Kymijoki – Ankkapurha

Kymijoki – Ankkapurha
Kymijokilinja, alueen linnoittaminen 1939 – 1940
Taisteluhaudat on tehty muuta joen rantaa hieman korkeammalle.
Kuva: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö.
Kymijokilinja on linnoitteiden sarja, joka rakennettiin talvisodan aikana 1939 – 1940. Linja jäi
keskeneräiseksi, kun elokuussa 1940 valmistui selvitys, jonka mukaan Haminasta Taavettiin
kulkeva alue oli maaston muodoiltaan edullisempi – Salpalinjan paikka oli löytynyt. Kymijokilinjaa
ehdittiin rakentaa täällä Anjalassa sekä Utissa, Keltissä sekä Kuusankoskella. Lisäksi Kotkassa
rakennettiin erilaisia korsuja, kiviesteitä ja taisteluhautoja lukuisiin paikkoihin. Kymijokilinjaa on
ollut linnoittamassa myös ruotsalaisia ja norjalaisia vapaaehtoisjoukkoja.
Anjalan alueen linnoittajia ei toistaiseksi tiedetä. Lyhyet taisteluhaudat joen rannalla
Känkkärämäellä sekä Kirkkokalliolla ovat säilyttäneet salaisuutensa näihin päiviin saakka.
Kirkkokallion taisteluhautoja on kunnostettu muutamaan otteeseen, tiettävästi ainakin AnjalanElimäen maatalousnäyttelyitä varten 1961.
Ensimmäiset asukkaat
Viimeinen jääkausi päättyi Suomessa noin 10 000 vuotta sitten. Suomi oli tuolloin lähes kokonaan
veden peitossa. Jään painama maankuori alkoi hiljalleen kohota muuttaen vesien virtaussuuntia
merkittävästi. Aiemmin Pohjanlahteen laskenut Päijänne kallistui Heinolan harjua kohti, joka
lopulta murtui synnyttäen Kymijoen. Tämä tapahtui noin 4900 eaa. Uusi joki oli nykyistä
huomattavasti voimakkaampi ja vuolaampi. Tämä johtui myös siitä, että myös Saimaan vesistön
vedet laskivat Kymijoen kautta mereen, ensin Mäntyharjun reittiä pitkin ja myöhemmin Valkealan
reittiä pitkin. Saimaan vedet siirtyivät omaan lasku-uomaansa noin 1800 eaa. Vuoksen synnyttyä
Vuoksenniskan murtuessa veden voimasta. Ankkapurhassa muinainen Kymijoki laski
Litorinameren lahteen muodostaen kosken alle suistoalueen. Eteläinen Kymenlaakso oli veden
pinnan alapuolella korkeimpien alueiden muodostaessa laajan saariston.
Jääkauden jälkeen ilmasto lämpeni nopeasti. Kasvit alkoivat levitä nopeasti hedelmällisessä
maaperässä. Ruohovartiset kasvit hallitsivat maisemaa ensimmäisenä, puulajeista koivu oli
ensimmäinen. Pian mäntymetsät peittivät maisemia. Ilmasto oli niin lämmin, että jalot lehtipuut
viihtyivät nykyistä pohjoisempana. Kymijoen rannoilla kasvoi lehtisekametsiä. Kasvillisuuden
myötä myös eläimet alkoivat levittäytyä alueelle. Eläinten perässä saapuivat myös ihmiset.
Kymenlaaksossa tunnetaan yli 200 esihistoriallisen ajan asuinpaikkaa. Näistä vanhimmat on
ajoitettu ns. Suomusjärven kulttuurin aikaan, joka vallitsi noin 8000 – 5000 eaa. Yksi näistä
asuinpaikoista sijaitsee Ankkapurhassa, Känkkärämäen ja Anjalan kartanon välimaastossa,
nykyisellä vesivoimalaitosalueella. Asuinpaikka tutkittiin vuonna 1974, mutta paikka oli lähes
tuhoutunut, eikä paikalta löydetty kovinkaan paljoa esineistöä. Tutkijat määrittivät, että paikalla oli
asuttu Suomusjärven kulttuurin loppupuolella.
Tallinmäen esihistoriallinen asuinpaikka
Kuva Tallinmäen asuinpaikasta, todennäköisesti 1950-luvulta.
Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo.
