Hovioikeuden tuomio 20.10.2016

Helsingin hovioikeus
Tuomio
Nro 1449
Antamispäivä
20.10.2016
Diaarinumero
S 14/1364
Ratkaisut, joihin on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 3 os. 28.11.2013 nro 64929 (liitteenä)
Helsingin käräjäoikeus 14.11.2012 nro 57828
Helsingin käräjäoikeus 31.8.2012 nro 44727
Helsingin käräjäoikeus 24.1.2013 nro 4011
Asia
Sopimukseen perustuva vahingonkorvaus ym.
Valittajat ja vastapuolet
Lemminkäinen Oyj
VLT Trading Oy:n konkurssipesä (ent. Valtatie Oy)
Skanska Asfaltti Oy
NCC Roads Oy
SA-Capital Oy
Asfaltmix Oy (ent. Rudus Asfaltti Oy)
Super Asfaltti Oy
Espoon kaupunki
2
Sisällysluettelo
Asian käsittely hovioikeudessa..............................................................................................................3
Valitukset.....................................................................................................................................4
Vastaukset .................................................................................................................................40
Todistelu....................................................................................................................................70
Hovioikeuden ratkaisu.........................................................................................................................71
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen oikeusvoimavaikutuksesta........................................71
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen todistusvaikutuksesta...............................................73
Euroopan unionin oikeuden soveltaminen..................................................................................73
Vastuuperusteet..........................................................................................................................77
Sopimuksen pätemättömyys..................................................................................................77
Vahingonkorvauslakiin perustuva korvausvastuu..................................................................80
Kilpailunrajoituksista annettuun lakiin perustuva korvausvastuu...........................................81
Syy-yhteys.............................................................................................................................85
Yhteisvastuullinen korvausvastuu sekä korvausvelvollisten keskinäinen vastuunjako ja takautumisoikeus...................................................................................................................................86
Niin sanotun taloudellisen seuraannon soveltaminen..................................................................87
Velan vanhentuminen................................................................................................................92
Kilpailunrajoituksia koskeva näyttö.........................................................................................101
Vahingon määrä ......................................................................................................................135
Taloustieteelliset tutkimukset ja niitä koskevat arvioinnit....................................................135
Vahingon aiheutumista ja määrää koskeva muu kuin taloustieteellinen todistelu.................155
Johtopäätökset vahingon määrästä.......................................................................................160
Tuottokoron maksuvelvollisuus...............................................................................................161
Viivästyskorko korvausvelalle.................................................................................................162
Johtopäätökset Espoon kaupungin osalta..................................................................................163
3
Asian käsittely hovioikeudessa
Pääkäsittely on toimitettu 2.3. ja 1.10.2015 välisenä aikana.
Hovioikeus on pääkäsittelyn jälkeen 15.4.2016 varannut asiakokonaisuuden
kantajille tilaisuuden lausua kirjallisesti korkeimman oikeuden ratkaisun
2016:11 merkityksestä esillä olevassa asiassa.
Kantajat ovat 28.4.2016 toimittaneet hovioikeuteen yhteisen lausuman.
Tampereen kaupunki, valtio ja Salo ovat 28.4.2016 toimittaneet hovioikeuteen kukin kantajien yhteistä lausumaa täydentävän lausuman sekä Vantaan
kaupunki, Oulun kaupunki, Kemijärven kaupunki, Sodankylän kunta, Rovaniemen kaupunki, Nurmijärven kunta, Keravan kaupunki, Raaseporin
kaupunki, Hyvinkään kaupunki ja Tuusulan kunta 28.4.2016 yhteisen kantajien yhteistä lausumaa täydentävän lausuman ja Haapajärven kaupunki, Iisalmen kaupunki, Kajaanin kaupunki, Kuhmon kaupunki, Kuopion kaupunki, Mikkelin kaupunki, Nivalan kaupunki, Siilinjärven kunta ja Suomussalmen kunta 28.4.2016 vastaavasti yhteisen lausuman.
Hovioikeus on 3.5.2016 varannut Lemminkäiselle, Skanska Asfaltille, NCC
Roadsille, Interasfaltille, VLT Trading Oy:n konkurssipesälle, Asfaltmixille, SA-Capitalille ja Super Asfaltille tilaisuuden lausua kirjallisesti kantajien lausumien johdosta. Lemminkäinen, VLT Trading Oy:n konkurssipesä,
Skanska Asfaltti ja Asfaltmix ovat kukin 18.5.2016 toimittaneet hovioikeuteen lausumat, NCC Roads ja Interasfaltti 18.5.2016 yhteisen lausuman ja
SA-Capital ja Super Asfaltti 18.5.2016 yhteisen lausuman.
Hovioikeus on varannut asianosaisille tilaisuuden oikeudenkäyntikuluja
koskevien korvausvaatimusten täydentämiseen lausumien johdosta ja useat
asianosaiset ovat toimittaneet hovioikeuteen tätä koskevat laskut.
Hovioikeus on pääkäsittelyssä 5.8.2015 hylännyt Lemminkäisen, Skanska
Asfaltin, NCC Roadsin, VLT Trading Oy:n konkurssipesän, Asfaltmixin,
SA-Capitalin ja Super Asfaltin vaatimukset, että Espoon kaupungin väite,
että mainitut vastaajat vastasivat Espoon Asfaltin sopimuksista kaupungin
kanssa aiheutuneesta vahingosta niin sanotun sateenvarjohinnoittelun perusteella ja siten myös riippumatta siitä, oliko viimeksi mainittu yhtiö kuulunut
kartelliin vai ei, jätetään vasta hovioikeudessa esitettynä seikkana tutkimatta.
Hovioikeus on pääkäsittelyssä 5.8.2015 hylännyt Skanska Asfaltin valituksen käräjäoikeuden väitepäätöksestä 31.8.2012, jolla yhtiön esittämä prekluusioväite on hylätty. Prekluusioväite perustui siihen, että yhtiön mukaan
kaupungin vaatimuksia, jotka perustuivat Sata-Asfaltin menettelyyn, ei olisi
saanut tutkia, koska niihin ei ollut vedottu ennen käräjäoikeuden asettamaa
prekluusiopäivää. Hovioikeus on edelleen todennut, että hovioikeuden mainitun ratkaisun johdosta lausunnon antaminen samaa asiaa koskevasta käräjäoikeuden väitepäätöksestä 14.11.2012 raukeaa.
Hovioikeus on pääkäsittelyssä 5.8.2015 hylännyt Skanska Asfaltin valituksen käräjäoikeuden väitepäätöksestä 31.8.2012, jolla yhtiön esittämä prek-
4
luusioväite on hylätty. Prekluusioväite perustui siihen, että yhtiön mukaan
kaupunki ei ollut esittänyt yhtiön esittämän sovitteluvaatimuksen hylkäämisvaatimusta ja sitä koskevia perusteita ennen käräjäoikeuden asettamaa
prekluusiopäivää.
Hovioikeus on pääkäsittelyssä 25.5.2015 hylännyt Lemminkäisen valituksen käräjäoikeuden väitepäätöksestä 24.1.2013 Lemminkäisen prekluusioväitteen hylkäämisestä. Prekluusioväite on koskenut pääkäsittelyssä esitettyjä lukuja Lemminkäisen tuotoista.
Kaupunki on hovioikeudessa vedonnut vaihtoehtoisena perusteena sen käräjäoikeudessa tuottokorkona tai sitä määrältään vastaavana vahingonkorvauksena vaatimien määrien maksuvelvollisuuden tueksi siihen, että yhtiö
olisi velvollinen suorittamaan vastaavat määrät myös viivästyskorkona. Hovioikeus on 23.3.2015 jättänyt kaupungin väitteen velan erääntymisestä jo
tehtyjen maksusuoritusten vastaanottamisesta tutkimatta vasta hovioikeudessa esitettynä.
Valitukset
Lemminkäinen Oyj on vaatinut, että kanne hylätään ja Espoon kaupunki
velvoitetaan suorittamaan sille korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 139.780,45 euroa korkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä ja korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut
hovioikeudessa korkoineen. Yhtiö on edelleen vaatinut, että käräjäoikeuden
oikeudenkäynnin aikana tekemä päätös 24.1.2013 nro 4011, jolla Lemminkäinen Oyj:n prekluusioväite koskien Espoon kaupungin vasta pääkäsittelyssä esittämiä lukuja Lemminkäisen tuotoista on hylätty, kumotaan ja kaupungin näiltä osin esittämät seikat jätetään tutkimatta.
Vastuuperuste
Yhtiö ei ollut syyllistynyt sopimusrikkomukseen. Perusteita korvausvelvollisuudelle ei ollut.
Vahingonkorvauslakia ei voitu lain 1 §:n mukaan soveltaa tässä asiassa, jossa on kyse sopimukseen perustuvasta väitetystä vahingosta.
Vaatimusten vanhentuminen
31.12.2003 saakka voimassa olleen määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta annetun asetuksen (jatkossa vanhentumisasetus) perusteella sopimusperusteisen vahingonkorvaussaatavan vanhentumisaika alkoi
kulua sopimuksen tekohetkestä. Käsiteltävässä asiassa väitetty sopimusrikkomus kytkeytyi väitettyyn lainvastaiseen toimintaan sopimuksen tekovaiheessa. Sopimusten täyttämistoimet eivät katkaisseet väitettyjen saatavien
vanhentumista. 1.1.2004 voimaan tulleen vanhentumislain voimaantulosäännöksen mukaan saatava vanhentui mainitun lain siirtymäajan
1.1.2004-31.12.2006 kuluessa, jos se olisi tuolloin vanhentunut myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten perusteella. Kaupungin vaatimukset
olivat vanhentuneet vanhentumisasetuksessa säädetyn kymmenen vuoden
5
vanhentumisajan kuluttua sopimusten tekohetkestä lukien. Siten vaatimukset, jotka perustuivat vuosina 1994-96 tehtyihin sopimuksiin, olivat vanhentuneet.
Sopimuksen ulkoisen vastuun osalta vanhentumista arvioitiin ennen vanhentumislain voimaantuloa vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n säännöksen
perusteella. Vahingonkorvausta oli mainitun säännöksen mukaan vaadittava
kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta. Käsiteltävässä asiassa väitetty vahinkotapahtuma oli sopimuksen tekohetki. Vahingonkorvaussaatava vanhentui vanhentumislain siirtymäaikana, jos se olisi vanhentunut
tuona aikana mainitun aikaisemman säännöksen perusteella.
Vanhentumislaissa säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkoi kulua
siitä hetkestä, jolloin velkojalla oli riittävät tiedot vahingosta ja vastuutahosta ja siten mahdollisuus vaatimuksen esittämiseen. Velkojalla oli tältä
osin myös selonottovelvollisuus. Jos velkoja on objektiivisesti arvioiden
voinut tulla tietoiseksi vahingosta ja vastuutahosta vaatimuksen esittämiseksi riittävällä tavalla aiemmin kuin milloin hän on tosiasiallisesti saanut
nämä tiedot, vanhentumisaika alkoi ajankohdasta jolloin velkojalla on ollut
mahdollisuus vaatimuksen esittämiseen. Vanhentumisaika oli alkanut kulua
19.6.2003, jolloin kilpailuvirasto oli antanut julkisuuteen tiedotteen, jossa
se totesi viraston asfalttikartelliselvitysten valmistuneen. Selvitysten tuloksia oli käsitelty laajasti valtakunnallisessa mediassa 19. ja 20.6.2003. Virasto oli järjestänyt 19.6.2003 tiedotustilaisuuden, jossa se oli käsitellyt selvitysten tuloksia. Kaupunki oli saanut tiedon ja sen oli vähintään pitänyt tietää vanhentumislain tarkoittamalla tavalla väitetystä asfalttikartellin aiheuttamasta vahingosta jo kesäkuussa 2003. Vanhentumislain siirtymäsäännösten perusteella sellaisten väitettyjen saatavien, joiden vanhentuminen oli alkanut kulua ennen sanotun lain voimaantuloa 1.1.2004, vanhentuminen oli
tullut katkaista ennen 1.1.2007. Kun vanhentumisaika oli alkanut kulua
19.6.2003, vanhentuminen oli täytynyt katkaista viimeistään 31.12.2006.
Vanhentumisaika oli joka tapauksessa alkanut kulua viimeistään 31.3.2004,
jolloin kilpailuvirasto oli julkistanut seuraamusmaksuesityksensä ja tiedotteen, jossa oli selostettu kilpailuviraston päätelmät asfalttikartellista. Asiaa
oli käsitelty laajasti mediassa.
Kaupunki oli antanut yhtiölle vanhentumisen katkaisuilmoituksen tiedoksi
3.5.2004. Kaupunki ei olisi menetellyt siten, ellei se olisi katsonut tulleensa
vanhentumislaissa tarkoitetuin tavoin tietoiseksi väitetystä vahingosta ja siitä vastuussa olevasta tahosta viimeistään 31.3.2004. Kaupungin katkaisuilmoituksessa todetaan, että Lemminkäinen on aiheuttanut kantajalle vahinkoa. Kaupunki ei voinut myöhemmin väittää, ettei se tiennyt tai ettei sen
olisi edes pitänyt tietää väitetystä vahingosta tuolloin mitään.
Käräjäoikeus oli päätynyt siihen, että vanhentumisaika olisi alkanut kulua
vasta korkeimman hallinto-oikeuden seuraamusmaksuasiassa antaman päätöksen johdosta. Korkein hallinto-oikeus ei ollut kuitenkaan tutkinut eikä
ratkaissut kysymystä vahingon aiheutumisesta, määrästä tai vastuutahoista.
Jos kantajan tietoisuus väitetystä vahingosta kytkettäisiin ajankohtaan, jolloin kilpailunrajoituksesta on annettu tuomioistuinratkaisu, oikea ajankohta
6
olisi tällöin markkinaoikeuden seuraamusmaksuasiassa antama päätös
19.12.2007.
Laissa ei ole säännöstä, jonka mukaan yleinen vanhentumisaika alkaa kulua
vasta siitä hetkestä lukien, kun velan perusteesta, tässä asiassa kilpailunrajoituksesta, on annettu tuomioistuinratkaisu.
Markkinaoikeuden päätös jäi Super-Asfaltin osalta kokonaan ja Lemminkäisen osalta osittain lainvoimaiseksi.
Vanhentumislaissa säädetty kymmenen vuoden enimmäisaika vanhentumiselle alkoi vahinkoon johtaneesta tapahtumasta eikä riippunut vahingon kärsineen tietoisuudesta vahingosta. Mainittu aika oli käsiteltävässä asiassa alkanut kulua urakkasopimusten allekirjoittamisesta tai joka tapauksessa viimeistään urakkahinnan maksamisesta.
Kun velkoja on muistuttanut velallista saatavasta mutta ei ole muistuttanut
saatavasta uudelleen lain mukaisessa määräajassa, saatava on vanhentunut.
Saatava on vanhentunut, vaikka tuomioistuin sittemmin katsoisi katkaisuilmoituksen tapahtuneen jo ennen kuin se olisi ollut välttämätöntä. Katkaisuilmoitus oli velkojaa sitova tahdonilmaisu vanhentumisajan kulumisesta.
Jos velkoja ei tehnyt uutta katkaisuilmoitusta säädetyssä määräajassa, velallisella oli oikeus luottaa siihen, että väitettyä saatavaa ei enää ollut. Jos saatavan vanhentuminen on kerran katkaistu ja laiminlyöty katkaista uudelleen
määräajassa, saatava ei herää henkiin, vaikka kantaja katsoisi myöhemmin,
ettei vanhentumisaika olisi alkanut kulua vielä ensimmäisen katkaisutoimen
tekohetkellä. Kaupungin vaatimukset olivat vanhentuneet siltä osin kuin
vanhentuminen on katkaistu kerran mutta katkaisutointa ei ole tämän jälkeen tehty uudelleen kolmen vuoden määräajassa.
Useiden velallisten yhteisvastuullisen korvausvelvollisuuden ylläpitäminen
edellytti, että velkoja katkaisi saatavan vanhentumisen kaikkia velallisia
kohtaan. Vanhentumislain 19 § johti siihen, että vanhentumisen tapahduttua
yhdenkin yhteisvastuullisen korvausvelvollisen osalta yhteisvastuuta ei
enää ollut. Tällöin vielä korvausvastuussa olevien velallisten vastuu rajoittui pääluvun mukaiseen osuuteen vahingosta. Vahingonkorvauslain 6 luvun
3 §:n säännös koski vastuun jakoa yhteisvastuullisten korvausvelvollisten
keskinäisessä suhteessa säännöksessä määritetyin tavoin. Mainitulla säännöksellä ei ollut merkitystä sen suhteen, miten korvausvelvollisen vastuu
vanhentumislain 19 §:n perusteella supistui ja hajautui suhteessa velkojaan.
Vastuun rajoittuminen pääluvun mukaiseen osuuteen vahingosta koski siten
myös velallista, jonka vastuu perustui sopimussuhteeseen vahingon kärsineen kanssa ja joka oli saanut hyödyn sopimuksesta. Vahingonkorvauslain
6 luvun 3 § koskee tilannetta, jossa vastaajat ovat yhteisvastuussa väitetystä
vahingosta, kun taas vanhentumislain 19 § johtaa siihen, että vanhentumisen tapahduttua yhdenkin velallisen osalta tällaista yhteisvastuuta ei enää
ole. Vanhentumislain 19 §:n oikeusvaikutusta ei voida muuttaa soveltamalla
jo hajaantuneeseen ja pääluvun mukaiseksi muuttuneeseen vastuuseen vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:ää. Muutoin vanhentumislain 19 § menettää
merkityksensä.
7
Espoo oli tehnyt katkaisuilmoituksen NCC Roadsille 4.5.2004 ja Interasfaltille 9.2.2007. Mainittujen ajankohtien jälkeen kaupunki ei ollut katkaissut
vanhentumista uudelleen kolmen vuoden määräajassa. Väitetyt saatavat olivat näiltä osin vanhentuneet. Korvausvastuu on siten joka tapauksessa supistunut vanhentunutta osaa vastaavilta osin ja muuttunut pääluvun mukaiseksi.
Väitetty vahinko
Kaupunki oli tehnyt urakkasopimuksia täyttääkseen lakisääteisen tienpitovelvollisuutensa. Jotta palvelun tuottaminen kunnan toimesta itse ja sen ostaminen ulkopuoliselta palveluntarjoajalta olisivat verotuksellisesti samassa
asemassa, kunnilla oli oikeus saada valtiolta palautuksena takaisin verotonta
toimintaa varten tehtyihin hankintoihin sisältyvät arvonlisäverot. Kaupunki
oli siten saanut tienpitoa varten tehtyihin hankintoihin sisältyvät arvonlisäverot palautuksina takaisin valtiolta. Arvonlisäveron palautusten takaisinperinnästä kunnilta annetun lain mukaan valtiolle kunnilta takaisinperittävä
arvonlisävero ei ollut ollut yhteydessä kunnan maksamaan arvonlisäveroon.
Takaisinperittävän arvonlisäveron määrää ei ollut kytketty kunnalle kunakin
asianomaisena vuonna palautettavan arvonlisäveron määrään vaan takaisinperittävä summa oli määräytynyt laskennallisesti ilman sidonnaisuutta yksittäisen kunnan toimintaan. Takaisinperintäjärjestelmä ei ollut liittynyt arvonlisäverojen kohdistamiseen vaan julkisyhteisöjen väliseen rahoitukseen.
Arvonlisäverojen palautusten määrä oli ollut lähinnä laskentaperuste takaisinperintäjärjestelmään. Takaisinperittävä määrä ei siten ollut ollut sellaisessa syy-yhteydessä palveluista maksettuihin arvonlisäveroihin, että yhtiölle voisi tältäkin osin aiheutua vahingonkorvausvelvollisuus. Vuosina 199496 kunnilta oli peritty takaisin vain osa niille palautetuista arvonlisäveroista. Arvonlisäveron osuuden tuomitseminen maksettavaksi johtaisi siihen,
että Lemminkäinen suorittaa arvonlisäveron osuuden kahteen kertaan. Arvonlisäveron osuuden tuomitseminen loukkaisi rikastumiskieltoa.
Väitetyn vahingon olemassaolon ja sen määrän arvioinnin tuli perustua
asianmukaisiin taloustieteellisiin selvityksiin. Pelkästään tiettyjen hyödykkeiden yksittäisistä absoluuttisista hinnoista ja niiden muutoksista ei voitu
tehdä päätelmiä kilpailunrajoituksen mahdollisesta vaikutuksesta hintoihin.
Myöskään vastaajayhtiöiden tilinpäätöstiedoista tai muista yhtiöiden kannattavuuteen ja sen muutokseen liittyvistä tiedoista ei voitu päätellä, onko
kilpailunrajoitus vaikuttanut hintoihin vai ei. Kilpailunrajoitusten mahdollinen hintavaikutus ei voinut myöskään perustua oletukseen kilpailunrajoitusten vahingollisuudesta yleisesti. Mitä tulee taloustieteelliseen todisteluun eri
kantajien vetoamassa valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen raportissa oli
keskeisiä puutteita ja virheitä eikä VATT:n kuntaurakoita koskeva analyysi
osoittanut kaupungin kärsineen väitettyä vahinkoa. Osa VATT:n arvioista
päätyi siihen, että väitettyä vahinkoa ei ole. VATT:lla ei ollut ollut käytössään lainkaan alkuperäisiä urakkatarjousasiakirjoja. Jos VATT:n mallissa
olevat virheet korjattaisiin, rahan arvon muuttuminen suoritettaisiin oikein,
käytettäisiin oikeaa kartelliperiodia ja oikeita kartelliyhtiöitä ja otettaisiin
huomioon aineiston laatuun, laajuuteen ja valikoitumiseen liittyvät ongelmat, arvioitu kartellilisä olisi hyvin todennäköisesti ollut 0 %.
8
Myös absoluuttisten hintojen vertailu osoittaa, että väitettyä vahinkoa ei ole
aiheutunut. Urakkahinnat olivat olleet kartelliperiodilla keskimäärin halvempia kuin kartellin jälkeen, jolloin hinnat ovat nousseet erityisesti vuoden 2009 loppuun asti ulottuvan kontrolliperiodin loppupuolella. Tämä ilmenee muun muassa VATT:n tausta-aineistosta. Asfalttiurakoiden hintataso
oli ollut kartelliperiodin aikana vertailumaissa korkeampi kuin Suomessa.
Euroopan komission ohjeasiakirjan mukaan tämä oli huomioitava arvioitaessa, onko vahinkoa aiheutunut. Tempon laatimat analyysit osoittivat, että
Lemminkäisen kuntaurakoiden tarjouksissa ei ole ollut kartellilisää. Myöskään asfalttialalla toimineiden henkilöiden kertomuksista ei saatu tukea
väitteelle ylihinnoista. Edelleen asfalttiurakoiden hintakehityksestä tietyissä
kunnissa tiettyinä ajankohtina ei voitu tehdä päätelmiä kartellin mahdolliseen hintavaikutukseen liittyen. Kantajien ja käräjäoikeuden itse tekemät
hintavertailut perustuivat jo lähtökohtaisesti väärään arviointitapaan. Absoluuttisten hintojen vertailu toisiinsa ei voinut osoittaa kartellin vaikutusta,
jos muiden hintoihin vaikuttaneiden kustannustekijöiden vaikutusta ei otettu
huomioon asianmukaisesti. Vastaajayhtiöiden tilinpäätöstietojen perusteella
ei voitu tehdä päätelmiä siitä, onko kantajilta peritty kartellista johtuvaa ylihintaa. Vastaajayhtiöiden taloudelliset tunnusluvut eivät sinänsä edes tukeneet väitettä ylihinnoittelusta.
Kantajalle ei ole voinut aiheutua vahinkoa, kun voittanut kartelliyhtiön tarjous on hinnaltaan alempi kuin kartellin ulkopuolisen yhtiön tarjous. Käräjäoikeus on pitänyt kartellin ulkopuolisina merkityksellisinä yhtiöinä vain
tielaitosta / tieliikelaitosta, Viarexia ja Asfaltti Ajaxia. Todellisuudessa
markkinoilla on ollut koko ajan näiden lisäksi useita muitakin kuntatöiden
kartellin ulkopuolisia omilta asfalttiasemiltaan toimineita yhtiöitä. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan esimerkiksi vastaajayhtiöistä
Valtatie on liittynyt kartelliin vasta 1.1.1995, SA-Capital (ent. Savatie)
1.5.1995, Asfalttineliö 1.1.1997, Interasfaltti 7.7.1997 ja Super Asfaltti
16.4.1998.
Tuottokorko
Vahingonkorvaukselle ei voitu määrätä maksettavaksi tuottokorkoa.
Tuottokorkoa ei voinut kertyä väitetyn ylihinnan sisältämälle arvonlisäveron osuudelle. Yhtiö oli tilittänyt kaupungilta saamansa arvonlisäveron
osuuden valtiolle eikä ollut pitänyt hallussaan kaupungin sille maksamia arvonlisäveroja. Tuottokorolle ei voinut myöskään kertyä viivästyskorkoa siltä osin kuin se perustui arvonlisäverollisten urakkahintojen perusteella laskettuun pääomaan. Kaupunki ei ollut katkaissut väitettyjen korkosaatavien
vanhentumista säädetyssä määräajassa. Katkaisuilmoitukset olivat koskeneet vain väitettyjä ylihintoja. Korkovaatimukset olivat siten joka tapauksessa vanhentuneet.
Oikeudenkäyntikulut
Kaupungin vaatimusten pääomamäärästä oli käräjäoikeudessa hyväksytty
vain noin kolmasosa. Asian lopputulos huomioon ottaen yhtiötä ei olisi tullut velvoittaa korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikuluja edes osittain.
9
Kaupungin oikeudenkäyntikulut olivat määrältään kohtuuttomia. Lisäksi oikeudenkäyntikulukorvauksen määrää harkittaessa tuli ottaa huomioon, että
kaupunki oli oikeudenkäynnin aikana esittänyt perusteettomia vaatimuksia
ja väitteitä ja muuttanut oikeudenkäynnin aikana toistuvasti vaatimuksiaan
ja niiden perusteita. Istunnoissa oli ollut läsnä tarpeellista enemmän asiamiehiä ja he olivat olleet läsnä myös istunnoissa, jotka eivät olleet tosiasiallisesti koskeneet kysymyksessä olevaa kantajaa. Edellä mainituista seikoista
johtuneet oikeudenkäyntikulut olivat olleet tarpeettomia. Yhtiötä ei tullut
velvoittaa korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikuluihin sisältyvän arvonlisäveron osuutta, koska arvonlisäverot eivät ole jääneet kaupungin vahingoksi. Kaikki kaupungin oikeudenkäyntikulut olivat syntyneet vuoden 2002
jälkeen, jolloin arvonlisäveron takaisinperintäjärjestelmä ei ollut enää voimassa.
VLT Trading Oy:n konkurssipesä (jäljempänä konkurssipesä) on vaatinut, että Espoon kaupungin vaatimukset jätetään kilpailunrajoituslain 18 a
§:n perusteella ajettuina ensisijaisesti tutkimatta ja muuten hylätään sekä
että kaupunki velvoitetaan korvaamaan konkurssipesän oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen. Lisäksi konkurssipesä on vaatinut siltä varalta, että se tuomitaan jonkun kanssa yhteisvastuulliseen suoritukseen, että hovioikeus määrää korvausvastuun lopullisesta jakautumisesta yhteisvastuullisten korvausvelvollisten kesken.
Konkurssipesä on vielä vaatinut, että pääkäsittelyn jälkeen käräjäoikeudelle
toimitetut todisteet jätetään huomioon ottamatta.
Konkurssipesän asema
VLT Trading Oy:tä kohtaan on vireillä kahdeksan kysymyksessä olevaan
asiakokonaisuuteen liittyvää ennen yhtiön konkurssia 17.12.2009 vireille
tullutta kannetta. Vireillä olleista oikeudenkäynneistä on muodostunut riitautusprosesseja.
Aikaisemmin vireillä olleiden kanteiden lisäksi 11 kuntaa, joilla ei ollut aikaisemmin ollut vireillä oikeudenkäyntiä yhtiötä kohtaan, oli tehnyt valvonnan yhtiön konkurssissa. Kyseisten kuntien vaatimuksia on yhtä kuntaa lukuun ottamatta käsitelty muita vastaajia kohtaan kysymyksessä olevan asiakokonaisuuden yhteydessä ja niistä on annettu tuomiot. Nämä asiat ovat olleet myös riitautusoikeudenkäynteinä vireillä Helsingin käräjäoikeudessa ja
jätetty lepäämään ja odottamaan kysymyksessä olevien asioiden lainvoimaisia ratkaisuja.
Tutkimatta jättämistä koskeva vaatimus
Espoo ei ollut kilpailunrajoituslaissa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja. Julkisyhteisö täytti tienpäällystyspalveluja ostaessaan lakiin perustuvaa tienpitovelvoitettaan eikä kysymys ollut elinkeinotoiminnan harjoittamisesta. Sen
vuoksi se ei voinut esittää kilpailunrajoituslain 18 a §:n mukaista vahingonkorvausvaatimusta. Kanne oli asiavaltuuden puuttumisen vuoksi jätettävä
tutkimatta siltä osin, kuin se perustui kilpailunrajoituslain 18 a §:ään.
10
Korvausmäärän jakaminen yhteisvastuullisten korvausvelvollisten kesken
Konkurssipesä vaatii, että yhteisvastuullisten korvausvelvollisten korvausmäärän keskinäisestä jakamisesta määrätään tuomiossa.
Valtatie Oy:n osuus kartellin ylläpitämisessä ja sen kartellista saama hyöty
olivat olleet vaatimattomia. Yhteisvastuutilanteessa lopullinen vastuu tuli
määrätä joko markkinaosuuksien tai yhtiöille määrättyjen seuraamusmaksujen mukaisessa suhteessa.
Vastuuperuste
Valtatie Oy ei ole ollut sopimussuhteessa Espoon kaupunkiin eikä se ole
vastaanottanut urakkahintaa tai muuten hyötynyt urakkasopimuksista. Perustetta vahingonkorvaukselle tai muulle hyvitykselle ei ollut.
Muu kuin kantajan sopimuskumppani ei voinut olla vastuussa sopimuksen
perusteella aiheutuneesta väitetystä vahingosta. Kaikkiin vaatimuksiin liittyi
ainakin yksi sopimusoikeudellinen suhde urakoitsijan ja tilaajana toimineen
kaupungin välillä. Vaatimusten perusteena olivat yksilöidyt urakkasopimukset, joissa vahinko on väitetty aiheutetun. Kantajan vaatimukset perustuivat kaikilta osin sopimuksiin. Vahingonkorvauslakia ei voitu soveltaa
asiassa, jossa väitetty vahinko perustuu sopimukseen. Asiassa ei ole kyse
sopimuksen ulkoisesta vahingonkorvausvastuusta.
Saatavan vanhentuminen
Sopimusperusteisen saatavan vanhentuminen katsottiin ennen vanhentumislakia sovelletun vanhentumisasetuksen mukaan alkavan sopimuksen tekohetkestä eli kunkin urakkasopimuksen solmimisesta. Vanhentumislain vuomaantulosäännöksen 21 §:n mukaan saatava vanhentui siirtymäajan kuluessa 1.1.2004-31.12.2006, jos se olisi tuolloin vanhentunut myös vanhentumisasetuksen perusteella. Kaupungin vaatimukset, jotka perustuivat
1.1.1994-31.12.1996 aikavälillä allekirjoitettuihin sopimuksiin ja jotka olisivat vanhentuneet siirtymäajan kuluessa vanhentumisasetuksen yleisen
kymmenen vuoden vanhentumisajan nojalla sopimusten tekohetkestä lukien, ovat vanhentuneet kymmenen vuoden vanhentumisajan nojalla ja joka
tapauksessa siirtymäajan päättyessä.
Vanhentumislaissa säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkoi kulua
siitä, kun velkojalla oli riittävät tiedot vahingosta ja vastuutahosta vaatimuksen esittämiseksi. Esittämismahdollisuus ei edellyttänyt tuomioistuinratkaisua velan oikeusperusteesta tai varmuutta saatavasta tai sen määrästä.
Vanhentuminen oli alkanut kulua kilpailuviraston 19.6.2003 julkaisemasta
tiedotteesta koskien kartelliselvityksen valmistumista tai viimeistään kilpailuviraston 31.3.2004 jättämästä seuraamusmaksuesityksestä markkinaoikeudelle. Molemmat tapahtumat oli uutisoitu laajasti valtakunnallisissa uutisvälineissä. Kantajalla on niiden perusteella ollut riittävät tiedot vahingosta ja vastuutahosta. Kaupungin tekemät vanhentumisen katkaisuilmoitukset
osoittivat tiedonsaantia vahingosta.
11
Vanhentumislaissa säädetty kymmenen vuoden enimmäisaika vanhentumiselle alkoi vahinkoon johtaneesta tapahtumasta eikä riippunut velkojan tietoisuudesta vahingosta. Sanottu vanhentuminen oli alkanut sopimusten tekemisestä tai viimeistään väitetyn ylihinnan tilityksestä.
Vanhentuminen tuli katkaista uudelleen aina kolmen vuoden kuluessa.
Kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä asianomaisena ajankohtana säädetty viiden
vuoden kanneaika oli alkanut samasta ajankohdasta kuin vanhentuminen
vanhentumislain säännösten perusteella. Kaupunki ei ollut nostanut kannetta säädetyssä määräajassa, joten kilpailunrajoituslakiin perustuvat vaatimukset olivat vanhentuneet.
Kaupungin väitetty saatava oli vanhentunut, koska vanhentumista ei ollut
katkaistu lain edellyttämällä tavalla ja lain mukaisessa määräajassa.
Yhteisvastuun ylläpitäminen edellytti, että velkoja on katkaissut vanhentumisen kaikkia yhteisvastuussa olevia velallistahoja kohtaan. Kaupunki oli
laiminlyönyt katkaista väitettyjen saatavien vanhentumisen muita korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan kartelliin osallistuneita ja niiden
velvoitteista vastuussa olevia tahoja kohtaan vanhentumislain mukaisten
määräaikojen kuluessa. Vastuu oli siten joka tapauksessa supistunut vanhentunutta osaa vastaavasti ja hajautunut pääluvun mukaiseksi osuudeksi
väitetystä vahingosta. Vanhentumislain 19 §:n säännös vastuun supistumisesta ja hajautumisesta soveltui riippumatta korvausvastuun perusteesta.
Näin ollen vastuun supistuminen ja hajautuminen koskivat myös velkojan
sopimuskumppania.
