YE3 2015 Sisältö 1. 2. 3. 4. Johdanto ja notaatio Julkishyödykkeet ja ulkoisvaikutukset Tavoitteet ja valintamuuttujat Ohjauskeinojen asettaminen globaalille saasteelle 4.1. Kustannukset ja haitat 4.2. Yhteiskunnallisesti optimaalinen päästöjen taso 4.3. Ohjauskeinoja 5. Ohjauskeinojen asettamisesta alueelliselle saasteelle 5.1. Yhteiskunnallisesti optimaalinen päästöjen taso 5.2. Ohjauskeinoja 6. Ohjauskeinot ja ”mikä vaan päästötaso” 6.1. Kustannustehokkuus 6.2. Ohjauskeinot 7. Coasen tulos 8. Tuotanto, päästöt ja yhteiskunnallinen optimi 8.1. Ylijäämät 8.2. Päästöt mukaan 8.3. Tuotannon ja päästöjen valinta 8.4. Tuotantopanosten valinta 9. Ohjauskeinot ja muut markkinaepäonnistumat 9.1. Epätäydellinen kilpailu lopputuotemarkkinoilla: Monopoli 9.2. Epätäydellinen kilpailu lopputuotemarkkinoilla: Cournot-oligopoli 9.3. Epätäydellinen kilpailu päästöoikeusmarkkinoilla 9.4. Päästöoikeusmarkkinat ja transaktiokustannukset 9.5. Epäsymmetrinen informaatio liittyen haittoihin ja kustannuksiin 9.6. Kustannusten raportointi 9.7. Huijaaminen päästöraportissa Viitteet 1 2 4 9 11 11 12 13 18 18 19 21 21 22 24 26 26 28 30 32 33 33 38 40 42 43 48 49 52 1. Johdanto ja notaatio Tavallinen tapa aloittaa kurssin aiheiden käsittely on vastata kysymykseen ”Mitä ympäristötaloustiede on?”.1 Tähän on kuitenkin jo vastattu kursilla YE1. Lisäksi kysymys taitaa olla sellainen, johon jokainen ympäristöekonomiaa pääaineenaan opiskeleva joutuu vastaamaan (tai on jo vastannut). Näiden seikkojen vuoksi ensimmäisenä esseetehtävänä on vastata tähän. 1 Ks. esimerkiksi Cropper ja Oates (1992), Fullerton ja Stavins (1998), Harris (1996) ja Kolstad (2011). 2 Alla on osa käytetystä N0TaAT io sta Symboli Ja mitä se tarkoittaa x U y p C e a n E e† e D t ǫ s e0 E0 q δ P S CS PS f h w z v T ê π f Hyödykkeen määrä (joskus panoksen määrä) Hyötyfunktio Tuotantomäärä Lopputuotteen hinta Kustannusfunktio Päästömäärä Puhdistusmäärä Yritysten lukumäärä Yritysten yhteenlasketut päästöt Päästöt ilman ohjausta Päästökaton suuruus yritykselle Haittafunktio Päästövero per päästöyksikkö Päästökerroin Tukiainen per puhdistettu päästöyksikkö Päästöoikeuksien alkujako yritykselle Päästöoikeuksien kokonaisalkujako Päästöoikeuden hinta Kulkeutumiskerroin Käänteiskysyntäfunktio Käänteistarjontafunktio Kuluttajan ylijäämä Tuottajan ylijäämä Tuotantofunktio Toinen tuotantofunktio Likaisen panoksen hinta Puhdistavan panoksen määrä Puhdistavan panoksen hinta Transaktiokustannusfunktio Raportoitujen päästöjen määrä Auditointi todennäköisyys Sakko Alaindeksi i jossakin muuttujassa tai funktiossa viittaa esimerkiksi johonkin kuluttajaan tai yritykseen; esimerkiksi ei tarkoittaa yrityksen i päästömäärää ja Ci tarkoittaa yrityksen i kustannusfunktiota. Funktion C derivaattaa merkitään yleensä C ′ , joten Ci′ tarkoittaa yrityksen i rajakustannusta, jos kustannusfunktion arvo riippuu tuotannon määrästä. Jos kustannusfunktiossa on muuttujia enemmän, osittaisderivaattoja merkitään ∂2C i ∂yi ∂yi ∂Ci , ∂yi ja toisen kertaluvun osittaisderivaattoja esimerkiksi . Entä notaatio: M C, M R, M CC, M AC, M DF ja niin edelleen? 3 2. Julkishyödykkeet ja ulkoisvaikutukset Muistutuksena mikrotalouden kurssilta Y562: Kilpailullisessa tasapainossa kuluttajat maksimoivat hyötyään, tuottajat voittoaan ja markkinat tasapainottuvat. Lisäksi kurssilla esiteltiin kaksi tärkeää tulosta: Lause 1. (Ensimmäinen hyvinvointilause) Jokainen kilpailullinen tasapaino on Paretotehokas. Lause 2. (Toinen hyvinvointilause) Jos kuluttajien preferenssit ovat konveksit, jokainen Pareto-tehokas allokaatio on kilpailullinen tasapaino joillain hinnoilla kunhan alkuvarallisuus jaetaan sopivasti. Aika syvällistä matskua. Ensimmäinen hyvinvointilause sanoo, että kilpailullinen tasapaino on tehokas siinä mielessä, ettei siinä kenenkään hyvinvointia voida kasvattaa ilman että samalla vähennetään jonkun toisen hyvinvointia (Pareto-tehokkuus). Jos siis ”markkinat toimivat hyvin”, tilanteeseen ei tule puuttua ainakaan tehokkuuden nimissä. Pareto-tehokas allokaatio ei välttämättä ole yhteiskunnallisesti toivottava. Voi olla, että halutaan tehdä tilanteesta ”tasa-arvoisempi” tulonsiirroilla. Toinen hyvinvointilause sanoo, että annettuna kuluttajien konveksit preferenssit, ”tasa-arvoisempi” Pareto-tehokas allokaatio voidaan saavuttaa tulonsiirroilla. Lauseiden takana on joukko oletuksia, kuten hyvin määritellyt omistusoikeudet ja täydellinen kilpailu. Erilaiset markkinaepäonnistumat, kuten epätäydellinen kilpailu, voivat aiheuttaa sen, ettei markkinatasapaino olekaan Pareto-tehokas. Kaksi tärkeää markkinaepäonnistumaa ovat julkishyödykkeet ja ulkoisvaikutukset. Kurssilla käsitellään pääasiassa ulkoisvaikutuksia. Tarina elävästä elämästä. Luennoitsija asui opiskelija-aikoinaan megasolussa, jossa oli yksi keittiö ja 10 asukasta. Mikä ongelma tähän saattaisi liittyä? Siivous ei varsinaisesti ole opiskelijan ykkösajankäyttömuoto, joten ongelma varmaan liittyy siivoukseen. Jokainen opiskelija tykkää siisteydestä ja voi itse siivota.3 Kuitenkin, 2Nämä asiat käsiteltiin siellä niin sanotussa kahden kuluttajan ja kahden hyödykkeet vaihtotaloudessa. Mikron syventävällä kurssilla käsitellään tilannetta, jossa on useita kuluttajia, useita tuottajia ja useita hyödykkeitä. 3Nämä taitavat olla oletuksia. . . 4 jokainen nauttii muiden siivouksen tuloksista. Tässä yhteydessä ”siisteydestä nauttiminen” on julkishyödyke. Ongelmana voi olla, että keittiötä siivotaan liian vähän; osa asukkaista vapaamatkustaa, eikä siivoa. Koska siivousta on liian vähän, jotain pitäisi tehdä, jotta siivous saataisiin ”optimaaliselle” tasolle. Tässä solussa vuokranantaja olikin palkannut ulkopuolisen siivoajan.4 Hyödykkeiden jako esimerkiksi yksityisiin hyödykkeisiin ja julkishyödykkeisiin on ongelmallista, mutta alla on yksi tapa tehdä se. Määritelmä 3. (Puhdas julkishyödyke) Hyödyke on puhdas julkishyödyke, silloin kun yhden toimijan hyödykkeen kulutus ei vähennä muiden toimijoiden kulutusmahdollisuuksia eikä ketään voida sulkea pois hyödykkeen kuluttamisesta. Kuvana asia voisi näyttää tältä: Kilpailullinen Kyllä Kyllä Yksityinen Poissulkeva Ei Yhteisomistus Ei Klubi Puhdas julkis Kuva 1. Eräs hyödykkeinen jako. Yksityisiä hyödykkeitä ovat niin sanotut tavalliset hyödykkeet kuten maito ja makkara: kuluttaja voidaan poissulkea näiden kuluttamisesta (kuluttajan pitää maksaa) ja yhden kuluttajan kulutus vähentää muiden kulutusmahdollisuuksia. Julkishyödykkeitä ovat klubihyödykkeet, yhteisomistushyödykkeet ja puhtaat julkishyödykkeet. Klubihyödyke voisi olla silta: kuluttaja voidaan poissulkea esimerkiksi puomilla ja maksulla, mutta yhden kuluttajan käyttö ei vähennä muiden mahdollisuuksia käyttää siltaa (olettaen, ettei synny ruuhkia). Yhteisomistushyödykkeet tai yhteisomistusresurssit eivät ole poissulkevia, mutta ne ovat kilpailullisia: esimerkiksi kalastus valtamerellä. Maanpuolustus on ”standardiesimerkki” puhtaasta julkishyödykkeestä: maanpuolustuksesta nauttivat kaikki eikä yhden puolustuksen kulutus vähennä toisen kul. . . vai vähentääkö? 4Ehkä sen takia, että siisteys saataisiin optimaaliselle tasolle (kenen kannalta?) tai ehkä vain suojellakseen omaisuuttaan. 5 Korjattu 15.1.! Aiemmin luki ’puhdasta’. Oli miten oli. Kuinka (poissuljettavaa) julkishyödykettä voitaisiin analysoida mallin avulla ja mitä sen avulla halutaan ymmärtää? Analysoimme mallia, jossa on kaksi kuluttajaa ja yksi tuottaja. Sen avulla voidaan sanoa, että julkishyödykkeen yksityinen optimi on pienempi kuin yhteiskunnallinen optimi. Kuluttajien julkishyödykkeen kulutetut määrät ovat x1 ja x2 . Olkoon x := x1 + x2 . Molempien kuluttajien hyöty riipuu julkishyödykkeen kokonaismäärästä x. Olkoot hyötyfunktiot U1 ja U2 . Julkishyödykkeen tuottajan kustannusfunktio on C ja kustannukset riippuvat tuotetusta määrästä y. Oletetaan näistä funktiosta seuraavaa: U1′ > 0, U1′′ < 0, U2′ > 0, U2′′ < 0, (4) C ′ > 0, C ′′ > 0. (Mitä nämä derivaatat tarkoittavat?) Mitä tarkoitetaan yhteiskunnallisesti optimaalisella julkishyödykkeen määrällä? Sillä tarkoitetaan sitä määrää, joka maksimoi kuluttajien ja tuottajien yhteenlaskettua ylijäämää. Yhteiskunnallisesti optimaalinen määrä ratkaisee tehtävän max U1 (x) + U2 (x) − C(x) . {x} (5) Huomautus: Ellei toisin mainita, tässä monisteessa kaikkien optimointitehtävien ratkaisujen oletetaan olevan niin sanottuja sisäpisteratkaisuja. Sisäpisteratkaisu on optimointitehtävän käyvän joukon ”sisällä”. Lisäksi oletamme, että optimointitehtävillä on ratkaisut. Tehtävän ratkaisu toteuttaa yhtälön U1′ (x) + U2′ (x) = C ′ (x). (6) Yhteiskunnallisesti optimaalisella julkishyödykkeen määrällä kuluttajien yhteenlaskettu rajahyöty vastaa rajakustannusta. Entä mitä tarkoitetaan yksityisesti optimaalisella julkishyödykkeen määrällä? Tällä tarkoitetaan tässä määrää, joka saadaan, kun kumpikin kuluttaja ostaa julkishyödykettä tuottajalta, ja kun kysyntä vastaa tarjontaa. Oletetaan, että hinta on annettu kuluttajille ja tuottajalle.5 Kuluttajien maksimointitehtävät ovat max U1 (x1 + x2 ) − px1 , {x1 } 5Tilanne yleistyy useampaan kuluttajaan ja tuottajaan. 6 (7) ja max U2 (x1 + x2 ) − px2 . (8) {x2 } Kummankin kuluttajan hyöty riippuu toisen kuluttajan valinnasta. Haetaan Nashtasapainoa. Nash-tasapaino toteuttaa yhtälöt U1′ (x1 + x2 ) − p = 0, U2′ (x1 + x2 ) − p = 0. Yksityisessä optimissa molempien kuluttajien rajahyödyt vastaavat julkishyödykkeen hintaa. Kysyttymäärä x toteuttaa nämä yhtälöt. Tuottaja toimii kilpailullisesti maksimoimalla voittoaan py − C(y), joten sen optimaalinen tuotanto (ja siten tarjottumäärä) toteuttaa yhtälön p = C ′ (y). (9) Yksityisessä optimissa kysyntä vastaa tarjontaa, toisin sanoen x = y, joten yllä olevista yhtälöistä saadaan (Miksi?) U1′ (x) = U2′ (x) = C ′ (x). (10) Olkoon x∗∗ yhteiskunnallinen optimi ja x∗ yksityinen optimi. Kumpi on suurempi? Voiko olla x∗ ≥ x∗∗ ? Jos näin olisi, oletusten (4) mukaan U1′ (x∗ ) + U2′ (x∗ ) − C ′ (x∗ ) ≤ U1′ (x∗∗ ) + U2′ (x∗∗ ) − C ′ (x∗∗ ). (11) Tämän oikea puoli on nolla (Miksi?). Tällöin U1′ (x∗ ) + U2′ (x∗ ) − C ′ (x∗ ) ≤ 0. Tämä on ristiriita (Minkä kanssa?). Kuvana: e C ′ (x) U1′ (x) U1′ (x) + U2′ (x) b b x∗ x∗∗ x Kuva 2. (Poissuljettavan) julkishyödykkeen yksityisesti optimaalinen määrä on pienempi kuin yhteiskunnallisesti optimaalinen määrä. Yksityisessä optimissa kumpikin kuluttaja ottaa toisen kysynnän annettuna ja hyötyy siitä, eikä itse kysy hyödykettä ”riittävästi”. Molemmat vapaamatkustavat. 