Seitsemän veljeksen vaellusreitti
Tämän voisi laadukkaamminkin tehdä ja taittaa, mutta suoraan blogitekstejä kopioimalla näillä taidoilla emme ilmaisohjelmilla parempaan kyenneet: Terveisin jormas & päivis [email protected] maanantai 20. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 1 Viime talvena haaviimme tarttui tieto, että Seitsemän veljeksen vaellusreitti oli siirretty pois Tuusulan Jokilaaksomme mailta. Kyseisestä reitistä emme olleet kuulleet aiemmin mitään. Havainto sai meidät tutustumaan aiheeseen tarkemmin. Tuleva, urbaani eräkotimme vaelluksen ajan Teimme päätöksen, että seuraavana kesänä kävelemme koko reitin omalla urbaanilla tavallamme. Siitä lisää myöhemmin, sillä vaelluksestamme ja sen valmistelusta teemme blogimaisen päiväkirjan valokuvineen. Ehkä julkaisemme sen muuallakin, sillä netistä ei löydy yhtään tarinaa, joka kertoisi koko reitin kulkemisesta. Yhden historian mukaan idea pääkaupunkiseudulla kulkevasta vaellusreitistä syntyi kesällä 1964, kun Akateeminen Urheiluliitto halusi jalostaa edellisenä talvena järjestämänsä Oulu-Helsinkihiihdon kokemuksia pysyväksi reitiksi. Jo seuraavana syksynä järjestettiin Seitsemän veljeksen vaellus, joka kulki Nurmijärven Palojoelta Helsingin Pirkkolaan. Vaelluksen rinnalle kehitettiin Impivaaran juoksu, johon parhaimmillaan osallistui yli 2000 kuntoilijaa. Alkukilometrit taivallettiin kapeita polkuja pitkin yli kallioiden ja halki upottavien soiden. Juoksu ja sen raskaus keräsivät mainetta ulkomaita myöten, mutta osallistujien toiveesta sen kulku siirrettiin tasaisille teille. Maastopyöräilyyn haastavat polut ja rapaiset taipaleet sopivat mainiosti. Helsingin ja Hyvinkään välillä järjestettiin myös Seitsemän veljeksen hiihto. Huonoina lumitalvina hiihto piti typistää vain Hyvinkäällä kiertäväksi tai jopa peruuttaa. Lopulta hiihto lakkautettiin kokonaan. Oulu-Helsinki-hiihto poiki myös Taaborin Hölkän, joka seurasi Nurmijärvellä Seitsemän veljeksen reittiä ja kurvasi Tuusulan kautta maaliin. Myös Pääkaupunkijuoksu ylläpitää Impivaaran juoksun perinteitä, joskin se kiertää Helsingin Keskuspuistossa vain Pirkkolan ja Tuomarinkylän välillä. Seitsemän veljeksen vaellusreitti alkaa Kansallisteatterin edustalla olevalta Aleksis Kiven patsaalta ja kulkee Helsingin Keskuspuiston, Vantaan, Tuusulan ja Nurmijärven kautta Hyvinkäälle. Reitti on 90 km pitkä, ja se kulkee suuren osan matkasta asutuksen tuntumassa. Reitti on parhaimmillaan Helsingin Keskuspuistossa, Nurmijärven pohjoisosissa ja Hyvinkäällä. Tuusulan osuudelle on löydetty uusi mukava linjaus, joka kulkee mm. Ruotsinkylän tutkimusmetsän eksoottisten puulajien katveessa. Vaellusreitti soveltuu lyhyelle kylästä kylään tehtävälle päiväretkelle tai useamman päivän vaellukselle. Reitin varrella on nähtävyyksiä, taukopaikkoja sekä ruokailu-, peseytymis- ja majoituspalveluita. Vaellusreitti sopii patikointiin ja maastopyöräilyyn sekä osin myös hiihtoon. Reitti ylsi 10 joukkoon Vuoden Retkikohde 2014 -äänestyksessä, jonka tulokset julkistettiin GoExpo-messuilla vuonna 2014. tiistai 21. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 2 Olemme vähän huonoja valmistautujia, kun kyse on matkoista. Emme juurikaan tutustu kohdemaan tai -maiden tarjontaan. Yleensä vain menemme ja katsomme, mitä löytyy. Seitsemän veljeksen vaellusta varten olemme kuitenkin valmistautuneet hankkimalla karttoja, jotta pysyisimme oikealla reitillä. Tosin Helsingissä ja Vantaalla pitää mennä vähän näppituntumalla, sillä virallista reittiä ei kummastakaan kaupungista ole olemassa. Tai emme sellaisia ole ainakaan löytäneet. Suunnilleen kuitenkin tiedämme, mistä vaelluksen on sen alkupäässä tarkoitus mennä. Olemme myös jo käyneet katsomassa, minne ensimmäisen päivän patikointi päättyy. Sopiva paikka löytyi Vantaankoskelta. Matkaa Aleksis Kiven patsaalta ensimmäiselle stopille on noin 20 kilometriä. Voi olla, että haukkaamme vähän turhan ison palan aloituspäivänä, mutta luultavasti kävely on kuitenkin suhteellisen helppoa, koska tässä vaiheessa ei vielä kuljeta metsäpoluilla. Kun idea Seitsemän veljen vaellusreitin patikoimisesta syntyi, ajattelimme yöpyvämme hotelleissa (heh, emme vielä silloin käsittäneet, että matkan varrella ei ole kauheasti palveluita) tai vaihtoehtoisesti teltassa. Se ei kuitenkaan tuntunut kovin houkuttelevalta ajatukselta. Mutta yöpymisten ongelmaankin löytyi ratkaisu: Matkakoti. Matkailuautossa yöpymiseen tosin tarvitaan myös henkilöautoa, joka on ikään kuin huoltojoukon käytössä. Mitään huoltojoukkoa meillä ei todellisuudessa ole, mutta hieman ajelemalla edestakaisin saamme Matkakodin aina sinne, minne päivän patikointi päättyy. Kun olemme ensimmäisen päivän aamuna jättäneet Matkakodin Vantaankoskelle ja hypänneet sieltä bussiin mennäksemme Helsingin keskustaan, takaisin tullessa Matkakoti siis odottaa meitä. Toisena aamuna olemme ajatelleet kävellä noin kymmenen kilometrin matkan kotiin Jokilaaksoon, josta otamme henkilöauton ja ajamme hakemaan Matkakodin. Seuraavaa yöpymispaikkaa emme ole vielä ratkaisseet, mutta ainakin nyt tuntuu, että