Kymijoki – Ankkapurha
Kymijoki – Ankkapurha Kymijokilinja, alueen linnoittaminen 1939 – 1940 Taisteluhaudat on tehty muuta joen rantaa hieman korkeammalle. Kuva: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö. Kymijokilinja on linnoitteiden sarja, joka rakennettiin talvisodan aikana 1939 – 1940. Linja jäi keskeneräiseksi, kun elokuussa 1940 valmistui selvitys, jonka mukaan Haminasta Taavettiin kulkeva alue oli maaston muodoiltaan edullisempi – Salpalinjan paikka oli löytynyt. Kymijokilinjaa ehdittiin rakentaa täällä Anjalassa sekä Utissa, Keltissä sekä Kuusankoskella. Lisäksi Kotkassa rakennettiin erilaisia korsuja, kiviesteitä ja taisteluhautoja lukuisiin paikkoihin. Kymijokilinjaa on ollut linnoittamassa myös ruotsalaisia ja norjalaisia vapaaehtoisjoukkoja. Anjalan alueen linnoittajia ei toistaiseksi tiedetä. Lyhyet taisteluhaudat joen rannalla Känkkärämäellä sekä Kirkkokalliolla ovat säilyttäneet salaisuutensa näihin päiviin saakka. Kirkkokallion taisteluhautoja on kunnostettu muutamaan otteeseen, tiettävästi ainakin AnjalanElimäen maatalousnäyttelyitä varten 1961. Ensimmäiset asukkaat Viimeinen jääkausi päättyi Suomessa noin 10 000 vuotta sitten. Suomi oli tuolloin lähes kokonaan veden peitossa. Jään painama maankuori alkoi hiljalleen kohota muuttaen vesien virtaussuuntia merkittävästi. Aiemmin Pohjanlahteen laskenut Päijänne kallistui Heinolan harjua kohti, joka lopulta murtui synnyttäen Kymijoen. Tämä tapahtui noin 4900 eaa. Uusi joki oli nykyistä huomattavasti voimakkaampi ja vuolaampi. Tämä johtui myös siitä, että myös Saimaan vesistön vedet laskivat Kymijoen kautta mereen, ensin Mäntyharjun reittiä pitkin ja myöhemmin Valkealan reittiä pitkin. Saimaan vedet siirtyivät omaan lasku-uomaansa noin 1800 eaa. Vuoksen synnyttyä Vuoksenniskan murtuessa veden voimasta. Ankkapurhassa muinainen Kymijoki laski Litorinameren lahteen muodostaen kosken alle suistoalueen. Eteläinen Kymenlaakso oli veden pinnan alapuolella korkeimpien alueiden muodostaessa laajan saariston. Jääkauden jälkeen ilmasto lämpeni nopeasti. Kasvit alkoivat levitä nopeasti hedelmällisessä maaperässä. Ruohovartiset kasvit hallitsivat maisemaa ensimmäisenä, puulajeista koivu oli ensimmäinen. Pian mäntymetsät peittivät maisemia. Ilmasto oli niin lämmin, että jalot lehtipuut viihtyivät nykyistä pohjoisempana. Kymijoen rannoilla kasvoi lehtisekametsiä. Kasvillisuuden myötä myös eläimet alkoivat levittäytyä alueelle. Eläinten perässä saapuivat myös ihmiset. Kymenlaaksossa tunnetaan yli 200 esihistoriallisen ajan asuinpaikkaa. Näistä vanhimmat on ajoitettu ns. Suomusjärven kulttuurin aikaan, joka vallitsi noin 8000 – 5000 eaa. Yksi näistä asuinpaikoista sijaitsee Ankkapurhassa, Känkkärämäen ja Anjalan kartanon välimaastossa, nykyisellä vesivoimalaitosalueella. Asuinpaikka tutkittiin vuonna 1974, mutta paikka oli lähes tuhoutunut, eikä paikalta löydetty kovinkaan paljoa esineistöä. Tutkijat määrittivät, että paikalla oli asuttu Suomusjärven kulttuurin loppupuolella. Tallinmäen esihistoriallinen asuinpaikka Kuva Tallinmäen asuinpaikasta, todennäköisesti 1950-luvulta. Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo. Tallinmäeltä löydettiin merkkejä esihistoriallisesta asutuksesta jo 1800-luvun lopulla. 