ERIARVOISUUS JA SOSIAALITYÖ Abstraktikirja

ERIARVOISUUS JA SOSIAALITYÖ
Abstraktikirja
XVII Valtakunnalliset sosiaalityön tutkimuksen
päivät 12. – 13.2.2015 Turun yliopistossa
Sisällys
Aluksi
1
Keynote-puheenvuorot
2
Työryhmät
3
1. Vertaistoiminta ja palveluiden käyttäjien osallisuus
6
2. Ympäristö ja sosiaalityö
13
3. Laitos ja eriarvoisuus
16
4. Eriarvoisuuden arviointi (peruttu)
5. Tunnustaminen ja eriarvoisuus
24
6. Sukupuolistunut eriarvoisuus ja sukupuolisensitiivinen sosiaalityö
33
7. Globaalin sosiaalityön käsitteellistäminen: teoriaa, empiriaa,
käytäntöjä, näkökulmia
40
8. Eriarvoisuutta estävä, toimintakykyinen lastensuojelu - edellytyksiä etsimässä
46
9. Vaikuttavuus, kustannusvaikuttavuus ja johtaminen uudistuvassa
53
sosiaali- ja terveydenhuollossa
10. Perheen sisäinen väkivalta sosiaalityön näkökulmasta
63
11. Lastensuojelu ja eriarvoisuus
67
12. Köyhyys ja sosiaalinen syrjäytyminen
75
Aluksi
Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vastustaminen ja heikoimman puolelle asettuminen on aina
muodostanut sosiaalityön yhden keskeisen ytimen ja eettisen periaatteen. Eriarvoisuuden
lisääntymisen on todettu vaikuttavan yhteiskunnan eheyteen ja sosiaaliseen koheesioon. Keskustelu
eriarvoisuudesta on lisääntynyt 2000-luvun aikana niin kansainvälisesti kuin kansallisesti.
Tutkimusten mukaan kasvavat tuloerot lisäävät sosiaali- ja terveysongelmia. Koettu eriarvoisuus lisää
hyvinvointiongelmien
riskiä.
Tänä
vuonna
päivillä
tarkastellaan
sosiaalityön
merkitystä
eriarvoisuuden lieventäjänä ja ehkäisijänä.
Päivät koostuvat yleisesitelmistä ja työryhmistä. Pääpuhujiksi ovat lupautuneet professori Daniel R.
Meyer (University of Wisconsin-Madison), professori Sven Hessle (Stockholm University), FT,
erikoistutkija Reija Paananen (THL) ja VTT, yliopistonlehtori Jarkko Rasinkangas (Turun yliopisto).
Pääpuhujien abstraktit jaetaan ilmoittautumisen yhteydessä.
1
Keynote-puheenvuorot
KEYNOTE 1: Professor Daniel R. Meyer: Family complexity: Implications for inequality
KEYNOTE 2: FT, erikoistutkija Reija Paananen: Lasten ja nuorten hyvinvoinnin eriytyminen ja
ongelmien ylisukupolvisuus. Kansallinen syntymäkohortti 1987.
KEYNOTE 3: Professor Sven Hessle: Child, Family and the External World – establishing policies
in a dialogue with increased migration.
KEYNOTE 4: VTT Jarkko Rasinkangas: Eriarvoisuus ja alueellinen eriytyminen
2
Työryhmät
1. Vertaistoiminta ja palveluiden käyttäjien osallisuus
Työryhmäkoordinaattorit:
Eero Pirttijärvi, Sovatek & Elina Virokannas, JYU & Helena Virokannas, A-klinikkasäätiö
torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 sh 399, Publicum
2. Ympäristö ja sosiaalityö
Työryhmäkoordinaattorit:
Aila-Leena Matthies, Kati Närhi, Satu Ranta-Tyrkkö ja Irene Roivainen
torstai 15.30-17.30 sh 471, Publicum
3. Laitos ja eriarvoisuus
Työryhmäkoordinaattorit:
YTT, ma. yliopistonlehtori Taru Kekoni, Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos, Kuopion
kampus
YTT, FM ma. yliopistonlehtori Merja Tarvainen, Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos,
Kuopion kampus
torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 sh 150, Publicum
4. Eriarvoisuuden arviointi
Työryhmäkoordinaattori:
VTM, tohtorikoulutettava Tuula Kaitsaari
Peruttu
3
5. Tunnustaminen ja eriarvoisuus
Työryhmäkoordinaattorit:
Riikka Korkiamäki ja Kati Turtiainen
torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30, Pub 269, Publicum
6. Sukupuolistunut eriarvoisuus ja sukupuolisensitiivinen sosiaalityö
Työryhmäkoordinaattorit:
VTT Harry Lunabba ja VTM Maija Jäppinen Helsingin yliopistosta.
torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 KH441, Educarium
7. Globaalin sosiaalityön käsitteellistäminen: teoriaa, empiriaa, käytäntöjä, näkökulmia
Työryhmäkoordinaattorit:
VTT, Tutkija Marja Katisko, Diakonia-ammattikorkeakoulu,
VTT, Yliopettaja Elsa Keskitalo, Diakonia-ammattikorkeakoulu
torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 sh368, Publicum
8. Eriarvoisuutta estävä, toimintakykyinen lastensuojelu - edellytyksiä etsimässä
Työryhmäkoordinaattorit:
Tarja Heino, Rika Rajala, Päivi Petrelius
torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30.11.30 ARWI2 LS Valtio-oppi
9. Vaikuttavuus, kustannusvaikuttavuus ja johtaminen uudistuvassa sosiaali- ja
terveydenhuollossa
Työryhmäkoordinaattorit:
YTT Sirpa Kannasoja, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto
YTM Kaisa Haapakoski, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto
torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 Pub 1, Publicum
4
10. Perheen sisäinen väkivalta sosiaalityön näkökulmasta
Työryhmäkoordinaattorit:
Prof. Merja Laitinen, Lapin yliopisto ja prof. Leo Nyqvist Turun yliopisto
torstai 15.30-17.30, sh6, Calonia
11. Lastensuojelu ja eriarvoisuus
Työryhmäkoordinaattori:
Yliopisto-opettaja Anne-Mari Jaakola, Sosiaalitieteiden laitos, Turun yliopisto
torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 sh499, Publicum
12. Köyhyys ja sosiaalinen syrjäytyminen
Työryhmäkoordinaattorit:
Projektitutkija Lauri Mäkinen, Turun yliopisto
Professori Veli-Matti Ritakallio, Turun yliopisto
torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 sh209, Publicum
5
1. Vertaistoiminta ja palveluiden käyttäjien osallisuus
Työryhmäkoordinaattorit:
Eero Pirttijärvi, Sovatek & Elina Virokannas, JYU & Helena Virokannas, A-klinikkasäätiö
[email protected], [email protected], [email protected]
Työryhmässä käsitellään vertais- ja kansalaistoimintaa, kokemusasiantuntijuutta ja palveluiden
käyttäjien osallisuutta koskevaa tutkimusta. Vertaisuus perustuu samankaltaisia elämäntilanteita
jakavien ihmisten vapaaehtoiseen keskinäiseen toimintaan, jonka pohjalla on kokemukseen perustuva
ymmärrys ja tuki. Toiminta voi olla spontaania palvelujärjestelmän ulkopuolella tapahtuvaa
solidaarisuutta ja yhteisten etujen ajoa tai se voi nivoutua osaksi sosiaali- ja terveyspalveluita.
Päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivien keskuudessa vertaistoiminnan ja -tuen hyödyntämisellä
on Suomessa vuosikymmenten perinteet mutta empiirinen tutkimus erityisesti vertaistoiminnan
toteutumisesta ja/tai palveluiden käyttäjien osallisuudesta käytännön tasolla on niukkaa.
Työryhmään tarjottavat esitykset voivat käsitellä vertaistoiminnan ja osallisuuden ulottuvuuksia ja
merkityksiä niin yksilölle, ryhmälle kuin yhteiskunnalle useanlaisista näkökulmista. Esityksissä
voidaan käsitellä yhtä hyvin ammattilaisten ja vertaisten / palveluiden käyttäjien yhteistoimintaa niin
ammattilaisten kuin vertaistenkin näkökulmasta kuin analysoida terminologiaa ja käsitellä ilmiötä
kriittisesti. Esityksiä voi tarjota myös vertaistuen toimintamuodoista tai kehittämisprojekteista
koskevasta tutkimuksesta.
Työryhmän abstraktit
Torstai 12.2.
Entiset ja nykyiset huumeidenkäyttäjät kansalaistoimijoina. Osis-hankkeen vertaisten ja
Käyttäjäyhdistys Suomen Lumme ry:n aktiivien kokemuksia osallistumisesta ja vaikuttamisesta.
Johanna Lohikivi, Helsingin yliopisto / Huumetyön vertaistoiminnan osaamiskeskus Osis
[email protected]
Huumeidenkäyttäjien kansalaistoimintaa ei ole vielä juurikaan tutkittu Suomessa. Useimmissa
tutkimuksissa huumeidenkäyttäjät ovat esiintyneet erilaisten päihdepalveluiden asiakkaina ja
toimenpiteiden kohteina, huono-osaisina kansalaisina, rikollisina ja joskus myös jännittävän
alakulttuurin edustajina. Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on antaa entisille ja nykyisille
huumeidenkäyttäjille ääni kansalaistoimijoina, jotka haluavat auttaa muita ihmisiä, vähentää
huumehaittoja ja päästä vaikuttamaan omiin asioihinsa. Olen haastatellut Huumetyön vertaistoiminnan
osaamiskeskus Osiksen vertaisia ja Käyttäjäyhdistys Suomen Lumme ry:n aktiiveja luodakseni
ymmärrystä siitä, millaisia kansalaistoimijoita entiset ja nykyiset huumeidenkäyttäjät ovat ja millaisia
kokemuksia heillä on osallistumisesta ja vaikuttamisesta.
6
Keväällä 2013 toteuttamiini haastatteluihin osallistui yhteensä kahdeksan vertaista, joista kolme kuului
myös Lumme ry:n aktiiveihin. Osa vertaisista eli vielä päihdemaailmassa ja osa heistä oli
päihdekuntoutujia.
Haastateltavat
löytyivät
Osis-hankkeen
työntekijöiden
avulla.
Aineistonkeruumenetelmäni sijoittui puolistrukturoidun haastattelun ja teemahaastattelun välimaastoon.
Analyysimenetelmänäni käytin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Halukkaat vertaiset osallistuivat
laatimani haastattelurungon tarkastamiseen ja arvioivat myös tutkimustuloksia erillisissä tapaamisissa.
Saadakseni riittävästi taustatietoa Suomen Lumme ry:n toiminnasta haastattelin erikseen yhdistyksen
puheenjohtajaa.
Vertaisille ja Lumme-aktiiveille kansalaistoiminnasta oli tullut tärkeä osa elämää ja omaa identiteettiä.
Kokemukset siitä, että voi olla hyödyksi muille, käyttää omaa asiantuntemustaan ja ponnistella jonkin
yhteisen hyvän edistämiseksi oli vertaisille ja Lumme-aktiiveille hyvin tärkeä. Nämä kokemukset olivat
tuoneet uutta merkitystä heidän elämäänsä ja tarjosivat heille myös uusia tapoja rakentaa identiteettiään
ja määritellä itsensä yhteiskunnan hyödyllisiksi jäseniksi.
Vertaiset keskittyivät ennen kaikkea toisten käyttäjien yksilökohtaiseen auttamiseen, mutta samalla he
yrittivät myös vähentää huumeidenkäyttäjiin kohdistuvia ennakkoluuloja ja lisätä käyttäjien tietoisuutta
omista
oikeuksistaan
sekä
huumeidenkäyttöön
liittyvistä
terveysriskeistä
ja
niiden
ennaltaehkäisemisestä. Lumme-aktiivit pyrkivät vaikuttamaan huumeidenkäyttäjien mahdollisuuksiin
saada oikeanlaista tukea ja ihmisarvoista kohtelua osallistumalla mahdollisuuksiensa mukaan
päihdepalvelujärjestelmän kehittämiseen ja lisäämällä tietoisuutta huumeidenkäyttäjien ongelmista,
tarpeista ja oikeuksista. Huumeidenkäyttäjien marginaalinen asema yhteiskunnassa, syrjintä, huonoosaisuus ja vaikeat elämäntilanteet sekä viileä asenneilmapiiri asettivat omat haasteensa
kansalaistoiminnalle. Vertaisten ja Lumme-aktiivien puheissa korostuivat kuitenkin onnistumisen
kokemukset ja luottamus Osis-hankkeen ja Lumme ry:n mahdollisuuksiin tuoda muutosta käyttäjien
elämään. He olivat kehitelleet erilaisia strategioita, joiden avulla he luovivat haastavassa
toimintaympäristössä.
Avainsanat: huumeidenkäyttäjät, kansalaistoiminta, huumehaittojen vähentäminen, vertaistoiminta ja
käyttäjäyhdistykset
Vertaisuus ja osallisuus marginaalin murtajana
Tuuli Paukkunen, yhteiskuntatieteiden kandidaatti, [email protected]
Tutkin pro-gradu -tutkielmassani opioidiriippuvaisten korvaushoidossa olevien kokemuksia
marginaalisuudesta. Keräsin tutkielman aineiston yhdeksältä opiaattikorvaushoidon asiakkaalta
vertaistukeen perustuvasta päiväkeskuksesta käsin.
Tutkielma toi esiin, että huumeriippuvuudesta irrottautuvan on vaikea löytää elämäänsä uudenlaista
yhteisöllisyyttä, uusia sosiaalisia suhteita ja päihteettömiä ympäristöjä. Vertaistukitoimintaan
osallistuvat haastateltavat kokivat vertaistuen positiivisena voimavarana korvaushoidossa olevan
elämässä.
Tulkitsin haastatteluaineistoa käyttäen G.H. Meadin teoriaa minuuden rakentumisesta sosiaalisen
vuorovaikutuksen kautta. Tästä näkökulmasta tulkittuna vertaistuen voima perustuu sellaisen
7
sosiaalisen tilan mahdollistamiseen, jossa päihderiippuvainen voi toimia ilman ihmisten luontaisesti
tuottamaa vertailuasetelmaa toisiinsa nähden. Vertaistuen piirissä ihminen voi toimia ilman
riippuvuuteen yhdistyviä negatiivisia ennakkokäsityksiä toimiessaan samassa tilanteessa olevien
kanssa.
Huumeidenkäyttö määrittyy yhteiskunnassa tuomittavana, niin moraalisesti kuin lain puitteissa.
Tietoisuus tästä heijastuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ihmisten kesken mikä muokkaa kokijan
minäkuvaa. Tämän vuoksi vertaistuki muodostaa toimintatilan, jossa riippuvaisen on mahdollisuus
jakaa elämäänsä koskevia asioita vapaammin, ilman marginaalista statusta. Tilanne on erilainen kuin
ryhmissä, joissa huumeidenkäyttöön ja sen elämismaailmaan liittyvä tieto herättäisi oletettavasti
negatiivisen vastareaktion ja vaikuttaisi näin käytävään sosiaaliseen vuorovaikutukseen.
Tutkielmassa toi esiin että päihderiippuvuudesta on tullut osa yksilön minäkuvaa. Vertaisryhmässä,
toisin kuin usein muualla toimiessaan, yksilön ei tarvitse jatkuvasti salata yhtä osaa minuudestaan.
Kun ryhmällä on taustallaan kokemuksia huumeidenkäytöstä, he käsitteellistävät sitä samalla tavoin.
Tämä antaa minuuden ilmaisulle vapaamman tilan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kyseisen ryhmän
kesken.
Vertaistukitoiminnan
kautta
huumeriippuvaiselle
tarjoutuu
mahdollisuus
sosiaalisen
vuorovaikutukseen, joka vahvistaa yksilön huumeetonta identiteettiä, tiedostaen kuitenkin tämän
taustan olemassa olon. Vastaavasti yksilölle avautuu harvinainen sosiaalinen tila, jossa toimia
huumeetonta identiteettiä vahvistaen, menneisyyttään ja tilannettaan salaamatta ja peittelemättä.
Väsynyt vertainen"tee-se-itse-hyvinvointivaltiossa"
Anna Leppo, anna.leppo(at)helsinki.fi & Riikka Perälä, riikka.perala(at)helsinki.fi
Sosiaalitieteiden kansainvälisissä keskusteluissa on puhuttu viime vuosina muun muassa
“vertaistukiyhteiskunnasta” (peer-work society) ja “tee-se-itse hyvinvointivaltiosta” (do-it-yourself
welfare state), kun on pyritty kuvaamaan kehityskulkua, jossa julkinen valta siirtää vastuuta
hyvinvoinnin hallinnasta yhä enemmän kansalaisille itselleen ja heitä lähellä toimiville erilaisille
vertaistoimijoille ja -tahoille. Tässä esitelmässä tarkastelemme etnografisen tutkimusaineiston avulla
vertaistuen toteutumista suomalaisessa päihdehuollossa, tarkemmin sanottuna haittoja vähentävässä
opioidikorvaushoidossa, jossa palveluiden järjestämisestä vastuussa olevat kunnat ovat ladanneet
vertaistuelle yhä suurempia odotuksia huumehoidossa olevien elämänlaadun parantamisesta aiempaa
suuremman yhteiskunnallisen osallisuuden luomiseen. Haittoja vähentävä korvaushoito on suunnattu
huumeita käyttäville henkilöille, joiden kohdalla asiantuntijat eivät pidä huumeiden käytön
lopettamista realistisena vaihtoehtona ainakaan hoidon aloittamishetkellä. Kuntouttamisen sijasta
tavoite on vähentää huumeiden käytöstä aiheutuvia haittoja (rikollisuus, asunnottomuus, tartuntataudit,
infektiot jne.) tiiviissä valvonnassa toteutettavan lääkehoidon ja hoitoon liitetyn vertaistuen avulla.
Hoito on kunnille selvästi halvempaa kuin lääkehoitoa ja psykososiaalista kuntoutusta yhdistelevä
kuntouttava korvaushoito, ja tällä hetkellä sen asiakasmäärät ovat olleet jatkuvassa nousussa.
Pohdimme esitelmässä, mitkä ovat vertaistyön mahdollisuudet ja rajat tilanteessa, joissa monilla
vertaistukea ja -apua tarvitsevista ihmisistä on vaikeita psykososiaalisia, terveydellisiä ja
elämänhallinnallisia ongelmia ja ammattiapua ei ole aina saatavilla riittävästi. Tarkastelemme
kysymystä yhden tapausesimerkin kautta, analysoiden etenkin siinä esiintyvää vertaisen väsymistä ja
8
tähän johtaneita erilaisia syitä. Aineisto kerättiin havainnoimalla Etelä-Suomessa sijaitsevaa haittoja
vähentävää korvaushoitoa toteuttavaa klinikkaa yhteensä 6 kuukauden ajan. Vertaistyötä koskevien
havaintojemme lisäksi pohdimme esitelmässä, miten vertaistyö muuttaa yksityisen ja julkisen vastuun
välistä suhdetta vallitsevassa yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa tilanteessa, jossa ”niukkuus”
pakottaa kunnat karsimaan monista palveluistaan. Löytyykö ratkaisu vertaistyöstä, ja jos löytyy, niin
minkälainen ratkaisu on kyseessä?
’Onnen naiset’ a group for women with a background of drug addiction.
Susan Simola, VTM, HUS/Auroran Sairaala/Infektio.pkl
[email protected]
I work as a public health social worker in the Department of Infectious Diseases in Aurora hospital
which is part of The University Central Hospital of Helsinki, HUS. Part of my work takes me to the
day centre for active drug users wth hiv. I have worked at the centre since it opened in 2000 and was
involved in the planning of it.
The roots of this present research can be traced back 15 years ago when there was an outbreak of hiv
amongst IDUs in Finland. During this 15 year time span , this cohort has been researched and studied
from medical, epidemiological and social perspectives.
The present research revolves around a group of women all with a background of drug addiction. The
idea of turning this group activity into participatory action research just happened and seemed the
natural thing to do as this research method of observation, planning, and action and reflection infact
helps us in going forward. Everybody is an active participant and the attraction of PAR is that you
don’t know how it is going to evolve and new dimensions appear all the time . It is an exciting and
powerful experience.
Participation in our research means a chance for vulnerable persons who are normally excluded from
participating, to participate. Hopefully through participation and dialogue, new or dormant skills will
be rekindled and through peer support new knowledge and experiences may lead to initiating change
in the lives of these women.
The idea of forming a club for women came from two former drug users They asked me whether I
thought that women still using drugs would be interested in taking part in a peer support group. We
decided that I as facilitator and another worker would coordinate the meetings and be there as support
and background figures for the two women. The group is open to any woman with hiv and a history of
drug use who wants to take part, active users, those on substitution treatment and also for those who
have left drugs completely.
This research is in the early stages and the time span is open at the moment. We started the group and
process of action research in May 2014 and will continue this year with cycles of planning, action,
observation and reflection.
This study includes:
9
retrospective data on the first 15 years
an overview of the literature
a theorectical framework drawing on theories on critical thinking, postmodern perspectives and
reflective practice as a means of emancipation
blended research methods
critical analysis
Perjantai 13.2.
Nuorten aikuisten osallistuminen
palvelunkäyttäjän näkökulmasta
hyvinvointipalvelujen
kehittämiseen
-
kokemuksia
Tuomo Kokkonen ja Kati Närhi
Esitys perustuu artikkelikäsikirjoitukseen joka reflektoi PalKO-tutkimushankkeen (2011-2014)
havaintoja ja päätelmiä nuorten sosiaali- ja työvoimapalveluiden palvelunkäyttäjien osallisuudesta.
Artikkelikäsikirjoituksen laatiminen on tapahtunut yhteistoiminnallisessa kirjoitusprosessissa kahden
tutkimushankkeen
kanssa
yhteistyötä
tehneen
sosiaalipalveluiden
käyttäjän
kanssa.
Palveluidenkäyttäjien tekstit kumpuavat heidän omista kokemuksistaan joita jäsennämme
tutkimustulosten näkökulmasta.
Palveluiden käyttäjien kirjoitukset kertovat
asioiden hoitamisen vaikeuksista suhteessa
palvelujärjestelmään. Kokemuksia leimaavat palvelujärjestelmän byrokraattisuus ja monimutkaisuus.
Tämän myötä tuen saaminen vaikeutuu ja viivästyy ja syntyy myös väliinputoamisen tilanteita muun
muassa opiskelijan ja työttömän statuksen välille. Kaikkein eniten palvelujärjestelmän toiminnan
epätarkoituksenmukaisuus haavoittaa palveluiden käyttäjää silloin kun hän esimerkiksi
mielenterveysongelman vuoksi on hauraassa elämäntilanteessa ja kykenemätön ajamaan asiaansa
määrätietoisesti.
Tutkimuksen näkökulmasta palveluiden käyttäjien kokemukset näyttäytyvät selviytymistarinoilta
joiden jännite kumpuaa paitsi sosiaalisista ongelmista ja vaikeista elämäntilanteista niin myös
epäsymmetrisistä valtasuhteista palveluidenkäyttäjän ja palvelujärjestelmän välillä. Olemme
tutkimushankkeessamme pyrkineet välttämään syrjäytymisen käsitteistöä, mutta palveluidenkäyttäjien
kokemusten perusteella voidaan väittää, että pahimmillaan palvelujärjestelmän tuottama osattomuus ja
oman elämän hallinnan vaikeudet samaistuvat syrjäytymiseen.
10
Voimauttavan valokuvan työpajat omaishoitajien vertaistoiminnassa
Maija-Liisa Pulkkinen YTM, Jyväskylän yliopisto, Sosiaalityön erikoistumisopinnot
[email protected]
Omaishoitajuus on jatkuvasti esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja sen tiedetään säästävän
kuntien menoja todella merkittävästi. Omaishoitajien tukemiseen on kiinnitetty huomiota sekä
julkisella sektorilla että kolmannella sektorilla. Sitovaa ja vaativaa omaishoitotyötä tekeville on
säädetty laissa kolme vapaata vuorokautta kuukaudessa. Tällä on tarkoitus auttaa omaishoitajia
jaksamaan vaativassa tehtävässään. Useiden selvitysten mukaan vain pieni määrä omaishoitajia
käyttää tätä vapaamahdollisuutta ja käyttämättömyyteen on hyvin monenlaisia syitä. Yhtenä syynä on
omaishoitajista itsestään lähtevät asiat eli he eivät ehkä näe itse mahdollista uupumistaan ja vapaan
tarvetta, vaan kuukaudesta toiseen jättävät vapaansa pitämättä. Omaishoidon jatkuvuuden kannalta on
kuitenkin tärkeää, että omaishoitaja ei uuvuta itseään, vaan rohkaistuu näkemään myös omat tarpeensa
ja pitämään huolta itsestään.
Yhtenä tärkeänä tukimuotona omaishoitajille on vertaistuki, joka voi sisältää sekä keskustelua että
toiminnallisia menetelmiä yhdessä toisten samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Tässä esityksessä
tarkastellaan Voimauttava valokuva- menetelmän käyttöä omaishoitajien vertaistoiminnassa.
Voimauttava valokuva on sosiaalipedagoginen menetelmä, jonka on kehittänyt Miina Savolainen.
Menetelmässä jäsennetään elämäntarinaa, tehdään näkyväksi identiteetin eri puolia sekä erilaisia
rooleja, ihmissuhteita ja yhteistä historiaa. Tärkeää on, että kuvattava löytää itse merkityksen asioille,
joita kuvan avulla haluaa tuoda näkyväksi. Voimauttavan valokuvan kuvattava henkilö ei ole kohde,
vaan päähenkilö.
Tutkimuksen kohderyhmänä on kuusitoista Voimauttavan valokuvan työpajaan osallistunutta
omaishoitajaa. Työpajoissa omaishoitajat kokosivat kuvistaan kansion, johon he kuvien lisäksi
valitsivat erilaisia runoja ja mietelauseita sanoittamaan omia tunteitaan. Kokemuksia kuvaava aineisto
on kerätty narratiivista haastattelua käyttäen. Haastatteluissa omaishoitajat kertovat, miksi halusivat
osallistua valokuvatyöpajoihin, millainen kokemus työpaja oli ja miten he mahdollisesti näkevät
itsensä prosessin jälkeen.
Palvelumuotoilu osallistamisen keinona – asiakkaat päihde- ja mielenterveyspalvelujen
kehittäjinä
Tapio Häyhtiö, YTT, toimitusjohtaja, Varsinais-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus
Henna Kyhä, KT, projektisuunnittelija, Satakunnan sairaanhoitopiiri
Kaisu-Leena Raikisto, johtava sosiaalityöntekijä, Satakunnan sairaanhoitopiiri
Paperissa analysoidaan asiakasosallisuutta palveluiden kehittämisessä tarkastelemalla erityisesti LänsiSuomen Kaste-alueella käynnissä olevan ”Palvelumuotoilulla parempia palveluja riskiryhmille” hankkeen Satakunnan sairaanhoitopiirin kehittämisosiota. Tuomme esille rakenteellisen
kehittämisprosessin, jossa on hyödynnetty asiakkaita osallistavaa palvelumuotoilua ja
yhteiskehittämisen
periaatteita.
Tarkastelemme
asiakkaiden
osallistumista,
roolia,
11
vaikutusmahdollisuuksia sekä asiakaslähtöisen kehittämisprosessin muotoutumista päihde- ja
mielenterveyspalveluiden rakenteiden kehittämistyössä.
Palvelumuotoilu–hankkeen kehittämistyön keskeisenä lähtökohtana on tarve kehittää sosiaali- ja
terveyspalveluja asiakaslähtöisesti. Hankkeen laajana tavoitteena on asiakkaiden hyötyminen
käyttämistään palveluista nykytilannetta paremmin. Hankkeen avulla halutaan parantaa palveluja
erilaisille asiakasryhmille nykyistä paremmin soveltuviksi. Hankkeessa kehitetään osallisuutta
edistäviä työmuotoja erityisesti päihde- ja mielenterveyspalveluissa. Tutkimuksessa hyödynnetään
tapaustutkimuksellista tutkimusotetta, jossa hankkeesta kerätään aineistoa erilaisin tavoin.
Tutkimusaineistona ovat niin kehittämisosioon osallistuneiden henkilöiden haastattelut, hankeraportit,
-suunnitelmat, -kuvaukset ja –tuotokset.
Tutkimme Satakunnan sairaanhoitopiirin hankeosiossa toteutettuja asiakaskehittämisen tapoja.
Asiakaskehittämistä eritellään sekä teoreettisesti että empiirisesti. Analyysissä tuodaan esille
työntekijöiden ja asiakkaiden vuorovaikutussuhteita ja vaikuttamista palveluiden kehittämiseen sekä
eritellään sosiaali- terveyspalveluiden kehittämisen osallisuus-käsityksiä. Asiakasosallisuutta tutkitaan
osallistavan hallintokulttuurin näkökulmasta.
Lisäksi tutkitaan, miten palvelumuotoilulla voidaan edistää asiakkaiden osallisuutta palveluiden
kehittämiseen. Palvelumuotoilu-käsite on syntynyt vastaamaan palvelun tuottavan organisaation ja sen
kohderyhmän vuorovaikutukseen liittyviin haasteisiin. Palvelumuotoilu tuo käyttäjälähtöisen
näkökulman ja työkalun palvelujen kehittämiseen. Siinä painotetaan asiakkaiden tarpeiden, haaveiden
ja toiveiden ymmärtämistä palvelun suhteen. Palvelumuotoilun keskeisenä tavoitteena on osallistaa
prosessiin kaikki palvelussa mukana olevat osapuolet – asiakassegmentit ja muut palvelun tuotantoon
osallistuvat tahot – ja sitouttaa heidät yhteistoimintaan jo palvelun suunnitteluvaiheessa.
12
2. Ympäristö ja sosiaalityö/ Environment and Social Work
Työryhmäkoordinaattorit:
Työryhmäkoordinaattorit/Coordinators:
Aila-Leena Matthies, [email protected]
Kati Närhi, [email protected]
Satu Ranta-Tyrkkö, [email protected]
Irene Roivainen, [email protected]
Työryhmässä vertaillaan ja pohditaan erilaisia ekologisia kysymyksiä, käsitteitä ja käytäntöjä
sosiaalityössä. Työryhmän tavoitteena on syventää sosiaalityön tietopohjaa ympäristön ja sosiaalityön
välisistä yhteyksistä. Työryhmään toivotaan esityksiä ekologista tematiikkaa tavalla tai toisella
sivuavista käsitteellisistä ja empiirisistä tutkimuksista tai käytännön hankkeista. Kiinnostavia ovat
myös analyysit siitä miten suomalaisessa yksilökohtaisessa sosiaalityössä voidaan huomioida
asiakkaiden elinympäristö ja elinolot nykyistä laajemmin. Ryhmään otetaan vastaan papereita
suomeksi ja englanniksi ja ryhmä jaetaan tarpeen mukaan kahteen ryhmään esityksissä käytetyn kielen
perusteella. Ryhmään otetaan vastaan papereita suomeksi ja englanniksi ja ryhmä jaetaan tarpeen
mukaan kahteen ryhmään esityksissä käytetyn kielen perusteella.
Environment and social work
Session concentrates on comparing and discussing various ecological questions, concepts and
practices in social work. Aim is to deepen social work knowledge on the relationship between the
environment and social work. We welcome conceptual, empirical and practical papers concerning
eco-social, environmental and ecological social work. Also analyses of how living environment and
living conditions are taken into account in case work are interesting.
Esityksen kieli voi olla suomi tai englanti. Työryhmä jaetaan tarvittaessa kahteen osaan esitysten
kielen perusteella.
The language of the presentation can be Finnish or English. If needed, session will be divided in two
parts based on the language used in the presentations.
Työryhmä kokoontuu torstaina 12.2.2015 klo 15.30 – 17.30. Kaksi ensimmäistä esitystä pidetään
suomeksi ja kaksi viimeistä englanniksi. Kukin esitys kestää 20 min. + keskustelu 10 min. The
working group meets on Thursday 12th of February 2015 at 15.30-17.30. The first two presentations
are in Finnish and the last two in English. All presentations last 20 minutes + discussion 10 minutes.
13
Työryhmän abstraktit
Sosiaalisesti kestävää kehitystä - kestävästi kehittävää sosiaalityötä
Tuula Kotimäki, YTM, johtava sosiaalityöntekijä, Kouvolan kaupunki, tuula.kotimaki(at)kouvola.fi
Tietoisuus ympäristömuutoksista sekä -riskeistä on kasvanut ja laajentunut koko maailman
kattavaksi. Ihmisen ja luonnon välinen yhteys sekä ympäristötekijöiden liittyminen hyvinvointiin
tiedostetaan ja ne ovat kirjattuna kestävän kehityksen mukaisiin visioihin. Silti tutkijoiden mukaan
päätösten ja toiminnan tasolla ratkaisut ovat edelleen lyhytnäköisiä ja usein kovin kestämättömällä
pohjalla.
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin kuinka ympäristötekijöiden ja niihin liittyvän toiminnan
vaikutukset kohdentuvat hyvinvointiin. Kartoitin tieteellisiin artikkeleihin perustuvan systemaattisen
kirjallisuuskatsauksen avulla ympäristön sosiaalisten vaikutusten arviointia. Lisäksi kartoitin
sosiaalityön näyttäytymistä aineiston artikkeleissa. Tarkastelin aihetta yhdistämällä ekososiaalisen
sosiaalityön systeemiteoreettisen ja ekokriittisen näkökulman. Systeemiteorian mukaisesti pidän
ihmisten ja ympäristön tarkastelua erillisinä mahdottomana, koska kaikki osasysteemit liittyvät
kokonaisuudessa jollakin tavalla toisiinsa. Ekokriittisen lähestymistavan mukaisesti pidän
ekosysteemin huomioimisen välttämättömänä ja kyseenalaistan jatkuvan kasvun mahdollisuuden.