Vahinko
Tarjous- ja urakkahinnan muodostumiseen vaikuttivat yksittäisessä tarjouskilpailussa lukemattomat eri tekijät. Yleisistä tutkimuksista ei saatu tukea
yksittäisen sopimuksen tarkasteluun. Seuraamusmaksuasiassa ei ollut selvitetty kartellin vaikutuksia. Urakoiden absoluuttisen hintakehityksen perusteella ei voitu edes teoriassakaan osoittaa vahinkoa toteen. Kantajien vetoaman Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen selvityksen aineisto oli suppeampi ja maantieteellisesti rajoittuneempi kuin vastaajien vetoamissa taloustieteellisissä selvityksissä käytetty aineisto. Lisäksi VATT:n selvityksissä oli laajoja tausta-aineistoon liittyviä virheitä. VATT:n analyysit perustuivat sen kyselyyn vastanneiden kuntien antamiin vastauksiin. Vastaukset
olivat olleet puutteellisia, sisällöllisesti eritasoisia ja osin virheellisiä. Aineisto oli ollut puutteellista ja valikoitunutta. VATT oli käyttänyt analyyseissään väärää kartelliperiodia, vääriä kartelliyhtiöitä, vääriä kontrollimuuttujia, vääriä hintoja ja suorittanut deflatoinnin virheellisesti. Käräjäoikeus oli arvioinut väärin keskeisten tuotantokustannusten muutosten vaikutukset hintatasoon. Tielaitoksen toiminta kuntaurakoissa oli muuttunut olennaisesti kartellin päättymisen jälkeen ja vaikuttanut hintatasoon alentavasti.
Muuttuneen markkinatilanteen aikana vallinnutta hintatasoa ei voitu pitää
vertailuhintatasona. Ennen kartellin alkua päällystysmarkkinoilla oli vallinnut poikkeuksellisen alhainen hintataso. Hintatason nousu eräissä kunnissa
vuosina 1994-95 oli johtunut aikaisemman ylikapasiteetin poistumisesta
12
markkinoilta. Vastaajayhtiöiden tilinpäätöstietojen perusteella ei voitu tehdä
päätelmää, että yhtiöt olisivat perineet kartellista johtuvaa ylihintaa. Markkinoilla oli jatkuvasti ollut toimijoita, joiden ei ole väitetty osallistuneen
kartelliin. Nämä yhtiöt olivat usein tarjonneet urakoita korkeammin hinnoin
kuin kartelliin kuuluneet yhtiöt. Kuntien omissa selvityksissä hintatason kehityksestä ei ollut otettu huomioon rahan arvon muuttumista. Henkilötodistelu ei ollut tukenut väitteitä ylihinnoista.
Kaupunki oli saanut tienpitotoimintaa varten tehtyihin hankintoihin sisältyvät arvonlisäverot palautuksina takaisin valtiolta. Arvonlisäverojen palautusten takaisinperintä kunnilta valtiolle ei ollut kohdistunut nimenomaan
kunnalle asfaltointipalvelujen ostoista palautettuun arvonlisäveroon, vaan
takaisinperittävä määrä oli määräytynyt laskennallisesti ilman sidonnaisuutta kunnan toimintaan. Takaisinperittävä määrä oli vahvistettu vuosittain
edellisen kalenterivuoden ensimmäisen päivän asukasluvun perusteella
määräytyvänä osuutena samalta kalenterivuodelta palautettujen arvonlisäverojen yhteismäärästä. Päällystysurakoiden kokonaishintaan sisältyvän arvonlisäveron ja kunnilta valtiolle takaisinperittyjen arvonlisäverojen välillä
ei ollut syy-yhteyttä. Vuosina 1994-96 kunnilta oli peritty takaisin vain osa
niille palautettujen arvonlisäverojen yhteismäärästä. Takaisinperintäjärjestelmästä oli luovuttu vuoden 2002 alusta. Arvonlisäveron osuutta ei voitu
ottaa huomioon korvauksia laskettaessa, ja vaatimukset oli näiltä osin hylättävä.
Oikeudenkäyntikulut
Kaupungin vaatimukset oli hyväksytty vain osaksi. Asian lopputulos huomioon ottaen konkurssipesää ei olisi tullut velvoittaa korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikuluja edes osaksi.
Konkurssipesän mukanaolo oikeudenkäynnissä ei ollut lisännyt merkittävästi kantajan oikeudenkäyntikuluja. Riitautusprosessi oli ollut välttämätön
valvottujen saatavien selvittämiseksi. Vastuu mahdollisesti korvattavaksi
tuomittavista oikeudenkäyntikuluista tuli jakaa siten, että muut vastaajat
kantavat päävastuun niistä.
Kantaja oli ollut läsnä myös istunnoissa, jotka eivät olleet tosiasiassa koskeneet sitä. Kaupunki oli esittänyt turhia kanneperusteita. Näistä johtuvat oikeudenkäyntikulut olivat olleet tarpeettomia. Kaupungin oikeudenkäyntikulut olivat muutenkin kohtuuttoman suuret. Kunnat saivat vähentää hankintoihin sisältyvät arvonlisäverot arvonlisäverolain 102 §:n mukaisina normaalivähennyksinä tai saivat arvonlisäverot palautuksina valtiolta sanotun
lain 130 §:n mukaisina kuntapalautuksina. Kuntien hankintoihin sisältyvät
arvonlisäverot eivät jääneet kuntien vahingoksi. Vaatimus oikeudenkäyntikuluihin sisältyvän arvonlisäveron korvaamisesta tuli näin ollen hylätä.
Skanska Asfaltti Oy on vaatinut, että kanne hylätään ja Espoon kaupunki
velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä ja hovioikeudessa korkoineen. Yhtiö on edelleen vaatinut, että käräjäoikeuden oikeudenkäynnin aikana tekemä päätös 31.8.2012 nro 44727, jolla Skanska
13
Asfaltti Oy:n prekluusioväite koskien kaupungin väitettä Skanska Asfaltti
Oy:n vastuusta Sata-Asfaltti Oy:n menettelystä on hylätty, kumotaan ja Espoon kaupungin väite sanotusta vastuusta jätetään huomioon ottamatta. Käräjäoikeuden päätös 14.11.2012 nro 57828 on vastaavilta osin kumottava.
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen oikeusvoima- ja todistusvaikutus
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä seuraamusmaksuasiassa ei ollut
sitovaa vaikutusta vahingonkorvausta koskevassa asiassa. Skanska Asfaltti
Oy (entiseltä nimeltään Asfaltti-Tekra Oy) ei ollut osallistunut kartelliin
korkeimman hallinto-oikeuden päättelemässä laajuudessa. Korkeimman
hallinto-oikeuden päätökselle ei tullut antaa edes todistusvaikutusta. Skanska Asfaltti Oy oli, toisin kuin käräjäoikeuden tuomiossa on todettu, kiistänyt korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksen siltä osin kuin
se ei perustunut näyttöön. Skanska Asfaltti ei ollut osallistunut kartelliin
Etelä-Suomen eikä siten Espoon kaupungin alueella. Korkeimman hallintooikeuden päätöksessä ei ollut käsitelty kysymystä Skanska Asfaltin menettelystä yksittäisissä urakkasopimuksissa tai niitä koskevissa tarjouskilpailuissa eikä otettu kantaa kartellin esiintymiseen Uudenmaan alueella.
Vastuuperuste
Kaupunki ei ollut näyttänyt toteen yhtiön lainvastaista ja tuottamuksellista
menettelyä, väitettyä vahinkoa tai yhtiön menettelyn ja väitetyn vahingon
syy-yhteyttä vaatimusten perusteina olevissa kaupungin ja Lemminkäisen
välisissä urakkasopimuksissa.
Asfaltti-Tekra Oy oli toiminut paikallisena yrittäjänä Kuopion alueella. Sillä ei ollut ollut mahdollisuuksia toimia kuntatöiden osalta valtakunnallisella
tasolla eikä se ollut osallistunut eikä edes voinut osallistua valtakunnalliseen kartelliin kuntatöiden osalta. Käräjäoikeus on katsonut, että Skanska
Asfaltti vastaa sopimuksen ulkoisen vastuun perusteella Lemminkäisen
vuosien 1995 ja 1998-2001 urakkasopimuksista väitetysti aiheutuneesta vahingosta yhteisvastuullisesti Lemminkäisen ja VLT Trading Oy:n konkurssipesän sekä osaksi myös muiden vastaajien kanssa. Sopimuksen ulkoinen
vastuu ei voinut ylipäätään tulla sovellettavaksi tilanteessa, jossa väitetty
vahinko oli aiheutunut yksinomaan kantajan ja kolmannen tahon välisessä
sopimussuhteessa. Vahingonkorvauslaki ei soveltunut silloin, kun on kyse
sopimussuhteessa aiheutetusta vahingosta. Vaikka vahingonkorvauslain
katsottaisiinkin soveltuvan asiaan, pelkkä kartelliin osallistuminen ei perustaisi Skanska Asfaltille korvausvastuuta kantajan ja kolmannen tahon välisessä sopimussuhteessa väitetysti aiheutuneesta vahingosta. Yksittäisissä
tarjouskilpailuissa tai urakkasopimuksissa väitetysti aiheutunut vahinko ei
olisi ollut millään tavalla syy-yhteydessä Skanska Asfaltin toimintaan. Asfaltti-Tekra oli ollut pieni paikallinen toimija, jolla ei olisi ollut mitään vaikutusvaltaa kartellissa. Se ei ollut osallistunut kartelliin Etelä-Suomessa.
Kaupungin ja Lemminkäisen urakkasopimuksista väitetysti aiheutunut vahinko ei ollut syy-yhteydessä Skanska Asfaltin toimintaan. Asfaltti-Tekran
ainoa kiinteä asfalttiasema oli sijainnut Siilinjärvellä. Yhtiöllä ei olisi ollut
mahdollisuutta antaa kilpailukykyisiä tarjouksia Espoossa. Asfaltti-Tekra ei
ollut ollut luomassa urakan voittaneelle Lemminkäiselle mahdollisuutta yli-
14
hinnan sisällyttämiseen urakkasopimukseen.
Sata-Asfaltti Oy:n toimintaan liittyvät vaatimukset
Käräjäoikeus on velvoittanut Skanska Asfaltin vastaamaan taloudellisen
seuraannon periaatteen nojalla täysin toisen yhtiön, Sata-Asfaltin, toimintaan liittyvistä vahingonkorvauksista. Vahingonkorvausoikeus ei tuntenut
taloudellisen seuraannon periaatetta kansallisella eikä Euroopan Unionin tasolla. Käräjäoikeuden soveltama taloudellisen seuraannon periaate ei perustunut lakiin eikä oikeuskäytäntöön.
Asfaltti-Tekra oli 22.3.2000 ostanut Sata-Asfaltin osakekannan. Sata-Asfaltti oli jatkanut asfalttiliiketoiminnan harjoittamista 13.12.2000 saakka.
Asfaltti-Tekran nimi oli 1.11.2000 muutettu Skanska Asfaltiksi. Sata-Asfaltti oli purettu 12.12.2000 aloitetussa vanhan osakeyhtiölain (734/1978)
13 luvun mukaisessa selvitysmenettelyssä. Selvitysmenettelyssä oli haettu
julkinen haaste velkojille. Julkisen haasteen paikalletulopäivä oli ollut
4.7.2001. Sata-Asfaltin tase-erät oli 13.12.2000 siirretty ennakkojako-osuutena Skanska Asfaltille. Sata-Asfaltti oli purettu osana Skanska-konsernin
yritysjärjestelyjä ennen kuin Skanska Asfaltti oli tullut tietoiseksi silloisen
kilpailuviraston kartellitutkinnasta.
Kaupungilla olisi ollut mahdollisuus hakea vahingonkorvausta Sata-Asfaltin väitetyn kilpailulainsäädännön vastaisen menettelyn osalta purkautuneen
Sata-Asfaltin selvityspesältä. Sata-Asfaltin selvityspesä olisi voinut yhtiön
purkautumisen estämättä olla asiassa asianosaisena. Puhtaasti hallinto-oikeudellinen taloudellisen seuraannon periaate ei soveltunut yksityisoikeudelliseen vahingonkorvausvastuuseen. Käräjäoikeuden ratkaisu loukkasi
lainalaisuuden ja oikeusvarmuuden periaatteita. Skanska Asfaltilla ei ollut
ollut tekemistä Sata-Asfaltin menettelystä väitetysti aiheutuneen vahingon
kanssa eikä se ollut hyötynyt Sata-Asfaltin menettelystä. Skanska Asfaltti ei
voinut olla vastuussa täysin toisen oikeushenkilön tekemistä urakkasopimuksista ja niihin väitetysti liittyvästä vahingosta ja väitetyistä kilpailurikkomuksista.
Kaupunki ei ollut valvonut väitettyä saatavaansa paikalletulopäivään
4.7.2001 mennessä. Kantajan saatava perustui väitettyyn urakkasopimuskohtaiseen kilpailurikkomukseen. Väitettyyn vahinkoon johtaneena tapahtumana oli kunkin yksittäisen urakkasopimuksen solmimishetki. Käräjäoikeuden mukaan Sata-Asfaltin korvausvastuu perustui sen osallisuuteen tarjouskartellissa. Tarjouskartellia toteutetaan yksittäisissä tarjouskilpailuissa.
Väitettyyn vahinkoon johtanut tapahtuma oli ollut yksittäinen tarjouskilpailu tai viimeistään sopimuksen tekohetki. Siten Sata-Asfaltin kilpailurikkomukseen perustuvat saatavat olivat olleet olemassa julkisen haasteen paikalletulopäivänä. Kaupunki ei ollut ilmoittanut niitä edellä mainittuun määräpäivään mennessä, joten saatavat olivat tuntemattomina velkoina lakanneet.
Velan tunteminen edellytti selvitystilassa olevan yhtiön selvitysmiehen olevan tietoinen velan perusteeseen sekä määrän suuruusluokkaan liittyvistä
seikoista. Sata-Asfaltin selvitysmiehellä ei ollut ollut tällaista tietoa. SataAsfaltti ei ollut tehnyt yhtään urakkaa Espoon kaupungille kartelliaikana.
15
Olisi ollut käytännössä mahdotonta, että selvitysmiehellä olisi voinut olla
tietoisuutta väitetystä vahingosta. Käräjäoikeuden näkemys, että velallisyhtiön ja selvitysmiehen tietoisuutta mahdollisista olemassa olevista veloista
ei ollut perusteltua erottaa, koska velallisyhtiö ei voi vapautua vastuusta vilpillisen menettelyn ja kartellin salaamisen perusteella, oli virheellinen. Kysymys oli ollut tuntemattomasta velasta.
Käräjäoikeuden soveltama taloudellisen seuraannon periaate ei perustunut
lainsäädäntöön tai oikeuskäytäntöön. Ratkaisu rikkoi siten oikeusvarmuuden ja lainalaisuuden periaatteita. Korkein hallinto-oikeus oli seuraamusmaksuasiassa soveltanut taloudellisen seuraannon periaatetta nimenomaisen
lain säännöksen puuttumisesta huolimatta Euroopan Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella. Vahingonkorvauksen osalta vastaavaa
Euroopan Unionin tai kansallisen tason oikeuskäytäntöä ei ollut.
Euroopan Unionin oikeus edellytti ainoastaan, että kansalliset normit eivät
saa tehdä vahingonkorvauksen hakemista EU:n kilpailuoikeuden rikkomisesta mahdottomaksi tai kohtuuttoman vaikeaksi (niin sanottu tehokkuusperiaate). Kyse oli siis siitä, että Suomen oikeusjärjestelmän oli taattava EU:n
oikeuteen perustuvien oikeuksien käytön tehokas toteutuminen eli tässä tapauksessa oikeus vaatia vahingonkorvausta EU:n oikeuden rikkomisen perusteella. Kantaja olisi voinut hakea korvausta Sata-Asfaltin selvityspesältä.
Kantaja on lisäksi käyttänyt tehokasta oikeuskeinoa hakemalla korvausta
sopimuskumppaneiltaan. Asiassa ei näin ollen ole kyse siitä, että kantajan
käytössä ei olisi ollut tehokkaita oikeuskeinoja ilman taloudellisen seuraannon periaatteen soveltamista. Edelleen kansallisesta prosessiautonomiasta
johtuen EU-kilpailurikkomukseen perustuvat siviilioikeudelliset vahingonkorvaussaatavat oli ratkaistava pääasiassa kansallisen lainsäädännön perusteella. Asia ratkesi kansallisen prosessiautonomian perusteella kansallisen
lain perusteella. Suomen lainsäädäntö ei sisältänyt säännöstä, jonka mukaan
seuraamusmaksun määräämiseen soveltuvaa hallinnollista ja tehokkuusperiaatteeseen liittyvää taloudellisen seuraannon periaatetta voitaisiin soveltaa
yksityisoikeudellisessa vahingonkorvausasiassa yksityisen vahingoksi.
Saatavien vanhentuminen
Kaupunki oli katkaissut vahingonkorvausten vanhentumisen ensimmäisen
kerran jo vuonna 2004. Sanottu menettely osoitti, että sillä oli tosiasiallisesti ollut yleisen kolmen vuoden vanhentumisajan alkamiseksi riittävä tietoisuus korvausvaatimuksen perusteista jo tuolloin.
Toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika alkoi väitetystä sopimusrikkomuksesta riippumatta siitä, oliko velkoja tullut tietoiseksi vahingosta
vai ei.
Vanhentuminen alkoi ajankohdasta, jolloin vahingonkärsijällä oli objektiivisesti arvioituna korvausvaatimuksen tekemiseksi riittävät tiedot tosiseikoista. Varmuutta tosiseikkojen paikkansa pitävyydestä tai vahingon määrästä ei edellytetty. Kaupungilla oli tai ainakin olisi pitänyt olla riittävät tiedot väitetystä vahingosta ja vastuutahoista kilpailuviraston tiedottaessa asfalttikartellin tutkimusten valmistumisesta ja julkistaessa yhtiöiden nimet
16
19.6.2003. Tiedotteessa oli kerrottu kilpailuviraston selvitysten viittaavan
siihen, että asfalttialalla oli harjoitettu muun muassa kiellettyä hinta- ja tarjousyhteistyötä ainakin vuosina 1995-2002, ja kerrottu, että selvitysten kohteena oli ollut muun muassa Skanska Asfaltti. Tiedotetta oli käsitelty laajasti eri medioissa. Kaupungin tosiasiallinen tietoisuus oli varmistunut viimeistään kilpailuviraston markkinaoikeudelle 31.3.2004 tekemän esityksen
jälkeen. Kilpailuvirasto oli esittänyt markkinaoikeudelle kilpailunrikkomismaksun määräämistä muun muassa Skanska Asfaltille. Esityksessä oli katsottu, että siinä mainitut yritykset olivat osallistuneet kiellettyyn hinta- ja
tarjousyhteistyöhön vuosina 1994-2002 ja urakoiden hintatasoa oli kartellin
avulla pidetty keskimäärin vähintään kymmenen prosenttia korkeammalla
tasolla verrattuna normaaliin kilpailutilanteeseen. Esitystä oli käsitelty laajasti julkisuudessa. Markkinaoikeus ja korkein hallinto-oikeus eivät ole tutkineet tai ottaneet kantaa siihen, onko väitettyä vahinkoa aiheutunut. Siten
niiden perusteella kaupungille ei ole tullut tietoa siitä, onko sille aiheutunut
vahinkoa. Kaupungilla on ollut riittävät tiedot vaatimuksensa esittämiseksi
kilpailuviraston 19.6.2003 julkaiseman tiedotteen tai viimeistään kilpailuviraston seuraamusmaksuesityksen 31.3.2004 perusteella.
Sikäli kuin vanhentumisajan katsottiin alkaneen 19.6.2003, vanhentuminen
olisi tullut katkaista ennen vanhentumislain siirtymäajan päättymistä
1.1.2007. Sikäli kuin vanhentumisajan katsottiin alkaneen 31.3.2004, vanhentuminen olisi tullut katkaista 31.3.2007 mennessä.
Velkojan tietoisuudesta riippumaton toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika alkoi kulua vahinkoon johtaneesta tapahtumasta, joka on ollut
viimeistään kunkin yksittäisen urakkasopimuksen tekohetki, vaikka väitettyyn vahinkoon johtaneena tapahtumana voitaisiin perustellusti pitää myös
kartelliin liittymisen ajankohtaa. Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukainen toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika oli enimmäisaika, jonka kuluessa saatavan vanhentuminen oli viimeistään katkaistava velkoja tietoisuudesta vahingosta riippumatta. Velkojan tietoisuudella ei siten ollut
merkitystä viimeksi mainitun vanhentumisajan alkamiseen.
Kaupungin myöntämä toissijaisen vanhentumisajan alkamisajankohta tuli,
toisin kuin käräjäoikeus on katsonut, asettaa vanhentumisajan alkamisajankohtaa tältä osin koskevan ratkaisun perusteeksi.
Mikäli kaupungin tietoisuuden katsottaisiin korkeimman hallinto-oikeuden
päätöstä edeltäneistä vanhentumisen katkaisuilmoituksista huolimatta syntyneen ja kolmen vuoden vanhentumisajan siten alkaneen käräjäoikeuden
näkemyksen mukaisesti vasta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä,
kaupungin vanhentumisen katkaisuilmoituksilla ennen sitä ei olisi merkitystä myöskään kymmenen vuoden vanhentumisajan kannalta. Tämä tarkoittaisi sitä, että kaupunki olisi käräjäoikeuden näkemyksen mukaan voinut
katkaista vanhentumisen ensimmäisen kerran vasta kanteen tullessa vireille
15.12.2009, joka on ollut kaupungin ensimmäinen korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen jälkeinen vanhentumisen katkaisutoimi. Tällöin kaupungin vaatimukset olisivat vanhentuneet vanhentumislain 7 §:n 2 momentin
kymmenen vuoden vanhentumisajan perusteella siltä osin kuin Lemminkäisen urakkasopimukset oli allekirjoitettu ennen 15.12.1999 eli vuosien 1994-
17
1995 ja 1997-1999 urakkasopimusten osalta sekä Espoon Asfaltti Oy:n
vuosien 1997-1998 urakkasopimusten osalta. Vuosien 1994-1995 urakkasopimuksiin perustuvat saatavat olisivat vanhentuneet vanhentumislain siirtymäsäännöksistä johtuen viimeistään 1.1.2007 eli siirtymäajan päätyttyä ja
vuosien 1997-1999 urakkasopimuksiin perustuvat saatavat kymmenen vuoden kuluttua urakkasopimusten allekirjoituspäivistä.
Sata-Asfaltin osalta katkaisutoimi oli ollut kohdistettava yhtiön selvityspesään. Käräjäoikeuden mukaan vapaaehtoisen selvitystilamenettelyn kautta
purkautuneen yhtiön osalta vanhentumista ei ole enää vanhentumislain 11 a
§:n voimaantulon 1.3.2008 jälkeen tarvinnut katkaista. Koska Sata-Asfaltin
menettelyyn perustuvat väitetyt saatavat olivat vanhentuneet jo ennen kyseisen säännöksen voimaantuloa, säännöksellä ei ollut merkitystä asiassa.
Kaupunki ei ollut esittänyt selvitystä, että se olisi katkaissut vanhentumisen
Sata-Asfalttia kohtaan. Kaikki Sata-Asfaltin menettelyyn perustuvat saatavat olivat siten vanhentuneet niin kolmen vuoden kuin kymmenen vuoden
vanhentumisaikojen perusteella vanhentumislain voimaantulo- ja siirtymäsäännökset huomioon ottaen 1.1.2007 tai viimeistään 31.3.2007 menneessä.
Yhteisvastuullisen korvausvelvollisuuden supistuminen ja hajautuminen
Kaupunki oli NCC Roadsin ja Interasfaltin osalta katkaissut vanhentumisen
ensimmäisen kerran 4.5.2004, mutta uudistanut katkaisun vain Interasfalttia
kohtaan 9.2.2007. NCC Roadsin osalta kaupunki oli laiminlyönyt katkaisun
uudistamisen kolmen vuoden määräajassa. Kaupungin vaatimukset olivat
tältä osin vanhentuneet vanhentumisen katkaisutoimen uudistamisen laiminlyönnin johdosta. Kaupunki ei ollut selvittänyt, että se olisi katkaissut
vanhentumisen Sata-Asfalttia kohtaan. Vanhentumislain 11 a §:n voimaantulo 1.3.2008 ei vaikuttanut kaupungin velvollisuuteen katkaista vanhentuminen vapaaehtoisen selvitystilamenettelyn kautta purkautunutta yhtiötä
kohtaan, koska vanhentuminen oli tapahtunut jo ennen kyseisen lainmuutoksen voimaantuloa eli kolmen vuoden vanhentumisajan perusteella siirtymäsäännöksistä johtuen 1.1.2007 tai viimeistään 31.3.2007 mennessä riippuen siitä, onko vanhentumisen alkamiseksi vaadittava kaupungin tietoisuus alkanut 19.6.2003 vai 31.3.2004. Vuoden 1995 urakkasopimukseen
perustuvan saatavan vanhentuminen oli kuitenkin tapahtunut viimeistään
1.1.2007 vanhentumislain kymmenen vuoden vanhentumisajan perusteella.
Koska kaupunki oli laiminlyönyt vanhentumisen katkaisun kaikkia väitettyjä yhteisvastuullisia velallisia kohtaan, velkavastuun kokonaismäärä on joka
tapauksessa vanhentumislain 19 §:n 2 momentin perusteella supistunut sillä
määrällä, josta se velallinen, jonka osalta velka on vanhentunut, velallisten
keskinäisessä vastuunjaossa olisi vastannut, ja velalliset eivät ole supistuneesta velasta enää yhteisvastuussa vaan velkoja voi vaatia kultakin velalliselta vain tämän omaa osuutta velasta.
Käräjäoikeus on Skanska Asfaltin ja eräiden muiden vastaajien vaatimuksesta vahvistanut korvausmäärän jakautumisen vastaajien keskinäisessä
suhteessa vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:n perusteella. Käräjäoikeus on
katsonut oikein, että kaupungin sopimuskumppani Lemminkäinen vastasi
kokonaan vahingosta, koska ylihintana kertynyt etu oli koitunut yksinomaan sen eduksi.
18
Velallisten keskinäisen vastuunjaon vahvistaminen tarkoitti vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa tarkoitettua velallisen oman osuuden määräämistä. Mainitun säännöksen perusteella velkavastuun kokonaismäärä supistui
vanhentuneilta osin ja Skanska Asfaltti ei ollut supistuneestakaan velasta
vastuun hajautumisen jälkeen enää yhteisvastuussa vaan vastasi vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:n perusteella määräytyvän oman osuutensa suorittamisesta, joka oli nolla euroa. Skanska Asfaltti ei ollut vastuussa kaupungille
väitetysti aiheutuneesta vahingosta.
Väitetty vahingon aiheutuminen
VATT:n laatima kuntia koskeva tutkimus käsitti merkittäviä virheitä. Tieliikelaitoksen tulo kuntien tarjouskilpailuihin oli alentanut markkinahintoja
merkittävästi 2000-luvun alkupuolella. VATT ei ole ottanut huomioon tätä
tielaitosuudistukseen liittyvää markkinoiden rakenteellista muutosta tutkimuksessaan vertailtaessa eri ajanjaksojen hintoja. Tutkimuksessa deflatointi
eli eri ajanjaksojen hintojen muuttaminen vertailukelpoisiksi oli tehty virheellisesti. Tutkimuksessa ei ollut otettu huomioon urakoiden sisällössä ja
teknisessä kehityksessä tapahtuneita muutoksia. Hintasotavuodet 1996-97
oli joissakin VATT:n käyttämissä malleissa rajattu perusteettomasti kartelliajan ulkopuolelle. VATT:n tutkimuksen tausta-aineisto ei täyttänyt luotettavan tieteellisen tutkimuksen edellytyksiä. Tutkimustulokset eivät olleet luotettavia. Niitä ei voitu myöskään yleistää koskemaan kuntia, jotka eivät olleet osallistuneet tutkimukseen. VATT:n arvioima kartellilisäarvo oli keskiarvo tutkimuksessa mukana olevista kunnista. Tutkimustulos ei kertonut
mitään yhdestäkään yksittäisestä kunnasta.
Käräjäoikeuden tuomiossa vahingon aiheutumista koskevan näytön kokonaisarviointia koskevassa kohdassa mainittujen henkilöiden kertomukset eivät olleet tukeneet näkemystä kartellilisästä urakkahinnoissa.
Skanska Asfaltti oli ollut vuoteen 2000 saakka hyvin pieni yritys. Yhtiön
tuotanto oli kasvanut vuoden 2000 yrityskauppojen seurauksena. Yhtiön taloudellisten tunnuslukujen perusteella ei voitu tehdä johtopäätöstä, että tiedot osoittaisivat yhtiön osallistuneen kartelliin tietyssä kunnassa tai perineen ylihintaa. Kantajan väittämällä markkinahintatasolla yhtiö olisi joutunut lopettamaan toimintansa.
Skanska Asfalttia koskevien vahingonkorvauskanteiden kantajista vain
Vantaan kaupunki oli pyrkinyt esittämään kannekohtaista selvitystä kunnan
urakoiden hintakehityksestä. Eri kantajien eri asioissa esittämien vastaavien
selvitysten kokonaiskattavuus ei ollut hyvä. Niiden huomioon ottamisessa
kokonaistarkastelussa oli otettava huomioon myös käräjäoikeuden mainitsemat ongelmat. Mainituista selvityksistä ei voitu tehdä luotettavia johtopäätöksiä. Hintatason kehitystä tuli tarkastella tilastollisen mallintamisen pohjalta, jossa oli otettu huomioon kaikki seikat, jotka olivat voineet aiheuttaa
hintojen muutokset. Yksittäisten kuntien urakkahintoja kuvaavan aikasarjan
nousut ja laskut eivät kertoneet mitään kartellin vaikutuksesta.
19
Kysymyksessä olevissa urakoissa keskeisenä kustannustekijänä olevan bitumin hinnan kallistuminen oli vaikuttanut merkittävästi urakoiden hintatasoon. Bitumin hinta seurasi öljyn maailmanmarkkinahintaa, jonka vaihtelut
vaikuttivat myös koneiden käyttökustannuksiin ja kuljetuskustannuksiin.
Espoon kaupunki ei ollut edes pyrkinyt esittämään mitään selvitystä Espoon
hintatasosta.
Asfalttimarkkinoilla oli toiminut myös merkittävä määrä kartellin ulkopuolisia yrityksiä. Huomioon oli myös otettava, että kaikki korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä mainitut yritykset eivät olleet olleet osallisina kartellissa koko kartellin toiminta-aikaa. Espoon kaupungin järjestämiin tarjouskilpailuihin oli osallistunut kartellin ulkopuolisia tahoja. Sikäli kuin
voittaneiden tarjousten katsottiin sisältäneen kartellilisää, kartellin ulkopuolisten tahojen tarjouksissa olisi ollut huomattavasti enemmän ylihintaa.
Osalla näistä ulkopuolisista oli ollut oma asfalttiasema alueella. Vuoden
1995 tarjouskilpailuun oli osallistunut kilpailukykyinen kartellin ulkopuolinen yhtiö Interbetoni, jolla oli oma asfalttiasema alueella. Vuosien 1998,
1999 ja 2000 tarjouskilpailuihin olivat osallistuneet kilpailukykyiset kartellin ulkopuoliset yhtiöt Espoon Asfaltti (1998), Tielaitos (1999, 2000 päällystys- ja korjausurakat, 2001) ja Viarex (1999 ja 2000 korjausurakka).
Näistä ainakin Tielaitoksella ja Viarex Oy:llä oli omat asfalttiasemat alueella.
Taloustieteellinen näyttö, asiassa esitetty muu yleinen näyttö sekä kannekohtainen näyttö huomioon ottaen kaupungille ei ollut näytetty aiheutuneen
vahinkoa.
Sovitteluvaatimus
Sen varalta, että kannetta ei hylätty, korvausta tuli sovitella pääoman ja korkojen osalta. Kohtuullistamisen johdosta korvaus tuli alentaa pääoman ja
korkojen osalta nollaan. Kaikki käräjäoikeuden hyväksymät vaatimukset
liittyivät toisen yhtiön eli Lemminkäisen tekemiin urakkasopimuksiin.
Skanska Asfaltti ei ollut saanut mitään etua kanteen kohteena olevista urakkasopimuksista. Skanska Asfaltti Oy ei ollut osallistunut kartelliin EteläSuomessa eikä siten menetellyt millään tavoin lainvastaisesti ja moitittavasti.
Arvonlisäveron osuus urakkasummista
Kantajalla on näyttötaakka siitä, onko se vähentänyt arvonlisäverot verotuksessaan, vai onko se tehnyt hankintansa verotonta toimintaansa varten ja
saanut maksamansa arvonlisäveron tämän takia täysimääräisenä palautuksena valtiolta. Kantaja ei ole esittänyt mitään näyttöä tältä osin. Kantaja on ainoastaan väittänyt, että se on tehnyt hankintansa verotonta toimintaansa
varten. Toisaalta kantaja on väittänyt, että se on tehnyt hankintansa elinkeinonharjoittajana, mikä viittaa veronalaiseen toimintaan.
Arvonlisäveron ulottaminen palveluihin ja rakentamiseen vuonna 1994 olisi
ilman erityisratkaisua aiheuttanut kilpailuhäiriötilanteen johtuen siitä, että
20
julkisyhteisön olisi verottoman toimintansa osalta ollut verotuksellisesti
edullisempaa tuottaa palveluita itse kuin ostaa ne yritykseltä verolliseen
hintaan. Ongelma oli ratkaistu siten, että kunnalla oli oikeus saada verotonta toimintaansa varten tehtyihin hankintoihin sisältynyt arvonlisäveron
osuus täysimääräisenä valtiolta. Jotta kilpailuneutraliteetin tavoite ei vaarantuisi, valtion ja kuntien väliseen kustannusten jakoon liittyvä arvonlisäverojen takaisinperintä valtiolle ei saanut kohdistua kunnalle palautettuihin
arvonlisäveroihin, vaan takaisinperinnän oli säädetty määräytyvän laskennallisin perustein asukasluvun perusteella ilman sidonnaisuutta yksittäisen
kunnan toimintaan tai hankintoihin. Arvonlisäverojen takaisinperinnästä oli
luovuttu vuoden 2001 lopussa. Takaisinperinnällä eli sillä seikalla, kenen
kannettavaksi arvonlisäverojen oli valtion ja kuntien välisessä kustannustenjaossa tarkoitettu lopulta jäävän, ei ollut syy-yhteyttä yksittäisen kunnan
hankintoihin ja palautuksena saamiin arvonlisäveroihin.
Kaupungille ei ollut aiheutunut vahinkoa arvonlisäverojen osuuden osalta.
Edelleen vuosina 1994-96 kunnilta oli peritty takaisin vain osa niille palautetuista arvonlisäveroista. Korvauksen määrää ei joka tapauksessa voitu laskea arvonlisäverollisesta urakkasummasta, koska kartellilisä ei voinut sisältyä arvonlisäveron osuuteen. Korvattava ylihintaprosentti tuli laskea arvonlisäverottomasta urakkasummasta.