Jokilaaksoon on Vantaankoskelta hieman liian lyhyt matka. Matkakoti pitää siis saada joitakin kilometrejä meiltä eteenpäin. Ratkaisematta on sekin, miten päivis selviää henkisesti siitä, että mustikat kypsyvät kaiken aikaa, mutta ainakaan patikoidessa ei ole aikaa pysähtyä marjoja poimimaan. Tai kuka tietää? Palaamme siis vielä henkilöautolla Jokilaaksoon, josta kävelemme Matkakodille. Seuraavana aamuna pitää ensin ajaa matkailuautolla Jokilaaksoon, josta otamme henkilöauton ja ajamme sen ja Matkakodin sinne, mihin kolmannen päivän patikointi päättyy. Henkilöautolla palaamme kolmannen patikointipäivän lähtöpaikkaan. Majoitusjärjestely eestaas-autoiluineen kuulostaa vähän monimutkaiselta, mutta esimerkiksi päivittäisiä ruokailuja ei ole vielä ajateltu ollenkaan. Niiden toteutus voi olla paljon autojen kuljettamista hankalammin järjestettävissä. Matkakodin jääkaappikaan ei ole kovin suuri, joten ruokavarastoa pitää varmaan täydentää useammankin kerran. Reitin varrelta ei ehkä helposti löydy ruokailupaikkoja, joten kävellessäkin mukana pitää olla eväitä, ettemme ainakaan nälän takia nyykähdä kesken matkaa. Ruokailun suhteen lähdemme ajatuksesta, että se ei saa aiheuttaa liiaksi tekemistä. Ei siis ruoanlaittoa Matkakodissa päivän päättyessä, ei siis myöskään tiskivuoria. Kuinka se sitten käytännössä toteutuukaan, se jää nähtäväksi. keskiviikko 22. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen valleusreitti, osa 3 Huomenna on lähtöpäivä. Onneksi näin, sillä tänään näyttää vettä satavan oikein kunnolla. Vaikka sateisinkin sääennuste neljästä jota seuraamme, sanoi tälle aamulle, että "siellä täällä kevyttä sadetta". Mutta aikoihin emme ole luottaneet sääennustuksiin. Ne ovat todella arvauskeskuksia ja ennustuksia, jotka lisäksi muuttuvat vuorokaudenkin aikana monta kertaa. Toki hellesääkään ei liene kävelyyn paras vaihtoehto, vaikka varsinkin siihen olemme tottuneet, sillä talvisin kävelemme Thaimaan Pattayalla lähes joka päivä lämpötilan ollessa 30 asteen molemmin puolin. Seitsemän veljeksen varllusreitin yksi linjaus oli kuumaisemissa, Seepsula Oy:n Senkkerimäen kiviainesaseman maiden läpi. Yhdessä vaiheessa suunnittelimme toteuttavamme vaelluksemme kuvan traktoriksi rekisteröidyllä ajoneuvolla, joka ei ole mönkijä. Mukava nimi sille on kömpijä, vaikkakin me tunnemme hyötyajoneuvomme Kuuautona. Sen kanssa olemme kulkeneet paljonkin Seitsemän veljeksen vaellusreitin sillä Tuusulan osuudella, joka kiertää Metsäntutkimuslaitoksen mailla. Sinnekään ei tietty olisi asiaa moottoriajoneuvolla ilman maanomistajan lupaa. Keräämme metsistä roskia ja muuta jätettä, sillä vastuulliset ihmiset näkevät melkoisesti vaivaa saadakseen viedyksi luontoon akkuja, kodinkoneita, autonrenkaita ja niin edelleen. Hämmästyttävää se on siksi, että mainitsemiamme tuotteita saa viedä ilmaiseksi moneenkin vastaanottopaikkaan ympäri valtakuntaa. Aivan oma lukunsa on jokaisen luontoon ajon estävän puomien seutu, jonne kertyy ihmisten sinne tuomaa jätettä aivan uskomaton määrä ja kirjo. Yhden kerätyn kuorman kanssa Tuusulasta kyselimme, että olisiko tapauksessamme kunnalla mahdollisuus osallistua vapaaehtoiseen luonnon siistimiseen panostamaamme yhteiskuntavastuuseen, jotta voisimme viedä luonnosta keräämämme roskat jonnekin niille kuuluvaan paikkaan ilman jätteiden käsittelymaksua. Kohtuullisen irvokasta vastauksen sanamuodossa oli, että ei ole kunnalla tällaista PALVELUA, vaan kuntalaisen on kiikutettava muiden jätteet muiden mailta omalla kustannuksellaan naapurikaupunkiin ja maksettava vielä jätteenkäsittelymaksutkin. Me naiiviudessamme luulimme itse palvelevamme kuntaa ja kuntalaisia. Kuten osassa 1 totesimme, on vaellusreitin historia tai juuret useamman kymmenen vuoden takaiset. Siihen nähden reitistä on kovin vähän tietoa, virallista ja epävirallista. Kun kyselimme asiaa niin Helsingin kuin Vantaankin infoista, oli tietäväisimmät vastaukset, että "olen kyllä kuullut sen jossakin". Reittinähän Helsingin osuus on Keskuspuistossa, joten paljonkaan itse reitin eteen ei pääkaupungin tarvitsisi tehdä. Samoin on Vantaan laita, josta ei löytynyt käytännössä mitään tietoa koko reitistä, saati Vantaan osuudesta. Kun ajatellaan kuinka reitin nimen mukaisesti kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi on yhdistettävissä ulkomaalaistenkin retkimatkailuun, on kyseessä oivallinen hanke. Me osaltamme täytämme tiedon puutteen aukkoa jakamalla kokemuksemme kesälomamatkastame kaikille. torstai 23. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen valleusreitti, osa 4 Selfie A. Kiven kanssa jäi ottamatta. Lomamatkan voi tehdä näinkin. Aamulla veimme Matkakodin ja henkilöauton Vantaankoskelle kosken partaalle Kuninkaantielle. Sieltä kävelimme lähimmälle bussipysäkille mennäksemme Helsingin keskustaan Aleksis Kiven patsaalle, josta Seitsemän veljeksen vaellusreitti alkaa. Alku olikin sujuva, mutta kun pääsimme Rautatientorille, jouduimme vähän kakistelemaan. Aleksis ja koko tori oli aidattu ja aidan sisällä oli oluttelttaa vieri vieressä odottamassa janoisia kesävieraita. Emme siis päässeet ottamaan selfietä kirjailija Kiven kanssa. Paikalla ollut vartija toivotti kyllä meidät tervetulleeksi klo 12, jolloin portit ja kaljahanat olisivat auenneet. Emme jääneet odottamaan, joten vaelluksemme kohti Vantaankoskea alkoi noin klo 10.30. Alkumatka kohti Keskuspuistoa oli meille kovin tuttu. Samoja väyliä olemme usein kulkeneet jalkaisin ja pyörillä, kun vielä asuimme Mäkelänkadulla. Ja tässä vaiheessa jalka nousi vielä kevyesti. Metsäisillä väylillä oli mukava taivaltaa, vaikka välillä täytyi turvautua satelliitteihin paikantaaksemme itsemme. Keskuspuistossa reittejä risteilee moneen suuntaan, eivätkä opasteet aina riittäneet opastamaan ainakaan meitä oikeaan suuntaan. Kertaakaan emme kuitenkaan kuvitelleet olevamme eksyksissä. Mustikoita oli puisto pullollaan, mutta marjastajia näimme vain muutaman. Sinne jäävät marjat mätänemään metsiin. Olisikohan Aleksis pysähtynyt nauttimaan mustikoista, jos olisi kulkenut samaa reittiä kohti Nurmijärveä tai sieltä Helsingin suuntaan? Mietimme, miten siihen aikaan matkustaminen ylipäätään onnistui. Minkä verran piti oikeasti kulkea kävellen? Mahtoivatko kirjailijan kengät hiertää, kun tuolloin ei vielä ollut mukavia lenkkikenkiä pitkiä matkoja taivaltavien kulkua helpottamaan. Kahvihammasta kolotti reilun tunnin vaelluksen jälkeen. Ohitimme ensin Maunulan majan, joka oli kiinni. Olisi infon mukaan auennut vasta neljän aikaan iltapäivällä. Liian myöhäinen ajankohta meille. Seuraava kahvittelupaikka olisi ollut Pirkkolan puistossa. Sieltä löysimme jäähallin, mutta jos siellä olikin kahvila, auki se ei ainakaan ollut. Ei siis kahvia vieläkään. Jorma sen sijaan jakoi vesipullonsa sisällön samaan aikaan paikalle tupsahtaneen, puolittain saksanpaimenkoiran kanssa. Lähiviljaa kasvaa helsinkiläisellä vehnäpellolla Keskuspuiston reitin varrella. Ei hätää. Kartassa oli reittimme varrella vielä yksi kahvikupin kuva. Paikka oli Paloheinä. Vaan kuivaa oli sielläkin. Jäähallin ovella oli lappu, jonka mukaan kahvila aukeaisi muutaman päivän päästä. No, ei Seitsemän veljeksen vaellusreitille ole tultu kahvia ryystämään, mutta mistä Paloheinässä pääsee takaisin Keskuspuiston reitille? Parkkialueen rakentaminen oli siellä hieman vaiheessa, joten reiteille kulkua oli vaikeahko hahmottaa. Piti tuumata ja kurkotella taas satelliittien puoleen. Haltiala löytyi kuitenkin ja sieltä osasimme Pitkäkoskelle, jossa Helsinki muuttui Vantaanjoen kohdalla Vantaaksi. Kartalla kahvikupin kuvia ei enää ollut tarjolla, mutta vastaan tuli silti rakennus, jossa kyltin mukaan sijaitsee kesäkahvila. Mutta mitä tekee kesäkahvilan pitäjä kesällä? Lomailee tietysti. Kuppila oli kiinni, joten ensimmäisellä etapillamme emme päässeet pitämään kahvitaukoa. Kun Silvolan tekojärvi oli ohitettu ja pääsimme viimein Kuninkaantielle, jalat olivat jo hyytelöä. Ei kauheasti auttanut, vaikka aktivointiranneke riemuitsi aktiivisesta päivästä ja askelmittari kertoi ennätyslukemia. Viimeiset kaksi kilometriä olivat jo lähes tuskaa. Mutta olihan takana yli 20 kilometriä. Se on aika paljon meille, ikäihmisille. Ehkä olisi ensimmäisenä päivänä pitänyt tyytyä vähän lyhyenpään kävelyyn. Perillä kello näytti noin puoli neljää. Nälkäkin jo vaivasi. Mutta päätepisteessä Vanhan Viilatehtaan iltaravintola oli auki. Sieltä saimme ruokaa ja myös ne koko päivän kaivatut kahvit jäätelön kanssa. Reittivalintamme perustuivat sanallisiin kertomuksiin Seitsemän veljeksen vaellusreitistä sekä Helsingin ja Vantaan polkupyöräreittikarttoihin. perjantai 24. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 5 Vaellusreitti kulkee Kehä 3 alta. Nyt on kaksi kaupunkia takana, Helsinki ja Vantaa. Matkaa olemme taivaltaneet hieman reilu 30 kilometriä. On ollut laillaan mukavaa ja mielenkiintoista. Kummankaan kaupungin alueella ei missään ole ollut pienintäkään mainintaa reitistä. Kummallista. Reitin lähtöpaikka Rautatientorilta, Aleksis Kiven patsaalta on aivan ehdoton valinta. Joukkoliikenneasemat ovat kaikki aivan lähellä, samoin Keskuspuiston alku. Se oli valitettavaa, että Helsinki oli valjastanut koko alueen olutteltoille ja vain heidän ehdoillaan. Sinne sisään aitaukseen jäi kansalliskirjailijamme. Ja Kehäradan päältä. Vantaalla olisi reitille varmasti paljonkin annettavaa, mutta jonkun pitäisi ottaa asia omakseen. Lähestulkoon koko Vantaan osuus kuljetaan kevyen liikenteen väyliä tai ajotien sivussa. Tämä pienellä varauksella. Koska reitin Vantaan ja Helsingin osuuksia ei ole mistään saatavissa, on pitänyt kulkea arpaa heitellen. Nimittäin teitä mistä valita, on paljon. Vantaanjoen tuntumassa olisimme ehkä voineet valita toisinkin. Toisena vaelluspäivänä oli tarkoitus jatkaa aamulla Vantaankoskelta Tuusulaan, mutta mieli muuttui yön aikana. Päätimmekin ajaa huoltoautollamme Myllykylään ja kävellä sieltä Vantaankoskelle. Tuusulassa reitin uusi linjaus on merkitty netistäkin saatavaan karttaan. Ensi tuntuma EteläTuusulassa antoi esimakua siitä, että mitään muuta ei reitin eteen luonnossa ole sitten tehtykään. Vantaan rajalta lähtevällä Tuusulan osuudella