7 Toinen keskeinen markkinaepäonnistuma ovat ulkoisvaikutukset: Määritelmä 12. (Ulkoisvaikutus) Ulkoisvaikutuksesta on kyse silloin, kun jonkin toimijan teko vaikuttaa suoraan toisen kuluttajan hyvinvointiin tai toisen yrityksen tuotantomahdollisuuksiin. Oikeastaan koko loppuosa monisteesta käsittelee ulkoisvaikutuksia ja niiden ”sisäistämistä” erilaisten ohjauskeinojen avulla. Erityisesti käsitellään negatiivisia ulkoisvaikutuksia kuten saastumista. 8 3. Tavoitteet ja valintamuuttujat Valitseeko yritys lopputuotteen määrän? Päästöjen määrän? Vai puhdistuksen määrän? Yrityksen valintamuuttujaksi voi ajatella näistä vaihtoehdoista minkä tahansa tai minkä tahansa kombinaation. Voitaisiin myös ajatella, että yritys valitsee tuotantopanosten määrät. Entä mikä on yrityksen tavoite: maksimoiko se voittoaan vai minimoiko se kustannuksiaan? Kuinka voitto tai kustannukset määritellään? Mistä ne riippuvat? Vastaukset riippuvat siitä mitä halutaan tutkia. Yrityksen kustannukset määritellään tässä joko tuotantomäärän funktiona, C(y), päästömäärän funktiona, C(e), tuotantomäärän ja päästömäärän funktiona, C(y, e), puhdistetun päästömäärän funktiona, C(a), tai tuotantomäärän ja puhdistetun päästömäärän funktiona, C(y, a). Se mitä näistä käytetään riippuu tilanteesta, jota halutaan miettiä. Jos kustannukset riippuvat vain päästöistä (tai puhdistuksesta), yrityksen järkevä tavoite olisi minimoida kustannuksiaan. Jos tässä tapauksessa yrityksen päästöjen määrää reguloitaisiin esimerkiksi verolla, yrityksen tavoitteena olisi minimoida päästöjen (suorien) kustannuksien ja regulaatiosta syntyvien kustannuksien summaa. Kurssin alkupuolella pohditaan mm. niin sanottua yhteiskunnallisesti optimaalista päästöjen määrää ja sen saavuttamista, jolloin riittää olettaa vain, että yritykset minimoivat kustannuksiaan; ei ole syytä ottaa lopputuotemarkkinoita eksplisiittisesti mukaan, koska oletamme mm. täydellisen kilpailun. Ainakin luvuissa 4, 5 ja 6 yrityksen tavoitteena on juuri minimoida kustannuksiaan, kun valintamuuttujana on päästöjen määrä. Jos kustannukset riippuvat vain tuotantomäärästä, ajatellaan että päästöt syntyvät tuotantomäärän funktiona. Voitaisiin esimerkiksi olettaa, että päästömäärä riippuu tuotantomäärästä yhtälön e = ǫy mukaisesti. Jos tässä tilanteessa yritys voi lisäksi puhdistaa päästöjään, ajatellaan että päästöt ovat sekä tuotantomäärän että puhdistusmäärän funktio. Jos lopputuotteen hinta on p, voittoaan maksimoivan yrityksen tavoite olisi aiemmin mainittu py − C(y) miinus regulaatiosta syntyvä kustannus. 9 Jos kustannukset riippuvat tuotantomäärästä ja päästöistä (tai puhdistuksesta), voittoaan maksimoivan yrityksen tavoite saataisiin ottamalla huomioon tulot lopputuotteen myynnistä ja kulut regulaatiosta. Jos kustannukset riippuvat tuotantomäärästä ja puhdistusmäärästä, voidaan oletettaa, että päästöt ”syntyvät” yhtälön e = ǫy − a mukaisesti. 10 4. Ohjauskeinojen asettaminen globaalille saasteelle Luvussa oletetaan, että ainoa markkinaepäonnistuma on päästöistä aiheutuva ulkoisvaikutus: Lopputuotemarkkinoilla vallitsee täydellinen kilpailu ja kaikki tuntevat päästöjen vähentämisen kustannukset ja päästöhaitat eikä epävarmuutta esiinny. Käsiteltävät ohjauskeinot ovat määrärajoite, tukiainen, päästövero ja päästöoikeuskauppa. 4.1. Kustannukset ja haitat. Tässä ja seuraavissa parissa luvussa yritys valitsee päästöjen määrän. Yritys i, i = 1, . . . , n, tuottaa päästöjä ja hänen kustannusfunktionsa on Ci . Jos hän tuottaa päästöjä määrän ei , hänen kustannuksensa ovat Ci (ei ). Mitä kustannusfunktiosta Ci oletetaan? Koska peliä pelataan rajakäsitteillä, mitä erityisesti funktion derivaatoista oletetaan? Koska päästöjen vähentämisen voisi kuvitella kasvattavan kustannuksia, oletetaan, että kustannusfunktion derivaatta on aidosti negatiivinen. Oletamme siis, että Ci′ (ei ) < 0. (13) Kun päästöt kasvavat, yrityksen kustannukset laskevat. Oletetaan vielä, että Ci′′ (ei ) > 0. Tästä seuraa, että kustannusfunktio Ci on aidosti konveksi funktio. Päästöjen kasvaessa, yhden päästöyksikön tuoma lasku kustannuksissa pienenee. Mitä −Ci′ (ei ) > 0 tarkoittaisi? Se voidaan tulkita ”lisähyödyksi” tai kustannussäästöksi, jonka yritys (likimäärin) saa, kun se lisää päästöjä yhdellä yksiköllä. e −Ci′ (ei ) b e†i Päästöt Kuva 3. Rajapuhdistuskustannusfunktion kuvaaja. Jos kustannusfunktio on kuten yllä, mitä rajapuhdistuskustannuksilla tarkoitetaan? Jos yritys vähentää päästöjään (sanotaan) yhden yksikön, se menettää päästöyksiköstä syntyvän kustannussäästön. Päästöjen tasolla ei tämä kustannussäästön 11 menetys on likimäärin derivaatan −Ci′ (ei ) suuruinen. Rajapuhdistuskustannukset päästömäärällä ei ovat siten −Ci′ (ei ). Päätetään vielä paljonko yrityksen päästöt ovat ilman ohjausta, kuten päästöverotusta. Oletamme, että ilman ohjausta yritys valitsee päästömäärän e† , jonka oletetaan minimoivat funktion Ci arvon. Päästöt aiheuttavat haittoja, joita kuvataan funktion D avulla. Haitat riippuvat P kokonaispäästöistä E = ni=1 ei . Oletaan, että D′ > 0 ja D′′ ≥ 0. Ensimmäisestä näistä seuraa, että haitat kasvavat päästöjen kasvaessa. Toisesta seuraa, että tämä haittojen kasvu ei ainakaan vähene päästöjen kasvaessa. Mistä haittafunktio tulee? Tässä yksinkertaisesti oletetaan, että haittafunktio on summa ulkoisvaikutuksesta kärsivien kuluttajien haittafunktioista.6 Kuvassa rajahaittafunktio voi näyttää tältä: e D′ (E) Kokonaispäästöt, E Kuva 4. Rajahaittafunktion kuvaaja. Kuten jo mainittu, seuraavissa parissa luvussa tutkitaan eräiden keskeisten ohjauskeinojen asettamista ”siivotussa” tilanteessa: regulaattori tietää yllä olevat yritysten kustannusfunktiot ja päästöjen haittafunktion, yritykset toimivat kilpailullisesti ja niin edelleen. Myöhemmissä luvuissa tilannetta sotketaan sitten hieman. 4.2. Yhteiskunnallisesti optimaalinen päästöjen taso. Mikä on yhteiskunnallisesti optimaalinen päästöjen taso yllä olevassa mallissa? Se saadaan seuraavan minimointitehtävän ratkaisun avulla min {e1 ,...,en } X n i=1 Ci (ei ) + D(E) . (14) Valintamuuttujat ovat päästömäärät e1 , . . . , en , jotka kaikki oletetaan aidosti positiivisiksi. 6Mutta mistä yksittäisen kärsijän haittafunktio tulee? 12 Tehtävän ratkaisu toteuttaa seuraavat yhtälöt −C1′ (e1 ) = D′ (E), .. . (15) −Cn′ (en ) = D′ (E). Yhteiskunnallisesti optimaalinen kokonaispäästöjen taso saadaan ratkaisemalla yllä oleva yhtälöryhmä päästöjen suhteen ja laskemalla päästöt yhteen. Yhteiskunnallisesti optimaalisella päästöjen tasolla minkä tahansa yrityksen päästöjen rajapuhdistuskustannus vastaa kokonaispäästöistä syntyvää rajahaittaa. Lisäksi minkä tahansa kahden yrityksen rajapuhdistuskustannukset vastaavat toisiaan (Miksi näin on?). Kuvana e −C1′ −C1′ (e1 ) = −C2′ (e2 ) = D′ (E) b D′ b b b −C2′ e1 e2 E Päästöt Kuva 5. Yhteiskunnallinen optimi kahden yrityksen tapauksessa. Miksi tämä kiinnostaa? Tämä yhteiskunnallisesti optimaalinen päästömäärä valitaan päästötavoitteeksi, johon pyritään eräillä ihan kohta esiteltävillä ohjauskeinoilla. Ohjauskeinot asettavaa toimijaa kutsutaan tässä regulaattoriksi ja tehtävää (14) regulaattorin optimointitehtäväksi.7 4.3. Ohjauskeinoja. 4.3.1. Määrärajoite. Määrärajoitteella tarkoitetaan tässä päästökattoa, jonka regulaattori asettaa jokaiselle yritykselle erikseen. Regulaattori asettaa jokaiselle yritykselle päästökatoksi ei , joka vastaa edellisen luvun yrityksen i yhteiskunnallisesti P optimaalista päästöjen tasoa. Lisäksi ni=1 ei on näin yhtä suuri kuin yhteiskunnallisesti optimaalinen kokonaispäästömäärä. (Miksi muuten näillä päästökatoilla yritysten rajapuhdistuskustannukset vastaavat toisiaan?) 7Regulaattorin sijaan voisi puhua yhteiskunnallisesta suunnittelijasta. 13 4.3.2. Päästövero. Regulaattori asettaa veron päästöille, joka on sama kaikille yrityksille. Jos yrityksen i päästöt ovat ei , se joutuu maksamaan veroa määrän tei . Yrityksen tehtäväksi tulee tällöin min Ci (ei ) + tei . (16) −Ci′ (ei ) = t. (17) {ei } Tehtävän ratkaisu toteuttaa yhtälön Optimaalisella päästöjen tasolla rajapuhdistuskustannus on yhtä suuri kuin vero. Katso Kuva 6. e −Ci′ t b b b ei e†i Päästöt Kuva 6. Päästövero ja yrityksen optimaalinen päästöjen valinta Jokainen yritys tekee valintansa vastaavan säännön mukaan (Mitä tästä taas seuraa kahden eri yrityksen rajapuhdistuskustannuksille?). Miten regulaattori voi sitten saavuttaa yhteiskunnallisesti optimaalisen päästöjen määrän veron avulla? Valitsemalla veron yhtä suureksi kuin kokonaispäästöjen rajahaitta arvioituna yhteiskunnallisella päästöjen määrällä (Miksi?). Regulaattori siis valitsee veron säännöllä t = D′ (E), jossa E = Pn i=1 ei , (18) ja e1 , . . . , en toteuttavat yhtälöt (15). 4.3.3. Tukiainen. Regulaattori asettaa tukiaisen päästöjen vähentämiselle, joka on veron tavoin sama kaikille. Jos yritys i valitsee päästömäärän e†i , se ei vähennä päästöjään lainkaan, jolloin tukiainen on nolla. Jos se vähentää päästöjään määrän e†i − ei > 0, regulaattori maksaa s(e†i − ei ) verran tukiaista. Yritys valitsee päästönsä seuraavan tehtävän mukaisesti min Ci (ei ) − s(e†i − ei ) . {ei } 14 (19) Tehtävän ratkaisu toteuttaa yhtälön −Ci′ (ei ) = s. (20) Optimaalisella päästöjen tasolla rajapuhdistuskustannus on yhtä suuri kuin tukiainen. (Selitä itse miten regulaattori saavuttaa yhteiskunnallisesti optimaalisen kokonaispäästömäärän?) 