Käräjäoikeuden päätökset 31.8.2012 nro 44727 ja 14.11.2012 nro 57828
Kaupunki oli 20.8.2012 vedonnut ensimmäistä kertaa siihen, että Skanska
Asfaltti on vahingonkorvausvastuussa myös täysin erillisen yhtiön eli SataAsfaltti Oy:n toiminnasta väitetysti aiheutuneesta vahingosta.
Espoo ei ennen käräjäoikeuden asettamaa prekluusiopäivää 18.4.2012 ollut
kertaakaan edes maininnut Sata-Asfalttia kirjelmissään. Se, että kaupunki
oli käsitellyt taloudellisen seuraannon periaatetta lausumassaan mainitsematta Skanska Asfalttia tai Sata-Asfalttia ei tarkoittanut sitä, että kaupunki
olisi vedonnut kyseessä olevaan oikeustosiseikkaan. Lisäksi maininta
Skanska Asfaltista Sata-Asfaltin seuraajana oli päätynyt käräjäoikeuden laatimaan yhteenvetoon erehdyksessä ilmeisesti toisen asian yhteenvedosta.
Skanska Asfaltin lausumassa 15.6.2012 esitetty vastaus ei ollut liittynyt siihen, että kaupunki olisi esittänyt kyseessä olevan vaatimuksen jo ennen
prekluusiopäivää.
Espoo ei ollut ennen viestiään 20.8.2012 vaatinut Skanska Asfalttia tai muita vastaajayhtiöitä korvaamaan ”kaikkea” sitä vahinkoa, jonka kartelli on
kaupungin määrittelemänä aikana väitetysti aiheuttanut. Ennen prekluusiopäivää kaupunki oli vaatinut vain ”vastaajia” korvaamaan niiden Espoolle
aiheuttaman vahingon. Skanska Asfaltti oli todennut 21.8.2012, että vaatimus kaiken väitetyn korvaamisesta ensimmäisen kerran 20.8.2012 esitettynä oli kokonaisuudessaan prekludoitunut ja tuli jättää tutkimatta tai hylätä.
Käräjäoikeus hylkäsi Skanska Asfaltin väitteen siitä, että kantaja on
20.8.2012 vedonnut uutena seikkana siihen, että Skanska Asfaltti olisi vastuussa kaikesta siitä vahingosta, jonka kartelli on väitetysti aiheuttanut.
Tämä oli merkityksellistä sen johdosta, että Sata-Asfaltti ei ollut vastaajana
Espoon kanteessa, minkä johdosta kantajan uusi muotoilu tarkoitti käytän-
21
nössä vastuun laajentumista kattamaan myös Sata-Asfaltin toiminnasta väitetysti aiheutuneen vahingon, millä voi olla merkitystä muun muassa yhteisvastuullisten velallisten keskinäisen vastuunjaon arvioinnissa ja vanhentumislain 19 §:ää sovellettaessa. Käräjäoikeuden olisi tullut hylätä kantajan
prekluusiopäivän 18.4.2012 jälkeen tekemä vaatimuksen laajennus prekludoituneena.
Espoo oli vastustanut Skanska Asfaltin sovitteluvaatimusta ensimmäisen
kerran vasta 20.8.2012. Espoolla ei ollut ollut oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 22 §:n edellyttämiä oikeudellisia perusteita vedota uusiin vaatimuksiin
tai seikkoihin enää käräjäoikeuden asettaman prekluusiopäivän jälkeen. Käräjäoikeus hylkäsi 31.8.2012 virheellisesti yhtiön esittämän prekluusioväitteen. Skanska Asfaltti oli esittänyt sovitteluvaatimuksen jo 31.12.2011 eli
ennen kantajille asetettua prekluusiota 18.4.2012. Espoolla oli ollut mahdollisuus vastasta Skanska Asfaltin sovitteluvaatimukseen prekluusiopäivään
mennessä.
Kaupungin vaatimukset ja väitteet olivat edellä tarkoitetuilta osin prekludoituneet ja ne olisi tullut jättää tutkimatta tai hylätä. Käräjäoikeuden päätös
31.8.2012 yhtiön tekemien prekluusioväitteiden hylkäämisestä tuli kumota.
Kun käräjäoikeuden päätös 31.8.2012 nro 44727 kumotaan, tulee myös käräjäoikeuden päätös 14.11.2012 nro 57828 kumota siltä osin kuin siinä on
katsottu kaupungin vedonneen ennen prekluusiota yhtiön vastuuseen SataAsfaltin toiminnasta.
Oikeudenkäyntikulut
Kanne on hylätty huomattavilta osin. Skanska Asfalttia ei olisi tullut velvoittaa korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikuluja edes osaksi.
Kaupunki oli vedonnut Skanska Asfalttia vastaan nostetun kanteen kannalta
tarpeettomasti useisiin muiden kantajien kannekohtaisiin kirjallisiin todisteisiin, jotka olivat koskeneet vain kyseisten kuntien urakkasopimuksia,
sekä todisteluun, jossa oli käsitelty muiden kuntien hintakehitystä. Tältä
osin todistelu oli ollut tarpeetonta, jolloin siihen liittyneet toimenpiteet olivat olleet tarpeettomia. Kaupunki oli esittänyt perusteettomia väitteitä ja
vaatimuksia, kuten vaatimus oman pääoman tuoton käyttämisestä koronmääräytymisperusteena ja perusteettomat vahingon määrää koskevat vaatimukset. Kaupungin asiamiehet olivat olleet läsnä useissa istunnoissa, joissa
ei ollut käsitelty sen kanteeseen liittyviä kysymyksiä. Skanska Asfalttiin
kohdistettuihin oikeudenkäyntikuluvaatimuksiin sisältyi kustannuksia, jotka
eivät liittyneet Skanska Asfalttiin vaan muihin kanteisiin tai vastaajiin.
Kaupunki ei ollut eritellyt oikeudenkäyntikulujaan riittävällä tavalla.
Kaupungin oikeudenkäyntikuluihin sisältyvä arvonlisäveron osuus ei ollut
jäänyt sen vahingoksi. Kunnat ovat voineet vähentää arvonlisäverot ostovähennysjärjestelmän mukaisesti, jos ne ovat tehneet hankintansa arvonlisäveron alaista liiketoimintaansa varten, tai saaneet maksamansa arvonlisäveron
takaisin kuntapalautuksena muun toimintansa osalta.
22
NCC Roads Oy on vaatinut, että kanne hylätään ja Espoon kaupunki velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä ja hovioikeudessa korkoineen.
Saatavien prekludoituminen
Kaupunki ei ollut valvonut väitettyä saatavaansa Interasfaltin selvitysmenettelyssä viimeistään julkisessa haasteessa asetettuna määräpäivänä
26.5.2003. Kaupungin väitetyn saatavan perusteena olivat väitetyn ylihinnan sisältävät urakkasopimukset. Saatavan peruste oli syntynyt kunkin sopimuksen tekohetkellä tai viimeistään kuhunkin urakkasopimukseen liittyvän
maksusuorituksen hetkellä. Väitetty saatava oli ollut olemassa jo ennen selvitystilan alkamista. Saatavat olivat prekludoituneet kaupungin jätettyä saatavansa valvomatta. Kaupungin saatava oli ollut velalliselle tuntematon velka. Ratkaisevaa velan tunnettuuden osalta oli, onko velka selvitystilassa
olevan yhtiön selvitysmiehen tiedossa. Väitetty saatava ei ollut ollut Interasfaltin selvitysmiesten tiedossa.
Vastuuperusteet
Kaupungin vaatimukset perustuivat sen solmimiin urakkasopimuksiin. Vahingonkorvauslakia ei sovellettu sopimukseen perustuvaan korvausvastuuseen. Koska kaupungin vaatimukset perustuivat sopimuksen perusteella sille väitetysti aiheutuneeseen vahinkoon, vahingonkorvauslakia ei voitu soveltaa vastuuperusteena. Vain sopimuskumppani voi olla vastuussa kaupungille sopimuksen johdosta aiheutuneesta vahingosta. Interasfaltti, jonka taloudelliseksi seuraajaksi NCC Roads on virheellisesti katsottu, tai NCC
Roads ei ollut ollut kaupungin sopimuskumppani eikä NCC Roads voinut
olla vastuussa kaupungille aiheutuneesta vahingosta.
Taloudellisen seuraannon periaate
Taloudellisen seuraannon periaate perustui EU-tuomioistuimen käytäntöön
koskien kilpailurikkomusasioissa määrättäviä sakkoja. Sen perusteella hallinnollinen seuraamusmaksu kilpailunrajoituksesta voitiin poikkeuksellisesti
määrätä muullekin taholle kuin kilpailurikkomukseen syyllistyneelle. Erotuksena siviilioikeudelliselle seuraannolle taloudellisen seuraannon periaatteen
mukaan. Seuraamusmaksusta vastasi se taloudellinen toiminta, johon kilpailurikkomus voitiin liittää. Taloudellisen seuraannon periaatetta ei voitu soveltaa yksityisoikeudelliseen vahingonkorvaukseen. Käräjäoikeus oli vastoin lainsäädännön tai oikeuskäytännön tukea katsonut NCC Roadsin olevan vastuussa Interasfaltin menettelyyn perustuvasta vahingosta taloudellisen seuraannon periaatteen nojalla.
Käräjäoikeuden perusteluista ilmeni, ettei taloudellisen seuraannon periaatteelle vahingonkorvausasiassa ole käräjäoikeudenkaan mielestä esitettävissä
mitään muuta perustetta kuin korkeintaan EU-oikeuden tehokkuusperiaate.
Tämä ei kuitenkaan edellyttänyt taloudellisen seuraannon periaatteen soveltamista vahingonkorvaukseen eikä voinut saada etusijaa sekä EU-oikeudessa että Suomen oikeudessa voimassa olevaan lainalaisuuden periaatteeseen
23
nähden. Taloudellisen seuraannon periaatetta ei voitu perustaa vahingonkorvauslain eikä minkään muunkaan lain säännöksiin.
Unionin oikeuden tehokkuusperiaatteen mukaan sen oikeuteen perustuvien
oikeuksien tuli olla käytännössä merkityksellisiä, mikä edellytti, että kansallinen oikeus ei tee mainittujen oikeuksien toteutumisesta käytännössä
mahdotonta. EU-tuomioistuimen käytännössä ei ole vahvistettu, että jokaisella
olisi absoluuttinen oikeus saada korvausta kilpailurikkomuksen hänelle aiheuttamasta vahingosta.
Se ei tarkoittanut sitä, että unionin oikeus synnyttäisi valtiolle tai muulle jäsenvaltion lukuun laskettavalle julkisyhteisölle, kuten kunnalle, oikeuksia,
joihin nämä voisivat vedota yksityistä oikeussubjektia vastaan kansallisessa
tuomioistuimessa. Espoon kaupunki ei ollut sellainen yksityinen oikeussubjekti, jolle EU:n perustamissopimuksen artiklat tuottaisivat oikeuksia, joita
kansallisen tuomioistuimen olisi suojeltava. Espoon kaupunki ei ollut sellainen taho, jolla olisi oikeus esittää vaatimuksia EU:n perustamissopimuksen
artikloihin perustuen.
EU-oikeuteen ei sisältynyt mitään periaatetta tai säännöstä, jonka perusteella vahinkoa kärsineellä olisi oikeus kohdistaa vahingonkorvausvaatimuksensa muuhun kuin vahinkoa aiheuttaneeseen tahoon tai tahoon, jolle on nimenomaisesti säädetty vastuu toisen menettelystä.
EU-oikeus ei taannut millekään taholle oikeutta korvauksen faktiseen saamiseen. Kilpailunrajoituksen vuoksi vahinkoa kärsineen tahon ei voi olla
mahdotonta tai kohtuuttoman vaikea käyttää unionin lainsäädäntöön perustuvia oikeuksiaan siinä vallitsevassa tilanteessa, että hän ei voi kohdistaa
vaatimuksiaan muuhun tahoon kuin siihen, joka on aiheuttanut vahingon ja
joka on kansallisen lainsäädännön perusteella vastuussa vahingosta.
Interasfaltin osalta jatkettuun selvitystilaan määräämisen edellytykset olivat
täyttyneet, ja kaupunki olisi voinut kohdistaa vaatimuksensa myös Interasfalttiin. Se ettei korvausta mahdollisesti saada tosiasiassa perittyä vastuuvelvolliselta, ei muodostanut perustetta siirtää vastuuta jollekin toiselle taholle.
Kaupungilla on ollut mahdollisuus kohdistaa vaatimuksensa myös muihin asfalttikartelliin osallistuneisiin tahoihin.
Kansallinen lainsäädäntö ei kysymyksessä olevassa tapauksessa estänyt
unionin oikeuden toteutumista. EU-oikeudellinen tehokkuusperiaate ei
mahdollistanut vastuupiirin laajentamista ohi varsinaisen vastuuvelvollisen.
Kilpailurikkomuksen johdosta vahinkoa kärsinyt taho ei voinut olla paremmassa asemassa kuin joku muu vahingon kärsijä.
Käräjäoikeuden ratkaisu soveltaa taloudellisen seuraannon periaatetta vahingonkorvaukseen rikkoi laillisuusperiaatetta ja oikeusvarmuuden periaatetta. Laillisuusperiaate sisälsi vaatimuksen lainalaisuudesta, jonka mukaan
oikeussubjektille velvollisuuksia luovan toimivallan oli perustuttava säädännäiseen oikeuteen. Oikeusvarmuuden periaate sisälsi vaatimuksen, että
oikeussääntöjen tulee olla ennakoitavia, yksiselitteisiä ja täsmällisiä. Laillisuusperiaate ja oikeusvarmuuden periaate olivat sekä kansallisen oikeuden
24
että EU-oikeuden perusperiaatteita. Tehokkuusperiaate ei ollut sellainen ylivertainen periaate EU-oikeudessa, että se ehdottomasti ohittaisi muut periaatteet.
EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntö ei edellyttänyt taloudellisen seuraannon
periaatteen soveltamista edes kaikissa niissä seuraamusmaksuasioissa, joissa rikkomukseen syyllistynyt taho oli lakannut olemasta, vaan näissäkin tapauksissa periaatetta voitiin soveltaa vain tiettyjen tiukasti rajattujen poikkeuksellisten olosuhteiden vallitessa. Käsillä olevassa tapauksessa ei ollut
sellaisia olosuhteita, joita taloudellisen seuraannon periaatteen soveltaminen
on edellyttänyt seuraamusmaksuasioissa annetuissa EU-tuomioistuimen ratkaisuissa. Käsillä olevassa asiassa toteutettua yritysjärjestelykokonaisuutta
ei ollut tehty vilpillisessä tarkoituksessa. Tarkoituksena ei ollut ollut kiertää
tai välttää vastuuta eikä järjestelyllä ole ollut muutoinkaan mitään epäasiallisia tarkoitusperiä. Lisäksi NCC Roads oli perustettu vasta 2003, kun kartelli oli päättynyt jo talvella 2002. Se kielletty menettely, johon Interasfaltin
on katsottu syyllistyneen, ei ollut millään tavalla jatkunut sen jälkeen, kun
liiketoiminta oli siirtynyt NCC Roadsille.
Eräs ulkomainen yritys oli 31.10.2000 myynyt niin sanotun vanhan Interasfaltin emoyhtiön Oy Läntinen Teollisuuskatu 15:n osakkeet osaksi NCCkonsernia. Myyjä- ja ostajatahon välillä ei ollut ollut mitään seuraamusmaksuvastuun edellyttämiä rakenteellisia yhteyksiä, eikä tällaisella riippumattomalla kolmannella vastaanottavalla yhtiöllä tulisi olla edes seuraamusmaksuvastuuta hankintaa aikaisemman ajanjakson osalta.
Vanhentuminen
Vanhentumislaissa säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkoi siitä,
kun velkojalla oli tai olisi pitänyt olla riittävät tiedot korvausedellytyksistä.
Vanhentumisen katkaisuilmoitukselle oli riittävää, että velkojan tekemästä
muistutuksesta kävi ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla
tavalla. Vanhentumisajan kulumisen ei voitu katsoa alkavan vasta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä seuraamusmaksuasiassa. Kaupunki oli jo
ennen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisua ilmoittanut saatavastaan
NCC Roadsille ja katkaissut sen vanhentumisen. Kaupungilla oli siten ollut
riittävä tieto kilpailunrajoituksesta ja väitetystä saatavasta jo ennen korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä. Vaadittavan tiedon syntyminen ei edellyttänyt mitään varmuutta tiedon oikeellisuudesta. Korkein hallinto-oikeus ei ollut edes käsitellyt kysymystä vahingon aiheutumisesta tai määrästä.
Kilpailuviraston 19.6.2003 antamassa seuraamusmaksuesitysluonnoksessa
oli selostettu sen suorittamien tutkimusten perusteella kysymyksessä olevaa
kilpailunrajoitusta. Kilpailuvirasto oli järjestänyt tiedotustilaisuuden esitysluonnoksesta. Esitysluonnosta oli käsitelty laajasti eri tiedotusvälineissä.
Kaupunki oli saanut tietää tai sen olisi ainakin pitänyt tietää vahingosta
tuolloin. Julkisyhteisönä ja asfalttiurakoiden hankintayksikkönä kaupunkia
oli pidettävä asiantuntevana velkojana, jolla on ollut korostunut velvollisuus
selvittää vahingon aiheutumista ja jolla on ollut tavanomaista vahvempi
kyky ymmärtää vahingon aiheutumisen mahdollisuus. Vanhentumisajan oli
katsottava alkaneen 19.6.2003. Vanhentumislain siirtymäsäännökset huo-
25
mioon ottaen väitetyn saatavan vanhentuminen olisi tullut katkaista
31.12.2006 mennessä ja vanhentumisen katkaisemisen jälkeen aina uudelleen kolmen vuoden kuluessa edellisestä katkaisuilmoituksesta. Se, että
kaupunki oli katkaissut saatavan vanhentumisen jo 4.5.2004, osoitti, että sillä oli omankin käsityksensä mukaan ollut tuolloin tietoisuus väitetystä vahingosta ja mahdollisuus esittää vaatimuksensa.
Kaupungin tietoisuus väitetystä vahingosta oli syntynyt joka tapauksessa
viimeistään 31.3.2004, jolloin kilpailuvirasto oli tehnyt seuraamusmaksuesityksen markkinaoikeudelle. Seuraamusmaksuesitystäkin oli käsitelty hyvin laajasti tiedotusvälineissä. Kaupunki oli viimeistään tuolloin tullut tietoiseksi vahingosta tai sen on ainakin pitänyt tulla siitä tietoiseksi. Vanhentumisajan oli katsottava alkaneen viimeistään 31.3.2004 ja kaupungin olisi
tullut katkaista väitettyjen saataviensa vanhentuminen viimeistään
31.3.2007 mennessä.
Edellä sanottu koski myös kaupungin sopimusperusteisia saatavia.
Vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädetyn vanhentumisen kymmenen
vuoden enimmäisajan kuluminen alkoi vahinkoon johtaneen tapahtuman
hetkellä eikä sen alkaminen edellyttänyt, että vahingon kärsijä on saanut tiedon vahingosta tai että hänellä on ollut mahdollisuus esittää vaatimus. Kaupunki oli käräjäoikeudessa itsekin myöntänyt kymmenen vuoden vanhentumisajan alkaneen viimeistään urakkakohtaisten maksusuoritusten ajankohdista. Kysymys oli tosiseikan myöntämisestä. Tosiasiakysymysten osalta
tuomioistuin oli sidottu osapuolten esittämään näkemykseen. Sopimusperusteisen saatavan ollessa kyseessä vanhentumisaika alkoi sopimusrikkomuksesta. Väitetyn sopimusrikkomuksen tapahtumista tuli tarkastella sopimuskohtaisesti.
Käräjäoikeus on katsonut, että muun kuin sopimuskumppanin osalta se
teko, joka on johtanut väitetyn vahingon aiheutumiseen, on ollut sen mahdollistaminen, että kunnan sopimuskumppani voi sisällyttää ylihinnan urakkasopimukseen. Käytännössä tällainen teko voisi olla lähinnä ylihintaisen
tarjouksen jättäminen tarjouskilpailussa. Konkreettisesti vahingon syntymiseen on johtanut se, että kantaja on solminut sopimuksen, joka on sisältänyt
ylihintaosion. Siten vahinkoon johtaneena tapahtumana on sekä sopimuksen
ulkoiseen vastuuseen perustuvan vahingonkorvaussaatavan että sopimusperusteisen saatavan osalta kunkin urakkasopimuksen solmiminen tai aivan
viimeistään kunkin sopimuskohtaisen urakkahinnan maksuhetki. Vanhentumisen kymmenen vuoden enimmäisaika on alkanut vastaavista ajankohdista.
Kaupunki oli katkaissut väitettyjen saataviensa vanhentumisen NCC Roadsia kohtaan ensimmäisen kerran 4.5.2004. Kaupunki ei ole näyttänyt katkaisseensa vanhentumista uudelleen kolmen vuoden kuluessa sanotusta päivästä. Väitetyt saatavat olivat siten kaikilta osilta vanhentuneet.
Edellä esitetyillä vanhentumisajoilla oli myös merkitystä arvioitaessa vanhentumislain 19 § 2 momentin mukaista yhteisvastuullisten korvausvelvollisten vastuun supistumista ja hajautumista sekä tuottokorkoa vastaavan va-
26
hingonkorvauksen vanhentumista. Jos käräjäoikeuden vanhentumisajan alkamista koskeva ratkaisu katsottaisiin oikeaksi, kaupungin väitetyt saatavat
olivat joka tapauksessa vanhentuneet Interasfalttia kohtaan. Käräjäoikeuden
viittaama vanhentumislain 11 a § oli tullut voimaan vasta 1.3.2008. Ennen
sen voimaantuloa velkojan oli tullut katkaista saatavan vanhentuminen
myös purkautunutta yhtiötä kohtaan. Sanotun säännöksen mukaan vanhentumisen katkaiseminen ei ole 1.3.2008 jälkeen ollut enää tarpeen purkautunutta yhtiötä kohtaan. Interasfalttia ei kuinkaan voitu pitää kyseisessä säännöksessä tarkoitettuna purkautuneena yhtiönä, koska se oli ollut asetettuna
jatkettuun selvitystilaan, jolla oli näin edustaja, joka voi ottaa vastaan vanhentumisen katkaisuilmoituksia. Kaupungin olisi siten tullut mainitun säännöksen estämättä katkaista saataviensa vanhentuminen myös Interasfalttia
kohtaan. Tähän nähden vanhentumislain 11 a §:ää oli perusteltua tulkita siten, ettei sillä tarkoitettu jo lain voimaan tullessa jatketussa selvitystilassa
olevaa yhtiötä.
Kaupunki oli katkaissut väitettyjen saataviensa vanhentumisen suhteessa Interasfalttiin vain vuosina 2004 ja 2007. Sen jälkeen vanhentumista ei kuitenkaan ollut katkaistu kolmen vuoden uusintakatkaisuajan puitteissa. Kaupungin väitetyt saatavat olivat siten vanhentuneet Interasfalttia kohtaan. Tähän nähden vastaajina olevien yhtiöiden korvausvastuu oli hajautunut ja supistunut vanhentumislain 19 § 2 momentissa säädetyllä tavalla.
Velallisten keskinäisestä vastuunjaosta säädettiin vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:ssä. Vaikka käsiteltävässä asiassa osan velallisista on katsottu olevan vastuussa vahingonkorvauslain perusteella ja osan sopimusperusteella
eikä vahingonkorvauslaki siten ollut suoraan sovellettavissa, voitiin kuitenkin vahingonkorvauslaista ilmenevää oikeusperiaatetta velallisten keskinäisestä vastuunjaosta soveltaa myös kysymyksessä olevassa asiassa. Velallisten keskinäisessä vastuunjaon oli katsottava määräytyvän siten, että sopimuskumppani vastaa saatavan suorittamisesta täysimääräisesti.
Kaupungin vaatimukset perustuivat sen ja Lemminkäisen välisiin sopimuksiin. Lemminkäisen oli katsottava vastaavan kaupungin saatavista täysimääräisesti velallisten keskinäisessä suhteessa. Koska NCC Roads ei ole ollut
kaupungin sopimuskumppani, se ei vastannut korvattavasta määrästä velallisten keskinäisessä vastuunjaossa miltään osin.
Vanhentumislain 19 § 2 momentissa tarkoitettua vastuun hajautumista arvioitiin velallisten keskinäisen vastuun määrittämisen jälkeen, joka tarkoitti
mainitussa säännöksessä tarkoitettua velallisen oman osuuden määräämistä.
Koska NCC Roadsin vastuu oli nolla velallisten keskinäisessä suhteessa, oli
sen vanhentumislain 19 § 2 momentissa tarkoitettu oma osuus myös nolla
eikä yhtiö vastannut aiheutuneesta vahingosta vastuun hajautumisen seurauksena miltään osin suhteessa kaupunkiin.
Väitetyn vahingon aiheutuminen ja määrä
Mitään yleistä oletusta kartellilisästä ei voitu tehdä. Tiettyjen tutkimusten
mukaan merkittävä osa kartelleista ei johtanut minkäänlaiseen ylihintaan.
Edes sen, että jokin kartelli olisi aiheuttanut vahinkoa yleisesti, ei voitu kat-
27
soa merkitsevän, että sama kartelli olisi aiheuttanut vahinkoa jokaisella
maantieteellisellä alueella, jokaiselle kantajalle tai jokaisena vuonna. Vahingon aiheutumisen ja määrän arvioinnin tuli perustua asianmukaisiin taloustieteellisiin selvityksiin. Ainoa mielekäs tapa tarkastella vahingon aiheutumista oli tilastollinen mallintaminen. Käräjäoikeus oli perustellut vahingon aiheutumista muun muassa vastaajayhtiöiden tilinpäätöstiedoilla ja
niiden kannattavuuteen liittyvillä näkemyksillä. Tällaisista tiedoista tai näkemyksistä ei voitu tehdä päätelmiä siitä, onko kilpailunrajoitus aiheuttanut
vahinkoa. Käräjäoikeus on antanut merkitystä myös kantajien vetoamille
yksittäisiä kuntia ja yksittäisiä vuosia koskeville hintavertailuille ja niistä
muodostamalleen kokonaiskuvalle, mutta tällaisten hintavertailuiden perusteella ei voitu tehdä päätelmiä siitä, oliko hintojen nousut tai laskut aiheutuneet kartellista vai joistakin muista tekijöistä.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen analyysi perustui puutteelliseen ja
virheelliseen aineistoon. Aineisto oli huomattavan suppea. Analyysi perustui osaksi vääriin yrityksiin. VATT on käyttänyt analyysissään väärää kartelliperiodia. Analyysissä ei ole otettu huomioon asfalttitoimialalla tapahtuneita muutoksia eikä urakoiden toisistaan poikkeavia ominaisuuksia. VATT
on analysoinut kokonaishintoja vaikka urakat oli tarjottu yksikköhinnoin.
VATT on suorittanut deflatoinnin, jolla poistetaan rahan arvon muuttumisen vaikutus, väärin. Analyysi ei ole perustunut minkään tietyn yrityksen
tarjouksiin, joten tulokset voivat teoriassakin koskea vain keskimääräistä eri
yrityksiä koskevaa väitettyä kartellilisää. Edellä sanottu huomioon ottaen
VATT:n analyysiä ei ole laadittu asianmukaisesti eikä se ole luotettava tutkimus vahingon aiheutumisesta. Tempon laatimaan analyysiin ei liittynyt
sellaisia ongelmia tai puutteita kuin VATT:n analyysissä, ja Tempon analyysiä oli pidettävä luotettavampana. Tempon analyysin mukaan kuntaurakoiden tarjouksissa ei ole ollut kartellilisää. Spilloverin analyysissä on päädytty vastaavaan lopputulokseen. Myöskään henkilötodistelu ei ole tukenut
päätelmää, että urakkasopimukset olisivat sisältäneet kartellilisää. Niillä todistajilla, joiden kertomuksille käräjäoikeus on antanut erityisesti painoarvoa, ei ole ollut käsillä olevassa asiassa kantajana olevaa kuntaa ja sen urakkasopimuksia koskevaa tietoa. Lisäksi todistajat olivat esittäneet lähinnä
olettamuksia. Kertomuksia on myös osaksi arvioitu virheellisesti. Kartelliyhtiöiden tilinpäätöstiedoista ei voitu päätellä mitään kaupungin tekemiin
sopimuksiin sisältyvästä ylihinnasta. Tilinpäätöstiedot eivät sinänsä edes tukeneet väitettä ylihinnasta. Absoluuttisten hintojen kehityksestä tiettyinä
ajankohtina tietyissä kunnissa ei voitu tehdä mitään päätelmää siitä, ovatko
hintojen nousut ja laskut johtuneet kartellista tai jostakin muusta syystä.
Hintamuutoksille oli useita selittäviä markkinatekijöitä, kuten tuotantokustannusten hinnanmuutokset ja yleisen hintatason kehitys. Käräjäoikeuden
mukaan esitettyjen selvitysten kokonaisarvioinnin perusteella hintatason
muutoksissa oli havaittavissa selviä trendejä. Käräjäoikeus on kuitenkin virheellisesti päättänyt tarkastelunsa kartellin päättymisen jälkeiseltä ajalta
vuoteen 2005. Hinnat olivat lähteneet voimakkaaseen nousuun juuri vuoden
2005 jälkeen. Käräjäoikeus on sivuuttanut arviossaan myös vuosien 1996 ja
1997 hintasodan vaikutuksen. Käräjäoikeus on arvioinut virheellisesti bitumin hinnan muutosten merkityksen hintatasoon sekä sivuuttanut kokonaan
polttoöljyn hinnan vaikutuksen. Tieliikelaitoksen toiminnan olennainen laajentaminen kuntaurakoissa vuodesta 2003 alkaen oli vaikuttanut urakoiden
28
hintatasoon. Huomioon oli myös otettava, että Suomen asfalttimarkkinoilla
vallinnut hintataso oli kartellin aikana ollut hyvin alhainen muihin maihin
verrattuna.
Kaupungille ei ollut voinut aiheutua vahinkoa tilanteessa, jossa sen kartelliin kuuluneen sopimuskumppanin tarjous oli ollut hinnaltaan alempi kuin
sellaisen yrityksen tarjous, joka ei ole kuulunut kartelliin. Espoon kaupungin järjestämiin tarjouskilpailuihin oli osallistunut kartellin ulkopuolisia yrityksiä kaikkina niinä vuosina, joiden osalta kantajan vaatimukset on hyväksytty. Vuosien 1999-2001 päällystystöitä ja vuoden 2000 korjaustöitä koskeviin tarjouskilpailuihin oli osallistunut myös sellaisia kuntatöiden kartellin ulkopuolisia tahoja, joilla oli ollut oma asfalttiasema. Niiden tarjoukset
olivat olleet korkeampia kuin tarjouskilpailut voittaneen Lemminkäisen tarjoukset. Oman asfalttiaseman omaavien tahojen korkeammat tarjoukset
osoittivat, että voittaneissa tarjouksissa ei ollut ollut ylihintaa.
Kaupunki ei ole näyttänyt, että se olisi maksanut ylihintaa tekemissään
urakkasopimuksissa. Käräjäoikeuden arvio kaupungille aiheutuneesta vahingosta oli joka tapauksessa perusteettoman korkea.
Arvonlisävero
Kaupunki oli saanut asfalttiurakoihin liittyen maksamansa arvonlisäverot
takaisin palautuksena valtiolta eivätkä arvonlisäverot olleet jääneet kaupungin vahingoksi. Arvonlisäverojen palautusten takaisinperintäjärjestelmä ei
antanut aihetta arvioida asiaa toisin, koska kunnalta takaisinperitty määrä ei
ollut ollut millään tavoin syy-yhteydessä kaupungin maksamaan ja sille valtiolta palautettuun arvonlisäveroon. Tiettynä vuonna valtiolle takaisinperittävä määrä ei ollut ollut sidoksissa samana vuonna palautettavien arvonlisäverojen määrään vuositasolla tai kuntatasolla vaan kunnan asukaslukuun.
Takaisinperinnässä oli ollut kyse yleisestä valtion ja kuntien välisestä kustannustenjaosta. NCC Roads oli perusteettomasti velvoitettu maksamaan
korvausta myös urakkahintojen sisältämästä arvonlisäverojen osuudesta.
Oikeudenkäyntikulut
Kanne oli hyväksytty vain osittain. NCC Roadsia ei tullut velvoittaa korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikuluja edes osaksi. Määrällisesti kaupungin vaatimuksista oli hyväksytty vain noin kolmasosa. Kaupungin oikeudenkäyntikulujen määrä oli myös kohtuuton. Edelleen toimenpiteet eivät ole kaikilta osin olleet oikeudenkäynnin kannalta tarpeellisia. Kaupungilla oli esimerkiksi ollut istunnoissa liikaa asiamiehiä ilman syytä.
NCC Roadsin vastattavaksi vastaajien keskinäisessä suhteessa määrätty
osuus oikeudenkäyntikulukorvauksesta oli väärä. Velallisten keskinäisestä
vastuunjaosta olisi tullut määrätä vastaavalla tavalla kuin tuomitun vahingonkorvauksen osalta eli kaupungin sopimuskumppani olisi tullut velallisten keskinäisessä suhteessa velvoittaa vastaamaan täysimääräisesti myös oikeudenkäyntikulukorvauksesta. NCC Roadsin vastuulle tuomittua osuutta
tuli ainakin alentaa.
29
Kantajan oikeudenkäyntikuluihin sisältyvät arvonlisäverot eivät ole jääneet
kantajan vahingoksi. Sillä on ollut oikeus vähentää maksamansa arvonlisävero arvonlisäverolain 102 §:n mukaisena vähennyksenä tai saada maksamansa arvonlisävero takaisin arvonlisäverolain 130 §:n mukaisena palautuksena.
SA-Capital Oy on vaatinut, että kanne hylätään ja Espoon kaupunki velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen.
Kysymys osallisuudesta kartelliin
SA-Capital ei ollut kuulunut korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä
tarkoitettuun kartelliin. Yhtiön asema omalla markkina-alueellaan Lapissa
ja muualla Pohjois-Suomessa oli ollut sellainen, ettei sillä ollut ollut tarvetta
kuulua kartelliin. Käräjäoikeus on sivuuttanut kaiken sen näytön, joka liittyi
kartellin laajuuteen ja jäsenyyteen, ja tukeutunut siihen, mitä korkein hallinto-oikeus on kartellista ja sen laajuudesta päättänyt. Yhtiön kartelliin kuulumisesta oli käräjäoikeudessa kuultu korkeimmassa hallinto-oikeudessa vastaanotettua laajempi ja yksityiskohtaisempi näyttö. Näyttö oli tukenut yhtiön väitettä siitä, että se ei ollut kuulunut kartelliin. Yhtiön kartellijäsenyyteen liittyvä näyttö on ollut huteraa, ja se oli muuttunut olennaisesti todistaja Heikki Alasen kertomuksen muututtua käräjäoikeudessa aiemmasta. Käräjäoikeus ei ole käsitellyt Alasen kertomusta tältä osin tuomiossaan. Hovioikeuden tuli tutkia esitettävän näytön valossa, oliko SA-Capital osallistunut kartelliin. Missään yhteydessä ei ole perusteltu mitenkään sitä, miksi
yhtiön on katsottu olleen kartellin jäsen 1.5.1995 lukien.
