Vieraita kynnyksiä ylittämässä
Vieraita kynnyksiä ylittämässä - Maahanmuuttajataustaisten vammaisten kertomuksia elämästään Suomessa Elli-Noora Heino Pro gradu -tutkielma Erityispedagogiikka Kasvatustieteiden laitos Turun yliopisto Toukokuu 2015 Turun yliopiston laatujärjestelmän mukaisesti tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck -järjestelmällä. TURUN YLIOPISTO Kasvatustieteiden laitos HEINO, ELLI-NOORA: Vieraita kynnyksiä ylittämässä – Maahanmuuttajataustaisten vammaisten kertomuksia elämästään Suomessa Pro gradu tutkielma, 98s.+ 4 liites. Erityispedagogiikka Toukokuu 2015 _____________________________________________________ Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää kaksinkertaisen marginalismin merkityksellistymistä vammaisten maahanmuuttajien elämän sosiaalisissa tilanteissa. Tutkimus on osa Kynnys ry:n Vammaisten ihmisten elämä Suomessa- tutkimushanketta. Tätä tutkimusta varten on haastateltu viittä vammaista maahanmuuttajataustan omaavaa henkilöä, kutakin kaksi kertaa. Tutkimusmenetelmänä toimii elämäkerrallinen sekä temaattinen haastattelu. Aineiston analyysissä käytetään narratiivista analyysimenetelmää. Tutkimukseni osoittaa, että kaksinkertaiseen marginaaliseen positioon kuuluminen merkityksellistyy haastateltavieni elämässä monenlaisin tavoin. Vammaiset maahanmuuttajat kohtaavat arjen elämässään ennakkoluuloja ja rasismia, ja vammaisuus vaikuttaa kotoutumisen perusperiaatteiden, kuten työelämään kiinnittymisen, onnistumiseen. Toisaalta maahanmuuttajatausta kyseenalaistaa täyden oikeuden elää vammaisena Suomessa. Tämä tulee esille erityisesti haastateltavien tiedottomuutena omista oikeuksistaan vammaisina henkilöinä, sekä pohdintoina omasta roolista osana suomalaista yhteiskuntaa. Vammaiset maahanmuuttajat ajautuvat myös kohtuuttomiin tilanteisiin suomalaisen palvelujärjestelmän ollessa kykenemätön kohtaamaan heidän yksilöllisiä tarpeitaan. Huolimatta moninaisista kohdatuista haasteista kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa elävät haastateltavat suhtautuvat elämäänsä hyvin positiivisesti ja ovat kiitollisia saadessaan elää elämäänsä Suomessa. Narratiivisen analyysin keinoin tutkimuksessa tuodaan esiin mahdollisia tarinoita ja tilanteiden kuvauksia, joita vammainen maahanmuuttaja saattaa arjessaan kohdata. Vammaiset maahanmuuttajat ovat erityisen vähän tutkittu ryhmä, ja tutkimukseni osoittaa, kuinka tästä ryhmästä usein käytetyt maininnat ”erityisen tuen tarpeessa oleva” tai ”erityisen haavoittuva asema” eivät vielä merkitse mitään. Mainintojen sijaan tarvitaan lisää tutkimusta ja selvityksiä siitä, mitä kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa eläminen tarkoittaa ja merkitsee henkilöille itselleen ja ympäröivälle yhteiskunnalle. ASIASANAT: vammainen, maahanmuuttaja, kaksinkertainen marginalismi Sisällys Johdanto ....................................................................................................................................... 1 1. Vammaisena suomalaisessa yhteiskunnassa ........................................................................ 3 1.1 Vammaisuuden monet tarinat – vammaisuus ennen ja nyt ............................................... 4 1.2 Vammaisuuden sosiaalinen malli – suuri totuusko?........................................................... 6 1.3 Yhteiskunnallisia ja antropologisia avauksia vammaisuuteen ............................................ 8 1.4 Vammaisuus meillä ja muualla, eri maiden kulttuurisia vammaiskäsityksiä .................... 11 1.5 Tapoja joilla vammaisuutta tuotetaan ja ylläpidetään ..................................................... 12 2. Maahanmuuttajana Suomessa ........................................................................................... 14 2.1 Kuka on maahanmuuttaja ................................................................................................. 15 2.3 Missä kotisi on? − Kotoutuvatko kotoute=avat ............................................................... 17 2.4 Moninaiset haasteet kotoutumisen polulla ...................................................................... 19 3. Erilaisuuden monenlaiset kasvot ........................................................................................ 23 3.1 Elämää marginaalissa ja keskiössä .................................................................................... 24 3.2 Syrjäytymisen paradoksaalinen luonne ............................................................................ 28 3.3 Identiteetin luominen ja leimautuminen .......................................................................... 30 3.4 Ennakkoluulojen ja rasismin kohtaaminen ....................................................................... 32 3.5 Kun hyvinvointivaltion lupaus pettää ............................................................................... 35 3.6 Kaksinkertaisen marginalismin leimaamat? ..................................................................... 37 4. Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimustehtävät............................................................................ 39 5. Tutkimusmenetelmät.............................................................................................................. 40 5.1 Aineistonkeruuprosessi − elämäkertahaasta=elu ja temaa?nen haasta=elu ................ 40 5.2 Aineiston analyysi − narra@ivinen lähestymistapa ja sisällönanalyysi .............................. 48 5.3 Tutkijan vahva läsnäolo ja tutkimuksen eettiset lähtökohdat .......................................... 52 6. Tulokset ................................................................................................................................... 53 6.1 Ennakkoluulojen ja rasismin kohtaamisen monet paikat ................................................. 53 6.1.1 Tarinoita syrjivästä Suomesta .................................................................................... 57 6.2 Kotoutumisen poluilla vammaisena maahanmuuttajana ................................................. 60 6.2.1 Pohdintoja kotoutumisesta ja omasta kodista .......................................................... 63 6.2.2 Tarinoita kotoutumisesta ja siinä kohdatuista haasteista ......................................... 65 6.3 Kun maahanmuuttajatausta kyseenalaistaa täyden oikeuden elää vammaisena Suomessa ................................................................................................................................................ 67 6.3.1 Tarinoita siitä, kun oikeus elää vammaisena kyseenalaistuu .................................... 71 6.4 Kun hyvinvointivaltion lupaus ei kanna – kohtuuttomiin tilanteisiin ajautumassa .......... 74 6.4.1 Kohtuuttomia tarinoita .............................................................................................. 76 6.5 Positiivinen näkökulma vammaisuuteen ja maahanmuuttajuuteen ................................ 78 6.5 Positiivisia suomalaisten vammaisten maahanmuuttajien tarinoita............................ 78 7. Pohdinta ja johtopäätökset..................................................................................................... 80 7.1 Luotettavuustarkastelu ..................................................................................................... 81 7.2 Selviytyjien tarinaa kertomassa ........................................................................................ 83 7.3 Yksilöllisyyttä kohtaamassa............................................................................................... 87 7.4 Jatkotutkimusehdotuksia .................................................................................................. 89 Lähteet ........................................................................................................................................ 91 Taulukot ...................................................................................................................................... 99 Liitteet ......................................................................................................................................... 99 Johdanto Puhe marginaalissa elävistä ihmisistä on nykyään arkipäivää. Homot, lapset, köyhät, lahjakkaat, vammaiset, maahanmuuttajat, vanhukset. Marginaaliryhmien lista on loputon, ja voidaankin kysyä onko keskiötä enää edes olemassa marginaalien vallatessa alaa. Usein määriteltäessä marginaaleja ja niihin kuuluvia ihmisryhmiä lähestytään aihetta ulkokohtaisesti ja sivuutetaan yksittäisten ihmisten ainutlaatuiset arkipäiväiset kokemukset. Arkipuheissa marginalismi yhdistetään usein automaattisesti syrjäytymiseen, ja se nähdään uhkana perinteisten käsitysten mukaiselle täysipainoiselle elämälle. Kaksinkertaisella marginalismilla viitataan ilmiöön, jossa henkilö elää samanaikaisesti kahdessa marginaalisessa positiossa, jolloin epäonnistumisen uhan voi ajatella olevan kaksi kertaa suurempi. Tässä tutkimuksessa kaksinkertaisella marginalismilla viitataan vammaisten maahanmuuttajien elämänpiiriin. Tässä tutkimuksessa keskitytään tutkimaan kaksinkertaisen marginalismin ilmiötä. Tarkastelun kohteena ovat henkilöt, jotka ovat sekä vammaisia, ja näin ollen marginaalisessa suhteessa vammattomiin, että maahanmuuttajia, eli marginaalissa suhteessa kantasuomalaiseen väestöön. Vaikka kaksinkertaisen marginalismin ilmiön olemassaolo tunnustetaan monissa laeissa ja toimintaa ohjaavissa asiakirjoissa, usein jäädään kuitenkin vain maininnan tasolle, ja todetaan että vammaiset maahanmuuttajat ovat esimerkiksi erityisen haavoittuvassa asemassa tai tarvitsevat erityisiä tukipalveluita. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa, samaan aikaan vammaisena ja maahanmuuttajana, eläminen tarkoittaa. Millä tavalla ja millaisissa tilanteissa kaksinkertainen marginalismi tulee esille arjen elämässä ja toiminnan erilaisissa konteksteissa. Millaisen merkityksen kaksinkertainen marginalismi saa vammaisten maahanmuuttajien elämässä. Tarkoituksena ei ole muodostaa kattavaa kuvaa kaksinkertaisen marginalismin ilmiöstä, vaan ennemminkin tuoda esiin monenlaisia mahdollisia tarinoita ja arjen tilanteiden kuvauksia. Olennaista on muodostaa ymmärrystä siitä, mitä kaikkea kaksinkertainen marginalismi voi yksilön elämän kontekstissa tarkoittaa. Pyrkimyksenä on tavoittaa subjektiivinen näkökulma ja rakentaa uutta ymmärrystä ilmiön luonteesta. 1 Eräänä tutkimuksen tärkeänä painopisteenä on nostaa esille tutkittavien aito ääni ja heidän omat kokemuksensa. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille joitakin mahdollisia tarinoita, joita voidaan kertoa vammaisen maahanmuuttajan elämästä Suomessa. Keskeistä on myös sen pohtiminen, mitä ulkokohtainen määritteleminen tiettyjen kategorioiden edustajaksi merkitsee vammaiselle maahanmuuttajalle, ja millä tavoin tämä itse kokee oman paikkansa näiden määrittelyjen keskellä. Mielenkiintoni tutkimusaihetta kohtaan heräsi lähtiessäni pohtimaan vammaisen maahanmuuttajan asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Tuleeko tällainen henkilö syrjäytetyksi kaikilla elämänsä areenoilla, vammaisena maahanmuuttajien joukossa ja maahanmuuttajana vammaisten parissa? Kuinka vammaisuus vaikuttaa kotoutumisen perusperiaatteiden, muun muassa työllistymisen, opiskelun ja yhteiskunnallisen osallisuuden saavuttamiseen? Kuinka maahanmuuttajatausta puolestaan vaikuttaa siihen, millä tavalla henkilö hyväksytään vammaisena ihmisenä? Kohtaavatko vammaiset maahanmuuttajat syrjintää? Tutkimukseni aineistona toimii osana Kynnys ry:n Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -projektia keräämäni vammaisten maahanmuuttajien haastattelut. Haastattelut ovat vapaamuotoisia ja temaattisia elämäkerrallisia haastatteluita ja tätä tutkimusta varten haastateltiin yhteensä viittä henkilöä, kutakin kaksi kertaa. Tutkimukseni edustaa valtaannuttavaa tai voimaannuttavaa kasvatustieteellistä tutkimusperinnettä, jossa tarkoituksena on nostaa esiin yhteiskunnassa vaiennetun ryhmän, marginaalin marginaalissa elävien ihmisten, oma ääni, ja antaa heidän kertoa oma tarinansa omalla tavallaan. Tarkoituksenani ei ole muodostaa kattavaa kuvaa kaksinkertaisen marginalismin olemuksesta, vaan tuoda esiin mahdollisimman monipuolisesti ja kattavasti erilaisia esimerkkejä siitä, millaisiin tilanteisiin kaksinkertaisessa marginaalissa elävä ihminen voi ajautua. Tutkimusjoukkoni on hyvin kirjava, ja edustaa monenlaisia vammaryhmiä ja maahanmuuttajia. 2 1. Vammaisena suomalaisessa yhteiskunnassa Suomi on sitoutunut edistämään syrjimätöntä yhteiskuntaa, jossa osallistumisen mahdollisuudet taataan kaikille kansalaisille. Tähän Suomea velvoittavat jäsenyydet Yhdistyneissä Kansakunnissa ja Euroopan Unionissa. YK:n yleissopimus vammaisten ihmisten oikeuksista tuli voimaan vuonna 2008, ja sen tarkoituksena on varmistaa kaikkien ihmisoikeuksien ja perusvapauksien toteutuminen myös vammaisten ihmisten elämässä, ja taata heille oikeus nauttia näistä oikeuksista ja vapauksista ilman minkäänlaista syrjintää. Sopimus myös velvoittaa toimimaan jatkuvasti syrjinnän poistamisen ja yhdenvertaisuuden edistämisen puolesta tavoitteenaan jokaisen kansalaisen täysi osallistuminen, osallisuus ja tasa-arvo. (YK:n vammaissopimus 2012, 6, 8.) Vammaiset ihmiset tulee nähdä oman elämänsä vaikutusvaltaisina subjekteina ja oikeuksien haltijoina. Vammaissopimus myös sallii positiivisen erityiskohtelun tasaarvon saavuttamiseksi. (Oikarinen 2012, 8; Mahlamäki 2012, 41.) Suomen vammaispolitiikan voi ajatella keskittyvän kolmeen keskeiseen periaatteeseen, joita ovat vammaisten henkilöiden oikeus yhdenvertaisuuteen, osallisuuteen ja tarpeellisiin tukitoimiin ja palveluihin. (VAMPO 2010, Valtioneuvoston selonteko vammaispolitiikasta 2006, 27−28.) Lisäksi vammaispolitiikan tavoitteena on tulevaisuussuuntautuneisuus, ja vammaisten ihmisten oikeuksien turvaamisen jatkuva kehittäminen. Suomen vammaispoliittinen ohjelma Vahva pohja osallisuudelle ja yhdenvertaisuudelle 2010−2015 (VAMPO) on hallituksen johtama ohjelma, joka pyrkii yhdenvertaisuuden edistämiseen puuttumalla ilmeneviin epäkohtiin konkreettisin korjaustoimenpitein. Ohjelmassa luodaan tulevaisuuteen suuntaava kestävän ja vastuullisen vammaispolitiikan vammaisten ihmisten tukipalveluiden laadun visio. Ohjelmassa sosioekonomisen ja kattavuuden aseman keskitytään muun parantamiseen, varmistamiseen, sekä muassa erityis- ja yhteiskunnan esteettömyyden vahvistamiseen ja vammaistutkimuksen lisäämiseen. (VAMPO 2010, 3−4.) Vammaispolitiikan tavoitteena on myös edistää vammaisten henkilöiden työnsaantia ja koulutusmahdollisuuksia. Myös heidän kulttuuriset oikeutensa taataan ja itsenäistä asumistaan tuetaan. (Valtioneuvoston selonteko 2006, 3−4.) Omanlaisensa näkökulman vammaisten oikeuksien tarkasteluun tuo YK:n vammaisyleissopimus, jossa taataan vammaisille ihmisille yhdenvertaiset oikeudet koulutukseen (artikla 24), työhön (artikla 27) ja yhteiskunnalliseen elämään (artiklat 3 29−30). Yleissopimuksen sisällöstä huolimatta nimenomaan koulutus, työ ja yhteiskunnallisen osallistumisen toteutuminen ovat vammaisten ihmisten kohdalla usein kyseenalaisia. Oman erityisryhmänsä muodostavat erityisen haavoittuvassa asemassa olevat vammaiset, kuten harvinaisiin vammaryhmiin kuuluvat tai esimerkiksi tämän tutkimuksen kohteena olevat vammaiset maahanmuuttajat. Suomen vammaispoliittisessa ohjelmassa (2010) otetaan huomioon erityisen haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien tukeminen, ja Euroopan neuvoston vammaispoliittinen ohjelma korostaa kieli- ja kulttuuritaustan huomioonottamista tukea järjestettäessä. Usein haavoittuvien ryhmien erityisyyden huomioiminen tarkoittaa kuitenkin vain mahdollisten erityisten tarpeiden mainitsemista osana sopimuksia ja suunnitelmia. Jos siis tarkastelemme vammaisten ihmisten oikeuksia ja yhteiskunnallista asemaa laillisesta ja sopimuksiin nojaavasta näkökulmasta, vaikuttaa siltä, että vammaisten ihmisten asema on hyvä ja yhdenvertainen, ja mahdollisiin epäkohtiin pyritään puuttumaan. Vammaispoliittinen toiminta on kehittynyt ja laajentunut viimeisten vuosien ja vuosikymmenten kuluessa, mutta siitä huolimatta voimme olettaa, että vain selvittämällä vammaisten ihmisten omia kokemuksia voimme saada todenmukaisen kuvan siitä, kuinka vammaisten ihmisten asiat Suomessa ovat. 1.1 Vammaisuuden monet tarinat – vammaisuus ennen ja nyt Vammaisuus on kautta historian ollut asia, jonka on nähty kyseenalaistavan yksilön arvon ja ihmisyyden. Se on saanut aikaan syrjintää ja ulossulkemista. Vammaisuuden historian voidaankin kärjistää olevan syrjinnän historiaa. Vammaiset ovat saaneet osakseen tietämättömyyttä, ymmärtämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä. Heitä on saatettu kohdella suorastaan julmasti, tai heihin on voinut kohdistua erilaisia pelkoja. Vammaiset ovat olleet myös syyllisyyden ja häpeän leimaamia yksilöitä. (Valtioneuvoston selonteko vammaispolitiikasta 2006, 8; Vehmas 2005, 5, 77.) Vammaisuus on ilmiö, jonka voidaan sanoa muodostuvan kolmen tekijän yhteisvaikutuksesta. Yhtäältä vammaisuuteen vaikuttaa yksilön omaama elimellinen vamma, ja toisaalta ympäröivän yhteisön tälle antamat tulkinnat. Kolmantena tekijänä vammaisuuteen vaikuttaa aina myös yhteiskunnan makrotaso, kuten taloudellinen ja 4 poliittinen tilanne. Siihen, millaisen ilmiasun vammaisuus saa, vaikuttavat aina myös läsnä olevat kulttuuriset ja materiaaliset tekijät. (Vehmas 2005, 21, 76.) 1900-luvun alkupuolella länsimaissa vallitsi medikalisoiva vammaisuuden selitysmalli. Sen mukaan ihmisen biologiset tekijät saavat aikaan mahdollisen fyysisen tai henkisen vajavuuden. Vammainen ihminen oli kyvytön selviytymään arjen elämästä tämän vajavuutensa vuoksi. Vammaisuus oli leimaavaa ja peitti alleen vammaisten ihmisten yksilöllisyyden. Vammaiset olivat muista riippuvaisia, ja sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten tuli parantaa ja kuntouttaa heitä. 1970-luvun puoliväliin saakka vammaisuus käsitettiin nimenomaan lääketieteellisenä ja hoidollisena asiana, ja vammaisten paikka oli erilaisissa laitoksissa. 1990-luvun tienoilla vammaisuus alettiin nähdä myös yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta, ja tästä alkaen vammaisten ihmisten omalle asiantuntijuudelle ja toimijuudelle on annettu painoarvoa. (Vehmas 2005, 111; Valtioneuvoston selonteko vammaispolitiikasta 2006, 8.) Nykyään kuulee puhuttavan tavoitteesta mukauttaa eli integroida vammaiset ihmiset yhteiskuntaan. Integraatio käsitteenä näyttäytyy kuitenkin ongelmallisena, sillä se puhuu kieltä, jonka mukaan on olemassa vammaisten ihmisten ryhmä, joka ei ole osa yhteiskuntaamme, ja joka sen vuoksi tulee mukauttaa osaksi meitä. Näin ollen integraatio liittyy aina myös käsitykseen siitä, mikä on toivottavaa ja normaalia. Samalla se sisältää olettamuksen, että vammaiset eivät tätä ole. Toinen vammaiskeskustelussa esiin nouseva käsite on normalisaatio. Normalisaatio tarkoittaa sitä, että jokaisen ihmisen, myös vammaisen, tulisi saada elää mahdollisimman tavanomaista, normaalia, elämää. Alun perin normalisaatioperiaate syntyi edistääkseen vammaisten ihmisten oikeuksia. Periaatetta on myös kritisoitu ja se on saanut negatiivisia sivumerkityksiä. Normalisaatio toimii pohjana modernin integraatio- ja inkluusioajattelun synnylle, ja sen kantavana ajatuksena on ympäristön käytänteiden kehittäminen yksilön ”normaalistamisen” sijaan. (Vehmas 2005, 77, 107, 196.) Yhteiskunnassa vallitseva vammaisuuden selitystapa vaikuttaa luonnollisesti siihen, kuinka vammaisuuteen suhtaudutaan. Se määrittelee kuinka vammainen ihminen kohdataan, kuinka hänet hyväksytään osana yhteisöään ja kuinka häntä arvostetaan. On ymmärrettävää, että jos vammaisuuden ajatellaan olevan yksilön ominaisuus, kohdistuvat erinäiset vammaisuuden poistamiseen pyrkivät toimenpiteet ennen kaikkea yksilöihin. Jos taas vammaisuuden koetaan olevan ensisijaisesti yhteisön ominaisuus, 5 nähdään yhteisön toimintaan puuttuminen moraalisesti oikeutettuna ja velvoitettuna. (Vehmas 2005, 15.) Viime vuosina on vammaiskeskustelussa esiin noussut myös elämänlaadun käsite. Elämänlaadulla viitataan yksilöllisten tarpeiden täyteiseen elämään, ja entistä suuremman elämänlaadun saavuttamiseen pyritään tasa-arvon ja inhimillisten oikeuksien laajenemisen myötä. Elämälaatu voidaan määritellä myös toimintamahdollisuuksina, tarpeiden tyydytyksenä ja riittävinä käytössä olevina resursseina. Tällöin elämänlaadun tulisi olla palveluiden keskiössä, ja myös niiden laadun kriteerinä. (Matikka 1999, 8−13, 21.) 1.2 Vammaisuuden sosiaalinen malli – suuri totuusko? Medikalisoivasta mallista on tullut ikään kuin symboli vammaisten ihmisten vääryyksien kokemiselle. Malli edustaa näkemystä, jonka mukaan yksilön häiriö tai vika on erityisen merkityksellinen, ja suurin yksilöä määrittävä tekijä. Näin tehdessään malli kyseenalaistaa vammaisen ihmisen yksilöllisyyden, ja myös tämän ihmisarvon. (Shakespeare 2006, 18.) Leimiön mukaan medikaalinen malli on kuitenkin väärässä, sillä se olettaa vammaisuuden olevan sairaus, joka voidaan parantaa. Vammainen ei kuitenkaan ole sairas, vaan vammalla tarkoitetaan yksilön toimintakyvyn rajoitetta ja osallistumisen estettä. Näin ollen vammaisuus tulee merkitykselliseksi nimenomaan sosiaalisessa kanssakäymisessä, ja on seurausta ennen kaikkea sosiaalisista tekijöistä. Vammaisuudesta voidaankin puhua sosiokulttuurisena ilmiönä. (Leimiö 2012, 48; Vehmas 2005, 5, 12.) Sosiaalisen vammaistutkimuksen voidaan sanoa heränneen eloon 1960 ja -70-luvuilla, kun vammaiset ihmiset aktivoituivat poliittisesti. He vaativat oikeutta määrätä omasta elämästään, ja kyseenalaistivat olemassa olevan lääketieteellisen ajattelumallin. Tavoitteena oli päästä eroon vammaisten ihmisten toimijuutta estävistä sosiaalisista tekijöistä, arkkitehtuurisista ja ympäristöllisistä esteistä, sekä vammaisia halveksuvasta vallitsevasta asenneilmapiiristä. Vammaisuuden sosiaalinen malli lähtee siitä ajatuksesta, että ympäristö vammauttaa ihmisiä. On olemassa tiettyjä arvoja ja odotuksia ihmisen luontaisista henkisistä ja fyysisistä ominaisuuksista, joille yhteiskunnalliset järjestelyt perustuvat. Näin ollen vammaisten huono sosiaalinen status 6 on syrjivän yhteiskunnan aikaansaannos. (Vehmas 2005, 109−110; Shakespeare 2006, 13.) Vahva toimija sosiaalisen vammaistutkimuksen parissa on englantilainen UPIAS (Union of the Physically Impaired Against Segregation) -järjestö, joka erottaa elimellisen vamman (impairment) ja vammaisuuden (disability). Vammaisuus on yhteiskunnan luoma sosiaalinen tila, ei suora seuraus fyysisestä vammasta. Vammaisuus nähdään haittana tai toiminnan rajoittuneisuutena, joka on seurausta yhteiskunnan segregoivista käytännöistä. (Vehmas 2005, 110−111.) Maailman terveysjärjestö WHO:n luokittelussa vuodelta 2001 ihminen ymmärretään biopsykososiaalisena kokonaisuutena. Biopsykososiaalinen malli perustuu ajatteluun, jossa otetaan huomioon niin biologiset, psykologiset kuin yhteiskunnallisetkin tekijät. Vammaisuus määrittyy toiminnan vajavuudeksi ihmisen toimintakyvyssä, joka on seurausta yhdestä tai useammasta seuraavista: 1) elimellinen vaurio 2) toiminnan rajoitukset 3) osallistumisen rajoitukset. Eli ympäröivä ympäristö vaikuttaa siihen, miten elimellinen vamma rajoittaa tai on rajoittamatta ihmisen elämää. (WHO 2001.) Myös Mahlamäki (2012, 42) korostaa sitä, että vammaisuus tulisi ymmärtää nimenomaan kulttuurisista ja sosiaalisista lähtökohdista käsin. Vammaisuuden prosessissa olennaista on se, ettei ympäristö kykene ottamaan huomioon eri tavoin toimintarajoitteisten ihmisten yksilöllisiä tarpeita. Näin ollen lääke vammaisuuden hoitoon ei voi olla yksilöön kohdistuva, vaan tärkeää on osallisuuden lisääminen ja sen tiellä olevien esteiden poistaminen. Myös vammaisuuden sosiaalinen malli on saanut osakseen kritiikkiä. Sen katsotaan olevan liian idealistinen koettaessaan selittää kaikkien vammaisten kokemukset. Sen ei myöskään nähdä kunnioittavan vammaisten subjektiivista ääntä ja laajaa kokemusten kirjoa. Vehmaan mukaan malli antaa vääränlaisen kuvan elimellisen vamman vaikutuksesta ihmisen elämään, eikä se kykene selittämään niitä moninaisia tekijöitä ja prosesseja, jotka saavat aikaan vammaisuuden ilmiön. Eräs mallin ongelma on myös se, että se jakaa ihmiset kahtia: vammattomiin ja vammaisiin. Tällaisen kahtiajaon tekeminen vaikuttaa kuitenkin käytännössä mahdottomalta. Olennaista on myös se, että vammaiset ihmiset harvoin itse kokevat olevansa ensisijaisesti vammaisia. (Vehmas 2005, 142−144.) 7 Shakespeare rakentaa kritiikkinsä vammaisuuden sosiaalista mallia kohtaan kehittelemällä uudenlaista perspektiiviä ja käsitystä vammaisuudesta. Hän koettaa omassa ajattelussaan tavoittaa inhimillisen elämän monimuotoisuuden, ja ammentaakin ajattelussaan elementtejä useiden teoreetikoiden käsityksistä. Kriittisen realismin hengessä hän on sitä mieltä, että vajavuuksia (impairment) on aina ollut, ja niillä on aina omanlaisensa kokemuksellinen todellisuus. Shakespearen mukaan tarvitaan holistisempaa lähestymistapaa, joka ottaa huomioon moninaiset yksilön luontaiset sisäiset ja ulkoiset tekijät. Sisäisiä tekijöitä ovat esimerkiksi elimellisen häiriön laatu ja vakavuus, yksilön oma suhtautuminen tähän häiriöön, henkilökohtaiset kyvyt ja osaaminen, sekä persoonallisuus. Ulkoisia tekijöitä ovat muiden reaktiot ja asenteet, ympäristön mahdollistavat ja estävät tekijät, sekä laajemmat vammaisuutta koskevat kulttuuriset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät. (Shakespeare 2006, 55−56, 74.) Vammaisuutta ei näin ollen voida nähdä ainoastaan yhteiskunnan rakentamina estävinä muureina, sortona ja alistamisena, eikä millään sosiaalisilla järjestelyillä vammaisuutta ole mahdollista täysin poistaa. Vammaisuudelta ei tulisi ummistaa silmiä, vaan ennemminkin sen olemassaolo pitäisi tiedostaa ja hyväksyä. Shakespearen mukaan yksilöä vammauttaa sekä hänen kehonsa, että yhteiskunta. Ennen kaikkea vammaisuus tulisi ymmärtää relationaalisesti, se on aina suhde yksilön sisäisten ja ulkoisten tekijöiden välillä. (Shakespeare 2006, 56.) Vammaisuuden olemusta ja sen olemassaoloa on käsitelty eri yhteiskunnissa ja aikakausina siis hyvin monenlaisin tavoin. Tässä tutkimuksessa lähtökohtana on ajattelutapa, jonka mukaan vammaisuuden yhteiskunnassamme vallitsevien haasteiden syitä tulisi tarkastella ajattelutapojen ja käytäntöjen kautta. Suuren painoarvon saa yksilön oma käsitys itsestään ja omasta vammaisuudestaan. Keskeisenä oletuksena tutkimuksessani on se, että vammaisuus jollakin tavalla näyttäytyy ja ilmenee vammaisen, itsensä vammaiseksi määrittelevän ihmisen, elämässä. 1.3 Yhteiskunnallisia ja antropologisia avauksia vammaisuuteen Vammaisuus on kulttuurinen konstruktio, jonka katsotaan heijastavan yhteisön arvostuksia ja ymmärrystä siitä, mikä on hyväksyttävää ja toivottavaa. Useimmiten vammaisuus näyttäytyy ei-toivottavana tilana ja yksilöitä kohtaavana tragediana. (Leimiö 2012, 48.) Antropologisessa tutkimuksessa vammaisuus on liitetty muun 8 muassa toiseuteen, stigman käsitteeseen, valtasuhteisiin, avuttomuuteen ja holhoamiseen. Myös normaaliuden käsitteen käyttäminen on tavanomaista. Käsitteellä normaali katsotaan kuvattavan jotakin, joka on yleistä ja toisaalta myös oikeaa ja hyvää. Näin ollen normaaliuden käsite pitää sisällään oletuksen siitä, että on olemassa myös jotakin epänormaalia, joka on samalla ehkä myös pahaa ja väärää. (Vahtera 2012, 86−87.) Usein käsitykset vammaisuudesta kiinnittyvät erilaisiin stereotyyppisiin oletuksiin. Stereotypiat syntyvät ennakkoluulojen, huhujen ja väärien kuvitelmien pohjalta, ja ne ovat usein vailla rationaalista tietopohjaa ja syvällisempää analysointia. Yhteiskunnassa vallitsevat stereotyyppiset käsitykset luovat ja vahvistavat olemassa olevia valtasuhteita ja rakentavat hierarkioita eri ihmisryhmien välille. Näin ollen ne myös aiheuttavat haasteita ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja lisäävät ennakkoluuloisuutta ja syrjintää. (Oikarinen 2012, 7.) Yhteiskunnallisessa vammaistutkimuksessa tutkimuksen kohteena ovat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset käsitteet ja käytännöt. Usein näissä tutkimuksissa vammattomuus ikään merkitykselliseksi. kuin Tällaista määrittelee toimintaa, täyden jossa ihmisyyden, vammattomuus ja on tekee sen perimmäisen ihmisyyden ja täyden elämän määre, kutsutaan ableismiksi. Ableismilla kuvataan sekä ideologiaa että sellaisia yhteiskunnallisia käytäntöjä, jotka ylläpitävät vammaisten ja vammattomien ihmisten välisiä valtarakennelmia ja hierarkioita. Ableismi olettaa, että jokaisen ihmisen tulisi toivoa olevansa vammaton. (Vahtera 2012, 84.) Vammaisuudesta voidaan puhua myös eräänlaisena liminaali- tai välitilana. Tällöin vammaisuus vertautuu esimerkiksi joissakin kulttuureissa suoritettaviin miehuusriitteihin, joihin kuuluu ennen varsinaista rituaalia valmistautuminen tämän uuden elämänvaiheen kohtaamiseen esimerkiksi tekemällä erilaisia tekoja tai osoittamalla kykynsä vaikkapa elämällä tietyn aikaa eristyksissä muista. Kun käsitettä tarkastellaan laajemmin, voidaan sen nähdä viittaavan myös paikkaan tai tilaan, joka on ”normaalin yhteiskunnan” reunalla tai ulkopuolella. Näin ollen vammaistenkin voidaan nähdä elävän elämäänsä eräänlaisessa välitilassa (limen= kynnys), kynnyksen toisella puolella. Vammaiset eivät ole sairaita, mutta eivät oikein terveitäkään. Heidän ei ole mahdollista siirtyä aikaan, jossa mahdollisesti olivat ennen vammautumistaan, mutta ei myöskään tilanteeseen, jossa vammaisuus olisi poissa. Liminaariteorian kaltaisten 9 ajatusmallien voidaan katsoa loukkaavan vammaisten ihmisoikeuksia, mutta samalla teoria saa aikaan haasteen toimia vammaisten ihmisten aseman parantamiseksi ja ”kynnyksen” madaltamiseksi. (Leimiö 2012, 47‒48.) Voidaan myös puhua eräänlaisesta diagnosoinnin paradoksista. Toisaalta diagnoosi nähdään usein leimaavana ja yksilön identiteettiä kaventavana paluuna medikaaliseen malliin. Toisaalta taas diagnoosi voi lisätä ymmärrystä ja ennustettavuutta, sekä olla portti erilaisten palveluiden ja etuuksien saamiseen. Shakespearen (2006, 72) mukaan diagnosoiminen saattaa kuitenkin johtaa leimautumiseen. Suurin osa vammaisista ihmisistä ei kuitenkaan halua leimautua, vaan tulla kohdelluiksi tavanomaisina yhteiskunnan jäseninä. Vammaistutkimuksessa puhutaan myös paljon stigman käsitteestä. Stigma voi olla seurausta tietystä yksilöön kohdistetusta leimasta tai diagnoosista. Olennainen asia leimaamisessa on se, että tietty leima voi saada esiin myös muita negatiivisia assosiaatioita. Tällöin persoonallisuuden ja jopa yksilöllisyyden moninaiset aspektit saattavat jäädä tämän leiman varjoon, ja tästä leimasta tulee hallitsevin ja merkittävin elämän osatekijä. Tällaisen negatiivisen leiman muodostuminen saattaa uhriuttaa ihmistä ja estää toimijuutta. (Shakespeare 2006, 80.) Sosiaalisen identiteetin muodostumisen pohdinta on tärkeä osa vammaisuudesta käytävää keskustelua. Shakespearen mukaan vammaistutkimus on johtanut siihen, ettei vammaisen ihmisen identiteetti ole ennalta määrätty, eikä häiriö automaattisesti määrittele identiteetin rakennetta. Monien tutkimusten mukaan vammaiset ihmiset eivät halua identifioitua vammaisuuden kautta. Shakespeare toteaakin vammaisten olevan niin heterogeeninen ryhmä, että vammaisidentiteetin rakentaminen näyttää mahdolliselta vain luomalla yhteinen näkemys siitä, että vastustetaan vammaisten kohtaamaa sortoa. (Shakespeare 2006, 70, 74−77.) Esteettömyyden käsitteen tarkasteleminen on olennaista pohdittaessa vammaisten ihmisten täyden osallistumisen mahdollisuuksia. Aiemmin keskityttiin vain esteettömyyden fyysiseen aspektiin, mutta sittemmin esteettömyys on alettu ymmärtää laajemmin sisällyttäen käsitteen piiriin myös muita ulottuvuuksia. Viime aikoina puhe esteettömyydestä on vaihtunut puheeksi saavutettavuudesta. Leimiön mukaan saavutettavuus voidaan taata parhaiten puuttumalla mahdollisimman moniin ympäristön liikkumisen, näkemisen, kuulemisen ja ymmärtämisen esteisiin. (Leimiö 2012, 53.) 