Tallinmäeltä löydettiin merkkejä esihistoriallisesta asutuksesta jo 1800-luvun lopulla. 1950-luvulla
maisteri Gunnar Rosén löysi Tallinmäeltä runsaasti saviastian palasia. Laajat kaivaukset alueella
suoritettiin vuosien 1999 – 2001 aikana ja niiden tuloksia voi ihailla Museoviraston kokoamassa
näyttelyssä, joka on esillä Ankkapurhan teollisuusmuseossa. Löydösten alkuperä ajoitettiin
varhaiskampakeraamiselle ajalle, joka ajoittuu noin 5000 – 4000 eaa.
Tallinmäen asuinpaikka on ollut käytössä aikana, jolloin Kymijoki laski vuolaana virtana
merenlahteen Ankkapurhan kosken alla. Ihmiset asuivat Tallinmäellä todennäköisesti kotamaisissa
asumuksissa, jotka oli osittain kaivettu maahan. Asuinpaikalla oli omat alueet esineiden
valmistukselle, ruuanlaitolle, nahkojen käsittelylle ja niin edelleen. Ruoka valmistettiin ja
säilytettiin luonnollisesti saviastioissa. Työkalut valmistettiin kivestä, piistä ja luusta sekä puusta.
Paikalla asunut pyyntikunta, noin 10 – 20 henkeä, on käyttänyt ravinnokseen pääasiassa kalaa.
Todennäköisesti lohi on houkuttanut pyyntikunnan jäämään kosken rannalle asumaan. Meren
läheisyys on tuonut ruokapöytään myös hylkeitä, lisäksi vesilinnut ja majava ovat kuuluneet
asukkaiden ruokavalioon. Metsän eläimistä löydettiin kaivauksissa merkkejä vain hirven luista.
Kasvijäännöksiä tutkimalla saatiin tietoa asuinpaikan lähiympäristön kasvillisuudesta sekä
asukkaiden käyttämistä kasveista. Asukkaat ovat käyttäneet ravinnokseen mm. suolaheinää,
ulpukoita ja lumpeita. Lisäksi kivikauden ihmisille ovat maistuneet hernekasvit, mansikka ja
mustikka. Asuinpaikalta löydettiin myös merkkejä sianpuolukasta ja suomyrtistä, jotka ovat
tunnettuja lääkekasveja. Monia muitakin kasveja asuinpaikalla on käytetty, esimerkiksi lehmusta
köyden tekoon, mäntyä ravinnoksi ja värjäykseen sekä tuomea värjäykseen ja lääkeaineeksi.
Asukkaat käyttivät myös purukumia: asuinpaikalta löydettiin purupihkaa, jossa erottuivat vielä
hampaanjäljet.
Lohipadoista voimalaitokseen
Kymijoki on ollut kautta aikojen merkittävä vaelluskalojen kutujoki. Lohi, meri- ja järvitaimen,
siika, ankerias ja nahkiainen ovat kaikki nousseet Kymijokeen lisääntymään. Vaelluskalojen lisäksi
Kymijoen kalalajistoon kuuluvat tai kuuluivat pikkunahkiainen, purotaimen, kuore, harjus, muikku,
mutu, särki, sorva, seipi, säyne, lahna, pasuri, sulkava, salakka, toutain, kivennuoliainen, suutari,
hauki, kymmenpiikki, kivisimppu, ahven, made, kuha, kiiski ja vimpa. Myös rapuja esiintyy
Kymijoessa ja ravustus on yleistynyt viime vuosina.
Ankkapurha eli Anjalankoski on ollut perimätiedon mukaan viimeinen koski, jolle lohi ja taimen on
noussut mereltä. Korkean veden aikaan osa kaloista on päässyt nousemaan kosken itähaaraa pitkin
kosken yli ylemmille koskille. Kymijoen yläjuoksun järvistä on vaeltanut siikaa ja järvi- ja
purotaimenta yläjuoksun koskiin ja mahdollisesti Ankkapurhalle saakka. Kymijoen rikkaat
kalavedet ovat houkutelleet joen rannoille eränkävijöitä, jotka jäivät asumaan joen rannoille.