1950-luvulla maisteri Gunnar Rosén löysi Tallinmäeltä runsaasti saviastian palasia. Laajat kaivaukset alueella suoritettiin vuosien 1999 – 2001 aikana ja niiden tuloksia voi ihailla Museoviraston kokoamassa näyttelyssä, joka on esillä Ankkapurhan teollisuusmuseossa. Löydösten alkuperä ajoitettiin varhaiskampakeraamiselle ajalle, joka ajoittuu noin 5000 – 4000 eaa. Tallinmäen asuinpaikka on ollut käytössä aikana, jolloin Kymijoki laski vuolaana virtana merenlahteen Ankkapurhan kosken alla. Ihmiset asuivat Tallinmäellä todennäköisesti kotamaisissa asumuksissa, jotka oli osittain kaivettu maahan. Asuinpaikalla oli omat alueet esineiden valmistukselle, ruuanlaitolle, nahkojen käsittelylle ja niin edelleen. Ruoka valmistettiin ja säilytettiin luonnollisesti saviastioissa. Työkalut valmistettiin kivestä, piistä ja luusta sekä puusta. Paikalla asunut pyyntikunta, noin 10 – 20 henkeä, on käyttänyt ravinnokseen pääasiassa kalaa. Todennäköisesti lohi on houkuttanut pyyntikunnan jäämään kosken rannalle asumaan. Meren läheisyys on tuonut ruokapöytään myös hylkeitä, lisäksi vesilinnut ja majava ovat kuuluneet asukkaiden ruokavalioon. Metsän eläimistä löydettiin kaivauksissa merkkejä vain hirven luista. Kasvijäännöksiä tutkimalla saatiin tietoa asuinpaikan lähiympäristön kasvillisuudesta sekä asukkaiden käyttämistä kasveista. Asukkaat ovat käyttäneet ravinnokseen mm. suolaheinää, ulpukoita ja lumpeita. Lisäksi kivikauden ihmisille ovat maistuneet hernekasvit, mansikka ja mustikka. Asuinpaikalta löydettiin myös merkkejä sianpuolukasta ja suomyrtistä, jotka ovat tunnettuja lääkekasveja. Monia muitakin kasveja asuinpaikalla on käytetty, esimerkiksi lehmusta köyden tekoon, mäntyä ravinnoksi ja värjäykseen sekä tuomea värjäykseen ja lääkeaineeksi. Asukkaat käyttivät myös purukumia: asuinpaikalta löydettiin purupihkaa, jossa erottuivat vielä hampaanjäljet. Lohipadoista voimalaitokseen Kymijoki on ollut kautta aikojen merkittävä vaelluskalojen kutujoki. Lohi, meri- ja järvitaimen, siika, ankerias ja nahkiainen ovat kaikki nousseet Kymijokeen lisääntymään. Vaelluskalojen lisäksi Kymijoen kalalajistoon kuuluvat tai kuuluivat pikkunahkiainen, purotaimen, kuore, harjus, muikku, mutu, särki, sorva, seipi, säyne, lahna, pasuri, sulkava, salakka, toutain, kivennuoliainen, suutari, hauki, kymmenpiikki, kivisimppu, ahven, made, kuha, kiiski ja vimpa. Myös rapuja esiintyy Kymijoessa ja ravustus on yleistynyt viime vuosina. Ankkapurha eli Anjalankoski on ollut perimätiedon mukaan viimeinen koski, jolle lohi ja taimen on noussut mereltä. Korkean veden aikaan osa kaloista on päässyt nousemaan kosken itähaaraa pitkin kosken yli ylemmille koskille. Kymijoen yläjuoksun järvistä on vaeltanut siikaa ja järvi- ja purotaimenta yläjuoksun koskiin ja mahdollisesti Ankkapurhalle saakka. Kymijoen rikkaat kalavedet ovat houkutelleet joen rannoille eränkävijöitä, jotka jäivät asumaan joen rannoille. Joenvarren asukkaat myivät kalaa mm. hansakauppiaille. Sekä Hämeen että Viipurin linnat harjoittivat kalastusta Kymijoella jo varhain ja tilittivät osan saaliistaan kuninkaalle. Vuonna 1555 kuningas Kustaa Vaasa teki matkan Suomeen, jonka aikana hän näki lukuisia hyödyntämättömiä jokia. Kuninkaan käskystä voudit perustivat