4.3.4. Päästöoikeuskauppa. Regulaattori valitsee päästöoikeuksien kokonaisalkujaon E 0 yhtä suureksi yhteiskunnallisesti optimaalisen kokonaispäästömäärän kanssa. Yhteiskunnallisesti optimaalinen päästömäärä saavutetaan tälläkin ohjauskeinolla. Mistä tiedetään, että kaikkien yritysten rajapuhdistuskustannukset vastaavat toisiaan? Oletetaan, että oikeudet jaetaan ilmaiseksi yrityksille ja että jokainen yritys ottaa päästöoikeuden hinnan annettuna. Päästöoikeuden hinnalla q yrityksen i kustannukset tai tulot päästöistä ovat q(e0i − ei ). Yrityksen tehtävänä on min Ci (ei ) − q(e0i − ei ) . (21) {ei } Tehtävän ratkaisu toteuttaa yhtälön −Ci′ (ei ) = q. (22) (Tulkitse tämä ja perustele miksi yritysten rajapuhdistuskustannukset vastaavat tosiaan alkujaosta riippumatta.) Kuvana: e −Ci′ q b b b ei e†i Päästöt Kuva 7. Päästöoikeuskauppa ja yrityksen optimaalinen päästöjen valinta 15 vateksti lisätty 27.1. Päästöoikeuden tasapainohinnan määritteleminen tehdään markkinatasapainoehdosta.8 Yrityksen i päästöoikeuksien kysyntäfunktion arvo riippuu hinnasta q; merkitään tätä arvoa ei (q) ja päästöjen määrää ei = ei (q).9 Tasapainoehto on n X ei (q) = E 0 . (23) i=1 Tasapainohinta toteuttaa tämän yhtälön. Kuvana: e Kysyntä Tarjonta q b Jaetut oikeudet b E0 Päästöt Kuva 8. Kysyntä ja tarjonta päästöoikeusmarkkinoilla Kun tasapainohinta tiedetään, tiedetään myös kuka on päästöoikeuksien ostaja ja kuka oikeuksien myyjä. Kuvina asia näyttää tältä: e q b b ei b b e0i e†i Päästöt Kuva 9. Oikeuksien myyjä. Oikeuksien myymisestä saatu tulo. 8Tässä käytettävä tasapaino-oletus on, että jokainen yritys minimoi kustannuksiaan ja päästöoikeuksien kysyntä vastaa niiden tarjontaa. 9Tämän kaltainen epäselvähkö merkintöjen käyttö on tavallista. 16 e q b b e0i b b ei e†i Päästöt Kuva 10. Oikeuksien ostaja. Oikeuksien ostamisen kustannus. 4.3.5. Ohjauskeinojen vertailua. Vertaillaan seuraavaksi yllä käsiteltyjä ohjauskeinoja sovittujen oletuksien vallitessa: (1) Kaikki yllä mainitut ohjauskeinot tuottavat yhteiskunnallisesti optimaalisen kokonaispäästömäärän. (2) Näillä ohjauskeinoilla yritysten rajapuhdistuskustannukset ovat yhtä suuret. (Onko väliä sillä, että määrärajoite asetettu jokaiselle yritykselle erikseen eikä yhtä ja samaa määrärajoitetta kaikille?) (3) Mihin tahansa yritykseen i kohdistuva kustannusrasite vaihtelee ohjauskeinojen välillä. Olkoon Cik yrityksen optimaalinen kustannus ohjauskeinolla k, kun k on joko tukiainen s, vero t, määrärajoite m tai päästöoikeuskauppa q, seller (tai q, buyer). Kustannukset järjestyvät seuraavasti (Miksi?): Cis ≤ Ciq,seller < Cim < Ciq,buyer ≤ C t , (24) kunhan päästöoikeuskaupassa 0 ≤ e0i ≤ e†i . (Entä, jos yritys ei ole päästöoikeuskaupassa ostaja eikä myyjä?) (4) Olkoon C k koko toimialan yhteenlaskettu kustannus. Tällöin C s < C q = C m < C t. (25) (Miksi?) (5) Regulaattori joutuu maksamaan tukiaisen, mutta saa tuloja, jos käyttää veroa (tai huutokaupattavia päästöoikeuksia). 17 5. Ohjauskeinojen asettamisesta alueelliselle saasteelle 5.1. Yhteiskunnallisesti optimaalinen päästöjen taso. Edellisessä luvussa käsiteltiin niin sanottua globaalia saastetta, siis sellaista, joka leviää päästölähteestä tasaisesti ympäriinsä, eikä jää ”notkumaan kulmille”. Nyt tutkitaan niin sanottua alueellista saastetta. Alueellinen saaste ei leviä tasaisesti ympäriinsä, jolloin vahingot eri alueilla riippuvat siitä miten saaste kulkeutuu. Edellisestä luvusta poiketen tässä luvussa oletetaan esimerkin vuoksi, että yrityksiä on vain kaksi, 1 ja 2. Oletetaan lisäksi, että päästöt leviävät kahdelle eri alueelle a ja b; ajatellaan, että nämä ovat pisteitä, joissa saastetta mitataan ja joissa saasteesta kärsivät ovat. Olkoot luvut δi,j , i = 1, 2, j = a, b, (26) niin sanottuja kulkeutumiskertoimia. Luku δi,j kertoo kuinka paljon yrityksen i päästöistä kulkeutuu pisteeseen j ja aiheuttaa siellä haittaa. Kuinka paljon saastetta tulee olemaan alueilla, kun yritysten päästömäärät ovat e1 ja e2 ? Alueen j kokonaissaastemäärä Ej on yritysten päästömäärien kulkeutumisekertoimilla painotettu summa:10 Ea = δ1,a e1 + δ2,a e2 , (27) Eb = δ1,b e1 + δ2,b e2 , (28) Molemmilla alueilla haittoja kuvaavat funktiot Da ja Db (eri funktiot, koska eri alueilla on eri kärsijät). Lisäksi yritysten kustannusfunktiot ovat C1 ja C2 . Yhteiskunnallisesti optimaaliset päästöjen tasot saadaan, kun minimoidaan kustannusten ja haittojen summaa yritysten päästöjen suhteen: min {e1 ,e2 } C1 (e1 ) + C2 (e2 ) + Da (Ea ) + Db (Eb ) . (29) Tehtävän ratkaisu toteuttaa yhtälöt 10Kuvaus C1′ (e1 ) + Da′ (Ea )δ1,a + Db′ (Eb )δ1,b = 0 (30) C2′ (e2 ) + Da′ (Ea )δ2,a + Db′ (Eb )δ2,b = 0 (31) saasteen kulkeutumisesta on tässä aikamoinen yksinkertaistus. 18 Näiden yhtälöiden ratkaisu on (e1 , e2 ), jossa ei , i = 1, 2, on yrityksen i yhteiskunnallisesti optimaalinen päästömäärä. Sijoittamalla nämä yhtälöihin (27) ja (28), saadaan yhteiskunnallisesti optimaaliset kokonaispäästömäärät alueilla a ja b. Alueellisten saasteiden tapauksessa rajapuhdistuskustannukset eivät yhtäläisty yritysten välillä yhteiskunnallisessa optimissa. (Entä, kun alueita on vain yksi?) 5.2. Ohjauskeinoja. 5.2.1. Määrärajoite. Jos regulaattori käyttää määrärajoitetta, hän asettaa yritysten päästökatot yhteiskunnallisen optimin mukaisesti. 5.2.2. Päästövero. Regulaattori asettaa päästöverot tj , j = a, b, molemmille alueille; esimerkiksi yritys 1 maksaa alueen a veroa määrän ta δ1,a e1 ja alueen b veroa määrän tb δ1,b e1 . Yrityksen 1 miniminointitehtävä on siten min C1 (e1 ) + ta δ1,a e1 + tb δ1,b e1 . (32) C1′ (e1 ) + ta δ1,a + tb δ1,b = 0. (33) {e1 } Tehtävän ratkaisu toteuttaa yhtälön Yrityksen 2 miniminointitehtävä on min C2 (e2 ) + ta δ2,a e2 + tb δ2,b e2 . (34) C2′ (e2 ) + ta δ2,a + tb δ2,b = 0. (35) {e2 } Tehtävän ratkaisu toteuttaa yhtälön Vertaa yhtälöitä (33) ja (35) yhtälöihin (30) ja (31). Olkoot Ea ja Eb alueiden yhteiskunnallisesti optimaaliset kokonaispäästömäärät. Jos regulaattori asettaa verot tasoille ta = Da′ (Ea ), ja tb = Db′ (Eb ), (36) yritykset valitsevat juuri regulaattorin toivomat yhteiskunnallisesti optimaaliset päästöjen tasot. (Miten tukiainen tulisi asettaa?) 19 5.2.3. Päästöoikeuskauppa. Mitä muutoksia edellisen luvun ”päästöoikeuskauppajärjestelmään” tarvitaan, kun kyseessä on alueellinen saaste? Kahdet päästöoikeusmarkkinat. Regulaattori valitsee molemmille alueille päästöoikeuksien kokonaisalkujaot, Ea0 ja Eb0 , joiden suuruudet vastaavat yhteiskunnallisesti optimaalisia kokonaispäästöjä. Kilpailullisesti toimivan yrityksen i, i = 1, 2, kustannusten minimointitehtävä on min Ci (ei ) − qa (e0i,a − δi,a ei ) − qb (e0i,b − δi,b ei ) , {ei } (37) jossa tämän yrityksen alueittaiset päästöoikeuksien alkujaot ovat e0i,a ja e0i,b sekä päästöoikeuksien hinnat ovat qa ja qb . Jälleen, tehtävän ratkaisu toteuttaa yhtälön Ci′ (ei ) − qa δi,a − qb δi,b = 0. (38) Kummankaan yrityksen ”optimiehto” ei sisällä päästöoikeuksien alkujakoa, joten optimaaliset päästötkään eivät riipu siitä, kuinka oikeudet jaetaan yritysten kesken. Yritysten optimiehdot ja markkinatasapainoehdot Ea0 = Ea ja Eb0 = Eb määrittävät päästöjen allokaation ja päästöoikeuksien hinnat. Alueellisia saasteita ei käsitellä monisteessa tämän enempää. 20 6. Ohjauskeinot ja ”mikä vaan päästötaso” 6.1. Kustannustehokkuus. Kahdessa edellisessä luvussa käsiteltiin niin sanottua yhteiskunnallisesti optimaalista päästötasoa ja sitä, kuinka se voidaan erilaisilla ohjauskeinoilla saavuttaa. Kertaakaan ei ole puhuttu kustannustehokkuudesta. Tämä on kuitenkin tärkein (?) tai ainakin käytetyin ympäristöpolitiikan ohjauskeinoihin liittyvä termi. Määritelmä 39. (Kustannustehokkuus) Ohjauskeino on kustannustehokas, jos haluttu päästömäärä saavutetaan sillä pienimmin mahdollisin kustannuksin. Tässä ”määritelmässä” ei sanota, että haluttu päästömäärä välttämättä olisi yhteiskunnallisesti optimaalinen. Järkevältä kuulostava tavoite mille tahansa regulaattorille on saavuttaa asetettu päästömäärä pienimmin mahdollisin kustannuksin; kerran näin ajatellaan, on hyvä tietää, millä edellä mainituilla ohjauskeinoilla tämä voidaan tehdä. Siis mitkä ohjauskeinoista ovat kustannustehokkaita? Ehkä vielä tärkeämpää on pystyä arvioimaan, mistä jonkin ohjauskeinon kustannustehokkuus riippuu. Seuraavaksi siis mietitään kustannustehokkuuden näkökulmasta samoja ohjauskeinoja kuin yllä. Olkoon E haluttu kokonaispäästömäärä. Koska tämä halutaan saavuttaa pienimmin mahdollisin kustannuksin, on järkevää tutkia tehtävää11 min {e1 ,...,en } n X Ci (ei ), ehdolla i=1 n X ei ≤ E. (40) i=1 Tämä on epäyhtälörajoitteinen tehtävä, joten tilannetta voisi tutkia Kuhn-Tucker ehtojen avulla.12 Jokaisen yrityksen kustannukset kuitenkin laskevat päästöjen kasP vaessa, joten tehtävän ratkaisulle ei voi päteä ni=1 ei < E. Rajoite on voimassa optimissa yhtä suuruutena. Tällöin on olemassa Lagrangen kertoja λ siten että tehtävän ratkaisu toteuttaa seuraavat yhtälöt −C1′ (e1 ) = λ, .. . (41) −Cn′ (en ) = λ. 11Tässä oletetaan muuten, että tehtävä on siinä mielessä järkevä, että haluttu päästömäärä on niin pieni, että päästöt aidosti vähenevät. 12Jos menetelmä on jo tuttu, tutki tehtävää kyseisten ehtojen avulla! 21 uokattu hieman 27.1. Päästötavoite saavutetaan pienimmin mahdollisin kustannuksin, jos ja vain jos13 yritysten rajapuhdistuskustannukset ovat yhtä suuret ja päästötavoite täyttyy. Jos haluamme tutkia jonkin annetun ohjauskeinon kustannustehokkuutta, riittää näyttää, että päästötavoite saavutetaan ja yritysten rajapuhdistuskustannukset ovat yhtä suuret. Oletetaan, että yhtälöt (41) ja yhtälö Pn i=1 ei = E voidaan ratkaista yritysten päästöjen ja Lagrangen kertoimen suhteen. Tämä ratkaisu antaa kustannustehokkaan päästöjen jakauman – ja se halutaan saavuttaa valitulla ohjauskeinolla. 6.2. Ohjauskeinot. Kaikki tähän asti käsitellyt ohjauskeinot ovat kustannustehokkaita (luvun 4 oletuksilla). 6.2.1. Määrärajoite. Kun yrityskohtaiset määrärajoiteet ei , i = 1, . . . , n, asetetaan Pn tasoille, jotka toteuttavat yhtälöt (41) ja yhtälön i=1 ei = E, määrärajoite on kustannustehokas. 6.2.2. Päästövero. Kysytään, voidaanko vero asettaa niin, että vero on kustannustehokas? Tutkitaan tätä pohtimalla yrityksen kannustimia, kun veron suuruus on t. Yrityksen tehtävä on min Ci (ei ) + tei . (42) −Ci′ (ei ) = t. (43) {ei } Tehtävän ratkaisu toteuttaa yhtälön Vertaa tätä yhtälöihin (41). Jos regulaattori asettaa veron säännön t = λ perusteella, kyseinen vero on kustannustehokas. (Entä onko tukiainen kustannustehokas?) 