallisuuteen. Hän kertoi tavanneensa kuolleita ja pesseensä sairaita ”erikoisilla vesillä”. Tampereelta hankkimastaan Mustasta Raamatusta hän oli opetellut loitsuja ja taikoja, ja häneltä käytiin usein kysymässä apua erilaisiin vaivoihin. Yksi avuntarvitsijoista oli Hilma Sundberg -niminen nainen, joka oli omien sanojensa mukaan ”tullut hulluksi” vuonna 1920. Sundberg eli vanhempiensa avustuksen turvin ilman töitä. Kallio oli 1920-luvun mittaan silloin tällöin auttanut Sundbergia ”näkemään asioita”. Kerran Kallio oli vienyt Sundbergin Lapinlahden hautausmaalle tekemään Mustan Raamatun mukaisia taikoja. Tällöin Sundbergille oli ilmestynyt Venäjän keisarin henki täydessä virkapuvussaan. Keväällä 1930 kaksikon välisissä taikamenoissa tapahtui jotain. Kallio muisteli, että Sundbergille olisi ilmestynyt näyssä käsi. Sundberg taas sanoi, että Kallio olisi alkanut kevään mittaan puhua 1800-luvun kuuluisan pohjalaisen murhamiehen Matti Haapojan aarteesta, joka nousisi pintaan Tattarisuon lähteestä taikamenojen jälkeen. Kuulustelukertomukset ovat sekavia ja ristiriitaisia. Niistä jää käsitys, että voimakkaampi Kallio olisi saanut Sundbergin uskomaan omiin näkyihinsä tai kenties kuullut pelokkaamman Sundbergin suusta sen, mitä omassa mielessään näki. Joka tapauksessa kevään aikana kaksikolle selvisi näyissä, että Tattarisuon lähteeseen pitäisi toimittaa käsi. Kaksikko teki ensimmäisen retken Malmille alkukesästä 1930, kun ”lehtipuiden lehdet eivät olleet vielä täysikasvuiset”, kuten Kallio kuulusteluissa kertoi. Noita-Kallio uskoi, että lähteestä löytyy aarre. Iäkäs mies ja 40-vuotias nainen lähtivät matkaan illansuussa. Perillä Sundberg katsoi vierestä, kun Kallio laskeutui avoimeen hautaan. Kallio valaisi työtään pienellä sähkövalolla. Hän avasi arkun pääpuolesta, luki Isä meidän -rukouksen ja sanat: ”Oikeutta ja totuutta etsin kaikille ylitsepääsemättömällä voimalla.” Sitten hän alkoi leikata puukolla kättä irti ranteesta. Saatuaan työn valmiiksi Kallio kääri käden paperiin. Kaksikko aloitti matkansa lähteelle, jonne oli Porvoon maantietä matkaa kolmisen kilometriä. Perille he saapuivat keskiyöllä. Kallio otti käden kääreestään. Hän asetti sen keskelle lähdettä. Nyt kaikki oli valmistettu. Kaksikko jäi odottamaan, että aarre nousisi pintaan. Kului puoli tuntia, ehkä kokonainen tuntikin. Aarretta ei näkynyt. Sundberg olisi tahtonut jo kotiin, mutta Kallio ei päästänyt. Kaksikko jäi odottamaan päivän valkenemista läheiselle kivityömaalle, jossa Kallio oli työskennellyt. He palasivat takaisin kaupunkiin aamulla joko pirssiautolla tai autobussilla. Kallio ja Sundberg kävivät lähteellä vielä toisenkin kerran, juhannusyönä. Sundbergia kammoksutti, kun Kallio nuuski kuin koira maassa olevia jälkiä saadakseen selville, oliko lähteellä käynyt joku muu. Jommallakummalla kerralla Sundberg oli nähnyt vedessä kultakelloja, Kallio taas henkimaailmasta näytetyn rauta-arkun, joka nousi pinnalle ja kun sen kansi aukeni, oli tullut näkyviin hopea- ja kultaesineitä sekä pullossa paperirahaa. I lmeisesti näin päätyi lähteeseen käsi, jonka koulupoika Leo Lövman oli löytänyt elokuussa 