i sän m aa
sia ko
Su
muk
o
t
r
e
k
ku
ntäl
mme
lmeky
sta
ome
u
S
n
u
uv
Arne
Nevanlinna
isän maa
sukuke rt omuksi a
kolmeky m m e ntäl u v un suom e sta
w e r n er söder st r öm o sak e y h t iö
h el sin k i
© arne nevanlinna 1994 ja 2015
isbn 978-951-0-41454-5
painettu eu:ssa 2015
sisällys
Lukijalle 7
*
Topeliaaninen metamorfoosi 12
Lasi maitoa ja neljä pikkupullaa 34
Miehet on niin lapsellisia 53
Toisinaan beethoven on hirveän arkipäiväinen 71
Ne tshögaa dagareita 100
Aateluus velvoittaa 124
Shööniä 147
Sahanomistajan palsa 179
*
Epilogi 191
LUKIJALLE
Muistelmia kirjoittavat tunnetut henkilöt. Heillä on takanaan saavutuksia, joita he itse, kustantaja tai jotkut muut pitävät muistiin merkitsemisen arvoisina. Lukijoiden arvellaan
olevan kiinnostuneita siitä, miten asianomainen on tulkinnut omaa elämäänsä, mitä seikkoja hän on pitänyt tärkeinä
ja valinnut kerrottavakseen. Julkisivua halutaan raottaa antamalla hänestä henkilökohtaista ja ehkä yhdentekevääkin
tietoa. Näin nk. tavalliselle ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus
tyydyttää uteliaisuuttaan ja samaistua menestykselliseen kirjoittajaan.
Tässä tapauksessa kirjoittamisen lähtökohdat ovat olleet
erilaisia. Satuin syntymään suomalaiseen sivistyssukuun, joka
on tunnettu omista panoksistani riippumatta. Julkisuudessa
on olemassa mielikuvia siitä, minkälaisesta suvusta on kysymys. Ne sisältävät tosiasioiden lisäksi myös ennakkoluuloja, joiden mukaisesti minun ihmisten mielestä olisi pitänyt
toimia ja käyttäytyä. Tästä minulle on ollut sekä hyötyä että
haittaa.
*
Mitä merkitsee kuuluminen suomalaiseen sivistyssukuun?
Ihmisen lähipiiri voi kattaa kolme tai neljä sukupolvea
eli saman verran kun Raamatussa on kerrottu isien pahojen
7
tekojen vaikutusajaksi. Siitä taaksepäin sukulaisuus on historiaa. Se saattaa kyllä sisältää joukon tosiasioita, mutta mitä
kauemmaksi mennään sitä suuremmaksi kasvaa tulkintojen
ja kertomusten osuus, jotka vuorostaan aikanaan muuntuvat
uudenlaisiksi totuuksiksi.
On sanottu, että kansakunnalla on historia vain jos se kirjoittaa sen itse. Sama koskee sukuhistorioita. Jollei mitään
kerrota tai panna paperille, häviää suku jälkipolvien muistista. Sukutarinoihin sisältyy siis jonkinasteinen uho, usko
siihen että oman suvun saavutukset ovat kertomisen ja sitä
kautta myös jatkamisen arvoisia.
Verrattomasti tärkeämpää kuin tosiasioista kertominen on
kuitenkin aina ollut kertojan kunnian kasvattaminen. Ei ole
sattuma, että korkeimman yhteiskunnallisen vallan haltijat
ovat kautta aikojen olleet kiinnostuneita oman historiansa
kirjoittamisesta, julkaisemisesta ja vääristämisestä.
Mutta tarinat saattavat toimia myös innostajina ja virikkeinä niin kertojalle itselleen kuin kuuntelijoillekin, millä
vuorostaan voi olla hyvinkin konkreettisia seurauksia. Myytti
vaikuttaa vahvasti riippumatta siitä, missä määrin se perustuu tosiasioihin.
*
Monilla sivistyssuvuilla on aidot suomenkieliset juuret.
Opintielle lähteminen merkitsi kuitenkin aikanaan asteittaisen ruotsalaistumisen alkua. Myös useat itseään umpiruotsalaisina pitämät suvut ovat alkujaan suomalaisia. Riikinruotsalainen alkuperä on myytti, josta kutistuvan ja omaleimaisuudestaan kiinni pitävän kansanosan on vaikea luopua.
Kansallisen nousun myötä joistakin näistä suvuista tuli ensin suomenmielisiä ja sitten jälleen suomenkielisiä. Rengas
8
on kuroutunut umpeen ja kehityskaari on päättynyt suomalaisten ylivoimaan.
Muiden Euroopan reunamaiden lailla Suomi on mystisenä
pidetyn bysanttisuuden ja rationaalisena pidetyn moderniteetin kohtauspaikka. Oleellinen osa suomalaisuutta on idän
ja lännen, venäläisyyden ja ruotsalaisuuden, yhdentyminen.