10 1.4 Vammaisuus meillä ja muualla, eri maiden kulttuurisia vammaiskäsityksiä Mielenkiintoisen näkökulman vammaisuuden tutkimiseen tuo oman aineistoni kannalta vammaisuuden olemuksen pohtiminen myös laajemmin kuin vain Suomen ja länsimaiden kontekstissa. Tutkimusjoukkoni kantaa mukanaan lähtömaansa taustaa, omanlaisiaan perinteitä, tapoja, uskomuksia, asenteita ja olettamuksia. Vaikka länsimainen käsitys vammaisuudesta on nykyisin melko laajalle maailmaan levinnyt, on ymmärrettävä, että erilaiset kulttuuriset traditiot ja perinteet saattavat edelleen vahvasti vaikuttaa siihen, miten vammaisista ajatellaan, ja kuinka heitä kohdellaan. Käsitys vamman syystä ja vammaisen ihmisen oikeuksista liittyy yleisempään käsitykseen yksilön arvosta ja mahdollisuuksista. Läntisissä maissa tieteellinen tieto on korvannut uskomukset ja mytologiset selitysmallit vammaisuuden syiden selittäjinä, mutta monissa maissa erilaisilla mytologioihin ja tarunomaisiin uskomuksiin nojaavilla selityksillä saattaa edelleen olla vahva asema erilaisuuden selitysmalleina. Käsitykset ja puhe vammaisuudesta liittyy aina kulttuurisesti jaettuihin kokemuksiin ja uskomuksiin siitä, millaista on hyvä elämä, millä tavoin vammaisuus vaikuttaa elämän toteutumiseen ja mistä vammaisuus johtuu. Tieteellisen tiedon karttumisen myötä on ollut mahdollista irtautua monista vammaisia ihmisiä leimanneista vääristä käsityksistä ja uskomuksista. Tieto on myös mahdollistanut osallisuutta rajoittavien tabujen ja stigmojen kriittisen tarkastelun ja kyseenalaistamisen. (Leimiö 2012, 46.) Urhonen on selvittänyt vammaisuuden esiintymistä Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa. Hänen mukaansa Neuvostoliitossa vammaisia ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Yhteiskunta, jossa ihanneihminen oli kaunis, virheetön ja uuttera, ei voinut hyväksyä vammaisten ihmisten olemassaoloa. Vammaisuuden kitkemistä pidettiin tieteen ylivoimaisena saavutuksena. Tämä vammaisuuden kieltäminen on johtanut siihen, ettei entiseen Neuvostoliittoon kuuluneilla mailla ole vieläkään kielessään käsitteitä, joilla puhua vammaisuudesta. Tämä saattaa johtaa siihen, että vammainen ihminen yksinkertaisesti sivuutetaan yhteisessä keskustelussa. (Urhonen 2012, 56.) Uskonto on usein voimakkaasti vammaiskäsityksiin vaikuttava tekijä. Sekä kristillisistä että islamilaisista uskonnollisista teksteistä on löydettävissä viitteitä siitä, että vammaisuus on vika. Vammaisuuden ilmentyminen selitetään usein johtuvaksi henkilön 11 omista tai tämän läheisten pahoista teoista. Viallisuus oikeuttaa vammaisten huonon, jopa julman, kohtelun. Vammaisuuteen saatetaan myös liittää toivo ihmeparantumisesta, joka sekin maalaa kuvaa, jonka mukaan vammaista ihmistä ei voida hyväksyä sellaisena kuin hän on. Toisenlaisen näkökulman avaa niin ikään joissakin uskonnollisissa teksteissä esiintyvä käsitys, jonka mukaan vammainen ihminen on erityinen, ja hän on saanut jonkinlaisen tehtävän tai lahjan jumalalta. Tällaisissa teksteissä vammaisen ihmisen rooli yhteisön jäsenenä on hyvin merkittävä. (Urhonen 2012, 58‒59.) Mölsä (2012, 59−60) on tutkinut vammaisuuden ilmenemistä kehitysmaissa. Hänen mukaansa useissa kehitysmaissa vammaisuuden selittäjinä toimivat yliluonnolliset ja uskonnolliset selitykset, joita on vaikeaa purkaa ja muuttaa. Kehitysmaiden kaltaiset fyysiset ympäristöt aiheuttavat myös hyvin suuria haasteita itsenäisen elämän rakentamiselle vammaisella ihmisellä, ja usein heidän elämässään korostuu riippuvuus muista. Erilaiset uskonnollisiin tai mytologisiin selitysmalleihin perustuvat olettamukset vammaisuudesta saattavat estää vammaisten ihmisten täysipainoisen osallisuuden ja heidän yhdenvertaisten oikeuksiensa toteutumisen. Asenteet ja toimintatavat ovat usein tiedostamattomia, eikä yksilön muuttaminen esimerkiksi mantereelta toiselle välttämättä tarkoita oman todellisuuskäsityksen muuttumista. Koulutus voidaan nähdä eräänä keinona, jonka avulla myös vammaiskäsityksiä voidaan muuttaa, ja näin ollen mahdollistaa vammaisten ihmisten ihmisarvo ja suurempi osallisuus. 1.5 Tapoja joilla vammaisuutta tuotetaan ja ylläpidetään Vallitsevia käsityksiä siitä, kuka ja millainen on vammainen, toteutetaan ja ylläpidetään kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Vahvana käsityksiä ylläpitävänä toimijana on ainakin viimevuosiin saakka toiminut koululaitoksemme, jossa vammaiset oppilaat on erotettu muista sekä fyysisesti että sosiaalisesti. Vehmas mainitsee toiseksi keskeiseksi ulossulkemisen areenaksi palkkatyön maailman. Vammaisen ihmisen on hyvin vaikeaa päästä vakituiseksi osaksi perinteistä työjärjestelmää, mikä johtaa itsenäisen toimeentulon epäämiseen ja eristäytymiseen myös sosiaalisista verkostoista. Tämän lisäksi työttömän leima vaikeuttaa positiivisen minäkäsityksen luomista. (Vehmas 2005, 129 −131.) 12 Huolimatta vammaisten ihmisten yhtäläisistä oikeuksista, poliittisista toimenpiteistä ja laajoista tasa-arvopyrkimyksistä vammaisuus näyttäytyy usein edelleen ihmisten silmissä tragediana, josta on helpompi vaieta. Leimiö nostaa esiin sen, kuinka vammaisten sosiaalisen statuksen nostamista pohdittaessa on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, millaista diskurssia vammaisuudesta tuotetaan, millä tavalla vammaisuutta tuodaan esille, kuinka siitä puhutaan ja kirjoitetaan. Olennaisen tärkeää on vammaisten ihmisten nostaminen esille ja heidän äänensä kuuluviin saattaminen. (Leimiö 2012, 49.) Tämä tavoite nousee vahvasti esiin omassa tutkimuksessani, kun tavoitteenani on antaa vammaisille maahanmuuttajille oikeus puhua ja tulla kuulluksi. Sosiaali-, terveys-, opetus-, kulttuuri-, liikunta- ja yhdyskuntatoimen palvelut ovat keskeisiä aloja, joilla järjestämisvelvollisuus yhdenvertaisuutta jakautuu lisätään. Suomessa Vammaispalveluiden usealle taholle, joten palvelukokonaisuudesta muodostuu vaikeasti hallittava. Keskeinen rooli palveluiden tuottamisessa, ja Pääperiaatteena myös on, että niiden tarpeen jokainen ennaltaehkäisemisessä, ihminen saa palvelunsa on kunnilla. osana yleistä palvelujärjestelmää, ja vasta kun se ei riitä, turvaudutaan erityisiin palveluihin. Vammaispalvelulaki edellyttää, että vammaiselle henkilölle on laadittava hänen tarvitsemiensa palveluiden ja tukitoimien selvittämiseksi palvelusuunnitelma. Suunnitelmaan kirjataan ne palvelut ja tukitoimet, joita henkilö tarvitsee selviytyäkseen jokapäiväisessä elämässään. Suunnitelma tulee laatia yhdessä asiakkaan kanssa asiakaslähtöisesti. (Hallituksen selonteko vammaispolitiikasta 2006, 18; Konttinen 2010, 13, 14, 16.) Maahanmuuttajuus yhdistettynä vammaisuuteen aiheuttaa omanlaisiaan haasteita erilaisten palveluiden saatavuudelle. Eri hallinnonsektoreiden alla toimiva palvelujärjestelmä on tunnetusti vaikeasti hahmotettava kokonaisuus, ja luukulta toiselle marssiminen todellisuutta. Vammaisuus on luonnollisesti läsnä myös erilaisissa taidemuodoissa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteissa ja elokuvissa. Tällä tavalla myös kuvaa vammaisuudesta tuotetaan ja luodaan aina uudelleen. Näin ollen, samalla kun nämä eri taidemuodot heijastavat vammaiskäsityksiä, ne myös muokkaavat niitä. (Vehmas 2005, 132−136.) Vehmaan mukaan vammaisten lukuisat auttamisen yritykset ovat epäonnistuneet, sillä vahvat ammatilliset tai maailmankatsomukselliset lähtökohdat ovat peittäneet alleen vammaisten ihmisten oman aidon kuulemisen. (Vehmas 2005, 13.) Omassa 13 tutkimuksessani nimenomaan tämä vammaisten ihmisten aito kuuleminen nousee ensisijaiseen asemaan. 2. Maahanmuuttajana Suomessa Globaali muuttoliike on 2000-luvun maailmassa osa jokaista valtiota tavalla tai toisella. Muuttajat vaikuttavat ympäröivään yhteiskuntaan monella tasolla ja pakottavat kansakunnat ja erilaiset toimijat etsimään ratkaisuja, joilla monikulttuuristumisen mukanaan tuomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin voidaan parhaiten vastata. Vaikka maastamuuttoa tapahtui Suomessa jo varhain, on maahanmuutto melko nuori ilmiö. Vasta 1990-luvulla alkoi tänne saapua muuttajia lisääntyvässä määrin. Yhä edelleen maahanmuuttajien määrä Suomessa on pieni kansainvälisesti vertailtuna. Maahanmuuton syyt ovat hyvin moninaisia, ja ymmärrettävästi muutto on muokannut Suomesta kansainvälisemmän ja monikulttuurisemman maan. Maahanmuutto ilmiönä on nostattanut kantasuomalaisissa monenlaisia mielipiteitä ja reaktioita, jotka eivät ole olleet pelkästään positiivisia. (Martikainen ym. 2013, 13−14; Saukkonen 2013.) Kasvaneen maahanmuuton myötä myös maahanmuuttopolitiikka on laajentunut ja kehittynyt kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Suurin osa maahanmuuttajista on saapunut tänne lähialueilta, Virosta, Venäjältä ja Ruotsista. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Suomeen muuttaneiden tyypillisin muuton syy olivat perhesuhteet. Sittemmin perheen rinnalle ovat muuton syinä nousseet työ ja opiskelu. Kun tarkastelemme vuoden 2012 oleskeluluvan saamisen perusteita, selviää, että niistä myönnettiin 34% perhesiteen, 32% opiskelun ja 29% työnteon perusteella. (Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 8.) Suomessa asui vuonna 2012 hieman vajaa 200 000 ulkomaalaista henkilöä. Suurimmat ulkomaan kansalaisuusryhmät olivat virolaiset (20,3%), venäläiset (15,4%), ruotsalaiset (4,3%), somalit (3,8%) ja kiinalaiset (3,4%) kaikista Suomessa asuvista ulkomaalaisista. Tämän lisäksi Suomen kansalaisuuden sai vuonna 2012 hieman yli 9000 ulkomaalaista henkilöä. Turvapaikanhakijoiden määrä on 2000-luvulla ollut keskimäärin 3000−4000 henkilöä vuosittain. (Tilastokeskus, väestötilastot 2012.) Suomeen tulevia maahanmuuttajia koskevat hyvin monet lait. Ulkomaalaislaissa selvitetään maahantuloa, maahanmuuttoa ja maasta poistumista koskevia asioita. Turvapaikkaa hakevien asioita säädellään laissa kansainvälistä suojelua hakevien 14 vastaanotosta. Kotoutumista kokonaisuutenaan säädellään laissa kotoutumisen edistämisestä, jossa niin ikään määritellään ehdot Suomen kansalaisuuden saamiselle. Yhdenvertaisuuslaki ja laki vähemmistövaltuutetusta ja syrjintälautakunnasta toimivat myös maahanmuuttajien lainsäädännöllisenä tukena. Vähemmistövaltuutetun ja syrjintälautakunnan tehtävänä on hyvien etnisten suhteiden edistäminen ja kaikinpuolinen vähemmistöjen oikeuksien turvaaminen. Tavoitteena on edistää vähemmistöjen asemaa monin tavoin. (Sisäasiainministeriö.) Maahanmuuttomaana Suomi sijoittuu kansainvälisissä arviointitutkimuksissa länsimaiden kärkijoukkoon, kun otetaan huomioon muuttoon liittyviä haittaavia ja edistäviä tekijöitä. Suomen erityisvahvuutena on usein nähty esimerkiksi maahanmuuttajien mahdollisuudet poliittiseen toimintaan osallistumiseen, sekä laaja lakisääteinen syrjinnän vastaisuus. (Mähönen & Jasinskaja-Lahti 2013, 247−248.) 2.1 Kuka on maahanmuuttaja Maahanmuuttajan määritteleminen ei ole yksinkertaista. Yleensä määrittelyssä käytetään kolmea kriteeriä: kansalaisuutta, kieltä ja syntymävaltiota. Maahanmuuttajia ovat siis ulkomaiden kansalaiset, vieraskieliset ja muualla kuin Suomessa syntyneet. Kriteereiden käyttö vaihtelee kuitenkin hallinnonalasta ja asiayhteydestä toiseen. (Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 6.) Maahanmuuttaja on henkilö, joka on muuttanut Suomeen, ja aikoo asua täällä ainakin vuoden ajan. Siirtolaisuus -käsitteen alle määritellään Maahanmuuttajista sekä maahan puhuttaessa muuttavat, on tärkeää että maasta tiedostaa muuttavat joukon henkilöt. heterogeenisuus. Maahanmuuttajia yhdistää oikeastaan vain se, että he ovat jättäneet kotimaansa ja asettuneet asumaan Suomeen. He saapuvat tänne erinäisistä syistä johtuen, edustavat eri kansallisuuksia, ja omaavat erilaisia koulutus- ja ammattitaustoja. (Tuittu ym. 2011, 11; Huttunen 2004, 138; Maahanmuuttovirasto.) Maahanmuuttajat voidaan jakaa seitsemään eri ryhmään: pakolaisiin, kiintiöpakolaisiin, paluumuuttajiin, työperustaisiin maahanmuuttajiin, opiskelun takia maahan muuttaviin, turvapaikanhakijoihin, sekä avioliiton kautta maahan muuttaviin. (Makkonen & Koskenniemi 2013; Saukkonen 2013; Jasinskaja-Lahti ym. 2002.) Suomeen saapuvat maahanmuuttajat ovat Korkiasaaren ja Söderlingin (2007, 263) mukaan pääasiallisesti 15 paluumuuttajia ja pakolaisia sekä perhesyiden, opiskelun ja työn perässä muuttavia henkilöitä. Pakolaisasema määräytyy YK:n vuoden 1951 pakolaissopimuksen mukaisesti. Pakolaisella tarkoitetaan henkilöä, joka on saanut turvapaikan jonkin valtion toimesta, tai jonka YK:n pakolaisasiain päävaltuutettu UNHCR (United Nations High Commissioner for Refugees) toteaa olevan oikeutettu pakolaisasemaan. Pakolaisaseman määrittelyssä avainasemassa on vainon käsite. Pakolaisstatuksen saa henkilö, jonka on oleskeltava kotimaansa ulkopuolella siitä syystä, että hänellä on ”perusteltua aihetta epäillä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, ja joka ei kykene, tai edellä mainitun pelon takia halua turvautua kotimaansa suojeluun”. (Makkonen & Koskenniemi 2013, 61; Tilastokeskus; Maahanmuuttovirasto.) Pakolaisstatusta hakenut henkilö on turvapaikanhakija siihen saakka, kunnes hänelle myönnetään pakolaisasema. Turvapaikanhakijalla tarkoitetaan siis henkilöä, joka hakee turvaa toisesta maasta, koska ei koe kotimaansa kansallisen suojelun olevan riittävää. Turvapaikanhakija on päästettävä maahan, ja selvitettävä, onko turvapaikan myöntämiselle, eli kansainväliselle suojelulle, olemassa riittävästi perusteita. (Makkonen & Koskenniemi 2013, 61.) Suomen valtio määrittää vuosittaisen Suomeen saapuvien pakolaisten kiintiön valtion budjetissaan. Vuodesta 2001 vastaanotettavan pakolaiskiintiön määrä on ollut 750 henkilöä. (Tilastokeskus, Maahanmuuttovirasto.) Oleskeluluvan ja kansalaisuuden saaminen ovat olennainen osa maahanmuuttoprosessia. Oleskelulupaa Suomeen voi hakea perhesiteen, opiskelun, työn, suomalaisen syntyperän tai paluumuuton perusteella. Tullakseen täysivaltaiseksi Suomen kansalaiseksi maahanmuuttajan on haettava Suomen kansalaisuutta. Tällöin puhutaan kansalaistamisesta. Suomen kansalaisuus tuo mukanaan tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Jotta henkilö voi hakea Suomen kansalaisuutta, tulee tiettyjen ehtojen täyttyä hänen kohdallaan. Kansalaisuuden saaminen edellyttää esimerkiksi riittävää kielitaitoa ja sitä, että henkilön toimeentulo on turvattu. (Maahanmuuttovirasto.) Maahanmuuttaja -käsitteen laajamittainen käyttö on saanut osakseen kritiikkiä. Käsitteellä viitataan hyvin heterogeeniseen ryhmään, ja voidaankin kysyä, edustaako käsite todella ryhmää, johon se viittaa. Puhe toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajista, jolla viitataan maahanmuuttajien lapsiin ja heidän jälkeläisiinsä, 16 edustaa ajatusmaailmaa, jonka mukaan muualta tänne muuttanut ei voi milloinkaan saavuttaa täyttä suomalaisuutta. Viimeaikaisessa keskustelussa on nostettu esiin maahanmuuttaja -käsitteen leimaavuus ja tuotu sen rinnalle puhetta muun muassa uussuomalaisista. (Esim. Mähönen & Jasinskaja-Lahti 2013.) Tässä tutkimuksessa käytetään käsitettä maahanmuuttaja, sillä muiden ilmiöön viittaavien käsitteiden ei katsota vielä saavuttaneen yleistä konsensusta. Tutkimuksessa maahanmuuttajalla tarkoitetaan ensisijaisesti henkilöä, joka on syntynyt muualla kuin Suomessa ja kokee itse olevansa maahanmuuttaja. Toisaalta tutkittavat itse tuottavat vastapuhetta käsitteen käytön suhteen, ja myös purkavat ja kiistävät sitä. 2.2 Missä kotisi on? − Kotoutuvatko kotoutettavat Kotoutuminen eli integraatio on maahanmuuttopolitiikan keskeinen tavoite. Maahanmuuttoa ja kotouttamista säädellään niin kansainvälisin sopimuksin kuin kansallisestikin. Kotouttamislaissa kotoutuminen määritellään maahanmuuttajan yksilölliseksi prosessiksi, jonka tavoitteena on työelämän ja yhteiskunnan toimintaan osallistuminen. Olennaista on myös oman kielen ja kulttuurin säilyttäminen. Kotouttaminen tarkoittaa puolestaan viranomaisten monenlaisia toimia, joilla kotoutumista pyritään edistämään. Kotouttamiseen sisältyvät erilaiset voimavarat ja palvelut, sekä maahanmuuttajien tarpeiden kaikinpuolinen huomioonottaminen yhteiskunnan palveluita ja toimenpiteitä suunniteltaessa. Lainsäädännössä korostetaan prosessin vuorovaikutteisuutta ja pyritään takaamaan palvelut kaikille niitä tarvitseville. (Kotouttamislaki 493/1999; Saukkonen 2013, 92, 95; Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 9.) Räty nostaa esiin sen, kuinka suomalainen yhteiskunta vaikuttaa kotoutumisprosessiin niin henkilökohtaisten suhteiden tasolla, virallisella politiikalla, maahanmuuttajiin suunnattujen toimenpiteiden kautta kuin yleisen ilmapiirinkin myötä. Aluksi olennaisia ovat kohtaamiset, jotka tapahtuvat viranomaisten kanssa, ja julkisilla paikoilla. Myöhemmin enemmän painoarvoa saavat työelämän ja ystävien kautta hankitut monipuoliset kontaktit. (Räty 2002, 114−115.) Kotoutumispolitiikan perustana on ajatus kotoutumisesta kaksisuuntaisena prosessina, jonka mukaan kotoutumisen tavoitteena ei ole vain muuttajan sopeutuminen vastaanottavaan yhteiskuntaan, vaan myös vastaanottavan yhteiskunnan aktiivista 17 sopeutumista muutokseensa ja maahanmuuttajien läsnäoloon. Kotouttaminen on toimintaa, johon osallistuvat eri ministeriöiden ja hallinnonalojen lisäksi kolmannen sektorin toimijat, erilaiset järjestöt ja yhdistykset. Moninaisten toimijoiden läsnäolo edistää kotoutumista, mutta samalla tekee prosessista vaikeasti hallittavan ja hahmotettavan. Hajanaisuus johtaa myös siihen, ettei kenelläkään ole kannettavanaan kokonaisvastuuta maahanmuuttajan kotouttamisesta. (Saukkonen 2013, 93.) Integroitumisessa keskeistä on maahanmuuttajiin kohdistetun maahanmuutto- ja vähemmistöpolitiikan luonne. Suomessa ehdottomana periaatteena ovat perustuslakimme mukaan syrjimättömyys ja tasavertaisuus. (Jasinskaja-Lahti ym. 2002, 19.) Nykyisen maahanmuuttopolitiikkamme kulmakivinä ovat suvaitsevan, turvallisen ja moniarvoisen yhteiskunnan ihanteet. Olennaista on myös maahanmuuttajien osallisuuden lisääminen. 2000-luvulla korostuneen aseman on saanut aktiivista työperustaista maahanmuuttoa korostava asenne, aiemmin vallinneen humanitaarista apua korostavan sijaan. Kotouttamisen kantavana ajatuksena on rakentaa maahanmuuttajalle mahdollisuudet tulla yhdenvertaiseksi ja täydeksi suomalaiseksi. (Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 9.) Kotoutumisprosessi on aina yksilöllinen, ja siihen vaikuttavat niin yksilön lähtömaa, vastaanottava yhteiskunta kuin henkilökohtaiset ominaisuudetkin. Myös kotoutumisen kesto vaihtelee. Joku saattaa kotoutua vuodessa tai parissa, toinen ei kotoudu koko elämänsä aikana. Lainsäädännön tasolla on kauan aikaa sitten ymmärretty ja pyritty vastaamaan kotoutumistarpeisiin nimenomaan yksilön näkökulmasta. Kotouttamisen ensisijaisena tavoitteena on, että maahanmuuttajien elinolosuhteet keskeisillä elämän osa-alueilla lähenevät kantaväestön elinolosuhteita. Vaikka työllistyminen on kotouttamisen keskeinen tavoite, myös koulutus, tulotaso ja asuminen ovat tärkeitä kotoutumisen mittareita. (Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 5.) John Berryn malli maahanmuuttajien akkulturaatio-orientaatioista on yleisesti tunnettu. Akkulturaatiolla tarkoitetaan prosessia, jossa kahden eri kulttuurin edustajat ovat välittömässä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, ja tämä vuorovaikutus vaikuttaa joko yhteen tai molempiin kyseessä oleviin kulttuureihin. Berryn mallissa tarkastellaan maahanmuuttajan halua säilyttää omaa kotimaansa kulttuuria, sekä omaksua aineksia enemmistökulttuurista. Näiden kahden tavoitteen erilaisen toteuttamisen perusteella voidaan puhua maahanmuuttajan akkulturaatio-orientaatiosta käsitteillä 1) assimilaatio 18 (joka tarkoittaa sulautumista enemmistökulttuuriin), 2) separaatio (vain oman kulttuuritaustan vaaliminen), 3) integraatio (molempien kulttuurien toteuttaminen) ja 4) marginalisaatio (yksilö ei osallistu kummankaan kulttuurin toteuttamiseen). Näistä vaihtoehtoisista orientaatioista integraatio on kotoutumisen kannalta kaikkein hedelmällisin, ja marginalisaatio puolestaan hedelmättömin. (Sam & Berry 2006; Mähönen & Jasinskaja-Lahti 2013, 254.) Voidaan myös puhua yksi- ja kaksisuuntaisista akkulturaatiomalleista. Yksisuuntaisissa malleissa oletus on, että maahanmuuttaja ajan kuluessa luopuu omasta kulttuuristaan ja omaksuu valtaväestön kulttuurin. Tällöin vähemmistökulttuuri mukautuu valtakulttuurin osaksi. Kaksisuuntaiset mallit olettavat, että yksilön on mahdollista säilyttää omaa alkuperäistä kulttuuriaan samalla, kun hän omaksuu aineksia valtakulttuurista. Tällöin molemmat kulttuurit ovat muutoksessa, ja vähemmistökulttuuri säilyy, mutta omaksuu piirteitä myös valtakulttuurista. Hyvin tyypillinen on lohkoutuneen integraation tilanne, jossa maahanmuuttaja on integroitunut muuttomaahan joillakin elämänsä ulottuvuuksilla, mutta ei kaikilla. (Liebkind ym. 2004, 45, 275.) Räty (2002, 28−29) nostaa kotoutumisesta keskusteltaessa esiin konflikti- ja kontaktiteoriat, joilla kuvataan valtaväestön suhtautumistapaa maahanmuuttajiin. Konfliktiteorian ytimessä on olettamus, jonka mukaan maahanmuuttajien läsnäolo lisää konfliktien mahdollisuutta yhteiskunnassa. Maahanmuuttajat vievät kantaväestön työpaikkoja, ja käyttävät yhteiskunnan resursseja kantaväestön kustannuksella. Kontaktiteoria edustaa tälle vastakkaista näkökulmaa, jonka mukaan maahanmuutto vaikuttaa myös positiivisesti yhteiskuntaan, ja jossa olennaista on henkilökohtaisten kontaktien luominen ja vaaliminen maahanmuuttajien kanssa. 2.3 Moninaiset haasteet kotoutumisen polulla Jokainen kunta on velvollinen laatimaan oman kotouttamissuunnitelmansa, ja jokaiselle maahanmuuttajalle tulee tehdä joko yksilöllinen tai perhekohtainen kotoutumisen suunnitelma. Tässä sovitaan toimista, jotka auttavat muuttajaa sopeutumaan yhteiskuntaan ja työelämään, parantavat hänen elämänhallintaansa ja edistävät oman ja uuden kulttuurin yhdistämistä. Olennainen osa kotouttamiseen tähtääviä toimenpiteitä on kotoutumiskoulutus, jonka tavoitteena on antaa oppivelvollisuusiän ylittäneille 19 maahanmuuttajille tarpeelliset kielelliset, yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja elämänhallintaan liittyvät taidot. (Jasinskaja-Lahti ym. 2002, 21.) Oman haasteensa kotouttamistoimenpiteiden tarjoajille tuovat erilaisiin marginaaliryhmiin kuuluvat maahanmuuttajat. Vuonna 2012 tehtiin selvitys, jossa tutkittiin vammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien maahanmuuttajien ajatuksia ja kokemuksia kotouttamiskoulutuksesta. Tietoja kerättiin muun muassa työ ja elinkeinotoimistoilta, kunnan vammais- ja maahanmuuttopalveluista, kieltenopettajilta ja erityisoppilaitosten maahanmuuttajaopiskelijoilta. Selvityksen mukaan vammaisia ja erityistä tukea tarvitsevia maahanmuuttajia ei huomioida kotoutumistoimenpiteitä suunniteltaessa, mikä johtaa puutteelliseen resursointiin ja siihen, ettei yksilöllisiä kotouttamistoimenpiteitä voida aina toteuttaa, vaikka ne kirjattaisiinkin kotoutumissuunnitelmaan. (Maahanmuuttajabarometri 2012.) Kokkonen ja Oikarinen nostavat esiin, että vammaisen maahanmuuttajan kohdalla haasteita kotoutumiseen saattavat tuottaa suomenkielen oppimisen vaikeudet, ja mahdollisesti omaksuttu vammaisidentiteetti. Vammaisidentiteettiin vaikuttavat erityisesti yksilön omat odotukset ja kokemus siitä, tuleeko tämä läheistensä ja yhteiskunnan hyväksymäksi. Vaikeista olosuhteista Suomeen muuttavalla saattaa olla esimerkiksi epärealistisia odotuksia siitä, että vamma kyettäisiin Suomessa ”parantamaan”, tai hän on voinut joutua rankkojen syrjinnän toimien kohteeksi vammaisuuden vuoksi aiemmassa kotimaassaan. Erityistä tukea tarvitsevat maahanmuuttajat huomioidaan uudessa kotoutumislaissa. Laissa erityisiä toimenpiteitä tarvitseva maahanmuuttaja määritellään henkilöksi, joka tarvitsee tehostettuja kotouttamistoimenpiteitä erityisesti sairauden, vamman tai muun syyn vuoksi. (Kokkonen & Oikarinen 2012, 15−17.) Tässä tutkimuksessa kotoutumisella tarkoitetaan yhteiskunnalliseen elämään, suomenkielen osaamiseen, työhön tai opiskeluun, sekä sosiaalisiin suhteisiin liittyviä asioita. Olennaista on yksilön oma kokemus kotoutumisestaan ja osallisuudestaan, sekä niitä edistävistä ja estävistä tekijöistä. Kotoutumispuheen ajatellaan liittyvän puheeseen siitä, missä ja millainen oma koti on. Vilkko ym. ovat omaelämäkerrallisissa tutkineet teksteissä. kodin olemusta Heidän ja merkitystä tutkimuksessaan koti suomalaisten määräytyy merkityksellisenä paikkana, tilana ja tunnetilana. Kodin käsitteeseen liittyy intiimiys ja 20 henkilökohtainen hyvinvointi. Koti on yksityinen, turvallinen ja kokemuksellinen tila, jonka sisältö on myös jatkuvassa liikkeessä. Kodin menettäminen, minkä voidaan ajatella mahdollisesti tapahtuvan maahanmuuton seurauksena, rikkoo käsityksen kodista itsestäänselvyytenä. Uuden kodin rakentamisesta saattaa tulla elinikäinen projekti, ja sen rakentaminen on ennen kaikkea kodin merkityksen tiedostamista. Loipponen ehdottaa kodin käsitteen liittyvän läheisesti myös vapauden ja itsemääräämisoikeuden määreisiin, eritoten tilanteissa, joissa kodin itsestäänselvyys on kyseenalaistettu. (Vilkko 2010, 9, 14; Loipponen 2010, 146, 164.) Kotoutumisen onnistumista seurataan vuosittain maahanmuuttajabarometrin avulla. Vuonna 2013 Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi laajan kotoutumisen onnistumista selvittäneen raportin, jossa kartoitettiin seitsemän suurimman maahanmuuttajaryhmän ja heidän kanssaan työskentelevien ammattilaisten näkemyksiä. Selvityksen mukaan maahanmuuttajat itse pitävät kotoutumisen kannalta tärkeimpinä asioina työtä, kielitaitoa ja turvallisuutta. (Maahanmuuttajabarometri 2012, 20−21.) Perinteisesti palkkatyöhön osallistuminen on ollut kotoutumista määrittävä tekijä. Maahanmuuttajien työttömyysluvut ovat Suomessa huomattavasti kantaväestöä korkeammat. Esimerkiksi vuonna 2012 ulkomaankansalaisten työttömyysaste oli 16,1% samalla kun kantaväestön vastaava aste oli 7,2%. Jasinskaja-Lahden ym. (2002, 86) mukaan onkin selvää, että työttömyys on sopeutumista estävä tekijä ja yksi suurimmista syrjäytymisen syistä. Työllistymisen suhteen merkittävä tekijä on maahan saapumisen ajankohta ja maassaoloajan pituus. Tulojen ja asumisolojen erot kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä ovat maahanmuuton alkuvuosina usein merkittävät, mutta lähenevät sitten. Erityistä huomiota tulisi kiinnittää sellaisiin ryhmiin, joilla on erityisen tuen tarvetta ja erityisiä haasteita kiinnittyä työmarkkinoille, kuten tämän tutkimuksen kohteena oleviin vammaisiin maahanmuuttajiin. (Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 53.) Syrjinnän kokeminen on eräs kotoutumisprosessiin negatiivisesti vaikuttava tekijä. Vuoden 2012 maahanmuuttajabarometrin mukaan hieman alle neljännes maahanmuuttajista (24,4%) kertoi kokeneensa syrjintää viimeisen 12 kuukauden aikana. Vastaajien mukaan syrjinnän syy oli useimmiten etninen alkuperä tai kielitaidottomuus. Syrjinnän nähtiin liittyvän ensisijaisesti työn saantiin ja työpaikalla tapahtuvaan 21 kanssakäymiseen. Rasistisia piirteitä sisältäviä viharikoksia tuli poliisin tietoon vuonna 2012 noin 800 kappaletta. (Maahanmuuttajabarometri 2012, 42−44.) Työ ja elinkeinotoimistoille suunnattiin syksyllä 2012 kysely, jonka tarkoituksena oli selvittää asianomaisilta viranomaisilta heidän käsityksiään siitä, mitkä tekijät estävät maahanmuuttajien työllistymistä. Vastaajien mainitsemat esteet liittyivät sekä maahanmuuttajiin, työnantajiin että muihin tekijöihin. Suurimpana esteenä nähtiin muuttajien puutteellinen suomenkielen taito, mutta myös työnantajien ennakkoluuloilla ja asenteilla maahanmuuttajia kohtaan nähtiin olevan suuri merkitys. (Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 24.) Forsander (2013, 230−231) nostaa maahanmuuttajien työllisyydestä keskusteltaessa esiin inhimillisen pääoman käsitteen, jolla hän tarkoittaa yksilön omaamia erilaisia taitoja, joilla on markkinoiden määräämä taloudellinen vaihtoarvo. Keskeinen inhimillisen pääoman osatekijä on koulutus, mutta siihen vaikuttavat myös ammattitaito, kielitaito ja työkokemus. Maahanmuuttajat ovat luonnollisesti välittömästi muuton jälkeen kantaväestöä heikommassa asemassa inhimillisen pääoman suhteen. Tilanteen tulisi kuitenkin korjautua, ja työmarkkina-aseman kohentua, kun inhimillisen pääoman osatekijöitä kartutetaan. Myös Räty näkee nimenomaan palkkatyöhön osallistumisen keskeisenä kotoutumisen mittarina. Se tuo hyväksyntää yhteiskunnan silmissä ja kohentaa työntekijän itsetuntoa. Räty puhuu työmarkkinakelpoisuudesta, joka muodostuu monesta osatekijästä. Usein maahanmuuttajien kohdalla haasteita ilmenee kulttuurisen kompetenssin, vaadittujen sosiaalisten taitojen ja valtayhteiskunnan verkostojen hallinnassa. Haasteita saattaa muodostaa myös työnantajien epäluuloinen suhtautuminen. (Räty 2002, 179−180.) Järvikoski ym. korostavat työnteon merkitystä ihmisen elämässä. Työnteon keskiössä ovat inhimillinen hyvinvointi ja sosiaalinen integraatio. Työn tekeminen muodostaa myös perustan itsetunnolle. On myös selvää, että työn tuoma sosiaalinen status on korkeampi kuin työttömyyden. (Järvikoski ym. 1999, 118−119.) Forsander (2004, 207) puhuu welfare -yhteiskunnan sijaan workfare -yhteiskunnasta, jossa työnteko on ainoa tapa kiinnittyä yhteiskuntaan. Maahanmuuttajalle tällainen tilanne saattaa olla haastava, sillä Räty (2002, 114−115) toteaa suomalaisen yhteiskunnan normijärjestelmän usein mitätöivän maahanmuuttajan kyvyt. Kotimaassa 22 hankittu ammatillinen pätevyys ei kelpaa, ja osaamista ei arvosteta. Lääkäri ei enää olekaan pätevä työhönsä, eikä bussikuski saa suomalaista ajokorttia. Suomalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään tutustuminen saattaa myös aiheuttaa haasteita. Muuttajille järjestelmä on usein outo ja tuntematon. Kotimaassa ei ole totuttu saamaan valtiolta tukea elämiseen. Sosiaalipummin leima on tuttu myös useille muuttajille, ja tämän leiman saaminen koetaan kiusallisena. Toisaalta sosiaaliturva on ikään kuin itsestäänselvyys, mikä saattaa saada aikaan kokemuksen, että työn tekeminen ja yrittäminen on turhaa ja merkityksetöntä. (Räty 2002, 114−115.) 