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä ei ollut oikeusvoima- tai todistusvaikutusta asiassa.
Yhtiön jäsenyyttä kartellissa koskeva näyttö oli käsillä olevassa juttukokonaisuudessa niukka. Korkeimman hallinto-oikeuden perusteluissa todettu
näyttö kuulopuheineen oli heikkoa. Käräjäoikeudessa oli esitetty näyttöä ja
vastanäyttöä liittyen yhtiön osallistumiseen kartelliin. Kantaja ei ole kyennyt osoittamaan yhtiötä kartellin jäseneksi.
Korkein hallinto-oikeus on katsonut yhtiön kuuluneen kartelliin 1.5.199515.2.2000. Mainittu päättymisajankohta oli ongelmaton, koska yhtiö oli
tuolloin myynyt asfaltointiliiketoimintansa. Sen sijaan se, mihin mainittu alkamisajankohta perustui, on jäänyt täysin epäselväksi. Se ei selvinnyt korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä eikä siitä ollut tarjottu näyttöä käräjäoikeudessa.
Vastuuperuste
Yhtiö ei ole ollut sopimussuhteessa Espoon kaupungin kanssa. Kaupungin
vaatimukset perustuivat kaikilta osin sopimuksiin. Vain sopimuksen osapuolet olivat vastuussa sopimukseen perustuvasta vahingosta. Vahingonkorvauslaki ei soveltunut asiaan, jossa väitetty vahinko perustui sopimukseen.
30
Korvausvastuu voi menestyä vain sillä edellytyksellä, että kaupunki osoitti
yhtiön syyllistyneen tuottamukseen. Yhtiö ei ollut kuulunut kartelliin.
Vaikka yhtiön katsottaisiin kuuluneen kartelliin, korvausvastuu edellytti
kanteen kannalta merkityksellistä tuottamusta, vahingon aiheutumista yhtiön menettelyn vuoksi ja tuottamuksen ja vahingon välistä oikeudellisesti
merkittävää syy-yhteyttä, mikä tarkoitti sitä, että kaupunki olisi maksanut
väittämänsä ylihinnan ja se olisi johtunut yhtiön toimista tai tekemättä jättämisistä. Yhtiö ei ollut ollut määräämässä kaupungin urakoita koskevia hintoja eikä sopimassa muiden vastaajien kanssa siitä, ettei tee Espoon kaupungille tarjousta. Kaupunki ei ollut koskaan pyytänyt tai edes harkinnut pyytävänsä tarjousta Espoon tieurakoista SA-Capitalilta, jonka kotipaikka oli Rovaniemi. Yhtiö ei olisi pystynyt antamaan kilpailukykyistä ja liiketaloudellisesti järkevää tarjousta.
Vanhentuminen
Väitetyn saatavan vanhentumisajan alkamisajankohtana oli pidettävä kevättä 2004. Kaupunki oli katkaissut vanhentumislaissa tarkoitetulla tavalla väitettyjen saataviensa vanhentumisen yhtiötä kohtaan mainitusta vanhentumisajan alkamisajankohdasta laskettavan vanhentumisajan sisällä.
Sen sijaan monet niistä vaatimuksista, joita Espoon kaupunki oli kohdistanut muita vastaajia kohtaan, olivat vanhentuneet näitä kohtaan. Sen vuoksi
korvausvastuu oli joka tapauksessa jakautunut vanhentumislain 19 §:n 2
momentin nojalla vastaajien kesken.
Kaupunki oli 5.5.2004 katkaisuilmoituksessaan yhtiölle yksilöinyt korvausvaatimuksensa enimmäismäärän. Sen ylittävät vaatimukset olivat vanhentuneita yhtiöitä vastaan. Koska ilmoituksissa ei ollut mainittu mitään tuottokoroista, niitä koskevat vaatimukset olivat vanhentuneet.
Vahingon määrä
Vastaajien esittämä asiantuntijanäyttö osoitti, ettei mitään vahinkoa ollut aiheutunut. Ylihinnalle ei saatu tukea edes kaupungin käyttämän asiantuntijatahon VATT:n aineistosta, joka oli sinänsä jo itsessään virheellistä. Lemminkäinen ei ollut perinyt ylihintaa Espoon kaupungilta asfalttiurakoissa.
Joka tapauksessa käräjäoikeuden katsoman ylihinnan määrä oli perusteeton.
Kaupunki oli saanut urakkahintoihin sisältyneet arvonlisäverot takaisin valtiolta eikä sille ollut arvonlisäveron osuuden osalta syntynyt vahinkoa. Arvonlisäveron takaisinperinnästä kunnilta annetulla lailla ei ollut tekemistä
kaupungin puheena olevina vuosina maksamiin urakkasummiin.
Viittaus muiden vastaajien perusteisiin ja näyttöön
Yhtiö tukeutui hovioikeudessa kaikkiin muiden vastaajien perusteisiin ja
näyttöön, jotka liittyivät vahingon määrään, sen ja oikeudenkäyntikulujen
arvonlisävero-osuuteen ja korvauksille määrättyihin korkoihin.
31
Oikeudenkäyntikulut
Kanne on pääosin hylätty. Ainoastaan viidesosa kaupungin vaatimuksista
on hyväksytty. SA-Capitalia ei olisi tullut velvoittaa korvaamaan kaupungin
oikeudenkäyntikuluja edes osaksi.
Asfaltmix Oy on vaatinut, että kanne hylätään ja Espoon kaupunki velvoitetaan suorittamaan sille korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 139.901,28 euroa korkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä ja korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.
Vastuu Asfalttineliö Oy:n menettelystä
Rudus Asfaltti ei ollut mukana KHO:n toteamassa kartellissa. Rudus Asfaltin
seuraamusmaksuvastuu perustui Asfalttineliön menettelyyn. Asfalttineliö
oli ollut pieni yritys Viitasaarelta ja toiminut paikallisesti Keski-Suomessa,
ei pääkaupunkiseudulla. Se ei ollut osallistunut Espoon tarjouskilpailuihin.
Rudus-konserni ei ollut toiminut asfalttialalla ennen vuotta 2000, jolloin
konserniin kuuluneet yhtiöt olivat ostaneet useamman pienemmän asfalttiyhtiön. Rudus-konserniin kuulunut Siilin Sora Oy oli 20.6.2000 ostanut Asfalttineliön osakkeet, minkä jälkeen viimeksi mainitun yhtiön liiketoiminta
oli siirretty selvitystilamenettelyssä ennakkojako-osuutena ostajayhtiölle,
joka oli muuttanut nimensä Rudus Asfaltiksi, ja Asfalttineliö oli purettu.
Asfalttineliö oli asetettu selvitystilaan 15.2.2001 yhtiökokouksen 31.1.2001
tekemällä päätöksellä. Yhtiötä purettaessa haetun julkisen haasteen mukaan
velkojien oli tullut ilmoittaa saatavansa 9.7.2001 mennessä. Yhtiö oli purkautunut 23.1.2002.
Kaikki mainitut vaiheet olivat tapahtuneet ennen kilpailuviraston aloittamia
tarkastuksia asfalttialan yrityksiin. Rudus Asfaltilla ei ollut ollut tietoa kartelliepäilyistä ennen mainittuja tarkastuksia. Rudus Asfaltti ei ollut ollut tietoinen siitä, että Asfalttineliö olisi osallistunut kartelliin.
Väitetty vahinko oli syntynyt väitetystä lainvastaisesta toiminnasta kutakin
sopimusta tehtäessä. Korvaussaatavan peruste oli syntynyt tuolloin. Asfaltmixiltä oli vaadittu korvausta vuosina 1997-2000 tehtyjen urakkasopimusten perusteella. Väitetyn saatavan peruste oli siten syntynyt ennen julkisen
haasteen määräpäivää Asfalttineliön selvitystilamenettelyssä. Kaupunki ei
ollut ilmoittanut väitettyä korvaussaatavaansa julkisen haasteen määräpäivään mennessä. Saatava oli siten lakannut. Saatava lakkasi, vaikka velkoja
olisi saanut tiedon siitä vasta julkisessa haasteessa asetetun määräpäivän jälkeen.
Velallisyhtiön katsottiin tuntevan velan, jos se oli yhtiön lakimääräisen
edustajan tiedossa, jolla tarkoitettiin selvitysmenettelyssä yhtiön selvitysmiestä. Yhtiön aikaisempien toimielinten jäsenten tietoisuudella ei ollut
merkitystä, koska yhtiön toimielimet lakkaavat, kun selvitystila alkaa. Selvitystilan alkamisen jälkeen vain selvitysmiehen tietoisuudella oli merkitystä. Kaupungin väitetty saatava ei ollut ollut selvitysmiehen tiedossa julkisen
haasteen määräajan päättyessä. Väitetty saatava oli Asfalttineliötä puret-
32
taessa jäänyt tuntemattomaksi ja siten lakannut.
Vastuuta vahingosta ei voitu kohdistaa muuhun tahoon kuin siihen joka oli
aiheuttanut vahingon. Asfaltmix ei voinut vastata Asfalttineliön menettelystä aiheutuneesta vahingosta. Käräjäoikeuden johtopäätös taloudellisen seuraannon periaatteen soveltumisesta siviilioikeudellisen vahingonkorvausvastuun perusteeksi on lakiin perustumaton. Myöskään Euroopan Unionin
lainsäädännöstä tai EU:n tuomioistuimen taikka kansallisesta oikeuskäytännöstä ei saatu perustetta soveltaa taloudellisen seuraannon periaatetta yksityisoikeudellisen vahingonkorvausvastuun perusteena. Käräjäoikeuden ratkaisu asettaa Asfaltmixille korvausvastuu Asfalttineliön menettelystä rikkoi
lainalaisuuden ja oikeusvarmuuden periaatteita ja Suomen perustuslain 80
§:n 1 momentin lailla säätämisen vaatimusta. Taloudellinen seuraanto soveltui vain seuraamusmaksun määräämiseen. Asfaltmix ei voinut vastata
väitetystä vahingosta taloudellisen seuraannon perusteella.
Vastuuperuste
Vahingonkorvauslaki ei koskenut sopimukseen perustuvaa korvausvastuuta.
Kaupungin korvausvaatimus perustui sen ja Lemminkäisen välisiin sopimuksiin. Kaupungille ei ollut voinut aiheutua vahinkoa pelkästään kilpailunrajoituksen olemassaolosta vaan väitetty vahinko perustui urakkasopimuksiin. Kyse ei näin ollen voinut olla sopimuksen ulkoisesta vahingonkorvausvastuusta eikä vahingonkorvauslaki soveltunut asiaan. Vain kaupungin
sopimuskumppani saattoi olla vastuussa väitetystä vahingosta.
Vahingon aiheutuminen
Siviilioikeudellisessa vahingonkorvausasiassa tuli kielletyn menettelytavan
olemassaolon toteavasta ratkaisusta riippumatta erikseen arvioida vahingon
olemassaolo ja vahingon ja kielletyn menettelytavan välisen syy-yhteyden
olemassaolo ja määrittää yksilöllisesti aiheutunut vahinko. Suomen laki ei
tunne käräjäoikeuden soveltamaa vahinko-olettamaa, eikä käännettyä näyttötaakkaa siviilioikeudellisessa vahingonkorvausasiassa. Väitettyä vahinkoa
ja sen määrää ei ollut mahdollista presumoida, vaan vahingon aiheutuminen
ja määrä on näytettävä erikseen toteen.
Markkinaoikeus oli katsonut jääneen näyttämättä, että Uudenmaan alueen
osalta olisi ollut kiellettyä yhteistyötä. Korkein hallinto-oikeus ei ole katsonut markkinaoikeuden arvioineen näyttöä väärin Uudenmaan osalta. Korkein hallinto-oikeus on todennut päätöksessään, että esitetty näyttö ei kattanut koko Suomea, mutta on päätellyt kartellin olleen valtakunnallinen. Käräjäoikeus on olettanut vahinkoa aiheutuneen myös Uudenmaan osalta vaikka kartellin olemassaoloa koskeva ratkaisu Uudenmaan osalta ei ole perustunut näyttöön.
Kanteen kohteena olevia urakkasopimuksia koskeviin tarjouskilpailuihin oli
osallistunut myös useita asfalttiyrityksiä, jotka eivät olleet osallistuneet kartelliin ja jotka olivat tehneet korkeampia tarjouksia kuin sopimukseen johtanut tarjous. Näiden yritysten joukossa oli ollut myös tahoja, joilla oli ollut
oma asfalttiasema. Sanottu huomioon ottaen kaupunki ei ollut voinut mak-
33
saa mitään ylihintaa.
Asiassa on esitetty useita taloustieteellisiä selvityksiä koskien kartellilisää.
Tutkimusten tulokset poikkesivat toisistaan. Kantajan vetoamaan VATT:n
kuntia koskevaan selvitykseen liittyi lukuisia tekijöitä, joiden vuoksi se ei
ollut luotettavaa näyttöä väitetystä vahingosta. VATT:n aineisto oli suppea.
VATT:n aineisto oli perustunut kuntien antamiin vastauksiin VATT:n kyselyyn. Aineiston oikeellisuutta ei ollut tarkistettu, ja kuntien antamissa tiedoissa oli havaittu virheitä. VATT oli käyttänyt väärää kartelliperiodia.
Analyysiin oli sisältynyt kartelliin kuulumattomien yhtiöiden tarjoukset.
VATT oli suorittanut deflatoinnin virheellisesti. VATT oli analysoinut kokonaishintoja vaikka urakat oli tarjottu yksikköhinnoin, jolloin vertaillut
hinnat eivät olleet vertailukelpoisia. VATT ei ollut ottanut huomioon alalla
tapahtuneita muutoksia eikä urakoiden välisiä eroja. Henkilötodistelu ei ole
tukenut väitettä kaupungille aiheutuneesta vahingosta. Joidenkin kartelliin
osallistuneiden yhtiöiden tuloskehityksestä esitetyn perusteella ei voitu tehdä päätelmiä sen suhteen, onko asiakkailta peritty ylimääräisiä tuottoja. Kirjanpidollisten voittojen perusteella oli mahdotonta tehdä johtopäätöksiä toimialan kilpailullisuudesta. Kirjanpidollisiin voittoihin voivat vaikuttaa monet tekijät. Yksittäisten kuntien absoluuttisten hintojen kehitystä kuvaavien
selvitysten perusteella ei voitu tehdä päätelmiä kartellin vaikutuksesta.
Näissä selvityksissä ei ollut myöskään otettu huomioon lukuisia hintoihin
vaikuttavia tekijöitä, kuten tuotantokustannusten muutoksia, rahanarvon
muuttumista, urakoiden sisällön ja laajuuden muutoksia, kilpailutilanteen
muutoksia tai asfalttiaseman sijaintia. Käräjäoikeus oli päättänyt hintakehityksen tarkastelunsa vuoteen 2005, vaikka hinnat olivat sen jälkeen kohonneet merkittävästi korkeammalle tasolle kuin kartellin aikana. Käräjäoikeus
oli arvioinut tuotantokustannusten ja tieliikelaitoksen merkitystä hintakehitykseen väärin.
Espoon kaupungille ei ollut aiheutunut vahinkoa urakkahintoihin sisältyneen arvonlisäveron osalta. Arvonlisäverolain 130 §:n mukaan kunnalla oli
oikeus saada valtiolta palautuksena takaisin verotonta toimintaa varten tehtyyn hankintaan sisältyvä arvonlisävero. Valtiolle arvonlisäveron palautusten takaisinperinnästä kunnilta annetun lain (79/1994) nojalla takaisinperittävä arvonlisävero ei ollut ollut syy-yhteydessä kunnan maksamaan arvonlisäveroon vaan oli liittynyt valtion ja kuntien väliseen kustannustenjakoon.
Kunnalta tiettynä vuotena takaisinperittävää arvonlisäveron määrää ei ollut
kytketty kunnalle samana vuonna palautettavan arvonlisäveron määrään,
eikä takaisinperintäjärjestelmällä ollut edes pyritty siihen, että kunkin kunnan palautuksena saamat arvonlisäverot tulisivat kokonaisuudessaan maksettavaksi takaisin valtiolle. Takaisinperittävä määrä oli määräytynyt laskennallisesti ilman sidonnaisuutta yksittäisen kunnan toimintaan. Kuntapalautusten yhteismäärä oli peritty kunnilta takaisin niiden asukasluvun mukaan määräytyvänä osuutena vuosittain jälkikäteen. Kaupungille ei ollut aiheutunut vahinkoa arvonlisäveron osuuden osalta.
Oikeudenkäyntikulut
Kanne oli hyväksytty vain osittain. Kaupungin pääomavaatimuksista oli hyväksytty vain osa ja tuottokorkovaatimus oli kokonaan hylätty. Yhtiötä ei
34
olisi tullut velvoittaa korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikuluja edes
osaksi. Kaupungin oikeudenkäyntikulujen määrä oli kohtuuton. Yhtiön
myöntämän määrän 375.000 euroa ylittävin osin toimenpiteet eivät ole olleet oikeudenkäynnin kannalta tarpeellisia. Kaupungin oikeudenkäyntikuluihin sisältyvät arvonlisäverot eivät ole jääneet kaupungin vahingoksi, koska kunnat saavat vähentää maksamansa arvonlisäverot arvonlisäverolain
102 §:n mukaisina normaalivähennyksinä tai saavat maksamansa arvonlisäverot palautuksina valtiolta arvonlisäverolain 130 §:n mukaisina kuntapalautuksina.
Super Asfaltti Oy on vaatinut, että kanne hylätään ja Espoon kaupunki velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen.
Vastuuperuste
Super Asfaltilla ei ollut ollut mitään tekemistä Espoon kaupungin urakoiden
kanssa. Yhtiön toiminnan ja väitetyn vahingon välillä ei ollut syy-yhteyttä.
Käräjäoikeuden mukaan kartellin tuli olla tehokas, jotta sillä olisi markkinavoimaa, ja siksi niiden yhtiöiden, jotka olivat saaneet osansa muualla, oli
pitänyt pidättäytyä tarjoamasta urakoita toisaalla. Sanottu perustelu oli ainoa yhtiön menettelyyn suhteessa kaupungin väitettyyn vahinkoon liittyvä
perustelu käräjäoikeuden tuomiossa.
Kaupunki ei ollut koskaan pyytänyt edes tarjousta yhtiöltä, eikä yhtiö ole
ollut sopimussuhteessa Espoon kaupungin kanssa. Kaupungin vaatimukset
perustuivat kaikilta osin sopimuksiin. Kaupungille ei ollut aiheutunut kartelliin kuuluneiden vastaajien kilpailunrajoituksesta johtuen vahinkoa, joka
ei perustuisi sopimuksiin. Vain sopimuksen osapuolet olivat vastuussa sopimukseen perustuvasta vahingosta. Vahingonkorvauslakia ei voitu soveltaa
asiassa, jossa väitetty vahinko perustui sopimukseen.
Yhtiö ei ollut syyllistynyt mihinkään tuottamukseen kaupunkia kohtaan
eikä laiminlyönyt mitään, mikä olisi syy-yhteydessä kaupungin väittämään
vahinkoon. Yhtiö ei kiistänyt kartellin jäsenyyttä. Kartelliin kuuluminen ei
kuitenkaan riittänyt perustamaan korvausvastuuta kaupunkia kohtaan. Kaupungille ei ollut aiheutunut vahinkoa yhtiön menettelyn vuoksi eikä yhtiön
menettelyn ja kaupungin väittämän vahingon välillä ollut mitään syy-yhteyttä. Tuottamus edellyttäisi, että kaupunki olisi maksanut väittämänsä ylihinnan ja se olisi johtunut merkittävällä tavalla yhtiön toimista tai tekemättä
jättämisistä. Yhtiö ei ollut ollut määräämässä kaupungin urakoistaan maksamista hinnoista eikä sopimassa siitä, että se ei tekisi tarjousta kaupungille.
Kaupunki ei ollut koskaan pyytänyt tai edes harkinnut pyytävänsä tarjousta
Super Asfaltilta. Yhtiön kotipaikka oli pohjoisessa Varsinais-Suomessa,
jossa oli sen ainoa asfalttiasema. Yhtiö ei olisi kyennyt tekemään kilpailukykyistä ja liiketaloudellisesti järkevää tarjousta Espoon kaupungille. Pääkaupunkiseutu ei ole koskaan kuulunut yhtiön toiminta-alueeseen. Syy-yhteyttä sen välillä, ettei yhtiö ollut tehnyt tarjouksia Espoon kaupungille ja
että kaupungille olisi aiheutunut sen kokemaksi väittämä vahinko, ei voinut
olla.
35
Vanhentuminen
Saatavan vanhentumisen alkamisajankohtana oli pidettävä Kuntaliiton kunnille antaman ohjeistuksen ajankohtaa 31.3.2004. Espoon kaupunki oli katkaissut vanhentumisen Super Asfalttia kohtaan mainitusta ajankohdasta laskettavan vanhentumisajan sisällä.
Kaupunki oli katkaissut vanhentumisen yhtiötä kohtaan 4.5.2004 ja siten
kolmen vuoden sisällä vanhentumisen alkamisajankohdaksi katsottavasta
kuntaliiton ohjeesta 31.3.2004. Katkaisu oli uusittu 19.2.2007 ja kanne nostettu 15.12.2009. Siten kaupungin vaatimukset yhtiötä kohtaan oli esitetty
ajoissa. Sen sijaan kannevaatimuksiin sisältyi lukuisia urakoita, joita koskevat vaatimukset olivat vanhentuneet muita vastaajia kohtaan. Siten kunkin
yhteisvastuullisen korvausvelvollisen korvausvastuu oli jakautunut joka tapauksessa enintään pääluvun mukaiseksi osuudeksi vahingosta vanhentumislain 19 §:n 2 momentin nojalla.
Kaupunki oli esittänyt katkaisuilmoituksessaan enintään 3.335.670,52 euron
suuruisen korvausvaatimuksen. Sen ylittävin osin vaatimukset olivat vanhentumisen alaisia. Tältä osin vaatimukset oli esitetty vasta kaupungin lausumassa 30.6.2011. Tuomittu määrä tosin alitti ensin mainitun määrän.
Katkaisuilmoituksissa ei ollut mainittu mitään tuottokorkovaatimuksista ja
tuottokoron viivästyskorosta. Niiden osalta vaatimukset olivat vanhentuneet.
Vahingon määrä
Vastaajien esittämä asiantuntijanäyttö osoitti, ettei mitään vahinkoa ollut aiheutunut. Ylihinnalle ei saatu tukea edes kaupungin käyttämän asiantuntijatahon VATT:n aineistosta, joka oli sinänsä jo itsessään virheellistä. Lemminkäinen ei ollut perinyt ylihintaa Espoon kaupungilta asfalttiurakoissa.
Joka tapauksessa käräjäoikeuden katsoman ylihinnan määrä oli perusteeton.
Kaupunki oli saanut urakkahintoihin sisältyneet arvonlisäverot takaisin valtiolta eikä sille ollut arvonlisäveron osuuden osalta syntynyt vahinkoa. Arvonlisäveron takaisinperinnästä kunnilta annetulla lailla ei ollut tekemistä
kaupungin puheena olevina vuosina maksamiin urakkasummiin.
Viittaus muiden vastaajien perusteisiin ja näyttöön
Yhtiö tukeutui hovioikeudessa kaikkiin muiden vastaajien perusteisiin ja
näyttöön, jotka liittyivät vahingon määrään, sen ja oikeudenkäyntikulujen
arvonlisävero-osuuteen ja korvauksille määrättyihin tuotto- ja viivästyskorkoihin.
Oikeudenkäyntikulut
Espoon kanne oli pääosin hylätty. Ainoastaan noin kolmas osa kaupungin
vaatimuksista oli hyväksytty. Super Asfalttia ei olisi tullut velvoittaa kor-
36
vaamaan kaupungin oikeudenkäyntikuluja edes osaksi.
Espoon kaupunki on vaatinut, että sille maksettavaksi tuomitun vahingonkorvauksen määriä korotetaan siten, että Lemminkäinen Oyj ja Skanska Asfaltti Oy velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan sille 5.319.944,14
euroa, minkä määrän yhteisvastuulliseen suorittamiseen NCC Roads Oy
velvoitetaan osallistumaan 3.334.396,29 eurolla, SA-Capital Oy
2.984.727,18 eurolla, Asfaltmix Oy 3.308.674,92 eurolla ja Super Asfaltti
3.334.396,29 eurolla, sekä että kaupungilla VLT Trading Oy:n konkurssipesältä olevan saatavan vahvistettu määrä korotetaan 4.787.605,98 euroksi
viivästyskorkoineen seuraavasti:
- Lemminkäinen Oyj 3.6.2004 lukien
- VLT Trading Oy:n konkurssipesä 5.6.2004 lukien
- Skanska Asfaltti Oy 11.6.2004 lukien
- NCC Roads Oy 4.6.2004 lukien
- SA-Capital Oy 5.6.2004 lukien
- Asfaltmix Oy 7.6.2004 lukien ja
- Super Asfaltti 4.6.2004 lukien
tai kunkin määrän osalta viimeistään haasteen tiedoksiantopäivästä lukien.
Kaupunki on edelleen vaatinut, että mainitut yhtiöt velvoitetaan suorittamaan sille tuottokorkoa päällystystyön vuosien 1994-95 ja 1997-2001 sekä
vuosien 1999-2000 korjaustöiden vuosisopimusten osalta Lemminkäisen
oman pääoman tuottoprosenttien mukaisesti 532.338,15 eurolle 1.12.1994
lukien, 675.434,62 eurolle 2.11.1995 lukien, 596.108,90 eurolle 9.12.1997
lukien, 633.508,43 eurolle 26.11.1998 lukien, 574.632,82 eurolle
25.11.1999 lukien ja 788.848,33 eurolle 5.12.2000 lukien, 803.496,44 eurolle 17.12.2001 lukien, 138.581,11 eurolle 20.12.1999 lukien ja
210.534,04 eurolle 21.12.2000 lukien 3.6.2004 tai toissijaisesti haasteen tiedoksiantopäivään saakka vuodelta 1994 2,2 prosentin, vuodelta 1995 7,1
prosentin, vuodelta 1996 8 prosentin, vuodelta 1997 12,1 prosentin, vuodelta 1998 5,6 prosentin, vuodelta 1999 20,6 prosentin, vuodelta 2000 19,9
prosentin, vuodelta 2001 31,4 prosentin, vuodelta 2002 15,4 prosentin, vuodelta 2003 12,7 prosentin, vuodelta 2004 21,9 prosentin, vuodelta 2005
24,5 prosentin, vuodelta 2006 30,2 prosentin, vuodelta 2007 27,5 prosentin,
vuodelta 2008 19,2 prosentin, 1.1. – 30.6.2009 2,5 prosentin ja 1.7. –
31.12.2009 osalta 1 prosentin mukaan tai joka tapauksessa vähintään korkolain 3 §:n 2 momentin mukaista korkoa.
Edelleen kaupunki on vaatinut, että mainitut yhtiöt velvoitetaan suorittamaan tuottokorkoa korjaustöiden vuosien 1997 ja 1998 vuosisopimusten
osalta Rudus Asfaltin oman pääoman tuottoprosenttien mukaisesti
181.666,18 eurolle 18.12.1997 lukien ja 184.795,12 eurolle 21.12.1998 lukien 7.6.2004 tai toissijaisesti haasteen tiedoksiantopäivään saakka vuodelta
1997 4 prosentin, vuodelta 1998 131,68 prosentin, vuodelta 1999 111,58
prosentin, vuodelta 2000 30,2 prosentin, vuodelta 2001 4 prosentin, 1.1. –
30.6.2002 4 prosentin ja 1.7. – 31.12.2002 3,5 prosentin, 1.1. – 30.6.2003 3
prosentin ja 1.7. – 31.12.2003 2,5 prosentin, vuodelta 2004 2,5 prosentin,
vuodelta 2005 2,5 prosentin, 1.1. – 30.6.2006 2,5 prosentin ja 1.7. –
31.12.2006 3 prosentin, 1.1. – 30.6.2007 4 prosentin ja 1.7. – 31.12.2007
37
4,5 prosentin, vuodelta 2008 4,5 prosentin, 1.1. – 30.6.2009 2,5 prosentin ja
1.7. – 31.12.2009 osalta 1 prosentin mukaan tai joka tapauksessa vähintään
korkolain 3 §:n 2 momentin mukaista korkoa.
Kaupunki on vielä vaatinut, että mainitut yhtiöt velvoitetaan suorittamaan
viivästyskorkoa edellä mainituille tuottokoroille seuraavasti:
- Lemminkäinen Oyj 3.6.2004 lukien
- VLT Trading Oy:n konkurssipesä 5.6.2004 lukien
- Skanska Asfaltti Oy 11.6.2004 lukien
- NCC Roads Oy 4.6.2004 lukien
- SA-Capital Oy 5.6.2004 lukien
- Asfaltmix Oy 7.6.2004 lukien ja
- Super Asfaltti 4.6.2004 lukien
tai kunkin määrän osalta viimeistään haasteen tiedoksiantopäivästä lukien.
Vielä kaupunki on vaatinut, että sille maksettavaksi tuomittujen oikeudenkäyntikulujen määriä korotetaan siten, että Lemminkäinen Oyj, Skanska
Asfaltti Oy, NCC Roads Oy, SA-Capital Oy, Asfaltmix Oy, Super Asfaltti
ja VLT Trading Oy:n konkurssipesä velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan sille korvaukseksi oikeudenkäynti- ja asianosaiskuluista käräjäoikeudessa yhteensä 653.738,92 euroa korkoineen, ja mainitut vastaajat velvoitetaan korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.
Korvausperusteet
Kaupunki toistaa käräjäoikeudessa esittämänsä korvausperusteet (käräjäoikeuden tuomion sivut 15-22). Kaupunki vetosi vaatimustensa perusteina
useisiin rinnakkaisiin oikeusperusteisiin. Kaupunkia oli pidettävä kilpailunrajoituslaissa tarkoitettuna elinkeinonharjoittajana asfaltoinnin hankintatoiminnassaan. Siten myös kilpailunrajoituslain 18 a §:n korvaussäännös soveltui kysymyksessä olevaan asiaan. Lemminkäinen Oyj oli rikkonut sopimuksista johtuvia velvoitteitaan ja sen oli korvattava tällä tavoin aiheuttamansa vahinko. Korvausvastuu voitiin perustaa myös sopimusneuvotteluissa aiheutetun vahingon korvaamista koskeviin periaatteisiin sekä sopimusoikeudellisen lojaliteettivelvoitteen rikkomiseen. Kartelliin osallistuneet yhtiöt (Lemminkäinen, Skanska Asfaltti, NCC Roads, SA-Capital, Asfaltmix,
Super Asfaltti ja VLT Trading Oy:n konkurssipesä edeltäjineen) olivat aiheuttaneet vahinkoa lainvastaisella toiminnalla, minkä johdosta ne olivat
korvausvastuussa myös vahingonkorvauslain säännösten perusteella. Edelleen kartelliin osallistuneet yhtiöt olivat saaneet kaupungin kustannuksella
perusteetonta etua perimällä ylihintaa ja olivat velvollisia palauttamaan
kaupungille näin saamansa perusteettoman edun.
Kartelliin osallistuneiden yhtiöiden toiminnan johdosta sopimusten hintaehdot olivat pätemättömiä. Ne olivat velvollisia palauttamaan pätemättömän
hintaehdon perusteella perimänsä ylihinnan. Pätemättömyys perustui kilpailunrajoituslain 18 §:ään ja oikeustoimilain 33 §:ään. Lisäksi kilpailunrajoituksesta johtuvan ylihinnan oli katsottava perustuvan täytäntöönpanokelvottomaan sopimusehtoon, jolloin ylihinta oli palautettava liikasuorituksena.
38
Kartelliin osallistuneiden yhtiöiden toiminnan johdosta asfaltointisopimusten hintaehdot olivat muodostuneet kohtuuttomiksi, minkä vuoksi ehtoja
tuli joka tapauksessa sovitella ja velvoittaa yhtiöt palauttamaan perimänsä
ylihinta.
Urakkasopimukset ja vahingon määrä
Todisteeseen DT17 sisältyvän Espoon urakkatietoja koskevan taulukon
sekä urakka-asiakirjojen perusteella voitiin selvittää ja laskea valituksessa
mainituin tavoin Espoon kuntakohtainen ylihinta-arvio.
Espoon asfaltoinnista maksamat hinnat olivat ylittäneet päällystysalan yleisen hintakehityksen. Espoon maksaman ylihinnan määrä oli ollut keskimäärin noin 30 prosenttia toteutuneista urakkahinnoista. Valtion taloudellisen
tutkimuskeskuksen (VATT) selvityksen ylihinta-arvio (17 prosenttia) oli
tehty varovaisuutta noudattaen, mikä oli otettava huomioon ylihinnan määrää arvioitaessa. Pitkään jatkunut kartelli johti asfaltointialan toiminnan tehottomuuteen, kun yritysten ei tarvinnut tehostaa toimintaansa kilpailussa.
Kilpailun vallitessa asfaltointialan hintataso olisi laskenut. Toteutumatta
jäänyt hintatason lasku oli huomioitava vahingon määrää korottavana seikkana. Myös henkilötodistelu antoi tukea sille, että ylihinta oli ollut VATT:n
arvioita suurempi. Pääkaupunkiseudun kaupungit muodostivat oman asfaltointimarkkinansa, jolla ylihinta oli ollut poikkeuksellisen suuri.
Kartelli oli vaikuttanut jo Espoon vuoden 1994 urakkahintoihin eli ennen
ajankohtaa 2.5.1994. Vuonna 1997 päällystyssopimusten urakkahinnat olivat olleet hieman korkeammat kuin vertailuvuonna 1996, jolloin hintataso
oli pudonnut hintasodan johdosta. Korvaus tuli määrittää ylihintojen keskiarvon mukaan vaikka vuoden 1997 hintatason oletettaisiinkin vastanneen
kilpailullista hintaa. Vuosina 1994-95 ja 1998-2001 päällystyssopimusten
hinnat olivat olleet selvästi korkeammalla tasolla kuin vertailuvuonna 1996.