Perinteinen ja arkirealistinen itäsuomalaisuus on asteittain
sekoittunut edistykselliseen ja idealistiseen länsisuomalaisuuteen.
Suomalaisuus on myös maailmankatsomuksia, ensin
uskonnollista, sitten luonnontieteellistä ja lopuksi myös
humanistista. 1800-luvun loppupuolella menetetyn uskonnollisuuden ovat meidän suvussamme korvanneet enemmän
valtioon, julkiseen toimintaan ja tieteeseen liittyvät instituutiot kuin yhteiskunta ja demokratia tai yksilöllisyys ja taide.
Itäistä perua olevan suullisen kulttuurin ja lännestä tulleen
kirjallisen kulttuurin sekoittuminen on suomalaisuuden voimavara, jota ilman Sibelius ja suomalaiset kapellimestarit tai
Eliel Saarinen ja Alvar Aalto eivät ehkä olisi pystyneet murtamaan kansallisia rajoja.
Yläluokan suomalaisuus on sittemmin ollut myös oikeistolaista kansallishenkisyyttä ennen vasemmiston poliittista tai ruotsinkielisten kulttuurista kansainvälisyyttä. Tämä
kehitys päättyi nationalismin voittoon, jonka vaikutukset
ulottuvat tähän päivään saakka.
*
Sivistynyt on suku, jonka jäsenet pitkällä aikavälillä ovat pysytelleet yhteiskunnan valtavirrassa, uskollisesti ja kyselemättä. Erittäin sivistyneiksi sukuja kutsutaan silloin, kun niiden arvoja aletaan omaksua alkuperäisen piirin ulkopuolella.
9
Sukuamme pidetään myös kulttuurisena. Nimitys on
osuva, jos sillä viitataan korkeakulttuurisiin instituutioihin.
Nämä vuorostaan ovat Suomessa aina olleet valtiovallan etujen välikappaleita, niin Ruotsin, Venäjän kuin itsenäisyydenkin aikana.
Parhaimmillaan riippumaton kulttuuritoiminta sisältää
kriittisyyttä, itsekriittisyyttä ja moniarvoisuutta, ominaisuuksia joissa piilee toisinajattelun siemen. Taiteilijoita suvussani on ollut vähän. Tämä on oire siitä, ettei sitä laajemmassa
katsannossa sittenkään voi kutsua kulttuuriseksi.
Mutta tämä koskee vain niitä jäseniä, jotka ovat tehneet suvun tunnetuksi. Sukupolviin ja perheisiin on kuulunut myös joukko erilaisuutensa vuoksi alistettuja yksilöitä, joiden olemassaoloa ei ole huomattu eikä muisteltu. Heidän elämäänsä määritelmällisesti sisältyneille vastalauseelle
ei Suomen suljetussa yhteiskunnassa ole ollut helppo löytää
purkautumiskanavia. Silti he ovat saattaneet olla, itse kukin
omalla omituisella tavallaan, kuuluisampien sukulaistensa
menestymisen edellytyksiä. Mustat lampaat ovat välttämättömyyksiä, eivät vain kiusallisia poikkeuksia.
*
Omat sukulaiseni ja vanhempani ovat esimerkkejä kaikista näistä prosesseista ja ilmiöistä. Minua suku kiinnostaakin ennen muuta siksi, että se pienoiskoossa kertoo jotain Suomen kulttuurihistoriasta 250 vuoden ajalta. Niinpä
aikomukseni oli, että kertomuksieni pääosissa olisivat olleet
30-luvun suomalaisen yhteiskunnan, suvun ja kirjoittajan
keskinäiset vuorovaikutussuhteet.
Halusin päästä lähemmäksi tapahtumien ja ihmissuhteiden arkipäivää maailmankuvallisten ja yhteiskunnallisten
10
olosuhteiden muodostamassa kehyksessä. Tarkastelemalla
näitä sekä pikkupojan että nykyhetken näkökulmasta toivoin voivani purkaa osan niistä kerrostumista, joilla aihetta on vuosien mittaan eri osapuolten toimesta pyritty koristamaan.
Pian henkilöt ja kertomukset alkoivat kuitenkin elää omaa
elämäänsä, myytit osoittautuivat odotettua sitkeähenkisemmiksi ja uudistumiskykyisemmiksi. Tunkeutumalla julkisivun taakse olen ehkä onnistunut kaatamaan joitakin, mutta
tilalle on heti syntynyt uusia.
Helsinki−Pariisi
1992−93
Helsinki 2015
11
TOPELIAANINEN
METAMORFOOSI
Isonvihan aikoihin Hämeen Rengon Uudessakylässä oli
lukkarina Tuomas Tuomaanpoika. Hänellä oli kaksi poikaa, v. 1710 syntynyt Tuomas ja seitsemän vuotta nuorempi
Kristian, joka kaatui tykistön hanslankarina Pommerin sodassa. Hänen jälkeläisensä, nimiltään aluksi Neoff ja sittemmin Neva, Mäyrä ja Rinne, ovat asuneet talollisina Sysmän
tienoilla.
