Konferenssin abstraktijulkaisu .
Lasten- ja nuortenkirjallisuus aikansa kuvastajana Opiskelijakonferenssi Tampereen yliopistolla Pe 17.4.2015 klo 10.3015.00 Pe 24.4.2015 klo 11.0015.15 ATALPA 140 Konferenssin aikataulu Pe 17.4.2015 klo 10.30–15.00 Seminaaripäivä 1 7 esitelmää 10.30 Alkusanat Mari Humalajoki ja Hanna Hietikko 10.45 – 11.15 Lotta Luukila ja Annariina Valtanen: Rodulliset stereotypiat Helen Bannermanin kuvakertomuksessa The Story Of Little Black Sambo 11.15 – 11.45 Essi Roppo ja Anni Salonen: ”Isot ihmiset ovat perin kummallisia” – kaksoisyleisö ja vastakohdat Antoine de SaintExupéryn Pikku prinssissä 11.45–12.15 Mari Humalajoki ja Paula Mantere: Tuhma lapsi toimijana Astrid Lindgrenin teoksissa Peppi Pitkätossu ja Vaahteramäen Eemeli 12.15 – 13.00 Tauko 13.00 – 13.30 Hanna Hietikko ja Irja Kovanen: Tiina toimii – suomalaisen tyttökirjallisuuden edelläkävijä ja kestosuosikki 1950luvulta 13.30 – 14.00 Tuomas Koljonen ja Katariina Kärkelä: Sodan haavat Konnussa eli särkynyt maalaisidylli Taru sormusten herrasta trilogiassa 14.00 – 14.30 Camilla Jääskeläinen ja Riikka Välimaa: Perhedynamiikka Kristiina Louhen Aino kuvakirjoissa 14.30–15.00 AnnaKaisa Jokipohja ja Elisa Lampinen: Riuska Aino ja hintelä Väinämöinen – Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan suhde Kalevalaan 1 Pe 24.4.2015 klo 11.00–15.15 Seminaaripäivä 2 7 esitelmää 11.00 Alkusanat Janetta Perttunen ja HennaRiikka Väisänen 11.15–11.45 Magdaleena Murto ja Helena Paloposki: Luonto sodassa – Yrjö Kokon Pessin ja Illusian maailma ekokriittisen tarkastelun kohteena 11.45–12.15 Susanne Harala ja KirsiMaria Mäkinen: ”Millä matkalla se Tirlittan nyt kulki?” – Oiva Paloheimon Tirlittan sotavuosista toipumisen kuvastajana 12.15.–12.45 Janetta Perttunen ja Marika Renvall: Satiiri ja nonsense Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuussa 12.45–13.15 Tauko 13.15–13.45 Visa Piironen ja HennaRiikka Väisänen: V niin kuin valvontayhteiskunta – V for Vendetta kahden ajan uhkien kuvastajana 13.45–14.15 Anneli Asikainen ja Jenny Salmi: Muuta kertomusta, muuta maailmaa! – intertekstuaalisuus ja fantasiakritiikki Diana Wynne Jonesin Liikkuvassa linnassa 14.15–14.45 Riina Aamuvuori, Sanna Stenberg ja Senni Vesikallio: Rasismi ja toiseus J. K. Rowlingin Harry Potter –saagassa 14.45–15.15 Reetta Kannas ja Nina Niskanen: ”Eipä silti, homo mä olinkin. Kun mä olin tajunnut sen, olin ollut ihan että koleeta, mikäs siinä sitten, hyvä tietää” – itsensä hyväksyvä homohahmo Reija Kaskiahon nuortenromaanissa Nikottelua 2 Lotta Luukila, kirjallisuustiede Annariina Valtanen, kirjallisuustiede Rodulliset stereotypiat Helen Bannermanin kuvakertomuksessa The Story Of Little Black Sambo Tarkastelemme esitelmässämme Helen Bannermanin (1863–1946) kuvakertomusta The Story Of Little Black Sambo vuodelta 1899. Bannerman oli protestanttisen kirkon papin tytär, ja varhaiset vuotensa hän viettikin perheensä mukana lähetystyössä Madeiralla. Siellä hän sai ensi kosketuksensa afrikkalaiseen kulttuuriin. Myöhemmin Bannerman avioitui ja asui suuren osan elämästään lääkärimiehensä kanssa Intiassa. The Story of Little Black Sambo on kirjailijan esikoisteos, jonka hän kirjoitti tyttärilleen ollessaan erossa heistä vieraalla maalla. Teoksellaan hän halusi avata vierasta kulttuuria tyttärilleen eikä alun perin ajatellut sitä edes julkaistavaksi. Kirjailija on julkaissut muitakin teoksia, joissa toistuu samankaltainen vieraiden kulttuurien esittelyn tematiikka. Tällaisia ovat esimerkiksi teokset The Story Of Little Black Mingo (1901) ja The Story Of Little Black Quibba (1902). The Story Of Little Black Sambo kertoo pienestä tummaihoisesta pojasta nimeltä Sambo. Teoksen henkilöhahmot on esitetty niin kuvin kuin sanoinkin afrikkalaisen ihmisen stereotypioina. Myös henkilöhahmojen nimet Sambo, Jumbo ja Mumbo sekä teoksen miljöö vahvistavat stereotyyppisiä mielikuvia. Poikkeuksena afrikkalaisuuden elementteihin ovat tarinassa esiintyvät tiikerit, jotka eivät kuulu Afrikan eläimistöön. Lisäksi teoksessa mainitaan tapahtumapaikan olevan Intia. Tästä faktojen ristiriidasta syntyy mielenkiintoinen asetelma, joka tarjoaa tarttumapintaa stereotypioiden tutkimiseen. Keskitymme pohtimaan, millaisen kuvan teos antaa kulttuurista, jota se kuvaa. Analysoimme sen kuvitusta, tarinaa ja stereotypioita sekä esittelemme oman tulkintamme