Espoon Asfaltti ja sen seuraajat olivat kartellin toiminta-aikana käytännössä
jokaisena vuonna voittaneet Espoon korjaussopimuksia koskevat tarjouskilpailut. Korjaussopimusten osalta vertailuvuotena tuli käyttää vuotta 1993.
Hinnat olivat nousseet yleisen kustannustason muutoksia enemmän. Hintasota vuosina 1996-97 ei ollut alentanut hintatasoa näiden sopimusten osalta.
Vuosien 1997-99 hinnat olivat olleet selvästi korkeammalla tasolla kuin
vuonna 1993. Myös Espoon Asfaltti oli osallistunut kartelliin tai ainakin se
oli ollut kartellin vaikutuspiirissä. Vaikka Espoon Asfaltin ei katsottaisi
kuuluneen kartelliin ylihinta oli kuitenkin niin sanotun sateenvarjohinnoittelun perusteella korvattavaa vahinkoa. Sateenvarjohinnoittelu tarkoitti sitä,
että kartellin ulkopuolinen taho määrittelee hintansa kartellin varjolla korkeammaksi kuin muutoin olisi ollut mahdollista. Espoon Asfaltti oli hinnoitellut tarjouksensa kartellihintatason mukaisesti. Korvausvastuu edellytti
vahingoittavan toiminnan ja väitetyn vahingon välistä välitöntä syy-yhteyttä. Välittömän syy-yhteyden toteamiseen riitti, että kartelli oli ainakin osasyyllinen sateenvarjohinnoittelun vaikutuksiin. Oli kaikkea muuta kuin ennalta arvaamatonta ja yllättävää, jos kartellin ulkopuoliset yritykset määrittelevät kulloisetkin hintansa ottaen huomioon kartelliin osallistuvien yritys-
39
ten markkinakäyttäytymisen riippumatta siitä, ovatko ne tietoisia näiden kilpailunvastaisesta toiminnasta vai eivät. Sateenvarjohinnoittelusta aiheutuneet vahingot eivät voineet olla ennakoimattomia ja asfalttikartelli oli vähintään osasyyllinen Espoon Asfaltin hinnoitteluun kartelliylihinnan mukaisesti. Välitön syy-yhteys oli olemassa. Vuosien 1997-1999 korjaussopimusten urakkahinnat olivat olleet selvästi korkeammalla tasolla kuin vertailuvuonna 1993, mikä osoitti hinnoissa olleen ylihintaa. Hintasota ei ollut peruste olla tuomitsematta Espoolle korvausta vuoden 1997 korjaussopimuksen perusteella.
Perusteita kaupungin vuosien 1994 ja 1997 päällystyssopimuksiin sekä vuosien 1997-1999 korjaussopimuksiin perustuvien vaatimusten hylkäämiselle
ei ollut. Edelleen tuomittuja korvauksia tuli korottaa.
Tuottokorko
Tuottokoron määrän tuli ensisijaisesti määräytyä kaupungin sopimuskumppanin oman pääoman tuoton mukaan. Yhtiöt eivät saaneet hyötyä siitä, että
ne olivat pitäneet hallussaan laittoman kartellin perusteella saamiaan varoja.
Sopimusta rikkomalla saatu hyöty tuli luovuttaa velkojalle. Yrityksen oman
pääoman toteutuneet tuottoprosentit olivat laskentatoimen ja rahoitusteorian
näkökulmasta perustelluin korkokanta määritettäessä yrityksen saaman taloudellisen hyödyn suuruutta. Vastaajat oli määrättävä palauttamaan varoista saamansa todellinen tuotto.
Viivästyskorko
Ylihinnalle tuli määrätä suoritettavaksi viivästyskorkoa ensisijaisesti ylihinnan vastaanottamisesta. Kartelliin osallistuneet yhtiöt olivat tahallisella lain
vastaisella kartellitoiminnalla veloittaneet kaupungilta ylihintaa. Yhtiöt olivat tienneet pitävänsä oikeudenvastaisesti hallussaan kaupungille kuuluvia
varoja, minkä johdosta varat olisi pitänyt välittömästi palauttaa. Kysymys
oli tosiasiassa luonteeltaan tilitysvelasta. Lisäksi kartelli on lähellä tahallista
rikosta, jonka osalta on säädetty, että viivästyskorkoa on suoritettava vahingon tapahtumisesta lähtien. Tämä puolsi viivästyskoron määräämistä suoritettavaksi ylihinnan maksamisesta lähtien.
Viivästyskorko ylihinnan vastaanottamisesta lähtien oli uusi oikeudellinen
luonnehdinta käräjäoikeudessa esitetylle korkovaatimukselle. Toissijaisesti
kaupunki vaati tuottokorkoa ja viivästyskorkoa tuottokoron maksuvelvollisuuden päättymisestä lukien. Viivästyskorkoa tuli määrätä suoritettavaksi
viimeistään 30 päivän kuluttua siitä, kun yhtiöt olivat saaneet tiedoksi vanhentumisen katkaisuilmoitukset. Kaupunki oli ilmoituksissa esittänyt myös
maksuvaatimuksen ja riittävän selvityksen korvauksen perusteesta ja määrästä. Kaupunki oli ilmoituksissa esittänyt vaatimuksenhetkellä arvioidut
määrät vahingosta. Ilmoituksissa oli todettu, että vaatimuksia tullaan tarkentamaan myöhemmin.
40
Oikeudenkäyntikulut
Yhtiöiden tuli korvata kaupungilla olleet oikeudenkäyntikulut täysimääräisesti vaikka kanne oli eräiltä osin hylätty. Kaupungin vaatimukset oli hyväksytty olennaisilta osiltaan. Kaupunki olisi joutunut tekemään saman työn
kanteen ajamiseksi riippumatta siitä kuinka monesta sopimuksesta korvausta on vaadittu, joten hylätyillä vaatimuksilla oli ollut vain vähäinen merkitys. Korvauksen määrää koskeva kysymys oli myös harkinnanvarainen
seikka, joten hyväksymättä jääneen korvausvaatimuksen määrän ei tullut
estää täyden korvauksen saamista oikeudenkäyntikuluista. Korvausvaatimuksen hylkäämisen yhtä yhteisvastuullista velallista kohtaan ei tullut vaikuttaa oikeudenkäyntikulujen määrään. Sillä seikalla, että tuottokorkoa oli
tuomittu maksettavaksi toissijaisella perusteella, ei saanut olla vaikutusta
oikeudenkäyntikulujen korvaukseen. Kanteen kohteena olleiden sopimusten
määrä ei ollut juurikaan vaikuttanut toimenpiteiden määrään. Kaupunki oli
vaatinut oikeudenkäyntikulujen korvausta oikeudellisesta selvitystyöstä
eikä oikeuslähteiden liittämisestä kirjelmiin. Oikeudellinen selvitystyö oli
asian laatu huomioon ottaen ollut tarpeellista ja siitä johtuvat oikeudenkäyntikulut tuli korvata.
Vastaukset
Espoon kaupunki on vaatinut, että Lemminkäinen Oyj:n, VLT Trading
Oy:n konkurssipesän, Skanska Asfaltti Oy:n, NCC Roads Oy:n, SA-Capital
Oy:n, Asfaltmix Oy:n ja Super Asfaltti Oy:n valitukset hylätään ja sanotut
yhtiöt velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan Espoon oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.
EU-oikeuden merkitys ja korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen oikeusvoimavaikutus
EU-oikeudella oli tärkeä merkitys asiassa. Kansallisen tuomioistuimen oli
ensisijaisesti tulkittava ja sovellettava kansallista lainsäädäntöä sopusoinnussa EU-oikeuden kanssa. Tehokkuusperiaatteen mukaan EU-oikeuden
loukkauksen kohteeksi joutuneelle tuli turvata tehokkaat oikeussuojakeinot.
Vastaavuusperiaatteen mukaan ne keinot, jotka kansallinen oikeus tarjosi
EU-oikeuden täytäntöönpanemiseksi, eivät saaneet olla epäedullisempia
kuin vastaavanlaisia jäsenvaltio omaan oikeuteen perustuvia asioita koskevat keinot. Oikeussuojan tuli myös olla tehokasta ja asianmukaista. Mikäli
EU-oikeuden asettamia vaatimuksia ei voitu saavuttaa tulkintavaikutuksen
kautta oli EU-oikeudelle annettava etusija ja kansallinen normisto syrjäytettävä.
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä 29.9.2009 oli tässä asiassa positiivinen oikeusvoimavaikutus, joka kattoi rikkomisen luonteen sekä aineellisen, henkilöllisen, ajallisen ja alueellisen soveltamisalan. Tämä tulkinta
perustui sekä kansalliseen että EU:n oikeuteen. Skanska Asfaltin ja SA-Capitalin väite, ettei oikeusvoima- tai todistusvaikutusta ollut tuli hylätä.
41
Vastuu purkautuneiden yhtiöiden aiheuttamasta vahingosta
Espoon saatava purkautuneilta yhtiöiltä ei ole prekludoitunut niiden selvitysmenettelyssä. Saatavan oikeusperuste ei ollut syntynyt ennen julkisen
haasteen määräpäivää. Saatavaa, jonka oikeusperuste ei ole syntynyt ennen
julkisen haasteen määräpäivää, ei tarvitse ilmoittaa. Espoon kaupungin saatava ei myöskään ole ollut NCC:n, Asfaltmixin tai Skanska Asfaltin purkamille yhtiöille tuntematon eikä siten ole tällä perusteella prekludoitunut.
Kartelliyhtiöt olivat tienneet toimivansa kartellissa ja että siitä aiheutui vahinkoa päällystystöiden ostajille. Yhtiöt olivat laiminlyöneet ilmoittaa Espoon kaupungin tunnettuna velkojana. Yhtiöt eivät saaneet hyötyä tällaisesta laiminlyönnistä eivätkä siten vapautua vahingonkorvausvastuusta jättämällä tahallisesti ilmoittamatta tuntemansa velkojan. Mikäli kartelliyhtiö
saisi tällä tavalla saatavan lakkaamaan, kyseessä olisi oikeuden väärinkäyttö, mikä on Suomen oikeusjärjestyksen mukaan kielletty. Vilpillinen mieli
ei saa oikeussuojaa.
Yhtiön oli informoitava selvitysmiestä tunnetuista veloista ja velkojista.
Kartelliyhtiö ei voinut välttää vastuuta käyttämällä asioista tietämätöntä selvitysmiestä, kun tietämättömyys perustui kartelliyhtiön omaan tietoiseen
laiminlyöntiin.
Interasfaltti, Interbetoni, Asfalttineliö ja Sata-Asfaltti olivat purkautuneina
lakanneet olemasta olemassa sekä oikeudellisesti että taloudellisesti. NCC
Roads, Asfaltmix ja Skanska vastasivat niiden kilpailurikkomuksista EU-oikeudellisen taloudellisen seuraannon periaatteen mukaisesti. NCC Roads,
Asfaltmix ja Skanska Asfaltti olivat jatkaneet sitä taloudellista toimintaa,
jossa kilpailurikkomukseen oli syyllistytty. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yksikölle, joka ei ole syyllistynyt yhteisön
kilpailusääntöjen rikkomiseen, voidaan määrätä seuraamuksia kyseisen rikkomisen perusteella muun muassa silloin, kun rikkomiseen syyllistynyt yksikkö on lakannut olemasta oikeudellisesti tai taloudellisesti. Tällöin taloudellinen seuraaja vastaa lakanneen yksikön kilpailurikkomuksesta koko rikkomusajalta. Osakeyhtiön tosiasiallisena oikeudellisena lakkaamishetkenä
pidetään hetkeä, jolloin yhtiö on purettu, vaikka yhtiö voidaan asettaa tämän jälkeen jatkettuun selvitystilaan. Mikäli lakannut yhtiö asetettaisiin vahingonkorvausvastuuseen kilpailurikkomuksesta, kyseessä ei olisi EU-oikeudellisesti tehokas tapa saada korvausta. Kilpailurikkomuksesta ei tosiasiassa vastaisi kukaan.
Taloudellisen seuraannon periaatetta sovellettiin myös kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvauksissa. Taloudellisen seuraannon periaate oli yleinen vastuun kohdentamista koskeva periaate, kun EU:n kilpailuoikeudellisia sääntöjä on rikottu. Myös vahingonkorvausvastuu unionin kilpailusääntöjen rikkomisesta perustui Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101
ja 102 artiklaan (entinen Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksen 81 ja
81 artikla, joita edelsivät 85 ja 86 artikla). Korkein hallinto-oikeus on tuominnut NCC Roadsille sakot Interasfaltin ja Interbetonin kilpailurikkomuksesta, Asfaltmixille sakot Asfalttineliön kilpailurikkomuksesta ja
42
Skanskalle sakot Sata-Asfaltin kilpailurikkomuksesta. Yhteisön kilpailuoikeuden rikkominen luettiin NCC:n, Asfaltmixin ja Skanskan vastuulle
riippumatta siitä, onko kyseessä vastuu sakoista vai vahingonkorvauksesta.
Laillisuus- ja oikeusvarmuuden periaatteet eivät estäneet taloudellisen seuraannon periaatteen soveltamista kilpailuoikeudellisessa vahingonkorvausasiassa. Taloudellisen seuraannon periaatetta sovellettiin vakiintuneesti
unionin oikeuskäytännössä. Yhtiön asianosaiskelpoisuus oli taloudellisen
seuraannon periaatteesta erillinen kysymys. Taloudellisen seuraannon kannalta ei ollut merkitystä sillä, oliko kyseisillä yhtiöillä ollut rakenteellisia
yhteyksiä vai ei. Taloudelliseen seuraantoon perustuva vastuu puretun yhtiön rikkomuksesta syntyi sitä taloudellista toimintaa, jossa rikkomukseen
oli syyllistytty, jatkaneelle taholle ja sillä perusteella, että rikkomukseen
syyllistynyt yhtiö oli lakannut olemasta oikeudellisesti ja taloudellisesti.
Vastuu oli riippumaton siitä, olivatko purkautuneiden yhtiöiden toimintaa
jatkaneet tahot itse syyllistyneet kilpailurikkomukseen tai olivatko ne vilpittömässä mielessä.
Vastuuperusteet
Espoon korvausoikeus perustui laissa ja EU-oikeudessa kiellettyyn kartelliin. Espoo vetoaa useisiin eri korvausperusteisiin. Käräjäoikeuden ratkaisu
on oikea siltä osin kuin se on katsonut sopimusvastuun soveltuvan tapaukseen. Yhtiöiden väitteet oli tältä osin hylättävä. Käräjäoikeuden ratkaisu on
kuitenkin virheellinen siltä osin kuin se ei katsonut muiden asiassa vedottujen korvausperusteiden soveltuvan tapaukseen. Korvausperusteet eivät olleet toisensa poissulkevia, vaan rinnakkaisia. Korvaus tuli määrätä maksettavaksi kaikkien vedottujen korvausnormistojen perusteella. EU-oikeuden
mukaan jokaisella oli oikeus saada korvaus kilpailunrajoituksesta kärsimästään vahingosta. Korvausoikeuden oli lisäksi oltava tosiasiassa tehokas.
Kilpailunrajoituslain 18 a §:n korvausperuste oli ensisijainen. Espoo oli asfaltointipalveluja yksityisiltä yrityksiltä ostaessaan kilpailunrajoituslain 3
§:ssä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja. Espoo oli julkinen oikeushenkilö, sen
osto- tai myyntitoiminta oli ammattimaista ja se osti yksityisiltä asfalttialan
yrityksiltä jatkuvasti markkinaehdoin asfaltointipalveluita. Espoon tekemät
asfalttitöiden hankinnat olivat kartellin toimintavuosina olleet töiden lukumäärän, hankintojen arvon ja toiminnan vuosittaisen toistuvuuden ja jatkuvuuden perusteella selvästi ammattimaisia. Espoon toiminta oli ollut ammattimaista sekä sen luonteen, keston että laajuuden perusteella. Asfalttipäällysteiden ja asfaltointipalveluiden ostotoiminnassa ei ollut ollut kyse lakisääteisestä toiminnasta, vaikka yleisten teiden ylläpito oli lakisääteistä toimintaa. Ostotoiminta oli liiketaloudellista toimintaa, jossa ei ollut kyse viranomaistoiminnasta tai julkisen vallan käytöstä. Toiminta oli markkinaehdoin tapahtuvaa elinkeinonharjoittamista tai ainakin siihen suoraan vertautuvaa toimintaa. Elinkeinonharjoittajuus ei edellyttänyt, että toiminnalla pyrittiin taloudellisen voiton tavoittelemiseen. Elinkeinonharjoittajan käsitettä
tuli tulkita ainoastaan kilpailunrajoituslain mukaisen määritelmän perusteella. Sanottua käsitettä oli myös tulkittava laajasti ja EU-oikeuden vaatimukset huomioon ottaen. Kilpailunrajoituslain 18 a § ei erityissäännöksenä sulkenut pois muita korvausperusteita.
43
Espoo perusti vahingonkorvausta koskeva vaatimuksensa myös suoraan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 artiklaan (entinen Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksen 81 artikla). Korkein hallinto-oikeus oli todennut, että asfalttikartelliin syyllistyneet yritykset olivat rikkoneet sanottua säännöstä.
Käräjäoikeus on ratkaissut asian oikein tuomitessaan Espoolle korvausta
Lemminkäiseltä sopimukseen perustuvan vastuun perusteella. Kartelliyhtiöt
olivat toiminnallaan rikkoneet sopimuksista johtuvia velvoitteitaan Espoon
kanssa tekemissään urakkasopimuksissa. Kartelliyhtiöt olivat syyllistyneet
sopimusrikkomukseen lainvastaisen menettelyn, lojaliteetti- ja tiedonantovelvollisuuden rikkomisen ja epäasianmukaisen sopimuksentekokäyttäytymisen perusteella. Yhtiöt olivat toimineet laissa kielletyssä asfalttikartellissa ja tehneet kartelliaikana Espoon kanssa asfaltointisopimuksia. Asfaltointisopimuksissa yhtiöt olivat kartellin avulla veloittaneet Espoolta ylihintaa,
mistä Espoolle oli aiheutunut vahinkoa.
Kartellissa oli kyse kaksiosaisesta sopimusjärjestelystä. Kartelliyritysten välillä oli laiton sopimus kielletystä kartelliyhteistyöstä (kartellisopimus) sekä
kartellin jäsenen ja yksittäisen kunnan välillä oli sopimus (asfaltointisopimus). Kartellisopimus oli saanut aikaan tehokkaita kilpailunvastaisia vaikutuksia kunnan kanssa tehtyjen asfaltointisopimusten kautta, mikä ilmeni ylihintana kartelliyhtiöiden ja Espoon välisissä asfaltointisopimuksissa. Vastuu perustui siten tosiasiassa kiellettyyn kartellisopimukseen eli toteutettuun
kilpailunrajoitukseen. Kartelliyhtiöt eivät olleet myöskään valvoneet Espoon etuja sopimussuhteessa lojaliteettiperiaatteen edellyttämällä tavalla.
Kartelliyhtiöiden lojaliteettiperiaatteeseen perustuva vastuu korostui pitkässä sopimussuhteessa.
Kartelliyhtiöt olivat aiheuttaneet Espoolle lain vastaisella toiminnallaan vahinkoa. Sen vuoksi yhtiöt oli velvoitettava korvaamaan aiheuttamansa vahinko myös vahingonkorvauslain perusteella. Espoon vaatimukset eivät perustuneet pelkästään sopimusrikkomukseen Espoon ja sopimuskumppanin
välillä, vaan myös kartelliyhtiöiden keskinäiseen sopimukseen lainvastaisesta kartelliyhteistyöstä. Vahinko oli aiheutettu kartelliyhtiöiden yhteisellä
tahallisella lainrikkomisella. Kartellitoiminta täytti siten tuottamusedellytyksen. Vahingon ja toiminnan välillä oli syy-yhteys. Kartelliyhtiöt olivat
kartelliin kuuluessaan ja siinä aktiivisesti toimiessaan jakaneet Suomen asfalttimarkkinat ja poistaneet kilpailun Espoon tarjouskilpailuista.
Kartelliyhtiöt olivat saaneet Espoon kustannuksella perusteetonta etua perimällä siltä lainvastaisesti ja perusteettomasti ylihintaa asfalttiurakoissa. Espoon tarkoitus oli ollut hankkia asfaltointipalveluita lainmukaisesti kilpailutettuun hintaan. Kartelliyhtiöt olivat kuitenkin nostaneet hinnan markkinahintaa korkeammaksi. Yhtiöt olivat oikeudettomasti käyttäneet ja pitäneet
hallussaan ylihintana saatuja varoja. Yhtiöt olivat hyötyneet Espoon kustannuksella ja hyötyminen oli syy-yhteydessä aiheutettuun vahinkoon. Yhtiöt
olivat velvollisia palauttamaan Espoon kustannuksella näin saamansa perusteettoman edun.
44
Kartelliyhtiöiden toiminnan johdosta Espoon asfaltointisopimusten hintaehdot olivat pätemättömiä kilpailunrajoituslain 18 §:n ja Euroopan unionin
toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 artiklan 2 kohdan mukaan, oikeustoimilain sekä sopimus- ja velvoiteoikeuden yleisten oppien mukaan. Yhtiöt
olivat velvollisia palauttamaan pätemättömän hintaehdon perusteella kaupungilta perimänsä ylihinnan.
Kilpailunrajoituslain ja EU:n kilpailuoikeuden mukaan pätemättömyysseuraus kohdistui lähtökohtaisesti vain sopimuksen kilpailua rajoittavaan
osaan, jolloin sopimus jäi muilta osin päteväksi. Mikäli kilpailunrajoitus
kuitenkin muodosti olennaisen osan sopimuksesta, saattoi koko sopimus
muodostua pätemättömäksi. Kartelliyhtiöiden kilpailuoikeuden vastaisen
menettelyn seurauksena syntyneet asfaltointisopimukset olivat pätemättömiä siltä osin kuin niissä oli pantu täytäntöön lainvastainen menettely. Yhtiöt olivat osallistuessaan asfalttikartelliin ja periessään Espoolta ylihintaa
urakkasopimuksissa syyllistyneet myös oikeustoimilain 30, 31 ja 33 §:n
edellytykset täyttäviin menettelyihin. Espoon urakkasopimusten hintaehto
oli tästä syystä joko kokonaan tai ylihinnan osalta pätemätön. Yhtiöt oli siten velvoitettava palauttamaan veloittamansa laiton ylihinta oikeustoimilakiin perustuvan pätemättömyyden tai osapätemättömyyden nojalla. Mainittujen perusteiden lisäksi Espoo vetosi suoraan sopimus- ja velvoiteoikeuden
yleisiin oppeihin. Aiheettomasti tehty suoritus tuli saada takaisin. Espoon
sopimusten hintaehto tai ylihinnan osuus hintaehdosta oli edellä esitetyillä
perusteilla täytäntöönpanokelvoton. Kartelliyhtiöiden oli palautettava ylihinta.
Kartelliyhtiöiden toiminnan johdosta Espoon asfaltointisopimusten hintaehdot olivat muodostuneet kohtuuttomiksi. Hintaehdot olivat kohtuuttomat
sekä yhtiöiden lainvastaisen kilpailukäyttäytymisen että sen johdosta suoritetun perusteettoman ylihinnan perusteella. Espoon asfaltointisopimuksia
oli oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema oikeustointa tehtäessä ja
sen jälkeen vallinneet olosuhteet huomioon ottaen pidettävä oikeustoimilain
36 §:ssä tarkoitetulla tavalla kohtuuttomina. Ylihinnan osuutta oli siten soviteltava ja se oli palautettava Espoolle.
Espoo vetoaa myös kaikkiin niihin oikeudellisiin perusteisiin, joihin joku
muu asfalttikartellikokonaisuuden kantaja vetoaa vaatimustensa tueksi.
Saatavan vanhentuminen
Espoon saatava ei ole miltään osin vanhentunut.
Korvaussaatavan oikeudellisella luonnehdinnalla oli merkitystä saatavan
vanhentumisen kannalta. Tässä tapauksessa ei ollut kyse vain sopimusoikeudellisesta korvausvastuusta. Korvausvastuu perustui edellä todetulla tavalla viime kädessä asfalttiyhtiöiden väliseen kartellisopimukseen ja kilpailuoikeuden vastaiseen markkinoiden vääristämiseen. Kyseinen vastuu oli
voimassa sopimussuhteen olemassaolosta riippumatta. Kartelliyhtiöiden vahinkoa aiheuttanutta toimintaa tuli arvioida yhtenäisenä kilpailurikkomuksena ainakin ajalla 2.5.1994-11.2.2002, eikä yksittäisten asfalttisopimusten
rikkomisina. Myöskään EU-oikeuden mukaan saatava ei ollut vanhentunut.
45
Vanhentumisasetuksen voimassaoloaikana 10 vuoden vanhentumisaika oli
alkanut kulua kunkin urakkasopimuksen lopputarkastuspöytäkirjan allekirjoittamisesta, eikä sopimuksen allekirjoittamisesta. Sopimusrikkomukset eivät olleet tapahtuneet sopimusten tarjous- ja laadintavaiheessa. Kartelliyhtiöiden vastuun peruste oli kilpailurikkomus ja sen avulla veloitettu laiton
ylihinta. Sopimusrikkomukset eivät olleet siten kohdistuneet ainoastaan sopimuksen allekirjoittamista edeltävään aikaan. Vanhentumisasetuksen mukaan sopimuksen ulkoisen vastuun vanhentumisaika oli alkanut 29.9.2009,
kun korkein hallinto-oikeus oli antanut päätöksensä, eikä kunkin urakkasopimuksen tekohetkestä. Espoon saatavat eivät näin ollen ole miltään osin
vanhentuneet vanhentumislain voimaantuloa edeltävänä aikana.
Ennen vanhentumislain voimaantuloa syntynyt saatava saattoi vanhentumislain voimaantulon siirtymäaikana 1.1.2004-31.12.2006 vanhentua vain,
jos saatava vanhentui sekä vanhentumislain että sitä edeltävänä lainsäädännön perusteella. Se ei voinut vanhentua pelkästään vanhentumislakia edeltävän lainsäädännön perusteella. Lemminkäinen ei ole yksilöinyt, miltä osin
sen korvausvelat Espoota kohtaan olisivat siirtymäaikana vanhentuneet. Espoon saatavat eivät joka tapauksessa ole miltään osin vanhentuneet vanhentumislain voimaantulon siirtymäaikana.
Vanhentumislain kolmen vuoden vanhentumisajan alkamishetki oli tietoisuuteen perustuva. Vanhentumisaika ei ollut alkanut kulua heti, kun vaatimuksen esittäminen oli ylipäätään ollut mahdollista. Pelkkä epäily ei riittänyt. Vahingonkärsijän selonottovelvollisuus ei tarkoittanut sitä, että vanhentumisaika alkoi kulua heti, kun vahingonkärsijä oli voinut tehdä vanhentumisen katkaisuilmoituksen. Espoo ei myöskään ollut asiantunteva velkoja,
jolla olisi ollut korostettu selonottovelvollisuus. Selonottovelvollisuus liittyi
virheen olemassaolon selvittämiseen. Kartellin veloittama ylihinta oli sellainen virhe, josta Espoo ei olisi mitenkään pystynyt ottamaan selkoa. Kilpailurikkomusten asiantuntija oli Kilpailuvirasto. Se oli selvittänyt asiaa viran
puolesta, eikä Espoo olisi pystynyt parempaan selonottoon.
Vanhentumisaika oli alkanut kulua vasta, kun tietoisuus vahingosta ja siitä
vastuullisista oli ollut sellainen, että vaatimusten esittämistä oli voitu pitää
perusteltuna. Vanhentumisaika oli alkanut kulua 29.9.2009 annetusta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä. Vasta sanottu päätös oli tuottanut
Espoolle vahingosta ja siitä vastuussa olevista riittävät tiedot, joiden perusteella Espoolla oli ollut velvollisuus ryhtyä oikeustoimiin uhalla, että saatava muuten vanhentui. Sanottu päätös oli myös poikennut sisällöltään markkinaoikeuden ratkaisusta. Korkein hallinto-oikeus oli muuttanut markkinaoikeuden päätöstä kartelliin osallistuneiden tahojen osalta sekä katsonut asfalttikartellin toimineen valtakunnallisesti. Siten Espoon ei voida katsoa tulleen tietoiseksi Espoossa toimineesta kartellista ennen korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä. Espoon tietoisuuteen vahingosta oli vaikuttanut myös
se, että kartelliyhtiöt olivat kiistäneet kartellin olemassaolon ja osallisuutensa siihen. Kartelliyhtiöiden ja Espoon välisessä suhteessa Espoon ei voida
katsoa tulleen tietoiseksi yhtiöiden osallisuudesta kartellissa niin kauan kuin
ne olivat kiistäneet sen.
46
Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukainen 10 vuoden enimmäisaika oli
sopimusvastuun osalta alkanut kulua siitä, kun rikkomukseen syyllistynyt
yhtiö oli irtaantunut kartellista ja sopimuksen ulkoisen vastuun osalta sanotusta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä. Vahinkoon johtanut tapahtuma oli ollut kartelli. Sopimusrikkomus oli osallistuminen laittomaan
kartelliin ja kartellin ylläpitäminen. Vanhentumisaika ei ollut alkanut kulua
ennen rikkomisen lakkaamista. Sopimuksen ulkoisen vastuun osalta vanhentuminen ei ollut alkanut ennen rikkomusasian lainvoimaista ratkaisua.
Kilpailunrajoituslain 18 a §:n vanhentumisen alkamishetkeen soveltui se,
mitä edellä on lausuttu vanhentumislain tietoisuuteen perustuvasta vanhentumisajan alkamishetkestä. Espoo oli nostanut kanteen ennen kuin viisi
vuotta oli kulunut korkeimman hallinto-oikeuden 29.9.2009 antamasta päätöksestä. Espoon saatava ei siten ole vanhentunut myöskään kilpailunrajoituslain 18 a §:n perusteella. Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin ja kilpailunrajoituslain 18 a §:n vanhentumissäännökset eivät soveltuneet rinnakkain.
Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukainen 10 vuoden enimmäisaika ei
koskenut kilpailunrajoituslain 18 a §:ää.
Espoo oli joka tapauksessa kaiken varalta oikeutensa turvatakseen katkaissut vanhentumisen ajoissa. Espoo oli tehnyt vanhentumisen katkaisuilmoitukset Lemminkäiselle 3.5.2004 ja 2.2.2007, VLT:lle 5.5.2004 ja 28.2.2007,
Skanskalle 11.5.2004 ja 23.1.2007, NCC:lle 4.5.2004 ja 9.2.2007, SA-Capitalille 5.5.2004 ja 8.2.2007, Rudukselle 7.5.2004 ja 26.1.2007 sekä Super
Asfaltille 4.5.2004 ja 19.2.2007. Espoon kanne tuli vireille 15.12.2009. Espoon saatavat eivät ole vanhentuneet laskettiinpa vanhentumisen alkamishetki mistä tahansa tässä asiassa esitetystä ajankohdasta lukien. Espoo oli
uusinut vanhentumisen katkaisun myös NCC:tä kohtaan vuonna 2007. Interasfaltin selvitysmies oli kuitannut myös NCC:n ilmoituksen vastaanotetuksi NCC:n prokuristina. Sanottu selvitysmies oli myös NCC-konsernin lakiasiainjohtaja sekä NCC Roadsin hallituksen sihteeri. NCC:llä riittävän korkeassa ja päättävässä asemassa olleen tietoisuus vanhentumisen katkaisusta
tarkoitti ilmoituksen tulleen NCC:n tietoisuuteen riippumatta siitä, oliko sanottu vastaanoton kuitannut henkilö kirjoittanut ottaneensa ilmoituksen vastaan NCC Roads Oy:n puolesta vai ei.
Katkaisuilmoituksissa ei ollut tarvinnut vaatia liitännäisvaatimuksia. Espoon vaatimukset tuotto- ja viivästyskorosta eivät siten olleet vanhentuneet.
Kilpailuoikeuden loukkauksesta johtuva pätemättömyys ei ole korjauskelpoista, joten se ei voinut vanhentua. Kilpailunrajoituslain 18 § ja oikeustoimilain 30, 31 ja 33 § eivät sisältäneet määräaikoja. Espoo ei ole menettänyt
oikeuttaan vedota kilpailunrajoituslain 18 §:ään sekä oikeustoimilain 30,
31, 33 ja 36 §:iin.
Yhteisvastuu
Kartelliyhtiöt olivat yhteisvastuussa aiheuttamastaan vahingosta. Lemminkäisen, Skanska Asfaltin ja SA-Capitalin väitteet näiltä osin tuli hylätä. Yhteisvastuu ei ollut vanhentumislain 19 §:n 2 momentin perusteella hajautunut ja supistunut pääluvun mukaiseksi. Lemminkäisen, Skanska Asfaltin ja
47
konkurssipesän väitteet oli näiltä osin hylättävä. Espoo oli laittanut kanteen
vireille kaikkia korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä mainittuja kartelliin osallistuneita yhtiöitä kohtaan määräajassa. Purkautuneita tai kaupparekisteristä poistettuja yhtiöitä vastaan kannetta ei ollut tarvinnut nostaa.
Joka tapauksessa Lemminkäinen oli suoraan vastuussa sopimussuhteessa aiheuttamastaan vahingosta kokonaisuudessaan riippumatta siitä, soveltuiko
tapaukseen yhteisvastuu vai ei. Sopimuskumppani oli aina täysimääräisessä
vastuussa vahingonkorvauksesta korkoineen. Tämän lisäksi Espoolla oli oikeus vaatia täyttä korvausta keneltä tahansa kartellin jäsenistä yhteisvastuun
perusperiaatteiden mukaisesti. Vahingonaiheuttaja saattoi olla samanaikaisesti vastuussa usean korvausnormiston perusteella. Yhteisvastuun hajautumista arvioitiin erikseen kunkin korvausnormin perusteella. Jos katsottaisiin, että vastuu hajautuisi kaikkien korvausnormistojen osalta yhdessä, olisi
Lemminkäiselle joka tapauksessa määrättävä suurempi osuus kuin muille
kartellin jäsenille. Lemminkäinen oli Espoon pääasiallisena sopimuskumppanina ollut muita suuremmassa vastuussa vahingon aiheuttamisesta.
Kartelliyhtiöiden yhteisvastuun peruste oli lainvastainen kartelli. Jos usea
taho yhdessä aiheutti vahingon, he olivat yhteisvastuussa vahingon korvaamisesta. Yhteisvastuu oli luonteeltaan solidaarista. Vahinkoa kärsineellä oli
oikeus vaatia miltä tahansa yrityksistä täyttä korvausta vahingosta. Kartelliyhtiöt olivat yhteisesti toimineet kartellissa, jonka tarkoituksena ja vaikutuksena oli ollut kohottaa hintoja. Pelkkä lainvastaisen kartellin jäsenyys
riitti luomaan yhteisvastuun siitä riippumatta, oliko yksittäinen kartellin jäsen tehnyt Espoon kanssa sopimuksen tai edes osallistunut Espoon tarjouskilpailuihin. Kartelliyhtiöt oli siten velvoitettava vastaamaan korvauksesta
ja koroista yhteisvastuullisesti siltä ajalta, jona niiden oli todettu kuuluneen
kartelliin. Korvausta ei voitu rajoittaa vain niihin urakoihin, joissa tietty
kartelliyhtiö oli ollut mukana tarjoamassa.