6.2.3. Päästöoikeuskauppa. Myös päästöoikeuskauppa on kustannustehokas (kunhan yritykset ”ottavat hinnan annettuna”). Oletetaan jälleen, että oikeudet E 0 = E jaetaan ilmaiseksi. Minkä tahansa yrityksen i minimointitehtävän (kirjoita se itse) ratkaisu toteuttaa yhtälön −Ci′ (ei ) = q. 13Miksi näin? 22 (44) Lisäksi päästöoikeusmarkkinat niin sanotusti tasapainottuvat, eli päästöoikeuksien kysyntä vastaa tarjontaa (footnote 8 on validi tässäkin): n X ei (q) = E. (45) i=1 Koska päästötavoite saavutetaan, ja koska yritysten rajapuhdistuskustannukset ovat yhtä suuret, päästöoikeuskauppa on kustannustehokas. 6.2.4. Lisäys lukuun 4.3.5. Tämä tuli jo sanottua, mutta kaikki mainitut ohjauskeinot ovat kustannustehokkaita. Tämä tulos pätee ainakin tehdyillä oletuksilla. Jos yrityksillä olisi esimerkiksi markkinavoimaa päästöoikeusmarkkinoilla, päästöoikeuskauppa ei ole kustannustehokas. Tähän palataan myöhemmin. 23 7. Coasen tulos Luvussa 4 käsiteltyä veroa kutsutaan Pigoun veroksi ja se on asetettu tasolle t = D′ (E), jossa E on yhteiskunnalisesti optimaalinen kokonaispäästöjen määrä. Tämä vero ”sisäistää” päästöistä aiheutuvan ulkoisvaikutuksen. Coasen mukaan ulkoisvaikutukset voidaan sisäistää mahdollisesti myös omistusoikeuksien antamisella joko ulkoisvaikutuksen aiheuttajalle tai siitä kärsijälle. Otetaan esimerkkinä yksi saastuttaja ja yksi kärsijä: Jos omistusoikeus (puhtaaseen ilmaan) on annettu saastuttajalle, kärsijä voi maksaa saastuttajalle päästöjen vähentämisestä (tai vaihtaa maisemaa); jos omistusoikeus on annettu kärsijälle, saastuttaja voi maksaa korvausta kärsijälle (tai laittaa kioskin kiinni). Argumentti on, että tietyillä oletuksilla kummassa tahansa tapauksessa saastuttajan ja kärsijän keskinäinen neuvottelu johtaa (Pareto-)tehokkaaseen ratkaisuun. Eli taas vaihteeksi hieman oletuksia, joista tärkeimmät kaksi lienevät:14 - Täydellinen informaatio (päästöjen vähentämisen kustannukset ja päästöjen haitat ovat yleistä tietoa). - Ei transaktiokustannuksia (ylimääräisiä kaupankäyntikustannuksia; esimerkiksi neuvottelu ei maksa mitään). Tutkitaan tilannetta kuvan avulla, jossa on saastuttavan yrityksen rajapuhdistuskustannusfunktion ja kärsijän rajahaittafunktion kuvaajat. Kuvaan on merkitty Pareto-optimaalinen päästöjen taso e∗ , jossa siis rajapuhdistuskustannus ja rajahaitta ovat yhtä suuret. Tapaus 1. Oletetaan, että omistusoikeus puhtaaseen ilmaan on annettu saastuttajalle, ja että kärsijän täytyy maksaa puhdistuskustannukset, jos se haluaa saastuttajan vähentävän päästöjä. Saastuttaja ei välitä kärsijän hyvinvoinnista ja tupruttaa määrän e† , jos kärsijä ei maksa hänelle päästöjen vähentämisestä. Päästöjen tasolla e† kärsijän rajahaitta on suurempi kuin rajapuhdistuskustannus, joten kärsijä voi pienentää haittaansa maksamalla saastuttajalle päästöjen vähentämisestä. Päästöjen tasolla e∗ kärsijä ei enää halua maksaa saastuttajalle päästöjen vähentämistä (se joutuisi maksamaan enemmän kuin sen haitta olisi kyseisestä päästömäärästä). 14Muita oletuksia: ei tulovaikutuksia; on olemassa jokin neutraali taho, joka voi jakaa omistusoikeudet jommalle kummalle. Ks. Kolstadin kirja, 2. painos. 24 Maksamalla saastuttajan puhdistuskustannukset päästöistä e† −e∗ , kärsijä parantaa omaa tilannettaan ja päästöjen määrä on Pareto-optimaalinen. Tapaus 2. Entä kun omistusoikeudet on annettu kärsijälle niin, että saastuttajan täytyy maksaa päästöistä syntyvät haitat? Tässäkin tapauksessa saavutetaan Pareto-optimaalinen päästöjen taso (miksi?). e d′ (e) −C ′ (e) b e∗ e† e Kuva 11. Pareto-optimaalinen päästömäärä saavutetaan antamalla omistusoikeus ihan kummalle tahansa toimijalle. Meni omistusoikeuksien jako kummin vaan, Pareto-optimaalinen päästöjen taso saavutetaan. Mutta jos esimerkiksi neuvotteluun liittyy transaktiokustannuksia, neuvottelu ei välttämättä johda Pareto-optimiin; ilmeisesti Coasen perusajatus oli, että transaktiokustannuksilla on väliä, eikä niitä tulisi jättää analyysin ulkopuolelle.15 Kysymys 1. Mikä ero näissä kahdessa omistusoikeuksien jakotilanteessa on? Ensimmäisessä tilanteessa kärsijä maksaa saastuttajalle ja toisessa tilanteessa saastuttaja maksaa kärsijälle. Vaikka tällä ei ole tehokkuuden kannalta väliä (kunhan ei ole tulovaikutuksia), onko sillä merkitystä reaalimaailman kannalta? Kysymys 2. Edellä ei otettu huomioon sitä, että kärsijä voi vaihtaa maisemaa tai että saastuttaja voi lopettaa tuotannon kokonaan. Mitä tapahtuu, kun nämä seikat otetaan huomioon? Kysymys 3. Entä, jos saastuttaja ei tiedä kärsijän haittafunktiota tai kärsijä ei tiedä saastuttajan kustannusfunktiota? Mitä ongelmia tästä syntyy Tapauksessa 1? Entä tapauksessa 2? 15Katso Kolstad. 25 8. Tuotanto, päästöt ja yhteiskunnallinen optimi Aiemmin globaaleja saasteita ja niihin liittyvää yhteiskunnallisesti optimaalista päästöjen määrää käsiteltiin mallilla, jossa tuotanto ei ollut eksplisiittisesti näkyvillä. Nyt tuotannon määrä huomioidaan ensin niin, että tuotanto on verrannollinen päästöjen määrään, ja sitten monimutkaisemmissa tilanteissa. Seuraavassa luvussa määritellään lopputuotteen määrästä syntyvät kuluttajan ja tuottajan ylijäämät, joita tarvitaan regulaattorin tavoitteen määrittämiseen. 8.1. Ylijäämät. Hyödykkeen määrä on y ja sen hinta on p. Hyödykettä tuottavat yritykset 1, . . . , n. Tietyillä oletuksilla on mahdollista analysoida tilannetta, jossa kunkin kuluttajan j, j = 1, . . . , m, kyseisen hyödykkeen kysyntä riippuu vain sen hinnasta eikä muiden hyödykkeiden hinnoista tai kuluttajan tuloista. Juuri tätä tilannetta analysoidaan seuraavaksi. Tässä tilanteessa kyseisen hyödykkeen tuotannosta ja kulutuksesta koituvaa ”hyvinvointia” voidaan mitata kuluttajien tai tuottajien hyvinvointien tai ylijäämien summana. Kuluttajan j kysyntä riippuu hinnasta p, ja tässä kiinnostava on tapaus, jossa kysyntä laskee hinnan noustessa. Kuinka paljon on kuluttajien kokonaiskysyntä jollain hinnalla p? Tämä saadaan laskemalla yhteen yksittäisten kuluttajien kysynnät kyseisellä hinnalla. Tällöin, kun hinta nousee, kokonaiskysyntä laskee. Koska kysyntä laskee hinnan noustessa, voidaan kysyntäfunktion sijaan yhtä hyvin miettiä käänteiskysyntäfunktiota P . Kun hyödykkeen kokonaiskysyntä on y, käänteiskysyntäfunktion arvo on jokin hinta, P (y) = p. Kun kuluttajat kuluttavat hyödykettä määrän y, antaa käänteiskysyntäfunktion kuvaajan alla oleva alue kuluttajien kokonaismaksuhalukkuuden kyseisestä määrästä. Jos hinta on p, kokonaiskysynnän määrä ratkaisee yhtälön P (y) = p. Kuluttajien ylijäämän suuruus, CS(y), on kuluttajien kokonaismaksuhalukkuuden ja hyödykkeen ostamiseen kuluneen rahamäärän erotus: Z y P (z) dz − py. CS(y) = 0 Tämä on se, jolla tässä mitataan kuluttajien hyvinvointia. 26 (46) Tuottajien tapaus on samankaltainen. Tuottajan tuottama määrä riippuu hinnasta, ja tässä kiinnostavaa on tapaus, jossa tarjottu määrä kasvaa hinnan noustessa. Kokonaistarjonta tietyllä hinnalla saadaan kokonaiskysynnän tapaan laskemalla kunkin tuottajan tarjonnat yhteen. Kun hinta nousee, kokonaistarjonta nousee. Tällöin voidaan taas miettiä käänteistarjontafunktiota, S. Kun tuottajien (kokonais)tarjonta on y, käänteistarjontafunktion arvo on jokin hinta, S(y) = p. Kun tuottajat tuottavat määrän y, antaa käänteistarjontafunktion kuvaajan alla oleva alue tuottajien kokonaiskustannukset kyseisestä tuotannon määrästä.16 Tuottajien ylijäämä, P S(y), on myyntitulojen ja tuotantokustannusten erotus: Z y S(z) dz. P S(y) = py − (47) 0 Ja tämä on se, jolla tuottajien hyvinvointia mitataan. Laskemalla ylijäämät yhteen, saadaan kokonaishyvinvoinniksi W , Z y Z y S(z) dz. P (z) dz − W (y) = CS(y) + P S(y) = (48) 0 0 Jos y > 0 on tämän maksimipiste, se toteuttaa ehdon (49) P (y) = S(y). Merkitään tätä määrää y = y ∗ . Vastaava hinta on p∗ = P (y ∗ ). Kuvana: p Kuluttajan ylijäämä S(y) Tuottajan ylijäämä p∗ P (y) y∗ y Kuva 12. Kuluttajan- ja tuottajan ylijäämät. Kuvan piirtämisen kannalta (48) on hyvä. Tässä hinta p∗ olisi myös markkinan tasapainohinta ja y ∗ on markkinan tasapainomäärä. Tämä kaksikko tai markkinatasapaino maksimoi tämän talouden hyvinvointia. 16Olettaen, että jokaisen yrityksen kustannukset ovat nolla, kun tuotanto on nolla. 27 Asia voidaan esittää toisinkin. Kaikkien yritysten yhteenlasketut tuotantokustanP nukset voidaan kirjoittaa myös muodossa ni=1 Ci (yi ), jossa funktiot Ci ovat yritys- ten kustannusfunktiot. Oletetaan, että C ′ > 0 ja C ′′ > 0. Hyvinvointifunktio (48) voidaan lopulta kirjoittaa muotoon Z W (y1 , . . . , yn ) = Pn i=1 yi P (z) dz − 0 n X Ci (yi ). (50) i=1 Kun tuotantomäärät y1 , . . . , yn on annettu, tämän talouden hyvinvointi koostuu kuluttajien kokonaismaksuhalukkuuden ja tuottajien kustannusten erotuksesta. Jos piste (y1 , . . . , yn ), jossa tuotantomäärät ovat nollaa suuremmat, maksimoi näin määriteltyä hyvinvointia, se toteuttaa ehdot P (y) = C1′ (y1 ), .. . P (y) = Cn′ (yn ). Ehtojen mukaan käänteiskysyntäfunktion arvo on yhtä suuri kuin tuotannon rajakustannus: Optimissa yhden yksikön tuotannosta saatava hyödyn lisäys on (likimain) yhtä suuri kuin siitä syntyvä kustannus. Nämä ovat myös ehdot, jotka saadaan, kun jokainen yritys maksimoi voittaan annetulla hinnalla. 8.2. Päästöt mukaan. Entä kun kyseisen hyödykkeen tuotannosta syntyy päästöjä ja kuluttajien hyöty laskee päästöjen kasvaessa? Tässä tilanteessa kuluttajien hyvinvoinnin mittariksi ei riitä kuluttajien ylijäämä, vaan päästöistä syntyvä haitta tulee huomioida mittarissa. Tässä oletetaan, että yhdestä tuotantoyksiköstä syntyy päästöjä määrän ǫ verran riippumatta siitä kuka tuottaa. Tässä ǫ on päästökerroin. Kokonaispäästöt ovat tällöin E= n X ǫyi = ǫ i=1 n X yi = ǫy. i=1 Haitan määrä riippuu jälleen kokonaispäästöistä funktion D mukaisesti. Kuten aiemminkin, oletetaan että D′ (E) > 0 ja D′′ (E) ≥ 0. Kuinka nämä haitat näkyisivät esimerkiksi Kuvassa 12? Oletetaan, että haitat voidaan vain lisätä hyvinvointifunktioon, jolloin uudelleen määritellyksi hyvinvointifunktioksi saadaan Z y Z y W (y) = P (z) dz − S(z) dz − D(ǫy). 