teoksesta. Tutkimusnäkökulmamme on jälkikolonialistinen. Esitelmämme tukena käytämme jälkikolonialistista tutkimusta, esimerkiksi Olli Löytyn teosta Valkoinen Pimeys: Afrikka kolonialistisessa kirjallisuudessa (1997), sekä kuvakirjatutkimuksen käsitteitä ja teoriaa. Asiasanat: stereotypia, jälkikolonialismi, kuvakirja, etnisyys, rotu, kulttuuri, ristiriita 3 Essi Roppo, kirjallisuustiede Anni Salonen, informaatiotutkimus ja interaktiivinen media “ Isot ihmiset ovat perin kummallisia” – kaksoisyleisö ja vastakohdat Antoine de SaintExupéryn Pikku prinssissä Aikuisten ja lasten kaksoisyleisölle kirjoittaminen ei ole uusi ilmiö, ja raja aikuisten ja lastenkirjallisuuden välillä on usein häilyvä. Kaksoisyleisön käsitettä on tutkinut muun muassa Sandra L. Beckett, jonka mukaan ilmiö on ollut tavallinen 1900luvun Ranskassa yleistyttyään toisen maailmansodan loputtua, jolloin lapsiyleisö alettiin nähdä merkittävänä aikuisyleisön rinnalla. Vuonna 1943 julkaistiin myös Antoine de SaintExupéryn Pikku prinssi (Le Petit Prince) , niin Ranskassa kuin muuallakin maailmassa menestynyt ja rakastettu, usein maailman myydyimpien kirjojen listoilla esiintyvä pienoisromaani. Pikku prinssi on klassinen kaksoisyleisölle suunnattu teos, jossa kertomuksen näennäinen yksinkertaisuus kätkee alleen useita eriikäisille lukijoille suunnattuja merkityksiä. Ajan kirjailijoiden keskuudessa esiintynyt näkemys, jonka mukaan laadukas kirjallisuus on sellaista, että myös lapset ymmärtävät sitä, jalostuu Pikku prinssissä ajatukseksi siitä, että isot ihmiset eivät ymmärrä tärkeitä asioita niin kuin kuuluisi, toisin kuin lapset. Kiinnostavaa teoksessa on esimerkiksi se, kuinka lapsenmielinen kertoja on kuitenkin aikuinen: hän yrittää kirjoittaa kuvausta pikku prinssin tavasta nähdä maailmaa sen pohjalta, miten hän itse muistaa ajatelleensa lapsena. Kyseessä on kertojan yritys tavoittaa oma sisäinen lapsensa. Lapsen maailmankatsomuksen tavoittelu näkyy myös SaintExupéryn itse tekemässä kuvituksessa. Käsittelemme Pikku prinssiä sen vastakkainasettelujen kautta, joista tärkein löytyy aikuisuuden ja lapsuuden väliltä. Teoksessa toistuvat esimerkiksi itsekkyyden ja ystävyyden sekä järjen ja mielikuvituksen vastakkainasettelut, jotka tulevat usein esille lapsen ja aikuisen näkökulmien erojen kautta. Teoksen lapsikäsityksessä lapsuus edustaa “sydämellä näkemistä”, viattomuutta, avoimuutta ja maailman ymmärtämistä, kun taas aikuisuus viittaa mielikuvituksettomuuteen ja kaavoihin kangistumiseen. Asiasanat: ranskalainen kirjallisuus, kaksoisyleisö, vastakohdat, lapsikäsitys, mielikuvitus, lapsenmielisyys 4 Mari Humalajoki, pohjoismaiset kielet Paula Mantere, suomen kieli Tuhma lapsi toimijana Astrid Lindgrenin teoksissa Peppi Pitkätossu ja Vaahteramäen Eemeli Astrid Lindgrenin (s.1907) luomat klassikkohahmot Peppi Pitkätossu ja Vaahteramäen Eemeli esiintyvät lastenkirjallisuudessa esimerkkeinä huonosti käyttäytyvistä lapsista. Todellisuudessa Peppi ja Eemeli eivät käyttäydy huonosti tahallaan, vaan molemmat näkevät maailman lasten silmin ja tulevat siksi usein väärinymmärretyiksi aikuisten silmissä. Eemeli ei koe, että hän tekisi itse kepposia, vaan pikemminkin kepposet vain tapahtuvat. Pepin käytös näyttää aikuisen silmin epäsovinnaiselta, mutta Pepin mielestä esimerkiksi käveleminen takaperin on yhtä suotavaa kuin käveleminen etuperin. Lukijalle Peppi ja Eemeli näyttäytyvät tuhmina lapsina, mutta romaaneissa heitä ei esitetä kelvottomina: Peppi osaa monia tärkeitä elämäntaitoja, kuten kirjoittaa, lukea ja tehdä ruokaa, vaikka ei ole käynyt koulua. Hän osaa toimia moraalisesti oikein, puolustaa kiusattua ja kykenee aikuisen tavoin kantamaan vastuuta ystävistään Tommista ja Annikasta sekä omista kotieläimistään. Eemeli puolestaan on hyväntahtoinen ja haluaa vain hauskuuttaa pikkusiskoaan Iidaa mutta suututtaa teoillaan vanhempansa ja joutuu kärsimään rangaistuksen. Vaikka Eemeliä pidetään ainoastaan huonosti käyttäytyvänä velmuna, tulee hänestä kuitenkin aikuisena kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Esitelmässämme tarkastelemme ja vertailemme Lindgrenin Peppi Pitkätossua ja Vaahteramäen Eemeliä huonosti käyttäytyvien lasten hahmoina. Kohdeteksteinämme ovat molempien kirjasarjojen ensimmäiset teokset: Peppi Pitkätossu (1945) ja Vaahteramäen Eemeli (1963). Lapsen ja lapsuuden arvo nousevat teoksissa esille positiivisessa