Tuomas pantiin kimnaasiin ja papinoppiin Turkuun. Kotikylän mukaan nimiksi annettiin aluksi Nyman, myöhemmin
Neovius. Hän on minun sukuni kantaisä. Lukkarinpoikien
tiet erkaantuivat niin, että haarojen keskinäinen sukulaisuus
selvisi vasta 1960-luvulla. Lukujensa myötä supisuomalaisesta Tuomas Tuomaanpojasta tuli Thomas Neovius. Ruotsalais-latinalainen nimi oli sosiaalisen nousun välttämätön
edellytys ja oppineisuuden merkki. Kieli ei vielä ollut kansallisuuden symboli.
Aikakirjojen mukaan Thomas oli kotiopettajana Pielaveden kappalaisen Martinus Costianin perheessä ja meni naimisiin talon tyttären Anna Prudentian kanssa v. 1744. Sittemmin hän toimi pappina useassa pohjoissavolaisessa pitäjässä ja kuoli Luhangassa v. 1781. Juuri muuta hänestä ei
tiedetä. Hän vuorostaan ei tiennyt nousevansa unohduksesta parisensataa vuotta myöhemmin, kun eräs kansakunta ja
12
eräs suku tarvitsivat aineksia identiteettiensä rakentamiseen.
Hänestä tehtiin kantaisä ihmisille, joille hän oikeastaan ei
ollut edes sukua. Seitsemän tai kahdeksan sukupolven etäisyys riittää hävittämään niin biologiset kuin kulttuurisetkin
yhtäläisyydet.
Uuden roolinsa myötä häneen alettiin kiinnittää ominaisuuksia, keksittyjä ja romanttisia. Hänestä tehtiin vertauskuva köyhästä suomalaisesta talonpojasta, jonka sitkeys ja
opinhalu korvasivat puuttuvan ruotsalaisen sukutaustan. Tätä
kirjoittaessani minäkään en voi välttyä näkemästä urheaa
poikaa vaeltamassa pitkin pölyistä maantietä kohti Turkua,
teinilakki oljenkeltaisilla hiuksillaan, olkapäällä kepin nenässä roikkuva eväspussi.
Oli tapahtunut huima topeliaaninen metamorfoosi. Tavallinen suomalainen maalaispoika oli muuntunut sukukertomuksen ensimmäiseksi sankariksi.
*
Sitten seurasi kaksi sukupolvea lisää Thomas-nimisiä pappeja ‒ suvussamme heitä kutsutaan nimellä Tuomas, vaikka
he ruotsinkielisinä tuskin käyttivät nimensä suomalaista
muotoa. Lapsia perheissä oli paljon, mutta lähes puolet
heistä kuoli pienenä. Pojat valitsivat isänsä ammatin, koska
se oli isän ammatti ja sellaisena kutsumuksista arvostetuin
aatelistolle varatun upseerinuran jälkeen.
Etäältä katsottuna suvun ensimmäiset satakunta vuotta näyttävät ongelmattomilta. Vaihtoehtoisia reittejä kohti
sosiaalista nousua ei juuri ollut. Yhteiskunnallisen menestymisen takeeksi riitti korkeampien voimien eli Jumalan ja
yläluokan säätämän maailmanjärjestyksen huolellinen seuraaminen.
13
Ruotsinvalta vaihtui venäläiseksi ja se avasi suvun jäsenille
mahdollisuuden nousta askelman verran ylemmäksi sosiaalisessa asteikossa. Kolmen pappissukupolven jälkeen pojista
tuli sotilaita ja matemaatikkoja. Valistusajan maailmankuvamuutos alkoi orastaa Suomessa, yli puoli vuosisataa Euroopasta myöhässä. Valintojen aika oli koittanut.
Yksi suvun upseereista, kenraaliluutnantti Fritiof Neovius, oli Haminan kadettikoulun johtaja, jossa tehtävässä hän
muun muassa kunnostautui antamalla Mannerheimille potkut. Hänen veljensä kenraalimajuri Edvard Engelbrekt Neovius opetti matematiikkaa samassa koulussa. Hän eli vuosina 1823−1888. Hän on isäni isoisä ja oman sukuhaarani kantaisä. Eri aikoina yli kaksikymmentä Neoviusta on käynyt
Haminan kadettikoulua. Pääsy yhteiskunnan huipulle näkyi
myös siinä, että avioliittoja ruotsalaiseen yläluokkaan kuuluvien naisten kanssa alkoi esiintyä.