Tutkielmani aineisto muodostui 39 vertaisarvioidusta, tieteellisissä aikakausilehdissä julkaistusta,
tutkimusartikkelista tai konferenssijulkaisusta. Eri tieteenalojen tutkimusartikkeleista koostuva
aineisto osoitti sosiaalisen liittymisen koko yhteiskuntaan ja maailmaan. Tarkastelun näkökulmien ja
aihealueiden moninaisuus ja toisaalta yhdistettävyys ilmaisivat ympäristötekijöiden laaja-alaisen
tarkastelun tarpeen. Tulokset osoittivat, että poliittisen päätöksenteon pohjaksi tarvitaan erityisesti
tietoa ympäristömuutosten kohdentumisesta sekä tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteutumista
tuossa
kohdentumisessa.
Tutkielmassa
ilmeni
ympäristön
sosiaalisten
vaikutusten
oikeudenmukaisuuteen liittyvä tarve osallisuudesta ja huoli heikoimmassa asemassa olevien
mahdollisuudesta osallisuuteen. Toisaalta, tulokset osoittivat sosiaalisesti kestävän kehityksen
määrittelyn, mittareiden ja arvioinnin kehittämisen sekä hyvinvoinnin laaja-alaisen ymmärryksen
edistämisen tarpeen.
Koska sosiaalityön leikkauspinta läpäisee koko yhteiskunnan ja ympäristön, voisi kysyä olisiko
sosiaalityöllä laaja-alaisen vaikuttavuuden luontaisena ymmärtäjänä mahdollisuuksia kehittää ja
edistää kokonaisvaltaista vaikuttavuustietoa. On mielenkiintoista pohtia, millaiseksi voi käytännössä
määrittyä sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön rooli kestävän kehityksen yhteiskuntapolitiikan
toteuttajana.
14
Addamsista ja Richmondista vihreän sosiaalityön eri sävyihin. Ympäristösosiaalityön
nykysuuntaukset historian valossa.
Aila-Leena Matthies, YTT, professori, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius,
aila-leena.matthies(at)chydenius.fi
Kati Närhi, YTT, professori, Jyväskylän yliopisto, kati.narhi(at)jyu.fi
Esitys jatkaa kirjoittajien pitkäaikaista ekososiaalisen sosiaalityön käsite- ja teoriahistorian tutkimusta.
Puheenvuorossa jäsennetään kansainvälisessä ympäristön ja sosiaalityön yhteyksiä tarkastelevassa
nykykeskustelussa esiintyvää kuutta käsitettä: ecosocial approach, deep ecological social work,
ecospiritual social work, green social work, environmental social work ja social ecological social
work. Näitä suuntauksia tarkastellaan suhteessa sosiaalityön pioneerien Mary Richmondin ja Jane
Addamsin jäsennyksiin sosiaalityön ympäristökäsitteestä. Lisäksi esitys päivittää kirjoittajien
aikaisempaa ekososiaalisen lähestymistavan viitekehystä, jonka keskeisiä ulottuvuuksia ovat
systeemiteoreettinen ja ekokriittinen näkökulma. Lopuksi pohditaan ekososiaalisen nykykeskustelun
merkitystä sosiaalityön käytännöille.
The Case of Flood in Bosnia-Herzegovina: A Vigor for Another Social Work?
Gorana Panić, PhD student in Social work, University of Jyväskylä, Kokkola University Consortium
Chydenius, gorana.panic(at)chydenius.fi
This presentation is part of my ongoing action research dissertation. It explores recent flood in BosniaHerzegovina (B&H), and examine the roles of social work profession in natural disaster as a case
study of social work profession at the crossroad. In mid-May 2014 the worst flood in 120 years hit
B&H. It is estimated that flood have affected 1, 5 million people and have caused 1, 3 billion of
economic damage. The flood in B&H likewise, the flood that followed Hurricane Katrina in New
Orleans in 2005, have demonstrated that socio-economic inequalities matters even more in extreme
circumstances. Moreover, floods across B&H highlighted the devastating consequences of postsocialist transition. B&H authorities at different levels of governance have failed in disaster prevention
and response. Citizens across the country have demonstrated great level of solidarity and selforganization. Yet, renewed solidarity and awaken self-organization were partly expressions of bitter
notion that citizens ought to rely on their own social networks. What roles social work profession took
in these extreme circumstances, among state's action and citizens' action? Data such as participant
observations, interviews and focus group has been collected during the first three weeks of the flood.
Whether the flood could potentially invigorate transition of social work in B&H to Eco-social
paradigm and critical perspectives? The value of this study is in diagnosing the existing professional
response as an empirical case of a more universal situation in social work, as well in highlighting the
possibilities for another social work.
15
Mining industry and its ramifications in Northern Odisha, India – impressions and observations
Satu Ranta-Tyrkkö, YTT, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto, satu.ranta-tyrkko(at)uta.fi
In my presentation, I would like to present a state of the art summary of my ongoing postdoctoral
research project ’The Consequences of The Mining Industry for Disadvantaged Groups in Northern
Finland and Northern Odisha. In particular, I would like to share and reflect upon my observations
from two recent trips to Eastern India, among other things by trying to illustrate with photographs the
particular features of the region as well as the presence and impacts of mining industry there. I will
illustrate my observation with photographs. In so doing, I am interested how my photographs open up
to a Finnish audience. Moreover, my aim is to address the empirical and theoretical challenges - as
well as possibilities - present in a multisited research project like mine, in which the different localities
focused at (Northern Finland and Eastern India) are very different from each other on several aspects.
3. Laitos ja eriarvoisuus
Työryhmäkoordinaattorit:
YTT, ma. yliopistonlehtori Taru Kekoni, Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos, Kuopion
kampus
YTT, FM ma. yliopistonlehtori Merja Tarvainen, Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos,
Kuopion kampus ([email protected])
Millaista on elämä laitoksessa? Miten laitos asuinympäristönä ja siten elämänmenoa jäsentävänä,
rytmittävänä ja raamittavana käytäntönä, instituutiona ja käsitteenä liittyy eriarvoisuuteen?
Työryhmässä keskustellaan laitoksesta yhteiskunnallisena käytäntönä, instituutiona ja ilmiönä.
Laitos on monien hoivan ja rajoittamisen käytäntöjen, politiikkojen ja eettisten kysymysten areena.
Historiallisesti laitos kytkeytyy sosiaalisten normien ja poikkeavuuden sekä erilaisuuden määrittelyyn
ilmentäen niihin reagoimisen yhteiskunnallisia käytäntöjä. Laitostutkimuksessa valta erilaisin
ulottuvuuksin on ollut eräs avainkäsite. Tämä kytkeytyy monin tavoin yhteiskunnallisten arvojen ja
eriarvoisuuden muotoutumiseen. Tässä ajassa ajankohtainen teema ja diskurssi on
deinstitutionalisaatio eli laitosten purkaminen, jota on perusteltu erilaisin arvo- ja
argumentaatiolähtökohdin. Yhtäältä laitosten purkamisen on nähty linkittyvän itsemääräämisoikeuden
ja muiden olennaisten toimijuuden elementtien sosiaaliseen vahvistamiseen. Toisaalta diskurssi on
liitetty uusliberalistiseen painotukseen, jossa esimerkiksi julkinen palvelutuotanto on rajattu.
Yhteiskunnallisena
käytäntönä
laitos
heijastelee
monia
oikeudenmukaisuuteen
ja
itsemääräämisoikeuteen liittyviä käytäntöjä, jotka voivat kytkeytyä eriarvoisuuden kysymyksiin ja
ilmiöihin. Kutsummekin keskustelemaan laitosten merkityksestä eriarvoisuuden näkökulmista.
Työryhmään ovat tervetulleita kaikki tavalla tai toisella laitostematiikkaan liittyvät puheenvuorot.
16
Työryhmän abstraktit
Torstai 12.2.
Sijoitettujen
nuorten
tupakanpolttoon
puuttuminen
Ammattikasvattajan moraalinen järkeily ja hallinnan pyrkimys
lastensuojelulaitoksessa
-
Terja Söderlund, VTM, Ylä-Savon SOTEkuntayhtymä, [email protected]
Tekeillä olevassa lisensiaatintutkimuksessani pyrin selvittämään minkälaista moraalista järkeilyä
lastensuojelulaitoksen johtaja harjoittaa johtaessaan kasvatuksellisia toimenpiteitä, joilla henkilökunta
puuttuu lastensuojelulaitokseen sijoitettujen nuorten tupakanpolttoon. Moraalisella järkeilyllä
tarkoitetaan moraalista järjestystä luovia arviointeja ja kuvausta. Tutkimus lähestyy moraalista
järkeilyä etnometodologian ja kategoria-analyysin näkökulmasta, jonka mukaan instituutiot rakentuvat
toiminnassaan. Tupakkalain (1976, 2010, 1 luku 1§) tavoitteena on saada tupakanpoltto kokonaan
loppumaan Suomesta. Tutkimusongelmassani keskeinen kysymys on; minkälaisin käytännöin
tupakannoin vähentäminen toteutuu sijaishuollossa. Tupakanpolton rajoittaminen tulee lakien ja
viranomaisohjeistuksen mukaan tapahtua tavanomaisen elämän kohtuullisin kasvatuskeinoin.
Mielenkiintoista tässä tutkimuksessa on, miten toimijatasolla järkeillään ”tavanomaisen elämän
kohtuulliset kasvatuskeinot” lastensuojelulaitoksen kontekstissa.
Tutkimusta varten haastattelen lastensuojelulaitoksen johtajia sekä sosiaalityöntekijöitä ja analysoin
haastattelut kategoria-analyysin avulla. Analyysissä keskeinen näkökulma on, miten tupakanpoltosta
ja siihen puuttumisesta puhutaan haastatteluissa ongelmana.
Tutkin tupakointiin liittyviä käytänteitä valtasuhteissa tukeutuen Michel Foucaultin normalisoivan
hallinnan käsitteistöön. Valtasuhteiden analysoiminen on Foucault’n mukaan välttämätöntä
selvitettäessä miten ihmiset objektivoidaan subjekteiksi.
Nuorten tupakanpolton vähentäminen ja savuttomuuden kulttuuriin pyrkiminen on helppo nähdä
myönteisenä ja tärkeänä asiana. Käytännöt, joilla tähän tavoitteeseen pyritään, vaativat kuitenkin
tarkkaa selvittämistä ja pohdintaa. Lastensuojelun sijaishuollon toimintaympäristössä, ammatillisen
kasvatuksen ja professionaalisen vallan käytön tunkeutuessa perheen yksityiselle alueelle, on erityisen
tärkeätä selvittää, minkälaisin käytäntein työtä tehdään. Käytänteiden auki purkamisen avulla voidaan
myös pohtia, mitä seurauksia erilaisilla käytänteillä voi olla; sen lisäksi tai sen sijaan että
saavutettaisiin tavoiteltu Savuton Suomi vuonna 2040.
Tavoitteeni on saada tutkimus tehtyä vuoden 2016 aikana. Olen tehnyt yhden haastattelun ja etsin
parhaillaan uusia haastateltavia.
17
Huostaanotto ja muutokset lasten elämässä – huostassa olevien lasten näkökulma
Riitta Laakso, yliopistotutkija, YTT, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö
Tampereen yliopisto
[email protected]
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen ja väliaikainen toimenpide, jonka tavoitteena on turvata
lapsen kasvu ja kehitys. Huostaanotto tuo lapsen elämään monia muutoksia, vaikka huostaanotto
näyttääkin olevan vain harvoin lapselle ensimmäinen siirtymä pois kodista sijaishuoltopaikkaan. Siitä,
millaisia muutoksia lasten elämään huostaanotosta seuraa, tiedämme tutkimusten pohjalta varsin
vähän. Suomalaisessa huostaanottotutkimuksessa (esim. Helavirta ym. 2014) huostaanoton seurauksia
on tutkittu ajallisesti pidemmän etäisyyden päästä: viisi vuotta huostaanoton jälkeen
sosiaalityöntekijöiden arvioinnin pohjalta, ja eri tilastojen tietoja yhdistämällä tilanteessa, jossa
huostassa olleet ovat jo aikuisia. Myös lasten ja nuorten kokemuksia on tarkasteltu tutkimuksissa
usein huostaanoton loputtua, jälkikäteen muisteltuna. Huostaanotto sekä huostassa pito toimintana,
jonka yhteydessä voidaan käyttää rajoittamistoimenpiteitä, herättää monia eriarvoisuuteen liittyviä
kysymyksiä suojelun ja kontrollin suhteesta, lasten ja nuorten oikeuksista ja osallisuudesta,
mahdollisuuksien tasa-arvosta ja arvostavasta kohtelusta.
Esityksessäni tarkastelen huostaanoton välittömiä seurauksia eli sitä, mitä muutoksia huostaanotto tuo
lasten ja nuorten elämään: muutoksia lasten arjessa ja lapsille tärkeissä ihmissuhteissa sekä lapsuuden
ja nuoruuden instituutioissa. Eriarvoisuuden teemaa pohdin esityksessäni lasten ja nuorten kokemusten
herättämien kysymysten pohjalta. Puheenvuoroni perustuu huostassa olevien 17 lapsen ja nuoren
haastatteluun. Haastattelut toteutettiin tilanteessa, jossa huostaanottopäätöksestä oli kulunut noin puoli
vuotta. Lapset ja nuoret elivät arkeaan haastatteluhetkellä joko sijaisperheissä, ammatillisessa
perhekodissa tai laitoksissa. Tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa Tampereen yliopistossa
käynnissä olevaa Lastensuojelun huostaanotot interventiona – tutkimushanketta (2013–2015).
Helavirta, Susanna & Laakso, Riitta & Pösö, Tarja (2014) Huostaanoton kuva suomalaisen
tutkimuksen valossa. Janus 22 (3), 288–298.
Lastensuojelun erityisyksikköön sijoitettujen lasten varhaisten riskitekijöiden kasautuminen,
psykiatrisen ja neuropsykiatrisen oirehdinnan laaja-alaisuus sekä perheen toimintakyky:
intensiivihoitojakson jälkeen kotiin palaavien ja sijaishuollossa jatkavien lasten ryhmien
vertailu
Timo Pasanen ym. Psykologi FT, Helsingin Diakonissalaitos, Lapsi- ja perhetyö
[email protected]
Tutkimuksessa selvitettiin lastensuojelun erityisyksikköön sijoitettujen lasten varhaisten
riskitekijöiden, lapsen psykiatrisen ja neuropsykiatrisen oirehdinnan ja perheen toimintakyvyn yhteyttä
hoitojakson jälkeiseen perheen yhdistymiseen. Tutkimusotokseksi valittiin kaikilta Helsingin
Diakonissalaitoksen intensiivihoidon osastoilta kaikki ne 7–12 -vuotiaat suomea äidinkielenään
puhuvat lapset ja heidän perheet, joiden hoito alkoi välillä 1/2007–3/2009. Yhteensä osallistujia oli 30
lasta, joista poikia oli 24 ja tyttöjä 6. Tutkimuksessa verrattiin hoitojakson jälkeen kotiin palaavien
18
(N=12) ja sijaishuollossa jatkavien lasten (N=18) ryhmiä. Lasten ylisukupolvisten ja varhaisten
riskitekijöiden kasautumista tarkasteltiin vanhempien haastatteluiden perusteella. Lasten psykiatrisen
ja neuropsykiatrisen oirehdinnan laaja-alaisuutta tarkasteltiin lasten tai nuorisopsykiatrin kirjoittaman
hoitoyhteenvedon
perusteella,
vanhempien,
omahoitajien
ja
opettajien
täyttämien
kyselylomakevastausten (CBCL ja TRF) perusteella ja lapsille tehtyjen laajojen neuropsykologisten
tutkimusten ja opettajien täyttämän keskittymiskyselyn tulosten perusteella. Perheen toimintakykyä
hoidon alussa ja seurantavaiheessa (11 kk) arvioitiin perhearviointimenetelmällä.
Kotiin palaavat ja sijaishuollossa jatkavien lasten ryhmät erosivat keskimäärin vain vähän toisistaan
kysyttyjen riskitekijöiden suhteen. Lasten taustalla oli huolestuttavan voimakas ylisukupolvisten,
prenataalisten ja varhaisten riskitekijöiden kasautuminen ja lisäksi yleensä hyvin vaikea ja monin
tavoin traumatisoiva elämäntilanne. Intensiivihoitoon sijoitettujen lasten oirekuva oli laaja-alainen ja
erityisesti sijaishuollossa jatkavien lasten ryhmän psykiatrinen ja neuropsykiatrinen oirehdinta oli
voimakasta. Heillä esiintyi myös enemmän laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Hoitojakson jälkeistä
perheen yhdistymistä näytti osaltaan selittävän perheen toimintakyky hoidon alkaessa sekä perheen
vanhemmuuden ja kiintymyssuhteen vahvistuminen hoidon aikana.
Yhteenvetona voi todeta, että riittävän varhainen puuttuminen lasten laaja-alaisiin oiremuotoihin olisi
tärkeää, koska niiden kuntouttaminen on hidasta ja ne muodostavat voimakkaan riskitekijän
myöhemmin ilmenevien mielenterveyden ongelmien ja rikollisen käyttäytymisen kasautumiselle.
Kokonaisvaltainen perheen sitouttaminen ja lapsen hoitoprosessiin tiiviisti nivoutuva perhetyö ja –
terapia sekä moninainen kuntouttaminen ovat tärkeä osa intensiivihoidon tyyppistä vaativahoitoisten
lasten hoitoprosessia.
Avainsanat: lastensuojelun erityisyksikkö, psykiatrisen ja neuropsykiatrisen oirehdinnan laajaalaisuus, perheen yhdistyminen
Katoaako
sosiaalinen?
Psykiatrisen
erikoissairaanhoidon
terapiasuuntautuneisuus ja laitoshoitopotilaan sosiaaliset oikeudet
sosiaalityöntekijöiden
Leena Leinonen, YTM, yliopisto-opettaja. Itä-Suomen yliopisto, yhteiskuntatieteiden laitos
[email protected]
Terveydenhuollon kontekstissa tehtävä työ on aina luonteeltaan hoidollista. Psykiatrisen
erikoissairaanhoidon moniammatillisissa toimintaympäristöissä myös sosiaalityötä tehdään usein
terapeuttisesta viitekehyksestä käsin, jonka vuoksi osa mielenterveyssosiaalityöntekijöistä on
lisäkouluttautunut Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston (Valvira) laillistamiksi psyko- tai
perheterapeuteiksi. Terapiakoulutus ja terapeuttina toimiminen muokkaavat sosiaalityöntekijän
ammatillista identiteettiä monin tavoin.
Mielenterveysongelmilla on todettu olevan selkeä yhteys yksilön elinoloihin ja elämänhallinnan
ongelmiin, jotka ovat perinteisesti kuuluneet sosiaalityön keskeiseen tehtäväkenttään. Psykiatrisen
erikoissairaanhoidon sosiaalityöntekijöiden haastavana tehtävänä on tukea potilaiden ja heidän
lähipiirinsä elämänhallintaa ja yhteiskunnallista osallisuutta ohjaamalla heitä esimerkiksi tarvittavien
tukipalveluiden ja sosiaalietuisuuksien piiriin. Eettisesti kestävän mielenterveyssosiaalityön
lähtökohtana on asiakkaan kokonaisvaltaisen elämänhallinnan tukeminen ja sosiaalisten oikeuksien
ajaminen.
19
Esityksessäni tarkastelen väitöstutkimukseni alustavien tulosten kautta sosiaalityöntekijöiden
terapiakoulutuksen ja terapeuttina toimimisen vaikutusta psykiatrisen sosiaalityön ideologisiin
lähtökohtiin ja käytännön työhön. Pyrin tekemään näkyväksi mielenterveyssosiaalityössä tärkeän
sosiaalisen erityisasiantuntijuuden ja varsinaisen terapiatyöskentelyn välistä rajapintaa ja siinä
ilmenevää problematiikkaa. Terapeutiksi itsensä määrittelevien sosiaalityöntekijöiden asiakaskunta voi
olla vaarassa jäädä sosiaalityön interventioiden piiristä, mikäli sosiaalityöntekijät keskittyvät puhtaasti
asiakkaiden mielensisäisiin prosesseihin sosiaalisen näkökulman kustannuksella. Terapeutin
identiteetin omaksuneet sosiaalityöntekijät lyövät työssään laimin sosiaalityön sosiaalipoliittisista
lähtökohdista nousevaa perustehtävää: asiakkaan sosiaalisten oikeuksien ajamista ja arjen sujuvuuden
turvaamista niin laitoshoitojaksolla kuin kotiutumisen jälkeenkin.
Perjantai 13.2.
Vankien yhteiskuntasuhde penologisessa ajattelussa Suomessa
Mari Suonio, YTM, Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos, mari.suonio(a)uef.fi
Penologia tarkastelee rangaistusten sisältöjä, tarkoitusta ja toimeenpanoa. Se voidaan määritellä
rankaisemisen teorioiden kokonaisuudeksi, joka pyrkii ymmärtämään rankaisun filosofista ja
käytännöllistä perustaa. Penologia ei pyri selittämään ainoastaan rankaisua tai tekojen rangaistavuutta,
vaan myös kokonaisvaltaista inhimillistä tukea rangaistuksen aikana.
Vankien yhteiskuntasuhteessa merkittävää on, kuinka vallankäytön näkökulmasta kontrolli toteutuu ja
kuinka se määrittelee vankien yhteiskuntasuhdetta vallan, kontrollin ja tuen kautta. Silloin kun
vallankäyttö todellistuu suhteessa vankiin vallannäyttönä, rangaistu ilmentää ja määrittelee myös
yhteiskuntasuhdetta. Tutkimuksessani vankien yhteiskuntasuhde tarkoittaa vankilan vallankäytön
tekoja ja interventioita suhteessa vankiin (instituution sisäinen), vuorovaikutusta vankien ja
vankilajärjestelmän välillä (sisäinen) ja vuorovaikutusta ja interventioita vankien ja vankilan
ulkopuolisen yhteiskunnan välillä (ulkoinen).
Työryhmäesitykseni perustuu tekeillä olevaan väitöskirjatutkimukseeni, jonka tutkimuskysymyksenä
on kuinka vankien yhteiskuntasuhde on ymmärretty penologiassa vankeinhoitoreformin valmistelusta
1860-luvulta alkaen 2000-luvun vankeinhoidon uudistamiseen saakka Suomessa ja millaisia
muutoksia ymmärryksessä ja luonnehdinnoissa on tapahtunut tarkasteltavana ajanjaksona?
Työryhmäesityksessä tarkastelen vankien yhteiskuntasuhdetta ja sen muutosta suhteessa penologian
muutokseen. Nykyisellään penologian muutos tarkoittaa ”uutta penologiaa”, joka on nähty
riskitekijöiden hallintana ja tietynlaisena identifioimisena. Kuitenkin muutos tarkoittaa myös
siirtymistä kommunikatiivisempien rangaistusten muotoihin ja desistanssi-paradigmaan. Erityisenä
näkökulmana esityksessä pohdin rangaistusajan yhteiskuntasuhteen merkitystä yhteiskuntaan
integroitumisessa.
20
Monikulttuurisuuden vanki
Sanna Kohvakka, YTM, sosiaalityön erikoistumiskoulutuksen opiskelija
johtava sosiaalityöntekijä, Maahanmuuttajapalvelut, Vantaan kaupunki
[email protected]
Vankiloissa on monikulttuurisia vankeja vuosi vuodelta enemmän. Kuitenkaan rikosseuraamusalan
tasa-arvokäsityksistä ei ole käyty laaja keskustelua eikä palveluiden suunnittelussa ole käytännössä
otettu esimerkiksi maahanmuuttajataustaisia huomioon erityisryhmänä. Rikosseuraamuslaitos on tosin
valmistellut yhdenvertaisuuslain (2004/21) velvoittamana yhdenvertaisuussuunnitelman ja tehnyt
selvityksen etnisestä yhdenvertaisuudesta vankiloissa (Huhta 2010, 3). Lain mukaan viranomaisten
velvollisuutena on sellaisten olosuhteiden muuttaminen, jotka estävät yhdenvertaisuuden toteutumista
(2004/21 § 4). Millaista yhdenvertaisen työn rikosseuraamusalalla tulisi olla ja millaisiin asioihin siinä
tulisi keskittyä? Mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa, jos se otetaan tosissaan?
Rikosseuraamuslaitoksessa tehdyn selvityksen mukaan toiminnan mallina vankiloissa on hyvin pitkälti
periaate, että kaikkia on kohdeltava samalla tavalla. Vankiloissa nähtiin jopa uhkana se, että vangin
oman, valtaväestöstä poikkeavan kulttuurin korostaminen vaikeuttaa vangin integroitumista
suomalaiseen yhteiskuntaan. Toisaalta vankiloissa myös toivottiin tutkimusta ja ohjetta siitä, mitä
pitäisi tehdä ja kehittää (Huhta 2010, 10). Aniksen (2008, 14) mukaan myös suomalaisessa
sosiaalityön tutkimuksessa on kiinnitetty varsin vähän huomiota kulttuuriseen monimuotoisuuteen.
Syyksi hän arvelee vahvan kytkennän universalismin periaatteeseen. Ilman koulutusta
monikulttuurisuudesta työntekijät joutuvat käytännön tilanteissa ratkaisemaan lähestymistapansa yksin
eli keskustelua tarvitaan. Miten erilaisuutta pitää ottaa huomioon? Entä mikä tekee vankilasta
kokonaisuutena monikulttuurisen (ei vain erityisryhmille suunnatun työn)? Entä mitä on
rasisminvastainen työ (mm. Dominelli 2008)?
Alkuvaiheessa olevan lisensiaattityöni tavoitteena on taustoittaa monikulttuurisuutta ja
rasisminvastaista työtä vankiloissa integroivan / systemaattisen kirjallisuuskatsauksen muodossa.
Tärkeinä teemoina tässä pidän vankien omaa osallisuutta, keskinäistä vertaistukea ja henkilökohtaista
’valtaistumista’ oman tulevaisuuden rakentamiseksi.
Lähteet:
Dominelli, Lena (2008) Anti-Racist Social Work, 3.painos, Palgrave Macmillan
Anis, Merja (2008) Sosiaalityö ja maahanmuuttajat - Lastensuojelun ammattilaisten ja asiakkaiden
vuorovaikutus ja tulkinnat, Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 47/2008
Huhta,
Helena
(2010)
Selvitys
etnisestä
Rikosseuraamuslaitoksen monisteita 3/2010
21
yhdenvertaisuudesta
vankiloissa
2010.
Ihmisten työstäminen sairaalassa
Riitta-Liisa Kinni, YTT, Itä-Suomen yliopisto
[email protected]
Käsite “people-processing” on tullut tunnetuksi yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa Jeffrey
Prottasin (1979) ja Michael Lipskyn (1980) teosten kautta. Omassa työssäni (Kinni 2014a) olen
kääntänyt heidän käsitteensä ihmisten työstämiseksi. Sen avulla voidaan tuoda esille institutionaalisia
käytänteitä muun muassa erilaisissa laitoksissa, kuten sairaalassa. Ihmisten työstäminen kuvaa sitä,
miten ihmisestä työstetään organisaatiossa tietynlainen asiakas tai potilas. Työstäminen tapahtuu
esimerkiksi puhumalla asiakkaan kanssa ja asiakkaasta sekä kirjoittamalla erilaisia dokumentteja.
Organisaation tavoitteena on saada ihmisestä sellaista tietoa, että siellä voidaan työstää ihmistä
asiakkaana organisaation tavoitteiden mukaisesti. Tämä rajoittaa institutionaalisia kiinnostuksen
kohteita; ihminen itse voi olla halukas tarjoamaan itsestään muutakin mielestään olennaisen tärkeää
tietoa. Tässä mielessä ihmisten työstäminen on kokonaisvaltaisen työskentelytavan ja
asiakaslähtöisyyden suhteen ristiriitainen prosessi. Ihmisten työstämisestä voidaankin puhua myös
byrokratiatyönä.
Työstäminen tapahtuu kategorisoimalla ihmisiä tiettyjen kriteereiksi asetettujen kategoriapiirteiden
avulla. Työstämistä voidaankin tutkia kategoria-analyysiä hyödyntämällä. Sairaalassa ihmisiä täytyy
työstää muun muassa heidän hoitonsa määrittelyn tai jatkohoidon suhteen. Moniammatillisessa
työskentelyssä ammattilaiset kategorisoivat asiakkaita eritavoin. Ammateissa on omat tapansa
määritellä, arvioida ja mitata asiakkaan tilannetta. Myös asiakkaalla itsellään ja hänen omaisillaan on
näkemyksensä asioista. Helpointa esimerkiksi jatkohoitopäätöksen teon kannalta on, jos kategorisointi
on mahdollisimman yksiselitteistä. Erilaiset toimintakykymittarit tai muut mittaukset, jotka antavat
numeerisia arvoja ovat hyviä työkaluja kategorisoinnissa. Sen sijaan usein subjektiivisiin näkemyksiin
perustuvat asiakkaan mielipiteet tai yleensä vaikeasti mitattavat sosiaalityössä esille tulevat asiat
aiheuttavat ongelmia tai eivät pääse vaikuttamaan päätöksiin. Sairaalassa tehdyssä
tapaustutkimuksessani terveydenhuollon ammattilaisten tulkitsema röntgenkuva oli selkeä
kategorisointikriteeri, jonka pohjalta päätöksiä tehtiin. Asiakkaalla ja sosiaalityöntekijällä sen sijaan ei
ollut valtaa työstämisprosessissa.
Vaikka asiakkaiden toimijuutta ja laitosten kodinomaisuutta korostetaan toimintapolitiikoissa –
esimerkiksi vanhuspolitiikassa – niiden toteutuminen institutionaalisissa käytännöissä jää
laitosmaisuuden jalkoihin (Kinni 2014b). Jotta järjestelmälähtöisyydestä päästäisiin lähemmäs
asiakaslähtöisyyttä, pitäisi palveluista (tai hoivasta) päätettäessä hyväksyä suurempi harkintavalta ja
liikkuminen kategorisoinnin ja partikularisoinnin (eli ihmisten luokittelun ja yksilöllisen tarkastelun)
välillä. Se taas ei ole tehokkuutta ja tuottavuutta korostavien vallitsevien politiikkojen mukaista.
Lähteet:
Kinni, Riitta-Liisa, 2014a: Gerontologinen sosiaalityö ja ihmisten työstäminen. Kategorisointia
sairaalan moniammatillisessa työssä. Kuopio, Itä-Suomen yliopisto.
Kinni, Riitta-Liisa, 2014b: Kodinomaisuus toimijuutena – tapaustutkimus iäkkään kuntoutujan
toimijuudesta sairaalassa. Gerontologia 28 (1), 3 – 15.
22
Lipsky, Michael, 1980: Street-Level Bureaucracy. Dilemmas of the Individual in Public Services. New
York, Russell Sage Foundation.
Prottas, Jeffrey Manditch, 1979: People-Processing. The Street-Level Bureaucrat in Public service
Bureaucracies. Toronto: Lexington Books.
Vammaisten empowerment ja eriarvoisuus
Raija Väisänen YTT,
[email protected]
Yliopistonlehtori
Itä-Suomen
yliopisto,
Yhteiskuntatieteiden
laitos
Empowermentin eri ulottuvuuksien kautta voidaan analysoida laitoksessa asuvien vammaisten
osallisuutta ja siihen liittyvää eriarvoisuutta suhteessa kotona asuviin vammaisiin. Empowermentin
henkilökohtaisella ulottuvuudella osallisuus ilmenee itseohjautuvuuden ja itsemääräämisoikeuden
saavuttamisena, sosiaalisella ulottuvuudella hakeutumisena yhteisöllisyyteen ja koulutuksellisella
ulottuvuudella itsensä kehittämisenä ja haaveiden toteuttamisena. Taloudellisella ulottuvuudella
korostuu osallisuus työhön ja taloudellisiin resursseihin ja poliittisella ulottuvuudella osallisuus
yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Vammaiset mainittiin huolenpidon kohteina jo vuosien.1852 ja
1879 asetuksissa. Heistä osa on ollut sijoitettuna kullekin ajalle tyypillisiin laitoksiin, joiden luonteella
on ollut vaikutusta siihen, miten osallisuus empowermentin eri ulottuvuuksilla on voinut toteutua.
Laitos tarjosi vaivaistaloihin ja myöhemmin kunnalliskoteihin sijoitetuille vammaisille niukan elämän
perusasioiden turvan, johon liittyvä osallisuus kiinnittyy empowermentin taloudelliselle ja sosiaaliselle
ulottuvuudelle. Vammaisten elämä oli tuohon aikaan yleensäkin niukkaa, joten eriarvoisuutta
suhteessa kotona asuviin vammaisiin on vaikea tunnistaa. Vammaisuuden näkeminen
lääketieteellisenä kysymyksenä vahvistui erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Huomiota
kiinnitettiin vammaisuudesta johtuvien haittojen vähentämiseen lääkinnällisin toimenpitein, mutta
laitosten tiukat säännöt taloudellisine reunaehtoineen rajoittivat kalliimpien ratkaisujen toteuttamista.