2000-luvun alussa tehtiin pääkaupunkiseudulla kysely, jossa selvitettiin maahanmuuttajien kanssa toimivien sosiaaliviranomaisten näkemyksiä siitä, kuinka somaliperheet suhtautuvat sosiaalipalveluihin ja millaisia palveluita he käyttävät. Tutkimuksen mukaan somaliperheet käyttävät sosiaalipalveluita paljon verrattuna kantaväestöön. Pääosin heidän tarpeensa ja toiveensa ovat yhteneväisiä kantaväestön edustajien kanssa. Viranomaisten mukaan henkilöstöpula ja kiire vaikuttavat erityisesti siihen, kuinka maahanmuuttajia kyetään palvelemaan. Olennaisimpana haasteena viranomaiset kokivat asiakkaiden suomenkielen osaamattomuuden. Yhtenä ongelmana tutkimuksen mukaan koetaan se, kuinka menestymisen mahdollisuudet karsiutuvat muuton myötä. Muuttajat tarvitsevat paljon tietoa ja tukea, jolloin sosiaalityöntekijän rooli muodostuu merkittäväksi. Ennen kaikkea tarvitaan joustavuutta palvelujärjestelmään ja palveluohjausta. (Ikäläinen, Martiskainen, Säävälä 2002.) Ikäläinen ym. puhuvat monikulttuurisuuden paradoksista, jossa olennaista on se, että samaan aikaan korostetaan pyrkimystä täydelliseen tasa-arvoon, ja tunnustetaan erityistä tukea tarvitsevien ryhmien oikeudet palveluihin ja etuuksiin. Maahanmuuttajien tulisi samaan aikaan säilyttää oma kulttuurinsa ja tulla täydellisesti osaksi suomalaista yhteiskuntaa. (Ikäläinen, Martiskainen, Säävälä 2002, 24−27.) 3. Erilaisuuden monenlaiset kasvot Erilainen, syrjäytynyt, marginaalissa elävä, ”toinen”, leimattu. Kun puhumme jostakin itsellemme vieraasta, toisenlaisesta, voimme käyttää monenlaisia käsitteitä. Mutta mitä, ja ennen kaikkea keitä, näiden käsitteiden taakse piiloutuu, on olennainen kysymys. Monet arjessa käyttämämme käsitteet ovat keinotekoisia, eivätkä kykene kuvaamaan todellisuutta, johon ne viittaavat. Tämän tutkimuksen kohteena olevat vammaiset 23 maahanmuuttajat ovat ryhmä, josta usein puhutaan monenlaisten toiseuskategorioiden edustajina, mutta mielenkiintoista on, mihin positioihin he itse itsensä yhteiskunnassa sijoittavat. Kaksinkertaiseen marginaaliseen positioon kuuluvia ja vammaisia maahanmuuttajia koskeva tutkimus on hyvin vähäistä. Aihetta sivutaan monenlaisessa tutkimuskirjallisuudessa, mutta tutkimuskentän syvempi analyysi jää uupumaan. Tässä teorialuvussa tavoitteenani on tuoda esiin monenlaisia mahdollisia teoreettisia viitekehyksiä, joiden ympärillä liikumme, kun puhumme kaksinkertaisen marginaalin ilmiöstä. 3.1 Elämää marginaalissa ja keskiössä Yhteiskunta, jonka osana ihmiset elävät, rakentuu aina hierarkkisesti. Marginaaleista puhuttaessa viitataan yhteiskunnan reunoilla eläviin ihmisryhmiin, joiden siteen yhteiskuntaan nähdään jollakin tavalla heikentyneen. Yhteiskunnan keskiö on tila, jossa määritetään soveltuvat yhteiskunnan jäsenyyden ehdot, ja näin ollen myös se, mitä määritetään marginaaliksi. Näin ollen keskiössä elävät ihmiset päättävät myös siitä, millaista on toivottava ja normaali elämä kyseisessä yhteiskunnassa. Marginaalin ja keskuksen olemassaolo edellyttää toisiaan, eikä ilman toista voi olla olemassa myöskään toista. Keskustelu marginaalin ja keskiön suhteesta liittyy aina vallankäyttöön ja politiikkaan. (Jokinen ym. 2004, 12−15; myös Helne 2002.) Keskusta ja marginaalia tuotetaan ja uusinnetaan jatkuvasti arjen toiminnassa monella ulottuvuudella. Tämä prosessi on läsnä arkipäiväisissä käytännöissämme ja institutionaalisessa toiminnassa. Näin muodostamme jatkuvasti käsitystä siitä, ketkä olemme ”me” ja ketkä ovat toiset tai muut. Tässä prosessissa korostuvat erityisesti eri ryhmien väliset erot ja sen kuluessa luodaan identiteettiä itselle ja toisille, sekä ymmärrystä kunkin ryhmän paikasta ja tähän paikkaan kuuluvista oikeuksista ja velvollisuuksista. Marginaalisuus on moninaista, ja ihminen voi olla samaan aikaan marginaalisessa asemassa jollakin elämänsä osa-alueella ja keskiössä toisella. (Jokinen ym. 2004, 13−15.) Hyvinvointivaltiossa pyritään erinäisin toimin tuomaan yksilöitä marginaalisista positioista kohti keskusta ja yhteisyyttä. Samalla kun määritellään jotkin yksilöt avun tarvitsijoiksi, myös tuotetaan ja luodaan heitä koskevaa käsitystä marginaaliin 24 kuuluvina ja vahvistetaan tietynlaista identiteettiä. Näin ollen kun ihmisiä yritetään siirtää kohti yhteiskunnan keskiötä, ylläpidetään käsitystä siitä, ettei marginaali ole suotava tila. Marginaalisuus ilmenee sekä konkreettisina oikeuksina ja materiaalisena todellisuutena että myös erilaisina jäsenyyksinä ja sosiaalisen sekä kulttuurisen ja symbolisen marginaalin luomisena ja ylläpitämisenä. (Jokinen ym. 2004, 14−15.) Usein marginaalin edustajiksi määriteltyjä ihmisiä kohdataan ja kohdellaan nimenomaan oman marginaalisen kategoriansa edustajina, ei yksilöinä. Yhteiskunta saattaa asettaa tietyt henkilöt tällaiseen asemaan julkisesti ja avoimesti, mutta usein määrittely tapahtuu yhteiskunnallisten käytäntöjen myötä, ja hienovaraisesti institutionaalisessa kanssakäymisessä ja arjen toiminnoissa. Jokinen ym. puhuvat toiseuden käsitteestä ja toiseuttamisesta yhteiskunnallisena prosessina. He kuvaavat toiseuden ilmenevän ennen muuta yksilön tunteena siitä, ettei ole yhdenvertainen, kelpaava ja hyväksytty. Toiseuden käsitteen käyttö liittyy jonkin yksilön tai ryhmän sulkemiseen muiden ulkopuolelle. Kuten marginalisaatiota, myös toiseutta tuotetaan yhteiskunnassa sekä näkyvästi, että kätkettynä. Toiseuden tuottamiseen saattaa liittyä esimerkiksi fyysistä väkivaltaa, mutta toisaalta sen aikaansaamiseen saattaa riittää pelkkä katsekin. Keskeistä on prosessi, jonka kuluessa erilaiseksi merkitään ja todennetaan. (Jokinen ym. 2004, 9−13, 16.) Vammaiset ja maahanmuuttajat leimataan usein automaattisesti erilaisiin marginaalisiin ja toiseuttaviin positioihin. Tämä leimaaminen tapahtuu niin näkyvästi kuin myös piilotettuna yhteiskunnan ja sosiaalisen kanssakäymisen käytänteissä. Olennaista olisikin nähdä erilaisten kategorioiden ja marginaalien rajat neuvoteltavina, ja kyseenalaistaa kokonaan niiden olemassaolo. Omassa tutkimuksessani keskityn siihen, millaisissa tilanteissa nämä määrittelyt ja kategorisoinnit tulevat esiin, ja millä tavalla ne merkityksellistyvät arjen elämässä. Juhila (2004, 20) puhuu vastapuheesta, jolla hän viittaa tapoihin, joilla marginaaliseksi määritellyt ihmisryhmät voivat horjuttaa, kiistää ja muuttaa heistä ulkopuolella luotuja käsityksiä. Näin ollen he toimivat nimenomaan kategorisointia vastaan. Juhila puhuu myös stereotypioista, joita käytetään osoittamaan tietyn ihmisryhmän tyypilliset ominaisuudet. Hänen mukaansa stereotypioita luodaan vastakohtaparien kautta, jolloin tietyt ihmisryhmät määritellään suhteessa toisiinsa oletettujen eroavaisuuksien kautta. Tähän stereotypioimisen prosessiin liittyy aina myös vallankäyttöä. 25 Huttunen (2004, 134−136) puhuu siitä, kuinka ulkomaalainen saatetaan nähdä kasvottomana, ei-yksilönä, hahmona, joka ennen kaikkea edustaa omaa ryhmäänsä. Maahanmuuton yleistyessä käytiin Suomessa laajaa keskustelua siitä, mitä tarkoitetaan suomalaisen yhteiskunnan täysivaltaisella jäsenyydellä ja kenellä tähän jäsenyyteen on oikeus. Suomeen saapuva oleskeluluvan omaava henkilö ei ole oikeutettu kansalaisuuden mukanaan tuomiin etuuksiin. Arkipuheessa muuttajat leimautuvat usein maahanmuuttajiksi, ulkomaalaisiksi ja pakolaisiksi. Käytännössä näiden eri käsitteiden rajat hämärtyvät ja sekoittuvat keskenään, muodostaen epämääräisen kulttuurisen marginaalin paikan. Vaikka muuttaja saisi lainmukaisen Suomen kansalaisuuden, saattaa symbolisen kulttuurisen marginaalin omaavan ihmisen roolista olla vaikeaa siirtyä yhteiskunnan keskiöön. Huttunen esittääkin, että käsitteet ulkomaalainen ja maahanmuuttaja luovat mielikuvan ihmisryhmistä, jotka eivät kuulu kantasuomalaisten joukkoon, tai jotka kuuluvat tänne jollakin tavalla vähemmän. Huttunen puhuu myös kulttuurisista figuureista. Nämä ovat sellaisia kulttuurisia ja sosiaalisia välineitä, joita käytetään tuottamaan ihmisryhmien välisiä erotteluja ja luokitteluja. Figuurit voivat olla tietynlaisia tiivistymiä tai hahmoja, joihin sisällytetään merkittyjä ominaisuuksia ja myös moraalisesti latautuneita piirteitä. Tällaisten figuureiden on tarkoitus toimia erontekijöinä, ja toisaalta kuvata kuulumista johonkin ryhmään. Näin ollen kulttuurisen figuurin käsite on mukana keskusteltaessa keskiöön tai marginaaliin kuulumisesta. Eräänä esimerkkinä figuurista voidaan pitää vaikkapa jengiliivejä tai pukeutumista kasvot peittävään huntuun. (Huttunen 2004, 139.) Huttunen on selvittänyt työllistymisen haasteita omassa maahanmuuttajien elämäkertaaineiston tutkimuksessaan. Hän esittää, että vaikka erinäisiä objektiivisiakin syitä (esimerkiksi puutteellinen kielitaito) on olemassa, nousee ongelmaksi usein se, että tietynlainen kulttuurinen tieto on varastoituneena maahanmuuttajan kategoriaan, ja työnantaja automaattisesti olettaa esimerkiksi työnhakijan suomenkielen taidon olevan puutteellinen. Huttunen on omassa tutkimuksessaan myös törmännyt ristiriitaiseen tilanteeseen maahanmuuttajien työllistymisen suhteen. Jos maahanmuuttaja on töissä, syytetään häntä kantasuomalaisten työpaikkojen viemisestä. Jos hän taas on työtön, syyllistyy hän verorahojen hyväksikäyttämiseen. (Huttunen 2004, 141−142.) Maahanmuuttaja, ulkomaalainen ja pakolainen ovat tuottamassa eräänlaista abstraktia marginaalia. He eivät näyttäydy samalla tavoin persoonan ja henkilöhistorian 26 värittäminä yksilöinä, kuin keskivertosuomalaiset. Toisaalta heihin liitetään kuitenkin erityisiä määreitä, jotka liittyvät etniseen tai kulttuuriseen taustaan. Tällaisen henkilön kohdatessaan kantasuomalainen saattaa usein kuvitella tietävänsä jotakin henkilöstä vain, koska määrittelee hänet kuuluvaksi tiettyyn kategoriaan. Eri tavoin rodullistuneet, etnistyneet ja sukupuolittuneet subjektit kohtaavat arjessaan erilaisia määrittelyjä. Usein tällaisten määrittelyjen oikeellisuus on kuitenkin kyseenalaista ja jopa virheellistä. (Huttunen 2004, 145, 149.) Kulttuurisessa keskuksessa näyttää vallitsevan vahva näkemys jokaisen ihmisen yksilöllisyydestä. Yksilöllisyys on tekijä, jonka kautta maahanmuuttajasta voi tulla suomalainen. Kuitenkin maahanmuuttajataustaiset ihmiset tulevat usein kohdatuiksi ja kohdelluiksi nimenomaan ryhmänsä edustajina, ei-yksilöinä. Vallitsevassa kulttuurissa vieraaksi nähdyt joutuvat todistelemaan omaa yksilöllisyyttään ja käymään siitä jatkuvia kamppailuja ansaitakseen paikkansa suomalaisen yhteisön jäsenenä. (Huttunen 2004, 154.) Jos ulkomaalainen tekee rikoksen, saatetaan teon tähden mustamaalata koko kansakunta, jota rikoksentekijä edustaa. Jos suomalainen tekee vastaavan rikoksen, sysätään syy yksilön niskaan. Lehtonen ja Löytty esittävät marginaalisiin positioihin tai ”toisiin” kohdistuvien asenteiden ja ennakkoluulojen olevan erilaisia ja ilmenevän eri tavoin riippuen ajasta ja paikasta. He puhuvat ksenofobiasta, jolla tarkoitetaan vierasta koskevaa pelkoa. Ksenofobian vastakohtana voidaan nähdä sellaisten käytäntöjen löytäminen ja sellaisen todellisuuden luominen, jossa erilainen ei näyttäydy vieraana, vaan erojen hyväksymisestä tulee normi ja jopa toivottava asiaintila. (Lehtonen & Löytty 2003, 9‒ 10, 13.) Enzensberger puhuu siitä, kuinka muukalaiset ovat usein sitä vieraampia, mitä köyhempiä he ovat. Tällä hän viittaa ajattelumalliin, jonka mukaan tuotteliaat, terveet ja koulutetut maahanmuuttajat ovat tervetulleita lähes kaikkialle. Hän jatkaa nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan hyväksyvän keskiöönsä vain henkilöitä, jotka omaavat tietynlaisia ominaisuuksia, kuten määrätietoisuutta ja joustavuutta. (Enzensberger 2003, 35−36.) Oman tutkimukseni kannalta tämä näkemys antaa lohduttoman kuvan ja herättää kysymyksen siitä, voiko erityistä tukea tarvitseva maahanmuuttaja milloinkaan saavuttaa aidon suomalaisen statusta ja arvostusta. 27 Vammaistutkimuksen kentällä esimerkiksi Reinikainen (2007) puhuu disabilistisista, eli sortavista, ulossulkevista ja vammauttavista diskursseista ja käytännöistä. Käytännössä myös vammaiset kohdataan usein ”toisina”, erilaisina ja vieraina. Myös he kohtaavat hankaluuksia työelämään liittyvissä asioissa ja yhteiskunnalliseen elämään osallistumisessa. Kuten esimerkiksi Lehtonen ja Löytty (2003) esittävät, eräs keskeinen inhimillisen elämän osatekijä on kuuluvuuden tunne. Kuulumista tuotetaan niin diskursiivisesti kuin myös päivittäisessä kanssakäymisessä. Jotta maahanmuuttaja kykenee rakentamaan elämäänsä Suomessa, on hänen tärkeää tuntea kuuluvansa Suomeen ja suomalaisten joukkoon. 3.2 Syrjäytymisen paradoksaalinen luonne Toisin kuin marginalismin, syrjäytymisen katsotaan aina viittaavan negatiiviseen tilanteeseen. Syrjäytyminen on ei-toivottua marginaalisuutta, ja syrjäytynyt kohtaa aina monenlaista huono-osaisuutta. Vaikka syrjäytyneiden kategorian määritteleminen on mahdotonta, sisällytetään vammaiset ja maahanmuuttajat usein tähän ryhmään kuuluviksi. Syrjäytymisestä voidaan puhua myös integraatiovajeena, jolla viitataan riittämättömään kotoutumiseen, ja yleensä palkkatyöhön osallistumattomuuteen. Samoin kuin marginalismi, myös syrjäytyminen on aina suhteellinen ilmiö, joka muodostuu syrjäytyneiden ja ei-syrjäytyneiden välisessä kanssakäymisessä. (Helne 2002, 121, 176.) Syrjäytyminen on luonteeltaan monitulkintainen ilmiö. Syrjäytymistä koskeva tutkimus syntyi köyhyyteen liittyvän tutkimuksen yhteydessä, kun oivallettiin, että aineellinen köyhyys esiintyy usein samanaikaisesti muiden epätoivottavien sosiaalisten piirteiden kanssa. Tutkimusten kuluessa syrjäytyminen alettiin hahmottaa yhteiskunnan tuottamana prosessina, ja ymmärrettiin, että huono-osaisuus ilmenee tyypillisesti samanaikaisesti useammalla eri tasolla, ja myös kasautuu. Syrjäytyminen ei olekaan niinkään tila, vaan prosessi. Tällöin olennaista on erilaisten syrjäytymisriskien tunnistaminen ja resurssien puutteen kasautumisen ehkäiseminen. Mitä enemmän erilaisia syrjäytymisen riskitekijöitä on olemassa, sitä vaikeammasta syrjäytymisen asteesta voidaan puhua. (Liebkind ym. 2004, 40−44.) Syrjäytymiseen liitetään usein erilaisia negatiivisia tunnusmerkkejä, kuten työttömyys, köyhyys ja sairastavuus. Kun tutkitaan syrjäytymistä ja sen ehkäisyä, on olennaista 28 selvittää, minkä väestöryhmien elämässä ja millaisissa tilanteissa erilaiset syrjäytymistekijät ovat läsnä ja kuinka ne kasautuvat. Suomessa syrjäytymistä on mitattu esimerkiksi aineelliseen toimeentuloon, koulutukseen ja terveyteen liittyvillä indikaattoreilla, sekä ottamalla huomioon ei-toivottavat sosiaaliset elämäntilanteet. (Liebkind ym. 2004, 40, 273.) Euroopan komission virallinen köyhyysmääritelmä (1998) edustaa suhteellista köyhyyden määrittelemisen tapaa. Sen mukaan köyhyydellä viitataan tiettyihin yksilöihin ja ihmisryhmiin, joiden materiaaliset, kulttuuriset ja sosiaaliset resurssit ovat niin rajoitetut, että ne estävät osallistumasta yleisesti hyväksyttyyn yhteiskunnalliseen elämäntapaan. Näin ollen huomiota tulisi kiinnittää näiden resurssien olemassaoloon ja luomiseen. Olennaista on myös lisätä erilaisten marginaalisiksi määriteltyjen ihmisryhmien toimintamahdollisuuksia. Valtioneuvoston vammaispolitiikan selonteossa (2006, 16−17) tuodaan esiin, että vähemmistön vähemmistöön kuuluvilla henkilöillä, kuten tämän tutkimuksen kohteena olevilla vammaisilla maahanmuuttajilla, on suurempi riski syrjäytyä. Selonteossa korostetaan, että näiden ryhmien tarpeet on otettava huomioon erityisellä tavalla ja heidän tarpeitaan vastaavia palveluita tulee olla tarjolla. Järvisen ja Jahnukaisen mukaan syrjäytymisessä on kyse ennen kaikkea yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen heikkenemisestä. Suhdetta ja näin ollen syrjäytymisen prosessia voidaan tarkastella sekä yksilön ja sosiaalisten ryhmien että koko yhteiskunnan tasolla. Voidaan puhua syrjäytymisen eri ulottuvuuksista, kuten syrjäytymisestä tuotannosta (palkkatyö), sosiaalisista suhteista (perhe, työyhteisö, ystävät), sekä vallasta (politiikka). Yleistä on puhe suhteellisesta köyhyydestä ja vaikeuksissa olevista ihmisryhmistä. Olennaista tämän näkökannan mukaan on ottaa syrjäytymistä koskevassa tutkimuksessa huomioon kaikki tasot, joilla ilmiö toteutuu. Yhtä tärkeää kuin rakentaa syrjimätöntä hallintoa on selvittää syrjäytyneiden omia kokemuksia ja näkemyksiä omasta syrjäytymisestään ja sen ehkäisemisestä. (Järvinen & Jahnukainen 2001, 129.) Yleensä syrjäytymistä on kuitenkin tutkittu vain ulkopuolisin objektiivisin mittarein, yksilön kokemusmaailman ulkopuolelta (Järvinen & Jahnukainen 2001, 143). Kiinnostava kysymys on syrjäytymisen tutkiminen yksilön omana kokemuksena. 29 Millaisena esimerkiksi haastattelemani vammaiset maahanmuuttajat itse kokevat oman suhteensa suomalaiseen yhteiskuntaan ja syrjäytymiskeskusteluun? Helne (2004, 20) problematisoi syrjäytymisdiskurssin ensisijaista tavoitetta, eli syrjäytyneiden tuomista reunoilta takaisin keskukseen ja yhteyteen, kysymällä keitä syrjäytyneet itse asiassa ovat. Syrjäytymisilmiön sosiaalinen luonne tulee Helnen mukaan esiin ryhmien vertailun prosesseissa. Ilman ”meitä” ei voi olla olemassa ”heitä”. Näin ollen syrjäytymisestä käytävä keskustelu koskettaa jokaista yhteiskunnan jäsentä, ja jokaisella tulisi myös olla sananvaltaa asiasta keskusteltaessa. On selvää, että myös maahanmuuttajien kategoria syntyy vain suhteessa ei-maahanmuuttajiin, ja vammaisten kategoria vain suhteessa vammattomiin. Helnen (2004, 27) mukaan eräs syrjäytymiskeskustelun paradokseista on että, ”jos kaikki syrjäytyneiden erityisryhmät lasketaan yhteen, syrjäytymättömiin ei jää kuin pieni osa väestöstä”. Ongelmallisen syrjäytyneiden määrittelystä tekee myös oletus siitä, että on olemassa yhtenäinen yhteiskunta, jonka rajapinnoilla tai ulkopuolella elää joukko ihmisiä. Nykyisessä postmodernissa yhteiskunnassa yhteisyyden määritteleminen saattaa kuitenkin olla mahdotonta. Syrjäytymisen paradoksaalinen luonne tulee Helnen mukaan esiin myös siinä, kuinka syrjäytymisestä puhuminen itseasiassa ylläpitää syrjäytymistä. Täydelle yhteisyydelle perustuva yhteiskunta on utopia, koska yhteisöt rakentuvat aina poissulkemisen periaatteelle. (Helne 2004, 36−37; Forsander 2004, 205.) Syrjäytymisestä keskusteltaessa on välttämätöntä ottaa huomioon ilmiön suhteellisuus ja monimutkainen luonne. Syrjäytyminen ei ole milloinkaan totaalista, vaan ihminen saattaa olla syrjäytynyt jollakin elämänsä osa-alueella, samalla kun on varsin aktiivinen toisella. Samalla ihminen, joka tänään on määritelty syrjäytyneeksi, ei sitä enää välttämättä huomenna ole. (Helne 2004, 28, 45.) Tämän kaltainen huomio antaa toivoa myös maahanmuuttajille, jotka tyypillisesti ovat kantaväestöä heikommassa asemassa heti muutettuaan, mutta siirtyvät hiljalleen kohti täydempää suomalaisuutta. 3.3 Identiteetin luominen ja leimautuminen Identiteetti on olennainen osa persoonaamme, sitä mikä määrittelee meidät ihmisinä ja yksilöinä. Identiteetin rakentuminen on monimutkainen prosessi, johon vaikuttaa vahvasti meitä ympäröivä sosiaalinen todellisuus. Jokisen ym. mukaan identiteetin 30 rakentumisprosessissa on aina kyse vallasta ja siitä, kenellä on oikeus ja mahdollisuus kamppailla erilaisista identiteeteistä. Usein marginaalisissa positioissa eläville ihmisille tarjotaan tietynlaisia identiteettejä, joihin heidän oletetaan sopeutuvan. Tällaisten identiteettien ajatellaan olevan ulkoapäin annettuja, ja niiden nähdään sisältävän erinäisiä negatiivisia aspekteja, jotka leimaavat yksilöitä. Juhila nostaa kuitenkin esiin, etteivät marginaalissa elävät ihmiset aina hyväksy heille tarjottuja identiteettirakennelmia, vaan kamppailevat ja neuvottelevat toisenlaisista identiteeteistä. (Jokinen ym. 2004, 13; Juhila 2004.) Juhila puhuu siitä, kuinka erilaiset kategoriat toimivat identiteettien tuottajina. Kun yhteisössä vallitsee yhteinen jaettu käsitys siitä, minkälainen jokin tietty kategoria on, oletetaan, että jo pelkkä kategoriaan kuuluminen kertoo jotakin yksilöstä. Näitä käsityksiä testataan päivittäin arjen kanssakäymisessä. Arjessa ei synny ongelmia tilanteissa, joissa kategorian määrittely on riittävän yhtenäistä vuorovaikutuksen osapuolten kesken. Jos käsitykset kuitenkin eroavat, avautuu mahdollisuus uudenlaisten käsitysten esiinnousulle, pohdinnalle ja mahdolliselle uudelleenmäärittelylle. (Juhila 2004, 23‒24.) Hall puhuu identiteetin muodostamisesta, ja nostaa esiin sen, kuinka identiteetit ovat aina keksintöjä, ja rakentuvat dialogisesti. Identiteettiprosessi muotoutuu aina ajallispaikallisessa kontekstissaan, ja ihmisen identiteetti on usein koko elämän mittainen projekti. Yksilön omat teot ja valinnat yhdessä ympäröivän kulttuurisen ja sosiaalisen todellisuuden kanssa muokkaavat sitä, millaiseksi persoonallisuus ja identiteetti muotoutuvat. Näin ollen Hall esittääkin, että erilaisten stereotypioiden ja identiteettiä koskevien mallitarinoiden rakentaminen on mahdotonta. (Hall 1999, 11.) Usein arkisessa kanssakäymisessä kuitenkin oletamme tietävämme, millainen toinen ihminen on, vaikka emme häntä henkilökohtaisesti tunne. Juhila puhuu ”identiteettivankiloiden” olemassa olosta. Näillä hän tarkoittaa ulkoapäin annettuja muotteja, joihin tiettyjen yksilöiden tulisi identiteettinsä mahduttaa. Identiteettivankiloiden olemassaolo pakottaa yksilön joko sopeutumaan rooliinsa tai vastustamaan sitä. Juhila esittääkin annettujen määreiden vastustamisen ja vastapuheen olevan yleistä, sillä ihmisen kokema identiteetti on usein ristiriidassa ulkoapäin annettujen käsitysten ja stereotypioiden kanssa. (Juhila 2004, 28, 31−33.) 31 Juhila esittää vastapuheen muotoina tavallisuusretoriikan sekä eron politiikan. Tavallisuusretoriikasta on kyse tilanteissa, joissa yksilö pyrkii todistelemaan tavallisuuttaan ja kuulumistaan yhteiseen joukkoon. Eron politiikassa olennaista on puolestaan toisenlainen minän esittämisen tapa, jossa oma identiteetti asetetaan etuoikeutetuiksi oletettujen identiteettien rinnalle, ja niiden vertaiseksi. Sekä tavallisuusretoriikan että eron politiikan tavoitteena on yksilön kuvaaminen hänen omilla ehdoillaan, ja tärkeäksi nousee nostaa esille eroja, jotka ilmenevät yhtenäiseksi oletetun ryhmän jäsenten välillä. Eron politiikassa maailman nähdään rakentuvan erilaisuudelle, jolloin ihmisten keskinäinen vertailu menettää merkityksensä. (Juhila 2004, 28, 31−33.) Tämän tutkimuksen kohteena olevat vammaiset maahanmuuttajat on helppo leimata tietynlaisiksi. On totta, että vammaisuus ja maahanmuuttajatausta niin ikään vaikuttaa ihmisen identiteettiin ja käsitykseen itsestään, mutta samalla tavoin esimerkiksi äitiys, punahiuksisuus ja vaikkapa koiranomistajuus ovat tekijöitä, jotka muokkaavat identiteettiämme. Olennaista onkin nähdä identiteetin moninaisuus ja prosessinomaisuus. Käsitys itsestä rakentuu aina monen tekijän summana, eikä vammainen ihminen välttämättä koe olevansa yhtään enempää vammainen kuin vaikkapa edellä mainittu koiranomistaja kokee olevansa koiranomistaja. Eron politiikan mukaisesti tärkeää on antaa henkilön itse määrittää oma identiteettinsä, ja kunnioittaa tätä määrittelyä. 3.4 Ennakkoluulojen ja rasismin kohtaaminen Rasismin määritteleminen on haastavaa. Rasismista keskusteltaessa voidaan nähdä sen eri ulottuvuuksia, kuten rasismi sosiaalisena konstruktiona, ideologiana ja myös arkisen elämän ilmiönä, kuten fyysisenä väkivaltana tai esimerkiksi työnhakuun liittyvänä syrjintänä. Rasismin vastakohtana voidaan nähdä tasa-arvoinen yhteiskunta, jonka jokainen jäsen omaa yhtäläiset oikeudet ja tulee kohdelluksi tasavertaisesti. (Puuronen 2011, 48−49, 51.) Keskeinen käsite rasismikeskustelussa on rodullistamisen prosessi. Rodullistamisella viitataan klassiseen Tvzetan Todorovin vuodelta 1989 peräisin olevaan rasismin ideologian määritelmään. Määritelmän mukaan keskeistä rasismissa on oletus, jonka mukaan on olemassa ihmisrotuja, ja nämä ihmisrodut voidaan erottaa toisistaan 32 fyysisten ominaisuuksien mukaan. Määritelmä olettaa edelleen, että erinäisiin ryhmiin kuuluvien ihmisten ominaisuudet ovat pysyviä ja periytyviä, ja että rotu, johon yksilö kuuluu, määrittää olennaisella tavalla hänen ominaisuutensa. Keskeinen osa rasismin ideologiaa on näkemys, jonka mukaan eri rodut voidaan asettaa hierarkkiseen paremmuusjärjestykseen. (Puuronen 2011, 56.) Kun puhutaan syrjinnästä, on olennaista erottaa toisistaan suora ja epäsuora, sekä tarkoituksellinen ja tarkoitukseton syrjintä. Toisaalta erottelu voidaan tehdä myös avoimen ja piilotetun rasismin välille. Avointa rasismia määrittää tarkoituksellisuus ja tietoisuus, kun piilotettu rasismi jää usein huomaamatta sen tekijältä, kohteelta tai molemmilta. Useissa tapauksissa henkilö saattaa kokea tulleensa kohdelluksi rasistisesti, mutta toinen osapuoli ei ymmärrä toimineensa väärin. Rasismikeskustelussa erotetaan toisistaan myös rakenteellinen eli institutionaalinen ja arkielämän rasismi. Rakenteellisessa rasismissa on kyse institutionaalisista normeista ja toimintatavoista, joiden vuoksi jotkin etniset, kulttuuriset tai rodulliset ryhmät joutuvat muita heikompaan asemaan. Tämän kaltainen rasismi tulee esille esimerkiksi silloin, kun maahanmuuttaja ei saa vuokra-asuntoa maahanmuuttajataustansa tähden, tai kun virastossa asioidessaan suomenkieltä taitamaton ei saa asianmukaista palvelua. Puurosen mukaan institutionaalinen rasismi tulee esiin myös esimerkiksi työmarkkinoiden ja sosiaali- ja terveydenhuollon syrjivissä käytännöissä. Arkielämän rasismista puhutaan, kun tarkoitetaan erinäisiä arkisen elämän kohtaamisia, joissa henkilö kokee joutuvansa epätasa-arvoiseen tai huonompaan asemaan. Arjen rasismia voivat olla vaikkapa mauttomat vitsit, yhteisön ulkopuolelle jättäminen ja loukkaaviksi koetut eleet. (Puuronen 2011, 57−65; Ikäläinen ym. 2003.) Nykyisin puhe uusrasismista on yleistynyt. Tämän ideologian mukaisesti eri ryhmien muodostumisen pohjana toimivat erinäiset kulttuuriset piirteet, kuten kieli, uskonnot ja tavat. Näiden tekijöiden katsotaan toimivan rodullistamisen pohjana, ikään kuin ne muodostaisivat luonnollisia ryhmiä, joita klassisen rasismin ideologian mukaisesti voidaan luokitella hierarkkisesti. Uusrasismissa kyse on nimenomaan kulttuurien hiearkkisoimisesta, ja oletuksena on valtaväestön kulttuurin ylivoimaisuus. (Puuronen 2011, 57; Ikäläinen ym. 2003.) Rastas selvitti 2000-luvun alkuvuosina haastattelumenetelmällä Suomeen adoptoitujen tai vain toisen suomalaisen vanhemman omaavien lasten, nuorten ja aikuisten 33 näkemyksiä siitä, kuinka kohdattuja rasistisia kokemuksia jaetaan muiden kanssa, ja kuinka niistä voidaan puhua. Tutkimuksen mukaan kohdatuista rasistisista kokemuksista puhuminen on harvinaista. Ihmisten kykyä selviytyä erilaisista rasistisiksi koetuista tilanteista ja puhua kokemastaan rajoittavat niin psykologiset kuin monet sosiaaliset ja kulttuurisetkin tekijät. Lasten ja nuorten kohdalla myös kehitykselliset tekijät on otettava huomioon. Haasteelliseksi rasismia kokeneet henkilöt määrittelevät sen, että vallitsevan puhetavan mukaan rasismi on tietoista, aina pahaa tarkoittavaa toimintaa, ja sen negatiiviset vaikutukset pitäisi pystyä osoittamaan. Haastatellut myös kokivat rasismista puhumista vaikeuttavan yhteiskunnallisen ilmapiirin, joka kieltää rasismin olemassaolon. Rastas toteaa, että rasistisista kokemuksista saattaa muodostua tekijä, joka ohjaa vahvasti yksilön identiteettiä ja sen kehitystä. Tällainen tilanne on todennäköinen varsinkin, jos negatiivisia kokemuksia ei kyetä purkamaan ja selvittämään. (Rastas 2004, 34, 55.) Räty (2002, 190) puhuu etnosentrismistä, jolla hän viittaa toimintatapaan, jossa muiden ihmisten ja ihmisryhmien toimintaa arvioidaan vain omasta näkökulmasta käsin. Hän toteaa suomalaisten maahanmuuttoa koskevien asenteiden muuttuneen myönteisemmiksi ennen 2000-luvun alkua. Sittemmin yhteiskunnan arvot ovat kuitenkin koventuneet, ja päätöksentekoa on tullut ohjaamaan oman edun tavoittelu, jolloin sosiaalinen eriarvoisuus on jälleen lisääntynyt. Etnosentrismi liittyy tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen. Usein esimerkiksi koulutuksen avulla ja saamalla eri kulttuuripiireistä kotoisin olevia tuttavia on etnosentristä näkökulmaa mahdollista laajentaa. Ikäläinen ym. (2003, 194) ja Räty (2009, 114−115) puhuvat siitä, kuinka rasismi on läsnä monien maahanmuuttajien arjen elämässä. Useat maahanmuuttajat kokevat raskaimmaksi kuitenkin viranomaisten taholta kohtaamansa rasismin. Viranomaiset saattavat kokea ensisijaiseksi tehtäväkseen suomalaisten asiakkaiden palvelemisen, ja maahanmuuttaja-asiakkaita kartetaan esimerkiksi siitä syystä, että heidän palvelemiseensa kuluu yleensä enemmän aikaa. Olennaista eivät kuitenkaan ole yksittäiset rasismin kokemukset, vaan useat toistuvat yksittäiset tapaukset, jotka yhdessä saavat aikaan kestämättömän kokemuksen ja jatkuvan kierteen. 