kruununkalastamoita, joihin rakennettiin tehokkaita lohipatoja Ruotsin jokien mallin mukaan. Ankkapurhan kala-apajille saapui 1600-luvun alussa myös Anjalan uusi suurmaanomistaja, leskirouva Gertrud von Ungern. Hän teki talonpoikien kanssa sopimuksen kalastusoikeuksien jakamisesta. Kalastusvälineinä olivat tavallisimmin erilaiset nuotat, niin veneillä vedettävät kuin rannalta vedettävät. Lohipatoja alettiin rakentaa kruununkalastamoiden tultua joelle. Kruunu toimitti lohipatojen tarvitsemat tarvikkeet, kuten tukkeja, lautaa, patoseinän riukuja ja tervaa. Patoja piti korjata jopa vuosittain jäiden ja tulvien tuhotessa hirsiarkkurakennelmia. Lähialueen asukkaat suorittivat työn päivätöinä. Kruunulla oli kalastamossa oma kalastaja, joka myös valvoi muiden pyytäjien kalastusta Piirros: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö. Kuvassa näkyy edessä todennäköisesti Anjalan kartanon lohiarkkuja ja vata-apajia pienine kuusineen. Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo. Lohenkalastus jatkui Ankkapurhan koskessa 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Joen alajuoksulle rakennetut voimalaitokset lopettivat vaelluskalan nousun Ankkapurhaan ja ammattimainen kalastus päättyi. Varhaisessa vaiheessa kiinnitettiin jo huomiota vaelluskalojen ahdinkoon. Kalateitä alettiin rakentaa Suomeen 1900-luvun alussa ja voimalaitosten rakennuslupiin sisältyi usein ehto, että kalojen kulku patojen ohi tulee turvata. Toimintakelvottomat kalatiet tai muu hidastelu kuitenkin viivästyttivät kalakannan ylläpitoa. Likaantunut jokivesi vaikutti ratkaisevasti kalakantojen häviämiseen. Vesiensuojelutoimenpiteet, kalaston elvytys istutuksin sekä toimivien kalaportaiden rakentaminen ovat palauttaneet vaelluskalat jälleen jokeen. Kymijoki on jälleen eteläisen Suomen paras lohijoki! ”Helsinki ei koskaan käytä niin paljon sähköä kuin Inkeroinen kehittää.” Vesivoimalaitos rakenteilla 1920-luvun alussa. Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo. Aikansa suurin vesivoimalaitos Suomessa rakennettiin Ankkapurhan koskeen vuosina 1919 – 1922. Rakentaminen jatkui vuoteen 1924, jolloin kaikki oli valmista, kosken perkausta myöten. Voimalaitos toimitti sähköä tehtaalle, lähiympäristöön sekä myös Kotkaan ja Helsinkiin. Voimalaitos uudistettiin vuonna 1994, jolloin vanhat generaattorit jäivät esittelykäyttöön Ankkapurhan teollisuusmuseon yhteyteen. Vuonna 1983 valmistui toinen voimalaitoskokonaisuus joen länsirannalle. Uutta voimalaitosta varten louhittiin alkuperäisen jokiuoman länsipuolelle oma vesikanava. Molemmat voimalaitokset ovat Kemijoki Oy:n omistuksessa. Kymijoki loi teollisuuden Kymenlaakson teollistuminen alkoi, kun 1500-luvun loppupuolella perustettiin Korkeakoskelle vesisaha. Aateliset perustivat 1600-luvulla sahamyllyjä lähinnä omaan käyttöön. Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721 alkoi Kymenlaakson sahamyllyjen nousukausi, kun haminalaiset porvarit perustivat alueelle kymmenkunta sahaa. Nousukausi päättyi Hattujen sotaan ja Turun rauhaan 1743, jolloin Kymijoen itäinen ranta joutui Venäjän haltuun. 