Laitoksissa olevilla osallisuus kuitenkin vahvistui sosiaalisella, mutta osittain myös henkilökohtaisella
ja koulutuksellisella ulottuvuudella. Taloudelliseen ulottuvuuteen liittyvää eriarvoisuutta ilmeni
erityisesti palkkatyöhön osallistumisessa, joka oli kotona asuvilla ja osittain työkykyisillä vammaisilla
mahdollista (invalidiraha). Käsitys vammaisuudesta sosiaalisena kysymyksenä vahvistui 1970–1980 luvuilla. Vammaisuuden tulkinta yhteiskunnan rakenteista johtuvan eriarvoistumisen sekä yksilön ja
ympäristön välisen suhteen näkökulmista mahdollisti osallisuuden empowermentin kaikilla
ulottuvuuksilla, mutta selkeämmin kuitenkin kotona kuin laitoksissa olevilla. Näkemys
vammaisuudesta oikeudellisena kysymyksenä on 1990 -luvulla ja 2000 -luvulla nostanut esiin
vammaisten perusoikeuksien turvaamisen, yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden. Nämä
käsitteelliset painotukset mahdollistavat vammaisten osallisuuden empowermentin kaikilla
ulottuvuuksilla. Laitoksen ja kodin raja on samalla hämärtynyt, joten vammaisten välistä
eriarvoisuutta on yhä vaikeampi tunnistaa.
23
5. Tunnustaminen ja eriarvoisuus
Työryhmäkoordinaattorit:
Riikka Korkiamäki, [email protected]
Kati Turtiainen, [email protected]
Työryhmässä käsitellään eriarvoisuuden kokemusten ja niiden lieventämisen teemoja
tunnustussuhteiden (recognition) näkökulmasta. Tunnustusteorioiden mukaisesti kantavana ajatuksena
työryhmässä on, että jokaisella ihmisellä on tarve tulla tunnistetuksi ja tunnustetuksi omana itsenään.
Tunnustaminen liittyy sekä osaamisen ja voimavarojen että huolenpidon tarpeen tunnistamiseen.
Tunnustaminen voi olla myös institutionaalista eli ihmisten oikeuksien kunnioittamista.
Tunnustusteoreetikot pitävät toimivia tunnustussuhteita yksilöiden ja yhteisöjen elinehtona.
Tunnustuksen puute voi vaurioittaa yksilön itsetuntoa, itsekunnioitusta ja itsearvostusta sekä aiheuttaa
eriarvoisuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja nöyryytyksen kokemuksia. Tällöin ihminen ei välttämättä
enää tunnista omia tarpeitaan tai osaa pyytää huolenpitoa, oikeuksia tai arvostusta osaamiselleen.
Sosiaalityössä kohdataan usein juuri ihmisiä, jotka ovat kokeneet elämässään tunnustuksen puutetta.
Myös riski jättää tunnistamatta itsesuhteiltaan vaurioituneiden asiakkaiden erilaisia tarpeita on
sosiaalityössä suuri.
Työryhmään kutsutaan papereita, joissa tunnustussuhteita tarkastellaan itsetuntoon liittyvien
perustarpeiden, itsekunnioitukseen liittyvien oikeuksien tai itsearvostukseen liittyvän osaamisen
näkökulmista. Tarkastelu voi liittyä yhtä lailla persoonien välisiin suhteisiin kuin yhteiskunnallisiin
sosiaalisiin tai taloudellisiin oikeuksiin. Näkökulma voi olla teoreettinen, empiiriseen tutkimukseen
perustuva tai käsitellä esimerkiksi tunnistamista tukevia käytäntöjä. Tarkastelu voi liittyä
maahanmuuttoon, köyhyyteen, vammaisuuteen, riippuvuusongelmiin, lapsiin ja nuoriin tai mihin
tahansa sosiaalisiin suhteisiin, joissa tunnustamiseen liittyvät kysymykset ovat oleellisia. Myös
tunnustusteorioita esittelevät tai analysoivat paperit ovat tervetulleita.
24
Työryhmän abstraktit
Torstai : 12.2.
Johdanto Axel Honnethin tunnustusteoriaan
Kati Turtiainen, YTT, yliopistonlehtori. Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius
[email protected]
Axel Honnethin (1995) tunnustusteoria on jatkoa Frankfurtin koulukunnan kriittisille teorioille.
Honnethin mukaan persoonaksi tuleminen edellyttää tunnustetuksi tulemista. Myös persoonan
ylläpitäminen edellyttää tunnustamista ja siksi tunnustetuksi tuleminen omana itsenään onkin jokaisen
ihmisen tarve. Tunnustusteorian mukaan persoonaksi tuleminen edellyttää kolmenlaista tunnustamista.
Ensinnäkin liittyy hoivan ja huolenpidon tarpeeseen. Tämän kaltaisen tunnustamisen Honneth liittää
perheessä tapahtuvaksi hoivaksi, mutta sosiaalityön näkökulmasta hoivan ja huolenpidon
järjestäminen on myös sosiaalihuoltoon kuuluva tehtävä. Toiseksi tunnustaminen liittyy omaan
osaamiseen, jonka tulisi olla käytössä siten, että se kontribuoi yhteisesti sovittuun yhteiskunnalliseen
hyvään. Kolmas tunnustamisen alue on tarve saada osakseen kunnioitusta. Tällöin kyseessä on
institutionaalista eli ihmisten oikeuksien kunnioittamista. Lisäksi ymmärrän kunnioittamisen myös
vuorovaikutuksessa tapahtuvaksi toisen kunnioittamiseksi siten, että toisen henkilön mielipiteitä
voidaan käyttää oman toiminnan arvioimiseksi. Tämä on kunnioittamisen kognitiivinen ulottuvuus.
Tunnustusteoreetikot pitävät toimivia tunnustussuhteita yksilöiden ja yhteisöjen elinehtona.
Tunnustuksen puute voi vaurioittaa yksilön itsetuntoa, itsekunnioitusta ja itsearvostusta sekä aiheuttaa
eriarvoisuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja nöyryytyksen kokemuksia. Tällöin ihminen ei välttämättä
enää tunnista omia tarpeitaan tai osaa pyytää huolenpitoa, oikeuksia tai arvostusta osaamiselleen.
Sosiaalityössä kohdataan usein juuri ihmisiä, jotka ovat kokeneet elämässään tunnustuksen puutetta.
Honneth, Axel (1995) The struggle for recognition: The moral grammar of social conflicts. Great
Britain: Polity Press.
25
Trust, vacillation and neglect – Refugee women’s experiences regarding pregnancy and birth
giving in Finland
Annika Lillrank, Pol. Dr. Docent,
Universitetslektor, Svenska social- och kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet
[email protected]
The paper explores how refugee women experience pregnancy and birth giving in interaction with the
Finnish maternity care professionals. The salutogenic approach entails that health are considered as a
complex interplay between an individual ability towards problem solving and the capacity to use
available resources in local surroundings. My data consist of the 12 interviews with 11 refugee women
with five interpreters. Five women expressed appreciativeness toward the maternity care system
because they experienced being treated with care and respect. The reciprocal relationships facilitated
their sense of agency and ability to use the maternal care as an external resource.
Four women vacillated in their trust because of unfamiliar care practice and an uncertainty about how
to cope with uncaring practices. Their interactions with the maternal care professionals revealed their
ability to cope with demands, especially after the professionals recognized their needs and provided
good care. This enabled them to re-establish trust in the professionals, and reuse the maternal care as
an external resource system.
Two women with tragic experiences felt being neglected by the professionals. They experienced that
their needs were neglected, and were unable to overcome communication problems with tragic
consequences. This reveals that insensitive and structural care problems can prevent development of
trustful relations and mark a sense of exclusion (Björnberg 2012: 285).
The interviewees were careful in their complaints due to their limited knowledge of the Finnish
maternal care and, because of the acknowledged communication problems due to lack of a systematic
interpreter service.
Reference
Björnberg, U 2012, ’Väntan, ovisshet och tillit. Välbefinnande hos asylsökande barn och föräldrar’ in
Nätverksfamiljen, eds M Bäck- Wiklund & T Johansson, Natur & Kultur, Stockholm pp. 275-293.
26
Lapsen psykososiaalisen tuen tarpeen tunnistaminen koulussa – luokanopettajat informantteina
Erna Törmälehto, sosiaalityön yliopisto-opettaja. Tampereen yliopiston Porin yksikkö
[email protected]
Lasten psykososiaalisten ongelmien tunnistamiseen liittyvä tutkimus on tarpeellista, koska lasten
henkinen pahoinvointi ja mielenterveysvaikeudet jäävät usein huomaamatta. Fyysisten sairauksien
varhainen tunnistaminen ja hoito ovat terveydenhoitojärjestelmien kulmakiviä ympäri maailman,
mutta lasten sosiaalisen ja psyykkisen hyvinvoinnin arvioiminen ei ole yhtä selkeää ja yhtenäistä.
Koulu toimii merkityksellisenä ympäristönä lapsen kasvun ja kehityksen seuraamisessa. Lasten
yksilöllisten ominaisuuksien ja tarpeiden tunnistaminen on osa luokanopettajan työtä. Tutkimukseni
tarkoituksena on kuvata, miten paljon luokanopettaja huomaa lapsen sosioemotionaalisista
vaikeuksista ja mikä on hänen näkemyksensä roolistaan lasten vaikeuksien tunnistamisessa ja
tunnustamisessa. Tutkimuksessa on tarkoitus hyödyntää tunnustussuhdeteoriaa, jonka perusteella
yksilön tarpeet ja ominaisuudet tulisi ensin tunnistaa ja sen jälkeen tunnustaa. Tässä kontekstissa
tunnustaminen voisi tarkoittaa esim. oppilaan yksilöllisten tarpeiden huomioimista opetuksessa ja
mahdollisesti tarvittavan tuen järjestämisessä. Tutkimuksen aineisto on kerätty kahden
länsisuomalaisen kunnan alakouluissa sekä 40 keskisuomalaisessa alakoulussa.
Kahden
länsisuomalaisen kunnan kaikille alakoulujen luokanopettajille lähetettiin oppilashuoltoon liittyvä
kysely (n=134/250) sekä viidennen ja kuudennen luokan oppilaille (n=129), heidän opettajilleen ja
vanhemmilleen tehtiin vahvuuksien ja vaikeuksien kysely (SDQ-lomakkeet). Aineistona on myös
vastaava vahvuuksien ja vaikeuksien kysely keskisuomalaisen kunnan kuudesluokkalaisista oppilaista
(n=888) heidän opettajistaan ja vanhemmistaan. Lisäksi aiheesta haastatellaan länsisuomalaisen
kunnan luokanopettajia.
Tavoitteena on 20-30 luokanopettajan teemahaastattelu opettajien
näkemyksistä roolistaan lasten vaikeuksien tunnistajana ja tunnustajana. Vahvuuksien ja vaikeuksien
kyselyn analyysissä verrattiin oppilaiden itsearviointeja opettajien arvioihin nonparametrisella
wilcoxon testillä. Analyysin perusteella tunne-elämän ongelmien kohdalla oppilaiden ja opettajien
arvioiden välillä on merkitsevä ero (0.000<p<.05). Aineistoni perusteella opettajat eivät tunnista lasten
tunne-elämän ongelmia, vaikka yleisesti he uskovat tunnistavansa niitä. Oppilashuoltokyselyssä 89 %
opettajista ilmoitti tunnistavansa oppilaiden psyykkisiä ongelmia.
Tiimityöskentely ja eriarvoisuus?
Marianne Kostiainen, VTM ja KM
Tampereen yliopisto/ kuntoutussosiaalityöntekijä ja työelämänasiantuntija
marianne.kostiainen @ student.uta.fi tai kuntke.fi
TAUSTAA:
Lisensiaattitutkimuksessani
tutkin
kuntoutuslaitoksessa
työskentelevän
sosiaalityöntekijän kokemusta työstään työkykyä ylläpitävässä kuntoutuksessa. Tutkin mm. sitä, miten
sosiaalityöntekijä kokee roolinsa ja vaikutusmahdollisuutensa suhteessa moniammatilliseen tiimiin.
Kiinnostukseni kumpuaa siitä, että olen itse työskennellyt vuosia ko. kuntoutuksessa.
Tarkastelunäkökulma on hermeneuttis-fenomenologinen. Fenomenologisen tutkimuksen mukaan
tietoisuus maailmasta voi syntyä ainoastaan inhimillisen kokemuksen kautta, kun ihminen arvioi
27
havaintoja. Hermeneuttinen traditio taas haluaa siirtää inhimillisen arvioinnin jokapäiväisen
arkitajunnan tasolle toimintaan. Asiaa voidaan tarkastella myös tunnustusteorioiden kautta. Tosin
opiskelijana olen vasta alkutaipaleella tunnustamis -ilmiön suhteen (kysymyksiä on enemmän kuin
vastauksia), mutta mielenkiinnolla lähden tutustumaan asiaan.
TUNNISTAMINEN JA TUNNUSTAMINEN
Tarkastelunäkökulmani on käytännönläheinen. Ihmisellä on tarve tulla tunnistetuksi ja tunnustetuksi.
Tunnistaminen (identification) on syytä erottaa tunnustamisesta (recognition). Keskityn tässä viimeksi
mainittuun. Tunnustaminen voi liittyä osaamiseen ja/tai olla luonteeltaan institutionaalista.
Tunnustusteorioiden mukaan oleellista yhteisöjen ja yksilöiden vuorovaikutuksessa ovat toimivat
tunnustussuhteet. Osa tunnustusteoreetikoista painottaa enemmän ryhmäilmiöitä tunnustussuhteissa.
Toisten mielestä tunnustus palautuu viime kädessä yksilöiden välisiin tunnustussuhteisiin.
Hegeliläisen ajattelun mukaan tunnustussuhteiden toimivuuteen liittyy vahvasti vastavuoroisuus.
Tunnustus vaikuttaa ihmissuhteisiin. On todettu, että saatu tunnustus vaikuttaa siihen, miten ihminen
näkee itsensä. Oleellista on myös, miten ihminen reagoi tunnustukseen tai antaa sitä. Tunnustaminen
on suhtautumistapa.
Keskityn lähinnä ammatilliseen tunnustamiseen. Mikäli tunnustussuhteet eivät toimi (esim.
moniammatillisessa tiimityöskentelyssä), se voi aiheuttaa eri ammattihenkilöiden välillä
eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Esim. voi olla, että tiimityössä sosiaalityö
jää altavastaajaksi ja lääketieteellinen tai psykologinen asiantuntemus painottuu, vaikka tiimityön ydin
on jäsenten tasa-arvoisuus. Sosiaalityöntekijästä saattaa tuntua, että hän joutuu ”tekemään enemmän
itseään näkyväksi” kuin ehkä muut ammattikunnat. Tällöin tiiminjäsen ei saa riittävästi arvostusta
osaamiselleen. Ammatilliseen tunnustamiseen liittyy läheisesti arvostus ja kunnioitus. Tunnustuksen
puute voi heikentää itsearvostusta, mikä taas voi johtaa siihen, ettei ihminen enää osaa odottaakaan
arvostusta osaamiselleen.
”Myönteinen tunnistaminen” näkökulmana lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen
Riikka Korkiamäki, YTT, Yliopistonlehtori
Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopiston Porin yksikkö
[email protected]
Puheenvuorossani esittelen ja kehittelen “myönteisen tunnistamisen” ideaa yhtenä näkökulmana lasten
ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen ja syrjäytymisriskin ehkäisemiseen. Idea perustuu
sosiaalifilosofisiin tunnustussuhdeteorioihin sekä empiiriseen lasten ja nuorten arkea käsittelevään
tutkimukseen, ja sitä on kehitetty tutkimusyhteistyössä lasten ja nuorten parissa työskentelevien
ammattilaisten ja hallinnon toimijoiden kanssa.
Esitykseni käsitteellisenä kontekstina toimii tunnustussuhdeteoreettinen näkökulma ihmisten välisten
vuorovaikutussuhteiden ymmärtämiseen. Keskeistä on inhimillisen erilaisuuden arvostaminen sekä
yksilöiden ja ryhmien tunnustaminen tavalla, joka on yhteensopiva heidän oman käsityksensä itsestään
ja ympäristöstään kanssa. Tunnustusteorioiden perusteella tällaisen tunnustamisen kautta voidaan
tukea lasten ja nuorten itsetunnon ja itsearvostuksen myönteistä rakentumista.
28
Ajatus myönteisestä tunnistamisesta on muotoutunut viidessä monialaisessa ja -ammatillisessa
työpajassa, joihin vuoden 2014 aikana osallistui yhteensä 35 asiantuntijaa ja kuusi tutkijaa. Lisäksi
aineistona on työpajoihin osallistuneilta asiantuntijoilta kerätyt esimerkit, tapauskuvaukset ja muut
heidän kanssaan käydyt keskustelut. Työskentelyn taustalla on vaikuttanut ajatus, jonka mukaan uuden
tiedon ja ymmärryksen rakentuminen on mahdollista kollaboratiivisessa toiminnassa, joka perustuu eri
toimijatahojen tietoihin, taitoihin ja resursseihin.
Asiantuntijayhteistyön ja sen käsitteellisen reflektoinnin kautta on päädytty ajatukseen, jonka mukaan
sukupolvien välistä vuorovaikutusta institutionaalisissa ympäristöissä ohjaavat jatkuvasti meneillään
olevat tunnustamisen ja väärintunnustamisen prosessit. ”Myönteinen tunnistaminen” viittaa
käytäntöihin, joissa lapset ja nuoret tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi siten kuin he kussakin tilanteessa
haluavat tulla tunnistetuiksi. Tällaiset käytännöt korostavat sosiaalista tietoisuutta, tilanneherkkyyttä ja
molemminpuolista kunnioitusta sekä tunnustavat niin lasten ja nuorten kuin heille merkityksellisten
yhteisöjen olemassa olevat voimavarat. Myönteinen tunnistaminen voidaan nähdä vallitsevia varhaisen
puuttumisen/tukemisen menetelmiä täydentävänä hyvinvoinnin edistämisen ja syrjäytymisen
ehkäisemisen näkökulmana, jonka tavoitteena on arvokkuuden ja osallisuuden kokemusten
vahvistaminen lasten ja nuorten institutionaalisten arkiympäristöjen käytännöllisenä periaatteena.
Perjantai 13.2.
Boris Zizek:in teoria käytännössä osoittamisen tarpeesta ja yksilöiden identiteetistä
Ilmari Rostila, YTT, Tampereen yliopiston kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden yksikkö
[email protected]
Esittelen Boris Zizek:in teoriaa inhimillisestä käytännössä osoittamisen tarpeesta ja tähän liittyvää
identiteettiteoriaa, jonka keskeinen käsite on (universaali) käytännössä osoitettava roolihahmo (figure
of probation), sekä pohdin teorian erityislaatuisuutta, merkitystä ja antia sosiaalityölle. Teoria koskee
tunnustusteorioiden kohdealuetta, kuitenkin tunnustusteorioista omaleimaisesti poiketen.
Zizek:in identiteettiteorian lähtökohtana on teesi ihmisestä käytännössä osoittamisen etsijänä.
Lähtökohta kytkeytyy jo pienten lasten pyrkimykseen suuntautua yhteistoimintaan ja tekemään
hyödyllisiä asioita, joiden uskoo olevan yhteisön arvostamia. Ero käsityksiin, joissa ihminen tulkitaan
tarpeita tyydyttäväksi (vrt. homo oeconomicus) tai nautinnon etsijäksi (vrt. Freudin
impulssi/viettiteoria), on radikaali. Taustanaan yksilön elämän rajallisuus on käytännössä osoittaminen
dynaaminen, elävä, epävarma ja päättymätön projekti (vrt. Oevermannin 1995, 2003 käsitys jatkuvasta
käytännössä osoittamisesta).
Orgaanisessa maailmassa identiteetti koskee olennon tunnistamista määrättynä olentona.
Inhimillisessä maailmassa kyse on itsensä tunnistamisesta. Zizek väittää, että subjekti samaistuu
esitietoisella tasolla omaan käytännössä osoitettavaan identiteettiinsä tai hahmoonsa (figure of
probation). Termi ’figuuri’ korostaa ainutkertaista profiilia ja jatkuvuutta itsen tunnistamisen
keskeisinä edellytyksinä. Identiteetin sosiaalinen ulottuvuus kytkeytyy siihen että subjekti samaistuu
29
ainutkertaiseen, ’käytännössä osoittamaansa’ panokseen yhteisölle. Hän on vakuuttunut panoksensa
arvokkuudesta yhteisölle.
’Käytännössä osoittaminen’ ja tätä vastaava identiteetti koskee yleispätevästi, universaalisti kaikkia
ihmisiä. Haasteeksi asettuu ymmärtää käsitteen yhteydet suhteessa perinteisiin sosiologisiin,
sosiaalipsykologisiin ja psykologisiin käsitteisiin. Sosiaalityön arviointikäytäntöjä ajatellen eräs
keskeinen teema on käytännössä osoitettavan roolihahmon merkitys ja ihmisen tätä koskeva oma
tulkinta, näiden erottaminen ja yhdistäminen (vrt. „tilannearvion tulee kattaa sekä työntekijän
objektiivinen että asiakkaan subjektiivinen näkemys asiakkaan tilanteesta”).
Vaikeana asiakkaana sosiaalitoimessa
Ritva Liukonen, VTM, Sosiaaliasiamies, Sosiaalialan osaamiskeskus Verso
[email protected]
Tekeillä olevan lisensiaatin tutkielman aihe nousi sosiaaliasiamiehen roolista asiakkaan ja työntekijän
välissä. Sosiaaliasiamiehet kohtaavat työssään karkeasti jaoteltuna neljän tasoisia asiakkuuksia;
epätietoisten asiakkaiden ryhmä, epäluuloisten asiakkaiden ryhmä, palveluun pettyneiden asiakkaiden
ryhmä ja sosiaalitoimeen monipuolisesti pettyneiden asiakkaiden ryhmä. Viimeksi mainittu on
kaikessa toivottomuudessaan hyvin kiinnostava ryhmä. Ryhmän jäseniä voisi kutsua myös nimellä
vaikea asiakas, ellei se olisi niin leimaavaa. He ovat kokeneet mielestään huonoa palvelua niin usein,
että koko sosiaalihuolto on alkanut näyttämään epäilyttävältä, eikä heillä ole uskoa siihen, että heidät
kohdattaisiin kokonaisena tai autettaisiin. Heidän kanssaan ajautuu aikaa myötä vastahankaan
työntekijä toisensa jälkeen. Heidän kokemuksensa omasta roolistaan on kuitenkin mielenkiintoinen,
sillä usein heillä on kapasiteettia tehdä valituksia ja pyrkiä vaikuttamaan asioihin. Usein oman asian
lisäksi ääneen lausuttuna motiivina on myös muiden asiakkaiden pelastaminen samalta kohtalolta.
Haluan tarkastella heidän itselleen asiakkaana antamia merkityksiä, toimijuuksia, identiteettejä. Miten
he määrittelevät itsensä asiakkuuden marginaalissa? Työhöni haluan myös työntekijän äänen, koska se
on vahvana läsnä myös sosiaaliasiamiehen työssä. Millaisia tunteita näiden asiakkuuksien kanssa
toimiminen herättää? Onko löytynyt hyviä käytäntöjä kohtaamiselle ja auttamiselle?
Työ on tutkimussuunnitelman hiomisvaiheessa. Tavoitteena on tehdä asiakkaiden haastatteluja n. 5
kpl. Näiden tuottama litteroitu aineisto vaikeasta asiakkaasta olisi tarkoitus kategorisoida.
Yleisemmälle tasolle nostetun vaikean asiakkuuden haluan nostaa sosiaalityöntekijöiden fokusryhmä
haastattelun lähtökohdaksi ja kuulla heidän ääntään tällä menetelmällä. Aineiston käsittelyn tapa tulee
olemaan diskurssianalyyttisesti suuntautunut. Oletukseni on, että puheessa asiakkaat tuottavat itselleen
monia erilaisia rooleja, identiteettejä ja kategorioita. Voisiko tätä kautta kirkastua kuva siitä, miten
heidän kanssaan voi parhaiten toimia?
30
Kuntoutujien kokemuksia samanaikaisesta päihde- ja mielenterveysongelmasta, hoidosta ja
kuntoutuksesta
Pia Pulkkinen, YTM, FM. [email protected]
Päihde- ja mielenterveysongelmissa olevat ihmiset kuuluvat ryhmään, johon usein liitetään kielteisiä
mielikuvia. Mielikuvat liittyvät ongelmien haastavuuteen ja kuormittavuuteen palvelujärjestelmässä
sekä puritanistiseen asenteeseen siitä, että päihdeongelmaiset samoin kuin psyykkisissä vaikeuksissa
olevat henkilöt ovat paitsi sairaita tai hankalissa elämäntilanteissa olevia myös moraaliltaan heikkoja
ja selkärangattomia. Raittiusliikkeen perintöä on tapa ajatella päihteiden käyttöä yksilöllisenä
itsehillintään, pidättäytymiseen ja lainkuuliaisuuteen liittyvänä ongelmana sen sijaan, että se
ymmärrettäisiin esimerkiksi järkeenkäypänä reaktiona modernin yhteiskunnan paineisiin.
Tämänkaltaisessa ajattelussa kyse on ilmiöstä, jossa yhteiskunta ikään kuin ajattelee meissä.
Yksilöllinen ajattelu ja moraali suhteutuvat yhteisöön ja yhteiskunnallisiin instituutioihin. Yhteisön ja
yhteiskunnan kannalta päihde- ja mielenterveysongelmat näyttäytyvät riskinä, joka uhkaa
yhteiskunnallista järjestystä.
Toipumiskeskeinen (recovery) ajattelu sanoittuu erääksi tämän yhteiskunnallisen diskurssin
vastapuheeksi. Toipumiskeskeinen ajattelu pohjautuu kansalaisoikeuksiin ja siinä tehdään näkyväksi,
että sekä päihde- että mielenterveysongelmasta kärsivät ihmiset ovat ketä tahansa meistä: isiä ja äitejä,
puolisoita, lapsia ja sisaruksia. Toipumiskeskeisen ajattelun varaan on lähdetty luomaan myös
kokonaisia palvelujärjestelmiä, joita yhdistäviä piirteitä ovat esimerkiksi liittoutuminen päihde- ja
mielenterveyskuntoutujan omien tavoitteiden kanssa, toivon herättäminen ja usko siihen, että
toipuminen on paitsi mahdollista myös todennäköistä, vertaistuen ja luonnollisten verkostojen
hyödyntäminen sekä hoidon ja kuntoutuksen pitkäjänteisyys.
Esittelen alustavia huomioita tutkimusaineistostani, joka koostuu samanaikaisissa vakavissa päihde- ja
mielenterveysongelmissa olevien ja olleiden henkilöiden kokemuksista päihde- ja
mielenterveysongelmista ja niiden hoidosta ja kuntoutuksesta. Tutkimuksen viitekehyksenä on
Helsingin kaupungin psykiatria- ja päihdepalvelut.
31
Ikääntyneiden päihteiden käyttö
Tea Teppo, YTM , Lapin yliopisto, [email protected]
Väestön ikääntyy ja ikääntyneiden päihdeongelmat yleistyvät. Aiempien, varsin raittiina pidettyjen
ikäihmisten tilalle ovat syntyneet ikäluokat, jotka käyttävät päihteitä runsaasti. Yli 60-vuotiaiden
alkoholikuolemat, asiakkuudet päihdehuollossa ja hoitojaksot alkoholisairauksien vuoksi ovat
lisääntyneet. Ikääntyneiden alkoholinkulutus kasautuu juuri eläkeiän ylittäneiden, erityisesti 65–69
vuotiaiden kohdalla. Ikä ei suojaa riippuvuudelta ja eläkkeelle siirryttäessä yhtäkkinen tyhjyyden
kokemus voi olla kriisi, joka ajaa päihteiden käyttöön ja laukaisee päihdeongelman. Myös puolison
kuolema, löyhät perhesuhteet, mielenterveysongelmat tai yksinäisyys voivat ajaa ikääntyneen
päihteiden ongelmakäyttöön.
Ikääntyneiden päihdeongelman tunnistamiseen ja puuttumiseen liittyvä problematiikka on yleistä
läheisille ja ikäihmisten parissa työskenteleville. Ikääntyneiden päihdeongelmat ovat terveydellisiä ja
sosiaalisia ongelmia, joita kumpikaan taho ei yksin hoida senkään jälkeen kun ongelma on tunnistettu.
Vastuu jää ikääntyneelle itselle, sillä eläkkeelle siirtymisen jälkeen ei ole käytettävissä
työterveyspalveluita ja julkinen terveydenhuolto on ylikuormittunutta. Päihdepalveluitakaan ei ole
saatavilla kaikille tarvitsijoille ja kuntien vähenevät maksusitoumukset kohdennetaan lähes
poikkeuksetta nuorten tai työikäisten kuntoutukseen. Päihdehoitojärjestelmien ja päihdepalveluiden
ulottaminen oikeudenmukaisesti myös vanhusväestölle on kaukana käytännöstä. Oikeudenmukaisella
kohdentamisella tarkoitetaan eri väestöryhmien tasa-arvoista pääsyä päihdepalveluiden piiriin.
Kohdennan tutkimuksellisen mielenkiintoni erityisesti heihin, joilla päihteidenkäyttö on lisääntynyt
myöhäisellä iällä. Miksi aiemmin varsin hallitusti päihteitä käyttäneet tai raittiit ikääntyvät käyttävät
päihteitä runsaammin? Mitkä tekijät ikääntyneet kokevat merkitykselliseksi ja millaisena päihteiden
käyttö heille itselleen näyttäytyy? Onko tunnistettavissa ikääntyneiden pohjoissuomaisten
päihteidenkäytön erityispiirteitä? Ikääntyvän väestön tutkimusta voidaan perustella vahvasti
väestödemografisista syistä. Kun yhä useampi kansalainen on ikääntynyt – ei ole yhdentekevää kuinka
heidän elämänsä ja arkensa sujuu, kuinka heitä tuetaan ja millaista apua ja missä vaiheessa tarjotaan.
On tärkeää tunnistaa hyvän elämänlaadun rakenteita sekä muita merkityksellisiä asioita ikääntyneen
elämässä.
32
6. Sukupuolistunut eriarvoisuus ja sukupuolisensitiivinen sosiaalityö
Työryhmäkoordinaattorit:
VTT Harry Lunabba, Helsingin yliopisto, [email protected]
VTM Maija Jäppinen, Helsingin yliopisto
Työryhmässä käsitellään sukupuolistunutta eriarvoisuutta sosiaalityön kohdeilmiöissä, instituutioissa
ja käytännöissä sekä pohditaan sukupuolisensitiivisyyttä sosiaalityössä. Työryhmässä tavoitellaan
laajaa sukupuolikeskustelua, joka ei rajoitu vain sukupuolierojen tarkasteluun, vaan huomioi myös
sukupuoliryhmien sisäistä moninaisuutta. Yhtenä keskeisenä teemana työryhmässä on
intersektionaalisuus eli sukupuolen risteäminen muiden ihmisten elämään vaikuttavien erojen, kuten
luokan, etnisyyden, iän, vähemmistön tai tiettyyn sosiaalityön asiakasryhmään kuulumisen kanssa.
Työryhmään pyydetään paperiehdotuksia, joissa sukupuoli tai sukupuolistunut eriarvoisuus on tavalla
tai toisella tarkastelun kohteena. Mahdollisia kysymysasetteluja voivat olla: Miten sukupuolistunut
eriarvoisuus näyttäytyy erilaisissa sosiaalityön konteksteissa? Miten sukupuolten välisiä tai sisäisiä
jännitteitä voi hahmottaa sosiaalityön instituutioissa tai yhteiskunnallisessa eriarvoisuuskeskustelussa?
Minkälaisia merkityksiä sukupuolisensitiivisyys saa sosiaalityön ja hyvinvointityön käytännöissä tai
tutkimuksessa? Työryhmään toivotaan myös avauksia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä
käsittelevästä tutkimuksesta. Työryhmän ensisijaisena kohteena on sosiaalityön tutkimus mutta
työryhmään voi myös ehdottaa avauksia sukupuolisensitiivisistä työmenetelmistä ja hankkeista.
Työryhmän tavoitteena on ylläpitää ja luoda sukupuolentutkimuksellisesti orientoituneen sosiaalityön
tutkimuksen verkostoa ja edistää sukupuolen moniulotteista tarkastelua.
Työryhmän abstraktit
Torstai 12.2.
Naisen asema sosiaalityössä
Tytti Poikolainen, jatko-opiskelija, STO
Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteiden ja filosofian tiedekunta
Pohdin tekstissä naisen asemaa sosiaalityössä. Tarkoitus on kysyä, mitä naiseus merkitsee sosiaalityön
profession kannalta. Lähestymistapa teemaan mukailee postmodernin feminismin näkökantoja.
Poststrukturaalinen tai postmoderni sosiaalityön tutkimuksen kenttä tutkii, miten yleisiksi totuuksiksi
omaksuttuja väittämiä on tuotettu ja miten asiat tulevat pidetyiksi ”tosina”. Eri diskurssit rakentavat
yksilöiden subjekteja ja subjektipositioita ”näiden puolesta”, mikä on usein ongelmallista. (Trinder
2000, 49-51.)