Joenvarren asukkaat myivät kalaa mm. hansakauppiaille. Sekä Hämeen että Viipurin linnat
harjoittivat kalastusta Kymijoella jo varhain ja tilittivät osan saaliistaan kuninkaalle. Vuonna 1555
kuningas Kustaa Vaasa teki matkan Suomeen, jonka aikana hän näki lukuisia hyödyntämättömiä
jokia. Kuninkaan käskystä voudit perustivat kruununkalastamoita, joihin rakennettiin tehokkaita
lohipatoja Ruotsin jokien mallin mukaan. Ankkapurhan kala-apajille saapui 1600-luvun alussa
myös Anjalan uusi suurmaanomistaja, leskirouva Gertrud von Ungern. Hän teki talonpoikien kanssa
sopimuksen kalastusoikeuksien jakamisesta.
Kalastusvälineinä olivat tavallisimmin erilaiset nuotat, niin veneillä vedettävät kuin rannalta
vedettävät. Lohipatoja alettiin rakentaa kruununkalastamoiden tultua joelle. Kruunu toimitti
lohipatojen tarvitsemat tarvikkeet, kuten tukkeja, lautaa, patoseinän riukuja ja tervaa. Patoja piti
korjata jopa vuosittain jäiden ja tulvien tuhotessa hirsiarkkurakennelmia. Lähialueen asukkaat
suorittivat työn päivätöinä. Kruunulla oli kalastamossa oma kalastaja, joka myös valvoi muiden
pyytäjien kalastusta
Piirros: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö.
Kuvassa näkyy edessä todennäköisesti Anjalan kartanon lohiarkkuja ja vata-apajia pienine kuusineen.
Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo.
Lohenkalastus jatkui Ankkapurhan koskessa 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Joen alajuoksulle
rakennetut voimalaitokset lopettivat vaelluskalan nousun Ankkapurhaan ja ammattimainen kalastus
päättyi. Varhaisessa vaiheessa kiinnitettiin jo huomiota vaelluskalojen ahdinkoon. Kalateitä alettiin
rakentaa Suomeen 1900-luvun alussa ja voimalaitosten rakennuslupiin sisältyi usein ehto, että
kalojen kulku patojen ohi tulee turvata. Toimintakelvottomat kalatiet tai muu hidastelu kuitenkin
viivästyttivät kalakannan ylläpitoa. Likaantunut jokivesi vaikutti ratkaisevasti kalakantojen
häviämiseen. Vesiensuojelutoimenpiteet, kalaston elvytys istutuksin sekä toimivien kalaportaiden
rakentaminen ovat palauttaneet vaelluskalat jälleen jokeen. Kymijoki on jälleen eteläisen Suomen
paras lohijoki!
”Helsinki ei koskaan käytä niin paljon sähköä kuin Inkeroinen kehittää.” Vesivoimalaitos
rakenteilla 1920-luvun alussa.
Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo.
Aikansa suurin vesivoimalaitos Suomessa rakennettiin Ankkapurhan koskeen vuosina 1919 – 1922.
Rakentaminen jatkui vuoteen 1924, jolloin kaikki oli valmista, kosken perkausta myöten.
Voimalaitos toimitti sähköä tehtaalle, lähiympäristöön sekä myös Kotkaan ja Helsinkiin.
Voimalaitos uudistettiin vuonna 1994, jolloin vanhat generaattorit jäivät esittelykäyttöön
Ankkapurhan teollisuusmuseon yhteyteen.
Vuonna 1983 valmistui toinen voimalaitoskokonaisuus joen länsirannalle. Uutta voimalaitosta
varten louhittiin alkuperäisen jokiuoman länsipuolelle oma vesikanava. Molemmat voimalaitokset
ovat Kemijoki Oy:n omistuksessa.
Kymijoki loi teollisuuden
Kymenlaakson teollistuminen alkoi, kun 1500-luvun loppupuolella perustettiin Korkeakoskelle
vesisaha. Aateliset perustivat 1600-luvulla sahamyllyjä lähinnä omaan käyttöön. Uudenkaupungin
rauhan jälkeen 1721 alkoi Kymenlaakson sahamyllyjen nousukausi, kun haminalaiset porvarit
perustivat alueelle kymmenkunta sahaa. Nousukausi päättyi Hattujen sotaan ja Turun rauhaan 1743,
jolloin Kymijoen itäinen ranta joutui Venäjän haltuun. 1750-luvulla Myllykosken molemmille
rannoille kohosi saha ja alue nousi koko Suomen johtavaksi sahakeskukseksi. Itärannalla oli
haminalaisten omistama Viialan saha ja länsirannalla loviisalaisten omistama Ummeljoen saha.