34 3.5 Kun hyvinvointivaltion lupaus pettää Suomen tunnusmerkkinä toimii usein puhe hyvinvointivaltiosta, jossa tasa-arvo, universaalius ja julkisen vallan vastuu ihmisten hyvinvoinnista toteutuvat. Viimeaikoina hyvinvointijärjestelmä on kuitenkin joutunut koetukselle säästöjen ja etuuksiin kohdistuvien leikkausten vuoksi. Palveluiden ja etuuksien saamisen ehtoja on tiukennettu ja puhe yksilöiden omasta vastuusta on lisääntynyt. Kuinka tällainen järjestelmä kykenee kohtaamaan henkilön, joka omaa vammaisuuden lisäksi maahanmuuttajataustan? Mediassa on viime vuosina keskusteltu myös sosiaalipummiudesta, eli siitä, kuinka jotkin ihmiset valitsevat työnteon sijasta elää sosiaalitukien varassa. Puhe pummilla elämisestä saattaa herättää erinäisiä tunteita sellaisten ihmisten keskuudessa, joilla on oikeus sosiaalietuuksiin, ja joille näiden etuuksien saaminen on äärimmäisen tärkeää. Metteri (2004, 110) puhuu palvelujärjestelmän paradoksista, jolla hän viittaa tilanteeseen, jossa hyvinvointijärjestelmä ulkoapäin katsottuna kykenee täyttämään yksittäisten ihmisten tarpeet ja takaa hyvinvoinnin, mutta yksittäisissä tilanteissa ajaa avuntarvitsijat huonoon tilanteeseen. Metteri puhuu siitä, kuinka yksittäinen ihminen saattaa jäädä järjestelmän loukkuun, pudota erinäisten järjestelmien väliin, ja kokea joutuvansa kohtuuttomaan tilanteeseen. Teittinen nostaa esiin itsevaltaistumisen käsitteen puhuessaan palvelujärjestelmän toimivuudesta. Tällä hän tarkoittaa tilannetta, jossa yksilöllä on itsellään yhä enemmän vastuuta, ja hänen tehtävänään on selvittää, mihin tukiin ja etuuksiin on oikeutettu. Vaikka yksilön näennäinen vapaus lisääntyy, on hänellä myös enemmän vastuuta omasta tilanteestaan. (Teittinen 2000, 183, 186‒188.) Haasteeksi muodostuu monimutkaisen palvelujärjestelmän hallinta. Kun jopa ammattilaisten on vaikea tuntea palvelujärjestelmän kokonaisuutta, tuntuu kohtuuttomalta sysätä tällainen vastuu asiakkaalle. Järjestelmän sektoroituminen johtaa lisäksi siihen, ettei kellään ole kokonaisvastuuta, vaan asiakkaat joutuvat ”juoksemaan luukulta toiselle”, ja putoavat eri järjestelmien väliin. Arjen tilanteissa asiakas ei välttämättä tunne omia oikeuksiaan ja osaa niitä ajaa. (Metteri 2004, 81‒82, 132.) Teittisen (2000, 15‒17) mukaan tällaiseen uuteen tilanteeseen sopeutuminen vaatii asiakkaalta itsereflektiivisiä taitoja, itsensä esiintuomista ja omien tarpeidensa korostamista etuuksien ja palveluiden saamisen takaamiseksi. Metteri huomauttaa, että usein kaikkein heikoimmassa tilanteessa olevat henkilöt kärsivät eniten erinäisistä 35 palvelujärjestelmän leikkaustoimenpiteistä, sillä heidän selviytymisensä on olennaisesti riippuvainen tuista, joihin he ovat oikeutettuja. Nämä samaiset henkilöt jaksavat myös heikoiten taistella omien oikeuksiensa toteutumisen puolesta. (Metteri 2004, 22.) Eri tavoin epätyypillisten ja standardista poikkeavien tapausten kohdalla sosiaalityöntekijöiden ja muiden ammattilaisten osaaminen saattaa olla riittämätöntä, eikä asiakkaan yksilölliseen tilanteeseen ole mahdollista paneutua ajan ja resurssien riittämättömyyden vuoksi. Tapauskohtainen harkinta saattaa johtaa epätasa-arvoisiin tilanteisiin, joita Metteri nimittää kohtuuttomiksi. Kohtuuttomuudella hän viittaa niin itse tilanteeseen, kuin myös siitä syntyvään subjektiiviseen kokemukseen, sekä välittyviin tunteisiin ja asenteisiin. Kohtuuttomien tilanteiden ilmetessä ollaan usein lain rajoilla. Metterin mukaan laittomia tilanteita tulee esiin esimerkiksi vammaispalvelun päätöksenteossa ja erityisesti kuljetuspalvelupäätöstyössä. Esimerkiksi nimenomaan kuljetuspalvelun epäämisellä saattaa olla suuri merkitys yksilön arkipäivän asioiden ja yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisen kannalta. Ilman kuljetuspalvelua henkilön riippuvuus muista uhkaa kasvaa ja itsemääräämisoikeus kaventua. (Metteri 2004, 42, 61, 76−77.) Metteri selvitti laajassa tutkimuksessaan sosiaali- ja terveyspalveluiden kontekstissa erityisryhmien palveluiden ja etuuksien toteutumista Suomessa vuosina 1998−2001. Tutkimuksessa keskityttiin kohtuuttomiksi määriteltyjen ja koettujen tapausten selvittämiseen. Tällaisten tapausten todettiin olevan monen avunhakijan kohdalla arkipäivää. Tutkimuksessa kohtuuttomuus syntyi saamatta jääneistä etuuksista ja palveluista, tai viranomaisten ja muiden ammattilaisten toimintatavasta tai asenteesta. (Metteri 2004, 118.) Teittinen (2000, 177) nostaa esiin kysymyksen hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalisuuden murtumisesta. Hän puhuu siitä, kuinka monenlaista apua tarvitsevien henkilöiden on entistä haastavampaa selviytyä tilanteessa, jossa etuisuuksien saaminen on kiinni yksilön omasta aktiivisuudesta. Heikoimmassa asemassa ovat ne, joilla on paljon ja monenlaisia haasteita ja avuntarpeita. Erään haastavassa tilanteessa olevan ryhmän voisi ajatella olevan tämän tutkimuksen kohteena olevat maahanmuuttajataustaiset vammaiset. On selvää, että maahanmuuttajatausta saattaa aiheuttaa haasteita vammaisetuuksien ja -palveluiden toteutumisessa, aivan kuin vammaisuus saattaa 36 haastaa maahanmuuton perusteella syntyvät oikeudet. Vammainen maahanmuuttaja on usein myös heikossa tilanteessa taistellessaan oikeuksistaan. Erääksi palvelujärjestelmän keskeiseksi tehtäväksi voidaan nostaa asiakkaan valtaistumisen tukeminen. Valtaistumisen prosessissa vallanpuute ja avuttomuus vähenevät, ja niiden tilalle rakentuu henkilökohtaisen hallinnan tunne. Tällöin yksilö kykenee vaikuttamaan elämänsä olosuhteisiin ja saavuttamaan asettamiaan päämääriä. Keskeistä valtaistumisessa on myös omien vahvuuksien löytäminen, ymmärtäminen ja kehittäminen. Usein auttamistyötä leimaa kuitenkin paternalistinen ja hoivaava työote, mikä johtaa siihen, että asiakkaan valtaistuminen ei ole työnteon keskiössä. Myös byrokraattisuus ja professionalismi voivat toimia tämän tavoitteen vastaisesti. Jos yhteiskunnan arvomaailmassa korostuvat tehokkuus ja toimintakyky, saattaa sekin heikentää tukea tarvitsevan asiakkaan itsetuntoa. (Järvikoski ym. 1999, 104, 109−110, 114, 123.) 3.6 Kaksinkertaisen marginalismin leimaamat? Kun keskustellaan vammaisten ihmisten asioista, unohdetaan usein erilaiset vammaisten ihmisten yhteisön sisällä olevat marginaaliryhmät, kuten harvinaiseen vammaryhmään kuuluvat tai tämän tutkimuksen kohteena olevat maahanmuuttajataustaiset vammaiset. Jos marginaalin marginaaliryhmiin kuuluvien henkilöiden kokemukset otetaan keskustelussa huomioon, niistä puhutaan usein erillään, kuten sokeiden äitien tai fyysisesti vammaisten nuorten miesten kokemuksista, eikä hahmoteta yleistä marginaalissa elävän vammaisen ihmisen kokemushorisonttia. On selvää, että jokaisen ihmisen kokemukset ovat uniikkeja, mutta toisaalta vammaisten voi ajatella omaavan myös tietyllä tavalla samankaltaisia kokemuksia. (Vernon 1999, 385, 388.) Toisaalta voidaan myös esittää kysymys siitä, ovatko erilaiset marginaaliset ryhmät vammaisten keskuudessa todella marginaalissa. Todellisuudessa vain hyvin harva vammainen kuuluu keski-ikäisten valkoisten miesten ”keskiöön”. Jokainen vammainen ihminen omaa omanlaisensa kokemushistorian, taustan ja identiteetin, jolloin suurimman osa vammaisista ihmisistä voidaan ajatella kuuluvan nimenomaan erilaisiin marginaalisiin positioihin. Ihmisten keskinäinen variaatio on vammaisten keskuudessa aivan yhtä suurta, kuin minkä tahansa ihmisryhmän sisällä. Vernon esittääkin, että mikäli luulemme vamman olevan vammaisen ihmisen ainoa huolenaihe, astumme 37 samaan ansaan, kuin jos näemme vain vamman, emmekä ihmistä sen takana. (Vernon 1999, 385‒386.) Moninkertaisesta toiseudesta, marginaalin marginaalista, puhutaan kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa monenlaisin termein, kuten double jeopardy, simultaneous oppression, disabled Other, ja jopa marginaalin marginaalin marginaalista (jollaisena voidaan pitää esimerkiksi maahanmuuttajataustaisia vammaisia naisia), termillä triple disadvantage. Kaikki käsitteet viittaavat tilanteeseen, jossa yksilö on kahden (tai useamman) kategorian suhteen marginaalissa. (Vernon 1999, 387.) Kahden kerroksen marginaalissa elävän ihmisen kohdalla olennainen kysymys on identiteetin muodostaminen ja samastuminen. Toimiessaan vammaisten joukossa on maahanmuuttaja aina marginaalissa, ja taas maahanmuuttajien keskuudessa vammainen on aina ”toinen”. Kuinka vammainen maahanmuuttaja löytää paikkansa tässä tilanteessa, jossa molemmat yhteisöt ovat potentiaalisia hylkääjiä? Vammaisen maahanmuuttajan on taisteltava vammaisena maahanmuuttajien kokemaa rasismia vastaan, ja maahanmuuttajana vammaisiin kohdistuvaa syrjintää vastaan. Hän on molemmissa taisteluissa kaiken lisäksi heikossa positiossa. Eri ryhmien välillä saattaa olla myös erilaisia intressejä, jolloin esimerkiksi maahanmuuttaja-asioiden ajaminen saattaa kääntyä vammaisten asioiden ajamista vastaan. (Vernon 1999, 389, 398.) Erityisesti vammaisuuden sosiaalinen malli jättää huomiotta sen, että myös vammaiset ihmiset kokevat rasismia, seksismiä ja muunlaisia sorron ja alistamisen muotoja, joihin ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Myös sukupuolen vaikutus vammaisuuden kokemukseen on otettava huomioon. Pohtiessaan vammaisuuden merkitystä elämässään miehet tulevat usein pohtineeksi erilaisia rakenteellisia seikkoja, kuten työttömyyttä ja naiset puolestaan ennemmin kyseenalaistavat oman feministisyytensä, ja pohtivat omaa seksuaalisuuttaan, ihmissuhteitaan ja äitiyttään. (Vernon 1999, 390‒391, 393.) Thomas on tutkinut vammaisten naisten asemaa kaksinkertaisen marginalismin perspektiivistä. Hänen mukaansa vammainen nainen joutuu taistelemaan kahdella areenalla. Voidaan myös esittää, että vammainen maahanmuuttajanainen elää ikään kuin kolminkertaisen marginaalisen position sisällä, jossa myös naiseus hahmottuu marginaaliseksi ja toiseuttavaksi elintilaksi. Naistutkimuksen kentällä vammaista naista ei välttämättä hyväksytä, sillä vammainen nainen nähdään usein voimattomana ja avuntarvitsijana, mikä asettuu ristiriitaan naistutkimuksen kentällä vallitsevan naiseuden 38 ihanteen kanssa. Thomaksen mukaan olennaisen tärkeää olisi tuoda esiin vammaisten naisten omia kokemuksia ja nostaa esiin heidän omaa ääntään, jotta heidän mahdollisesti kokemiaan syrjinnän muotoja voidaan ymmärtää ja ehkäistä. (Thomas 1999, 66−68.) Vammaiset maahanmuuttajat kokevat syrjintää vammaisina ja maahanmuuttajina, molemmista erikseen, ja molemmista samaan aikaan, riippuen kontekstista. Esimerkiksi toimiessaan vammaisjärjestössä saattaa maahanmuuttaja olla rasismin kohteena, maahanmuuttajien kanssa toimiessaan kokea fyysisen esteellisyyden osallistumisensa ongelmaksi. Työnhakutilanteessa hän saattaa kohdata sekä maahanmuuttajuuden että vammaisuuden vuoksi epätasa-arvoista kohtelua. Ystävyyssuhteissaan hän puolestaan on ennen kaikkea persoona, ei vammainen tai maahanmuuttaja. Kontekstista riippuen välillä tällainen henkilö saattaa kokea olevansa suljettuna ulos kummankin syyn perusteella. Välillä taas on vaikeaa määritellä, kumpi on syynä, mutta joka tapauksessa ulosjäämisen riski on suurempi. Vernonin (1999, 395) sanoin: ”One plus one does not equal two”. Nimenomaan tämä tekee kaksinkertaisen marginaalisen position ymmärtämisestä ja hahmottamisesta monimutkaista. 4. Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimustehtävät Tutkimuksessani pyrin selvittämään 1. Millä tavoin ja millaisissa tilanteissa vammaisuus ja maahanmuuttajuus erikseen ja erityisesti yhteen kietoutuneina merkityksellistyvät vammaisten maahanmuuttajien elämäntarinoissa? 2. Minkälaisia tarinoita voidaan kertoa kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa, vammaisena ja maahanmuuttajana Suomessa elävistä ihmisistä? Aineistoni luonteesta johtuen tutkimuskysymysten asettelu on ollut läpi aineistonkeruun jatkuva prosessi, ja tutkimuskysymykseni ovat muotoutuneet tämän prosessin aikana. Tarkoituksenani on saada kuuluviin kaksinkertaisen marginalismin kategoriassa eläväksi määriteltyjen ihmisten oma ääni, ja kuulla heidän kokemuksiaan. Tutkimukseni tarkoitus on nostaa esiin vammaisten maahanmuuttajien kertomia tilanteita ja tapoja, joilla kaksinkertaisen marginalismin ilmiö on tullut esille ja merkitykselliseksi heidän elämässään. Haluan kuvata monipuolisesti mahdollisia 39 tilanteita ja valottaa vammaisten maahanmuuttajien kokemuksia heidän omasta näkökulmastaan käsin. Tarkoituksenani ei ole muodostaa kattavaa esitystä ilmiön sisällöstä, vaan ennemminkin tuoda esille haastateltavieni merkityksellisiksi kokemia arjen elämän tilanteita ja analysoida niiden sisältöjä. 5. Tutkimusmenetelmät Tämä tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, jossa aineistonkeruun menetelmänä toimii haastattelu. Tutkimus on ikään kuin case study, mutta pyrkimyksenäni on myös löytää jonkinlaisia yhteisiä sisältöjä sille, kuinka maahanmuuttajuus ja vammaisuus merkityksellistyvät haastateltavieni elämäntarinoissa. Tutkittavani olen kerännyt satunnaisotannalla, ja osallistuminen perustuu haastateltavien omaan haluun kertoa elämäntarinansa. 5.1 Aineistonkeruuprosessi − elämäkertahaastattelu ja temaattinen haastattelu Tutkimukseni on osa laajaa Kynnys ry:n ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhteistyössä toteuttamaa Vammaisena ihmisenä Suomessa -projektia. Projekti suoritettiin vuosina 2013−2014. Projektipäällikkönä toimi tutkija Matti Laitinen ja projektin rahoitti Suomen Kulttuurirahasto. Projektin tavoitteena oli kerätä eri tavoin vammaisten ihmisten elämäkertoja kirjoituskilpailun sekä haastattelujen muodossa. Haastatteluiden avulla voitiin varmistaa erilaisten vammaryhmien mukanaolo ja mahdollisimman laaja tutkittavien kirjo. Oma tutkimukseni keskittyy maahanmuuttajataustaisten vammaisten ihmisten elämäntarinoihin, joita pääsin keräämään elämäkertahaastattelun ja temaattisen haastattelun menetelmillä. Rekrytointiprosessissani en määritellyt tarkasti etukäteen sitä, millaisia vammaisia tutkin, tai mitä tarkoitan maahanmuuttajalla, vaan annoin haastateltavien itse määritellä kokevatko he kuuluvansa kyseisiin kategorioihin, vai eivät. Lähdin rekrytoimaan haastateltaviani useiden Etelä-Suomessa toimivien vammais- ja maahanmuuttajajärjestöjen kautta. Otin järjestöihin yhteyttä sähköpostitse, käymällä paikan päällä, sekä viemällä rekrytointijulisteita järjestöjen ilmoitustauluille. Tämän lisäksi sain ilmoitukseni Varsinais-Suomen vammaisjärjestöjen lehteen ja joillekin 40 internetsivuille. Suuri apu rekrytoinnissa oli vammaisten maahanmuuttajien oma tukijärjestö Hilma, joka toimii pääkaupunkiseudulla. Tämän lisäksi yksityiset henkilöt, jotka ovat työssään tekemisissä vammaisten tai maahanmuuttajien kanssa, auttoivat kontakteillaan minua rekrytoinnissa. Kuten olin olettanut, rekrytointiprosessi muodostui haastavaksi ja vaati paljon työtä. Toisaalta haastateltavien etsiminen monen kanavan kautta mahdollisti monipuolisen haastateltavien joukon löytymisen. Tämän tutkimuksen aineistona toimivat viiden maahanmuuttajataustaisen vammaisen ihmisen haastattelut. Haastateltavani ovat kotoisin eri maista ja edustavat eri vammaisryhmiä. He ovat iältään vajaasta 30 vuodesta reiluun 60 vuoteen ja heidän Suomessa oloaikansa vaihtelee noin viidestä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Kaikki haastateltavani ovat ensimmäisen polven maahanmuuttajia, eli syntyneet muualla kuin Suomessa, ja jokaisen äidinkieli on muu kuin suomi. Haastateltavani ovat tulleet Suomeen eri statuksilla, eri-ikäsinä ja erilaisissa elämäntilanteissa. He asuvat EteläSuomessa, osa pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa tai keskisuurissa kaupungeissa, osa maaseutukunnissa. Haastattelun aluksi käytiin haastateltavan kanssa lävitse projektin yleinen kuvaus, ja tutustuttiin haastattelun käyttölupalomakkeeseen, jossa haastateltava antaa suostumuksensa haastattelujen käyttöön projektin tutkimuksessa, ja halutessaan myös luvan arkistoida haastattelunsa anonymisoituna arkistoon muiden tutkijoiden mahdollista myöhempää käyttöä varten. Ruusuvuori ja Tiittula (2009, 41, 44−45) ovat pohtineet onnistuneen haastattelun osatekijöitä. He nostavat esiin sen, kuinka haastattelijan on johdatettava keskustelua ja oltava neutraali keskustelun osapuoli. Olennaista on myös luottamuksellisen suhteen luominen haastattelun osapuolten välille. Tärkeää on haastateltavan motivointi ja kiinnostuksen ylläpitäminen haastattelun aikana. Omassa haastatteluprosessissani pyrin noudattamaan näitä ohjeita. Hirsjärven ja Hurmeen mukaan haastattelun avulla on mahdollista saada syvällistä tietoa ja sen avulla voidaan tutkia haastateltavien asioille antamia merkityksiä. He pohtivat myös erilaisia kysymisen tapoja, joista omassa haastattelussani sovelsin avauskysymyksiä, tarkennuksia ja jatkokysymyksiä. (Hirsjärvi & Hurme 2009, 35, 111−112.) Hyvärinen ja Löyttyniemi (2009, 191) puhuvat kerronnallisesta haastattelusta, jollaista omat haastattelunikin edustavat. Olennaista kerronnallisessa haastattelussa on, että 41 haastattelija pyytää kertomuksia, antaa tilaa kerronnalle ja esittää haastattelun aikana kysymyksiä, joihin olettaa saavansa vastaukseksi kertomuksia. Aineistonkeruuprosessi toteutettiin kaksivaiheisen haastattelun muodossa. Ensimmäisen vaiheen muodosti elämäkertahaastattelu, jossa haastateltava sai hyvin vapaasti kertoa omasta siihenastisesta elämästään alkaen syntymästä tai ensimmäisistä omista muistoista ja päätyen nykyhetkeen. Mahdollisilla apukysymyksillä varmistettiin kerronnan eheys ja kaikkien elämänvaiheiden läpikäynti. Elämäkertahaastattelua varten on Vammaisena ihmisenä Suomessa -projekti laatinut noudatettavan ohjeistuksen ja haastattelussa mahdollisesti käytettävän elämänjana- paperin, johon haastateltava voi niin halutessaan hahmotella kirjallisesti elämänsä merkityksellisiä tapahtumia ja käännekohtia käytettäväksi apuna haastattelussa. Elämäkertahaastattelun pohjalta laadittiin tiivistelmä, joka toimi toisen, temaattiseksi kutsumani, haastattelun pohjana. Tämä toinen haastattelu lähenee teemahaastattelun periaatteita, kuitenkin niin, että haastattelu etenee edelleen hyvin vahvasti haastateltavan omista lähtökohdista käsin. Tässä haastattelussa pureuduttiin erityisesti vammaisuuden ja maahanmuuttajuuden läsnäoloon henkilön elämässä ja haastateltavan näille antamiin merkityksiin. Lisäksi tässä toisessa haastattelussa keskusteltiin kotoutumisesta, ennakkoluulojen kohtaamisesta ja osallisuudesta, sekä muista haastateltavan tärkeiksi kokemista asioista. Painopiste oli Suomessa eletyssä ajassa. Toisen haastattelun aluksi käytiin läpi elämäkertahaastattelun esiin nostamia ajatuksia ja ensimmäistä haastattelua voitiin täydentää. Tämän jälkeen lähdettiin liikkeelle ensimmäisestä haastattelusta laaditun tiivistelmän pohjalta. Thomas nostaa elämäkerrallisen tarkastelun keinona yhteiskuntamme sosiokulttuurisen kontekstin ymmärtämisessä. Tutustumalla vammaisen ihmisen elämäkerralliseen kerrontaan voimme ymmärtää keinoja, joilla yksilö taistelee passiivisen uhrin rooliaan vastaan. Thomas nostaa esiin, kuinka elämäkerroissa usein korostuu toimijuuden merkitys, jossa kertojat myös vastustavat, kiistävät ja taistelevat disabilismia ja rasismia vastaan. Thomas kuitenkin korostaa, että vammaisen maahanmuuttajan elämäkerta on usein täynnä samuutta vammattomien ei-maahanmuuttajien kertomusten kanssa, jolloin yleistysten ja stereotyyppisten käsitysten muodostaminen on mahdotonta. (Thomas 1999, 78, 98−99.) 42 Haastatteluihin valmistautuminen on ollut paljon pohdintaa herättänyt tutkimukseni vaihe. Haastateltavani ovat kotoisin erilaisista kulttuureista, joten tunsin tärkeäksi perehtyä näiden kulttuurien taustoihin edes hyvin pintapuolisesti. Haastateltavieni suomen kielen taito oli vaihtelevaa, ja vaikka he itse kokevat osaavansa kieltä hyvin, on vapaamuotoinen eheä kronologinen kerronta haastavaa kenelle tahansa. Yhdessä haastattelussa käytettiin apuna englannin kieltä ja toisen haastateltavan kohdalla oli temaattisessa haastattelussa mahdollisuus käyttää haastateltavan ystävää tulkkina. Rastas pohtii eri kulttuuripiiristä kotoisin olevien haastateltavien kohtaamista. Jos haastattelun osapuolet ovat eläneet eri kulttuurien vaikutuspiirissä ja omaavat hyvin erilaisia kokemuksia, voidaan heidän myös olettaa tulkitsevan todellisuutta erilaisin tavoin, mikä saattaa aiheuttaa haasteita haastattelutilanteessa. Haastattelija ei voi olla varma, ymmärtääkö haastateltava tämän puheen haastattelijan tarkoittamalla tavalla, eikä haastattelija välttämättä ymmärrä, mitä haastateltava haluaa puheellaan kertoa. Tärkeää olisi pyrkiä toimimaan kulttuurisensitiivisesti ja koettaa ymmärtää näitä mahdollisia tulkinnallisia eroja sekä tiedostaa niiden olemassaolo. (Rastas 2009, 80, 82, 85−86.) Elämäkertahaastattelu menetelmänä saattaa olla raskas ja vaikea. Siinä haastateltava joutuu avaamaan elämäänsä haastattelijalle, ja esiin saattaa nousta myös vaikeita ja käsittelemättömiä asioita. Tässä haastattelijan oma ammattitaito nousee tärkeään rooliin. On osattava kuunnella, annettava tilaa haastateltavalle, mutta myös osattava olla liiaksi menemättä mukaan haastateltavan kertomaan ja johdatettava keskustelua eteenpäin. (Hirsjärvi & Hurme 2009.) Hirsjärven ja Hurmeen mukaan elämäkerroissa tuotetaan yksittäisiä kokemuksellisia tapahtumia ja ne pyritään tekemään sosiaalisesti ymmärrettäviksi. (Hirsjärvi & Hurme 2009, 161−162.) Tuomi ja Sarajärvi (2012, 75−76) puhuvat syvähaastattelusta, jonka kuluessa käytetään avoimia kysymyksiä, ja vain haastattelun aihe on ennalta määritelty. Haastattelijan tehtäväksi muodostuu tällöin rakentaa syvällisempää kuvaa haastateltavan kertomasta rakentamalla haastattelun jatko saatujen vastausten varaan. Tällaisen haastattelun avulla on mahdollista päästä syvällisesti käsiksi tutkimuksen kohteena olevaan ilmiöön. Haastattelut litteroitiin tarkasti projektin laatimien yhteisten ohjeiden mukaan. Litterointi tapahtui sanasta sanaan, ja myös toistot ja tauot merkittiin litteraattiin. 43 Äänenpainot, huudahdukset ja muut kielelliset erityispiirteet merkittiin vain, jos niiden koettiin olevan haastattelusta merkityksellisiä laadittiin kaksi sisällön ymmärtämisen litteraattia, kannalta. anonymisoimaton ja Jokaisesta anonymisoitu. Anonymisoinnin taso riippui haastateltavan antamasta käyttöluvasta niin, että niiden jotka halusivat esiintyä omalla nimellään, haastatteluista anonymisoitiin vain haastattelijan arkaluontoisina pitämiä asioita, ja muut tunnistamisen mahdollistavat kohdat merkittiin litteraattiin. Niiden kohdalla, jotka halusivat esiintyä nimettöminä, anonymisoitavat litteraatit anonymisoitiin peitetymmin, muuttamalla nimet, asuin- ja työpaikat ja muut tunnistamisen mahdollistavat kohdat. Tässä tutkimuksessa jokaisesta haastateltavasta käytetään peitenimeä ja tunnistamisen mahdollistavat kohdat, kuten työpaikat, on anonymisoitu. Tässä vaiheessa tuotiin haastateltavalle esiin myös se, että vaikka haastateltavien anonymiteetin säilyttäminen on tutkijalle tärkeää, on elämäkertahaastattelu menetelmänä sellainen, ettei täydellistä anonymiteettiä voida milloinkaan luvata. Vaikka nimet, asuin- ja työpaikat toki anonymisoidaan, ei kaikkea voida häivyttää, sillä silloin elämäkerta ei enää kuvastaisi henkilön elämää. Näin ollen puoliso tai läheinen ystävä voi haastatellun kertomastaan tunnistaa. Haastattelukulttuurin mahdollinen erilaisuus tai haastateltavan tottumattomuus haastateltavan rooliin nousi esiin erityisesti kahden haastateltavan kohdalla. Toinen heistä vastasi kysymyksiin avoimesti ja kertoi paljon omista kokemuksistaan, mutta esitti myös runsaasti vastakysymyksiä haastattelijalle, minkä ei katsota kuuluvan haastattelukulttuuriin. Tässä samaisessa haastattelussa myös suomen kielen puutteellinen osaaminen nousi esiin muutamissa tilanteissa haastattelun aikana, sekä sen jälkeen haastateltavan itsensä kertomana. Haastateltava sanoi, ettei ollut voinut tuoda esiin kaikkea haluamaansa haastattelun aikana, koska ei osaa riittävästi suomen kielen sanoja. Haastattelun kulku keskeytyi ja lähti välillä hieman väärille urille, kun en osannut tulkita haastateltavan puhetta tämän tarkoittamalla tavalla. Toisen haastateltavan kohdalla haastateltavan suomen kielen taitamattomuus vaikutti haastatteluun voimakkaasti. Ennen haastattelun alkua haastateltava halusi varmistaa puhelimen välityksellä ystävältään, ettei haastattelussa ollut kyse lehtihaastattelusta, eikä haastateltava mielipiteineen päätyisin iltapäivälehden sivuille. Sama asia haluttiin 44 varmistaa ennen toista haastattelua. Kun asiasta oli päästy selvyyteen, sujui haastattelu kuitenkin mallikkaasti. Haastatteluista seitsemän suoritettiin haastateltavien kotona, kaksi Näkövammaisten liiton toimipisteessä ja yksi, haastateltavan toivomuksesta, rauhallisessa kahvilassa. Haastattelut olivat luonteeltaan rentoja ja hyväntuulisia, vaikka niiden kuluessa käsiteltiin myös vaikeita ja rankkoja asioita. Haastattelu pyrittiin aloittamaan ja lopettamaan niin, että haastateltavalle jäisi haastattelusta positiivinen olo ja mielikuva. Menneiden, vaikeidenkin, asioiden esiintuominen herkisti haastateltavia, ja haastatteluiden aikana sekä itkettiin että naurettiin. Mielestäni haastattelut sujuivat hyvin siinä mielessä, että tuntemattomalle ja useissa tapauksissa huomattavasti nuoremmalle tutkijalle saattaisi olla myös vaikea kertoa oman elämänsä asioista. Kaikki haastateltavat olivat hyvin kiinnostuneita tutkimuksestani. Uskon haastatteluun osallistumisen olleen tärkeä kokemus ainakin osalle haastateltavista. Nauhurin sulkemisen jälkeen moni kertoi siitä, kuinka mukavaa olikaan muistella menneitä. Haastateltavat kertoivat muistaneensa monia asioita, joita eivät ole pitkään aikaan pohtineet. Haastatteluiden lomassa ja jälkeen kahviteltiin, ja sainpa maistaa mitä erikoisimpia leivoksiakin, kun moni haastateltava koki tärkeäksi että saan maistaa nimenomaan heidän lähtömaansa herkkuja! Haastatteluiden välillä oli tarkoitus olla vähintään muutaman päivän väli, jotta haastattelijalla olisi mahdollisuus tutustua ensimmäisen haastattelun aineistoon ennen toista haastattelua. Yhden haastateltavan kohdalla haastattelut oli kuitenkin järjestettävä peräkkäisinä päivinä vaikeiden kulkuyhteyksien vuoksi. Toisen haastateltavan kohdalla haastattelujen väli venyi kolmen kuukauden mittaiseksi haastateltavan sairastumisen johdosta. Haastatteluiden kestot vaihtelivat 44 minuutista 1 tuntiin ja 52 minuuttiin. Keskimääräinen elämäkertahaastattelun kesto oli noin 90 minuuttia ja temaattisen noin 70 minuuttia. Pääsääntöisesti temaattiset haastattelut olivat hieman elämäkertahaastatteluita lyhempiä. Litteroitua tekstimateriaalia haastattelut tuottivat yhteensä noin 175 sivua (fonttikoko 12, riviväli 1,5). Keskimäärin litteroitua tekstiä syntyi elämäkertahaastatteluiden osalta noin 20 sivua haastattelua kohden ja temaattisten haastatteluiden osalta noin 15 sivua haastattelua kohden. Haastattelut suoritettiin joulukuun 2013 ja maaliskuun 2014 välisenä aikana. 