1750-luvulla Myllykosken molemmille rannoille kohosi saha ja alue nousi koko Suomen johtavaksi sahakeskukseksi. Itärannalla oli haminalaisten omistama Viialan saha ja länsirannalla loviisalaisten omistama Ummeljoen saha. Sahateollisuus kukoisti jonkin aikaa, kunnes Vanhan Suomen puolella ja myöhemmin koko Suomen suuriruhtinaskunnassa säädeltiin sahausta ja puunmyyntiä niin, että teollisuus muuttui lähes kannattamattomaksi. Säännöstelyjärjestelmää alettiin purkaa 1850-luvulla ja sahateollisuus vapautui sääntelystä, samalla kun höyrysahojen rakentaminen tehtiin mahdolliseksi. Sahoja alettiin perustaa kiihtyvällä tahdilla. Kotkaan perustettiin viidessä vuodessa kymmenen sahaa ja alue kasvoi kaupungiksi, samanlaisia tapahtumia koettiin myös muualla Kymenlaaksossa. Yhdessä sahateollisuuden kanssa alkoi kehittyä mekaaninen puunjalostusteollisuus: paperin ja kartongin valmistus. Kymenlaakson kehitys paperimaakunnaksi oli sinetöity. Ankkapurhan koskessa sijainneeseen Lohi- eli Linnasaareen rakennettiin puuhiomo vuonna 1872. Ensimmäisen, Ingerois trädsliperi bolag-nimisen yhtiön perustivat kenraaliluutnantti, vapaaherra Carl August Standertskjöld ja kollegiasessori, ritari Th. Leonard Hellström. Tästä alkoi alueen teollistuminen, joka vuosikymmenien saatossa nosti alueen yhdeksi Kymijoen merkittävimmistä puunjalostusteollisuuden kohteista. Inkeroisten tehdas 1900-luvun alkupuolella. Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo. Inkeroisissa on eletty teollisen kehityksen kärjessä: kartonkitehdas oli Suomen toinen sähköistetty rakennus Finlaysonin tehtaiden jälkeen. Tehtaan sähköistys tapahtui syksyllä 1882. Suomen ensimmäinen jatkuvakäyntinen kartonkikone käynnistyi Inkeroisissa vuonna 1897. Entisöity ”pahvimankeli” seisoo edelleen alkuperäisellä paikallaan Ankkapurhan teollisuusmuseossa. Teollisuusmuseo sijaitsee Lohisaaressa vanhan kartonkitehtaan tiloissa, joista tehdas muutti uusiin tiloihin vuonna 1965. Kartongin lisäksi myös paperinvalmistus alkoi kiinnostaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tehdaslaitosten silloista omistajaa, Tampellaa. Vuonna 1936 tehtiin päätös paperitehtaan rakentamisesta Inkeroisiin. Tehtaan nimeksi tuli, erikoista sinänsä, Anjalan paperitehdas. Anjalanimen historiallinen merkitys ja vieressä sijainnut Anjalankoski eli Ankkapurha vaikuttivat nimen valintaan. 10 kuukautta ja 10 päivää rakennustöiden aloittamisesta tehdas tuotti ensimmäisen kerran sanomalehtipaperia. Anjalan paperitehdas ja Inkeroisten kartonkitehdas ovat nykyisin osa StoraEnso Oyj –konsernia. Inkeroisten teollisuusalue on Museoviraston nimeämä Suomen metsäteollisuuden muistomerkki. Alueella on lukuisia eri aikakausilta olevia teollisuusrakennuksia, työväen asuinrakennuksia sekä konttori- ja muita rakennuksia. Alvar Aallon toimisto on suunnitellut alueelle vuosien 1937 – 1956 aikana lukuisia rakennuksia. Lisäksi alueella on Inkeroisten kirkko, jonka rakennuttajana toimi Tampella. Inkeroisten tehtaan keskuskonttori, jossa toimii nykyisin mm. Ankkapurhan teollisuusmuseon infopiste sekä näyttelytila. Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo. Puun uittoa 1700-luvulta lähtien Kymijoen sahateollisuuden kehittyminen loi alueelle myös puun uiton. Korkeakoskelle perustettiin saha 1500-luvun loppupuolella. Aluksi puiden hankinta-alue oli lähellä sahaa, mutta 1700-luvun alkupuolella tukkeja uitettiin Korkeakoskelle jo Ankkapurhalta saakka. Uittoa tehtiin kalastuksen ehdoilla: lukuisien lohipatojen ja muiden –apajien omistajat säätelivät tukkien uittoaikaa. Uitto tapahtui joko varhain keväällä heti jäiden lähdettyä tai myöhään syksyllä. Puiden uittaminen jokea pitkin lisääntyi voimakkaasti 1800-luvun loppupuolella höyrysahojen perustamisen myötä ja paperiteollisuuden kehittyessä. Tukin ja pienemmän, paperi- ja kartonkitehtaille menevän puun uitto oli muutamia vuosikymmeniä erotettu toisistaan. Hiomoiden ja paperitehtaiden uitot oli järjestettävä siten, etteivät ne häirinneet sahojen tukinuittoa. Tämä aiheutti epäsopua uittajien eli lauttaajien kesken. Vuonna 1902 säädettiin vesioikeuslaki, joka velvoitti vesistön lauttaajia perustamaan lauttausyhdistys erillisten yhtiöiden sijaan. Kaikkien puutavaran uittajien oli liityttävä yhteiseen lauttausyhdistykseen, joka riitaisien lauttaajien vuoksi saatiin perustettua vasta vuonna 1914. Lisääntynyt uitto toi joelle myös erottelupaikat, joita joessa oli lukuisia. Erottelupaikalla ohi uivat puut jaoteltiin ”omiin” ja erottelupaikan ohi meneviin ”muiden puihin”. Erottelua varten puihin oli ennen jokeen laskemista lyöty leima, kullakin puun käyttäjällä omansa. Näiden leimojen avulla erottelussa, ”sortteerissa”, töissä olleet tiesivät jakaa puun kulkemaan oikeaa ränniä pitkin. Inkeroisten puuhiomoa varten rakennettiin erotteluasema Salonsaareen. Puun erottelu oli tärkeä työllistäjä Kymijoella niin miehille kuin naisillekin. Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo. Kotkan sahoille ja tehtaille menevä puu joutui kovaan koettelemukseen Ankkapurhan voimakkaassa koskessa. Vesivoimalaitoksen rakentamisen jälkeen uittopuu kulki jonkin aikaa voimalaitoksen patoluukkujen kautta, kunnes uitettavalle puulle rakennettiin oma ränni padon ohitse. Tämänkin jälkeen uitosta turbiinikanaviin karanneet puut aiheuttivat voimalaitoksen työntekijöille lisätöitä. Sumaa puretaan ”Kuusportin” kohdalla nykyisen voimalaitoksen yläpuolella. Kuva on 1910luvulta. Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo. Uittomäärät Kymijoella kasvoivat jatkuvasti sotavuosia lukuun ottamatta 1950-luvulle saakka. Joella uitettiin parhaimpina vuosina miljoonia tukkeja tehtaille ja sahoille. 1960-luvun ensimmäisinä vuosina uittomäärät romahtivat. Kymijoella oli tuohon saakka harjoitettu irtouittoa, tukit uivat siis irrallaan toisistaan. Uitossa alettiin kuitenkin siirtyä nippu-uittoon, tukkien sitomiseen suuriksi nipuiksi. Tähän uittotapaan Kymijoki oli sopimaton ilman suuria rakennustoimenpiteitä. Myös puunhankinnassa tapahtui koneellistumista ja erityisesti lisääntyvä puutavaran kuljetus tuoreena ja kuorellisena vaikutti uiton vähenemiseen. Kuusaanlammen alapuolisella jokiosuudella puutavaran uitto päättyi vuonna 1966. Kymijoen uittoyhdistykselle kuulunut uittovaja Anjalan kartanon rannassa siirtyi valtion omistukseen 1990-luvun alussa. Kuva: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö. Pekinlammen rannasta löytää mielenkiintoisen palan Kymijoen historiaa. Lammen ja ojan kautta suunniteltiin 1800-luvulla kanavaa, joka olisi ohittanut Ankkapurhan kosken. Tästä suunnitelmasta muistona ovat merkit avokalliossa lammen rannalla, jotka on kaiverrettu vuonna 