valossa. Lapsille on luonnollista aktiivisuus. He kokevat maailmaa toiminnan ja oman kekseliäisyytensä kautta. Aikuiset sen sijaan haluaisivat lasten istuvan hiljaa, kuuntelevan ja katselevan. Pepin ja Eemelin tuhmuudessa on oikeastaan kyse ristiriidasta sen suhteen, millaisia lapset ovat luonnostaan ja millaisia aikuiset haluaisivat heidän olevan. Teokset kyseenalaistavat aikansa kasvatusnäkemykset ja lapsen aseman avuttomana olentona. Lindgrenin teokset voidaan tulkita lapseuden puolustuspuheeksi. Asiasanat: Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli, Astrid Lindgren, tuhma lapsi 5 Hanna Hietikko, suomen kieli Irja Kovanen, suomen kieli Tiina toimii – suomalaisen tyttökirjallisuuden edelläkävijä ja kestosuosikki 1950luvulta Anni Polva kirjoitti Tiina kirjojen sarjan vuosina 1956–1986 kohderyhmänään nuoret tytöt, joille oli tuolloin vain vähän jos lainkaan omaa kirjallisuutta. 29osainen sarja kertoo suomalaisesta rämäpäisestä tytöstä, joka murtaa oman aikansa tytöille asetettuja rajoja ja odotuksia. Tiina seikkailee, tappelee ja urheilee kuin pojat. Kuitenkin hänellä on ankara omatunto ja hyvä sydän. Kirjasarjan tapahtumat sijoittuvat 1950luvun Tampereelle ja lähtevät liikkeelle siitä, kun Tiina muuttaa uuteen kotiinsa ja ystävystyy saman talon lasten kanssa. Vaikka kriitikot ovatkin sarjaa moittineet, lukijat ovat alusta asti pitäneet sarjasta teosten juonen kaavamaisuudesta huolimatta. Aloitamme esitelmän katsauksella Tiina sarjan taustoihin. Polva on kertonut sarjan perustuvan omiin kokemuksiinsa ja kirjojen olevan tarkoituksella piiloopettavaisia. Tarkastelemme Tiina kirjojen arvostuksen lisääntymistä siitä näkökulmasta, että päähenkilö Tiina on alettu ymmärtää modernin tyttökuvan edelläkävijänä. Esittelemme kirjojen päähenkilöä tarkemmin esimerkiksi vertailemalla, millaisia ominaisuuksia hänellä on ja millaisia 1950luvun tytöllä pitäisi olla. Käytämme lähteinämme Tiina kirjoista tehtyjä tutkimuksia ja Polvan haastatteluja. Esitelmän aikana teemme aikamatkan 1950luvulle ja tutustumme sen ajan yhteiskuntaan ja ilmiöihin. Tarkastelemme, miten esimerkiksi sodanjälkeinen jälleenrakentaminen ja koulutususko näkyvät sarjassa. Aikakauden ihanteet ja arvot tulevat myös tutuiksi opettavaisen sarjan kautta. Lisäksi esittelemme muitakin Polvan Tiina kirjoissa käsittelemiä yhteiskunnallisia aiheita, joita ovat esimerkiksi luonnonsuojelu ja kehitysapu. Nostamme esiin yhden kirjasarjan suurimmista teemoista eli tyttöjen ja poikien – naisten ja miesten – epätasaarvon sekä pohdimme, miten hyvin Tiina kirjat ovat kestäneet aikaa. Asiasanat: Anni Polva, Tiina, Tiinakirjat, tyttökirjat, poikatyttö, Tampere, 1950luku, tasaarvo 6 Tuomas Koljonen, suomen kieli Katariina Kärkelä, suomen kieli Sodan haavat Konnussa eli särkynyt maalaisidylli Taru sormusten herrasta trilogiassa Kielitieteilijä ja kirjailija J.R.R. Tolkien muistetaan akateemista uraansa paremmin fantasiamaailma Ardan luojana ja Taru sormusten herrasta trilogian (1954; 1955) kirjoittajana. Tolkienia pidetään yhtenä modernin fantasiakirjallisuuden tärkeimmistä vaikuttajista. Maantieteellisine yksityiskohtineen, myytteineen ja keinotekoisine kielineen Tolkienin legendarium on moniulotteinen luomus, joka on innoittanut tutkijoita analysoimaan teoksia esimerkiksi lingvistisestä, moraalifilosofisesta ja allegorisesta näkökulmasta. Allegorisissa luennoissa erityisesti maailmansotien konteksti on ollut yleinen tulkintalinja. Kaikki nämä aspektit ovat edustettuina Taru sormusten herrasta teoksessa, jossa varsinaiseen tarinaan on upotettu runsaasti viittauksia fantasiamaailman esihistoriaan, mytologiaan ja kielelliseen rikkauteen. Taru sormusten herrasta kertoo tarinan KeskiMaan kansojen vapautta uhkaavasta valtasormuksesta, jonka tuhoaminen on ainoa keino Mustan Ruhtinaan Sauronin kukistamiseen. Tarina sijoittuu KeskiMaan kolmanteen aikaan, jonka lopulla puhkeava Sormuksen sota jättää jälkensä kaikkialle, myös hiljaiseloa viettävien hobittien asuttamaan Kontuun. Työ Konnun puhdistamiseksi ja jälleenrakentamiseksi jatkuu vielä pitkään sen jälkeen, kun valloittajat on karkotettu. Sodan jälkiä häivytetään sekä purkamalla vihollisen mukanaan tuomia asioita että elvyttämällä ja korjaamalla sitä, mikä Konnussa oli tärkeää ennen sotia. Kaiken uurastuksen ja hitaan elpymisen jälkeen jäljellä on muutos, sodan vaikutuksista viimeinen: Kontu on itsenäinen ja kukoistava mutta silti erilainen kuin ennen. Esitelmämme käsittelee sodan runteleman Konnun tilaa, sen jälleenrakentamista ja maassa tapahtuvaa väistämätöntä muutosta. Pohdimme, miten Konnun rauhaisa maalaisidylli väistyy maahan tunkeutuvan tekniikan tieltä. Tarkastelemme myös, miten sodanjälkeinen pulaaika ja säännöstely näkyvät Konnussa ja miten asukkaiden itsenäisyys ja vapaus kärsivät valloittajien vuoksi. Näiden teemojen pohdinnassa käytämme apunamme tutkimuskirjallisuutta, jossa käsitellään sodan ja sen vaikutusten representaatioita kirjallisuudessa. Erityisesti Tolkienin teosten näkökulmasta sotakontekstia on analysoinut esimerkiksi John Garth teoksessaan Tolkien and the Great War . Asiasanat: Tolkien, Kontu, maalaisidylli, sota 7 Camilla Jääskeläinen, suomen kieli Riikka Välimaa, suomen kieli Perhedynamiikka Kristiina Louhen Aino kuvakirjoissa Kristiina Louhi on useasti palkittu suomalainen kirjailija, kuvittaja ja graafikko. Viimeisimpänä tunnustuksena hän on saanut tasavallan presidentin myöntämän Pro Finlandia kunniamerkin vuonna 2014. Louhi on kuvittanut sekä omia että useiden muiden nimekkäiden lastenkirjailijoiden teoksia. Hänen kuvittamiaan kirjoja on käännetty yli kymmenelle kielelle. Ensimmäinen Aino näki päivänvalon 1984. Kuvakirjasarja seuraa Ainotytön arkea perheessään taaperosta kouluikäiseksi asti. Aino sisaruksineen kohtaa tavallisen pikkutytön arkielämän ongelmia, iloja ja suruja. Aino kirjasarja ilmestyi kokonaisuudessaan 1980 ja 1990lukujen aikana. Verrattuna 1900luvun alkupuoliskoon 1980luvulla hellyydenosoituksista tuli luonnollinen osa kotikasvatusta ja lapsiperheiden normaalia kanssakäymistä. Ruumiillinen kuritus kiellettiin Suomen laissa 1984, eikä näin ollen koivuniemen herran katsottu enää olevan se paras kasvattaja. Myös sukupuoliroolit olivat selvästi höllentyneet sitten vuosisadan alun. Esitelmässämme pyrimme tarkastelemaan Louhen teoksia niiden ilmestymisajankohdan sosiokulttuurisessa kontekstissa. Esitelmässämme tarkastelemme Aino kirjojen perhedynamiikkaa Laurence Barnhillin kehittämää perheen toimintaa kuvaavaa systeemiteoreettista mallia ( Healthy Family Systems ) reflektoiden. Mallin mukaan perheen toimintaa voidaan kuvailla kahdeksan ulottuvuuden mukaan. Ulottuvuuksien vastinpareina ovat yksilöityminen ja kietoutuminen, yhteenkuuluvuus ja eristäytyminen, joustavuus ja jäykkyys, pysyvyys ja hajaannus, selkeä ja epäselvä havainnointi, selkeä ja epäselvä kommunikointi, roolivastavuoroisuus ja epäselvät roolit tai roolikonfliktit sekä selkeät ja epäselvät tai rikkoutuneet sukupolvien väliset rajat. Ulottuvuuksien vastinpareista toinen edustaa negatiivista ja toinen positiivista toimintamallia. Asiasanat: perhedynamiikka, kuvakirja 8 AnnaKaisa Jokipohja, suomen kieli Elisa Lampinen, suomen kieli Riuska Aino ja hintelä Väinämöinen – Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan suhde Kalevalaan Louhi, Ilmarinen ja vaka vanha Väinämöinen – Kalevalan (1835) tutut sankarit seikkailevat Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan (1992) sivuilla mutta eivät aivan kansalliseepoksen mukaisesti. Yhteiskunta on muuttunut Kalevalan ja Koirien Kalevalan julkaisuajankohtien välillä, minkä seurauksena myös kansalliseeposta katsotaan eri näkökulmasta. Kalevalasta on tehty lapsille lukuisia adaptaatioita. Yksi tunnetuimmista versioista on Mauri Kunnaksen myyntimenestykseksi noussut Koirien Kalevala , joka sai Lastenkirjainstituutin myöntämän Suomalainen kuvakirja palkinnon julkaisuvuotenaan. Mauri Kunnas on pitkän ja tuotteliaan uransa aikana menestynyt niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin. Kunnaksen teokset ovat saaneet useita palkintoja, ja niitä on käännetty jo 33 kielelle. Kalevalan syntyaikana Suomessa elettiin nationalismin aikakautta, ja Kalevala sai voimakkaan kansallisen leiman sekä merkittävän aseman suomalaisen identiteetin rakentajana. Myöhemmin Akseli GallenKallelan maalaukset elävöittivät Kalevalan tapahtumat kuvalliseen muotoon. 