ei käytännössä ole kaikilta osin edes polkua saati pyörällä kuljettavaa väylää. Tämä jo1700-luvulla käytössä ollut, suojeltu tieohja alkaa tai päättyy Kuutamotielle. Etelä-Tuusulassa reittiä ei helpolla edes löydy. Pitää omata kohtuullisen kelvolliset jalat ja kelpo suunnistustaito, sillä muuten ei väylää edes löydy. Ilman gps-paikantimella toimivaa maastokarttaa emme olisi selvinneet metsässä samoamaamme parin kilometrin matkaa Tuusulanjoen tuntumassa. Ensi yön olemme tutussa paikassa, kodissamme Jokilaaksossa http://www.elamantahden.fi/. Katsastamme postin, kastelemme kasvihuoneen hyötykasvit, käymme Jokilammissamme iltauinnilla ja yövymme Duokodissamme. Aamulla matkaa jatkuu ja saattaa olla, että silloinkin kävelemme ikään kuin takaperin. Ja tulemme jostakin Nahkelan ja Nurmijärven suunnalta toiseksikin yöksi kotimaisemiin. Meiltä muuten löytyy aika usein satunnaiselle kulkijalle yöksi ainakin sateensuoja, jos Seitsemän veljeksen vaellusreitillä kulkiessa ei löydy paikkaa, johon päänsä kallistaa. Rahaakaan ei tarvitse olla, sillä meillä ei sillä voi maksaa yösijaa eikä mahdollista saunaakaan. lauantai 25. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 6 Jos Seitsemän veljeksen vaellusreitin oikea kulkusuunta on Helsingistä Hyvinkäälle, olemme taas kulkeneet sitä väärään suuntaan. Suunnan valinta mahdollisti kuitenkin sen, että voimme taas ensi yön olla kotona. Ajoimme aamupäivällä Tuusulan Nahkelaan, jätimme auton koulun pihaan ja lähdimme kävelemään kohti Myllykylää. Matkaa lienee kymmenen kilometrin verran, ehkä enemmänkin. Heti alkusuoralla Jorma osallistui ladonpurkutalkoisiin nostelemalla muutaman painavamman pöllin purkajien peräkärryn kyytiin. Jormas tarjoutui talkooavuksi Nahkelassa pellon laidalla. Vaikka tuntuu, että Tuusulassa Seitsemän veljeksen reittiä ei pahemmin tunneta, tapaamamme ihmiset näyttivät kuitenkin tietävän, mistä on kyse. He osasivat myös kertoa, että reitin varrelle on tehty esteitä motoristien ajelun estämiseksi. Metsäntutkimuslaitoksen mailla mietimme metsää ja sen opasteiden kohtaloa nyt kun alueella ei enää ole Metlan toimintaa. Lähes ensitöiksemme saimmekin kiertää puupinon ja hiekkakasan. Muuten reitti kulki suunnilleen niin kuin karttaan oli merkitty. Nahkelan ja Lahelan välillä olisimme voineet helpottaa kulkua ja kävellä vanhaa hiekkatietä pitkin. Päätimme kuitenkin yrittää patikoida metsäreittiä, vaikka siitä oli tieto, että silloin luultavasti joutuu rämpimään ja etsimään oikeaa linjaa. Juuri eilen teimme niin ja päätimme, että enää emme rämmi missään. Mutta niinpä vain rämmimme ja löysimme lopulta itsemme ihmisten ilmoille Hernemäentien kohdalla. Sopivasti reitin tuntumassa on Lahelan K-kauppa, jonne poikkesimme ostamaan juotavaa ja jäätelöä. Lahelassa reitti kulkee pientalojen reunustamia pikkuteitä pitkin ja ainut paikka Tuusulajoen ylittämiseksi on Jokitien vanha silta. Mietimme, mitä sillalle mahtaa tapahtua, kun rakenteilla oleva uusi silta valmistuu. Todennäköisesti se jää ainakin kevyen liikenteen käyttöön. Metsästä löytyi vieraskirja, jonne Jorma kirjoitti terveisemme. Ruotsinkyläntieltä jatkoimme taas kohti metsää kartan opastuksella. Jossain kohtaa ehkä harhauduimme reitiltä tai sitä ei todellisuudessa ehkä olekaan olemassa muuten kuin karttaan piirrettynä. Pääsimme kuitenkin Metsäntutkimuslaitoksen maille, jossa oli jo helppo kävellä. Tosin monet risteävät polut tekevät oikealla reitillä pysymisen haasteelliseksi. Metsässä näytti välillä ihan siltä kuin olisimme kulkeneet vanhanaikaisia kärryteitä pitkin. Ehkä kuljimmekin. Tuusulan reitit eivät todellakaan ole parhaasta päästä. Paikkakuntalaisina ymmärsimme ehkä hieman muita paremmin, mistä pitää mennä, kun metsäpolut olivat välillä aivan kateissa. Silti mekään emme täysin välttyneet polttavilta nokkosilta, raapivilta risukoilta ja märiltä ojilta. Ehkä juuri siksi, että reittejä ei yksinkertaisesti jokaisessa kohdassa ollut olemassakaan, aikaa reitin kulkemiseen tuhraantui melkoisesti. Mutta eihän meille mihinkään ollut kiire. Jos kaipaa Ruotsinkylän seutuvilla virkistyspaikkaa ja ehkä joissakin tapauksissa levähdyksellekin sijaa, on siihen oiva paikka Villa Tammikko. Tuusula on huolehtinut omalta osaltaan surkeasti koko reittiosuuden suunnittelusta lähtien. Rykmentinpuistokin monine nähtävyyksineen ja uimahalleineen jää kokonaan hyödyntämättä, vaikka alueella on esimerkiksi reliefeineen seitsemän peruskorjattua kerrostaloa, joista jokainen on saanut nimensä Seitsemästä veljeksestä. sunnuntai 26. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 7 Tänään säätiedotus lupailee niin paljon vettä, että pidämme vaeltamisesta vapaapäivän. Mutta reitiltä voi myös poiketa moneen mielenkiintoiseen paikkaan. Me valitsemme itsellemme sopivan aseman ja tutustumme Kehärataan ja käymme Kontulassa Helmigrillissä syömässä. Päivän antina tarjoamme muutaman kuvan teksteineen reitin varrelta: "Lennä lennä leppäkerttu ison kiven juureen...." Kuninkaantie kulki Turusta Venäjälle jo silloin, kun nopein kulkupeli olivat hevoset. Tästä alkaa Myllykylän valaistu luontopolku (kuntopolku). Kaunista luontoa riittää jokaiselle... Vesitie (Vantaanjoki) ja maantie (Kuninkaantie). Puukin (Euroopan lehtikuusi) voi kasvaa väärin tai ainakin väärään. Hyötykasviviljelmiä. Silmäniloviljelmiä ja citykanien ruokaa. maanantai 27. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 8 Vaellus jatkui tänään eilisen vapaa- ja sadepäivän jälkeen. Ajoimme aamulla Matkakodin Nurmijärven Myllykoskelle, josta patikoimme noin kymmenen kilometrin matkan Tuusulan Nahkelaan, jossa koulun pihaan lauantaina jättämämme auto odotti meitä. Nurmijärvellä Seitsemän veljeksen reitti ja ohjeistukset ovat aivan omaa luokkaansa. Myllykoskoskelta löytyivät helposti viitat, joiden perusteella tiesi mihin lähteä. Suuntamme oli kohti Taaborin vuorta Palojoella. Myllykoskelta lähtien reittiä oli varsin helppo taivaltaa. Eilinen ja ehkä vielä aamuinenkin sade oli paikoin tehnyt reitin liukkaaksi, mutta rämpiä ei Nurmijärvellä tarvinnut. Oli metsäpolkua, hiekkatietä ja ehkä vanhaa metsäautotietäkin. Jossain kohtaa jäimme tuumimaan, olemmeko enää oikealla polulla. Hetkeä aikaisemmin puihin punaisella maalilla tehtyjä merkintöjä oli vieri vieressä, mutta äkkiä ne loppuivat kokonaan. Huoli oli turha. Kartankin mukaan matka jatkui suoraan. Käytimme Nurmijärven kunnan sivuilta tulostamaamme Seitsemän veljeksen vaellusreitin karttaa. Virallinen reitti kulkee pitkän matkaa Palojoentietä seuraavaa kevyenliikenteen väylää pitkin. Matkan varrella oleva maalaismaisema oli varmaan paikoin hyvinkin samanlaista kuin Kiven aikoina. Taaborin vuori ja Aleksis Kiven syntymäkoti olivat mukava pysähdyspaikka ja tilaisuus poiketa pois autotien varrelta. Kiveä tuli tämän päivän vaelluksella mietittyä ehkä aikaisempaa enemmän. Oli koskettavaa ajatella, miten pieni Aleksis on joskus leikkinyt punamullalla maalatun kotitalonsa pihakalliolla siskonsa ja veljiensä kanssa. Ja tietysti sitä kaikkea, mitä lapsuusvuosien jälkeen tapahtui ennen kirjailijan varhaista kuolemaa. Kotitalon pihassa tapasimme suomalais-vietnamilaisen pariskunnan, joka kertoi juuri käyneensä Kiven kuolinmökissä Tuusulassa. Yhdessä ihmettelimme tuon ajan ihmisten elämää. Niin pienen pieni on kuolinmökki, Kiven veljen nelilapsisen perheen koti. Ei oikein osaa edes kuvitella, miltä mökissä olijoista on tuntunut, kun Kivi kuoli siellä vain 38-vuotiaana joulukuun viimeisenä päivänä 1872. Palojoelta kävelimme lopunkin matkaa kevyen liikenteen väylää pitkin, vaikka lähellä Tuusulan rajaa reitti olisi poikennut sivummalle. Tiedossa oli, että Tuusulan ja Nurmijärven reitit eivät kohtaa. Välissä olisi ollut joitakin satoja metrejä rämpimistä. Voi olla, että Tuusulan puolella oikeaa kohtaa ei edes olisi ollut kovin helppo löytää. Henkilöauto oli siis tallessa koulun parkkipaikalla, josta ajoimme Matkakodin kautta Nurmijärven keskustaan syömään ja hoitamaan muitakin tarpeellisia asioita. Ehkä ennen aamua olemme ratkaisseet, miten ja mistä saakka seuraavan päivän kulkemiset hoidellaan. Kumpi auto jää Nurmijärvelle ja kummalla ehkä ajamme huomenna kotiin saunomaan ja kastelemaan kasvihuoneen viljelykset. tiistai 28. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 9 -- Tämä on hiidenkirnu, mutta mikä se on? Tämän päivän taival Nurmijärven Myllykoskelta Rajamäelle tai oikeastaan toisinpäin oli hieman yli 15 kilometriä. Kävelimme nimittäin jälleen pohjoisesta etelään. Toiseksi pisin päivämatkamme. Näillä vuosirenkailla se oli aivan tarpeeksi, sillä lähes koko matkan kuljimme luonnossa, sinällään hyvin merkittyjä polkuja ja metsäteitä. Nurmijärvi on satsannut reitistöön tosissaan ja hyvä niin. On muillekin kunnille mistä ottaa mallia. Vantaan Pikkukoski Nurmijärvellä on näkemisen arvoinen. Huoltoautomme Suzuki odottaa huomiseen Rajamäen uimahallin parkkipaikalla, sillä huristimme Matkakodillamme Jokilaaksoon syömään herneitä, poimimaan mustikoita, kastelemaan kasvihuoneen kasveja ja tietty, konttisaunaan saunomaan. Yötäkin olemme Jokilaaksossa. Takana on nyt 90 kilometrin urakasta reipas 60 kilometriä. Taivalta on taitettu suunnilleen 10-15 kilometrin päivävauhtia ja monia asioita on matkan aikana ihmetelty. Paljon on peltoja, jotka ovat lähes kaikki viljeltyjä. Mutta suomalaiseen maalaismaisemaan ovat kuuluneet lehmät ja niiden laitumet. Ne puuttuvat, joten ehkä sille onkin enemmän perusteita miksi varsinkaan pääkaupunkilaislapset eivät enää tiedä mistä maito tulee kauppoihin. Nurmijärvi on panostanut reittiin. Reitistön Nurmijärven kunnan alueella on monta mielenkiintoista paikkaa, jossa pysähtyä. Sekin on hyvä toteutus, että reitti kiertää aivan Rajamäen taajaman läpi, jossa on helppo huoltaa itseään ja varusteitaan. Vaikka matkalla kuljetaankin aika tavalla metsäteitä, yhtään moottoripyörää tai mopoa ei maastossa ole matkalla näkynyt. Niille oma vaikeutensa tulee luonnollisesti siitä, että reitillä on pitkospuuosuuksia portaineen, joilla ei moottoriajoneuvoilla ajella. Eikä edes polkupyörillä. Nimittäin vastaan tuli pari vesseliä maastopyöriä kantaen, joista toisella oli musta kypärä ja siinä numero 8. En