33
Kriittisen sosiaalitieteen tutkimuksen lähtökohdista ajatellen termi ”sosiaalityöntekijä” on esimerkki
arkijärkeämme ohjaavista kategorioista. Myös ”nainen” on sosiaalisesti rakentunut kategoria, jonka
varaan rakennetaan sosiaalista toimintaa jatkuvasti (esim. Tripodi 2014). Sosiaalityöntekijöihin
liittyvät kulttuuri-odotukset ovat esimerkiksi Suomessa siten vakiintuneita, että niiden rakennetta
voidaan purkaa ja eritellä esimerkiksi kriittisen kategoria-analyysin avulla (Jokinen, Juhila &
Suoninen 2012).
Sosiaalityöntekijän kategoriaan liittyvistä odotteista on tullut sosiaalisia faktoja useissa yhteyksissä
käytyihin keskusteluihin. Käytännössä kategorisoinnin seuraus on yleensä stereotypioiduksi
tuleminen, joka voi rajoittaa yksilöiden ja ryhmien toimintamahdollisuuksia. Tekstini tavoitteena on
osoittaa, että naisen ja sosiaalityöntekijän kategoriat kytkeytyvät yhteen tavoilla, jotka voivat olla
ongelmallisia kummankin käsitteen merkitysten kannalta.
Näyttäisi siltä, että stereotypioissa ”sosiaalityöntekijä” on ensinnäkin nainen. Sukupuoleen liittyvä
odotus kytkeytyy termiin välillä itsestään selvyyden kaltaisesti. Tässä on kyse siitä, että
naisenemmistöisyyteen on totuttu, mutta myös esimerkiksi siitä, että kulttuurissamme naisia ohjataan
ja suunnataan sosiaalityöhön sekä auttamis- ja hoiva-ammatteihin vahvemmin kuin miehiä. (Kuronen,
Nyqvist, Petrelius 2004, 5). Nainen on normi ja sosiaalityöntekijämies huomiota herättävä poikkeus.
Sosiaalityöntekijä on stereotypioissa nainen myös, koska on tullut tavaksi ajatella, että juuri naisilla on
sellaisia luonteenpiirteitä, käytös, ja moraali, jotka sopivat luontaisesti sosiaalityön työnkuvan kanssa
yhteen (ks. esim. Petrelius 2004). Oletukset sosiaalityöntekijän ominaisuuksista merkitsevät oletuksia
tämän persoonasta, naiseudesta, hyvin privaateista asioista. Kriittisen tutkimuksen näkökulmasta on
alistavaa, jos sosiaalityöntekijää kuvaillaan määritelmillä, jotka koskevat muuta kuin tämän virallista
työntekijän asemaa. Näiden määreiden ei pitäisi olla ”olennaisia” tässä keskustelussa.
Naiseuteen ja sosiaalityöntekijään kohdistuvat moraalisuuden odotteet, jotka kytkeytyvät usein hoivan
tai äitiyden käsitteisiin. Kategoria-analyysin arvo on esimerkiksi siinä, että voidaan tuoda ilmi, että
naisen ja sosiaalityön kategoriat näyttävät kulkeneen rinta rinnan eri diskursseissa jo pitkään. Samalla
voidaan painottaa käsitteiden olennaisia eroja. ”Nainen” ei esimerkiksi ole ammattikategoria toisin
kuin ”sosiaalityöntekijä”. Sosiaalityön asemalle ja arvostukselle on tuottanut kärsimystä, että ei ole
yleensä julkisessa diskurssissa siihen suhtauduttu kuten professioon. Useat feministiset ajattelijat ovat
arvioineet tämän johtuvan naisten alistetusta roolista yhteiskunnassa, etenkin työelämässä.
34
Sukupuoliero vanhempiin kohdistuneen väkivallan yleisyydessä ja sen kokemisessa lasten ja
nuorten näkökulmasta
Marjukka Huttunen, yhteiskuntatieteiden yo, Jyväskylän yliopisto, [email protected]
Johanna Hietamäki, YTM, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, [email protected]
Marita Husso, YTT, Jyväskylän yliopisto, [email protected]
Tutkimuksen tavoitteena on selvittää vanhempiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan yleisyyttä sitä
kotonaan todistaneiden ja kokeneiden 11–17-vuotiaiden lasten ja nuorten näkökulmasta. Aineistona on
käytetty Lapsiuhritutkimus 2008 -aineistoa, jonka otoskoko on 13 459. Tutkimuksessa tarkastellaan
lasten ja nuorten kokemaa vanhempiin kohdistunutta parisuhdeväkivaltaa sukupuolinäkökulmasta.
Pääasiallisina menetelminä on käytetty ristiintaulukointia ja χ²-testiä.
Teoreettisena viitekehyksenä tutkimuksessa on käytetty ajatusta sukupuolesta toiminnan ja
tapaisuuksien kautta tuotettuna erottelun välineenä, joka muovautuu koko elämän ajan. Tämä on
yhdistetty lapsilähtöisen, lasten toimijuuden huomioon ottavan perheväkivaltatutkimuksen
perinteeseen. Väkivaltaa tarkastellaan osana yhteiskunnallisia valtarakenteita, sosiaalisia suhteita ja
sukupuolistuneita käytäntöjä.
Tulosten perusteella 10,6 % lapsista ja nuorista oli viimeisen vuoden aikana nähnyt tai kuullut
jompaankumpaan vanhempaansa kohdistunutta parisuhdeväkivaltaa. He kokivat enemmän äitiin kuin
isään kohdistunutta parisuhdeväkivaltaa. Lisäksi tytöt kertoivat kokeneensa kumpaankin
vanhempaansa kohdistunutta parisuhdeväkivaltaa selvästi enemmän kuin pojat. Vastausten perusteella
henkinen väkivalta oli yleisintä, lievä fyysinen väkivalta seuraavaksi yleisintä ja vakava fyysinen
väkivalta harvinaisempaa. Kaikkien väkivallan muotojen kokeminen oli selvästi sukupuolittunutta
kahdella tasolla: sekä poikien ja tyttöjen kertomien kokemusten että äiteihin ja isiin kohdistuneen
parisuhdeväkivallan määrän välillä. Eri väkivallan muotojen kasautuminen oli myös sukupuolittunutta
sekä lasten ja nuorten kokemuksissa että vanhempiin kohdistuneessa väkivallassa. Sukupuolten välisiä
eroja lasten kokemuksissa on aiemmin tutkittu Suomessa suhteellisen vähän.
Mahdolliseksi syyksi tyttöjen ja poikien väliselle erolle esitetään artikkelissa sukupuolten väliset erot
väkivallan kohtaamisen tavoissa, väkivaltaan suhtautumisessa ja väkivaltatilanteiden tulkinnoissa.
Tyttöjen ja poikien suhde väkivallan käyttämiseen ja sen kohteena olemiseen muotoutuu
kulttuurissamme erilaiseksi. Voiko tämä vaikuttaa esimerkiksi siihen, mikä tulkitaan väkivallaksi,
miten väkivalta koetaan, miten sitä selitetään, miten siihen suhtaudutaan ja millaisia odotuksia ja
oletuksia tyttöjen ja poikien toimintaan kohdistuu?
35
Väkivalta, sukupuoli ja vastuu ratkaisuista Venäjän kriisikeskuksissa
Maija Jäppinen, VTM (väit.), tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos,
sosiaalityö
Venäjän modernisaation valinnat -huippuyksikkö
[email protected]
Juuri valmistuneeseen sosiaalityön väitöskirjatutkimukseen perustuva esitys käsittelee venäläisissä
kriisikeskuksissa tehtävää lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten auttamistyötä. Esitys fokusoi
kriisikeskusten työkäytännöissä tehtäviin tulkintoihin sukupuolen ja väkivallan yhteydestä sekä
käsityksiin siitä, kenen vastuulla tilanteen ratkaisemisen ajatellaan olevan. Tutkimus perustuu laajaan
etnografiseen aineistoon, joka on tuotettu pääosin vuosina 2008–2010 neljässä kriisikeskuksessa
Keski- ja Luoteis-Venäjällä. Aineisto koostuu 78 haastattelusta väkivaltatyön ammattilaisten ja apua
hakeneiden naisten kanssa, sadoista sivuista kenttäpäiväkirjaa, valokuvista, esitteistä ja muista
kirjallisista materiaaleista.
Jäsennän aineistossani esiintyviä tulkintoja väkivallan ja sukupuolen välisen yhteydestä kolmeksi
lähestymistavaksi. Sukupuolineutraalissa lähestymistavassa oli keskeistä väkivallan tarkastelu perheen
vuorovaikutuksen häiriönä ja yksilöiden välisenä konfliktina, jossa sukupuolella on vain vähän tai ei
ollenkaan merkitystä. Biologisoivassa lähestymistavassa lähisuhdeväkivalta liitettiin naisten ja miesten
välisiin fyysisiin ja evolutionaarisiin eroihin. Sukupuolisensitiivisessä lähestymistavassa väkivalta
liitettiin sen hyväksyviin kulttuurisiin malleihin, sukupuolijärjestelmään ja muihin yhteiskunnallisiin
rakenteisiin, jotka mahdollistavat ja ylläpitävät sukupuolistunutta väkivaltaa perheissä.
Kriisikeskuksista apua hakeville naisille asetettiin voimakas muutoshakuisen toimijuuden odotus.
Tilanteen ratkaiseminen määrittyi naisen tehtäväksi. Määrätietoinen toiminta oman tilanteen
ratkaisemiseksi määrittyi asiakkaan velvollisuudeksi ja jopa ehdoksi palveluiden saamiselle.
Aktiivisen toimijuuden vaatimus jätti vain vähän tilaa väkivaltaa kokeneen naisen pelolle ja
heikkouden kokemuksille. Naisille asetettiin paljon prospektiivista vastuuta väkivallan ratkaisemisesta
ja tulevien väkivaltatilanteiden ehkäisemisestä ja toisinaan myös osavastuu häneen jo kohdistuneesta
väkivallasta.
Miestyön kehittämistä pidettiin välttämättömänä työn paremman vaikuttavuuden ja väkivaltaongelman
todellisen ratkaisemisen kannalta, mutta miesten toimijuuteen ja haluun ratkoa ongelmiaan luotettiin
vain vähän. Tavoitteellisen työn väkivaltaa käyttäneiden miesten kanssa ajateltiin usein edellyttävän
hoitoon velvoittavaa lainsäädäntöä.
Perjantai 13.2.
Intersektionaalisuus naisvankien väkivallan tekijyyden ja uhriuden yhteenkietoutumissa
Vera Virolainen, YTM, vs. sosiaalityöntekijä (Tampereen kaupunki), vera.virolainen(a)outlook.com
Useimpien vankilaan joutuneiden naisten elämää on alusta asti varjostanut moniulotteinen huonoosaisuus, joka on todentunut väkivallan uhriutena ja muutoin haavoittavina perhesuhteina lapsuudesta
aikuisuuteen, päihdeongelmina, alhaisena koulutustasona, lyhyenä työhistoriana, taloudellisena
ahdinkona, eli kaikkineen valtaväestöä alempana sosio-ekonomisena luokka-asemana ja lopulta
36
rikollisena käyttäytymisenä. Juuri väkivalta on eräs keskeisimmistä vankilaan joutuneita naisia
uhriuttavista sosiaalisista ongelmista. Esimerkiksi lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä on joutunut
kokemaan joka kolmas naisvanki, kun taas kaikista suomalaisista naisista alle viisi prosenttia on
joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Vastaavasti suomalaiset naisvangit myös ovat itse
syyllistyneet väkivaltaan ja heistä suurin osa suorittaa tuomiotaan väkivaltarikoksesta. Väkivallan
osapuolien asemat kietoutuvat naisvangeilla toisiinsa erityisellä sukupuolistuneella tavalla, joten
naisvankien väkivaltaista elämänkaarta voidaan perustellusti kartoittaa moniulotteisena alistukselle
altistavien huono-osaisuuden alueiden risteävänä kokonaisuutena, eli intersektionaalisuuden käsitteen
avulla.
Esittelen alustuksessani sosiaalityön pro gradu -tutkielmani tuloksia intersektionaalisuuden
näkökulmasta. Tutkielmani aineistona käytin seitsemän naisvangin kanssa tekemiäni
teemahaastatteluita, joiden perusteella paikansin naisvankien erilaisia tapoja rakentaa diskursiivisesti
väkivallan tekijyytensä ja uhriutensa limittymisiä sekä naisten tapoja perustella omaa väkivallan
käyttämistään näillä yhteenkietoutumilla. Tarkastelen esityksessäni naisvankien väkivallan tekijyyden
ja uhriuden yhteennivoutumista kehystävää naisvankien intersektionaalista taustaa. Esittelen pro gradu
-tutkielmani varsinaiset yhteenkietoutumiin liittyvät tulokset, minkä lisäksi kommentoin työni eettisiä
haasteita varsin erilaisesti paikantuneiden tutkimukseen osallistujien ja tutkijan kohdatessa. Tuon
myös esiin tutkimukseni naisten toiveita paremmin heidän moninkertaiseen huono-osaisuuteensa
puuttuvasta auttamistyötä. Intersektionaalisuuden vastapainona
korostan myös tutkielmani
keskeisenä analyyttisenä käsitteenäni käyttämääni toimijuutta, jolla pyrin avaamaan näkymiä
olosuhteiden uhriuteen jäämistä monipuolisempaan naisvankien väkivallan tekijyyden ja uhriuden
yhteenkietoutumien tarkasteluun. Tarjoan alustuksellani tietoa sosiaalityön marginaalisen, mutta
alamme keskeisten kiinnostuksen kohteina olevien ongelmien kanssa tiiviisti eläneen asiakas- ja
tutkimusjoukon näkökulmista ja avuntarpeesta.
Rikostaustaisten naisten oman elämänsä jäsennykset - päihteidenkäytön, äitiyden ja väkivallan
kertomuksia
Salovaara, Ulla YTM (yhteiskuntapolitiikka), YTM (sosiaalityö), FM (kulttuuriantropologia)
jatko-opiskelija, Jyväskylän yliopisto
[email protected]
Rikosseuraamuksiin tuomittujen naisten määrä on kasvanut muutaman vuosikymmenen aikana
merkittävästi. Naisia rikoksiin altistavat syyt, heidän sosiaaliset ongelmansa sekä kuntoutumis- ja
toipumisprosessinsa on miesenemmistöstä poikkeava. Rikos- ja päihde-taustaiset naiset ovat
tiukemman kulttuurisen määrittelyn kohteena, minkä vuoksi heidän häpeätaakkansa voi olla
painavampi kuin vastaavassa tilanteessa olevalla miehellä.
Puheenvuorossani haluan esitellä jatko-opintoaineistosta tekemäni sosiaalityön pro gradu –tutkielman
tuloksia. Tutkimusmenetelmänä on käytetty kategoria-analyysia. Tutkimukseni kohteena ovat olleet
rikostaustaisten naisten erilaiset tavat jäsentää elämäänsä ja kulttuurista todellisuuttaan. Selvitän miten
he sijoittavat itsensä ja muut osaksi sosiaalista maailmaa, tekevät erotteluja sekä arvottavat ryhmiin ja
kategorioihin kuulumista sekä niihin liittyviä kulttuurisia normeja ja merkityksiä. Tutkimusaineistona
ovat kahdeksantoista rikosseuraamuksiin tuomittujen naisten haastattelut. Iältään he olivat 21–5537
vuotiaita. Suurin osa oli haastatteluhetkellä suorittamassa rangaistusta vankilassa, ja osalle rikokset ja
päihteet ovat historiaa. Heidät on tuomittu joko huumausaine-, omaisuus- tai henkeen ja terveyteen
kohdistuvista rikoksista. Naisista kymmenellä on lapsia, yhteensä lapsia on 21. Useat ovat olleet sekä
väkivallan uhreja että tekijöitä.
Olen tutkielmassani löytänyt neljä kategoriaa ja suhtautumistapaa oman taustan ja normiyhteiskunnan
kohtaamisissa. Ne ovat erilaisuutta korostava, pikkuhiljaa muuttuva, itestä kiinni -periaatetta
tunnustava ja tavallisempaan suuntaan menijä. Suhtautumistavat ovat tilannekohtaisia. Rikostaustaisen
naisen identiteetti on muuttuvaa ja yksilöllisesti varioitavaa. Tutkielmani tulokset osoittavat, että
päihderiippuvuudet altistavat naisia monentahoiselle huono-osaisuudelle. Tuloksissa näkyy huonoosaisuuden kasautumista ja ylisukupolvisuutta, sekä monitahoista vaille jäämistä sisältäen
kaltoinkohtelua ja traumaattisia kokemuksia. Tulokset osoittavat myös, että monitahoisesta huonoosaisuudesta ja särkymisestä huolimatta on aina toivoa. Naisten selviytymisen kannalta keskeisinä
seikkoina näyttää olevan muutoksen mahdollisuuden tarjoaminen.
Naisten päihdekuntoutus Itä-Suomessa
Elina Pekonen, Yhteiskuntatieteiden maisteri, Lehtori. Itä-Suomen yliopisto ja SOSNET
[email protected]
Tutkin sosiaalityön lisensiaattitutkimuksessani naisten päihdetyössä käytettäviä työmuotoja/työtapoja.
Tutkimusprosessillani haluan kuvata, miten päihteitä käyttäviä naisia kuntoutetaan Itä-Suomessa ja
tuoda esille sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten näkemyksiä päihdeosaamisesta ja sen kehittämisen
kohteista. Keskityn tarkemmin artikkelilähtöisessä lisensiaattityössä kuntoutusprosessin alkuvaiheen
työmuotoihin ja naisten parissa tehtävään päihdetyöhön. Tarkoituksena on jatkaa saman aineiston
parissa väitöskirjaan.
Tutkimukseni on kuntouttavan sosiaalityön käytäntötutkimus ja tiedontuottajia ovat päihdealan
ammattilaiset, jotka tekevät työtä naiskuntoutujien kanssa. Käytäntötutkimus mahdollistaa naisten
päihdetyön ja päihdepalvelujen näkyväksi tekemisen, käsitteellistämisen ja käytännön kehittämisen.
Toisaalta on myös hyvä pohtia, ymmärretäänkö naiseus yksiselitteisesti. Käytäntötutkimuksessa tieto
syntyy niissä ympäristöissä, joissa itse toimintakin tapahtuu. Tietoa tuotetaan ja jaetaan yhdessä.
Tutkimusongelmat kumpuavat alan käytännöistä ja tutkimusprosessin etenemisen myötä tieto palaa
käytäntöön sekä sen kehittämiseen. Tutkimuksella on täten jatkuva ja välitön yhteys sosiaali- ja
terveysalan kehittämistyöhön. Sosiaalityön käytäntötutkimuksen intressinä on myös sosiaalialan
asiantuntijuuden ja ammatillisuuden vahvistaminen. Praktisessa käytäntötutkimuksessa tutkija ei ole
ulkopuolinen asiantuntija vaan tutkijan rooliin kuuluu oman toiminnan reflektointi, osallistujien
kannustaminen ja muutosagenttina toimiminen.
Tutkimuksen empiirinen aineisto on kerätty teemahaastattelemalla päihdetyön ammattilaisia ItäSuomessa – Pohjois-Savossa, Etelä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Haastattelut ovat olleet yksilö- ja
ryhmähaastatteluita. Kaikkiaan haastateltavia on ollut 32 eri ammattinimikkeillä työskentelevää
henkilöä. Aineiston litterointityö on parhaillaan menossa.
38
Valtaistuminen naisille suunnatussa NOVAT-vertaisryhmäohjelmassa
Helena Palojärvi, VTL, Toiminnanjohtaja, Naistenkartano ry, [email protected]
Jatkotutkimukseni aiheena on valtaistuminen ja sen toteutuminen NOVAT-ohjelmassa. Työskentelen
itse tämän vain naisille suunnatun ohjelman parissa ja olen itse ollut kehittämässä sen työhöni liittyen.
Valtaistuminen ja empowerment ryhmien parissa sosiaalityössä ovat ajankohtaisia teemoja.
Vertaisryhmätoimintaa toteutetaan runsaasti ja viime vuonna ilmestyi Lapin ylisopistossa esimerkiksi
Liisa Hokkasen väitöskirja. NOVAT- ohjelma on saanut nopeasti suuren kysynnän, mutta vain naisille
tarjottavan päihdetoimintamuodon resurssointi on rahoittajan taholta nihkeää. Muutenkin sukupuolen
huomioiminen on ollut päihdetyössä vähäistä. Myöskään valtaistumista ei sukupuolinäkökulmasta
suomalaisesta käytännön sosiaalityöstä käsin Suomessa ole juuri tarkasteltu. Ammatillisessa
lisensiaattityössäni (2009) pohdin vertaistukea voimaantumisen välineenä NOVAT-ohjelmassa,
mutten erityisesti ohjelman aikana tapahtuvaa valtaistumista. Voimaantumista vertaistuen avulla
tarkastelin naisten parissa tehtävän päihdetyön teorioiden, ruotsalaisen Bengt Starrin, Juha Siitosen ja
Bam Björklundin kehittelemien teorioiden pohjalta, joista muokkasin omaan tutkimukseeni liittyvän
voimaantumisen käsitteen. Hokkanen katsoo voimaantumisen ilmentävän yksilötasolla tapahtuvaa
muutosta, kun valtaistuminen on hänen mukaansa yhteiskunnallista toimintaa. Tämä dikotominen
lähtökohta on tarkasteluni pohjana. Hänen mukaansa sosiaalityössä autetuksi tuleminen
voimaantumisen ja valtaistumisen dialogin ohella on keskeistä. Mitä myös sukupuoli naisten tarpeet
huomioonottavassa valtaistumisessa ja sitä edistävässä sosiaalityössä merkitsee, on myös tutkimukseni
keskeinen lähtökohta. Tutkimuskysymykseni on tässä vaiheessa; miten valtaistuminen toteutuu
NOVAT-ohjelmassa? Tarkoitukseni on esitellä tämän hetkistä vaihettani tutkimussuunnitelman
tekemisen kannalta ja käydä aiheesta keskustelua ja näin saada tukea tutkimussuunnitelmaani.
39
7. Globaalin sosiaalityön käsitteellistäminen: teoriaa, empiriaa, käytäntöjä,
näkökulmia
Työryhmäkoordinaattorit:
VTT, Tutkija Marja Katisko, Diakonia-ammattikorkeakoulu, [email protected]
VTT, Yliopettaja Elsa Keskitalo, Diakonia-ammattikorkeakoulu, [email protected]
Globalisaatio on moniulotteinen käsite, joka voidaan määritellä kansainvälistymiseksi tai
maapalloistumiseksi. Globalisaatiota tarkastellaan taloudellisena ilmiönä tai se voidaan ymmärtää
kulttuurin, informaation, politiikan, ympäristön ja hallinnon tasolla. Asiayhteydestä riippuen
globalisaatio on siis joko ihmisten ja markkinoiden liikkumista tai jopa globaalia hallintoa. Joissakin
määrittelyissä globalisaatiotermi korostaa kansallisten yhteiskuntien rajojen hämärtymistä ja kehitystä
kohti maailmanyhteiskuntaa.
On selvää että globalisoitumisella ja kansainvälistymisellä on mittavat vaikutukset sosiaalityön ja
sosiaalialan toimintaympäristöihin ja palvelujärjestelmiin sekä ammatillisiin käytäntöihin. Eri
yhteiskunnissa sosiaalityön teoria, menetelmät ja käsitteellistäminen rakentuu myös eri tavalla.
Sosiaalityön toiminta- ja työyhteisöjen muuttuminen monikulttuurisiksi on jo useimman meistä
arkipäivää. Globalisaation vaikutukset sosiaalityölle on kuitenkin nähtävä myös laajemmassa
perspektiivissä.
Euroopan Unionin kansalaisten vapaa liikkuvuus ja Afrikasta tuleva pakolais- ja siirtolaisvirta ovat
esimerkkejä väestön globaalista liikkumisesta, jonka vaikutukset näkyvät paikallisesti sosiaalityössä.
Myös kansainväliseen lastensuojelutyöhön liittyvät kysymykset ovat tärkeitä tutkimuksellisesti.
Paikallisen tason lisäksi suomalaisen sosiaalityön toimijoiden on otettava entistä voimakkaammin osaa
keskusteluun ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnista ja eriarvoistumisesta globaalisti.
Tervetuloa esittämään työryhmään alustuksesi, jonka pohjalta syntyy keskustelua suomalaisesta
globaalista sosiaalityöstä. Alustuksessa voit nostaa esiin teoreettisia jäsennyksiä, empiirisiä
tutkimustuloksia, uutta käsitteellistämistä. Myös kansainväliseen sosiaalityöhön liittyvien käytännön
kehittämishankkeiden sekä globaalien yhteisöllisten sosiaalityön menetelmien esittelyt ovat
tervetulleita.
40
Työryhmän abstraktit
Torstai 12.2.2015
Klo 15.30 Työryhmän avaus: Yhteiselle leirinuotiolle asettuminen – Marja Katisko & Elsa Keskitalo
Klo 15.40.
Gränser och handlingsutrymme i välfärdsservicen – fokusgruppsamtal med socialarbetare inom
asylmottagningen
VTM
Mikaela
Lindroos,
[email protected]
Helsingfors
Universitet,
Sosnet/jatko-opiskelija.
I Finland arbetar cirka 30 socialarbetare på 18 olika förläggningar med vuxna och familjer som ansökt
om internationellt skydd och som är i asylprocessen. Enligt Michael Lipsky (2010) är socialarbetare de
som förverkligar politiken, i det här fallet flyktingpolitiken, eftersom socialarbetare tillämpar och
tolkar olika lagar och regelverk. En stor del av det sociala arbetet med asylsökanden innebär att å ena
sidan bedöma personers behov av service och å andra sidan avgöra huruvida servicebehovet är
nödvändigt.
Det övergripande syftet med den kvalitativa studien är att beskriva ramarna och verksamhetsmiljön för
socialt arbete med familjer och vuxna asylsökande medan dess mer specifika syfte är att granska en av
välfärdssamhällets gränser genom att studera socialarbetares erfarenheter om bedömning av den
sociala servicen till asylsökanden. Gränser är inte alltid så klart dragna i regelverken, samtidigt som
managerialismens omvandling av välfärdservicens produktion ställer krav på insyn i socialarbetares
handlingsutrymme, bedömning och beslutsfattandeprocesser.
Genom studiet av socialarbetares erfarenheter kan vi få en förståelse för hur socialarbetare verkar
hantera behovsprövning i handlingsytrymmet, vilka situationer som är problematiska i bedömningen
och vad som begränsar och alternativt stöder beslutsfattandeprocesser. Ur de fyra fokusgruppsamtal
med sammanlagt nitton socialarbetare strävar studien att svara på frågorna:
1. Vilka givna och vilka konstruerade gränser i handlingsutrymmet berättar socialarbetare om?
2. Vilka spänningar i handlingsutrymmet upplever socialarbetare i arbetet på flyktingförläggningen?
3. Vad stöder socialarbetare i bruket av handlingsutrymmet?
Som ett tilläggsmaterial används några för det sociala arbetet på asylmottagningen relevanta offentliga
texter såsom anvisningar och regelverk.
41
klo 16.15.
Turvapaikanhakijat ja uskonnollinen tuki
VTT, Yliopettaja Ulla Siirto, Diakonia-ammattikorkeakoulu, [email protected]
Suomeen
tulevat
turvapaikanhakijat
tulevat
erilaisista
uskonnollisista
taustoista.
Vastaanottokeskuksissa he harjoittavat uskontoaan niin halutessaan. Vastaanottokeskusten oma
toiminta on poliittisesti ja uskonnollisesti neutraalia, vaikka sen toiminnassa huomioidaankin
esimerkiksi eri uskontojen ruokaan ja pukeutumiseen liittyvät vaatimukset. Eri uskontokuntiin
kuuluvat turvapaikanhakijat joutuvat harjoittamaan uskontoaan joko yksityisesti tai etsien itselleen
sopivaa uskonnollista toimintaa. Rajanvetoa on käyty esimerkiksi uskonnollisten yhdyskuntien
järjestämän sosiaalisen toiminnan oikeutuksesta vastaanottokeskuksissa. Uskonto tunnistetaan ja
tunnustetaan kuitenkin tärkeäksi turvapaikanhakijan henkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tukijaksi.
Vastaanottokeskuksissa asuvat turvapaikanhakijat ovat usein sijoitettuja pienten paikkakuntien
vastaanottokeskuksiin. Pienillä paikkakunnilla ei välttämättä ole edes kaikkien isoimpien
uskontokuntien toimijoita, vaan halutessaan tavata esimerkiksi imaami henkilökohtaisesti,
turvapaikanhakijan on matkustettava kymmeniä (ellei satoja) kilometrejä lähimpään kaupunkiin.
Vastaanottokeskuspaikkakunnilla toimivat uskonnolliset toimijat eivät myöskään välttämättä tunne
kiinnostusta toimia turvapaikanhakijoiden parissa, koska turvapaikanhakijat ovat paikkakunnalla vain
väliaikaisesti.
Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, minkälaista tukea turvapaikanhakijanuoret saavat
uskonnollisilta yhteisöiltä vastaanottokeskuksessa asuessaan ja mitä se heille merkitsee. Aineistona
käytetään yhden vastaanottokeskuksen kolmen asukkaan strukturoituja teemahaastatteluja. Tutkimus
liittyy suurempaan kansainväliseen YOMA (Youth at the margins: a comparative study of the
contribution of faith-based organisations to social cohesion in South Africa and Nordic Europe)
–hankkeeseen. Mukana hankkeessa Suomen lisäksi ovat Etelä-Afrikka, Ruotsi ja Norja, kukin
oman case-paikkakuntansa kanssa.
42
klo 16.45.
Tuntemattomat – Tutkimus paperittomista ja asumiseen perustuvan sosiaaliturvan ulkopuolella
olevista siirtolaisista pääkaupunkiseudulla
VTT, Tutkija Marja Katisko, Diakonia-ammattikorkeakoulu, [email protected]
Kaupunkitutkimus- ja metropolipolitiikkaohjelman rahoittamissa tutkimushankkeissa olen aiemmin
tutkinut pakolaistaustaisten nuorten kasvavaa asunnottomuutta pääkaupunkiseudulla (Katisko 2013;
2014). Tutkimusprosessin aikana selvisi että pakolaistaustaisten henkilöiden ja perheiden määrä on
kuitenkin suhteessa pieni verrattuna erilaisin statuksin ja maahantulo reitein Suomeen tulleisiin
siirtolaisiin. Osa heistä on nk. paperittomia, EU:n ulkopuolisten maiden kansalaisia ilman oleskeluun
oikeuttavia dokumentteja, kuten viisumia tai oleskelulupaa tai käynnissä olevaa turvapaikkaprosessia.
Lisäksi osa on siirtolaisia, joiden oleskelu on sinänsä sallittua EU:n kansalaisuuden myötä, mutta joilla
ei ole oikeutta asumiseen perustuvaan sosiaaliturvaan. Näiden kahden ryhmän lisäksi alueella
oleskelee kolmansien maiden kansalaisia, joilla on oleskelulupa toisessa EU:n valtiossa. Monet heistä
ovat asuneet Suomessa väliaikaisesti ja puutteellisissa asuinolosuhteissa Suomessa jo vuosia.
Maahanmuuttajataustaisen väestön asunnottomuus on muodostumassa vakavaksi yhteiskunnalliseksi
ongelmaksi, jonka seuraukset ovat kuntien ja valtion kannalta pitkäkestoisia. EU:n alueen vapaa
liikkuvuus on tuonut EU:n jäsenvaltioille nk. moraalisen ottaa huomioon alueellaan liikkuva väestö.
Valtioilla ja kunnilla ei kuitenkaan ole kansallisia eikä kansainvälisiä rakenteita tai järjestelmiä, joilla
tähän vastuuseen tosiasiallisesti vastataan. Kuntien sosiaali- ja terveysviranomaisille jää usein
epäkiitollinen vastuu ohjata tukea ja turvaa hakevat muttei siihen oikeutetut henkilöt ja perheet pois
kunnallisista palveluista. Viimesijaisen avun tarjoaminen jää usein erilaisille kansalaisliikkeille,
kirkoille ja järjestöille sekä yhdistyksille. Näiden tahojen apu ei kuitenkaan ole useinkaan riittävää.
Tutkimukseni tavoitteena on tuottaa tietoa pääkaupunkiseudun kuntien viranomaisille ja poliittiseen
päätöksentekoon paperittomien ja muiden siirtolaisuusryhmien tilanteesta.
Millaisia haasteita ao.ryhmät tuovat pääkaupunkiseudun kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon
palvelujärjestelmään? Millaisia kokemuksia kuntien työntekijöillä on näistä ryhmistä? Millaista on
elää ja asua Suomessa ilman papereita, ilman oikeuksia sekä vailla sosiaali- ja terveydenhuollon
palveluja?
Tutkimusta varten haastatellaan fokusryhmähaastatteluin sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä
pääkaupunkiseudulla
(lastensuojelu,
aikuissosiaalityö,
sosiaalija
kriisipäivystys,
terveyskeskuspäivystys) sekä paperittomia sekä muita asumiseen perustuvan sosiaaliturvan
ulkopuolella olevia henkilöitä.
Käytän käsitteitä sosiaalinen ekskluusio ja inkluusio analysoidessani tutkimusaineistoa. Määrittelen
sosiaalisen ekskluusion ja inkluusion yläkäsitteiksi, joiden mukaan pääseminen, kuuluminen ja ulos
joutuminen rakentavat toisiaan dynaamisena virtana. Eksluusio ja inkluusio näyttäytyvät asteittaisina,
ei toisiansa poissulkevina ilmiöinä.
Klo 17.20 Leirinuotion sammuttaminen – Ajatuksia, näkökulmia iltapäivästä.