0 28 0 (51) Maksimoiko markkinatasapainomäärä, jota edellä merkittiin y ∗ , tätä hyvinvointifunktiota? Ei. Jos y ∗∗ > 0 maksimoi kokonaishyvinvoinnin määrää (51), se toteuttaa ehdon P (y) = S(y) + ǫD′ (ǫy). (52) Markkinatasapainossa määrä ja hinta toteuttavat ehdon (49), P (y) = S(y). Vertaamalla tätä ehtoon (52), huomataan, että maksimipiste ei voi olla sama. S(y) + ǫD′ (ǫy) p S(y) p∗∗ p∗ P (y) y y ∗∗ y ∗ Kuva 13. Tuotannon yhteiskunnallinen rajakustannus on markkinatasapainossa suurempi kuin yksityinen rajakustannus. Kuvassa on myös esitetty yksityisestä optimista (markkinatasapainoratkaisusta) syntyvä hyvinvointitappio. Kuten edellisessä luvussa, kokonaiskustannukset voidaan kirjoittaa toisinkin. Aiempaa mittaria (50) täydennetään nyt haitoilla, jolloin uudeksi talouden hyvinvointimittariksi tulee uudelleen määritelty W : W (y1 , . . . , yn ) = Z Pn i=1 yi P (z) dz − 0 n X Ci (yi ) − D(E). (53) i=1 Oletetaan, että (y1 , . . . , yn ) on tämän maksimipiste, jossa kaikki tuotantomäärät ovat nollaa suuremmat. Tällöin tämä piste toteuttaa yhtälöt ! n X ′ ′ P (y) = C1 (y1 ) + ǫD ǫ yi , i=1 .. . P (y) = Cn′ (yn ) + ǫD′ ǫ n X i=1 29 yi ! . (Miten nämä laskettiin?) Kuinka nämä voitaisiin tulkita? Jos jokin yrityksistä kasvattaa tuotantoaan yhdellä yksiköllä, syntyy siitä kustannuksia likimäärin tuotannon rajakustannusten ja tuotannosta syntyvän päästön rajahaitan verran. Tuotannon kasvu lisää kuluttajien hyötyä likimäärin käänteiskysyntäfunktion arvon verran. Optimaalisella tuotannon tasolla näiden tulee olla yhtä suuret. Jos yrityksille ei ole asetettu minkäänlaista hintaa päästöistä, jokainen niistä maksimoi hyödykkeen myynnistä saatavien tulojen ja tuotantokustannusten erotusta. Minkä tahansa (hinnan annettuna ottavan) yrityksen i tehtävä on max{pyi − C(yi )}, yi (54) ja tämän tehtävän (aidosti positiivinen) ratkaisu toteuttaa ehdon p = Ci′ (yi ). (55) (Miten tulkitset tämän ehdon?) Hinta määräytyy ehdon P (y) = S(y) = p mukaan. Tuotannon määrä, joka syntyy ”vapaassa markkinaratkaisussa” ei ole yhteiskunnallisesti optimaalinen. Jos regulaattori haluaisi saavuttaa yhteiskunnallisen optimin, se voisi tehdä sen millä tahansa aiemmin mainitulla ohjauskeinolla. Esimerkiksi, jos päästövero on t, yrityksen i tehtäväksi tulisi max{pyi − C(yi ) − tǫyi }, yi (56) ja (aidosti positiivinen) ratkaisu toteuttaa ehdon p = Ci′ (yi ) + tǫ. (57) (Miten tulkitset tämän?) Näin on jokaiselle yritykselle. Regulaattori tietää, että yritykset valitsevat tuotantomäärän näin, joten se voi asettaa veron suuruudekP si D′ (ǫ ni=1 yi ). Siis, jos vero asetetaan samalla vanhalla säännöllä – vero on yhtä suuri kuin kokonaisrajahaitan määrä yhteiskunnallisesti optimaalisella päästö- jen tasolla – yritykset valitsevat juuri ”oikeat”, yhteiskunnalliseen optimiin johtavat tuotantomäärät. 8.3. Tuotannon ja päästöjen valinta. Tämä luku on ylimääräistä materiaalia. Edellisessä luvussa tuotannon määrä oli ainoa valintamuuttuja ja päästöt määräytyivät tuotetun määrän perusteella. Tässä luvussa yrityksellä on kaksi lopputuotetta: myytävän hyödykkeen määrä ja päästöjen määrä. Tarkasteltavana olevalla yrityksellä on käytössään jokin tuotantoteknologia, jonka avulla hyödykettä ja päästöjä 30 tuotetaan.17 Yrityksen kustannusten minimointitehtävän arvofunktio on yrityksen i kustannusfunktio Ci (yi , ei ).18 Näistä kustannusfunktioista oletetaan seuraavaa: ∂Ci ∂Ci ∂ 2 Ci ∂ 2 Ci ∂ 2 Ci > 0, < 0, > 0, > 0, < 0. ∂yi ∂ei ∂yi ∂yi ∂ei ∂ei ∂yi ∂ei (Kuinka tulkitsisit nämä?) Lisäksi oletetaan, että kustannusfunktion Hessen matriisin determinantti on positiivinen. Tästä ja oletuksesta seuraa ∂ 2 Ci ∂yi ∂yi > 0, että kustannusfunktio on aidosti konveksi funktio. Tämän luvun tavoitteena on näyttää, että myös näillä oletuksilla voidaan saavuttaa yhteiskunnallisesti optimaalinen tuotannon ja päästöjen määrä esimerkiksi verolla, joka asetetaan tasolle D′ (E), jossa E on kuten aiemminkin. Pohditaan jälleen regulaattorin tehtävää, joka on nyt maksimoida funktiota Z Pni=1 yi n X P (z) dz − Ci (yi , ei ) − D(E) W (y1 , . . . , yn , e1 , . . . , en ) = 0 (58) i=1 hyödykemäärien ja päästömäärien suhteen. Tehtävän ”aidosti positiivinen” ratkaisu toteuttaa ehdot P (y) = − ∂Ci , ∂yi ∂Ci = D′ (E), ∂ei jokaisen yrityksen i kohdalla. (Kuinka tulkitsisit nämä ehdot?) Kuvitellaan, että regulaattori on asettanut päästöveron suuruudeltaan t. Yrityksen i tuotannon ja päästöjen valinta on ratkaisu tehtävään max {pyi − Ci (yi , ei ) − tei }. {yi ,ei } (59) Tehtävän (aidosti positiivinen) ratkaisu toteuttaa ehdot p= − ∂Ci , ∂yi ∂Ci = t. ∂ei (Tulkitse nämäkin ehdot.) Jos siis regulaattori asettaa t = D(E), jossa E on yhteiskunnallisesti optimaalinen kokonaispäästöjen määrä, yritysten valinnat ovat samat kuin yhteiskunnallisessa optimissa. 17Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että yrityksen teknologiaa kuvataan kahden tuotantofunktion avulla: Toisen arvo on lopputuotteen määrä ja toisen päästöjen määrä. 18Kurssilla Y56 käsiteltiin tapausta, jossa yritys tuottaa yhtä hyödykettä, jolloin kustannusfunktio on Ci (yi ). 31 8.4. Tuotantopanosten valinta. Kurssin ensimmäisen puoliskon viimeinen asia koskee saman asian päättelyä, kun yritykset valitsevat panosmääriä. Oletetaan, että on kahdenlaisia panoksia, saastuttavia ja puhdistavia. Saastuttava panos tuottaa lopputuotetta tuotantofunktion yi = f (xi ) kautta, jossa f on tuotantofunktio (f ′ > 0 ja f ′′ < 0) ja xi on saastuttavan panoksen määrä. Tässä oletetaan, että jokaisella yrityksellä i on käytössään sama tuotantoteknologia, jota tuotantofunktiot kuvaavat. Saastuttavasta panoksesta syntyy päästöjä ǫ per yksi panosyksikkö. Puhdistava panos on sellainen, joka tuottaa puhdistusta, tuotantofunktion h kautta. Puhdistuksen määrä on ai , jolloin ai = h(zi ) (h′ > 0 ja h′′ < 0). Puhdistavan panoksen määrä on zi . Saastuttavan panoksen hinta on w ja puhdistavan v. Yhteiskunnan hyvinvointia mitataan kuten aiemminkin. Hyvinvointifunktio on Z Pni=1 yi n n X X P (z) dz − wxi − vzi − D(E), (60) W (x1 , . . . , xn , z1 , . . . , zn ) = 0 jossa yi = f (xi ) ja E = Pn i=1 (ǫxi i=1 i=1 − h(zi )). Yksi yritys tuottaa siis päästöjä määrän ǫxi − h(zi ), ja kokonaispäästöt ovat näiden summa. Yhteiskunnallisesti optimaaliset panosmäärät toteuttavat ehdot: P (y)f ′ (xi ) = w + D′ (E)ǫ, D′ (E)h′ (zi ) = v, (61) olipa tarkastelussa mikä yritys i tahansa. Lisäämällä saastuttavan panoksen määrää xi yhdellä yksiköllä kasvaa tuotannon määrä likimäärin panoksen rajatuotoksen verran, ja tästä tuotannon lisäyksestä kuluttajien hyöty kasvaa likimäärin käänteiskysyntäfunktion arvon verran. Toisaalta tästä panoksen lisäyksestä syntyy kustannuksia likimäärin panoksen hinnan ja rajahaittafunktion (kerrottuna päästökertoimella) summan verran. Yhteiskunnallisesti optimaalisella saastuttavan panoksen käytöllä nämä kaksi ovat yhtä suuret. Kuinka tulkitset jälkimmäisen noista ehdoista (ehdon (61)? Jos ohjausta ei ole ollenkaan, yritys ei käytä puhdistavaa panosta ollenkaan; siitä syntyisi vain kustannuksia, mutta ei hyötyjä. Kuitenkin yhteiskunnallisessa optimissa jokainen yritys käyttää myös puhdistavaa panosta. Oletaan, että regulaattori asettaa jonkin päästöveron t. Tällöin yrityksen i voitonmaksimointitehtävä on max {pf (xi ) − wxi − vzi − t(ǫxi − h(zi ))}. {xi ,zi } 32 (62) Tehtävän ratkaisu toteuttaa ehdot pf ′ (xi ) = w + tǫ, th′ (zi ) = v. (63) (Miten tulkitsisit nämä ehdot?) Joten, kuinka regulaattorin tulee asettaa päästöveron määrä, jos se haluaa yritysten valitsevan yhteiskunnallisesti optimaaliset panosmäärät? 9. Ohjauskeinot ja muut markkinaepäonnistumat 9.1. Epätäydellinen kilpailu lopputuotemarkkinoilla: Monopoli. 9.1.1. Monopoli. (Tämä luku on pääasiassa se mitä luennoin viime vuonna monopolista kurssilla Y56 poislukien mm. diskriminointi.) Yrityksellä on jollain markkinalla monopoli, jos se ainoana yrityksenä pystyy asettamaan lopputuotteen hinnan. Markkinamuotoina monopoli ja täydellinen kilpailu ovat tavallaan ääripäitä. Kurssilla Y56 vastattiin ainakin näihin kysymyksiin: Kysymys 1. Kuinka suuri on monopolin optimaalinen tuotanto (ja miten sitä voidaan havainnollistaa)? Kysymys 2. Miten monopolin optimaalinen tuotanto vertaantuu tilanteeseen, jossa hinta olisi annettu? Kysymys 3. Onko monopoli jossain mielessä huono asia yhteiskunnan kannalta? Tällä kurssilla näihin kysymyksiin vastaillaan monta kertaa. Ensimmäinen vastaus saadaan, kun päästöjä ei synny ja monopoli asettaa yhden hinnan lopputuotteelleen (ja tietää markkinoiden kysyntäfunktion). Tällöin monopolin tehtävä on max {P (y)y − C(y)}, {y} (64) jossa y on monopolin tuottama määrä, P on käänteiskysyntäfunktio ja C on kustannusfunktio (oletetaan, että C ′ > 0, C ′′ > 0). Käänteiskysyntäfunktio P toteuttaa ehdon P ′ (y) < 0 kaikilla tuotannon määrillä; mitä suurempi tuotanto sitä pienempi hinta. Optimaalinen tuotannon määrä y m toteuttaa yhtälön P ′ (y)y + P (y) − C ′ (y) = 0. (65) Siis P ′ (y m )y m + P (y m ) = C ′ (y m ). Toisin sanoen, monopolin optimaalisella tuotannon tasolla rajatulo on yhtä suuri kuin rajakustannus. Rajatulo, P ′ (y)y +P (y), joka 33 on tulon P (y)y derivaatta, kertoo likimäärin kuinka paljon monopolin tulo kasvaa, kun monopoli lisää tuotantoaan yhdellä yksiköllä. Jos monopoli ei olisi monopoli vaan ottaisi hinnan annettuna, optimaalinen tuotannon määrä ratkaisisi yhtälön P (y) = C ′ (y). Olkoon tämä määrä y ∗ . Tätä voidaan myös ajatella yhteiskunnallisesti optimaalisena tuotantomääränä.19 Tällöin markkinoilla syntyvä ”ylijäämä” olisi suurin mahdollinen. Kuinka y ∗ ja y m järjestyvät? Piirrettävästä kuvasta asia on selvä (Kuva 14).20 Monopolin optimaalinen tuotanto on e C ′ (y) P (y m ) P (y) P (y) + P ′ (y)y y ym Kuva 14. Monopolin valinta. pienempi kuin tuotanto, jonka se valitsisi hinnan ottajana. Miksi tässä on järkeä? Kun monopoli vähentää tuotantoaan, sen myymä määrä vähenee, mutta hinta kasvaa. Tämän hinnan kasvun monopoli saa jokaiselta myymältään yksiköltä. Kuluttajien kannalta pienempi tasapainomäärä on huono asia. Ja niin on yhteiskunnankin kannalta: Monopolin toiminnasta syntyy tehokkuustappio. Kuva tästäkin tilanteesta on tuttu (Kuva 15). Hyvinvoinnin (tässä yhteenlaskettujen ylijäämien) kannalta olisi parempi, jos monopoli kasvattaisi tuotantoaan tasosta y m , koska hieman suuremmilla tuotannon arvoilla kuluttajien maksuhalukkuus olisi suurempi kuin tuotannon rajakustannus. 