SORIA MORIAN LINNA Tuhkapojan seikkailuja
SORIA MORIAN LINNA Tuhkapojan seikkailuja Theodor Kittelsen Eräänä päivänä Tuhkapoika oli levittelemässä tulisijaan kertynyttä tuhkakasaa, kun siinä kytevät kekäleet vierähtivät esiin ja niistä muodostui kullalta kimmeltävä linna. Sen koommin ei ajatus linnasta antanut Tuhkapojalle hetkenkään rauhaa. Linna oli niin upea, että hänen oli välttämättä löydettävä samanlainen. Tuhkapojalle annettiin repuntäysi eväitä, ja hän lähti suureen maailmaan etsimään linnaa. Hän kulki halki metsien ja laaksojen ja yli kaukaisten vuorten. Kaukana, hyvin kaukana, välkehti jotain, kuin pikkuinen tähti. Kun hän lähestyi sitä, hän näki, että vielä kauempana, auringosta itään ja kuusta länteen, hohti kaukaisuudessa kultaisena Soria Morian linna. Sitten Tuhkapoika tuli metsään, jossa hän tapasi ketun. ”Ole kiltti ja anna minulle jotain syötävää”, kettu pyysi. ”On niin nälkä että vatsassa kurisee ja murisee.” ”Kettuparka”, vastasi Tuhkapoika, ”käy toki istumaan ja syö, mitä minulla on repussani.” ”Siunattu poika”, kettu sanoi hymyillen tyytyväisenä. Syvemmällä synkässä metsässä Tuhkapoika tapasi itse karhun. ”Poika hyvä, anna minulle jotain syötävää”, karhu murisi. ”On niin nälkä, että vatsa ihan karjuu.” ”Herran tähden, ei minulla paljon ole jäljellä, mutta jos sinulla on noin kova nälkä, on toki oikein jakaa se vähä mitä minulla on kanssasi”, Tuhkapoika vastasi. ”Olen hyvin kiitollinen”, karhu sanoi. ”En syö kaikkea, älä pelkää.” Tuli aina vain pimeämpää. Pensaikossa hehkui vihreä silmäpari. Siellä oli susi. ”Uu-uuu”, susi ulvoi. ”Haluan ruokaa! On niin nälkä että vatsaa vääntää ja kääntää!” ”Siinä tapauksessa meidän pitää jakaa keskenämme ne muruset, jotka minulla vielä on repun pohjalla”, Tuhkapoika vastasi. ”Uu-uuu, sitten en syö sinua”, susi sanoi. Tuhkapoika tarpoi nummien halki ja vuorten yli. Yhtäkkiä edessä kohosi jotain niin valtavaa ja painavaa, että maa ihan järisi. Siinä oli jättiläisen kokoinen peikko, joka etsiskeli kristittyjä ruoakseen. Peikon jylisevät sydämenlyönnit kajahtelivat vuorten rinteillä kuin ukkonen. Tuhkapoikaa ei kuitenkaan enää rasittanut reppu eikä täysi vatsa. Hänen oli helppo juosta peikkoa kovempaa, ja hän pakeni katajatiheikön läpi. Hetkessä hän oli tiessään. Vihdoinkin Soria Morian linna seisoi hänen edessään, kimmeltävä kultavuori häälyvänhimmeän sumun keskellä. Kaikkialla oli hiljaista. Tuhkapoika oli ihmeissään. Linnassa oli varmasti vankina prinsessa, joka kaipasi vapauteen. Oli päästävä linnaan pelastamaan prinsessa. Kunpa hän vain löytäisi tien paksun sumun läpi! Linnaa vartioi suunnattoman suuri lohikäärme, jolla oli monta päätä. Se oli nukkunut satatuhatta vuotta. Sen halkeillut nahka oli sammalen ja heinän peitossa, ja suljetut silmät olivat painuneet syvälle pään sisään. Tuhkapoikaa pelotti, mutta hän hiipi hiljaa ohi ruman pedon, joka nukkui kuin tukki. Linnan lähellä kasvoi kultainen lehmus. Lehmuksen oksalla nukkui kultainen lintu, joka hohti kirkkaasti kuin aurinko. Lintu oli nukkunut satatuhatta vuotta. Se oli niin kaunis, että Tuhkapojan teki mieli koskettaa sitä. Samassa hän kuitenkin muisti ison, ruman lohikäärmeen. Kultaisen linnun ääni saattaisi herättää lohikäärmeen unesta. Tuhkapoika meni hiljaa linnan portille. Portti oli selkosen selällään, ja sisällä linnassa oli prinsessa rapsuttamassa valtavankokoista, nukkuvaa peikkoa. ”Johan nyt! Vai uskaltaa kristitty ihminen tulla tänne”, sanoi prinsessa. ”Siltä näyttää”, Tuhkapoika vastasi. ”Kun peikko herää, se syö sinut elävältä”, prinsessa sanoi, ”mutta juo tuosta pullosta tuolla sen verran että jaksat heiluttaa isoa miekkaa, joka on nojallaan tämän huoneen nurkassa. Pidä kiirettä!” THEODOR KITTELSEN: PALATSI (OSA SORIA MORIAN LINNASTA, 12 SATUAIHEISESTA MAALAUKSESTA KOOSTUVASTA SARJASTA, 1900. NASJONALMUSEET FOR KUNST, ARKITEKTUR OG DESIGN. KUVA: JAQUES LATHION S. 2/8–3/8: THEODOR KITTELSEN: TUHKAPOIKA JA SUSI (OSA SORIA MORIAN LINNASTA, 12 SATUAIHEISESTA MAALAUKSESTA KOOSTUVASTA SARJASTA), 1904. NASJONALMUSEET FOR KUNST, ARKITEKTUR OG DESIGN. KUVA: JAQUES LATHION Tuhkapoika riensi juomaan pullosta pitkän kulauksen. Nyt hän jaksoi nostaa miekan helposti kuin höyhenen. Samassa peikko heräsi. ”Haa! Haistan kristityn veren”, peikko karjui. ”Niin varmaan”, Tuhkapoika sanoi, ”mutta minä parannan sinut pian siitä vaivasta.” Sitten hän katkaisi ruman peikon kaulan. Ja kylläpä prinsessa tuli iloiseksi! Sitten Tuhkapoika sai palkinnoksi prinsessan ja puoli valtakuntaa ja kaiken Soria Morian linnan kullan ja hopean. Eikä sellaisia häitä ollut ennen nähty. Hääkulkue ulottui kylän päästä toiseen. Itse kuningas oli vieraana häissä, ja kirkkoherra ja suntio myös. Karhu, susi ja kettu ja vieläpä kylän kerjäläiseukko olivat mukana kulkueessa. Ja niistä menoista ja juhlista puhuttiin kautta kahdentoista kuningaskunnan. Jos et usko, mene kysymään niiltä, jotka olivat mukana.
© Copyright 2024