43
Perjantai 13.2.2015
Klo 9.30 Tulien uudelleen virittäminen – Marja Katisko & Elsa Keskitalo
Kuntien ja kolmannen sektorin palvelut maahanmuuttajaperheille, joissa on vammainen lapsi
VTM,
Projektipäällikkö Larissa Franz-Koivisto. Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiö,
[email protected]
YTM, Tutkija Mirkka Vuorento, Kuntoutussäätiö, [email protected]
Tausta ja tavoite Suomalainen yhteiskunta pyrkii edistämään maahanmuuttajien kotoutumista
erilaisin palveluin ja tukitoimin. Maahan muuttaneilla henkilöillä voi myös olla terveydellisiä
rajoitteita tai vammoja, joiden takia he tarvitsevat erityistä tukea. Palvelut ovat kuitenkin hajallaan,
jakaantuneet usealle sektorille ja niiden saatavuus vaihtelee kunnittain.
Kun kyseessä on
maahanmuuttajaperhe, jossa on vammainen lapsi, on perhe monella tavalla marginaalissa. Tässä
esityksessä pohditaan, miten kunnat ovat järjestäneet palveluita maahanmuuttajaperheille, joissa on
vammainen lapsi sekä mikä on kolmannen sektorin rooli palvelujen järjestämisessä.
Aineisto ja menetelmät Aineistona on kuntien maahanmuuttoyksiköihin ja vammaispalveluihin
lähetetty kysely siitä, miten kuntien kotoutumispalvelut ja sosiaali- ja terveyspalvelut vastaavat
tarpeisiin silloin, kun asiakkaana perhe jossa on vammainen lapsi (N=67). Kyselyssä selvitettiin myös,
minkälaisia toimintamalleja on kehitetty tämän asiakasryhmän tarpeisiin ja minkälainen rooli
kolmannella sektorilla on palveluiden toteuttajana.
Kysely on toteutettu osana Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiön ja RAY:n rahoittamaa ETUhanketta (2013-15), jossa edistetään ja tuetaan maahanmuuttajaperheiden kokonaisvaltaista
kotoutumista. Hankkeessa maahanmuuttajaperheet, joissa on vammainen lapsi, saavat hankkeen
kotoutumisneuvojan tuen. Kotoutumisneuvoja seuraa ja tukee perheitä ja auttaa näitä saamaan heille
kuuluvia ja sopivia palveluja. Aineistoa hyödynnetään myös ammatillisessa lisensiaattityössä, jonka
tavoitteena on tarkastella kolmannen sektorin roolia suomalaisessa palvelujärjestelmässä: miten
kuntien työntekijät näkevät kolmannen sektorin toimijoiden roolin ja minkälaisia eroja voidaan havaita
vertailtaessa kolmannen sektorin tehtäviä muihin EU-maihin.
Tulokset. Kyselyn tulosten mukaan suomalainen palvelujärjestelmä koetaan monimutkaiseksi, mikä
vaikeuttaa maahanmuuttajaperheiden palveluista hyötymistä. Työntekijöiden näkökulmasta myös
asiakkaan suomen kielen taitoon ja kulttuuriin liittyvät seikat vaikeuttavat palvelujen järjestämistä.
Pääasiassa kuntien maahanmuuttoyksiköissä ja vammaispalveluissa kuitenkin koetaan, että palvelut
vastaavat melko hyvin niiden maahanmuuttajaperheiden tarpeisiin, jolla on vammainen lapsi.
Yhteistyö kuntien ja kolmannen sektorin välillä näyttää olevan satunnaista, ja kunnissa tiedetään
vähän kolmannen sektorin mahdollisuuksista tukea maahanmuuttajaperheitä.
44
Klo 10.15
Sosiaalisen todellisuuden globaali konteksti
VTT, Tutkija Johanna Hurtig, Helsingin yliopisto, [email protected]
Esityksessäni en puhu globaalista sosiaalityöstä, vaan globaalista sosiaalityön tutkimuksesta.
Tarkastelen aihetta päättyneen tutkimukseni ja neljän teeman kautta. Ne ovat tutkittava ilmiö,
tutkimusaineisto sekä aiheesta syntyvät keskustelut ja tutkimusyhteistyö.
Tutkimustani suunnitellessa tunnistin ilmiön globaalin luonteen. Uskonnollisen yhteisöllisyyden
yhteyksiä lapsena koettuun väkivaltaan oli tutkittu, mm. katolisen kirkon, Amish-yhteisöjen ja
Jehovan todistajien hyväksikäyttökohujen vuoksi eri maissa. Toin tutkimuksellani mukaan
pohjoismaisen, luterilaisen sekä uuden tyyppisen yhteisöllisen ulottuvuuden. En kuitenkaan osannut
ennakoida tutkimuksen ylittävän kansallisia rajoja myös muulla tavalla.
Valitsemani yhteisö on levinnyt muuttoliikkeen sekä lähetystyön seurauksena muihin pohjoismaihin ja
Yhdysvaltoihin. Sain näistä maista yhdenottoja ja aineistoon sopivia ja sinne tarkoitettuja kertomuksia.
Kulttuurinen ja sosiaalinen samankaltaisuus yhdisti kokemuksista kertojia eri maissa. Julkinen
keskustelu aiheesta aktivoi asianosaisten lisäksi myös mediaa. Tutkimuksen kuluessa ja julkaisun
valmistuttua sain haastattelupyyntöjä pohjoismaiden lisäksi Saksasta ja Yhdysvalloista.
Institutionaalisen väkivallan tutkimusverkosto kokosi aihepiirin tutkijoita yhteen eri maista. Se toimi
jännitteisessä aiheessa vertaisryhmänä ja tulosten peilipintana erityisesti tutkimuksen loppuvaiheessa.
Esityksessäni kysyn: millaisia haasteita ja oivalluksia tutkimuksen osittain yllättävä ”rajattomuus”
tuotti.
Klo 10.45
Empowerment-käsite ja globaali yhteisötyö suomalaisen sosiaalityöhön näkökulmasta
Elsa Keskitalo, VTT, Yliopettaja, Diakonia-ammattikorkeakoulu, [email protected]
Empowerment- käsite on sosiaalityön ydinkäsitteitä. Empowerment voidaan kääntää valtaistumiseksi,
voimaantumiseksi, voimavaraistumiseksi ja valtautumiseksi. (ks. Kuronen 2004, Hokkanen 2009).
Empowerment-käsite viittaa yksilön voimaantumiseen, mutta myös yhteiskunnalliseen
oikeudenmukaisuuteen. Sillä voidaan tarkoittaa yksilötason, ryhmätason ja yhteisötason toimintaa.
Empowermentin avulla pyritään parantamaan yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen asemaa,
vaikutusmahdollisuuksia sekä kohentamaan elämän laatua. Empowerment on keino muutoksen
aikaansaamiseksi, mutta samalla myös päämäärä. (Adams 1996). Sosiaalityön kehyksessä
empowerment liittyy luontevasti yksilötyötä laajemmalle, osaksi yhteisötyön ulottuvuuksia.
Globaaleissa yhteisötyön (community work, community development) projekteissa sosiaalisen työn
tavoitteet ilmaistaan usein empowerment-käsitteen avulla. Empowerment liitetään freireläiseen
yhteisöjen kehittämiseen, mutta myös laajemmin osallistaviin yhteisötyön strategioihin. Globaaleissa
45
yhteyksissä sosiaalityö tarkoittaa usein työskentelyä yhteisöjen kanssa, joissa kansalaisjärjestöt ja
ruohonjuuritason toimijat ovat aktiivisia osallistujia. Yhteisöllä voidaan tarkoittaa asuinyhteisöjä,
mutta myös uskonnollia yhteisöjä ja esim. laitosyhteisöjä. Eri maissa ja maanosissa yhteisötyöllä on
eri merkityksiä ja painotuksia. (mm. Turunen 2008; Henderson ym. 2010, Hutchinson ym. 2009). On
huomattava, että yhteisöjen kanssa työskentely ei ole yksin sosiaalityön viitekehys, vaan sitä tekevät ja
voivat tehdä monet ammattikunnat, mm. terveysalan työntekijät.
Suomessa yhteisötyö (ja yhdyskuntatyö) on sijoittunut paikallisyhteisöjen ja hyvinvointivaltiollisen
sosiaalityöntyön väliin pohjoismaisten mallien pohjalta. Sosiaalityössä yhteisötyöllä on ollut parin
viimeisen vuosikymmenen aikana marginaalinen asema. Yhteisötyötä on tehty enimmäkseen
projekteissa ja järjestöjen ja yleensä kolmannen sektorin toimijoiden toimesta. (Roivainen 2008),
vaikkakin kansalaisyhteiskunnan, vapaaehtoistyön ja aluetyön teemoja on pidetty esillä (mm. Nylund
2000 & 2005, Matthies 1994, 2006, Karjalainen ym. 2002). Tällä hetkellä on viitteitä siitä, että
yhteisöjen kanssa työskentely on kuitenkin nousemassa uudelleen agendalle rakenteellisen
sosiaalityön painotuksena (Pohjola ym. 2014) ja sosiaalityön yhteisöllisenä ulottuvuutena (Karjalainen
& Kivipelto 2014; Väyrynen ym. 2015, tulossa) .
Pohdin esityksessäni empowerment-käsitteen sisältöä ja yhteisöjen kanssa tehtävää työtä globaalissa
kontekstissa. Mitä käsitteillä ymmärretään ja kuinka niitä sovelletaan globaaleissa yhteyksissä?
Toiseksi peilaan empowerment-käsitettä ja globaalia yhteisöjen kanssa tehtävää työtä suomalaiseen
sosiaalityöhön. Millaisia näkökulmia ja jäsennyksiä globaalista yhteisöjen kanssa tehtävästä
empowerment-työstä avautuu suomalaiseen sosiaalityöhön? Yhteiskunta, yhteisöt ja myös sosiaalityö
ovat murroksessa, jolloin kansainvälisistä toimintamalleista voi olla opittavaa myös suomalaisessa
hyvinvointivaltiokontektissa.
Klo 11.15 Yhteenvetoa: teoriaa, näkökulmia, empiriaa, käytäntöjä.
Tulien sammuttaminen toistaiseksi kunnes ne sytytetään uudelleen jossain.
8. Eriarvoisuutta estävä, toimintakykyinen lastensuojelu - edellytyksiä
etsimässä
Työryhmäkoordinaattorit
Tarja Heino, [email protected]
Rika Rajala, [email protected]
Päivi Petrelius [email protected]
Viimeaikaisissa lastensuojelua koskevissa puheenvuoroissa on ollut esillä näkemys kriisiytyneestä
lastensuojelusta, ja myös laajemman palvelujärjestelmän ongelmallisuudesta lastensuojelun
toimintaympäristönä. Palvelujärjestelmän on esitetty ”työntävän” lapsia lastensuojelun asiakkaiksi.
Lastensuojelun tarve ei näytä vähenevän, vaikka tämä on ollut tavoitteena jo pitkään.
Palvelujärjestelmä ei näytä olleen tältä osin toimintakykyinen.
46
Palvelujärjestelmän toiminnassa on myös piirteitä, jotka tuntuvat estävän ruohonjuuritason toimijoiden
toimintakykyisyyttä lastensuojelun asiakastyössä. Puutetta on ajasta, toimivasta yhteistyöstä yli
organisaatiorajojen, perheille sopivista palveluista, hyvästä johtamisesta paikallisesti ja kansallisesti.
Puutetta on myös tiedosta, tietoon perustuvasta kehittämisestä ja tutkimuksesta. Mistä kaikesta muusta
kokemus toimintakyvyn puutteesta ruohonjuuritasolla syntyy?
Vaikka esimerkkejä kriisistä nousee esiin, asiakastyössä ja palvelujärjestelmissä koetaan myös
onnistumisia. Yhteistyö toimii, työntekijät kokevat voivansa olla avuksi, työyhteisö voi hyvin,
työmenetelmä osoittautuu toimivaksi, asiakkaat kokevat osallisuutta ja eriarvoistavat kehityskulut
lasten ja perheiden elämässä saadaan pysähtymään. Kiinnostavaa, joskin niukasti tutkittua on se, mistä
tätä hyvää löytyy ja miten se syntyy? Mitä tekijöitä on hyvän ja toimivan palvelujen kokonaisuuden ja
lastensuojelun taustalla? Miten tätä hyvää ja sen rakentumista voitaisiin jäsentää tutkimuksessa,
millaisin tutkimusasetelmin ja käsittein?
Työryhmän abstraktit
Torstai 12.2.
klo 15.30-16.00
Yhdessä asiakkaan parhaaksi – lastensuojelu ja perheneuvola vanhemmuutta tukemassa
Tuija Hätönen, VTM, SOSNETin sosiaalityön erikoistumiskoulutuksen opiskelija,
[email protected]
Viime aikoina on lehdistä joutunut lukemaan muun muassa perhesurmista ja muista perheiden
ahdingosta kertovista uutisista. Lastensuojelu on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Miten
palvelujärjestelmää tulisi parantaa, että perheiden auttaminen olisi enemmän yhteinen asia? Millainen
palvelujärjestelmän tulisi olla, että apua/tukea tarvitseva vanhempi/vanhemmat saisivat sitä
mahdollisimman pian ja tehokkaasti? Tehokkuudella tarkoitan tässä sitä, että vanhempi pääsee
pulmatilanteessa eteenpäin niin, että lapsen kasvu ja kehitys ei tarpeettomasti vaarannu. Millainen
pitäisi työnjaon eri toimijoiden kesken olla, että jokaisen ammattitaito tulisi mahdollisimman hyvin
käyttöön?
Vanhemmuuden tukeminen on monien työtehtävää. Esimerkiksi päivähoidossa, koulussa ja
terveydenhuollossa (erityisesti neuvola) puhutaan vanhemmuuden tukemisesta. Olisi hyvä, että
sellaisissa paikoissa, joissa vanhemmat lapsineen liikkuvat (kuten edellä mainitut), olisi ammattilaisia
valmiina keskustelemaan heidän kanssaan ja tarvittaessa ohjaamaan eteenpäin fokusoidumpiin
palveluihin.
Sosiaalitoimessa vanhemmuuden tukeminen on osa perustehtävää muun muassa lastensuojelussa ja
perheneuvolassa. Lastensuojelun rooli on kahtalainen: tukea ja kontrolloida. Tulisiko lastensuojeluun
kuulua kaikenkattava palvelujen kirjo vai olisiko se vain ”palvelu”, jolla on käytettävissään
viimesijaiset pakkokeinot?
Perheneuvolan palvelut ovat kaikille lapsiperheille kuuluvaa sosiaalipalvelua, joka perustuu
vapaaehtoisuuteen. Miten lastensuojelun ja perheneuvolan yhteistyötä ja työnjakoa tulisi kehittää, että
47
vanhempien on mahdollista saada apua niin, että he pystyvät sitä mahdollisimman hyvin ottamaan
vastaan? Kuinka ylipäänsä perheiden siirtyminen palvelusta toiseen voisi olla riittävän joustavaa, että
kukaan ei jää matkalle?
Tavoitteenani on tutkia vanhemmuuden tukemista ainakin perheneuvolassa ja lastensuojelun
perhetyössä, mahdollisesti myös varhaisen tuen perhetyössä. Alustavat tutkimuskysymykseni ovat: 1)
Mitä tehdään, kun tuetaan vanhemmuutta?, 2) Mitä samaa, mitä erilaista on perheneuvolan, varhaisen
tuen ja lastensuojelun perhetyön vanhemmuustyössä?, 3) Mitä menetelmiä/työtapoja käytetään? ja 4)
Millaisia prosesseja työskentelyssä on? Tämän työryhmän otsikko sai minut miettimään myös
yhteistyön ja eri palvelujen rajapintojen tarkastelua yhtenä mahdollisuutena.
klo 16.00-16.30
Lastensuojelun rajapinnat – lastensuojeluilmoitus osana lastensuojelun asiakkaaksi päätymisen
prosessia
Johanna Hietamäki, YTM, Erikoistutkija, THL, Lapset, nuoret ja perheet –yksikkö,
[email protected]
Lastensuojelun asiakkaaksi päätymistä tutkitaan lastensuojeluilmoitusvaihetta koskevana prosessina.
Lastensuojeluilmoituksen tekeminen alkaa lasta ja/tai hänen perheensä tilannetta koskevan huolen
heräämisestä. Huoli johtaa ainakin osassa tapauksista lastensuojeluilmoitusten tekemiseen.
Lastensuojeluilmoituksen tekeminen herättää voimakkaita tunteita niin ilmoituksen tekijässä kuin
lastensuojeluilmoituksen kohteessakin. Lastensuojelulaki säätelee tätä toimintaa hyvin velvoittavasti.
Tutkimus on osa laajempaa THL:n toteuttamaa lastensuojelun kehittämis- ja tutkimushanketta
(LaskeTut) 2013-2015. Lastensuojeluilmoitusta koskeva tutkimus toteutetaan yhteistyössä LasSehankkeen (Lastensuojelutarpeen selvittämisen kehittäminen Väli-Suomessa -hanke) kanssa.
Tutkimuksella on kaksi tavoitetta. Ensin tutkimuksessa tarkastellaan yleisemmällä tasolla
lastensuojeluilmoitusvelvollisten tahojen huolestumisesta lasten tilanteesta ja lastensuojeluilmoituksen
tekemistä. Toiseksi tutkitaan yksityiskohtaisemmin lastensuojeluilmoituksen tekemisen prosessia
huolen heräämisestä lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.
Tässä esityksessä keskitytään ensimmäistä tavoitetta koskevan näkökulman tarkasteluun. Tutkitaan
LasSe-hankkeessa kerättyjen aineistojen avulla sitä, kuinka usein työntekijöillä herää huoli lapsen
tilanteesta ja he tekevät lastensuojeluilmoituksen. Keskeisenä kiinnostuksen kohteena on, minkä
tekijöiden suhteen eroavat toisistaan työntekijät, jotka huolestuvat lapsen tilanteesta ja tekevät
lastensuojeluilmoituksia usein heistä, joille näin käy harvoin?
LasSe-hankkeen tekemään kyselytutkimukseen lastensuojelun yhteistyökumppaneille on vastannut
yhteensä 251 työntekijää. Useimmat vastaajat toimivat neuvolan, koulun ja varhaiskasvatuksen
tehtävissä. Aineiston analyysimenetelminä käytetään kuvailevia analyysimenetelmiä ja
erotteluanalyysia. Analyysia aloitetaan parhaillaan, joten tuloksia ei voida vielä kuvata tässä
abstraktissa.
Tutkimuksen toisen tavoitteen eli lastensuojeluilmoituksia koskevan prosessin tutkimiseksi on
tavoitteena saada tietoa, minkälaisista prosesseista lastensuojeluilmoituksiin johtaneet tilanteet ovat
48
muodostuneet. Lisäksi tavoitteena on tutkia myös sellaisia tilanteita, joissa ei ole tehty
lastensuojeluilmoitusta tai lastensuojeluilmoituksen tekemistä harkitaan. Tutkimus toteutetaan
tekemällä fokusryhmähaastatteluja eri alojen ammattiryhmille (esim. päiväkoti, koulu,
varhaiskasvatus). Tarkoituksena on, että yhteen fokusryhmähaastatteluun osallistuu esimerkiksi yhden
päiväkodin työntekijöitä. He keskustelevat tapauksista alkaen huolen heräämisestä, sitä seuranneesta
ajattelusta ja toiminnasta aina lastensuojeluilmoituksen tekemiseen (sen harkitsemiseen / muuhun
ratkaisuun) asti. Tämä aineiston keruu on parhaillaan suunnittelun alla.
16.30-17.00
Sosiaalinen disorganisaatio ja lastensuojelun paikalliset asiakasrakenteet
Timo Harrikari, Sosiaalityön professori, Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto.
[email protected]
Esitys tarkastelee lastensuojelun toimintaa yhteisötasoisten tekijöiden valossa. Esityksessä kysytään,
miten erilaiset yhteisötasoiset tekijät ovat yhteydessä lastensuojelun asiakasrakenteisiin ja missä
määrin yhteisötason tekijät selittävät rakenteellisia eroja. Teoreettinen viitekehys perustuu pääosin
sosiaalisen disorganisaation teoriaan ja tutkimusaineistona ovat 257 suomalaisesta kunnasta kerätyt
yhteisötasoiset muuttujat, joita analysoidaan multinomistisella logistisella regressioanalyysilla.
Tutkimustulokset osoittavat, että lastensuojelun paikalliset asiakasrakenteet ovat yhteisötasolla
sidoksissa yhteisöjen hajoamiseen, paikallispolitiikkaan ja -kulttuuriin sekä sosiaalisen kontrollin
intensiteettiin. Mitä heikompia paikalliset yhteisörakenteet ovat, sitä enempi viimesijaista
lastensuojelua yhteisössä esiintyy. Kun hauraat yhteisörakenteet yhdistyvät epäedulliseen
huoltosuhteeseen ja suhteellisesti korkeaan sosiaalityöntekijöiden määrään, kunnassa tilastoitu
lastensuojelu on taipuvainen kasvamaan.
Tulokset osoittavat lisäksi, että sosiaalisen disorganisaation teoria on käyttökelpoinen lastensuojelun
toimintaa analysoitaessa, mutta tarvitsee edelleen lisäkehittelyä ja tapauskohtaisen reflektionsa.
Esitys perustuu Lokakuussa 2014 Child Abuse and Neglect -lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.
17.00-17.30
Lastensuojelun tutkimus- ja kehittämisstrategia –mistä on kyse ja mitä tavoitellaan?
Päivi Petrelius, erikoistutkija, THL, Lapset, nuoret ja perheet –yksikkö
[email protected]
Lastensuojelun kehittämis- ja tutkimushankkeessa on rakennettu alustava ehdotus verkostomaiseksi
lastensuojelun tutkimuskoordinaation toimintamalliksi ja tehty suunnitelma toimintamallia koskevan
keskustelun käynnistämiseksi yhteistyökumppaneiden kanssa. Tavoitteena on järjestää kevään 2015
aikana yhteistyössä yliopistojen kanssa kuusi alueellista työkokousta/seminaaria ehdotuksesta
keskustelemiseksi tutkimuskoordinaatiota luovan ja vahvistavan toimintamallin kehittämiseksi.
49
Työseminaarien yhtenä tavoitteena on yhtäältä käydä keskustelua strategian funktiosta ja temaattisista
kärjistä ja toisaalta paikantaa ne kyseisen yliopiston ja sen yhteistyökumppaneiden tutkimuksen
painopisteet, jotka on tarkoituksenmukaista/voidaan kytkeä strategiaan. Tavoitteena on myös luoda tila
keskustelulle, joka voi avata uusia näkökulmia lähivuosien tutkimukseen ja selkeyttää yliopiston ja sen
seudullisten yhteistyökumppaneiden roolia strategian kokonaisuudessa esim. nostamalla
verkostoitumisen ja yhteisen keskustelun avulla esiin idullaan olevia, mahdollisesti monitieteisiä
hankkeita, joilla on relevanssia lastensuojelun näkökulmasta.
Esityksessä pohditaan, mitä
mahdollisuuksia tutkimus- ja kehittämisstrategia voisi avata lastensuojelun tutkimukselle.
Perjantai 13.2.
klo 9.30-10.00
Lastensuojelun täydennyskoulutus – tukea ammatilliselle toimintakyvylle
Hannele Forsberg, YTT, professori, Tampereen yliopisto, [email protected]
Aino Ritala-Koskinen, YTT, yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto, [email protected]
”Olen vuoden aikana matkannut melkoisen matkan ja vain osan tuosta matkasta olen tehnyt näkyvästi,
työssä ja ihmisten silmissä. Suurimman työn olen tehnyt oman mieleni sisällä ja uskon sen heijastuvan
myös ulospäin. … Suurimman muutoksen on kokenut oma tapani tehdä työtä ja ajatella sekä jäsentää
omaa työtäni.” (Ote lastensuojelun täydennyskoulutuksen portfoliosta.)
Keskustelemme esityksessämme lastensuojelun sosiaalityöntekijän identiteetistä ja asiantuntijuuden
prosessista osaamisen vahvistumisen valossa vuoden mittaisen yliopistollisen lastensuojelun
täydennyskoulutuksen aikana. Hyödynnämme aineistona Tampereella vuosina 2011–2015
järjestettyjen kolmen lastensuojelun täydennyskoulutuksen päättyessä kirjoitettuja omaa oppimista
reflektoivia portfolioita.
Aineisto tuo esiin lisäkoulutuksen tärkeän merkityksen ammatillisen identiteetin ja ammattitaidon
syventämisessä. Koulutus on luonut velvollisuuden, mutta myös tilan ja paikan pohtia omaa työtä. Se
on myös tarjonnut kollegiaalisen yhteisön, jossa keskustelua on voinut käydä. Koulutus on tuonut
uusia jäsennyksiä ja oivalluksia omaan työhön. Puheenvuorossa täsmennämme lisäkoulutuksen
vahvistamia ammatillisen toimintakyvyn elementtejä – osana laajempaa ammatillisuuden positiivisen
uudelleen vahvistamisen liikehdintää.
50
10.00-10.30
Tunteet ja lastensuojelu – sosiaalityöntekijän näkökulma
Johanna
Alatalo,
YTM,
[email protected]
sosiaalityöntekijä,
Kokkolan
yliopistokeskus
Chydenius,
Lastensuojelun sosiaalityö on vahvasti ihmissuhde-, vuorovaikutus- ja tunnetyötä. Asiat, joihin
lastensuojelun sosiaalityössä keskitytään liittyvät ihmisten henkilökohtaisiin asioihin ja yksityiselle
alueelle, perheen ja kodin piiriin. Nämä yksityiset alueet ovat samalla tunneareenoita, joissa koemme
vahvimmat ja suurimmat tunteemme. Sosiaalityössä kokemus kohtaamisesta, nähdyksi ja kuulluksi
tulemisesta liittyvät kohtaamisissa kokemiimme tunteisiin. Työlle ovat ominaista vaativat
asiakastilanteet ja haastava vuorovaikutus. Työ erilaisissa verkostoissa, ihmissuhteiden ja
instituutioiden rajapinnoilla ja väleissä ovat sosiaalityön arkipäivää. Nämä vuorovaikutussuhteet ja
niissä ilmenevät ongelmat ja jännitteet heijastuvat asiakkaiden ja työntekijöiden tunteisiin, herättävät
tunteita ja tunteet vaikuttavat siihen, millaisia merkityksiä ja käsityksiä asioista ja ihmisistä
muodostamme. Sosiaalityö ja erityisesti lastensuojelu ovat siis vahvasti tunteilla kuorrutettuja tunteiden ääreen on hyvä pysähtyä.
Haluan lisensiaatin tutkimuksessani tarkastella lastensuojelun sosiaalityötä tunteiden ja tunnetyön
näkökulmasta. Olen kiinnostunut erityisesti sosiaalityöntekijän näkökulmasta ja suhteesta työn
herättämiin tunteisiin. Etsin tutkimuksellani vastausta ensinnäkin miten lastensuojelutyön herättämiä
tunteita ja tunnetyöskentelyä on käsitelty kotimaisessa ja kansainvälisessä sosiaalityön tutkimuksessa.
Toiseksi tarkoitukseni on tutkia lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhön liittyviä tunteita, omien
ja asiakkaiden tunteiden kanssa työskentelemistä, tunnetyön merkitystä ja tunteiden käsittelyyn tilaa ja
aikaa lastensuojelun arjessa. Aiempaa tutkimusta kokoan ja jäsennän käyttäen metodina integroitua
kirjallisuuskatsausta. Toisessa vaiheessa tutkin sosiaalityöntekijöiden työhön liittyviä tunteita
sosiaalityöntekijöiden haastattelujen avulla.
Tutkimukseni on alussa ja tutkimussuunnitelma on valmistunut. Tavoitteena on, että kevään 2015
aikana kokoan tutkimuksen aineiston kirjallisuuskatsausta varten. Käsitykseni mukaan
sosiaalityöntekijä itse arvostaa ja kokee tunnetiedon ja intuition merkittävänä oman työkokemuksen
lisääntyessä. Asiakkaiden kokemukseen sosiaalityöntekijästä ja saamastaan avusta vaikuttaa
myönteisesti sosiaalityöntekijän kyky kohdata tunnetasolla asiakkaansa, osoittaa empatiaa ja saada
asiakas tuntemaan olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi. Lastensuojelun haasteena on se, että päteviä
sosiaalityöntekijöitä on vaikea saada rekrytoitua lastensuojeluun ja työntekijöiden vaihtuvuus on
suurta. Lastensuojelutyö on muun sosiaalityön tapaan suhdeperustaista auttamistyötä, johon vaihtuvat
työtekijät aiheuttavat jatkuvia katkoksia. Hyvän yhteistyösuhteen rakentaminen vaatii aikaa ja
tutustumista. Jos tunnetiedon arvostus ja kokemustieto kasvaa vasta työkokemuksen myötä, eivät
asiakkaat saa sosiaalityöltä sitä mitä tarvitsevat ja johon asiakkaan katse kohdistuu; siihen, miltä
sosiaalityöntekijä tuntuu ja millaisia tunteita tapaaminen asiakkaassa herättää. Sosiaalityön katse taas
kohdistuu ”pätkätyössä” rationaaliseen tietoon, struktuuriin, institutionaalisiin rajoihin ja lain
vaatimuksiin työn laadun takaajana. Lastensuojelun asiakkaiden tuen tarpeisiin vastaamiseen ei löydy
riittävää tietoa ilman sitoutuneita lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä.
51
10.30-11.00
TIPS – Tietoon perustuva sosiaalityö - tutkimuksen, käytännön ja asiakasosallisuuden
vuorovaikutuksena
Anne Saarela, YTM, Jyväskylän yliopisto Kokkolan yliopistokeskus Chydenius,
[email protected]
Sosiaali- ja terveydenhuollossa kaivataan suurten rakenteellisten ratkaisujen ohella uusia näkökulmia
osaamisen ja yhteistyön kehittämiseksi erityisesti kasvavan huono-osaisuuden ennaltaehkäisyn
suuntaan. Esitykseni pohjautuu Keski-Pohjanmaalla maakunnan kehittämisrahoituksella ja kuntien
rahoituksella käynnissä olevaan Tietoon perustuva sosiaalityö –hankkeeseen. Hankkeen tavoitteena on
kehittää alueen kuntiin vahva ajankohtaiseen tietoon perustava sosiaalityön käytännön toimintamalli,
joka hyödyntää ja kehittää alueella olevaa yliopistollista alan osaamista, kansalaisten ja erityisesti
sosiaalityön asiakkaiden osallistumista sekä kokonaisuutena edistää olennaisesti alueen asukkaiden
hyvinvointia vahvistamalla palvelujen tietopohjaa.
Toimintamallissa yliopiston opettajat ja tutkijat jalkautuvat pareittain kerran kuukaudessa alueen
kuntiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden työtä. Käytännön sosiaalityöntekijät määrittelevät paikalliset,
ajankohtaiset sosiaalityön kysymykset, joissa tieteellistä, ammatillista ja asiakkaiden tietoa voidaan
yhdistää. Tutkimusperusteista ja ammatillista tietoa sekä osin asiakkaiden omaa tietoa on työstetty
hyvin räätälöidysti koskien esimerkiksi sijoitetun lapsen ja biologisten vanhempien välistä
yhteydenpitoa ja tapaamisten järjestämistä sekä lastensuojelun vaikuttavuutta. Yliopiston opettajat
ovat koonneet aiheesta uusinta tutkimustietoa ja jakaneet sitä paikallisissa kokoontumisissa, joissa
tietoa on jäsennetty vuorovaikutuksellisesti ja etsitty käytännön sovelluksia.
Ensimmäiset kokemukset dialogisesta ja tietoperustaisesta sosiaalityön toimintamallista ovat
positiivisia. Tutkimustiedon tiivistäminen ja vieminen käytäntöön, yhteinen reflektointi ja asiakkaiden
näkökulman saaminen työn kehittämiseen koetaan tärkeiksi. Sosiaalityöntekijöiden vahva
sitoutuminen hankkeeseen näkyy aktiivisena osallistumisena tapaamisiin arjen hektisyydestä
huolimatta. Kysymyksenä on, miten tieto vaikuttaa ja tulee osaksi käytäntöä, mikä toiminnassa
muuttuu ja miten?
11.00-11.30
Perhevalmentaja-akatemia-hanke eli valmennus- ja seurantamallin luominen sosiaalityön ja
sosionomiopiskelijoiden asiakastyön harjoitteluun
Mikko Hulkkonen, Perhepalveluiden johtaja, psykologi (PsM), Raision kaupunki,
[email protected]
Lastensuojelun kehittämistä koskevassa julkisessa keskustelussa on keskitytty enemmän määrällisiin
resursseihin, työntekijöiden muodollisiin pätevyyksiin ja palvelujärjestelmän hallinnolliseen
tasavertaisuuteen kuin, että huomio olisi kohdistettu lastensuojelun asiakastyön osaamisen
kehittämiseen. Käytännönopetuksen tueksi olisikin tarpeen kehittää systemaattinen valmennus- ja
52
seurantamalli, jolla tulevien sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien asiakastyön valmiuksia pystyttäisiin
nykyistä paremmin kehittämään ja seuraamaan.