Sahateollisuus kukoisti jonkin aikaa, kunnes Vanhan Suomen puolella ja myöhemmin koko
Suomen suuriruhtinaskunnassa säädeltiin sahausta ja puunmyyntiä niin, että teollisuus muuttui lähes
kannattamattomaksi. Säännöstelyjärjestelmää alettiin purkaa 1850-luvulla ja sahateollisuus vapautui
sääntelystä, samalla kun höyrysahojen rakentaminen tehtiin mahdolliseksi. Sahoja alettiin perustaa
kiihtyvällä tahdilla. Kotkaan perustettiin viidessä vuodessa kymmenen sahaa ja alue kasvoi
kaupungiksi, samanlaisia tapahtumia koettiin myös muualla Kymenlaaksossa. Yhdessä
sahateollisuuden kanssa alkoi kehittyä mekaaninen puunjalostusteollisuus: paperin ja kartongin
valmistus. Kymenlaakson kehitys paperimaakunnaksi oli sinetöity.
Ankkapurhan koskessa sijainneeseen Lohi- eli Linnasaareen rakennettiin puuhiomo vuonna 1872.
Ensimmäisen, Ingerois trädsliperi bolag-nimisen yhtiön perustivat kenraaliluutnantti, vapaaherra
Carl August Standertskjöld ja kollegiasessori, ritari Th. Leonard Hellström. Tästä alkoi alueen
teollistuminen, joka vuosikymmenien saatossa nosti alueen yhdeksi Kymijoen merkittävimmistä
puunjalostusteollisuuden kohteista.
Inkeroisten tehdas 1900-luvun alkupuolella.
Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo.
Inkeroisissa on eletty teollisen kehityksen kärjessä: kartonkitehdas oli Suomen toinen sähköistetty
rakennus Finlaysonin tehtaiden jälkeen. Tehtaan sähköistys tapahtui syksyllä 1882. Suomen
ensimmäinen jatkuvakäyntinen kartonkikone käynnistyi Inkeroisissa vuonna 1897. Entisöity
”pahvimankeli” seisoo edelleen alkuperäisellä paikallaan Ankkapurhan teollisuusmuseossa.
Teollisuusmuseo sijaitsee Lohisaaressa vanhan kartonkitehtaan tiloissa, joista tehdas muutti uusiin
tiloihin vuonna 1965.
Kartongin lisäksi myös paperinvalmistus alkoi kiinnostaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä
tehdaslaitosten silloista omistajaa, Tampellaa. Vuonna 1936 tehtiin päätös paperitehtaan
rakentamisesta Inkeroisiin. Tehtaan nimeksi tuli, erikoista sinänsä, Anjalan paperitehdas. Anjalanimen historiallinen merkitys ja vieressä sijainnut Anjalankoski eli Ankkapurha vaikuttivat nimen
valintaan. 10 kuukautta ja 10 päivää rakennustöiden aloittamisesta tehdas tuotti ensimmäisen kerran
sanomalehtipaperia. Anjalan paperitehdas ja Inkeroisten kartonkitehdas ovat nykyisin osa
StoraEnso Oyj –konsernia.
Inkeroisten teollisuusalue on Museoviraston nimeämä Suomen metsäteollisuuden muistomerkki.
Alueella on lukuisia eri aikakausilta olevia teollisuusrakennuksia, työväen asuinrakennuksia sekä
konttori- ja muita rakennuksia. Alvar Aallon toimisto on suunnitellut alueelle vuosien 1937 – 1956
aikana lukuisia rakennuksia. Lisäksi alueella on Inkeroisten kirkko, jonka rakennuttajana toimi
Tampella.
Inkeroisten tehtaan keskuskonttori, jossa toimii nykyisin mm. Ankkapurhan teollisuusmuseon
infopiste sekä näyttelytila.
Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo.