45 Tämän tutkimuksen pääasiallisena aineistona toimivat elämäkertahaastatteluiden jälkeen suoritetut toiset haastattelut, mutta elämäkerta-aineistot toimivat vahvasti täydentävänä aineistona. Elämäkertahaastatteluista on tämän tutkimuksen aineistona käytetty erityisesti temaattisissa aineistoissa esiinnousseiden teemojen kannalta olennaisia kohtia ja sisältöjä, ja kokonaisuudessaan ne toimivat temaattisia haastatteluita taustoittavina kertomuksina. Toisessa haastattelussa pureuduttiin kaksinkertaisen marginalismin, vammaisuuden ja maahanmuuttajuuden läsnäoloon haastateltavan elämässä. Toisen haastattelun teemoja olivat 1) Suomeen saapuminen, ensimmäiset viikot ja kuukaudet Suomessa, 2) kotoutuminen prosessina 3) mahdolliset marginalisaation, syrjäytymisen ja rasismin kokemukset sekä 4) oman elämän voimavarat. Lisäksi haastateltavien kanssa keskusteltiin siitä, millaisena Suomi näyttäytyi ennen maahanmuuttoa ja suuren roolin saivat kertomukset kohtaamisista erilaisten viranomaisten kanssa, oleskeluluvan ja kansalaisuuden sekä erilaisten palveluiden ja tukien hakemisen ja saamisen prosessit. Ymmärrettävästi kaikki haastateltavat pohtivat lähtömaidensa tilanteita ja vertasivat Suomea niihin. Kuten edellä todettiin, myös temaattisen haastattelun aikana käytiin ensisijaisesti läpi asioita, joiden haastateltava koki olevan merkityksellisiä, ja haastattelijan suunnittelemista teemoista keskusteltiin vain, jos vapaa kerronta tuntui vaikealta. Mielenkiintoinen asia, joka tapahtui muutaman haastateltavan kohdalla, oli se, että haastateltava varmisti haastattelun aluksi, haluanko kuulla nimenomaan siitä, kuinka vamma ja vammaisuus on ollut läsnä hänen elämässään. Näin ollen jouduin ohjeistuksessani painottamaan sitä, että tarkoitus on kertoa omasta elämästä omalla tavallaan, jolloin vamman rooli elämäntarinassa on kertojan elämästä riippuen suurempi tai pienempi. TAULUKKO 1. Haastateltavien perustiedot Peiteni mi ja sukupuoli (n/m) Ikä Vamma Lähtömaa ja status Suomeen muutettaessa 46 Suomeen saapumisen ajankohta Elämäntilanne Elämätällä hetkellä kertahaast. ja toisen haast. kesto Ariya (n) n. 30 Lihastauti Helena (n) n. 65 Sokeus Tatjana (n) n. 45 Valeria (n) n. 50 Vammautunut onnettomuudessa liikkuu pyörätuolilla Näkövamma, etenevä Kumar (m) n. 35 Sairastanut lapsena polion Saapunut pakolaisena Irakista Paluumuuttaja Virosta, äiti inkerinsuomalainen 1980luvulla Töissä tulkkina 1h 25min/ 53min 1990luvulla Opiskelee yliopistossa 1h 52 min/ 1h 18 min Kotoisin Venäjältä, saapunut Suomeen avioiduttuaan suomalaisen miehen kanssa Kotoisin EteläAmerikasta, saapunut Suomeen avioiduttuaan suomalaisen miehen kanssa Kotoisin Irakista, saapunut Suomeen pakolaisena 2000luvun puolivälissä Eläkkeellä, etsii osaaikatyötä 1h 14 min/ 1h 35 min 1970luvulla Eläkkeellä, tekee hieman opettajan töitä 1h 29 min/ 1 h 13 min 2010luvun alussa Sairaseläkkeellä, etsii töitä 1h 30 min/ 44 min Haastatteluni analyysissä on tärkeää ottaa huomioon haastateltavieni ryhmän heterogeenisyys. Haastateltavani ovat saapuneet Suomeen erilaisten syiden johdosta ja erilaisilla statuksilla. He edustavat niin pakolaisia, turvapaikanhakijoita, avioliiton kautta Suomeen muuttaneita, kuin paluumuuttajiakin. He ovat saapuneet Suomeen hyvin eri-ikäisinä, nuorimmillaan ollessaan 11-vuotias, vanhimmillaan jo aikuisuuden iän saavutettuaan. Muutto Suomeen on ollut enemmän tai vähemmän vapaaehtoista, osalle muutto oli ikään kuin pakollinen valinta, toiset tekivät päätöksen Suomeen muuttamisesta enemmän itsenäisesti. Vaihtelevaa oli myös haastateltavien aikaisempi tieto ja kokemus Suomesta. Haastateltavat ovat kotoisin eri maista. Osan heistä kotimaiden olot ja kulttuuri ovat hyvinkin samankaltaisia kuin Suomessa, osan hyvin kaukana siitä. Suomen kieltä haastateltavat osasivat muuttohetkellä vaihtelevasti. Lisäksi haastateltavani edustavat hyvin paljon toisistaan poikkeavia vammaryhmiä. Myös Suomi yhteiskuntana on ollut erilainen riippuen ajankohdasta, jolloin haastateltava on Suomeen saapunut. 1970-luvun Suomessa maahanmuutto oli lähes 47 tuntematon ilmiö, kun taas 1990-luvulla muuttajia oli paljon, ja muuttoon vaikuttivat eri tavoin värittyneet asenteelliset suhtautumistavat. Viimeisten vuosikymmenten aikana vammaisille ja maahanmuuttajille suunnatut palvelut ovat lisääntyneet ja kehittyneet. Haastateltavieni ryhmää yhdistää oikeastaan vain se, että he kaikki omaavat jonkinlaisen vamman ja maahanmuuttajataustan. Oletukseni on, että tämä yhdistävä tekijä johdattaa haastateltavani jollakin tavalla samanlaisten ”suomalaisten” haasteiden eteen. Mielenkiintoista on selvittää minkälaisia vahvuuksia ja keinoja selvitä haastavista tilanteista nämä ihmiset ovat rakentaneet. 5.2 Aineiston analyysi − narratiivinen lähestymistapa ja sisällönanalyysi Aineistoni analyysissä sovellan narratiivista lähestymistapaa. Heikkisen (2010, 143‒ 144) mukaan narratiivisuudella viitataan analyysitapaan, jossa keskeiseen asemaan nousevat kertomukset ja niiden tulkinta. Narratiivinen analyysitapa pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan maailma rakentuu erilaisista tarinoista, ja ihmiset rakentavat omaa elämäänsä kertoen siitä erilaisia tarinoita. Näin ollen myös identiteettimme on ikään kuin kertomus, jonka rakennamme omasta itsestämme. Narratiivinen analyysitapa on yleistynyt kasvatustieteellisessä tutkimuksessa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Eräs narratiivisen tutkimuksen keskeinen tavoite on tuottaa paikallista ja subjektiivista tietoa nostaen kuuluviin tutkittavien autenttinen ääni. Tarkoitus on kiinnittää huomiota merkityksenantoihin, joita kertojat kertomuksissaan nostavat esiin. (Heikkinen 2010, 156‒157.) Tämä on myös olennainen tavoite omassa tutkimuksessani. Koen narratiivisen analyysimenetelmän sopivan nimenomaan elämäkerrallisen aineiston analyysiin, ja uskon sen palvelevan erityisen hyvin omaa tutkimusaihettani, jota ei ole ennestään kovinkaan paljon tutkittu. Narratiivisessa analyysitavassa olennaista on uuden kertomuksen tuottaminen aineistossa olevien kertomusten pohjalta. Näin ollen aineiston pohjalta konfiguroidaan uusia kertomuksia, joiden tarkoituksena on tuoda esiin aineiston kannalta keskeisiä teemoja. Narratiivisen menetelmän tavoitteena on saada lukijassa aikaan holistinen tunnekokemus, jossa tarinaan yhdistyy affektiivinen elementti. Lukijan on tarkoitus 48 päästä eläytymään tutkittavien henkilöiden asemaan ja ymmärtää näiden toimintaa ja sen perusteita. (Heikkinen 2010, 149, 154−155.) Hyvärinen (2010, 114) puhuu siitä, kuinka olennaista narratiivisessa analyysissä on kerronnallinen ympäristö. Tutkimuksen kohteena ovat kulttuuriset keinot kertomusten kertomisessa, yhteisesti jaetut kokemukselliset sisällöt ja tulkinnat, eivätkä niinkään yksittäisten kertojien kokemukset. Esimerkiksi Valkonen (2007) on käyttänyt narratiivista analyysitapaa ansiokkaasti tutkiessaan psykoterapiaan masennuksen vuoksi hakeutuneiden henkilöiden itsestään kertomia tarinoita. Hänen tutkimuksessaan keskiössä ovat yksilölliset tarinat ja minuuden prosessin tutkiminen. Heikkinen erottaa narratiivisuudesta keskusteltaessa kaksi tasoa. Toisaalta puhutaan narratiivisuudesta konstruktivistisena tutkimusotteena, jossa olennaista on se, kuinka ihmiset rakentavat käsityksensä ympäröivästä todellisuudesta ja itsestään kertomusten kautta. Nämä kertomukset täydentyvät ja muuttuvat jatkuvasti, ja koska ne luodaan aina uudelleen sosiaalisessa kanssakäymisessä, ei niiden tulkintaan ole olemassa yhtä mahdollista oikeaa tapaa. Toisaalta voidaan puhua narratiiveista tutkimuksen aineistona. Elämäkerta-aineisto on oivallinen esimerkki tällaisesta, kerrontaan perustuvasta, aineistosta. Luonnollisesti tällainen aineisto sisältää alun, lopun ja jonkinlaisen ajassa etenevän juonellisen kulun. Narratiivisen aineiston analyysi eroaa väistämättä numeerisen aineiston analyysistä siinä, ettei sitä voida tyhjentävästi tiivistää erilaisiin kategorioihin, vaan sen hahmottaminen vaatii aina tulkintaa. (Heikkinen 2010, 145‒ 148.) Tässä tutkimuksessa käytän kertomuksen ja kerronnan käsitteitä viitatessani laajaan elämäkerralliseen aineistoon. Elämäkerta koostuu lukuisista pienemmistä kertomuksista ja niiden osista, jotka syntyvät haastateltavien elämässä tapahtuneiden peräkkäisten asioiden virrasta. Kertomus on aina tulkinnallinen siinä mielessä, että haastateltavan kertomus saattaa syntyä yhdessä hetkessä koetuista asioista, mutta hän saattaa myös tiivistää yhteen kertomukseen vuosien saatossa sattuneita tapahtumia. Kerrontaa ja tulkintaa ohjaavat aina kulttuuriset käsitykset ja mallit. Tarinan käsitettä käytän puolestaan itse konstruoimistani kokonaisuuksista, joissa kuvaan tarinan muodossa yhden tai useamman kertojani kertomuksia. Hännisen (2010, 161‒163) mukaan kertomus muodostuu ajassa etenevistä tapahtumakuluista. Se on ikään kuin tapahtumien virrasta katkaistu pätkä, joka itsessään 49 muodostaa merkityksellisen kokonaisuuden. Kertomus vaatii ollakseen olemassa alun, keskikohdan ja lopun. Kertomuksen tapahtumiin liittyy erilaisia tunne- ja arvolatauksia ja se muodostuu syy- seuraussuhteista. Tarinallisessa tulkinnassa huomionarvoista on valita juonen kulun kannalta merkitykselliset seikat ja kiinnittää erityistä huomiota siihen, kuinka kertomus loppuu. Tässä tutkimuksessani tarkoituksenani on rakentaa ikään kuin eräänlaisia tyyppitarinoita tiettyihin teemoihin sijoittuvien kertomusten pohjalta. Näihin tarinoihin sisältyy usein aineksia useiden henkilöiden kertomista tarinoista. Sovellan tutkimuksessani juonianalyysiä, jossa olennaista on määritellä tarinan alku- ja lopputilanteen välinen suhde, sekä se, millaisten tapahtumien ja henkilöhahmojen myötä tarinan juoni etenee. Tämän lisäksi voidaan arvioida tarinan ja sen tapahtumien merkitystä suhteessa laajempaan kertomukseen ja kertojalle. Usein ulkoisten muutosten lisäksi tarkastellaan tarinan kertojassa tapahtunutta sisäistä muutosta. (Hänninen 2010, 169‒171.) Hänninen (2010, 174) kuvaa, kuinka narratiivisen lähestymistavan eettinen arvokkuus syntyy siitä, että se kunnioittaa aineiston ominaislaatua ja antaa yksilöiden puhua omalla tavallaan ja omalla äänellään. Oman elämäntarinan kertominen saattaa olla tutkittavalle vapauttava ja terapeuttinen kokemus. Toisaalta narratiivin ja elämäntarinan ajatellaan paljastavan jotakin suurta ihmisen elämästä, jolloin sen asettaminen objektiivisen tutkimuksen kohteeksi saattaa tuntua tarinan arvoa loukkaavalta. Omassa tutkimuksessani olen pyrkinyt parhaani mukaan kunnioittamaan haastateltavieni kertomuksia, ja koen narratiivisen analyysin parhaaksi välineeksi kertomusten tulkintaan. Huttunen (2004) on tutkinut narratiivisen analyysitavan filosofista perustaa. Hän esittää, että ymmärrys ja tulkinta omasta itsestä ja elämästä muodostuu vähitellen kerronnan ja uudelleenkerronnan välityksellä. Kertomuksen ja eletyn elämän voidaan ikään kuin sanoa jäljittelevän toisiaan. Näin ollen se, mitä kerrotaan, ei voi milloinkaan täysin vastata sitä, mitä on tapahtunut, vaan kyse on aina kertojan tekemästä tulkinnasta. Koettu elämä vaikuttaa aina vahvasti myös tapaan, jolla kerromme, ja myös se, mitä ja kuinka kerromme vaikuttaa edelleen siihen, kuinka koemme elävämme. Tämän tutkimuksen kannalta on olennaista ymmärtää kerronnan suhteellisuus ja se, että kerrottua tulkitaan aina niin kertojan, kuin haastateltavankin toimesta. 50 Aloitin aineistoni analyysin tutustumalla litteroituun tekstiaineistoon huolellisesti ja muodostamalla kokonaiskäsityksen siitä, mistä aineistossa puhutaan. Tein sisällönanalyysiä, joka eteni aineistolähtöisesti. Luonnollisesti temaattinen haastattelu oli ohjannut kertojia puhumaan tietyistä teemoista, mutta sisällönanalyysissä löytämäni teemat poikkeavat jonkin verran temaattisen haastattelun teemoista, koska tarkoitus oli nimenomaan antaa haastateltavien puhua vapaasti tärkeinä kokemistaan asioista. Tutustuttuani tarkasti aineistoon tarkastelin tekstiä etsien siitä erilaisia kategorioita koskien kaksinkertaisen marginalismin teemaa. Näin ollen muodostin viisi teemaa, • ennakkoluulojen, syrjinnän ja rasismin kohtaaminen • vammaisuuden vaikutus kotoutumiseen, erityisesti työhön, opiskeluun ja osallisuuteen • maahanmuuttajuuden vaikutus siihen, millaista on olla vammainen Suomessa • kohtuuttomat, järjettömät tilanteet • positiiviset tarinat kaksinkertaisessa marginaalissa elämisestä On selvää, että etsiessäni erilaisia teemoja käytin myös omaa tulkintaani, joten toinen tutkija olisi saattanut muodostaa teemat osittain eri tavoin. Positiivisten tarinoiden nostaminen erilliseksi teemakseen oli tutkimuksellinen valintani. Vaikka kertojat tuovat esiin hyvin paljon positiivisia asioita omasta elämästään, voidaan kyseenalaistaa, liittyvätkö ne nimenomaan vammaisuuden ja maahanmuuttajuuden läsnäoloon. Koska positiivisuus värittyy erittäin vahvasti aineistossa, haluttiin siitä kuitenkin muodostaa oma teemansa. Seuraavaksi poimin aineistostani näihin teemoihin liittyvät narratiiviset tekstipätkät. Käytin narratiivin käsitettä melko löyhästi, niin että se sisälsi monenlaisia ajallisesti eteneviä tapahtumaketjuja, joissa tapahtumat seuraavat toisiaan ja ovat jollakin tavalla riippuvaisia toisistaan muodostaen juonellisesti etenevän tapahtumakulun. Tämän lisäksi jokaisessa kertomuksessa tuli esiintyä vähintään yksi henkilöhahmo. Tämän jälkeen analysoin kunkin teeman alle lukeutuvia narratiiveja etsien tyypillisiä ja edustavia piirteitä, ja rakensin niitä yhdistellen tyyppitarinoita. Osassa tarinoista yhdistin elementtejä useiden kertojien kertomuksista, osassa on kyse yhden kertojan kokemuksista. Tyyppitarinoiden lisäksi olen tuonut analyysissäni esiin muutaman epätyypillisen tarinan, joiden tarkoituksena on kertoa jokin merkittävä, mahdollisesti 51 muusta aineistosta poikkeava, tarina. Tarinoiden esittämisen jälkeen olen analysoinut kunkin tarinan sisältöä, erityisesti alku- ja lopputilanteen suhdetta, kertomuksen toimijoita, kertomuksen sisältämiä merkittäviä tapahtumia ja niiden syitä ja seurauksia. Analyysitekstissäni tarkastelen kunkin alaluvun aluksi kyseisen teeman esiintymistä aineistossa. Tähän tarkasteluun olen pyrkinyt liittämään useita suoria sitaatteja haastatteluista lisätäkseni analyysin luotettavuutta ja aitoutta. Tämän jälkeen esittelen luomiani narratiivisia tarinoita kunkin teeman osalta ja jatkan niiden analyysillä. 5.3 Tutkijan vahva läsnäolo ja tutkimuksen eettiset lähtökohdat Tässä tutkimuksessa on otettava huomioon tutkijan vahva rooli aineistonkeruun ja analyysin prosessissa. Minun on tärkeää tiedostaa tutkijapositioni suhteessa tutkittaviin. Minun on ymmärrettävä, että tulkitsen kuulemaani vahvasti omasta kulttuurisesta positiostani käsin. Tutkimuksen eettisenä lähtökohtana ovat haastateltavien antamat luvat haastatteluiden suorittamiseen. Tutkimuksen esittelymateriaalista ja lupalomakkeista on olemassa myös selkokieliset versiot, joita on tarpeen tullen mahdollista käyttää. Niiden käyttäminen ei kuitenkaan osoittautunut mielekkääksi omassa tutkimuksessani. Haastateltaville annettiin mahdollisuus esiintyä haastattelussa joko omalla nimellään tai nimettömänä. Oleellista oli kuitenkin tuoda haastateltavan tietoon, että elämäkertahaastattelun luonteen vuoksi täydellisen anonymiteetin lupaaminen on mahdotonta. Ennen haastatteluiden suorittamista pohdimme yhdessä tutkijatiimin kanssa haastatteluiden suorittamisessa mahdollisesti esiin nousevia haastavia tilanteita ja niihin suhtautumista. Traumaattisten elämäntapahtumien varalle oli minulla haastattelutilanteissa mukanani lista erilaisista toimipisteistä, joihin haastateltava voi tarvittaessa ottaa yhteyttä. Myös projektin haastattelijoita varten oli oma projektissa työskentelevä psykologinsa, johon voi tarvittaessa ottaa yhteyttä. Erityistä harkintaa käytettiin aineiston analysoinnissa niin, että haastattelija pyrki todella ymmärtämään, mitä haastateltava halusi kertoa. Sitaattien valinnassa pyrittiin siihen, ettei kerrottua irroteta kontekstistaan, vaan pyritään antamaan lukijalle mahdollisimman todentuntuinen kuva siitä, mitä haastateltava on halunnut sanoa. Erityisen traumaattisten, pääasiassa ennen Suomeen muuttoa tapahtuneiden asioiden 52 kuvaaminen päätettiin jättää kokonaan tämän tutkimuksen ulkopuolelle. Tuloksia kirjatessa pyrittiin siihen, että jokaisen haastateltavan ääni tuodaan kuuluviin useassa kohdin. 6. Tulokset Vammaisuus ja maahanmuuttajuus ilmenevät haastateltavieni elämäntarinoissa monella tavalla ja monenlaisissa tilanteissa. Seuraavassa tuon esiin analyysini tuloksia esittelemällä löytämäni viisi teemaa. Jokaisessa alaluvussa esittelen myös narratiivisen analyysini tuloksia. 6.1 Ennakkoluulojen ja rasismin kohtaamisen monet paikat Vammaiset maahanmuuttajat kohtaavat ennakkoluuloja, syrjintää ja rasismia elämässään monella tavalla ja tasolla. Näiden kohtaaminen on vahvasti läsnä aineistossani. Kaikki haastateltavat tuovat esiin tilanteita, joissa ennakkoluuloisuutta on kohdattu. Ennakkoluuloja kohdataan monenlaisissa tilanteissa suoraan ja epäsuorasti. Ennakkoluuloisuus on arkisten kohtaamisten ohella ikään kuin sisäänrakennettuna yhteiskunnan systeemeihin. Se tulee vastaan työnhaussa, opiskelupaikkaa haettaessa ja asunnon etsinnässä, sekä viranomaisten kanssa asioidessa. Se ilmenee sanallisesti, fyysisesti ja erilaisina tekoina. Sen kokemus voi syntyä myös pienistä, ikään kuin huomaamattomista teoista, joita ulkopuolinen ei välttämättä edes huomaa, mutta jotka kuitenkin luovat todellisuutta, jossa vammainen maahanmuuttaja elää arkeaan. Rasismi tulee aineistossani esille vahvasti, ja se peittää monissa tilanteissa alleen mahdolliset vammaisuuden perusteella tapahtuvat syrjinnän kokemukset. Toisaalta vammaiset maahanmuuttajat kokevat syrjintää, jossa vammaisuuden perusteella tapahtuva syrjintä ja rasismi kulkevat käsi kädessä ja sulautuvat toisiinsa. Joissakin tapauksissa ennakkoluuloisuus tulee esiin selkeästi ja kyseenalaistamattomasti. Ariyan asunnonhakutapauksessa ennakkoluuloisuus on selvää ja suoraa: Maahanmuuttajuus tulee monesti monestikin kun asuntohakemuksessa [*E.H:Mm] hakee asuntoo niin on jopa ihan nää yksityiset asunnonomistajat suoraan sanoneet että et ne ei vuokraa ulkomaalaisille. 53 (*E.H viittaa haastattelijan sanomaan.) Ariya on kohdannut vastaavia tilanteita usean kerran. Eräs haastateltava kertoo kokevansa ulkomaalaistaustaisen sukunimensä johtavan siihen, ettei saanut kutsuja työhaastatteluihin, vaikka omasi hakemiinsa paikkoihin vaadittavan ammatillisen pätevyyden. Haastateltava kertoo vaihtaneensa sukunimeään, jolloin se viittasi vähemmän ulkomaalaistaustaan, ja tämän seurauksena kertoi saaneensa useammin kutsun työhaastatteluun. Mietin että onkohan toi se syy minkä takia mä en pääse mihinkään työhaastatteluun että viittaako se somalialaisuuteen [E.H:Mm] koska mä tiedän et Suomessa valitettavasti somalialaiset ei oo kovin suosittuja, se on ihan tosiasia [E.H:Mm] ja sit tota sitte mä aattelin että pitäisköhän mun vaihtaa se sukunimi, et se helpottais -- niin se on kyllä helpottanu huomattavasti. Ariya kertoo myös siitä, kuinka hänen elämässään ennakkoluuloisuus ja rasismi ovat johtaneet yksittäisiin älyttömiin, ja jopa ihmisarvoa loukkaaviin, tekoihin. Et esimerkiks se että meille meidän oven eteen jätettiin likasia vaippoja ja pissattiin et sillai niinku ovelle ja kaikkee tämmöstä niinku tosi mun mielestä lapsellista. Valeria puhuu siitä, kuinka hän kokee jääneensä ulkopuoliseksi, huomaamattomaksi. -- Mutta ei ne tervehtiny ei ne saattoi, ei kukaan tullu antamaan hänen kättä ja sanoo jotakin. Tekojen ohella Ariya kertoo kohdanneensa rasismia piilotettuna, pieninä eleinä ja katseina, jotka hän itse tulkitsee rasismin osoituksiksi, mutta jotka ulkopuolisilta saattavat jäädä huomaamatta. Siis rasismia kohtaa päi melkein päivittäin siis jollain tavalla ei sen tarvii olla mitään niinku suurta [E.H:Mm] et joku sanaheitto joku semmonen katse et se voi olla joku ihan pieni ele mi mi mistä huomaa et kyl me ulkomaalaiset yleensä huomataan se vaikka ei suomalaiset ite ehkä sitä hokaa mut jotenkin me me ulkomaalaiset huomataan se. Helena nostaa esiin tapauksen, jossa on kyse syrjinnästä vammaisuuden, hänen tapauksessaan näkövamman, perusteella. Hän on hakenut korkeakoulun taidelinjalle, mutta ei pääse opiskelemaan. 54 Mä keväällä en en niinkun päässyt koska koska tää mulle sitten siellä haastattelussa sanottiin et että että että minä voin olla niin hyvä laulaja kun Melissa Korjus mutta että mä en pääse kumminkin sinne opiskelemaan [E.H: Niin] vaikka mulla niinkun musiikki musiikkitestit menivät tosi hyvin. Sit sit sitten me tietenkin se meni siihen hallintooikeuks oikeuteen se juttu. He yrittivät selittää et että että kun on niin paljon lukemista että miten minä voin pärjätä ja niinkun tätä niinkun jotenkin syrjintää [E.H: Niin] et mä en sitä niinkun näkis muuta [E.H: Niin] koska ei mitään niinkun oleellista syytä siihen sanottu. Helenan vietyä asian hallinto-oikeuteen myös oikeus katsoi tapauksen olleen vammaisuuden perusteella tapahtunutta syrjintää. Ja pari kertaa pari kertaa ehkä töitä hakiessa aina myös tulee esille koska se on se on sellanen sellanen piirre mitä tavalliset työnantajat eivät niinkun edes osaa ajatella asiaa. [E.H: Mm] Ja ehkä se on niinkun mukavuussyistä että he eivät, tai niinkun sellasia, he eivät viitsi sitä ajatella edes koska saa helpommalla. Helenan kohdalla esiin nousee myös yhteiskunnan syrjivien rakenteiden vaikutus elämään. Hän on työskennellyt aiemmin puhelinmyyjänä, mutta tarvitsee työssään apuvälineitä näkövammansa vuoksi. Uuden työpaikan löytäminen tuntuu vaikealta, sillä työnantajat tuntuvat olevan haluttomia hankkimaan tarvittavia apuvälineitä. Käytännössä näiden pienten järjestelyjen puute johtaa siihen, että työpaikka evätään näkövammaiselta henkilöltä. Erityisen haastavia ovat tilanteet, joissa ennakkoluuloisuus syntyy selkeästi sekä vammaisuuden että maahanmuuttajuuden perusteella. Irakista kotoisin oleva Ariya kuvaa tilannetta, jossa hän kohtaa ennakkoluuloja pyörätuolissa istuvana ulkomaalaiselta näyttävänä naisena Suomessa. Mun kohdalle on tullu monesti sitä on kyllä yllättävän monesti sattunu että tullaan kysymään että miks istut pyörätuolissa [E.H:Mm] sit mä luulen et se on ihan ystävällistä niinku et niitä vaan kiinnostaa ja [E.H: Niin] ja mä selitän kohteliaasti mun tilanteen ja sit yht äkkiäki korottaa ääntä ja sanoo jotain että että niin että sä mä käytän Suomen palveluja hyväkseen ja [E.H:Mm] muiden verorahat menee mun tämmösiin hienoihin sähkäreihin ja kaikkee niinkun tollasta että et semmosia semmosia niinku tilanteita [E.H: Niin] tulee vastaa kyllä. 55 Tatjana keskittyy kuvailemaan omia tunteitaan ja reaktioitaan kohdatessaan rasismia. Hän nostaa esiin sen, kuinka olennaista on oma suhtautuminen ja se, millaisen painoarvon näille negatiivisille kokemuksille antaa. Esimerkiksi voin sanoa että olemassa sellaisia ihmisiä jotka pelkäävät että joku pyörätuoli että joku niinkun, vähän, ei ehkä he eivät koskaan nähneet. [E.H: Mm] Se on vähän niinkun, eivät he tiedä kuinka se pitäis käyttäytyä. Valeria kertoo tunteestaan, jonka mukaan ensimmäisten kahden vuoden aikana Suomessa asuessaan hän kohtasi lukuisia erilaisia tilanteita, joissa ennakkoluuloisuus nousi esiin. -- Mutta se on niinkun kaksi vuotta pitäis asua ennen kun voit todistaa että et et ole et halunnut huijata tai jotain (nauraa). Hänen kohdallaan olennaiseksi nousee kuvailla tunnetta, joka tällaisten tilanteiden läpikäymisestä on seurannut. Yksittäisten tilanteiden muistamisen ja kuvailun sijaan olennaiseksi nousee mieleen jäänyt tunne siitä, kuinka on pitänyt ikään kuin todistella omaa paikkaansa. Olennaista ei välttämättä myöskään ole se, minkä tähden ennakkoluuloisuutta on alun perin kohdattu, vaan että se ylipäätään on ollut läsnä. Haastateltava on ikään kuin ollut velvollinen todistamaan, että on aidosti halukas tulemaan suomalaiseksi. Myös Kumar on kohdannut tilanteita, joissa kantasuomalaiset ovat suoraan tai epäsuoraan ilmaisseet kysymyksensä siitä, miksi tämä on otettu Suomeen, vaikka hän ”ei pysty mihinkään”. Kumar kokeekin velvollisuudekseen todistaa, että vammastaan huolimatta kykenee opiskelemaan ja tekemään työtä, ja näin ollen tulemaan osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Vammainen maahanmuuttaja saattaa kohdata ennakkoluuloja ja rasismia enemmän kuin vain yhden toiseuskategorian edustaja, sillä hän omaa kaksi yhteiskunnallisesti leimattua identiteettiä, joiden perusteella syrjintää saatetaan tuottaa. Vammainen ja samaan aikaan suomalaisesta poikkeavan ulkonäön omaava saatetaan myös nähdä voimattomana uhrina, jonka on vaikea puolustaa itseään, ja joka siksi on helppo kohde. Useissa tilanteissa on myös mahdotonta sanoa, minkä syyn perusteella tapahtuvasta syrjinnästä oikeastaan on kyse. 56 Aineistossani on selkeästi nähtävissä ennakkoluulojen kohtaamisen kokemusten kirjon moninaisuus. Ennakkoluuloisuus voi tulla vastaan missä ja milloin vain. Tärkeää ei usein olekaan itse tapahtuma tai tilanne, jossa ennakkoluuloisuus ilmenee, vaan tilanteen synnyttämä tunne, oma kokemus ja tulkinta siitä mitä on tapahtunut. Ennakkoluuloisuus ilmenee sanoissa, teoissa, katseissa, olankohautuksissa ja vaikkapa tervehtimättä jättämisessä. Olennaiseksi ei muodostu toiminnan sisältö, vaan siitä tehdyt tulkinnat ja johtopäätökset, joihin vaikuttavat aina kokijan persoona, oma tausta ja aiemmat kokemukset. Aineistoni on täynnä positiivisia kuvauksia, joissa Suomi näyttäytyy tilana ja paikkana, jossa on hyvä ja turvallinen elää ja asua. Samaan aikaan on selvää, että vammaisuus ja maahanmuuttajatausta muodostavat uhan, mahdollisuuden kokea ennakkoluuloja ja rasismia ajasta ja paikasta riippumatta. Huono kohtelu saattaa myös arkipäiväistyä ja muuttua normiksi. Omaa olemassaoloa ja kelpaavuutta joudutaan todistelemaan ja omia oikeuksia ajamaan aina oikeussalissa asti. Epäasialliset tilanteet saattavat myös saada yksilön itse pohtimaan ja kyseenalaistamaan omaa oikeuttaan elää Suomessa vammaisena maahanmuuttajana. 6.1.1 Tarinoita syrjivästä Suomesta Aineistostani on löydettävissä yhdeksän kertomusta, joiden sisältönä on ennakkoluulojen kohtaaminen eri tavoin arjen elämässä. Ennakkoluulojen kohtaaminen nimetään useimmiten rasismiksi, johon vammaisuuden ajatellaan lisäävän oman osansa. Vain muutamassa tarinassa vammaisuuden ajatellaan olevan ensisijainen syy ennakkoluulojen kohtaamiseen. Toisaalta vammainen maahanmuuttaja on ikään kuin helppo kohde ennakkoluulojen purkamiseen: hän edustaa kahta marginaalin kategoriaa ja leimattua identiteettiä samanaikaisesti. Rasismi ilmenee tarinoissa suoraan ja epäsuoraan, sanoina, tekoina ja yhteiskunnan toimintaan sisäänkirjoitettuna. TARINA 1. Henkilö kohtaa rasismia lähes päivittäin. Asunnon haussa, työn haussa, arjen kohtaamisissa ihmisten kanssa. Hänen pihalleen on jätetty likaisia vaippoja, peräänsä huudeltu. Rasismin kohtaaminen on ”perusjuttua”, arkipäiväistä ja siihen on totuttu. 57 Henkilö matkustaa usein maasta toiseen. Lähes aina hänen mennessään läpi tullista, joutuu hän erityisen tarkastuksen kohteeksi. Hän on tottunut myös tähän. Tässä tarinassa olennaista on rasismin muuttuminen arkipäiväiseksi, osaksi jokapäiväistä elämää, normiksi. Rasistiset kohtaamiset pakottavat henkilön esiin, näkyville, näyttämölle. Hänen erilaisuutensa nousee korostuneesti esiin monenlaisissa elämän tilanteissa. Tässä tarinassa yhdistyy piirteitä monen haastateltavan kertomasta, ja olennaista siinä on nimenomaan ennakkoluuloisuuden muuttuminen arkipäiväiseksi tavaksi, johon henkilön on tottuminen. Edelliselle tarinalle vastakkaista tyyppiä edustaa seuraava tarina, jossa olennaista on se, että ennakkoluuloisuus tekee henkilön ikään kuin näkymättömäksi, olemattomaksi. Tähän johtaa osaltaan yhteisen kielen puuttuminen, mutta myös kohtaamisten osapuolten tahalliset teot. TARINA 2. Ihmiset saattavat katsoa, mutta he eivät osoita kiinnostusta, hei eivät puhu eivätkä ota minkäänlaista kontaktia. Henkilö ei tunne naapureitaan, ja koko suomalainen kulttuuri tuntuu etäiseltä ja kolkolta. Kukaan ei tervehdi, eikä tule tekemään tuttavuutta. Myös tämä tarina ammentaa sisältönsä useamman haastateltavan kokemuksista. Tässä tarinassa ennakkoluuloisuus ilmenee yleisenä tunteena ja suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan vastaanottamattomuutena. Tällaista tilannetta saattaa olla vaikea ymmärtää ulkopuolisen silmin. Tällöin olennaiseksi ei nousekaan se, mitä ympärillä olevat ihmiset tekevät, vaan mitä he jättävät tekemättä. Tällöin on mahdotonta löytää ”syyllistä” tai parantaa tilannetta, sillä kun joku ei tee mitään, on usein vaikea osoittaa hänen toimivan väärin. TARINA 3. Henkilö kohtaa rasismia arjessaan useasti. Kohtaamiset saavat hänessä aikaan paljon tunteita, ja välillä hänen tekisi mieli todella haastaa haukkujansa. Hän kuitenkin ymmärtää myös rasistien kannan: Suomen taloudellinen tilanne on heikko, kaikki eivät voi pitää toisistaan ja on varmasti olemassa ihmisiä, jotka vain eivät siedä pakolaisia maassaan. Ihmisillä on myös huonoja päiviä, ja voi olla että joku ulkomaalainen on joskus jollakin tavalla loukannut haukkujaa. Toisaalta kaikkien pitäisi sietää toisiaan, eikä ainakaan julkisesti osoittaa vahvoja negatiivisia tunteitaan. 58 Tässä tarinassa yhdistyy kahden haastateltavan kokemuksia. Olennaista on se, että henkilö pyrkii itse ymmärtämään itseensä kohdistuvaa ennakkoluuloisuutta ja jopa rasismia ja jollakin tasolla jopa hyväksyy tämän toiminnan. Vaikka kokija ymmärtää rasistien toimivan väärin, hän on pohtinut paljon omaa rooliaan ja analysoinut sitä, mistä rasistinen kohtelu kumpuaa. Vaikka hän kiistää toisten oikeuden toimia rasistisesti itseään kohtaan, hän myös osoittaa jollakin tavalla ymmärtävänsä näiden toimintaa. Tämän tarinan kaltainen tilanne on paradoksaalinen: toisaalta henkilö vastustaa, toisaalta jollakin tasolla ymmärtää ja hyväksyy. Tarinoissa esiintyvät kolme tapaa, joilla ennakkoluulojen ja rasismin kohtaaminen vaikuttavat vammaisten maahanmuuttajien elämään. Ensinnäkin ne saattavat tehdä henkilön näkymättömäksi, olemattomaksi. Toisaalta ne saattavat vaikuttaa henkilön elämään muuttuen normiksi ja arkipäiväiseksi. Kolmas mahdollinen tilanne syntyy, kun nämä normittuneet ja arkipäiväiset kokemukset johtavat siihen, että henkilö itse kyseenalaistaa oman oikeutensa elää vammaisena maahanmuuttajana. Nämä erilaiset tarinasisällöt kuvaavat tapoja, joilla vammainen maahanmuuttaja voi kokea ja tulkita tilanteita, joissa kohtaa ennakkoluuloja, ja ne osoittavat tapoja, joilla vammaisuus ja maahanmuuttajuus saattavat merkityksellistyä heidän elämässään ennakkoluulojen kohtaamisen näkökulmasta. Kaksinkertaiseen marginaaliseen positioon kuuluminen aiheuttaa riskin kohdata ennakkoluuloisuutta, syrjintää ja rasismia enemmän ja voimakkaammin kuin vain yhteen marginaaliseen positioon kuuluminen. Kaksinkertainen marginalismi saattaa johtaa myös siihen, että henkilön on vaikeaa puolustautua tilanteissa, joissa ennakkoluuloisuutta ja syrjintää kohdataan. Parhaaksi tavaksi toimia muodostuu tilanteesta poistuminen ja sen hiljainen hyväksyminen. Aineistostani nousee esiin myös asennemaailma, jonka mukaan ”(syrjintä ja ennakkoluulojen kohtaaminen ovat) perusjuttuja”. Tällainen ajatusmaailma syntyy, kun ennakkoluuloisuutta kohdataan useissa arjen tilanteissa toistuvasti. Erityisen hankala tilanne muodostuu, kun henkilö ymmärtää itseensä kohdistuvaa ennakkoluuloisuutta ja omaksuu ajatusmaailman, jonka mukaan hän on ikään kuin taakka yhteiskunnalle. 