TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2015
2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 63 2014 Mediajulkisuus valikoi mielitiettynsä Suomi – maailman turvallisin maa Akateemisen elämänmuodon ehdot Tieteellinen julkaiseminen Hyvä ihminen ja myötätunto Tiede ennustajana TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: [email protected] 1 2008 3 2015 PÄÄKIRJOITUS: Mediajulkisuus valikoi mielitiettynsä Ulla Järvi 1 Suomi – maailman turvallisin maa? Leena Malkki 3 Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista Sari Kivistö ja Sami Pihlström Tieteellisen julkaisemisen muutokset – kasvukipuja ja avoimuuden haasteita Mikael Laakso ja Juha Kere 8 16 Kohti tieteenalojen tasa-arvoa Olli Poropudas ja Janne Pölönen 20 LYHYESTI Ilari Hetemäki 25 Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. TUTKIMUSTA SUOMESSA Hyvä ihminen ja myötätunto Helen Moster 27 TIETEENALAT DIALOGISSA Ennustamisen ulottuvuuksia Uskali Mäki Ennustaminen taloustieteessä Antti Ripatti Ei tiedettä ilman ennustuksia Syksy Räsänen Prognoosi vai diagnoosi? Heikki Järvinen 30 32 34 37 Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: [email protected] TIETEEN KOHTAAMISIA Kui tämmöttii? Riitta Mustonen 39 Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 6 900 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 33. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy kesäkuussa. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 18.5.2015 osoitteeseen: [email protected] ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai [email protected] ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015 KESKUSTELUA Uskontoasiantuntijuuden eri muotojen ja kriittisen position esittelyä Anna Haapalainen, Jere Kyyrö ja Tuomas Äystö Todellisuuden tutkimiseen tarvitaan vain yhtä tiedettä Samuel Piha ja Markus J. Rantala Yliopistojen laatueroista ja opintojen ohjauksesta 41 45 Matti Seppälä 49 Riitta-Liisa Korkeamäki 50 Kimmo Pietiläinen 51 KIRJALLISUUS Ylikankaan testamentti Maria Lähteenmäki Antiikin nimistöä H. K. Riikonen Nokkela opas orjanpitoon Pauliina Raento Lähihistoriaa uusien lähteiden valossa — ja vanhojenkin 53 56 57 Akateemiset meriitit kriteerinä professorintehtäviin valittaessa Hiidenmaalta unohtui tietokirjojen sivistystehtävä Tapio Tervamäki Miten uusliberalistinen hegemonia rakennettiin Suomeen? 59 63 66 Kasvatuksen paradoksi Pekka Wahlstedt Tarkka kuvaus hyppivistä sepistä ja hohtavista jalokuoriaisista Mattias Tolvanen 67 Myytti kielestä – ja sen purkaminen Anneli Kauppinen 69 Tarpeellista toistoa julkaisemisen merkityksestä Elina Hytönen-Ng 70 Leena Eräsaari PÄÄKIRJOITUS Mediajulkisuus valikoi mielitiettynsä Ulla Järvi ”Jos toimittaja on tv-keskustelun alkajaisiksi jo päättänyt, mitä mieltä hän itse on asiasta – ja sen lisäksi asemoi meidät studioon kutsumansa asiantuntijat valmiisiin lokeroihin, niin mitä minä siellä enää teen?” Näin parahtaa moni asiantuntija nykyisin. Sanavalmis tieteentekijä on kelpo haastateltava nopeaa reagointia ja omia mielipiteitä edellyttävään televisiokeskusteluun. Konkariasiantuntijat osaavat kysyä ennakkoon tärkeitä kysymyksiä: ”Paljonko minulla on todellista puheaikaa?” ”Keitä muita haastateltavia studioon tulee?” ”Onko tehty valmiita inserttejä ja mistä näkökulmasta?” Neljästä kuuteen minuuttia on nykyformaateissa jo pitkä aika puhua, eikä sitä tarjota missään nimessä yhdessä pätkässä. Kun toimittaja kertoo, että ”toinen haastateltava on vielä varmistumatta”, kyyninen asiantuntija varautuu pahimman huuhaa-tyypin kohtaamiseen. Jos valmiita inserttejä ei ole, voi huokaista varovaisen helpottuneena; aiheen käsittelytapaa ei rajata kovin tiukasti. Pitääkö julkisuuteen todella suhtautua näin raadollisesti? Ovatko toimittajat heittäneet ”Journalistin ohjeet” romukoppaan? Eikö toimittajien tavoitteena enää olekaan arvovapaa tiedonvälitys? Vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin kannattaa hakea niin tieteentekijöiden kuin journalistienkin piiristä. Tiedeviestinnän tutkimus on jo pitkään havainnoinut asiantuntijuuden murrosta. Kaikesta tiedosta on tulossa samanarvoista, eikä asiantuntijuutta ratkaise enää pelkkä asema tiedeyhteisössä vaan myös kyky tuoda julki tutkimustaan ja osaamistaan. Yhä harvalukuisempi toimittajakunta joutuu tekemään työtään yhä kiristyneemmissä aika- tauluissa. Juttujen näkökulmia joudutaan rajaamaan, jolloin myös asiantuntijoiden määrä väkisin vähenee. Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskus havaitsi viime vuoden marraskuussa julkaisemassaan tutkimuksessa, että julkisuuden asiantuntijatehtävät kasautuvat voimakkaasti. Tuhansien tutkijoiden maassa muutama kymmenen – enimmäkseen miestä – hallitsee tieteen ääntä. Etenkin tv-journalismi on muuttunut 2000-luvun aikana. Ohjelmat ovat tiukasti formatoituja eli ennakkoon suunniteltuja ja aikataulutettuja. Esimerkiksi Ylen TV1:n iltauutisten jälkeiset ajankohtaisohjelmat on suunniteltu viikonpäivien mukaan. Alkuviikosta on asiallisempaa, loppuviikkoa kohden kevenee. Viihteellisyys tarkoittaa esimerkiksi normaalia jyrkempiä vastakkainasetteluita keskustelijoiden välillä. Tavoitteena ei olekaan konsensuksen saavuttaminen, vaan ärhäkkä väittely studiossa. Tieteen ammattilaisen formatointi saattaa yllättää. Ammattipoliitikot tuntevat jo pelin säännöt, eivätkä odotakaan saavansa ääntään kuuluviin ilman väliheittoja ja huutelua. Kokeneet järjestö- ja mielipidevaikuttajat tuntuvat myös viihtyvän tv-keskusteluissa, koska heillä on selkeä oma agenda ajettavanaan. Mikä voisi olla tieteentekijän ja tiedemaailman edustajan media-agenda? Minkä puolesta hän mediassa puhuu? Moni soisi, että julkisessa puheessa tieteilijät edistäisivät nimenomaan tieteellisen maailmankuvan ymmärtämistä ja hyväksyntää. Tammikuussa tiedejournalismista Helsingin yliopistossa väitellyt tutkija Vienna Setälä havaitsi tutkimuksessaan, että tieteellinen maailmankuva välittyy ainakin viestinten terveysjutuissa. Erityisesti luonnontieteillä on vankka asema puhuttaessa hyvinvoinnista ja sairaudes- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 1 ta. Setälän mukaan median ihmiskuva on kuitenkin rationaalinen ja välineellinen. Terveyttä tavoitellaan teknologisesti mitattavilla suoritteilla, joilla pyristellään irti lukkoon lyödystä perimästä ja molekyylien ylivallasta. Setälä kaipaisi median terveyspuheeseen nykyistä enemmän kokemusperäistä tietoa ja mekanistista ihmiskuvaa laajempaa terveyskäsitystä. Ihmisen hyvinvointi kun ei koostu vain oikeista ruokailutottumuksista, kuntoilusta ja painonhallinnasta. Journalismi ja mediapuhe elävät aina kiinni omassa ajassaan. Suorituskeskeinen terveys ajattelu on yksi esimerkki arvokulttuurin ja journalismin saumattomasta vuoropuhelusta. Mediapuheeseen istuvat sujuvimmin numerot, mittaustulokset, imperatiivit ja kiellot. Lääkärit ja luonnontieteilijät taitavat luonnostaan tämän eksaktin puhetavan, jossa ”10 prosentin painonlasku pienentää diabetesriskiä 30 prosenttia” tai ”10 mikrogramman D-vitamiiniannos on täysin riittävä”. Mitä täsmällisemmin lääke- ja luonnontieteilijä esittää viestinsä, sitä helpommin se ylittää median uutiskynnyksen. Kelpuuttamalla näitä numeraalisia terveysesityksiä tiedotusvälineet samalla opettavat asiantuntijoita sovittamaan omaa ilmaisuaan medialle mieleiseksi. Miten median voisikaan saada laventamaan ihmiskuvaansa ja välittämäänsä terveyskäsitystä, kun ne ovat asiantuntijoidenkin vaikeasti tai jopa mahdottomasti hallittavissa. Rakastaminen ja rakastetuksi tulemisen tunne ovat ihmisen evoluutioon kuuluvia itsetunnon ja hyvinvoinnin keskeisiä peruspilareita. Mutta miten siitä voisi puhua mediassa konkreettisesti ja ymmärrettävästi? Mediakieleen sopivan iskevyyden lisäksi mekaaninen terveyskäsitys tukee tiedotusvälineiden ansaintalogiikkaa. Yksinkertaisia tuotteita kun voi tehokkaasti mainostaa. Vaan mitä mittareita, elintarvikkeita tai pillereitä voisi myydä perusluottamuksen tunteen lisäämiseen? 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 Ihan vähäisillä paradigmojen muutoksella terveyskäsityksemme tuskin tulee muuttumaan. Terveys- ja hyvinvointikäsitteen laajentaminen on vain yksi esimerkki niistä uusista tiedeviestinnän ajatusmalleista, joista tiedeyhteisön ja journalistien olisi syytä keskustella. Vastaavia vuoropuhelun ja näkökulman laajentamisen paikkoja löytyy kaikilta tieteenaloilta. Keskusteluun tarvitaankin lisää mediataitoisia tieteentekijöitä ja asiantuntijoita. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan vuonna 2013 julkaisemassa ”Kansallisessa tiedeviestinnän toimenpideohjelmassa” ehdotetaan tiedeviestinnän opetuksen sisällyttämistä kaikkien korkeakoulujen opetussuunnitelmiin. Ehdotus ei jäänyt sanahelinäksi, vaan Tutkimus eettinen neuvottelukunta, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Tieteellisten seurain valtuuskunta ovat käynnistäneet kansallisen hankkeen tutkimusetiikan ja vastuullisen tiedeviestinnän verkkokurssien toteuttamiseksi. Myös Suomen tiedetoimittajain liitto on tässä hankkeessa mukana. Opintokokonaisuuden suorittaisivat kaikki korkeakouluopiskelijat sopivassa kohdassa opintojaan. Viestintätaitoja voi ja tulee harjoitella ja harjoittaa. Liian herkkänahkainen ei kannata olla eikä suuttua yhdestä ylilyövästä otsikosta tai tvkeskustelussa epäonnistumisesta. Mitä paremmin median toimintaa ja journalismin pelisääntöjä tuntee, sitä paremmin saa oman äänensä julkisessa keskustelussa kuulumaan. Jos tiedeyhteisö väistyy mediajulkisuudesta, sinne menevät muut: aatteellisten ajatuspajojen edustajat, liikeelämän lobbarit ja tiedemaailman rajoilla liikkuvat besserwisserit. Median prime time täyttyy puheesta aina. Kirjoittaja on filosofian tohtori, viestinnäntutkija ja Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri. Suomi – maailman turvallisin maa? Leena Malkki Suomea pidetään yleisesti lintukotona, jonne suuren maailman vaarat ja villitykset eivät ulotu. Terrorismi, mafiat, pommi-uhat ja aidoin eristetyt kaupunginosat mielletään ulkomaan uutisiksi. Tässä kirjoituksessa pohditaan, missä määrin tämä käsitys pitää paikkansa. Vaikka poliittista väkivaltaa on kiistatta ollut vähän viime vuosikymmeninä, sitä saattaa olla ollut enemmän kuin mitä yleisesti halutaan nähdä. Suurimmat väkivallan uhat ovat kuitenkin dramaattisten iskujen sijasta paljon arkisempia. Vanhan sanonnan mukaan on lottovoitto syntyä Suomeen. Osana suomalaista lottovoittoa on pidetty sitä, että Suomessa on turvallista olla ja asua. Käsitys Suomesta turvallisena paikkana saa vahvistusta monista kansainvälisistä seuranta tilastoista. OECD:n tilastoissa Suomi on yksi niistä maista, joissa ihmiset kokevat turvallisimmaksi kävellä yksin pimeässä kaupungissa. Eurobarometritutkimusten valossa suomalaiset pitävät rikollisuutta ja terrorismia paljon vähäisempinä huolina kuin EU-maiden asukkaat keskimäärin. Missä määrin Suomea voi perustellusti pitää poikkeuksellisen turvallisena maana? Kysymys turvallisuudesta on laaja jo pelkästään siksi, että turvallisuuden käsite on monitulkintainen. Yhtäältä sen voi ymmärtää tunteeksi – tällöin olennaista on se, miten ympäristö koetaan. Toisaalta turvallisuuden voi ymmärtää konkreettiseksi asioiden tilaksi. Turvallista on silloin, kun ihmisiin, omaisuuteen tai yhteiskuntajärjestelmään ei kohdistu vahingontekoja tai niiden uhkia. Tämä artikkeli keskittyy pääosin yhteen turvallisuuden osa-alueeseen, nimittäin Suomeen ja suomalaisiin kohdistuvaan väkivallan uhkaan. Väkivalta ja sen uhka on tietenkin vain yksi turvallisuuteen ja turvallisuuden tunteeseen vaikuttava tekijä, mutta varsin merkittävä sellainen. Väkivallan suhteen Suomea on pidetty lintukotona, jossa ei ole katujengejä, mafioita, militioista puhumattakaan. Mutta onko Suomi todella sellainen lintukoto, jollaiseksi sen miellämme – onko se ollut sitä ja onko se sitä edelleen? Poliittisen väkivallan kesyt vuosikymmenet Jos väkivallalla tarkoitetaan poliittista väkivaltaa, toisen maailmansodan jälkeinen Suomi on todellakin ollut harvinaisen rauhallinen paikka. Loppuvuodesta julkaistussa kansainvälisessä terrorismi-indeksissä Suomi pitää jumbosijaa pyöreän nollansa kanssa. Terrorismiksi miellettyjä iskuja ei ole tehty sotien jälkeisessä Suomessa lainkaan. Silloin kun Saksan punaisen armeijakunnan ja Italian punaisten prikaatien kaltaiset ryhmät tekivät pommi-iskuja ja sieppauksia muualla Euroopassa 1960- ja 1970-luvun vaihteesta lähtien, Suomessa radikaalein teko taisi olla Vanhan ylioppilastalon valtauksen yhteydessä rikottu ikkuna. Väkivaltaisella toiminnalla kyllä flirttailtiin; käytännössä kuitenkin tämä jäi täysin puheen tasolle. Tätä on selitetty sillä, että vanhemman sukupolven aatetoverit puhuivat nuoret höyrypäät pois suunnitelmistaan. Lisäksi väkivallalla tai sillä uhkaamisella provosointiin ei ollut tarvettakaan. Riittävää kauhistusta vanhemmissa sukupolvissa nuoret saivat aikaan jo sillä, että he julistivat kannattavansa Neuvostoliittoa. Sama asetelma on toistunut useiden muiden transnationaalien poliittisen väkivallan aaltojen kanssa – poliittiseen väkivaltaan liitetty aatemaailma on usein rantautunut Suomeen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 3 ja saavuttanut jonkin verran kannattajia, mutta radikaalit teot ovat jääneet pitkälti puuttumaan. Miten sodan jälkeisen Suomen rauhallisuutta tässä suhteessa voidaan selittää? Suomella on kuitenkin viime vuosisadan ensimmäisiltä vuosikymmeniltä varsin vankkoja poliittisen väkivallan perinteitäkin. Asiaa ei ole kovin kattavasti tutkittu eikä tämäntyyppisiin kysymyksiin ole helppo aukottomasti vastatakaan. Valistuneita näkemyksiä voi kuitenkin esittää. Asiaa koskevia olettamuksia pohditaan esimerkiksi Anssi Kullbergin toimittamassa kirjassa Suomi–Terrorismi–Supo. Poliittisen väkivallan puuttumista Suomessa on selitetty muun muassa sillä, että Suomi on syrjäinen, kylmä ja harvaanasuttu maa. Mikään näistä tekijöistä ei kuitenkaan näytä yhdistävän niitä maita, joissa on ollut vähän poliittista väkivaltaa tai terrorismia. Yksi esimerkki löytyy heti rajan takaa Venäjältä. Joskus vedotaan suomalaisten lainkuuliaisuuteen ja viileäpäisyyteen. Tätä olettamusta voi kyseenalaistaa sillä, että suomalaiset ovat kuitenkin käyneet sotia ja sisällissotia. Lisäksi tällaisilla kulttuurisilla kansanluonne-tyyppisillä selityksillä on vaikea selittää ääri-ilmiöitä. Erityisesti terrorismin kaltainen poliittinen väkivalta on aina varsin pienen ihmisjoukon toimintaa. Toisekseen Saksa ja Japani tunnetaan myös lainkuuliaisina ja järjestystä arvostavina maina, mutta niissäkin on ollut poliittista väkivaltaa. Poliittisen väkivallan vähäisyyttä on selitetty myös vedoten Suomen yhteiskunnallisiin oloihin. Tässä yhteydessä on viitattu esimerkiksi hyvinvointivaltioon. Kun hyvinvointipalvelut tarjoavat kaikille kohtuullisen toimeentulon ja koulutuksen, tarvetta protestoinnille ei ole. Hyvinvointipalveluiden rakentamisen juuret itse asiassa liittyvätkin osittain ajatukseen rakentaa yhteiskunnallista vakautta vastaamalla työväestön tarpeisiin. Tässä selityksessä saattaa olla ainakin osittain perää, varsinkin jos ajatellaan mellakoinnin kaltaista väkivaltaa. Toisaalta jos puhutaan terrorismista, niin tämäkään selitys ei ole täysin pätevä. Pelkästään maan vauraus ei ainakaan selitä terrorismin puuttumista. Terrorismi on ehkä ollut pikemminkin nimenomaan vauraiden maiden ongelma, kun taas köyhissä 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 maissa on nähty toisentyyppistä, spontaanimpaa poliittista väkivaltaa. Toiseksi on vedottu siihen, että Suomessa on toimiva demokraattinen järjestelmä ja ihmisten perusoikeudet toteutuvat hyvin, ja näin täällä on hyvät mahdollisuudet poliittisen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Väkivaltaa ei siis tarvita, koska on muita tehokkaampia keinoja. Tämäkin selitys on periaatteessa järkeenkäypä. Ongelma on kuitenkin se, että jos ajattelee nimenomaan terrorismia, niin sitä on kyllä myös liberaaleissa demokratioissa, joidenkin mielestä jopa nimenomaan liberaaleissa demokratioissa. Jos poliittisen väkivallan käyttäminen perustuu ajatukselle, että väkivallan kautta saadaan huomiota tavoitteille, niin se vaatii toimiakseen vapaan median. Autoritaarisessa yhteiskunnassa propaganda väkivallan tekojen kautta kun ei tahdo toimia. Tähän kiinteästi liittyvä selitys on viitata maan poliittisen kulttuuriin. Suomessa esimerkiksi politiikan tekeminen on ollut perinteisesti varsin konsensushakuista. Erityisen merkittävä tekijä tässä suhteessa on se, miten poliittinen eliitti suhtautuu protestiliikkeisiin. Eri Euroopan maista on kuvauksia siitä, miten esimerkiksi 1960- ja 1970-luvun taitteen radikaalien liikkeiden uho taittui merkittävästi, kun protestoivat nuoret alkoivat institutionalisoitua eli heille tarjottiin mahdollisuutta osallistua parlamentaariseen toimintaan. Näin vaikuttaa käyneen myös Suomessa. Väkivallan epäpolitisoivat tulkinnat Toisaalta poliittisen väkivallan puuttuminen on osin tulkintakysymys. Siinä missä väkivalta itsessään on todellista, siitä tulee poliittista väkivaltaa tai terrorismia vasta tulkinnan kautta. Olen itse toisaalla väittänyt, että erityisesti terrorismi-sanaa on käytetty suomalaisessa keskustelussa erittäin säästeliäästi erityisesti kotimaisista toimijoista. Väittäisin, että Suomessa on laajemminkin haluttomuutta tulkita väkivallan tekoja poliittisiksi. Tekojen tulkintaan vaikuttaa voimakkaasti aina se historiallinen ja kulttuurinen konteksti, jossa teot tapahtuvat ja jossa niitä tulkitaan. Suomessa ei ole tapahtunut yhtään sellaista tekoa, joka olisi tulkittavissa yksinomaan terrorismiksi. Sen sijaan on joukko tekoja, jotka olisi ollut mahdollista tulkita myös terrorismiksi, jos siihen olisi ollut halua. Yksi tällainen teko on lokakuussa 2008 tehty polttopulloisku Turkin suurlähetystöön Helsingissä. Viisi nuorta tuomittiin teosta ehdolliseen vankeuteen. Motiivina iskun tekemiselle oli osoittaa mieltä Turkin valtion harjoittamaa kurdipolitiikkaa ja kurdien kohtelua vastaan. Vastaavanlaisia suurlähetystöja konsulaatti-iskuja tehtiin samoihin aikoihin myös muualla Euroopassa. Teko jäi suomalaisessa mediassa hyvin vähälle huomiolle, todennäköisesti siksi, että se aiheutti varsin pienet vahingot eikä kukaan loukkaantunut. Oikeudessa sitä käsiteltiin tuhotyönä. Teolla oli kuitenkin ilmeinen poliittinen motiivi, mikä tuotiin esille myös oikeudenkäynnissä. Toisekseen ihmisuhrien puuttuminen ei ole aiemminkaan estänyt teon pitämistä terrorismina. Toinen esimerkki iskusta, jonka olisi voinut tulkita toisinkin, on Myyrmannin pommi-isku lokakuussa 2002. Myyrmannin kauppakeskuksessa Vantaalla räjähti voimakas pommi, joka surmasi seitsemän henkilöä ja aiheutti vammoja yli sadalle. Pian paljastui, että pommin oli vienyt paikalle 19-vuotias vantaalaisnuorukainen. Teko tuli kaikille nuoren miehen tunteneille yllätyksenä eikä tämän motiivi koskaan selvinnyt. Tutkinnanjohtajat ovat kuitenkin sitä mieltä, että pommi räjähti tarkoituksella juuri Myyrmannissa. Suomessa tekoa käsiteltiin onnettomuutena, mutta ulkomaisessa mediassa puolestaan spekuloitiin, oliko Suomikin joutunut nyt terrorismin kohteeksi. Voi miettiä, minkälaisia tulkintoja teon luonteesta olisi tehty, jos tekijällä olisi tiedetty olleen äärioikeistokytköksiä – saatikka jos hän olisi ollut islaminuskoinen maahanmuuttaja. Tulkinnat olisivat olleet väistämättä hyvin erilaisia, vaikka tekijän motiiveista ei olisi tiedetty yhtään sen enempää. Ennen poliittisen väkivallan aihepiiristä poistumista täytyy vielä todeta, että nähtäväksi jää, säilyykö Suomi nykyisen transnationaalin väkivallan aallon, eli jihadi-terrorismin, syrjämaana samalla tavalla kuin aiempien aaltojen kohdal- la. Viimeisten vuosien aikana on ollut nähtävissä merkkejä siitä, että aallot ovat nyt lyömässä tännekin. Suojelupoliisin arvion mukaan niin sanottujen riskihenkilöiden määrä on kasvanut Suomessa viime vuosina nopeasti. Tuoreimmassa vuosikertomuksessa arvioidaan, että määrä on nyt noin kolmesataa, ja kasvua on ollut viimeisen kahden vuoden aikana 45 %. Osa tästä voi johtua valvonnan tehostumisesta, mutta se selittää lukujen kasvusta korkeintaan osan. Erityistä huolta aiheuttaa se, mitä Syyriaan vierastaistelijaksi Suomesta lähteneet tekevät, jos palaavat Suomeen. Osa on jo palannutkin. Lisäksi hiljattainen Suomen ensimmäinen terrorismirikoksia koskeva oikeudenkäynti toi julki sen, että Suomessa oleskelevilla ihmisillä on merkittäviä kytköksiä somalialaiseen väkivaltaiseen al-Shabaab-järjestöön. Vaikka Suomessa ei juuri terrorismin kaltaista poliittista väkivaltaa olisikaan, tänne on kuitenkin rantautunut toinen ylikansallinen väkivaltainen ilmiö. Suomi on yksi niistä harvoista Euroopan maista, joissa on tehty sellaisia kouluampumisia, jotka ovat kohdistuneet kouluun yhteisönä ja instituutiona. Samaan traditioon voi liittää myös maaliskuussa 2013 paljastuneen suunnitelman tehdä isku Helsingin yliopistoon. Iskusuunnitelma oli saanut vaikutteita koulu surmien alakulttuurista. Koulusurmat, vaikka eivät olekaan poliittista väkivaltaa, ovat kuitenkin symbolista ja summittaista väkivaltaa, joka kohdistuu yhteiskunnan keskeistä instituutiota vastaan. Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat edustavat koulusurmatyyppiä, jossa tekijät katsovat olevansa osa laajempaa kapinaan nousseiden sorrettujen joukkoa. Tekojen voimakkaana esikuvana on vuonna 1999 tapahtunut ja valtavaa julkisuutta saanut Columbinen koulusurma Yhdysvalloissa. On mielenkiintoinen kysymys, miksi kostoa, tekijöiden ylivertaisuutta ja näkyvästi maskuliinisuutta korostava koulusurmakulttuuri vetoaa juuri suomalaisiin poikiin. Toteutuneiden koulusurmien lisäksi Suomessa on ollut useita estettyjä koulusurmia. Koulu-uhkaukset ovat olleet lähes viikoittainen ilmiö. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 5 Geopolitiikka, pullo ja syrjäytyminen – väkivallan uhan laaja kuva Terrorismin, polttopulloiskujen ja koulusurmien kaltaiset uhkat muodostavat kuitenkin varsin marginaalisen uhan. Ne ovat käytännössä kaikissa vähänkään järjestäytyneissä maissa harvinaisia ja edustavat epätyypillistä väkivaltarikollisuutta. Siksi kysymystä väkivallasta ja suomalaisista on syytä tarkastella myös laajemmasta näkökulmasta. Globaalissa tarkastelussa Suomi on tilastojen valossa väkivallan suhteen hyvin turvallinen maa, myös jos asiaa tarkastellaan laajemminkin kuin pelkästään poliittisen väkivallan osalta. Tähän on kuitenkin lisättävä pari asiaa, toinen liittyen Suomeen kansainvälisessä yhteydessä ja toinen puolestaan Suomen sisäiseen väkivaltaan. J. K. Paasikiven usein toistettu lausahdus kuuluu, ”maantieteelle emme voi mitään”. Laajassa katsantokannassa Suomen geopoliittinen sijainti tuo mukanaan sellaisia kansalliseen turvallisuuteen liittyviä epävarmuuksia, joita useilla Euroopan mailla ei nykyisellään ainakaan yhtä suorasti ole. Siinä mielessä Suomea ei ehkä voi nyt eikä menneinäkään vuosikymmeninä ihan muitta mutkitta pitää lintukotona tai turvallisena pullonpohjana, vaikka maan sisäiset olot olisivat olleetkin vakaat. Nämä geopoliittiseen sijaintiin liittyvät epävarmuudet ovat nousseet julkiseen keskusteluun Ukrainan kriisin ja Venäjän kehityksen myötä. Mitä Suomen sisäiseen väkivaltatilanteeseen arjen tasolla tulee, niin on vaikea kuvata Suomea kuitenkaan väkivallattomaksi maaksi. Jos vertailukohtana on Syyria, niin toki näin on. Sen sijaan jos vertailukohdaksi ottaa sen maajoukon, johon Suomi yleensä mielellään vertaa itseään eli Länsi-Euroopan, tilanne ei ole kovin mairitteleva. Poliittista väkivaltaa suurempi väkivallan uhka kansalaisia kohtaan liittyy länsimaissa yleensä muihin väkivallan muotoihin. Nämä tilastot eivät tosiaan ole Suomen kannalta kovin mieltä ylentäviä. Väkivaltarikollisuuden – ja ylipäänsäkin rikollisuuden – kansainvälisen vertailu on varsin hankalaa, koska eri maissa tilastoidaan rikollisuutta niin eri tavoin. Helpointa 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 se on yleensä henkirikosten kohdalla, koska ne tulevat yleensä varsin kattavasti poliisin tietoon ja määrittelyt ovat suhteellisen yhteneväisiä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Henkirikoskatsaus 2014 tarjoaa hyvän näköalan suomalaiseen henkirikollisuuteen. Henkirikosten suhteellisessa määrässä Suomi sijoittuu Länsi-Euroopan maiden terävimpään kärkeen. Lukemat ovat olleet perinteisesti samaa luokkaa Itä-Balkanin, Baltian maiden ja ItäEuroopan maiden kanssa. Henkirikosten määrä on ollut Suomessa laskussa, mutta Suomen suhteellinen asema ei ole paranemissa. Henkirikosten laskeva määrä on nimittäin ollut paljon Suomea laajempi kansainvälinen trendi. Henkirikoksia tapahtuu Suomessa vuosittain noin sata. Tyypillistä suomalaisille henkirikoksille on, että ne eivät jakaudu lainkaan tasaisesti koko väestön keskuuteen sen paremmin tekijöiden kuin uhrienkaan suhteen. Henkirikollisuuden tasoissa on suuria eroja niin osallisten sosioekonomisen aseman suhteen kuin alueellisestikin. Alueellisesti tarkasteltuna henkirikoksia tapahtuu eniten Itä- ja Pohjois-Suomen maakunnista. Valtaosalla henkirikoksiin syyllistyneistä on aiempia rikostuomioita. Yleisin tekoväline on teräase, ei siis ampuma-ase, ja näiden suureen määrään Suomessa joskus viitataan selityksenä väkivaltarikollisuuden korkeaan määrään. Tekijöistä huomattava enemmistö on miehiä, ja 60 %:ssa kaikista henkirikoksista sekä tekijä että uhri ovat miehiä. Lähes kolme neljännestä henkirikoksista tapahtui yksityisasunnoissa. Alkoholilla on vahvasti osuutta asiaan. Kahdessa kolmesta tapauksesta kaikki osapuolet ovat olleet humalassa. Alkoholin vaikutuksen alaisena tehdyt henkirikokset ovat tyypillisiä erityisesti miehille. Tekijä ja uhri ovat yleensä tunteneet toisensa ennestään. Sekä tekijöistä että uhreista yli puolet oli työttömiä, monilla oli vakava alkoholiongelma. Henkirikoskatsauksessa vedetäänkin hyvin yhteen suomalaisen henkirikollisuuden kuvaa seuraavasti: ”Tyypillinen suomalainen henkirikos on edelleen yksityisasunnossa tehtävä ryyppyriitatappo. Aseena on keittiöveitsi ja teko- ajankohtana viikonloppu. Syyllinen ja uhri ovat vanhoja tuttuja, keski-ikäisiä, yksin asuvia, työelämästä syrjäytyneitä, alkoholisoituneita miehiä, joilla on takanaan useita aiempia väkivaltarikostuomioita.” Sama kaava toistuu pitkälti myös muissa väkivaltarikoksissa kuin murhissa. Tämän jälkeen voi hyvin kysyä, mikä tässä on poikkeuksellista. Eikö rikosten epätasainen esiintyvyys väestön keskuudessa ole yleinen ilmiö muuallakin? Tämä pitää paikkansa. Suomen kohdalla tilanne on kuitenkin se, että tuo kansanosa tekee selvästi enemmän rikoksia kuin muissa maissa. Henkirikoskatsauksessa arvioidaan, että henkirikollisuustason ”korkeus selittyy suurelta osin keski-ikäisten työttömien miesalkoholistien poikkeuksellisen korkealla rikollisuustasolla. Muiden sosioekonomisten ryhmien henkirikollisuus ei Suomessa tasoltaan juurikaan eroa muiden läntisen Euroopan maiden tilanteesta”. Suomi voi siis olla monille turvallinen lintukoto, mutta niin kauan kun maan sijoittuminen väkivaltarikollisuustilastoissa on nykytasoa, niin ihan ehdoitta tilannetta ei voi kehua. Poliittisen väkivallan sijasta se todellinen peikko maassamme on alkoholi ja syrjäytyminen. Kirjallisuus Kullberg, Anssi (toim.): Suomi-Terrorismi-Supo: Koira joka ei haukkunut. Helsinki: WSOY, 2011. Lehti, Martti: Henkirikoskatsaus 2014. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, verkkokatsauksia 36/2014. Malkki, Leena: “Political elements in post-Columbine school shootings in Europe and the United States.” Terrorism and Political Violence 26, no. 1, 2014. Malkki, Leena: ”Target: University of Helsinki”, 28.6.2014, http://www.politiikasta.fi/artikkeli/target-universityhelsinki. Pekonen, Kyösti (toim.): The New Radical Right in Finland. Jyväskylä: Finnish Political Science Association, 1999. Suojelupoliisin vuosikertomus 2014. Suominen, Tapani: Ehkä teloitamme jonkun: Opiskelijaradikalismi ja vallankumousfiktio 1960- ja 1970-lukujen Suomessa, Norjassa ja Länsi-Saksassa. Tammi, 1997. UNETON? TIEDEKIRJAN VERKKOKAUPPA palvelee päivin ja öin Myös kivijalkakauppamme palvelee entistä paremmin osoitteessa Snellmaninkatu 13 Kruununhaka Helsinki Puh. 09 635 177 [email protected] Seuraa Tiedekirjaa myös Facebookissa! Kirjoittaja on terrorismiin ja poliittisen väkivaltaan erikoistunut tutkija, joka toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 10.1.2015 pidettyyn esitelmään. www.tiedekirja.fi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 7 Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista Sari Kivistö ja Sami Pihlström Ajassamme on nähtävissä merkkejä akateemista kulttuuria koskevista muutoksista, jotka vaikuttavat tutkijan, asiantuntijan tai yleisemmin intellektuellin rooliin ja asemaan nyky-yhteiskunnassa, niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Näiden muutosten merkitys saattaa paljastua vasta hyvin pitkällä aikavälillä. Haluamme ilmaista huolen siitä, mihin intellektuaalinen kulttuurimme on kulkemassa. Haluamme kirjoituksessamme kommentoida akateemista elämänmuotoa itseään, sitä, millaiseksi työskentely tutkijayhteisössä on muuttunut tai muuttumassa. Monenlaisia kriittisiä puheenvuoroja yliopistojen ja tieteellisen työn tilasta ja tulevaisuudesta on käytetty vuoden 2010 yliopistouudistuksen jälkeen. Moni keskustelija on ollut – usein perustellusti, joskus ehkä hatarin perustein – huolissaan yliopistoissa käytettävän vallan keskittymisestä, akateemisten johtajien valinnasta, rahoituksen epävarmuudesta ja lukemattomista muista näihin liittyvistä asioista. Puheenvuoromme tarkoituksena ei ole puuttua yliopistouudistuksen onnistuneisuuden arviointiin eikä mihinkään erityisiin tiedepoliittisiin tai esimerkiksi tutkimusrahoitusta koskeviin kysymyksiin. Emme myöskään kritisoi mitään yksittäisiä hankkeita – tutkimuksellisia tai hallinnollisia – emmekä ketään niihin osallistuvaa henkilöä. Voidaan sanoa, että tarkastelumme koskee akateemisen elämän tai yleensä intellektuaalisen toiminnan mahdollisuuden ehtoja. Kriittisessä tutkielmassaan amerikkalaisfilosofi Richard Rortyn (1989, 2000) tavasta lukea George Orwellin dystopiaklassikkoa Nineteen Eighty-Four (1949) James Conant (2000, 292) korostaa, että Orwellin teoksessa käsitellään sitä, mitä tapahtuu (tai voi tapahtua), kun tuhotaan edellytykset sille, että 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 meillä ylipäänsä voi olla intellektuaalista elämää (”the abolition of the conditions for the possibility of having an intellectual life at all”). Aivan näin vakavasta tilanteesta nyky-yliopistoissa ei sentään ole kyse. Muutokset siinä kulttuurissa, jossa intellektuaalista toimintaa harjoitetaan, ovat kuitenkin kauaskantoisia, ja niiden mahdollisesti huolestuttavista seurauksista on syytä keskustella hyvissä ajoin. Siksi olemme päätyneet kantilaiselta kuulostavaan, ”mahdollisuuden ehdoista” puhuvaan otsikkoomme. Kun puututaan niihin puitteisiin, joissa jokin päämäärähakuinen toiminta tapahtuu (tai kun tällaisten puitteiden annetaan muuttua ulkoisten paineiden vaikutuksesta), voidaan saada aikaan merkittäviä, lyhyellä aikavälillä arvioitaviksi mahdottomia muutoksia tuon toiminnan perusluonteessa. Siksi on erittäin tarkasti harkittava, millaiseksi akateemista kulttuuria halutaan kauemmas tulevaisuuteen katsottaessa kehittää. On pohdittava, millaista akateemista elämänmuotoa tulisi vaalia ja millaisin välinein tämä tapahtuu. Tarkasteluamme ei pidä ymmärtää nostalgisoivaksi pyrkimykseksi vastustaa järkeviä uudistuksia ja pitäytyä vanhassa. Päinvastoin: tiedeyhteisön, kuten minkä tahansa intellektuaalisen yhteisön, tulee olla jatkuvasti avoin muutoksille ja sisäsyntyiselle uudistamiselle ja kehittämiselle. Uuden etsiminen – pyrkimys tuottaa aidosti uusia kontribuutioita vapaaseen tieteelliseen tutkimukseen ja siihen perustuvaan opetukseen – on koko akateemisen elämänmuodon ydin. Viime vuosina on tehty myös paljon hyödyllisiä, akateemista elämää suotuisiin suuntiin ohjaavia uudistuksia, ja klassisia akateemisia arvoja vaalivaa sivistysyliopistoakin voidaan ja tulee kehittää dynaamisesti ja aktiivisesti (vrt. Niiniluoto 2011). Toisaalta monet nykyisinkin esiintyvät huolenaiheet ja poleemiset väitteet tiedeyhteisön tilasta ovat itse asiassa melko vanhoja. Vastaavia keskusteluja esimerkiksi humanistisen tiedon tai kirjaviisauden hyödyistä tai hyödyttömyydestä on esiintynyt jo vuosisatoja sitten. Voidaanko uutta tietoa tuottaa vanhoja kirjoja lukemalla ja uusia kirjoja kirjoittamalla vai onko tämä metodi nykypäivänä jo vanhentunut? Yksi historiassa toistunut piirre on nimenomaan vanhanaikaiseksi leimaaminen (ks. Kivistö 2014). Vaikka tieteeseen kuuluu kiinteästi aiemmin tuntemattoman tiedon etsiminen, pelkäämme, että tieteellistä keskustelua alkaa ohjata nykyisin liiaksikin sellaisen uutuuden ja tuoreuden tavoittelu, jossa perinteiset tieteellisen kirjoittamisen muodot tai jopa kokonaiset vakiintuneet tiedonalat leimataan helposti vanhanaikaisiksi kestämättömin perustein. Onko tieteen oltava jännittävää ja sellaista, että se soveltuu näkyvään julkiseen keskusteluun? Olemmeko kyllästyneet totuuden tavoitteluun tieteen tekemisen päämääränä? Ovatko tutkimuksen markkinoinnissa tärkeät jännittävät uudet metodit ja näkyvyyden kriteerit ohittamassa muut arvot? Ohjaako tieteen tekemistä entistä enemmän kuluttamisen logiikka, jonka ajamina etsimme tutkimuksesta uutuuksia, jatkuvia uusia kokemuksia ja niiden tuottamaa mielihyvää? Onko tieteen ja tutkimuksen oltava spektaakkelia? Tahdomme siis kysyä, millaiset arvot ja tavoitteet tutkimusta ja tieteen tekemistä oikeastaan nykypäivänä ja tulevaisuudessa ohjaavat. Pelkäämme, että on nousemassa esiin ajattelumalli, jossa muutos näyttäytyy itseisarvoisena ja jonka mukaan tieteessä ei pidäkään pyrkiä sellaisiin vanhanaikaisiin arvoihin kuin totuus. Liikkeestä ja ”eri tavalla tekemisestä” on tullut päämäärä itsessään. Huolenamme on, että tieteentekoa alkavat liiaksi määrittää muodikkaat mielikuvat dynaamisuudesta. Uuden ja vanhan välisen retoriikan tutkiminen on yksi tapa yrittää tiedostaa entistä pintapuolisemmiksi käyviä käytänteitä ja ihanteita. Yksilöt ja tiimit Tieteellisen toiminnan, erityisesti julkaisutoiminnan, ohjaaminen on yksi keskeinen nykyiseen akateemiseen elämäntapaan vaikuttava käytäntö, joka konkretisoituu esimerkiksi Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisufoorumihankkeessa (www.tsv.fi/julkaisufoorumi) ja sen asemassa opetus- ja kulttuuriministeriön käyttämässä yliopistojen rahanjakomallissa. Julkaisufoorumista käydyssä keskustelussa on korostettu, aivan aiheellisesti, ettei julkaisukanavien tasoluokituksen ole tarkoitus toimia yksilöiden tieteellisen tuotannon arvioinnin välineenä, vaan ainoastaan suurten – esimerkiksi kokonaisten yliopistojen tuottamien – julkaisumäärien keskimääräisen laadun indikaattorina. Yksilöillä voi edelleen olla hyviä perusteita julkaista parhaitakin töitään myös sellaisissa julkaisukanavissa, jotka eivät saa julkaisufoorumissa korkeimpia luokituksia, koska juuri noissa kanavissa julkaisten he voivat omalla erikoisalallaan tavoittaa relevanteimman yleisön. Tähän sisältyy kuitenkin periaatteellinen ongelma, joka on ollut tiedossa koko julkaisufoorumiprosessin ajan: vaikka haluttaisiin ohjata ensisijaisesti koko yhteisöä, ohjaamatta erityisesti ketään siihen kuuluvista yksilöistä, ohjausvaikutusten täytyy jollakin tavalla ”valua” tai ”liukua” yksilötasolle. Tämä voi joskus olla ongelmallista yksilöiden erityisten tutkijaprofiilien ja mahdollisesti kokonaisten (pienten) tutkimusalojen kannalta. Erityisesti julkaisufoorumissa korkeimmille tasoille 2 ja 3 (ja varsinkin tasolle 3) luokitellut ”johtavat” julkaisukanavat ovat tyypillisesti eri tieteenalojen keskeisiä, koko alalla yleisesti tunnustettuja julkaisukanavia, joilla lähes väistämättä juuri tuon yleisen arvostuksen vuoksi on myös jossain määrin mainstream-julkaisukanavan luonne. Ne ovat tietenkin erittäin korkeatasoisia tieteellisiä aikakauslehtiä ja sarjoja, mutta samalla ehkä kanavia, joissa ei välttämättä ilmesty juuri sellaista tutkimusta, joka suuntaisi uudelleen kokonaista tieteenalaa. Niissä ei ole helppoa julkaista artikkeleita, joissa pyritään ajattelemaan uusiksi jonkin tieteenalan peruskysymyksiä. Korkeimmille tasoille ei ole juurikaan mahtunut tieteidenväli- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 9 seen tutkimukseen rohkaisevia julkaisukanavia, koska sellaiset eivät yleensä kuulu minkään tieteenalan vakiintuneimpaan ytimeen. Tiedeyhteisöön tulvii siis keskenään jännitteisiä tai jopa ristiriitaisia viestejä: yhtäältä tieteidenvälisyyteen kannustetaan, mutta toisaalta vahvasti tieteidenvälisten, perinteisiä raja-aitoja luovasti ylittävien tutkimusten julkaiseminen parhaiksi luokitelluissa julkaisukanavissa on haastavaa. Tarkoituksemme ei tietenkään ole vastustaa julkaisufoorumin käyttöä. Päinvastoin: toinen meistä on ollut keskeisesti mukana (yhden tieteenalapaneelin puheenjohtajana) laatimassa julkaisukanavien luokituksia. Julkaisufoorumi on erittäin tärkeä hanke paitsi siksi, että se tuo laatukriteerin yliopistojen rahoitusmalliin, myös muun muassa siksi, että se sentään suhtautuu vakavasti kirjoittamiseen ja julkaisemiseen keskeisenä pyrkimyksenä tieteellisessä tutkimuksessa. Yleisemmässä akateemisessa kulttuurissamme ei aina näytä itsestään selvältä, että perinteinen tieteellinen julkaiseminen ylipäänsä olisi nykyisin tärkeää. Vaikka esimerkiksi tutkimusrahoitusjärjestelmämme on edelleen varsin uskottava ja nauttii tiedeyhteisössä laajaa luottamusta (siitäkin huolimatta, että jokainen joutuu joskus pettymään rahoituspäätöksiin), siinä maailmassa, jossa tutkijat nykyisin toimivat ja jossa he joutuvat hakemaan työlleen rahoitusta, on myös paineita, jotka ohjaavat heidän ajankäyttöään pois syvää keskittymistä edellyttävästä kirjoittamisesta ja julkaisemisesta. Yksi vanhanaikaiseksi leimautunut seikka on nimenomaan kirjoittaminen tieteentekijän toimenkuvana. Tiedepolitiikka ja tieteestä käytävä julkinen keskustelu painottavat ”tutkimustuloksina” entistä enemmän tapahtumia, porukan saamista koolle, kaupunkitilan luovaa haltuun ottamista ja erilaisia tempauksia, klinikoita, kisoja sekä yleisötapahtumia ikään kuin tieteen tekemisen uudenlaisena ytimenä. Tällaisessa tieteen popularisointia ja viihteellisyyttä painottavassa kehityksessä yliopistojen rooli lähenee pahimmillaan television pudotuskisoja ja erilaisia ”pöhinätehtaita”, mistä tiedepolitiikan vaikuttajien ja tieteentekijöiden tulisi kantaa huolta. Tällaisessa pakonomaisen touhukkaassa ympä- 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 ristössä hiljainen ja pitkäjänteinen tutkimustyö, jollaista kaikki syventyvä tutkimus välttämättä on, kärsii tilanahtaudesta. Tähän kritiikkiin on helppo vastata korostamalla, että tieteen pitää palvella yleisöä ja veronmaksajia, jotka lopulta kustantavat koko touhun. Onko siis niin, että jos suuri yleisö vaatii ”kivaa” tiedettä, sitä pitää tarjota? Samalla argumentilla esimerkiksi julkisin varoin rahoitettavan Yleisradion pitäisi lopettaa vakavat asiaohjelmat ja taide-elokuvat, joiden katsojaluvut lienevät vähäisempiä kuin viihteellisten sarjojen ja tosi-TV:n. Vastaavin perustein ylipäänsä kaiken ”elitistisen” kulttuuritoiminnan tukeminen pitäisi lopettaa. Vaikka on hyvä saada laajoja ihmisjoukkoja mukaan ”avoimeen” tieteelliseen toimintaan ja vaikka akateemisen yhteisön tulee pysyä avoimena ja houkuttelevana uusille tulokkaille, olisi tieteellisen työn luonteen väärinymmärtämistä väittää, että nykyisin muodikas kansalaistieto voisi korvata akateemisen koulutuksen ja pitkäjänteisen tutkimustyön varaan nojaavan asiantuntijuuden. Erityistä vanhanaikaisuuden leimaa kantava metodi on yksin työskenteleminen. Ennen muinoin tiedon paikkansapitävyys verifioitiin viittaamalla auktoriteettiin: kun Aristoteles sanoi jotain, se oli totta. Auktoriteetin nimi takasi väitteen vakuuttavuuden. Etenkin valistuksen ajalle tultaessa nojaamista yksittäisiin auktoriteetteihin alettiin kritisoida, samoin kuin yksinään työskentelemisen koko mielekkyyttä kyseenalaistaa (ks. Kivistö 2014). 