1800luvulla Kalevala osoitti suomalaisten kuuluvan muiden kansojen joukkoon ja kykenevän kulttuurisiin saavutuksiin, mutta mikä on Koirien Kalevalan tavoite? Esitelmämme aiheena on tarkastella Kunnaksen Koirien Kalevalan intertekstuaalista suhdetta Lönnrotin Kalevalaan . Tarkastelemme teosten välisiä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia erityisesti parodian käsitteen avulla, sillä Koirien Kalevalan suhtautumistapa kohdeteokseensa on humoristinen. Analyysimme kohdistuu sekä kuvaan että sanaan, sillä Koirien Kalevalan parodiset elementit laajenevat kuvituksen kautta GallenKallelan maalauksiin. Parodia tarjoaa mahdollisuuden tarkastella Koirien Kalevalaa sekä aikuis että lapsilukijoille suunnattuna, ja käytämme esitelmässä kaksoisyleisön käsitettä tarkastelumme tukena. Asiasanat: adaptaatio, intertekstuaalisuus, kaksoisyleisö, kuvakirja, parodia 9 Magdaleena Murto, kirjallisuustiede Helena Paloposki, kirjallisuustiede Luonto sodassa – Yrjö Kokon Pessin ja Illusian maailma ekokriittisen tarkastelun kohteena Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (1944) on suomalaisen lastenkirjallisuuden klassikko. Se kertoo Pessistä ja Illusiasta, pessimististä ja optimistista, heidän ystävystymisestään ja tarinan edetessä syvenevästä rakkaudestaan. Heidän tarinansa kietoutuu upeaan luonnonkuvaukseen ja kehystarinaan sotaa käyvästä minäkertojasta. Kokon eläinlääkäritausta näkyy teoksessa vahvasti, esimerkiksi monien hahmojen nimet tulevat latinan kielestä. Vaikka kyseessä on satu ja luonto elollistetaan kuvaamaan yhteiskuntaa, tarina pohjautuu silti biologisiin faktoihin. Tematiikka perustuu pitkälti elämän haasteista selviytymiseen oikeanlaisen asenteen avulla. Taustalla vaikuttaa vahvasti kirjoittamisajankohtana vallinnut toinen maailmansota. Kokko kuitenkin pyrkii selittämään elämän kiertokulkua lapsille ymmärrettävällä tavalla sekä jättämään toivonpilkahduksen sodan lannistamien aikuislukijoiden mieleen. Esitelmässämme tutkimme ekokritiikin avulla kirjassa esiintyviä teemoja esimerkiksi sotaa ja ajan sukupuolikäsityksiä. Tutkimuksen tukena käytämme Kukku Melkaksen ja Raisa Simolan Pessiä ja Illusiaa käsitteleviä artikkeleita sekä Toni Lahtisen ja Markku Lehtimäen toimittamaa artikkelikokoelmaa Äänekäs kevät: ekokriittinen kirjallisuudentutkimus (2008) . Kumpi selviää maailmassa, optimisti vai pessimisti? Onko ihminen osa luonnon kiertokulkua vai sen yläpuolella? Sota ja sen raadollisuus vertautuu teoksessa eläinten ja kasvien jokapäiväiseen eloonjäämiskamppailuun. Kokko tulee myös rikkoneeksi ajan kristillistä ajatustapaa; ruumiillisuus ja vietit eivät liity syntiin tai häpeään, vaan esiintyvät luonnollisina asioina. Luonto ja ihminen kietoutuvat yhteen. Teos ei ole merkittävä ainoastaan lastenkirjallisuuden saralla, vaan sitä voidaan pitää jopa yhtenä merkittävimpänä sotaaikana kirjoitetuista teoksista. Pessi ja Illusia on satuna yhä elinvoimainen, vaikka jotkin käsitykset sukupuolirooleista ja luonnontieteelliset faktat saattavatkin olla vanhentuneita. Asiasanat: luonto, ekokritiikki, sota, toivo, selviytyminen, sukupuoli 10 Susanne Harala, suomen kirjallisuus KirsiMaria Mäkinen, kasvatustiede ” Millä matkalla se Tirlittan nyt kulki?” Oiva Paloheimon Tirlittan sotavuosista toipumisen kuvastajana Oiva Paloheimon teos Tirlittan on julkaistu vuonna 1953, jolloin sotavuosien kauheudet painoivat yhä toipuvaa Suomea. Tirlittan on kertomus Tirlittannimisestä tytöstä, joka jää orvoksi ukkosen hajotettua hänen kotinsa ja perheensä. Tirlittan lentää salaman voimasta kanavaan, josta ihmeen voimalla pelastuu ja aloittaa jännittävän kasvuseikkailunsa ihmisten ihmemaassa. Tirlittanin keskeiseksi teemaksi on koettu etsiminen ja ihmiseksi kasvaminen. Tämän teeman tulkitsemme kuvastavan myös yhteiskunnan eheytymistä ja kasvua sodan jälkeen. Tirlittanissa ilmenee toistuvasti motiiveja, joita voi pitää symboleina 1950luvun Suomessa esiintyville keskeisille arvoille ja ajattelutavoille. Symboleina voidaan pitää esimerkiksi Tirlittanin kauneutta, joka vertautuu Suomineitoon ja kansalliseen ylpeyteen, sekä rouvien lihavuutta, joka korostaa vaurastuvaa yhteiskuntaa. Sodan ja 1930luvun laman aiheuttama pulaaika päättyi suurin piirtein Tirlittanin julkaisemisen aikoihin. Varsinaisesti pulaajan katsotaan päättyneen vuonna 1954, kun kahvin säännöstely lopetettiin. Sodan jälkeen ilmestyneen lasten ja nuortenkirjallisuuden on katsottu usein kuvaavan tärkeitä ajan yhteiskokemuksia, jolloin on luontevaa lukea Tirlittanin seikkailut kuvauksena yhteiskunnan vastoinkäymisistä ja niiden voittamisesta. Tavoitteenamme on esitellä Tirlittanissa ilmenevää sodan ja kasvun symboliikkaa suhteessa 1950luvun Suomen ajankuvaan, ja perustella, miksi