1930. Kun varsinaiset silpojaiset seuraavana kesänä alkoivat, Sundberg ei ollut mukana. Noitapiiri oli laajentunut. Kalliolainen nahkurin vaimo Ida Maria Widen oli tullut uutenavuotena 1931 hakemaan Kalliolta apua perintö- HS KUUKAUSILIITE 11/2010 67 kiistaan. Widen alkoi vierailla tiuhaan Kallion asunnolla Franzéninkatu 14:ssä ja muutti lopulta asumaan Kallion luo. He tapasivat istua sohvalla vieretysten ja tuijottaa asunnon seinää. Kallio esitti kysymyksiä, ja Widen luki seinästä vastaukset. Kerrankin Kallio oli kysynyt: ”Missä tämän talon omistaja Johansson nyt on?” ”Hän on juuri pirtuasioilla”, oli seinä vastannut. Huhti–toukokuussa 1931 seinässä oli alkanut näkyä katkenneita käsiä ja jalkoja sekä erinäisiä Mustan Raamatun jumalia. Widen kehotti Kalliota palaamaan Malmin linjahaudoille ja hankkimaan lisää ruumiinkappaleita. Sitten olisi suoritettava rituaali. Irrotetut ruumiinosat eli ”sinetit” olisi asetettava haudan pohjalle, ja niitä ylös nostettaessa oli rukoiltava Isä meidän ja Herran siunaus sekä nostosanat Oikeutta ja totuutta etsin kaikille sorretuille ja vääryyttä kärsiville ylitse maailman, kaikille kansoille ja kielille ylitsepääsemättömällä voimalla. Kun lähteeseen asetetut jäsenet lopulta nousisivat pintaan, ne aiheuttaisivat vapaamuurarien ja teosofien tekojen paljastumisen. Hämäräksi jää, mitä se tarkoitti, mutta noitapiiri koki vapaamuurarit jotenkin vihollisikseen. Toukokuun 16. päivänä 1931 rituaalia lähdettiin suorittamaan neljän ihmisen voimin. Mukaan oli saatu myös Widenin avioton poika Johan Ilmari Hedman sekä Kaisaniemen koulun siivooja Hilda Friman. Lähteelle päästyään he näkivät Matti Haapojan hengen istuskelevan mietteissään lähteenpenkalla. ”Ei isäni sisar tiedä mitään, hiljalleen lähden kävelemään”, Haapoja totesi ja poistui paikalta kädet taskussa. Silloin Kallio toisti Haapojan sanat, ja jälleen aarre ilmestyi lähteen pintaan. Kesäkuussa seinä alkoi vaatia, että Kallion ja erään satamatyömiehen nimeltä Ville Saari – joka uskoi olevansa maailman kukistaja ja maailman herra – olisi mentävä Malmille käsiä katkomaan. Noita-Kallio oli joukon alkuunpaneva voima, Helsingin Sanomat julkaisi heti 19. syyskuuta 1932 kartan, johon Tattarisuon lähde oli merkitty. 68 H S K U U K A U S I L I I T E 1 1 / 2 0 1 0 mutta kesän aikana kiihtyneissä silpomisissa noitapiiri tuli jo toimeen ilman häntä. Eräänä elokuun yönä Saari ja Hedman irrottivat peräti kaksitoista sormea, neljä jalkaa ja yhden naisen pään. Suurin osa sineteistä upotettiin lähteeseen, ja loput piilotettiin hautuumaalle. Kuudennen ja viimeisen kerran Saari, Kallio ja Hedman kävivät lähteellä syyskuun kahdeksantena, vain neljä päivää ennen kuin autonkuljettaja Toivonen löysi jäsenet lähteestä. Hautausmaalla he kävivät vielä senkin jälkeen, kun lähde oli valtavan kohun myötä paljastunut – ”sulkemassa” maagiset haudat. Kuulusteluissa Ville Saari laski joukkion silponeen yhteensä 51 ruumista. Oikeudessa Kallio tuomittiin kahden vuoden ja neljän kuukauden vankeusrangaistukseen. Saari sai peräti kolme vuotta, Widen ja Hedman selvisivät ehdollisella. Tuomiot tuntuvat