1. No category

Antiikin Kreikan kartografit
Ilppo Soininvaara
Antiikin Kreikan historia, ja sen filosofit ovat tunnettuja saavutuksistaan useilla tieteenaloilla.
Kreikkalaisten aikaansaannoksista lukiessa ei voi kun hämmästellä, miten pitkälle
kreikkalaiset filosofit ja yleisnerot olivat taiteiden lisäksi kehittäneet luonnontieteiden
osaamista. Antiikin tieteentekijöillä ei ollut käytössään meidän aikamme välineistöä, mutta
he kykenivät puhtaasti loogisella päättelyllä suorituksiin, jotka tuntuvat uskomattomilta.
Maantiede oli yksi tärkeistä tieteenaloista antiikin kreikassa, olivathan tuon
ajan kreikkalaiset tunnettuja kauppiaita ja matkaajia, jotka perustivat siirtokuntia ympäri
Välimerta. Tieto alueista ja kansoista, sekä reiteistä oli elintärkeää kaupanteon kannalta.
Me olemme nykyisin tottuneet esittämään kartalla lähes mitä tahansa, mutta
varhaisantiikin aikana kartat olivat vielä tuntematon käsite. Kreikkalaiset tukeutuivatkin
matkoillaan matkakuvauksiin ja erinäisiin katalogeihin, joissa lueteltiin kaupunkeja, kyliä tai
muita maamerkkejä tietyn matkareitin varrelta, ja näiden maamerkkien tai välipisteiden
avulla suunnistettiin haluttuun paikkaan. Varsinaisia mittauksia välimatkoista ei tehty, vaan
etäisyydet kerrottiin matka-aikoina, jotka luonnollisesti etenkin merialueilla saattoivat olla
hyvin epäluotettavia. Antiikin filosofien töihin kuuluu paljon maantieteellisiä kuvauksia;
kreikkalaiset olivat kiinnostuneita ympäristöstään, mutta maantieteessä keskityttiin lähinnä
asuttujen alueiden ja eri kansojen kuvailuihin. Luonto ei juuri kiinnostanut varhaisia
maantieteilijöitä, ellei siitä ollut hyötyä suunnistuksen kannalta, maantieteelliset kuvailut
olivat lähinnä ”ihmismaantiedettä”. (Raaflaub et al. 2009)
Suurin osa siitä tiedosta, mitä meillä on antiikin kreikkalaisista ja heidän
saavutuksistaan, on peräisin aikalaiskirjoituksista ja myöhäisemmistä historiateoksista, jotka
ovat käyttäneet vielä lähteinään aikalaisteoksia. Iso osa alkuperäisistä kirjoituksista ja
etenkin kartoista ovat hävinneet. Strabo, joka oli itsekin yksi antiikin merkittävimpiä
maantieteilijöitä, on muutaman muun ohella yksi tärkeimpiä lähteitä varhaisempien
kreikkalaistieteilijöiden saavutuksiin (Perseus Encyclopedia).
Vaikka kiitettävän paljon antiikin kirjoituksia on säilynyt, ja näin ollen meillä
periaatteessa on saatavillamme hyvin tietoa aiheesta, tulee muistaa lähteiden konteksti.
Antiikin kreikkalaisilla oli oma tyylinsä tallentaa tietoja, eikä lähteitä aina voida pitää täysin
luotettavina. Uskomukset ja uskonnot linkittyivät empiirisen tiedon kanssa saumattomasti
yhteen etenkin varhaisempien tieteilijöiden maailmankuvissa. Samaan aikaan tieteilijä pystyi
harrastamaan pitkälle vietyä matematiikkaa vuoren korkeuteen ja kulmiin liittyen, pitämään
uskottavana, että vuoren päällä todella asui jumalia tai henkiä (Raaflaub et al. 2009). Samoin
antiikin filosofeille on omintakeista samat paheet kuin meille nykyään, he esimerkiksi omivat
surutta omien suurmiestensä keksinnöiksi muualta lainattuja asioita, vaikkapa mittaukseen
käytetyn gnomon kepin (Daly 1879). Myös muinaiskreikan kieli aiheuttaa päänvaivaa,
esimerkiksi Pothecary (1997) on selvittänyt Strabon käyttämän ”meidän aikanamme”ilmauksen todellista merkitystä; tämä on oiva esimerkki siitä, että emme voi täysin varmasti
aina luottaa töihin sellaisenaan. Antiikin lähteissä on myös jonkin verran ristiriitaisuuksia.