1600-luvun lopun Euroopassa nousi esiin uusia tutkimussuuntia, kuten eklektismi, joka korosti, että laajaa tietoa voidaan saada vain yhdistämällä voimat, usean ihmisen näkökulmat ja eri koulukuntien parhaat ajatukset. Samaan aikaan laadittiin sarkastisia kuvia perinteisestä yksin työskentelevästä humanistista, joka oli sulkeutunut kammioonsa keskittyen kirjalliseen työhönsä. Pilakuvissa kyseessä ei ollut lukukammio, vaan oppinut istui takinliepeet kohotettuina mukavuuslaitoksessa tutkimassa kuolleita kieliä ja pölyttyneitä klassikoita. Tuolloinkin korostettiin yhteistyön, seurallisuuden ja sosiaalisuuden merkitystä myös tieteenteossa ja tiedon välittämisessä sekä kritisoitiin vanhanaikaista yksinäistä oppinutta hyö- dyttömänä yhteiskunnalle. Samalla lailla viime vuosikymmeninä on tahdottu korostaa kirjoittamisen sosiaalista luonnetta ja kirjoittamista vastavuoroisena prosessina, vastakohtana ja myös vastareaktiona perinteiselle romanttiselle yhden tekijän myytille tai tekstin omistajuudelle. Vaikka yhdessä kirjoittamisessa on todistetusti hyötynsä esimerkiksi näkökulmien moninaisuuden avaajana, mikään ei kuitenkaan takaa, että yhdessä kirjoitettu teksti olisi humanistisilla aloilla automaattisesti yhden tutkijan työtä korkeatasoisempi tai omaperäisempi. Yksilöllistä perspektiiviä on syytä edelleen arvostaa; muuten olemme Orwellin maailmassa, jossa ”ei ole kirjaa joka olisi tuotettu yksilöllisesti”. Emme toivo paluuta aikaan, jossa totuuden saneli Aristoteles tai muu monumentaalinen tai miehinen auktoriteetti, mutta on syytä tiedostaa, että nykyisillä trendeillä on pitkät juuret. Yhtä lailla tärkeää on ymmärtää, että muoteja seurattaessa saatetaan huomaamatta luopua monista keskeisistä tieteellisen työskentelyn ihanteista. Väitämme, että yksin tekeminen, hiljainen tutkimus ja pitkäjänteinen keskittyminen ovat epämuodikkuudestaan huolimatta olennainen osa vakavasti otettavaa tieteen tekemistä. Ne ovat ratkaisevan tärkeitä etenkin humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Yksilöllisessä perspektiivissä on jotain erityisen inhimillistä ja ihmisen rajallisuuden tiedostavaa. Kun kollektiiviset näkökulmat peittävät alleen yksilön äänen, olemme vaikeuksissa. Yhteisjulkaisemisen tieteellistä tai yhteiskunnallista vaikuttavuutta liiaksi korostettaessa ollaan vaarassa kadottaa tutkijan inhimillinen perspektiivi maailmaan, se, että tieteessä on lopulta kyse ihmisen yrityksestä jäsentää sitä todellisuutta, jossa hän elää. Monet akateemiset ihmiset pitävät edelleen nimenomaan yksinoloa, vetäytymistä ja häiriötekijöistä eristäytymistä edellytyksinä oman tutkimus- ja kirjoitustyönsä edistymiselle. Suhteellisen tuore tutkimusartikkeli (Murray 2013) kuvaa niitä tapoja, joilla oppineet tekevät tilaa yksinäisyydelle. Eristäytyminen voi olla fyysistä: tehdään tilaa kalenteriin, kirjoitetaan kotona, irrottaudutaan muista töistä ja niihin liittyvistä ihmisistä. Se voi olla myös sosiaalista: muiden tarpeet ja reaktiot siirretään tietoisesti sivuun. Kognitiivisesta eristäytymisestä puhutaan silloin, kun muut ajatukset työnnetään syrjään oman kirjoitustyön tieltä. Nykykehityksessä myös tieteellisen julkaisemisen käytännöt ovat muutoksessa. ”Multi” on korvannut ”monon” tämän hetken tiedesanastossa monessa suhteessa, myös julkaisukäytännöissä. Humanistisille tieteille perinteisesti tärkeä monografioiden julkaiseminen on joutunut ahtaalle, koska kansainvälisen tieteellisen monografian kirjoittaminen on aikaa vievää, monografioiden näkyvyys on ilman tutkijan omaa aktiivista markkinointityötä vähäistä ja kustantajat valittavat pienelle tiedeyhteisölle suunnattujen teosten olevan taloudellisesti rasittavia (vrt. Kivistö & Pihlström 2015). Kansainväliset monografiat eivät tuota sellaisia lyhyen aikavälin hyötyjä eivätkä kansallista näkyvyyttä, joiden avulla yliopistoihin yritetään houkutella rahoitusta esimerkiksi elinkeinoelämästä. Monografioiden kirjoittamisen pelkkä akateeminen intressi tuntuu toisinaan olevan ongelma sellaisessa tiedepolitiikassa, jossa painottuvat taloudelliset ja kansallisen vaikuttavuuden intressit – toisin sanoen yliopistojen kolmas tehtävä kahden ensiarvoisen tärkeän tehtävän, tutkimuksen ja opetuksen, sijasta. Kansainvälisistä ansioista puhutaan paljon, mutta niiden käytännön painoarvo on edelleen akateemisessa maailmassa usein liian vähäinen – tai sitten kansainvälisyys ymmärretään aivan väärin ulkomaan kansalaisuutena. Monografian tulee säilyä tieteellisen julkaisemisen ytimessä, ainakin humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa, koska se mahdollistaa uppoutumisen monitahoisten ilmiöiden pohdiskeluun aivan eri syvyydellä ja kestävyydellä kuin muut julkaisumuodot. Monografiat pohjaavat vuosien pitkäjänteiseen työhön, ja monografian laaja muoto itsessään toimii vastavoimana aikamme viihteellistyvälle, selkokieliselle ja perusinformaatioon tyytyvälle twiittauskulttuurille, jossa ”one-liners are everything”, kuten Mark C. Taylor ja Esa Saarinen parikymmentä vuotta sitten profeetallisessa Imagologies: Media Philosophy -teoksessaan (1994) ennakoivat, sosiaalisesta mediasta mitään tietämättä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 11 Verkostot ja huiput Julkaisukäytäntöihin liittyvänä mutta niitä laajempana huolenaiheena voidaan nostaa esiin sosiaalisen median ja ”pakkoverkottumisen” kasvava rooli tieteen tekemisessä. Tutkijoita kannustetaan jatkuvaan sosiaalisen median käyttöön ja medianäkyvyytensä edistämiseen, josta myös uhkaa muodostua jonkinlainen itseisarvo. Hieman samalla lailla Orwellin dystopiassa yksin oleminen, omaelo, on rangaistavaa. Kaikki on jaettava muiden kesken, eikä yksityistä aikaa ole. Kaikki tutkijat eivät tietenkään koe sosiaalisen median käyttöä tai medianäkyvyyttä pakkona, vaan näkevät tämän mielekkäänä osana työtään ja sen jakamista. Mutta huolemme on siinä, että pelkkä (kirjojen) julkaiseminen ei enää tunnu riittävän tutkijan työksi, ja tutkijat käyttävät yhä enemmän arvokasta tutkimusaikaa brändinsä rakentamiseen ja markkinointiin. Eihän tutkimuksen keskiössä pitäisi olla tutkija itse vaan hänen tutkimuskohteensa. Jokainen twiitaten vietetty hetki on pois lukemisesta ja kirjoittamisesta. Näkyvyys myös suosii tietynlaisia kovaäänisiä tutkijatyyppejä ja mediaseksikkäitä tutkimusaiheita, jotka taipuvat hyvin tällaisen uutisoinnin käyttöön. On huolestuttavaa, jos tällaisten arvojen annetaan ohjata tulevaisuudessa myös tutkimusrahoituksen kanavoimista. Epäilemättä jo tämänkaltainen huolestuneisuus voidaan leimata vanhanaikaiseksi hapatukseksi ja pessimistiseksi suhtautumiseksi tieteen edistämistä, avartamista ja uusien työskentelytapojen etsimistä kohtaan. Nähdäksemme akateemisen kulttuurin pinnallistuminen, kaupallistuminen ja lyhytjänteisyys eivät kuitenkaan ole vain uutta kivaa iloista tiedettä, vaan ajan hengen suosima positiivinen pöhinä ja popularisoinnin korostaminen perustuvat arvoihin, joita on syytä vakavasti kyseenalaistaa. Näihin huomioihin on helppoa vastata toteamalla, ettei kenenkään tarvitse etsiä medianäkyvyyttä ja että yliopistoissa on kyllä tilaa erilaisille tutkijarooleille. Jossain määrin näin toki onkin. Nekin tutkijat, jotka eivät koe medianäkyvyyden tavoittelua itselleen luontevana, saattavat kuitenkin yhä enemmän tuntea paineita tähän suuntaan. He saattavat pelätä, että heidän tutki- 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 januransa ei näyttäydykään esimerkiksi rahoittajien näkökulmasta yhtä kiinnostavana kuin media-aktiivisempien tutkijoiden. Huolemme kattaa myös sen mahdollisen kehityksen, että tutkimusteemoja aletaan suunnitella rahoituksen ehdoilla. Tutkijat joutuvat jatkuvasti pohtimaan sitä, ovatko heidän tutkimusaiheensa sellaisia, että ne kiinnostavat rahoittajia. Tästä huolimatta tutkimusaiheiden tulisi kuitenkin kummuta aiheiden tärkeydestä – niiden sisäisestä tieteellisestä merkityksellisyydestä, jota vain tutkijat itse ja heidän muodostamansa kriittinen tieteellinen yhteisö voivat arvioida – eikä esimerkiksi siitä, että on trendin mukaista yhdistää humanistisia ja kovempia tieteitä ja siten saada potentiaalisia rahoittajia liikkeelle. Rahoituksen tavoitteleminen itsessään ei saisi sanella tutkimusteemoja tai niiden ajankohtaisuutta, vaan tutkijoiden työskentelymahdollisuuksista olisi huolehdittava vastuullisemmin. Nykyisin on vähällä syntyä se kummallinen vaikutelma, että kallis ja suuria investointeja vaativa tutkimus olisi lähtökohtaisesti myös parempaa kuin edullinen ja yksinkertainen, esimerkiksi lähinnä vanhojen kirjojen lukemista edellyttävä. Lisäksi saatamme nykyisin helposti kuvitella suosivamme moniarvoisuutta ja monipuolisuutta tieteen tekemisessä, mutta tosiasiassa näin ei välttämättä ole. Tutkimuksen profiloinnin vaateet tuovat paineita rajata tutkimusaiheita ylhäältä päin, jolloin tutkimuksen moninaisuus ja luovuus ovat vaarassa kärsiä. Näin käy myös, jos tieteen tekemisellä täytyy tavoitella mahdollisimman suurta yleisöä. Näkyvä tutkimus ei välttämättä ole laadullisesti parhainta, eikä kaikkia puhutteleva tiede todennäköisesti ole kovinkaan originellia, sillä omintakeisin ja pitkällä aikavälillä tieteellisesti merkittävä tutkimus löytää väistämättä yleensä vain pienen yleisön. Jos tiede keskittyy vain muutamiin strategisesti merkittäviin teemoihin, joita kaikki ympäri maailman kiivaasti tutkivat, ei välttämättä nousta ylöspäin yliopistorankingeissä. Sen sijaan ollaan oikeaoppisia tavalla, joka kaventaa tieteen tuloksia pitkällä aikavälillä. On valittava, mitä arvoja tieteen tekemisellä halutaan vaalia. Kuvaamamme kaltaisiin kehitystrendeihin liittyvä erityinen ongelma on, että tieteen tekemiseen tuodaan jatkuvasti lisää pinnallista joukkueretoriikkaa, joka kaikkialla toistuessaan vesittyy nopeasti sisällöltään ja jonka myötä tieteestä käytävä keskustelu kliseistyy muutamiin positiivisilta kuulostaviin iskulauseisiin. Pakonomainen innostaminen ja innostuminen, touhukkuus ja myönteisyyden kritiikittömyys on erotettava aidosta akateemisesta, tieteellisestä, intellektuaalisesta innostumisesta, joka voi olla myös hiljaista ja tapahtua yksinäisyydessä, esimerkiksi kirjastossa tai tietokoneen ääressä. Tutkijan tai tutkimuksen näkyvyys ei ole sama asia kuin aito tieteellinen vaikuttavuus. Onko tosiaan tärkeämpää näkyä laajalti ja taajaan (sosiaalisessa) mediassa kuin julkaista syvällisiä, johonkin erityiskysymykseen paneutuvia monografioita, joita väistämättä vain harvat lukevat? Uskoaksemme useimmat vakavat tieteenharjoittajat eivät voi vastata tähän myönteisesti, vaikka se maailma – ja yhä enemmän myös yliopistoyhteisö – jossa he elävät, odottaa myönteistä vastausta. Näkyviä tutkijoita kutsutaan usein ”huippututkijoiksi”. Itse asiassa varsin monia kutsutaan nykyään huippututkijoiksi, jopa siinä määrin, että joskus vaikuttaa siltä, ettei juuri muita tutkijoita kuin huippututkijoita enää olekaan. Huippuus on ikään kuin tutkimuksen perustaso. Niinpä esimerkiksi Helsingin yliopiston strategiassa keskeinen tavoite ”huippututkimuksen tunnistaminen ja tukeminen” ei ehkä olekaan haastava siksi, että huippujen löytäminen keskinkertaisuuksien massasta koettaisiin vaikeaksi, vaan siksi, että kaikki ovat olevinaan huippuja. Huippujen lisäksi tiedeyhteisössämme on muitakin vaikuttajia, kuten ”tähtiä” ja ”guruja”. Ehdotamme, ettei tällaisia ilmaisuja otettaisi intellektuaalisessa yhteisössä vakavasti. On kovin vaikeaa suhtautua tosissaan esimerkiksi sellaisiin akateemisiin tapahtumiin, joiden puhujien joukossa esiintyy ”huikeita guruja”. Satiiri on yksi väline, jolla tällaista kehitystä voi kommentoida. Esimerkiksi Vladimir Nabokovin novellissa ”Cloud, Castle, Lake” (suom. ”Pilvi, linna, järvi”, kokoelmassa Nabokov’s Dozen, 1958, suom. 1961) esiintyy ”huvimatkaviraston palkkaama ammatti-innostaja”, jonka tarkoituksena on saada huvimatkalle hieman vastentahtoisesti lähteneet ihmiset innostumaan matkastaan ja muun muassa laulamaan reippaita viraston määräämiä säkeitä. Novellin päähenkilö kokee pakonomaisen innostumisen vaateen vastenmieliseksi. Jussi Valtosen tuore romaani He eivät tiedä mitä tekevät (2014) on myös nykyyliopiston ja uudelleen nimeämisen retoriikan kritiikkiä. Yksiköitä nimetään yhä uusilla nimillä ja perustetaan erilaisia huippu-, erikois- ja erityisosaamiskeskuksia, ilman että mikään oikeasti muuttuu. Akateeminen työ joutuu kirjassa mitä moninaisimpien ulkopuolisten paineiden kohteeksi tavoilla, jotka uhkaavat muuttaa koko elämänmuodon perustan. Totuudet ja valheet Huolenaiheistamme suurin on totuus. Orwellin romaanissa totuus – tai pikemminkin totuuden tavoittelemisen mahdollisuus – ikään kuin katoaa: Winston uskoo romaanin lopulla, että 2+2=5. Tämä seuraa totalitaarisen yhteiskunnan täydellisestä, väkivaltaan perustuvasta kontrollista, joka tekee ajattelun ja toiminnan vapauden mahdottomaksi ja pakottaa uskomaan jopa matemaattisia epätotuuksia (tai väitteitä, joita me pidämme sellaisina). Totuus on siis riippuvainen Puolueen mielipiteestä, eikä mitään tuon mielipiteen suhteen riippumatonta totuuden kriteeriä ole. Puolue kontrolloi kaikkea, muun muassa historiallisia totuuksia ja niiden arviointiin käytössä olevaa todistusaineistoa, jopa matematiikkaa. Tällainen ei tietenkään ole meidän moniarvoisen yhteiskuntamme eikä akateemisen maailmamme nykytila – päinvastoin. Kenelläkään ei ole hallussaan yhtä totuutta, eikä missään (paitsi ehkä Pohjois-Koreassa) uskota voitavan johtajan auktoriteetin voimalla päättää, mitä ihmiset saavat uskoa todeksi (tai mikä on totta). Silti Orwellin varoitukset eivät ole merkityksettömiä meillekään. Kaikkialla toistuvat samanlaiset iskulauseet tuovat mieleen tilanteen, jossa ajattelun mahdollisuus on kaventunut nimenomaan markkinapuheen yleistymisen ja kielen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 13 köyhtymisen takia. Syntyy orwellilainen vaikutelma, että kaikki ovat nielaisseet samat hokemat eikä kenelläkään ole päässään muuta ajatusta kuin kaikkien muidenkin hyväksymät iskulauseet. Ero Winstonin maailmaan on siinä, ettei ole osoitettavissa mitään tiettyä ihmisten itsensä ulkopuolista tahoa tai Puoluetta, jota kehityksestä voitaisiin syyttää. Jossain mielessä tilanteemme on oikeastaan päinvastainen kuin Winstonin – mutta siksi myös huolestuttava. Sen sijaan, että uskomuksiamme rajoitettaisiin ja kontrolloitaisiin, nyt mitä tahansa voi sanoa ja uskoa. Vaarana on totalitarismin sijaan intellektuaalinen anarkia ja kaikenlaisten kriteerien, myös ”huippuuden” ja siten tieteellisen asiantuntemuksen normatiivisten kriteerien, romahtaminen. Erityisesti humanistisilla aloilla radikaalia relativismia voidaan pitää totuuden etsinnän pyrkimyksen vakavasti vaarantavana tendenssinä (vrt. Pihlström 2011). Pyrkimys totuuteen – totuuden etsiminen, yritys löytää, sanoa tai kuulla totuus – käy vaikeaksi sellaisessa kulttuurissa, jota läpikotaisin leimaa kaikenlaisten totuuden etsinnän tavoitteeseen sitoutumattomien ”äänten” (loputtomien twiittien, klippien, linkkien, postausten, päivitysten) sekamelska. Kulttuuri, jossa tiede ja tutkimus itse muuttuvat yhä enemmän tuon äänimaton tuottamiseksi, on vaarassa menettää totuuden tavoittelun inhimillisenä ideaalina, jonakin tiedettä antiikista asti suunnanneena etsintänä, jonka päättymättömyys ja jopa eräänlainen äärettömyys inhimillisenä haasteena oivallettiin modernin tieteen kehittyessä. Väliaikaisuus on korvannut pysyvyyden aikamme ihanteena. Vaikka pysyvien totuuksien tavoittelussa on oltava nöyrä ja vaikka tutkija sortuu hybrikseen kuvitellessaan löytäneensä lopullisen totuuden, tämä totuuden pysyvästä merkityksellisyydestä etääntynyt akateemisen elämänmuodon kehitys ei ole yksinomaan hyvästä. Tiedeyhteisössä tuotetaan yhä enemmän sellaisia viestejä, merkkejä, kuvia, tekstejä, symboleja, sisältöjä jne., joiden tarkoituskaan ei ole esittää totuutta mistään tutkimuksen kohteeksi jäsennetystä asiasta vaan olla vain… juuri tätä: viestejä, merkkejä, kuvia jne. Erilaisin 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 viestinnän välinein, myös sosiaalisessa mediassa, voidaan tietenkin täysin perustellusti ja järkevästi kertoa tutkimuksesta ja sen tuloksista, ja tällaista viestintää tulee jatkaa. Yliopistohallinnolle ja akateemiselle johdolle tämä voi olla yhä tärkeämpi osa tiedeyhteisön johtamista. Mutta jos tutkimus itse redusoidaan kertakäyttöiseksi some-näkyvyydeksi ja jos kaikki hiljainen, syvä ja hidas tutkimus siirretään syrjään, menetämme paljon enemmän kuin arvaammekaan. Jos huomiomme ja pelkomme ovat edes osin oikeansuuntaisia, olemme uskoaksemme pitkällä aikavälillä vaarassa menettää totuuden tavoittelun mahdollisuuden miltei samoin kuin Winston sen menettää. Orwellin romaanissa ei katoa ainoastaan aktuaalinen totuuksien uskominen, esimerkiksi sen uskominen, että 2+2=4, vaan paljon vaarallisemmin ja kauhistuttavammin mahdollisuus pyrkiä uskomaan totuuksia sen vuoksi, että ne ovat tosia (ja vastaavasti välttämään epätotuuksia). Vaikka maailmamme on hyvin erilainen, tuo mahdollisuus on haavoittuvainen nytkin aivan toisenlaisella mutta silti hätkähdyttävän analogisella tavalla. Kirjallisuus Conant, James (2000). ”Freedom, Cruelty, and Truth: Rorty on Orwell”. Teoksessa Robert B. Brandom (toim.), Rorty and His Critics. Malden, MA and Cambridge: Blackwell. Kivistö, Sari (2014). The Vices of Learning. Morality and Knowledge at Early Modern Universities. Education and Society in the Middle Ages and Renaissance, Vol. 48. Leiden: Brill. Kivistö, Sari & Pihlström, Sami (2015). ”The Monograph – An Old-Fashioned Publication Forum or an Ultimate Scholarly Achievement?” Näyttelyvihkonen tieteellisen monografian asemaa käsittelevään näyttelyyn, Helsingin yliopiston kirjasto ja tutkijakollegium, maaliskuu 2015. Saatavilla sähköisesti: http://www.helsinki.fi/collegium/events/monografia/monografia.pdf. Murray, Rowena (2013). ”It’s not a hobby: Reconceptualizing the place of writing in academic work.” Higher Education 66: 79–91. Nabokov, Vladimir (1958). Nabokov’s Dozen. Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari: Nabokovin tusina. Jyväskylä: Gummerus, 1961. Niiniluoto, Ilkka (2011). Dynaaminen sivistysyliopisto. Helsinki: Gaudeamus. Orwell, George (1949). Nineteen Eighty-Four. London: Penguin, 1992. Pihlström, Sami (2011). ”Contingency, Democracy, and the Human Sciences: Some Challenges for Pragmatic Naturalism”. Teoksessa Jonathan Knowles & Henrik Rydenfelt (toim.), Pragmatism, Science, and Natural- ism. Scandinavian University Studies in the Humanities and Social Sciences, Vol. 30. Frankfurt am Main: Peter Lang, 139–151. Rorty, Richard (1989). Contingency, Irony, and Solidarity. Cambridge: Cambridge University Press. Rorty, Richard (2000). ”Response to James Conant”. Teoksessa Robert B. Brandom (toim.), Rorty and His Critics. Malden, MA and Cambridge: Blackwell. Taylor, Mark C. & Saarinen, Esa (1994). Imagologies: Media Philosophy. London & New York: Routledge. Valtonen, Jussi (2014). He eivät tiedä mitä tekevät. Helsinki: Tammi. Sari Kivistö on yleisen kirjallisuustieteen dosentti sekä yliopistotutkija ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin varajohtaja. Sami Pihlström on uskonnonfilosofian professori ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja. KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ VASTAPAINO Kiristyvä tilanne kustannusalalla ja kirjamyynnin lasku ovat johtaneet siihen, että Osuuskunta Vastapaino on hakenut yhteistyötahoja turvatakseen toimintansa. Mukaan yhteistyöhön on lähdössä muutama suomalainen yliopisto, muun muassa Tampereen ja Lapin yliopistot. Taustalla vaikuttaa Vastapainon mukaan mm. yliopiston uusi rahoitusmalli, jossa tutkimuksen korkeatasoiseksi noteerattu julkaisufoorumi eli -kanava vaikuttaa uudella tavalla yliopistojen rahoitukseen. Näin Vastapainon ja yliopistojen pyrkimykset ylläpitää korkeatasoista suomenkielistä kustannustoimintaa kohtasivat toisensa. Tästä lähtökohdasta on syntymässä Kustannusosakeyhtiö Vastapaino, jossa osakkaina on osuuskunnan lisäksi joukko suomalaisia yliopistoja. SIJOITA AJATTELUUN! 5/2014 YP on myös Facebookissa! Eikä maksa paljon: vuosikerran (kuusi numeroa) hinta kesto tilauksena on 38 euroa ja opiskelijoille vain puolet tästä. Tilaukset: thl.fi/yp puh. 03 4246 5304 / [email protected] KKA thl.fi/yp Yhteiskuntapolitiikka on hyvinvointitutkimuksen avoin foorumi, jossa kuuluu ajattelun ääni. YP:n jutuilla on taipumusta saada julkisuutta, herättää uteliaisuutta, virittää keskustelua ja käynnistää toimenpiteitä. YHTEIS KUNTA POLITII Tietoa tuoreimmasta numerosta, arkiston ja blogit löydät osoitteesta: YHTEISKUNTAPOLI TIIKKA 5/2014 Raha, rakkaus, hyvin vointi Amfetamiinien ja opioid ien ongelmakäytön yleisyys Vaikuttavuuden vaade Suomalainen henki rikos ja päihteet MATTI RIMPELÄ: Kiista oppivelvollisuudesta ANTTI MAUNU: Biletys T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 15 Tieteellisen julkaisemisen muutokset – kasvukipuja ja avoimuuden haasteita Mikael Laakso ja Juha Kere Tieteellinen julkaisukäytäntö on monella tavalla murroksessa, ja myös tutkijoiden arviointitapoja on korjattava ajanmukaisiksi. Vain sähköisesti julkaistavat, vapaasti saatavilla olevat julkaisusarjat ovat tuoneet paljon hyvää, mutta kääntöpuolelle ovat syntyneet saalistajalehdet. Niiden aiheuttamaa harmia ei vielä ole täysin tiedostettu eikä nopeasti kasvavasta ilmiöstä ole tarpeeksi tietoa. Tieteellisiä artikkeleita julkaistaan yhä kiihtyvään tahtiin. Vuonna 2013 Scopus-tietokantaan kirjattiin 2,4 miljoonaa vertaisarvioitua artikkelia, kun luku oli ”vain” 1,3 miljoonaa vuonna 2003 (Plume & van Weijen 2014). Tutkijoiden määrän nopean kasvun lisäksi toinen selvä muutos viime vuosikymmenen aikana on se, että artikkeleita kirjoitetaan yhä useammin yhdessä toisten tutkijoiden kanssa, usein suurina konsortioina. Vuonna 2003 keskimääräinen kirjoittajaluku artikkelia kohti oli 3,5, kun se vuonna 2013 oli noussut lukuun 4,15 (Plume & van Weijen 2014). Syyt tähän kehitykseen ovat varmasti monimuotoiset, mutta yksi keskeinen tekijä on yhä vahvemmin esillä oleva akateeminen ansioituminen julkaisutoiminnan kautta, jossa sekä määrä että laatu ratkaisevat yliopiston virkojen täytössä ja tutkimusrahoitusta jaettaessa. Käsikirjoitustulvan ongelmia ja ratkaisuja Perinteiset, painetut julkaisusarjat eivät ole voineet eivätkä halunneet vastata artikkelitulvaan; saattaahan lehden impaktiluku (Impact Factor, IF; Garfield 1955; Garfield 1972) kasvaa sen voidessa poimia yhä valikoivammin vain kiinnostavimpia käsikirjoituksia tarjontavirrasta. Toimittaja päättää yhä useammin palauttaa käsikirjoituksen kirjoittajille ilman vertaisarvioin- 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 tia, koska ei pidä työtä tarpeeksi kiinnostavana, eikä vertaisarvioijia ole helppo löytää kasvavalle määrälle tarjottuja käsikirjoituksia. Julkaisupaine on alkanut purkautua uusien julkaisukanavien kautta. Viime vuosikymmenen aikana useimmiten vain sähköisesti julkaistavat Open Access (OA) -lehdet ovat kasvattaneet suhteellista osuuttaan kaikista tiedelehdistä. Kun vuonna 2003 arvioidaan olleen hieman yli 1 800 aktiivista OA-lehteä, niin nykyhetken luku ylittää jo 10 000 – yli viisinkertainen kasvu (Laakso 2014; doaj.org). Paperiton julkaisutoiminta on ollut suuri muutos, joka on ruokkinut kasvua ja uudelleenmääritellyt koko alan kustannus- ja kannattavuusmallia. Suurin osa OA-artikkeleista julkaistaan sarjoissa, joissa kirjoittajat maksavat kertaluontoisen kirjoittajamaksun artikkelin julkaisemisesta. Ollaan siirtymässä julkaisusarjojen tilaajien rahoittamasta kustannusmallista julkaisun laatijoiden ja tutkimushankkeiden rahoittamaan malliin. On syntynyt myös kokonaan uusi yleisjulkaisutyyppi, joka hyödyntää sekä paperittoman toiminnan uusia mahdollisuuksia että OA-liiketoimintamallin uusia edellytyksiä. Tätä edustavat niin sanotut megalehdet (engl. megajournals), jotka haastavat käsitteen tiedelehdestä. Tällaiset tiedesarjat eivät rajoita julkaistujen artikkeleiden määrää samalla tavalla kuin perinteiset tiedelehdet, jotka ovat rajoitettuja sivumäärien suhteen ja joutuvat näin ollen valitsemaan vain kiinnostavimmat artikkelit kansien väliin. Vertaisarviointi keskittyy tutkimuksen oikeaan suorittamiseen ja tulosten luotettavuuteen, eikä painota tulosten merkittävyyttä tai kiinnostavuutta, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän subjektiivisia arvioita. Pääasia on, että raportit sisältävät tieteellisen tutkimuksen hyväksytyin menetelmin saatuja tuloksia. Nämä sarjat eivät myöskään rajoita julkaistavaa tutkimusta kapean tieteenalan mukaan, vaan julkaisevat laajasti eri tieteenalojen tutkimusta. Menestynein tämäntyyppinen julkaisusarja on kiistatta PLoS One, joka vuonna 2013 julkaisi sadannen tuhannen artikkelinsa. PloS Onen rinnalle on viime aikoina ilmestynyt monta haastajaa, kuten Sage Open, SpringerPlus ja PeerJ. Kanssakirjoittajuus muutoksessa Erityisesti hiukkasfysiikan alalla on totuttu näkemään pitkiä, usein aakkostettuja kirjoittajaluetteloita, joissa laajaan ja pitkäkestoiseen kokeeseen sen eri vaiheissa osallistuneet tutkijat on otettu huomioon tutkimuskonsortion jäseninä. Viime vuosina myös lääketieteen alalla konsortiojulkaiseminen on yleistynyt. Tutkimustulosten luotettavuuden parantamiseksi on alettu vaatia yhä laajempien tutkimusaineistojen käyttöä, joiden kokoaminen edellyttää yleensä kansainvälistä monikeskusyhteistyötä. Vastaavasti kirjoittajaluettelot ovat alkaneet venyä toista sataa tekijää pitkiksi. Vaikka tällaiset konsortioartikkelit usein julkaistaankin kuuluisimmissa yleislehdissä, tuottaa kirjoittajaluettelon keskivaiheilla sijaitsevan tutkijan yksilöllisen panoksen arvottaminen päänvaivaa, kun ansioitumista mietitään. Oma, erikoinen ilmiönsä on se, että vastoin yleisesti hyväksyttyjä kirjoittajuuden määritelmiä, myös edesmenneet tutkijat voivat jatkaa julkaisutoimintaansa vuosikausia konsortioiden jäseninä. Selvempien pelisääntöjen perään on kuulutettu (Nijman 2012), mutta tarkkojen sääntöjen laatiminen on haastavaa. Kirjoittajuuden määrittely on elävien kanssakirjoittajien tehtävä ja tietojen varmistaminen on lehtien vastuulla. Tutkijan osuuden arviointi ja vaihtoehtoiset mittarit Tutkijayhteisö itse on kiinnittänyt huomiota siihen, että tutkijoiden ansioita tulisi aina arvioida yksilöllisesti, sisällöllisistä lähtökohdista käsin, eikä missään tapauksessa vain nojaten impaktilukujen tai muiden julkaisusarjakohtais- ten vaikuttavuusmittareiden käyttöön. Yksi tätä korostavista aloitteista syntyi American Society for Cell Biologyn piirissä ja tunnetaan nimellä DORA (San Francisco Declaration on Research Assessment; http://am.ascb.org/dora/). DORA:n julkilausumalla on jo tuhansia allekirjoittajia sekä yksittäisinä tutkijoina että vaikutusvaltaisina tiedeyhteisöinä. Meilläkin olisi jo korkea aika lopettaa käytännöt, joissa tutkijoita pyydetään ilmoittamaan julkaisuluettelossaan lehtien viimeisimmät impaktiluvut. Tarpeettomana kotimaisena virhearviointina voidaan pitää hanketta, jossa eri julkaisusarjoja on arvotettu kolmiportaisen asteikon perusteella (Jufo). Tietääksemme juuri kukaan muiden tutkimusta usein työssään arvioiva ammattitutkija ei tarvitse tai käytä tätä keinotekoista asteikkoa. Artikkelin saamat viitteet ovat pitkään olleet ainoa tapa seurata ja mitata artikkelin vaikuttavuutta. Kun yksittäisen artikkelin viittaukset aina kertyvät vasta vuosien kuluessa, on impaktiluku tarjonnut helpon, vaikkakaan ei kovin tarkan, sijaismittarin artikkelin tuleville viittauksille. Yksittäisten artikkelien saamien viittausten ja sarjojen impaktilukujen välillä vallitseekin vain heikko korrelaatio (kuva 1; Kere 2014). Viittaukset ovat yhä tärkeä mittari artikkeleiden vaikuttavuuden määrittelyssä ja vertailussa, mutta nykyään pitäisi käyttää yksinomaan todellisia viittauslukuja yksittäisistä artikkeleista puhuttaessa. Viittauslukujen puutteisiin kuuluvat, että niiden kertyminen on hidasta ja että ne kuvastavat vain puhtaasti tieteellistä vaikuttavuutta. Sosiaaliseen mediaan (some) perustuvat vaihtoehtoiset metriikat, niin sanottu altmetriikka, on viime vuosina noussut pinnalle vaihtoehtoisena mittarina erityisesti humanistisissa tieteissä, koska sen ajatellaan tarjoavan nopeammin jonkinlaisen kuvan artikkelin yleisestä vaikuttavuudesta. Some-altmetriikka perustuu siihen, että yksittäisen tieteellisen artikkelin mainintoja kerätään yhteen eri puolilta verkkoa ja tällä tavalla muodostetaan nopeasti karkea kuva tutkimuksen vaikuttavuudesta. Selvää on, että tämäntapainen metriikka soveltuu huonosti esimerkiksi luonnontieteellisten tai lääketieteellisten artikkelien mittaamiseen, kun niiden T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 17 Kuva 1. Helsingin yliopistossa vuonna 2003 julkaistujen artikkeleiden toteutuneet sitaatiot vuonna 2014 suhteutettuna julkaisusarjan impaktilukuun. Hajonta toteutuneiden sitaatioiden suhteen on suuri jokaisessa impaktiluokassa, ja verrattaessa keskisarjan (IF>5) ja korkean impaktiluvun (IF>15) lehtiä toisiinsa todetaan toteutuneiden keskimääräisten sitaatioiden kasvavan vain vähän. Sadan Helsingin yliopiston vuonna 2003 julkaistun ja vuoteen 2014 mennessä eniten siteeratun artikkelin impaktiluvun mediaani oli vain 7,7. Tietojen haun tekivät Mari Elisa Kuusniemi (Terveystieteiden keskuskirjasto TERKKO) ja Tuija Korhonen (Helsingin yliopiston Viikin kirjasto), mistä heille parhaat kiitokset. ymmärtäminenkin vaatii yleensä erityisosaamista eikä niihin useinkaan kohdistu suurta yleistä mielenkiintoa. Saalistajalehdet nousussa Huolestuttavimpana ilmiönä voidaan kuitenkin pitää niin sanottujen saalistajalehtien (engl. predatory journals) syntyä ja nopeaa kasvua (Butler 2013). Ne ovat olleet kiivaana puheenaiheena jo useamman vuoden myös suomalaisessa tiedekeskustelussa (Järvi 2012; Björk 2013) ja niiden aggressiiviselta sähköpostimarkkinoinnilta harva tutkija on kokonaan säästynyt. Hankenilla on käynnissä tutkimus, joka keskittyy saalistajalehtiin. Alustavien tuloksien mukaan verkossa on tällä hetkellä jo yli 10 000 aktiivista saalistajalehdiksi luokiteltavaa OA-lehteä. Osa aiemmin syntyneistä saalistajalehdistä on jo ehtinyt hävitäkin – ja samoin niissä julkaistut artikkelit. Saalistajalehtien tyypillisiä piirteitä ovat artikkelien mekaaninen julkaiseminen ilman kunnollista vertaisarviointia; harhaanjohtava markkinointi ja näkyvyyden edistäminen esimerkiksi valheellisten tai keksittyjen toimittajien, toimi- 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 tuskuntien tai metriikoiden avulla; ja arvostettujen julkaisusarjojen nimien ja verkkosivujen tyylin jäljittely (Bohannon 2013; Butler 2013). Käsityksemme ilmiön laajuudesta perustuu toistaiseksi paljolti Coloradon yliopiston kirjastonhoitajan Jeffrey Beallin kokoamiin havaintoihin ja luetteloon, jota hän ylläpitää verkossa (Beall’s List: http://scholarlyoa.com/). Todisteina mekaanisesta julkaisemisesta ovat oikeiden tutkijoiden tekemät kokeet. Niissä julkaistuiksi ovat tulleet hullunkuristen, keksittyjen tutkijanimien nimiin laitetut ”artikkelit”, jotka on laadittu satunnaistetulla automaattikirjoituksella, siis täysin sisällyksettömiksi. Beall raportoi esimerkiksi Journal of Computer Science and Information Technology -nimisessä saalistajalehdessä julkaistun artikkelin ”Robots No Longer Considered Harmful.” Sen kirjoittajiksi on ilmoitettu I.P. Freely, Oliver Clothesoff, Jacques Strap, Hugh Jazz ja Amanda Huginkiss (Freely 2013). Suosittelemme kaikille tutkijoille Beallin listaan tutustumista. Saalistajalehdet tutkijoiden ja tutkimuksen uhkana Saalistajalehdissä julkaiseminen on nuorelle tutkijalle vaarallista. Työn tulokset saattavat hävitä milloin hyvänsä sarjaa julkaisseen liikemiehen lopettaessa sen ylläpidon. Esitarkastajat tai vastaväittäjä saattavat kyseenalaistaa vertaisarvioinnin ja siten koko väitöskirjan, jos osajulkaisuun käytetty saalistajalehti on tunnettu vertaisarvioinnin puutteellisuudesta. Viranhaussa tai apurahaa hakiessa arvioijat saattavat kyseenalaistaa saalistajalehdissä julkaisseen tutkijan arvostelukyvyn ja ammattitaidon. Saalistajalehdet eivät silti ansaitsisi niinkään suurta huomiota, elleivät ne muodostaisi uhkaa kokemattomille tutkijoille ja siten osalle kokonaisesta tutkijasukupolvesta – ja jopa tieteen uskottavuudelle. Lähes kaikki saalistajalehdet ovat syntyneet perinteisten tiedemaiden ulkopuolella, useimmat suurissa Aasian maissa, joissa akateeminen tutkimusperinne on hauras ja riski harhautumiseen julkaisemisessa suuri. Mutta meitä kaikkia koskettava riski on se, että epäluotettavat ja ehkä täysin tekaistut ”tiedear- tikkelit” saattavat joskus saada suuren huomion julkisuudessa. Se on omiaan rapauttamaan oikeankin tieteellisen tutkimuksen ja ammattimaisten tutkijoiden uskottavuutta, ja ”tulosten” torjuminen ja korjaaminen jää oikeiden tutkijoiden tehtäväksi. Millä keinoin iltapäivälehden toimittaja osaisi arvioida, mikä on oikea ja mikä tekaistu tiedeartikkeli, kun molemmat on julkaistu lähes samannimisissä sarjoissa? Murros tieteellisen julkaisemisen saralla on käynnissä sekä tutkimusten tuottajien että julkaisu- ja jakelukanavien puolella. Kasvava julkaisutahti yhdessä tutkijoiden yhä monimuotoisempien yhteistyöverkostoiden kanssa on luonut kovan kysynnän julkaisukanavien kasvulle ja laajentamiselle. Kirjoittajamaksut ja kasvavat vaatimukset avoimuudelle ovat osaltaan myös ravistelleet vakiintuneita markkinakuvioita tiedelehtien keskuudessa. Kasvavat markkinat ja matala markkinakynnys ovat houkuttaneet uusia kilpailijoita, sekä huijareita että vakavasti otettavia uusia julkaisijoita. Kirjallisuus Beall, Jeffrey (2015) Beall’s List. http://scholarlyoa.com/ Bohannon, John (2013) Who’s afraid of peer review? Science 342:60–65. Butler, Declan (2013) The dark side of publishing. The explosion in open-access publishing has fuelled the rise of questionable operators. Nature 495:433–435. Björk, Bo-Christer (2013) Avoin verkkojulkaiseminen yleistyy nopeasti. Tieteessä tapahtuu 2:21–23. Freely, I.P., Clothesoff, Oliver, Strap, Jacques, Jazz, Hugh & Huginkiss, Amanda (2014) Robots No Longer Considered Harmful. Journal of Computer Science and Information Technology 2:185–194. http://aripd.org/journals/jcsit/Vol_2_No_2_June_2014/12.pdf Garfield, Eugene (1955) Citation indexes for science. Science 122:108–111. Garfield, Eugene (1972) Citation analysis as a tool in journal evaluation. Science 178:471–479. Järvi, Ulla (2012) Open Access houkuttaa huijareita ja idealisteja. Suomen Lääkärilehti 9/2012, 668–669. Kere, Juha (2014) Tieteellisen tuotoksen arviointi muutoksen tuulissa. Duodecim 130:757–758. Laakso, Mikael (2014). Measuring Open Access – Studies of Web-enabled Innovation in Scientific Journal Publishing. Kauppatieteiden Väitöskirja. Hanken School of Economics. Edita. 