19Päästöt eivät ole vielä mukana mallissa. on aidosti kasvava, ja käänteiskysyntäfunktio on aidosti laskeva. Koska lisäksi P (y ∗ ) − C ′ (y ∗ ) = 0 ja P (y m ) − C ′ (y m ) > 0, pätee y ∗ > y m . 20Rajakustannusfunktio 34 e C ′ (y) m P (y ) P (y) P (y) + P ′ (y)y y ym Kuva 15. Monopolin tuottama tehokkuustappio (hyvinvointitappio). 9.1.2. Monopoli ja päästöt. Oletetaan, että monopoli saastuttaa. Yksinkertaisin tapa mallintaa saastuttavaa monopolia on kai edellisen luvun malli täydennettynä oletuksella, että yhdestä tuotantoyksiköstä syntyy päästökertoimen verran päästöjä eikä monopoli voi puhdistaa päästöjään (paitsi pienentämällä tuotantoaan). Oletetaan siis, että monopolin päästöt ovat e = ǫy. (66) Edellisessä luvussa nähtiin, että monopolin optimaalinen tuotanto on pienempi kuin jos se käyttäytyisi kuin hinnanottaja, toisin sanoen y m < y ∗ . Tämä meinaa, että ǫy m < ǫy ∗ , eli päästötkin ovat pienemmät. Oletetaan kuten aiemminkin, että haittojen määrä riippuu päästöistä funktion D mukaisesti (jälleen D′ > 0 ja D′′ ≥ 0). Tämä tarkoittaa, että päästöhaitta on pienempi monopolin optimaalisella tuotantotasolla kuin ”kilpailullisella” tuotantotasolla. On mahdollista, että monopolin tuotannon rajoittaminen on yhteiskunnan kannalta ”hyvä” asia: Näin on, kun päästöt ovat riittävän haitallisia kumoamaan tuotannon rajoittamisen haitallisen vaikutuksen hyödykkeestä syntyvään ylijäämään. Kuinka monopolia voitaisiin ainakin periaatteessa reguloida siten että yhteiskunnallinen optimi saavutettaisiin? Regulaattori haluaa saavuttaa tuotantomäärän, joka maksimoi funktion W (y) = Z y P (z) dz − C(y) − D(ǫy) (67) 0 arvon. Maksimointitehtävän ratkaisu, siis yhteiskunnallisesti optimaalinen tuotantomäärä, toteuttaa yhtälön P (y) − C ′ (y) − D′ (ǫy)ǫ = 0. 35 (68) Tällä on tuttu tulkinta. Regulaation täytyy ottaa huomioon kaksi asiaa monopolin tapauksessa: monopolin tuotantomäärän rajoittamisen vaikutus kuluttajiin hinnan nousun ja päästöhaitan kautta. Seuraavaksi ”sisäistetään” nämä kaksi vaikutusta kahdella erilaisella keinolla. Molemmat tuottavat yhteiskunnallisen optimin. Päästövero.21 Tämä ei ole Pigou-vero; eikä välttämättä vero ollenkaan. Kuinka regulaattorin tulisi asettaa päästövero, kun saastuttaja on monopoli, joka voi puhdistaa päästöjä vain tuotannonleikkausten kautta? Olkoon t jokin vero, jonka regulaattori asettaa. Tällöin monopolin maksimointitehtävä on max {P (y)y − C(y) − tǫy}, {y} (69) ja ensimmäisen kertaluvun välttämätön ehto on P ′ (y)y + P (y) − C ′ (y) − tǫ = 0. (70) (Mitä tämä yhtälö ”sanoo”?) Verrataan välttämättömiä ehtoja (68) ja (70). Kuinka regulaattorin tulisi asettaa vero, jotta ehdot olisivat samat? Vero tulee asettaa siten että se toteuttaa ehdon P ′ (y)y , (71) ǫ jossa y ratkaisee yhtälön (70) (olisi siis hyvä merkitä tätä tuotantomäärää y(t)).22 t = D′ (ǫy) + Koska P ′ (y) < 0, tämä vero on pienempi kuin rajahaitta arvioituna optimaalisella päästöjen määrällä. Esimerkki: Tämä lasketaan luennolla. Olkoot P (y) = a−by, C(y) = cy ja D(ǫy) = C ′′ (y) = 0 lisätty. 1 d(ǫy)2 2 (tässä esimerkissä C ′′ (y) = 0) . Kaikki parametrit ovat positiivisia ja a > c. Oletetaan lisäksi, että ǫ = 1. Tällöin optimaalinen vero on (a − c)(d − b) . (72) t= b+d Vero riippuu erityisesti luvuista d ja b, ja siitä kumpi niistä on suurempi. Vaikuttaako tulos järkevältä? Kuinka havainnollistaisit tilannetta kuvan avulla? (Epälineaarinen) vero/tukiainen. Eräs toinen vaihtoehto on käyttää veron ja tukiaisen sekoitusta. Sen sijaan, että regulaattori asettaisi pelkän päästöveron, oletetaan, että se asettaa jonkin ohjauskeinon K(y) (siis funktion K). Tämä voidaan tulkita niin, että kun K tiedetään ja monopoli asettaa määrän y, se saa tuloa K(y) verran tai joutuu maksamaan K(y) verran. Mistä regulaattori tietää minkälainen K 21Paljon laajemmin epätäydellistä kilpailua käsitellään myöhemmällä kurssilla YE9. Lisätietoja löydät esimerkiksi artikkelista Requate (2005) tai kirjasta Baumol ja Oates (1988). 22Sijoita tämä takaisin yhtälöön (70), ja vertaa regulaattorin ehtoon. 36 kannattaa valita? Regulaattori tietää, että annetulla keinolla K, monopoli valitsee määrän siten, että se maksimoi monopolin voittoa (73) P (y)y + C(y) − K(y). Optimaalinen määrä toteuttaa yhtälön P ′ (y)y + P (y) − C ′ (y) − K ′ (y) = 0. (74) Vertaa tätä ehtoon (68). Keinoksi tulee valita K, joka toteuttaa ehdon K ′ (y) = D′ (ǫy)ǫ + P ′ (y)y (75) Jos monopoli kasvattaa tuotantoaan yhdellä yksiköllä, se joutuu (likimäärin) maksamaan veroa määrän D′ (ǫy)ǫ ja saa tukiaista (likimäärin) määrän −P ′ (y)y. Tämä tukiainen voidaan kirjoittaa muodossa −P ′ (y)y = P (y) − [P (y) + P ′ (y)y], (76) joten (yksikkö)tukiainen on hinnan ja rajatulon erotus. Ratkaisemalla edellä mainittu differentiaaliyhtälö (75) (ja asettamalla integrointivakio nollaksi, koska sitä ei tarvita), saadaan K(y) = D(ǫy) + P (y)y − Z y P (z) dz. (77) 0 Tämä ohjauskeino kannustaa monopolia tuottamaan juuri yhteiskunnallisesti optimaalisen tuotannon määrän. Kuva havainnollistaa tilannetta: e C ′ (y) + D′ (ǫy)ǫ C ′ (y) ′ m −P (y )y m D′ (ǫy m )ǫ P (y) P (y) + P ′ (y)y ym y ∗∗ y Kuva 16. Ohjauskeinona vero/tukiainen. Oletetaan, että monopoli valitsisi määrän y m . Annettuna K, monopolin kannattaa kasvattaa tuotantoaan (miksi?). Näin monopolin kannattaa tehdä kunnes tuotanto on tasolla y ∗∗ . Lisämäällä tuotantoaan tästä pisteestä monopoli joutuu maksamaan enemmän kuin saa tukiaista (miksi?). Molemmat esitellyt ohjauskeinot tuottavat yhteiskunnallisesti optimaalisen tuotannon. Mitä eroa niillä on? Ainakin seuraavat kaksi: 37 Ero 1. Mitä regulaattorin täytyy tietää, jotta voi asettaa ohjauksen? Käyttäessään vero/tukiainen-keinoa regulaattorin täytyy tietää ”vain” käänteiskysyntäfunktio (kuluttajien maksuhalukkuus) ja haittafunktio. Päästöveroa käyttäessään sen tulee tietää lisäksi yrityksen kustannusfunktio, jotta se voi laskea määrän y(t). Regulaattori ei tarvitse informaatiota kustannuksista käyttäessään vero/tukiainen-keinoa. Ero 2. Oletimme, että monopoli voi vähentää päästöjään vain leikkaamalla tuotantoaan. Entä, jos se voisi investoida puhdistukseen? Tällöin esimerkiksi kustannusfunktiota täytyisi muokata. Tästä seuraisi vaikeuksia päästöveron käytölle (muttei vero/tukiainen-keinon käytölle).23 9.2. Epätäydellinen kilpailu lopputuotemarkkinoilla: Cournot-oligopoli. Monopolista esimerkki voisi olla jokin patentilla suojauksen hakenut yritys, joka vielä saastuttaa. Ehkä jokin kemianalan yritys? Entä jos tuotannon asettavia yrityksiä on enemmän? Cournot-kilpailussa n > 1 kappaletta yrityksiä maksimoi voittoaan annettuna lopputuotteen käänteiskysyntäfunktio asettamalla lopputuotteen määrän samanaikaisesti muiden kanssa. (Tämäkin on muuten kertausta viime vuoden Y56-kurssilta.) Cournot-kilpailussa jokainen yrityksistä pystyy vaikuttamaan hintaan. Oletuksina on, että jokainen myy samanlaista tuotetta ja että jokainen yritys tietää käänteiskysyntäfunktion ja toistensa kustannusfunktiot. Cournot-kilpailu on jossain mielessä monopolin (n = 1) ja täydellisen kilpailun välimuoto (n on ”suuri”). Tällaisesta tilanteesta esimerkki voisi ehkä olla jonkin alueen sähkömarkkinat. Yksittäisen yrityksen i = 1, . . . , n, voitto on ! n X yj yi − Ci (yi ), P (78) j=1 jossa P on käänteiskysyntäfunktio ja Ci on yrityksen i kustannusfunktio. Erona P monopoliin on, että markkinan kokonaistarjonta on ni=1 yi . Tutkitaan oligopolin erikoistapausta, duopolia, jossa yrityksiä on kaksi kappalet- ta. Yritysten 1 ja 2 strategiat ovat niiden tuotantomäärät. Yritysten voiton maksimointitehtävät ovat max{P (y1 + y2 ) y1 − C1 (y1 )}, (79) max{P (y1 + y2 ) y2 − C2 (y2 )}. (80) {y1 } ja {y2 } 23Jatkoa seuraa kurssilla YE9. 38 Miten Nash-tasapaino löydetään? Nash-tasapainossa kumpikaan yritys ei halua muuttaa tuotantomääräänsä annettuna toisen yrityksen tuotantomäärä. Olkoon (y1∗ , y2∗ ) Nash-tasapaino. Eli annettuna y2∗ yritys 1 ei halua muuttaa tuotantomääräänsä arvosta y1∗ . Arvo y1∗ siis maksimoi yrityksen voittoa, eli sen täytyy toteuttaa ehto P ′ (y1 + y2∗ )y1 + P (y1 + y2∗ ) − C1′ (y1 ) = 0. (81) Samoin perusteluin yrityksen 2 tapaus: y2∗ toteuttaa ehdon P ′ (y1∗ + y2 )y2 + P (y1∗ + y2 ) − C2′ (y2 ) = 0. (82) Kerran y1∗ toteuttaa yhtälön (81) ja y2∗ toteuttaa yhtälön (82), saadaan yhtälöpari, jossa on siis kaksi tuntematonta muuttujaa. Parin ratkaisu on (Cournot-)Nashtasapaino. Esimerkki: Tämä lasketaan luennolla. Olkoot P (y1 +y2 ) = a−b(y1 +y2 ), C1 (y1 ) = cy1 ja C2 (y2 ) = cy2 (rajakustannus on sama kummallekin yritykselle). Kaikki parametrit ovat positiivisia ja a > c. Tällöin Nash-tasapaino on ( a−c , a−c ). Vertaa tätä 3b 3b monopolin valintaan. 