59 6.2 Kotoutumisen poluilla vammaisena maahanmuuttajana Kotoutuminen on prosessina aina kotoutujansa näköinen. Se on moninainen ja jatkuu usein läpi maahanmuuttajan koko elämän. Kotoutumisen prosessi saattaa jo itsessään tuoda mukanaan erilaisia haasteita, ja tässä luvussa on tarkoitus keskittyä selvittämään sitä, millä tavoin vammaisuus saattaa haastaa tämän prosessin onnistumisen. Aineistossani kotoutuminen on vahvasti läsnä, onhan kotoutumisen perusperiaatteiden, kuten työn, opiskelun ja yhteiskunnallisen osallisuuden rooli olennaisen tärkeä jokaisen ihmisen elämässä. Aineistossani haastateltavat rakentavat monissa kertomuksissaan kuvaa onnistuneesta kotoutumisesta ja tilanteista, joissa kaikki on sujunut mallikkaasti. Tämän ohella kaikki haastateltavat kuvailevat myös tilanteita, joissa kotoutumisessa on ilmennyt erilaisia ja moninaisia haasteita ja ongelmia. Erityisen ongelmallisiksi muotoutuvat tilanteet, joissa kaksinkertainen marginalismi, vammaisuus yhdistettynä maahanmuuttajataustaan, muodostuu tilanteessa vaikuttavaksi tekijäksi. Usein on kuitenkin mahdotonta sanoa, mistä haasteellisiksi muodostuneissa prosesseissa on oikeastaan kyse ja mikä näihin on ajanut. Yhtenä kotoutumisen määreenä voidaan pitää yksilön omaa käsitystä siitä, missä tämän koti on. Tässä luvussa tarkastelen myös haastateltavien pohdintoja omasta kodistaan, sen sisällöstä ja siitä, mistä nämä pohdinnat ja niiden moninaiset sisällöt kumpuavat ja saavat sisältönsä. Useissa kohdin haastateltavat kuvaavat tilanteita, joissa heidän on ollut vaikea päästä osalliseksi ja kiinnittyä suomalaiseen työelämään. Ariya kertoo työnhakuprosessissa useasti eteen tulleista tilanteista, joissa hän on lähettänyt työhakemuksen ja keskustelee tämän jälkeen työnantajan kanssa työhaastattelun järjestämisestä. Ariyan tuodessa tämän keskustelun aikana esiin työpaikan esteettömyyden tarve, sillä hän istuu pyörätuolissa, muuttuu keskustelun luonne toisenlaiseksi. Siinä tulee monesti se tunne että työnantajat epäi epäröi ku on vammainen, [E.H: Mm] et monesti kun mä lähetän työhakemuksen ja tota sit sielt tulee soitto et sovitaan työhaastatteluaika öö no ensin työnantaja kuulostaa hirveen positiiviselta että että hyvin mielellään ottaa työhaastatteluun, mut sitten kun mä kerronki että istun pyörätuolissa, et pääseekö, sinne kuinka esteetön se on [E.H: Mm] sitte yleensä tulee 60 semmonen niinku et se sä jotenkin se äänensävy muuttuu ja sitten ei keksi selvästikään mitä sanois et yleensä ne sanoo et oho että ne selvittää tilanteen ja soittaa mulle uudestaan tai kaikkee tämmöstä ja sitte sitä soittoa ei tuu ikinä. Toisaalta Ariya kuvaa myös tilanteita, joissa hän on päässyt työhaastatteluun, ja haastattelija on suhtautunut häneen hyvin positiivisesti. Valeria on kohdannut työurallaan useita tilanteita, joissa hänelle on suoraan sanottu, että hän on kykenemätön toimimaan työtehtävissään. Kyvyttömyysväitteisiin on ollut syynä sekä näkövamma, että maahanmuuttajatausta. -- Työpaikassa välillä oli kyl se ennakkoluulot, että kun tuli uusi ihmisen. Mä muistan kun leirillä tuli yksi pappi ja sano mulle meinaatko sä tehdä meille ruokaa. [E.H: Mm] Ja mä sanoin kyllä mä meinaan. [E.H: Niin] Mut sit se oli, pappi epäili sen sen tilanne. Ja kun mä olin erään eteläsuomalaisen suuren kaupungin keskussairaalassa töissä, mä muistin tää ensin mä menin potilastoimisto ja se oli vaikea paikka mulle, kun piti kirjoittaa ne ihmisten nimit. [E.H: Mm] Se oli vaikea, kun en mä en mä osannu [E.H: Mm] ja piti aina kattoo papereita, et miten se kirjoitetaan. Sitten tuli jo se osaston hoitaja ja sitten se sano mulle suoraan, että sä et et osaat edes aakkoset, et sä et voi pärjää tänne. [E.H: Mm] Ja kyllä mä ajattelin, että vähän asia on noin, mut hän ei edes, se oli ennen ku mä aloitin se työt, se sano mulle noin. Valeria on myös kokenut epävarmuutta työtehtävissään. Hänen on väitetty olevan kykenemätön tehtävien suorittamiseen, ennen kuin hänelle on annettu mahdollisuus todistaa osaamisensa. Hän kuvaa tilannetta, jossa epävarmuutensa vuoksi joutui työpäivän jälkeen jäämään tarkastamaan, ettei ole päivän aikana tehnyt virheitä. Tämä toistui kahdessa työpaikassa. Valeria kertoo olleensa hyvin hermostunut aina, kun hänen työnsä tuloksia tarkistettiin. Valeria kertoo myös siitä, kuinka työntekijän rooli Suomessa on olemuksellisesti erilainen, kuin mitä se olisi lähtömaassa. Ja sitten kun tehdään töitä, pitäisi yrittää niin kovin, että on samassa asemassa suomalaisen kanssa. -- Koska ei voi verrata sitä miten se työ tekisi omassa maassa, se olisi luonnollinen. Mutta täällä tulee se pakko pärjätä ja sitten se vaatii enemmän energiaa. 61 Valeria ei myöskään päässyt opiskelemaan Suomessa, vaikka olisi kovasti halunnut, ja hänen ulkomainen koulutodistuksensa oli hyvä. Kun mä pyrki kouluun, siitä oli semmonen tilanne, että ajattelin, että ei ei minä pääse sinne kouluun, kun mä olin ulkomaalainen. [E.H: Mm] Enkä mä päässytkin, vaikka mulla oli hyvä todistus sieltä Etelä-Amerikasta. Et mä olisin halunnut opiskella enemmän täällä Suomessa. Tatjana saapui Suomeen kädessään proviisorin paperit, ja hänen onnistuikin päästä työharjoitteluun kotikuntansa apteekkiin. Jotta hän olisi voinut saada pätevyyden ja työllistyä ammattiinsa, olisi hänen tullut suorittaa kolmen kuukauden lisenssiopinnot pääkaupunkiseudulla. Tatjana joutui maksamaan todistuksensa kääntämisestä suomen kielelle suuren summan, ja vielä huomattavasti suuremman hän olisi joutunut maksamaan, kun hänen suorittamaan tutkintoa olisi vertailtu suomalaisen tutkinnon sisältöjen kanssa. Lisäksi Tatjana koki, että matkustaminen pääkaupunkiseudulle suorittamaan opintoja olisi hänen fyysinen toimintakykynsä huomioon ottaen liian raskasta. Työvoimatoimisto olisi mahdollisesti avustanut lisenssiopintojen kustannuksissa, mutta tästä ei ollut varmuutta, eikä Tatjanan ollut mahdollista ottaa tätä riskiä. Näin ollen suomalainen pätevyys jäi saamatta. Tatjana on itse pyörätuolissa, ja perustikin yrityksen, jonka tarkoituksena oli neuvoa hänen lähtömaahansa pyörätuolilla matkaavia turisteja. Yritys toimi hetken aikaa, mutta asiakkaiden löytäminen vain internetin välityksellä oli haastavaa, ja näin ollen yritys lopetettiin. Tatjanan tapauksessa hänen vammaisuutensa esti suomenkielen kurssille pääsyn. Tatjana asui syrjäisellä seudulla, ja hänellä oli käytössään vanha auto, johon apuvälineiden kanssa oli hankalaa mahtua. Raha oli tiukassa ja palvelut ja etuudet kaukana. Helena kertoo siitä, kuinka hänen hakiessaan puhelimen välityksellä tehtävää työtä, josta hänellä on paljon kokemusta, hän saa yleensä aina aluksi hyvin lämpimän vastaanoton. Kun hän sitten ilmoittaa näkövammansa vuoksi tarvitsevansa työssä apuvälineitä, suhtautuminen muuttuu hyvin negatiiviseksi. Helenan mahdollisuus tehdä työtä evätään, koska työnantajien on mahdollista päästä helpommalla ja olla tekemättä erityisjärjestelyjä. 62 Periaatteessa se olis mahdollista tehdä mutta että he ei viitsi sitä asiaa edes niinkun ruveta ajamaan. -- Se on sellanen sellanen piirre mitä tavalliset työnantajat eivät niinkun edes osaa ajatella asiaa. [E.H: Mm] Ja ehkä se on niinkun mukavuussyistä että he eivät, tai niinkun sellasia, he eivät viitsi sitä ajatella edes koska saa helpommalla. Helena ei ole suomenkielen kursseilla käynyt. Hän kertoo, kuinka tarjotuilla kursseilla ei otettu lainkaan huomioon sitä, että osallistujalla saattaisi olla näkövamma, vaan kaikki informaatio tarjottiin paperilla. Näin ollen Helenan osallistuminen kursseille oli käytännössä mahdotonta. Neljän vuoden Suomessa asumisen aikana Kumar on hakenut suomenkielen kursseille useaan kertaan. Hän on päässyt suorittamaan vain yhden lyhyen kurssin, koska hänen mukaansa hakijoiden määrä on niin suuri. Hän kertoo käyneensä sosiaalitoimistossa ja työvoimatoimistossa useaan kertaan pyytämässä apua työnsaantiin tai kursseille pääsemiseen, mutta ei ole avunpyynnöistä huolimatta saanut työtä. Kumar on myös kohdannut ennakkoluuloisuutta työnteon suhteen. Hän kuitenkin kertoo olevansa hyvin aktiivinen työnhaussa, ja kokee ongelman olevan myös suomalaisessa työkulttuurissa: töitä on liian vähän ja niihin on liian vaikeaa päästä. Joskus on käynyt niin, että henkilö on sanonut minulle, itse olen ymmärtänyt että miksi Suomi tuonut tää henkilön tänne kun on vammainen ja hän ei pysty mihinkään. Itse olen yrittänyt ja yrittänyt saada töitä, että suomalaisetkin näkevät että vammainen ihminenkin haluaa tehdä töitä. 6.2.1 Pohdintoja kotoutumisesta ja omasta kodista Tatjana on kertonut useista tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet negatiivisesti hänen kotoutumiseensa. Useat näistä vastoinkäymisistä liittyvät vammaisuuden läsnäoloon. Tatjana ei kyennyt matkustamaan lisenssikoulutusta varten pääkaupunkiseudulle, hän ei saanut kuljetuspalveluita, ja hänen perustamansa yritys ei kannattanut, johon hän itse näkee syynä oman vammaisuutensa. Vammaisetuuksien ja -palveluiden tähden Tatjana joutui taistelemaan useita vuosia, ja oikeudesta lapsilisään hän ei saanut tietää. Kaikkien koettujen haasteiden vaikutuksesta Tatjana ei koe olevansa Suomessa kotonaan. No minä ehkä voisin sanoa jos minä tietäisin etukäteen kuinka monta vaikeuksia minä saisin täällä, ehkä minä en muuttaisi Suomeen. 63 Ei ollut ihmisiä around [E.H: Ympärillä] ympärillä ja tietysti se on ollut myöskin vaikea kun en voinut opiskella suomea, mutta halusin. Ei oo ollut rahaa, ei mitään apua. Kumar kertoo hänen kotinsa olevan Suomessa. Ennen Suomeen tuloaan mies oli pitkään kodittomana. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, kuinka turvaa, fyysisen kodin ja perustoimeentulon tarjonnut Suomi näyttäytyy Kumarille paikkana, johon on helppo kotiutua. Kyllä musta tuntuu että mä olen suomalainen. Jos joku minusta ajattelee eri tavalla se on hänen oma ajatus, mutta olen suomalainen. Ariya on opiskellut korkeakouluissa ja tehnyt paljon erilaisia töitä Suomessa. Hän saapui Suomeen nuorella iällä, joten kielenoppiminen sujui kuin itsestään. Tästä huolimatta Ariya ei koe olevansa kotonaan Suomessa. Kyl se vaikuttaa sillai että että varmaan asunut Suomessa jo monta vuotta niin yli puolet mun iästä niin kuitenkaan mä en siis tunne olevani kotona, koska muiden ihmisten niinku käyttäytyminen että et sä joka päivä muistat sen että sä oot täällä vaan niinku vieraana. Et ei oo kotimaa. -- Ei uskalla olla vapaasti vaan pitää aina miettiä että mitä mä teen että mä en ärsytä noita muita ihmisiä täällä. Mua ei kuitenkaan mä en kuitenkaan ehkä kuulu tänne että ja sitte kun aina muistutetaan et sä et kuulu tänne ni silloin tulee aina mietittyä sitte. Valeria kuvailee ensimmäisiä Suomessa olovuosiaan raskaiksi. Vaikka nyt kaikki on hyvin, on koti-ikävä kova, ja vanha kotimaa on usein ajatuksissa ja unelmissa. Valeria kuvailee, että kotoutuminen ja ”suomalaistuminen” ovat hänelle olleet ennen kaikkea päätös, joka on täytynyt tehdä. Enkä enkä mä koskaan valittanut, että mä olen ulkomaalainen, mä olen yrittänyt sopeutuu, sama kuin suomalaiset asu elävät. [E.H: Mm] Että en ole vaatinut mitään erikoista hoitoo tai erikoista palveluu. Haastateltavien kertomuksissa kotoutumisen prosessi näyttäytyy jatkuvana prosessina ja pohdintana siitä, missä oma koti on ja mistä tekijöistä se muodostuu. Vaikka Suomessa olisi eletty useita vuosia, tehty töitä, opiskeltu ja rakennettu verkostoja, pohdinta kodista jatkuu. Huomionarvoista on, että suomalainen 64 yhteiskunta toiminnallaan ja asennoitumisellaan vaikuttaa vahvasti siihen, millaisiksi tänne saapuvat ihmiset kokevat mahdollisuutensa kotoutua. 6.2.2 Tarinoita kotoutumisesta ja siinä kohdatuista haasteista Aineistossani on löydettävissä yhteensä 23 kuvausta siitä, miten vammaisuus, maahanmuuttajuus tai ne molemmat yhdessä vaikuttavat opiskeluun ja työntekoon Suomessa. Enimmäkseen kertomukset osoittavat sen, että opiskelu- ja työpaikan saaminen ja niistä kiinni pitäminen osoittautuvat haasteelliseksi vammaisuuden tai maahanmuuttajuuden vuoksi, ja että työnteko saattaa muodostua tavanomaista vaativammaksi ja stressaavammaksi näiden tähden. TARINA 1. Pyörätuolissa oleva henkilö saapuu työhaastatteluun. Työantaja on iloisesti yllättynyt, että hän on kiinnostunut työstä, vaikka hänellä olisi myös mahdollisuus saada eläkettä. Työnantaja on vakuuttunut hakijan motivoituneisuudesta. Työnantajan tuttavapiirissä on liikuntavammaisia henkilöitä, ja hänen palveluksessaan on myös aiemmin ollut työntekijöitä, jotka ovat pyörätuolissa. Näin ollen liikuntavammaisen työntekijän palkkaaminen ei ole hänelle ongelma. Tämä tarina edustaa yksittäistä aineistoni kokemusta. Siinä liikuntavammaisuus vaikuttaa positiivisesti työnsaannin mahdollisuuksiin, kun työnantaja vakuuttuu hakijan motivaatioista sen myötä. Ihminen, jonka olisi työnantajan mukaan mahdollista myös olla tekemättä työtä, mutta joka silti haluaa työskennellä, on ilmiselvästi motivoitunut. Lisäksi se, että työnantajalla on tuttavapiirissään liikuntavammaisia henkilöitä, vakuuttaa työnantajan hakijan kyvykkyydestä hakemaansa työhön. TARINA 2. Henkilön ulkomaalaisuuteen viittaava nimi aiheuttaa sen, että hän saa vain hyvin harvoin kutsun työhaastatteluun, vaikka olisi hakemiinsa työpaikkoihin pätevä. Jos hänelle soitetaan jostakin hänen hakemastaan työpaikasta työhaastattelun sopimista varten, ja hän tiedustelee työpaikan esteettömyyttä, saa hän osakseen kysyvän hiljaisuuden langan toisessa päässä. Usein työnsaannin mahdollisuus kaatuu tähän. Tässä tarinassa henkilö joutuu haasteelliseen tilanteeseen sekä vammaisuuden että maahanmuuttajuuden vuoksi. Tämän kaltaisia haastateltavaani. 65 kokemuksia kuvaa kolme Työn saanti on ikään kuin kahden portin takana, joista ensimmäisen muodostaa nimen perusteella esiin nouseva maahanmuuttajatausta, ja toisen puhelun aikana työnantajan tietoon tuleva vammaisuus. Työnsaanti on hankalaa, ja hakijan on vaikea osoittaa, onko siihen osatekijänä maahanmuuttajatausta tai vammaisuus. TARINA 3. Näkövammainen henkilö on työssä, jossa hänen eräänä työtehtävänään on kirjoittaa tarkasti suomalaisia nimiä. Tämä on haastavaa sekä näkövammaisuuden että heikon suomenkielen taidon vuoksi. Henkilö kuitenkin selviytyy työstään, mutta joutuu pinnistelemään kovasti ja jäämään töiden jälkeen tarkistamaan oman työnsä tulosta. Hänen esimiehensä kyseenalaistaa hänen osaamistaan. Kuukausittaiset hetket, jolloin tehtyjen virheiden määrä selviää, ovat henkilölle pelottavia. Tässä tarinassa henkilö joutuu haasteelliseen tilanteeseen työssään sekä vammaisuuden että maahanmuuttajuuden vaikutuksesta. Hän on työtehtävässä, jossa näkövamma haittaa työntekoa, ja jossa myös suomenkielen puutteellinen osaaminen nousee esiin. Hän selviytyy työssään, mutta vamman ja maahanmuuttajataustan johdosta hän joutuu näkemään työntekemiseen keskivertoa enemmän vaivaa ja aikaa ja työstä suoriutuminen on hänelle erityisen stressaavaa. On selvää, että haastateltavani ovat kohdanneet tilanteita, joissa erityisesti työnsaanti on osoittautunut haastavaksi. Heidän kokemuksensa mukaan syynä tähän on ollut vammaisuus ja maahanmuuttajatausta. Toisaalta myös työssä pysyminen ja siinä selviytyminen on saattanut olla haastavaa. Työnteko saattaa muodostua stressaavaksi, ja entisestään stressiä saattaa lisätä se, jos työyhteisö ja työnantaja kyseenalaistavat työntekijän osaamisen. Vammaisuus ja maahanmuuttajuus aiheuttavat aineistoni mukaan haasteita kotoutumisessa. Erityisen painoarvon saavat työntekoon liittyvät kertomukset. Vaikka haastateltavillani on myös paljon positiivisia kokemuksia suomalaisesta opiskelu- ja työelämästä, on aineistossani monta kertomusta, joissa nimenomaan näihin teemoihin liittyen nousee esiin negatiivinen ääni. Toisaalta haastateltavani yhtä lukuun ottamatta maalaavat myös kertomallaan kuvaa siitä, kuinka he eivät koe olevansa suomalaisia ja kuinka Suomi ei ole heidän kotimaansa. Vaikka Suomi saa osakseen kiitosta, ja haastateltavat ovat tyytyväisiä ja onnellisiakin, ei heidän kotinsa ole täällä. 66 6.3 Kun maahanmuuttajatausta kyseenalaistaa täyden oikeuden elää vammaisena Suomessa Aineistossani haastateltavan oikeus olla vammainen kyseenalaistuu kolmen näkökulman kautta. Ensinnäkin haastateltavat tuovat esiin sen, kuinka vammaispalveluiden saaminen maahanmuuttajana on usein haastavaa. Toisaalta oikeus olla vammainen kyseenalaistuu tietämättömyyden kautta: haastateltava on saattanut kasvaa kulttuurissa, jossa hyvinvointipalveluiden saaminen ei ole arkitodellisuutta. Näin ollen hän ei tunne oikeuksiaan Suomessa, vaan tieto oikeuksista jää sen varaan, kerrotaanko haastateltavalle, että hän on vammansa vuoksi oikeutettu tiettyihin etuuksiin ja palveluihin. Kolmas näkökulma rakentuu haastateltavien omien pohdintojen varaan. Haastateltavat kertovat pohtivansa itse sitä, kuinka heidän vastaanottamisensa tulee Suomen valtiolle kalliiksi, ja kuinka vammainen maahanmuuttaja on henkilö, jota kaikki eivät välttämättä kotimaahansa haluaisi. Tällaisten pohdintojen myötä osa haastateltavista rakentaa itse kuvaa, jonka mukaan oikeus elää vammaisena maahanmuuttajana Suomessa kyseenalaistuu. Suomi on monella tavoin määriteltynä tasa-arvoinen maa, jossa kaikkien ihmisten oikeudet ovat edustettuina. Suomeen saapuvien maahanmuuttajien oikeudet on kirjattu lakiin ja asetuksiin, ja nämä oikeudet ovat hyvin laajat. Kansalaisuuden saatuaan maahanmuuttajaa koskevat kaikki samat oikeudet, kuin Suomessa syntyneitä henkilöitä. Voimme kuitenkin kysyä, mikä tekee oikeuksista oikeasti oikeuksiamme? Erittäin tärkeä näkökulma tässä suhteessa on se, että tunnemme omat oikeutemme ja tiedämme niiden sisällön. Suomessa syntyneen ja kasvaneen henkilön on helppo omaksua omat oikeutensa, ja hän tietää myös mistä etsiä tietoa ja keneltä kysyä, jos hän kohtaa tilanteita, joissa omat ja läheisten kokemukset eivät riitä informoimaan omista oikeuksista erilaisissa tilanteissa. Tässä suhteessa maahanmuuttajat ovat kuitenkin eriarvoisessa asemassa. Vaikka kotoutumiskoulutuksen yksi keskeinen tavoite on tarjota maahanmuuttajalle välineitä toimia suomalaisen yhteiskunnan täysiveroisena jäsenenä, ja sen aikana maahanmuuttajalle tarjotaan monenlaista informaatiota, on selvää, että varsinkin Euroopan ulkopuolelta ja perinteisestä hyvinvointivaltiomallista eroavasta kulttuurisesta kokemustaustasta saapuvan muuttajan on vaikea hahmottaa omia oikeuksiaan. 67 Tiedonpuute korostuu useissa haastateltavieni kertomuksissa. Haastateltavat eivät tiedä olevansa oikeutettuja erilaisiin etuuksiin ja palveluihin, koska heille ei ole näiden olemassaolosta informoitu. Ariya kokee, ettei hänelle ole kerrottu palveluista, joihin on oikeutettu. -- Se ärsytti koska mä olin maksanut taksimatkoista itse ja se on hirveän kallista [E.H: Mm] ja mä en uskaltanu liikkua paljon koska se oli kallista ja tota kyllä mä sillon mietin että miten ihmeessä sosiaalityöntekijä ei kertonu koska hän tiesi mun tilanteen [E.H: Niin] ja hän tiesi että mä en mä nyt kotona istu joka päivä, [E.H: Mm] et tota ja sama juttu mun äidin omaishoitoasia et miksei se voinu kertoo että äiti voi olla omaishoitaja [E.H: Mm] mutta ei ne kaikkee kerro. Myös Valeria kuvaa sitä, kuinka tietämättömyys kuljetuspalveluista on vaikuttanut hänen elämäänsä. Muttei toi vammaisuutta silloin mä en tuntenut, eikä mä en tiennyt paljon mitään. Esimerkiksi kun mä kävin opettamaan espanja, mun mies piti kuljettaa mua työpaikalle, kun mul ei ollu ajokortti. [E.H: Mm] Ja sitten hän piti taas hakemaan mua [E.H: Mm] koska ei kukaan ilmoittanut, että täällä Suomessa näkövammaiset saa niitä taksiapu. [E.H: Niin] Ei lääkäri ilmoittanu mulle, eikä kukaan, et mä olisin voinu käyttää niitä [E.H: Mm] kuljetuspalvelut. [E.H: Niinpä] Niin, mä tiesin sitä vasta vain, kun mä kävin täällä yhdistyksellä ja ne toiset naiset alkoi puhumaan, että ne tulevat sitten taksi. Oikeus kuljetuspalveluihin saattaa muodostua erittäin tärkeäksi vammaisen henkilön itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kannalta. Kuljetuspalvelut mahdollistavat monen vammaisen henkilön kohdalla omien henkilökohtaisten asioiden hoitamisen ohella työssäkäynnin ja yhteiskunnallisen osallistumisen. Tiedottomuus tästä oikeudesta saattaa johtaa osallistumisen rajoittumiseen ja koettuun riippuvuuteen muista ihmisistä. Valeria kokee, että nimenomaan tiedon saaminen on ollut haastavaa. Hän toteaa, että Suomessa vammaisille on tarjolla paljon etuuksia, kunhan tieto niiden olemassaolosta varmistetaan. Mut täällä vammaisuutta Suomessa auttavat aika paljon, sitten kun ottaa yhteyttä oikeaan henkilöön ja ja saa tietoo. [E.H: Mm] Et se tieto saaminen oli hyvin vaikea. -Mutta en ennen kun ei ollut tieto kyllä mä mä joutu pärjäämään sitten. 68 Myös Helena kokee, ettei hänelle ole riittävästi kerrottu oikeuksistaan. Hän on kohdannut haasteita asioidessaan työvoimatoimistossa. -- Et ei ollut ehkä hyvä tulkki tai en tiedä oliko se mutta ei ollut kaikki selvä ja hän myöskin ei sanonut monta asiaa mitäs ehkä pitäis [E.H: Okei] tietää. [E.H: Niin] Hän ei sanonut esimerkiksi siitä jos miehellä on isoja tuloja, sitten minulla ei ole oikeusta saada mitään raha-apua, [E.H: Mm] siitä hän ei sanonut esimerkiksi, mutta minun mielestäni se on ollut aika tärkeää myöskin että ihminen tietää [E.H: Mm] mitäs tapahtuu. Ariya kertoo ajatuksistaan siitä, kuinka vammaista maahanmuuttajaa usein kohdellaan. -- Mutta tiedän ja olen kuullut että monille ulkomaalaisille jotka muuttaa täysikäisenä tänne ja on joku vamma, on hirveän vaikea päästä kaikkiin palveluihin [E.H: Okei] ja tota ku ei tiedä jos pitää itse lähteä hakemaan niin ei oo mitään tietoa. Toisaalta haastateltavat puhuvat paljon siitä, kuinka palveluiden ja etuuksien saaminen on haastavaa, vaikka oikeudesta niihin olisikin informaatiota. Tatjana kertoo, kuinka lääkäri oli tehnyt väärän lausunnon vanhojen ulkomaisten papereiden pohjalta, joka johti siihen, ettei haastateltava saanut hänelle kuulunutta autoveronpalautusta ja etuuksia auton muokkaamiseen esteettömäksi. Hän anoi näitä etuuksia, mutta virheellisen lausunnon takia hänen hakemuksensa evättiin ja hän joutui odottamaan uutta lääkäriaikaa saadakseen uuden lausunnon. Tämän lisäksi hänen tuli saada lausunto myös fysioterapeutilta ja näin ollen odotusaika venyi kohtuuttoman pitkäksi, eikä Tatjana tänä aikana päässyt kulkemaan. Valeria kohtasi haasteita ollessaan oikeutettu veroetuun ostaessaan autoa, jotta pääsisi kulkemaan töihin maaseudulta kaupunkiin bussiyhteyksien ollessa huonot. Päätöksessä ei kuitenkaan ollut otettu huomioon henkilön näkövammaa, joka johti siihen, ettei hän kyennyt ajamaan autoa. Ariya puhuu siitä, kuinka ammattilaisten tulisi kertoa ja informoida asiakkaitaan enemmän. Siinä vois tehdä niin mun mielestä että sosiaalityöntekijä vois kertoa enemmän [E.H: Mm] et se olis sosiaalityöntekijän niinku tai sosiaaliohjaajan niinku homma kertoo, et jos tietää että perheessä on vammanen lapsi ni kertoo kaikki näistä palveluista ja ja 69 auttaa niissä hakemuksissa [E.H: Niin] et varsinki semmoset perheet jos joissa ei osata kieltä ni niiden kans pitäis kyllä sosiaalityöntekijän niinku hakee lappuset ja opettaa miten haetaan tietty palvelu, se helpottais huomattavasti. Haastateltavien kertomuksissa nousee esiin oman aktiivisuuden merkitys. On tiedettävä keneltä kysyä, ja oltava riittävän rohkea selvittämään, ihmettelemään ja kritisoimaan. Oikeus vammaisuuteen kyseenalaistuu myös haastateltavien omien pohdintojen kautta, joiden sisältönä on sen pohtiminen, kuinka kalliiksi vammaisen ihmisen etuuksien ja palveluiden toteuttaminen suomalaiselle yhteiskunnalle muodostuu. Tällä tavoin vammainen maahanmuuttaja saattaa itse kyseenalaistaa oman oikeutensa tulla maahanmuuttajana Suomeen ollessaan vammainen. -- Sit toisaalta miettii, että mä en oo suomalainen, tää ei oo mun kotimaa, mä en voi tehdä tätä, et aina pitää miettii, ja sit sama juttu niinku ku hakee palveluja [E.H: Niin] et mullaki ku mä hain noit vammaispalveluja, ni joskus ku tulee hylätty päätös, ni nyky nykyään ei näin mutta ennen mä ajattelin aina, että mä en lähde hakemaan uudestaan, [E.H: Mm] koska tää ei kuulu ehkä ku mä en oo suomalainen, ni mulla ei oo oikeus tähän. [E.H: Mm] Et mä en suoraan sanottuna joskus edes kehtannu kysyä tai pyytää palvelui, mitä mä tarvin, koska mä koin sen että mä käytän suomalaisten vero verorahoja, ja se on väärin, ja se ei kuulu mulle. Toinen erittäin kuvaava esimerkki tämän kaltaisesta tilanteesta on jo edellä esiin tullut Ariyan kokemus, jossa tämä kadulla pyörätuolilla liikkuessaan kohtaa ihmisen, jonka aikeita luulee ystävällisiksi. Henkilö kuitenkin korottaakin ääntään ja toteaa Ariyalle, kuinka tämä käyttää Suomen palveluita hyväkseen. Kaikki haastateltavat kertovat olevansa hyvin kiitollisia saamistaan vammaispalveluista ja -etuuksista Suomessa. Useissa kohdin suomalainen palvelujärjestelmä saa paljon kiitosta osakseen. Jokainen haastateltava kertoo kuitenkin myös kohdanneensa haasteita vammaispalveluiden toteutumisessa. Useasti haasteet liittyvät nimenomaan tietämättömyyteen omista oikeuksista. Maahanmuuttaja on tässä suhteessa hyvin erilaisessa tilanteessa kuin kantasuomalainen vammainen ihminen. Erityisesti kuljetuspalveluun liittyy paljon tiedottomuutta. Toisaalta vaikka tietoa olisi, saattaa palveluiden ja etuuksien toteutuminen osoittautua haasteelliseksi. Haasteita saattaa muodostua myös erilaisen toimintakulttuurin ja kommunikaatiovaikeuksien vuoksi. 70 Olennaista tässä suhteessa on myös kokemus, joka henkilölle syntyy, kun hän saa tietää että hänelle kuuluvat oikeudet on häneltä evätty. Haastateltavat nostavat esiin kysymyksen, miksei kukaan kertonut heille, vaikka tilaisuuksia olisi ollut. He pohtivat myös sitä, millaista elämä olisi ollut, jos tieto oikeuksista olisi saavuttanut heidät ajoissa. Toisaalta vammainen maahanmuuttaja saattaa itse kyseenalaistaa oman oikeutensa elää vammaisena ihmisenä Suomessa. Vammaispalveluiden tuottaminen on tunnetusti kallista, ja tiedostaessaan tämän ja kohdatessaan tähän liittyvää ennakkoluuloisuutta arjen elämässään, saattaa se muokata yksilön käsitystä itsestään ja oikeudestaan etuuksien ja palveluiden käyttäjänä. On selvää, että maahanmuuttajatausta haastaa oikeuden elää vammaisena ihmisenä suomalaisessa yhteiskunnassa. 6.3.1 Tarinoita siitä, kun oikeus elää vammaisena kyseenalaistuu Aineistostani on löydettävissä yhteensä 12 tarinaa, joissa nousee esiin se, kuinka maahanmuuttajuus suoraan tai epäsuorasti kiistää ja haastaa oikeuden olla vammainen ja saada vammaiselle ihmiselle kuuluvat tuet, etuuden ja palvelut Suomessa. Monessa kertomuksessa olennaista on tiedon puute: kukaan ei ole kertonut maahanmuuttajalle tämän oikeuksista saada vammaisuuden perusteella apua ja positiivista erityiskohtelua. Erityisen monessa tarinassa nousee esiin tiedottomuus kuljetuspalveluiden olemassaolosta. TARINA 1. Henkilö on muuttanut Suomeen vammaisena, eikä hän ole tietoinen siitä, mihin kaikkeen vammainen ihminen on Suomessa oikeutettu. Sosiaalitoimistossa asioidessaan henkilö kohtaa ongelmia yhteisen kielen löytämisessä. Hän ei tiedä oikeudestaan kuljetuspalveluihin, eikä moniin muihinkaan etuuksiin ja tämä aiheuttaa hänen arjessaan monia hankaluuksia. Henkilö tapaa sosiaalityöntekijöitä, lääkäreitä, poliiseja ja muita viranomaisia. Henkilö on riippuvainen muista, että nämä kuljettavat häntä. Vuosia myöhemmin hän saa tietää oikeuksistaan ja ihmettelee, miksei sosiaalityöntekijä tai jokin muu viranomainen ole kertonut niistä aiemmin. Tässä tarinassa esiin nousevat tekijät ovat yleisiä aineistossani. Tavalla tai toisella se, ettei ole syntyperäinen suomalainen, vaikuttaa siihen, kuinka vammaiselle kuuluvat oikeudet toteutuvat. 71 Olennaista tarinassa on tiedonpuute. Tietämättömyyteen johtaa yhteisen kielen puuttuminen niin konkreettisena kuin symbolisenakin ilmiönä: toisaalta yhteistä puhekieltä ei löydy, toisaalta yhteinen ymmärrys ja asiakkaan aito kohtaaminen puuttuu. Lain mukaisesti vammaisen tulee saada Suomeen muuttaessaan osana kotoutumiskoulutustaan tarpeellinen tieto kyetäkseen elämään täysipainoista elämää Suomessa, mutta vaikka henkilö tapaa monia virkamiehiä, jää hän vaille tärkeitä tietoja. Tämä tiedon puute johtaa siihen, ettei henkilö ymmärrä itselleen kuuluvia oikeuksia, eikä osaa niitä vaatia. Ulkopuolisen silmissä pieninä näyttäytyvät asiat saattavat saada yksilön elämässä hyvinkin suuren merkityksen, kun oikeus niihin evätään. Tarinan alku- ja lopputilanteen analysointi osoittaa, että henkilö saa ajan kuluessa tietää oikeuksistaan, ja tämä herättää hänessä aiheellisen ihmetyksen siitä, miksei kukaan ole kertonut hänen oikeuksistaan aiemmin. Tämän kaltainen kertomustyyppi on aineistossani yleinen, kokemuksen jakavat useat aineistoni kertojat. Olennaista on yksilön kokemus siitä, että häntä on loukattu, hänet on jätetty vaille informaatiota. Tällaisessa tilanteessa syyllisen etsiminen on haastavaa, ja usein tilanne etenee niin, että yksilö joutuu tyytymään tilanteeseensa ja kärsimään seuraukset. Vaikka kyseessä saattaa olla vilpitön erehdys, on vaikeaa kuvitella, että henkilö jäisi tiedottomaksi asioituaan useiden viranomaisten kanssa. TARINA 2. Ulkonäöltään kantasuomalaisista erottuva henkilö kohtaa kadulla kulkiessaan tilanteita, joissa ihmiset lähestyvät häntä kiinnostuneina, ja tulevat kysymään miksi hän istuu pyörätuolissa. Ystävällisesti henkilö selittää tilanteensa, ja yht’äkkiä kysyjä korottaakin ääntään ja syyttää henkilöä Suomen verorahojen tuhlaamisesta ja palveluiden hyväksikäyttämisestä hienoihin sähköpyörätuoleihin. Tällaisissa tilanteissa henkilö haluaisi piiloutua. Tämän tarinan alkuasetelma on positiivinen: henkilö kohtaa kadulla kulkiessaan kiinnostuneita ihmisiä, ja uskoo vilpittömästi näiden haluun tutustua henkilön kanssa. Kulkijoiden todellinen intentio paljastuu kuitenkin näiden muuttuessa uhkaaviksi ja kyseenalaistaessa radikaaliin sävyyn henkilön oikeuden käyttää vammaispalveluita. Tässä tarinassa olennaista on sekä maahanmuuttajataustan, että vammaisuuden yhtäaikainen läsnäolo ja niiden näkyminen ulospäin, jolloin ohikulkija kyseenalaistaa henkilön oikeuden tulla Suomeen ulkomaalaisena ja käyttää vammaispalveluita. 