Edvard Engelbrektin vaimo Elise kuului Krogiusten ehdottoman ruotsinkieliseen ja vauraaseen laivanvarustajasukuun,
jonka jäsenet vanhempieni nuoruuden aikoihin luettiin lähisukulaisten eli nk. tjocka släktenin piiriin. Vielä sodan jälkeen osallistuin vierailuihin erilaisten Krogiusten luona Kuusisaaressa, jonne muutettiin kesäksi kuin huvilalle konsanaan.
Lapsia heillä oli kymmenkunta. Suomalaisen yhteiskunnan maallistuminen 1800-luvun loppupuolella jakoi perheen
kahtia. Jotkut veljet olivat vielä tsaarin upseereita, jotka kätkivät yksilöllisyytensä tiukasti univormun, kunniamerkkien,
viiksien ja parran sekä ruskeiden valokuvien taakse. Yksi
heistä, eversti Viktor Neovius, suistui sydänkohtauksen saatuaan ratsunsa selästä kesken paraatin. Vanhempien sisarten
joukossa oli isoäitini.
Omaksuttuaan luonnontieteellisen maailmankuvan osasta sisaruksia tuli matemaatikkoja, siviilipukuisia ja enim14
mäkseen sileäksi ajeltuja. Yksi heistä oli Suomen ensimmäisiä naismatemaatikkoja. Minulle Tant Aline esiintyi vain
vanhempieni Maryn ja Rolfin keskusteluissa ja kesti kauan
ennen kuin ymmärsin, ettei hänen nimensä ollutkaan Tanttaliin. Osa sisaruksista opiskeli ja asui ulkomailla, Puolassa,
Sveitsissä, Venäjällä, Ruotsissa. Yksi heistä, Edvard Neovius,
muutti poliittisista syistä pysyvästi Tanskaan. Sisarussarjan
nuorin oli isoisäni Otto. Vuonna 1927, täytettyään vastikään
60 vuotta, hän tuupertui sydänkohtauksen saatuaan kateederille kesken oppituntiaan Norssissa. Isoäitini äidin puolelta
ja isoisäni isän puolelta kuuluivat siis samaan sisarussarjaan,
vanhempani olivat toisin sanoen serkuksia.
Tyttäret naitiin ruotsinkielisiin sivistyssukuihin. Tämän
myötä olen saanut sukulaisikseni, suoraan tai mutkan kautta, edellä mainittujen Krogiusten lisäksi joukon Hjeltejä,
v.Freymanneja, v.Wrightejä ja muita. He tuskin ovat koskaan
olleet erityisen innostuneita suomalaistuneista sukulaisistaan.
Viisikymmentäluvun alkuvuosina arkkitehtikurssini teki
asemakaavaprofessori Otto-Iivari Meurmanin eli Mörrin
johdolla ekskursion Sarvilahden kartanoon Pernajassa. Tiesin kyllä, että emäntä Alix v. Born on äitini Maryn serkku,
mutta päätin vaieta asiasta visusti. Tuntematta minua ja tietämättä että olin yksi joukosta, kartanon emäntä tuli kierroksen aikana ohimennen maininneeksi jotain halventavaa isäni Rolfin toiminnasta yliopiston suomalaistamiseksi, mikä kertoo siitä kuinka tunnettu ja kiistelty henkilö hän
oli tuon ajan Suomessa. Lopuksi keräännyimme saliin suureksi renkaaksi emännän ympärille. Selostuksensa päätteeksi hän kysyi kohteliaasti polttiko joku tupakkaa. Kyllä nuori
Nevanlinna polttaa, sanoi Mörri. Ja niin jouduin menemään
keskilattialle, jossa kaikkien töllisteleminä ja tupakat sytytettyämme kävimme lyhyen keskustelun: − Du är väl Marys
15
och Rolfs son, det ser man ju på utseendet. − Jo, det stämmer nog. − Hälsa Mamma, det är verkligen länge sen vi har
träffats. Ja sitten hieman hiljaisemmalla äänellä: − Jag måste be om ursäkt, men jag kunde ju inte veta att Rolfs son är
närvarande.1
Isovanhempieni sukupolvi muuttui asteittain helsinkiläiseksi ja ideologisesti länteen suuntautuneeksi, vaikka lapsuus
olikin vietetty Haminassa. Silloin vanha Ruotsin ja Venäjän
vastakkainasettelu oli vielä tosiasia. Näiltä ajoilta on peräisin sittemmin ehdottomaksi muuttunut sääntö akateemisen
uran välttämättömyydestä − tämä koski tietenkin vain suvun
miespuolisia jäseniä. Suutarinoppiin, oli isoisälläni tapana
sanoa jos pojat joskus toivat koulusta huonompia kuin kiitettäviä arvosanoja.
Sama sukupolvi joutui vielä kahden muun suuren valinnan eteen, jotka jakoivat perheitä. Kansallinen herääminen
pakotti ottamaan kantaa suomalaisuuteen ja sortokausi vastarinnan luonteeseen.