Vaikka moniammatillista, vuorovaikutuksellista ja työelämälähtöistä asiakastyön koulutusta on pyritty
viime vuosina lisäämään sosiaalityön käytännönopiskelussa mm. osana moniammatillista
klinikkaopetusta, tarpeita harjoittelun kehittämiseen on edelleen: asiakkaiden kohtaamisen ja
työmenetelmien käytön varmuudessa on runsaasti parannettavaa, harjoittelu koetaan liian lyhyeksi ja
saatavan ohjauksen määrä liian pieneksi, myös harjoittelun käytännön toteuttaminen koetaan
kankeaksi. Työpaikkaharjoittelussa ohjaus on usein suunnittelematonta ja riittämätöntä. Työelämän
rakenteet aloittelevien työntekijöiden ammatillisen kehittymisen tukemiseksi ovat sattumanvaraisia
työpaikasta riippuen. Riskeinä ovat asiakastyön heikko vaikuttavuus, työn juridiset virheet, työntekijän
innostuksen hiipuminen sekä pystyvyyden tunteen heikkeneminen heti uran alkumetreillä.
Asiakastyössä tarvittavan ”yleistaitavuuden” harjoittelu ja valmennus eivät olekaan sosiaalialan
koulutuksissa ja uran alussa riittävää, systemaattista eikä sen valmennuksesta ja kehittymisestä ole
tutkittua tietoa.
Perhevalmentaja-akatemia-hankkeessa on tarkoitus kehittää yhdessä Raision kaupungin, Turun
yliopiston ja Turun Ammattikorkeakoulun kanssa sosiaalialan asiakastyön valmennus- ja
seurantamalli, jota voidaan hyödyntää paitsi opiskelijoiden ja aloittelevien työntekijöiden asiakastyön
valmennuksen myös laajemmin auttamistyön ammatillisen kehittymisen seurannan välineenä.
Valmennus toteutetaan paitsi vuorovaikutuksellisissa moniammatillisissa oppimisryhmissä, myös
sähköisellä suojatulla alustalla, jolle valmennuksen sisällöt ja tulokset tallennetaan, ja jota
hyödyntämällä asiakastyön valmennusta on mahdollista systemaattisesti seurata ja tutkia. Valmennus
kattaa pitkäjänteisesti sekä opiskelu-, harjoittelu- ja työelämän vaiheet.
9. Vaikuttavuus, kustannusvaikuttavuus ja johtaminen uudistuvassa
sosiaali- ja terveydenhuollossa
Työryhmäkoordinaattorit:
YTT Sirpa Kannasoja, Yhteiskuntatieteiden
[email protected]; p. 040 805 4228
YTM Kaisa Haapakoski, Yhteiskuntatieteiden
[email protected]; p. 040 805 4180
ja
ja
filosofian
filosofian
laitos,
Jyväskylän
yliopisto
laitos,
Jyväskylän
yliopisto
Vaikuttavuus on puhuttanut laajalti ja pitkään. Siitä huolimatta sosiaalihuollossa on vaikeus saada
otetta siitä, mitä vaikuttavuudella tarkoitetaan. Mitä ja miten on mitattu; mitä ja miten tulisi mitata;
kenen näkökulmasta tarkasteltu vaikuttavuus on olennaista; mihin vaikuttavuustietoa tulisi käyttää?
Kun vaikuttavuuden tarkasteluun liitetään kustannusten tarkastelu ja johtaminen, niin kyse on sekä
sisällöllisesti että metodologisesti vaikeasti hallittavasta kokonaisuudesta. Kiinnostavaa on, miten
sosiaali- ja terveydenhuollon uudet ja yhdentyvät organisaatiot kykenevät tarttumaan vaikuttavuuden
53
ja kustannusvaikuttavuuden kysymyksiin esimerkiksi palveluiden organisoimisen tai johtamisen
näkökulmasta. Työryhmän tarkoituksena on tuoda esiin muun muassa näihin teemoihin löyhemmin tai
tiiviimmin linkittyviä tutkimus- ja kehittämistyön mahdollisuuksia.
Työryhmään ovat tervetulleita kaikki empiirisesti, teoreettisesti tai metodologisesti teemaan
kiinnittyvät esitykset. Esityksissä aihetta voidaan käsitellä sosiaalityön tutkimuksen näkökulmasta,
mutta myös monitieteisesti.
Työryhmän abstraktit
Torstai klo 15.40-16.05
Lastensuojelun tukiperhetoiminnan vaikuttavuuden tutkiminen – uskoon perustuvasta
interventiosta tietoon perustuvaksi interventioksi
Yliopistonopettaja, VTM Anu-Riina Svenlin, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius.
[email protected]
Esitykseni lähtökohtana on se, millaiseen tietoperustaan vaikuttavuuden arvioinnin tulisi sosiaalityössä
perustua ja millaisia mahdollisuuksia kriittinen realismi voi tarjota vaikuttavuuden arvioinnin
tietoperustan
vahvistamiseen.
Lähestyn
aihetta
käyttäen
esimerkkinä
lastensuojelun
tukiperhetoiminnan vaikuttavuuden tutkimista, joka on väitöskirjatutkimukseni pääteema.
Hyödynnän esityksessäni kahta tulokulmaa. Ensinnäkin tarkastelen sitä, millä tavalla
tukiperhetoiminnan vaikuttavuutta on tutkittu ja millaisia vaikutuksia tukiperhetoiminnalla näyttäisi
aiempien tutkimusten pohjalta olevan. Toiseksi kysyn, riittääkö pelkkien vaikutusten tunnistaminen.
Mitä muuta tietoa tarvitaan, jotta vaikutuksia kuvaava tietoa voidaan parhaalla tavalla hyödyntää?
Pohdin esityksessäni sitä, miten tietopohjaa voidaan laajentaa ja miten tällaista tietoa voidaan tuottaa.
Lähtökohtana on ajatus siitä, että vaikutusten ja vaikuttavuuden arvioinnin tulisi perustua siihen, että
voidaan kuvata ja ymmärtää myös vaikutusten syntymisen prosessi ja nimetä vaikutuksia aikaansaavat
tekijät. Havainnollistan tätä lähtökohtaa CAIMeR -teorian avulla, joka on kriittiseen realismiin
perustuva, sosiaalityössä ja sosiaalityöstä käsin kehitetty teoreettis-metodologinen viitekehys. Teorian
tarjoaa yhden näkökulman siihen, miten vaikutuksia ja vaikuttavuutta koskevaa keskustelua voidaan
syventää ja kehittää eteenpäin.
54
16.05-16.30
Aikuissosiaalityön ja lastensuojelun vaikuttavuuden ja kustannusten tarkastelua kehittämistyön
kontekstissa
Kehittämispäällikkö, YTM Petteri Heino
Sosiaalitaito ja kehittämiskoordinaattori, YTM Timo Turunen, Sosiaalitaito
[email protected]
Länsi- ja Keski-Uudenmaan sosiaalialan osaamiskeskus Sosiaalitaito on kehittämistoiminnassaan
pyrkinyt pureutumaan sosiaalipalveluiden kustannusten ja vaikuttavuuden tarkasteluun ja
mittaamiseen sekä näihin liittyvien tekijöiden näkyväksi tekemiseen. Painopistealueina ovat viime
aikoina olleet aikuissosiaalityö ja lastensuojelu.
Sosiaalityössä asiakasvaikutusten on perinteisesti nähty syntyvän työntekijän ja asiakkaan välisessä
vuorovaikutuksessa. Tällöin on tärkeää luoda edellytyksiä tämän ns. kohtaavan asiakastyön
määrälliselle ja laadulliselle kehittämiselle. Kuntien tuottama tieto sosiaalityöstä pelkistyy kuitenkin
usein vain asiakasmääriin tai muihin suoritteisiin ja se, minkälaista ja kuinka paljon asiakastyötä
tehdään, jää piiloon.
Sosiaalitaito toteutti keväällä 2014 eräissä toiminta-alueensa kunnissa aikuissosiaalityön ja
lastensuojelun työntekijöille työajan kohdentumisen seurannan, jonka tuloksena havaittiin, että suoran,
kohtaavan asiakastyön osuus työntekijöiden nettotyöajasta oli seurantajaksolla vain 15–25 %.
Sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien välillä ei käytännössä ollut eroja. Eniten aikaa työntekijät
käyttivät dokumentointiin. Työntekijöiden työaika koostui erilaisesta ”silpusta”, jonka voidaan
osaltaan arvioida tuottavan työhön kiireen ja kaaoksen tuntua.
Selvitysten tulokset tuottavat sekä kehittämisen että uuden tiedon tuottamisen tarpeita. Sosiaalityön
organisointia ja sen tekemisen tapoja tulisi aikaisempaa tarkemmin arvioida ja tutkia. Johtaminen
uudistuvassa sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteessa vaatii aiempaa tarkempaa sosiaalityön tuotantoja prosessitietoa. Sosiaalityön kustannusvaikuttavuuden ja tuottavuuden tarkastelu on mahdotonta
ilman systemaattista ja yhteismitallista tietoa palveluprosesseihin käytetyistä resursseista.
Suurimmassa osassa sosiaalityön palveluprosesseja, resurssien käyttö on järkevintä ja helpointa sitoa
kohtaavaan asiakastyöhön, näin resurssitarkastelun perusteena on palvelun asiakkaalle arvoa tuottava
osa.
55
16.30-16.55
Aikuissosiaalityön vaikuttavuuden arviointi kunnassa
Tutkija, VTM Paula Saikkonen, Sosiaalipolitiikan tutkimus, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos,
[email protected]
Sosiaalityö osana laajempaa julkista palvelujärjestelmää pyrkii lisäämään ihmisten hyvinvointia.
Palvelujärjestelmää ohjataan poliittisesti kansallisella ja kunnallisella tasolla. Tiedon tuotanto
vaikuttaa niihin kysymyksiin, joiden on mahdollista nousta kunnallisen päätöksenteon agendalle.
Yhteiskunnalliset tekijät ja kuntatason päätökset vaikuttavat puolestaan suoraan sosiaalitoimen
voimavaroihin ja niihin olosuhteisiin, joissa sosiaalityötä toteutetaan. Kuntapäätöksenteko yhdessä
lainsäädännön kanssa myös määrittää sosiaalityön tietokäytäntöjä ja tiedon tuotantoa. Siten
päätöksenteossa otetaan kantaa siihen, miten ja mitä tietoa sosiaalityöstä tuotetaan ja hyödynnetään.
Aikuissosiaalityöstä systemaattisesti näytettäisiin raportoitavan lähinnä sitä, että pysytäänkö
toimeentulotuen myöntämiselle asetetuissa määräajoissa. Tämän lisäksi seurataan asiakasmääriä ja
kuinka paljon toimeentulotukea kunnassa maksetaan. Sosiaalityöstä tai sen vaikuttavuudesta
toimeentulotuki ei juuri kerro mitään.
THL:n tutkimus- ja kehittämistyössä on arvioitu aikuissosiaalityön vaikuttavuutta realistisen
arvioinnin viitekehyksessä, tapauskohtaisessa arviointiasetelmassa siten, että asiakkaat ovat aktiivisesti
osallistuneet arviointiin. Arviointi on toteutettu tarkoitusta varten kehitetyllä selainpohjaisella
AVAIN-mittarilla. Mittarin käytöstä on saatu myönteisiä ja kielteisiä kokemuksia sekä selkeää näyttöä
siitä, että se vaikuttaa työkäytäntöihin.
Viimeksi AVAIN-mittaria hyödynnettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Poistaako sosiaalityö
huono-osaisuutta? -tutkimushankkeessa useammassa kunnassa. Samaan aikaan kolmessa näistä
kunnista tutkittiin, minkälaista tietoa kuntapäättäjät hyödyntävät päätöksenteon tukena.
Kuntapäättäjiksi katsottiin luottamushenkilöt sosiaali- ja terveyslautakunnissa ja johtavat viranhaltijat.
Hankkeessa mm. todettiin, että sosiaalipalveluita arvioidaan varsin vähän tai ainakaan arviointitieto ei
kanna päätöksentekoon asti.
Uuden sosiaalihuoltolain tavoitteena on mm. hyödyntää rakenteellista sosiaalityötä sosiaalisten
ongelmien korjaamisessa ja ehkäisemisessä. Tämä edellyttää nykyistä parempaa tietoa sosiaalityön
vaikuttavuudesta osana muita sosiaalipalveluita kunnissa. Tutkimushankkeemme alustaviin tuloksiin
nojaten, rakennan tiedon tuotannon kehikon sosiaalityön vaikuttavuuden arviointiin ja pohdin tältä
pohjalta sitä, miten kustannusvaikuttavuutta sosiaalityössä pitäisi lähestyä.
16.55-17.20
Näytön hierarkia sosiaalityön kontekstissa – Case: toimeentulotuki sosiaalityön välineenä
YTM, HTM Jussi Björninen, [email protected]
Viime vuosina on julkaistu monta aikuissosiaalityötä Suomessa kuvaavaa ja jäsentävää tutkimusta.
Aikuissosiaalityön määritelmä ei ole silti vielä täysin vakiintunut, mutta yleisesti sillä tarkoitetaan
56
aikuisten ihmisten kanssa tehtävää sosiaalityötä. Pääsääntöisesti myös toimeentulotuen myöntäminen
katsotaan kuuluvan aikuissosiaalityöhön.
Järjestäen kaikissa julkaisuissa aikuissosiaalityöntekijät kertovat toimeentulotuen olevan tärkeä
sosiaalityön väline. Tarkemman tutkimisen ulkopuolelle on kuitenkin jäänyt se, mitä tällä
tosiasiallisesti tarkoitetaan ja onko toimeentulotuki vaikuttava väline. Toimeentulotuen avulla
sosiaalityöntekijät kokevat muun muassa motivoivansa, sitouttavansa, aktivoivansa sekä tavoittavansa
asiakkaita. Millaista ja minkä tasoista näyttöä on olemassa siitä, että toimeentulotuki on todella väline,
joka edistää näiden tavoitteiden toteutumista?
Tutkimus on kaksiosainen. Teoreettisessa osassa tarkastelen näytön hierarkiaa sosiaalityön
kontekstissa. Näytön hierarkian mukaan vahvinta näyttöä ovat satunnaistettuun koeasetelmaan
perustuvista tutkimuksista koostetut systemaattiset kirjallisuuskatsaukset tai meta-analyysit.
Koeasetelmista saadun näytön tulisi perustua asiakkaista tehtyihin välittömiin aistihavaintoihin. Onko
lääketieteestä omaksuttu hyvin positivistinen näytön hierarkia käyttökelpoinen arvioitaessa
sosiaalityön käytännöistä saatua näyttöä?
Sosiaalityön käytäntöjen tutkimus on usein laadullista tutkimusta, jossa näyttö tulkitaan työntekijän
tekemien havaintojen tai asiakkaan kokemusten kautta. Kärjistäen sanottuna sosiaalityön käytäntöjen
tutkimus pyrkii usein lisäämään ymmärrystä kohderyhmästä, sosiaalisesta ongelmasta tai työntekijän
ja asiakkaan vuorovaikutuksesta – ei käytännön tuottamasta asiakasmuutoksesta. ”Kultaisen
standardin” mukainen näyttöön perustuva käytäntö ei anna näille asioille juurikaan painoarvoa.
Tutkimuksen empiirisessä osassa pyrin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla kartoittamaan ja
osoittamaan tutkimuksellisen näytön, joka vastaa alussa esitettyyn kysymykseen. Tavoitteena on
löytää tutkimuksia, jotka systemaattisesti koottuna antavat vahvan näytön toimeentulotuesta
sosiaalityön välineenä. Systemaattisen kirjallisuuskatsauksen tuottamat tutkimukset luokittelen
teoreettisessa osiossa valitsemani käyttökelpoisimman näytön hierarkian mukaisesti. Katsauksen
tuloksena voin esittää aiheesta jo olemassa olevan näytön ja laadun tai sen puutteen.
Tämän lisensiaattityön yhteisenä nimittäjänä on näyttöön perustuva käytäntö. Näyttöön perustuva
käytäntö on oman näkemykseni mukaan lähellä vaikuttavuustutkimusta. Esimerkiksi THL:n kehittämä
Avain-mittari aikuissosiaalityön vaikuttavuuden arviointiin avaa uusia mahdollisuuksia mittaamiselle
ja uudenlaisille tutkimusasetelmille sosiaalityössä. Sosiaalityön tutkimuksen ja sosiaalityöntekijöiden
tulee itse löytää keinot ja mittarit, millä määrittää mikä on riittävää näyttöä sosiaalityön käytännöistä.
Perjantai 13.2.
klo 9.35-9.55
Kohti aikuissosiaalityön lähijohdon yhteistyökokemuksia
YTM, Katja Mikkonen, [email protected]
Nykypäivän kunnallisissa sosiaalipalveluissa korostetaan tehokkuutta, suoritteita ja tuloksia. Talouden
kieli ja ääni on erityisen vahva ja suoritteiden varjoon jää helposti työn sisältö ja sen vaikuttavuus.
Taustalla on yhteiskunnallisen keskustelun viitekehys, jossa vallalla on yksilön vastuuta korostavasta
57
ajattelu, kommunitarismi, uusliberalismi ja New Public Management (NPM) eli uusi julkisjohtaminen.
Vaikka sosiaalityössä painotetaan asiakkaan kokonaisvaltaista tukemista, yhä enenevissä määrin
sosiaalityön prosessit ja palvelut ovat pilkottuina yli yksikkörajojen. Olen kiinnostunut tarkastelemaan
aikuissosiaalityön lähijohdon yhteistyökokemuksia yli organisaatio- ja yksikkörajojen.
Yhteistyön onnistumisessa johtajalla on esitetty olevan suuri rooli. Johtaja määrittää, mitkä ovat
henkilöstön valtuudet yhteistyön tekemiseen. Lähijohtaminen, johtamistoimintana ja johtamisen
tasona, on johtamista yksiköissä, jossa ollaan lähimpänä työntekijää. Sosiaalihuollossa tämä tarkoittaa
muun muassa johtavaa sosiaalityöntekijää, tiimin esimiestä, johtavaa työvalmentajaa, johtavaa
ohjaajaa, vastaava ohjaajaa. Lähijohtaminen on johtamistyötä alimmilla hierarkian tasoilla ja
lähijohtaja voidaan rinnastaa termeihin esimies ja työnjohtaja ja toimintana lähijohtaminen termeihin
esimiestyö ja työnjohtaminen.
Teen lisensiaatin työtä, minkä tutkimussuunnitelmaan esitykseni pohjautuu. Tutkimukseni on
laadullinen ja aineiston kerään haastattelemalla aikuissosiaalityön lähijohtoa, koska kiinnostuksenani
ovat lähijohdon kokemukset yhteistyöstä. Mikäli yhteistyötä tapahtuu, niin näyttäytyykö
lähiesimiesten kokemuksissa yhteistyö lisäarvona toiminnan tehostamisessa, vaikuttavuudessa ja
resurssoinnissa. Eli vältetäänkö yhteistyöllä toimintojen päällekkäisyyttä ja löydetäänkö
palveluaukkoja, ja saadaanko kuntalaisille parempia palveluita? Saadaanko yhteistyötä lisäämällä
turvattua kansalaisten palvelut kun resursseja on yhä niukemmin? Vai mennäänkö siitä mistä aita on
matalin ja osaoptimoidaan?
Varsinaisena tutkimustehtäväni on:
Millaisia kokemuksia sosiaalityön lähijohtajilla on yhteistyöstä?
Miten lähijohtamisessa näyttäytyy yli yksikkörajojen tapahtuva yhteistyö?
Pääongelmaa tarkennan tutkimuskysymyksillä:
Mitä yhteistyö merkitsee aikuissosiaalityön palveluiden ja toiminnan kehittämisessä?
Millaisia haasteita yhteistyössä ilmenee? Ilmeneekö niitä?
Miten yhteistyötä voisi tulevaisuudessa kehittää palveluiden parantamisen näkökulmasta?
Miten tämä muuttuva toimintaympäristö merkityksellistää yhteistyötä?
9.55–10.15
Ehkäisevän lastensuojelun kustannusten suhde lastensuojelun kustannuksiin
– tilastojen valossa vertailtuna
YTM Heidi Talvenkorpi, [email protected]
Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa ehkäisevän lastensuojelun ja lastensuojelupalveluiden
välisistä taloudellisista suhteista ja löytyykö empiriasta kustannusten kautta tarkasteltuna viitteitä
sosiaalisen investoinnin idean toteutumisesta kyseisessä kontekstissa. Teoreettisesti tutkimus
58
paikantuu sosiaalisen investoinnin viitekehykseen, jonka myötä se saa yhtymäkohtia myös
sosiaalitalouden näkökulmiin. Tutkimusmenetelmänä käytetään kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä ja
aineistoina valmiita tilastollisia aineistoja.
Ehkäisevillä palveluilla tarkoitetaan niitä kunnan tuottamia palveluita, joiden tavoitteena on tukea
lasten ja nuorten tasapainoista kasvua ja kehitystä, jolloin ne paikantuvat hyvin lähelle kunnan
tuottamia peruspalveluita. Ehkäiseviä palveluita ovat myös ne palvelut, jotka tukevat kuntalaisia
(asiakkaita) niissä sosiaalisissa ongelmissa, joita lastensuojelun asiakkuuksien taustalla tyypillisesti on
havaittu olevan. Lastensuojelua tarkastellaan palveluiden tuottamisen näkökulmasta, jolloin
lastensuojelulla tarkoitetaan niitä sosiaalihuollon lastensuojelupalveluita, joilla on tarkoitus tunnistaa,
purkaa ja korjata lapsuudessa ja nuoruudessa ilmeneviä esteitä ja ongelmia. Kustannukset puolestaan
ovat niitä kokonaiskustannuksia, joita näistä edellä mainituista palveluista kunnalle syntyy.
Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu, että ehkäisevien palveluiden kustannuksia on ollut vaikea
määritellä eikä kustannuksista ole riittävästi tietoa, joten vaikuttavuutta on ollut vaikea osoittaa.
Toisaalta ehkäisevän työn mittaamisen on nähty perustuvan todennäköisyyksien arvioimiselle, koska
varmuutta riskien toteutumisesta tai toimenpiteiden vaikuttavuudesta ei voida saavuttaa.
Kustannusvaikuttavuutta on tutkittu pääasialisesti yksittäisten työmenetelmien vaikuttavuuden kautta
tai polkumalleilla kuvitteellisten tapausten kautta. Kattavat tilastolliset tutkimukset aihealueelta ovat
harvinaisia.
Tässä tutkimuksessa hyödynnetään olemassa olevia kansallisia tilastoaineistoja (sotkanet,
tilastokeskus) vuosien 2008 – 2013 väliltä ja tarkastellaan niiden kautta ehkäisevän lastensuojelun
kustannusten suhteita lastensuojelun kustannuksiin. Hypoteesina on sosiaalisen investoinnin
ideologiasta johdettu näkökulma: Panostaminen ehkäisevän lastensuojelun palveluihin vähentää
lastensuojelun kustannuksia. Aineistoa tarkastelemalla etsitään, löytyykö sellaisia kuntia, jossa edellä
mainittu hypoteesi toteutuu ja jos löytyy, niin löytyykö kunnista samankaltaisuutta? Millaisia
muunlaisia yhteyksiä kustannusten väliltä on löydettävissä, ja voidaanko tällaisia kuntia tyypitellä
joidenkin taustamuuttujien suhteen?
10.15–10.35
Asiakaslähtöinen arviointi erikoissairaanhoidon kuntoutustutkimuspoliklinikan asiakkaiden
kuntoutustutkimusprosessista ja kuntoutuksen toteutumisesta vuosina 2012–2014
YTM Tuula Haukka-Wacklin, Tampereen yliopistollinen sairaala, kuntoutustutkimuspoliklinikka,
[email protected]
Tampereen yliopistollisen sairaalan kuntoutustutkimuspoliklinikalla tehdään moniammatillisia
kuntoutustutkimuksia ja työ- ja toimintakyvyn arviointeja. Edellinen seurantatutkimus on tehty 20
vuotta sitten. Asiakkaiksi ohjautuu henkilöitä, joiden toimintakyvyn laskua bioprosessit eivät ole
kokonaan selittäneet. Heidän ongelmansa eivät ole ratkenneet erikoispoliklinikoiden, terveyskeskusten
tai työterveyshuollon diagnostiikan, hoidon tai lääkinnällisen kuntoutuksen toimenpiteillä.
Kuntoutuksessa fokus on toimintakyvyssä, sitä vastoin erikoistuneessa terveydenhuollossa se on
taudin diagnostiikassa ja hoidossa. Erikoissairaanhoidon menetelmien pitää perustua näyttöön
(evidence based), tutkimukseen tai käytännön työssä saatuun riittävään kokemukseen. Myös
59
kuntoutuksessa menetelmien vaikutusten arviointi systemaattisesti ja pitkäjänteisesti on yksi keino
saada tietoa niiden toimivuudesta.
Tutkimus keskittyy asiakkaan subjektiiviseen arviointiin oman kuntoutuksen vaikutuksista työ- ja
toimintakykyyn. Tutkimusta voidaan siten pitää myös yksilötason vaikuttavuustutkimuksena. Lisäksi
tutkimus on osa kuntoutustutkimuspoliklinikan moniammatillisen työn arviointia. Teoreettisena
viitekehyksenä toimii toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kansainvälinen luokitus ICF.
WHO (2001) on laatinut ICF-luokituksen yhtenäistämään toimintakykykäsitteistöä. Luokitusta
käytetään yhtenä keskeisenä kuntoutuksen viitekehyksenä. Sitä voidaan käyttää myös kuntoutuksen
vaikuttavuuden kuvaamisessa.
Tutkimuskysymykset ovat:
1. Millaisia ovat asiakkaiden kuntoutustutkimusprosessit asiakkaiden näkökulmasta?
2. Toteutuuko asiakkaalle erikoissairaanhoidossa laadittu kuntoutussuunnitelma?
3. Minkälaisia muutoksia toteutuneilla toimenpiteillä on asiakkaan toimintakykyyn hänen itsensä
arvioimana?
3.1 Minkälaisia muutoksia toteutuneilla toimenpiteillä on asiakkaan työhön ja toimeentuloon?
3.2 Minkälaisia muutoksia toteutuneilla toimenpiteillä on asiakkaan ympäristötekijöihin?
3.3 Minkälaisia muutoksia toteutuneilla toimenpiteillä on asiakkaan terveydentilaan ja elintapoihin?
Tutkimusaineisto on kerätty työryhmän täyttämistä tiedonkeruulomakkeista ja asiakkaiden täyttämistä
esitietolomakkeista (N=310) ja seurantakyselylomakkeista (n=120). Koko perusjoukkoa (N=310)
käytetään tutkimuksessa
taustamuuttujien kuvaamisessa. Näin saadaan näkyviin varsinaista
tutkimusjoukkoa suurempi kuva kuntoutustutkimusasiakkaista. Tutkimusjoukko on valittu
perusjoukosta ositetulla otannalla (Stratified Sample). Ositetun otannan kriteerinä on ollut se, että
kuntoutustutkimuksen päättymisestä on oltava vähintään yksi vuosi (n=120).
Kyseessä on pääosin kvantitatiivinen kyselytutkimus, jossa voidaan hyödyntää myös
tapaustutkimuksellista otetta. Mittareina käytetään kolmea lomaketta, joista kaksi on täytetty ennen
kuntoutustutkimusta
ja
yksi
vähintään
vuosi
kuntoutustutkimusprosessin
jälkeen
(seurantakyselylomake). Yksittäiset kysymykset ovat teoreettisen viitekehyksen, tässä tutkimuksessa
ICF:n, ilmentymiä. Asiakkaan itsensä, ennen kuntoutus-tutkimusta, täyttämän esitietolomakkeen
muuttujat ovat osin samoja, joita käytetään seurantakyselyssä. Seurantakysely sisältää seitsemän
kategoriaa: 1. Asuminen, 2. Kuntoutustutkimus, 3. Työ ja toimeentulo, 4. Terveydentila ja elintavat, 5.
Työ- ja toimintakyky, 6. Kuntoutus ja asiointi ja 7. Sana on vapaa. Muutosta mitataan väittämillä,
suljetuilla ja avoimilla kysymyksillä ja janoilla, joiden mittaamisessa käytetään ICF-skaalausta (.1-.4
ja +1-+4). Tutkimuksessa ei käytetä kaikkia kategorioita.
Tulokset analysoidaan SPSS-tietojenkäsittelyohjelmistoa (Statistical Package for Social Sciences)
käyttäen ja soveltuvin testein. Analyysissä käytetään myös kategorisilla, laatuero- ja
järjestysasteikollisilla muuttujilla saatuja jakaumataulukkoja.
Avainsanat:
asiakaslähtöisyys,
biopsykososiaalinen
kuntoutussuunnitelma, työ- ja toimintakyky, arviointi.
60
kuntoutus,
kuntoutustutkimus,
10.35–10.55
Sosiaalityö
terveydenhuollossa;
palvelutoimintaympäristössä?
sosiaalityön
asiantuntijuusasema
terveydenhuollon
YTM Raija Leppälahti, Helsingin kaupunki, Sosiaali- ja terveysvirasto. raija.leppalahti(at)hel.fi
Helsingin Sairaala-, kuntoutus- ja hoiva sektorilla on käynnistetty selvitysprosessi sosiaalityön
asemasta ja tehtävästä kaupunginsairaaloissa. Sosiaalityöntekijät muodostavat kaupunginsairaaloissa
työryhmiä, jotka tarjoavat sosiaalityön palveluja kaikille sairaalan asiakkaille ja tarvittaessa myös
heidän läheisilleen. Sosiaalityöntekijöiden työorientaationa on kuntouttava sosiaalityö, jonka
yleisperiaatteisiin liittyvät tiedollinen ja toiminnallinen tasa-arvo, voimavarakeskeisyys, subjektius,
osallisuus jne. Sosiaalityöntekijät ovat kiinteä osa sairaaloiden moniammatillista työryhmää, ja he
huolehtivat mm. siitä, että asiakkaan ympärille rakentuu toimiva palveluverkosto myös erilaisia
sosiaalipalveluja hyödyntäen. Sairaalassa yhteistyö lääke-, hoito- ja sosiaalitieteiden asiantuntijoiden
välillä on haasteellista ja kaikkien osapuolien työtoimintaprosessia rikastuttavaa, mutta ei täysin
ongelmatonta. Eri ammattikuntien asiantuntijoiden näkemys- ja toimintatapojen eroavaisuudet
saattavat joissain tapauksissa heikentää kokonaisvaltaisten palvelutoiminnan vaikuttavuutta.
Positiivisen medikalisaation merkitys kuntouttavaan sosiaalityöhön on kuitenkin merkittävä.
Sosiaalityöntekijän näkökulmasta tarkasteltuna terveyspoliittisissa ohjelmissa ei riittävästi kiinnitetä
huomiota terveyserojen rakenteellisiin ja väestön elinoloihin liittyviin syihin ja seurauksiin, vaan
lähinnä yksilön käyttäytymisen sekä elämäntavan aiheuttamiin seuraamuksiin (esim. päihdeongelma
vai sairaus). Sosiaali- ja terveysviraston yhdistymisen myötä tarvittaisiin mielestäni laaja-alaista
hyvinvointipolitiikkaa sekä palvelujärjestelmän kehittämistä erityisesti vaikuttavuusarviointien
pohjalta. Valtakunnalliset sosiaali- ja terveyspoliittiset ohjelmat sekä strategiset linjaukset tukevat
moniammatillista yhteistyötä, mutta rakenneuudistuksenkaan myötä sosiaalityön asema ei
terveydenhuollossa vahvistunut. Helsingin sosiaali- ja terveysviraston strategiaohjelman mukaisesti
kaupunkilainen, jonka toimintakyky on sairauden vuoksi alentunut, saa tarvitsemansa hoidon,
kuntoutuksen sekä niihin liittyvät tukipalvelut viiveettä juuri siinä yksikössä johon hän on saapunut.
Uudistuneen vanhuspalvelulain mukainen vastuutyöntekijätoimintamalli otettiin 1.1.2015 käytäntöön
myös kaupunginsairaaloissa. Vastuutyöntekijän nimeämisellä pyritään mm. asiakkaan tarvitsemien
monien eri palveluiden hallittuun koordinointiin yhteisen palvelusuunnitelman avulla, sekä
hyödyntämään eri palvelujen tuottajien asiantuntijuutta tehokkaammin. Vastuutyöntekijätarpeen
tunnistaminen ja ilmoittaminen koskee kaikkia sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoita.
61
10.55–11.15
Päihdesosiaalityön tulevaisuuden suuntia
VTM Aila Ronkanen, Helsingin kaupunki psykososiaalisen työn päällikkö, [email protected]
Päihdehuollossa on pitkät perinteet sosiaalityöstä ja sosiaalityöntekijäjohdosta. Lisäksi
päihdeongelmaisten elämänkohtalot, ongelmat ja toipumistarinatkin ovat osa kaikkea sosiaalityötä.
Viime vuosina päihdesosiaalityön kentässä on tapahtunut paljon muutoksia. Keskeisiä lienevät
päihderiippuvuuden lääketieteellisten hoitomenetelmien kehittyminen, sosiaaliohjaajien tulo
päihdehuoltoon sekä työnjako heidän kanssaan. Myös lähentyminen psykiatriaan ja usein sitä kautta
terveydenhuollon sosiaalityöhön tuo uusia elementtejä toimintaympäristöön. Vähäinen merkitys ei ole
myöskään kuntatalouden tiukkenemisella ja sitäkin myötä lisääntyvillä paineilla työn tehokkuuteen ja
tuloksellisuuteen.