72 Tarinan alkuasetelma muuttuu radikaalin negatiiviseksi hetkessä. Henkilö toivoo voivansa piiloutua, ja tällaisten kommenttien kuulemisen voi olettaa tuntuvan erityisen kivuliaalta. TARINA 3. Henkilö kohtaa arjessaan ennakkoluuloisuutta monin tavoin, ja kokee tämän muistuttavan häntä päivittäin siitä, ettei todellisuudessa ole suomalainen. Henkilö ymmärtää vammaispalveluiden olevan yhteiskunnalle kalliita toteuttaa, ja ajattelee, ettei ehkä ole oikeutettu kalliiden apuvälineiden saamiseen. Anoessaan tukia ja etuuksia hän ottaa kuuliaisesti vastaan kielteisen päätöksen, eikä lähde hakemaan uudelleen. Tämän kaltaisia kokemuksia on usealla haastateltavallani. Tässä tarinassa olennaista on yhteiskunnan asenneilmapiirin voimakas vaikutus henkilön omaan ajatusmaailmaan tämän sisäistäessä kyseenalaisen asenteen oikeuteensa saada vammaispalveluita ja itselleen kuuluvia etuuksia. Henkilö ei hae muutosta itseään koskeviin päätöksiin, vaikka päätös saattaisi olla virheellinen. Olennaista on omien oikeuksiensa ja oman arvonsa kyseenalaistaminen. Henkilö ei enää itsekään tiedä, mihin hänellä on oikeus ja mihin ei. TARINA 4. Henkilö on nähnyt paljon vaivaa yrittäessään saada opiskelupaikan tai työtä. Kadulla kulkiessaan hän saa osakseen syyttelyä siitä, miksi Suomi on ottanut vastaan ihmisen, vaikka hän ”ei pysty mihinkään”. Henkilö haluaa näyttää suomalaisille, että on halukas tekemään kovasti työtä, vaikka voisi myös ottaa vastaan eläkkeen. Henkilö kokee tehtäväkseen kertoa suomalaisille tarinaa siitä, miten huonosti vammaisten ihmisten asiat muualla maailmassa ovat. Hän kokee syyttelijöidensä olevan ennen kaikkea tietämättömiä ja siksi ymmärtämättömiä. Tässä tarinassa olennaista on negatiivisen alkutilanteen muuttuminen positiiviseksi siinä mielessä, että henkilö kokee itse olevansa tietävä ja ymmärtävä osapuoli, jonka tehtävänä on suomalaisten valistaminen ja jolle suomalainen yhteiskunta ei ole vielä onnistunut löytämään sopivaa työtä. Tämän tarinan piirteet toistuvat yhden haastateltavani kertomuksissa. Kadulla kulkevat syyttelijät koettavat kyseenalaistaa henkilön oikeuden elää Suomessa samaan aikaan maahanmuuttajana ja vammaisena, mutta henkilö itse ei jaa tätä näkemystä, vaan koettaa parhaansa mukaan löytää paikkaansa suomalaisessa 73 työelämässä, ja kokee tämän toistaiseksi epäonnistuneen, koska Suomi ei ole kyennyt tarjoamaan hänelle sopivaa työtä. Oikeus olla vammainen kyseenalaistuu haastateltavieni kertomuksissa monin tavoin. Olennaisia eivät välttämättä ole konkreettiset tilanteet, joissa haasteita esiintyy, vaan niistä tehdyt tulkinnat ja tapaukset, joissa pienet asiat johtavat suurempiin ja jopa vuosikausia kestäviin haastaviin tilanteisiin. Oikeuksien epääminen johtaa turhautumiseen ja riippuvuuteen muista ihmisistä. Arkisten kohtaamisten ja omien pohdintojen myötä maahanmuuttaja saattaa ajautua tilanteeseen, jossa kyseenalaistaa itsekin täyden oikeutensa elää vammaisena Suomessa. 6.4 Kun hyvinvointivaltion lupaus ei kanna – kohtuuttomiin tilanteisiin ajautumassa Kohtuuttomat, järjettömät ja lannistavat tilanteet ovat aineistoni mukaan vammaisten maahanmuuttajien elämässä arkipäiväisiä. Tilanteisiin ajaudutaan usein kaksinkertaisen marginaalisen position ajamana. Vammainen maahanmuuttaja saatetaan nähdä palvelujärjestelmän kontekstissa haasteena. Hän ei ikään kuin istu mihinkään valmiiseen muottiin, ja asioiminen hänen kanssaan saatetaan kokea haasteelliseksi kielitaidon puutteellisuuden tai muiden syiden vuoksi. Tällaisen henkilön on taisteltava samanaikaisesti maahanmuuttajana vammaisen oikeuksiensa puolesta ja vammaisena maahanmuuttajan oikeuksiensa puolesta. Lisäksi hän on molemmissa taisteluissaan altavastaajan positiossa. Olennaista näiden tilanteiden kannalta on tilanteiden merkitys yksilön kannalta. Jo yksittäinen järjettömäksi koettu tilanne saattaa vaikuttaa yksilön elämään negatiivisesti. Toisaalta nämä tilanteet saavat merkityksensä henkilön oman tulkinnan kautta. Tatjana kertoo, kuinka hänen kokemuksensa mukaan viranomaiset toimivat kyseenalaisella tavalla ja suorastaan väärin. Hänen mukaansa ainoa tapa selviytyä on oma aktiivisuus ja periksi antamattomuus. Minä vain ajattelin, että se on ollut kyllä vaikeuksia, koska eivät he aina sanovat niinkun oike oike oikein, [E.H: Mm] aika paljon sanovat väärin minun kokemuksesta. [E.H: Okei] Ja sitten se tietysti aiheuttaa ongelma. Ja ehkä siihen pitäis niinkun hyväksyä siitä, että ei kukaan odota, siitä pitäis hyväksyä, niinkun se on normaali, että 74 ei kukaan odota sinua täällä ja sinun itse täytyy niinkun järjestää kaikki [E.H: Mm] ja siitä pitäis niinku, jos sitä hyväksyy ensin, sitten se minä luulen, että järjestää. Tatjana kertoo myös siitä, kuinka hän ei saanut tietää oikeudestaan valittaa häneen kohdistuvista päätöksistä, jolloin hänen oli tyydyttävä omasta mielestään epäoikeudenmukaisiin ratkaisuihin. Kun he kirjoittivat Kelasta että ei, Kelasta kirjoitettiin että ei, mutta minä nyt tiedän että pitäis mennä Kelaan puhumaan ja sitten se päätös voi vaihtaa, koska se on niinkun se kuuluu, mutta siitä ei tie tietänyt myöskin. Siitä nyt tiedän mutta en tiennyt silloin. Kumarin kohdalla Suomen kielen oppiminen on muodostunut paradoksaaliseksi. Vaikka kielen osaamattomuus on muodostunut häiritseväksi tekijäksi työnhaussa ja opiskelupaikkaa haettaessa, ei hänen kielenoppimistaan ole kyetty tukemaan juuri lainkaan miehen omista lukuisista aktiivisista yrityksistä huolimatta. Kielen osaamattomuus on luonnollisesti johtanut siihen, että suomalaiseen yhteiskuntaan integroituminen on ollut hyvin haastavaa. Helena kokee joutuneensa kiusaamisen kohteeksi hakiessaan Suomen passia. Ja ja poliisilaitoksella passit taas kun tää viisumi tuli täyteen ja sitä piti pidentää ja tää kesti hirvee puoli vuotta se tarkoittaa sitä että puoli vuotta sä et päässyt niinkun minnekään. [E.H: Mm] Ja tää on ollut kyllä ihan ihan uskomatonta ja sitten annettiin sitä viisumia vaan niinkun vuodeksi eteenpäin, et sä puoli vuotta odotit ensiksi. [E.H: Niin] Et periaatteessa se sä olit koko ajan niinkun loassa no niinkun että kahleessa [E.H: Niin] et sä et päässyt niinkun tekemään omia valintoja ja tekemisiä et sä sun täyty koko ajan olla paikalla ja ja odottaa että millon nyt se passi tulee että millon sä pääset. Byrokratia johti siihen, ettei hän päässyt hakemaan Viroon jäänyttä tytärtään luokseen asumaan kuin vasta kuukausia muuton jälkeen. Haastateltava kokee kohtelunsa simputuksena. Hän joutui odottamaan kansallisuuden saamista kauan, maksamaan sitä hakiessaan ja sai kielteisen päätöksen. Päätös tuntui mielivaltaiselta, eikä syy kielteisen päätökseen saamiseen selvinnyt. Ja joka kerta piti maksaa jokaisesta henkilöstä tietty maksu [E.H: Okei] kun sä hait sitä kansallisuutta [E.H: Mm] ja se maksu meni sitten niinkun taivaan tuuliin niin sanotut kun tuli kielteinen päätös [E.H: Niin okei] ja odotit myös sitä ainakin se puoli vuotta tai 75 vuoden tai niin poispäin [E.H: Mm] Että tää oli todella niinkun sellanen byrokratia mitä ei niinkun.. no ei.. en en edes niinkun halua hirveesti muistaa tätä koska tää oli sellasta sellasta simputusta mun mielestä. Valeria kertoo siitä, kuinka häneltä evättiin mahdollisuus osallistua suomenkielen kurssille, vaikka tilaa olisi ollut, koska kurssi oli suunnattu nimenomaan pakolaistaustaisille maahanmuuttajille, jollainen Valeria ei ollut. 6.4.1 Kohtuuttomia tarinoita Poimin aineistostani 12 tarinaa, joissa on tulkintani mukaan kyse kohtuuttomaan tilanteeseen ajautumisesta vammaisuuden, maahanmuuttajuuden tai niiden yhteisvaikutuksen vuoksi. Kohtuuttomuudella viittaan tilanteeseen, jonka henkilö on kokenut järjettömäksi, ja jossa hän on ajautunut erinäisten toimien vaikutuksesta sellaiseen tilanteeseen, jonka lopputulos on käsittämätön, eikä palvele ketään. TARINA 1. Henkilö hakee apuvälinettä, joka on välttämätön hänen liikkumisensa kannalta. Saadakseen tämän on hänen toimitettava lääkärin sekä fysioterapeutin todistus tilastaan. Lääkäri kirjoitti lausuntonsa kuitenkin virheellisesti, kopioiden aiempia tietoja, jotka eivät olleet ajan tasalla. Näin ollen hakemus käsiteltiin väärin ja päätös oli kielteinen. Henkilö valitti päätöksestä, pyysi uutta lääkärintodistusta ja sai ajan fysioterapeutille vuoden päähän. Lopulta henkilö sai hakemansa apuvälineen. Tässä järjettömässä tilanteessa kohtuuttomuuden saa aikaan lääkärin huolimaton lausunto. Tilanteeseen johtaa lähtökohta, jossa henkilö maahanmuuttajataustansa vuoksi hakee apuvälinettä vammansa perusteella ensimmäistä kertaa. Puutteellisen suomen kielen taidon vuoksi asiointi lääkärin kanssa on haastavaa, ja väärinkäsityksiä syntyy. Henkilön tilanne on muuttunut aiemman lääkärilausunnon jälkeen huomattavasti, mutta tämä jää lääkäriltä noteeraamatta. Henkilö jää näin ollen vaille tarvitsemaansa apuvälinettä, ja joutuu odottamaan kohtuuttoman kauan ja näkemään paljon ylimääräistä vaivaa, jotta hänen kohdallaan oikeus toteutuu. TARINA 2. Henkilö saa tietää oikeudestaan hakea eläkettä. Saadakseen eläkettä hänen tulee anoa sairauspäivärahaa, johon tulee kirjoittaa tarkka selvitys sairastumisen kulusta ja ajankohdasta. Henkilö on kuitenkin vammautunut jo 15 vuotta sitten, joten lomakkeen täyttäminen tuntuu älyttömältä. Yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa 76 lomakkeen parissa työskennellään useita tunteja. Saadakseen tätä tukea tulee henkilön toimittaa kolmen kuukauden välein lääkärintodistus, jossa selvitetään ”sairaan” tilan etenemistä. Lausunnon saaminen maksaa. Tässä tarinassa byrokraattinen koneisto pakottaa henkilön tekemään paljon turhaa ja typerältä tuntuvaa työtä, koska järjestelmä ei toimi kohdatessaan henkilön, joka on samaan aikaan vammainen ja maahanmuuttaja. Vaaditut lääkärinlausunnot tulevat kalliiksi, eikä niiden toimittamisessa ole mieltä, sillä henkilön vamma ei ole sairaus, joka etenisi. Positiivisen sävyn tarinaan tuo ammattitaitoinen sosiaalityöntekijä, joka auttaa henkilöä täyttämään lomakkeita ja hakemaan tälle kuuluvia palveluita ja etuuksia. TARINA 3. Henkilö hakisi mielellään korotettua hoitotukea. Hän saa tällä hetkellä henkilökohtaisen avustajan palveluita muutaman tunnin viikossa, ja lähellä asuva tuttava auttaa lisäksi häntä paljon. Hän on anonut lisää avustajapalveluita, ja tuttava on luvannut edelleen auttaa häntä. Voidakseen saada korotettua hoitotukea tulisi hänen kieltäytyä tuttavaltaan saamasta avusta, ja vaatia sen sijaan ammattiavustajan palveluita useita tunteja lisää. Henkilö ottaisi mielellään vastaan lisää ammattilaisavustusta, mutta pitää erityisen mieluisana tuttavaltaan saamaansa epävirallista apua. Tässä tarinassa älytön tilanne muodostuu siitä, että henkilön tulisi kieltäytyä tuttavaltaan saamasta avusta, jotta voisi saada lisää ammattilaisavustusta. Tuttavien antama avustus ei ehkä ole suomalaisessa kulttuurissa tyypillistä. Henkilö saisi tarvitsemansa avun, jos ammattilaisavustusta lisättäisiin hieman, ja tämän lisäksi hän saisi korotettua tukea, ja tarvitessaan tuttavan apua. Palvelujärjestelmä ei kuitenkaan tunne tällaista ratkaisua, vaan pakottaa henkilön anomaan lisää ammattilaisten tuottamia palveluita, joita on hankalaa saada, ja jotka eivät hänen tapauksessaan palvele kokonaistilannetta. Älyttömissä ja kohtuuttomissa tilanteissa on usein kyse siitä, että palvelujärjestelmä on kykenemätön näkemään asiakkaansa yksilöllisen tilanteen, ja kohtelee henkilöitä ”tapauksina”. Vammainen maahanmuuttaja saattaa olla ihminen, jonka omaama kokemustausta johtaa siihen, ettei järjestelmä osaa toimia tällaisen henkilön kohdatessaan. Näin ollen tällaiset henkilöt saattavat joutua taistelemaan oikeuksiensa 77 toteutumisen vuoksi, ja näin toimiessaan ajautuvat älyttömiin tilanteisiin, jotka eivät palvele ketään. 6.5 Positiivinen näkökulma vammaisuuteen ja maahanmuuttajuuteen Aineistoni on täynnä kertomuksia, joissa vammaisuudesta ja maahanmuuttajuudesta huolimatta ja niiden vuoksi, on tapahtunut paljon positiivisia ja merkityksellisiä asioita. Monet haastateltavat puhuvat ystävien ja vertaistuen suuresta merkityksestä. Tuttavapiiriä on kerätty vammais- ja maahanmuuttajajärjestöjen kautta. Järjestöt ovat lisäksi tarjonneet tietoa, kontakteja ja apua haastavissa tilanteissa. Ariya kertoo tilanteesta, jossa työnantajat ovat olleet iloisesti yllättyneitä saadessaan vammaisen työnhakijan, vaikka tällä olisi myös mahdollisuus olla tekemättä työtä. Hyvin raskas historia kotimaassa johtaa siihen, että Suomi näyttäytyy Kumarille luvattuna maana, jossa kaikki on hyvin. Tämä on ymmärrettävissä miehen erittäin rankkaa taustaa vasten, jossa hän on joutunut taistelemaan hengestään. Kumar on kiitollinen saatuaan oman kodin ja saadessaan elää rauhallista elämää. Hän kertoo, ettei tarvitse tällä hetkellä mitään muuta. Valeria peilaa positiivia kokemuksia miettiessään ajatuksiaan kokemiinsa negatiivisiin tilanteisiin. Hän kokee menneisyyden kasvattaneen häntä. Hän toteaa, ettei mikään, mitä hän haluaa, ole hänelle enää mahdotonta toteuttaa. Ariya summaa olevansa tällä hetkellä hyvin tyytyväinen elämäänsä. Ainoa mitä hän toivoo tulevaisuudeltaan, on että hän saa pysyä terveenä. Tatjana kertoo tilanteista, joissa hän on kokenut, kuinka suomalaiset ihmiset osaavat kunnioittaa häntä upeasti. Suomi näyttäytyy usealle haastateltavalleni toisena kotimaana, joka on mahdollistanut täyden elämän. 6.5 Positiivisia suomalaisten vammaisten maahanmuuttajien tarinoita Aineistostani on löydettävissä 14 kertomusta, joissa haastateltava tuo esiin sen, kuinka vammaisuuden ja maahanmuuttajuuden myötä ja niihin liittyen on tapahtunut positiivisia asioita. 78 TARINA 1. Henkilö on aiemmin vammaispalveluita hakiessaan luovuttanut saatuaan hylätyn päätöksen, vaikka olisikin kokenut päätöksen olleen virheellinen. Ajan kuluessa hän on kuitenkin rakentanut ympärilleen vahvan suomalaisen ystäväverkoston, joka tukee ja kannustaa häntä pitämään kiinni omista oikeuksistaan. Ystävät ovat vahvistaneet henkilön näkemystä siitä, että tämä on arvokas ja tärkeä osa suomalaista yhteiskuntaa. Tässä tarinassa on aineksia monen haastateltavan kertomasta. Ystävien ja vertaistuen merkitys on ollut jokaisen haastateltavani kohdalla suuri heidän etsiessään omaa paikkaansa osana suomalaista yhteiskuntaa. Ystävät ovat tukeneet ja kannustaneet sekä auttaneet haastateltavia selviytymään ja pitämään huolta omista oikeuksistaan vammaisina ja maahanmuuttajataustaisina henkilöinä. Tässä kyseisessä tarinassa olennaista on negatiivisen alkutilanteen muuttuminen positiiviseksi ja oikeudenmukaiseksi nimenomaan ystävien ja vertaistuen avulla. TARINA 2. Henkilö tarvitsee erilaisia apuvälineitä liikkumisensa tueksi, sekä muutostöitä uuteen asuntoonsa. Hakiessaan näitä hän saa oikeudenmukaisen päätöksen, ja muutaman viikon kuluttua hän omaa tarvitsemansa välineet. Hän pääsee säännöllisesti fysioterapiaan ja saa tarvitsemansa muut palvelut ja etuudet. Henkilö pohtii toisinaan, millaista hänen elämänsä olisi ollut aiemmassa kotimaassa. Hän uskoo, etteivät asiat olisi yhtä hyvin, mikäli hän olisi jatkanut elämäänsä synnyinmaassaan. Tässä tarinassa on aineksia jokaisen haastateltavani kertomasta. Jokainen heistä kuvaa tilanteita, joissa kaikki on sujunut mallikkaasti ja joissa suomalainen hyvinvointijärjestelmä on täyttänyt heidän arjen elämänsä kannalta välttämättömät tarpeet. Suhde omaan entiseen kotimaahan on läsnä jokaisen haastateltavan kerronnassa, ja useat kokevat, että Suomi on tarjonnut heille sellaiset mahdollisuudet elää elämäänsä ja toteuttaa itseään, mitä synnyinmaa ei todennäköisesti olisi kyennyt tarjoamaan. TARINA 3. Henkilö on muuttanut Suomeen vastikään, eikä hänen suomen kielen osaamisensa ole kovin hyvä. Asioidessaan kaupassa henkilö kuitenkin pyrkii parhaansa mukaan käyttämään kielitaitoaan ja toimimaan suomen kielellä. Kassajonossa seistessään hän vahingossa astuu takanaan seisovan ihmisen jalalle ja automaattisesti tokaisee ”olen paholainen” tarkoittaen olevansa pahoillaan. Tästä seuraa hetken 79 hämmennys, jonka jälkeen henkilö sekä ihminen, jonka jalalle tämä oli astunut, purskahtavat yhteiseen nauruun. Tässä tarinassa olennaista on suomen kielen osaamattomuudesta johtuva kömmähdys ja etenkin henkilön oma suhtautuminen siihen. Henkilö on sinnikäs ja on päättänyt opetella suomen kieltä käyttämällä sitä arjen toimissaan. Tarinan tilanne on koominen, ja henkilö osaa nauraa itselleen ja tekemälleen virheelle. Sattunut tapahtuma myös rakentaa henkilön suhdetta tuntemattomiin uuden kotimaan asukkaisiin, kun nämä ensihämmästyksen jälkeen saavat jakaa yhteisen iloisen hetken yhdessä henkilön kanssa. Vammaisuudesta ja maahanmuuttajataustasta huolimatta, ja useissa tapauksissa nimenomaan niiden vuoksi, haastateltavat kertovat kokeneensa monenlaisia positiivisia ja merkityksellisiä tilanteita. Useissa kohdin korostuu ystävien ja tukiverkoston sekä vertaistuen merkitys. Yksittäiset positiivissävytteiset kohtaamiset työpaikalla tai muissa arjen konteksteissa voivat kantaa pitkälle ja saada suuren merkityksen. Suomalainen hyvinvointijärjestelmä saa osakseen paljon kiitosta, ja omaa tilannetta peilataan suhteessa synnyinmaan vammaisten tilanteeseen. Suomi on toinen koti, jossa haastateltavia kunnioitetaan, arvostetaan ja jossa on selvitty vaikeuksien kautta voittoon. Haastateltavat kokevat olevansa tyytyväisiä tämänhetkiseen elämäänsä, ja aineistostani nousee esiin sanoma, jonka mukaan mikään ei ole haastateltavilleni mahdotonta. 7. Pohdinta ja johtopäätökset Rekrytointiprosessissani lähdin etsimään ihmisiä, jotka kokevat olevansa sekä vammaisia että maahanmuuttajia. En määritellyt tarkemmin sitä, mitä tarkoitin vammaisuudella saati maahanmuuttajuudella, vaan olennaista oli löytää haastateltavia, jotka itse kokevat kuuluvansa näihin marginaalisiksi määriteltyihin ihmisryhmiin. Haastateltavani edustavat erilaisia vammaryhmiä, ja he ovat kotoisin eri maista. Ulkopuolisen silmissä osa heistä on selvästi luokiteltavissa maahanmuuttajiksi ja vammaisiksi, osa ei niinkään. Mielenkiintoinen ilmiö nousi kuitenkin esiin haastatteluja suorittaessani. Useat haastateltavista eivät identifioineetkaan itseään kuuluvaksi vammaisten ja maahanmuuttajien kategorioihin, vaan painottivat sitä, ettei vammaisuuden ja maahanmuuttajuuden kokemus ole tai ole ollut läsnä heidän elämässään erityisen 80 korostuneesti. Näin ollen vammaisuus ja maahanmuuttajuus näyttäytyivät ennemminkin ulkoapäin annettuina kategorioina, joihin haastateltavat eivät katsoneet mahtuvansa. Mitä tällainen ulkokohtainen määritteleminen sitten tarkoittaa yksilölle? Kuinka yksilö sopeutuu tai on sopeutumatta hänelle annettuihin rooleihin? Mihin tällainen ihminen identifioituu? Vammaisuuden ja maahanmuuttajuuden kategoriat näyttivät myös olevan haastateltavien elämässä läsnä toisaalta ja toisaalta – näkökulman mukaisesti. Toisissa tilanteissa vammaisuus ja maahanmuuttajuus ovat osa minuutta, toisissa taas eivät ole tai niitä vastaan taistellaan. Joissakin tilanteissa ne muodostuvat persoonallisuuden määrääväksi osaksi, toisissa niillä ei ole mitään merkitystä. 7.1 Luotettavuustarkastelu Tutkimusjoukkoni heterogeenisyys on tutkimukseni vahvuus. Aineistoni avulla on mahdollista rakentaa monipuolista kuvaa vammaisten maahanmuuttajien elämästä Suomessa. Kaksinkertainen marginalismi todellistuu haastateltavieni elämässä erilaisin tavoin ja saa merkityksensä erilaisissa tilanteissa. Aineistoni elämäkerrallinen luonne saa aikaan mielenkiintoisia tutkimuksellisia haasteita. Kuten Hänninen ja Heikkinen (2010) tuovat esiin, on elämäkerrallisen aineiston analyysissä aina kyse monikerroksisesta tulkinnasta. Elämäkerrallinen teksti itsessään on aina kertojan omaa tulkintaa, eikä kuvaa todellista elettyä elämää. Jotkin asiat saattavat saada kohtuuttoman suuren merkityksen kerronnassa toisten jäädessä taka-alalle. Jos kertoja olisi saanut tehtäväkseen kertoa elämäntarinansa uudelleen viikon kuluttua, se olisi todennäköisesti näyttäytynyt ainakin jonkin verran toisenlaisena. Toisaalta haastattelija myös aina tulkitsee omaa aineistoaan ja nostaa esiin merkitykselliseksi kokemiaan asioita. Oman haasteensa joidenkin haastateltavien kohdalla toi suomen kielen taitamattomuus. Elämäkerrallinen kerronta on haastavaa kenelle tahansa, saati jos kerronta on suoritettava muulla kuin omalla äidinkielellä. Yhden haastateltavan kohdalla käytettiin temaattisessa haastattelussa apuna tulkkia. On selvää, että tulkin käyttö muutti haastateltavan puhetapaa ja kerrontaa. Joissakin haastatteluissa tuli esiin tilanteita, joissa haastattelija tulkitsi haastateltavan kertoman eri tavoin kuin kertoja oli tarkoittanut. Suurin osa näistä tilanteista kyettiin oikaisemaan haastattelun kuluessa. 81 On selvää, että vaikka rekrytointiprosessissani pyrin käyttämään monia kanavia ja sain haastateltavakseni hyvin heterogeenisen joukon, ovat haastateltavani silti erittäin valikoitunut ryhmä. Kuten elämäkertatutkimuksissa on tyypillistä, myös omassa tutkimuksessani haastateltavat ovat tietyllä tavalla selviytyjiä. Vain sellaisella henkilöllä, jolla on fyysisiä ja henkisiä voimavaroja osallistua raskaaseen elämäkerralliseen tutkimukseen, on ollut mahdollisuus päästä haastateltavaksi. Tuntuu myös itsestään selvältä, että vain henkilö, joka kokee oman tarinansa kertomisen arvoiseksi, ja oman elämänsä arvokkaaksi, ryhtyy tällaiseen prosessiin. Ilmeisen selvää on myös, että henkilöt, joiden suomenkielen taito on hyvin heikko, ja joilla ei ole sellaisia sosiaalisia kontakteja, joiden kautta haastattelukutsuun on ollut mahdollista tutustua, ovat jääneet tutkimuksen ulkopuolelle. Näin ollen voimme olettaa, että haastateltavani ovat joukko selviytyjiä, jotka ovat onnistuneet rakentamaan omannäköistään elämää ja tulemaan osaksi suomalaista yhteiskuntaa. On varmasti olemassa paljon vammaisia maahanmuuttajataustaisia henkilöitä, joiden tarinat olisivat hyvin toisenlaisia. Vaikka haastateltavani kertovat pääosin onnellisia elämäntarinoitaan, ovat he kaikki myös kohdanneet paljon haasteita ja vaikeuksia. On toki myös mahdollista, että haastattelukutsuuni ovat vastanneet nimenomaan henkilöt, jotka kokevat omaavansa tärkeää sanottavaa vammaisten ja maahanmuuttajien asioista. Mahdollista on myös, että he ajattelevat käyneensä läpi kokemuksia, jotka haluavat jakaa muiden kanssa ja joista kokevat olevan tärkeää kertoa. Olen pyrkinyt tutkimukseni mahdollisimman hyvään luotettavuuteen kirjoittamalla auki käyttämäni analyysimenetelmät, ja kuvailemalla aineistoani mahdollisimman todentuntuisesti. Analyysissäni olen käyttänyt paljon suoria sitaatteja ja kuvaillut narratiivisen analyysin etenemisprosessin. Viitatessani haastateltaviin olen käyttänyt peitenimiä, ja sellaisissa kohdin, joissa kertojan nimen mainitseminen on tuntunut merkityksettömältä, olen jättänyt sen mainitsematta. Kuten laadullisessa tutkimuksessa aina, myös tässä tutkimuksessa on tutkija itse suurin tutkimuksen luotettavuuden lähde. Olen pyrkinyt kuvaamaan tutkimuksenteon vaiheet mahdollisimman tarkasti ja selittänyt käyttämäni käsitteet, minkä Ruusuvuori ym. (2011, 27) mainitsevat yhdeksi keskeiseksi luotettavuuden osatekijäksi. Laadullisen aineiston analyysi vaatii aina tutkijan omaa tulkintaa, mikä nousee vahvasti esiin tässäkin tutkimuksessa. Olen pyrkinyt selittämään tulkintojeni perusteet 82 mahdollisimman tarkasti, mutta mikäli aineistoni saisi käsiin toinen tutkija, hän hyvin todennäköisesti pyrkimyksenä päätyisi oli osin neutraalius, toisenlaisiin voidaan tuloksiin. olettaa Vaikka haastatteluissa haastateltavien kertoneen elämäntarinoitaan ainakin osittain tietystä näkökulmasta, sillä he tiesivät tutkimukseni aiheen. Tuomi ja Sarajärvi (2012) painottavat tutkittavien suojaa ja eettistä kohtelua. Näihin teemoihin olen pyrkinyt omassa tutkimuksessani kiinnittämään erityistä huomiota. Hänninen (2010, 174) tuo esiin, kuinka elämäkerrallisessa tutkimuksessa haasteen saattaa saada aikaan se, että vaikka haastattelija kertoo tulevasta haastattelutilanteesta etukäteen, saattaa kerronta ikään kuin viedä mennessään ja saada haastateltavan paljastamaan sellaisia asioita elämästään, joita ei välttämättä haluaisi. Myös tämä otettiin tutkimuksessani huomioon, kun toisen haastattelun yhteydessä pohdittiin ensimmäisen haastattelun kulkua, ja haastateltavien oli mahdollisuus tehdä tarkennuksia ja poistaa kertomiaan kohtia, mikäli kokivat tämän tärkeäksi. Hirsjärvi ja Hurme (2009) nostavat esiin esihaastatteluiden tärkeyden, etenkin kun kyseessä on kokematon haastattelija. Itse en haastateltavien pienen määrän vuoksi kyennyt tekemään esihaastatteluja, mutta tulevista haastattelutilanteista keskusteltiin projektin tutkijaryhmässä. 7.2 Selviytyjien tarinaa kertomassa Vammaisuus ja maahanmuuttajuus merkityksellistyvät haastateltavieni elämässä monin erilaisin tavoin riippuen tilanteesta ja kontekstista. Ne saattavat aiheuttaa monenlaisia haasteita arjen elämässä, sosiaalisissa suhteissa ja kotoutumisessa Suomeen. Toisaalta ne tuovat elämään merkityksellisyyttä, aktiviteetteja ja verkostoja. Ne ovat niin vahvasti kiinteä osa identiteettiä, että on vaikeaa miettiä, kuinka ne nimenomaisina tekijöinä vaikuttavat elämänkulussa. Toisaalta taas niiden olemassaoloa kyseenalaistetaan ja kiistetään. Tulososiossani kuvaan kertomuksia, joiden kertojina toimivat syrjäytyneet, tai paremminkin syrjäytetyt ja toiseuden kategorian sisään ahdetut haastateltavat. Ennen kaikkea kertojat ovat kuitenkin ihmisiä, jotka omalla toiminnallaan luovat kuvaa aktiivisista kahden marginalismin leimaamista yksilöistä, joiden elämässä ulkoapäin annettu leima on harvoin esteenä omannäköisen elämänkulun tiellä. 83 Haastateltaviani ei voi missään tapauksessa määritellä syrjäytyneiksi sanan perinteisessä merkityksessä. Vaikka joidenkin mittapuiden mukaan jokainen haastateltavani elää jollakin elämänsä alueella yhteiskunnan marginaalissa, samalla jokainen on hyvin aktiivinen toisella alueella. Näiden henkilöiden elämä ei myöskään missään nimessä ole pysähtynyttä, vaan jatkuvassa liikkeessä suuntaan ja toiseen. Aineistoni kertoo myös siitä, kuinka haastateltavani ovat Berryn akkulturaatio-orientaatioista valinneet toteutettavakseen integraation. He pyrkivät tasapainottelemaan lähtömaansa ja suomalaisen kulttuurin virrassa. Haastateltavani kohtaavat ennakkoluuloisuutta ja syrjintää, ja on selvää, että vammaisena maahanmuuttajana kotoutumisen prosessissa kohdataan monenlaisia haasteita. Maahanmuuttajuuden perusteella kohdattu ennakkoluuloisuus peittää useissa tapauksissa alleen vammaisuuden vuoksi kohdatun ennakkoluuloisuuden. Rasismi eri ulottuvuuksineen on läsnä haastateltavieni elämässä. Haastateltaville sekä avoin, että piilotettu rasismi ovat olleet todellisuutta, samoin arkielämässä kohdattu, kuin institutionaalinenkin. Rastas (2004, 34, 55) puhuu siitä, kuinka rasistisista kokemuksista saattaa muodostua yksilön identiteettiä ja sen kehitystä ohjaava tekijä. Vaikka haastatteluaineistoni ei anna olettaa näin käyneen haastateltavieni kohdalla, on selvää, että nämä kokemukset ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa. Joidenkin kohdalla ne ovat saaneet pohtimaan omaa olemassaolon oikeutusta, kun taas toiset ovat käsittäneet asian niin, että vika on niissä, jotka rasismia tuottavat. Kuten Ikäläinen ym. (2003) ja Räty (2002) ovat todenneet, myös oma aineistoni antaa viitteitä siitä, että nimenomaan rakenteellisen rasismin kohtaaminen on maahanmuuttajille raskasta. On ymmärrettävää, että yksilö kykenee puolustautumaan kohtaamaansa rasistista yksilöä vastaan, mutta lamaantuu kohdatessaan systeemin, jonka sisäänrakennettuna toimintamallina ovat syrjivät käytännöt. Räty puhuu siitä, kuinka suomalaisen yhteiskunnan normijärjestelmä usein mitätöi maahanmuuttajien kyvyt. Vaikka aineistoni perusteella mitätöinnistä ei voida puhua, on selvää, että maahanmuutto on monille haastateltavilleni ollut prosessi, jossa omasta paikasta, asemasta ja ansiosta on jouduttu neuvottelemaan uudelleen. Narratiivinen analyysini osoittaa ennakkoluulojen kohtaamisen arkipäiväistymisen haastateltavieni elämässä. Se on ikään kuin normi, joka joudutaan kohtaamaan. Kaksinkertainen marginaalinen positio saattaa asettaa henkilön ikään kuin näytille, tai 84 vastakohtaisesti tekee tästä näkymättömän. Haastateltavani puhuvat myös siitä, kuinka jollakin tasolla ymmärtävät ihmisiä, jotka suhtautuvat heihin ennakkoluuloisesti. Kuten useat tutkimukset ovat osoittaneet, nimenomaan palkkatyöhön osallistuminen osoittautuu useiden maahanmuuttajien ja myös vammaisten ihmisten kohdalla haasteelliseksi. Oma aineistoni tukee tätä vahvasti. Erityisen selvää on, että vammaisuus ja maahanmuuttajatausta yhdessä vaikeuttavat työelämään kiinnittymistä ja työntekoa. Olennainen huomio on se, ettei työhön pääseminen ja työnteko ole luonteeltaan samanlainen prosessi, kun siitä on suoriuduttava vammaisena maahanmuuttajana. On selvää, että haastateltavani joutuvat suurempien haasteiden eteen yrittäessään kiinnittyä työelämään. Forsanderin (2004) esiintuoma siirtymä welfare- yhteiskunnasta workfareyhteiskuntaan osoittautuu todelliseksi haasteeksi etenkin kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa elävien ihmisten kohdalla. Toisaalta maahanmuuttajatausta vaikuttaa siihen, kuinka haastateltavat tulevat kohdatuiksi vammaisina. Vammainen maahanmuuttaja ei ole kuin kuka tahansa maahanmuuttaja, vaan on selvää, että tällainen henkilö joutuu etsimään paikkaansa osana suomalaista yhteiskuntaa hieman eri tavoin, kuin vammaton henkilö. Olenko oikeutettu samaan kuin syntyperäiset vammaiset? Olenko taakka? On selvää, että maahanmuuttokeskustelussa mahdollisuudeksi muodostuvat nuoret, työelämään helposti integroituvat muuttajat, kun taas muut nähdään pikemminkin haasteena. Aineistoni puhuu vahvasti siitä, kuinka ei-syntyperäisen suomalaisen on vaikea hahmottaa ja tuntea monimutkaista palvelujärjestelmän kokonaisuutta. Tiedottomuus ja tapaamiset viranomaisten kanssa, joista aito kohtaaminen puuttuu, johtavat tilanteisiin, joissa oikeus ja kohtuus eivät toteudu. Erityisesti kuljetuspalveluihin liittyvä tiedottomuus tulee selkeästi esille. Vaikka tiedottomuus oikeudesta kuljetuspalveluun saattaa ulkopuolisen silmissä kuulostaa mitättömältä, saattaa se vammaisen maahanmuuttajan elämässä olla todella suuri este oman elämän mielekkäälle toteuttamiselle. Tiedottomuudesta suhteessa oikeuksiin on puhunut myös Räty (2002). Selvää on, että nimenomaan vammaisuus yhdistettynä maahanmuuttajataustaan aiheuttaa suuren haasteen palvelujärjestelmän kanssa toimittaessa. Toisaalta, vaikka haastateltavani ovat tienneet oikeuksistaan, ei niiden toteutuminen ole ollut selvää. Eräs teema, joka aineistossani tulee esille, mutta josta aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa ei ole juurikaan 85 ollut viitteitä, on oman aseman kyseenalaistaminen. Haastateltavani tuovat esiin, kuinka arjen kohtaamiset ja toistuvat haastavat tilanteet saavat heidän pohtimaan, ovatko he oikeutettuja elämään Suomessa vammaisina maahanmuuttajina. Näissä pohdinnoissa olennaista on nimenomaan kaksinkertaisen marginaalisen position merkitys. Monessa kohdin haastateltavat kuvaavat tilannetta, jossa sekä vammaisuus että maahanmuuttajatausta yhdessä luovat todellisuuden, jossa heidän tulee selviytyä ja elää elämäänsä. Usein vain toinen näistä tekijöistä näyttäytyy merkityksellisenä, mutta tilanteet, joissa molemmat näyttelevät osaa, saattavat muodostua erityisen haastaviksi. Näissä tilanteissa ikään kuin taistellaan samanaikaisesti kahta taistelua, ja ollaan molemmissa altavastaajan roolissa. Tällaisia tilanteita kuvastavat myös tulososiossa kuvaamani kohtuuttomat ja älyttömät tilanteet. Näissä kokemuksissa maahanmuuttajatausta ja vammaisuus yhdessä saavat aikaan tilanteita, joissa ei ole mitään järkeä, ja jotka eivät palvele ketään. Kuten Metteri (2004) mainitsee, on selvää, että byrokraattinen toimintakoneisto ei aina osaa palvella ihmistä, jolla on monenlaista tuen tarvetta. Järvikosken ym. (1999) mainitsema tavoite asiakkaiden valtaistumisesta ei ainakaan tällaisissa tilanteissa toteudu. Vaikka haastateltavani kertovat paljon haastavista, surullisista, laittomista ja epäreiluista kokemuksista, joita ovat kohdanneet elämässään Suomessa, on selvää, että heidän elämäntarinoidensa yleissävy on positiivinen. Vammaisuus ja maahanmuuttajatausta ovat auttaneet haastateltavia luomaan verkostoja ja saamaan ystäviä. Monet heistä ovat kokeneet järjestöjen tuen tärkeäksi. Vammaisuus ja maahanmuuttajatausta ovat auttaneet haastateltavia kasvamaan ihmisinä, tiedostamaan omat oikeutensa ja pitämään niistä kiinni. Ne ovat johtaneet hauskoihin arjen tilanteisiin, joissa on rakennettu yhteyttä ympärillä oleviin ihmisiin. Ne ovat myös auttaneet työelämässä, kun työnantaja on vakuuttunut hakijan motivaatiosta tehdä työtä, kun tämä kykenisi myös elämään yhteiskunnan tuilla. Jokainen haastateltavani on monessa mielessä selviytyjä. Vaikka tutkimukseni kohteena oleva kaksinkertaisen marginalismin ilmiö nousee esiin monessa kohtaa haastavana ja ongelmallisena, se ei missään tapauksessa määrittele haastateltavieni koko elämää. Mielenkiintoinen tutkimukseni tulos on se, että useat haastateltavani tuovat esiin oman kokemuksensa siitä, että heidän kotinsa ei ole Suomessa. Perinteisesti kotiin liitetään yhteenkuuluvuuden tunne ja kodin ymmärretään olevan siellä, missä ihminen kokee, 86 että hänellä on jokin tarkoitus ja missä häntä tarvitaan. Vaikka monissa aineistoni kohdissa nousevat esiin kuuluvuuden ja ymmärtämisen teemat, luovat haastateltavat myös kuvaa siitä, kuinka heidät kohdataan leimattuina, toisina ja erilaisina. Tämä tulee esiin monin tavoin, eivätkä olennaisia välttämättä ole konkreettiset tilanteet, vaan tunne, jonka ne synnyttävät. Aineistoni herättää kysymyksen siitä, saavatko lukuisat negatiiviset ja haastavat tilanteet ja kokemukset aikaan tunteen siitä, ettei koti ole täällä. Onko suomalaisuuden aukipuhumaton ihanne tai jopa määre edelleen suolla kuokkaa kantava jussi − terve, tomera ja työteliäs? 