Tirlittan kuvaa etsimisen ja ihmiseksi kasvamisen ohella myös sodan jälkeistä yhteiskunnallista kasvua. Sota toi mukanaan paitsi laajempia yhteiskunnallisia ongelmia myös lokalisoituneempia perheen tasolle asettuvia ongelmia, jotka heijastuivat lastenkirjallisuuteen. Aiomme Tirlittan esimerkkinämme kartoittaa lastenkirjallisuuden merkitystä osana ajan käsitysten ja kokemusten jakamista ja opettamista. Asiasanat: sota, 1950luvun lastenkirjallisuus, symbolismi, kasvu 11 Janetta Perttunen, kirjallisuustiede Marika Renvall, kirjallisuustiede Satiiri ja nonsense Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuussa Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956) nähdään keskeisenä suomalaiseen lastenkirjallisuuteen vaikuttaneena teoksena. Tiitiäisen satupuuta ovat lukeneet niin lapset, kuin aikuisetkin jo usean vuosikymmenen ajan, eikä sen viehätys ole vuosien saatossa kadonnut. Kunnas hyödynsi ajan hengessä modernismin uusimpia virtauksia kuitenkin hieman uudistaen niitä, soveltaen ne nimenomaan lastenkirjallisuuteen. 1950luvulla oltiin tultu pisteeseen, jolloin siihenastinen lastenkirjallisuus oli jo paikoin kieleltään vanhentunutta ja kaavoihinsa kangistunutta. Tällaiselle kuvakielellä leikittelevälle uudelle lastenkirjallisuudelle oli kysyntää, joten Tiitiäisen satupuun voidaan nähdä syntyneen tarpeeseen. Kirsi Kunnas otti vaikutteita omaan lapsille suunnattuun kirjallisuuteensa muun muassa englantilaisesta nonsensesta, ja tämä näkyykin vahvasti Tiitiäisen satupuussa . Myös satiiriset elementit vaikuttavat olevan osassa runoja vahvassa roolissa. Edellä mainitut piirteet nousevat keskeisiksi tarkastelun kohteiksi esitelmässämme. Tulkitsemme Tiitiäisen satupuussa nonsensen olevan enemmän lapsille tarkoitettua, kun taas satiiri on suunnattu aikuisille. Otamme myös huomioon miten 50luvun satiiri kestää aikaa ja miten se on 2010luvun kontekstissa tarkasteltavissa. Aloitamme esitelmämme lyhyellä katsauksella nonsensen ja satiirin lajeihin sekä otamme lähemmän tarkastelun kohteeksi muutaman runokokoelman runon. Tarkastelemme, miten Kunnas käyttää näissä runoissa nonsensen ja satiirin keinoja ja kuinka nämä mahdollisesti vaikuttavat lukukokemukseen ja tulkintaan. Pohdimme esitelmässämme myös sitä, mitä eri mahdollisuuksia satiirin ja nonsensen hyödyntäminen tuo lyriikkaan, esimerkiksi vaikeiden aiheiden käsittelyyn: "No niin, / herra Pii Poo / ajoi asemalle. / Hän huusi: hii hoo! / ja vespaa polkaisi / ja jäi junan alle." Kirsi Kunnas: Herra Pii Poo ( Tiitiäisen satupuu , 1956) Asiasanat: Kirsi Kunnas, lastenlyriikka, satiiri, nonsense 12 Visa Piironen, yleinen kirjallisuustiede HennaRiikka Väisänen, kirjallisuustiede V niin kuin valvontayhteiskunta – V for Vendetta kahden ajan uhkien kuvastajana Alan Mooren käsikirjoittama ja David Lloydin kuvittama V for Vendetta (1982–1989; suom. V niin kuin verikosto 2005) on sarjakuvan ja dystopian klassikko, joka maalaa lukijan silmien eteen kuvan IsostaBritanniasta fasistisena diktatuurina ja poliisivaltiona. Mooren ja Lloydin teos on aikansa poliittisen ilmapiirin tuotos, josta Margaret Thatcherin konservatiivipuolueen odottamaton voitto vuoden 1983 vaaleissa teki lopulta vaihtoehtohistoriaa. Tästä huolimatta sen heijastelemat pelonaiheet eivät ole täysin kadonneet, vaan vielä kaksituhattaluvulla huoli valtion kansalaisiinsa kohdistamasta valvonnasta on IsossaBritanniassa ajankohtainen. Dystopialle on ominaista nykyhetken yhteiskunnassa vallalla oleviin ongelmiin tarttuminen ja niiden tulevaisuuden seurauksien pohtiminen. Täten dystooppiset kertomukset ponnistavat aina voimakkaasti omasta tekoajankohdastaan ja niistä ovat luettavissa oman aikansa yhteiskunnalliset pelot ja huolenaiheet. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että dystopiat menettäisivät ajan kuluessa tehonsa. Päinvastoin ne voivat nousta myöhemmin uudelleen ajankohtaisiksi, sikäli kuin ne synnyttäneet uhkakuvat vain nostavat päätään ihmisten tietoisuudessa. Vuoden 2006 elokuvasovitus nosti V for Vendettan uudelleen parrasvaloihin muuttuneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Hakkeroinnista ja nettiaktivismista tunnettu Anonymousryhmä on sittemmin ottanut teoksen päähenkilön Guy Fawkes naamion tunnuksekseen; anarkiasta on siirrytty nettianarkiaan, ja naamioiden sijasta ihmisten henkilöllisyyttä suojaa internetin anonymiteetti. Käsittelemme