9.2.1. Duopoli ja päästöt. Olkoot yritysten päästöt jälleen e1 = ǫy1 ja e2 = ǫy2 , joten ainoa keino päästöjen vähentämiseen on vähentää tuotantoa. Kun duopoli saastuttaa, samankaltainen ajattelu kuin monopolin tapauksessa antaa johtopäätökseksi, että duopolin tuotannon vähentäminen Nash-tasapainoon ei välttämättä ole yhteiskunnan kannalta ”huono” asia. Tässä luvussa on tarkoituksena johtaa oikea taso eräälle ohjauskeinolle, jolla mallissa voidaan saavuttaa yhteiskunnallisesti optimaalinen tuotanto. Luvussa oletetaan päästöjä koskevan oletuksen lisäksi seuraavaa: C1 (y) = C2 (y), (83) millä tahansa tuotantomäärällä y. Oletuksena on siis, että yritysten kustannusfunktiot ovat täsmälleen samat. Koska päästökertoimet ovat samat, yritykset ovat identtisiä nimiä lukuun ottamatta. Tällä tulee olemaan tärkeä seuraus: Tasapainossa yritykset valitsevat täsmälleen samat tuotantomäärät. Regulaattori haluaa saavuttaa tuotantomäärät, jotka maksimoivat funktion Z y1 +y2 P (z) dz − C1 (y1 ) − C2 (y2 ) − D(ǫ(y1 + y2 )), (84) W (y1 + y2 ) = 0 39 Ehtoja (81) ja (82) korjattu. Kiitos Väin arvon. Maksimointitehtävän ratkaisu, siis yhteiskunnallisesti optimaaliset tuotantomäärät, toteuttavat yhtälöt P (y1 + y2 ) − C1′ (y1 ) − D′ (ǫ(y1 + y2 ))ǫ = 0, (85) P (y1 + y2 ) − C2′ (y2 ) − D′ (ǫ(y1 + y2 ))ǫ = 0. (86) Näiden yhtälöiden tulkinta on tuttu. Päästövero. Tämä ei välttämättä ole vero, mutta kuten monopolin tapauksessa, puhutaan siitä verona. Oletetaan, että veron suuruus olisi t, ja että se kohdistetaan yrityksen päästöille. Tällä verolla Nash-tasapaino (y1∗ , y2∗ ) ratkaisee seuraavan yhtälöparin, P ′ (y1 + y2 )y1 + P (y1 + y2 ) − C1′ (y1 ) − tǫ = 0, (87) P ′ (y1 + y2 )y2 + P (y1 + y2 ) − C2′ (y2 ) − tǫ = 0. (88) Tasapainossa y1∗ = y2∗ .24 Jos regulaattori asettaa veron tasolle t = D′ (ǫ(y1∗ (t) + y2∗ (t))) + P ′ (y1∗ (t) + y2∗ (t))y1∗ (t) , ǫ (90) yritykset valitsevat tasapainossa tuotantomäärät, jotka ovat täsmälleen samat kuin yhteiskunnallisessa optimissa. Kuten monopolitapauksessa, myös duopolitapauksessa päästövero koostuu vero-osasta ja tukiaisosasta. Kokonaisuutena kyseessä voi olla tukiainen. 9.3. Epätäydellinen kilpailu päästöoikeusmarkkinoilla. Miten aiemmin luvussa 4 johdetut päästöoikeuskauppaa koskevat tulokset muuttuvat, kun päästöoikeusmarkkinoilla joillakin yrityksillä on markkinavoimaa siinä mielessä, että ne voivat vaikuttaa päästöoikeuden tasapainohintaan? Luvussa puhuttiin erityisesti kustannustehokkuudesta ja päästöoikeuksien ilmaisjaon roolista: Päästöoikeuskauppa on mm. täydellisen kilpailun vallitsessa kustannustehokas ohjauskeino, eikä yritysten välisellä alkujaolla ole vaikutusta toteutuvaan päästöjen allokaatioon. 24Oleta, ettei näin olisi. Jos esimerkiksi y1∗ > y2∗ , sijoittamalla tasapaino yhtälöihin (87) ja (88) ja vähentämällä yhtälöt puolittain, saadaan yhtälö P ′ (y1∗ + y2∗ )(y1∗ − y2∗ ) − C1′ (y1∗ ) + C2′ (y2∗ ) = 0. (89) Koska P ′ < 0, on tämän yhtälön mukaan oltava −C1′ (y1∗ ) + C2′ (y2∗ ) > 0. Koska kustannusfunktiot ovat samat, tästä seuraa y2∗ > y1∗ , mikä on ristiriita. 40 Epätäydellistä kilpailua mallinnetaan tässä niin sanotun dominant firm-competitive fringe-mallin avulla. Hahn (1984) sovelsi tätä päästöoikeuskauppaan ja hänen mallinsa on seuraava. (Tässä käytetään luvun 4 kehikkoa.25) Päästöoikeusmarkkinalla on n yritystä, joista yritys 1 on dominoiva yritys siinä mielessä, että se voi vaikuttaa päästöjen valinnallaan päästöoikeuden tasapainohintaan. Loput yrityksistä toimivat kilpailullisesti eivätkä voi vaikuttaa hintaan. Dominoiva yritys ymmärtää siis, että hänen valintansa e1 vaikuttaa tasapainohintaan markkinatasapainoehdon n X ei = E 0 , (91) i=1 kautta. Kuinka päästöoikeuksien tasapainohinta riippuu dominoivan yrityksen valinnasta? Dominoiva yritys tietää, kuinka kilpailulliset yritykset käyttäytyvät: Kilpailullinen yritys i valitsee päästönsä ehdon −Ci′ (ei ) = q, (92) mukaisesti. Tämän yrityksen päästöoikeuksien kysyntä on luvun 4 merkinnöillä ei (q), ja sille on voimassa e′i (q) < 0. Kilpailullisten yritysten päästöoikeuksien kokonaiskysyntä on n X ei (q), (93) i=2 ja sille on voimassa Pn ′ i=2 ei (q) < 0. Annettuna kilpailullisten yritysten optimaalinen valinta, päästöoikeusmarkkinan tasapainoehto (91) on e1 + n X ei (q) = E 0 , (94) i=2 jossa e1 on päästömäärä, jonka dominoiva yritys asettaa. Tästä yhtälöstä saadaan, että dq 1 = − Pn ′ > 0. (95) de1 i=2 ei (q) Jos dominoiva yritys kasvattaa päästöjään, tasapainohinta nousee. Merkitään päästöoikeuden hintaa dominoivan yrityksen valinnan funktiona merkinnällä q(e1 ). Dominoivan yrityksen tehtävä on min C1 (e1 ) − q(e1 )(e01 − e1 ) . {e1 } 25Implisiittisenä (96) oletuksena on, että päästöoikeuksien alkujako E 0 on asetettu niin, ettei epätäydellistä kilpailua ole huomioitu. 41 Tehtävän ratkaisu toteuttaa yhtälön C1′ (e1 ) − q ′ (e1 )(e01 − e1 ) + q(e1 ) = 0. (97) Alkujaolla on väliä (ellei dominoiva yritys satu saamaan oikeuksia juuri tarpeensa mukaan). Toisin kirjoitettuna tämä yhtälö on −C1′ (e1 ) = q(e1 ) − q ′ (e1 )(e01 − e1 ). (98) Sillä onko dominoiva yritys tasapainossa oikeuksien ostaja vai myyjä on myös väliä. Kuva havainnollistaa asiaa: e q(e1 ) − q ′ (e1 )(e01 − e1 ) q(e1 ) q(ed1 ) −C1′ (e1 ) ed1 e1 Kuva 17. Dominoiva yritys on tässä kuvassa tasapainossa päästöoikeuksien myyjä, ja valitsee määrän ed1 . Tällöin rajapuhdistuskustannus on pienempi kuin tasapainohinta, joten sen rajapuhdistuskustannus on optimissa pienempi kuin kilpailullisten yritysten. Millainen on dominoivaan ostajaan liittyvä kuva? (Ostajan tapauksessa voisi kuvitella, että rajapuhdistuskustannukset ovat vastaavankaltaisessa kuvassa suuremmat kuin myyjällä.) Epätäydellisen kilpailun vallitessa (ainakin yllä olevassa mielessä), päästöoikeuskauppa ei ole kustannustehokas. Päästöoikeuksien alkujaolla on väliä sille kuinka suuri tehokkuustappio epätäydellisestä kilpailusta seuraa. 9.4. Päästöoikeusmarkkinat ja transaktiokustannukset. Epätäydellisen kilpailun lisäksi myös transaktiokustannukset eli kaupankäyntikustannukset voivat tuhota päästöoikeuskaupan kustannustehokkuuden.26 Nämä kustannukset voivat liittyä esimerkiksi kaupankäyntikumppanin etsintään tai sopimuksen tekoon. Erityisesti transaktiokustannukset voivat olla suuret alueellisilla päästöoikeuskauppamarkkinoilla. 26Stavins (1995) tutkii transaktiokustannusten roolia päästöoikeuskaupassa. 42 Käytetään luvun 4 mallia transaktiokustannusten mallintamiseen. Yrityksen i ”kaupankäynnin määrä” on e0i − ei , joka voi olla nolla, negatiivinen tai positiivinen. Merkitään sitä symbolilla z. Transaktiokustannukset riippuvat kaupankäynnin määrästä z funktion T mukaisesti, jota mallinnetaan hieman Stavinsista poiketen: (1) Transaktiokustannusfunktiolle T on voimassa T (z) = T (−z). (99) Tämä tarkoittaa, että transaktiokustannus on täsmälleen sama esimerkiksi 100 oikeuden myynnistä kuin niiden ostosta. Tästä oletuksesta seuraa, että T ′ (z) = −T ′ (−z). (100) (2) Oletetaan, että T ′ > 0, kun z > 0. Tämä tarkoittaa, että transaktiokustannus kasvaa, kun päästöoikeuksien myyty määrä kasvaa. Näistä kahdesta oletuksesta seuraa myös, että transaktiokustannukset kasvavat, kun päästöoikeuksien ostot lisääntyvät. (3) Lisäksi oletetaan, että T (0) = 0; transaktiokustannuksia ei ole, jos yritys ei käy kauppaa. Yrityksen i minimointitehtävä on min Ci (ei ) − q(e0i − ei ) + T (e0i − ei ) , (101) −Ci′ (ei ) + T ′ (e0i − ei ) = q. (102) {ei } ja välttämätön ehto voidaan kirjoittaa muotoon Rajapuhdistuskustannuksen ja rajatransaktiokustannuksen summa on optimaalisella päästöjen määrällä yhtä suuri kuin päästöoikeuden hinta. Nämä ehdot ovat markkinatasapainossa voimassa jokaiselle yritykselle. Mikä ero on ostajan ja myyjän välillä? Mitä nämä ehdot tarkoittavat kustannustehokkuuden kannalta? 9.5. Epäsymmetrinen informaatio liittyen haittoihin ja kustannuksiin. Luvussa 4 oletettiin, että regulaattori tietää varmuudella haittafunktion ja yritysten kustannusfunktiot, ja nähtiin, että mikä tahansa siellä mainituista ohjauskeinoista (päästövero, tukiainen, päästöoikeuskauppa tai yrityskohtainen määrärajoite) voidaan asettaa niin, että yhteiskunnallinen optimi saavutetaan. Jokainen kyseisistä 43 ohjauskeinoista tuotti saman maksimaalisen hyvinvoinnin. Näin ei ole, kun regulaattori ei tiedä haittafunktiota tai päästöjen puhdistuskustannusfunktioita. Tässä(kin) luvussa seuraillaan jossain määrin Kolstadia. Oletetaan, että saastuttavia yrityksiä on yksi kappale, ja että tämän yrityksen kustannukset riippuvat päästöistä e (kuten luvussa 4). Päästöistä syntyy haittoja määrä D(e) (kuten luvussa 4). Oletetaan, että −C ′ (e) = a − be, (103) D′ (e) = c + de, (104) joissa parametrit ovat positiivisia. Tarkoituksena on vertailla kuvien ja esimerkkien avulla päästöveron ja määrärajoitteen hyvinvointitappioita epävarmuuden vallitessa jommasta kummasta funktiosta. Epävarmuuden oletetaan liittyvän parametreihin a tai c. Regulaattorin uskomusta (estimaattia, odotusarvoa) parametrista merkitään yläviivalla.27 Kun regulaattori asettaa ohjauskeinon, se käyttää tätä estimaattia kyseisestä parametrista. Koska todellinen parametrin arvo saattaa poiketa tästä arvosta, voi syntyä hyvinvointitappiota. 9.5.1. Epävarma haittafunktio. Tässä haitan määrä on epävarma, mutta päästöjen vähentämisen kustannus on varma. Regulaattori uskoo, että rajahaittaa kuvaa funktion c + de arvo, ja asettaa ohjauskeinon sen mukaisesti. Määrärajoite. Regulaattori laskee määrärajoitteen e ehdosta a − be = c + de, (105) ja sitoutuu käyttämään sitä. Tämän jälkeen yritys tekee valintansa tällä päästörajoitteella ja todellinen haitan määrä realisoituu. Oletetaan, että todellinen parametrin c arvo on suurempi kuin c. Alla olevassa kuvassa on esitetty syntyvä hyvinvointitappio. 27Asian yleisempi käsittely jätetään kurssille YE9. Ks. sitten Weitzman (1974) ja Adar ja Griffin (1976). 44 e c + de c + de a − be e e∗ e Kuva 18. Määrärajoite ja syntyvä hyvinvointitappio, kun haitta on epävarma. Todellinen optimi olisi e∗ . Päästövero. Jos regulaattori käyttää veroa, se laskee ensin päästöjen määrän e ehdosta (105), ja asettaa sitten veron tasolle (106) t = c + de. Yritys valitsee päästönsä tällä verolla, jonka jälkeen todellinen haitta realisoituu. Oletetaan jälleen, että todellinen parametrin c arvo on suurempi kuin regulaattorin uskomus siitä. Alla olevassa kuvassa on esitetty syntyvä hyvinvointitappio. e c + de c + de t a − be e∗ e e Kuva 19. Päästövero ja syntyvä hyvinvointitappio, kun haitta on epävarma. Näyttäisi siltä, ettei määrärajoitteen ja päästöveron aiheuttamien hyvinvointitappioiden suuruuksilla ole tässä tapauksessa mitään eroa. Syy on siinä, että haittafunktioon liittyvällä epävarmuudella ei ole merkitystä yrityksen valinnan kannalta (kunhan ohjaus on asetettu kuten yllä). Esimerkki: Tämä lasketaan luennoilla: Olkoot −C ′ (e) = 8 − e, (107) D′ (e) = 2 + e, (108) 45 jossa D′ (e) kuvastaa regulaattorin uskomusta rajahaitasta. Todellinen rajahaitta on D′ (e) = 3 + e. Hyvinvointitappio on 1/4 molemmilla ohjauskeinoilla. 