Antiikin historioitsijat antavat yleensä Anaksimandrokselle kunnian olla
ensimmäisen (kreikkalaisen) maailmankartan tekijä (Raaflaub et al. 2009; Daly 1879; Harley
& Woodward 1987). Anaksimandros (n. 619–546 eaa.) oli Thaleen, kuuluisan astronomin,
oppilas. Tuohon aikaan kartalle ei luonnollisestikaan ollut mitään omaa sanaa kreikan
kielessä, ja karttojen yleistyminen käyttöesineiksi oli hidasta. Alkuun kartat olivat lähinnä
filosofien välineitä maailman ja sen rakenteen pohdinnassa. Anaksimandroksen kartta (kuva
1), kuten suuri osa hänen muistakaan töistään, ei ole säilynyt, mutta siitä löytyy kirjoitettuja
kuvauksia, joiden avulla on luotu rekonstruktioita. Anaksimandroksen maailmankuvan
mukaan maa oli sylinterin mallinen (Daly 1879), ja asutun alueen olevan sylinterin päällä.
Kartta muistuttaa keskiajan TO-karttaa: maailma on jakautunut kolmeen mantereeseen,
joita vesistöt erottavat toisistaan. Maa-alueita ympäröi Oceanus-joki, joka rajasi sylinterin
reunoja, ja näin ollen toimi maailman rajana (Daly 1879; Harley & Woodward 1987).
Tällainen maailmankuva on ilmeisesti ollut varsin yleinen, mutta ei vailla kritiikkiä. Herodotos
kirjoitti pitävänsä ajatuksia maailmaa ympäröivästä, tyhjyyteen rajautuvasta joesta
naurettavina, mutta häntä aiemmin maailmankuva on hyvinkin voinut olla kyseisen kaltainen
(Raaflaub et al. 2009).
Anaksimandroksen kartta oli vielä hyvin alkeellinen ja yksinkertainen, pelkkä
havainnollistus maailman mahdollisesta rakenteesta. Se oli kuitenkin alku kartografiselle
esittämismuodolle. Hekataios (n. 550–476 eaa.) paranteli Anaksimandroksen karttaa
asettamalla karttaan lisää sisältöä, yksityiskohtaisempaa tietoa tunnettujen paikkojen
sijainneista. Hekataios oli tunnettu Aasian matkaaja, jonka kaksi matkakertomusta eivät ole
säilyneet, mutta jotka ovat olleet aikanaan merkittäviä tiedonlähteitä (Daly 1879; Raaflaub
et al. 2009). Hekataioksen myötä voidaan ajatella alkaneen tieteellisemmän otteen
(kreikkalaisessa) kartografiassa. Hän yhdisti empiiristä tietoa paikoista karttaan pelkän
maailmanpohdinnan sijaan.
Kartat yleistyivät hyvin hitaasti filosofien töistä kansan pariin käyttöesineiksi.
Vasta 300-luvulla eaa. kartat alkoivat olla arkipäivää, mutta on olemassa varhaisempia
tarinoita ja vitsejä karttoja ymmärtämättömistä, oppimattomista, joiden tietämättömyydelle
naurettiin. Yksi kenties tunnetuimpia tarinoita varhaisista kartoista, ja niiden käyttämisestä
kartanlukutaidottomuutta hyödyntäen on Herodotuksen kertomus Aristagoraasta.