mitenkään malttanut olla sanomatta, että on siinä kasipallolla töitä. Kaveri vastasi, että niin on, kun tultiin tänne Nurmijärven ja Hyvinkään m§in kantamaan polkupyöriä. Mukavia kavereita, jotka oikeasti tuntuivat arvostavan, kun kerroimme kävelleemme Helsingistä saakka. Päivis ihmettelee traktorin munia. Jäljellä meillä on kahden päivän loppupuristus. Reitti päättyy Hyvinkään Sveitsin hotellin pihaan, mutta viimeisenkin päivän taidamme kävellä väärin päin. Sillä nyt tuntuu, että huomenna viemme Matkakotimme Hyvinkään ja Nurmijärven rajamaastoon ja kävelemme sinne molemmista suunnista. Sitäkin on tullut taivaltaessa pohdittua, että mitähän hyödyllistä voisimme tehdä näille blogikirjoituksille, sillä koko reitin kiertäneistä emme ole löytäneet yhtään tarinaa. Ehdotuksista olemme kiitollisia nyt ja myöhemminkin. keskiviikko 29. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 10 Eilisen pitkän kävelyn jälkeen oli väsähtänyt olo, mutta tänään päivä alkoi taas uudella mielellä ja mielenkiinnolla. Ajoimme Matkakodin Hyvinkäälle kohtaan, joka oli noin puolivälissä lopputaipaleesta. Huomiselle jäi siis alle 15 kilometriä patikoitavaa. Ja sadettakin on luvassa. Mutta se on huomisen murhe. Tänään kävelimme toiseksi pisimmän päivämatkan Rajamäellä odottavalle Suzuki-autollemme. Poikkesimme Kytäjäntieltä reitin suuntaan, mutta peltojen rajaamien hiekkateiden varrelta ei ollutkaan ihan helppo löytää paikkaa, johon olisimme voineet parkkeerata Matkakodin huomiseen asti. Mutta kun avaa suunsa, apu on lähellä. Tietä pitkin käveli mies kahden pienen koiran kanssa ja hän lupasi höylisti, että voimme ajaa heidän pihaansa ja olla siinä. Otimme ystävällisen tarjouksen vastaan. Talosta tuli hetken päästä lisää koiria ja myöhemmin illalla tapasimme myös lauman vapaita kanoja, ankkoja, kalkkunoita, ponin ja hevosen. Talon emäntä kuului harrastavan myös käärmeitä. Osalla rotukanoista oli pitkät höyhenet. Hauska näky. Harmi kun kuva jäi ottamatta. Jos Nurmijärven Seitsemän veljeksen reitti on hyvin merkitty, niin Hyvinkään puolella se on jopa hieman paremmin löydettävissä. Karttaa ei juuri tarvittu. Ainut hankala paikka tuli eteen Hyvinkään ja Nurmijärven rajalla. Siellä opasteet joko päättyivät kesken tai omaa hölmöyttämme kadotimme ne. Kun Nurmijärvenkään puolelta reitin viittoja ei heti löytynyt, kävelimme aikamme oikeaan suuntaan, mutta väärästä kohdasta. Jossain Herustenjärvien luona löysimme taas itsemme kartalta. Järvet olisivat jääneet näkemättä, jos emme olisi tehneet pientä harharetkeä. Eksymisestä oli siis jotain hyötyäkin. Hyvinkäällä oli pitkän matkaa tarjolla pitkospuita, sillä reitti kulki valtavan Petkelsuon reunaa pitkin. Itse en pystyisi pitkospuita pitkin ajamaan fillarilla, mutta joiltakin Seitsemän veljeksen reitin vaeltajilta sekin näyttää onnistuvan. Kovin montaa kulkijaa emme tosin ole niiden kuuden päivän aikana kohdanneet, jotka olemme vaellusreitillä viettäneet. Nurmijärven puolella kulku kohti Rajamäkeä oli enimmäkseen helppoa, sillä reitti kulkee hiihtoladun linjaa pitkin. Koska latu, näin kuulimme, on tarkoitettu luisteluhiihtoon, sillä oli myös reilusti leveyttä. Vaelluksemme ensimmäisenä päivänä saimme turhaan etsiä kahvipaikkaa reitin varrelta, vaikka kuljimmekin muun muassa koko Keskuspuiston halki Helsingistä Vantaalle. Tuusulassakin olisimme saaneet kulkea kuivin suin, ellemme olisi tienneet poiketa reitiltä Lahelan kyläkauppaan. Nurmijärven Rajamäki poikkeaa siinä suhteessa edukseen. Reitti kulkee halki kylän, jossa on useampikin ravintola ja kahvila, kaupoista ja apteekista puhumattakaan. Uimahallin altaisiinkin reitin varrelta voi pulahtaa. Ihan oma nähtävyytensä on arkkitehti Erkki Huttusen piirtämä, mahtava funkiskirkko 1930-luvun lopulta. Kirkon valtavan korkean tornin huipulla oleva risti ja viereisen rautatien ylikäytävän ristit mahtuivat hauskasti samaan kuvaan. Rajamäki jäi mukavasti mieleen myös matonpesijöistä ja mäntysuovan tuoksusta. Kunnan matonpesupaikka sijaitsi aivan taajaman keskustan laitamilla. Jo etukäteen googlettamalla löytyi tieto Pienestä Ravintolasta, jonne päätimme mennä syömään päästyämme Rajamäelle. Aikaa reitillä kului ehkä enemmän kuin olimme kuvitelleet, joten vähän pelkäsimme, onko paikka enää auki. Mutta olihan se, ja vaikka lounaslista oli jo ennättänyt lyhentyä, saimme eteemme hienot, täyttävät ja maukkaat annokset. Pienen Ravintolan vuohenjuustosalaatti näytti ja maistui hyvälle. torstai 30. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 11 Monia kenkiä kokeilin, mutta yliveto olivat alle 6 euron Thaimaasta ostetut "crocsit". Ja nekin ilman sukkia. Tänään oli vaelluksemme viimeinen päivä. Matkasimme Hyvinkään laitamilta Hyvinkään Sveitsiin tai oikeammin nytkin toisin päin. Joka tapauksessa reitti päättyi http://www.rantasipi.fi/hotellitja-kylpylat/sveitsi pihaan. Jollain lailla tämän päiväinen matka oli fyysisesti kaikkein vaativin, sillä Salpausselän harju ulottunee Lahden seudulta Hyvinkäälle saakka. Oli kivikkoa, kalliota, suota, ylä- ja alamäkiä ja kaikkea siltä väliltä. Ehkä kaikkein haasteellisin oli kilometrin matka, jonka metsätyökone oli möyrinyt nimenomaan reitin päällä. Ei ollut sinisiä keppejä, jotka olisivat opastaneet. Sen korvasi monin kerroin kolmet-neljät maastopyörän renkaanjäljet. Mieltä virkistävää oli sekin, että seuranamme oli Vantaanjoki aina siellä täällä, sillä sen yläjuoksut lienevät Riihimäellä saakka. Me teimme sen, minkä talvelle päätimme kesällä tehdä! Reitti kulki myös Hyvinkään Ladun majan kautta. Oikein mukava erähenkinen paikka ulkopäin katseltuna. Pihamaassa vesipulloja kaivosta täyttäessämme pohdimme lukittujen wc-tilojen ovien takana, että kun miehelle on varsinkin juoksevan hätänsä kanssa kohtuullisen luontevaa käyttää metsä-wc:tä, niin naisille se ei ole aivan yhtä simppeli juttu. Että onkohan urheiluseura Hyvinkään Latu aivan omillaan ilman yhteiskunnan tukea tukikohtansa rakentanut, sillä lukitut saniteettitilat tuntuivat tiettömän taipaleen takana hieman tympeältäkin. Olisiko poliittisilla päättäjillä keinoa ja halua aukaista ovet kaikille samoilijoille? Mukavalla perheellä oli erilaisia lintuja pihassa enemmän kuin meillä kaneja. Vaikka reitti oli Hyvinkään puolella sangen hyvin merkitty, ilman puhelimeen asentamaamme ilmaista maastokarttaa emme olisi kunnialla selvinneet, ainakaan reittiä myöten ihmisten ilmoilla. Mika Suonpään oivan kartan latasimme tästä osoitteesta: http://allaboutwindowsphone.com/software/content/Maastokartat.php. En malta olla palaamatta yöpymispaikan meille tarjonneeseen perheeseen kaupungin laitamilla. Aamulla menin vielä kertaalleen kiittämään isäntää, joka salli meidän majoittua pihamaalleen. Leppoisasti hän totesi, että "eipä mitään, mukava kun voi olla avuksi." Näin hän palautti perheineen ajoittain kateissa olevaa uskoamme ihmisten mukavuuteen ja vieraanvaraisuuteen. Täällä jossakin me olimme. Näillä kiloilla ja vuosirenkailla (jormas) oli itselleni hatunnoston arvoinen, reippaan viikon toisenlainen lomamatka, jota on hyvä suositella kenelle tahansa. Itsetuntoakin hivelee, kun tekee jotain sellaista, jota eivät muut ole tehneet. Se lienee tietty, että emme olleet ensimmäiset, jotka reitin ovat kiertäneet. Uskallamme kuitenkin olla sitä mieltä, että olimme ensimmäiset, jotka tekivät sadan kilometrin vaelluksesta hieman hienohelmaisemman version yöpymällä matkailuautossa ja merikonttikodissamme. Käytössä matkallakin oli suihkusta televisioon, jota emme tosin tainneet avata kertaakaan. Reissuun sisältyi myös pari saunailtaa omassa kotoisassa Jokilaakson konttisaunassa. Julkaisemme vielä yhden osan matkakertomukseemme, jossa käymme läpi, mitä kaikkea matkan aikana tarttui eri kunnista. Huomasimme esimerkiksi, että yhdessä Hyvinkään kulmassa ollaan joku sata metriä Riihimäen puolella, joka ei ilmene mistään infosta. Tietänevätkö moista Riihimäelläkään ja onko sen edes niin väliä? Tosin jos olisin Riihimäen kaupunginjohtaja ja joku muu kaupungin vallankäyttäjä, hoitaisin tyylikkään taulun Riihimäen korpeen reitin varrelle, jossa kerrottaisiin jotain kyseisestä kaupungista. perjantai 31. heinäkuuta 2015 Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 12 (loppuyhteenveto) Seitsemän päivää, seitsemän veljestä. Pöly on laskeutunut, vaellussauna saunottu ja yö nukuttu sen päälle. On aika kirjata muistiin kuinka reilun viikon koimme. Koska vaelluksellamme ei ollut ketään tukijaa emmekä muutenkaan ole sen osalta kallellaan minnekään suuntaan, on helppo yrittää pohtia tasapuolisen kriittisesti kaikkea koettua. Ideanahan kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven, tai oikeastaan Alexis Stenvallin ympärille rakentuva kokonaisuus on erinomainen, jonka toivoisi jatkavan myönteistä kehitystä, sillä tuote on kaikkea muuta kuin valmis. Tätä viimeistä aiheeseen liittyvää blogiamme varmasti myös täydentelemme silloin tällöin, kun jotain mielestämme mainittavaa reitiltä palautuu mieleen. Helsinki: Reitti lähtee Rautatietorilta Aleksis Kiven patsaalta, jota emme päässeet ihailemaan, sillä Helsinki oli valjastanut sen verkkoaidalla oluttelttojen anniskelu- ynnä muuksi alueeksi. Koska kansalliskirjailijamme varsinkin loppuaikoina oli melkoisen alkoholisoitunut, hän tuskin asiaa olisi edes paheksunut. Varsinkaan, jos olisi itse ollut anniskelualueen sisäpuolella. Toisin saattoi olla japanilaisten ynnä muiden turistien laita, jotka käsissään olevista turisti-infoista lukivat aidan toisella puolen miehestä ja patsaasta. Reitti kulki pitkin Keskuspuistoa Vantaan kaupungin rajalle, joten itse reitin suhteen ei pääkaupunkimme tarvitse tehdä mitään. Mutta toisin on informaation laita. Helsingistä ei yksinkertaisesti löytynyt ketään tai mitään tahoa, joka olisi osannut sanoa reitistä mitään. Ei löytynyt ensimmäistäkään karttaa eikä puistosta ainuttakaan opastetta. Molemmat olisivat olleet tarpeen, sillä niin paljon väyliä risteilee sinne tänne, että käveleminen, saati polkupyörällä ajo ilman gps-paikanninta tai vastaavaa on kaikkea muuta kuin sujuvaa. Vantaa: Vantaakaan ei ole tehnyt asian eteen mitään ja tietoa ei löydy mistään. Paras anti oli kaupungin matkailuneuvonta