7.3 Yksilöllisyyttä kohtaamassa Tutkimukseni tuloksia on mielenkiintoista pohtia peilaten niitä vammaisuuden sosiaalisen mallin periaatteisiin. Vehmas (2005) nostaa vammaisuuden sosiaalisen mallin kantavaksi periaatteeksi sen, kuinka yhteiskunta vammauttaa tiettyjä ihmisiä ja näin ollen vammaisten heikko sosiaalinen status on niin ikään yhteiskunnan aikaansaannos. Sosiaalisen mallin keskeisenä tavoitteena on päästä eroon toimijuutta estävistä tekijöistä ja vammaisia halveksuvasta asenneilmapiiristä. Mikäli vammaisuuden sosiaalinen malli määritellään tällä tavoin, on selvää, että aineistoni puhuu mallin puolesta, mutta samalla todentaa sen, ettei sosiaalisen mallin tavoittelema tila ole todellisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa. Haastateltavani kertovat tarinaa itsestään voimakkaina persoonina, jotka eivät ole alistuneet ja antautuneet muiden tekemien määrittelyjen kohteeksi. He ovat oman elämänsä aktiivisia subjekteja. Haastateltavieni elämässään kokemat haasteet muodostuvat heidän kertomansa perusteella ensisijaisesti tilanteissa, joissa ympäröivä yhteiskunta ei kykene ymmärtämään heitä ja täyttämään heidän tarpeitaan. Näin ollen vammaisuus näyttäytyy ennen kaikkea relationaalisena ja sosiaalisena ilmiönä. Aineistoni perusteella on selvää, että haastateltavillani on erilaisia tavoitteita ja päämääriä elämässään. Jokainen haastateltavani tuo kuitenkin esiin tilanteita, joissa omat, realistiset, päämäärät jäävät saavuttamatta ympäröivän yhteiskunnan toiminnan vuoksi. Unelmat, jotka olisi mahdollista toteuttaa, jäävät toteutumatta byrokratian, asenteiden ja aidon kuulemisen ja kohtaamisen puutteen tähden. Tällaisia unelmia saattavat olla matka maailman toiselle puolelle, mutta myös esimerkiksi vakituinen palkkatyö tai opiskelupaikka. 87 Jokainen haastateltavistani puhuu kuuluvaan ääneen medikalisoivaa ja normaaliutta ihanteenaan pitävää vammaisuuden mallia vastaan. Haastateltavani eivät identifioi itseään ensisijaisesti vammaiseksi, saatikka maahanmuuttajaksi. Ennemminkin he puhuvat tällaisia määrittelyjä vastaan. Ympäröivä yhteiskunta ikään kuin pakottaa haastateltavani marginaaliin, reunalle, ja ojentaa sitten auttavan kätensä, etteivät nämä putoa. Ympäristö pitää tiukasti yllä tietynlaista käsitystä siitä kuka ja millainen on vammainen, ja yksilön on miltei mahdotonta päästä irti tästä määrittelystä. Samankaltainen tilanne on myös maahanmuuttajuuden suhteen. Vammaisuus ja maahanmuuttajuus ovat ikään kuin kahleita, joita yksilön pitää myös itse toteuttaa ja todentaa esimerkiksi hakiessaan itselleen kuuluvia etuuksia ja palveluita. Samaan aikaan haastateltavani myös taistelevat määrittelyjä ja kategorisointia vastaan. Shakespeare (2006) esittää vammaisuuden sosiaalisen mallin kritiikissään, kuinka vammaisuus tulisi ymmärtää relationaalisesti, suhteena yksilön sisäisen todellisuuden ja ympäröivän yhteiskunnan välillä. Vaikka haastateltavani tuottavat vastapuhetta suhteessa omaan vammaisuuteensa, he jokainen myös tiedostavat tarvitsevansa erityistä tukea tai erityisiä palveluita. Olennaista on ehkä se, ettei vammaisetuuksien ja palveluiden käyttäminen tee yksilöstä millään merkitsevällä tavalla erilaista. Shakespeare puhuu siitä, kuinka vammaisuudelta ei tulisi ummistaa silmiä, vaan se tulisi hyväksyä. Oma aineistoni kertoo tarinaa, jonka mukaan ennemmin kuin vammaisuus, tulisi hyväksyä ja ymmärtää jokaisen yksilöllinen elämäntilanne ja ainutkertaiset tarpeet. Päästessäni kuulemaan haastateltavieni elämäntarinat, totesin, että vaikka olemme kotoisin eri puolilta maailmaa, vammattomia tai vammaisia, erilaisen kokemustaustan omaavia, on meissä silti huomattavasti enemmän yhteistä kuin erottavaa. Tuloksiani on mielenkiintoista tarkastella myös erilaisuus- tematiikan valossa. Vaikka erilaisuudesta voidaan puhua monenlaisin käsittein − toinen, vieras, marginaalissa elävä, voidaan kysyä, mihin näitä käsitteitä käyttämällä pyritään. Erilaisuutta tuotetaan yhteiskunnassamme ennen kaikkea asenteellisesti, mutta mitä saavutetaan erilaistamalla tietyt yksilöt? Postmodernissa maailmassa ei yksilön ulkoisen olemuksen tai taustan perusteella voida tietää vielä mitään. Vain tutustumalla aitoon ihmiseen voidaan päästä selville hänen tavoistaan, kyvyistään ja pyrkimyksistään. Oma aineistoni kertoo vahvasti tarinaa siitä, kuinka ennakkoasenteet ja oletukset ovat usein täysin vääriä ja näin ollen turhia. 88 Aineistoni avaa mielenkiintoisen näkökulman myös kotoutumiskeskusteluun. Se puhuu karua kieltään siitä, kuinka useat keskeiset kotoutumisen määreet ja tavoitteet eivät maahanmuuttajien elämässä toteudu, tai niiden toteutuminen on ainakin monessa tapauksessa kyseenalaista. Tämä on totuus, vaikka maahanmuuttoa ja kotoutumista koskeva lainsäädäntö on viime vuosina kehittynyt ja kotouttamisen tärkeyttä korostetaan monissa asiakirjoissa. Haastateltavani rakentavat monissa kohdin kuvaa siitä, kuinka eivät koe olevansa Suomessa kotonaan. Tämä on merkittävä asia ja se tulisi huomioida entistä vahvemmin, kun uusia kotoutumistoimenpiteitä suunnitellaan ja otetaan käyttöön. Kodista keskusteltaessa fyysisen rinnalla vähintään yhtä merkittävä on henkinen koti. Onko ihminen valmis rakentamaan kotitaloaan Suomeen, jos kivijalka, jonka päälle kaikki rakentuu, on hutera? Kuinka monta kertaa ihminen on valmis kuulemaan olevansa kelpaamaton ja riittämätön, ennen kuin rakennettu talo hiljalleen rapistuu? On selvää, että kotouttamistoimenpiteitä ja suomalaista asenneilmapiiriä on kehitettävä, sillä tällaisenaan se ei tunnu olevan valmis ottamaan vastaan erityistä tukea tarvitsevaa maahanmuuttajaa. 7.4 Jatkotutkimusehdotuksia Jatkossa olisi erittäin tärkeää tutkia lisää kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa elävien ihmisten arjen elämän autenttisia kokemuksia. Vain kuulemalla heidän aitoa ääntään voidaan näiden kokemusten sisältöjä tutkia ja pyrkiä ymmärtämään. Erinäisten asiakirjojen vaatimukset ”erityisestä kohtelusta” tai ”erityisen haavoittuvan aseman huomioonottamisesta” ovat tyhjiä, ellei lukijalla ole käsitystä siitä, millaisia nämä kokemukset ja tarpeet saattavat olla. On selvää, että haastateltavat luovat kuvaa maahanmuuttajuuden ja vammaisuuden negatiivisesta vaikutuksesta heidän elämäänsä. Tähän varmasti vaikuttavat haastattelun kysymyksenasettelu, sekä yhteiskunnassa yleisesti leimallisiksi koettujen käsitteiden ”vammainen” ja ”maahanmuuttaja” käyttäminen tutkimuksessa. Olennaista tutkimukseni kannalta on kuitenkin se, etteivät vammaisuus ja maahanmuuttajuus ole ainoita haastateltaviani elämää ja persoonaa määrittäviä tekijöitä ja myös se, että ne ovat tuoneet haastateltavieni elämään myös positiivista sisältöä. Voitaisiinko kyseessä olevista ilmiöistä puhua toisenlaisin käsittein? Millä tavoin kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa elävät ihmiset itse toivoisivat itsestään puhuttavan? 89 Toinen mielenkiintoinen jatkotutkimusaihe olisi selvittää vammaisten maahanmuuttajien omaa näkökulmaa siihen, kuinka heidän kotoutumistaan ja integroitumistaan osaksi suomalaista yhteiskuntaa voitaisiin edistää. Toisaalta mielenkiintoista olisi myös tutkia syvällisemmin sitä, millaisena vammaiset maahanmuuttajat kokevat oman roolinsa osana suomalaista yhteiskuntaa ja palvelujärjestelmän käyttäjinä. Mistä muodostuu omassakin tutkimuksessani esiin noussut kokemus siitä, että on ”taakka” ja kuinka tätä kokemusta voitaisiin purkaa? Tärkeää olisi myös yrittää tavoittaa niitä vammaisia maahanmuuttajia, jotka eivät ole onnistuneet kaikilla elämänsä osa-alueilla, vaan ovat yhteiskunnan silmissä tai oman kokemusmaailmansa mukaisesti syrjäytyneitä, ja epäonnistuneet yrityksessään ylittää ”vieraita kynnyksiä”. Millä tavoin he kertovat kaksinkertaisen marginalismin tarinaa ja kuinka se merkityksellistyy heidän arjessaan? 90 Lähteet Enzensberger, H. 2003. Suuri muutto − 33 merkintää teoksessa Lehtonen, M. & Löytty, O. Erilaisuus. S. 21−50. Jyväskylä: Gummerus. Forsander, A. 2013. Maahanmuuttajien sijoittuminen työelämään teoksessa Martikainen, M. & Saukkonen, P. & Säävälä, M. Muuttajat, kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. S. 220‒239. Helsinki: Gaudeamus. Forsander, A. 2004. Tekeekö työ oikeaksi suomalaiseksi? Teoksessa Helne, T. & Hänninen, S. & Karjalainen, J. Seis yhteiskunta –tahdon sisään! S. 195‒ 218. Jyväskylä: Minerva. Hall, S. 2005. Identiteetti. Tampere: Vastapaino. Heikkinen, H. 2010. Narratiivinen tutkimus – todellisuus kertomuksena teoksessa Aaltola, J. & Valli, R. Ikkunoita tutkimusmetodeihin 2 Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. S.143‒159. Jyväskylä: PS-kustannus. Helne, T. & Hänninen, S. & Karjalainen, J. 2004. Johdanto: Sisään, mutta mihin ja miten? –Kysymyksiä yhteisyydestä teoksessa Helne, T. & Hänninen, S. & Karjalainen, J. Seis yhteiskunta –tahdon sisään! S. 7‒22. Jyväskylä: Minerva. Helne, T. 2004. Syrjäytymisen solmut – eli miksi syrjäytymisestä puhuminen on niin hankalaa? Teoksessa Helne, T. & Hänninen, S. & Karjalainen, J. 2004. Seis yhteiskunta – tahdon sisään! S. 23‒54. Jyväskylä: Minerva. Hirsjärvi, S. & Hurme, H. 2009. Tutkimushaastattelu Teemahaastattelun teoria ja käytäntö. Helsinki: Yliopistopaino. Hyvärinen, M. 2010. Haastattelukertomuksen analyysi teoksessa Ruusuvuori, J. & 91 Nikander, P. & Hyvärinen, M. Haastattelun analyysi. S. 90−118. Tampere: Vastapaino. Hyvärinen, M. & Löyttyniemi, V. 2009. Kerronnallinen haastattelu teoksessa Ruusuvuori, J. & Tiittula, L. Haastattelu − tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. S. 189−222. Jyväskylä: Gummerus. Huttunen, L. 2004. Kasvoton ulkomaalainen ja kokonainen ihminen: marginalisoiva kategorisointi ja maahanmuuttajien vastastrategiat teoksessa Jokinen, A. & Huttunen, L. & Kulmala, A. Puhua vastaan ja vaieta, neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. S. 134−154. Helsinki: Gaudeamus. Hänninen, V. 2010. Narratiivisen tutkimuksen käytäntöjä teoksessa Aaltola, J. & Valli, R. Ikkunoita tutkimusmetodeihin 2 Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. S. 160‒178. Jyväskylä: PS-kustannus. Ikäläinen, S. & Martiskainen, T. & Törrönen, M. 2003. Mangopuun juurelta kuusen katveeseen – asiakkaana maahanmuuttajaperhe. Helsinki: Lastensuojelun keskusliitto. Jasinskaja-Lahti, I. & Liebkind, K. & Vesala, T. 2002. Rasismi ja syrjintä Suomessa – maahanmuuttajien kokemuksia. Helsinki: Gaudeamus. Jokinen, A. & Huttunen, L. & Kulmala, A. 2004. Johdanto: neuvottelu marginaalien kulttuurisesta paikasta teoksessa Jokinen, A. & Huttunen, L. & Kulmala, A. Puhua vastaan ja vaieta, neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. Helsinki: Gaudeamus. Juhila, K. 2004. Leimattu identiteetti ja vastapuhe teoksessa Jokinen, A. & Huttunen, L. & Kulmala, A. Puhua vastaan ja vaieta, neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. S. 20−32. Helsinki: Gaudeamus. Järvikoski, A. & Härkäpää, K. & Pättikangas, M. 1999. Vammaisen henkilön 92 valtaistuminen – palvelujärjestelmän avulla vai ilman sitä? Teoksessa Nouko-Juvonen, S. Pyörätuolitango. S. 103−126. Helsinki: Edita. Järvinen, T. & Jahnukainen, M. 2001. Kuka onkaan meistä syrjäytynyt? Marginaalisaation ja syrjäytymisen käsitteellistä tarkastelua teoksessa Suutari, M. Vallattomat marginaalit. Yhteisöllisyyksiä nuoruudessa ja yhteiskunnan reunoilla. S. 125–151. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto. Kokkonen, M. & Oikarinen, T. 2012. Kotoutumista kaikille! Vammaiset maahanmuuttajat ja kotoutumiskoulutus. Helsinki: Vammaisten maahanmuuttajien tukikeskus Hilma. Konttinen, J-P. 2010. Palvelusuunnittelu. Helsinki: Kynnys. http://www.sosiaaliportti.fi/File/f2495dad-7771-4d93-b7c9634c83637139/web_palvelusuunnittelu_2010.pdf Viitattu 12.5.2014 Korkiasaari, J. & Söderling, I. 2007. Muuttoliike teoksessa Koskinen, S. & Martelin, T. & Notkola, I. & Notkola, V. & Pitkänen, K. & Jalovaara, M. & Mäenpää, E. & Ruokalainen, A. & Ryynänen, M. & Söderling, I. Suomen väestö. S. 239−270. Helsinki: Gaudeamus. Kotouttamislaki 493/1999 http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1999/19990493 Viitattu 12.4.2015 Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013. Työ- ja elinkeinoministeriön raportteja. https://www.tem.fi/files/37758/TEMrap_38_2013_web_23102013.pdf Viitattu 12.1.2014. Kuula, A. & Tiitinen, S. 2010. Eettiset kysymykset ja haastattelujen jatkokäyttö teoksessa Ruusuvuori, J. & Nikander, P. & Hyvärinen, M. Haastattelun analyysi. S. 446−459. Tampere: Vastapaino. 93 Lehtonen, M. & Löytty, O. 2003. Miksi erilaisuus? Teoksessa Erilaisuus. S. 7‒20. Jyväskylä: Gummerus. Leimiö, M. 2012 Maailma on kaikkien! teoksessa Oikarinen, T. & Pölli. H. Näkökulmia vammaisuuteen. S. 46−54. Helsinki: Vammaisfoorumi. Liebkind, K. & Mannila, S. & Jasinskaja-Lahti, I. & Jaakkola, M. & Kyntäjä, E. & Reuter, A. 2004. Venäläinen, virolainen, suomalainen. Kolmen maahanmuuttajaryhmän kotoutuminen Suomeen. Helsinki: Gaudeamus. Liebkind, K. 2001. Monikulttuurinen Suomi, etniset suhteet tutkimuksen valossa. Helsinki: Gaudeamus. Loipponen, J. 2010. Kodin merkitys menetyksen kerronnassa teoksessa Vilkko, A. & Suikkanen, A. & Järvinen-Tassopoulos, J. Kotia paikantamassa. S. 146‒ 170. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. Maahanmuuttajabarometri 2012. Työ- ja elinkeinoministeriön raportteja https://www.tem.fi/files/35826/Maahanmuuttajabarometri2012_11_2013.p df Viitattu 13.1.2014 Maahanmuuttoon liittyviä keskeisiä lakeja ja asetuksia. Sisäasiainministeriö, lainsäädäntö. 2013. http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/maahanmuuttohallinto/lainsaadan to Viitattu 12.12.2013 Maahanmuuttovirasto, Suomen kansalaisuus http://www.migri.fi/suomen_kansalaisuus Viitattu 12.12.2013 94 Mahlamäki, P. 2012. YK:n vammaisyleissopimuksesta ja kokemuksia sen neuvottelemisesta teoksessa Oikarinen, T. & Pölli. H. Näkökulmia vammaisuuteen. S. 41−45. Helsinki: Vammaisfoorumi. Makkonen, T. & Koskenniemi, E. 2013. Muuttoliikkeen ja maahanmuuttajien aseman oikeudellinen sääntely teoksessa Martikainen, M. & Saukkonen, P. & Säävälä, M. Muuttajat, kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. S. 55‒80. Helsinki: Gaudeamus. Matikka, L. 1999. Elämänlaatu vammaispalvelujen tavoitteena teoksessa NoukoJuvonen, S. Pyörätuolitango − näkökulmia vammaisuuteen. S. 7−24. Helsinki: Edita. Metteri, A. 2005. Hyvinvointivaltion lupaukset ja kohtuuttomat tapaukset. Helsinki: Edita. Moberg, S. & Savolainen, H. 2009. Yhteistä koulua kohti teoksessa Moberg, S & Hautamäki, J. & Kivirauma, J. & Lahtinen, U. & Savolainen, H. & Vehmas, S. Erityispedagogiikan perusteet. S. 76−99. Helsinki: WSOY. Mähönen, A. & Jasinskaja-Lahti I. 2013. Etniset ryhmäsuhteet ja maahanmuuttajien akkulturaatio teoksessa Martikainen, M. & Saukkonen, P. & Säävälä, M. Muuttajat, kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. S. 247‒ 261. Helsinki: Gaudeamus. Mölsä, M. 2012. Vammaisuus somalikulttuurissa teoksessa Oikarinen, T. & Pölli. H. 2012. Näkökulmia vammaisuuteen. S.60−64. Helsinki: Vammaisfoorumi. Oikarinen, T. & Pölkki. H. 2012. Näkökulmia vammaisuuteen. Helsinki: Vammaisfoorumi. Puuronen, V. 2011. Rasistinen Suomi. Helsinki: Gaudeamus Raitakari, S. 2004. Nuoren elämänhallinta: toivottua arkea ohjeistamalla teoksessa 95 Jokinen, A. & Huttunen, L. & Kulmala, A. Puhua vastaan ja vaieta, neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. S. 56−73. Helsinki: Gaudeamus. Rastas, A. 2009. Kulttuurit ja erot haastattelutilanteessa teoksessa Ruusuvuori. J. & Tiittula, L. Haastattelu tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. S. 78−102. Tampere: Vastapaino. Rastas, A. 2004. Miksi rasismin kokemuksista on niin vaikea puhua? Jokinen, A. & Huttunen, L. & Kulmala, A. Puhua vastaan ja vaieta, neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. S. 33−54. Helsinki: Gaudeamus. Reinikainen, M-R. 2007. Vammaisuuden sukupuolittuneet ja sortavat diskurssit – Yhteiskunnallis- diskursiivinen näkökulma vammaisuuteen. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Ruusuvuori, J. & Nikander, P. & Hyvärinen, M. 2010 Haastattelun analyysin vaiheet teoksessa Ruusuvuori, J. & Nikander, P. & Hyvärinen, M. Haastattelun analyysi. S. 9−38. Tampere: Vastapaino. Räty, M. 2002. Maahanmuuttaja asiakkaana. Helsinki: Tammi. Sam, D. & Berry, J. 2006. The Cambridge handbook of acculturation psychology. Cambridge: Cambridge University Press. Saukkonen, P. 2013. Maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikka teoksessa Martikainen, M. & Saukkonen, P. & Säävälä, M. Muuttajat, kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. S. 81‒100. Helsinki: Gaudeamus. Shakespeare, T. 2006. Disability Rights and Wrongs. Oxen: Routledge. Teittinen, A. 2000 Miten tutkia vammaisuutta yhteiskunnallisena kysymyksenä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, vammaisuus. http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/aiheet/vammaisuus 96 Viitattu 20.11.2013 Thomas, C. 1999. Female forms. Experiencing and understanding disability. Buckingham: Open U.P. Tiittula, L. & Ruusuvuori, J. 2009. Tutkimushaastattelu ja vuorovaikutus teoksessa Ruusuvuori. J. & Tiittula, L. Haastattelu tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. S. 22−56. Jyväskylä: Gummerus. Tilastokeskus, väestötilastot. http://www.stat.fi/til/vrm.html Viitattu 20.11.2013 Tilastokeskus, väestötilasto. Ulkomaiden kansalaiset Suomessa. http://www.stat.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html#ulkomaidenkansalaiset Viitattu 12.12.2013 Tuittu, A. & Klemelä, K. & Rinne, R. & Räsänen, M. 2011. Tutkimuskohteena maahanmuuttajien koulutus teoksessa Klemelä, K. & Tuittu, A. & Virta, A. & Rinne, R. Vieraina koulussa? Monikulttuurinen koulu oppilaiden, vanhempien, opettajien ja rehtoreiden kokemana. S. 9−34. Turku: Turun yliopisto. Tuomi, J. & Sarajärvi, A. 2012. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Tammi. Urhonen, A. 2012. Keskiaasialaisesta vammaiskäsityksestä teoksessa Oikarinen, T. & Pölli, H. Näkökulmia vammaisuuteen. S. 55−59. Helsinki: Vammaisfoorumi. Vahva pohja osallisuudelle ja yhdenvertaisuudelle (VAMPO)- Suomen vammaispoliittinen ohjelma 2010−2015. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2010:4. 97 http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=1087414&name= DLFE-12157.pdf Viitattu 20.11.2013 Valkonen, J. 2007. Psykoterapia, masennus ja sisäinen tarina. Helsinki: Kuntoutussäätiö. Valtioneuvoston selonteko vammaispolitiikasta 2006. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2006:9. http://www.sosiaaliportti.fi/File/55dd3952-8ce8-4032-a2f7375630c5451f/selonteko+vammaispolitiikasta.pdf Viitattu 20.11.2013 Vehmas S. 2005. Vammaisuus, johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Helsinki: Gaudeamus. Vernon, A. 1999. The dialectics of multiple identities and the disabled people’s movement. Disability & Society 14 (3). S. 385−398. Vilkko, A. 2010. Kohteena koti teoksessa Vilkko, A. & Suikkanen, A. & JärvinenTassopoulos, J. Kotia paikantamassa. S. 11‒34. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen pöytäkirja http://www.sosiaaliportti.fi/File/30e51580-95d5-4a55-9c9614cb696c7f0e/ykn_vammaissopimus_uudistettu_painos_2012.pdf Viitattu 20.11.2013 WHO International Classification on Disablity, functioning and health, WHO- World Report on Disability 2011 http://www.who.int/classifications/icf/en/ 98 http://whqlibdoc.who.int/publications/2011/9789240685215_eng.pdf Viitattu 22.11.2013 Taulukot Taulukko 1. Haastateltavien perustiedot. Liitteet Liite 1. Vammaisten ihmisten elämä Suomessa- tutkimusprojektin esittelymateriaali Liite 2. Vammaisten elämä Suomessa- tutkimusprojektin haastatteluiden käyttölupalomake (versio 1, haastateltava esiintyy anonymisoidusti, versio 2, haastateltava haluaa esiintyä omalla nimellään). 99 Liite 1. Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimus Tutkimuksen tavoite, tarkoitus ja toteutus Tarkoituksemme on toteuttaa vammaisten ihmisten haastatteluihin, kirjoituksiin ja muihin aineistoihin perustuva laaja elämäkertatutkimus. Hankkeen tutkijoissa ja johtoryhmässä on vammaisten henkilöiden laaja edustus. Tutkimuksen yhtenä tavoitteena on antaa vammaisten itse kertoa oma historiansa. Haastattelu koostuu kahdesta osasta, joista molemmat kestävät noin kaksi tuntia. Haastattelut käsittelevät yleistä elämänkulkua ja kokemuksia vammaisena ihmisenä elämisestä Tutkimukseen osallistuminen on täysin vapaaehtoista. Haastateltavalla on oikeus keskeyttää haastattelu ja kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse vastata. Tutkimukseen voi osallistua omalla nimellään tai anonyymisti nimimerkillä tai peitenimellä. Haastatteluja käytetään vain niihin tarkoituksiin, joihin haastateltava antaa luvan. Haastateltavien yhteystietoja ei luovuteta ulkopuolisille. Tutkimuksen raportointi Haastattelussa esille tulleet asiat raportoidaan tutkimusjulkaisuissa tutkittavien nimiä mainitsematta. Tulosten yhteydessä voidaan esittää otteita haastatteluista. Täydellistä tunnistamattomuutta ei voida luvata, koska elämäkertatutkimuksen raportointi edellyttää lähtökohtaisesti haastateltujen elämästä ja sen tapahtumista kertomista. Tutkimusaineiston säilyttäminen Tutkimuksen päätyttyä arkistointiluvan antaneiden haastattelut arkistoidaan pysyvästi Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon tai muuhun vastaavaan arkistoon, jossa on tarkat tietoturvakäytännöt ja arkistoiduille aineistoille asetetut käyttöehdot. Haastattelun arkistointi nimitietoineen: Haastateltavan niin halutessaan hänen omaa nimeä, muita nimiä ja tunnistetietoja ei poisteta tai muuteta. Haastattelusta kirjattu tekstitiedosto ja ääni- tai kuvatallenne arkistoidaan sellaisenaan. Haastateltavien yhteystietoja (postiosoite, puhelinnumero, email-osoite) ei kuitenkaan tallenneta arkistoitavan aineiston yhteyteen. Haastattelun arkistointi nimimerkillä tai peitenimellä: Haastateltavan niin halutessaan haastattelusta kirjattavasta tekstitiedostosta muutetaan haastateltavien ja haastatteluissa esille tulevien muiden henkilöiden nimet peitenimiksi. Tarvittaessa muutetaan tai poistetaan myös paikkatietoja ja muita erisnimiä (työpaikkojen tms. nimet). Haastateltavien yhteystiedot ja haastattelujen ääni- tai kuvatallenteet 100 hävitetään tutkimuksen tulosten oikeellisuuden tarkastamisen jälkeen ja edellä kuvatulla tavalla käsitellyt tekstitiedostot arkistoidaan tietoarkistoon. Muut tiedonlähteet Haastateltavia koskevia muita tiedonlähteitä (blogit, lehtijutut tms. tiedonlähteet) käytetään vain, jos haastateltava antaa siihen luvan. Haastattelun käyttölupa Tämän tutkimusesitteen mukana on haastattelun käyttölupa -lomake. Siinä haastateltu antaa allekirjoituksellaan suostumuksensa haastattelun ja muiden tiedonlähteiden käyttöön. Haastattelun käyttölupa -lomakkeesta on kaksi versiota. Ensimmäinen on tarkoitettu haastateltaville, joiden tiedot anonymisoidaan. Toinen on tarkoitettu haastateltaville, jotka haluavat esiintyä nimillään. Yhteystiedot Matti Laitinen, KT, dosentti, tutkimuspäällikkö, Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimuksen johtaja Kynnys ry Postiosoite: Siltasaarenkatu 4, 5. kerros, 00530 Helsinki Puhelin: 045 7732 4107 Sähköposti: [email protected] tai [email protected] (Muista t-kirjain!) Paula Pietilä, YTM Tutkija Kynnys ry Postiosoite: Siltasaarenkatu 4, 5. kerros, 00530 Helsinki Puhelin: 040 558 3850 Sähköposti: [email protected] tai [email protected] 101 Liite 2 Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimus Haastattelun käyttölupa Antamaani haastattelua saa käyttää Vammaisten ihmisten elämä Suomessa tutkimuksessa edellä esitetyllä tavalla (Haastattelu kirjataan tekstitiedostoksi ja siinä yhteydessä haastateltavien ja haastatteluissa esille tulevien muiden henkilöiden nimet muutetaan peitenimiksi jne.). Tämän lisäksi: Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimuksessa saa käyttää haastattelijalle luovuttamiani tiedonlähteitä (valokuvat, päiväkirjat tms.) Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimuksessa saa käyttää myös muita erikseen sovittuja elämästäni kertovia tiedonlähteitä (blogit, lehtijutut tms.). Edellä mainitut tiedonlähteet anonymisoidaan tutkimusjulkaisuihin sisällytettävistä aineisto-otteista samalla tavalla kuin haastattelut, mikäli muuta ei erikseen sovita. Tiedonlähteistä otetut kopiot hävitetään tutkimuksen tulosten oikeellisuuden tarkastamisen jälkeen, mikäli muuta ei erikseen sovita. Tutkimuksen päätyttyä haastatteluni saa arkistoida tekstimuodossa Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon tai muuhun vastaavaan arkistoon, jossa on tarkat tietoturvakäytännöt ja arkistoiduille aineistoille asetetut käyttöehdot. tutkimuskäyttöä varten. opetus- ja opiskelukäyttöä varten. vammaisjärjestöjen käyttöä varten. Tutkimuksen päätyttyä haastatteluni saa arkistoida tekstimuodossa Näkövammaismuseon arkistoon. Tutkimus-, opetus- ja opiskelukäyttöä sekä muuta museon hyväksymää käyttöä varten. Päivämäärä Allekirjoitus Nimen selvennys 102 Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimus Haastattelun käyttölupa Antamaani haastattelua saa käyttää Vammaisten ihmisten elämä Suomessa – tutkimuksessa. Haluan esiintyä haastattelussa nimelläni. Tällöin nimeäni ja haastatteluissa esille tulevien muiden henkilöiden nimiä ei muuteta peitenimiksi. Tämän lisäksi: Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimuksessa saa käyttää haastattelijalle luovuttamiani tiedonlähteitä (valokuvat, päiväkirjat tms.) Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -tutkimuksessa saa käyttää myös muita erikseen sovittuja elämästäni kertovia tiedonlähteitä (blogit, lehtijutut tms.) Tutkimuksen päätyttyä haastatteluni ääni- tai kuvatallenteen ja siitä kirjatun tekstitiedoston saa arkistoida Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon tai muuhun vastaavaan arkistoon, jossa on tarkat tietoturvakäytännöt ja arkistoiduille aineistoille asetetut käyttöehdot. tutkimuskäyttöä varten. opetus- ja opiskelukäyttöä varten. vammaisjärjestöjen käyttöä varten. Tutkimuksen päätyttyä haastatteluni ääni- tai kuvatallenteen saa arkistoida Näkövammaismuseon arkistoon. Tutkimus-, opetus- ja opiskelukäyttöä sekä muuta museon hyväksymää käyttöä varten. Päivämäärä Allekirjoitus Nimen selvennys 103
© Copyright 2024