Miletoksen johtaja Aristagoras pyrki saamaan Spartan kuninkaan Cleomeneksen mukaansa
sotaretkelle Persiaa vastaan, ja toi tämän eteen kartan, johon oli merkitty koko matka
Spartasta Persian pääkaupunkiin Susaan saakka. Aristagoraan tarkoituksena ei ollut näyttää
Cleomenekselle reittiä perille, vaan nimenomaan huijata tätä matkan pituudesta, sillä
Cleomenes ei kyennyt ymmärtämään mittakaavaa. (Raaflaub et al. 2009)
Pikkuhiljaa kartat kuitenkin alkoivat tulla tutummiksi ja Harley & Woodward
(1987) antavatkin viitteitä kartoista ja pohjapiirroksista, jotka kertovat karttamaisen
esitystavan yleistymisestä käytännön elämän asteille, esimerkiksi kaivoksen ja rakennusten
pohjapiirroksia 400-luvulta eaa.
Kolmannella vuosisadalla eaa. kartografia alkoi kehittyä nopeasti teoriasta
käytäntöön. Yksi tärkeimmistä tekijöistä maailmankarttojen kehitykselle olivat
matkakertomukset, ja niiden avulla saatu tieto kaukaisista maista. Aleksanteri Suuren
sotaretki kauas Intiaan oli hyvin merkittävä tekijä Aasian tuntemuksen kannalta. Aleksanteri
määräsi mukaansa suuren joukon tieteilijöitä, joista osan tehtävä oli taltioida kuljetut matkat
ja etäisyydet tarkasti, ja näin luotiin ensi kertaa ajan mittapuulla tarkkoja karttoja itäisistä
alueista. Toinen merkittävä matkaaja oli Massilialainen Pytheas, joka oli kaupankävijä, ja
tutkimusmatkaaja sekä etevä matemaatikko. Pytheas purjehti Atlantilla Britanniaan,
Orkneysaarille ja aina pohjoisen jäisille vesille saakka, ja kertoo löytäneensä sieltä tarujen
Thulen, kenties Islannin. Aikalaiset ja historioitsijat, kuten Strabo, pitivät Pytheasta huijarina,
ainakin koskien pohjoisia alueita. Nykytietämyksen valossa Pytheaan kertomukset
kuulostavat uskottavammilta, mutta tuolloin yleinen käsitys oli, että Euroopan keskiosien
korkeudella oli jo äärimmäisen kylmää. Matkakertomuksista ja mittauksista oli varmasti apua
kartografian kehittymiselle, mutta tuon ajan karttoja ei ole säilynyt, emmekä tiedä niistä
juurikaan. Joitakin kirjallisia kuvauksia kartoista on olemassa, mutta ne eivät kerro kaikkea.
Oman lisänsä asian tulkintaan tuo esimerkiksi Strabon oma negatiivinen asenne Pytheaan
suhteen. (Harley & Woodward 1987)
Arvailuja maapallon pyöreydestä esiintyvät jo varhaisissa teoksissa.
Historioitsija Diogenes Laertius mainitsee Parmenideen olleen ensimmäinen, joka esitti
ajatuksen maapallosta, ja pallo sijaitsi tämän mukaan universumin keskellä. Ilmeisesti
Sokrates (470–399 eaa.), jota toisinaan on pidetty yhtenä merkittävimmistä ajattelijoista
maapallon todellisen muodon suhteen, on saanut ajatuksen juuri Parmenideeltä (Daly 1879).
Toisten arvioiden mukaan ensimmäisenä pallosta olisikin puhunut Archytas Tarentumilainen
(Dutka 1993). Aristoteles (384–322 eKr.) oli kuitenkin jo vakuuttunut maan pyöreydestä, ja
perusteli asiaa muun muassa maan varjolla auringonpimennyksen aikana. Aristoteleellä oli
jopa ehdotuksensa maan ympärysmitaksi, 400 000 stadionia, joka käyttäen Herodotosta
lähteenä stadionin mitaksi, olisi hämmästyttävän lähellä todellista. Aristoteleen jälkeen
käsitys pallon muotoisesta maailmasta oli muodostunut yleiseksi oppineiden keskuudessa,
joskaan ei kansan parissa. (Dutka 1993; Daly 1879)
Yksi merkittävimmistä kreikkalaisista maantieteilijöistä oli Eratosthenes (276–
194 eaa.). Eratosthenestä voidaan pitää jopa tieteellisen kartografian isänä, niin merkittävä
on hänen asemansa tieteenalan kehitykselle ollut. Eratosthenes oli monitieteilijä useiden
kreikkalaisten suurmiesten tapaan, mutta hänen merkittävimmät työnsä liittyivät maapallon
tuntemuksen ja maailmankartan kehitykseen (Harley & Woodward 1987).