Toimin itse esimiestehtävissä organisaatiossa, jossa työskentelee sekä päihdesosiaalityöntekijöitä että
terveydenhuollon perinteessä pitkään työskennelleitä sosiaalityöntekijöitä. Päihdehuollossa toiminta
oli pitkään sosiaalityöntekijäjohtoista ja sosiaalityöntekijät keskeinen ammattiryhmä. Psykiatriassa ja
terveyden huollon puolella sosiaalityöntekijät ovat erityistyöntekijöitä, jotka työskentelevät monesti
enemmän konsultin roolissa kuin vastuutyöntekijöin. Johtamisessa on haastetta siinä, miten kehitetään
ja viedään eteenpäin sosiaalityötä näin erilaisista lähtökohdista.
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatioiden yhdistyessä myös lääkärijohtoisuus lisääntyy
päihdetyössä ja tuo mukanaan sosiaalityöntekijöille usein vieraita käsityksiä sosiaalityöstä.
Näistä lähtökohdista olen kiinnostunut tutkimaan ammatillisessa lisensiaatin tutkielmassani
päihdesosiaalityötä ja sen erilaisia tulevaisuuden vaihtoehtoja. Tutkimuksen aineiston kerään
fokusryhmähaastatteluilla. Esityksessäni on tarkoitus pohtia esimiestyön ja tulevan tutkimukseni
kautta päihdesosiaalityötä ja sen vaikuttavuutta.
62
10. Perheen sisäinen väkivalta sosiaalityön näkökulmasta
Työryhmäkoordinaattorit:
Prof. Merja Laitinen, Lapin yliopisto, [email protected]
Prof. Leo Nyqvist, Turun yliopisto, [email protected], 040 5727 698
Perheen sisäisellä väkivallalla eri muotoineen on kauaskantoiset negatiiviset seuraukset lasten ja
aikuisten elämään. Väkivalta kasautuu perhekunnittain ja saa ajallisessa jatkumossa usein erilaisia
muotoja. Se aiheuttaa vakavia seurauksia muun muassa perheenjäsenten fyysiseen turvallisuudelle ja
lasten psykoemotionaaliselle kehitykselle. Perheessä koettu väkivalta on yhteydessä mielenterveys- ja
päihdeongelmiin, jotka heijastuvat sosiaalityön piirissä sekä lastensuojelussa että aikuissosiaalityössä.
Perheessä koetulla väkivallalla on myös yhteisölliset ja yhteiskunnalliset sidokset. Perheväkivallan
käsittely on ongelman luonteen vuoksi lähtökohtaisesti moniammatillista toimintaa.
Työryhmään ovat tervetulleita paperiehdotukset, joissa tarkastellaan perheen sisäistä väkivaltaproblematiikkaa ja siihen liittyviä interventioita ensisijaisesti sosiaalityöhön tai psykososiaaliseen
työhön kytkeytyvänä kompetenssialueena. Kyseeseen tulevat erilaiset väkivallan muodot ja niihin
suunnattavat interventiot mukaan lukien sukupuolispesifit lähestymistavat.
Työryhmän abstraktit
Torstai 12.2.2015
15.45-16.10
Naisiin ja lapsiin kohdistuva eron jälkeinen vaino perheen sisäisenä väkivaltana
Anna Nikupeteri, YTM, yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
[email protected]
Esityksessäni tarkastelen, miten eron jälkeinen vaino (engl. post-separation stalking) ilmenee uhrien –
naisten ja lasten – arjessa sekä millaisia seurauksia sillä on uhreille. Vainon kohteena on nainen ja
vainoajana entinen puoliso, joka on lapsen biologinen isä tai isäpuoli. Vaino on toistuvaa ahdistelua,
seuraamista ja uhkailua ja se voi sisältää fyysistä väkivaltaa. Kaikki teot eivät ole väkivaltaisia, kuten
kukkien lähettäminen kohteelle, mutta uhrin tahdon vastaisina ne muuttuvat kokemuksissa
epämiellyttäväksi, pelottavaksi ja aiheuttavat turvattomuutta. Vainolla on negatiivisia psykososiaalisia,
emotionaalisia ja fyysisiä seurauksia sen uhreille. Äärimmillään se voi edetä uhrin hengen
riistämiseen. Vainoaminen on ollut lailla kriminalisoitua toimintaa Suomessa 1.1.2014 lähtien.
Lähestyn vainoa sukupuolistuneena väkivaltana, jossa epäsymmetrisen tekijä-uhri valtasuhteen lisäksi
on keskeistä yhteiskunnan ja instituutioiden toimintatavat, jotka merkityksellistävät väkivaltaa ja
sukupuolta.
63
Sen lisäksi, että naiset ovat entisen puolison vainoamisen kohteita, altistuvat lapset usein vainolle,
esimerkiksi joutuen tahtomattaan osaksi vainon toteuttamista tai koston kohteiksi. Vaino rajoittaa
merkittävästi uhrien arkea. Lapset voivat kokea pelkoa ja turvattomuutta eri tavoin saman perheen
sisällä. Pelko ja turvattomuuden tunne sitovat äitiä ja lapsia tiiviisti yhteen. Samalla suhteen tiiviys voi
vääristää normaalia äiti-lapsi suhdetta, jos lapset alkavat turvaamaan omaa ja äitinsä arkea sekä
ottamaan vastuuta vainotapahtumista. Sosiaalityöntekijöiden ja muiden vainon uhrien kanssa
työskentelevien ammattilaisten tulisi ottaa huomioon vainon moniulotteinen luonne uhrien arjessa sekä
sen saamat merkitykset äidin ja lapsen suhteessa. Esityksessä tuon esille naisilta ja lapsilta kerätyn
laadullisen aineiston analyysin tuloksia ja pohdin, miten vaino yhtenä perheen sisäisenä väkivallan
muotona haastaa sosiaalityöntekijöitä ja muita ammattilaisia puuttumaan vainoon ja auttamaan uhreja.
16.10-16.35
Kotonaan väkivaltaa kokeneen lapsen selviytyminen
VTM Riina Karjalainen, Sosnet, valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto
Sosiaalityön ammatillinen lisensiaatin tutkinto, erikoissosiaalityöntekijän koulutus
KuntoMargi 4, marginalisaatiokysymysten sosiaalityö
Turun Yliopisto
[email protected]
Yleensä lapsuuden ajatellaan olevan elämän kulta-aikaa ja perhettä pidetään turvallisuuden ja
rakkauden tyyssijana. Lapsen hyvinvoinnin kannalta ja hyvälle elämälle lapsen oman kokemuksen
mukaan keskeistä ovat vanhemmat. Vanhemman taholta lapseen kohdistuva erilainen kaltoinkohtelu
on tämän takia lapselle erityisen musertavaa ja haitallista. Lasten kaltoinkohtelua on kuitenkin aina
ollut ja siihen on puututtu niin yksilö- kuin lainsäädäntötasolla monin tavoin eri aikakausina.
Tutkimuskohteeksi lasten kokema väkivalta on tullut vasta varsin myöhään.
Omassa tutkimuksessani tutkin lapsia, joiden kotona on ollut vanhempien välistä ja/tai lapseen
itseensä kohdistunutta väkivaltaa. Väkivaltainen henkilö perheessä on lapsen isä, äiti tai heihin
verrattavissa oleva lapselle läheinen henkilö. Olen kiinnostunut siitä, millaista väkivaltaa lapsi on
kokenut ja millaisia tunteita se on herättänyt. Päätutkimuskysymykseni on, mitkä ovat ne tekijät, joista
lapsi kokee hyötyneensä väkivallasta selviytymisessä lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä.
Tutkimuksessani olen kiinnostunut myös siitä, millaisia keinoja suomalaisella auttamisjärjestelmällä
on tarjota lapselle ja hänen perheelleen ja miten lapset kokevat saamansa avun. Lisäksi tutkin miten
väkivalta on tullut kunkin lapsen kohdalla esille ja mitä tämän jälkeen on tapahtunut; millaista apua
lapsi ja perhe ovat saaneet, miten lasta itseään on kuultu ja miten nämä asiat tulevat esille sekä lapsen
kertomana, että lapsen kanssa työskennelleiden toimijoiden, lähinnä turvakodin työntekijöiden, lasta ja
perhettä koskevissa dokumenteissa.
Keskeisiä käsitteitä tutkimuksessani ovat lapsen kokema väkivalta (fyysinen, henkinen, seksuaalinen,
hoidon laiminlyönti, jne.), väkivallan seuraukset lapselle, väkivallasta selviytyminen, lapsen oikeudet,
sekä turvakoti- ja muut väkivaltaerityiset auttamispalvelut lapselle ja perheelle.
Tutkimusmenetelmäksi olen suunnitellut avointa haastattelua ja tarkoitukseni on haastatella 9-1464
vuotiaita lapsia. Haastateltavia pyrin saamaan nykyisen työnantajani Ensi- ja turvakotien liiton
ylläpitämien turvakotien ja niiden lapsityön kautta. Haastattelujen lisäksi toivon saavani aineistoksi
turvakotityön asiakaskirjauksia lasten kokemusten taustoittamiseksi ja lisäselvityksiksi.
Kokoamani aineiston analysoin sisällönanalyysillä.
Tutkimusaiheeni on hyvin sensitiivinen ja vaatii minulta tutkijana paljon. Tavoitteeni on kuitenkin
saada haastateltua lapsia, koska koen lasten oman äänen saamisen kuuluville myös tässä asiassa
erityisen tärkeänä. Lapsen kokemaa väkivaltaa on aiemmin myös Suomessa tutkittu varsin paljon,
mutta lasten selviytymiskokemukset sekä kokemukset auttamisjärjestelmästä tarvitsevat mielestäni
lisätutkimusta.
16.35-17.00
Vankilassa olleiden miesten tekemä parisuhdeväkivalta poliisin rikostapausselosteissa
Sanna Väyrynen, YTT, professori (ma), Lapin yliopisto, [email protected]
Puheenvuoroni pohjautuu tekemäämme vaikuttavuuden arviointiin (Väyrynen, Ronkainen, Keränen,
Silen & Tyni) Mikkelin vankilassa vuodesta 2001 kehitetystä Move! –ohjelmasta. Move! –ohjelma on
väkivaltaisuuden hallintaan tähtäävä motivoivan haastattelun periaatteille perustuva interventiomalli.
Ohjelman taustalla on vankilatyössä tehty havainto parisuhdeväkivallan yleisyydestä vankien
elämässä. Parisuhteen ja lähisuhdeverkoston olemassaolo on keskeinen yhteiskunnallista
integroitumista ennustava tekijä, Move! -ohjelmaa kehitettiin siihen.
Tutkimuksessa arvioimme Move! -ohjelman vaikuttavuutta näkökulminamme väkivaltaisen toiminnan
muutos parisuhteessa ja yleisesti. Parisuhdeväkivallalla tarkoitamme raportissamme sekä puolisoon
että ex-puolisoon kohdistunutta väkivaltaa. Sisäänrakennettuna tavoitteena on tutkimuksellisen tiedon
tuottaminen vankiloissa tehtävän ohjelmatyön kehittämisen pohjaksi ja vankien yhteiskuntaan
integroimiseksi. Päätutkimusaineistona on poliisiasiantietojärjestelmän (PATJA) rikosselosteet
henkeen ja terveyteen kohdistuneista rikoksista vuosilta 1995 – 2011 Move! -ohjelmaan osallistuneista
(N72) ja heille match pair –tekniikalla konstruoidusta vertaisryhmästä (N200).
Tutkimuksessa vertailimme PATJAn rikosselosteiden kuvaamaa väkivaltaa Move! -ohjelmaan
osallistuneiden ja siihen osallistumattomien välillä. Määrällisen analyysin lisäksi teimme laadullisen
analyysin niiden Move! -ohjelman läpikäyneiden osalta, joilla esiintyy aineistossamme
parisuhdeväkivaltaa. Puheenvuorossani keskityn tutkimuksemme laadulliseen osioon. Tarkastelen
rikostapausselosteiden perusteella parisuhdeväkivaltaa Move! –ohjelmaan osallistuneiden vankien
elämässä (N35). Kiinnostuksen kohteina ovat yleisellä tasolla parisuhdeväkivallan tekotyypit, tekojen
kohteet, väkivallan laatu, motiivi, tekotapa ja paikka. Laadullisen analyysin yksi merkittävä tavoite on
tehdä näkyväksi piilossa olevan ja usein myös rangaistusta vaille jäävän parisuhdeväkivallan sisältöjä.
Näkökulmani parisuhdeväkivaltaan on institutionaalinen eli katson parisuhdeväkivaltaa poliisin silmin
rikostapausselosteita analysoimalla.
Tekemässämme laadullisessa analyysissa jäsensimme parisuhdeväkivallan kolmeen luokkaan: 1)
impulsiiviset teot, 2) päihteiden käyttöön ja rikolliseen elämäntyyliin liittyvät teot sekä 3)
65
parisuhteeseen liittyvät teot. Impulsiiviset väkivallanteot ovat usein puolisoon kohdistuvina
kertaluontoisia. Silloin, kun ne kohdistuvat puolisoon, ex-puolisoon tai tyttöystävään, ne ovat raakoja,
impulsiivisia ja motiiviltaan avoimia. Väkivaltaisuutta voi esiintyä niiden jälkeenkin, mutta teot
kohdistuvat usein muihin kuin puolisoon tai naisystävään. Päihteiden käyttöön ja rikolliseen
elämäntyyliin liittyvät teot ovat osa elämäntyyliä ja siihen liittyviä toimintakäytäntöjä sekä
käyttäytymismalleja. Uhrit voivat olla sekä miehiä että naisia ja tekijällä voi olla rikoskumppaneita,
tekijä on usein myös itse uhrina. Väkivallan teot voivat vaihdella laidasta laitaan, erittäin raaoista
alamaailman välien selvittelyistä päihdesekoiluihin. Parisuhteeseen liittyvissä väkivallanteoissa uhrina
on toistuvasti puoliso, ex-puoliso tai naisystävä. Väkivallan teot vaihtelevat seksuaalisesta
väkivallasta, raakoihin pahoinpitelyihin ja jatkuvaan piinaamiseen.
17.00-17.25
Isi tuli! –vertaisryhmätoiminta
Mika Värränkivi, yhteisöpedagogi, Väkivaltatyön asiantuntija. Lyömätön Linja Espoossa ry
[email protected]
Tanja Haltiala, YTM, sosiaalityön pääaineopiskelija
[email protected]
Tehtävä ja tavoitteet: Isi tuli! On Lyömätön Linja Espoossa ry:n toteuttama vertaisryhmäohjelma
Helsingin Ensikoti ry:n yksiköiden sekä Helsingin Diakonissalaitoksen perheen yhdistetyn hoidon
yksikön (PYY) miesasiakkaille.
Isi tuli! – ryhmätoiminnan tavoitteena on edistää vastuullista isyyttä ja kumppanuutta. Tavoitteet on
laadittu asiakkaiden ja yhteistyötahojen tarpeista käsin:
 Tietoisuuden lisääminen omasta roolista osana perhettä
 Hyvien kasvatukseen liittyvien toimintamallien ja työkalujen jakaminen
 Oman hyvinvoinnin tukeminen
 Konkreettisen tiedon tarjoaminen lapsen kehitykseen liittyen
 Tietoisuuden lisääminen lähisuhdeväkivallasta
 Ristiriitatilanteiden väkivallattomaan käsittelemiseen tukeminen
 Vanhempien väliseen tasavertaisuuteen liittyvien asenteiden vahvistaminen
Menetelmät: Isi tuli! on kymmenen puolentoista tunnin ryhmäkertaa käsittävä, ammatillisesti ohjattu
vertaistukiryhmä. Kullakin ryhmäkerralla on asiakkaiden ja ohjaajien yhdessä valitsema teema.
Teeman käsittely aloitetaan yleensä kirjoitus-, pohdinta- tms. tehtävällä, jonka tarkoituksena on avata
yhteinen keskustelu.
Tekeillä oleva tutkimus: Isi tuli! vertaisryhmän toiminnasta on tekeillä pro gradu -tutkielma Turun
yliopiston sosiaalitieteiden laitokselle. Tutkimustyö aloitettiin syksyllä 2014 ja se jatkuu aina vuoteen
2016 asti. Kyseessä on etnografinen tutkimus, jota toteutetaan erilaisilla laadullisilla menetelmillä,
kuten ryhmäkokoontumisten havainnoinnilla ja yksilökohtaisilla haastatteluilla. Haastateltavien kanssa
työstetään myös sosiaalityön työkäytäntöjä: verkostokarttaa ja aikajanaa.
66
11. Lastensuojelu ja eriarvoisuus
Työryhmäkoordinaattori:
Yliopisto-opettaja Anne-Mari Jaakola, Sosiaalitieteiden laitos, Turun yliopisto
[email protected]
Työryhmä kytkeytyy päivien teemaan kohdistuen eriarvoisuuteen lastensuojelun kontekstissa.
Työryhmässä kiinnostuksen kohteena ovat kysymys siitä, miten lastensuojelun tutkimus käsittelee
eriarvoisuuteen liittyviä tutkimusaiheita. Lastensuojelun tarkoituksena on luoda edellytyksiä
lapsuuden hyvinvointiin niiden lasten kohdalla, joiden asema on kaikkien heikoin. Lastensuojelu
toteuttaa lasten erityisen suojelun tehtävää yhteiskunnassa. Lastensuojelun tehtävänä on myös puuttua
lasten elämää eriarvoistaviin tekijöihin ja olosuhteisiin.
Työryhmään toivotaan esityksiä
ajankohtaisista lastensuojelun sosiaalityön tutkimusaiheista. Esitykset voivat olla yleisiä pohdintoja
lastensuojelun käytännön tutkimuksesta tai ne voivat linkittyä lastensuojeluun osana
sosiaalipalvelujärjestelmää. Eriarvoisuuden teemaan liittyen esitykset voivat käsitellä kysymyksiä
lastensuojelun mahdollisuuksista ennaltaehkäistä lasten eriarvoistumiskehitystä tai kysymyksiä siitä,
miten ja mistä syystä lastensuojelu onnistuu tai epäonnistuu suojelun tehtävässään. Esitykset voivat
olla teoreettisia, empiirisiä tai tutkimusmetodologisesti painottuneita.
Työryhmän abstraktit
Torstai 12.2.
Förlorad värdighet – En studie av mödrars upplevelser av barnets omhändertagande
Heidi Jansson, Magister i samhällsvetenskaper, Jyväskylä universitet/Karleby universitetscenter
Chydenius
[email protected]
Pro gradu-avhandlingen undersöker biologiska mödrars upplevelser av deras barns omhändertagande.
Undersökningen är materialbaserad och utgår ifrån fem mödrars berättelser om deras barns
omhändertagande. Undersökningens syfte är att, utifrån mödrarnas upplevelser, granska moderns
ställning i hjälpsystemet när barnet är omhändertaget. Det empiriska materialet samlades in genom
djupintervjuer. Materialet analyserades med hjälp av kvalitativ materialbaserad innehållsanalys och
narrativ analys.
Undersökningen utgör ett bidrag till sådan forskning inom det sociala arbetet som undersöker
erfarenhetsbaserad kunskap. Undersökningen har en narrativ forskningsansats och ett
socialkonstruktionistiskt perspektiv på kunskapsskapande och berättelser. Undersökningens är
förankrad i kritisk teori i socialt arbete.
67
Mödrarna hade upplevt många brister i anslutning till barnets omhändertagande. De hade blivit dåligt
bemötta och behandlade av professionella inom det sociala arbetet. Mödrarna upplevde att de hade
blivit skuldbelagda och stämplade som dåliga mödrar. Deras moderskap hade blivit nedvärderat och
begränsat. Mödrarna fick lite utomstående stöd efter omhändertagandet. Mödrarna önskade ett
respektfullt och likvärdigt bemötande i det sociala arbetet. De önskade att man skulle värdera deras
åsikter, och de efterlyste ett helhetsperspektiv i det sociala arbetet. Undersökningens viktigaste
analysresultat är att modern till det omhändertagna barnet uppfattas som en `annan´ i det sociala
arbetet, att hennes moderskap blir marginaliserat, och att hon får en underordnad ställning i
hjälpsystemet i förhållande till professionella inom det sociala arbete och i förhållande till
fosterföräldrar. Förhållningssättet till modern och hennes underordnade ställning utgör ett hot mot
moderns delaktighet i det sociala arbetet.
Menetetty arvokkuus – Tutkimus äitien kokemuksista lastensa huostaanotosta
Heidi Jansson, YTM. Jyväskylän yliopisto/Kokkolan ylipostikeskus Chydenius
[email protected]
Tutkielma on kohdistettu lastensuojelussa tehtävään sosiaalityöhön. Tutkimus keskittyy biologisten
äitien kokemuksiin lastensa huostaanotoista. Tutkimus on aineistolähtöinen ja rakentuu viiden äidin
kertomuksesta lapsensa huostaanotosta. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella äidin asemaa
auttamisjärjestelmässä, kun lapsi on huostaan otettu, äitien kokemuksista käsin. Empiirisen aineiston
hankinnassa on käytetty syvähaastattelua. Aineiston analyysissa on otettu avuksi sekä kvalitatiivista
aineistolähtöistä sisällönanalyysiä että narratiivista analyysiä.
Tutkielman tutkimusote on narratiivinen ja tutkimuksen käsitys tiedontuotannosta ja kertomuksista
perustuvat sosiaaliseen konstruktionismiin. Tutkimus kiinnittyy kriittisen sosiaalityön teoriaan ja
kokemustiedon tutkimukseen sosiaalityössä. Analyysitulokset osoittavat että äidit olivat kokeneet
monia epäkohtia liittyen lapsensa huostaanottoon. Äidit kokivat että heitä syyllistettiin ja että heidät
leimattiin huonoiksi äideiksi. Heidän äitiyttään oli aliarvostettu ja rajoitettu. Huostaanoton astuttua
voimaan äidit saivat vain vähän ulkopuolista tukea. Äidit toivoivat kunnioittavaa ja tasavertaista
kohtelua sosiaalityössä.. He toivoivat että heidän mielipiteitään arvostettaisiin, ja he peräänkuuluttivat
kokonaisvaltaista näkökulmaa sosiaalityöhön. Tutkimuksen keskeiset analyysitulokset osoittavat että
huostaanotetun lapsen äiti nähdään `toisena´ sosiaalityössä, hänen äitiyttään marginalisoituu ja hän saa
toisarvoisen aseman auttamisjärjestelmässä suhteessa työntekijöihin sosiaalityössä ja sijaisvanhempiin.
Suhtautuminen äiteihin `toisina´ sosiaalityössä ja heidän toisarvoinen asemansa auttamisjärjestelmässä
uhkaavat äitien osallisuutta sosiaalityössä.
68
Miksei köyhyys ole syy lastensuojeluasiakkuuteen?
Suvi Krok, YTT, Yliopistonlehtori. Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto
[email protected]
Historiassa köyhyys on ollut suurin syy joutua sosiaalihuollon asiakkaaksi. Erityisesti lastentarkastajan
valvontaan joutuivat kansalaissodan jälkeen köyhäinavunpiiriin joutuneet punaorvot, mikä tarkoitti,
että vanhempien poliittinen suuntautuneisuus aiheutti lisääntyneen lastensuojelun tarpeen. Toinen syy
joutua lastensuojelun tarpeeseen oli äidin siveettömyys. Tänä päivänä ei katsota lapsen joutuvat
erityisen suojelun kohteeksi vanhempien poliittisen suuntautuneisuuden tai siviilisäädyn tai
köyhyyden takia. Esitelmäni tarkoituksena on kuitenkin herättää pohtimaan ja keskustelemaan siitä
että, jos lastensuojelu ei huolehdi köyhistä lapsista, niin kuka sitten huolehtii? Ajankohtaiseksi tämä
kysymys muodostuu erityisesti, kun toimeentulotuen myöntäminen siirtyy sosiaalitoimistoilta
kansaneläkelaitoksen huolehdittavaksi.
Haastattelin vuosina 2002 ja 2006 köyhiä yksinhuoltajaäitejä. Huomioni kiinnittyi siihen, että oli
perheitä, jossa lapset ja äiti saivat paljon psyykkistä tukea: perhe esimerkiksi kävi perheneuvolassa,
vanhimmalle lapselle maksettiin hevosterapia, nuorin lapsi sai erityistukea oppimisvaikeuksiin,
alueella oli lähiötupa ja siellä lapsi-äiti kerho, jossa perhe kävi. Äidin ongelma oli kuitenkin se, miten
saa rahat riittämään niin, että perhe saa ruokaa koko kuukauden ja miten selittää tyttärelleen, että hän
ei saa kännykkää eikä heillä ole kotona tietokonetta, jonka avulla voi tehdä kotiläksyjä. Köyhyyden
vähätteleminen sosiaalityössä näyttäytyy oudolta, kun tiedetään, että vanhempien pitkittynyt köyhyys
alentaa heidän jaksamistaan kantaa vanhemman vastuuta ja että perheen köyhyys tuottaa lapsille
rakenteellista epätasa-arvoisuutta ja mahdollisuuksien puuttumista.
69
Perhesuhteet ja toimeentulo lastensuojelun avohuollon asiakasperheissä. Yhden vuoden aikana
lastensuojelun asiakkaiksi tulleiden lasten kolmen vuoden seuranta
Pirjo Pölkki, professori, PsT. Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitos
[email protected]
Riitta Vornanen, professori, YTT. Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitos
[email protected]
Lastensuojelutyön avulla pyritään turvaamaan lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön,
tasapainoiseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Työn keskiössä on vanhemmuuden tukeminen.
Perheen köyhyys, kahden biologisen vanhemman perhemuodosta eroava perherakenne ja vanhempien
terveysongelmat ovat rekisteritutkimusten mukaan yhteydessä viimesijaisiin lastensuojelutoimiin. On
tärkeää tutkia myös progressiivisella pitkittäisotteella lastensuojelun asiakasperheille työn
alkuvaiheessa avohuollossa annettavan tuen kohdennusta, työprosesseja ja vaikutuksia lasten
asiakkuusasemaan ja hyvinvointiin sekä näihin yhteydessä olevia tekijöitä.
Lastensuojelun
vaikutusten ja vaikuttavuuden tutkimusta on Suomessa tehty vähän, mikä johtuu osin kyseisen
tutkimuksen monista karikoista ja seurantamittareiden puutteesta. Sosiaalitoimen asiakirjat ovat
rajoituksistaan huolimatta tärkeä asiakkaita ja palvelua koskeva laadullisen ja määrällisenkin tiedon
lähde. Suomen Akatemian projektiin Lastensuojelun tarve, prosessit ja vaikuttavuus kuuluvassa
osahankkeessa, joka kohdistui avohuollon lastensuojelutyöhön, tutkittiin keskisuuren kaupungin yhden
vuoden uuden asiakaskunnan demografisia ominaisuuksia ja lastensuojelun asiakkuuden perusteluja ja
seurattiin lasten asiakkuusaseman sekä joitakin lapsen ja perheen hyvinvoinnin ulottuvuuksien
muutoksia kolmen vuoden ajan. Tietolähteinä olivat lastensuojelun ja perhetyön
Efficaasiakastietojärjestelmään sekä toimeentulotukirekisteriin tallennetut tiedot 1.7.2009 - 30.6.2013. Analyysimenetelmänä käytettiin etnografista sisällönanalyysiä, jossa yhdistyy laadullinen ja määrällinen
ote. Tulosanalyysi on vielä kesken, mutta joitakin asiakaskuntaa koskevia tuloksia voidaan esittää.
Yhden vuoden aikana lastensuojelun tarpeen arvioinnin jälkeen uusiksi asiakkaiksi jäi 313 lasta.
Heistä alle 3-vuotiaita oli 18 %, 4 - 6 -vuotiaita 17 %, 7 - 12 -vuotiaita 31 % ja 13 -17 -vuotiaita 34
%. Avohuollon asiakkuus kesti yli kaksi vuotta yli 70 %:lla lapsista. Lasten kasvuoloissa oli paljon
epävakautta turvattomuutta sekä ennen asiakkuutta että asiakkuuden aikana. Työn alkaessa perheistä
40 % oli yhden aikuisen perheitä. Lähes puolet lapsista oli kokenut ennen asiakkuutta tai sen aikana
aikuisiin liittyviä perherakenteen muutoksia. Mainintoja perheväkivallasta ja/tai vakavista
perhekriisitilanteista oli 45 lapsen asiakirjoissa. Vanhempien uupumus oli mainittu avohuollon
tukitoimien yhtenä perusteluna suurimmassa osassa asiakirjoja mielenterveys- ja päihdeongelmien
sekä muiden vaikeuksien ohella. Yli 60 % perheistä sai asiakkuuden alusta lähtien toimeentulonsa
erilaisten tukien avulla. Osa perheistä oli velkaantuneita eikä taloudellinen ahdinko helpottunut
ratkaisevasti asiakkuuden aikana. Suurin osa aikuistuneista asiakasnuorista sai toimeentulotukea
lyhyemmän tai pitemmän ajan. Yksi tai useampia kiireellisiä sijoituksia ja/tai avohuollonsijoituksia oli
75 lapsella ja heistä 16 päätyi huostaanottoon palaamatta seuranta-aikana takaisin perheeseensä.
Tutkimuksessa tehdyt havainnot antavat aihetta vakaviin kysymyksiin lastensuojelun avohuollon työn
ajoituksesta, työmuodoista, kohdentamisesta ja vaikuttavuudesta.
70
Perjantai 13.2.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden käsityksiä työssä tarvittavasta asiantuntijuudesta ja
asiantuntijuuteen vaikuttavista tekijöistä
Ilkka Uusitalo, Kasvatustieteen lisensiaatti, erityisasiantuntija, kouluttaja. Turun ammattikorkeakoulu
[email protected]
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden käsityksiä työssä tarvittavasta
asiantuntijuudesta, asiantuntijaksi kehittymisestä sekä työssä oppimisen ja sosiaalityön koulutuksen
merkitystä työlle ja asiantuntijuudelle. Tutkimus on modernia asiantuntijuustutkimusta, jossa
tarkastellaan, missä määrin kokemuksellinen tietämys ja toisaalta teoreettinen tietämys kehittävät ja
vahvistavat sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta. Sosiaalityössä yleinen huoli on ollut tarve luoda
teoriaa, joka on relevanttia käytännön työlle. Jotta työ kehittyisi, on tärkeää, että lastensuojelun
sosiaalityötä tarkastellaan myös useamman tieteen näkökulmasta ja sosiaalityöntekijöiden itsensä
kertomana. Oma kiinnostukseni aihetta kohtaan johtuu siitä, että olen taustaltani sosiaalialan opettaja,
työnohjaaja ja tunnen siten sosiaalialan työtä ja ammatteja. Olen myös kirjoittanut ja tutkinut
aikaisemmin työssä oppimista oppikirjassa ja lisensiaattitutkimuksessa.
Tutkimusmenetelminä tässä tutkimuksessa käytetään 1. lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden
asiakastyön tilannekertomuksia, 2. sosiaalityöntekijöiden haastatteluja ja 3. sosiaalityöntekijöiden
esimiesten haastatteluja, joiden tarkoituksena on täydentää primaariaineistojen tulkintaa.
Tutkimus antaa kuvailevaa tietoa lastensuojelun käytännön sosiaalityöstä ja siinä tarvittavasta
osaamisesta ja asiantuntijuudesta. Kertomusaineiston analyysi kuvailee työssä oppimista haastavissa
ja itselle merkityksellisissä tilanteissa. Haastatteluaineisto tuo esille tutkimukseen osallistuneiden
sosiaalityöntekijöiden käsityksiä työssä tarvittavasta asiantuntijuudesta. Aineiston ryhmittely,
tiivistäminen ja tyypittely kuvailee, millaisia asiantuntijuusprofiileja lastensuojelun sosiaalityössä on
löydettävissä ja mitä työstä ja koulutuksesta opitaan. Tutkimus tuottaa tietoa myös siitä, missä määrin
kokemus vahvistaa asiantuntijuutta ja missä määrin teoriatiedon ja tutkimustiedon soveltaminen ohjaa
lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työsuorituksia, ratkaisuja ja päätöksentekoa ja miksi näin ei
useinkaan tapahdu. Tutkimus kuvaa myös välillisesti lastensuojelun sosiaalityön todellisuutta.
Avainsanat: Lastensuojelun sosiaalityön asiantuntijuus, työssä oppiminen, asiantuntijaprofiili,
haasteellinen asiakastilanne
Mitä eriarvoisuus voi olla lasta koskevassa tilannearvioinnissa?
Anne-Mari Jaakola, VTM, tohtoriopiskelija (sosiaalityö) Yliopisto-opettaja
Turun yliopisto/Itä-Suomen yliopisto
[email protected]
Lastensuojelulain henki on vahvasti lapsilähtöinen. Lapsen ihmisarvo ja lapsen etu ovat
lastensuojelulain johtavat periaatteet. Laki antaa sosiaalityöntekijöille mahdollisuuden huomioida lapsi
71
lastensuojelun sosiaalityön työprosessissa niin, että lapsen oikeudet osallisuuteen, suojeluun ja
voimavaroihin toteutuvat. Lapsilähtöisen työskentelyn tavoitteena on lapsen huomioiva, vaikuttavampi
ja tehokkaampi lastensuojelutyö. Lapsilähtöisyyden toteutumisessa keskeisessä asemassa on tapa, jolla
lapsen tilannetta arvioidaan. Arviointityöskentelyn tulisi olla fokusoitua, jäsentynyttä ja
rakenteellisesti vahvaa koko lastensuojelun asiakkuusprosessin ajan. Sosiaalityöntekijöiden
asiantuntijuuden tulisi ohjata ja määrittää arviointia niin, että lapsi ja hänen tilanteensa ovat
työskentelyn keskiössä. Esityksessäni käsittelen edellä mainittuja lapsilähtöisen lastensuojelun
lähtökohtia väitöstutkimukseni aineiston kautta.