Suuri joukko nuorempia suvun jäseniä otti vuoden 1906
suuressa nimenmuutoksessa nimekseen Nevanlinna. He olivat tuolloin vielä ruotsinkielisiä. Suomentaminen oli ideologinen toimenpide: mieli oli tärkeämpi kuin kieli. Olen aina
pitänyt nimen valintaa outona, koska se venäläisvastaisuuden kuumimpana aikana sisälsi epämääräisen maantieteellisen viittauksen Pietariin. Suomentamisen puuhamiehenä oli
isoisäni Oton serkku Ernst Neovius-Nevanlinna. Otto itse
ei kuulemma ollut yhtä innostunut hankkeesta. Suvun taustaa ei tuolloin vielä ollut selvitetty. Valinta perustui myö1 − Sinä olet kai Rolfin ja Maryn poika, senhän näkee ulkonäästä. ‒ Kyllä,
se pitää paikkansa. ‒ Sano terveisiä äidille, on tosiaan pitkä aika siitä kun
tapasimme. ‒ Minun täytyy pyytää anteeksi, mutta enhän voinut tietää, että
Rolfin poika on läsnä.
16
hemmin virheelliseksi osoittautuneeseen arveluun siitä, että
nimi Neovius viittaa Neva-jokeen ja sen suulla sijainneeseen
Nevanlinnan kaupunkiin.
Ajatus oli ajan hengen mukaisesti kansallisromanttinen.
Karjalaa ja Inkerinmaata pidettiin suomalaisuuden lahjakkuusvarantona. Käsitystä vahvisti esimerkiksi se, että noihin
aikoihin maineensa huipulla ollut Eliel Saarinen oli kotoisin Inkerinmaalta. Nimen valinta oli myös osoitus monille suvun jäsenille ominaisesta maanissävyisestä hetken
innostuksesta johonkin tiettyyn ajatukseen. Melko vähällä vaivalla olisi varmaan jo tuolloin ollut mahdollista todeta suvun alkuperää koskevien olettamusten sattumanvaraisuus.
Monet suomalaistamista vastustaneet tai siihen vieroksuen suhtautuvat ruotsinkieliset suhtautuivat hankkeeseen
pilkallisesti. Mielellään kerrottiin esimerkiksi juttua Cannin-nimisestä miehestä. Hän suomensi nimensä muotoon
Kanninen. Mitä iloa tästä oli, kyselivät suomentamista vastustaneet sukulaiset jälkeenpäin. Vanha nimi oli Kanin ja
uusi Kaninen. Ainoa muutos oli se, että ruotsiksi kaniinia
tarkoittavan sanan kieliopillinen muoto vaihdettiin määräämättömästä määrätyksi.
Kannanotot venäläistämispyrkimyksiä vastaan olivat tiukat. Suomalaistumisen tien valinneet sukulaiset olivat kyllä
idealisteja, mutta ilman äärimmäisiä ulottuvuuksia. Oireellista oli isoisä Oton suhde jääkäriliikkeeseen. Molemmat pojat
olisivat innokkaasti halunneet mennä mukaan. Äiti kannatti heitä, mutta isältään he eivät saaneet lupaa, vaikka perussuhde hankkeeseen olikin ehdottomasti myönteinen. Osasyynä oli varmaan se, että veljesten ruumiinrakenne oli hento
ja epäsotilaallinen, ominaisuus jonka monet heidän jälkeläisistään ovat perineet.
17
Vuosisadan vaihteessa yhteenkuuluvuutta tunnettiin
myös norjalaisten itsenäistymispyrkimyksiin. Kun kyseessä
oli irrottautuminen nimenomaan Ruotsista, sisältyi myötätuntoon kielipoliittisia piirteitä. Merkiksi tästä isovanhempani antoivat pojilleen norjalaisperäiset nimet: Fritiof (joka
samalla oli suvussa aikaisemmin esiintynyt nimi) sekä Rolf ja
Erik. Sivistyssukujen tapaan esiäitien ja -isien nimet siirtyivät sukupolvelta toiselle. Koska ne poikkeuksetta olivat ruotsinkielisiä, on niitä suvun suomalaistumisen jälkeen ahkerasti
käytetty toisina etuniminä. Nuorempien sukulaisten keskuudessa on monta Eliseä, Ottoa ja Wilhelmiä (kantaisä Edvardin kaksosveli). Useiden serkkujeni samoin kuin oma toinen nimeni on Edvard. Teekkarivuosina monet tunsivatkin
minut nimellä Edu eikä Aarne.1 Suvun suomen- ja ruotsinkielistä perintää yhdistävä nimi on Tuomas. Tämä tarjosi
mahdollisuuden käyttää sitä poikani ensimmäisenä nimenä
suomenkielistä identiteettiäni menettämättä.