Eratosthenes oli syntyjään kyreneläinen, opiskellut Ateenassa ja toimi lopulta
Aleksandrian kirjaston johtajana. Hänen tunnetuin työnsä oli maapallon ympärysmitan
laskeminen. Eratostheneksen omia töitä ei ole säilynyt, mutta aikalaiskirjoitukset ovat
selostaneet tämän metodeja, joskin hieman kiistanalaisesti. Edes Eratostheneksen
käyttämistä mitoista ei ole täyttä yksimielisyyttä. Hän käyttää mittayksikkönä Stadionia,
mutta sen sisällöstä on eri käsityksiä, jonka vuoksi hänen työnsä ja tuloksensa herättävät
keskustelua yhä edelleen (Brown 1979, Dutka 1993).
Eratostheneksen metodi maapallon ympärysmitan laskemiseksi oli
yksinkertaisen nerokas. Hän perusti laskelmansa kolmeen alkuhavaintoon tai oletukseen:
maahan saapuvat auringonsäteet ovat yhdensuuntaisia, matka kahden mittauspisteen välillä
Aleksandriasta Syeneen on 5000 stadionia, mittauspisteet sijaitsevat samalla pituuspiirillä, ja
että Syene sijaitsee kääntöpiirillä. Näin ollen Eratosthenes määritti mittauspisteissä auringon
gnomon-mittakepille luoman varjojen pituuden avulla mittapisteiden välisen ympyrän
sektorin pituuden, ja sen avulla koko maapallon ympäryksen. Hän joutui kuitenkin lisäämään
tulokseensa 2000 stadionia, saadakseen 60:lla jaollisen luvun, ja päätyi näin tulokseen
252000 Stadionia. (Dutka 1993; Brown 1979; Daly 1879; Harley & Woodward 1987)
Mittaus ei ollut lopulta kovin tarkka. Mittapisteiden välimatka ei ollut
täsmällinen, pisteet eivät tosiasiassa sijainneetkaan täsmälleen samalla meridiaanilla eikä
Syene sijainnut aivan kääntöpiirillä. Näin ollen Eratostheneksen alkuarvot olivat jo pielessä,
ja lisäksi gnomon ja varjon pituuden laskeminen olivat ilmeisen epätarkkoja mittauskeinoja.
Eratosthenes tuskin myöskään ymmärsi riittävästi valonsäteiden taittumisesta tai muista
asiaan liittyvistä fysikaalisista ilmiöistä (Dutka 1993). Suurin kiista koskee kuitenkin Stadionin
pituutta, ei ole selvää, kuinka pitkä oli Eratostheneksen käyttämä stadion, sillä mittayksikön
pituus on historian saatossa vaihdellut. Jos käytetään hyväksi keskimääräistä käsitystä
stadionin pituudesta, on Eratostheneksen 252 000 stadionia noin 39 740 kilometriä, mikä on
hyvin lähellä totuutta (Dutka 1993; Brown 1979). On kuvaavaa, että Aristoteles päätyi
lukemaan 400 000 stadionia, mikä oli myös hyvin lähellä totuutta, mikäli stadionin mittaa
tulkitaan eritavalla. Eratostheneksen mittaustapa ja tulos olivat merkittäviä, mutta
Poseidoniuksen hieman myöhemmin määrittelemä arvo, minkä Strabo vielä virheellisesti
välitti eteenpäin huomattavasti pienemmäksi vääristyneenä, valikoitui aikanaan oikeana
pidetyksi (Brown 1979).