1861. Kymijoen kanavoimisen suunnittelu aloitettiin jo 1700-luvulla, jolloin suunniteltiin joen perkaamista ja kanavaa Päijänteestä Kymijokeen. Kanavasuunnittelu jatkui 1800-luvulla Suomen suuriruhtinaskunnan aikaan. Suunnitelmaan kuuluivat Kalkkisten ja Kimolan kanavat sekä maakanavat Urajärveltä Keltinkosken alapuolelle ja Mylly- ja Anjalankosken ohi. Kaikki joen alavirran kosket oli suunnitelmassa tarkoitus kiertää ja reitti johtaa maakanavana Hurukselasta Korkeakoskelle. Kymijoen kanavahankkeet jäivät hyllylle, kun rautateiden rakentaminen alkoi 1860-luvulla. Riihimäen ja Pietarin välille valmistui rata vuonna 1870. Anjalaa lähin asema oli Kymi, sittemmin Koria. Kouvolan ja Kotkan välille valmistui rautatie vuonna 1890. Kuva: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö. Anjalan kylän tonttimaa Kymenlaakson rannikkoasutus syntyi 1200-luvulla. Alueelle saapui väestöä Savosta ja KaakkoisHämeestä. Myös ruotsalaisia uudisasukkaita muutti rannikolle sekä saaristoon. Kymijoen keskijuoksun seudut olivat hämäläisten kylien, esimerkiksi Suur-Hollolan, riistankäyntialuetta. Vuodelta 1415 on säilynyt maininta Turun maaoikeudessa tehdystä päätöksestä, jossa mainitaan Ankkapurhan kuuluvan ”vanhastaan” hämäläisille. Kylistä käytiin kesäisin metsästämässä ja kalastamassa asumattomilla alueilla. Ihmisten määrä pääkylissä alkoi kasvaa 1300-luvun lopulla, eivätkä kaikki enää mahtuneet kyliin asumaan. Osa asukkaista lähti uudisasukkaiksi riista-alueille. Tuolloin syntyi vakituinen asutus Kymijoen keskijuoksulle, siis myös Ankkapurhan alueelle. Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö. Tällä paikalla on vanhimpien karttojen mukaan sijainnut Anjalan kylän entinen, kenties alkuperäinen tonttimaa. Asukkaat muuttivat pois alueelta vuonna 1647 tapahtuneen sarkojen vaihdon jälkeen. Tuolloin Wrede-suku ja kylän talonpojat vaihtoivat peltosarkoja, jotta kartano saisi yhtenäisen peltokokonaisuuden siellä täällä sijaitsevien kapeiden sarkojen sijaan. Pellonvaihdon yhteydessä talonpojat luopuivat tonteistaan ja siirsivät rakennukset uusille paikoille. Kievari- ja lauttaustoimintaa Tie lauttarantaan kulki Ranta-Pukin talon ohi. Kuva: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö. Kievarilaitos perustettiin jo 1500-luvulla teiden käyttäjien matkan helpottamiseksi. Majataloissa eli kestikievareissa oli mahdollista levähtää ja yöpyä sekä saada levänneet hevoset seuraavalle taipaleelle. Alueen talonpoikien tuli vuorollaan pitää majatalossa ajuria ja hevosta valmiina kyyditsemään matkalaisia seuraavaan majataloon. Kyydityksistä saatiin matkalaisilta maksu ja majatalo sai lisätuloja luonnollisesti muonituksesta ja viinan myynnistä. Anjalan puolella majatalo on ollut Korhosen talossa ja vuosina 1900 – 1910 viereisessä Ranta-Pukin talossa. Inkeroisissa majatalo toimi vuosina 1923 – 1937 Rantasen talossa, joka näkyy joen vastarannalla. Kymijoen ylittäminen oli joen kaikilla osilla yhtä haasteellista. Joen yli rakennettiin siltoja, jotka toistuvasti sotien aikaan tuhottiin. Yleisin joen ylittämistapa oli vene, lossi, lautta tai proomu. Talvella käytettiin jääteitä, joita esimerkiksi lautturit oli velvoitettu jäädyttämään. Pitkin jokivartta oli vakituisia ylisoutupaikkoja. Soutupaikoilla