Puun uittoa 1700-luvulta lähtien
Kymijoen sahateollisuuden kehittyminen loi alueelle myös puun uiton. Korkeakoskelle perustettiin
saha 1500-luvun loppupuolella. Aluksi puiden hankinta-alue oli lähellä sahaa, mutta 1700-luvun
alkupuolella tukkeja uitettiin Korkeakoskelle jo Ankkapurhalta saakka. Uittoa tehtiin kalastuksen
ehdoilla: lukuisien lohipatojen ja muiden –apajien omistajat säätelivät tukkien uittoaikaa. Uitto
tapahtui joko varhain keväällä heti jäiden lähdettyä tai myöhään syksyllä.
Puiden uittaminen jokea pitkin lisääntyi voimakkaasti 1800-luvun loppupuolella höyrysahojen
perustamisen myötä ja paperiteollisuuden kehittyessä. Tukin ja pienemmän, paperi- ja
kartonkitehtaille menevän puun uitto oli muutamia vuosikymmeniä erotettu toisistaan. Hiomoiden
ja paperitehtaiden uitot oli järjestettävä siten, etteivät ne häirinneet sahojen tukinuittoa. Tämä
aiheutti epäsopua uittajien eli lauttaajien kesken. Vuonna 1902 säädettiin vesioikeuslaki, joka
velvoitti vesistön lauttaajia perustamaan lauttausyhdistys erillisten yhtiöiden sijaan. Kaikkien
puutavaran uittajien oli liityttävä yhteiseen lauttausyhdistykseen, joka riitaisien lauttaajien vuoksi
saatiin perustettua vasta vuonna 1914.
Lisääntynyt uitto toi joelle myös erottelupaikat, joita joessa oli lukuisia. Erottelupaikalla ohi uivat
puut jaoteltiin ”omiin” ja erottelupaikan ohi meneviin ”muiden puihin”. Erottelua varten puihin oli
ennen jokeen laskemista lyöty leima, kullakin puun käyttäjällä omansa. Näiden leimojen avulla
erottelussa, ”sortteerissa”, töissä olleet tiesivät jakaa puun kulkemaan oikeaa ränniä pitkin.
Inkeroisten puuhiomoa varten rakennettiin erotteluasema Salonsaareen.
Puun erottelu oli tärkeä työllistäjä Kymijoella niin miehille kuin naisillekin.
Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo.
Kotkan sahoille ja tehtaille menevä puu joutui kovaan koettelemukseen Ankkapurhan voimakkaassa
koskessa. Vesivoimalaitoksen rakentamisen jälkeen uittopuu kulki jonkin aikaa voimalaitoksen
patoluukkujen kautta, kunnes uitettavalle puulle rakennettiin oma ränni padon ohitse. Tämänkin
jälkeen uitosta turbiinikanaviin karanneet puut aiheuttivat voimalaitoksen työntekijöille lisätöitä.
Sumaa puretaan ”Kuusportin” kohdalla nykyisen voimalaitoksen yläpuolella. Kuva on 1910luvulta.
Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo.
Uittomäärät Kymijoella kasvoivat jatkuvasti sotavuosia lukuun ottamatta 1950-luvulle saakka.
Joella uitettiin parhaimpina vuosina miljoonia tukkeja tehtaille ja sahoille. 1960-luvun
ensimmäisinä vuosina uittomäärät romahtivat. Kymijoella oli tuohon saakka harjoitettu irtouittoa,
tukit uivat siis irrallaan toisistaan. Uitossa alettiin kuitenkin siirtyä nippu-uittoon, tukkien
sitomiseen suuriksi nipuiksi. Tähän uittotapaan Kymijoki oli sopimaton ilman suuria
rakennustoimenpiteitä. Myös puunhankinnassa tapahtui koneellistumista ja erityisesti lisääntyvä
puutavaran kuljetus tuoreena ja kuorellisena vaikutti uiton vähenemiseen. Kuusaanlammen
alapuolisella jokiosuudella puutavaran uitto päättyi vuonna 1966. Kymijoen uittoyhdistykselle
kuulunut uittovaja Anjalan kartanon rannassa siirtyi valtion omistukseen 1990-luvun alussa.
Kuva: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö.
Pekinlammen rannasta löytää mielenkiintoisen palan Kymijoen historiaa. Lammen ja ojan kautta
suunniteltiin 1800-luvulla kanavaa, joka olisi ohittanut Ankkapurhan kosken. Tästä suunnitelmasta
muistona ovat merkit avokalliossa lammen rannalla, jotka on kaiverrettu vuonna 1861.