Eratostheneksen toinen päätyö oli kolmeosainen Geographica, jossa hän antoi
tarkat ohjeet maailmankartan tekemiseen (Harley & Woodward 1987). Eratosthenes oli
omaksunut Dicearchuksen ajatuksen jakaa maailma kahtia eteläiseen ja pohjoiseen, sekä
itäiseen ja läntiseen osaan. Eratosthenes määritti vertausleveyspiirinsä kulkemaan
Gibraltarilta Ateenan kautta Pohjois-Intiaan, sekä keskimeridiaanin kulkemaan Rhodoksen
kautta, ja määritti sijainteja näiden suhteen. On kuitenkin sanottu, että etäisyydet, joita
Eratosthenes käytti paikkojen sijoittamiseen kartallaan, eivät olleet hänen omiaan, vaan
summittaisia lainauksia eri lähteistä. Hän kuitenkin laski tunnetun maailma koon, ja asetti
sen pallon pinnalle, ja määritteli asumiskelvollisen vyöhykkeen, joka kiersi maapallon
vyönkaltaisesti tiettyjen leveysasteiden välillä, ja piti mahdollisena, että asuttuja saarekkeita
tällä vyöhykkeellä on enemmänkin, kuin pelkkä tuolloin tunnettu maailma (Brown 1979;
Harley & Woodward 1987).
Eratosthenes tavallaan keksi pituus ja leveyspiirit, mutta ei käyttänyt niitä vielä
kovin tieteellisesti. Hän määritti pituuspiirejä kulkemaan tunnettujen paikkojen kautta, eikä
matemaattisten laskelmien suhteen. Hipparkhos myöhemmin esitti tästä voimakasta
kritiikkiä. Eratostheneksen kartta ei ole säilynyt, mutta siitäkin löytyy rekonstruktio (Kuva 2),
jota Harley & Woodward kuitenkin varoittavat pitämästä kovin tarkkana kopiona. Vaikka
Strabo, ja muut aikalaiset eivät pitäneet Eratostheneksen karttoja tarpeeksi tieteellisinä tai
luotettavina, jäi tämä kuitenkin elämään suurena kartografina ja astronomina sekä
matemaatikkona, joka oli yksi harvoista, jota Strabo piti kritiikkinsä arvoisena (Brown 1979).
Eratosthenestä voidaan pitää ensimmäisenä, joka aloitti projektioiden ja koordinaatistojen
kehittämisen (Harley & Woodward 1987), ja joka puhtaan matemaattisesti määritti
maapallon kokoluokkaa ja etäisyyksiä matka-aika-arvioiden sijaan (Daly 1879). Eratosthenes
myös esitti jo varhain, että purjehtiminen suoraan Gibraltarilta länteen johtaisi matkaajan
Intiaan (Brown 1979).
Hipparkhos (190–127 eaa.) tunnetaan parhaiten astronomina ja
matemaatikkona, ”trigonometrian isänä”. Hän määritteli esimerkiksi Kuun ja Auringon
etäisyyksiä maapallosta (Toomer 1974), mutta oli kuitenkin myös merkittävä kartografi, joka
kehitti pidemmälle ja tieteellisemmäksi Eratostheneksen pituus- ja leveyspiirejä. Hipparkhos
keksi jakaa maapallon 360 asteeseen, navalta navalle kulkeviin pituuspiireihin, ja
päiväntasaajan suuntaisiin leveyspiireihin, jotka kulkivat matemaattisessa suhteessa
toisiinsa, ja joiden väliin voitiin aina muodostaa uusia, tarkkaan määriteltyjä pituus- tai
leveyspiirejä (Daly 1879).
Hipparkhosta voidaan pitää ensimmäisenä puhtaan tieteellisenä kartografina.