esitelmässämme V for Vendettaa ja sen elokuvasovitusta dystopioina. Tarkastelumme suoritamme kumpaakin teosta omaan tekoajankohtaansa peilaten. Erityisesti keskitymme siihen, miten teokset heijastelevat aikansa yhteiskunnallista ja poliittista tilannetta, ja miten tämä on vaikuttanut teosten vastaanottoon. Asiasanat: dystopia, sarjakuva, sarjakuvantutkimus 13 Anneli Asikainen, kirjallisuustiede Jenny Salmi, kirjallisuustiede Muuta kertomusta, muuta maailmaa! – intertekstuaalisuus ja fantasiakritiikki Diana Wynne Jonesin Liikkuvassa linnassa Lasten ja nuorten fantasiakirjailija Diana Wynne Jones käyttää vuonna 1986 julkaistussa Liikkuva linna teoksessaan runsaasti intertekstuaalisia viittauksia eurooppalaisiin – erityisesti englantilaisiin – kansantaruihin ja klassikkoteoksiin. Kirjailija itse on kotoisin Britanniasta, joten on ymmärrettävää, että hän ammentaa viittauksia omasta kulttuuritaustastaan. Tuttuihin satuihin keskittyvä intertekstuaalisuus palvelee myös yleisön kulttuuritietämystä ja edesauttaa kirjailijan pyrkimystä muotoilla fantasiakirjallisuuden olemusta. Tulkintamme mukaan Jones argumentoi teoksillaan, että fantasiaa ei tule pitää alempiarvoisena kirjallisuudenlajina siksi, että se on usein suunnattu lapsille. Jonesin kirjojen perusteella on mahdollista nähdä, millaista fantasiakirjallisuutta hän pitää tasokkaana. Kirjailijan työt sisältävät oletuksen kehittyneestä sisäislukijasta. Kirjallisuuskriitikkona hän väittää, että fantasia on onnistunutta silloin, kun lukija uskoo teoksen maailmaan. Hänen mukaansa teoksen maailmasta tulee uskottava, kun kirjailija ei selitä yksityiskohtia auki liikaa, vaan luottaa lukijan kykyyn ymmärtää oleellinen. Esitelmämme havainnollistaa, miten Jones intertekstuaalisuuden avulla rakentaa teoksistaan palapelejä, joiden yksityiskohtiin kaikenikäiset lukijat palaavat uudelleen ja uudelleen. Kirjailijan kenties kuuluisin teos Liikkuva linna ei keskity esittelemään, mitä kerrotaan, vaan miten kerrotaan. Kirjoittamalla omanlaisiaan, moderneja kertomuksia, Jones pyrkii kiinnostavalla tavalla muuttamaan ihmisten asenteita ja käsityksiä lasten ja nuortenkirjallisuudesta, kirjoittamisesta sekä lukemisesta. Asiasanat: intertekstuaalisuus, fantasia, modernismi 14 Riina Aamuvuori, kirjallisuustiede Sanna Stenberg, suomen kieli Senni Vesikallio, kirjallisuustiede Rasismi ja toiseus J. K. Rowlingin Harry Potter saagassa J. K. Rowlingin seitsenosaisen Harry Potter saagan romaanit on julkaistu vuosina 1997–2007. Kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti arviolta 450 miljoonaa kappaletta ja niitä on käännetty ainakin 67 eri kielelle. Velhopojan seikkailuista kertovat kirjat ovat saaneet maailmanlaajuista näkyvyyttä ja lukijoita niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin keskuudessa, ja ne ovat lisänneet merkittävästi nuorison lukuhalukkuutta erityisesti IsossaBritanniassa. Kuten todellistenkin ihmisten kesken, Harry Potter kirjojen velhomaailmasta löytyy yhteiskuntaluokkajakoa ja eräänlaista rasismia, jota voidaan lähestyä toiseuden käsitteen avulla. Kulttuurintutkija Stuart Hallin kirjoitusten mukaan toiseuden käsitteellä tarkoitetaan sitä, että joku tai jokin ymmärretään tai esitetään erilaiseksi ja alempiarvoiseksi. Ryhmät tai yhteisöt voivat myös vahvistaa omaa identiteettiään lokeroimalla toiset ulkopuolisiksi. Toiseus ilmenee sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kun ihmiset kohtaavat toisensa, yksilöiden kohtaamisen lisäksi kohtaavat myös heidän toisistaan muodostamat ennakkoluulot ja tiedot. Rowlingin teoksissa toiseus on kuitenkin erilaista kuin se, mihin olemme arkielämässä tottuneet. Kirjoissa esiintyvää ihmistenvälistä syrjintää ei motivoi esimerkiksi ihonväri tai etnisyys, vaan ihmisyhteisö lokeroituu luokkiin taikaveren määrän perusteella. Tällaisia luokkia ovat puhdasveriset, puoliveriset, jästisyntyiset ja jästit. Kirjasarjan rajuimmat syrjintätapaukset eivät kuitenkaan ole ihmistenvälisiä, vaan teoksissa esitetty ihmisyhteisö syrjii monia muita taikamaailman lajeja. Syrjityksi joutuvatkin muun muassa kotitontut ja kentaurit. Ja niin kuin tämä ei vielä riittäisi, Päivän Profeetta on nyt kaivanut esiin todisteita siitä, ettei Hagrid olekaan – kuten hän on aina väittänyt – puhdasverinen velho. Hän ei ole edes puhdasverinen ihminen. Voimme paljastaa yksinoikeudella, että hänen äitinsä