Kymijoen kanavoimisen suunnittelu aloitettiin jo 1700-luvulla, jolloin suunniteltiin joen
perkaamista ja kanavaa Päijänteestä Kymijokeen. Kanavasuunnittelu jatkui 1800-luvulla Suomen
suuriruhtinaskunnan aikaan. Suunnitelmaan kuuluivat Kalkkisten ja Kimolan kanavat sekä
maakanavat Urajärveltä Keltinkosken alapuolelle ja Mylly- ja Anjalankosken ohi. Kaikki joen
alavirran kosket oli suunnitelmassa tarkoitus kiertää ja reitti johtaa maakanavana Hurukselasta
Korkeakoskelle.
Kymijoen kanavahankkeet jäivät hyllylle, kun rautateiden rakentaminen alkoi 1860-luvulla.
Riihimäen ja Pietarin välille valmistui rata vuonna 1870. Anjalaa lähin asema oli Kymi, sittemmin
Koria. Kouvolan ja Kotkan välille valmistui rautatie vuonna 1890.
Kuva: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö.
Anjalan kylän tonttimaa
Kymenlaakson rannikkoasutus syntyi 1200-luvulla. Alueelle saapui väestöä Savosta ja KaakkoisHämeestä. Myös ruotsalaisia uudisasukkaita muutti rannikolle sekä saaristoon. Kymijoen
keskijuoksun seudut olivat hämäläisten kylien, esimerkiksi Suur-Hollolan, riistankäyntialuetta.
Vuodelta 1415 on säilynyt maininta Turun maaoikeudessa tehdystä päätöksestä, jossa mainitaan
Ankkapurhan kuuluvan ”vanhastaan” hämäläisille. Kylistä käytiin kesäisin metsästämässä ja
kalastamassa asumattomilla alueilla. Ihmisten määrä pääkylissä alkoi kasvaa 1300-luvun lopulla,
eivätkä kaikki enää mahtuneet kyliin asumaan. Osa asukkaista lähti uudisasukkaiksi riista-alueille.
Tuolloin syntyi vakituinen asutus Kymijoen keskijuoksulle, siis myös Ankkapurhan alueelle.
Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö.
Tällä paikalla on vanhimpien karttojen mukaan sijainnut Anjalan kylän entinen, kenties
alkuperäinen tonttimaa. Asukkaat muuttivat pois alueelta vuonna 1647 tapahtuneen sarkojen
vaihdon jälkeen. Tuolloin Wrede-suku ja kylän talonpojat vaihtoivat peltosarkoja, jotta kartano saisi
yhtenäisen peltokokonaisuuden siellä täällä sijaitsevien kapeiden sarkojen sijaan. Pellonvaihdon
yhteydessä talonpojat luopuivat tonteistaan ja siirsivät rakennukset uusille paikoille.
Kievari- ja lauttaustoimintaa
Tie lauttarantaan kulki Ranta-Pukin talon ohi.
Kuva: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö.
Kievarilaitos perustettiin jo 1500-luvulla teiden käyttäjien matkan helpottamiseksi. Majataloissa eli
kestikievareissa oli mahdollista levähtää ja yöpyä sekä saada levänneet hevoset seuraavalle
taipaleelle. Alueen talonpoikien tuli vuorollaan pitää majatalossa ajuria ja hevosta valmiina
kyyditsemään matkalaisia seuraavaan majataloon. Kyydityksistä saatiin matkalaisilta maksu ja
majatalo sai lisätuloja luonnollisesti muonituksesta ja viinan myynnistä. Anjalan puolella majatalo
on ollut Korhosen talossa ja vuosina 1900 – 1910 viereisessä Ranta-Pukin talossa. Inkeroisissa
majatalo toimi vuosina 1923 – 1937 Rantasen talossa, joka näkyy joen vastarannalla.
Kymijoen ylittäminen oli joen kaikilla osilla yhtä haasteellista. Joen yli rakennettiin siltoja, jotka
toistuvasti sotien aikaan tuhottiin. Yleisin joen ylittämistapa oli vene, lossi, lautta tai proomu.
Talvella käytettiin jääteitä, joita esimerkiksi lautturit oli velvoitettu jäädyttämään. Pitkin jokivartta
oli vakituisia ylisoutupaikkoja. Soutupaikoilla ei yleensä peritty maksua, sillä molemman rannan
asukkaat olivat velvollisia suorittamaan kuljetuksia. Lautat ja proomut olivat yleensä maksullisia.