Hän perusti kaikki havaintonsa vain tarkkaan laskettuihin mittauksiin, ja kritisoikin
Eratosthenestä paitsi tämän summittaisista pituus- ja leveyspiireistä, niin myös tämän
ajatuksista Intian sijainnista. Eratosthenes määritteli Intian liian pohjoiseen, luottaen liiaksi
vanhempaan tietämykseen. Hipparkhos oli puolestaan valmis hylkäämään vanhan, varmana
pidetyn tiedon, ja luottamaan pelkästään astronomisiin laskuihinsa. Vaikka
Hipparkhoksenkaan laskut eivät aina olleet täydellisen oikeassa, olivat ne huomattavasti
kehittyneempiä, kuin aiemmin. Paljon kertoo myös Hipparkhoksen kyvyistä, että Strabo, joka
on pääasiallinen lähde suurimpaan osaan aiemmista maantieteilijöistä, ei ymmärtänyt
Hipparkhoksen töitä, vaan tallensi ne Geographicaansa väärin (Shcheglov 2005).
Hipparkhos myös kyseenalaisti vallitsevat käsitykset asumiskelpoisesta
maailmasta. Hän väitti, että asuttava maailma jatkuu huomattavan pitkälle tunnetun
maailman ulkopuolelle, esimerkiksi etelässä päiväntasaajalle saakka. Joidenkin tutkijoiden
mielestä Hipparkhos ei edes aina yrittänyt ratkoa maantieteellisiä ongelmia, vaan keskittyi
puhtaasti kritisoimaan edeltäjiään näiden virheistä kehittääkseen parempia metodeja kartan
tekoon (Shcheglov 2005). Hipparkhoksen kartta (kuva 3) on jo selkeästi tieteellisemmän
oloinen. Hän ei kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan maapallon kaarevuuden ongelmaa
kaksiulotteisessa kartassaan kovin tehokkaasti, mutta hänen työnsä astronomian ja
kartografian saralla olivat huomattavan merkittävässä asemassa tuleville kartografeille, ja
näiden töille. Ptolemaios, jota pidetään yhtenä kartografian merkkipaaluna, on selkeästi
saanut vaikutteita Hipparkhoksen uraauurtavasta tavasta jakaa maapallo asteisiin, joita
käytämme yhä edelleen.
LÄHTEET
Brown, L. A. (1979, 1. p. 1949). The story of maps. Dover Publications Inc., New York.
Daly, C (1879). The Early History of Cartography, or What We Know of Maps and MapMaking before the Time of Mercator, Journal of the American Geographical
Society of New York, Vol. 11 (1879), pp. 1-40
Dutka, Jacques (1993). Eratosthenes' measurement of the earth reconsidered. Archive for
History of Exact Sciences 20. VIII. 46/1993, sivut 55-66.
Harley, J & Woodward, D (1987). Cartography in prehistoric, ancient, and medieval Europe
and the Mediterranean. 622 s. University of Chicago Press.
Perseus Encyclopedia. 8.4.2015. <http://www.perseus.tufts.edu/hopper/
text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.04.0004%3Aid%3Dstrabo&redirect=true>
Pothecary, S (1997). The expression "our times" in Strabo's Geography, Classical Philology
Vol. 92, No. 3 (Jul., 1997), pp. 235-246, The University of Chicago Press.
3.4.2015
Raaflaub, K (2009). Geography and ethnography : Perceptions of the world in pre-modern
societies, Wiley-Blackwell, Hoboken, NJ, Yhdysvallat. 3.4.2015.
Shcheglov, D (2005). Hipparchus on the Latitude of Southern India. Greek, Roman, and
Byzantine Studies 45/2005, sivut 359–380.
Toomer, G (1974). Hipparchus on the distances of the sun and moon. Archive for History of
Exact Sciences 31. XII. 14/1974, 2, sivut 126-142.
LIITTEET
Kuva 1. Rekonstruktio Anaksimandroksen kartasta
(http://en.wikipedia.org/wiki/Anaximander).
Kuva 2. Rekonstruktio Eratostheneen kartasta
(http://www.mlahanas.de/Greeks/Eratosthenes.htm)
Kuva 3. Kartta vuodelta 100 eaa., mahdollisesti Hipparkhoksen
(http://geokult.com/2011/07/24/the-history-of-mapping-hipparchus/)