138p. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/45238. Nijman, Vincent (2012) Call for clear policy on deceased authors. Nature 488:281. Plume, Andrew & van Weijen, Daphne (2014) Publish or perish? The rise of the fractional author. Research Trends 38:16–18. Mikael Laakso on kauppatieteiden tohtori, joka toimii tutkijana Hankenilla. Juha Kere on molekyyligenetiikan professori Karolinska Institutetissa Tukholmassa ja Helsingin yliopistossa. KOKEMUKSIA TIETEELLISESTÄ KIRJOITTAMISESTA JA JULKAISEMISESTA -SEMINAARI SIIRTYY Tutkijoille ja tieteellisille kustantajille suunnattujen kyselyiden tuloksia esittelevä seminaari ”Kokemuksia tieteellisestä kirjoittamisesta ja julkaisemisesta” ilmoitettiin Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 1/2015 pidettäväksi 15.5.2015. Koska tämä helatorstain jälkeinen perjantai osoittautui puhujille hankalaksi ajankohdaksi, siirtyy seminaari kolmella viikolla ja järjestetään siis 5.6.2015 Helsingissä Tieteiden talolla. Seminaarin ohjelma ja ilmoittautumislinkki löytyvät Tieteellisten seurain valtuuskunnan verkkosivuilta www.tsv.fi . Tervetuloa! HELSINGIN YLIOPISTOMUSEON PÄÄNÄYTTELY Museon uusi päänäyttely ”Ajattelun voimaa” on avautunut yleisölle uusissa tiloissa. Näyttely kertoo Helsingin yliopiston sekä sen opiskelijoiden ja tutkijoiden tarinan. Esillä ovat niin opiskelijahaalarit kuin Linus Torvaldsin tietokone, niin keisarilliset muotokuvat kuin humoristiset videot eri aikojen opiskelijoista. Näyttely on avoinna maanantaista perjantaihin kello 12–18 ja lauantaisin kello 11–15. Se sijaitsee yliopiston päärakennuksen uuden puolen 3. kerroksessa (Fabianinkatu 33). Yliopiston keskustelusarjassa käsitellään Helsingin yliopiston merkitystä kansakunnan rakentajana. Jokaiseen tilaisuuteen on valittu yksi esine, kuten mikroskooppi. Niiden kautta käydään noin 3–4 hengen keskustelu. Esiteltävät esineet liittyvät 375-juhlavuoden tiedeteemoihin ja ovat nähtävillä yliopistomuseon uudessa näyttelyssä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 19 Kohti tieteenalojen tasa-arvoa Olli Poropudas ja Janne Pölönen Tieteellisten julkaisujen painoarvoa yliopistojen rahoitusmallissa on lisätty. Vuodesta 2015 alkaen julkaisut-rahoitustekijän perusteella jaetaan 13 % yliopistojen perusrahoituksesta. Määrän lisäksi malli mittaa yliopistojen tuottamien vertaisarvioitujen julkaisujen laatua, jonka osoittimena käytetään Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) julkaisufoorumi-luokitusta. Vertaisarvioimattomat tieteelliset, ammatilliset ja yleistajuiset julkaisut huomioidaan pienemmällä, julkaisufoorumista riippumattomalla, painokertoimella. Kasvatus-lehden (2/2014) pääkirjoituksessa Arto Jauhiainen ja Juhani Tähtinen olivat huolissaan mallin ajamasta kilpailun ilmapiiristä sekä julkaisut-rahoitustekijään sisältyvistä tieteenaloja eriarvoistavista lähtökohdista. Kirjoitus on ajankohtainen, sillä opetus- ja kulttuuriministeriö on asettanut työryhmän pohtimaan, miten vuonna 2017 alusta käyttöönotettavaa rahoitusmallia tulisi kehittää. Tässä artikkelissa tarkastelemme Jauhiaisen ja Tähtisen esiin nostamia kysymyksiä julkaisufoorumi-luokituksen, julkaisujen laskentatavan sekä ammatillisten- ja yleistajuisten julkaisujen osalta. Julkaisufoorumi ja tieteenalojen välinen tasapuolisuus Rahoitusmallityöryhmän raportissa (OKM työryhmämuistioita ja selvityksiä 2014:7) ehdotettiin, että julkaisut-rahoitustekijässä yli opistojen julkaisut lasketaan opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) tiedonkeruussa käytettävien julkaisutyyppien ja Julkaisufoorumin tasoluokkien perusteella määräytyvien painokerrointen mukaisesti. Niin sanottu siirtymäkauden malli on otettu käyttöön vuosien 2015– 16 osalta työryhmän ehdotuksen mukaisesti (A 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 3.7.2014/526), ilman yhteisjulkaisujen ositusta. Työryhmä ehdotti, että vuoden 2017 alusta vertaisarvioituja julkaisuja painotetaan aiempaa voimakkaammin Julkaisufoorumin tasoluokkien perusteella (ks. taulukko 1). Rahoitusmallin julkaisut-rahoitustekijän tarkoitus on kannustaa yliopistoja kehittämään tutkimuksen tieteellistä laatua ja vaikuttavuutta, mitä arvioidaan ensisijaisesti korkeatasoisilla foorumeilla ilmestyneiden vertaisarvioitujen artikkelien ja kirjojen perusteella. Valtaosa ulkomaisista ja kotimaisista vertaisarvioiduista foorumeista sijoittuu tasoluokkaan 1. Vuoden 2012 luokituksessa asiantuntijapaneelit sijoittivat tasoluokkaan 2 viidenneksen (20 %) omalla tieteenalallaan korkeatasoisimmiksi ja vaikuttavimmiksi arvostamiaan foorumeita. Tason 3 julkaisusarjat saivat kattaa neljänneksen (25 %) tasoluokan 2 foorumeista. Rahoitusmallityöryhmän raportissa julkaistujen tilastojen pohjalta Jauhiainen ja Tähtinen ovat voineet todeta, että korkeampiin tasoluokkiin kuuluvien julkaisujen osuus on luonnon- ja lääketieteissä muita tieteenaloja suurempi, joten luokitus ei kohtele eri tieteenaloja riittävän tasapuolisesti. Erot johtuvat suurelta osin siitä, että luonnon- ja lääketieteissä tasoille 2 ja 3 luokitellut lehdet julkaisevat vuosittain tavallista suuremman määrän artikkeleita, joten 20 % nimekkeistä voi kattaa yli 50 % tieteenalan kotimaisesta ja ulkomaisesta julkaisutuotannosta. Julkaisufoorumissa vuoden 2014 aikana toteutetun päivitysarvioinnin yhteydessä luokituksen kriteereitä muutettiin niin, että suomalaisten yliopistojen tuottamien tasoille 2 ja 3 luokitelluilla foorumeilla julkaistujen artikkelien ja kirjojen osuus vaihtelisi tieteenaloittain entistä vähemmän. Tasoluokkien 2 ja 3 osalta Vertaisarvioitu artikkeli (A1-4) Tieteellinen erillisteos (C1) Vertaisarvioimaton artikkeli (B1-3, D1-4, E1) Vertaisarvioimaton erillisteos (D5, E2) Toimitettu tieteellinen teos (C2) Vertaisarvioitu artikkeli (A1-4) Tieteellinen erillisteos (C1) Vertaisarvioimaton artikkeli (B1-3, D1-4, E1) Vertaisarvioimaton erillisteos (D5, E2) Toimitettu tieteellinen teos (C2) Taso 0 1 4 Taso 0 0,1 0,4 paneelikohtaiset kiintiöt määritettiin lehti- ja sarjanimekkeiden lukumäärän sijasta niiden julkaisuvolyymin, eli vuosittain julkaistavien ulkomaisten ja suomalaisten artikkelien kokonaismäärän, perusteella. Aivan samaa menetelmää käytetään Tanskan vastaavassa julkaisufoorumien arvioinnissa. Myös Norjan arviointijärjestelmässä käytetään julkaisuvolyymitietoja, mutta taso 2 on kiintiöity suhteessa norjalaisten (ei kaikkien) julkaisujen lukumäärään. Muutoksen myötä luokitus kiristyi kaikilla tieteenaloilla, mutta erityisesti luonnon- ja lääketieteissä, joissa julkaisutoiminnan kansainvälisestä keskittymisestä johtuen noin 7–9 % nimekkeistä kattaa 20 % paneelialan lehtien ja sarjojen yhteenlasketusta julkaisutuotannosta. Alustavasti voidaan arvioida, että tasolle 2 ja 3 sijoittuvien julkaisujen osuus muodostuu uudessa luokituksessa luonnon- ja lääketieteissä sekä humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä kutakuinkin yhtä suureksi (30 %), mutta jää tekniikassa hieman pienemmäksi (alle 20 %). Uusi päivitetty luokitus on julkaistu vuoden 2015 alussa, ja sitä käytetään määrittämään vuosien 2015–18 julkaisujen tasoluokat. Yhteisjulkaisujen ositus Toinen Jauhiaisen ja Tähtisen esiin nostama julkaisut-rahoitustekijän ongelmakohta liittyy julkaisumäärien laskentaan. Nykyisessä mallissa jokainen yliopisto ilmoittaa ministeriölle omanaan kaikki julkaisut, joiden tuottamiseen niiden tutkijat ovat osallistuneet. Näin ollen jul- 2015–2016 Taso 1 Taso 2 1,5 3 6 12 0,1 0,4 0,4 2017 alkaen Taso 1 Taso 2 1 3 4 12 0,1 0,4 0,4 Taso 3 3 12 Taulukko 1. Julkaisujen painotus julkaisutyypin ja Jufo-tason mukaan vuonna 2015 ja 2017. Rahoitusmallityöryhmän ehdotus. Taso 3 4 16 kaisut, joissa on tekijöitä useista suomalaisista yliopistoista, lasketaan mallissa useaan kertaan. Sen sijaan yliopistoa edustavien kirjoittajien lukumäärällä ei ole merkitystä laskennassa. Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, kuinka oikeudenmukaista on, että viiden suomalaisen yliopiston yhteisjulkaisu saa mallissa viisinkertaisen painoarvon samaan Jufo-luokkaan sijoittuvaan yhden yliopiston tuottamaan julkaisuun verrattuna tai että yliopisto saa julkaisusta yhtä suuret pisteet olipa sitä edustavien tekijöiden osuus kirjoittajista 1/1 tai 1/100. Yliopistojen yhteisjulkaisujen osuus on suurin lääketieteissä ja luonnontieteissä (kuvio 1), joten ehdotettu laskentatapa, jota käytetään jo siirtymäkauden mallissa, antaa näiden tieteenalojen julkaisuille suuremman painoarvon suhteessa muiden tieteenalojen julkaisuihin. Myös julkaisujen tekijöiden lukumäärä vaihtelee tieteenaloittain. OKM-julkaisuaineistossa vuosilta 2011–13 vain yhden kirjoittajan tuottamien julkaisujen osuus kaikista vertaisarvioiduista julkaisuista on humanistisissa tieteissä 57 % ja yhteiskuntatieteissäkin 30 %. Luonnontieteissä, tekniikassa, lääketieteissä sekä maatalous- ja metsätieteissä yhden tekijän julkaisujen osuus on vain 3–8 %. Rahoitusmallityöryhmän tavoitteena on kannustaa tutkimustyön laadun ja vaikuttavuuden kannalta tärkeätä yhteistyötä tutkijoiden, tutkimusryhmien ja yliopistojen välillä. Yleinen käsitys on, että osittamatta jättäminen edistää, ositus puolestaan uhkaa, yhteistyötä. Tähän näkemyk- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 21 1 yliopisto 3–7 yliopistoa 2 yliopistoa 89 % 94 % 88 % 86 % 78 % 65 % 24 % 19 % 3% 1 LUO 9% 11 % 2% 1% 2 TEK 12 % 10 % 3 LÄÄ 4 MAA 2% 5 YHT 5% 1% 6 HUM Kuvio 1. Yhden tai useamman yliopiston tuottamien yhteisjulkaisujen osuus kaikista vertaisarvioiduista julkaisuista päätieteenaloittain. OKM-julkaisuaineisto 2011–13. seen yhtyivät liki kaikki yliopistot, jotka antoivat lausuntonsa rahoitusmallityöryhmän raportista sekä sille perustuvasta asetusluonnoksesta. Norjassa on kuitenkin ollut jo vuodesta 2004 käytössä rahoitusmalli, jossa julkaisut on ositettu tekijöiden lukumäärän perusteella, eikä uhkakuva yhteistyön hiipumisesta ole toteutunut (Aarhus Universitet 2014). Osituksen vaikutus julkaisukäytäntöihin voisi toki Suomessa olla merkittävämpi, koska julkaisujen perusteella jaettava osuus rahoituksesta on suurempi kuin Norjassa. Nykyinen laskentatapa joka tapauksessa antaa suuremman arvon julkaisuille, joissa on tekijöitä useista eri yliopistoista. Jää nähtäväksi, lisääkö kannustin suomalaisten yliopistojen välistä yhteistyötä maatalous- ja metsätieteiden, tekniikan tai ihmistieteiden julkaisutoiminnassa. Tasoluokka 0 Jauhiainen ja Tähtinen kiinnittävät huomioita siihen, että huomattava osa yliopistojen vertaisarvioiduista julkaisuista sijoittuu tasoluokkaan 0. Yliopistot ovat raportoineet ministeriölle vuosilta 2011–13 kaikkiaan 72 351 vertaisarvioitua julkaisua, joista 12 496 (17 %) on julkaistu tasoluokkaan 0 merkityillä tai luokittamattomilla foorumeilla. Näistä julkaisuista 60 % on tietojenkäsittelytieteessä, tekniikan aloilla ja liiketaloustieteessä tyypillisiä konferenssiartikkeleita. 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 Lehtiartikkelien osuus on 16 %, kokoomateosartikkelien 18 % ja tieteellisten erillisteosten 5 %. Tasoluokkaan 0 kuuluvien julkaisujen osuus onkin keskimääräistä suurempi tekniikassa, yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä. Rahoitusmallityöryhmä ehdottaa, että vuodesta 2017 alkaen tasoluokan 0 vertaisarvioidut artikkelit ja kirjat saavat käytännössä saman painokertoimen kuin vertaisarvioimattomat, ammatilliset ja yleistajuiset julkaisut. Tasoluokan 0 foorumeilla julkaistut artikkelit ja kirjat asettuvatkin usein tieteelliseen, ammatilliseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tähtäävän julkaisutoiminnan välimaastoon. Tasoluokkaan 0 luetteloidaan ne paneelien arvioimat julkaisusarjat, konferenssit ja kirjakustantajat, jotka eivät ole täyttäneet Julkaisufoorumi-luokan 1 kriteereitä. Tasolle 1 voidaan hyväksyä vain tieteellisten tutkimustulosten julkaisemiseen erikoistuneita ulkomaisia ja kotimaisia foorumeita. Vähimmäisvaatimuksia ovat tieteenalan asiantuntijoista koostuva toimituskunta sekä säännöllinen koko julkaistavaan käsikirjoitukseen kohdistuva vertaisarviointimenettely. Tasoluokka 0 käsittää hyvin erityyppisiä foorumeita, joilla on oma tärkeä roolinsa tiedeviestinnän kokonaisuudessa. Mukana on konferensseja, joihin tutkijat pääsevät abstrakstin pohjalta esittelemään tutkimustuloksia, joiden tieteellinen julkaiseminen tapahtuu kuitenkin muilla foorumeilla, vertaisarvioiduissa lehdissä tai kirjakustantajilla. Joukossa on paikallisia tieteellisiä julkaisukanavia (esim. yliopistojen omat vertaisarvioidut sarjat) sekä vasta toimintansa aloittavia tai aloittaneita kanavia, joiden tasoa ei vielä voida luotettavasti arvioida. Osa on jo lähtökohtaisesti ammatilliselle tai suurelle yleisölle suunnattuja foorumeita. Oma lukunsa ovat toimintatavoiltaan kyseenalaiset ”saalistajalehdet ja -kustantajat”, jotka julkaisevat tieteellisiä kirjoituksia maksua vastaan ilman asianmukaista laadunarviointia. On totta, että huomattava osa yliopistojen raportoimista vertaisarvioiduista artikkeleista ja kirjoista julkaistaan tasoluokan 0 foorumeilla, mutta on myös kyseenalaista täyttävätkö ne aina OKM:n tiedonkeruussa tarkoitetun tieteellisen vertaisarvioidun julkaisun määritelmää. Kotimaisten julkaisujen osalta määrittelyn tukena voi jatkossa toimia TSV:n vertaisarviointitunnus (www.tsv.fi/tunnus). Ennen vuotta 2015 käytetyssä rahoitusmallissa tieteelliset julkaisut jaettiin kahteen ryhmään: ”kansainväliset referee-julkaisut” ja ”muut tieteelliset julkaisut”. Kotimaiset vertaisarvioidut tutkimusartikkelit ja kirjat rinnastettiin kategoriassa ”muut tieteelliset julkaisut” kansainvälisillä ja kansallisilla tieteellisillä foorumeilla julkaistuihin vertaisarvioimattomiin kirjoituksiin (julkaisutyyppi B: pääkirjoitukset, lyhyet tutkimusselostukset tai katsausartikkelit, kirja-arvostelut, keskustelupuheenvuorot, kommentit, seminaarin kutsututuista esitelmistä tai postereista tehdyt artikkelit). Julkaisufoorumin myötä ei enää ajatella, että tieteellinen julkaiseminen tapahtuu kansainvälisillä foorumeilla ja että kaikki kotimainen, etenkin kotimaisilla kielillä tapahtuva, julkaiseminen edustaa kategorisesti heikompaa tieteellistä laatua tai yliopistojen niin sanottua kolmatta tehtävää. Uusi rahoitusmalli huomioi sen tosiasian, että ihmistieteissä julkaistaan korkeatasoista tieteellistä vertaisarvioitua alkuperäistutkimusta myös kotimaisilla kielillä. Julkaisufoorumin tasoluokkaan 2 on myös hyväksytty ihmistieteiden johtavia, kotimaisilla kielillä julkaisevia foorumeita, jotka kattavat erityisesti suomalaisen yhteiskunnan, kulttuurin ja historian erityispiirteitä käsittelevää tutkimusta. Näin ollen humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä tasoluokkaan 2 sijoittuvien suomenkielisten artikkelien ja kirjojen osuus vastaa suomenkielisten julkaisujen osuutta kaikista näillä aloilla tuotetuista vertaisarvioiduista julkaisuista. Ammatilliset ja yleistajuiset julkaisut Jauhiainen ja Tähtinen ovat myös huolissaan ammatillisten ja yleistajuisten julkaisujen vähäisenä pitämästään painoarvosta rahoitusmallissa. He kysyvät, ”kuka on jatkossa kiinnostunut taloudellisesti arvottomaksi leimatusta tiedepohjaisesta ammatillisesta ja yleistajuisesta julkaisemisesta, joka kuitenkin on oleellinen osa yliopistojen kolmatta tehtävää?”. Joidenkin tutkijoiden mielestä se, että ehdotetussa vuoden 2017 rahoitusmallissa ammatillisten ja yleistajuisten julkaisujen painoarvo on vain 1/10 tason 1 vertaisarvioidun tieteellisen julkaisun painoarvosta, on liian vähän. Toisten mielestä tämäkin on liikaa, ja rahoitusmallin tutkimusosiossa tulisi yliopistoja palkita vain tieteellisistä vertaisarvioiduista julkaisuista. On varmasti syytä keskustella eri kohdeyleisöille tarkoitettujen julkaisujen asemasta ja painoarvosta rahoitusmallissa. Painokerrointen tulee olla suhteessa erityyppisten ja eritasoisilla tieteellisillä foorumeilla ilmestyneiden julkaisujen vaatimaan työmäärään, arvostukseen sekä vaikuttavuuteen tiedeyhteisössä ja yhteiskunnassa. Vuodesta 2015 käytetty rahoitusmalli edustaa joka tapauksessa edistysaskelta verrattuna aiempiin malleihin, joissa ammatillisia ja yleistajuisia julkaisuja ei noteerattu lainkaan. Julkaisut ovat kuitenkin vain yksi tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden monista ilmenemismuodoista. Ministeriö on käynnistänyt yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen monipuolisempaa huomioonottoa pohjustavan selvitystyön. Rahoitusmallin tavoitteet Vuosien varrella rahoitusmalli on kokenut monia muodonmuutoksia ja sen toiminnasta ja toimivuudesta on paljon kokemusta. Keskeinen oppi on, että rahaa ei tule jakaa pääluvun T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 23 tai aikaisemman jaon pohjalta, vaan sen tulee tukea korkeakoulu- ja tiedepolitiikalle asetettujen kansallisten tavoitteiden toteuttamista. Niitä ovat mm. laatu, vaikuttavuus ja tuloksellisuus. Jauhiainen ja Tähtinen eivät kiellä näiden arvoa, mutta korostavat, että suoritusperusteinen rahoitusmalli polarisoi tiedemaailman entistä selvemmin menestyjiin ja häviäjiin. Kieltämättä kyse on nollasummapelistä, koska kuten kirjoittajat toteavat, resurssit ovat rajalliset ja todennäköisesti niukkenevat yhä. Rahoitusmallilla jaetaan valtion budjetissa korkeimpaan opetukseen ja tutkimukseen tarkoitetut määrärahat yliopistojen kesken. Yliopistojen tulee itse päättää, omiin strategisiin valintoihinsa perustuen, mihin kohteisiin ja millä painoarvolla rahoitus sisäisesti suunnataan. Yliopistojen ei tarvitse valuttaa ministeriön rahoitusmallia omien tiedekuntiensa välisen rahanjaon perusteeksi. TSV:n, yliopistojen ja koko tiedeyhteisön tehtävä on huolehtia siitä, että Julkaisufoorumi-luokituksia ei käytetä väärin yksittäisten tutkijoiden julkaisujen tai ansioiden arviointiin ja vertailuun. Rahoitusmallin tavoitteena on nostaa suomalaisen tutkimuksen tasoa. Tätä tavoitetta voidaan pitää enemmän kuin perusteltuna, kun tiedetään, että Suomen tiede on menettänyt asemiaan kansainvälisissä vertailuissa maille, jotka panostavat tieteeseen paljon maatamme vähemmän. Suoritusperusteisen mallin ei tarvitse johtaa tutkimuksen massamittaiseen keskinkertaistumiseen, kuten Jauhiainen ja Tähtinen pelkäävät. On kuitenkin totta, että varsinkin kehityksen alkuvuosina rahoitusmalli korosti vahvasti julkaisujen määrää. Tuottavuutta voitiin siis kasvattaa suoraan julkaisuja lisäämällä. Julkaisufoorumi-luokituksen myötä rahoitusmalli antaa enemmän painoarvoa eri tieteenalojen korkeatasoisimmilla julkaisukanavilla julkaistuille vertaisarvioiduille artikkeleille ja kirjoille sekä kannustaa siten yliopistoja kohottamaan tieteellisen julkaisutoiminnan laatua ja tavoitetasoa julkaisumäärän kasvattamisen sijasta. Kaikkiin julkaisutoiminnan arviointimenetelmiin liittyy ongelmia. Julkaisufoorumiluokitus on karkea laadun osoitin, joka on tar- 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 koitettu suurten julkaisumäärien arviointiin (rahoitusmallissa tarkastelun kohteena on kerrallaan yli 70 000 vertaisarvioitua julkaisua). Viittausanalyysillä voitaisiin arvioida täsmällisemmin yksittäisten artikkelien vaikuttavuutta, mutta tietolähteet kattavat puutteellisesti erityisesti ihmistieteiden ja tekniikan alojen julkaisutoimintaa. Sisältöön perustuva vertaisarviointi voisi tunnistaa yksittäisten julkaisujen laadullisia ominaisuuksia viittauslukuja ja Jufo-luokkia monipuolisemmin, mutta yliopistojen koko julkaisutuotannon arviointiin tämä menettely olisi suhteellisen raskas. Julkaisufoorumin etu on, että tasoluokista päättävät suomalaista tiedeyhteisöä edustavat tieteentekijät, luokitus kattaa samoilla kriteereillä kaikki tieteenalat ja julkaisut ja että järjestelmän kustannukset ovat kohtuulliset. Lisätietoa tiedeyhteisön päivittämästä tasoluokituksesta löytyy Julkaisufoorumin verkkosivuilta (www.tsv.fi/julkaisufoorumi). Rahoitusmalli ja Julkaisufoorumi ovat käyneet läpi kehityksen, jonka tuloksena meillä on nyt erilaiset tavoitteet ja näkökulmat aikaisempaa tasapainoisemmin yhdistävä kokonaisuus. Molemmissa on edelleen kehittämisen varaa, ja siinä työssä tarvitaan niin yliopistojen, tieteellisten seurojen kuin yksittäisten tutkijoidenkin rakentavia puheenvuoroja. Kirjallisuus Aarhus Universitet 2014. Evaluering af den norske publiceringsindikator. Dansk center for forskningsanalyse. Jauhiainen, Arto ja Tähtinen, Juhani 2014. Tieteenaloja eriarvoistava rahoitusmalli. Kasvatus 2/2014. Vahvemmat kannusteet koulutuksen ja tutkimuksen laadun vahvistamiselle. Ehdotus yliopistojen rahoitusmallin tarkistamiseksi vuodesta 2015 alkaen. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2014:7. Olli Poropudas on valtiotieteen tohtori ja opetusja kulttuuriministeriön opetusneuvos. Janne Pölönen on filosofian lisensiaatti ja Julkaisufoorumin suunnittelija Tieteellisten seurain valtuuskunnassa. LYHYESTI JOUKKORAHOITUSTA TIETEELLE Suomalainen Mesenaatti.me-yhteisörahoituspalvelu pyrkii edistämään tieteen saaman rahoituksen määrää ja antamaan tavallisille ihmisille mahdollisuuden toimia tieteen mesenaatteina pienilläkin summilla. Mesenaatti.me toteuttaa tänä vuonna tieteen yhteisörahoitusohjelman, johon valittujen tiedehankkeiden kanssa tuotetaan yhdessä mahdollisimman vetovoimaiset joukkorahoitushankkeet. Ohjelmaa tukee Koneen Säätiö. Mukaan on valittu viisitoista hanketta eri tieteenaloilta. Mukaan valittuja hankkeita ovat mm. siirrettävä laboratoriokontti kierrätysmuovin puhdistamista varten, kirja aktiopohjaisesta ohjelmoinnista, Uutistamosivusto, Tiedetuubi-nettisivuston kehittäminen ja Digitalisaatio-tutkijaverkoston vahvistaminen ja laajentaminen. Tiedekeskus Heureka hakee tieteen joukkorahoitusohjelman kautta rahoitusta kotimaisen Yöperhosten salattu maailma -planetaarioelokuvan tuottamiseen. Elokuvan joukkorahoitus käynnistyy loppukeväästä, ja elokuva saa ensiiltansa Heurekassa joulukuussa 2015. TIEDEVIESTINNÄN MUUTOS Jyväskylän yliopiston Tiedonjyvä-lehdessä (1/2015) teemana on tiedeviestintä. Siinä kuvataan juuri niitä ilmiöitä ja muutoksia, jotka tulevat esiin myös tämän lehden alkupään kirjoituksissa mediajulkisuudesta ja akateemisesta elämänmuodosta. Korkeakoulujen tiedeviestintä tasapainoilee murroksen kynnyksellä. Arkipäivään kuuluvat yhä perinteiset tiedotteet, mutta paine näkyä uusilla kanavilla kasvaa koko ajan. Yliopistot tuottavat eri tavoin myös omaa uutisvirtaa, ja tutkijat ovat yhä enemmän suoraan yhteydessä yleisöön. Tiedonjyvä-lehdessä Anitta Kananen haastattelee viestinnän tutkijoita tästä muutoksesta. Tutkimuksesta tulisi viestiä eri vaiheissa, aina kun ilmenee kiinnostavaa kerrottavaa. Tiedon esittämisen muoto on muuttunut visuaaliseksi ja sirpaleiseksi. Yhteisöviestinnän professori Vilma Luoma-aho käyttää uusista kanavista mieluummin käsitettä reaaliaikainen viestintä kuin sosiaalinen media. Hän kehottaa tutkijoita etsiytymään itselleen sopivalle areenalle. Puheviestinnän professori Maarit Valo toteaa, että ajatus siitä, että on annettava tutkijan tutkia rauhassa, ei enää päde. ”Jokaisen on kuitenkin löydettävä oma tapansa olla esillä ja annostella itselleen sopiva määrä tiedeviestintää.” Jyväskylän yliopiston rehtori Matti Manninen, joka itse on soveltavan fysiikan professori, toteaa pääkirjoituksessa, että vähin, mitä voidaan vaatia, on kertoa tutkimustuloksista ymmärrettävästi. ”Tarvitaan tiedeviestintää ja popularisointia – myös niillä aloilla, joilla tieteellisiä artikkeleita kirjoitetaan suomeksi.” UUSIA SUOMENNOKSIA Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia (Gaudeamus 2015, suom. Tua Korhonen ja Liisa Kaski) on kokoelma Plutarkhoksen (n. 45–120 jaa.) dialogeja, joissa tarkastellaan eläinten ja ihmisen välistä suhdetta. Viinin siivittäminä nuoret ja vanhat keskustelijat pohtivat kirjassa pieniä ja suuria eläimiin liittyviä kysymyksiä. Sean Carroll avaa kirjassaan Maailmanlopun hiukkanen (Ursa 2015, suom. Tuukka Perhoniemi) alkeishiukkasten maailmaa elävästi ja havainnollisesti. Se kertoo myös ihmisistä Higgsin hiukkasen etsinnän takana sekä maailman suurimmasta ja monimutkaisimmasta koskaan rakennetusta laitteesta, Cernin LHC-hiukkaskiihdyttimestä. Friedrich Engelsin teos Työväenluokan asema Englannissa (Into 2015, suom. Jorma Mäntylä) on saatu suomeksi. Kirjan julkaisun aikoihin vuonna 1845 Engels oli vain 24-vuotias. Teos sai hyvän vastaanoton Saksassa ja kohosi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 25 sosialistipiireissä klassikoksi. Englanninkielinen käännös, johon suomennos perustuu, ilmestyi vasta vuonna 1887. KORKEAKOULUJÄRJESTELMÄN TULEVAISUUS Suomen korkeakoulujärjestelmästä on käyty paljon keskustelua lehdissä ja vaalipaneeleissa, mutta näkyväksi vaaliteemaksi asti koulutus- ja sivistysteema ei noussut. Keskustelua on herättänyt eduskuntavaalien alla julkaistut raportit. Yhteistä niille on, että yliopistojen ja korkeakoulujen on parannettava työnjakoaan. Puhutaan sekä rakenteellisesta kehittämisestä että profiloinnista. Miten Suomen tieteen taso saadaan nostettua takaisin kilpailijamaiden tasolle? Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVAn raportissa Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri ja Helsingin yliopiston dekaani Arto Mustajoki pohtivat tätä kysymystä analyysissään ”Innovaatioperusta murenee – yhdeksän ehdotusta yliopistojärjestelmän korjaamiseksi”. Se esiteltiin EVAn järjestämässä tilaisuudessa maaliskuussa. Myös Elinkeinoelämän keskusliitto EK on julkistanut linjauksensa osaamis- ja innovaatiopolitiikasta. Se pitää myös isona ongelmana yliopistojen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten sirpaleisuutta ja haluaa karsia yksiköiden määrää. Kansainvälinen asiantuntijaryhmä esittää suosituksia Suomen korkeakoulujärjestelmän kehittämiseksi. Selvityksen laati Technopolis Group opetus- ja kulttuuriministeriön toimeksiannosta. Selvityksessä tarkastellaan suomalaisen korkeakoulujärjestelmän kehittämistarpeita suhteessa Tanskan, Sveitsin, Irlannin ja Alankomaiden korkeakoulumallien kehityssuuntiin. Asiantuntijaryhmä katsoo, että suomalaisten korkeakoulujen toimintaympäristö on haasteellinen erityisesti liittyen Suomen talouden tilaan ja kilpailukykyisyyteen. Suomen korkeakoulujärjestelmä toimii sinänsä hyvin ja tuottaa hyviä tuloksia. Parantamisen varaa kuitenkin on. Varsinkin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyötä sekä korkeakoulujärjestelmän joustavuutta on lisättävä merkittävästi. 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 Suomen yliopistot Unifi ry:n toimesta on toteutettu koulutuksen ja tutkimuksen rakenteellisen kehittämisen ja profiloinnin hankkeet viidellä alalla, joita ovat yhteiskuntatieteet, kauppatieteet, luonnontieteet, vieraat kielet ja kulttuurit sekä lääketiede. Kehittämisehdotusten tavoitteena on ollut parantaa näiden alojen koulutuksen ja tutkimuksen laatua sekä luoda edellytyksiä yliopistojen välisen työnjaon selkeyttämiselle. TIETEESSÄ TAPAHTUU -FOORUMI Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että julkaisemisessa laatu on tärkeämpää kuin määrä, mutta miten julkaisujen laatua pitäisi arvioida? Entä pitäisikö yksittäistä tutkijaa palkita yliopistolle tuottoisien julkaisujen kirjoittamisesta? Näitä kysymyksiä pohdittiin Tieteiden talolla Tieteellisten seurain valtuuskunnan kevätkokouspäivänä järjestetyssä tutkijan arviointia ja palkitsemista käsittelevässä keskustelutilaisuudessa. Tilaisuus oli ensimmäinen laatuaan Tieteessä tapahtuu -foorumiksi nimetyssä keskustelusarjassa, joka jatkuu ensi syksynä. Keskustelujen järjestäjänä on TSV-yhteisö. Keskustelun pääkohdat voidaan tiivistää seuraavasti: – Yksilön meriittejä ei voida arvioida yksinomaan sillä perusteella, minkä tasoisessa julkaisukanavassa hänen tutkimuksensa on julkaistu. – Julkaisufoorumi-luokitus soveltuu suurten julkaisumäärien arviointiin, esim. yliopistojen keskinäiseen vertailuun. Julkaisufoorumi voi myös auttaa nuoria tutkijoita tunnistamaan oman alansa parhaita julkaisukanavia sekä erottelemaan tieteellisesti legitiimit julkaisukanavat arveluttavista julkaisukanavista. – Laadun arviointia on aina tehty ja tulee voida tehdä, mutta mittareiden on oltava luotettavia ja läpinäkyviä. Myös mittareita on syytä arvioida kriittisesti. (Anna-Sofia Ruth) Ilari Hetemäki TUTKIMUSTA SUOMESSA Hyvä ihminen ja myötätunto Helen Moster Myötätuntoinen ihminen luo ympärilleen hyvinvointia. Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tutkitaan, millä keinoin myötätunto edistää suomalaista yhteiskuntaa ja taloutta. Kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessi on vieraillut viime aikoina ahkerasti suomalaisissa yrityksissä. Hän on pyytänyt päättäjiä pohtimaan omaa ihmiskuvaansa. Suomalaisen Tiedeakatemian luennolla maaliskuussa hän puolestaan pohti, mistä ihmiselle syntyy merkityksellisyyden kokemus. Vastauksilla on merkitystä, sillä oivaltavissa vastauksissa saattaa piillä avain Suomen taloudellisen kilpailukyvyn parantamiseksi tulevaisuudessa. ”Tutkin hyvän ihmisen ja hyvän elämän teemaa arjen näkökulmasta. Olen empiirikko”, Pessi kertoo. ”Hyvästä ihmisestä ja elämästä on paljon superkiinnostavaa filosofista ja käsitteellistä tutkimusta, mutta oma näkökulmani on se, että meillä jokaisella on hyvästä ihmisestä ja elämästä jokin käsitys, joka vaikuttaa kaikkeen, johtamiseen, opettamiseen, arkisiin tekoihin.” Pessi on tutkinut laajasti muun muassa altruismia, toisten auttamiseen liittyvää käyttäytymistä, sekä vapaaehtoistoimintaa. Epäilevien tuomaiden kysymykset ovat kiperiä: Onko auttaminen pelkkä illuusio? Auttaako ihminen muita vilpittömin mielin vai kompensoidakseen syyllisyyttään tai toivoessaan vastavuoroisuutta? Mikä on auttamisen lopullinen päämäärä: mielihyväkö? ”Ei se ole mielihyvä. Merkityksellisyyden ko ke mus syntyy päinvastoin siitä, että itselle merkityksellinen asia ei ole merkityksellinen vain itselle vaan myös lähipiirille ja mielellään sen ulkopuolella olevillekin. Pystyt edistämään toisen ihmisen elämää tai asiaa, jonka koet oikeaksi. Silloin tuntuu, että sinulla on väliä tässä elämässä”, Pessi sanoo. Mutta miksi altruismia kannattaa tutkia juuri meidän aikanamme? Onko sille sosiaalinen tilaus nyt, kun eriarvoisuus on noussut suomalaisessa yhteiskunnassa yhdeksi suurimmista yhteiskunnallisista haasteista, väestö ikääntyy ja globaalit talouskriisit vavisuttavat rakenteita? Kyllä vain, juuri näistä syistä. Tosin Pessi kiinnostui altruismin tutkimuksesta jo kymmenen vuotta sitten väitöskirjaa laatiessaan. ”Minua hämmensivät sosiologiset teoriat postmodernista, riippumattomasta ihmisestä, joka luo identiteettinsä uudelleen joka päivä. Pohdin, olemmeko tosiaan niin itsekkäitä ja individualistia kuin väitetään. Silloin ajattelin, että altruismin ja prososiaalisuuden tutkiminen on tärkeää, koska se tuo todellisuudesta esiin toisen näkökulman. Sitä paitsi toisten huomiointi ja oman edun ajaminen eivät ole toistensa vastakohtia.” Pessi kirjoitti jo vuonna 2008 yhdessä Juho Saaren kanssa kirjassaan Hyvä tahto. Auttamisen asenteet ja rakenteet Suomessa (STKL) proso siaalisen ihmisen esiinmarssista. Prososiaaliselle käytökselle leimallista ovat lähimmäisenrakkaus, altruismi ja auttaminen. ”Olemme luontaisesti suuntautuneita ulkomaailmaan, enkä tarkoita nyt ekstroverttejä. Esimerkiksi kiertäjähermo aktivoituu tutkimusten mukaan mielekkäissä kohtaamisissa ja erityisesti auttamistilanteissa. Sillä on merkitystä fyysiselle hyvinvoinnille, sillä kiertäjähermo säätelee muun muassa tulehdusarvoja ja sydämensykettä.” Ajassamme näkyy Pessin mielestä myös selvä kaipuu pehmeiden, syvempien arvojen perään. Se ilmenee muun muassa kotoiluna, tuunauskulttuurina ja erityyppisenä yhteisöllisenä teke- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 27 misenä. Olemmeko menossa kohti altruistisempaa maailmaa, parempaa ihmistä? Uuden ajan työpaikat Paremmalle – uudelle – ihmiselle on tarvetta, jopa kansantaloudellisesti. Tutkimusten mukaan Yhdysvalloista katoaa seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana puolet työpaikoista. Suomessa luku on arviolta yksi kolmasosa. Uusia työpaikkoja syntyy silti, varsinkin tietotyö- ja palvelualoille. Niillä korostuvat luovuus, ihmisten kohtaamiset ja jatkuvan itsensä kehittämisen asenne. Sosiaalisten ihmissuhdetaitojen merkitys kasvaa. Kestävän talouskasvun edellytys ovat innostuneet työntekijät, jotka haluavat kokea työssään merkityksellisyyttä. ”Tulevaisuuden yrityksissä menestymisen ydin on jaetussa arvossa ja laajemmin sosiaalisen vastuun ja legitimaation ymmärryksessä”, Pessi sanoo. Perinteinen voitontavoitteluun pohjaava ajattelu tai kapean, muusta erillisen yhteiskuntavastuun kantaminen eivät enää riitä. Ihmiset hakevat yrityksistä sekä työntekijöinä että yritysten tuotteiden kuluttajina hyvän elämän, jaetun arvon elementtejä. Edistykselliset yritykset panostavat esimerkiksi työntekijöiden vapaaehtoistoimintaan. Kuluttajat etsivät tuotteista syvää arvoa, eettisyyttä ja tunnekokemusta, elämyksiä. Ostotapahtuma on laajempi ja osapuolten roolit moninaisempia kuin mihin olemme perinteisesti tottuneet. Parhaat innovaatiot, elämykset ja tuotteet tuotetaan yhdessä. Yksi keskeinen sosiaalisen arvon ja jaetun arvon edistäjä on myötätunto. Se antaa ihmiselle syvimmän mahdollisen merkityksellisyyden kokemuksen. Myötätunto on tunnetta, tietoa ja valmiutta toimia. ”Tulevaisuudessa myötätunnosta saattaa muodostua jopa keskeinen inhimillisen ja taloudellisen kasvun lähde”, Pessi uskoo. Toistaiseksi myötätunnon voimasta ei ole saatavilla Suomessa tutkimus- tai yritystietoa. Maail malla myötätuntoa ja hyväntahtoisuutta yritysten menestystekijänä on tutkittu paljon. Pessi tarttui härkää sarvista ja kokosi ryhmän, joka paneutuu nyt myötätunnon mah- 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 dollisuuksiin suomalaisessa työelämässä. Aikamoinen avaus Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan käytännöllisen teologian osastolta. Pessi toimii johtajana kahdessa hankkeessa. Myötätunnon mullistava voima -hanke (CoPassion) kohdistuu suomalaiseen työelämään ja Yhteistyö hoivassa -hankkeeessa (CoCare) keskitytään välittämisen uusiin muotoihin. Myötätunnon edelläkävijäksi Kipinä myötätuntohankkeeseen syttyi, kun Pessi luki Innovaatiorahoituskeskus Tekesin materiaaleja uudesta arvonluonnista. Kova insinöörilinja on muuttumassa, ja tulevaisuuden bisneksessä tarvitaan uusia arvoja. ”Tajusin, että tämähän oli juuri sitä, mitä minä ja minulle läheiset tutkijat olimme tehneet eri verkostoissa jo jonkin aikaa tutkiessamme auttamista, arvoja, merkitysjärjestelmiä ja hyvän elämän kokemuksia.” Pessistä oli ”äärettömän motivoivaa” yhdistää auttaminen, prososiaalisuus ja kova bisnes toisiinsa uudella tavalla. Hakemus vakuutti, ja tutkijaryhmä sai yli miljoonan euron rahoituksen kolmivuotiselle hankkeelleen. Hanke käynnistyi tämän vuoden alussa ja päättyy kesäkuussa 2017. Pessin ryhmässä toimii 11 jäsentä: Henrietta Grönlund, Jari Hakanen, Elina Juntunen, Frank Martela, Miia Paakkanen, Anna Seppänen, Jenni Spännäri, Tii Syrjänen, Susanna Toivanen, Lauri Uusi-Hakala ja Lotta Uusitalo-Malmivaara. Pessin piti tehdä ryhmineen alakohtaisia rajanylityksiä ja opiskella eri alojen näkemyksiä esimerkiksi kilpailukyvystä. On pakko kysyä, mitä annettavaa teologilla on bisnesmaailmaan, jossa halutaan tehdä tulosta? ”Meidän tiimi voi tuoda fresh outside the box -ajattelua. Ja tietysti tiimissä on sellaisia, jotka tuntevat syvästi työelämän tutkimusta”, Pessi vakuuttaa. Myötätunnolla on tutkitusti mullistava voima. Se edistää yksilössä onnellisuuden tunnetta, terveyttä ja eliniän ennustetta. Myötätuntoinen ihminen voi sekä fyysisesti että psyykkisesti paremmin kuin myötätunnoton. Myötätuntoon panostaminen voi tuoreiden tutkimusten mukaan edistää työyhteisöissä yhteistä hyvää ja sitä kautta työn tuottavuutta. Pessi alkoi pohtia, miten myötätunnon Anne Birgitta Pessi uskoo myötätunnon harjoittamisen tuottavan muun muassa tehokkuutta, innovaatioita ja tulosta. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa siitä, mitä myötätunto tarkoittaa organisaatioissa sekä miten sitä synnytetään ja vahvistetaan. Kuva: Linda Tammisto, Helsingin yliopisto. saisi kytkettyä elinkeinoelämän taloudelliseen menestykseen. Lopputuloksena syntyi laaja hanke, jota tutkijatiimi toteuttaa parhaillaan suomalaisyrityksissä. Tavoitteena on tehdä Suomesta myötätunnon edelläkävijämaa. Miten sellainen onnistuu tässä vaisujen mörököllien maassa? Pehmeillä arvoilla säästöjä Myötätunto on maailmalla arvotrendien ydintä. Sen harjoittamisella voidaan parantaa yritysten menestystä monella saralla. 1. Innovaatioiden tekemisessä: innovaatiot viriävät luovuudesta, jota syntyy sellaisissa organisaatioissa, jossa työntekijät luottavat toisiinsa ja itseensä. 2. Asiakaskohtaamisissa: myötätuntoiset myyjät sitouttavat asiakkaansa muita paremmin, mistä on hyötyä erityisesti silloin, jos jokin epäonnistuu. 3. Rekrytoinnissa: yritykset, jotka palvelevat sekä asiakkaita että yhteiskuntaa, vetoavat valistuneisiin työnhakijoihin. 4. Työhyvinvoinnissa: hyvinvointi edistää työntekijöiden motivaatiota ja tehokkuutta. 5. Tuotteiden myynnissä: kuluttajat ovat valmiit maksamaan enemmän myönteisestä palvelusta ja tuotteista. ”Pääsemme pehmeiden arvojen kautta kohti kovia arvoja”, Pessi sanoo. Myötätuntotutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa siitä, mitä myötätunto tarkoittaa orga- nisaatioissa ja miten sitä synnytetään ja vahvistetaan. Tärkeä osa kokonaisuutta on myötätunnon interventiotutkimus. Tutkijaryhmä luo hankkeen aikana myös konkreettisia työkaluja ja mittareita, joita sovelletaan kumppaniyrityksissä. Yhteistyössä on tätä nykyä mukana muun muassa Nordea, MTV3 uutiset, Ateneum ja LähiTapiola. Ohjelma jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä tutkitaan myötätuntoharjoitteiden vaikutusta organisaatioiden sisällä. Toinen osa keskittyy myötätuntoon ja yritysten vapaaehtoistyöhön ja kolmas osa tutkii myötätuntoa sekä ideoiden jakamista ja monistettavuutta. Kuluvana vuonna tutkijat toteuttavat harjoitteita yrityskumppaneiden luona. Vuonna 2016 he kehittävät myötätuntotyökalupakkia ja mittareita. Vuonna 2017 tavoitteena on luoda kaupallisia tuotteita yritysten kanssa. ”Tähtäämme myötätuntotutkimuksella siihen, että kaikissa kumppaniorganisaatioissamme olisi myötätuntoisempia ja sitä kautta paremmin voivia ihmisiä. Haluaisimme mullistaa bisnesmaailman rahan ja rakkauden synergiaa. Meidän on tajuttava, että ne tukevat toisiaan.” Myötätuntotutkimus on herättänyt jo laajaa kiinnostusta suomalaisessa elinkeinoelämässä, eikä ihme. Myötätunnon avulla muun muassa sairauspoissaolojen on todettu vähenevän. Saavutetut säästöt näkyvät viivan alla. Yritysjohtajien kannattaa siis jo yhteisen edun nimissä miettiä omaa ihmiskuvaansa. Osviittaa he voivat ammentaa 39-vuotiaan myötätuntoprofessorin kiteytyksestä: ”Hyvä ihminen on hyvinvoiva ihminen, joka kantaa huolta myös muista. Hän tajuaa minun hyvän ja sinun hyvän välisen ehdottoman riippuvuuden.” Myötätunto synnyttää hyvän kehän. Sitä tarvitaan juuri nyt Suomessa, tuhansien yhteistoimintaneuvottelujen maassa. Lisätietoja Katso professori Barbara Fredricksonin videoklippi Remaking love positiivisten mikrohetkien merkityksestä: www. youtube.com/watch?v=fHoEWUTYnSo www.copassion.fi Kirjoittaja on vapaa toimittaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 29 TIETEENALAT DIALOGISSA Ennustamisen ulottuvuuksia Uskali Mäki Ennustamista pidetään yleisesti tieteen keskeisenä tehtävänä. Tämä ajatus vaatii monenlaista tarkentamista. Itse ennustamisen käsite on monimerkityksinen, lisäksi eri tieteenalat suhtautuvat ennustamiseen tehtävänä eri tavoin. Tieteessä tapahtuu on äskettäin julkaissut aihetta käsitteleviä kirjoituksia, ja AID-foorumilla [www.helsinki. fi/tint/aid] käytiin aiheesta kiinnostava keskustelu, jossa ennustamiseen liittyviä kysymyksiä pohdittiin muutaman tieteenalan näkökulmasta. Eri tutkimusaloilla on erilaisia ennustamiseen liittyviä ambitioita, jotka näyttävät reagoivan ennustamisen epäonnistumisiin eri tavoin. Muutaman vuoden takainen finanssikriisi on osaltaan inspiroinut kriittistä keskustelua ennustamisesta. Luottoluokitukset ovat eräänlaisia ennusteita, ja niiden tiedetään osuneen harhaan jopa yli 200-kertaisesti, mutta silti luottoluokittajat jatkavat liiketoimintaansa ja niitä kuunnellaan. Taloustieteilijöiden suosituimmat mallit eivät edes sisältäneet finanssikriisin mahdollisuutta, joten sen ennustaminenkaan ei ollut mahdollista; kriisin puhjettua taloustutkijat ilmoittivat, ettei kriisien ennustaminen kuulu taloustieteen tehtäviin, joten mitään epäonnistumista ei ollut tapahtunut. Ennustaminen on elinehto ihmiselle ja ihmisyhteisöille. Ihmisen on kyettävä riittävässä määrin ennakoimaan ympäristönsä (mukaan lukien muiden ihmisten) käyttäytymistä voidakseen suunnistaa maailmassa, laatia suunnitelmia ja toteuttaa aikomuksiaan. Yhteisöille ominaiset säännöt ja instituutiot edistävät pyrkimystä lisätä maailmamme ennakoitavuutta. Tieteet pyrkivät parantamaan kykyjään ennakointiin. Tältä kannalta ajateltuna voi vaikuttaa arveluttavalta, että jotkin yhteiskuntatieteitä käsittelevät tieteenfilosofiat katsovat, ettei ennustami- 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 nen lainkaan kuulu näiden tieteiden tehtäviin – ja että tämä erottaisi ne luonnontieteistä. Toisaalta usein ajatellaan, että yhteiskuntatieteet eivät ole ennustajista parhaita. Se, onko tämä oikein ajateltu, riippuu muun muassa siitä, mitkä ovat ennustamisen luontevat ambitiot. Nämä vaihtelevat, ja niiden tuleekin vaihdella, tutkimusalalta toiselle. Ennustamisessa suoriutuminen riippuu siitä, mikä katsotaan ennustamisen tavoitteeksi. Suuri osa tieteessä tapahtuvaa ennustamista ei ole tulevaisuuden ennakointia, jonka tarkoituksena olisi esimerkiksi tukea käytännöllistä päätöksentekoa. Ennustaminen toimii usein kriteerinä, jonka avulla arvioidaan tieteellisen teorian tai mallin kelvokkuutta. Tällöin kysytään: mikä on mallin M ennustama asia E? Löytyykö E esimerkiksi koetuloksista, historiallisesta aineistosta? Tämä ei edellytä, että ennustettu asia ajoittuu tulevaisuuteen, mutta usein pidetään toivottavana, että malli ennustaa ilmiöitä, joita koskevaa aineistoa ei ole käytetty mallin estimointiin. Ennustaminen palvelee tässä tiedollista tehtävää, jonka tarkoitus on testata teorioita. Tulevaisuuden ennakointi palvelee usein (myös) käytännöllisiä tarkoitusperiä. Jo testattua teoriaa tai mallia sovelletaan (joskin menestys soveltamisessa voi antaa lisätukea luottamukselle teorian tai mallin kelvokkuuteen). Eri tutkimusalat asettavat omat tulevaisuuden ennakointiin liittyvät tavoitteensa (ja reagoivat niiden saavuttamatta jäämiseen) eri tavoin. Ennusteiden ominaisuuksiin kuuluu niiden täsmällisyys. Epätäsmällisin ja ambitiotasoltaan vaatimattomin kuviteltavissa oleva ennuste sanoisi: jotakin tapahtuu (tai on oleva) tulevaisuudessa. Huomattavan täsmällinen ja kunnianhimoinen ennuste toteaisi: ilmiö P kvantitatiivisin (lukuisin desimaalein ilmaistuin) ominaisuuksin Q esiintyy ajankohtana T (joka sekin on ilmaistu hyvin täsmällisesti) paikassa L (täsmällisin koordinaatein). Ennuste voi olla laadullinen – se voi koskea esimerkiksi uuden instituution syntyä tai tulivuorenpur kausta. Ennuste voi olla määrällisen ja laadullisen yhdistelmä – todetessaan esimerkiksi vaatimattomasti, että määrällisen muuttujan arvo tulee kasvamaan tai pienenemään. Ja se voi olla vain määrällinen – esimerkiksi väite jonkin määrällisen muuttujan arvosta jonakin ajankohtana. Määrälliset ennusteet voivat olla vaativampia piste-ennusteita tai vähemmän vaativia intervalliennusteita. Joissakin tapauksissa määrällinen ennustaminen voi onnistua laadullista helpommin; politiikan tutkimus voi menestyä vaaliennusteissa, mutta epäonnistua surkeasti ennustamaan sellaisia mittavia institutionaalisia mullistuksia kuin Neuvostoliiton romahdus. Ennusteet voivat olla ehdottomia tai ehdollisia. Ehdottomat toteavat, että sitä tai tätä on tapahtuva. Ehdolliset ennusteet sanovat varauksellisemmin, että tätä tai tuota on tapahtuva, jos jotakin muuta on tapahtuva tai jäävä tapahtumatta. Ennusteet ovat yleensä viime kädessä ehdollisia, vaikka monesti ehdot jäävät lausumatta julki. Sama asia ilmaistaan usein muotoilemalla ennuste todennäköisyyksin. Tämä voi kertoa muun muassa siitä, että ennusteen ehdoista ja niiden toteutumisesta ja vaikutuksista vallitsee epävarmuutta tai tietämättömyyttä. Koska ehdot usein sijoittuvat muiden tieteiden alueelle, ennustavalla tieteellä on oltava valmiuksia tarvittaessa konsultoida muita tieteitä – sitä enemmän mitä tiiviimpää ennusteen riippuvuus on ehdoista ja mitä suurempi epävarmuus niiden toteutumisesta on ennustavalla tutkimusalalla. Takaisinvaikutusmekanismit lisäävät ennustamisen haasteita. Nämä saattavat olla itseään vahvistavia mekanismeja, jotka saavat aikaan kiihtyviä tai räjähtäviä prosesseja, myrskyjä esimerkiksi säätilassa tai taloudessa. Takaisinvaikutuksen erityistapauksena joidenkin tieteenalojen tuottamat ennusteet voivat olla refleksiivisiä: ennuste vaikuttaa ennustettavaan, joka vaikuttaa ennusteen toteutumiseen. Tämä vaikutus edellyttää, että ennuste tulee relevanttien toimijoiden tietoon ja vaikuttaa heidän odotuksiinsa ja käyttäy- tymiseensä tavalla, jolla on seurauksia ennusteen toteutumiselle – esimerkiksi ennustetulle inflaatioasteelle tai ilmaston lämpenemiselle tai pandemian etenemiselle. Refleksiivisen ennusteen onnistuminen riippuu siitä, mikä on sen tavoite. Jos tavoitteena on jonkin suureen tarkka ennakointi, onnistuminen vaikeutuu refleksiivisyyden vuoksi. Jos tavoitteena on vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, onnistumisen kriteerit ovat toiset. Ennustamisen onnistuneisuutta ja onnistumisen edellytyksiä arvioitaessa on hyvä erotella yhtäältä ennustusvälineen ennustavuus ja toisaalta ennustettavan asian ennustettavuus. Ennustettavuus voi vaihdella esimerkiksi sen mukaan, ennustetaanko systeemin vai sen elementtien käyttäytymistä; ennustetaanko tasaista ”normaalia” kehitystä vai käännepisteitä; ja onko ennustehorisontti pidempi vai lyhyempi aikaväli. Sään ja ilmaston ennustamisessa tämä on ilmeistä. Samoin talouden suureiden – pörssikurssien, kansantulon, inflaation – ennustettavuus vaihtelee suuresti ennustehorisontin mukaan. Jollekin tieteenalalle ominainen ennustuskyky ja ennusteiden luotettavuus on siis funktio sen käyttämien välineiden ennustavuudesta suhteessa sen käsittelemien ilmiöiden ennustettavuuteen. Varsinkin päätöksentekoa palvele vien julkisten tieteiden velvollisuuksiin kuuluu tutkimukseen perustuva jalostunut tietoisuus näistä suhteista sekä valmius esitellä arvioitaan päätöksentekijöille, jotka ovat ennusteista riippuvaisia. Tämä velvollisuus voi jäädä täyttämättä monista syistä, ennustajat saattavat olla tavanomaisen yli-itsevarmuusharhan vallassa, ratio naalisesti toimivien ennustajien laumakäyttäytyminen voi johtaa ojaan tai tieteenalan sosiaalisen statuksen voidaan kuvitella edellyttävän esiintymistä kyvykkäänä ennustajana. Kaikilta tieteenaloilta ei voi vaatia samaa ambitiotasoa, mitä tulee ennusteiden täsmällisyyteen ja osumatarkkuuteen. Kaikilta tulee sen sijaan vaatia yhtä korkeaa ambitiotasoa ennustavuutta ja ennustettavuutta koskevan tietoisuuden ja kommunikointialttiuden suhteen. Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön (TINT) johtaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 31 Ennustaminen taloustieteessä Antti Ripatti Oletetaan, että olisin osakegurun maineessa oleva pörssianalyytikko ja ennustaisin Nokian osakkeen hinnan nousevan vapun aattona 10 euroon. Ennusteen kuultuaan sijoittajat rientäisivät välittömästi ostamaan Nokian osakkeita (tämänhetkinen, 13.1.2015, hinta on 6,5 euroa) ansaitakseen ennusteen toteutuessa huomattavan tuoton. Tämä valtaisa ostobuumi nostaisi osakkeen hinnan heti (lähes) 10 euroon. Vapulle ennustettu hinnannousu toteutuisikin jo tänään. Tämä klassinen, tyylitelty esimerkki kuvastaa talousennustamisen vaikeutta: taloudenpitäjät reagoivat itse ennusteeseen eikä ennuste siten voi toteutua sellaisenaan. Talouden tila heijastaa kaikkea sitä informaatiota (myös ennusteita), joka taloudenpitäjillä on kyseisellä hetkellä käytettävissään. Talouden tila muuttuu, kun uutta informaatiota – uutisia – kertyy. Uutisia ei voida kirjoittaa etukäteen. Ennustaminen on taloustieteissä laajaa, ja sille on hyvin suuria yhteiskunnallisia tarpeita. Rajaudun tässä kirjoituksessa pääosin ajalliseen eli tulevaisuuden ennustamiseen. Tyypillinen ajallinen ennuste koskee kokonaistaloudellisia suureita, kuten tuotannon määrää (BKT), inflaatiovauhtia, työttömyysastetta ja julkisen talouden alijäämää. Tällainen ennustaminen on keskittynyt keskuspankkeihin, valtiovarainministeriöihin, ennustelaitoksiin, pankkeihin, kansainvälisiin organisaatioihin jne. Syynä on se, että huolellisesti tehtynä ennustaminen vaatii laajoja henkilöresursseja. Ennustaminen ei ole pelkästään ajallista. Entä–jos-tarkastelut ja talouspolitiikan toimien arviointi voidaan myös katsoa ennustamiseksi. Tällaiset tarkastelut kysyvät esimerkiksi: Miten investoinnit reagoivat pääomaverotuksen muutoksiin? Miten kotihoidon tuki vaikuttaa naisten 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 työn tarjontaan? Miten päästökauppajärjestelmä vaikuttaa hiilidioksidipäästöihin eri maissa? Miten pankkien pääomavaatimukset vaikuttavat pankkiluottojen tarjontaan? Ennuste on aina ehdollinen. Ennusteet ovat ehdollisia käytetylle mallille. Tämän lisäksi ajalliset ennusteet ovat ehdollisia ennustehetkellä vallitsevalle talouden tilalle ja usein myös oletukselle harjoitetusta talouspolitiikasta. Entä–jos-tarkastelut ja politiikka-analyysit ovat ehdollisia tarkastelun kohteena olevalle politiikkatoimenpiteelle. Kirjoituksen alussa mainittu esimerkki korostaa sitä talousennustamisen erityispiirrettä, että taloudenpitäjät (mukaan lukien politiikan tekijät) saattavat muuttaa käyttäytymistään ennusteen seurauksena. Toinen erityispiirre on se, että monet taloutta kuvaavat suureet pystytään mittaamaan vain epätarkasti. Vaikeutta lisää se, että mitattu arvo tarkentuu ajan myötä. Kuluttajat ja yritykset reagoivat joihinkin uutisiin hitaasti. Tämä luo ennustettavaan ilmiöön pysyvyyttä (ajallista hitautta), joka mahdollistaa tulevaisuutta koskevan ennustamisen. Ennustamisen työkalut, ennustemallit, hyödyntävät tätä pysyvyyttä. Yksinkertaisimmillaan ennustemallit ovat joukko kansantalouden tilinpidon (eräänlaisen kirjanpidon) identiteettejä, mutta jo tietokoneistumisen alkuajoista lähtien ennusteiden laadinnassa on käytetty taloudenpitäjien käyttäytymistä kuvaavia malleja. Näiden lisäksi ennusteiden apuna käytetään myös tilastollisia malleja, jotka nojaavat aineistossa oleviin säännönmukaisuuksiin ilman varsinaista talou delliseen käyttäytymiseen liittyvää tulkintaa. Koska mallit ovat jo määritelmänsä mukaisesti epätäydellisiä kuvauksia tarkasteltavasta ilmiös tä, nojaavat ennusteet myös harkintaan. Harkinnassa mallin tuottamaa tietoa täydennetään ennustajan omalla näkemyksellä. Talouspolitiikassa on lähihistoriassa tehty kaksi isoa erehdystä, jotka ovat vaikuttaneet taloustieteen tutkimuksen uudelleensuuntautumiseen. Ennustevirheet ovat osaltaan olleet näiden politiikkavirheiden taustalla. Ensimmäinen näistä liittyy inflaation kiihtymiseen 1970-luvulla ja toinen vuonna 2008 iskeneeseen finanssikriisiin. Ensimmäinen öljykriisi vuonna 1973 iski voimakkaasti maailmantalouteen ja nosti inflaation sodanjälkeisen taloushistorian kannalta ennennäkemättömiin lukuihin sekä johti voimakkaaseen työttömyyden kasvuun. Talouden ennustemallit nojasivat niin sanottuun Phillipsin käyrään (inflaation ja työttömyyden välinen negatiivinen riippuvuus) ja suosittelivat löysää finanssi- ja rahapolitiikkaa vastauksena kohonneeseen työttömyyteen. Tämä kiihdytti inflaatiota edelleen ja johti finanssipolitiikan ekspansion myötä yhä kasvaviin budjettialijäämiin. Ennustemallit eivät ymmärtäneet odotusten roolia inflaation ja työttömyyden välisessä suhteessa, vaikka Edmund Phelps (1968) ja Milton Friedman (1968) olivat siitä varoittaneet. Sodanjälkeinen talouspolitiikka oli nojannut Phillipsin käyrään ja hyödyntänyt sitä – osin menestyksekkäästi – talouspolitiikan mitoittamisessa. Talouden ohjaus oli muuttunut insinöörimäiseksi optimiohjaukseksi. Inflaation ja työttömyyden yhtäaikaisen nousun selittäminen tarvitsi uutta lähestymistapaa, jossa taloudenpitäjien ei oletettu mekaanisesti reagoivan yksinomaan menneeseen vaan muodostavan odotukset tulevista tapahtumista ja politiikkatoimenpiteistä (ratio naalisten odotusten mallit). Uusien mallien selkeä johtopäätös oli myös se, että harkinnanvaraisesta politiikasta kannatti siirtyä selkeään, odotukset ankkuroivaan sääntövaraiseen talouspolitiikkaan (erityisesti rahapolitiikan osalta). Maailmantaloudessa – erityisesti Yhdysvalloissa – alkoi 1980-luvun alun jälkeen kohtuullisen rauhallinen kausi: inflaatio vakiintui alhaiselle tasolle ja talouden kasvuvauhdin vaihtelut olivat melko vähäisiä. Rahapolitiikka tähtäsi ensisijaisesti inflaation ankkuroimiseen. Ennustemallit kehittyivät palvelemaan tätä tavoitetta. Finanssipolitiikan 1970-luvun epäonnistumisen myötä sen roolia pidettiin vähäisenä. Pörssiromahdukset ja finanssikriisit olivat lyhyitä ja paikallisia, joten myös rahoitusmarkkinoiden rooli malleissa oli pieni. Rauhallinen ajanjakso päättyi Yhdysvalloissa puhjenneeseen finanssikriisiin, joka syksyllä 2008 eskaloitui maailmanlaajuiseksi. Sen leviämisen nopeus ja syvyys tulivat suurena yllätyksenä. Ennustevirheet olivat hyvin suuria. Makrotaloustieteen tutkimus on tämän vuoksi suuntautunut voimakkaasti rahoitusmarkkinajäykkyyksien tutkimiseen: Google Scholar -hakujen osumat termille ”financial frictions” ovat lähes viisinkertaiset ajanjaksolla 2008–15 verrattuna ajanjaksoon 1980–2007. Tämän lisäksi finanssipolitiikka, likviditeettiloukku ja mallien epälineaarisuus ovat palanneet aktiivisen tutkimisen kohteeksi1. Tämä voimakas uudelleen suuntautuminen nojaa laajassa määrin sekä 1930-luvun suurta lamaa koskevaan tutkimukseen että mikrotaloustieteen saralla tehtyyn epäsymmetrisen informaation ja peliteorian tutkimukseen. Lähteet Friedman, Milton (1968) The Role of Monetary Policy. American Economic Review, Vol. 58, No. 1 (Mar., 1968), 1–17. Phelps, Edmund S. (1968). Money-Wage Dynamics and Labor Market Equilibrium. Journal of Political Economy 76 (S4): 678–711. doi:10.1086/259438 Kirjoittaja on Helsingin yliopiston taloustieteen professori. Kirjoitus perustuu yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön (TINT) järjestämällä tieteidenvälisen keskustelun foorumilla (AID: www.helsinki.fi/tint/aid.htm) 8.12.2014 pidettyyn puheenvuoroon. 1 Ks. Olivier Blanchardin puhe, 2014, https://agenda. weforum.org/2014/10/olivier-blanchard-financialcrisis-macroeconomics/ T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 33 Ei tiedettä ilman ennustuksia Syksy Räsänen Hahmottelen ennustamista tieteessä, käyttäen esimerkkeinä hiukkasfysiikkaa ja kosmolo giaa. Sana tiede tarkoittaa tässä luonnontiedettä laajasti ymmärrettynä, eli karkeasti sanottuna rationaalisia yrityksiä selvittää sitä, millainen fysikaalinen todellisuus on. En väitä näiden huomioiden olevan omaperäisiä. ”Itseä on helpoin huijata” Tieteen tavoitteena on selvittää, mikä on totta, eli millainen asiaintila maailmassa vallitsee, ja ymmärtää miksi näin on. Tieteellinen teoria on rakennelma, joka antaa maailmasta ei-subjektiivisia lausuntoja, joiden todenperäisyys on periaatteessa mahdollista varmistaa vertaamalla havaintoihin. Sana ei-subjektiivinen viittaa siihen, että eri henkilöt päätyvät, toisistaan riippumatta, samoihin lausuntoihin. Tällaisia lausuntoja on kahdenlaisia: sellaisia, jotka koskevat menneitä havaintoja ja sellaisia, jotka koskevat tulevia havaintoja. Keskityn aiheen mukaisesti jälkimmäisiin, eli ennustuksiin. Ne ovat tärkeitä kahdesta syystä. Ensinnäkin, voi olla eduksi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Vaikkapa sään tuntemisesta on ilmeistä hyötyä. Toisaalta teknologinen kehitys perustuu fysiikan ennustusten ymmärtämiselle ja varmentamiselle, esimerkiksi elektroniikan tapauksessa kvanttikenttäteoriaan. Toisekseen, ilman ennustuksia on vaikea tietää, onko teoria oikein. Paikkansapitävä teoria on välttämättä sopusoinnussa menneiden havaintojen kanssa, ja erityisen vakuuttavaa on se, jos teoria pystyy selittämään sellaisia menneisyyden havaintoja, joita ei ole muiden teorioiden puitteissa tyydyttävästi ymmärretty. Vuonna 1915 esitetty yleinen suhteellisuusteoria selitti 1850-luvulta asti tunnetun tekijän Mer- 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 kuriuksen radan kiertymisessä, ja tällä oli suuri merkitys teorian hyväksymiselle. Menneissä havainnoissa on kuitenkin se ongelma, että on helppo keksiä järkeviä mutta virheellisiä selityksiä asioille, jotka jo tietää. Richard Feynmanin, joka oli yksi kvanttikenttäteorian kehittäjistä, yllä oleva sitaatti viittaa tähän1. Vaikka teorioiden lausunnot eivät riipu esittäjästä, on mahdollista ensin vakuuttua siitä, mikä on oikea selitys ja sitten sovittaa se teoriaksi, joka selittää menneet havainnot jollain monimutkaisella tavalla, jota kuvittelee luonnolliseksi. Toinen ongelma on se, että havaintoja voi usein selittää eri tavoilla. Tällöin valinta teorioiden välillä edellyttää toisistaan eroavia ennustuksia. Lisäksi teoriat ennustavat usein asioita, joihin ei muuten olisi tullut kiinnitettyä huo miota, ja vievät siten ymmärrystä eteenpäin. Esimerkiksi hiukkasfysiikassa on olemassa suureellisen vaatimattomasti nimetty Standardimalli. Se selittää onnistuneesti kaikki hiukkaskiihdyttimissä tehdyt havainnot (ja on ennustanut niitä oikein vuosikymmeniä). On olemassa satoja Standardimallin laajennuksia, jotka ovat sopusoinnussa menneiden havaintojen kanssa, mutta joiden ennustukset eroavat toisistaan. Ilman uusia havaintoja ei ole mahdollista selvittää, mikä niistä on oikein (vai ovatko ne kaikki väärin). Vaikka laajennuksia olisi vain yksi, niin ilman ennustuksia ei voisi tietää pitääkö se paikkansa. Yleisen suhteellisuusteorian tapauksessa sen ennustaman valon taipumisen näkeminen Auringon lähellä vuonna 1919 oli tärkeä osoitus teorian oikeellisuudesta, vaikka Merkuriuksen radan muutos oli havaintona luotettavampi. 1 Richard Feynman, valmistujaispuhe California Institute of Technologyssä, 1974. Huomattakoon, että ei ole oleellista, minä aikana tapahtuneita asioita havainto koskee, ainoastaan se, milloin havainto tehdään. Esimerkiksi kosmologiassa lähes kaikki havainnot liittyvät menneisyyden tapahtumiin. Kosminen mikroaaltotausta muodostui 13 miljardia vuotta sitten, mutta ennen kuin se oli havaittu, kaikki sitä koskevat kosmologisten teorioiden lausunnot olivat ennustuksia. On yhä mahdollista tehdä ennustuksia niistä kosmisen mikroaaltotaustan piirteistä, joita ei ole vielä tarkkaan mitattu. Esimerkiksi geologiassa ja ilmastotutkimuksessa on samanlaisia piirteitä. Ennustuksilla on siis keskeinen, käytännössä välttämätön, rooli sen varmistamisessa, onko teoria totta, riippumatta siitä, ovatko ennustukset käyttökelpoisia. Esimerkiksi kosmologian ennustuksista ei ole mitään nähtävissä olevaa käytännön hyötyä. Mutta ennustusten tekemistä ei voi sivuuttaa sillä, että sanoo haluavansa vain ymmärtää asioita. Ilman ennustusten tarkistamista ei tiedetä, koskeeko ymmärrys todellisuutta vai virheellisen teorian kuvaamaa mielikuvitusmaailmaa. ”Tiede etenee hautajaiset kerrallaan” Kun on korostettu sitä, että on tärkeää että teoriat tekevät oikeita ennustuksia, on syytä tarkentaa kuvaa: suuri osa teorioiden ennustuksista on väärin, ja teorioiden kyky ennustaa asioita on rajoitettu. Ennen kuin jokin ilmiö ymmärretään, siitä on yleensä kilpailevia teorioita. Jos ne eivät osoittaudu samaksi teoriaksi eri vaatteissa, niin ne ovat keskenään jossain suhteessa ristiriitaisia. (Esimerkiksi kvanttimekaniikasta kehitettiin erillinen matriisiteoria ja aaltofunktioteoria, jotka jälkikäteen ymmärrettiin yhtäpitäviksi.) Ristiriitaisista teorioista korkeintaan yksi voi olla oikein. On tietysti mahdollista, että kaikki esitetyt teoriat ovat sellaisenaan väärin, mutta joissakin niissä on paikkansapitäviä piirteitä. Esimerkiksi Peter Higgsin vuonna 1964 esittämä teoria siitä, miten hiukkaset voivat saada massat oli yksityiskohdissaan väärin, mutta idean toteutus Standardimallissa on osoittautunut oikeaksi. Senkin jälkeen, kun löydetään jotakin ilmiötä kuvaava oikea teoria, on asioita, joita sillä ei pystytä ennustamaan. Tähän on kolme syytä. Ensimmäinen ja mielenkiinnottomin syy on se, että ihmiset tekevät virheitä. Mutta koska teorioiden lausunnot määriteltiin alussa ei-subjektiiviseksi, tässä ei oikeastaan ole kyse virheellisistä ennustuksista, vaan väärinkäsityksestä siitä, mitä teoria ennustaa. Inhimillisiin rajoituksiin liittyy toinenkin ongelma: joidenkin ennustusten laskeminen teoriasta voi olla ylivoimaista, vaikka se olisi periaatteessa mahdollista. Esimerkiksi yksi Standardimallin osa on teoria nimeltä QCD, joka kuvaa kvarkkien ja gluonien vuorovaikutusta ja sitä, miten ne sitoutuvat protoneiksi, neutroneiksi ja muiksi hadroneiksi. QCD määrää sen, millaisia hadronit ovat ja miten ne vuorovaikuttavat (muilla Standardimallin osilla on tässä myös pieni osuus). Hadroneja koskevien lakien, eli ydinfysiikan, johtaminen QCD:stä on kuitenkin ihmisten kykyjen ulottumattomissa ilman supertietokoneita, ja niidenkin avulla siinä on onnistuttu vain hyvin rajoitetusti. Sää on arkisempi esimerkki: on mahdotonta luotettavasti ennustaa sään yksityiskohtia muutamaa päivää pidemmälle siksi, että ilmakehä on niin monimutkainen ja alkuarvoille herkkä järjestelmä. Kiinnostavin ennustamisen epäonnistuminen liittyy siihen, että teorioilla on rajoitettu pätevyysalue. Jotkut pätevyysalueen rajoitukset ovat selviä jo teoriaa muotoiltaessa, toiset paljastuvat vasta kun ennustuksia verrataan havaintoihin. Tällöin teoriaa ymmärretään paremmin, koska tiedetään tarkemmin, mihin sitä ei voi soveltaa. Esimerkiksi ydinfysiikassa protoneita ja neutroneita käsiteltiin pistemäisinä hiukkasina, kunnes havaittiin, että niillä on sisärakennetta, jonka kuvaamiseen kehitettiin QCD. Yleisen suhteellisuusteorian ja Standardimallin pätevyysalueen rajat eivät ole vielä tulleet vastaan, vuosikymmenien mittavasta etsinnästä huolimatta. Näiden teorioiden ennustusten menestystä pidetään ongelmana, koska sen takia ei ole päästy käsiksi tietoon siitä, mitä niiden tuolla puolen on. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 35 Epäonnistuneet ennustukset ovat portti laajempaan ymmärrykseen. Yllä oleva Max Planckin, joka on yksi kvanttimekaniikan kehittäjistä, nimiin laitettu otsikkositaatti viittaa näkemykseen, jonka mukaan teoria ei syrjäytä edeltäjäänsä siten, että vanhan teorian kannattajat vakuuttuvat sen paremmuudesta, vaan siksi, että he kuolevat pois ja uusi sukupolvi oppii uuden teorian vailla ennakkoluuloja. Mutta se kelpaa myös kuvaamaan teorioiden menehtymistä tieteilijöiden kuoleman sijasta. ”Kosmologit ovat usein väärässä, mutta eivät koskaan epäröi” Ajatusrakennelmat, jotka eivät tarjoa ennustuksia eivät kuitenkaan ole – ainakaan vielä – tieteellisesti hyödyttömiä, koska ne saattavat kehittyä ennustusvoimaisiksi teorioiksi. Teoriat aloittavat elämänsä vajaamuotoisina, usein spekulatiivisina, ideoina. Alussa niitä ei ymmärretä kunnolla, eikä niillä yleensä ole selkeitä ennustuksia, jos on niitä lainkaan. Jotkut ideat kehittyvät teorioiksi, jotka ymmärretään vähintäänkin kohtuullisesti ja joilla on ennustuksia. Kun ennustuksia on testattu, ne on huomattu paikkansapitäviksi ja teoria ymmärretään hyvin, se voidaan katsoa varmennetuksi, vaikka sen pätevyysalue voikin olla pitkään epäselvä. Joillakin ideoilla voi kestää pitkään kehittyä teorioiksi, eikä ole selvää, missä vaiheessa idea pitäisi hylätä ja todeta, että siitä ei tule teoriaa. Joskus tämä tapahtuu vasta silloin, kun keksitään samasta aiheesta parempi idea. On kui- 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 tenkin tärkeää, että tutkijat ovat rehellisiä siitä, missä vaiheessa teorian kehitystä ollaan. Ennustusten meneminen väärin ei ole ongelmallista, jos teoria ei ole vielä kunnolla kasassa. Mutta silloin teoriaa ei voi käyttää maailman selittämiseen, ainakaan ilman isoa kysymysmerkkiä. Kun sanotaan, että teoriaan voi luottaa, niin sen ennustusten pieleen meneminen kertoo joko inhimillisistä virheistä laskuissa, käytettyjen havaintojen ongelmista tai pätevyysalueen ylittämisestä. Tai sitten siitä, että kyseessä ei itse asiassa ole tieteellinen teoria, eikä sen väitetyille ennustuksille pidä antaa sen enempää arvoa kuin arvauksille. Väliotsikkona oleva sitaatti on laitettu suprajohtavuuden teoriaa kehittäneen fyysikko Lev Landaun nimiin. Viime vuosisadan alkupuolella kosmologiassa ja tähtitieteessä oli paljon spekulaatiota ja väitteet maailmankaikkeudesta olivat kohtuuttoman varmoja, mutta tilanne muuttui 1990-luvulla. Nykyään kosmologiset havainnot ovat tarkkoja, analyysi on huolellista epävarmuutensa suhteen ja tutkijat ovat pettyneitä, kun vallitseva teoria ei ole vielä osoittautunut vääräksi. Näin saattaa käydä muillakin aloilla. Kirjoittaja toimii teoreettisen fysiikan lehtorina Helsingin yliopistossa. Kirjoitus perustuu yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön (TINT) järjestämällä tieteidenvälisen keskustelun foorumilla (AID: www.helsinki.fi/tint/aid.htm) 8.12.2014 pidettyyn puheenvuoroon. Prognoosi vai diagnoosi? Heikki Järvinen Ilmakehän virtausta kuvaavat fysiikan perusyhtälöt sisältävät aikaulottuvuuden ja tämä mahdollistaa niiden käytön sään ennustamiseen. Newtonin toisen liikelain mukaan kappaleen, eli kuvitellun pienen ilmapaketin, kiihtyvyys on yhtä kuin siihen vaikuttavien voimien summa massayksikköä kohden. Kiihtyvyys on puolestaan sama kuin nopeuden muutos aikayksikössä. Ennustamisen avainkohta on juuri tässä yhtälön aikariippuvuudessa. Kun vaikuttavat voimat tunnetaan, voidaan ilmakehän virtauksen nopeusjakaumaa viedä ajassa pieni hyppäys eteenpäin eli tehdä tulevaisuudessa vallitsevaa nopeusjakaumaa koskeva ennuste. Tämän aikariippuvuuden vuoksi sääennusteita voidaan laatia ”prognostisessa” mielessä. Aikariippuvuuden puuttuminen käytettävistä yhtälöistä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voitaisi ennakoida tulevia tapahtumia. Jos tarkasteltavan systeemin muuttujia sitoo toisiinsa diagnostinen yhteys – siis sellainen yhtälö, jossa aikaulottuvuutta ei lainkaan esiinny – voidaan tässäkin tapauksessa ennakoida, mitä yhdelle muuttujalle tapahtuu toisen tai toisten muuttuessa. Tämä olisi ennustamista ”diagnostisessa” mielessä. Ilmakehässä esimerkiksi kaasujen tilanyhtälö sitoo toisiinsa paineen, lämpötilan ja ominaistiheyden arvot ilmakehän kaasuille ominaisen kaasuvakion kautta. Nämä kolme muuttujaa eivät siis voi vaihdella vapaasti esimerkiksi niin, että yhden muuttujan arvo kasvaisi ja toiset pysyisivät ennallaan. Ei, se rikkoisi tilanyhtälöä vastaan. Diagnostinen ennakoiminen on kuitenkin aivan mahdollista: jos haluat nostaa lämpötilaa, niin pyri lisäämään painetta. Tai, paineen, lämpötilan ja ominaistiheyden arvoja mittaamalla voit ”ennustaa” kaasuvakion arvon tuntematta kaasun koostumusta. Kaasujen tilanyhtälö on johdettu kaasujen käyttäytymistä koskevien mittausten pohjalta. Tutkijat kykenivät aluksi selvittämään pareittain muuttujien väliset riippuvuudet ja nämä muodostetut toisistaan näennäisesti riippumattomat lait yhdistettiin myöhemmin yhdeksi yleisesti päteväksi kaasulaiksi. Fysiikassa on mahdollista laboratoriossa eristää ilmiö häiritsevistä tekijöistä ja mitata vain kiinnostuksen kohteena olevaa ilmiötä. Laboratoriot ovatkin olleet se avaintekijä, joka selittää klassisen fysiikan kehitystä ”valmiiksi” tieteeksi – valmiiksi siinä mielessä, että sen peruslakeihin voi luottaa. Kaikilla tieteenaloilla ei näin tietenkään ole. Esimerkiksi taloustieteessä tuskin on edes olemassa aikariippuvuutta sisältävää prognostista systeemin kuvausta, ja diagnostisten yhteyksien kuvausten muodostaminen on hidasta lukuisten häiriötekijöiden vaikuttaessa samanaikaisesti tutkittaviin ilmiöihin. Pelkkä looginen päättely ei kuitenkaan johtane diagnostisten yhteyksien löytymiseen vaan systeemiä kuvaavia muuttujia on mitattava tavalla tai toisella. Takaisinkytkennät Luonnontieteissä ennusteet eivät yleensä vaikuta systeemien käyttäytymiseen yhtä tuntemaani poikkeusta lukuun ottamatta. Ilmastoennusteita laadittaessa ihmiskunnan tulevia ilmastotoimia, energiainnovaatioita tai muita vastaavia tekijöitä ei voida tietää. Siksi ilmastoennusteita laaditaan suuri joukko olettaen kullekin ennusteelle tietty skenaario ihmiskunnan tulevasta toiminnasta ja käyttäytymisestä. Ennusteet ovat näin ehdollisia tuleville päätöksille: mikäli tiettyihin määrällisiin hillintätoimiin ryhdytään, voidaan lämpeneminen rajoittaa esimerkiksi kahteen asteeseen. Epävarmuus Suomessa nähtiin taannoin lähes täydellinen auringonpimennys. Osasimme odottaa sitä, T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 37 koska se oli ennustettu etukäteen, ja se myös tapahtui ennustetusti niin kuin almanakkaan oli painettu jo vuotta aiemmin. Vai tapahtuiko se sittenkään aivan ennustetusti? Rannekellosta katsoen ennuste meni tietysti aivan nappiin ja onnittelut siitä tähtitieteilijöille. Tähänkin ennusteeseen liittyy kuitenkin epävarmuus, joka palautuu kahteen virhelähteeseen: lähtötilanteen ja ennustemallin virheisiin. Aurinkokunnan kappaleiden massat ja sijainnit eivät ole lähtöhetkellä täsmälleen tiedossa ja ennustamiseen käytettävä malli sisältää yksinkertaistuksia ja puutteita. Tällaisilla prognostisilla virheillä on taipumus kasvaa ennustejakson pituuden kasvaessa, ja ennen pitkää rannekello riittäisi ennustusvirheen toteamiseen. Tästä huolimatta ei voi muuta kuin ihailla tähtitieteilijöiden kykyä ennustaa tulevia tapahtumia. Sääennusteiden virhe on luonteeltaan hyvin samantapainen kuin planeettojen liikkeiden ennusteisiin sisältyvä virhe. Sääennusteiden virhe vain kasvaa paljon nopeammin, jo parissa viikossa virhe voi olla niin suuri, ettei ennusteen voi katsoa sisältävän juuri enempää informaatiota kuin mitä ilmastollisesta sääennusteesta voisi päätellä. Verifiointi Sääennusteiden virheitä analysoidaan ahkerasti jälkikäteen. Ennustusvirheitä tutkimalla saadaan tietoa ennustusjärjestelmän puutteista ja niitä osataan saadun tiedon perusteella poistaa ja saada ennusteita entistä tarkemmiksi. Eri mallien tuottamia ennusteita verrataan myös systemaattisesti keskenään. Ennustusvirheitä tutkimalla paranee samalla käsitys ennusteiden epävarmuudesta. Tämähän on keskeinen asia ennusteiden hyödyntämisen näkökulmasta. Epävarmuuden kommunikointi Edellä tarkastellut ennustusongelmat – sääennusteet ja auringonpimennyksen ennusteet – ovat pohjimmiltaan probabilistisia. Niissä alkutilan todennäköisyysjakauma tunnetaan ja se kuvautuu epälineaaristen malliyhtälöiden myötä ennusteen todennäköisyysjakaumaksi. Sen huippukohta kertoo uskottavimman ennusteen 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 ja jakauman muoto erilaisten vaihtoehtojen todennäköisyyksistä. Ennen kaikkea voidaan kumulatiivisesta ennustejakaumasta tarkastella todennäköisyyksiä erilaisten kynnysarvojen ylittämiseen. Käyttäjä voi määrittää itse omalle toiminnalleen kriittiset raja-arvot, joissa hänen on esimerkiksi ryhdyttävä suojatoimiin tai hänelle avautuu mahdollisuus aloittaa jokin uusi toimi. Tuntemalla pelkästään jakauman huippukohta monissakaan tapauksissa ei voida määrittää omaan toimintaan liittyviä tulevia riskejä. Ennustesuureiden todennäköisyysjakauma on hyvin informatiivinen tapa esittää ennusteiden tietosisältö. Siinä, missä yksittäisen ennuste voi joko osua hyvinkin kohdalleen tai mennä pieleen, kertoo todennäköisyysennuste mahdollisuuksien koko kirjon. Auringonpimennyksen ennustamisen virhe on niin pieni, että sitä ei ole ollut tarpeen laajemmin kertoa yleisölle; minuutinkaan virhe ilmiön alkamisajassa ei olisi haitannut omaa harrastelijahavainnointiani. Sääennusteiden epävarmuus on kuitenkin jo muutaman päivän ennusteissa niin suuri, että se on kerrottava ennusteiden käyttäjille. On epäselvää, miten käyttäjät ovat oppineet käyttämään hyväkseen tätä tietoa, mikä on edellytyksenä sääriskien minimointiin. Näiden kahden tapauksen perusteella vaikuttaa siltä, että ennusteen epävarmuuden kommunikointi on sitä tärkeämpää mitä merkittävämpi epävarmuus ennusteeseen sisältyy. Monilla aloilla ennustemallit perustuvat diagnostisten yhteyksien käyttöön ja näihin liittyy mahdollisesti suurikin epävarmuus. Vaikutelmani kansalaisena on se, että epävarmuuksista ei juurikaan kerrota, mutta minun oletetaan tuntevan ne jotenkin. Joskus tieto, johon liittyy suurikin epävarmuus ja joka on selkeästi kerrottu, saattaa vaikuttaa toimiini enemmän kuin tarkempi tieto, jonka epävarmuudesta en löydä mainintaa. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston meteorologian professori. Kirjoitus perustuu yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön (TINT) järjestämällä tieteidenvälisen keskustelun foorumilla (AID: www.helsinki.fi/tint/aid.htm) 8.12.2014 pidettyyn puheenvuoroon. TIETEEN KOHTAAMISIA Kui tämmöttii? Riitta Mustonen Pari viikkoa Turun yliopiston kehitysjohtajana on takana. Yliopistossa tuli vuoden vaihteessa voimaan organisaatiouudistus, jonka tavoitteena on koota tutkimukseen toimialaan liittyvät tukitoimet ja strategiset kehittämistoimet yhteen. Syntyi Turun yliopiston Kehittämispalvelut. Kui tämmöttii? Eli miksi ja miten tähän päädyttiin? Tieteen teko muuttuu, mutta niin muuttuu myös ympäröivä yhteiskunta ja sen vaatimukset. Yliopistoilta odotetaan mitattavia tuloksia. Yliopistojen on menestyttävä keskinäisessä kilpailussa ulkopuolisesta rahoituksesta, parhaiden rekrytoimisessa ja houkuttelevien tutkimus ympäristöjen luomisessa. Tutkimusjulkaisujen määrän ja laadun kehitystä seurataan tiiviisti. Kansallinen TUHA-verkosto (Korkeakoulujen tutkimuksen tuen ja hallinnon verkosto) korostaa korkeatasoisen ja vaikuttavan tutkimuksen tukemista. Tarvitaan vuorovaikutusta ja yhteistyötä, kokemusta ja tiedon jakamista, koordinaatiota ja yhteistä vaikuttamista. Tuki on tervetullutta niin yliopistojen johdossa kuin tutkijoiden ja asiantuntijoidenkin tasolla. Kehittämispalveluiden perustaminen on osa Turun yliopiston hallinnon rakenteita ja prosesseja koskevaa ja nyt päättynyttä selvitystyötä (HalRake). Selvitystyön tavoitteena oli yliopiston hallinto- ja tukipalveluiden hallittu keventäminen ja hallintokustannusten pienentäminen suhteessa yliopiston kokonaismenoihin. Kaksivuotisen selvitystyön aikana yliopistopalveluissa on tehty lukuisia muutoksia liittyen mm. talousja henkilöstöhallintoon, tilahallintoon ja -palveluihin, opintohallintoon ja kirjastopalveluihin. HalRakea on esitelty johtoryhmissä, laitosjohtajatapaamisissa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa. Lisäksi on järjestetty työpajoja, info- ja ja keskustelutilaisuuksia. Yliopistolaiset ovat saaneet antaa palautetta suunnitelmista ja selvitystyön loppuraportista on saatu lausunnot tiedekunnilta, erillisiltä laitoksilta ja ylioppilaskunnalta. Asia on ollut säännöllisesti esillä yliopiston hallituksessa. HalRaken ensisijainen tavoite on ollut palvelujen ja hallinnon tehostaminen, ei henkilöstön vähentäminen. Sivistystyönantajien keräämien tietojen mukaan (Sivistystyönantajat ry, Tilastojulkaisu 2014 yliopistot) Turun yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrä on kasvanut (+2,8 %) ja muun henkilökunnan määrä vähentynyt (-1,4 %) (syksystä 2013 syksyyn 2014). Turun yliopiston linjana on, että ytmenettelyä vältetään. Tässä on onnistuttu hyvin. Se, mihin nyt seuraavassa vaiheessa keskitytään, on tutkimusedellytysten tukeminen ja niiden kehittäminen. Kehityspalvelut on perustettu tätä varten. Yliopistossa on toki jo toteutettu paljon näitäkin tukitoimia. Tiedekunnat ja laitokset ovat kuitenkin erilaisia, samoin niiden tarpeet ja resursointi. On toimintoja, jotka ovat hajallaan ja toisaalta strategisesti merkittäviä kehittämiskohteita, joilta puuttuu yliopiston tasolla kotipesä. Yhteisiä tarpeita siis on ja kehitettävää riittää. Kansainvälinen yhteistyö, tutkimusinfrastruktuurit, tutkijakoulutus, kilpaillun tutkimusrahoituksen hakeminen, laatutyö, innovaatiopalvelut, koulutusvienti – kaikki nämä ovat esimerkkejä aihepiireistä, joihin organisaatiouudistuksella halutaan nyt voimallisesti pureutua. Joissakin asioissa riittää pelkkä koordinointi, jotkut tukitoimet sen sijaan vaativat enemmän pohdintaa ja yliopiston sisäistä järjestäytymistä. Tiedekunnat ja laitokset voivat oppia toisiltaan ja hyviä käytänteitä tulee levittää. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 39 Oma perehdytykseni kehitysjohtajana on täydessä vauhdissa ja edessä on mielenkiintoinen tehtäväkenttä. Turun yliopisto on näyttäytynyt uudelle työntekijälle innostavana, tiukasti tulevaisuuteen katsovana ja kehittämistyöhön sitoutuneena. On vankka halu rakentaa entistä korkeatasoisempi ja vaikuttavampi tulevaisuuden yliopisto. Tätä tavoitetta tukevat myös valmisteilla olevat tutkimuksen kansainvälinen kokonaisarviointi ja yliopiston uusi strategia. Kirjoittaja on Turun yliopiston kehitysjohtaja. BIOTALOUDEN TUTKIMUSYMPÄRISTÖ Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy on rakentanut biomassan jalostamiseen tähtäävän tutkimus- ja pilotointikeskuksen Espoon Kivenlahteen. Bioruukki tarjoaa yrityksille maailmanluokan puitteet uusien teknologioiden kehittämiseen sekä kansallisen biotalousstrategian toteuttamiseen. Se toimii Suomelle tärkeillä puhtaan teknologian alueilla, joita ovat bioenergia, biomassan hyödyntäminen arvotuotteiksi (mm. biokemikaaleiksi) sekä kierrätys. Kyseessä on yksi merkittävimmistä VTT:n investoinneista tällä vuosikymmenellä ja suurin biotalouden tutkimusympäristö Pohjoismaissa. Se palvelee yritysten prosessi- ja tuotekehitystoimintaa sekä VTT:n ja sen tutkimuskumppaneiden projekteja. Bioruukki yhdistää VTT:n kemian, energian ja biomassan käsittelyyn liittyvän osaamisen. Se tarjoaa mahdollisuuden selvittää, mitkä biojalostamokonseptit ja ideat ovat sekä teknisesti että taloudellisesti järkeviä. Erityisesti tämä koskee biopolttoaineiden ja arvokkaiden kemikaalien tuotantomenetelmien kehitystä. * noin 60 antikvaarista kirjamyyjää * yli 50 esittelypistettä *seminaareja * keskusteluja * konsertteja * Lasten omat kirjapäivät * telttaravintola * Runoklubi * vapaa pääsy Elämäsi kirjan löytöpaikka! www.vanhankirjallisuudenpaivat.com 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 KESKUSTELUA Uskontoasiantuntijuuden eri muotojen ja kriittisen position esittelyä Anna Haapalainen, Jere Kyyrö ja Tuomas Äystö Viime aikoina on käyty runsaasti keskustelua uskontoa koskevasta asiantuntijuudesta ja sen välttämättömyydestä yhteiskunnallisen keskustelun ja päätöksenteon tukena (ks. esim. Aamulehti 24.1.2015; Seurakuntalainen 28.1.2015). Uskontoa koskevaa asiantuntijuutta tulee lisätä, mutta samanaikaisesti tulisi kiinnittää huomiota siihen, mitä uskontoasiantuntijuudella tarkoitetaan. Avaamme tässä puheenvuorossa uskontoon liittyvän asiantuntijuuden eri muotoja sekä esittelemme kriittistä uskontotiedettä edustavan näkökulman uskonnon asiantuntijuuteen (kriittisestä uskontotieteestä, ks. Taira 2015). Tarvetta akateemiseen uskontoasiantuntijuuteen on perusteltu muun muassa Pariisin terrori-iskulla. Tällä erityisasiantuntijuuden tarpeella taas on perusteltu teologian asemaa yliopistollisena oppiaineena. Seurakuntalainen-lehti käsitteli aihetta näin: Me [teologinen tiedekunta] edistetään ja koulutetaan ihmisiä uskonnon asiantuntijoiksi. Kun ajatellaan viime aikojen tapahtumia, niin juuri nyt pitäisi olla selvää, että uskonnon akateemista asiantuntemusta tarvitaan, Dunderberg kertoo Seurakuntalaiselle. (Seurakuntalainen 28.1.2015.)1 Keskustelu kytkeytyy osaksi laajempaa ja pidempikestoista pohdintaa uskonnon roolista ja merkityksestä niin suomalaisessa yhteiskunnassa kuin maailmallakin. Keskustelun erilaisia ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi uskonnon1 Kyseessä on Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dekaanin Ismo Dunderbergin vastaus Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wibergille, joka oli ehdottanut teologisten tiedekuntien poistamista yliopistoista kustannussyistä (Aamulehti 24.1.2015). Puhe uskontoasiantuntijuudesta liittyykin myös keskusteluihin eri tieteenalojen asemasta. opetukseen, uskonnolliseen pukeutumiseen, uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnalliseen asemaan tai eritoten evankelisluterilaisuuteen keskittyvät debatit. Toisaalta julkisen asiantuntijan rooli on herättänyt jonkin verran keskustelua uskontotieteen sisällä (ks. Taira 2015; McCutcheon 2001). Puolustaessaan teologian asemaa yliopistoissa Ismo Dunderberg kirjoittaa uskonnosta yksikössä. Lainauksesta ei käy ilmi, tarkoittaako Dunderberg esimerkiksi sitä, että kristinuskon näkökulmasta voidaan ymmärtää kaikkia muita uskontoja, tai onko olemassa universaali uskonnon kategoria, joka ilmenee eri uskonnoissa. Uskontoon yleensä liittyvän asiantuntijuuden lisäksi on olemassa tiettyjä uskontoja, niiden oppijärjestelmiä ja käytäntöjä koskevaa asiantuntijuutta, joissa keskeisellä sijalla on substanssitiedon tuottaminen. Näitä voidaan täydentää näkökulmalla, jossa uskonnon käsite ja sen käyttötavat asetetaan kriittisen tarkastelun kohteeksi. Olennaista on, kuka uskonnosta puhuu, miten siitä puhutaan, mistä lähtökohdista käsin ja millaisin seurauksin. Asiantuntijuuden muodot ja uskontoa koskevat tiedonintressit Uskonnon muodostumista tiedon kohteeksi ohjaavat erilaiset intressit. Yksinkertaistaen, ihmiset ovat eri syistä kiinnostuneita sekä tietämään että esittämään tietoa uskonnosta, mikä vaikuttaa siihen, millaista tuo tieto on. Tiedonintressit voidaan jakaa alustavasti (1) uskontojen vastaiseen, (2) uskontojen asemaa puolustavaan (apologeettiseen) ja (3) näitä välttelevään ja kärjistyneitä keskusteluja liennyttävään, suhteutta- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 41 vaan tiedonintressiin.2 Usein sekä uskonnonvastaisuus että apologeettisuus nojautuvat essentialisoiviin pelkistyksiin uskonnoista, ja tämän pelkistyksen tuloksena on jonkinlainen ymmärrys kyseessä olevan uskonnon opillisesta sisällöstä. Tämä tietyn opin uskonnon olemukseksi olettava lähtökohta jättää huomioon ottamatta sen suuren käsitysten ja käytäntöjen monimuotoisuuden, jotka uskontojen nimilappujen alle on koottu. Esimerkiksi islamin vastaiselle TheReligionofPeace-sivustolle on tuotettu uusi koraanintulkinta, joka liittyy taqiyya-periaatteeseen.3 Taqiyya on tietyssä historiallisessa tilanteessa syntynyt teologinen ajatus, jonka mukaan muslimilla on oikeus valehdella uskonnostaan pelätessään vainoa. Islamin vastaisissa piireissä tämä opinkappale on usein tulkittu niin, että muslimien omat selonteot islamista voivat olla valheellisia tämän periaatteen takia. Tästä syystä islamin vastustajat ovat lähteneet määrittelemään sitä, mikä on heidän mielestään oikeaa islamia, jolloin esimerkiksi länsimaiseen yhteiskuntaan myönteisesti suhtautuvat muslimit eivät tässä tulkinnassa täytä oikeaoppisen muslimin tunnusmerkkejä. Äärimmäinen esimerkki osoittaa sen, millaisiin ongelmiin joudutaan, kun uskontoja käsitellään sosiaalisista konteksteista irrallisina oppisisältöinä. Tämä on oppeihin keskittyvän näkökulman tuottama harha. Oikeaoppisuuspuheella voidaan ajaa erilaisia intressejä. Tällaisen valikoivan lähestymistavan sijaan uskontotieteessä ja muussa empiirisessä uskonnontutkimuksessa ei tyydytä tarkastelemaan uskontoja kontekstualisoimattomina oppisisältöinä, vaan tutkitaan käsitysten ohella myös uskonnollisia käytäntöjä. Yhtälailla apologeettisestä tiedonintressistä käsin voidaan määritellä ”oikeaa” tai ”aitoa” uskontoa. Tällöinkin pyritään asettamaan eri2 Tässä yhteydessä on tärkeää erotella yleinen ja erityinen uskonnonvastaisuus ja/tai puolustaminen: islamin vastustaja voi olla kristinuskon puolustaja tai ateisti saattaa suhtautua joihinkin tiettyihin uskontoihin suopeammin kuin toisiin. Puolustaminen ja vastustaminen saattavat siis suuntautua eri uskontojärjestelmiin samanaikaisesti, mutta myös valikoiden. 3 http://www.thereligionofpeace.com/Quran/quran. htm [viitattu 18.3.2015]. 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 laiset uskonnollisuuden muodot hierarkioihin. Autenttisuuspuhetta esiintyy myös ryhmien sisällä. Kysymykseen aitoudesta ei ole ratkaisua uskonnollisen näkökulman ulkopuolella, koska vastauksessa on vedottava uskonnolliseen auktoriteettiin (pyhät kirjat, traditio, johtajat jne.). Tämän takia emme pidä autenttisen uskonnon määrittelyä uskonnontutkijan tehtävänä. Usein uskonnon akateemiset asiantuntijat pyrkivät välttelemään apologeetikon ja vastustajan rooleja, toimien näiden sijasta suhteuttajina, sekä tuoden näkyviin vaihtoehtoisia käytäntöjä ja uskomuksia tietyistä uskonnollisista ryhmistä. Tässä tiedonintressissä tavoitteena on lisätä ja jakaa tietoa erilaisista uskonnollisista ryhmistä ja niiden sisäisestä variaatiosta sekä lieventää kärjistyneitä tilanteita uskonnollisten ryhmien ja niiden vastustajien välillä. Tälle näkökulmalle on myös tyypillistä olla ottamatta kantaa autenttisuuskysymyksiin tai olla etsimättä uskontojen ytimiä. Uskonnon määritelmät ja asiantuntijavalta Siirryttäessä yksittäisistä uskonnoista uskontoon yleensä ”uskonnon” pelkistämisen ongelmat tulevat yhä selkeämmin esiin. Uskontotieteessä on kiinnitetty huomiota siihen, miten ajateltaessa uskontoa yleensä aktivoituu prototyyppi, jonka avulla arvioidaan tiettyjen kohteiden ”uskontoutta” (Saler 2009, 167–168). Ongelmana on ollut se, että prototyyppi on rakentunut pitkälti länsimaisen kristinuskon pohjalle (ks. esim. Smith 1998). Länsimainen kristinusko on toiminut ikään kuin mittapuuna, jota vasten verraten erilaisten sosiaalisten ilmiöiden ja ryhmien ”uskontoisuutta” on mitattu. Uskonnon määrittelyllä on kuitenkin seurauk sia akateemista uskonnontutkimusta laajemminkin yhteiskunnassa. Esimerkiksi Suomessa uskonnollisten yhdyskuntien rekisteröin nistä päättävällä lautakunnalla on määrittelyvaltaa siihen, mitkä uskonnolliset yhteisöt saavat virallisen uskonnollisen yhdyskunnan aseman ja tulevat rekisteröidyiksi. Lautakunnan tämänhetkinen kokoonpano on herättänyt keskustelua sen jäsenten Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon liittyvien läheisten suhteiden takia (Helsingin Sanomat 14.4.2014). Lautakunnan uskonnon määrittelyn kriteerit perustuvat uskonnonvapauslakiin. Uskonnonvapauslain (6.6.2003) 2. luvun 7 §:ssä todetaan ”uskonnon” pohjautuvan uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan muotoihin. Määrittely on kristillissävytteinen. Pakana- ja parodiauskontojen (Karhun kansa, wiccat, pastafarit) vaikeudet saavuttaa rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan asema johtunee osaltaan niiden erilaisuudesta suhteessa prototyyppiseen uskonnon määritelmään (ks. esim. Taira 2010).4 Kriittinen uskontoasiantuntijuus Edellä esiteltyjä uskontoasiantuntijuuden ulottuvuuksia (yleinen – tietty, oppikeskeinen – käytäntökeskeinen, apologeettinen – suhteuttava – puolustava) yhdistää se, että ne tuottavat substantiaalista tietoa tai nojaavat siihen, eli ne vastaavat kysymykseen ”mitä uskonto on?” tai uskonnollisten käytäntöjen ollessa kyseessä kysymykseen ”mitä uskonnollisen yhteisön jäsenet tekevät?”. Nähdäksemme substanssitietoon nojautuva asiantuntijuus tarvitsee täydennyksekseen kriittisen näkökulman, joka kiinnittää huomiota siihen, miten substanssitieto uskonnoista valjastetaan erilaisten agendojen ajamiseen. Kriittiselle näkökulmalle ei ole olennaista pyrkiä löytämään parasta uskonnon määritelmää tai hahmotustapaa, vaan tarkastella niitä käyttökonteksteissaan. Valta-analyyttisesti on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, ketkä ja millaisella uskontoa koskevalla tiedolla operoivat ihmiset tai ihmisryhmät pääsevät edustamaan muita ihmisiä tai asettamaan omat näkemyksensä heidän edelleen. Tämä liittyy edellä mainittuun tapaukseen asiantuntijoista, jotka arvioivat hakijoiden kykyä muodostaa rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta, mutta myös kysymyksiin siitä, kuka 4 Karhun kansa hyväksyttiin ensimmäisenä ns. pakanauskontona rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi joulukuussa 2013. milloinkin edustaa tiettyä yhteisöä esimerkiksi mediassa. Tässä esittelemämme kriittisen uskontoasiantuntijuuden muoto ei asetu puolustamaan tiettyjä uskonnollisia ryhmiä, vaan nostaa pikemminkin erilaisia ongelmia julkisuuteen. Tämä ei tarkoita välttämättä uskonnollisten oppisisältöjen tai käytäntöjen kritisoimista, vaan esimerkiksi pyrkimystä osoittaa tilanteita, joissa uskonnollisten yhteisöjen tai niiden osien äänet eivät tule kuulluiksi. Tarkoitus ei ole kuitenkaan toimia ryhmien puolestapuhujana (apologeettina).5 Allekirjoitammekin Teemu Tairan (2015, 86) esittämän ajatuksen: Kriittisen uskontotieteilijän tehtävänä ei ole ihmisten uskonnonharjoituksen kieltäminen tai saada ihmiset luopumaan uskonnon käsitteestä, vaan kantaa kortensa kekoon esimerkiksi tekemällä identiteeteistä ja auktorisoivista käytännöistä reflektoidumpia. Emme väitä kriittisen näkökulman olevan absoluuttisen neutraali, vaan neutraali suhteessa uskonnollisten ryhmien tai niiden vastustajien intresseihin. Kriittiseen asiantuntijuuteen liittyy herkkyys erojen tunnistamiseen, myös ryhmien sisällä. Yhteisöjen edustajat saattavat tuottaa yhteisöstä yksipuolistavan kuvan, jolloin yhteisön sisäiset erot peittyvät näkyvistä. Esittelemämme kriittinen uskontoasiantuntijuus on uskontoon liittyvän keskustelun metakritiikkiä. Se tarjoaa katsantokannan muista positioista käsin usein reflektoimattomaksi jääviin prosesseihin, joiden myötä jokin tunnistetaan uskonnoksi, näiden prosessien tiedostamattomiin seurauksiin sekä siihen, miten uskonnosta puhuminen kytkeytyy valtaan. Se miten ja mistä lähtökohdista käsin uskontoa käsitteenä ja ilmiönä jäsennetään sekä määritellään ei ole yhdentekevää, vaan asiantuntijuuteen liittyvillä ratkaisuilla on kauaskantoisia seurauk sia. Katsomme, että uskontoon liittyvää eri5 Vrt. Michel Foucault'n ajatukseen siitä, ettei intellektuellin tehtävänä ole puhua teorioineen eri ryhmien puolesta tai edustaa näitä. Ranskalaista vankilajärjestelmää tutkinut Foucault kiinnitti huomionsa vankien kyvyttömyyteen vaikuttaa itseään koskeviin asioihin ja oli edesauttamassa edellytysten syntymistä vankien puhumiselle itse puolestaan. (Foucault ja Deleuze 1972.) T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 43 tyisasiantuntijuutta tarvitsevien tahojen pitäisi suhtautua aiempaa kriittisemmin siihen uskontoasiantuntijuuteen, johon esimerkiksi kirjoitetut artikkelit tai tehdyt päätökset nojaavat. Lähteet Aamulehti 24.1.2015, Kotimaa, Juha Vainio: Professori: Teologiaa ei pitäisi opettaa veronmaksajien rahoilla [online] http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194955873543/ artikkeli/%20professori+teologiaa+ei+pitaisi+opetta a+veronmaksajien+rahoilla.html [viitattu 19.3.2015]. Foucault, Michel ja Gilles Deleuze, 1972. Intellectuals and power: A conversation between Michel Foucault and Gilles Deleuze. Haastattelu. Luettavissa osoitteessa http:// libcom.org/library/intellectuals-power-a-conversation-between-michel-foucault-and-gilles-deleuze Helsingin Sanomat 14.4.2014, Kotimaa, Räsänen: Uskontokuntakomitea ei voi edustaa kaikkia [online] http://www.hs.fi/kotimaa/a1365902383180 [viitattu 19.3.2015] Seurakuntalainen 28.1.2015, Mikael Tammilehto: Dekaani: Uskonnon asiantuntemusta tarvitaan. [online] http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/5358/ dekaani_uskonnon_asiantuntemusta_tarvitaan [viitattu 19.3.2015]. McCutcheon, Russell T., 2001. Critics Not Caretakers: Redescribing the Public Study of Religion. New York: Sunny Press. Saler, Benson, 2009. Understanding Religion: Selected Essays. Berliini: Walter de Gruyter. Smith, Jonathan Z., 1998. Religion, Religions, Religious. Teoksessa Mark C. Taylor (toim.), Critical Terms for Religious Studies, Chicago: University of Chicago Press, 269–284. Taira, Teemu, 2015 (tulossa). Pehmeitä kumouksia. Turku: Eetos. Taira, Teemu 2010. Religion as a Discursive Technique: The Politics of Classifying Wicca. The Journal of Contemporary Religion 25(3): 379–394. Uskonnonvapauslaki (6.6.2003/453). Kirjoittajat ovat uskontotieteen tohtorikoulutettavia Turun yliopistossa. 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 UUTISIA KEVÄTKOKOUKSESTA Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) kevätkokouksessa 31.3.2015 hyväksyttiin neljä uutta jäsenseuraa. Uusia jäseniä ovat Suomen taidekasvatuksen tutkimusseura ry (per. 1983), Suomen Vammaistutkimuksen Seura ry (per. 2006), Suomen inversioseura (per. 1997) ja Eurooppa-oikeuden yhdistys ry (per. 1981). Tieteellisten seurain valtuuskuntaan kuuluu neljä tiedeakatemiaa ja 268 tieteellistä seuraa kaikilta tieteenaloilta. Kokouksen jälkeen jaettiin TSV:n 100-vuotisrahaston apurahat. Rahasto toimii Alfred Kordelinin rahaston yhteydessä, ja sen tarkoituksena on tieteen tulosten tunnetuksi tekeminen. Apurahoja myönnettiin viidelle eri hankkeelle, jotka kaikki edustivat tiedeviestintää ja laajalle yleisölle järjestettäviä tiedetapahtumia. Suomen ympäristökeskuksen tutkimusjohtaja, professori Per Mickwitz piti esitelmän strategisesta tutkimuksesta ja sen rahoituksesta. Hän puhui uudesta strategisen tutkimuksen neuvostosta ja sen roolista osana Suomen tutkimus- ja tutkimusrahoituskenttää. Hän kertoi, kuinka neuvoston ehdotukset uusiksi tutkimusteemoiksi muotoutuvat. Vuoden 2016 tutkimusteemat esitellään kuulemistilaisuudessa toukokuussa. TIETEEN PÄIVÄT TURUSSA Tieteen päivät ovat Turussa 7.–8.5. Sattuma– Slumpen–Chance-teemalla. Tapahtuman järjestävät Turun yliopisto ja Åbo Akademi yhdessä. Se on kaikille avoin ja maksuton. Ohjelmaa on Aboa Vetus & Ars Nova -museossa ja Panimoravintola Koulussa. Päätapahtuma on Hansatorilla, jossa tutkijat keskustelevat sekä keskenään että yleisön kanssa. Tutkijat vierailevat Tieteen päivien aikana myös useissa alueen kouluissa. Oheisohjelmaa järjestävät Ett Hem - ja Sibeliusmuseot. Katso ohjelma osoitteesta: http://www. utu.fi/fi/sivustot/tieteen-paivat/Sivut/home. aspx. Todellisuuden tutkimiseen tarvitaan vain yhtä tiedettä Samuel Piha ja Markus J. Rantala Vuosisatojen ajan akateeminen yhteisö on jakautunut jyrkästi luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin. Keinotekoisesti ylläpidetty jako on hidastanut tieteen kehitystä ja saanut usein avoimen vihamielisiä ja poliittisia ulottuvuuksia. Erilaisista näkökulmistaan, selitystavoistaan ja menetelmistään huolimatta luonnontieteet ja ihmistieteet tutkivat samaa todellisuutta. Siksi tieteenaloja ei pitäisi nähdä keskenään kilpailevina vaan toisiaan täydentävinä. Ristiriidat johtuvat aina tutkijoista, eivät koskaan tieteistä. Onneksi tiede korjaa itseään, ja muutosten tuuli puhaltaa akateemisessa maailmassa. Vuonna 1975 sosiobiologi Edward O. Wilson provosoi yhden vuosisadan kiivaimmista tieteellisistä keskusteluista. Neljä vuosikymmentä myöhemmin Wilson on edelleen pinnalla. Nyt tiedemaailma höyryää hänen vuonna 1998 popularisoimastaan konsilienssin käsitteestä. Konsilienssi tarkoittaa tieteiden ja tiedon yhtenäistymistä. Puuttuvaa rengasta etsimässä Psykologi Gregg Henriques maalasi vuonna 2003 kuvan tieteellisen tiedon puusta. Puun juuret ovat fysiikka, runko kemia ja oksisto biologia. Nämä ovat kovia tieteitä – niitä, jotka voidaan reduktionistisesti palauttaa fysiikan lakeihin ja maailmankaikkeuden syntyyn. Henriquesin mallissa puun keskioksiston muodostavat psykologia ja yläoksiston kulttuuri- ja yhteiskuntatieteet. Myös nämä niin sanotut pehmeät tieteet on johdettavissa fysiikan laeista. Tai ainakin niiden pitäisi olla. Ihmistieteet ovat eristäytyneitä. Psykologian, yhteiskuntatieteiden ja kulttuuritutkimuksen alat ovat pirstaloituneet lukemattomiksi teo- reettisiksi suuntauksiksi, joilla ei ole luonnontieteiden kaltaisia yhteisiä juuria. Siksi tänäkin päivänä humanistien kuulee väittävän, että ihmistieteitä ei missään tapauksessa voi tutkia samoilla ehdoilla kuin luonnontieteitä. Gregg Henriques hahmotteli pehmeät tieteet puun yläoksistoksi. Pikemmin näyttää siltä, että ne ovat oksiston yläpuolella leijailevia pilviä. Sosiaalitieteiden standardimalli Ihmistieteellistä tutkimuksessa vallalla on ollut pitkään niin sanottu sosiaalitieteiden standardimalli. Standardimallin mukaan ihminen ei suinkaan ole biologian tuote. Ihminen on kulttuurin tuote! Standardimallin hegemonia on ymmärrettävästi ärsyttänyt luonnontieteilijöitä. Onhan ajatus kulttuurin synnyttämästä ihmisestä täysin päinvastainen kuin ajatus ihmisen synnyttämästä kulttuurista. Ensi askeleet sosiaalitieteiden standardimallia kohti otti filosofi John Locke 1600-luvulla. Hän esitteli idean ihmisestä tyhjänä tauluna, joka vasta oppimisen kautta kasvaa ihmiseksi. Ajattelutapa istui hyvin valistuksen aikakauden humanistiseen ihannointiin. Uusia tuulia tieteelliseen ajatteluun ilmaantui vasta Charles Darwinin myötä 1800-luvun lopulla. Enemmän tai vähemmän standardimallin mukaista tiedettä tehtiin kuitenkin vielä koko 1900-luku. Pitkän valtakautensa aikana standardimalli on ehtinyt kylvää paljon tuhoa. Konstruktivistinen historia näkyy esimerkiksi kauppatieteissä. Standardimalli on oikeuttanut lukemattomien teoreettisten viitekehysten omaksumisen tieteenalalle. Kauppatieteitä yhdistää ehkä löyhästi kiinnostus taloudelliseen käyttäytymiseen, mutta teoreettiset lähestymistavat ovat keskenään jopa ristiriitaisia. Kun siis puhutaan kauppatieteistä, T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 45 puhutaan hyvin standardista ihmistieteestä. Lopulta vuonna 1992 yhdysvaltalainen tutkija-aviopari, antropologi John Tooby ja psykologi Leda Cosmides, osoittivat sosiaalitieteiden standardimallin ongelmat. Yli satasivuisessa monografiassaan The Psychological Foundations of Culture Tooby ja Cosmides esittävät kulttuurin pohjimmiltaan perustuvan ihmisten mielentoimintoihin. Mielentoiminnot syntyvät aivoissa, jotka ovat biologinen elin. Kuten Henriquesin puu meille osoittaa, biologia on palautettavissa kemiaan ja fysiikkaan. Kulttuuri on siis pohjimmiltaan fysiikkaa. Standardimallin edustama konstruktivistinen ajattelu on jäänyt alakynteen 1990-luvulla alkaneessa tieteellisessä keskustelussa. Konsilientti teorianmuodostus on johdonmukaisempaa, objektiivisempaa ja kykenee löytämään teo rioilleen vakuuttavampaa empiiristä tukea. Luonnontieteellinen traditio yksinkertaisesti täyttää tieteen kriteerit paremmin. Taloustieteen taistelut Standardimallia vastaan taisteltiin toki jo ennen Toobyn ja Cosmidesin ulostuloa. Vanhoissa taisteluissa menestynyt tieteenala löytyy ironisesti kauppatieteiden sydämestä: taloustiede. Edward O. Wilson itse on kuvannut talous tiedettä tyyliltään, itseluottamukseltaan ja käsitteistöltään hyvin luonnontieteiden kaltaiseksi. Taloustiede käyttää matemaattisia malleja ja etsii taloudellisen käyttäytymisen lakeja (vrt. alenevan rajahyödyn laki ja painovoimalaki). Talous tieteellisten ennustemallien pohjalta tehdään päätöksiä, jotka koskettavat miljoonien ihmisten elämää. Tieteenala on lunastanut paikkansa kunnioitettuna ja vaikutusvaltaisena yhteiskunnallisena instituutiona. Mutta taloustiede ei ole luonnontiede. Talous tiede perustuu oletukseen hyötyään rationaalisesti maksimoivasta ihmisestä. Tämän oletuksen luotettavuus on vähintäänkin kyseenalainen. Ensinnäkään hyödylle ei ole luonnontieteellistä määritelmää, vaan se on ennemminkin subjektiivinen tunne tarpeentyydytyksestä. Toisekseen oletus rationaalisesta Homo economicuksesta ei kestä empiiristä tarkastelua. 