Vanhentumislain 19 §:n 2 momentti ei soveltunut ja kartelliin perustuva yhteisvastuu ei voinut hajautua ennen kuin vahingonkorvausasiassa oli saatu
lainvoimainen tuomio. EU-oikeus edellytti, ettei yhteisvastuu hajautunut tai
supistunut ennen kuin vahingonkorvausasiassa oli annettu lainvoimainen
tuomio ja tuomion antamisesta oli kulunut viisi vuotta. Vanhentumislain 19
§:n 2 momenttia oli ensisijaisesti tulkittava niin, että yhteisvastuun hajautuminen oli mahdollista vain tilanteissa, joissa velalliset olivat yhdessä sitoutuneet velan maksamiseen tai heidät oli määrätty maksamaan velka yhdessä. Sanottu säännös tai sen oikeusvaikutukset eivät siten soveltuneet tapaukseen, jossa yhteisvastuu perustui kartelliin ennen kuin kartellivelalliset oli
määrätty maksamaan tietty velka lainvoimaisella tuomiolla ja tuomion antamisesta on kulunut viisi vuotta. Mikäli hovioikeus katsoisi Espoon näkemyksen vastaisesti, että vanhentumislain 19 §:n 2 momentti soveltuisi kartellitapaukseen ennen Espoon esittämää ajankohtaa ja hajautumisväitteen
hylkäämiseen ei päästäisi tulkintavaikutuksen kautta, ei sanottua pykälää
tullut lainkaan soveltaa. Kansallinen säännös oli tällöin syrjäytettävä ja sovellettava suoraan EU-oikeutta.
48
Skanska Asfaltin sovitteluvaatimus
Skanska Asfaltin sovitteluvaatimus oli perusteeton. Skanska Asfaltin menettely oli ollut tahallista, lainvastaista ja pitkäkestoista ja tarkoituksena oli
ollut taloudellisen hyödyn tavoittelu.
Vahinko ja sen määrä
Käräjäoikeuden päätelmä vahingon aiheutumisesta on oikea. Sen sijaan käräjäoikeus on arvioinut vahingon määrää koskevaa näyttöä virheellisesti ja
päätynyt liian pieneen vahingonkorvaukseen. Asfalttikartellin tuli olettaa aiheuttaneen vahinkoa ja kartelliyhtiöille tuli asettaa näyttötaakka siitä, ettei
kartelli ollut aiheuttanut vahinkoa. Näyttötaakan kääntäminen oli perusteltua myös käsillä olevan rikkomuksen luonteen vuoksi. Tarjouskartellit olivat vahingollisuutensa vuoksi kiellettyjä.
Käräjäoikeus ei ole tuominnut korvausta liikaa vaan liian vähän. Kantajilla
ei ole ollut mahdollisuutta selvittää tarkkaa vahingon määrää, vaan kantajien esittämät vaatimukset olivat voineet jo lähtökohtaisesti perustua vain arvioon. Kartelliyhtiöillä sen sijaan oli koko ajan ollut ylihinnan tarkka määrä
tiedossaan. Tällaisessa tilanteessa kartelliyhtiöt eivät voineet vedota siihen,
että vahinkojen määrittäminen ei ollut tarkkaa.
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä ei todettu, ettei kartelli olisi toiminut ennen 2.5.1994. Se oli vahvistanut kartellin vähimmäiskestoksi
2.5.1994-11.2.2002. Päivämäärä 2.5.1994 ei tarkoittanut kartellin alkamisajankohtaa. Kartelli oli perustettu jo aiemmin. Korvausvastuu saattoi näin
ollen ulottua rikkomuksen lainvoimaisesti vahvistetun vähimmäiskeston ulkopuolellekin esimerkiksi kuntakohtaisen näytön johdosta.
Kartelliyhtiöiden rikkomus ei ollut pelkkä tarjouskartelli, vaan kilpailunrajoitusten kokonaisuus. Myös suorahankintana tehtyjen sopimusten hinta oli
sovittu kartellin määrittämän yleisen hintatason mukaan. Kartelli oli lainvastaisesti korottanut yleistä hintatasoa. Markkinat olivat lisäksi olleet kokonaisuudessaan kartellin hallinnassa. Tällaisissa oloissa tarjouskilpailun
järjestämisellä ei olisi ollut merkitystä urakan hinnanmuodostuksen kannalta. Korvausta tuli suorittaa myös suorahankintana tehdyistä sopimuksista.
Kartelliin väitetysti kuulumattomien asfalttiyritysten hinnoilla ei ollut ollut
merkitystä vahinkoarvioinnissa. Kartelliyhtiöt olivat tosiasiassa pitäneet
myös kartelliin kuulumattomia pieniä yrityksiä hallinnassaan kontrolloimalla muun muassa asfalttimassan hinnoittelulla urakkahintoja, markkinaosuuksia ja kilpailuolosuhteita. Kartelliyhtiöt olivat tästäkin syystä vastuussa myös kartelliin kuulumattomien yritysten veloittamasta ylihinnasta. Kartellin ulkopuolisten yhtiöiden markkinoilla olo ei siten ollut peruste jättää
korvausta tuomitsematta. Myöskään Viarexin markkinoilla olo ei ollut peruste jättää korvausta tuomitsematta. Lemminkäinen oli määrättävä vastuuseen myös kartellin ulkopuolisten yhtiöiden veloittamasta ylihinnasta.
49
Käräjäoikeus on perustanut vahingon aiheutumista ja määrää koskevat päätelmänsä näytön kokonaisarviointiin. Kyseinen näyttö on koostunut muun
muassa taloustieteellisistä selvityksistä, asfaltointialan toimijoiden todistajankertomuksista, kuntakohtaisista hintaselvityksistä ja asfalttiyhtiöiden taloudellista kannattavuutta koskevista selvityksistä. Käräjäoikeus on ratkaissut asian oikein. Myös muulle kuin taloustieteelliselle todistelulle tuli kuitenkin antaa merkitystä. Espoo on vedonnut laajasti myös muuhun todisteluun. Käräjäoikeus on kaikkea asiassa esitettyä näyttöä arvioituaan päätynyt
pitämään kantajien esittämää taloustieteellistä ja muuta näyttöä uskottavampana kuin kartelliyhtiöiden esittämää näyttöä. Käräjäoikeuden ratkaisu
on oikea muutoin kuin vahingon määrän osalta. Käräjäoikeus on tuominnut
Espoolle liian vähän korvausta, kuten Espoossa on valituksessaan tuonut ilmi. Väitteet kantajien taloustieteellistä näyttöä ja käräjäoikeuden näytönarviointia kohtaan olivat virheellisiä.
Arvonlisävero
Espoon laittomalle ylihinnalle maksama arvonlisävero oli jäänyt sen lopulliseksi kustannukseksi ja oli korvattava.
Kunnat eivät olleet olleet asfaltoinnin hankintatoiminnassaan arvonlisäverovelvollisia, eivätkä ne olleet saaneet tehdä asfaltoinnin hankinnoistaan arvonlisäverolain 102 §:n mukaista vähennystä. Sen sijaan kunnat olivat olleet oikeutettuja saamaan asfaltoinnista maksamansa arvonlisäveron takaisin arvonlisäverolain 130 §:n mukaisena palautuksena. Sen jälkeen valtio
oli kuitenkin perinyt palautetut arvonlisäverot takaisin valtiolle. Vuosina
1994-2001 arvonlisäveron takaisinperintä oli perustunut lakiin arvonlisäveron palautusten takaisinperinnästä kunnilta (79/1994). Laki arvonlisäveron
palautusten takaisinperinnästä kunnilta kumottiin 1.1.2002. Sen jälkeen arvonlisäveron palautukset oli peritty takaisin muilla keinoilla. Takaisinperintä oli toteutettu 2002 alkaen osana muita valtion ja kuntien välisiä rahavirtoja. Takaisin perityt arvonlisäveron palautukset olivat takaisinperintälain aikana ja ovat edelleen kuntien lopullinen kustannus. Kunnilla oli oikeus saada korvaus ylihinnasta maksetusta arvonlisäverosta myös vuoden 2001 jälkeen.
Ylihinnasta maksettu arvonlisävero oli syy-yhteydessä kartelliyhtiöiden rikkomukseen. Syy-yhteys ulottui katkeamattomana laittoman ylihinnan perimisestä arvonlisäveron palautusten takaisinperintään. Palautusten ja takaisinperinnän kuntakohtaiset määrät eivät olleet identtisiä, koska yksittäiseltä
kunnalta takaisin perittävä summa oli määritetty kunnan väkiluvun mukaisena osuutena takaisin perittävästä yhteismäärästä. Tästä huolimatta takaisinperintä oli kohdistunut palautuksiin ja takaisinperintä oli ollut suoraan
lakiin perustuva väistämätön seuraus. Palautusten ja takaisinperintöjen toisistaan poikkeavilla määrillä oli voinut olla vaikutusta korkeintaan siihen,
kuinka suuri osa arvonlisäverosta oli jäänyt kunnan vahingoksi. Sama koski
sitä, että vuosina 1994-1996 perittiin takaisin 77,5 prosenttia arvonlisäveron
palautuksista. Ylihinnasta maksettu arvonlisävero oli korvattava kunnille
kokonaan, koska se oli kokonaisuudessaan kunnille aiheutunutta vahinkoa
siitä riippumatta, mitkä palautusten ja takaisinperinnän määrät vuositasolla
olivat olleet. Espoolta oli joka tapauksessa peritty takaisin enemmän kuin se
50
oli saanut palautuksena.
Tuotto- ja viivästyskorko
Espoo on vaatinut ensisijaisesti viivästyskorkoa ylihinnan vastaanottamisesta lähtien. Toissijaisesti Espoo on vaatinut tuottokorkoa ylihinnan vastaanottamisesta lähtien ja viivästyskorkoa tuottokoron maksuvelvollisuuden
päättymisestä lukien.
Viivästyskorkoa tuli tuomita ylihinnan määrälle varojen vastaanottamisesta
lähtien korkolain 5 §:n 2 momentin perusteella. Espoo on viitannut viivästyskorosta valituksensa yhteydessä lausuttuun.
Viivästyskorko oli tuottokorkoon nähden ensisijainen korko. Viivästyskoron alkaessa ylihinnan vastaanottamisesta viivästyskorko täytti tehtävänsä.
Vain silloin viivästyskorko tosiasiassa pakotti velallisen oikea-aikaiseen
suoritukseen ja estää maksun viivästymisen. Viivästyskorkoa sovellettiin,
kun velallinen tiesi varmasti rahojen palautusvelvollisuudesta. Lisäksi tuomittaessa viivästyskorkoa varojen vastaanottamisesta lähtien edellytetään
korkeampaa moitittavuuden astetta kuin tuottokorkoa sovellettaessa. Korkolain 8 §:n mukaan viivästyskorkoa on maksettava vahingon aiheuttamisesta
lähtien. Kartelli on lähellä tahallista rikosta ja se täyttää luonteeltaan kaikki
ne edellytykset, joita korkolain 8 §:ssä on tarkoitettu.
Kartelliyhtiöt olivat syyllistyneet tahalliseen pakottavan oikeuden vastaiseen menettelyyn ja veloittaneet Espoolta ylihintaa. Kartelliyhtiöt olivat jo
kunkin ylihintaerän vastaanottamisesta lähtien olleet tietoisia siitä, että ne
pitivät oikeudettomasti hallussaan toiselle kuuluvia varoja. Kartelliyhtiöt
olivat siten alusta lähtien tienneet, että laittomat varat olisi pitänyt välittömästi palauttaa Espoolle. Kartelliyhtiöiden toiminta täytti siten viivästyskoron maksuvelvollisuuden edellytykset jo kunkin ylihintaerän vastaanottamisesta lähtien. Näistä syistä oli perustellumpaa, että ylihinnalle oli alkanut
kertyä viivästyskorkoa eikä tuottokorkoa ylihinnan vastaanottamisesta lähtien.
Tuottokorkoa oli maksettava vahingonkorvaukselle edellytysten täyttyessä.
Veloitettu ylihinta oli rahavelka, joka oli luonteeltaan palautusvelka. Espoossa oli saatu suorittamaan jotain sellaista, jota se ei ollut ollut velvollinen suorittamaan. Palautusvelan maksaminen oli johtunut rahamäärän
perusteettomasta hallussapidosta. Sisällöllisesti tilanne, jossa kartelliyhtiöt
velvoitettaisiin palauttamaan ylihinta perusteettomana oli sama kuin tilanne,
jossa kartelliyhtiöt määrättäisiin maksamaan ylihinta takaisin vahingonkorvauksena. Korvauksen oikeudellinen muoto ei saanut estää aineellisen oikeudenmukaisuuden toteutumista. Tuottokoron maksuedellytykset täyttyivät.
Ensisijaisesti kartelliyhtiöt oli määrättävä palauttamaan rahoista saamansa
todellinen tuotto. Muussa tapauksessa se saisi etua myös siitä, että se oli pitänyt hallussaan ja käyttänyt laittoman kartellin perusteella saamiaan varoja.
Kartelliyhtiöiden saamaa todellista tuottoa tuli arvioida niiden omien pääomatuottojen perusteella. Yrityksen oman pääoman toteutunut tuottopro-
51
sentti on laskentatoimen ja rahoitusteorian näkökulmasta perustelluin korkokanta.
Myös tuottokorolle tuli maksaa viivästyskorkoa.
Oikeudenkäyntikulut
Espoolla oli oikeus täyteen korvaukseen oikeudenkäyntikuluistaan. Oikeudenkäynnissä oli ennen kaikkea kyse siitä, oliko kartellista aiheutunut vahinkoa ja olivatko kartelliyhtiöt korvausvelvollisia aiheutuneesta vahingosta. Käräjäoikeus on todennut vahinkoa aiheutuneen ja yhtiöiden olevan vastuussa siitä. Yhtiöt olivat hävinneet asian ja Espoon tuli saada täysi korvaus
oikeudenkäyntikuluistaan ja yhtiöiden tuli pitää omat kulunsa vahinkonaan.
Mikäli katsottaisiin, että Espoon vaatimukset olisivat joiltain vähäisiltä osilta hylätty, Espoolla oli joka tapauksessa oikeudenkäymiskaaren 21 §:n 3
momentin mukaan oikeus saada täysi korvaus oikeudenkäyntikuluistaan ja
kartelliyhtiöiden tuli pitää omat kulunsa vahinkonaan.
Tuomitun korvauksen määrän ei tullut vaikuttaa kulujen korvaamiseen.
Korvausvaatimuksen määrä oli korostetusti oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 2 momentissa tarkoitettu harkinnanvarainen seikka. Käräjäoikeus
on tuominnut korvausta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n perusteella,
mikä korostaa tuomitun korvauksen harkinnanvaraisuutta. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan hyväksymättä jääneen korvausvaatimuksen määrän ei tullut tällaisessa tilanteessa estää täyden korvauksen saamista oikeudenkäyntikuluista.
Vaatimusten etusijajärjestyksen ei tullut vaikuttaa kulujen korvaamiseen.
Käräjäoikeus on antanut vaatimusten etusijajärjestykselle merkitystä korvattavien oikeudenkäyntikulujen osalta. Käräjäoikeuden ratkaisu on virheellinen. Täysi korvaus tuli tuomita myös siinä tapauksessa, kun jostain vaihtoehtoisesta vaatimuksesta tai perusteesta on aiheutunut lisäkustannuksia jutussa. Siten Espoon tuli saada täysi korvaus oikeudenkäyntikuluistaan myös
voittamansa tuottokorkovaatimuksen osalta.
Espoo ei ollut oikeudenkäynnin aikana muuttanut toistuvasti vaatimuksiaan
eikä se ole esittänyt oikeudenkäynnin aikana perusteettomia vaatimuksia tai
väitteitä taikka turhia perusteita, joiden selvittämiseen olisi kulunut tarpeetonta aikaa. Espoo ei ollut muuttanut vaatimuksiaan eikä esittänyt yhtäkään
perusteetonta vaatimusta. Erilaisten oikeudellisten perusteiden esittäminen
oli sallittua.
Espoon oikeudenkäyntikulut olivat aiheutuneet tarpeellisista toimenpiteistä
ja ne olivat kohtuulliset. Espoolla oli ollut edustusta istunnoissa vain, kun se
oli ollut tarpeen. Kaikki toimenpiteet olivat olleet tarpeellisia. Espoo oli vedonnut kaikkeen todisteluun, jota muut kantajat olivat esittäneet. Espoolla
oli ollut perusteltu syy olla läsnä istunnoissa, joissa oli käsitelty todisteita ja
todistajia, jotka joku muu kantaja oli ensisijaisesti nimennyt. Nämä olivat
olleet myös Espoon todisteita ja todistajia. Espoolla ei ollut ollut istuinnoissa liian monta asiamiestä.
52
Kuntien oikeudenkäyntikulujen määrään oli vaikuttanut se, kuinka monta
päämiestä kullakin asiamiehellä oli ollut. Tietyn asiamiehen kannekohtaisia
kuluja ei voitu verrata toisen asiamiehen kannekohtaisiin kuluihin.
Urakkasopimusten määrän tai korvausvaatimusten määrän ei tullut vaikuttaa kulujen korvaamiseen. Espoon vaatimus ei perustunut välittömästi asfaltointia koskeviin urakkasopimuksiin, vaan kiellettyyn kartelliin. Espoon
kanteen ajamisesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut olivat aiheutuneet pääasiassa selvitystyöstä ja kirjelmöinnistä siitä, miten kartellivahinkoa korvataan. Espoo ei ollut esittänyt kuntakohtaista taloudellista analyysia sopimushintojensa kehittymisestä. Sopimusten määrä ei siten ollut juuri lainkaan
vaikuttanut toimenpiteiden määrään. Espoo olisi joutunut tekemään lähes
saman työn kanteensa ajamiseksi riippumatta siitä, kuinka monesta urakkasopimuksesta se vaati korvausta. Korvausvaatimusten suuruus ei ollut vaikuttanut Espoon tekemään työmäärään. Espoo olisi joutunut tekemään täysin saman työn kanteensa ajamiseksi riippumatta siitä, kuinka paljon korvausta olisi vaadittu.
Edellä todetulla tavalla myös oikeudenkäyntikuluihin sisältyvä arvonlisävero oli kunnille korvauskelpoista vahinkoa.
Lemminkäinen Oyj on vaatinut, että Espoon kaupungin valitus hylätään.
Lemminkäinen viittasi omassa valituksessaan ja käräjäoikeudessa esittämäänsä.
Vastuuperusteet
Vahingonkorvauslaki ei tullut sovellettavaksi silloin, kun kysymys oli sopimussuhteessa aiheutetusta vahingosta. Vain sopimuksen osapuolet olivat
vastuussa sopimukseen perustuvasta vahingosta. Siten Lemminkäisen vastuu ei tullut arvioitavaksi vahingonkorvauslain perusteella. Muita kuin kunnan sopimuskumppaneita ei voitu määrätä vastuuseen sopimukseen perustuvasta vahingosta.
Kaupunki ei ollut kilpailunrajoituslaissa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja, joten kilpailunrajoituslain 18 a §:n korvaussäännöstä ei voitu soveltaa asiassa.
Kunnat eivät olleet elinkeinonharjoittajia ostaessaan päällystysurakoita lakisääteistä tien- ja kadunpitovelvoitettaan täyttääkseen. Ne eivät tavoitelleet
asfaltointitoiminnassa sellaista taloudellista tulosta, joka liittyi elinkeinonharjoittamiseen.
Perusteettoman edun palautus ei tullut kyseeseen tilanteessa, jossa vaatimukset perustuivat sopimukseen.
Kaupunki ei ollut osoittanut, että kysymyksessä olevat urakkasopimukset
olisivat oikeustoimilain 36 §:ssä tarkoitetuin tavoin kohtuuttomia, eikä sopimusten sovittelulle siten ollut perusteita.
Vaatimukset, jotka perustuivat väitteeseen hintaehtojen pätemättömyydestä
oikeustoimilain 3 luvun pätemättömyysperusteiden tai motiivierehdyksen
53
perusteella tuli hylätä. Suoritusten palauttaminen ei pääsuorituksen luonne
huomioon ottaen ollut mahdollista. Myöskään pätemättömyys kilpailunrajoituslain 18 §:n tai Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksen 81 artiklan
nojalla ei soveltunut, koska ne eivät koskeneet kartelliin kuuluneen yrityksen ja sen asiakkaiden välisiä sopimuksia. Yhtiön korvausvastuu ei tullut arvioitavaksi viimeksi mainittujen säännösten perusteella.
Saatavan vanhentuminen sekä yhteisvastuun hajautuminen ja supistuminen
Tehdyn katkaisuilmoituksen jälkeen oli alkanut kulua uusi kolmen vuoden
vanhentumisaika riippumatta siitä, katsoiko kaupunki itse olleensa tietoinen
vahingosta ensimmäistä ilmoitusta tehdessään vai ei tai katsoiko tuomioistuin, että vanhentumisaika ei olisi alkanut kulua vielä sillä hetkellä, kun ensimmäinen katkaisu oli tehty.
Kannevaatimukset perustuivat asfalttiyhtiöiden väitettyyn yhteisvastuuseen.
Yhteisvastuun ylläpitäminen olisi edellyttänyt väitetyn saatavan vanhentumisen katkaisemista kaikkia kartelliin osallistuneita kohtaan määräajassa.
Kaupunki oli laiminlyönyt tämän velvollisuutensa ja Lemminkäisen korvausvastuu oli siten joka tapauksessa supistunut vanhentunutta osaa vastaavilta osin ja muuttunut pääluvun mukaiseksi.
Väitetty vahinko ja hovioikeudessa esitetty uusi väite
Kaupungille ei ollut aiheutunut väitettyä vahinkoa vuoden 1997 urakan
osalta. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan asfalttimarkkinoilla vallitsi hintasota vuosina 1996-97. Käräjäoikeus on todennut, että
hintasota oli vaikuttanut Espoon alueella ja katsonut, että väitettyä ylihintaa
ei hintasotavuosina 1996-97 ollut. Johtopäätöstä tuki myös VATT:n selvitys. Kyseisenä aikana kartellin ulkopuolinen hintasodan Suomessa käynnistänyt Interbetoni oli osallistunut Espoon vuoden 1996 tarjouskilpailuun.
Käräjäoikeuden ratkaisu oli näiltä osin oikea. Kaupunki ei ole esittänyt perusteita käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseksi. Espoon kuntakohtainen
selvitys ei osoittanut, että Espoo olisi maksanut ylihintaa. Joka tapauksessa
Espoon omankin selvityksen mukaan vuoden 1997 hinta oli ollut lähellä
vuoden 1996 hintaa.
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan kilpailunrajoitus koski
ajanjaksoa 2.5.1994-11.2.2002. Se ei todennut kilpailunrajoitusta tämän
ajanjakson ulkopuolella eikä näyttöä rajoituksesta ole esitetty. Perustetta
tuomita korvausta Espoon vuoden 1994 sopimuksen perusteella ei ollut.
Espoon vaatimus, joka perustui Espoon Asfaltin vuoden 1997 ja 1998 urakoihin oli perusteeton. Korkein hallinto-oikeus ei ollut todennut, että Espoon Asfaltti olisi osallistunut kartelliin. Espoon Asfaltti ei ollut syyllistynyt sopimusrikkomukseen, joka olisi synnyttänyt korvausvastuun Espoon
kaupunkia kohtaan, eikä myöskään muiden yhtiöiden sopimuksen ulkoinen
vastuu voinut toteutua kaupungin ja Espoon Asfaltin välisten sopimusten
perusteella. Espoon Asfaltin osallisuutta kartelliin ei voitu tutkia uudelleen
korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistua asian. Espoon Asfaltin osallistumisesta kartelliin ei myöskään ollut esitetty näyttöä.
54
Kaupunki oli vasta valituksessaan hovioikeudelle vedonnut myös siihen,
että vaikka Espoon Asfaltti ei olisi kuulunut kartelliin, vastaajat olivat silti
velvollisia korvaamaan Espoon Asfaltin aiheuttaman vahingon niin sanotun
sateenvarjohinnoittelun perusteella. Vasta hovioikeudessa esitetty vaatimus
tuli ensisijaisesti jättää tutkimatta. Joka tapauksessa unionin oikeus ei edellyttänyt sateenvarjohinnoitteluun perustuvien vahingonkorvausvaatimusten
hyväksymistä. Valittajalla oli näyttötaakka väitetystä vahingosta ja sen
määrästä. Espoo ei ollut esittänyt näyttöä väitetystä vahingosta. Väitetty vahinko ei myöskään ollut adekvaatissa syy-yhteydessä Lemminkäisen menettelyyn.
Kaupungin vaatimukset olivat perusteettomia myös ottaen huomioon Lemminkäisen esittämät taloustieteelliset asiantuntijaselvitykset. Henkilötodistelukaan ei osoittanut kaupungin maksaneen ylihintaa. Yksittäisten asfalttiurakoiden absoluuttisten hintojen vertailu ei edes voinut osoittaa kartellin
vaikutusta, jos muiden hintoihin vaikuttaneiden tekijöiden vaikutusta ei
otettu huomioon asianmukaisesti. Eri kantajien omissa hintaselvityksissä ei
ollut otettu huomioon oikealla tavalla keskeisiä tuotantokustannusten kehitystä kuvaavia muutoksia. Tieliikelaitos oli laajentanut toimintaansa olennaisella tavalla kuntaurakoissa erityisesti vuodesta 2003 alkaen, mikä oli
vaikuttanut urakoiden hintatasoon. Tätä seikkaa ei ollut otettu huomioon
kantajien omissa hintaselvityksissä. Kantajat olivat verranneet hintatasoa
tietyissä kunnissa kartellin aikana hintatasoon ennen kartellia. Selvityksissä
ei ollut otettu huomioon sitä, että ennen kartellin alkua vuonna 1993 päällystysmarkkinoilla oli vallinnut poikkeuksellisen alhainen hintataso. Vastaajayhtiöiden tilinpäätöstietojen perusteella ei ollut mahdollista tehdä johtopäätöksiä siitä, mitkä tekijät olivat vaikuttaneet yhtiöiden tulosten kehitykseen eivätkä mainitut tiedot osoittaneet mitään vahinkoa toteen. Vastaajayhtiöiden taloudelliset tunnusluvat eivät edes tukeneet väitettä ylihinnoittelusta.
Espoo ei käräjäoikeudessa ollut esittänyt todistelua sen päällystysurakoiden
hintakehityksestä. Siltä osin kuin Espoo valituksessaan esittää uusia seikkoja tai todisteita, se ei oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n mukaan voi
niihin vedota. Siltä osin kuin sanotut hintaselvitykset perustuivat Lemminkäisen käräjäoikeudessa esittämään todisteluun, käräjäoikeus on jo ottanut
todistelun huomioon.
Markkinaoikeus ei ollut todennut Uudenmaan alueella kilpailunrajoitusta.
Korkein hallinto-oikeus totesi, että kartellin voitiin olettaa olleen maanlaajuinen, vaikka maantieteellisesti kattavaa näyttöä ei ollut esitetty. Lisäksi
kaikilla merkittävillä asfalttiyhtiöillä oli ollut omat asfalttiasemat pääkaupunkiseudulla koko kartellin ajan. Espoossa omat asemat oli ollut muun
muassa Interasfaltilla, Tielaitoksella, Viarexilla ja Espoon Asfaltilla.
Myöskään Espoon oma hintaselvitys ei osoittanut väitettyä vahinkoa. Espoon tekemä hintavertailu ei osoittanut mitään väitetystä ylihinnasta. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan Espoon päällystyssopimusten urakkahinnat olivat pysyneet vuonna 1995 samalla tasolla kuin ennen
kartellia vuonna 1994 ja sen jälkeen hinnat olivat olleet huomattavasti al-
55
haisempia vuosina 1996-97. Vuosien 1998-99 hinnat olivat samalla tasolla
kuin vuonna 1994. Espoon selvitykset eivät tukeneet päätelmää ylihinnasta
miltään osin vuosina 1994-99. Valittaja ei myöskään ollut huomioinut bitumin ja polttoöljyn hinnan muutoksia. Vuosi 1996 ei soveltunut vertailuvuodeksi. Tuon vuoden hinta ei ollut normaalilla kilpaillun hinnan tasolla.
Espoon selvitys perustuu siihen, miten tiettyjen asfalttilajien hinnat Espoossa ovat valittajan käsityksen mukaan kehittyneet verrattuna päällystyskustannusindeksiin. Espoo väittää, että kun Espoon päällystyskustannusten kehitys on kartellin aikana poikennut yleisen päällystyskustannusindeksin kehityksestä, tämä osoittaisi Espoon maksaneen ylihintaa kartellin johdosta.
Väite ei pidä paikkaansa. Vertailu ei osoita mitään väitetystä ylihinnasta.
Tämä ilmenee jo siitä, että Espoon hintakehitys on poikennut päällystyskustannusindeksin kehityksestä ennen kartellia, kartellin aikana ja kartellin jälkeen. Valittaja jättää tässä yhteydessä mainitsematta, että Espoon selvitysten mukaan kaupungin päällystyssopimuksiin olisi sisältynyt ylihintaa kaikkina vuosina ennen kartellia (1994) ja sen jälkeen (2002–2009).
Korjaussopimusten osalta kaupunki oli valinnut vertailuvuodeksi vuoden
1993. Tuolloin markkinoilla oli vallinnut poikkeuksellisen alhainen hintataso. Espoon laskelmissa, joissa on käytetty VATT:n aineistoa käytettyihin
asfalttilajeihin ja niiden hintoihin liittyi epäselvyyksiä. VATT:n aineisto sisälsi puutteita ja virheitä.
Tuottokorko
Yhtiö on viitannut valituksessaan esittämiinsä perusteisiin. Vahingonkorvaukselle ei voitu määrätä maksettavaksi tuottokorkoa, eikä ainakaan sitä
tullut määrätä arvonlisäveron osuudelle. Korkovaatimukset olivat lisäksi
vanhentuneet.
Mikäli kaupungilla katsottaisiin olevan oikeus tuottokorkoon, korkokannaksi tuli määrätä korkolain 3 §:n 2 momentin mukaiseksi. Vaatimukset oman
pääoman perusteella määräytyvästä korkokannasta eivät perustuneet lakiin
tai oikeuskäytäntöön. Tuottokoron tarkoitus on kompensoida velkojalle se
tuotto, jonka velkoja olisi vaatimalleen summalle saanut, jos kyseinen summa oli ollut velkojan hallussa. Velallisen eli tässä tapauksessa yhtiön oman
pääoman tuottoprosentilla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, minkälaista
tuottoa kaupunki olisi mahdollisesti saanut. Kaupungin Lemminkäisen liiketoiminnan oman pääoman tuotosta esittämät luvut olivat lisäksi virheellisiä.
Espoo on lisäksi vaatinut Lemminkäiseltä tuottokorkoa myös niiltä osin
kuin kaupungin vaatimukset perustuvat sen ja muun kuin Lemminkäisen
välisiin sopimuksiin. Lemminkäinen ei ollut saanut kyseisten sopimusten
nojalla mitään vastiketta, eikä siten pitänyt väitettyä ylihintaa missään vaiheessa hallussaan. Espoo on vaatinut Lemminkäiseltä tuottokorkoa Rudus
Asfaltin väitettyjen oman pääoman tuottoprosenttien mukaisena. Rudus Asfaltin oman pääoman tuotolla ei ole yhteyttä Lemminkäisen oman pääoman
tuottoon eikä siihen, minkälaista tuottoa Espoo olisi mahdollisesti saanut
kyseisinä vuosina.
56
Viivästyskorko
Espoon vasta valituksessaan ensimmäistä kertaa esittämä vaatimus viivästyskoron maksamisesta korkolain 5 §:n perusteella väitetyn ylihinnan maksamisesta lukien oli oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n nojalla jätettävä
tutkimatta. Joka tapauksessa vaatimus oli perusteettomana hylättävä. Korkolain 5 § ei soveltunut käsiteltävään asiaan.
Oikeus viivästyskorkoon oli alkanut aikaisintaan haasteen tiedoksiannosta.
Kanteen vireilletulon jälkeen muutettujen vaatimusten osalta oikeus viivästyskorkoon alkoi vasta muutosajankohdasta lukien.
Kaupungin lähettämät vanhentumisen katkaisuilmoitukset eivät olleet täyttäneet korkolain 7 §:n vaatimuksia liittyen vaatimusten yksilöintiin ja selvitykseen vahingosta ja sen määrästä. Lisäksi kaupungin väite siitä, että ilmoitukset olivat täyttäneet viimeksi mainitut vaatimukset, oli ristiriidassa
sen kanssa, että kaupunki on väittänyt, että se ei ollut tiennyt väitetystä vahingosta ennen korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä 29.9.2009. Mikäli
viimeksi mainittu pitäisi paikkansa, kaupunki ei olisi edes voinut ennen
mainittua päätöstä esittää korkolain edellyttämää maksuvaatimusta ja selvitystä, joiden johdosta viivästyskorko olisi alkanut kertyä.
Kaupunki oli katkaisuilmoituksissaan vain muistuttanut yhtiötä saatavastaan eikä tällainen muistutus täyttänyt korkolain edellytyksiä yksilöidystä
maksuvaatimuksesta. Katkaisuilmoituksissa ei ollut esitetty mitään maksuvaatimusta. Niissä oli todettu, että ne on tehty vanhentumisen katkaisemiseksi ja mahdollisten vaatimusten perusteet ilmoitetaan myöhemmin.
Vahingonkorvauksen perusteena ei ollut mikään rikos, joten korkolain 8 §:n
mukainen viivästyskoron alkamisajankohta ei tullut sovellettavaksi.
Oikeudenkäyntikulut
Kaupungin vaatimukset on huomattavilta osin hylätty. Yhtiö on viitannut
tarkemmin valituksessaan esitettyyn.
VLT Trading Oy:n konkurssipesä on vaatinut, että kaupungin esittämät
uudet vaatimukset ja niiden perusteiksi esitetyt seikat jätetään tutkimatta ja
valitus muutoin hylätään.
Vastuuperusteet
Konkurssipesä on tältä osin vedonnut valituksessaan mainittuun.
Vahinko ja sen määrä
Konkurssipesä on tältä osin vedonnut valituksessaan mainittuun.
Perusteita todistustaakan kääntämiselle ei ollut. Valtatie Oy ei joka tapauksessa ollut ollut Espoon urakoiden osapuoli eikä Valtatiellä ollut keinoja to-
57
distaa urakan toteutuneita kokonaismääriä.