Itäsuomalaiset sukulaiset suhtautuivat itsenäisyyspyrkimyksiin realistisesti, hieman sivusta katsoen. Ruotsinkielisiksi jääneet suuntautuivat kansainvälisesti, etenkin Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin, minne muutamat heistä muuttivat pysyvästi asumaan. Jotkut suvun ruotsinmieliset
jäsenet lakkasivat tervehtimästä suomenmielisiä sukulaisiaan.
Isoisäni Otto ei koskaan oppinut kunnolla suomea, vaikka
oli suomalaisen koulun yliopettaja.
*
1 Kirkonkirjoihin nimeni on merkitty yhdellä a:lla. Suomalaistumisvaiheessa
30-luvulla alettiin käyttää toista a:ta. Nyt olen siirtynyt takaisin alkuperäiseen
kirjoitustapaan.
18
Suvun nousu suomalaisen yhteiskunnan arvoasteikossa huipentui isovanhempieni ja vanhempieni sukupolvessa. Heille
oli kertynyt huomattava määrä sitä sivistyksellistä pääomaa,
jonka kysyntä kansallisen nousun ja itsenäisyyden myötä
kasvoi voimakkaasti.
Yhteiskunta palkitsi ne suvun jäsenet, joiden valinnat vastasivat vaatimuksia uudessa tilanteessa. He olivat professoreita, virkamiehiä valtionhallinnon ylimmissä tehtävissä, joukossa oli kaksi senaattoria jne. Muiden kuin oman yhteiskuntaluokan luonne ja tavoitteet jäivät melko vieraiksi, samoin
kuin yksityinen talouselämä, politiikka ja maaseudun elämä.
Vuosisadan alun suomalainen luokkayhteiskunta oli suhteellisen moniarvoinen. Kansallinen yhdenmukaistamishanke oli vielä kesken, minkä vuoksi maantieteellisten ja sosiaalisten osakulttuurien valikoima oli nykyistä rikkaampi. Myös
yläluokan sisällä, huolimatta sen vähälukuisuudesta, oli erilaisuutta: oli suomen- ja ruotsinkielisiä, itä- ja länsisuomalaisia, virkamiehistöä ja teollisuusjohtajia, maaseudun kartanokulttuuria, niin kansallisia kuin kansainvälisiä suuntauksia kirjallisuudessa ja taiteessa.
Hieman halveksiva suhtautuminen rahaan oli yleistä,
vaikka oma vauraus ei aina ollut mitenkään itsestään selvää. Ristiriita tiedostettiin kyllä, mistä osoituksena on isoisä Oton tarina Ahlströmin pojille nuorena miehenä antamistaan matematiikan yksityistunneista. Kun asiasta sovittiin
etukäteen ja Otto tiedusteli tuntimaksun suuruutta, huitaisi
vanha Ahlström kädellään ja sanoi ’pengarna betyder ingenting’. Työstään Otto ei koskaan saanut penniäkään. ’Pengarna betydde verkligen ingenting’ 1, kuten hän totesi kuivasti.
Myöhemmältä ajalta muistan Rolfin kiihtymyksen hänen
1 Raha ei merkitse mitään... Raha ei todellakaan merkinnyt mitään.
19
kertoessaan fysiikan professorista, joka luopui akateemisesta
urasta ryhtyäkseen tehtaan johtajaksi, tai lahjakkaasta matematiikan tohtorista, joka perusti louhintafirman, rikastui ja
oli tyytyväinen valintaansa, koska se avasi hänelle kokonaan
uuden maailman.
Sääty-yhteiskunnan asenteet olivat vielä voimassa. Ruotsinkieliseen yläluokkaan sulauduttiin kieliriidoista huolimatta vielä helposti, kulttuurinen eriytyminen alkoi vasta itsenäisyyden jälkeen. Sosiaalinen nousu talonpoikaisesta taustasta oli kansallisromanttisen ihanteellisuuden mukaisesti
sekä hyväksyttävää että ihailtavaa. Työväenluokan voimavaroja ei pidetty riittävänä eikä sopivana kasvualustana uudelle suomalaiselle yläluokalle.
Sukupuuta rakennettiin tarkoitushakuisesti. Naisten kautta mukaan tulleet suvut kelpuutettiin mukaan vain, jos ne
olivat riittävän nimekkäitä. Suvun päähaaran kannalta sivuraiteelle olivat joutuneet ne sukulaiset, jotka takertuivat
uskonnolliseen maailmankuvaan, muuttivat pois Helsingistä tai eivät saaneet akateemista koulutusta sekä viime kädessä myös ne, jotka aatteellisista tai muista syistä pitivät kiinni suvun ruotsinkielisestä perinnästä. Tämä kertoi tietysti
enemmän oman sukuhaaramme arvomaailmasta kuin toisenlaisen tien valinneiden jäsenten todellisesta menestymisestä. Kiista kielestä oli ennen muuta ideologinen eikä käytännöllinen. Ristiriitaa ei nähty siinä, että suomalaisuutta
sekä kannatettiin että vastustettiin ruotsiksi.
