SORIA MORIAN LINNA
Tuhkapojan seikkailuja
Theodor Kittelsen
Eräänä päivänä Tuhkapoika oli levittelemässä tulisijaan
kertynyttä tuhkakasaa, kun siinä kytevät kekäleet
vierähtivät esiin ja niistä muodostui kullalta kimmeltävä
linna. Sen koommin ei ajatus linnasta antanut
Tuhkapojalle hetkenkään rauhaa. Linna oli niin upea, että
hänen oli välttämättä löydettävä samanlainen.
Tuhkapojalle annettiin repuntäysi eväitä, ja hän lähti
suureen maailmaan etsimään linnaa. Hän kulki halki
metsien ja laaksojen ja yli kaukaisten vuorten. Kaukana,
hyvin kaukana, välkehti jotain, kuin pikkuinen tähti.
Kun hän lähestyi sitä, hän näki, että vielä kauempana,
auringosta itään ja kuusta länteen, hohti kaukaisuudessa
kultaisena Soria Morian linna.
Sitten Tuhkapoika tuli metsään, jossa hän tapasi ketun.
”Ole kiltti ja anna minulle jotain syötävää”, kettu pyysi. ”On
niin nälkä että vatsassa kurisee ja murisee.”
”Kettuparka”, vastasi Tuhkapoika, ”käy toki istumaan ja
syö, mitä minulla on repussani.”
”Siunattu poika”, kettu sanoi hymyillen tyytyväisenä.
Syvemmällä synkässä metsässä Tuhkapoika tapasi itse
karhun.
”Poika hyvä, anna minulle jotain syötävää”, karhu murisi.
”On niin nälkä, että vatsa ihan karjuu.”
”Herran tähden, ei minulla paljon ole jäljellä, mutta jos
sinulla on noin kova nälkä, on toki oikein jakaa se vähä
mitä minulla on kanssasi”, Tuhkapoika vastasi.
”Olen hyvin kiitollinen”, karhu sanoi. ”En syö kaikkea, älä
pelkää.”
Tuli aina vain pimeämpää. Pensaikossa hehkui vihreä
silmäpari. Siellä oli susi.
”Uu-uuu”, susi ulvoi. ”Haluan ruokaa! On niin nälkä että
vatsaa vääntää ja kääntää!”
”Siinä tapauksessa meidän pitää jakaa keskenämme
ne muruset, jotka minulla vielä on repun pohjalla”,
Tuhkapoika vastasi.
”Uu-uuu, sitten en syö sinua”, susi sanoi.
Tuhkapoika tarpoi nummien halki ja vuorten yli. Yhtäkkiä
edessä kohosi jotain niin valtavaa ja painavaa, että maa
ihan järisi. Siinä oli jättiläisen kokoinen peikko, joka
etsiskeli kristittyjä ruoakseen.
Peikon jylisevät sydämenlyönnit kajahtelivat vuorten
rinteillä kuin ukkonen. Tuhkapoikaa ei kuitenkaan enää
rasittanut reppu eikä täysi vatsa. Hänen oli helppo juosta
peikkoa kovempaa, ja hän pakeni katajatiheikön läpi.
Hetkessä hän oli tiessään.
Vihdoinkin Soria Morian linna seisoi hänen edessään,
kimmeltävä kultavuori häälyvänhimmeän sumun
keskellä. Kaikkialla oli hiljaista. Tuhkapoika oli
ihmeissään. Linnassa oli varmasti vankina prinsessa,
joka kaipasi vapauteen. Oli päästävä linnaan
pelastamaan prinsessa. Kunpa hän vain löytäisi tien
paksun sumun läpi!
Linnaa vartioi suunnattoman suuri lohikäärme, jolla oli
monta päätä. Se oli nukkunut satatuhatta vuotta. Sen
halkeillut nahka oli sammalen ja heinän peitossa, ja
suljetut silmät olivat painuneet syvälle pään sisään.
Tuhkapoikaa pelotti, mutta hän hiipi hiljaa ohi ruman
pedon, joka nukkui kuin tukki.
Linnan lähellä kasvoi kultainen lehmus. Lehmuksen
oksalla nukkui kultainen lintu, joka hohti kirkkaasti
kuin aurinko. Lintu oli nukkunut satatuhatta vuotta. Se
oli niin kaunis, että Tuhkapojan teki mieli koskettaa
sitä. Samassa hän kuitenkin muisti ison, ruman
lohikäärmeen. Kultaisen linnun ääni saattaisi herättää
lohikäärmeen unesta. Tuhkapoika meni hiljaa linnan
portille.
Portti oli selkosen selällään, ja sisällä linnassa oli
prinsessa rapsuttamassa valtavankokoista, nukkuvaa
peikkoa.
”Johan nyt! Vai uskaltaa kristitty ihminen tulla tänne”,
sanoi prinsessa.
”Siltä näyttää”, Tuhkapoika vastasi.
”Kun peikko herää, se syö sinut elävältä”, prinsessa
sanoi, ”mutta juo tuosta pullosta tuolla sen verran että
jaksat heiluttaa isoa miekkaa, joka on nojallaan tämän
huoneen nurkassa. Pidä kiirettä!”
THEODOR KITTELSEN: PALATSI (OSA SORIA MORIAN LINNASTA, 12 SATUAIHEISESTA MAALAUKSESTA KOOSTUVASTA SARJASTA, 1900.
NASJONALMUSEET FOR KUNST, ARKITEKTUR OG DESIGN. KUVA: JAQUES LATHION
S. 2/8–3/8:
THEODOR KITTELSEN: TUHKAPOIKA JA SUSI (OSA SORIA MORIAN LINNASTA, 12 SATUAIHEISESTA MAALAUKSESTA KOOSTUVASTA SARJASTA), 1904.
NASJONALMUSEET FOR KUNST, ARKITEKTUR OG DESIGN. KUVA: JAQUES LATHION
Tuhkapoika riensi juomaan pullosta pitkän kulauksen.
Nyt hän jaksoi nostaa miekan helposti kuin höyhenen.
Samassa peikko heräsi.
”Haa! Haistan kristityn veren”, peikko karjui.
”Niin varmaan”, Tuhkapoika sanoi, ”mutta minä parannan
sinut pian siitä vaivasta.”
Sitten hän katkaisi ruman peikon kaulan. Ja kylläpä
prinsessa tuli iloiseksi!
Sitten Tuhkapoika sai palkinnoksi prinsessan ja puoli
valtakuntaa ja kaiken Soria Morian linnan kullan ja
hopean. Eikä sellaisia häitä ollut ennen nähty. Hääkulkue
ulottui kylän päästä toiseen. Itse kuningas oli vieraana
häissä, ja kirkkoherra ja suntio myös. Karhu, susi ja
kettu ja vieläpä kylän kerjäläiseukko olivat mukana
kulkueessa.
Ja niistä menoista ja juhlista puhuttiin kautta
kahdentoista kuningaskunnan.
Jos et usko, mene kysymään niiltä, jotka olivat mukana.