Kartelliajanjakson ulkopuoliseen hintatasoon liittyi epävarmuustekijöitä.
Tielaitoksen toiminta kuntaurakoissa oli muuttunut olennaisesti kartellin
päättymisen jälkeen, mikä oli vaikuttanut urakoiden hintatasoon eikä sitä
voitu pitää luotettavana vertailuhintatasona.
Asiassa esitetty näyttö kokonaisuutena ei tukenut väitettä vahingosta. Kilpailunrajoituksilla saattoi olla muitakin tavoitteita, kuin ylihinnan periminen, kuten markkinoiden jakaminen töiden ennustettavuuden vuoksi.
Tuottokorko tai sitä vastaava vahingonkorvaus
Kaupungin näkemykset tuottokoron määrästä eivät perustuneet lakiin tai oikeuskäytäntöön.
Viivästyskorko
Yhtiölle tiedoksi annetut vanhentumisen katkaisuilmoitukset eivät olleet olleet vaatimuksia, joiden perusteella viivästyskoron maksuvelvollisuus alkaisi.
Skanska Asfaltti Oy on vaatinut, että
– kaupungin valitus jätetään tutkimatta siltä osin kuin kaupunki vaati käräjäoikeudessa vaatimastaan poiketen uutena vaatimuksena viivästyskorkoa
ensisijaisesti varojen vastaanottamisesta lukien ja toissijaisesti siitä lukien,
kun 30 päivää oli kulunut kaupungin esittämästä vanhentumisen katkaisuilmoituksesta
– kaupungin vasta hovioikeudessa vetoamat uudet seikat Espoon Asfaltti
Oy:n niin sanotun sateenvarjohinnoittelun perusteella väitetysti veloittaman
ylihinnan korvaamisesta, urakoiden yksikköhintojen muutoksista ja niiden
merkityksestä sekä vastaajille varojen vastaanottamisesta syntyneestä tilintekovelvollisuudesta jätetään tutkimatta ja
– kaupungin valitus muutoin hylätään.
Vastuuperusteet
Yksikään kaupungin esittämistä korvausperusteista ei tullut sovellettavaksi
tässä asiassa. Skanska Asfaltti ei ole ollut kaupungin sopimuskumppani yhdessäkään korkeimman hallinto-oikeuden toteaman kartellin aikaan ajoittautuvassa urakkasopimuksessa, jolloin se ei ole voinut rikkoa kaupungin ja
kolmannen välisistä sopimuksista johtuvia velvoitteita tai olla korvausvastuussa niistä väitetysti aiheutuneista vahingoista.
Kaupunki ei ollut kilpailunrajoituslaissa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja
eikä sillä siten ollut oikeutta hakea sanotun lain 18 a §:ssä tarkoitettua korvausta. Kyse oli kaikilta osin sopimukseen perustuvasta vastuuasetelmasta,
eivätkä sopimuksen ulkoista vastuuta koskevat säännökset soveltuneet.
Skanska Asfaltin väitettyä lainvastaista toimintaa tai syy-yhteyttä kaupungin ja kolmannen välisten urakkasopimusten perusteella aiheutuneeksi väitettyyn vahinkoon ei ole osoitettu. Skanska Asfaltti viittaa tältä osin valituk-
58
sensa perusteisiin.
Skanska Asfaltti ei ole voinut periä ylihintaa, eikä saada kaupungin kustannuksella perusteetonta etua, joka voisi olla palautettavissa. Kilpailunrajoituslain 18 § ei tullut sovellettavaksi kartelliin kuuluvan yrityksen ja sen
asiakkaan välisen sopimukseen tai sen hintaehtoon. Myöskään oikeustoimilain pätemättömyysperusteet eivät soveltuneet tässä asiassa. Urakkasopimuksia ei ollut mahdollista pitää pätemättöminä vain väitettyä kartelliylihintaa koskevilta osin. Skanska Asfaltti ei olisi voinut periä väitettyä ylihintaa kaupungilta sen ja kolmannen välisen urakkasopimuksen perusteella
eikä se voisi sellaista väitettyä vahinkoa palauttaa.
Oikeustoimilain 36 §:n sovittelusäännös ei tullut sovellettavaksi tässä asiassa. Kaupungin ja kolmannen urakkasopimusten hintaehdot eivät ole voineet
muodostua kohtuuttomaksi Skanska Asfaltin toiminnan johdosta, eikä
Skanska Asfaltilla ole mahdollisuutta palauttaa kolmannen väitetysti perimää ylihintaa.
Vahingon aiheutuminen
Skanska Asfaltti viittaa vahingon aiheutumisen osalta valituksessaan esittämäänsä. Kaikki Espoon vaatimukset tuli hylätä. Skanska Asfatti ei ollut tehnyt yhtäkään urakkaa Espoossa, eikä se ollut osallistunut kartelliin EteläSuomen alueella. Skanska Asfaltti ei ole aiheuttanut Espoolle vahinkoa
kanteen kohteena olevissa Lemminkäisen ja Espoon Asfaltin urakkasopimuksissa.
Lemminkäisen vuosien 1994 ja 1997 päällystyssopimukset ja vuoden 1999
korjaussopimus
Vuonna 1994 Skanska Asfaltti (Asfaltti-Tekra Oy) oli ollut pelkästään Kuopion aleen kuntaurakoissa toiminut pieni yritys. Skanska Asfaltti ei ollut
vaikuttanut Espoon urakkahintoihin ennen 2.5.1994 tai muulloinkaan. Kaupungin valituksessaan esittämä uusi hintaselvitys oli virheellinen, epätieteellinen ja asiantuntijoiden näkemysten vastainen sekä prekludoitunut vasta hovioikeudessa esitettynä. Selvitys ei huomioinut muutoksia eri asfalttilajien volyymeissä tai urakoiden kohteissa. Myös Espoon vuoden 1997 päällystyssopimusta ja vuoden 1999 korjaussopimusta koskevat vaatimukset
olivat perusteettomia. Vuotta 1997 koskeva vaatimus oli rikastumiskiellon
vastainen.
Espoon Asfaltin vuosien 1997 ja 1998 korjaussopimukset
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä ei ole katsottu Espoon Asfaltin
osallistuneen kartelliin, eikä osallisuudesta ole myöskään esitetty mitään
muuta näyttöä. Espoon vasta hovioikeudessa esittämä uusi väite siitä, että
vastaajat mukaan lukien Skanska Asfaltti, joka tapauksessa olisi vastuussa
Espoon Asfaltin niin sanotun sateenvarjohinnoittelun perusteella velvoittaman ylihinnan korvaamisesta, vaikka Espoon Asfaltin ei katsottaisi kuuluneen kartellin, tuli oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n perusteella jättää
tutkimatta, koska Espoo olisi voinut vedota kyseiseen seikkaan jo käräjäoi-
59
keudessa. Espoo ei ollut näyttänyt vahinkoa eikä vahingon ja Skanska Asfaltin toiminnan syy-yhteyttä, tai sitä, että väitetty vahinko olisi ennakoitu
seuraus Skanska Asfaltin toiminnasta. Ottaen huomioon, että pääkaupunkiseudulla oli toiminut lukuisia kartellin ulkopuolisia toimijoita ja että Asfatti-Tekra oli vuosina 1997-98 ollut pieni paikallinen toimija Kuopion alueella eikä sillä ollut ollut mitään vaikutusvaltaa kartellissa, ei Espoon ja kartellin ulkopuolisen Espoon Asfaltti Oy:n urakkasopimuksista väitetysti aiheutunut vahinko ollut syy-yhteydessä Skanska Asfaltin väitettyyn tuottamukselliseen toimintaan. Skanska Asfaltti viittaa myös valituksensa perusteisiin
sekä Lemminkäisen omassa vastauksessaan esittämiin perusteisiin.
Vahingon määrä
Vahingon määrän osalta Skanska Asfaltti viittaa valituksessaan esittämiinsä
perusteisiin. Näytön perusteella kaupungille ei ollut aiheutunut lainkaan vahinkoa.
Espoo ei käräjäoikeudessa lainkaan vedonnut siihen, miten urakkahinnat
olivat muuttuneet kaupungissa 1990- ja 2000-luvulla. Espoo oli vedonnut
VATT:n yleistutkimukseen. VATT katsoi, etteivät yksittäisiä kuntia koskevat hintaselvitykset osoittaneet mitään näiden kuntien väittämistä vahingoista. Pelkästään hintojen uutosta eri vuosina vertailemalla oli mahdotonta
selvittää, mikä muutosten taustalla oli. Muuttujia oli paljon.
Tuottokorko
Tuottokoron maksuedellytykset eivät täyttyneet. Skanska Asfaltti ei ollut
ollut Espoon sopimuskumppani eikä kaupunki ollut näyttänyt, että Skanska
olisi pitänyt Espoon vaatimaa väitettyä ylihintaa hallussaan. Tuottokorkoa
ei myöskään makseta vahingonkorvaukselle. Skanska Asfaltti ei ollut velvollinen maksamaan tuottokorkoa väitetyn ylihinnan arvonlisäveron osuudelle. Espoolle ei ollut tosiasiassa aiheutunut vahinkoa sen maksaman arvonlisäveron osalta, koska se oli joko saanut arvonlisäveron palautuksena
valtiolta tai vähentänyt sen verotuksessaan täysimääräisesti. Joka tapauksessa Espoon tuottokorkovaatimukset olivat vanhentuneet. Espoon Skanskalle
11.5.2004 toimittamassaan vanhentumisen katkaisuilmoituksessa se ei ollut
maininnut tuottokorkoa. Tuottokorkovaatimuksen vanhentuminen oli katkaistu ensimmäisen kerran vasta haastehakemuksen vireille tulolla
11.12.2009. Espoon oikeus vaatia tuottokorkoa oli vanhentunut viimeistään
11.5.2007.
Lain esitöiden ja oikeuskäytännön mukaan tuottokoron määräksi oli vahvistettava korkolain 3 §:n 2 momentin tarkoittama korkokanta. Kaupungin
vaatimus ei tältä osin perustunut lakiin tai oikeuskäytäntöön.
Viivästyskorko
Espoon vaatimus viivästyskoron määräämisestä maksettavaksi väitetyn ylihinnan maksamisesta lukien on uusi vasta hovioikeudessa esitetty vaatimus,
joka tulee oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n perusteella jättää tutkimatta. Väite siitä, että vastaajille olisi syntynyt tilintekovelvollisuus siksi, että
60
vastaajat olivat pitäneet oikeudettomasti hallussaan kantajan väitetyn ylihinnan muodossa maksamia varoja, oli vasta hovioikeudessa esitetty uusi seikka, joka oli jätettävä oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n perusteella tutkimatta. Skanska Asfaltti ei ollut pitänyt hallussaan Espoon varoja. Korkolain 5 § soveltui vain tilanteisiin,joissa velan eräpäivä oli velallista sitovasti
ennalta määrätty. Korkolain 8 § ei puoltanut viivästyskoron määräämistä
maksettavaksi väitetyn ylihinnan maksamisesta. Kaupungin tekemät vanhentumisen katkaisuilmoitukset eivät myöskään olleet sisältäneet maksuvaatimuksia vaan kysymys oli ollut pelkistä ilmoituksista vanhentumisen
katkaisemiseksi. Siten koronmaksuvelvollisuus ei ole voinut alkaa katkaisuilmoituksista. Viivästyskoron maksuvelvollisuus saattoi alkaa siitä päivästä,
kun velan maksua koskeva haaste oli annettu velallisen tiedoksi tai niiltä
osin kuin vaatimus oli esitetty oikeudenkäynnin aikana, sen esittämisestä.
Espoo oli 1.7.2011 esittänyt uusia tuottokorkovaatimuksia.
Oikeudenkäyntikulut
Yhtiötä ei olisi asian lopputulos huomioon ottaen tullut velvoittaa suorittamaan kaupungille korvausta oikeudenkäyntikuluista. Espoon vaatimukset
oli käräjäoikeudessa hyväksytty vain osittain. Vaatimuksia oli hylätty sekä
perusteen että määrän osalta. Hylätyissä vaatimuksissa ei ollut ollut kyse ainoastaan harkinnanvaraisista seikoista, joilla ei olisi ollut vaikutusta oikeudenkäyntikulujen määrään. Kaupunki oli esittänyt perusteettomia vaatimuksia. Se oli myös hävinnyt tuottokorkovaatimuksensa muiden kuin Lemminkäisen osalta. Kaupungille korvattavaksi tuomitut oikeudenkäyntikulut olivat joka tapauksessa kohtuuttomia. Skanska Asfaltti viittaa myös valituksessaan esittämiinsä perusteisiin.
NCC Roads Oy on vaatinut, että kaupungin valitus hylätään ja että se velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.
Vastuuperusteet
NCC Roads vetoaa valituksessaan esittämäänsä. Kaupungin vetoamat korvausperusteet eivät voineet soveltua rinnakkain.
Kaupunki ei ollut ollut elinkeinonharjoittaja ostaessaan päällystysurakoita
yksityisiltä toimijoilta lakisääteisten tienpitovelvoitteidensa täyttämiseksi.
Elinkeinonharjoittamisena pidettiin taloudelliseen tulokseen tähtäävää toimintaa, johon liittyi yrittäjäriski. Julkisyhteisön lakisääteinen toiminta ei ollut elinkeinonharjoittamista. Kaupungilla ei siten ole oikeutta korvaukseen
kilpailunrajoituslain 18 a §:n nojalla.
NCC Roads ei ollut ollut kaupungin sopimuskumppani, joten yhtiöön kohdistettuja vaatimuksia ei voitu arvioida sopimusperusteista vastuuta koskevien sääntöjen perusteella. Yhtiö katsoi lisäksi, ettei kaupungin sopimuskumppani ollut rikkonut kanteen perusteena olevia sopimuksia. Myöskään
vahingonkorvauslaki tai perusteettoman edun palautus ei tullut sovellettavaksi, koska kyse oli sopimussuhteessa aiheutetusta vahingosta. Kaupungin
vaatimukset perustuivat sopimuksiin, joten perusteita vahingonkorvausla-
61
kiin perustuville vaatimuksille ei ollut. Kartelliin kuulumaton, vasta vuonna
2003 perustettu NCC Roads ei ollut saanut kaupungilta mitään sellaista perusteetonta etua, jonka se olisi velvollinen palauttamaan. Kanteen kohteena olevat sopimukset eivät olleet kilpailunrajoituslain vastaisia eikä kilpailunrajoituslain 18 §:n mukainen pätemättömyys tullut kyseeseen. Myöskään oikeustoimilain mukaiset pätemättömyysperusteet tai viitattu yleisten oppien
mukainen pätemättömyys ja siitä seuraava palautusvastuu eivät voineet tulla sovellettaviksi. Sovittelulle ei ollut perustetta. Espoo ei ollut ollut alisteisessa asemassa sopimuskumppaniinsa nähden, eivätkä sopimukset olleet laissa
tarkoitetulla tavalla kohtuuttomia.
Vahinko ja sen määrä
NCC Roads vetoaa valituksessaan esittämäänsä. Esitetyn näytön perusteella
Espoolle ei ollut aiheutunut väitettyä vahinkoa. Missään tapauksessa vahingon määrä ei voinut olla väitetyllä tavalla suurempi kuin käräjäoikeus on
katsonut. Espoo ei ollut nimennyt todistetta DT17 käräjäoikeudessa. Käräjäoikeus oli kuitenkin vastaajien todisteena ottanut sanotun todisteen asianmukaisesti huomioon osana näytön arviointia.
Väitetyn vahingon olemassa olon ja sen määrän arvioinnin tuli lähtökohtaisesti perustua taloustieteellisiin selvityksiin. Hintakehityksestä tiettyinä
ajankohtina tietyssä kunnassa ei voida tehdä mitään päätelmää siitä, onko
hinnan nousu tai lasku ollut kartellin vai jonkun muun seikan aiheuttamaa.
Asfalttiurakoiden hintatason kehittymiseen olivat vaikuttaneet useat eri
markkinatekijät, kuten öljyn ja bitumin hintamuutokset. Kaupungin valituksessa esitetyssä selvityksessä bitumin hinnan muutoksia ei ole huomioitu.
Lisäksi Tieliikelaitos oli laajentanut toimintaansa olennaisesti kuntaurakoissa vuoden 2002 jälkeen, mikä oli vaikuttanut urakoiden yleiseen hintatasoon. Kaupungin valituksessa esitetyssä selvityksessä on laiminlyöty ottaa
asianmukaisesti huomioon kaikki sellaiset osatekijät, jotka vaikuttavat asfalttiurakoiden hinnankehitykseen. Espoon hintaselvitys ei osoittanut, että
Espoolle oli aiheutunut sen väittämällä tavalla kartellista johtuva 30 prosentin suuruinen vahinko.
Joka tapauksessa kaupungin hintaselvitys oli laadittu virheellisesti ja tarkoitushakuisesti. VATT:n analyysissä oli väitetyn vahingon määräksi arvioitu
17 prosenttia. Lisäksi Espoon laatima selvitys oli virheellinen siksi, että siinä oli käytetty päällystyssopimusten osalta vertailuvuotena vuotta 1996,
joka on ollut hintasotavuosi, jona hintataso on ollut selvästi alhaisempi kuin
se olisi ollut normaalisti toimivilla markkinoilla. Vuoden 1996 hintatasoa ei
voida käyttää vertailutasona tulosten vääristymättä. Korjaussopimusten
osalta vertailuvuotena oli käytetty vuotta 1993. Myöskään sanottua vuotta
ei voida perustellusti käyttää vertailuvuotena, sillä vuonna 1993 päällystysmarkkinoilla on vallinnut poikkeuksellisen alhainen hintataso muun muassa
markkinoiden ylikapasiteetista johtuen. Selvityksen tuloksille ei näin ollen
voida antaa mitään painoarvoa väitetyn ylihinnan määrän osoittajana.
Espoon hintaselvitys perustui yksinomaan tiettyjen asfalttilajien hintojen
kehitykseen ja näin lasketun hintaindeksin sekä yleisen kustannusindeksin
vertailuun. Näin toteutetun vertailun tulokset eivät kerro mitään väitetystä
62
ylihinnasta. Asfalttiurakan kokonaishinta on koostunut useasta osatekijästä,
eikä urakkahintaan väitetysti sisältyneen kartellilisän suuruutta voida laskea
poimimalla urakkahinnasta tiettyjen yksittäisten asfalttilajien hintojen osuus
ja vertailemalla näitä tietyn vertailuvuoden vastaaviin hintoihin. Selvityksessä ei ole huomioitu sitä, että yksittäisessä urakassa käytettyjen asfalttilajien määrät eivät ole olleet identtiset, vaan eri asfalttilajeja on käytetty eri
määrät. Myöskään se, että Espoon hintaindeksiä verrataan kustannusindeksiin, ei osoita, että urakkasopimuksiin olisi sisältynyt indeksien eron verran
kartellista johtuvaa ylihintaa.
VATT:n analyysiä ei voitu pitää luotettavana ja uskottavana näyttönä Espoolle väitetysti aiheutuneesta vahingosta. VATT:n analyysiin liittyi useita
puutteita ja ongelmia, eikä sen perusteella voitu katsoa, että urakkasopimuksiin olisi sisältynyt edes 17 prosentin suuruinen ylihinta. Myös vastaajien asiassa vetoamat taloustieteelliset analyysit osoittivat, että Espoon väite
urakkasopimuksiin sisältyneestä ylihinnasta oli perusteeton. Tempon analyysiin ei liittynyt sellaisia ongelmia tai puutteita kuin VATT:n analyysiin
liittyi. Tempon analyysiä oli pidettävä VATT:n analyysiä luotettavampana.
Asiassa esitetty henkilötodistelu ei tukenut sitä, että Espoolle olisi aiheutunut sen väittämän suuruinen vahinko. NCC Roads viittaa omassa valituksessaan tarkemmin esittämiinsä perusteisiin.
Vuoden 1998 korjaussopimus
Espoon Asfaltti Oy ei ollut kuulunut kartelliin. Espoon Asfaltti Oy:n osallisuutta kartelliin ei voitu tutkia uudelleen, koska korkein hallinto-oikeus oli
sen jo tutkinut. Espoo ei myöskään esittänyt käräjäoikeudessa todistelua,
jonka perusteella Espoon Asfaltti Oy olisi voitu katsoa kuuluneen kartelliin.
Se, että Espoon Asfaltti Oy oli voittanut korjaussopimuksia koskevan tarjouskilpailun vuosina 1994-98 ja Rudus Asfaltti Oy, joka oli ostanut Espoon Asfaltti Oy:n, vuosina 2001-02, ei osoittanut, että Espoon Asfaltti Oy
olisi kuulunut kartelliin.
Espoon valituksessaan esittämä väite, että vaikka Espoon Asfaltti Oy ei olisi kuulunut kartelliin, vastaajat vastasivat sopimukseen väitetysti sisältyneestä ylihinnasta joka tapauksessa niin sanotun sateenvarjohinnoittelun perusteella, oli uusi. Espoo ei voinut esittää sanottua uutta väitettä enää hovioikeudessa. Espoon esittämä uusi väite oli jätettävä tutkimatta. Joka tapauksessa Espoolla oli näyttötaakka väitetyn vahingon aiheutumisen lisäksi
myös syy-yhteyden olemassaolosta. Yksinomaan kartellin perusteella ei
voitu todeta välitöntä syy-yhteys kartellin ja väitetyn sateenvarjohinnoittelun välillä. Espoo ei ollut näyttänyt, että Espoon Asfaltti Oy olisi nostanut
hintansa markkinahintatasoa korkeammaksi markkinoilla vallinneen kartellin varjolla.
Vuoden 1999 korjaussopimus
Käräjäoikeus oli todennut, että kartellin ulkopuolisen yhtiön Viarex Oy:n
osallistuessa tarjouskilpailuun sanottuna vuonna, kilpailutilanne oli ollut aito. Espoo ei ollut esittänyt kuntakohtaista hintaselvitystä käräjäoikeudessa,
eikä sillä siten ole oikeutta vedota sellaiseen vasta hovioikeudessa. Siinäkin
63
tapauksessa, että vetoaminen selvitykseen sallittaisiin, selvitys on laadittu
virheellisesti, eikä sen perusteella siten voida päätellä, että vuoden 1999
korjaussopimukseen olisi sisältynyt kartellilisää.
Viivästyskorko
Espoo ei käräjäoikeudessa ollut vaatinut viivästyskorkoa ylihinnan vastaanottamisesta lähtien. Espoo ei ollut oikeutettu esittämään uusia vaatimuksia
hovioikeudessa. Kyse ei ollut aiemmin esitetyn vaatimuksen uudesta oikeudellisesta luonnehdinnasta, vaan täysin uudesta vaatimuksesta. Käräjäoikeudessa Espoo vaati, että NCC Roads velvoitetaan maksamaan viivästyskorkoa siitä lukien kun tuottokoron maksuvelvollisuus päättyi eli 4.6.2004 lukien. Hovioikeudessa oli mahdollista vaatia muuta kuin kanteessa tarkoitettua suoritusta ainoastaan silloin, kun vaatimus perustuu oikeudenkäynnin
aikana tapahtuneeseen olosuhteiden muutokseen tai vasta silloin kantajan
tietoon tulleeseen seikkaan. Käsillä olevassa asiassa ei ole kyse tällaisesta
tilanteesta. Espoo olisi voinut täysin vapaasti esittää valituksessa esittämänsä viivästyskorkovaatimuksen jo haastehakemuksessaan. Korkovaatimusta
ei voida tehdä uutena vaatimuksena enää ylemmässä tuomioistuimessa. Espoon valituksessaan esittämä uusi viivästyskorkovaatimus on prekludoitunut ja se tulee jättää tutkimatta.
Siinä tapauksessa, että Espoon olisi oikeutettu esittämään mainitun uuden
viivästyskorkovaatimuksen, Espoon vaatimus oli perusteeton. NCC Roads
ei ollut vastaanottanut Espoolta mitään urakkasopimusten perusteella maksettuja varoja, koska NCC Roads ei ole ollut Espoon sopimuskumppani. Lisäksi korkolain 5 § ei sovellu käsillä olevaan vahingonkorvausasiaan. Vahingonkorvaussaatavan kyseessä ollessa velallisella ei ole tilintekovelvollisuutta. Myös korkolain 8 § oli käsillä olevaan asiaan soveltumaton. Käsillä
olevassa asiassa ei ollut kyse tahallisella rikoksella aiheutetusta vahingosta.
Viivästyskorko oli voinut alkaa juosta vasta haasteen tiedoksiannosta ja
myöhemmin muutettujen vaatimusten osalta muutosajankohdasta lukien.
Espoo oli toimittanut NCC Roadsille väitetyn velan katkaisuilmoituksen
4.5.2004. Seuraava Espoon katkaisutoimi oli ollut haastehakemuksen vireille paneminen 15.12.2009. Espoon väitetty saatava, mukaan lukien väitetty
viivästyskorkosaatava, oli siten vanhentunut. Siinäkin tapauksessa, että katsottaisiin, ettei Espoon väitetty saatava ole vanhentunut, perustetta käräjäoikeuden viivästyskorkoa koskevan ratkaisun muuttamiselle ei ole. Viivästyskoron maksuvelvollisuus pääomalle saattoi alkaa aikaisintaan haasteen tiedoksiantopäivästä 22.3.2010.
Viivästyskoron maksuvelvollisuus voi alkaa vasta riittävästi yksilöidyn maksuvaatimuksen jälkeen. Espoo ei ollut esittänyt NCC Roadsille osoittamassaan
katkaisuilmoituksessa korkolain 7 §:ssä tarkoitettua maksuvaatimusta. Se
oli ainoastaan varannut mahdollisuuden maksuvaatimuksen esittämiseen,
mikäli se myöhemmin katsoi siihen olevan aihetta. Se, kuinka Lemminkäinen on mahdollisesti reagoinut katkaisuilmoitukseen, ei ole millään tavoin
relevanttia NCC Roadsin osalta. Lisäksi mikäli kaupunki ei ollut käräjäoikeuden katsomalla tavalla vielä tuossa vaiheessa saanut vanhentumisajan alkamisen edellyttämiä riittäviä tietoja vahingosta, se ei ollut voinut myöskään esittää
64
maksuvaatimusta ja sellaista velan perustetta ja määrää koskevaa selvitystä,
jota korkolain 7 §:ssä tarkoitetaan. Mikäli kaupungilla ei ollut sen väittämällä
tavalla ollut mainittuna ajankohtana tietoa siitä, mitkä yhtiöt olivat osallistuneet kartelliin, oliko kartelli vaikuttanut kaupungin urakoissa ja kuinka paljon,
maksuvaatimuksen esittäminen olisi ollut mahdotonta.
Myös väite siitä, että velalliset ovat itse alusta lähtien olleet tietoisia vastuun perustavista konkreettisista tosiseikoista ja vahingon määrästä, on virheellinen. NCC Roads ei ollut osallistunut kartelliin, eikä yhtiötä ollut ollut
edes perustettu kartellin toiminta-aikana. Myöskään edes kartelliin osallistuminen ei merkinnyt tietoisuutta Espoon väittämästä ylihinnasta, koska
väitettyä ylihintaa ei ole ollut.
Tuottokorko
Espoo ei ollut esittänyt pääomavaatimusta NCC Roadsia kohtaan vuosien
1994-95 ja 1997 päällystyssopimusten perusteella. Espoo on kuitenkin valituksessaan vaatinut, että hovioikeus velvoittaa NCC Roadsin suorittamaan
Espoolle tuottokorkoa yhteisvastuullisesti muiden vastaajien kanssa vuonna
1994-95 ja 1997 solmittujen sopimusten perusteella väitetysti peritylle ylihinnalle. Koska pääomavaatimusta ei ole sanotuilta vuosilta esitetty, perustetta myöskään tuottokorkovaatimukselle ei ollut. Vaatimus oli selvästi perusteeton ja Espoon vaatimus oli hylättävä NCC Roadsiin kohdistettuna ennen vuotta 1998 solmittujen sopimusten perusteella esitettynä.
NCC Roads ei ollut velvollinen tuottokoron maksamiseen. Se ei ollut ollut
Espoon sopimuskumppani minkään Espoon vaatimusten perusteena olevan
sopimuksen osalta, eikä se ollut saanut mitään vastiketta eikä siten pitänyt
myöskään väitettyä ylihintaa hallussaan. Tuottokorkoa ei voitu määrätä vahingonkorvaukselle, josta käsillä olevassa asiassa on kyse. Edelleen tuottokorkovaatimus oli joka tapauksessa vanhentunut, sillä Espoo oli esittänyt
tuottokorkovaatimuksen ensimmäisen kerran vasta haastehakemuksessaan
15.12.2009. Katkaisuilmoituksessa 4.5.2004 ei ollut mainittu tuottokorkoa.
Vähintäänkin vaatimus oli perusteeton siltä osin kuin tuottokorkoa oli vaadittu arvonlisäveron osuudelle. Varat vastaanottanut yhtiö oli tilittänyt arvonlisäveron osuuden valtiolle, eikä se ollut voinut saada sanotulle osuudelle tuottoa.
Siinä tapauksessa, että NCC Roads katsottaisiin olevan velvollinen suorittamaan tuottokorkoa, sitä ei kuitenkaan tullut määrätä tuottokoron maksamiseen huomioon ottaen erityisesti se, ettei NCC Roads ollut saanut osaakaan
urakkahinnasta haltuunsa ja ettei se ollut osallistunut kartelliin. Suoritusvelvollisuus näissä olosuhteissa olisi kohtuuton.
Tuottokoron korkokantana voitiin pitää korkeintaan korkolain 3 §:n 2 momentin mukaista korkokantaa. NCC Roadsia ei voitu tuomita maksamaan
tuottokorkoa sen perusteella, minkä verran jokin kolmas yhtiö oli väitetysti
saanut rahoille tuottoa. Espoon esittämät luvut sen sopimuskumppanina olleiden yhtiöiden oman pääoman tuotosta olivat toteennäyttämättömiä.
Oman pääoman tuottoprosentti ei ylipäänsä kuvannut väitetylle ylihinnalle
saatua tuottoa. Jos tuottokorkoa tuomitaan maksettavaksi oman pääoman
65
tuottoprosentin mukaisesti, niin näin oli meneteltävä myös niiden vuosien
osalta, joina oman pääoman tuotto oli ollut alle korkolain 3 §:n 2 momentin
mukaisen korkokannan.
Oikeudenkäyntikulut
Kaupungin vaatimus täydestä oikeudenkäyntikulujen korvauksesta oli perusteeton. Kanteen hyväksymättä jääneet vaatimukset eivät ole koskeneet
vain sellaisia harkinnanvaraisia seikkoja, joilla ei olisi ollut vaikutusta oikeudenkäyntikulujen määrään. Vaatimukset on hylätty useiden vaihtoehtoisten perusteiden ja myös ajallisesti yhden vuoden osalta kokonaan. Tuottokorkovaatimusta ei ollut hyväksytty edes toissijaisella perusteella. Hyväksyttyjenkin vaatimusten osalta vaatimukset ovat olleet määrältään liiallisia.
NCC viittaa myös omassa valituksessaan esittämiinsä perusteisiin.
SA-Capital Oy ja Super Asfaltti Oy ovat yhteisessä vastauksessaan vaatineet, että kaupungin valituksessaan korvausperusteista esittämät perusteet
(valituksen sivut 6– 8) jätetään tutkimatta tai niitä ei oteta huomioon ja valitus muutoin hylätään sekä, että kaupunki velvoitetaan korvaamaan yhtiöiden oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen. Sanotut perusteet eivät liity vaatimuksiin eikä Espoolla ole niitä koskevaa valitusintressiä.
Vastuuperusteet
SA-Capital ja Super Asfaltti (jäljempänä yhtiöt) eivät ole olleet minkäänlaisessa sopimussuhteessa Espooseen. Sopimuksen pätemättömyyttä ja sovittelua koskevat vaatimukset olivat myös sopimusperusteisia vaatimuksia.
Perusteettoman edun palautus saattoi koskea vain sitä, joka on saanut vastiketta sitä maksaneelta. Espoo ei ole maksanut SA-Capitalille tai Super Asfaltille mitään. Espoo ei ollut elinkeinonharjoittaja, minkä vuoksi kilpailunrajoituslain mukainen vastuu ei voinut tulla kyseeseen. Sanotun perusteen
mukaiset vaatimukset olivat myös vanhentuneet viimeistään 31.3.2009.
Teoriassa ainoa mahdollinen kanneperuste suhteessa SA-Capitaliin ja Super
Asfalttiin oli vahingonkorvauslaki. Vahingonkorvauslakia ei kuitenkaan
voitu soveltaa asiassa, jossa väitetty vahinko perustui sopimukseen. Yhtiöillä ei myöskään ollut ollut minkäänlaista tuottamusta eikä niiden toiminta ollut minkäänlaisessa syy-yhteydessä Espoon väitettyihin vahinkoihin. Muut
kuin Espoon sopimuskumppanit eivät olleet vastuussa Espoon ja sen sopimuskumppanien väliseen sopimukseen perustuvasta vahingosta.
Yhtiöiden käsitys oli, ettei kukaan kanssavastaajista ole valittanut käräjäoikeuden tekemästä vastaajien keskinäisestä vastuunjaosta.
Vahingon määrä
Koska yhtiöt eivät ole solmineet mitään urakkasopimusta Espoon kanssa ja
kun Espoo ei ole ikinä pyytänyt kummaltakaan yhtiöltä tarjoustakaan mihinkään urakkaan, yhtiöiden on mahdotonta lausua mitään urakkasopimusten ylihinnasta tai sen määrästä. SA-Capital ja Super Asfaltti yhtyvät Espoon kanssa sopimuksia solmineiden urakoitsijoiden kuten Lemminkäisen
esittämään. Espoon sopimuspuolten esittämä näyttö osoitti, ettei Espoolle
66
ollut aiheutunut vahinkoa.
Vuoden 1994 päällystyssopimus
SA-Capital ei ole ollut kartellin jäsen kyseisenä vuonna, eivätkä vaatimukset siten voi koskea SA-Capitalia. Käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea. Edes
korkein hallinto-oikeus ei ole katsonut kartellin olleen toiminnassa vielä
29.3.1994, mitä ajankohtaa Espoon vaatimus koskee.
Vuoden 1997 päällystyssopimus
Vuosien 1996-97 hintasodan aikana ei markkinoilla esiintynyt ylihintaa,
koska Interbetoni oli tullut markkinoille ja aiheuttanut hintojen romahduksen.
Vuosien 1997-98 korjaussopimukset
Sopimusosapuolena ollut Espoon Asfaltti Oy ei ollut kartelliyhtiö. Espoolla
oli näyttötaakka Espoon Asfaltin osallistumisesta kartelliin. Vuonna 1997
urakoissa ei hintasodan vuoksi ollut ylihintaa.