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 Käyttäytymistaloustieteen tutkimuskentältä putkahtelee jatkuvasti todistusaineistoa Homo economicusta vastaan. Ihminen ei ole hyötyään maksimoiva kone vaan inhimillinen olento, jonka taloudellisella päätöksenteolla on psykologinen ja kontekstisidonnainen ulottuvuus. Kansantaloustieteen professori Matti Pohjola on kirjoittanut, että ”Ilman johdonmukaisuuden oletusta ei yhteiskuntatieteellinen teorianmuodostus ole ylipäänsä mahdollista, sillä epäjohdonmukaisesti voi käyttäytyä lukuisin eri tavoin.” Yhteiskuntatieteellistä teoriaa ei ole kuitenkaan järkeä rakentaa sellaisen johdonmukaisuuden varaan, joka on pätevä vain paperilla. Taloustieteilijöille pitää toki antaa tunnustusta siitä, että he yrittävät löytää yksinkertaisia lainalaisuuksia monimutkaisen todellisuuden taustalta. Tavoite on harmoniassa konsilienssin kanssa. Taloustieteilijät vain etsivät väärästä paikasta. Onko evoluutiopsykologia puuttuva rengas? Evolutiiviset käyttäytymistieteet – jollaiseksi käyttäytymistaloustiedekin lukeutuu – ovat Edward O. Wilsonin ensimmäisestä läpimurrosta, sosiobiologiasta, alkaen raivanneet esteitä luonnontieteiden ja ihmistieteiden väliltä. Vakuuttavinta tutkimusta tehdään evoluutiopsykologian kentällä. Evoluutiopsykologia tutkii, miten luonnonvalinta on muokannut ihmismieltä ja miten muinoin kohtaamamme valintapaineet edelleen näkyvät käyttäytymisessämme. Kauppatieteisiin erikoistunut sovelletun evoluutiopsykologian pioneeri Gad Saad nimittää evoluutiopsykologiaa puuttuvaksi renkaaksi. Saad kertoo useassa kirjoituksessaan etsivänsä konsilienssia. Hän näkee evoluutiopsykologiassa paljon etuja. Hänen mielestään tieteenala tarjoaa erinomaisen sillan tieteenalojen välille. Evoluutiopsykologian käsittein biologit ymmärtävät sosiologeja, kielitieteilijät lääkäreitä ja fyysikot kauppatieteilijöitä. Yhteinen ymmärrys luo puitteet menetelmien luovalle käytölle. Evoluutiopsykologian avulla on tehty tutkimuksia testosteronin vaikutuksista miesten näkyvään kuluttamiseen ja kuukautiskierron vaikutuksista naisten ostopäätöksiin ruuan suhteen. Tällaisten tutkimusasetelmien rakentaminen olisi vaikeaa ilman evoluutiopsykologian poikkitieteellisiä siltoja. Toisaalta evoluutiopsykologia auttaa paitsi luomaan uusia tutkimusasetelmia, myös näkemään vanhat tutkimustulokset uudessa valossa. Sosiaalitieteiden standardimallin hengessä monia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä on pidetty sosiaalisina konstruktioina. Evoluutiopsykologia tuo erilaisen näkökulman. Maailmanlaajuisesti tunnetaan stereotypioita miesten ja naisten shoppailutyyleistä. Miehet haluavat olla nopeita, tehokkaita ja päästä kaupasta pois mahdollisimman vikkelästi. Naiset kiertelevät verkkaisesti, vertailevat tuotteita ja katselevat ympärilleen. Ei ole kovin kaukaa haettua, että asetelma muistuttaa metsästäjäkeräilijä-yhteisön miesten ja naisten työnjakoa. Ostokäyttäytymisen niin sanottua metsästäjä-keräilijä-hypoteesia on tutkinut muun muassa brittiläinen Charles Dennis kollegoineen. Kyseessä on hyvä esimerkki siitä, miten sosiaalinen käyttäytyminen ei ehkä olekaan konstruktivistista vaan evolutiivista. Jos taloustiede ja evoluutiopsykologia yhdistävät voimansa Hyötyään rationaalisesti maksimoiva ihminen on teoreettinen utopia. Käyttäytymistaloustieteilijät, kuten Daniel Kahneman, ovat ansioituneet osoittaessaan ihmisen taloudellisen käyttäytymisen epärationaalisuuden. Vain harva alan tutkija sen sijaan on kyennyt kertomaan, mistä epärationaalinen käyttäytyminen johtuu. Mutta jos soppaan lisätään rahtunen evoluutiopsykologiaa, liemi kirkastuu oitis. Ensinnäkään me emme enää elä evolutiivisessa kehitysympäristössämme. Evolutiivinen kehitysympäristö on se ympäristö, jossa evoluutiomme on tapahtunut. Maailma muuttuu jatkuvasti, mutta tuhansien viime vuosien aikana muutos on ollut niin nopeaa, että biologinen evoluutiomme ei ole pysynyt perässä. Saatamme suurkaupungissa nähdä yhden päivänä aikana useamman ihmisen kuin esi-isämme näkivät koko elämänsä aikana. Toisekseen aivomme eivät ole sopeutuneet maksimoimaan taloudellista hyötyä. Sen sijaan ratkomme ongelmia, jotka ovat olleet esi-isiemme lisääntymisen ja henkiinjäämisen kannalta merkittäviä. Evolutiivisessa kehitysympäristössä menestyksemme mittari ei ollut omistettujen eurojen määrä vaan jälkeläisten määrä. Näiden kahden teesin avulla taloustieteilijät Monica Capra ja Paul Rubin ovat yrittäneet hivuttaa taloustiedettä luonnontieteelliselle pohjalle. Heidän mukaansa epärationaalisuutemme on näennäistä ja saattaisi olla hyvinkin johdonmukaista evolutiivisessa kehitysympäristössämme. Tappiokammo eli status quo -harha on yksi kuuluisimmista esimerkeistä. Tappiot tuntuvat suuremmilta kuin yhtä suuret voitot, joten ihminen pitäytyy mieluiten siitä, mitä hänellä on jo kuin ottaa riskin. Esi-isiemme ei ollut rationaalista liian löyhin perustein vaihtaa asuinpaikkaa tai tehdä muita perustavanlaatuisia muutoksia. Evoluutiopsykologia selittää monet muutkin ajattelutapamme kummallisuudet. Näitä ovat mieltymyksemme makeaan ja rasvaiseen ruokaan, avariin luontomaisemiin, seksuaalissävytteisiin kuviin, matkailuun, hyviin tuoksuihin, puhtauteen, urheiluun, tarinoihin ja niin edelleen. Lähes kaikki kulutusmieltymyksemme on selitettävissä evolutiivisella historiallamme. Siksi evoluutiopsykologiset kauppatieteilijät puhuvat kasvavasti Homo economicuksen sijaan Homo consumericuksesta. Tämä on kuluttava ihminen, jonka tarpeet, motiivit ja ajattelutapa ovat evolutiivisesti muotoutuneita ja kehittyneitä vastaamaan evolutiivisen kehitysympäristön haasteisiin. Kurkistuksia pääkallon sisään Evoluutiopsykologian viitekehys ja evolutiivisten käyttäytymistieteiden havainnot johdattavat tutkijat konsilienssin tielle. Mutta ilman kulkuneuvoa tiellä on vaikea edetä. Evoluutiopsykologit ovat kokeilleet monia kulkuneuvoja eli tieteellisiä menetelmiä. Perinteiset ihmistieteen menetelmät, kuten etnografiat, haastattelut ja kyselytutkimukset, puolus- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 47 tavat yhä paikkaansa. Tällaiset menetelmät ovat kaikkien ulottuvilla, mutta niiden luotettavuutta evoluutiopsykologisten hypoteesien testaamisessa on kritisoitu. Tarve tarkemmille menetelmille on kiistaton. Lupaavaa tutkimusta on tehty käyttäen hyväksi molekyyligenetiikan menetelmiä, stressi- ja hormonitasomittauksia, silmänliikekameroita ja kaksostutkimuksia. Kaikista mullistavin menetelmä ottaa kuitenkin vasta ensi askeliaan. Se on aivokuvantaminen. Aivokuvantamismenetelmät näyttävät meille, mitä aivoissamme todella tapahtuu. Kulttuurimme on pohjimmiltaan biologinen, aivoissa alkunsa saava ilmiö. Jos ja kun pystymme tulevaisuudessa ymmärtämään aivojemme toimintaa edes hieman paremmin kuin nykypäivänä, käsissämme on avaimet todelliseen konsilienssiin. Miltä kuulostaa, että voimme mitata romanttisen rakkauden määrän? Vapaamielisyyden määrän? Maskuliinisuuden määrän? Seksuaalisen suuntautumisen? Ajatus ihmismielen ja kulttuurin eksaktista mittaamisesta on hätkähdyttävä, jopa pelottava. Mitä tapahtuu humanistisille tieteille, kun luonnontieteelliset menetelmät enemmin tai myöhemmin valtaavat ihmistieteet? Ne eivät katoa vaan tulevat entistä tärkeämmiksi. Eivät biologia ja fysiikkakaan ole toistensa korvikkeita, vaikka ne konsilienssissa keskenään ovatkin. Ihmistieteet tarjoavat sellaista tietoa, jota fysiikka, kemia tai biologia eivät voi tarjota. Kuten Edward O. Wilson osuvasti on todennut, fysiikan lakien tunteminen ei riitä suihkukoneen rakentamiseen. Tarvitaan erikoistuneempaa tietämystä. Konsilienssissa ei ole kysymys kilpailusta tai riitelystä – päinvastoin. Konsilientin tieteen ykkösperiaate on vuoropuhelu. Ihmistieteet ja luonnontieteet tutkivat samaa todellisuutta eri painotuksin. Mutta koska todellisuuksia on vain yksi, myös kattotieteitä tarvitaan vain yksi. Tämä kattotiede on tieteellisen tiedon puu. Jonakin päivänä pilvet ovat hälvenneet tiedon puun yltä. Silloin puu kukkii auringon alla entistä vehreämpänä. 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 Kirjallisuus Capra, C. Monica – Rubin, Paul H. (2011) Rationality and utility: economics and evolutionary psychology. Teoksessa: Evolutionary psychology in the business sciences. Toim. Saad, Gad. Springer, New York. Dennis, Charles – McCall, Andrew (2005) The savannah hypothesis of shopping. Business Strategy Review. Vol. 16 (3), 12–16. Henriques, Gregg (2003) The tree of knowledge system and the theoretical unification of psychology. Review of General Psychology. Vol. 7 (2), 150–182. Kahneman, Daniel (2011) Thinking, fast and slow. Farrar, Straus and Giroux, New York. Pohjola, Matti (2009) Taloustieteen oppikirja. WSOY, Helsinki. Saad, Gad (2011) Evolutionary psychology in the business sciences. Springer, Lontoo. Tooby, John – Cosmides Leda (1992) The psychological foundations of culture. Teoksessa: The Adapted Mind. Evolutionary psychology and the generation of culture. Toim. Barkow, Jerome H. – Cosmides, Leda – Tooby, John. Oxfrord University Press, Oxford. Wilson, Edward O. (1998) Consilience. The Unity of Knowledge. Abacus, Lontoo. Wilson, Edward O. (1975) Sociobiology. The New Synthesis. Harward University Press, Harward. Samuel Piha on kauppatieteiden maisteri ja jatkoopiskelija Turun kauppakorkeakoulussa. Markus J. Rantala on evoluutiobiologian dosentti ja opettaa evoluutiopsykologiaa Turun yliopistossa. SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TAPAHTUMIA 8.5. klo 10.15–16 seminaari Kirja avoimessa tieteessä – miksi ja kenen rahoilla? SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki 11.5. klo 16.00–17.30 seminaari Ainon nimipäivät SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki 21.–22.5. seminar Constructors of the Pasts– Role of Archives as Networks of Power and Sites of Memory, University of Turku, auditorium Salus, Sanitas 3rd floor. Lemminkäisenkatu 1, Turku. Lisätietoja: http://www.finlit.fi/ Yliopistojen laatueroista ja opintojen ohjauksesta Matti Seppälä Toimittaja Anna-Sofia Berner kirjoitti (Helsingin Sanomat 8.3.2015), että yliopiston pitäisi olla koulu. Hän oli käynyt Bostonissa Massachusetts Institute of Technologyssa (MIT) ja kertoi professori Bengt Holmströmin mietteitä koulutuksesta ja kuinka asioiden pitäisi olla Suomessa. Kirjoitus oli ilmeisesti raportti Sitran Uusi koulutus -foorumille. Erityisesti Berner kaipasi opintojen ohjaamista ja kontaktia opettajiin. Berneriltä on jäänyt huomaamatta oleellinen ero Yhdysvaltojen ja Suomen yliopistojen vertailussa. Yhdysvalloissa huippuyliopiston opiskelija maksaa 15 000–30 000 dollaria lukukausimaksuja alasta riippuen. Se motivoi sekä oppilaita että opettajia. Siellä ei voi roikkua yksikön kirjoissa kymmentä vuotta, vaikka nimenä on koulu (school). Emerituskansleri Kari Raivio on peräänkuuluttanut opiskelijoiden vastuuta opintojen edistymisestä. Yhdysvalloissa ja Britanniassa vaaditaan tuloksia tai sanotaan ”Good bye” ja opinnot päättyvät siihen. Kävin muutama vuosi sitten New Hampshiressa Dartmouth Collegessa, joka kuuluu niin sanottuun murattiliigaan, kuten Harwardin, Yalen ja Princetonin yliopistot. Tilasin kirjastosta yhden kirjan ja minulle sanottiin, että sen saa noutaa huomenna. Hämmästyin: ”Siis sunnuntaina? Oletteko auki myös sunnuntaina?” Minulle vastattiin: ”Kyllä. Kirjasto on avoinna klo 23:een, koska opiskelijat tekevät viikonvaihteessa raportteja.” Kun maksetaan, niin voidaan vaatia myös palvelua ja sitä saadaan. Bernerin kirjoituksesta tuli mieleeni myös toinen tapaus. Yhdysvaltalainen dekaani kysyi minulta, paljonko opetan. Apulaisprofessorina kerroin luentovelvollisuuteni olevan 186 tuntia vuodessa. Jatkokysymys: ”Teetkö jotain muuta- kin?” Opetus- ja oppilasmäärät ovat aivan toista luokkaa Suomessa. Yhdysvalloissa ja Britanniassa jokaisella professorilla on vain muutama oppilas. Luentoja on vähän ja niihin valmistaudutaan huolella. Meillä koulutuksen laadulla ei ole niin väliä, kunhan tilastoihin tulee paljon suorituksia. Yliopistojen rahoitus riippuu suureksi osaksi tulosten määrästä. Niinpä monille aloille koulutetaan maistereita, insinöörejä ja tohtoreita työttömiksi, mikä on aika vastuutonta. Nykyään suomalaisissa yliopistoissa on opinto-ohjaajat ja tutor-toimintaa. Kenellekään ei pitäisi jäädä epäselväksi, miten ja miksi opintoja suorittaa. Valitettavasti nuorten opiskelijoiden saama ensimmäinen ohje on: ”Ei ole luentopakkoa.” Luennoitsijaa ei mitenkään innosta ja kannusta, jos osa opiskelijoista hakee luennosta vain alku- ja loppumerkinnän, joita tosin ei enää kaikissa oppiaineissa edes jaeta. Esimerkiksi Cambridgessa Britanniassa, jos opiskelija poistuu lukukauden aikana paikkakunnalta, niin hänen on pyydettävä siihen tutorin lupa. Meillä puhutaan akateemisesta vapaudesta, jota ei saa rajoittaa. On vain oikeuksia, kun pitäisi olla myös velvollisuuksia. Jos ja kun opettaja on kiinnostunut opiskelijan edistymisestä ja huolehtii siitä, niin sitä pidetään epäsuotavana paimentamisena. Päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy. Eräs ensimmäisen vuoden opiskelija tuli vastaanotolleni ja ilmoitti haluavansa tutkijaksi. Hieman epäillen selvittelin taustaa ja tavoitteita. Kerroin myös, mitä tutkijan elämä on. Tein hänelle opinto-ohjelman kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Hän hämmästyi ja vastasi: ”Eihän kukaan ole suorittanut maisterin tutkintoa niin nopeasti.” Hän tarttui ohjelmaan ja teki sen. Joidenkin oppilaiden kohdalla jäi vaikutelmaksi, että he eivät kuulu yliopistoon. Mones- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 49 ti kävi niin, että opiskelija ei tullut vastaanotolle ohjattavaksi. Varsinkin hylättyjen tenttien jälkeen palautteen saaminen olisi erittäin tär keää. Oppilaat antavat opetuksesta ja opettajista palautetta kirjallisesti nimettöminä. Paras palaute opettajalle on hyvä suoritus tai tenttivastaus. Koulumaisuus ei sovi meidän opiskelijoillemme, vaikka Berner sitä suosittelee. Kutsutaan lai- tosta sitten kouluksi tai yksiköksi, niin sen pitäisi olla opiskelijan ja opettajan työpaikka, jossa tähdätään korkeatasoiseen tutkintoon. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston luonnonmaantieteen professori (emeritus). Akateemiset meriitit kriteerinä professorintehtäviin valittaessa Riitta-Liisa Korkeamäki Professorit Joel Kivirauma ja Markku Jahnukainen esittivät (Tieteessä tapahtuu 2/2015) Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan erityispedagogiikan professorivalintamenettelyyn liittyvän kysymyksen: ”Ollaanko Oulussa siirtymässä uuteen yliopiston johtamiskulttuuriin, jossa perinteiset akateemiset meriitit korvataan paikallisilla intresseillä?” Valmisteluryhmän puheen johtajana esitän tähänastisesta prosessista seuraavaa: Oulun yliopiston rekrytointiohjeiden mukaisesti kasvatustieteiden tiedekunnan valmisteluryhmä laati hakukuulutuksen erityispedagogiikan professorin tehtävän täyttöä varten. Hakukuulutus julkaistiin Oulun yliopiston yhteisessä hakuilmoituksessa 21.2.2014. Määräaikaan mennessä 24.3.2014 tehtävää haki viisi hakijaa. Valmisteluryhmä kutsui kolme ulkopuolista arvostettua asiantuntijaa, joista yksi oli kansainvälinen arvioitsija, arvioimaan hakijat ja asettamaan heidät järjestykseen. Arvioinnin tulok- 50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 sena oli, että kukin arvioitsija asetti eri hakijan ensimmäiselle sijalle, jolloin valmisteluryhmällä oli tehtävään kolme kärkiehdokasta. Valmisteluryhmä päätti 18.9.2014 kutsua kaikki kolme kärkihakijaa antamaan opetusnäytteen ja tulemaan haastatteluun. Hakijoiden tieteellisestä tuotannosta tehtiin bibliometrinen analyysi. Hakuasiakirjojen, haastatteluiden ja ulkopuolisten arvioitsijoiden lausuntojen perusteella valmisteluryhmä päätyi perusteellisen harkinnan jälkeen siihen, että lähetetään kolmen kärkihakijan hakuasiakirjat vielä yhdelle kansainväliselle asiantuntijalle. Tämä asiantuntijalausunto ei ole vielä tätä kirjoitettaessa saapunut, joten prosessi on kesken eikä esitystä erityiskasvatuksen professorin tehtävään ole vielä tehty. Kirjoittaja on kasvatustieteen professori ja kasvatustieteiden tiedekunnan dekaani Oulun yliopistossa. Hiidenmaalta unohtui tietokirjojen sivistystehtävä Kimmo Pietiläinen Pirjo Hiidenmaa kertoo ohjelmastaan (Tieteessä tapahtuu 1/2015) tietokirjallisuuden ja -kirjoittamisen ensimmäisenä professorina Suomessa: ”…erityisesti tietokirjallisuus on aikansa lapsi ja oman aikansa ilmentäjä ja luoja.” Hiidenmaa mainitsee tietokirjallisuuden aloja seuraavassa järjestyksessä: pamfletit, historiat, elämäkerrat, harrastuskirjat (keitto- käsityö- ja puutarhakirjat), e-kirjat ja ensyklopediat (paperimuoto ja Wikipedia). Hän luettelee litanian tietokirjan tehtäviä, mutta mainitsematta jää ”aikansa lapsen” ominaisuuksista tärkein, kansan ja miksei ”opetettujenkin” sivistäminen, jota yliopistokin pitää korkeimpana tavoitteenaan. Samalla unohtuu tietokirjallisuuden lajeista tärkein, maailman muuttajat. Moderneja esimerkkejä tällaisista ovat Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräs ja Daniel Kahnemanin Ajattelu. Niiden esi-isiä on Charles Darwinin Lajien synty. Ne eivät näytä kuuluvan Hiidenmaan tietokirjamaailman eturiviin. ”Kaikesta tästä on pääteltävissä, että tieto- ja oppikirjallisuuden alalla on paljon tutkittavaa.” Hiidenmaa sanoo, että ”Norjassa … ja Ruotsissa on tietokirjallisuuden historia ja kehitys kuvattu monipuolisesti. Suomessa tekstilajien ja tyylien kehitystä on vasta sivuttu muutamissa hankkeissa.” Niiden sisällön kehityksestä maassamme Hiidenmaa ei sano mitään. Lähimmäksi sivistystä hän pääsee määreellä ”valistus”, joka viittaa vaikkapa ehkäisyvälineiden käytön neuvontaan. Hiidenmaa ei tunnusta, että Suomessa tietokirjallisuus on ollut jo vuosikymmeniä alennustilassa ja että nyt se haudan partaalla. ”Opetetut”, joihin Hiidenmaakin kuuluu, eivät ilmeisesti halua nähdä suomalaisen tietokirjallisuuden sisällön keventymistä ja aihepiirin kaventumista: ”Tietokirjallisuus sinänsä tuntuisi elävän hyvää ja monipuolista elämää.” Viime vuosina sen elämä on ollut suuressa vaarassa ja sitä vaanii valtion tukema, yliopistomaailmaan vakiintunut tietokirjallisuuden ruumissaaton valmistelu, missä ovat mukana ”opetetut”, jotka eivät suostu näkemään sen tilaa. Heitä tukevat kulttuuri-instituutiot, suuret kustannusyhtiöt, jotka ovat keskittyneet hiidenmaalaiseen tietokirjallisuuteen ja luopuneet merkittävästä sisällöstä, tekisi mieli sanoa ajattelusta. Pienet kustantajat julkaisevat edelleen merkittäviä tietokirjoja omalla riskillä ja henkilökohtaisella työpanoksella, mutta hautaustoimiston väki kaventaa niiden toimintamahdollisuuksia rajoittamalla tukea ja vaikeuttamalla niiden toimintaa. Suomalainen tietokirjallisuus surkastuu tällä hetkellä nopeasti. Pienetkin kustantajat ovat joutuneet oksimaan ohjelmaansa. Vallitsevassa ilmapiirissä karsintaa on helpotettu, kun kirjan julkaisemista sisällön takia ei enää pidetä arvokkaana. On jo nähtävissä, että muutaman vuoden kuluttua Suomessa julkaistaan vain harrastuskirjoja, mahdollisesti twiitteinä. Silloin tietokirjallisuuden suurin tehtävä, maailman ajattelun koko kansan ulottuville tuominen, on maassamme lopetettu. Sen alasajo olisi hieno tutkimuskenttä. ”Uusi oppituoli tekee [tietokirjallisuus]alan näkyväksi”, Pirjo Hiidenmaa julistaa. Selvittääkö se, miksi suomalainen tietokirjallisuus ajettiin nykyiseen tilaansa? Tyytyykö se kertomaan, miltä näyttää ei mitään ja miten siihen päädyttiin? Vai kääntääkö se katseensa menneisyydestä nykyhetkeen tai kenties jopa tulevaisuuteen ja ryhtyy taistelemaan suomalaisen tietokirjallisuuden kehittämiseksi? Käyttääkö Hiidenmaa arvovaltaansa ja ryhtyy elvyttämään vakavasti otettavaa suomenkielistä tietokirjallisuutta? Kirjoittaja on tietokirjallisuuden kustantaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 51 Tervetuloa Tieteen verkkokauppaa mme gaudeam us.pikaki rjakaupp tuoreimmat a.fi Gaudeamukselta Rantala & Ahonen Ajan merkit Aaltonen, Siponkoski & Abdallah (toim.) Kivinen & Vähäkylä (toim.) Kokoaa yhteen käännösviestinnän teoriat ja käytännöt, näkökulmat ja ilmiöt. Millaista on kääntäjän, tekstittäjän tai tulkin työ? Miltä tulevaisuuden suuntaukset alalla näyttävät? Millainen on nyky-Venäjän todellisuus? Teoksessa tarkastellaan Venäjän taloutta, politiikkaa, hyvinvointia, kulttuuria ja ulkopolitiikkaa viimeisimmän tutkimustiedon valossa. Pekka Valtonen Menneisyyteen voi saada uuden otteen, jos historia nähdään harrastuksena ja sen oppiminen taitona. Historianopetuksessa painopiste siirtyy yhä voimakkaammin historialliseen ajatteluun erillisten asioiden opettelun sijaan. Käännetyt maailmat Venäjän palatseissa ja kaduilla Johannes Remy Plutarkhos C. Wright Mills Kai Eriksson (toim.) Ukrainasta on sanottu, ettei se kuulu sen enempää itään kuin länteenkään. Historian kautta maan nykyinen konflikti ja sen taustat aukeavat uudessa valossa. Viinin siivittäminä nuoret ja vanhat keskustelijat pohtivat pieniä ja suuria kysymyksiä. Miltä tuntuu elämä sikana? Onko älykkyys yhteistä kaikille sielullisille olennoille? Mills kuuluu sosiologian merkkihenkilöihin tutkimuksillaan keskiluokasta, valtaeliitistä ja kulutuskapitalismista. Uusi laitos kuuluisasta klassikosta. Kokoaa yhteen verkostoajattelun kaksi pääperinnettä, eurooppalaisen ja angloamerikkalaisen, sekä esittelee tärkeimmät verkostoteoriat ja tulkinnat. Ukrainan historia 52 Eläinten älykkyydestä T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 Sosiologinen mielikuvitus Puolen maailman valtias Teos kuljettaa lukijan kirjapainotaidon, löytöretkien, tieteen ja reformaation aikakauteen, jolloin kauppakapitalismi mullisti talouden ja yhteiskunnalliset muutokset eurooppalaisen sielunelämän. Verkostot yhteiskuntatutkimuksessa KIRJALLISUUS Ylikankaan testamentti Maria Lähteenmäki Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House 2015. Heikki Ylikangas jatkaa uudessa kirjassaan suomalaisen historiatutkimuksen tilan ruotimista. Teos on keskustelevampi jatko tekijän kovasanaisimmille teksteille Tulkintani talvisodasta (2001) ja Yhden miehen jatkosota (2009), joissa Ylikangas puolustaa omia tulkintojaan, moittii tutkijoita rohkeuden puutteesta ja tekee jyrkän eron ammattihistorioitsijoiden ja historian harrastajien välille. Käsillä olevassa teoksessa tekijä palaa lähtöruutuun ja kertoo johdattelevansa lukijan historiantutkimuksen perustavaa laatua olevien kysymysten äärelle ja yllyttävänsä ammattitutkijoita keskusteluareenoille, joille tutkijat eivät ”tässä vain yhden totuuden kestävässä maassa” näytä vapaaehtoisesti suunnistavan. Kirjoittaja avaa omaa ajatteluaan kahdeksan teeman kautta. Ne sisältävät pohdiskelua historiantutkimuksen tieteellisyydestä, soveltamisesta ja tulkintojen tekemisestä. Tekijä liipaisee myös koulukuntia, objektiivisuutta ja tutkimusten nykytilaa sekä listaa lopuksi ajan haasteita ja suomalaistutkimuksen erityispiirteitä. Toden totta, esiin nostetut aiheet ovat tärkeitä peruskysymyksiä kaikille historiantutkijoille ja -opiskelijoille ja niitä on syytä aika ajoin pohtia ääneenkin. Ristiriitainen suhtautuminen suurmiehiin Kirjassa summautuu olennaisin Ylikankaan historiakäsityksestä, hänen historiantutkimuksensa tekemisen tavoista ja näkemyksestästään alan sisäisestä hierarkiasta. Tekijän mukaan erityisen merkityksellisiä suurten ihmismäärien kannalta ovat ”poliittisten ja sotilaallisten päättäjien korkean tason ratkaisut”. Toisaalta menneisyyden tapahtumakulkujen murtumiin vaikuttava muutosvoima näyttää hänen mukaansa löytyvän pikemminkin rakenteellisista kuin ideologisista muuttujista. Ylikangas kirjoittaa, että aatteellisen tason taustalla vaikuttavat rakenteelliset tekijät, ja aate on pohjimmiltaan enemmän oire jostakin kuin jonkin syvin syy. Tästä huolimatta aatteellisten suurmiesten esittelyihin pysähtynyt aatehistoriallinen eli ”kansallisidealistinen” koulukunta on saanut dominoivan aseman suomalaisen historiantutkimuksen kentällä. Suurmiestutkimukseen Ylikankaalla on ristiriitainen suhtautuminen. Yhtäältä hän moittii yksilökeskeistä lähestymistapaa etenkin poliittisessa historiassa. Tämä näyttää viimeaikaisissa Ylikankaan teksteissä määrittävän kansallisen historiantutkimuksen tason. Mannerheimin, Rytin ja Tannerin tekstejä luetaan kuin jumalan sanaa. Toisaalta hän itse arvioi samaisten herrojen toimien tutkimusta tärkeäksi: Ylikankaalle sotahistoria on korkeimpien herrojen ratkaisujen tutkimusta. Kirjan rivien välistä paistaa kuitenkin läpi tekijän vastenmielisyys sitä kohtaan, että yksilöitä nostetaan historiaa muuttaviksi voimiksi. Sinivalkoinen historiankirjoitus Kirjan läpikäyvät kriittiset huomautukset koskevat historiallisen totuuden ja moninaisten tulkintojen välistä hämärtynyttä suhdetta sekä suomalaista historiankirjoituksen paikkaa Venäjän rajan varjossa. Suomen vaikea geopoliittinen asema näkyy tekijän mukaan tutkijoiden ääneen lausumattomana yksimielisyytenä, konsensus-hakuisuutena sekä sopuilevina ja niin sanottuina isänmaallisina tulkintoina eli ”yhtenä totuutena” Suomen historian kulusta. Kautta linjan historiantutkijat tuntuvat olevan kulloistenkin vallanhaltijoiden tukipilareita, niin hyvässä kuin pahassakin järjestelmässä. Ylikangas on katsonut itse joutuneensa painostavan ja harhaanjohtavan ”yhden totuuden” uhriksi etenkin viime sotia koskevien tulkintojensa vuoksi. Erilaisia näkemyksiä esittävät saavat Ylikankaan mielestä jopa sisäisen vihollisen leiman otsaansa. Kirjan vakavin väite on, että Suomessa vältellään yhä kipeiksi koettujen kansallisten ilmiöiden käsittelyä eikä suvaita valtavirrasta erottuvia tulkintoja. Epäselväksi jää, mitkä aihepiirit tai yksittäiset ilmiöt ovat jääneet käsittelemättä. Ylikangas kohdentaa huomionsa ja kritiikkinsä ennen muuta 1900-luvun sotia käsitteleviin tutkimuksiin eli aiheisiin, joita lukuisat tutkijat T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 53 ovat hänen itsensä lisäksi esitelleet ja arvioineet. Kansakunnan viil tävimpiä kipupisteitä ovat tekijän mukaan kaksi sisällissotaa (nuija sota ja vuoden 1918 sota), talvisota ja jatkosota. Ylikangas arvottaa juuri nämä menneisyyden kriisit kansallisesti tärkeiksi aiheiksi. Näin ollen, koko kokoelman kritiikki näyttää fokusoituvan ennen muuta tämän aihealueen kotimaisiin tutkimuksiin eikä historiankirjoituksen tilaan yleensä. Historian tutkimusprosessia ar vioidessaan Ylikangas painottaa vahvasti historiantutkijan esittämän tulkinnan eheyttä. ”Tulkinta on eheä silloin, kun se kattaa kaikki olennaiset tosiasiat eikä jätä keskeisiä kysymyksiä avoimeksi saati muodostu sisäisesti ristiriitaiseksi.” Tulkinnan eheys on tekijän mukaan suorastaan tärkein asia lopulliseen tulkintaan pyrkivässä prosessissa. Vain eheys johtaa tulkinnan hyväksymiseen tutkijayhteisössä. Onko näin? Eivätkö Ylikankaan viime sotia koskevat tulkinnat täytä eheyden kriteeriä, koska niitä ei ole kaikissa piireissä hyväksytty? Ylikangas on elävä esimerkki siitä, ettei historiallisen kertomuksen eheys välttämättä rakenna tulkinnasta yleisesti hyväksyttyä. Täydellisen eheyden tavoittelu saattaa olla myös umpikuja. Kuten tunnettua, kaoottisen menneisyyden rekonstruoiminen historian palapeliksi ei koskaan voi olla aukotonta vaan kaikissa tapauksissa enemmän tai vähemmän vajavaista. Keskustelu on siirtynyt verkostoihin Mitä tulee Ylikankaan moittimaan keskustelun puutteeseen historian olemuksesta ja tutkimuksen tilasta, niin Suomen osalta siinä on perää. 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 Historiantutkijat eivät ole sen ahneempia keskustelijoita kuin suomalaiset ylipäätään. Jos kuitenkin asiaa katsotaan akateemisesta kansainvälisestä perspektiivistä, kuten nykytutkijat tekevät, löytyy aihepiirin keskusteluareenoita runsaasti etenkin historiallisen teorian harrastajien verkostoista. Ajatellaan vaikkapa brittiläisen Alun Muslowin lukuisia teoksia ja artikkeleita (mm. A History of History, 2012), joiden ydin käsittelee nimenomaan ontologista eroa ”menneisyyden” ja ”historian” välillä sekä muun muassa ammattihistorioitsijoiden roolia historiatutkimuksen proses sissa. Toisaalla myös hollantilainen Frank Ankersmit on haastanut historianfilosofisiin pohdintoihin historian luonteesta ja suurmiestutkimuksesta (kuuntele mm. Ankersmitin esitelmä History as the Science of the Individual 13.7.2013, https://www.youtube.com/; myös Ankersmitin kirja Historical Representation, 2001). Suomessa taas esimerkiksi Jorma Kalela (mm. Historiantutkimus ja historia, 2000) on pyrkinyt avaamaan uusia tulokulmia historiantutkijan työn analysoimiseen. Itse näkisin, että hämmennys historian olemuksesta ja tutkimusprosessista liittyy nykyiseen ammattihistorioitsijoiden identiteettikriisiin ja yhteiskunnallisen roolin hämärtymiseen. Vielä viime vuosisadan alkupuolella ammattihisto rioitsijat määrittivät itseoikeutetusti kansallisen historian olemuksen ja muodot sekä toimivat lisäksi aktiivisesti poliittisilla areenoilla. Tätä nykyä me olemme ainoastaan yksi toimijaryhmä laajemmassa historiakulttuurin määrittäjien joukossa. Lisäksi olemme kadottaneet poliittisen toiminnan ken- tät ja tämän myötä yhteiskunnallisen vaikuttamisen suoran väylän. Myös gender-orientoituneessa tutkimuksessa on avattu 1990-luvulta lähtien merkittäviä kriittisiä tutkimuspolkuja liittyen etenkin tutkimuksen tekemisen prosessiin, lähdeanalyysiin ja tutkijan rooliin tutkimusprosessissa. Kun Ylikangas arvioi vallalla olevaa historiantutkimusta sinivalkoiseksi, ei kritiikittä jää myöskään nuorempi tutkijapolvi. Hän sivaltaa, että nykytutkijat ovat arkuuttaan sortuneet omia näkemyksiään piilotellen persoonattomiin ryhmäartikkeleihin ja paenneet kotimaista kritiikkiä kirjoittamalla vierailla kielillä sekä keskittymällä yleisen historian aiheisiin. Tällaisen rintamakarkuruuden sijasta hänen ikäluokkansa paini ”tärkeiden kansallisten” aiheiden parissa jo siitä lähtien, kun he uudistusmielisellä 1960-luvun huippukaudella julkaisivat väitöskirjansa. Mielestäni nuoret tutkijat joutuvat tänä päivänä taistelemaan paljon ankarammin paikastaan akateemisessa maailmassa. He eivät pelkää haasteita, tekevät valtavasti töitä, opiskelevat kieliä ja suuntaavat katseensa jo lähtökohtaisesti kansainvälisille keskusteluareenoille Suomen pienen tutkijayhteisön sijaan. En koe sitä pakona, vaan mahdollisuutena. Keskustelua siis käydään, mutta vuoropuhelut löytävät paikkansa globaalissa sosiaalisessa mediassa ja entistä kapeimmiksi sirpaloituneiden aihealueiden omilla foorumeilla. Yleisesitykset menneisyyden ja kirjoitetun historian olemuksista, niiden välisistä suhteista ja ammattihistorioitsijoiden omakuvista ponnahtavat pintaan useimmiten yhteiskunnallisten ra- kennemurrosten ja niihin liitty vien tieteellisten paradigmamurtumien yhteydessä. Ylikankaan oma 1960-luvun lopulla alkanut akateeminen ura on hyvä esimerkki tästä. Väitöskirja (1967) käsitteli vielä perinteisemmällä tutkimusotteella Ruotsin vallan ajan lainsäädännön historiaa. Sen jälkeen tekijä tuotti kolme ”kotiseutuhistoriallista” tutkimusta puukkojunkkareista (1973–76), kunnes tarttui omasta mielestään kansallisesti merkittävään aiheeseen eli nuijasotana tunnettuun sisällissotaan (1977). Tästä alkoi Ylikankaan julkisen poleemisen tutkijaprofiilin rakentaminen. Seuraava julkinen huippuhetki koski sekin sisällissotaa (Tie Tampereelle 1993), josta Ylikankaan tie kansallisena sotahistorian tulkintojen kriitikkona varsinaisesti alkoi. Yhteiskunta-analyytikosta sotahistorioitsijaksi Terhakka terrieri, kriittinen, herkkähipiäinen omista tulkinnoistaan, arkistoissa viihtyvä tutkija ja suorasanainen väittelijä. Näin luonnehdittiin Heikki Ylikangasta, kun hän siirtyi oikeushistoriasta historian laitokselle Suomen ja Skandinavian historian professoriksi. Seurasin läheltä hänen toimiaan, koska olin hänen assistenttinaan vuosina 1991–97. Mielestäni Ylikangas eli saamastaan kritiikistä; hän voimaantui, loisti, kuumeni ja terävöityi puheessaan, jos sai kirjoituksistaan ikäviä arvosteluja. Tavanomainen hiljaiselo kuoletti häntä. Kun tulin aamuisin töihin yhdeksältä, oli Ylikangas jo kirjoittanut tunnin ja minun tehtävänäni oli lähteä kahvistelemaan ja jakamaan aamun uutiset hänen kanssaan. Ylikangas jopa kärjisti tulkintojaan saadakseen vastapelurin, joka edusti oikeita, professorin tärkeinä pitämiä aloja. Itse päättelin tuolloin liikkeen ja arjen suhdetta analysoivaa työläisnaistutkimustani (1995) eikä minulle jäänyt epäselväksi, että aiheeni ei ollut paras mahdollinen. Samaa viestitti myös seminaariprofessorini Päiviö Tommila. Laitoksen tasa-arvoisin professori oli tässä suhteessa Matti Klinge, jonka edustama aatehistoriallinen genre ei miellyttänyt Ylikangasta. Herrojen professoreiden suhde olikin koulukuntapoliittisista syistä hieman jännittynyt mutta korrekti. Ylikankaan tekstikokoelma on tärkeä puheenvuoro, mutta hieman epätasainen: toisia aiheita Ylikangas on pohtinut jo pitkään, toiset esitellään pinnallisemmin. Ehkä tekijä olisi voinut keskittyä vain olennaisimpaan eli tässä tapauksessa tekijää itseään eniten innoittaneisiin kysymyksiin kriisiaikojen historiallisesta totuudellisuudesta ja tulkinnoista vähälukuisen suomalaisen tutkijayhteisön kontekstissa. Kriisiaikojen tutkiminen on juuri niitä aihealueita, jotka herkimmin vetävät puoleensa myös niitä, jotka eivät ole ammattilaisia, aiheut tavat eniten tunnepitoisia väittelyitä ja pikemminkin pystyttävät rajoja kuin purkavat niitä. Siihen pyörteeseen Ylikangaskin on viimeisimpien tutkimustensa myötä päätynyt. Näiden kokemustensa myötä hän väittää, että Suomi on historiantutkimuksellisessa sulkeutuneisuudessaan lähempänä tiukasti toisesta maailmansodasta vaikenevaa Japania kuin avointa menneisyyspuhetta käyvää Saksaa. Toisaalta Ylikangas väittää, ettei mikään toinen yhteiskunnallinen toimijajoukko vastusta niin ankarasti aikaisemmasta poikkeavia tulkintoja kuin monitieteinen suomalainen tutkijayhteisö. Näin Ylikankaan kritiikin kohteena oleviin yhden totuuden äänitorviin eivät lukeudu ainoastaan historioitsijat vaan koko akateeminen tutkijajoukko. Ylikangas on ollut kiinteä osa tätä tutkijajoukkoa väitöksestään lähtien. Aktiiviuransa aikana hän toimi oikeushistorian sekä Suomen ja Skandinavian historian professorina parikymmentä vuotta ja akatemiaprofessorina ennen eläkkeelle siirtymistään vuonna 2001. Sen jälkeen Ylikangas on ollut aktiivinen osa tiedeyhteisöä muun muassa Suomalaisen Tiedeakatemian piirissä, joten hän, jos joku, tuntee suomalaisen tutkijakentän sisältä käsin – eikä se todellakaan saa häneltä korkeaa arvosanaa. Avoimeksi jää, miten niin kriittinen ja vastavirrassa pyristelevä tutkija kuin Ylikangas on palkittu lukuisin yhteiskunnallisin huomionosoituksin. Viimeksi hän sai opetusministerin kädestä tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnon (2014). Todellista oppositiomiestä ei tavallisesti palkita ainakaan keskeisen kansallisen instituution taholta. Ylikangas näyttääkin olevan sopivasti kriittinen. Olisi todella kiinnostavaa lukea vielä Ylikankaan henkilökohtaisempi itsereflektiivinen tilitys siitä, miten hän itse on kokenut muuttaneensa suomalaista historiantutkimusta. Monissa yhteyksissä hän on tahtonut antaa itsestään kuvan yksinäisenä taistelijana, vasta-argumenttien miehenä. Tuotantonsa perusteella hän näyttää päätyneen yhteiskunnallisten rakenteiden tutkijasta klassisen poliittisen historian puolelle, ennen muuta sotahis- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 55 torian tutkijaksi. Suomalaisen historiankirjoituksen historiaan Ylikankaan teos tuo kiinnostavan kuvan tästä ajasta. Ylikangas on kertonut (Helsingin Sanomat 25.9.2014) päättävänsä tutkijanuransa tähän kirjalliseen testamenttiin: ”On annettava tilaa nuoremmille”. Kirjoittaja on historian professori ItäSuomen yliopistossa. Antiikin nimistöä H. K. Riikonen Heikki Solin: Name. Reallexikon für Antike und Christentum. Sachwörterbuch zur Auseinandersetzung des Christentums mit der antiken Welt. Sonderdruck aus Band XXV. Anton Hiersemann 2013. Antiikin kirjallisuuden ja kulttuurin harrastajalle on tuttua, miten kreikkalaisilla oli vain yksi nimi, esimerkiksi Platon, mutta roomalaisilla miehillä kolme, kuten Marcus Tullius Cicero (etu-, suku- ja lisänimi) ja naisilla ainakin varhaisempina aikoina tyypillisesti yksi nimi, esimerkiksi Tullia. Mutta tilanne oli itse asiassa paljon monimutkaisempi, jos huomioon otetaan isännimet, pilkkanimet, hellittelynimet (Cicero käytti rakkaasta Tullia-tyttärestään nimimuotoa Tulliola) ja sodassa saavutetun voiton johdosta (Africanus) saadut lisänimet sekä ajan myötä, kohti myöhäisantiikkia ja kristillistä ai- 56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 kakautta, tapahtuneet muutokset. Nimistöntutkimuksesta onkin muodostunut merkittävä antiikintutkimuksen osa, sillä nimistä ja nimikäytännön muutoksista avautuu monenlaisia kulttuuri- ja sosiaalihistoriallisia sekä etnografisia (kuten juutalaisten ja muiden Välimeren itäosien kansojen merkitys Kreikassa ja Roomassa) näköaloja. Sen jälkeen kun Iiro Kajanto (1925–97, latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa 1967–92) julkaisi vuonna 1965 perustavanlaatuisen tutkimuksensa The Latin Cognomina, nimistöntutkimuksesta (ja siihen läheisesti liittyen epigrafiikasta) on papyrologian ohella tullut suomalaisen antiikintutkimuksen merkittävin ja kansainvälisesti tunnetuin alue. Tutkimusalueen – nimistöntutkimus ja epigrafiikka – johtavaksi edustajaksi Kajannon jälkeen on noussut Heikki Solin, joka on julkaissut valtavan tieteellisen tuotantonsa, monografioita ja artikkeleita, suvereenisti niin saksaksi ja englanniksi kuin italiaksi ja ranskaksikin, eli siis kaikilla nykyisen antiikintutkimuksen keskeisillä kielillä. Antiikin nimistön tutkimuksen tähänastiset tulokset Solin on summannut arvostettuun tietosanakirjaan Reallexikon für Antike und Christentum kirjoittamassaan artikkelissa. Vaikka kyseessä on tietosanakirja-artikkeli, se olisi ”tavalliseksi” kirjaksi painettuna ja esityksessä käytetyt runsaat lyhenteet avattuina hyvinkin pienen monografian mittainen. Lyhyen johdannon jälkeen Solin käsittelee erikseen kreikkalaisia, roomalaisia ja kristillisiä nimiä. Hän esittää selkeän klassifioinnin erityyppisistä nimistä sekä siitä, miten ne on muodostettu ja yleensä, mistä nimiä on saatu (esimerkiksi miehuuteen, maineeseen, hurskauteen tai vaikka kalenteriin liittyvät nimet). Latinalaisista lisänimistä (cognomina) Solin on esittänyt 16-kohtaisen klassifioinnin niiden lähtökohdan mukaan. Naisten ja orjien nimet ovat saaneet omat lukunsa. Solinin esityksessä on lukuisia kiinnostavia näkökohtia, joista tähän voidaan poimia vain muutamia. Useista artikkelin kohdista havainnollistuu, miten merkittävää aineistoa nimet tarjoavat etnisten kysymysten tarkastelemiseksi. Solin muistuttaa, miten muut kuin kreikkalaiset ja roomalaiset nimet olivat enimmäkseen etnisesti relevantteja ja kertoivat kantajansa etnisestä alkuperästä. Suosituin seemiläinen nimi lännessä oli Malchio. Idän ja lännen vuorovaikutusta puolestaan osoittaa se, että Aleksanteri Suuren itään suuntautuneen sotaretken jälkeen Isis-jumalattaren nimeen pohjautuvat nimet yleistyivät (Isigenes, Isidoros). Nimien periytymisestä suvussa tarjoaa esimerkin tunnettu tragediankirjoittaja Euripides. Hänen isänsä oli nimeltään Mnesarkhos ja hänen kaksi ensimmäistä poikaansa olivat nimeltään Mnesarkhides ja Mnesilokhos, kun taas kolmannella pojalla oli kirjailijan oma nimi Euripides; myös yhdellä kirjailijan veljenpojalla oli nimenä Euripides. Kreikkalaisten lisänimien alalajin muodostavat pilkkanimet, kuten Iros, joka Homeroksen Odysseiassa esiintyy kerjurin nimenä (oik. ”herra Iris”). Roomalaisilla oli nähtävästi etruskien perintönä aluksi vain yksi nimi, kuten voidaan päätellä esimerkiksi sinänsä paljon tieteellis- tä keskustelua aiheuttaneesta niin sanotusta Fibula Praenestinasta (Praenesten solki), jossa esiintyy teksti Manios med fhefhaked Numasioi (klassisella latinalla Manius me fecit Numerio, Manius teki minut Numeriukselle). Kun roomalainen nimisysteemi sittemmin kehittyi paljon monimutkaisemmaksi, on kiinnostavaa, että etunimien määrä jäi suhteellisen vähäiseksi. Myöhemmän tasavallan aikana suosituimmat etunimet olivat Gaius, Lucius, Marcus, Publius ja Quintus. Kuten latinan alkeiskurssinkin suorittaneet muistavat, nimet esiintyvät teksteissä lyhenteinä. Omalaatuisena tapauksena voidaan pitää vapautettujen orjien nimenmuodostusta. Esimerkiksi Ciceron sihteerinä toimi Tiro, mutta vapautuksensa jälkeen hänen koko nimensä tuli kuulumaan isäntänsä mukaan M. Tullius M. l. Tiro (Marcus Tullius Marci libertus [Marcuksen vapautettu] Tiro). Oman ryhmänsä muodostavat niinsanotut nomina artis, kuten taiteilijoiden ja gladiaattoreiden nimet. Nämäkin tarjoaisivat aihetta myös laajemmalle esitykselle, kun mieleen muistuu roomalaisten näyttelijöiden kreikkalaisia nimiä, kuten Aisopos ja Metrobios. Kaunokirjallisuudessa esiintyvistä nimistä Solin muistuttaa tapauksista, joissa kirjailijan käyttämät nimet tulivat yleisempään käyttöön. Sellaisia olivat Petroniuksen romaanisankareiden nimet Ascyltus ja Encolpius. Juutalaisista ja kristillisistä yhteyksistä tunnetuista nimistä Solin tarkastelee Petrus-, Paulus- ja Iohannes-nimiä. Esimerkiksi Petrus näyttää olleen käytössä Roomassa jo kolmannen vuosisadan ensim mäisellä puoliskolla (jKr.) nimenomaan kristityillä. Petrus-nimestä Solin on julkaissut myös suomenkielisen artikkelin (Teologinen Aikakauskirja 2/1985). Kristillisistä nimistä Solin käsittelee myös useita sellaisia, joissa on mukana jumalaa (deus, theos) merkitsevä sana, kuten Adeodatus (”Jumalan antama”) tai Quodvultdeus (”Mitä Jumala tahtoo”). Samoin Solin on maininnut esimerkiksi sapatti-sanasta muodostetun Sabbatius-nimen. Solinin ja Kajannon ohella antiikin nimistön tutkimusta ovat Suomessa harjoittaneet, kuten artikkelin runsaista kirjallisuusviitteistä ilmenee, myös Mika Kajava ja Olli Salomies. Olisi toivottavaa, että esimerkiksi juuri Solinin laajan tietosanakirja-artikkelin pohjalta julkaistaisiin myös suomenkielinen esitys antiikin nimistä ja niistä avautuvista näköaloista. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori. Nokkela opas orjanpitoon Pauliina Raento Marcus Sidonius Falx ja Jerry Toner: How to manage your slaves. Profile Books 2014. Roomalainen ylimystöherra Marcus Sidonius Falx on kartuttanut omaisuuttaan keisarin sotaretkillä, ja hänellä on laajat tilukset Campaniassa ja Afrikassa. Hän omistaa lukuisia orjia, joita suvussa on pidetty sukupolvien ajan. Koska hän tuntee aiheen hyvin, hän haluaa välittää näkemyksensä nykyajassa eläville lukijoille. Nämä barbaarit tavoittaakseen hän on palkannut kommentaattorikseen antiikin- tuntija Jerry Tonerin Cambridgen yliopistosta. Toner selittää ja täydentää lähteillään Falxin havaintoja Rooman keisariajan parilta ensimmäiseltä vuosisadalta. Falxin maailmassa orjat ovat tasaveroisesti vailla oikeuksia, mutta kohtaloa ohjaavat orjan tausta ja se, mitä hänellä teetetään. Työ kaupungissa on vaihtelevampaa, kevyempää ja sosiaalisempaa kuin maaseudulla. Raskas maatyö kuluttaa, joten tuoton maksimointi vaatii omistajalta harkintaa. Orjien määrästä päätettäessä on otettava huomioon myös tilakoko ja viljeltävät lajikkeet, mistä Cato on kirjoittanut Falxin mielestä oivaltavasti. Kustannuksia laskiessa on muistettava, että on nousukasmaista pitää selvästi liikaa orjia. Orjan hinta riippuu saatavuudesta ja ominaisuuksista. Voitokkaat sodat laskevat hintoja, ja hylättyjä vauvoja saa aina. Itseään orjaksi kaupittelevia velkavankeuteen joutuneita Falx välttää. Hän kehottaa tarkastamaan tavaran huolellisesti riippumatta siitä, keneltä ja mihin tarkoitukseen orjansa ostaa. Erityisesti on katsastettava hampaat, sukuelimet ja lihavuuskunto. On myös pohdittava ostaako uuden vai käytetyn, kotikasvatetun vai kaapatun – yksi on työläämpi, toinen kalliimpi, lisäksi sisäänajo koettelee kärsivällisyyttä. Tärkeintä on vaihtelu: jos orjilta puuttuu yhteinen kieli, ne juonittelevat vähemmän ja oppivat nopeammin latinaa. Lisäksi tiedetään, että eri heimot sopivat eri tehtäviin: egyptiläisistä pojista tulee kelpo lemmikkejä, kun taas germaaneja moititaan karkeiksi uhkapelureiksi. Kauppiaan takahuoneesta saattaa löytyä herkkuja, mutta niiden virheistä on vaikea valittaa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 57 Falxin mielestä omistajilla on velvollisuuksia omaisuuttaan kohtaan. Hän pitää Caton neuvoja sairaiden orjien hävittämisestä tylyinä ja väittää, että arvotavaran paranemista kannattaa odottaa. Kykyjen lisäksi on otettava huomioon orjan historia omistajan perheyhteisössä ja tehdyt palvelukset. Tarkkaavainen, uskollinen ja ahkera orja on korvaamaton perheyhteisölle, joka roomalaisen elämän perusyksikkönä muistuttaa pientä valtiota. Orjuus rakennettiin tasavallan aikana Rooman aluevalloitusten edetessä. Se oli tehokas tapa saada valloitettu viljelymaa tuottavaksi ja alistaa ihmiset. Keisarivallan aikana järjestelmän sääntelyä kehitettiin. Falx selittää, että orjien mestaamista rajoitettiin, ja väkivallasta tuli viranomaisasia, jos pahoinpidelty orja haki suojaa keisarin patsaalta. Säännökset alkoivat velvoittaa myös myyjiä: orjien itsemurhayritykset olivat niin tavallisia, että kauppiaan oli ilmoitettava niistä tuotteen kaulassa roikkuvassa selosteessa. Omistajia suojattiin juonittelulta tuomitsemalla kuolemaan ne orjat, jotka epäonnistuivat isäntiensä suojelemisessa. Oikeudessa orjat voivat todistaa vain julkisesti kidutettuina, hehän olivat moraalisesti liian heikkoja kertomaan totuutta. Kidutus sai totuuden esiin ja palveli oikeutta. Fyysiset rangaistukset hyväksyttiin rutiinina, ja ne olivat toistuva teema aikakauden komedioissa. Seksuaalinen hyväksikäyttö oli tavallista. Falx kuitenkin arvioi tarpeettoman julmuuden kääntyvän itseään vastaan vahingoittamalla isännän mainetta ja omaisuuden arvoa. Falxin mielestä ylemmyytensä voi osoittaa kohtelemalla alamaisiaan hyvin. Kuri on oltava, ja 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 arjen vastarinta pitää kukistaa, ettei se laajene kapinaksi. Parhaaseen tulokseen päästään, jos orjan ajatukset keskittyvät ruokaan, työhön ja rangaistuksiin. Toner tunnistaa Falxin ajattelussa stoalaisia vaikutteita, kenties Senecan kirjoitusten ansiosta. Hän ei kuitenkaan löydä näyttöä siitä, että stoalaiset ihanteet olisivat vaikuttaneet arjen käytäntöihin. Kaikesta huolimatta roomalaiset pitivät toisen ihmisen hallintaa luonnonvastaisena ja tunnustivat, että monet suurmiehet olivat nousseet asemaansa orjuudesta. Toisin kuin kreikkalaisille, orjuus oli roomalaisille väliaikainen tila, jossa menestyminen voisi johtaa Rooman kansalaisuuden saamiseen. Vapautensa ansainnut barbaari oli oppinut Rooman tavat ja kielen, eli hänet oli assimiloitu imperiumiin. Riippuvuussuhde jatkui usein klientelisminä, jossa isäntä auttoi suojattinsa alkuun. Pääoman ja suhteiden vastineeksi tämä tuotti tietoja, tuloja ja uusia suhteita. Sen sijaan oikeudessa kidutetuilta ja karkureina polttomerkityiltä orjilta kiellettiin täysi kansalaisuus eikä armeijaankaan kelvanneet kuin vapaana syntyneet. Vapautettujen orjien asema oli sosiaalisesti kiikkerä, nousukkaita ylenkatsottiin, kuten vulgaarin Trimalchion hahmo Petroniuksen Satyriconissa mehevästi osoittaa. Falx pitää itseään hyvänä kasvattajana, valmentajana ja suojelijana. Kolme poikaa synnyttänyt nainen ansaitsee vapauden, varsinkin jos nämä uudet orjat ovat Falxin siittämiä ja siksi varmimmin laadukkaita. Hänestä oma kasvatustoiminta on ilo, joka korostaa perheen vaurasta asemaa ja harkittua omistajapolitiikkaa. Hän kuitenkin harmittelee, etteivät jalostuksen tu- lokset aina korvaa hitaan työn kuluja. Toner huomauttaa, että suhtautuminen kotikasvatukseen vaihteli ja asia tunnetaan huonosti. Sen sijaan vapauden ostaminen mainitaan monissa lähteissä. Esimerkiksi valtion kannatti myydä vapautta orjilleen, koska siitä maksettiin hyvin ja ruokittavia oli usein liikaa. Falx itse varoo kaupankäyntiä, koska orjat saattavat säästää vapautusrahoja ruoka-annoksistaan ja antaa laihuudellaan huonon kuvan isännästään. Olipa järjestelyn syy mikä hyvänsä, Falx tekee aina kirjallisen sopimuksen. Falxille orjat ovat kodinkoneita, jotka helpottavat elämää ja viestivät omistajansa mausta, sosiaalisesta asemasta ja varallisuudesta. Toneria Falx pitää epäilyttävänä, eihän tämä pohjoisten maakuntien mies ole osallistunut yhteenkään taisteluun. Sen sijaan hän alentuu pyyhkimään lapsensa pyllyn ja kohtelee kaunista, mutta suulasta vaimoaan tasaveroisesti. Falx kuitenkin tunnustaa Tonerin ansiot roomalaisten tapojen tuntijana. Yhdessä he ovat saaneet aikaan erinomaisen tietokirjan. Yhtäältä se on yleissivistävä ja sujuvasti kirjoitettu yhteiskuntahistoriallinen ja filosofinen katsaus orjuuteen Rooman keisariajalla. Toisaalta kuvitteellisen aikalaisen ja tutkijan vuoropuhelu on nerokas tapa lähestyä vaikeata aihetta tieteellisesti kestävällä ja viihdyttävällä tavalla. Samalla huomio kääntyy nykyajan orjuuteen. Kirjoittajan on kulttuurimaantieteen professori Helsingin yliopistossa. Lähihistoriaa uusien lähteiden valossa – ja vanhojenkin Tapio Tervamäki Antti Kujala, Neukkujen taskussa? Kekkonen, suomalaiset puolueet ja Neuvostoliitto 1956–1971. Tammi 2013. syntyä ja hajoamista, puolueriitoja, yöpakkasia, noottikriisiä, idänsuhteita yleensä. Hän kysyy, oliko Neuvostoliiton uhka todellinen ja myötäily sen torjumiseksi välttämätöntä, vai liioittelivatko presidentti ja hänen tukipuolueensa vaaraa voidakseen sen varjolla käyttää valtaa. Kuva tarkentuu Kun kirjan nimi lupaa, että se käsittelee Neuvostoliiton, Kekkosen ja Suomen puolueiden kolmiopeliä vuosina 1956–71, ja vielä vihjaa itänaapurin päsmäröinnistä, eivät odotukset ole korkealla. Mielessä saattaa käydä, että aihe on loppuun kaluttu ja on aivan tarpeeksi selitetty, kuinka Moskova määräili ja Suomi suomettui. Mutta kun perehtyy lähemmin Antti Kujalan tutkimukseen, jonka aiheeksi hän määrittää Urho Kekkosen presidenttikauden vuoteen 1971, presidentin ja puolueiden keskinäiset suhteet ja Neuvostoliiton vaikutuksen sisäpolitiikkaan, pitkästymisen pelko osoittautuu turhaksi. Kujala oikeuttaa hankkeensa Kansallisarkistoon Moskovasta hankitulla materiaalilla, jota ei ole aiemmin käytetty tutkimuksessa. Lisäksi hän on käyttänyt asiakirjoja, joita on itse lukenut Moskovassa. Lähdeviitteet, joista jotkut ovat yli sivun mittaisia, puolestaan kertovat perinpohjaisesta perehtymisestä suomalaisiin arkistoihin ja aihetta koskevaan tutkimukseen, muistelmiin ja muuhun kirjallisuuteen. Aina ei tosin perusteen löytyminen tietylle väitteelle ole edes niin helppoa kuin Juhani Suomen Kekkoskirjoissa. Kujala tarkastelee ajanjakson poliittisen historian vakioteemoja: presidentinvaaleja, hallitusten Uusi aineisto ei lisää mitään tähän mennessä tunnettuun 1950-luvun loppupuolen osalta, mutta anti paranee 1960-luvun edetessä. Aikakauden kuva tarkentuu monipuolisesti. Laajamittaisena näyttäytyy ennestäänkin hyvin tiedossa ollut suomalaisten poliitikkojen ahkera tiedotustoiminta Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä. Silmiinpistävää on vikoilu ja suoranainen mustamaalaus. Maalaisliittolainen ministeri Kauno Kleemola nimitteli Väinö Leskistä uusnatsiksi. Taisto Sinisalo ja Markus Kainulainen panettelivat Aimo Aaltosta. Kekkosen luottomies Arvo Korsimo, ulkoministeri Ahti Karjalainen, sosiaalidemokraattinen kauppa- ja teollisuusministeri Olavi Salonen sekä kommunistit Paavo Aitio ja Ville Pessi moittivat Rafael Paasiota liian passiiviseksi jatkamaan pääministerinä. Uudet lähteet saattavat myös paljastaa, mihin aikoihin Kekkonen alkoi harkita uudelleen päätöstään vetäytyä kolmannen kauden päätyttyä. Keväällä 1969 Korsimo pohdiskeli Neuvostoliiton suurlähettiläälle, että jos pysyy terveenä, Kekkonen voisi jatkaa vuoden 1974 jälkeenkin. Oliko se pelkästään Korsimon oma käsitys, vai viestittikö presidentti tällä tavalla, että mieli oli muuttunut? Vladimir Stepanov tunnetaan häikäilemättömästä sekaantumisestaan Suomen sisäisiin asioihin. Hänen synteihinsä voidaan nyt lisätä Karjalaisen panetteleminen Kekkoselle tarkoituksella sotkea miesten välit. Tähän asti on oletettu Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) asennoituminen Nordek-hankkeeseen kauttaaltaan kielteiseksi. Tarkasti ottaen näin ei ollut, sillä puheenjohtaja Aarne Saarinen oli aluksi myönteinen. Aleksei Beljakov ei ole niittänyt mainetta humoristina. Sellainen hänestä kuitenkin löytyi syksyllä 1968, kun SKP oli viime hetkellä peruuttanut 50-vuotisjuhlansa Tšekkoslovakian miehityksen takia. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) valtuuskunnassa Suomeen saapunut Beljakov huomioi, että puolue oli tehnyt ensimmäisen itsenäisen päätöksensä, ja tuumasi kuivasti: ”Olkoon niin, kunhan ei tavaksi muodostu.” Leikki oli kaukana, kun Beljakov nimitettiin pari vuotta myöhemmin suurlähettilääksi. Pitkään aikaan ei ole ollut salaisuus, että hänen aktiivisuutensa ylitti diplomaatin tavanomaisen toimenkuvan rajat. Uusien neuvostolähteiden ansiosta tiedetään vielä paremmin. Niiden kiinnostavimmasta päästä on muistio, jonka Beljakov laati NKP:n keskuskomitealle lokakuun lopussa 1970. Siinä hän esitti ohjelman, joka tähtäsi muun muassa Suomen suunnitteilla olleen EEC-sopimuksen torpedoimiseen. Onnistuminen toteuttamisessa olisi merkinnyt Suomen tiukkaa sitomista Neuvostoliittoon. Siinä on myös vastaus Kujalan kysymykseen, mitä Neuvostoliitto olisi hyötynyt, jos se ei olisi sallinut Efta-assosiaatiota. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 59 Suomen sodanjälkeisen historian suuriin kiistakysymyksiin, yöpakkasiin ja noottikriisiin, eivät uudet lähteet tuo lisävalaistusta. Kujala liittää molemmat vuoden 1962 presidentinvaaleihin. Yöpakkasten taustatekijöinä olivat hänen mukaansa Neuvostoliiton pelot, jotka koskivat Länsi-Saksan varustautumista ja Suomen talouden länsisuuntausta mutta ennen kaikkea mahdollisuutta, että Fagerholmin kolmannen hallituksen takana olevien voimien enemmistö liittoutuu seuraavissa presidentinvaaleissa Kekkosta vastaan. Neuvostoliitto piti Suomea osana etupiiriään eikä suvainnut muutoksia status quossa, jonka tae Kekkonen oli. Nootin Kujala näkee presidentinvaalien ohella laadituksi silloista maailmantilannetta silmällä pitäen sekä kurinpalautukseksi Kekkoselle tämän länsiyhteyksien vuoksi. Lisäksi tarkoituksena saattoi olla vaimentaa tyytymättömyyttä, jota NKP:n 22. puoluekokouksessa jatkunut destalinisointi herätti Kiinassa ja kovan linjan kannattajissa NKP:ssä. Sosiaalidemokraattien puolueriita Sosiaalidemokraattien puolueriita saa paljon tilaa. Kujala tarjoaa selkeän esityksen sekä hajaannukseen johtaneesta että sen päättäneestä monipolvisesta ja helposti sekavalta näyttävästä kehityksestä. Riidan alkamisen hän jäljittää 1940-luvun ankaraan taisteluun kommunisteja vastaan, joka hänen mukaansa hävitti sosiaalidemokraattien johtajien keskinäisen luottamuksen. Osapuolia erottivat ennen kaikkea vallantavoittelu ja voimasuhteet, joissa kumpikaan ei halunnut antaa periksi. Puolueessa ei liioin ollut sel- 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 laista arvovaltaista hahmoa, joka olisi pitänyt rivit koossa. Kritiikki osuu varsinkin Väinö Tanneriin, johon Kujala muutoin suhtautuu sympaattisesti. Tanneria tarkoittaen hän on sitä mieltä, ettei sodan jälkeen ollut sijaa ”rohkeille ja suoraselkäisille kansantribuuneille” vaan menestyksen aallonharjalla ratsastivat ”ulkopoliittista liturgiaa enemmän tai vähemmän vastoin parempaa tietoaan viljelevät ja teräväkyynärpäiset suhmuroijat”. Kuten Urho Kekkonen, voi melkein kuulla lisäyksenä. Puolueriidan katkeruutta, kuten myös moraalin tasoa, havainnollistaa idänkortin käyttö muutama päivä Fagerholmin kolmannen hallituksen muodostamisen jälkeen. Katkeroituneina sosiaalidemokraattien opposition jäämisestä ulkopuolelle Aarre Simonen, Eero Antikainen, Vihtori Rantanen, Janne Hakulinen ja Pekka Martin pyysivät suurlähettiläs Lebedeviltä, että Neuvostoliitto ajaisi koalition nurin ulkopoliittisella ja talou dellisella painostuksella. Vahvasti maanpetokselta tuoksahtava anelu oli tarpeeton, sillä Kremlhän oli jo käynnistänyt yöpakkaset. Yksittäisistä poliitikoista Kujala nimeää puolueriidan pahimmaksi pukariksi Väinö Leskisen. Leskinen pyrki valtaan keinoja kaihtamatta, teki äkkikäännöksiä, harrasti teatraalisia eleitä ja oli alituiseen kaupanteossa. Epäsympaattisena piirtyy myös Aarne Simonen, joka antoi kilpailijoistaan Moskovaan mahdollisimman kielteisen kuvan. Jos Leskinen ja Simonen ovat pahiksia, Paasio on hyvis. Kujala arvostaa hänessä riippumattomuuden henkeä, joka ei suostunut remontoimaan puolueen idänsuhteita Kremlin ja Kekkosen määritte- lemän koreografian askelissa. Kun Paasio lopulta aktivoitui sillanrakennukseen, hän ei lähtenyt Leskisen tapaan Canossan-matkalle. Paasio oli kuitenkin liian kiltti. Hän ei omannut riittävää auktoriteettia, jotta olisi kyennyt pitämään puoliaan puoluetoimistoa ja -neuvostoa vastaan. Paasion pään menoksi punoi juonia myös Leskinen. Kujala on varma, että ”pikku Väiski” tavoitteli vähintään puheenjohtajan, mutta todennäköisesti myös pääministerin paikkaa, jolta voisi ponnistaa presidentiksi. Liittolaisena oli entinen puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki. Vastustajat saivat tärkeän voiton, kun puolueneuvosto pakotti Paasion valitsemaan vuoden 1968 presidentinvaalin jälkeen pääministeriyden ja Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen (SDP) johtamisen välillä. Tässä yhteydessä Kujala haastaa vaivihkaa Juhani Suomen väittäessään, että Kekkonen toivoi pääministeriksi Pitsinkiä. Suomen mukaan presidentti ei sulkenut pois Paasion jatkoa ja ajatteli Pitsinkiä mahdollisena SDP:n puheenjohtajana. Päiväkirjassaan Kekkonen ensin hyväksyy Pitsingin pääministeriksi ja lupaa taata tämän Moskovassa, mutta päätyy sitten pitämään Paasiota ”turvallisempana”. Lopultahan hallituksen ohjat otti Mauno Koivisto, jota Paasio piti Kujalan mukaan sen vuoksi epälojaalina. SDP:n hajaannuksesta Kujala antaa Kekkoselle käytännöllisesti katsoen synninpäästön. Sosiaalidemokraatit tarjosivat keskinäisillä kiistoillaan presidentille, Neuvostoliitolle ja Maalaisliitolle valtit, joita nämä eivät jättäneet käyttämättä. Kekkonen pyrki ensisijaisesti syrjäyttämään leskisläiset puo lueen johdosta, hajaannus ja hajottaminen seurasivat sivutuotteena. Jos vaikka Kekkonen ei toiminutkaan SDP:n hajoamisessa aktiivisesti, hän ei kuitenkaan näytä kiirehtineen sovintoa. Karjalainen tuskin oli asialla omin päin pyy täessään Neuvostoliiton suurlähettilästä estämään Emil Skogin paluun vanhaan puolueeseensa. Ammattiyhdistysliikkeen hajaannus ja yhdistyminen SDP:n vaiheisiin kietoutuivat erottamattomasti ammattiyhdistysliikkeen hajaannus ja jälleenyhdistyminen. Mukana olivat myös Suomen kommunistit ja NKP ynnä ruplat, dollarit ja Ruotsin kruunut. Ammattiyhdistystoimintaa tutkineena Kujala on tässä aihepiirissä omimmillaan. Ehkä sen vuoksi tekstissä on sellaistakin, mitä ammattiyhdistyskertomuksen ymmärtäminen ei vaadi. Esimerkiksi usean sivun mittaiseksi venyvän hajaannuksen jälkeisen Suomen työläisten lakkokäyttäytymisen tarkastelun olisi hyvin voinut jättää pois. Ajanjakson ammattiyhdistysjohtajista Kujala arvostaa Vihtori Rantasta, joka johti Suomen ammattiliittojen keskusjärjestöä (SAK) vuosina 1960—66. Rantanen otti Neuvostoliitolta rahaa suostumatta lakeijaksi, tinkimättömänä antikommunistina hän piti myös keskusjärjestön kommunistit paitsiossa. SKDL hallitukseen Hallitusten kokoamisessa tapahtui merkittävä käänne vuonna 1966, kun Suomen Kansandemokraattinen Liitto (SKDL) pääsi kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen mukaan. Kommunistien päästä- minen vallan kammareihin oli tär keää myös siksi, että Kekkonen ryhtyi näin toteuttamaan suunnitelmaansa kesyttää heidät. SKP:ssä oli syntynyt edustajakokouksessa vuoden alkupuolella repeämä, mutta siitä huolimatta puolue meni hallitukseen yhtenäisenä. Tällaisen yksimielisyyden ja presidentillisen työnnön valossa vaikuttaa erikoiselta Kujalan viittaus itänaapurin apuun ilmaisussa, että Neuvostoliitto onnistui saamaan kommunistit hallitukseen. Hän toteaa itsekin, että Kekkonen pyrki kolmen suuren koalitioon. SKP ei liioin välttämättä hajonnut ”reformistisen hallitustyöskentelyn ja perinteisen vallankumousopin väliseen ristiriitaan”, kuten Kujala katsoo. Neljästoista edustajakokoushan pidettiin puolitoista kuukautta ennen eduskuntavaaleja. Sitä vastoin puhtaasti taloudelliset syyt, joilla hän myös selittää sisäisten vaikeuksien alkamista, olivat epäilemättä vaikuttava tekijä. Palkankorotusten ja työelämän yleisten parannusten myötä vallankumouspuolueeseen oli hiipinyt 1950-luvun lopulta lähtien ammattiyhdistysreformismi. Kun yhä useampi kommunistityöläinenkin kykeni hankkimaan omakotitalon ja auton, halu hulinointiin hiipui. Talouden kaaoshan olisi voinut vaarantaa elintason. Myös kommunistien keskuuteen oli syntynyt Engelsin ja Leninin kammoama ”työläisaristokratia”. Ay-siipi ei toki kokonaan hylännyt vallankumousta, mutta into sen toteuttamiseksi laimeni. SKP:n jakaantumisessa Kujala tarkentaa yleisesti tunnettua kahden ryhmittymän mallia. Hän sijoittaa uudistajien sekä vallasta syöstyn Aimo Aaltosen ja tämän tukijoiden väliin vuosien 1966 ja 1969 edustajakokousten välille tasapainoilemaan pääsihteeri Ville Pessin ja eräitä muita vanhakantaisia, jotka kannattivat hallitusyhteistyötä. Heillä oli NKP:n tuki, kun taas aaltoslaiset Kreml leimasi siinä vaiheessa lahkolaisiksi. Kuitenkin nämä epäsuosiostaan huolimatta ja voimattomuudessaankin uhmasivat Moskovaa, kun he kääntyivät SKP:n hallitukseen osallistumisen arvostelijoiksi. Pessin Kujala korottaa sodanjälkeisen Suomen vaikutusvaltaisimpien poliitikkojen joukkoon. Neuvostoliitto arvosti hänen arvioitaan suomalaisista poliitikoista ja puolueista sekä noudatti usein hänen niitä koskeneita suosituksiaan. Iso meriitti oli rahan lypsäminen Moskovalta, mihin ei kovin moni pystynyt yhtä menestyksekkäästi. Kekkosen pimeä puoli Kujalan tutkimuksen arvosanaa heikentävät eräät epätarkkuudet ja suoranaiset virheetkin sekä kieliasussa että sisällössä. Mitä sisältöön tulee, presidentti Charles de Gaulle ei lähtenyt Élysée-palatsista huhtikuussa 1969 pakotettuna vaan erosi järjestämänsä kansanäänestyksen mentyä vastoin hänen suunnitelmiaan. Nikolai Podgornyin Suomen-vierailulla saman vuoden syksyllä ei kommunikeasta neuvotellut isäntien puolelta ulkoministeri vaan neuvotteluista vastasivat maiden virkamiehet. Nordek-sopimuksen allekirjoittamatta jättämisen taustalla oli toki varmasti myös käsitys järjestelyn väliaikaisuudesta. Koska kuitenkin tiedetään, että päivää ennen hallituksen ratkaisevaa kokousta Neuvostoliiton suurlähettiläs teki ulkoministeri Karjalaiselle selväksi Moskovan kielteisen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 61 kannan ja presidentti, pääministeri ja ulkoministeri päättivät samana iltana noudattaa sitä, näiden seikkojen mainitseminen on oikean kuvan kannalta välttämätöntä. Tähän mennessä tiedetystä poikkeaa täysin se, että Kekkonen oli ollut suunnittelemassa jo kesällä 1960 seuraavien eduskuntavaalien siirtämistä vuoden 1962 presidentinvaalien yhteyteen. Kujalan mukaan hän kertoi aikeistaan suurlähettiläs Zaharoville, joka raportoi Moskovaan. Kuitenkaan mikään Kujalan esittämistä lähteistä ei vahvista väitettä. Olivatko Kekkonen ja puolueet ”neukkujen taskussa”? Kujalan loppulauselma on suomalaisille yleisesti ottaen myönteinen: Kekkonen ja häntä tukeneet puolueet onnistuivat maan aseman turvaamisessa ”kohtuullisen hyvin”. Siinä auttoi, että Neuvostoliittoa hillitsi tehokkaasti Ruotsin Nato-jäsenyyden mahdollisuus. Miinuspuolelle jää suomettuminen, jossa oli perää enemmän kuin Suomessa haluttiin myöntää. Kekkosesta Kujalalla on paljon muutakin sanottavaa eikä kaikki hyvää. Plussaa on, että toisin kuin monet muut suomalaiset poliitikot, presidentti pysyi kanssakäymisessään neuvostoliittolaisten kanssa etukäteen päättämissään rajoissa. Silti Kujala ei tunnustaudu Kekkosen varauksettomaksi ihailijaksi, vaan saldoon jää runsaasti kielteistä. Kritiikin tarve on jopa niin suuri, että hän ei pysty koko aikaa noudattamaan itse julistamansa periaatetta, jonka mukaan tutkimuksen tehtävänä on pelkästään asioiden esittäminen, ”niin kuin ne olivat”, ei paheksumisen tai synninpäästön jakeleminen. Hänen mielestään näet presidentin ”ankara vallankäyttö” vei parlamentarismin, 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 kansanvaltaisen järjestelmän ja puoluedemokratian rappiolle. Moskovan arkistot paljastavat Kekkosen pimeää puolta lisää. Niiden mukaan hän piti vielä 1960-luvun puolivälissä Teuvo Auraa petturina ja suositteli siksi neuvostoliittolaisille tämän pitämistä paitsiossa. Lisäksi tutkija vahvistaa Kekkosen henkilökuvan kielteisiä piirteitä omakätisesti. NKP kutsui kuusikymmentäluvun lopulla Keskustapuolueen valtuuskunnan vierailulle, joka toteutuikin, mutta ilman puheenjohtaja Johannes Virolaista. Kujala katsoo, että hänen matkansa torpedoi presidentti, koska epäili Virolaista kilpailijakseen. Kujalan käsityksessä Kekkonen myös pelkästään sopeutui kaikkeen Moskovasta tulevaan. Myöntyväisyys ei kuitenkaan ollut läheskään totaalista. Niin ei ole Kujalankaan kuvauksessa, jossa Kekkonen esimerkiksi viestittää neuvostojohdolle, ettei suostu mihin tahansa, kun hän lupaa noottikriisin alkuvaiheessa työskennellä Suomen puolueettomuuden hyväksi. Tšekkoslovakian miehityksen vuoksi hän taas torjuu Neuvostoliiton ehdotuksen laivastovierailusta Helsinkiin. Myös kevään 1962 hallitusneuvottelujen yhteydessä valtionpää osoitti huomattavaa itsenäisyyttä ja -päisyyttä. Itänaapurin edustajat vaativat pitämään kokoomuksen hallituksen ulkopuolella, mutta hän vastasi tyyliin, että jättäkää minut rauhaan, tiedän kyllä mitä teen. Kujala antaa ymmärtää, että Neuvostoliitto olisi halutessaan voinut sanella lopputuloksen, mutta Kekkosta auttoi kovaa linjaa vetäneen KGB-residentin Vladimir Ženihovin aseman heikentyminen Anatoli Golitsynin loikkauksen johdosta. Lisäksi ”kokoomuksen puolittainen hallitukseen tulo” oli hinta, joka Neuvostoliiton kannatti maksaa SDP:n johdon pitämisestä eristyksissä. Kuitenkaan sosiaali demokraatit eivät olleet alun pitäenkään mukana Kekkosen hallituskaavailuissa. Lisäksi Karjalaisen ensimmäinen, kuten myös Johannes Virolaisen hallitus, osoittavat vääräksi väitteen, että Neuvostoliitto hankki yöpakkaskriisillä pysyvän veto-oikeuden Suomen hallituksen kokoonpanoon. Rajuimpia hyökkäyksiä Kekkosta ja monia muitakin poliitikkoja vastaan ovat olleet vihjailut maanpetoksesta. Niihin Kujala vastaa, että historiantutkimuksen tehtävänä ei ole maanpettureiden osoittaminen vaan sellaiset tuomiot on paras jättää asianmukaisille tuomioistuimille. Tällainen periaate tietenkin antaa syytesuojan niille, jotka luonnollisista syistä ovat kykenemättömiä astumaan oikeussaliin. Kirjan pitäminen kohtuullisen kokoisena pakotti rajaamaan pois Kekkosen presidenttikauden kymmenen viimeistä vuotta. Olisi kuitenkin toivottavaa, että Kujala jatkaisi projektin loppuun. Nyt lukijasta tuntuu vähän samalta kuin kesken jääneen jatkokertomuksen äärellä. Kujalan kysymyksenasettelu oikeastaan jopa vaatii toista osaa. Se olisi perusteltu myös ja varsinkin siksi, ettei Suomen sisä- ja ulkopolitiikan riippuvuus YYA-sopimuksesta, kuten Kujala myös määrittelee käsillä olevan tutkimuksensa näkökulman, muuttunut aikaisemmasta vähääkään. Kirjoittaja on turkulainen valtiotieteiden tohtori. Miten uusliberalistinen hegemonia rakennettiin Suomeen? Leena Eräsaari Ville Yliaska: Tehokkuuden toiveuni. Uuden julkisjohtamisen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle. Into 2014. va aineisto, jota on tulkittu useasta näkökulmasta. Tuloksena hahmottuu kuva muutaman vuosikymmenen kestäneestä reformimylläkästä. Tällaista harjoitetun hallinnan tai tarkemmin politiikan kokonaiskuvaa ei toistaiseksi Suomessa ole ollut. Siksipä tutkimusta on pidettävä aivan ainutlaatuisena. Laaja ja monipuolinen aineisto Ville Ylisaskan teos on lyhentämätön versio lokakuussa 2014 Helsingin yliopistossa Suomen historiaan hyväksytystä väitöskirjasta. Tutkimuksen pääjuoni käsittelee sitä, miten hyvinvointivaltio on muutettu joksikin muuksi, mille tutkimuksessa on annettu erilaisia nimiä. Uutta kutsutaan valmentajavaltioksi, eettiseksi markkinatalou deksi, hyvinvointiyhteiskunnaksi, hyvinvoinnin sekatalousmalliksi ja sosiaaliseksi markkinataloudeksi. Pohjimmiltaan kysymys on suuresta valtiota koskevasta poliittisesta muutoksesta, joka on toteutettu erilaisina hallinnollisina hankkeina, lopputulos on moderni valtio. Tutkimus käsittelee Suomen lähihistoriaa 1970-luvulta 1990-luvulle, myös 2000-lukua sivutaan. Sen keskeisin kysymys on, voidaanko suomalaista hallintoa pitää uudelle julkisjohtamiselle (New Public Management, NPM) perustuvana, markkinoistettuna hallintona? Jos kyseessä on uusi valtio, niin millainen se on? Tutkimus on kiinnostunut muutoksesta sekä etsii ja nimeää muutoksen keskeisiä tekijöitä ja instituutioita. Tutkimus kysyy, keneltä tai mistä vaikutteita ja ideoita muutokseen on otettu. Siitä selviää myös, kenen näkemykset tai äänet on jätetty huomiotta. Tutkimus on laaja, siinä on tiheällä kammalla käyty läpi valta- Tutkimuksen aineistona on käytetty laajaa kirjallista materiaalia, valtiopäiväaineistoja, komiteamietintöjä, hallitusohjelmia, keskeisten virkamiesten henkilökohtaisia arkistoja, puolueiden dokumentteja, ministereiden kannanottoja, valtakunnallisten ja paikallislehtien käymää keskustelua, SAK:n, EVAn, VATTin, Sitran julkaisuja sekä varsinkin hallinnon uudistamiseen erikoistuneiden instituutioiden dokumentteja. Keskeisiä toimijoita olivat myös valtiovarainministeriön järjestelyosasto, hallinnon kehittämis- ja budjettiosastot, hallinnon kehittämisen ministerivaliokunta, valtioneuvosto. Yliaska on perehtynyt myös Elinkeinoelämän valtuuston arkistoon, puoluearkistoihin, ministeriöiden, virastojen ja tutkimuslaitosten julkaisuihin ja lehtiin. Myös suurten puolueiden näkemyksiä jäljitetään. Ville Yliaska on tehnyt suuren työn jo siinä, että on nimennyt NPM-uudistuksissa tärkeät instituutiot. Tutkimuksessa on perehdytty myös julkisen valinnan teorian ja talous- ja hallintotutkimuksen aate- ja oppihistoriaan, mitä vastaan suomalaisia ideoita ja reformeja peilataan. Muutoksissa ei ole ollut liiemmälti mukana sosiaalipoliitikkoja, vaikka hyvinvointivaltion voisi ajatella kuuluvan heidän pätevyytensä alaan. Teoksen henkilö- galleriassa on satoja ihmisiä, joista sosiaalipoliitikkojen osuus on noin kymmenen. Sosiaalipoliitikkojen sijaan hallintotieteilijät ovat olleet keskeinen ryhmä, jonka oppien ja neuvojen avulla julkista sektoria on muutettu uuteen kuosiin. Sen täytyi tapahtua Aluksi tutkimus keskittyy kuvaamaan reformien kansainvälisiä tausta-ajatuksia, uusliberalismia, uusoikeistoa ja sen ideologisia lähtökohtia. Niitä olivat esimerkiksi Chicagon koulukunnan opit. Osa uutta ideologiaa oli Keynesin talousteorian, hyvinvointivaltion, demokratian ja byrokra tian kritiikki. Uusoikeisto katsoi hyvinvointivaltion olleen 1970-luvun laman aiheuttaja myös 1990-luvun Suomessa, joten talouslaman lääkkeeksi se ryhtyi tarjoamaan hyvinvointivaltion pienentämistä. Vetoaminen uusoikeistoon, Thatcherin näkemyksistä puhumattakaan, ei ollut poliittisesti mahdollista, joten reformit jouduttiin perustelemaan hallinnollisilla perusteluilla ja muilla rationaalisilla välttämättömyyksillä. Näissä uudistuksissa on säännöllisesti kiistetty kaikki mahdolliset yhteydet kansainväliseen uusliberaaliin liikkeeseen – silloinkin kun ideat on suoraan saatu OECD:ltä tai ovat ilmeisiä käännöksiä muista uusliberaalien teksteistä. Kun argumentit eivät ole riittäneet, on uudistukset viety läpi demokratiaa kaventamalla. Yliaska valottaa tutkimuksessaan näitä välttämättömyyksiä. Hän myös keskusteluttaa voittanutta hallintoa hävinneiden ideoiden ja vaihtoehtojen kanssa. Hävinneitä ajatuksia esittivät muun muassa puolueet tai jotkut niiden osat, erikoisministe- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 63 riöt ja vähemmän uusliberalistiset hallinnon kehittämiseen erikoistuneet tahot. Onko kysymys valitusta näkökulmasta vai siitä, että politiikka on ollut hyvin hampaatonta, koska politiikan osuus muutoksessa vaikuttaa lähes olemattomalta? Tai sanotaanko pikemminkin niin, että poliitikot eivät ole kyenneet (halunneet?) vastustamaan muutoksia. Sosiaalipolitiikassa lähtötilanne oli sellainen, missä hyvinvointivaltion hallinto nähtiin suunnitelmallisena ja rationaalisena toimintana. Valtion yhtenä tehtävänä nähtiin keynesläisittäin omaisuuden, tulojen ja palkkatyöläisyyteen liittyvien riskien jakaminen. Toisaalta Suomessa ei koskaan uskottu Keynesin perusajatukseen, että laman aikana pitäisi julkista kulutusta lisätä. Olivatpa ajat millaiset hyvänsä, keskeiset poliitikot tuntuvat ajattelevan, että ”meillä ei ole varaa hyvinvointivaltioon”, ei talou dellisesti hyvinä aikoina eikä vallankaan huonoina. Kun uusoikeisto ryhtyi kritisoimaan tilannetta ja käytäntöjä, heidän kritiikkinsä ei suinkaan kohdistunut jakopolitiikkaan, vaan olemassa olevien instituutioiden byrokraattiseen luonteeseen, niiden holhoavaan ja monopolistiseen luonteeseen. Suomalaiselle hyvinvointivaltion kritiikille oli ominaista, että kohdistuessaan byrokratiaan ja hallintoon, se nimitti hallinnoksi myös hyvinvointivaltion palveluita, toisinaan hallintoon laskettiin jopa sosiaaliturva. Tavallaan terveydenhuollon, sosiaalipalveluiden ja koulutuksen nimittämistä ”hallinnoksi” ja siis byrokratiaksi voisi pitää ”uusoikeiston” ensimmäisenä retorisena voittona kohden uutta valtiota. Kun koko 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 hyvinvointivaltio tulkittiin hallinnoksi, voitiin myös perustella hallintotieteilijöiden asiantuntemus ja läsnäolo kaikissa julkisia palveluita koskevissa keskusteluissa. 1980-luvulla hallintotieteilijät, osa virkamiehistä ja jotkut poliitikot alkoivat kannattaa ajatusta, että Suomen julkinen sektori on liian suuri. Niinpä 1980-luvulla tuotettiin runsaasti tekstejä, joissa todistettiin, että hallinnolla on taipumuksena kasvaa, koska kansalaiset ja virkamiehet vaativat kyltymättöminä lisää. Tälle kehitykselle oli saatava suitset, mikä vaati myös demokratian kaventamista. Kovista ponnisteluista huolimatta vaadittavia hallinnonuudistuksia ei saatu aikaiseksi 1980-luvulla. Vasta taloudellinen lama ja valtiovarainministeriön riuskat otteet 1990-luvulla toimivat uusien rakenteiden kätilöinä. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla Yliaskan tutkimus seuraa vallan keskittämistä, joka paradoksaalisesti alkoi sellaisilla ideoilla, raporteilla ja komiteamietinnöillä, joiden tehtäviksi määriteltiin vallan hajasijoittaminen ja demokratian lisääminen. Tämä vallan keskittämiseen johtanut ja hajasijoittamisena alkanut kehitys on yksi niistä uudistuksista, joiden avulla uutta uusliberaalia valtiota ja hallintoa on rakennettu. Esimerkissä vallan hajasijoittamisesta on myös puolueilla ollut merkittävä rooli, mutta muissa uudistuksissa pääosaa tuntuvat näytelleen muut voimat. Vaikka tutkimuksessa ei käytetä ilmausta hegemonia, voidaan tutkimuksen tuloksia luonnehtia kuvaukseksi siitä, miten Suomeen on rakennettu uusi valtiollinen hegemoniaprojekti. Tämä on tapahtunut varsinaisen politiikan ulkopuolella, hallintotieteilijöiden, joidenkin virkamiesten ja erilaisten intressiryhmien, kuten Elinkeinoelämän valtuuskunnan, toimesta. Erityisesti valtiovarainministeriö on ollut keskeisessä roolissa, sillä on ollut tukenaan omia osastoja ja instituutioita, jotka ovat hallinnon uudistuksia edistäneet. Valtiovarainministeriön ja Elinkeinoelämän keskusliiton välillä ovi on myös käynyt tiuhaan ja molempiin suuntiin ainakin 1980-luvulta lähtien. Kyseessä ei siis ole 2000-luvun keksintö. Hallintoa on muutettu keskittämällä valtaa valtiovarainministeriölle, jopa valtiovarainministeriön sisällä muilta osastoilta budjettiosastolle. Valtaa on keskitetty myös lakkauttamalla hallituksen apuna olleet keskusvirastot, jotka aiemmin toimivat asiantuntijavirastoina. Kunnilta on vähennetty toimintamahdollisuuksia pienentämällä ja karsimalla kuntien saamia valtio-osuuksia. Kolmas keskeinen julkista valtaa uusliberaaliin suuntaan muuttanut uudistus on ollut liikelaitostaminen, minkä avulla markkinat on tuotu julkiselle sektorille tai julkisen sektorin tehtäviä viety markkinoille. Hallinto on vain pieni osa hyvinvoinnin toimista, mutta tämä on unohtunut reformeissa. Tutkimuksen tuloksena esitetään, että NPMhallinto on vain osa laajempaa valtion muuttamista, pikemminkin väline kuin päämäärä. Vallan keskittämistä käytetään resurssien uusjakoon. Resursseja on julkisen sektorin sisällä siirretty hyvinvointivaltiosta teollisuuden tutkimusja kehittämistoimintaan. Ovat- ko nämä sijoitukset olleet kannattavia, ei ole selvää. Uuden valtiol lisen talous- tai muun politiikan vaikutuksista ei juurikaan ole tutkimusta. Mutta yksi tulos on kiistaton: uusi julkinen johtaminen osana uusliberalismia on osa uudenlaista valtiota. Resurssien jakamista hallinnon uudistuksilla Tutkimuksen keskeinen sanoma on, että viimeisten kahden tai kolmenkymmenen vuoden politiikkaa on tehty teknisinä hallinnonuudistuksina. Nämä hallinnon uudistukset on viety läpi erilaisin retorisesti tehokkain keinoin. Yksi keskeinen oivallus oli, että uutta politiikkaa lähdettiin ylipäänsä edistämään hallinnon kautta. 1970-luvulla hallitusohjelmiin ei sisältynyt lainkaan hallinnon uudistuksia. Ensimmäinen merkki uudesta ajattelusta oli, että hallitusohjelmiin liitettiin hallinnonuudistuksia käsittelevä liite. Uudet hallintotieteilijät omaksuivat julkisen valinnan teorian ja samalla esittivät, että kansalaiset ja hyvinvointivaltiota edustavat virkahenkilöt ajavat omaa etuaan vaatimalla lisää palveluita. Siksi sekä kansalaisten että virkamiesten vaikutusvaltaa tulee vähentää, jos hyvinvointivaltiota halutaan karsia. Hallitus- ja kehittämisohjelmien tasolla muutosta on viety erittäin pontevasti läpi. Muutosten yläkäsite on ollut tehostaminen, jota on yritetty milloin tulos- ja laatujohtamisella, milloin niiden yhdistelmillä. Papereita, kokeiluja muuta touhua on piisannut. Tulokset eivät ole kuitenkaan koskaan olleet tyydyttäviä ja vika on aina ollut muutettavissa, jotka eivät ole osanneet toimia oikein. Tätä uudistus- ja kehit- tämistyötä on jatkettu ja jatketaan ilman, että tuloksista on näyttöä. Toisaalta tehokkuutta on vaikea todistaa mittaamalla, koska ei tiedetä, mitä ollaan mittaamassa. Tehostaminen ei olekaan tarkoittanut valtion vähentämistä tai kuolettamista, mitä julkisen valinnan teoria sanoo etsivänsä, vaan on osa valtion resurssien uutta jakamista. OECD loi ideologisen pohjan valtion uudistuksille, mutta antoi myös konkreettisia ohjeita uudistusten toteuttamiseksi. Oivallinen (ja yhä uudestaan käytetty) retorinen neuvo on ollut huomion kiinnittäminen vain siihen, miten hallintoa tulee muuttaa, ei lainkaan kysymykseen, miksi muutoksia tarvitaan tai tarvitaanko ylipäänsä. Muita tehokkaita keinoja ovat olleet toisto ja jankuttaminen. Myös tosiasioiden vääristely on ollut lopputuloksen kannalta merkittävä. Esimerkiksi koko julkinen sektori, sosiaaliturvineen ja -palveluineen nimettiin hallinnoksi. Myöhemmin tätä hallintoa ryhdyttiin luonnehtimaan byrokraattiseksi ja siis muutosta tarvitsevaksi. Hyvinvointivaltion edustamat arvot on tehty moraalisesti arveluttaviksi tai vähintään vanhanaikaisiksi ja epämääräisiksi, koska niitä ei voi mitata. Toisaalta tehostamisen varjolla tehdyt uudistukset eivät ole arvovapaita tai rationaalisia vaan perustuvat nekin näyttöä vailla oleville uskomuksille. Monista yrityksistä huolimatta näyttöä siitä, että hallintoa olisi kyetty kaikilla uudistusten nimissä tehdyillä toimilla parantamaan, ei ole kyetty antamaan. Lopputulos ei todellakaan ole byrokratian väheneminen vaan jatkuvat uudistukset. Näissä uudistuksissa hallinto ei ehkä ole olennaisesti ohentunut vaan muuttanut paikkaa, vaikkapa kuntien sosiaalitoimesta yksityisen konsulttitoimiston palkkalistoille. Kyseenalaistajille Tutkimuksen luettavuuden kannalta lyhentäminen olisi ollut kirjassa hyväksi, mutta sen keskeisin argumentti – NMP:n mukaisen hallinnon pystyttäminen Suomeen ja sen käyttäminen resurssien uusjakoon – olisi jäänyt todentamatta. Suomessa tämän uusliberaalin julkisjohtamisen ja politiikan kiistäminen niin puolueiden kuin virkamiesten ja etujärjestöjen taholta on niin saumatonta, että näkemyksen haastaminen vaatii perusteellisen näytön. Oikeastaanhan tutkimus on kirjoitettu kaikille, jotka ihmettelevät nykyistä politiikkaa ja suhtautuvat siihen kriittisesti. Mutta erityisesti sen soisi päätyvän sellaisten politiikassa mukana olevien ihmisten lukulistalle, jotka haluavat kyseenalaistaa uusliberalismin hegemonian. Parhaillaankin käydään keskusteluja, joiden ymmärtämisessä Yliaskan teos auttaa. Miksi SOTEuudistuksesta ja uudesta sosiaalihuoltolaista puhutaan hallinnollisina uudistuksina ja rakenteellisina uudistuksina sen sijaan, että puhuttaisiin lainsäädännön periaatteista tai moraalista, jolle ne perustuvat? Miksi taas esitellään vääriä prosentteja siitä, miten suuri osa kansantulosta menee hyvinvointivaltioon? Ja miksi demokraattinen sopimusyhteiskunta on vanhanaikaista politiikkaa? Tutkija onnistuu kyseenalaistamaan hallinnon uudistajien väitteet, että he suorittavat vain rationaalisia, arvovapaita ja välttämättömiä toimia valtion pelastamiseksi. Ai- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 65 kaisempaa arkistomateriaalilleperustuvaa kuvausta hallinnon roolista suomalaisen hyvinvointival tion muuttamisessa ”valmentajavaltioksi” tai moderniksi valtioksi ei ole. Siksi tutkimus on paradigmaattinen. Yliaska ei ole voinut rakentaa omaa tutkimustaan muiden aineistoille ja tulkinnoille. Niinpä tutkimuksen perusargumentti, se että Suomessa on harjoitettu uusliberalismin ja uuden julkisjohtamisen mukaista politiikkaa, eikä suinkaan ole tehostettu ja vähennetty julkista sektoria, on vaatinut huolellista dokumentointia ja aatehistoriallisia vertailuja. Tutkija on yksin tehnyt niin laajan tutkimuksen, että se olisi ollut erinomainen suoritus isommallekin tutkimusryhmälle. Kuukautta myöhemmin kuin Yliaska väitteli Jyväskylässä Pasi Nevalainen aiheenaan Posti- ja telelaitoksen muutos virastosta liikeyritykseksi – hänkin historiassa. Mainiota, että historioitsijat ovat paneutumassa lähihistoriamme suurimpaan julkisen sektorin muutokseen. Mutta mielelläni näkisin myös yhteiskuntatieteilijöiden tekevän yhtä merkittäviä avauksia. Kirjoitus on hieman muunnettu versio vastaväittäjän lausunnosta. Kirjoittaja on yhteiskuntapolitiikan dosentti. 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 Kasvatuksen paradoksi Pekka Wahlstedt Antti Saari, Olli-Jukka Jokisaari ja Veli-Matti Värri (toim.): Ajan kasvatus. Kasvatusfilosofia aikalaiskritiikkinä. Tampere University Press 2014. Millaista on kasvatus aikana, jota talous ja tekniikka hallitsevat? Voiko sekään olla muuta kuin teknistä ja taloudellisen tehokasta. Paljon puhutun elinikäisen oppimisen ylevän ajatuksen takana on pyrkimys pitää yksilö koko elämänsä ajan tuottavana ja kykenevänä vastaamaan ja mukautumaan yhteiskunnan muutoksiin ja vaateisiin. Näin päätellään myös Ajan kasvatus -kirjassa, jossa nykyajan kasvatusta arvostellaan käyttäen apuna kasvatuksesta kirjoittaneita filosofeja Platonista ja Aristoteleesta Michel Foucault’hon ja Georg Henrik von Wrightiin. Historiallisen otteen avulla on helppo kyseenalaistaa nykyaikaa. Yhdessä kirjoituksessa etsitään kilpailun ja kilpailuyhteiskunnan historiallisia juuria. Aikoinaan kilpailu oli avoimen väkivaltaista saalistamista ja 1800-luvulle asti kaksintaistelutkin olivat luonnollinen tapa ratkaista erimielisyyksiä. Myöhemmin väkivalta on saanut hienostuneempia ja henkistyneempiä muotoja. Nykyajan väkivaltaa edustavat ranking-listat ja muut häviäjiin ja voittajiin jakavat käytännöt. Kilpailu ja väkivalta on siirtynyt myös yksilön sisälle. Foucault’n ”minäteknologioihin” viitaten kirjoituksessa todetaan, että nykyinen itsenäinen ja riippumaton subjekti muokkaa itse itseään vallan vasti- musten mukaiseksi. Myös positiivisena pidetyssä elinikäisessä oppimisessa on kyse yksilön taloudellisen tuottavuuden hyödyntämisestä ja kyvystä vastata yhteiskunnan uusiin vaatimuksiin. Kirjoituksessa ollaankin huolissaan kilpailun eetoksen turmiollisesta vaikutuksesta moraaliin. Herkkiä luonteenpiirteitä pidetään huonona asiana, koska kovassa kilpailussa pärjäävät vain kovat ja paatuneet. Myös tiede ylläpitää tätä. Kasvatustiede, niin kuin muukin tiede, seuraa ja toteuttaa paljolti välineellisen ja teknisen järjen ideaalia. Välineellisen järjen vallasta varoittelivat jo Max Horkheimer ja Georg Henrik von Wright viime vuosituhannella. Nyt välineellisen järjen ylivalta tulee räikeästi esiin siinä, että valtionvarainministeri perusteli pienten lasten päivähoidon tarpeellisuutta vientiyritysten kilpailukyvyllä. Ajan kasvatus nostaa esiin päämääriin kohdistuvan eettisen filosofian, josta esimerkiksi Aristoteles, J. V. Snellman ja von Wright ovat puhuneet ja kirjoittaneet. Samoin hyötyyn samastettu käytännön käsite saa laajemman merkityksen: Aristoteleesta Kantiin, Hegeliin ja J.V. Snellmaniin käytännöllinen järki on viitannut taloudellisen laskelmoinnin ja tehokkuuden sijasta taitoon soveltaa eettisiä periaatteita muuttuviin käytännön tilanteisiin. Kasvatuksen tarkoituksena on kouluissa ja yliopistoissa kasvattaa opiskelijoista vapaita, itsenäisiä ja vastuullisia kansalaisia, jotka pyrkivät edistämään hyvää elämää niin omalla kohdallaan kuin ympäristössään. Tunnettu onkin J.V. Snellmanin kirjoitus ”Akatee- misesta opiskelusta”, jossa filosofi arvostelee teknistä opetustapaa ja asioiden ulkoa opettelemista sekä peräänkuuluttaa aidosti sivistävää omaa ajattelua. Ajan kasvatus -kirjassa nostetaan esiin myös opettamiseen ja oppimiseen liittyvä paradoksi, joka on vaivannut ajattelijoita Sokrateesta ja Platonista lähtien. Miten sääntöjä ja pakkoja käyttävä kasvatus pystyy synnyttämään vapaita ja itsenäisiä yksilöitä? Abstraktimmin ja yleisemmin ilmaisten: miten voidaan ulkoapäin vaikuttamalla luoda ihmisistä ulkopuolisesta vaikuttamisesta vapaita ja riippumattomia? Kirjan mukaan Rousseau näki paradoksin kärjistyvän lapsen kohdalla, koska lapsi elää eri maailmassa kuin aikuinen, joka on unohtanut, millaista on olla lapsi ja nähdä maailma lapsen viattomin ja puhtain silmin. Wittgenstein totesikin myöhemmin, että ensin lapsi väistämättä uskoo ja oppii, epäily tulee vasta myöhemmin uskon jälkeen. Ajan kasvatuksen vallitsevaa kasvatusta eri näkökulmista kyseenalaistavat kirjoitukset eivät pystykään paradoksia ratkaisemaan. Eräässä kirjoituksessa todetaankin, että paradoksien arvo ja käyttämisen syy on kautta filosofian historian ollut se, että ne herättävät ihmettelemään asioita ja avaamaan uusia näkökulmia asioihin. Kasvatuksen paradoksi tulisikin esittää myös kasvatettaville pohdittavaksi ja kommentoitavaksi niin koulussa kuin yliopistossakin. Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko. Tarkka kuvaus hyppivistä sepistä ja hohtavista jalokuoriaisista Mattias Tolvanen Kari Heliövaara, Ilpo Mannerkoski, Jyrki Muona, Juha Siitonen ja Hans Silfverberg: Hyppivät ja hohtavat. Suomen sepät, sepikät, rikkasepät ja jalokuoriaiset. Metsäkustannus 2014. Kovakuoriaiset ovat kauniita hyönteisiä, mutta silti melko vieraita nykyajan kiireiselle ihmiselle, joka usein itsekin tietää olevansa hyvästi luonnosta vieraantunut. Mutta ovatko sepät ja myös jalokuoriaiset aivan erillään tavallisen kansalaisen todellisuudesta? Useimmilla on lapsuudesta asti muistissa pihalta löytynyt musta ja pitkänsoikea kovakuoriainen, joka hyppäsi pois kämmeneltä naksahtaen ja vilisti sitten pakoon. Seppä pystyy hyppäämään ja kääntämään itsensä, jos se on jäänyt selälleen makaamaan. Ja kasvimaata joskus möyhentänyt on löytänyt sitkeitä keltaisia juurimatoja, jotka syövät reikiä perunoihin ja ovat oikeasti sepän toukkia. Myös harvinaisia kovakuoriaisiakin alkaa löytyä, jos niitä osaa katsella oikeista paikoista. Ikivanhan haavan rungolta löytynyt melko suuri metallinhohtoinen, oudon näköinen kovakuoriainen on todennäköisesti jalokuorianen. Seppien ja jalokuoriaisten harrastaminen on nyt helpottunut, kun Metsäkustannus julkaisi professori Kari Heliövaaran jo vuosikausia neljän muun hyönteistutkijan kanssa valmisteleman oppaan Hyppivät ja hohtavat. Teos on klassinen hyönteiskirja, johon on koottu kaikki ajan tasalla oleva tietämys neljän kovakuo riaisheimon lajeista: Suomen sepät (Elateridae), sepikät (Eucnemidae), rikkasepät (Throscidae) ja jalokuoriaiset (Buprestidae). Kaikkiaan kovakuoriaislajeja löydetty jopa 400 000 lajia ja Suomenkin lajistossa niitä on 3 687. Maailmanlaajuisesti seppiä tunnetaan noin 10 000, sepiköitä 1 600, rikkaseppiä 150 ja jalokuoriaisia 14 600 lajia. Suomen hyönteislajistossa näissä kovakuoriaisheimossa on yhteensä 114 lajia, joista seppiä on 64, sepiköitä 12, rikkaseppiä 8 ja jalokuoriaisia 30 lajia. Niiden lisäksi kirjassa esitellään vielä 17 lähialueilla tavattua lajia, joista osa saattaa löytyä myös Suomesta. Kattavan kirjan julkaiseminen lisää yleensä lajiston harrastamista, joten uusien lajien löytyminen lienee melko todennäköistä. Lajien tuntemusta tarvitaan aina Lajiston muutosten seuraaminen on edelleen tärkeää luonnon tilan ja monimuotoisuuden arvioimisessa. Lajintuntemuksen lisäksi on tärkeää kerätä tietämys lajeista yksiin kansiin ja siirtää se perintönä seuraaville sukupolville. Tämä kirja sisältää perustiedot kaikista Suomen lajeista, eikä se aivan heti vanhene. Uutta kovakuoriaisteosta on kiinnostavaa tutkia, sillä se sisältää hyönteistieteellisen tarkkojen tuntomerkkien lisäksi kuvaukset lajien elintavoista ja levinneisyydestä. Sepät ja rikkasepät tonkivat toukkina maassa ja löytävät siellä syötäväkseen kasvien juuria. Sepikät ja jalokuoriaiset elävät toukkina kuolevissa tai jo lahoavissa puissa, ja niiden elämään on vaikuttanut paljon myös metsänhoidon kehittymi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 67 Ruutuseppä – yksi monista maassamme viihtyvistä kovakuoriaista, joiden tunnistamiseen Hohtavat ja hyppivät -kirja tuo apua. Kirjan kuvistusta. nen. Nykyaikana luonnossa lahoavia runkoja löytyy lähinnä vain luonnonsuojelualueiden vanhoista metsistä, joskus myös historiallisista puistoista. Suurin osa heimojen lajeista on elinvoimaisia ja niitä tavataan luonnossa usein. Varsinkin seppien tiedetään aiheuttavan joskus tuhoja sekä peltoviljelmillä että metsissä. Viljasepät (Agriotes sp.) haittaavat erityisesti perunan ja mansikan viljelyä, jos pelto perustetaan vanhan nurmen paikalle tai siellä kasvaa rikkakasvina juolavehnää. Avuksi riittää viljelykierto, jossa heinäkasvien jälkeen kasvatetaan esimerkiksi vihanneksia ja vasta myöhemmin perunaa tai mansikoita. Puutarhassa maanmuokkaamisen yhteydessä on suositeltavaa poimia käsin kaikki sepäntoukat pois kukkapenkeistä ja kasvimaalta, siten niiden haitatkin vähenevät huomattavasti. Tummajalokuoriainen (Buprestis haemorrhoidalis) lisääntyy vanhojen hirsitalojen seinähirsissä, mutta sen toukkakäytävät eivät aiheuta suurta vahinkoa rakennuksille. Saarnenjalosoukko (Ag- 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 rilus planipennis) on maailmanlaajuisesti tuholaisena kaikkein merkittävin jalokuoriainen. Saarnilajeilla elävä laji on kotoisin Kaukoidästä mutta levinnyt jo ainakin seitsemän osavaltion alueelle Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Laji on levinnyt myös Moskovan ympäristöön Venäjällä ja tappanut siellä valtaosan isoista saarnista. Euroopan alueella se onkin luokiteltu karanteenituholaiseksi. Kirjan levinneisyyskartoissa on merkitty erikseen ennen vuotta 1960 tehdyt vanhat havainnot ja niitä myöhemmät uudet havainnot. Levinneisyyden selvittämistä varten on yhdistetty kaikkiaan 45 000 kovakuoriaisen tiedot, jotka on kerätty sekä kirjallisuudesta että kokoelmanäytteistä. Met sien maassa on koottu jo kauan tietoa myös metsien hyönteisistä. Luonnontieteellisen keskusmuseon, Metsätieteiden laitoksen hyönteiskokoelmat, Turun eläinmuseon ja Oulun yliopiston hyönteiskokoelmat onkin juuri tällaista tutkimuskäyttöä varten. Yleisesti ottaen lajistossa on havaittavissa sekä runsastumista että taantumista, joiden syitä ei ole aina helppo tulkita. Vaikka lajistossa onkin useita uhanalaisia kovakuoriaisia, yhtään niistä ei ole lailla rauhoitettu. Sen sijaan esimerkiksi erittäin uhanalaisen halavansepikän (Hylochares cruentatus) suurimman tunnetun esiintymän elinalue Vantaalla on rauhoitettu lajin suojelemiseksi. Tämän teoksen ilmestyttyä kaikilla neljän heimon kovakuoriaisilla on myös suomenkieliset nimet. Nimistöä on sekä uusittu että selkeytetty, kuitenkin vakiintunutta vanhaa nimistöä kunnioittaen, sillä sekin on osa kielellistä kulttuuriperintöämme. Huomiota herättävät tai tuholaisina tunnetut lajit ovat saaneet suomenkielisen nimensä jo varhain, jopa 1880- tai 1930-luvulla. Muutamille lajeille on keksitty tätä kirjaa varten ensimmäistä kertaa uudet nimet. Tietoa harrastamista ja tutkimusta varten Varsinkin metsien hyönteislajistoa ja myös muita eliöitä on viime aikoina tutkittu paljon ja niistä on julkaistu useita kattavia teoksia. Työssä on ollut apuna ympäristöministeriön ja Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma (PUTTE), jolta on saatu rahoitusta tähänkin teokseen. Helsingin yliopiston metsäeläintieteen professori Heliövaara on jo aikaisemmin julkaissut Mannerkosken ja Siitosen kanssa hienon kirjan Suomen sarvijäärät (2004) ja Tomas Roslinin kanssa Suomen lantakuoriaiset (2007). Uusi komea teos Hyppivät ja hohtavat sisältää paljon tietoa 343 sivulla. Selkeät värikuvat tuovat esille pienetkin kuoriaiset kaikkine yksityiskohtineen. Lajiesittelyjen kuvat on valokuvattu pää asiassa Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmista, ja lajit esitellään sekä luonnollisessa koossa että selkeästi suurennettuina. Lisäksi lajien biologiaa selventävät monet luonnossa otetut lajikuvat sekä biotooppien ja syömäjälkien kuvat, jotka ovat tekijöiden valokuvaamia. Monipuolisen tiedon löytämistä helpottaa hakemisto, jossa on sivuviitteet kaikille tärkeille asioille, käsitteille sekä tietenkin lajeille sekä suomen- ja ruotsinkielisillä että tieteellisillä nimillä. Kirjan lopussa on kolme liitettä, joissa esitellään Suomessa tavattujen lajien levinneisyystyypit, lajien tunnetut isäntäkasvit sekä eri isäntäkasveilta tavatut lajit Suomessa ja muualla Fennoskandian alueella. Englanninkieliset yhteenvedot avaavat sisältöä myös suomea taitamattomille. Heliövaaran ja hänen työryhmänsä Hyppivät ja hohtavat on tarkoitettu lähdeteokseksi hyönteistutkijoiden sekä maatalous- ja metsäammattilaisten käyttöön. Hyönteisharrastajia varten siitä löytyy ohjeita myös lajien keräilyä ja jopa niiden toukkien kasvattamista varten. Lisäksi teos kiehtoo varsinkin luonnosta kiinnostuneita, ja se antaakin hyvän mahdollisuuden tutustua esimerkiksi kauniiden ja usein harvinaisten jalokuoriaisten elämään kaikessa rauhassa, tarvitsematta mitenkään häiritä vanhojen metsien luonnonrauhaa. Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija. Myytti kielestä – ja sen purkaminen Anneli Kauppinen Vyvyan Evans: The Language Myth. Why language is not an instinct. Cambridge University Press 2014. Miten on mahdollista, että lapsi oppii äidinkielensä, vaikka hänelle ei sitä opetettaisi eikä häntä korjattaisi? Tämän kysymyksen vastaukseksi yhdysvaltalainen lingvisti Noam Chomsky on esittänyt laajalti tunnetun hypoteesinsa sisäsyntyisestä, universaalista kieliopista. Teorian mukaan ihmiskieli olisi kuin mikä tahansa elin tai ruumiinosa, joka tuottaa kielen rakenteita, ja kommunikaatio olisi toissijainen kielen kehityksen tulos. Teoria sisäsyntyisestä generatiivista kieliopista on kiehtova. 1960-luvulta lähtien se onkin tuottanut valtavan määrän kielen omaksumisen ja lauseopin tutkimusta. Vyvyan Evans käy kirjassaan The Language Myth tiukasti Chomskyn koulukunnan kimppuun. Hän purkaa kielen sisäsyntyisyyden myyttiä jättämättä kiveä kiven päälle. Suomalaisen kielentutkimuksen näkökulmasta Evansin raju retoriikka ihmetyttää. Se tuntuu tarpeettomalta, sillä meillä vallitseva tutkimus ei lähesty kieltä autonomisesti syntyvinä rakenteina, vaan sitä tutkitaan yhteydessä merkitykseen ja käyttöön. Kielen universaaleista puhutaan Suomessakin, mutta eri näkökulmasta. Se on muun muassa laajoihin kieliaineistoihin perustuvaa kielitypologista vertailua. Kuten meikäläiset lingvistit yleensä, myös Evans asettuu käyt- töpohjaisen kielinäkemyksen kannalle. Hänestä on käsittämätöntä, että sisäsyntyisen kielen teoria esitetään kyseenalaistamattomana yleisesti käytetyissä englanninkielisissä yliopistojen kurssikirjoissa ja laajalevikkisissä tietokirjoissa. Siitä alkaa Evansin vasta-argumentaatio. Täytyy myös sanoa, että hän hahmottelee kiinnostavan kokonaiskuvan, vaikka kaikista yksityiskohdista ei olisikaan samaa mieltä. Chomskyn väitettä ihmiskielen erityisyydestä (joka olisi syntynyt mutaation kautta) Evans purkaa esittelemällä eläinten kielestä tehtyjä tutkimustuloksia, joissa on havaittu monia ihmiskielelle ominaisina pidettyjä piirteitä, kuten mehiläisten lentojen upotettuja ”lauserakenteita” ja kädellisten oppimia kommunikaatiotaitoja. Vähemmän tilaa Evans antaa kielimuodolle, jonka todistusvoima on vielä ilmeisempi, nimittäin ihmisten viittomakielen. Vaikka kuurojen viittomakieli on rakenteeltaan täysipainoinen äidinkieli, siihen ei voi vaivatta soveltaa Chomskyn kaavailemaa syntaktisten rakenteiden synnynnäisyyden ajatusta, joka kaiken kaikkiaankin on perustunut lähinnä englannin kielioppiin. Synnynnäinen kielioppi on vaikea hahmottaa ja oikeaksi todistaa, mutta usko siihen on (ollut) vahva. Vuosikymmenien aikana monet lasten kielen omaksumista tutkineet lingvistit ovat pyrkineet tarkastelemaan sitä jonkinlaisena aivoissa piilevänä, kieltä tuottavana mekanismina. Parametriteorian mukaan lapsi saa syntymävarusteena parametreja, joille hän antaa kielikokemustensa perusteella arvoja. Konnektionistit ovat suunnitelleet kielen omaksumisen malleja tietokonesimulaatioiden avul- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 69 la. Vaikka paljon tietoa on kertynyt, yksiselitteistä ymmärrystä synnynnäisen universaalikieliopin olemuksesta ei näidenkään tutkimusten avulla ole saatu. Tavallinen johtopäätös on se, että kielen kehittyminen on sidoksissa myös nonverbaaliseen toimintaan ja sosiaalisen vuorovaikutukseen. Ihmiskielen edellytysten synnynnäisyyttä ei tietenkään voi kieltää. Evansin mukaan voisi olla olemassa universaaleja kokemusten hahmotustapoja. Lisäksi kielen kehittymiseen tarvitaan ainakin kulttuurin ja vuorovaikutuksen tajua. Mutta miten kielen rakenteet, kielioppi, opitaan? Vastaus voi vaikuttaa yksinkertaiselta. Avainsana on jäljittely, mutta ei missään mekaanisessa mielessä. Rakenteet syntyvät sosiaalisissa tilanteissa opittuina ja uudelleen sovellettuina. Ne ovat selviytymiskeinoja, sillä lapsi on vahvasti sidoksissa hoitajiinsa ja muuhun lähiympäristöönsä. Evansin lähteistä varsinkin Michael Tomasello on laajoilla eri kielten oppimisen tutkimuksillaan tuonut esiin lingvistisesti uskottavan teorian, nimittäin yhtey den konstruktiokielioppiin. Jos näet tarkastellaan tapaa, jolla kieli omaksutaan todellisissa tilanteissa, se ei tapahdu eristyksissä eikä siistissä formaalin kieliopin järjestyksessä. Kieli opitaan varhaisessa herkkyysvaiheessa toimintoihin ja vuorovaikutukseen liittyneenä, ja myös keskustelulla on oma kielioppinsa. Konstruktiot voivat olla sanoja, sanontoja, lausekkeita, jotka antavat hahmon samantyyppisille rakenteille, niiden variaatioille ja yhdistelmille. Olennaista on, että (tilanteinen) merkitys ja muoto kuuluvat yhteen. Kysymys on uudenlaisesta kielioppikäsityksestä – 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 myös aikuiskielessä. Television Teema-kanava lähetti jonkin aikaa sitten Michel Gondryn tekemän ja hauskasti piirroksin kuvittaman Noam Chomskyn haastattelun (vuodelta 2010). Haastateltava antoi siinä esimerkin sisäisen kieliopin toiminnasta. Dokumenttielokuva oli saanut nimensäkin esimerkistä ”Is the man who is tall happy”. Chomsky havainnollisti kielen omaksumisen mekanismia siten, että kun lapsi on oppinut yhdyslauseen The man who is tall is happy, hän muodostaa siitä universaalin kielioppinsa säännön avulla kysymyksen siirtämällä päälauseen predikaatin virkkeen alkuun: Is the man who is tall happy? Professori Matti Miestamo osoitti uuden professorin juhlaluennossaan (3.12.2014) juuri tällaisen kysymyslauseen rajallisuuden maailman kielissä. Sehän ei toimisi edes suomessa, jossa pelkkä verbin siirto ei riitä, vaan tarvitaan myös kysymyspartikkeli -ko: ”Onko mies, joka on kookas, onnellinen?” Kirjallisuus Elman, Jeffrey L. – Bates, Elisabeth – Johnson, Mark H. – KarmiloffSmith, Annette – Parisi, Domenico – Plunkett, Kim 1998: Rethinking Innateness. A Connectionist Perspective on Development. A Bradford Book. The MIT Press. Fletcher, Paul & Brian MacWhinney (toim.)1995: The Handbook of Child Language. Blackwell. Kirjoittaja on kielikasvatuksen professori (emerita) ja suomen kielen dosentti. Tarpeellista toistoa julkaisemisen merkityksestä Elina Hytönen-Ng Lambert, Nathaniel: Publish and Prosper: A Strategy Guide for Students and Researchers. Routledge 2014. Viimeisten vuosien aikana on akateemisissa piireissä alettu korostaa yhä enemmän julkaisemisen merkitystä. Vuosittaiset seurannat ja laitosten määrälliset julkaisutavoitteet ovat arkipäivää kaikilla tieteenaloilla. Tähän ovat vaikuttaneet monet seikat, kuten yliopistojen rahoituspohjan muutokset, tutkimusrahoituskilpailun koveneminen, julkaisufoorumi-hankkeet ja kansainvälistymistarpeiden kasvu. Edellä mainittujen painopisteiden korostuminen on aiheuttanut sen, että tutkijoiden tulisi julkaista yhä enemmän ja useammin kansainvälisissä vertaisarvioiduissa lehdissä. Samaan aikaan tohtoreita valmistuu moninkertaisesti esimerkiksi 1980-luvuun verrattuna, mikä on aiheuttanut sen, että yliopiston avoimiin toimiin on entistä enemmän hakijoita. Julkaisujen merkitys töitä haettaessa on korostunut myös työnhaussa. Kansainvälistyminen on jollakin aloilla vaikuttanut julkaisemiseen liittyvän kilpailun kovenemiseen: kuka ehtii julkaista tuloksensa ensin ja minkä tasoisessa lehdessä? Kaikkien tutkijoiden kilpaillessa äidinkielestä riippumatta samoista paikoista halutuissa lehdissä, ovat artikkelin muotoiluun ja rakenteeseen liittyvät tekijät nousseet yhä tärkeämpään asemaan. Artikkelin tulee nykyisin olla yhä hio- tumpi ja viimeistellympi kokonaisuus jo ensimmäisiä luonnoksia lehdille lähetettäessä. Samaan aikaan myös akateemisten journaalien määrä on kasvanut vapaasti saatavilla olevien tiedejulkaisujen (open access) myötä. Nämä ovat mahdollistaneet uudenlaisen julkaisuväylän, jossa tieteentekijät ottavat itse aktiivisen roolin suurien kustantamoiden kalliiden monopolien sijaan. Edellä kuvatut kehityskulut ovat johtaneet akateemista julkaisemista käsittelevien oppaiden ja kirjallisuuden kasvavaan määrään. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ilmestynyt hyvin erilaisia ja eritasoisia oppaita. Osassa, kuten Wendy Belcherin Writing Your Journal Article in Twelve Weeks (2009), on käyty lävitse varsin pikkutarkasti kirjoittamisen prosessia, abstraktin hiomista ja julkaisun valitsemisen tärkeyttä. Viime vuoden keväällä ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen akateemista julkaisemista käsittelevä Julkaise tai tuhoudu -teos (Karvonen, Kortelainen ja Saarti 2014), jonka arvio oli Tieteessä tapahtuu -lehdessä (5/2014). Viimeisin lisäys tähän kirjallisuuteen on vuoden 2014 kesällä ilmestynyt Nathaniel M. Lambertin englanninkielinen Publish and Prosper. Ensimmäisessä osassa käsitellään tutkijan prioriteettien asettamista, jotka muodostavat Lambertin mukaan akateemisen tutkimustyön ja julkaisemisen peruskiven. Perusajatuksena akateemisessa työs sä pitäisi Lambertin mukaan olla, se, että tutkija ylläpitää omaa motivaatiotaan asettamalla tutkimuksen yhdeksi tärkeimmäksi prioriteetikseen. Tämä tuntuu ajatuksena varsin it- sestään selvältä, mutta harmittavan usein tutkimus jää työssämme lapsipuolen asemaan aikamme valuessa muihin tehtäviin. Lambert haastaakin lukijansa tarkastelemaan omaa työskentelyään mikroskooppisella tasolla ja kiinnittämään huomiota niihin pieniin aikavarkaisiin joita arkkipäivämme on täynnä. Hänen ajatuksenaan on, että asettamalla tutkimuksen prioriteetiksi saamme loppujen lopuksi hoidettua myös opetustyömme ja muut vastuumme, mutta säilytämme oman motivaatiomme työhömme. Prioriteettien ollessa oikeat pystymme ennen kaikkea julkaisemaan opetustyön ohella. Lambert suosittelekin, että varaamme tutkimustyöhön ja julkaisemiseen aikaa päivittäin, mieluiten aamuisin. Tutkimus- ja julkaisutyön tekeminen ensimmäiseksi jättää muihin tehtäviin vain rajallisen määrän aikaa. Esimerkiksi opetuksen suunnittelemisen kohdalla rajattu aika pitää huolen työmme tehokkuudesta. Toisessa osassa Lambert tarkastelee tuotteliaisuutta. Hän korostaa kirjoitusprosessin nopeuttamista muun muassa lyhentämällä aikaa vieviä ja lukijalle puuduttavia kirjallisuusreferaatteja. Ehkä mielenkiintoisinta tässä osiossa on Lambertin kuvaus siitä, miten useita projekteja voidaan hoitaa taidokkaasti ja tuotteliaasti samaan aikaan. Useampien projektien ja artikkeleiden samanaikaisella prosessoinnilla vältetään työhön tai artikkeliin tylsistyminen. Yhteen artikkeliin keskittyminen kerrallaan on Lambertin mielestä hyvin tehotonta. Tärkeää tässä kaikessa on kuitenkin tehtävien priorisointi, mutta myös hyvien kanssakirjoittajien löytäminen ja kirjoittajien vä- lisen kommunikaation toimivuus. Lambert myös esittelee kirjassaan itselleni ennestään tuntemattoman ajatuksen siitä, että tutkijan tulisi lukea kirjoittaakseen. Tällä Lambert viittaa siihen, että tutkija lukee vain olennaisen ja oman käsikirjoituksensa kannalta keskeisen kirjallisuuden. Tämä voidaan tehdä vasta kun käsikirjoitus on raakaversiovaiheessa, jolloin artikkeliin etsitään vain tarvittavat lähteet ja viitteet. Lambert kannustaa myös artikkelien lyhyyteen ja kielen yksinkertaisuuteen. Nämä ajatukset tuntuvat samaan aikaan sekä kiistanalaisilta että tutuilta. Moni on varmasti työssään huomannut, ettei aika riitä kaiken oman alan kirjallisuuden lukemiseen, mutta sen myöntäminen julkisesti on varsin harvinaista. Kolmannessa osassa tarkastellaan sitä, miten tutkija voi julkaisuprosessin aikana välttää kaikkein yleisimmät sudenkuopat sekä näin nopeuttaa tehokkuuttaan ja työnsä julkaisua. Olennaisena osana tätä Lambert listaa neljä tyypillistä luonteenpiirrettä – märehtijä, perfektionisti, idealisti ja kyynikko – jotka estävät meitä saavuttamasta asioita. Näiden luonteenpiirteiden voittamiseksi Lambert tarjoaa hyvin kepeästi nopeita ratkaisuja. Tässä lukija jää kuitenkin pohtimaan tällaisten nopeiden ratkaisuiden kestävyyttä arjessa. Usein tällaiset luonteenpiirteet ovat pinttyneitä ja vaikeasti voitettavia. Lambert käsittelee myös tasapainoisen elämän ja hyvän terveyden tärkeyttä akateemiselle tuotteliaisuudelle. Osan lopussa käsitellään häiriötekijöiden minimoimista sekä käsikirjoitusten hylkäämisiä ja niistä oppimista. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 71 Viimeinen, neljäs osa on jaoteltu eri uravaiheissa olevien tutkijoiden mukaan. Tätä osaa voi siis lukea valikoiden poimien otsikoiden pohjalta ne, jotka tuntuvat omalle tilanteelle antoisimmilta. Lambert tosin mainitsee sen, että muun muassa professorit voivat oppia jatkoopiskelijoille suunnatuista luvuista taitoja, jotka auttavat heitä opiskelijoidensa ohjaamisessa ja motivoimisessa. Kirjan alkua vaivaa suomalaisen lukijan silmin amerikkalaismainen hehkuttaminen, vaikka sekin voi olla tärkeää jatko-opiskelijoiden motivoimisessa ja kouluttamisessa. Tämä keveys kuitenkin häiritsee pidemmälle ehtineen akateemisen lukijan lukukokemusta. Tosin Lambertin positiivisessa prosper-asenteessa on varmasti mallia monelle perish-keskustelusta kuulleille. Lambertin kuvaamien akateemisten työvälineiden löytäminen yhä kiireisempään ja kilpailuhenkisempään tutkijan työhön on nykyään yhä tärkeämpää. Siksi tällaisille teoksille on jatkuvaa tarvetta. Kirja on kuitenkin osittain monien jo aiemmin todettujen julkaisemiseen ja kirjoittamiseen liittyvien asioiden uudelleen toistelua. Lukija joutuu pohtimaan sitä, miksi meillä on tarve suoltaa ulos samoja tietoja uudestaan ja uudestaan. Tämä on kuitenkin osittain heijastumaa omasta nopeasti muuttuvasta yhteiskunnastamme, jossa muutama vuosi sitten julkaistu on jo vanhaa ja unohdettua. Toistaminen muistuttaa meitä näiden asioiden tärkeydestä ja pitää huolen siitä, että tieto päätyy hiljattain kentälle saapuneiden tutkijoiden tai jatko-opiskelijoiden käsiin. Tähän markkinarakoon Lambertin kirja 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5 sujahtaa varsin hyvin tarjoten keskeiset työkalut ja ongelmakohdat kompaktissa kokonaisuudessa, jossa on myös huomioitu eri uravaiheissa olevat lukijat. Teos on suositeltavaa luettavaa varsinkin uransa alkuvaiheessa oleville tutkijoille. Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka hoitaa Itä-Suomen yliopiston musiikkitieteen yliopistonlehtorin sijaisuutta. LUONNONFILOSOFIAN SEURAN TILAISUUKSIA Tilaisuudet pidetään Tieteiden talolla, Kirkkokatu 6, Helsinki. Tarkempia tietoja: http://www. lfs.fi/esitelmat/ 12.5. klo 16.15–20.00 Teemaillassa filosofian ja empiirisen tieteen kohtaamisesta puhuvat Jaakko Hintikka, Juha Himanka, Avril Styrman, Ari Lehto, Tuomas Suntola ja Heikki Mäntylä. SUPERNOVA – AIKUISTEN ILTA HEUREKASSA Tiedekeskus Heurekassa järjestettävässä Avaruus- ja seksimatka 2015 -tapahtumassa 9.5. esiintyy elektronisen musiikin monitoimimies Jori Hulkkonen. Show nähdään planetaariossa, jonka puolipallon muotoiseen kupuun videotaiteilija Sakke Soini on tehnyt tilaustyönä illan teemaan liittyvän videotaideteoksen. Hulkkonen esiintyy illan aikana kaksi kertaa parinaan elektroartisti Scandinavian Confidence. Lisäksi Heurekassa koetaan muun muassa 11-kollektiivin kuvajournalistien näyttelyitä, ohjattua speed-deittailua ja Long Playn tuottaman live-tiedelehti Poltteen toinen numero. Auditoriossa voi illan aluksi nauttia älynystyröitä kutittelevasta Heurekan Hyvä, tuli -esityksestä, jossa tehdään tiedettä tuliaiheisen musiikin tahtiin, sanaakaan sanomatta. Esityksen jälkeen live-tiedelehti Poltteen vieraana kuullaan muun muassa tiedetoimittaja ja tietokirjailija Jari Mäkistä. Tiedekeskus on koko illan ajan yhtä suurta anniskelu- ja juhlaaluetta. Kaikki Heurekan leikkimään viettelevät näyttelyt ovat avoinna ja lisäksi avoimessa laboratoriossa voi tarkastella siittiöitä mikroskoopeilla. Koko tilaisuus on K-18. Lippuja voi ostaa verkkokaupastawww.heureka.fi/ostaliput tai tapahtumapäivänä Heurekasta. www.heureka.fi Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka. Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi X120 ILMAVAA PELLAVAA KEVÄÄN JA KESÄN JUHLIIN FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET
© Copyright 2024