9.5.2. Epävarma kustannusfunktio. Tässä taas haitan määrä on varma, mutta päästöjen vähentämisen kustannus on epävarma. Regulaattori uskoo, että rajapuhdistuskustannusta kuvaa funktion a − be arvo ja asettaa ohjauskeinon sen mukaisesti. Määrärajoite. Määrärajoitetta käyttäessään regulaattori asettaa päästökatoksi määrän, joka toteuttaa yhtälön (109) a − be = c + de. Yritys valitsee päästöikseen tämän määrän. Oletetaan, että todellinen parametrin a arvo on suurempi kuin regulaattorin uskomus a. Tilanteen, jossa d < b, hyvinvointitappio on esitetty alla olevassa kuvassa. e a − be a − be c + de e e∗ e Kuva 20. Määrärajoite ja syntyvä hyvinvointitappio, kun kustannus on epävarma. Päästövero. Päästöveroa käyttäessään regulaattori laskee ensin optimaalisen päästömäärän e ehdosta (109), ja asettaa veron tasolle t = c + de. (110) Oletetaan, että todellinen parametrin a arvo on suurempi kuin regulaattorin uskomus a. Yritys valitsee päästönsä todellisen rajapuhdistuskustannusfunktion mukaisesti. Alla olevassa kuvassa on esitetty tilanteen, jossa d < b, hyvinvointitappio veroa käytettäessä. 46 e a − be a − be c + de t e e e∗ et t Kuva 21. Päästövero, yrityksen valinta e ja syntyvä hyvinvointitappio, kun kustannus on epävarma. Kun rajapuhdistuskustannusfunktio on epävarma, ohjauskeinot eivät tuota välttämättä samaa hyvinvointitappiota. Jos (lineaarinen) rajahaittafunktio on loivempi kuin rajapuhdistuskustannusfunktio, vero tuottaa pienemmän hyvinvointitappion kuin määrärajoite. Kaksi edellistä kuvaa havainnollistivat tätä. Jos rajapuhdistus✘ ✘ loivempi kuin rajahaittafunktio, määrärajoite tuottaa kustannusfunktio on ✘ jyrkempi ✘✘ pienemmän hyvinvointitappion kuin vero. Seuraava kuva havainnollistaa tätä. e c + de a − be t a − be e e∗ et e Kuva 22. Hyvinvointitappiot, kun rajapuhdistuskustannusfunktio ✘ on ✘ jyrkempi ✘✘✘ loivempi kuin rajahaittafunktio. Esimerkki: Tämä lasketaan luennoilla. Olkoot −C ′ (e) = 8 − 2e, (111) D′ (e) = 2 + e, (112) jossa −C ′ (e) kuvastaa regulaattorin uskomusta. Todellinen rajapuhdistuskustannus on −C ′ (e) = 10 − 2e. Hyvinvointitappion suuruus on pienempi veron kuin määrärajoitteen oloissa. 47 9.6. Kustannusten raportointi. Edellä regulaattori asetti instrumentin epävarmuuden vallitessa ja sitoutui siihen eikä siten pysty muuttamaan instrumentin tasoa myöhemmin. Tällöin syntyy hyvinvointitappiota riippumatta regulaattorin valitsemasta instrumentista kunhan regulaattorin uskomus epävarmasta parametrista poikkeaa todellisesta. Kuitenkin ainakin epävarmasta rajapuhdistuskustannuksesta on mahdollista joissain tapauksissa päästä eroon suunnittelemalla ohjaus tietyllä tavalla ja pyytämällä yrityksiä raportoimaan kustannuksensa regulaattorille.28 Oletetaan tässä nyt vain, että regulaattori kertoo käyttävänsä hinta- tai määräinstrumenttia, ja pyytää yritystä raportoimaan rajapuhdistuskustannuksensa. Oletetaan esimerkin vuoksi, että yritys voi raportoida joko korkeat rajapuhdistus′ kustannukset −CH (e) tai matalat rajapuhdistuskustannukset −CL′ (e) siten että ′ −CH (e) > −CL′ (e) millä tahansa päästömäärällä. Oletetaan, että regulaattori tietää todellisen rajahaittafunktion. Päästövero (Luennoilla, katso myös Kolstad) Jos yritystä reguloidaan hinnalla, sen kannattaa aina raportoida matalat rajapuhdistuskustannukset. Kuvana e ′ −CH (e) −CL′ (e) D′ (e) t e∗ et e Kuva 23. Kustannusten raportointi päästöveron oloissa. Tässä kuvassa yrityksen todelliset kustannukset ovat korkeat. Tällöin sen kannattaa raportoida matalat kustannukset, jotta verosta tulisi pienempi. Määrärajoite (Harjoituksissa). Jos regulaattori yksinkertaisesti vain kysyy yrityksen kustannusinformaatiota, yrityksellä voi siis olla kannustin valehdella. Myöhemmillä kursseilla pohditaan miten regulaattori voi suunnitella ohjauksen, jossa yrityksellä ei tätä kannustinta ole. 28Tämä on tulevien kurssien asiaa. 48 9.7. Huijaaminen päästöraportissa. Pakollinen esitieto: Sydsæter, Hammond ja Strøm (2012) Essential Mathematics for Economic Analysis, luvut 14.8-14.10. Seuraavaksi käsitellään epäsymmetristä informaatiota toisesta näkökulmasta.29 Ajatellaan, että rajapuhdistuskustannuksista tai rajahaitasta ei ole epävarmuutta. Epäsymmetrinen informaatio syntyy nyt yrityksen valinnasta: Ajatellaan, että regulaattori ei pysty havaitsemaan (ilmaiseksi) yrityksen päästöjen valintaa, vaan yritys raportoi päästömääränsä ja voi valehdella raportissaan. Regulaattori ei välttämättä tiedä esimerkiksi yrityksen käyttämien panosten määriä tai sitä onko puhdistusteknologia oikein tai ollenkaan asennettu.30 Koska regulaattori ei tiedä raportoivatko yritykset päästönsä oikein, se auditoi osan yrityksistä. Kun regulaattori auditoi yrityksen, se saa tietää yrityksen todelliset päästöt varmuudella. Jos yritys on huijannut raportissaan, se joutuu maksamaan sakkoa. Oletaan, että todennäköisyys, jolla mikä tahansa yritys auditoidaan on π, ja vakio sakko per raportoimaton päästöyksikkö on f . Valitessaan päästöjen ja raportoitujen päästöjen suuruuksia yritys tietää tämän todennäköisyyden ja sakon ohjauskeinon tason lisäksi. Merkitään yrityksen i raportoimaa päästömäärää symbolein êi .31 Yritysten ja regulaattorin ajatellaan olevan riskineutraaleja. Tavoitteena on selvittää miten tässä mallissa regulaattori voi asettaa odotetun yksikkösakon πf (ja ohjauskeinon suuruuden) siten, että jokainen yrityksistä raportoi päästönsä rehellisesti. Päästövero. Regulaattori käyttää päästöveroa, ja yritys maksaa veroa raportoimistaan päästöistä. Yritys minimoi odotettua kustannustaan ottaen huomioon, että voi aliraportoida päästöjään. Yrityksen tehtävän voi kirjoittaa muodossa min {Ci (ei ) + têi + πf (ei − êi )} {ei ,êi } ehdoilla ei − êi ≥ 0, êi ≥ 0. 29Katso myös Kolstad. on kuitenkin koko ajan, että yritys itse tietää omat päästönsä. Milloin tämä on rajoittava oletus? 31Oletuksena on, että ê ≥ 0. Kuitenkin ajatellaan, että todelliset päästöt ovat aidosti i positiiviset. 30Ajatuksena 49 Käytetään KT-lausetta tämän tehtävän analysointiin.32 Tehtävän ratkaisu toteuttaa ehdot −Ci′ (ei ) − πf + λ = 0, (113) −t + πf − λ ≤ 0, êi ≥ 0, êi (−t + πf − λ) = 0, (114) λ ≥ 0, −ei + êi ≤ 0, λ(−ei + êi ) = 0. (115) Kuinka regulaattori voisi asettaa odotetun yksikkösakon siten että kukin yrityksistä raportoisi tässä mallissa todelliset päästönsä? Ehdoista (114) ja (115) seuraa, että valitsemalla odotetun sakon suuremmaksi kuin päästövero, jokaisen yrityksen kannattaa raportoida todelliset päästöt (miksi?). (Miksi tässä on järkeä?) Jos siis (116) πf > t, yritys valitsee ei = êi .33 Kun odotettu sakko toteuttaa ehdon (116), saadaan ehdoista (113) ja (114) yhtälö −Ci′ (ei ) = t. (117) Yritys valitsee tässä tapauksessa todelliset päästönsä ehdon rajapuhdistuskustannus on yhtä suuri kuin päästövero. Koska tämä pätee jokaiselle yritykselle, regulaattori voi saavuttaa yhteiskunnallisen optimin asettamalla veron kuten luvussa 4 ja odotetun sakon kuten ehdossa (116). Päästöoikeuskauppa. Tässäkin tapauksessa yritys maksaa päästöistään raportin perusteella. Minimointitehtävä on min {Ci (ei ) − q(e0i − êi ) + πf (ei − êi )} {ei ,êi } ehdolla ei − êi ≥ 0, êi ≥ 0. Ratkaisu toteuttaa ehdot −Ci′ (ei ) − πf + λ = 0, (118) −q + πf − λ ≤ 0, êi ≥ 0, êi (−q + πf − λ) = 0, (119) λ ≥ 0, −ei + êi ≤ 0, λ(−ei + êi ) = 0. (120) Tässä mallissa myös päästöoikeuskaupan tapauksessa yhteiskunnallinen optimi saavutetaan saman tyyppisellä ohjauksella kuin päästöveron tapauksessa. 32Muuta tehtävä ensin maksimointitehtäväksi ja rajoite-epäyhtälöiden relaatiot toisin päin. jos πf = t, yritykselle on samantekevää raportoiko se rehellisesti vai ei. 33Lisäksi, 50 Määrärajoite. Tässä tutkitaan ei-kaupattavaa määrärajoitetta. Olkoon yritykselle asetettu päästökatto ei , jolloin yrityksen päästöjen täytyy toteuttaa rajoite ei ≤ ei . Luvussa 4 tämä rajoite oli optimissa sitova. Tässäkin luvussa tämä rajoite olisi sitova: Yrityksen kustannukset olisivat suuremmat päästömäärällä, joka jää alle katon, kuin katon suuruisella määrällä. Yritys voi kuitenkin valita päästömäärän kattoaan suuremmaksi, jolloin se huijaa.34 Yrityksen minimointitehtävä on min {Ci (ei ) + πf (ei − ei )} {ei ,êi } ehdolla ei − ei ≥ 0. (121) Tehtävän ratkaisu toteuttaa ehdot −Ci′ (ei ) − πf + λ = 0, λ ≥ 0, (122) −ei + ei ≤ 0, λ(−ei + ei ) = 0, (123) Jos πf > −Ci′ (ei ), täytyy ehdon (122) ja epäyhtälön −ei + ei ≤ 0 mukaan olla λ > 0.35 Tällöin ei = ei , eli yritys raportoi päästönsä rehellisesti. Jos odotettu yksikkösakko on suurempi kuin rajapuhdistuskustannus asetetulla päästökatolla, regulaattori saavuttaa yhteiskunnallisesti optimaaliset päästömäärät asettamalla päästökatot kuten luvussa 4.36 34Yrityksen päästöraportti on tässä aina päästökatto. on seurausta kustannusfunktion oletuksista. Epäyhtälö −Ci′ (ei ) > −Ci′ (ei ) on voimassa, kun ei ≥ ei . 36Myös, jos πf = −C ′ (e ), yritys raportoi rehellisesti. i i 35Tämä 51 Viitteet Adar Z., Griffin J.M. (1976) Uncertainty and the Choice of Pollution Control Instruments. Journal of Environmental Economics and Management 3: 178–188. Baumol W.J., Oates W.E. (1988) The Theory of Environmental Policy. Cambridge: Cambridge University Press. Cropper M., Oates W.E. (1992) Environmental Economics: A Survey. Journal of Economic Literature 30: 675–740. Fullerton D., Stavins R. (1998) How Economists See the Environment. Nature 395: 433–434. Hahn R.W. (1984) Market Power and Transferable Property Rights. The Quarterly Journal of Economics 99: 753–765. Harris M. (1996) Environmental Economics. The Australian Economic Review 4: 449–465. Kolstad C. (2000, 2011) Environmental Economics. Oxford University Press. 1. tai 2. painos. Requate T. (2005) Environmental Policy under Imperfect Competition: a Survey. Economics working paper / Christian-Albrechts-Universität Kiel, Department of Economics. Stavins R.N. (1995) Transaction Costs and Tradeable Permits. Journal of Environmental Economics and Management 29: 133–148. Weitzman M. (1974) Prices versus Quantities. Review of Economic Studies 41: 477– 491. 52
© Copyright 2024