Väitöstutkimukseni käsittelee lapsen tilannetta koskevaa arviointia lastensuojelun sosiaalityössä.
Tutkimukseni on osatutkimus Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa Lastensuojelun
tarve, prosessit ja vaikuttavuus. Tutkimusaineiston muodostaa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiltä
vuonna 2010 kerätty kyselyaineisto (n=508). Tutkimuksen tulokset antavat viitteitä siitä, että
lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden tilannearvioinnin lähestymistapa on lapsi- ja perhelähtöinen.
Tämä tutkimustulos vastaa uuden lastensuojelulain tavoitetta vahvistaa lapsilähtöistä näkökulmaa
lastensuojelun sosiaalityössä. Tutkimuksen tulokset osoittavat myös sosiaalityöntekijöiden luottavan
kykyynsä kohdata lapsi. He kokevat omaavansa riittävästi osaamista ja ammattitaitoa
työskennellessään lapsen kanssa. Vaikka väitöstutkimukseni aineisto osoittaa hyviä tuloksia
lapsilähtöisen arvioinnin toteutumisen puolesta, pohdin esityksessäni, mitä lasta eriarvoistavia tekijöitä
tilannearviointiin voi mahdollisesti liittyä tutkimusaineistoni valossa, ja kuinka nämä tekijät voisivat
olla selitettävissä.
Päätöksenteko kiireellisissä sijoituksissa lastensuojelussa
Tuuli Lamponen,
YTM, tohtorikoulutettava
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto
[email protected]
Väitöskirjatutkimukseni, Päätöksenteko kiireellisissä sijoituksissa lastensuojelussa, tarkastelee
sosiaalityöntekijän päätöksentekoa, kun lastensuojelun asiakkaana oleva lapsi sijoitetaan kiireellisesti.
Kiireellinen sijoitus on lastensuojelujärjestelmän viimesijaisia toimenpiteitä ja paikantuu interventiona
avohuollon sijoituksen ja huostaanoton välimaastoon. Lastensuojelulain (LSL 88/2010, 38§)
määritelmän mukaan kiireelliseen sijoitukseen voidaan ryhtyä, jos lapsi on välittömässä vaarassa tai
muutoin kiireellisen sijoituksen ja sijaishuollon tarpeessa. Päätöksen lapsen kiireellisestä sijoituksesta
tekee ensisijaisesti lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä. Lastensuojelun vaativia päätöksiä
tehdään emotionaalisesti haastavissa tilanteissa, joissa on pystyttävä ottamaan huomioon laajasti
erilaisia vaikuttavia tekijöitä ja analysoitava niitä eri tasoilla, yksilötasolta perheen ja yhteisön tasoille.
Sosiaalityöntekijän on tehtävä päätös saatavilla olevaa tietoa ja harkintaa käyttäen, lapsen turvallisuus
ja hyvinvointi taaten, tilannetta uhkaavien erilaisten riskien ollessa läsnä. Päätöksenteko vaatii
tilannearviota, vaihtoehtojen analyysia ja seurauksien ennakointi. Kiireellisen sijoituksen
päätöksenteolla tavoitellaan lapsen kannalta parempaa tilannetta. (O`Sullivan 2011, Munro 2002.)
Väitöskirjatutkimuksessani tutkin sitä, miten päätöksenteko rakentuu prosessina, miten ja milloin
kiireellisen sijoituksen päätöksentekoon ryhdytään, millaiseen ja kenen tietoon se kiinnittyy ja miten
tietoa käytetään apuna kiireellisestä sijoituksesta päätettäessä. Tarkastelen päätöksenteon prosessissa
72
tapahtuvaa vuorovaikutusta, ketkä osallistuvat päätöksentekoon ja miten toimijoiden välinen
päätökseen tähtäävä interaktio rakentuu. Toiseksi tutkin päätöksenteon seurauksia kiireellisen
sijoituksen jälkeen. Katson asetettua tutkimuskysymystä institutionaalisesta näkökulmasta käsin:
näkökulma on sosiaalityöntekijän päätöksenteossa. Tarkastelen esityksessäni tilastotietoihin
perustuvaa alustavaa analyysia kiireellisen sijoituksen ilmiöstä, tutkimukseni metodologisia ja
teoreettisia sitoumuksia ja niiden mahdollisuutta tavoittaa kiireellisen sijoituksen päätöksentekoon
liittyviä kysymyksiä sekä käynnistyvään aineistonkeruuseen liittyviä tutkimuseettisiä haasteita.
Lähteet:
O`Sullivan, Terence (2011) Decision making in social work. Secind edition. New York: Palgarve
Macmillian.
Munro, Eileen (2002) Effective Child Protection. London: Sage.
73
Sydämestä syntynyt - tarinoita sukulaissijaisvanhemmuudesta
Kaisa Vuolukka, YTM, lisensiaattiopiskelija. Oulun kaupunki/perhehoito
[email protected]
Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, millaisia kokemuksia sukulaissijaisvanhemmat kertovat
sijaisvanhemmuudesta. Tutkimuksen tavoitteena on tehdä näkyväksi, millaisia vahvuuksia ja haasteita
sukulaissijaisvanhemmuuteen liittyy, millaisiin lapsen tarpeisiin sukulaissijaisvanhemmat vastaavat ja
millaisen kontekstin sukulaisuus lapsen sijaishuollossa luo. Tutkimukseni aineisto koostuu kymmenen
sukulaissijaisvanhemman avoimesta haastattelusta. Narratiivisessa tutkimuksessa haastattelun
avoimuus auttaa haastateltavaa oman tarinansa kertomisessa. Aineisto on analysoitu narratiivista
analysointitapaa hyödyntäen. Narratiivisessa analyysissä painopiste on uuden tarinan tuottaminen
kertomusten perusteella. Narratiivinen analyysi ei luokittele aineistoa vaan luo aineiston perusteella
uuden tarinan, jossa aineiston kannalta keskeisiä teemoja.
Tutkimuksessani rakentuu sukulaissijaisvanhemmuuden tarina. Erityisen kiinnostunut olen
kuulemaan, miten sukulaisuus esiintyy tarinoissa. Ontologiani perustuu fenomenologiseen
ihmiskäsitykseen, joka auttaa ymmärtämään toisten ihmisten kokemuksia. Esiymmärrykseni ilmiöön
on syntynyt perhehoidon sosiaalityöntekijänä, jossa olen kohdannut sukulaissijaisvanhempia.
Sukulaissijaisvanhempien tarinoissa korostuu kaksi vahvaa tarinaa, joista toinen keskittyy lapsen
kokemuksiin ennen ja jälkeen sijoituksen. Lisäksi korostuu yhteydenpito lapsen vanhempiin joko
lapsen kannalta myönteisesti suhtautuen, mutta lähes yhtä vahvana nousee esille
sukulaissijaisvanhemman kielteinen ja ristiriitainen suhtautuminen lapsen vanhempiin ja toiseen
sukuun. Sukulaissijaisvanhemmat pohtivat myös, millaisia arjen muutoksia lapsen sijoitus on tuonut ja
määrittyykö lapsen ja sukulaissijaisvanhemman suhde erilaiseksi lapsen huostaanoton jälkeen.
Lastensuojelulaki velvoittaa sosiaalityöntekijöitä kartoittamaan lapsen läheisen mahdollisuuden
huolehtia lapsesta. Perhehoitajalaki määrittelee perhehoidon ensisijaisuuden. Sijoitus sukulaiselle ei
kuitenkaan aina edistä lapsen yhteydenpito vanhempiin. Sukulaisten välillä voi olla myös jännitteitä,
jotka eivät edistä lapsen hyvinvointia. Toisaalta sukulaissijoituksen kiistatta liittyy myös lapsen
hyvinvointia lisääviä tekijöitä muun muassa kiintymykseen, identiteetin kehitykseen ja sijoituksen
pysyvyyteen liittyviä asioita. Sukulaissijaisvanhemmuutta on tutkittu Suomessa vähän. Tarvitaan
lisätutkimusta muun muassa ylisukupolvisuudesta ja pitkittäistutkimusta sukulaiselle sijoitetun lapsen
selviämisestä aikuisuudessa.
74
12. Köyhyys ja sosiaalinen syrjäytyminen
Työryhmäkoordinaattorit:
Projektitutkija Lauri Mäkinen, Turun yliopisto, [email protected]
Professori Veli-Matti Ritakallio, Turun yliopisto, [email protected]
Köyhyys on merkittävä yhteiskunnallinen ongelma sillä tällä hetkellä 120 miljoonaa eurooppalaista
elää köyhyysuhan alla. Suomessa taas on arvioitu olevan 50 000 syrjäytynyttä nuorta, joilla ei ole
opiskelu- tai työpaikkaa eikä peruskoulun jälkeistä koulutusta. Kasautuvasta ja pitkittyneestä huonoosaisuudesta kärsii arviolta 100 000 suomalaista. Köyhyyden seuraukset voivat olla moninaiset.
Köyhyys voi toimia syrjäyttävänä mekanismina koska rajalliset resurssit eivät mahdollista
osallistumasta elämäntapaan, jota voidaan pitää normaalina. Köyhyydellä on myös havaittu olevan
negatiivinen yhteys terveyteen.
Työryhmään toivotaan papereita joiden aiheet liittyvät köyhyyteen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen.
Esitykset voivat liittyä esimerkiksi asunnottomuuteen, vähimmäisturvan riittävyyteen, huonoosaisuuden kasautumiseen, pienituloisuuteen tai sosiaalityön mahdollisuuksiin ratkoa köyhyyden ja
syrjäytymisen ongelmia. Ryhmässä voi esittää valmiiden töiden ohella myös tutkimusten ja projektien
alustavia tuloksia. Aihetta voidaan lähestyä sekä sosiaalityön näkökulmasta että monitieteisesti.
Työryhmän abstraktit
Torstai
Klo 15.30
Asumissosiaalisen työn paikka sosiaalialan työssä
Riitta Granfelt, VTT, yliopistotutkija, Tampereen yliopisto, [email protected]
Vuoden 2014 marraskuussa Suomessa eli noin 7100 ihmistä vailla asuntoa. Jos asunnottomuus on
jatkunut yli vuoden tai toistunut viimeisen kolmen vuoden aikana, puhutaan
pitkäaikaisasunnottomuudesta. Valtaosa pitkäaikaisasunnottomista, vuoden 2014 lopussa yhteensä
noin 2400 henkilöä, elää pääkaupunkiseudulla. Pitkäaikaisasunnottomuuteen liittyy usein myös muita
sosiaalisia ongelmia, jotka vaikeuttavat asunnottomuudesta irrottautumista.
Suomessa on toteutettu ympäristöministeriön johdolla vuosien 2008–2011 ja 2012–2015 aikana
valtakunnallinen pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelma, jonka toteutuksessa kunnissa ja
järjestöissä
työskentelevillä
sosiaalialan työntekijöillä
on merkittävä
rooli. Osana
pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmaa on syntynyt käsite asumissosiaalinen työ. Käsitteen
erityisyys on siihen sisäänrakennettu asumisen ensisijaisuus, jota sosiaalinen on turvaamassa. Käsite
paikantuu niin sanottuun asunto ensin -periaatteeseen, joka on levinnyt Yhdysvalloista useisiin
75
Euroopan maihin, myös Pohjoismaihin. Asunto ensin -mallin ydin tiivistyy ajatukseen siitä, että
asumisen turvaaminen on edellytys mahdollisten muiden sosiaalisten ongelmien työstämiselle ja
asunnottomana eläneen ihmisen toipumiselle. Asunto on perusoikeus, jota ei tarvitse ansaita
elämäntavan muutoksella tai hoitoon sitoutumalla. Asunto ensin ei kuitenkaan ole asunto vain, vaan
asunnottomana eläneellä on oikeus saada paitsi pysyvä asunto myös tukea toipumiseen ja sosiaaliseen
integraatioon.
Sosiaalialan ammattilaisten tekemää asumissosiaalista työtä yhdistää työskentely sosiaalisissa
suhteissa, jotka voivat olla yksilö-, perhe-, ryhmä- tai yhteisötason suhteita, mutta myös
yhteiskuntapoliittiseen vaikuttamiseen ja palvelujärjestelmän kehittämiseen kohdistuvaa
verkostotyötä. Esityksessäni keskityn käsitteen asumissosiaalinen työ sisältöihin ja siihen, miten
sosiaalialan ammattilaiset sitä toteuttavat, erityisesti rikosseuraamusalalla. Suomessa asunto ensin mallin mukaista asumista on järjestetty sekä yhteisöllisenä asumisyksikössä että haja-asuttamisen
periaatteella, mikä tarkoittaa asumista tavallisessa asuntoyhtiössä. Kun asumissosiaalista työtä
tehdään ihmisten kodeissa, on myös paikalla iso merkitys työn eettisesti korkeatasoisessa
toteutuksessa.
Klo 16.00
Sosiaalialan rooli sosiaalisen asuntokannan asukasvalintaprosesseissa
Veera Viitanen, VTM, yliopisto-opettaja, Turun yliopisto, [email protected]
Asunnottomuuden yhteydessä puhutaan usein paljon sosiaalisista ongelmista, joita esiintyy
asunnottomien keskuudessa muuta väestöä enemmän. Tutkimuskirjallisuuden mukaan vähintään yhtä
tärkeitä asunnottomuutta selittäviä tekijöitä ovat rakenteelliset tekijät, ja niistä erityisesti sopivien ja
kohtuuhintaisten asuntojen riittävyys ja saatavuus.
Sosiaalinen asuntokanta on tärkeä keino asuntojen riittävyyden ja saatavuuden lisäämiseksi.
Sosiaalisella asuntokannalla tarkoitetaan kohtuuhintaisia, julkisen vallan rahoittamia ja sääntelemiä
asuntoja, joiden kohderyhmänä ovat henkilöt, joiden on vaikea järjestää asumistaan yksityisten
asuntomarkkinoiden piirissä. Suomessa valtaosan sosiaalisesta asuntokannasta muodostavat kuntien ja
kaupunkien vuokra-asunnot.
Esitykseni koostuu kahdesta osasta. Ensin teen katsauksen sosiaalisen asuntokannan nykytilaan ja
asukasvalinnan kriteereihin Suomessa ja muualla Euroopassa. Vaikka sosiaalinen asuntokanta on
syntynyt ilmiönä alun perin vastaamaan asunnottomien ja heikkolaatuisimmissa asunnoissa asuvien
ihmisten tarpeisiin, näiden ryhmien menestymiselle kilpailussa sosiaalisista asunnoista 2000-luvulla
on monia esteitä. Toiseksi esittelen työn alla olevan artikkelini tuloksia. Tarkastelen artikkelissa
sosiaalialan työntekijöiden roolia sosiaalisen asuntokannan asukasvalintaprosesseissa. Tutkimuksen
metodologinen lähtökohta on sosiaalinen konstruktionismi, ja sen sisällä tarkemmin kriittinen
diskurssianalyysi. Aineisto koostuu nuorten asunnottomien kanssa työskentelevien työntekijöiden
haastatteluista.
Alustavien tulosten mukaan sosiaalialan työntekijöiden tuki nuorten asunnon saamiselle voidaan jakaa
neljään toiminnan muotoon: 1) neuvonta ja ohjaus asunnon hakemisessa, 2) tuki asunnon hakemiseen
kuuluvista toimenpiteistä suoriutumisessa, 3) työntekijän suora yhteydenotto asunnon tarjoajaan ja 4)
76
työntekijä sitoumus tukea nuoren itsenäistä asumista. Nämä tuen muodot asunnon saamisessa
vaikuttavat sosiaalisen asuntokannan asukasvalintaan neljällä konkreettisella ja merkittävällä tavalla,
joista puhutaan sosiaali- ja asuntosektoreilla yllättävän vähän suhteessa vaikutusten merkittävyyteen.
Sosiaalialan työ vaikuttaa 1) siihen, millaisten tietojen perusteella asunnon tarjoaja tekee
asukasvalinnan päätöksen, 2) nuoren esteellisyyteen sosiaalisen asuntokannan saamiselle, 3)
hakemuksen käsittelyn nopeuteen ja 4) rakenteellisesti valtakunnallisiin ja alueellisiin asukasvalinnan
kriteereihin. Peräänkuulutan esityksessäni selkeytystä sekä sosiaalisen asuntokannan asukasvalinnan
kriteereihin että sosiaalialan työn ja asukasvalinnan prosessien väliseen suhteeseen. Näillä on tärkeä
merkitys ajankohtaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa sekä asunnottomuuden syistä että sen
ratkaisemisen mahdollisuuksista.
Klo 17.00
Toimeentulo-ongelmat mielenterveyspotilaiden perheiden kokemana
Virva Karttunen, YTM, jatko-opiskelija, Tampereen yliopisto, [email protected]
Köyhyys vaikuttaa lapsiperheiden arkeen hyvin monella tavalla. Rahojen riittämättömyys voi
vaikuttaa vanhempien psyykkiseen hyvinvointiin ja välittyy tätä kautta perheilmapiiriin ja lasten
arkeen.
Tutkimusten mukaan lapset ovat hyvin tietoisia perheen elämässä tapahtuneiden muutosten yhteydestä
köyhyyteen. Lapsi voi alkaa ottaa vastuuta perheen taloudellisesta tilanteesta esimerkiksi etsimällä
ratkaisuja perheen rahahuoliin. Lapset voivat myös tuntea syyllisyyttä pyytäessään vanhemmiltaan
asioita, joita tarvitsevat. Vanhemmat puolestaan tinkivät omista menoistaan turvatakseen lasten
välttämättömät menot.
Mielenterveyden häiriöt voivat aiheuttaa taloudellista syrjäytymistä ja sen lisäksi ne voivat syrjäyttää
ihmisen myös palvelujärjestelmästä ja hänelle lain mukaan kuuluvista oikeuksista. Taloudellisten ja
psyykkisten vaikeuksien lisääntyessä korostuu sosiaalisen tuen merkitys ongelmien lievittäjänä.
Mahdollisuus saada sosiaalista tukea vaihtelee sen mukaan, mitkä henkilön kyvyt avun hakemiseen ja
kuinka toimiva hänen sosiaalinen verkostonsa on. Tutkimusten mukaan sosiaaliturvan ja - palvelujen
osuudella näyttäisi olevan oleellinen osuus perheen pärjäämisessä, etenkin kun perheessä on sekä
sairautta että toimeentulo-ongelmia. Myös mahdollisuus henkilökohtaiseen tapaamiseen
sosiaalityöntekijän kanssa on nähty merkittävänä tuen muotona.
Käytän tutkimuksessani käsitteitä köyhyys, pienituloisuus ja toimeentulo-ongelmat. Tutkimukseni on
vasta alkuvaiheessa ja tutkimussuunnitelma on vielä tekeillä. Tässä vaiheessa tutkimuskysymyksinä
ovat:
-
Mitä ja miten mielenterveyspotilaiden perheissä vanhemmat kertovat toimeentulo-ongelmiin
liittyvistä kokemuksistaan?
Miten vanhemmat tuottavat lapsinäkökulmaa puhuessaan perheen toimeentulo-ongelmista?
Tutkimukseni alussa kartoitan aiempien tutkimusten valossa, millainen vaikutus sairastumisella ja
mielenterveyden häiriöllä on köyhyyteen ja perhe-elämään sekä käyn läpi köyhyystutkimukseen
liittyvää tutkimuskirjallisuutta perehtyen erityisesti lapsiperheköyhyyteen. Mielenterveyden ja
köyhyyden yhteys näyttäisi olevan sekä suoraviivainen että monimutkainen. Köyhyys voi olla
77
riskitekijä mielenterveyden häiriön synnylle. Toisaalta pitkittynyt, vakava mielenterveyden häiriö voi
monien vaiheiden jälkeen johtaa köyhyyteen.
Tutkimuksen empiirisessä vaiheessa selvitän vanhempien tuottamien kuvausten avulla köyhyyden
kokemusta mielenterveyden häiriön kanssa kamppailevissa perheissä. Aineiston jäsentelyssä olen
suunnitellut käyttäväni kategoria-analyysin ideaa.
Klo 17.00
Palvelukodissa asuminen, marginaalisuus ja köyhyys nuoren kokemana
Elma Tainio, YTM, jatko-opiskelija, Jyväskylän yliopisto, [email protected]
Tutkimukseni kohteena ovat tehostetussa palveluasumisessa asuvat nuoret mielenterveyskuntoutujat.
Tavoitteenani on kuvata ja ymmärtää niitä merkityksellisiä kokemuksia, joita nuorilla on
asumisestaan,
köyhyydestään
ja
marginaalisuudestaan.
Aineistolähtöisen
tutkimukseni
tutkimuskysymykset ovat, miten nuoret kokevat palvelukodissa asumisen, marginaalisuuden ja
köyhyyden omassa elämäntodellisuudessaan. Tarkoituksena on ensinnäkin ymmärtää, miten nuoret
kokevat asumisensa palvelukodissa ja mitä merkityksiä he antavat asumiselleen. Toiseksi
tarkoituksena on ymmärtää, mitä köyhyys ja marginaalisuus merkitsevät nuorelle tässä
elämäntilanteessa. On tärkeää ymmärtää nuorten kokemuksilleen antamia merkityksiä, koska vain
siten voimme kehittää heille suunnattuja palveluja.
Tutkimukseni aineisto koostuu kymmenen nuoren haastatteluista. Haastateltaviksi ovat valikoituneet
vaikeaa mielenterveydenhäiriötä sairastavat nuoret. Vaikka vaikeaa mielenterveyden häiriötä
sairastavia on yhteiskunnassa lukumääräisesti vähemmän kuin vaikkapa masentuneita, heidän
asioidensa hoitaminen ilmentää paremmin yhteiskunnallista ilmapiiriä ja heidän taloudellinen
tilanteensa kuvastaa sosiaaliturvajärjestelmän tilaa ja aikakauden ilmapiiriä yleensä.
Haastattelut suoritin keväällä 2014. Haastatteluun osallistuneet nuoret aikuiset ovat iältään 19–32vuotiaita. Naisia haastateltavista on kuusi ja miehiä neljä. Palvelukodeissa asuvien nuorten
kokemuksista saa käytännön tietoa vain kysymällä heiltä itseltään. Siksi on luonnollista, että valitsin
laadullisen tutkimusotteen ja teemahaastattelun aineistonkeruumenetelmäksi.
Vaikeisiin mielenterveydenhäiriöihin, erityisesti psykoositasoisiin sairauksiin, kohdistuu pelkoja ja
psyykkisesti sairastuneisiin ihmisiin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti ja varautuneesti. Sosiaalisissa
suhteissa psyykkisesti sairastuneen toistuva erilaiseksi leimautuminen ja vaikeus jakaa omia
kokemuksiaan toisten ihmisten kanssa johtavat eristäytymiseen tai muiden tekona toteutuvaan
syrjäyttämiseen. Näin he kohtaavat ihmisarvoon liittyvää eriarvoisuutta. Pienituloisena he kohtaavat
myös resursseihin liittyvää eriarvoisuutta. Heidän haavoittuva asemansa näkyy osattomuutena
vallitsevasta elämäntavasta ja valinnanvapauden puuttumisena terveydenhoidossa ja muissa
palveluissa. Heidän on tyydyttävä sellaisiin palveluihin, joita saavat tai oltava ilman.
78
Perjantai
Klo 10.00
Osallistava sosiaaliturva aktivointipolitiikan innovaationa
Jouko Karjalainen, tutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, [email protected]
Viime kuukaudet on käyty vilkasta keskustelua ”osallistavan sosiaaliturvan” ympärillä ja jopa väitetty,
että sosiaaliturvamme olisi sen myötä muuttumassa vastikkeelliseksi. Väite on epähistoriallinen
pelkästään kuntouttavan työtoiminnankin näkökulmasta, saati pidemmässä sosiaali- ja
työttömyysturvan ajallisessa tarkastelussa. Kuntouttava työtoiminta oli myös sosiaalihuollon ja
sosiaalityön näkökulmasta isompi askel kuin runsas kymmen vuotta sitten ilmeisesti ajateltiin. Se
merkitsi tuolloin vielä pienen työttömien määrän siirtämistä kunnan ”työvoimapalvelujen” asiakkaiksi,
ja keskustelu sekä perustelut kiertyivätkin syrjäytymisen ehkäisyyn. Sitä voidaan nykymuodossaan
pitää 90-luvun tuotteena, vaikka käsite tuli suomalaiseen (sosiaali)poliittiseen keskusteluun jo
edellisen vuosikymmenen alussa ja juuret toki vuosisataisessa köyhyyden, avuttomuuden ja
poikkeavan käyttäytymisen hallinnassa.
Kuntouttavan työtoiminnan lain (189/2001) vastaanottoa arvioitiin varsin tuoreeltaan jo vuoden päästä
(Parpo ym.). Tuolloin tehdyssä kyselyssä vastanneista sosiaalijohtajista 68 % ja työvoimatoimistojen
johtajista 65 % oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa: ”Uuden aktivoivan
työllisyyspolitiikan myötä Suomi on siirtymässä kohti työvelvollisuusyhteiskuntaa, jossa
sosiaaliturvan saamisen ehtoja on kiristetty ja ehdollistettu.” (mt. 29). ”Aktivoivan
työllisyyspolitiikan” tai aktivointipolitiikan tausta on muun muassa OECD:n politiikkasuosituksissa,
joissa 90-luvun alussa korostettiin avoimien työmarkkinoiden ensisijaisuutta ja työvoimapalvelujen
merkitystä työvoiman tarjontaa painottavassa työvoimapolitiikassa.
Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon päätöksessä työryhmän asettamista (30.12.2013)
työryhmän tavoitteeksi määritellään työikäisen väestön osallisuuden ja työllistymisedellytyksien
edistäminen sekä kannustaminen aktiiviseen toimintaan ja syrjäytymisen ehkäisy. Osallistavassa
sosiaaliturvan avulla pyritään käsitteen kehittäneen Antti Parpon mukaan lisäämään työelämän ja
päätoimisen opiskelun ulkopuolella olevan työikäisen väestön mahdollisuuksia aktiiviseen toimintaan.
Työryhmän väliraportin ehdotuksen mukaisesti sosiaali- ja terveysministeriö käynnisti 9 pilottia, jotka
päättyivät vuoden vaihteessa. Niiden perusteella voi tehdä joitain luonnosmaisia päätelmiä, joita
pohdiskellaan työryhmässä.
79
Klo 10.30
Mikä on välttämätöntä? Lasten käsityksiä välttämättömyyskulutuksesta
Mia Hakovirta, VTT, ma. professori, Turun yliopisto, [email protected]
Anu Raijas, MMT, tutkimuspäällikkö, Kilpailu- ja kuluttajavirasto, [email protected]
Kulutuksella on keskeinen rooli tämän päivän lapsuudessa ja nuoruudessa. Nuorten kulutuksessa
korostuu usein muu kuin perustarpeiden tyydyttäminen, koska sen sisällöstä ja kustantamisesta
vastaavat vanhemmat. Nuorten omaehtoinen kulutus keskittyy vapaa-aikaan ja erilaisten tieto- ja
viestintäteknologiaan liittyviin laitteisiin, jotka ovat keskeinen osa heidän kulutustaan ja
elämäntyyliään. Lasten iän kasvaessa tarpeet lasten omaan kulutukseen kasvavat ja kulutus siirtyy yhä
enemmän kodin ulkopuoliseen kulutukseen – niihin vapaa-ajan aktiviteetteihin, joiden kautta lapsi tai
nuori osallistuu ympäröivään yhteiskuntaan ja oppii sosiaalista vuorovaikutusta. Lapsuuden ja
nuoruuden kulutuskeskeisyyden vahvistuminen näkyy myös esimerkiksi vanhempien lapsilleen
ostamien ja kustantamien kulutustavaroiden määrän kasvuna. Tavaroiden omistamisella on myös
kasvava merkitys lasten ja nuorten identiteetin luomisessa sekä itsetunnon kehittymisessä.
Kuinka lapset ja nuoret näissä reunaehdoissa määrittelevät, mitkä kulutushyödykkeet ja millä
perusteella ovat heille välttämättömiä? Tämän päivän markkinoiden tarjoamat lukuisat toiminta- ja
valintamahdollisuudet muuttavat ihmisten käsitystä siitä, mikä oikeastaan on heille välttämätöntä ja
tarpeellista. Välttämättömien hyödykkeiden määrittely on vaikeaa, koska hyödykkeitä tulee
markkinoille jatkuvasti lisää ja samaan aikaan vanhoja poistuu. Ulkoisten sosiaalisten paineiden
johdosta hyödykkeiden hankkimisen tarve ei ole ainoastaan fysiologinen, vaan usein sosiaalinen tai
psykologinen.
Tutkimuksessa kysymme, mitä lapset sisällyttävät välttämättömään kulutukseen ja miten he näitä
välttämättömyyksiä perustelevat? Tutkimuksen aineisto koostuu 11–15 -vuotiaiden lasten ja nuorten
teemahaastatteluista, joita on analysoitu sisällön analyysillä aineistolähtöisesti. Tarkastelemme lasten
välttämättömään kuluttamiseen liittyviä pohdintoja toisistaan erotettavissa olevien teemojen alla ja
tuomme esille sekä aineistossa yleisyytensä perusteella keskeisiä asioita nuorten
välttämättömyyskulutuksesta että lasten erilaisten näkemysten kirjoa ja ristiriitaisuutta koskien
välttämättömyyksiä.
Klo 11.00
Äitien ja lasten kertomuksia ja kokemuksia elämästä yhden huoltajan perheessä –
seurantatutkimus
Raija Savolainen, YTM, jatko-opiskelija, SOSNET, [email protected]
Haastattelin Nordic project on the organisation of everyday life on one-parent family perhetutkimusprojektissa vuonna 1990 yksinhuoltajaperheiden äitejä ja lapsia. Tein aineistosta
80
sosiologian lapsuustutkimuksen alaan kuuluvan pro gradu tutkielman lasten toimijuudesta.
Lisensiaattityössäni jatkan yksinhuoltajaperheiden tutkimusta. Toteutan tutkimukseni sosiaalityön
yhteistutkimuksen periaatteita soveltaen. Aineistona käytän samojen perheiden seurantahaastatteluja.
Yksinhuoltajuutta koskeva tutkimus ja tutkimusmenetelmät ovat muuttuneet parin vuosikymmenen
aikana normatiivisesta, ongelmakeskeisestä ja leimaavasta tutkimuksesta perheiden moninaisuuden,
erilaisuuden ja perheiden jäsenten äänen esille tuovaksi. Palvelujärjestelmien käytännötkin ovat
kehittyneet, toisaalta perheiden köyhyys on lisääntynyt. Hierarkkisuuteen perustuvasta asiakkuudesta,
asiantuntijatiedosta ja vallankäytöstä pyritään asiakkaan asiantuntijuuden arvostamiseen ja
tasavertaiseen yhteistyöhön. Toiminta- ja tutkimustapojen muutokset tukevat palvelunkäyttäjien
voimaantumista, osallistumista ja vaikuttamisen mahdollisuuksia, ehkäisten syrjäytymistä.
Tutkin
yksinhuoltajaperheiden
jäsenten
kokemuksia
arkielämästä
teemahaastattelujen,
yhteistutkimuksellisen muistelutyön ja tutkimuskirjallisuuden avulla. Tutkimuskirjallisuuden
tarkoituksena on tuoda esille ilmiön yhteyksiä yhteiskunnallisiin, rakenteellisiin, taloudellisiin,
sosiaalisiin ja yhteisöllisiin tekijöihin. Tutkimuskysymyksiäni on, miten yksinhuoltajuudesta tuli
ongelmakategoria, miten aiheesta käytiin keskustelua eri tutkimusaloilla, perhe-, nais- ja sosiaalityön
tutkimuksessa viime vuosikymmeninä? Miten nämä muutokset seurauksineen näyttäytyvät perheiden
arjessa?
Tutkimuksessa käytetään useamman tieteenalan lähestymistapoja, teorioita ja metodeja. Siinä
tarkastellaan yksinhuoltajailmiöön liittyvää kehitystä, tunnuspiirteitä ja ajallista kehitystä. Tutkimus
paikantuu sosiaalityön, sosiologian ja naistutkimuksen kvalitatiivisen tutkimuksen traditioon,
hyvinvointi-, köyhyys-, elämäkerta- ja tapaustutkimukseen. Tutkimuksessa on narratiivisen, uuden
etnografian ja omaelämäkerrallisenkin tutkimuksen piirteitä.
Vaiheittainen monimenetelmällisyys paljastaa haastateltujen elämäntarinan kautta kokemustietoa,
toimijuutta ja osallisuutta. Se mahdollistaa monipuolisen, yhteisöllisen, eettisen ja empaattisen
tarkastelun. Menetelmällä on mahdollista saavuttaa sosiaalisen ympäristön huomioiva analysointi.
Tutkimuksessa tavoitellaan yksinhuoltajaperheen jäsenten näkökulmaa fokuksena tutkittavien
asiantuntijuuden ja osallisuuden arvostaminen.
Tutkimus on lähtökohdiltaan aineiston ehdoilla etenevä, aivan kuten aineistolähtöinenkin, mutta
teoriaorientoitunut. Aineistoa tarkastellaan aikaisemman tutkimuskirjallisuuden valossa. Tutkimuksen
kaikissa vaiheissa kiinnitetään huomiota tutkimuseettisiin ja metodologisiin erityiskysymyksiin, kuten
tutkimuksen eettiseen oikeutukseen, tutkijan rooliin, tutkittavan asemaan ja osallisuuteen.
81