*
Vuosisadan alun sukulaiset olivat arvostaan tietoisia suomalaisen yläluokan jäseniä. Parhaimmillaan he olivat huumorintajuisia, laaja-alaisia ja humaaneja ihmisiä. He olivat
20
älykkäitä siinä mielessä, että heidän kykynsä arvioida tilanteita ja kehittää tältä pohjalta omia selviytymisstrategioitaan
olivat keskimääräistä paremmat; tästähän sukupolvien mittaan kertynyt sivistyksellinen pääoma ennen muuta koostuu. Mutta intellektuelleja he eivät olleet, kulttuurinen omahyväisyys esti omien arvojen kyseenalaistaminen ja itsekritiikin.
Ulkopuolisten mielestä ärsyttäviä saattoivat olla sellaiset epäsuomalaiset piirteet kuin narsismia hipova itsetunto,
liioitteleva ironisuus sekä tavanmukaista vilkkaammat luonne ja elekieli. Yhdistelmässä oli englantilaisen yläluokan piirteitä, joka kertoo luokka-aseman ensisijaisuudesta verrattuna maantieteelliseen sijaintiin.
Joku Neovius oli palannut Suomeen oleskeltuaan pitkän
ajan ulkomailla. Sukulaiset kyselivät olisiko hän tunnistanut
heidät ilman esittelyä. ’Inga svårigheter, man känner ju igen
den neovianska egenkärleken’1, oli vastaus. Suljetussa piirissä ulkopuolisten arvostelu oli tavallista. Hölmöksi leimaamiseen riitti mikä tahansa oman suvun ulkomuodosta poikkeava piirre. Tällaiseksi kelpasi vaikkapa leuattomuus vastakohtana oman suvun teräväleukaisuudelle. Pikkupoikana
en pitänyt maaherra Uuno Hannulaa uunouden perikuvana pelkästään onnettoman etunimen vuoksi vaan myös heikosti kehittyneen alaleuan ja kummallisesti leikatun siilitukan takia. Rolfin kielenkäytössä − jonka hän arvattavasti oli
perinyt edellisiltä sukupolvilta − sanonta ’han ä’ en präktikus’ tarkoitti, että asianomainen on kyllä kunnon mies mutta melko tyhmä.
Vielä oman lapsuuteni aikana 30-luvulla sukuyhteys oli
kiinteä ja seurustelu ahkeraa. Ajankohtaisista yleisistä aiheis1 Ei mitään vaikeuksia, neoviaaninen itserakkaus on helppo tunnistaa.
21
ta ei paljon keskusteltu, koska niistä oltiin samaa mieltä. Seurustelua hallitsivat jutut poissaolevista tai jo poistuneista
sukulaisista. Perinnettä välitettiin epäsuorasti, leikinlaskun
ja ironian avulla. Tarinoiden muoto oli erilainen, mutta tarkoitus sama kuin satu- tai kaskuperinteessä. Näin sain jo lapsena kuvan sukulaisten ja perheenjäsenten sisäisistä suhteista ja heidän arvoistaan huolimatta siitä, että ne usein peittyivät joutavuuksien alle.
Minulle isoisäni serkku Ernst Nevanlinna oli Farbror
Ernst, joka pystyi yhdellä kaatamalla juomaan lasillisen tulikuumaa teetä. Tämän saavutuksen rinnalla hänen toimintansa senaattorina ja professorina Suomen kulttuurielämän
hyväksi oli vähäpätöistä. Toisen serkun Gunnar-sedän kiinnostavin ominaisuus ei ollut KOP:n johtokunnan jäsenyys,
vaan hänen periaatteensa myöntää kyselemättä lainaa sukulaisille ja lääkäreille. Myöhemmin tästä hyötyi lääkäriveljeni
Harri enemmän kuin minä. Muistan käyttäneeni etua vain
kerran, joskus 50-luvun alussa. Olin sopinut sihteerin kanssa ajan, mutta en maininnut asiaani. Koputin ovelle. Kukaan
ei vastannut, mutta hetken kuluttua uskalsin kuitenkin mennä sisään. Gunnar-setä seisoi ikkunan luona, minuun nähden selin. ’Kuinka paljon’, hän sanoi kääntymättä ennen kuin
ehdin edes tervehtiä. Hän oli murheellisen tuntuinen mies,
joka vointia kysyttäessä vastasi: ’raunioituminen jatkuu, raunioituminen jatkuu’.