ankarilta, sillä tekijät eivät selvästikään olleet täysin syyntakeisia. Näin ajatteli ilmeisesti myös tuomioistuin, sillä tuomiot ovat silloisen rangaistusasteikon keskivaiheilta. E ntä miten kävi syyttömäksi todetulle Harjun ruumishuoneen vahtimestarille? Huonosti. Pidättämisen jälkeen hänen kuvansa oli julkaistu lehdissä ja perheen asiat tongittu. Maineen lisäksi Saarenheimolta meni myös työpaikka, kun kirkko päätti pidätysaikana olla ottamatta Saarenheimoa enää töihin. Kohteluun saattoi vaikuttaa myös se, että Saarenheimo oli kansalaissodan aikaan tukenut punaisia. Kaiken lisäksi Saarenheimon vaimo joutui pidätyksen aikaan Lapinlahden mielisairaalaan. Silti vahtimestari itse tuntui oudosti hyväksyvän kaiken. Helsingin Sanomat haastatteli häntä kadulla, ja lehdessä selostettiin 1. marraskuuta keskustelua ilman sitaatteja: Vaikkakin epäilyt ja syytökset ovat olleet kammotta- Lähde on nykyisin Tattariharjuntien ja Porvoonväylän rampin välissä, Malmin lentokentän kiitotien päässä. Syytön vahtimestari menetti maineensa ja työpaikkansa. via, hän silti ei halunnut kohdistaa syytöksiään enempää sanomalehdistöön kuin niihin henkilöihinkään, jotka ovat laskeneet liikkeelle todistamatta jääneitä arveluita ja huhuja. Myöhemmin Saarenheimo kyllä vaati valtiolta vahingonkorvauksia ja alioikeus määräsikin niitä maksettaviksi. Tuomio kuitenkin kaatui hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Saarenheimo valitti vieläpä tasavallan presidentti Kyösti Kalliolle, mutta asia ei koskaan edennyt. Keväällä 1932 koko Saarenheimon perhe muutti sukunimensä. Kun Helsingin Sanomat nyt, lähes 80 vuotta myöhemmin, yritti saada yhteyttä kahteen Saarenheimon lapsenlapseen, kumpikaan ei halunnut olla lehdistön kanssa missään tekemisissä. Ei ehkä ihmekään. Eikä Saarenheimo ollut median ainoa uhri. Kun poliisi oli elokuussa 1932 saanut tapauksen selvitetyksi, esimerkiksi Helsingin Sanomat julkisti silvottujen vainajien nimet ja lisäksi tiedon, mikä ruumiinosa keneltäkin oli irrotettu. A inakin yksi Malmin linjahaudoilla irrotettu ihmispää jäi aikoinaan löytymättä. Se ilmeisesti vajosi niin syvälle suohon, ettei se sattunut naaraajien hakoihin. Se on tietysti hajonnut vuosikymmeniä sitten. Aivan Tattarisuon lähteen vieressä on nykyisin vedenottamo. Juommeko todella noitalähteen vettä? Emme enää. Veden ottaminen Tattarisuon lähteestä lopetettiin vuonna 1981. Vedenottamo on kyllä toimintakuntoinen, mutta se otettaisiin käyttöön vasta kriisitilanteessa. Graffitimaalarit ovat koristelleet vedenottamon tiiliseinän. Tyhjät kannut on jätetty maahan ruostumaan. Metsässä näkyy einespakkauksia, vanhoja vaatteita, romua. Joku on jättänyt metsään lintulaudan, miksi? Ruumiinkappaleita löytyi aikoinaan kahdesta lähteestä sekä läheisestä purosta ja mättäiden alta. Osa löytöpaikoista on jäänyt Porvoontien rampin alle. Rampin alta on johdettu pieni puro. Sen vesi on kirkasta ja kylmää. Kirjoituksessa on käytetty lähteinä Kansallisarkiston ja Helsingin Sanomien arkiston lisäksi Pyry Waltarin kandidaatintutkielmaa. Tattarisuon lähde on yhä kolkko paikka. HS KUUKAUSILIITE 11/2010 69
© Copyright 2024