Siltojen rakentaminen yleistyi vasta 1900-luvulla.
Kuvassa on todennäköisesti lautturi Antti Rantanen, joka hoiti Anjalan ja Inkeroisten välistä lauttaa
vuoteen 1932.
Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo.
Anjalan ja Inkeroisten välisen joen pystyi tällä kohtaa ylittämään lautalla. Liikennöinti lautalla oli
toisinaan hyvin vilkasta. Markkinapäivinä jonossa saattoi olla kymmeniä hevosia. Autoilun
vilkastuminen lisäsi lossin eli lautan käyttöä entisestään. Lautta oli vaijerikäyttöinen. Joen
ylityksestä perittiin maksu. Vuonna 1894 hyväksytty taksa jalkamiehelle oli 10 penniä, hevoselle 20
penniä ja hevoselle kuorman kanssa 40 penniä. Myöhemmin taksoihin lisättiin maksut
automobiilille, moottoripyörälle sekä polkupyörälle.
Sillanrakennusta ja linnoitteita
1700-luvun alussa vallitsi Suomessa isoviha, sota, joka kesti 21 vuotta. Rauha saatiin aikaan
Uudessakaupungissa vuonna 1721 ja Ruotsin rajat siirtyivät lähemmäs Kymijokea. Viipuri
menetettiin Venäjälle ja tätä menetystä korvaamaan annettiin Vehkalahden kaupungille verovapaus.
Monet viipurilaiset porvarit muuttivat Vehkalahdelle ja 1723 kaupunki sai tapulioikeudet ja uuden
nimen, Fredrikshamn, Hamina.
Piirros: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö.
Uusi raja muutti alueen puolustussuunnitelmia ja Haminaa alettiin varustaa. Vallan siirryttyä
Ruotsissa sotaa kannattavalle hattu-puolueelle alkoi Kymenlaaksonkin varustaminen uutta sotaa
varten. Tieverkostoa parannettiin, Anjalasta rakennettiin tie Ummeljoelle ja sieltä Vilppulaan ja
Kelttiin. Mämmälän puolella kulki tie Haminaan. Tähän kohtaan rakennettiin silta vuosina 1740 –
1741. Uusi silta oli tunnetun keksijän, Christopher Polhemin suunnittelema. Sillan kerrotaan olevan
huolellisesti rakennettu ja kestävän virran paineen ja jäiden lähdön. Siltaa turvaamaan rakennettiin
lisäksi linnake. Linnake sijaitsi tällä paikalla. Linnakkeen pohjapiirroksesta voi havaita, että silta ja
Haminaan menevä tie kulkivat linnakkeen läpi. Linnake jäi Venäjän puolelle vuoden 1743 Turun
rauhassa. Linnakkeen purkamisajankohdasta ei ole tietoa.
Kuvateksti: Kuva: Ruotsin valtionarkisto.
Hattujen sota alkoi elokuussa 1741. Seuraavana vuonna venäläiset etenivät nopeasti ja Ruotsin
armeija perääntyi jättäen maan miehitettäväksi. Venäläisten miehitysaikaa vuosina 1742 – 1743
kutsutaan pikkuvihaksi. Pikkuviha päättyi Turun rauhaan 1743, jossa Ruotsi koki jälleen tappion:
valtakunnan raja siirtyi jälleen kauemmas länteen, aina Kymijoelle asti. Joen itäranta jäi Venäjän
alaisuuteen ja mm. Hamina jäi Venäjän puolelle.
Uusi silta tuhoutui pikkuvihan melskeissä. Seuraavaa kiinteää siltaa jouduttiin odottamaan lähes
200 vuotta. Kustaan sodan aikana paikalla oli armeijaa varten tehtyjä väliaikaisia siltoja. Silta
Anjalan ja Inkeroisten välillä valmistui vuonna 1939. Siihen saakka joen saattoi ylittää tällä kohtaa
lautalla ja talvisin jäätietä pitkin. Lautasta vastasi lautturi, joka valittiin toimeensa viranomaisten
päätöksellä. Inkeroisten ja Anjalan välillä liikennöineen lautan viimeinen lautturi oli Jorma
Rantanen, Rantasen majatalon poika.