ei yleensä peritty maksua, sillä molemman rannan asukkaat olivat velvollisia suorittamaan kuljetuksia. Lautat ja proomut olivat yleensä maksullisia. Siltojen rakentaminen yleistyi vasta 1900-luvulla. Kuvassa on todennäköisesti lautturi Antti Rantanen, joka hoiti Anjalan ja Inkeroisten välistä lauttaa vuoteen 1932. Kuva: Ankkapurhan teollisuusmuseo. Anjalan ja Inkeroisten välisen joen pystyi tällä kohtaa ylittämään lautalla. Liikennöinti lautalla oli toisinaan hyvin vilkasta. Markkinapäivinä jonossa saattoi olla kymmeniä hevosia. Autoilun vilkastuminen lisäsi lossin eli lautan käyttöä entisestään. Lautta oli vaijerikäyttöinen. Joen ylityksestä perittiin maksu. Vuonna 1894 hyväksytty taksa jalkamiehelle oli 10 penniä, hevoselle 20 penniä ja hevoselle kuorman kanssa 40 penniä. Myöhemmin taksoihin lisättiin maksut automobiilille, moottoripyörälle sekä polkupyörälle. Sillanrakennusta ja linnoitteita 1700-luvun alussa vallitsi Suomessa isoviha, sota, joka kesti 21 vuotta. Rauha saatiin aikaan Uudessakaupungissa vuonna 1721 ja Ruotsin rajat siirtyivät lähemmäs Kymijokea. Viipuri menetettiin Venäjälle ja tätä menetystä korvaamaan annettiin Vehkalahden kaupungille verovapaus. Monet viipurilaiset porvarit muuttivat Vehkalahdelle ja 1723 kaupunki sai tapulioikeudet ja uuden nimen, Fredrikshamn, Hamina. Piirros: Kirsi Sali, Ankkapurhan kulttuurisäätiö. Uusi raja muutti alueen puolustussuunnitelmia ja Haminaa alettiin varustaa. Vallan siirryttyä Ruotsissa sotaa kannattavalle hattu-puolueelle alkoi Kymenlaaksonkin varustaminen uutta sotaa varten. Tieverkostoa parannettiin, Anjalasta rakennettiin tie Ummeljoelle ja sieltä Vilppulaan ja Kelttiin. Mämmälän puolella kulki tie Haminaan. Tähän kohtaan rakennettiin silta vuosina 1740 – 1741. Uusi silta oli tunnetun keksijän, Christopher Polhemin suunnittelema. Sillan kerrotaan olevan huolellisesti rakennettu ja kestävän virran paineen ja jäiden lähdön. Siltaa turvaamaan rakennettiin lisäksi linnake. Linnake sijaitsi tällä paikalla. Linnakkeen pohjapiirroksesta voi havaita, että silta ja Haminaan menevä tie kulkivat linnakkeen läpi. Linnake jäi Venäjän puolelle vuoden 1743 Turun rauhassa. Linnakkeen purkamisajankohdasta ei ole tietoa. Kuvateksti: Kuva: Ruotsin valtionarkisto. Hattujen sota alkoi elokuussa 1741. Seuraavana vuonna venäläiset etenivät nopeasti ja Ruotsin armeija perääntyi jättäen maan miehitettäväksi. Venäläisten miehitysaikaa vuosina 1742 – 1743 kutsutaan pikkuvihaksi. Pikkuviha päättyi Turun rauhaan 1743, jossa Ruotsi koki jälleen tappion: valtakunnan raja siirtyi jälleen kauemmas länteen, aina Kymijoelle asti. Joen itäranta jäi Venäjän alaisuuteen ja mm. Hamina jäi Venäjän puolelle. Uusi silta tuhoutui pikkuvihan melskeissä. Seuraavaa kiinteää siltaa jouduttiin odottamaan lähes 200 vuotta. Kustaan sodan aikana paikalla oli armeijaa varten tehtyjä väliaikaisia siltoja. Silta Anjalan ja Inkeroisten välillä valmistui vuonna 1939. Siihen saakka joen saattoi ylittää tällä kohtaa lautalla ja talvisin jäätietä pitkin. Lautasta vastasi lautturi, joka valittiin toimeensa viranomaisten päätöksellä. Inkeroisten ja Anjalan välillä liikennöineen lautan viimeinen lautturi oli Jorma Rantanen, Rantasen majatalon poika.
© Copyright 2024