Tikkurilassa, että "olen minä jossain kuullut mainittavan Seitsemän veljeksen mikä se nyt olikaan". Vantaalla kuljetaan myös valmiita väyliä, joista osa taisi olla peräti autoteitä. Sinällään reitin varrella siellä täällä läsnä oleva Vantaanjoki ja varsinkin Vantaankoski on yksi koko reitin näyttävimmistä kohteista. Hyvällä viitoituksella ja kartoilla olisi kaupungilla varmasti paljon muutakin mielenkiintoista tarjottavaa samoilijoille ja polkupyöräilijöille. Vuosi vuodelta enemmän on Suomessa myös polkupyöräileviä turisteja, jotka etsivät meiltä nimenomaan luontoa, joten olisi hyvä Vantaankin jotain tehdä. Vantaan viitoitus oli kunnossa, mutta maininnat Seitsemän veljeksen reitistä puuttuivat kokonaan. Pienellä vaivalla nekin varmaan saisi lisättyä. Tuusula: Reitillä raapaisi oikein syvältä huomata, että Tuusula on pohjanoteeraus kaikista Seitsemän veljeksen vaellusreitin kunnista. Varmasti veran alla ja julkisuudelta piilossa on tehty paljonkin, mutta tähänastinen aikaansaannos on kyllä häpeällinen. Tuusula taitaa myös olla ainut kunta, joka on siirtänytkin reittiä ainakin kertaalleen. Nykyinen linjaus ei saata olla virallinen vieläkään. Netistä löysimme katkoviivoilla merkityn hahmotelman sekä selvitystyön, joiden avulla yritimme mennä reittiä myöten. Käytännössä se oli mahdotonta, sillä maastossa ei ollut kaikilta osin polkua tai edes ensimmäisenkään kävelijän jälkiä. Jäi lisäksi maku, että Tuusula on ikään kuin tietoisesti välttänyt kaikkea Aleksis Kiveen liittyvän. Reitti ei mene sinne päinkään missä on Kiven kuolinmökki tai hauta. Molemmat nimittäin löytyvät Hyrylän lähimaastosta, joiden kautta reitin olisi pitänyt aivan ehdottomasti mennä. Samalla reitille olisi voinut istuttaa esimerkiksi Hyrylän Urheilukeskuksen uimarannan, Rantatien ja Kirkkotien ainutlaatuisia rakennuksia, maisemaa ja taiteilijahistoriaa. Kauppoja, yöpymispaikkoja ja ruokailumahdollisuuksiakin Tuusulan osuudelle olisi silloin tullut, sillä niitä ei liiemmin reitille satu. Aleksis Kiven perintöä vaalitaan Tuusulassa, jossa on mökki, jossa kansalliskirjailija kuoli vain 38-vuotiaana. Tuusulan kirkkomaalla on myös hänen hautansa. Seitsemän veljeksen vaellusreittiä näihin kohteisiin ei kuitenkaan ole viety. Se on sääli. Nurmijärvi: Nurmijärvellä reitti kulkee yli kolmekymmentä kilometriä. Ylivoimaisesti eniten näkyvyyden, mutta myös reitistön eteen onkin Nurmijärvellä tehty työtä. Reitti kulkee Kiven syntymäkodin, mutta myös Taaborinvuoren kautta, jossa esitetään Aleksis Kiven näytelmiä Nummisuutareista Seitsemään veljekseen. Taitaapa siellä olla Aleksis Kiven museokin. Nurmijärveltä netistä löytyy kunnon kartat reitteineen. Myös maastoon vaihteleva reitti on oivalla tavalla merkitty. Nurmijärvi saakin täyden kympin osuudestaan Seitsemän veljeksen vaellusreitin hyväksi. Riihimäki: Missään ei taideta mainita, että reitti piipahtaa myös Riihimäen kaupungin puolelle, emme jättäneet sitä huomiotta. Vaikka paikka onkin keskellä ei mitään, on se silti mainitseminen arvoinen. Sen tuntumassa oli sopivasti ollut jokunen vuosi sitten avohakkuu, joten se oli aukkoineen kuin valtakunnan raja konsanaan. Jos olisimme Riihimäen kaupunginjohtajia tai muuten valtaa käyttäviä, niin siellä Riihimäen kaupungin alueella olisi oiva paikka tyylikkäälle taululle, joka kertoisi esimerkiksi kaupungista tervetulotoivotuksin jotain mielenkiintoista. Hyvinkää: Suhteellisen puhtaat paperit saa meiltä myös Hyvinkää. Reitti on melko hyvin merkitty, joskaan karttaa emme löytäneet kaupungin sivuilta. Jollain lailla epätarkka tai ainakin suurpiirteinen kartta löytyi Nurmijärven sivuilta. Hyvinkään puolella maastossa oli välillä tiuhaankin sinipäisiä puupaaluja. Tosin kun nousimme pariinkin eri kertaan Hangosta Venäjän rajalle ulottuvalle Salpausselän harjulle, oli merkit maalattu puiden kylkiin Nurmijärven tapaan. Se jäi arvoitukseksi miksi Nurmijärvellä on osin punaiset merkinnät. Yritimme myös pohtia miksi reitti päättyy Hyvinkäällä hotellin pihaan, kun hotellille päättymistä ei ole pitänyt tärkeänä mikään muukaan kunta. Jos olisimme Hyvinkään kaupunginjohtajia tai meillä olisi hänen valtansa, päättyisi reitti Hyvinkäällä kiertoliittymään, jossa kulkee Aleksis Kiven katu, Aleksis Kiven kuja sekä Nummisillankatu. Patikoiminen reitillä, joka liittyy kiinteästi 1800-luvulla eläneeseen ihmiseen, sai tietysti aikaan sen, että matkan varrella tuli moneenkin kertaan pohdittua sitä, minkälainen oli se maailma, jossa Aleksis Kivi eli. Miten hän kulki matkansa, jotka Nurmijärveltä ulottuivat ainakin Helsinkiin ja Turkuun sekä viimeisin Tuusulaan. Miten erilaista elämä on tuolloin ollutkaan. Osaamme sen ehkä jotenkin käsittää ja samalla ymmärrämme, ettei Aleksis Kivi tai kukaan muukaan sen ajan ihmisitä voinut nähdä, millainen maailma on nyt. Kukaan ei varmasti osannut kuvitellakaan, että joskus olisi autoja ja asfaltoituja teitä. Väkisinkin mieleen nousi kysymys: minkälainen maailma on sadan tai 150 vuoden päästä? Mitä silloin on sellaista, jota me nyt emme kykene ollenkaan kuvittelemaan todeksi?
© Copyright 2024