Isosetäni Lars Neovius-Nevanlinna oli suomalaisen pikakirjoituksen isä, mitä pidin pelkästään huvittavana. Hänen
poikansa Väinö oli lääkäri ja tunnettu kirurgi. Hänen äkäisyytensä antoi aiheen moniin tarinoihin, joille naurettiin
makeasti. Kerran vastaanotolle tuli eukko läheiseltä maaseudulta. Hän oli lyönyt kirveellä sääreensä. Side avattiin ja
lattialle ropisi aimo annos verisiä suolarakeita. Parannuskei22
Professori Arne Nevanlinna (s. 1925) kuuluu vanhaan sivistyssukuun.
1906 Neoviuksina
tunnetutTästä
Nevanlinnat
ovat
no Vuoteen
kuului paikalliseen
kansanperinteeseen.
Väinö suutvaikuttaneet
näkyvillä
paikoilla
maamme
tiede-, kulttuuritui niin, että
hän pakotti
lähes
liikuntakyvyttömän
eukon ja
talouselämässä.
Arnen
isä
Rolf
Nevanlinna
(1895–1980)
työskenensin hakemaan harjan ja kihvelin komerosta ja sitten siivoateli Helsingin
matematiikan
professorina
rehtomaan omatyliopistossa
jälkensä. Toimittuaan
nuorena
lääkärinä ja
Tornirina, Zürichin yliopiston professorina, Suomen Akatemian jäseneossa hän siirtyi Ouluun. ’Mahdatteko olla sukua sille Torninä sekä Turun yliopiston kanslerina.
on vihaiselle Nevanlinnalle’, kyselivät ihmiset uudessa työMuistikuvissaan Arne Nevanlinna loihtii eloon kolmekympaikassa. Leikkausta suorittaessaan hänellä oli tapana ojentaa
mentäluvun Helsingin. Hänen itseironisen tyylinsä välityksellä
kätensä
sanaakaan
sanomatta,
ja hoitajattarenjaoli
tiedettävä
saamme
tutustua
sivistyneistön
elämäntapoihin
tottumuksiin,
minkä instrumentin
halusi. Josoppineisiin
väline oli väärä,
hän
kesänviettoon
huviloilla tohtori
ja kartanoissa,
perhetuttasen lattialle jayläluokan
odotti kämmen
avattuna
kunnes oikea
viin pudotti
– suomalaistuvan
maailma
näyttäytyy
kirjan
pantiin
hänen
käteensä.
Vieraillessaan
joskus
30-luvulla
isosivuilla kaikessa huvittavassa itseriitisäni kesähuvilalle
Padasjoella
Väinön pahantapaiset pojat
toisuudessaan.
Perheeseen
kuuluivat
Pena
ja Tauski
aikuisten
Arnen
lisäksi
veljet pilasivat
Kai ja Harri,
sisar saunaillan kusemalla kiuSylvi,kaaseen.
isä RolfTätä
ja Mary-äiti
jatkupidettiinsekä
jo vähemmän
huvittavana juttuna.
vasti Tauskin
vaihtuvat
kotiapulaiset. tavoite oli saada kieli ulottumaan
kunnianhimoinen
Arne
tyylissä
ei ole harjoittelusta huolimatleuanNevanlinnan
alapäähän saakka.
Ankarasta
merkkiäkään
muistelmia
niin
ta tämä ei tuolloin vielä ollutusein
onnistunut; kieli oli tosin pitvaivaavasta
omahyväisestä
jälkiviisaukä, mutta leuka vielä pitempi. Pena kaatui sodassa ja Tauski
desta.muutti
Kainostelematta
paikoitellen
pian rauhanjatultua
Australiaan.
kuolettavan
hauskasti
hän
kertoo
Kullakin yhteiskuntaluokalla
oli omat palvelusten ja vaskulttuurikodin elämästä nähtynä sekä
tapalvelusten verkostonsa. Ne perustuivat ennen muuta
koulupojan lahjomattomien silmien
sukulaisuuteen, mutta rakentuivat alemmissa luokissa myös
läpi että tämän päivän perspektiivistä.
asuinpaikan ja arkielämän varaan. Maaseudulla oli talkooIsän maa toimii paitsi elävänä johperinne,kulttuurisukuun
ja työväestön keskuudessa
datuksena
myös sosiaaliset palvelut hoidettiin pitkälti
naapuriavun
turvin.
kiintoisana
katsauksena
30-luvun
Porvarillisessa yläluokassa yhteenkuuluvuuden tunne ei
Suomeen.
perustunut niinkään paikkaan vaan sukulaisuuden lisäksi
myös samaan ammattiin tai muuhun yhteisiä arvoja ilmenominaisuuteen. Pohjalla vaikutti tietoisuus kuulumiPäällystävään
Tarina Lounasmaa
sestakuva
ylintä
valtaa
käyttävään
Takakannen
© Anja
Kervanto
Nevanlinnaryhmään.
Arvot ja normit olivat pitkälle salakirjoitettuja ja ne kattoivat kaikki tasot, maailmankatsomuksellisista uskomuksis-
*9789510414545*
23
99.1
ISBN 978-951-0-41454-5