on kukapa muu kuin Fridwulfajättiläinen, jonka tämänhetkisestä olinpaikasta ei ole tietoa. (Harry Potter ja Liekehtivä pikari, s. 463–464) Taikamaailmassa esiintyvä rasismi on siis monin tavoin häivytetympää, ja sitä pitää käsitellä allegoriana todellisen maailman rasismille. Nostammekin esitelmässämme esiin kysymyksen siitä, miksi lukijoille halutaan tarjota kyseisiä teemoja tällä tavalla etäännytetysti. Esitelmässämme havainnollistamme Harry Potter saagassa esiintyviä rasismin piirteitä. Luomme eheän katsauksen aiempaan tutkimukseen ja tuomme mukaan myös omia havaintojamme ja tulkintojamme. Vaikka sarjan teoksia on tutkittu jo paljon, ei teoksissa esiintyvä rasismi ole saanut niin paljon huomiota kuin se mielestämme ansaitsisi. Pelkkä rasisminvastainen manifesti esityksemme ei kuitenkaan tule olemaan, sillä syrjinnän lisäksi teoksissa on myös runsaasti hyväksyntää ja avarakatseisia hahmoja. Kirjojen hahmot tuntuvatkin jakautuvan vahvasti kahteen ryhmään suvaitsevaisuutensa ja humaanisuutensa perusteella. Otamme tämänkin seikan huomioon esityksessämme ja pohdimme, kuinka hyväksynnän ja syrjinnän välinen vastakohtaisuus noudattaa teoksissa esitettävää hyvän ja pahan välistä kahtiajakoa. Asiasanat: rasismi, syrjintä, toiseus, suvaitsevaisuus 15 Reetta Kannas, yleinen kirjallisuustiede Nina Niskanen, suomen kirjallisuus ” Eipä silti, homo mä olinkin. Kun mä olin tajunnut sen, olin ollut ihan että koleeta, mikäs siinä sitten, hyvä tietää” – itsensä hyväksyvä homohahmo Reija Kaskiahon nuortenromaanissa Nikottelua Homoseksuaalisuus on, ainakin länsimaissa, hiljalleen menettämässä leimaansa tabuna ja tulossa hyväksytyksi osaksi yhteiskunnassa ilmenevää parisuhteen ja perheen monimuotoisuutta. Suomessa tämä näkyy muun muassa siten, että 28.11.2014 eduskunta hyväksyi lakialoitteen tasaarvoisesta avioliittolaista. Se, että 2010luvun länsimainen yhteiskunta suhtautuu homoihin aiempaa hyväksyvämmin, saattaa korreloida sen kanssa, että 2010luvun nuortenkirjallisuuden homohahmot suhtautuvat omaan homouteensa uudella tavalla – ei kipuillen, vaan iloiten. Reija Kaskiahon vuonna 2014 julkaistun Nikottelua nuortenromaanin päähenkilö Niko on tavallinen teinipoika, joka sattuu olemaan homo. Hänen homoutensa ei ole hänelle sellainen asia, jota tarvitsisi surra tai murehtia. Myös Nikon paras ystävä Lihis hyväksyy Nikon homouden. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä ymmärtäväisiä, kuten eräät Nikon entiset kaverit ja hänen isänsä. Esitelmässämme tutkimme Nikottelua romaanin päähenkilön homoseksuaalista identiteettiä, joka on hyvin feminiininen. Niko on myös hyvin hauska hahmo. Hän suhtautuu niin kepeisiin kuin vakaviin asioihin ironialla ja itseironialla: hän vitsailee myös omasta homoudestaan varsin huolettomasti. Tärkeää romaanin maailmassa on myös se, että homot eivät ole homogeeninen ryhmä: Niko ei samastu kaikkiin romaanissa esiintyviin homohahmoihin. Homouden teemaan liittyy myös kaapista ulos tuleminen, jota korostetaan romaanissa rakenteellisesti. Romaanissa on kaksi aikatasoa. Toisella kerrotaan Nikon ulostulosta perheelleen ja toisella kerrotaan kahden vuoden jälkeisestä ajasta, jolloin Niko viettää kesälomaa ja haaveilee poikaystävästä. Näistä eri ajoista kerrotaan vuoroluvuin, eli ulostulon aiheuttaman reaktion kipeys esitetään rinnakkain optimistisen, elämänjanoisen aikakauden kanssa. Hahmottelemme esitelmässämme suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa tapahtuneita – sekä homohahmon itsensä että muiden – homouteen liittyviä asennemuutoksia. Hahmottaaksemme 2000luvulla muuttunutta asenneilmastoa vertailemme Nikottelua romaania Hennariikka Romun nuortenromaaniin Elämänviiva (1996). Elämänviivan homohahmo Ilkka eroaa huomattavasti Nikosta. Ilkka häpeää ja pelkää homouttaan. Hän pyrkii salaamaan homoutensa parhaalta ystävältään Jannelta, sillä hän pelkää ystävänsä ja muun ympäristön tuomitsevan hänet. Esitelmässämme käytämme sekä suomalaista että ulkomaista tutkimuskirjallisuutta, joka käsittelee homoseksuaalisuutta nuortenkirjallisuudessa. Tutkimuskirjallisuus tukee sekä sisällön analysointia että aiheen käsittelyn historiallista hahmottelua. Elämänviivasta on tehty tutkimusta, mutta Nikottelua romaanista ei sen tuoreuden vuoksi vielä löydy tutkimustietoa. Asiasanat: homoseksuaalisuus, identiteetti, nuoret miehet, nuortenkirjallisuus 16
© Copyright 2024