Vuoden 1999 korjaussopimus
Käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea. Lemminkäinen oli joutunut tarjoamaan
alhaisen hinnan, koska Viarex, joka myös tarjosi urakkaa, oli kieltäytynyt
liittymästä kartelliin.
Tuottokorko
Tuottokorkoa ei voida määrätä vahingonkorvaukselle vaan ainoastaan palautusvelalle tai poikkeuksellisesti sopimusrikkomukseen perustuvalle vahingonkorvaukselle. SA-Capital ja Super Asfaltti eivät olleet nyt puheena
olevien urakkasopimusten osapuolia eikä kumpikaan ole koskaan urakoinut
Espoolle mitään. Tuottokorkoa voitiin vaatia vain siltä, jonka hallussa ne
varat, joille tuottokorkoa vaaditaan, ovat olleet ja, jolle voidaan ajatella kertyneen noiden varojen tuottoa. Espoo ei myöskään ollut esittänyt SA-Capitalille tai Super Asfaltille aikanaan toimittamissaan vanhentumisen katkaisuilmoituksissa vaatimuksia tuottokoroista. Vaatimukset olivat siten vanhentuneet.
Tuottokoron määrä saattoi olla enintään korkolain 3 §:n 2 momentin mukainen. Se ei voinut olla Lemminkäisen ja Rudus Asfaltin oman pääoman tuottoprosentin mukainen. Tuottokoroille ei myöskään tullut maksaa viivästyskorkoa.
Viivästyskorko
Espoo on hovioikeudessa vaatinut, että sille tuomittaisiin viivästyskorkoa
siitä lukien, kun sen sopimuksentekokumppanit saivat varat haltuunsa. SACapital ja Super Asfaltti toteavat, etteivät ne ole koskaan saaneet haltuunsa
Espoon varoja. Espoo ei käräjäoikeudessa esittänyt tällaisia korkovaatimus-
67
ta. Se vaati siellä viivästyskorkoa tuottokorkovaatimuksen päättymispäivistä lukien. Uusi vaatimus oli prekludoitunut. Vahingonkorvaussaatavaan ei
voitu soveltaa korkolain 5 §:n sääntöä, joka kuuluu niihin tilanteisiin, joissa
eräpäivä on ennalta määrätty. Koska kyse ei ole rikoksesta, on mahdotonta
vedota myöskään korkolain 8 §:ään. Espoon vaatimukset olivat ilmeisen perusteettomia.
Viivästyskorkoa ei myöskään tullut määrätä maksettavaksi 30 päivän kuluttua vanhentumisen katkaisuilmoitusten vastaanottamisesta. Espoo ei ollut
katkaisuilmoituksissaan yksilöinyt vaatimuksiaan siten, että yhtiöt olisivat
niiden perusteella voineet maksaa jotain. Yksilöinti oli tapahtunut vasta
haastehakemuksessa. Espoo ei ollut katkaisuilmoituksissaan esittänyt vaatimusta vaan ainoastaan muistutuksen velan vanhenemisen katkaisemisesta
velan vanhentumisesta annetun lain mukaisessa tarkoituksessa. Kun vaatimusta ei ollut esitetty, ei korkolain 7 §:n mukaisella viivästyskoron laskennalle ollut perustetta. Kun korkolain 7 §:ssä tarkoitettua selvitystä ei ole esitetty, viivästyskorkoa voidaan tuomita korkolain 9 §:n nojalla aikaisintaan
haasteen tiedoksiannosta.
Oikeudenkäyntikulut
SA-Capitaliin kohdistetuista vaatimuksista viisi seitsemästä ja Super Asfalttiin kohdistetuista seitsemän vuoden vaatimuksista kolme hylättiin. Oli perusteltua, ettei Espoolle tuomittu täyttä korvausta. Asianosaiskuluista oli
tullut vähentää asiantuntijalausunnoista aiheutuneet kulut.
Asfaltmix Oy on vaatinut, että Espoon kaupungin esittämät uudet vaatimukset ja niiden perusteiksi esitetyt seikat jätetään tutkimatta ja valitus
muutoin hylätään sekä että kaupunki velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.
Korvausperusteet
Kaupunki ei ollut ollut kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja. Sopimuksentekotuottamus, perusteettoman edun palautus,
oikeustoimilain mukaiset pätemättömyysperusteet tai oikeustoimilain 36
§:n sovittelusäännös eivät tulleet sovellettaviksi. Väitetty korvausvastuu ei
tullut arvioitavaksi myöskään kilpailunrajoituslain 18 §:n tai Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 81 artiklan kautta. Koska Espoon korvausvaatimukset ovat sopimukseen perustuvia, vahingonkorvauslaki ei soveltunut
asiaan. Asfaltmix viittaa myös omassa valituksessaan lausuttuun. Asfaltmix
ole ei millään perusteella vahingonkorvausvelvollinen Espoolle.
Vahinko ja sen määrä
Asfaltmix viittaa omassa valituksessaan lausuttuun. Asiassa esitetty näyttö
ei osoittanut, että Espoolle olisi aiheutunut vahinkoa kanteen perusteena
olevissa urakkasopimuksissa. VATT:n selvityksessä oli virheitä ja puutteita.
Todistajien esittämillä vahinkoprosenttiluvuilla ei ollut näyttöarvoa asiassa.
Todistajien näkemykset olivat vain oletuksia, eivätkä ne osoittaneet Espoon
maksaneen ylihintaa.
68
Espoo on nyt valituksessaan ensimmäistä kertaa vedonnut Espoon urakoita
koskevaan kuntakohtaiseen hintaselvitykseen väittämänsä vahingon tueksi.
Kyseinen Espoon urakkahintoihin perustuva selvitys ei osoittanut, että Espoolle olisi aiheutunut vahinkoa kanteen perusteena olevien urakkasopimusten osalta. Selvitykset kuntien urakkahintojen kehityksestä eivät kerro
mitään kartellin mahdollisesta hintavaikutuksesta. Selvityksessä ei ole millään tavalla huomioitu asfalttiurakoiden hintaan vaikuttavia lukuisia tekijöitä, kuten bitumin ja muiden tuotantokustannusten muutoksia, rahanarvon
muuttumista tai urakoiden sisällön ja laajuuden muutoksia, kilpailutilanteen
muutoksia taikka aseman sijaintia. Kaikki hintatason muutokset näyttäytyvät tämän kaltaisen selvityksen perusteella virheellisesti kartellin vaikutuksena, koska mitään hintatason muutoksia selittäviä hintaan vaikuttavia tekijöitä ei ole kontrolloitu. Selvitys ei myöskään osoittanut, että Espoon asfaltoinnista maksamat hinnat olisivat ylittäneet päällystysalan yleisen hintakehityksen.
Selvityksessä käytetty päällystyskustannusindeksi ei kuvannut yleistä kustannuskehitystä oikein. Indeksivertailu ei kertonut mitään väitetystä vahingosta. Kartellin jälkeinen hintojen kohoaminen oli johtunut muista hintaan
vaikuttaneista tekijöistä kuin kartellista. Selvityksessä oli päällystyssopimusten osalta käytetty väärää vertailuvuotta. Vertailuvuotena olisi pitänyt
käyttää vuotta 1994.
Myös korjaussopimusten osalta selvityksessä oli käytetty väärää vertailuvuotta. Espoon korjaussopimuksiin ei ollut sisältynyt ylihintaa. Siltä osin
kuin Espoon oma hintaselvitys Espoon väitteen mukaisesti perustui Lemminkäisen käräjäoikeudessa esittämään todisteluun, käräjäoikeus on ottanut
kyseisen todistelun näytön arvioinnissaan huomioon. Missään tapauksessa
Espoon hintaselvitys ei osoita väitettyä 30 prosentin ylihintaa Espoon urakkasopimuksissa. Espoon valitus on tältäkin osin perusteeton.
Vuoden 1997 päällystyssopimus
Hintasota oli vaikuttanut Espoon urakkasopimukseen vuosina 1996-97. Espoon uusi oma hintavertailu oli virheellinen. Vertailu hintojen absoluuttisesta kehityksestä vuosien 1996 ja 1997 välillä ei kertonut mitään hintasodan vaikutuksesta vuoden 1997 urakkahintaan. Interbetoni Oy oli osallistunut vuoden 1997 päällystyssopimuksen urakkakilpailuun ja hintasota oli
vaikuttanut urakan hintaan. Espoo ei ole esittänyt mitään, mikä antaisi aiheen arvioida käräjäoikeuden ratkaisua vuoden 1997 päällystyssopimuksen
osalta toisin kuin käräjäoikeus on tehnyt.
Vuosien 1997 ja 1998 korjaussopimukset
Koska Espoon Asfaltti ei ollut ollut mukana kilpailunrajoituksessa, se ei ollut voinut syyllistyä sellaiseen sopimusrikkomukseen, joka laukaisisi korvausvastuun sopimuskumppani Espoota kohtaan. Tämän perusteella Espoon
vaatimukset koskien vuosien 1997 ja 1998 korjaussopimuksia on hylätty.
69
Korkein hallinto-oikeus on määrännyt Rudus Asfaltille seuraamusmaksun
pelkästään Asfalttineliön kartelliin osallistumisen perusteella. Markkinaoikeus oli katsonut jääneen näyttämättä, että Espoon Asfaltti olisi ollut mukana kartellissa. Korkein hallinto-oikeus ei muuttanut markkinaoikeuden päätöstä tältä osin. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisulla oli positiivinen
oikeusvoimavaikutus. Asiassa ei myöskään ole esitetty mitään selvitystä siitä, että Espoon Asfaltti olisi ollut osallisena kilpailunrajoituksessa. Kantajan
oli näytettävä toteen kanteensa perusteena olevat tosiseikat. Väite Espoon
korjausurakoiden voittajista on siten vailla merkitystä asiassa. Markkinaoi-
keus on jo katsonut, että saman yhtiön toistuva menestys ei ole näyttö
kyseisen yhtiön jäsenyydestä kartellissa.
Espoon valituksessaan esittämä väite, että vaikka Espoon Asfaltti Oy ei olisi kuulunut kartelliin, vastaajat vastasivat sopimukseen väitetysti sisältyneestä ylihinnasta joka tapauksessa niin sanotun sateenvarjohinnoittelun perusteella oli uusi. Espoo ei voinut esittää sanottua uutta väitettä enää hovioikeudessa. Espoon esittämä uusi väite oli jätettävä tutkimatta. Joka tapauksessa väite oli perusteeton, eikä siitä ollut mitään näyttöä. Asfaltmix ei ollut
kuulunut kartelliin eikä voinut edes lähtökohtaisesti vastata kartellin ulkopuolisena yrityksenä kartellin ulkopuolisen toisen yrityksen eli Espoon Asfaltin väitetystä ylihinnoittelusta. Espoo ei ole esittänyt mitään näyttöä siitä,
että Espoon Asfaltin kanssa tehdyissä urakkasopimuksissa olisi ylihintaa ja
että Espoon Asfaltin itsenäisenä päätöksenä antama tarjoushinta olisi suora
seuraus kartellista siten, että Espoon Asfaltin hinnan ja kartellin välillä olisi
välitön syy-yhteys.
Vuoden 1999 korjaussopimus
Yhtiö viittaa edellä Espoon uudesta selvityksestä toteamaansa. Espoo ei ole
näyttänyt, että vuoden 1999 korjaussopimus olisi sisältänyt väitettyä ylihintaa.
Tuottokorko
Ainoastaan Espoon sopimuskumppani voi olla velvollinen maksamaan tuottokorkoa Espoolle. Asfaltmix ei ollut ollut Espoon sopimuskumppani eikä
se ollut saanut mitään suorituksia Espoolta, eikä se näin ollen ollut myöskään pitänyt hallussaan mitään Espoon varoja.
Tuottokorko määräytyi korkolain 3 §:n 2 momentissa säädetyn korkokannan mukaan. Tuottokoron tarkoituksena oli korvata velkojalle tuotto, jonka
velkoja olisi vaatimalleen pääomamäärälle saanut, jos se olisi ollut velkojan
hallussa. Kaupunki ei ole vaatinut tuottokorkoa omien tuottolukujensa perusteella. Vastaajayhtiön oman pääoman tuotolla ei ollut mitään tekemistä
sen kanssa, minkälaista tuottoa Espoon kaupunki olisi saanut, jos varat olisivat olleet sen hallussa. Espoo ei ole perustellut tai yksilöinyt mihin väitetyt Rudus Asfaltin oman pääoman tuoton vuosittaiset oman pääoman tuoton
korkokannat perustuvat. Väitetyt oman pääoman tuotot eivät olleet Rudus
Asfaltin lukuja. Rudus Asfaltti ei vielä 1998-200 ollut vielä edes aloittanut
toimintaansa asfalttialalla. Lemminkäisen oman pääoman tuotolla ei voinut
olla mitään merkitystä arvioitaessa Asfaltmixiltä vaadittavaa tuottokorkoa.
70
Korkein hallinto-oikeus oli katsonut Asfalttineliön osallistuneen kartelliin
ajalla 1.1.1997-16.10.2000. Näin ollen Espoon tuottokorkovaatimus on kaikissa tapauksissa perusteeton vuosien 1994-1995 ja 2001 urakkasopimusten
osalta. Huomionarvoista on, että Espoo ei vaadi Asfaltmixiltä vahingonkorvausta vuosien 1994, 1995 tai 2001 sopimusten perusteella, mutta siitä huolimatta se vaatii tuottokorkoa näiden vuosien sopimusten perusteella.
Viivästyskorko
Espoo ei käräjäoikeudessa ollut vaatinut viivästyskorkoa ylihinnan vastaanottamisesta lähtien. Espoo ei ollut oikeutettu esittämään uusia vaatimuksia
hovioikeudessa. Kyse ei ollut aiemmin esitetyn vaatimuksen uudesta oikeudellisesta luonnehdinnasta, vaan täysin uudesta vaatimuksesta. Käräjäoikeudessa Espoo vaati, että Asfaltmixiltä korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista
viivästyskorkoa 7.6.2004 alkaen tai viimeistään haasteen tiedoksiantopäivästä lukien. Käräjäoikeudessa esitettyjen vaatimusten laajentaminen tai
muuttaminen ei ole mahdollista enää hovioikeudessa. Espoon uusi viivästyskorkovaatimus on hovioikeudessa jätettävä tutkimatta.
Joka tapauksessa Espoon vaatimus oli perusteeton. Asfaltmix ei ollut saanut
mitään varoja Espoolta, eikä se siis vastaanottanut väitettyä ylihintaa Espoolta.
Viivästyskoron maksuvelvollisuus voi alkaa aikaisintaan haasteen tiedoksiannosta. Korkolain 5 § ja 8 § eivät tässä tapauksessa sovellu. Espoon väitetyn saatavan eräpäivää ei ole velallista sitovasti ennalta määrätty, eikä vastaajilla ole ollut mitään säännöksessä tarkoitettua tilintekovelvollisuutta.
Koska kartelliin osallistuminen ei ole rikollinen teko, ei korkolain 8 § tässä
tapauksessa sovellu.
Espoo ei ole velan vanhentumisen katkaistessaan esittänyt korkolain 7 §:n
edellyttämää vaatimusta. Espoon katkaisuilmoituksessa oli ilmoitettu, että
kaupunki varaa oikeuden vaatimusten esittämiseen ja että se mahdollisesti
myöhemmin esittää asiassa vaatimuksia. Viivästyskoron maksuvelvollisuus
ei siis alkanut kyseisen ilmoituksen perusteella.
Oikeudenkäyntikulut
Espoon vaatimuksia oli hylätty laajasti myös perusteeltaan. Myös tuottokorkovaatimus Asfaltmixiä kohtaan oli kokonaan hylätty. Määrän osalta Espoon kanne oli hyväksytty vain osittain. Espoon kanne on siis pääosin hylätty. Asfaltimix viittaa omaan valitukseensa.
Todistelu
Hovioikeudessa on vedottu käräjäoikeuden tuomiossa mainitusta todisteluettelosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin ja äänitteisiin.
Pääkäsittelyssä on kuultu todistajina Harri Tapani Jalosta, Wille Vilho
Heikki Siukoa, Pekka Tapio Jokista, Juha Tapani Junnoa, Mikko Gunnar
71
Bergrothia, Sebastian Andreas Kellasta, Caj Markus Heinoa, Mikko Henrik
Palmua, Juhani Armas Kalliota, Väinö Vilhelm Luttista, Tapio Aukusti Tölliä, Eero Iisakki Karjaluotoa, Antti Johannes Norkelaa, Juhani Armas Kalliota, Pertti Juhani Kankaretta, Pekka Olavi Tammea, Pentti Juhani Hännistä, Raimo Heikkilää, Heikki Petteri Pursiaista, Janne Tuomas Tukiaista,
Pekka Jouko Ari Ilmakunnasta, Otto Iisakki Toivasta, Toni Juhani Riipistä,
Tanja Saxellia, Jorge Padillaa, Nadine Watsonia, Ari Tapani Hyytistä, Timo
Pekka Korkeamäkeä, Joni Juhani Mäkistä, Heikki Juhani Rekosta, Petri Mikael Kantolaa, Hannu Kalervo Tervosta, Jouko Ilpo Kullervo Kankaista,
Riitta Johanna Palmenia, Antti Oskari Kortetta, Olli Juhani Dolkia, Arto
Kalervo Rosenholmia, Markku Tapio Kyléniä, Mika Vilhelm Mannervettä,
Jukka Tapio Kylmäojaa, Jyrki Juhani Lappia, Markku Tapani Koivistoa,
Timo Martti Tapani Soinista, Jouko Juhani Tolvasta, Petri Juhani Toppia,
Jouni Antero Saapunkia, Väinö Kalevi Jounilaa, Tapio Kaino Lehtoa, Pekka Tapani Takkista, Antti Axel Westersundia, Seppo Antero Blomqvistia,
Pentti Kilpeläistä, Tero Uolevi Ahokasta, Lasse Pellervo Lähteenmäkeä,
Jarkko Pellervo Puhkalaa, Eero Elias Kortetta, Tarja Tuulikki Hellströmiä,
Ari Allan Tauriaista, Max Martin Söderholmia, Krister Thor Wideniusta,
Raimo Kalevi Halosta sekä todistelutarkoituksessa Esa Johannes Laukkasta
ja Seppo Ahoa. Seppo Juhani Lohtanderia on kuultu todistajana videoyhteyden välityksellä.
Pääkäsittelyssä on vedottu näyttönä Heikki Oskari Alasen kertomuksiin
markkinaoikeudessa, korkeimmassa hallinto-oikeudessa ja käräjäoikeudessa, Jarmo Antero Sikasen kertomukseen markkinaoikeudessa, Matti Kokon
kertomuksiin markkinaoikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa ja
Tapio Olavi Virtasen kertomukseen käräjäoikeudessa.
Hovioikeuden ratkaisu
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen oikeusvoimavaikutuksesta
Kilpailunrajoituksista annetun lain (27.5.1992/480), joka on kumottu lailla
12.8.2011/948, 8 §:n 1 momentin mukaan elinkeinonharjoittajalle tai näiden
yhteenliittymälle, joka rikkoo 4-7 §:n säännöksiä, määrätään seuraamusmaksu (kilpailunrikkomismaksu), jollei menettelyä ole pidettävä vähäisenä
tai seuraamusmaksun määräämistä kilpailun turvaamisen kannalta muutoin
pidetä perusteettomana.
Korkein hallinto-oikeus on 29.9.2009 antamallaan päätöksellä tuominnut
Lemminkäinen Oyj:n, VLT Trading Oy:n, Skanska Asfaltti Oy:n, NCC
Roads Oy:n, SA-Capital Oy:n, Rudus Asfaltti Oy:n ja Super Asfaltti Oy:n
maksamaan valtiolle edellä mainitun lain 8 §:ssä tarkoitettua seuraamusmaksua.
Käräjäoikeus on katsonut, että kilpailurikkomuksen olemassaolon ja siihen
osallistuneiden tahojen osalta korkeimman hallinto-oikeuden päätös on ollut
ennakkoluonteinen tämän vahingonkorvausasian käsittelylle ja kyseisellä
ratkaisulla on käsiteltävänä olevassa asiassa positiivinen oikeusvoimavaikutus. Käräjäoikeuden mukaan uusi tuomioistuintutkinta tässä oikeudenkäyn-
72
nissä ei ole kilpailurikkomuksen olemassaoloa ja siihen osallistuneita tahoja
koskevan kysymyksen osalta sallittua. Korkeimman hallinto-oikeuden päätös oli sen vuoksi otettava ratkaisun lähtökohdaksi ja vahingonkorvausasiassa annettavan ratkaisun oli pohjauduttava korkeimman hallinto-oikeuden aikaisempaan päätökseen.
Hovioikeus toteaa, että positiivinen oikeusvoimavaikutus tarkoittaa sitä, että
aikaisempi tuomio muodostaa ennakkoluonteista kysymystä koskevan sitovan ratkaisuperusteen. Korkeimman hallinto-oikeuden käsittelemässä asiassa on ollut kysymys seuraamusmaksun määräämisestä kilpailunrajoituksista, kun taas käsiteltävässä vahingonkorvausasiassa on kysymys siitä, onko
kilpailunrajoituksista aiheutunut korvattavaa vahinkoa.
Oikeusvoimasta ei ole laissa säännöksiä. Oikeusvoimaa koskevien yleisten
periaatteiden mukaan tuomion perustelut eivät saa itsenäistä, toiseen oikeudenkäyntiin ulottuvaa oikeusvoimaa. Oikeusvoimaiseksi tulee yksin tuomion lopputulos eli vaatimuksessa vaadittua oikeusseurausta koskeva kannanotto, joka ilmenee tuomion johtopäätösosasta, tuomiolauselmasta. Tuomion perustelujen kannanotot asiaan vaikuttavista oikeustosiseikoista ja niiden oikeudellisesta merkityksestä saavat oikeusvoimasitovuuden vain suhteessa siihen oikeusseuraukseen, josta asiassa on ollut kysymys. Niitä ei
voida uudessa prosessissa riitauttaa missään sellaisessa suhteessa, joka merkitsisi tuomion lopputuloksen muuttamista, mutta niillä ei ole oikeusvoimasitovuutta muuhun seuraukseen tähtäävässä oikeudenkäynnissä.
Näitä periaatteita on sovellettava myös hallintolainkäytön ja yleisen lainkäytön välillä. Korkein oikeus otti ratkaisussaan 1992:161 käsiteltävänään
olleen vaatimuksen perusteena olleisiin seikkoihin eri kannan kuin korkein
hallinto-oikeus oli ottanut samaa tapahtumaa koskeneessa toiseen vaatimukseen perustuneessa asiassa. Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan hallintotuomioistuimen ratkaisun perusteluilla ei ollut sitovaa vaikutusta korkeimman oikeuden käsiteltävässä asiassa eikä aikaisempi ratkaisu estänyt
harkitsemasta oliko viimeksi mainitussa asiassa esitetty vaatimus hyväksyttävä. Hovioikeus toteaa, että jos hallintolainkäytössä ratkaistu asia on yleisessä tuomioistuimessa käsiteltävässä asiassa ennakkokysymyksen asemassa, tuomioistuimen on asetettava se tuomion perustaksi, mutta tällainen vaikutus on kuitenkin vain hallintotuomioistuimen ratkaisun lopputuloksella
eli päätöslauselmalla. Sen sijaan ratkaisun perusteluilla ei ole sitovaa vaikutusta.
Edelleen pääsääntöisesti tuomion oikeusvoima ulottuu vain asianosaisiin eli
oikeudenkäynnissä vastapuolina olleisiin tahoihin. Seuraamusmaksuasiassa
ja nyt käsiteltävässä vahingonkorvausasiassa on eri asianosaiset, joten seuraamusmaksun määräämistä koskevassa asiassa annettu ratkaisu ei voi tästäkään syystä saada sitovaa vaikutusta myöhemmässä oikeudenkäynnissä.
Edellä mainituin perustein hovioikeus katsoo toisin kuin käräjäoikeus, että
seuraamusmaksun määräämisen perusteena olleilla seikoilla ei ole sitovaa
vaikutusta eikä korkeimman hallinto-oikeuden päätös saa oikeusvoimavaikutusta käsiteltävässä asiassa.
73
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen todistusvaikutuksesta
Aikaisemmassa oikeudenkäynnissä lainvoimaisesti annetulla ratkaisulla voi
olla uudessa oikeudenkäynnissä, jossa sama näyttökysymys on ratkaistavana, niin sanottu todistusvaikutus. Uudessa oikeudenkäynnissä voidaan selvitystä esittämällä horjuttaa aikaisemmassa oikeudenkäynnissä tehtyä näytönarviointia. Viime kädessä aikaisemmassa asiassa annetun tuomion todistusvaikutus on uudessa asiassa punnittava tapauskohtaisesti (vrt. KKO
2014:72).
Pääkäsittely on suullista ja välitöntä. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 24 b
§:n 1 momentin mukaan pääkäsittelyssä ratkaistavassa asiassa oikeudenkäyntiaineistona otetaan huomioon se aineisto, joka esitetään pääkäsittelyssä. Pääkäsittelyn suullisuus ja välittömyys todistelun osalta tarkoittavat sitä,
että asiaa ratkaistaessa saadaan ottaa huomioon ainoastaan sellainen todiste,
joka on esitetty suullisesti pääkäsittelyssä.
Todistelun välittömyyden ja asianosaisen kuulusteluoikeuden toteutumiseksi asian arvioinnin edellyttämä näyttö on esitettävä siinä oikeudenkäynnissä,
jossa siihen halutaan vedota. Henkilön kertomus alemmassa oikeusasteessa
tai toisessa oikeudenkäynnissä voidaan kuitenkin ottaa esille, jos kertomus
poikkeaa aikaisemmasta. Tällöin aikaisemmalla kertomuksella voi olla merkitystä todistusharkinnassa. Tuomioistuimen on arvioitava sitä näyttöä, joka
sille on välittömästi esitetty, eikä näytön arviointia voida perustaa mihinkään aikaisempaan tuomioon, vaikka todistelu olisi sama kuin aikaisemmassa oikeudenkäynnissä. Sekä seuraamusmaksuasiassa että nyt käsiteltävässä asiassa kilpailunrajoitusten olemassaolo ja laajuus muodostavat vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta olennaisen näyttökysymyksen, josta on
kummassakin asiassa esitetty samaa todistelua. Edellä lausutun mukaisesti
hovioikeus näitä kysymyksiä arvioidessaan ottaa huomioon vastaanottamansa näytön, eikä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuun sisältyvälle
näytön arvioinnille voida antaa erityistä todistusvaikutusta.
Euroopan unionin oikeuden soveltaminen
Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 81 artiklan 1 kohdan mukaan yhteismarkkinoille soveltumattomia ja kiellettyjä ovat sellaiset yritysten väliset sopimukset, yritysten yhteenliittymien päätökset sekä yritysten yhdenmukaistetut menettelytavat, jotka ovat omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden
väliseen kauppaan ja joiden tarkoituksena on estää, rajoittaa tai vääristää
kilpailua yhteismarkkinoilla tai joista seuraa, että kilpailu estyy, rajoittuu tai
vääristyy yhteismarkkinoilla, ja erityisesti sellaiset sopimukset, päätökset ja
menettelytavat: a) joilla suoraan tai välillisesti vahvistetaan osto- tai myyntihintoja taikka muita kauppaehtoja; b) joilla rajoitetaan tai valvotaan tuotantoa, markkinoita, teknistä kehitystä taikka investointeja; c) joilla jaetaan
markkinoita tai hankintalähteitä; d) joiden mukaan eri kauppakumppaneiden samankaltaisiin suorituksiin sovelletaan erilaisia ehtoja kauppakumppaneita epäedulliseen kilpailuasemaan asettavalla tavalla; e) joiden mukaan
sopimuksen syntymisen edellytykseksi asetetaan se, että sopimuspuoli hyväksyy lisäsuoritukset, joilla niiden luonteen vuoksi tai kauppatavan mu-
74
kaan ei ole yhteyttä sopimuksen kohteeseen.
Perustamissopimuksen nimi on muutettu Lissabonin sopimuksella sopimukseksi Euroopan unionin toiminnasta. Perustamissopimuksen 81 artikla on
muutettu 101 artiklaksi mutta on pysynyt sisällöltään samana. Lissabonin
sopimus ja Lissabonin sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta annettu laki ovat tulleet voimaan 1.12.2009.
Unionin oikeuden soveltamisala
Kauppavaikutusta koskevalla edellytyksellä pyritään yritysten välisten järjestelyiden osalta määrittelemään unionin oikeuden soveltamisala suhteessa
jäsenvaltioiden oikeuteen. Toimet, joiden vaikutukset rajoittuvat vain yksittäisen jäsenvaltion alueeseen, kuuluvat yksin jäsenvaltion kansallisen oikeuden soveltamisen piiriin. Siltä osin kuin sopimus tai menettelytapa voi
vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, kyseisen sopimuksen tai menettelytavan aiheuttama kilpailun heikentyminen kuuluu unionin oikeuden
kieltojen soveltamisalaan. Sopimuksen tai menettelytavan aiheuttama kilpailun vääristyminen kuuluu artiklassa annettujen yhteisön oikeuden kieltojen piiriin ainoastaan siltä osin kuin sopimus vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, päinvastaisessa tapauksessa kiellot eivät sitä koske.
Yhteisön oikeus käsittää kaikki yhteistoimintajärjestelyt ja menettelytavat,
jotka ovat omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan siten,
että jäsenvaltioiden välisten yhtenäismarkkinatavoitteiden toteutuminen vaikeutuu, erityisesti eristämällä kansalliset markkinat taikka muuttamalla yhteismarkkinoiden kilpailurakennetta (kts. edellä mainituista seikoista Euroopan yhteisön tuomioistuimen ratkaisu asiassa 22/78, Hugin Kassaregister
AB ym.; ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asioissa 56/64 ja
58/64, Établissements Consten SARL ym.; Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asiassa C-238/05, Asnef-Equifax, Servicios de Información
sobre Solvencia y Crédito, SL ym.; Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen
tuomio asiassa 56/65, Société Technique Miniére (LTM) ym.).
Kauppavaikutusta koskevat edellytykset
Jotta päätös, sopimus tai menettelytapa olisi omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, kaikkien objektiivisten oikeudellisten seikkojen
ja tosiseikkojen perusteella on oltava riittävän todennäköistä, että ne tosiasiallisesti tai mahdollisesti vaikuttavat jäsenvaltioiden välisiin kauppavirtoihin suoraan tai välillisesti tavalla, joka voisi haitata jäsenvaltioiden välisten yhtenäismarkkinoiden toteutumista. Tämä vaikutus ei saa myöskään olla
merkityksetön. Vaikutus yhteisön sisäiseen kauppaan johtuu yleensä useista
tekijöistä yhdessä, jotka erikseen tarkasteltuina eivät välttämättä olisi ratkaisevia. Sen selvittämiseksi vaikuttaako yhteistoimintajärjestely tuntuvasti jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, tällainen järjestely on tutkittava sen taloudellisessa ja oikeudellisessa asiayhteydessä (kts. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asioissa 56/64 ja 58/64, Établissements Consten SARL
ym.; Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asiassa 56/65, Société
Technique Miniére (LTM) ym.; Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asiassa C-238/05, Asnef-Equifax, Servicios de Información sobre Sol-
75
vencia y Crédito, SL ym.).
Vaikutuksesta jäsenvaltioiden väliseen kauppaan on kysymys muun muassa, kun sopimuksella tai muilla menettelytavoilla voidaan jakaa tiettyjen
tuotteiden markkinat jäsenvaltioiden kesken ja siten vaikeuttaa tavoitteena
olevaa taloudellista vuorovaikutusta, vaikutetaan kilpailun rakenteeseen yhteismarkkinoilla, estetään yrityksen sijoittautumista toiseen jäsenvaltioon tai
tehdään kilpaileville tahoille vaikeaksi tai vaikeammaksi päästä jäsenvaltion
kansallisille markkinoille tai nostaa markkinaosuuttaan kyseisillä markkinoilla (vrt. Euroopan yhteisön tuomioistuimen ratkaisu asiassa C-234/89,
Stergios Delimitis; Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asiassa
161/84, Pronuptia de Paris GmbH ym.; Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asiassa 56/65, Société Technique Miniére (LTM) ym.; Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisu asiassa 22/78, Hugin Kassaregister
AB ym.; Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asiassa 8/72, Vereeniging van Cementhandelaren ym.).
Kaupan käsitettä on tulkittava laajasti. Se sisältää paitsi tavarakaupan myös
palveluiden myynnin, mutta myös sellaisten sopimusten ja toimenpiteiden,
jotka vaikuttavat mahdollisuuteen perustaa yritys toisessa jäsenvaltiossa tai
laajentaa toimintaa toiseen jäsenvaltioon, on katsottu vaikuttavan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan (kts. Kirsi Leivo - Timo Leivo - Hannele Huimala - Mikko Huomala, EU:n ja Suomen kilpailuoikeus, 2012 s. 158).
Se että yhteistoimintajärjestelyn tavoitteena on ainoastaan tuotteiden markkinointi yhdessä jäsenvaltiossa, ei riitä sulkemaan pois sitä mahdollisuutta,
että yhteistoimintajärjestely vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan.
Yhteistoimintajärjestely, joka ulottuu yhden jäsenvaltion koko alueelle, on
jo luonteeltaan sellainen, että se lujittaa kansallista markkinoiden eristämistä ja haittaa näin tavoiteltua taloudellista vuorovaikutusta, vahvistaa markkinoiden jakautumista kansallisesti estäen siten taloudellista vuorovaikutusta, jota perustamissopimuksen tavoitteena on saada aikaan, ja suojelee kansallista tuotantoa. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ei edellytetä, että
yhteistoimintajärjestelyt olisivat vaikuttaneet tuntuvasti yhteisön sisäiseen
kauppaan, mutta sen sijaan vaaditaan sen osoittamista, että yhteistoimintajärjestelyt ovat luonteeltaan sellaisia, että niillä voi olla sellainen vaikutus
(kts. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asiassa 8/72, Vereeniging
van Cementhandelaren ym.; Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio
asiassa C-238/05, Asnef-Equifax, Servicios de Información sobre Solvencia
y Crédito, SL ym.; Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asiassa C309/99, J. C. J. Wouters ym.).
Järjestelyn tarkoitus tai seuraus
Jos kansallinen tuomioistuin katsoo, että järjestely on omiaan vaikuttamaan
jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, sen on tutkittava, onko järjestelyn tarkoituksena rajoittaa kilpailua tai seuraako siitä, että kilpailu rajoittuu artiklassa tarkoitetulla tavalla (kts. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio
asiassa C-238/05, Asnef-Equifax, Servicios de Información sobre Solvencia
y Crédito, SL ym.).
76
Jotta sopimusta tai menettelytapaa koskisi artiklassa määrätty kielto, niiden
tarkoituksena on oltava estää, rajoittaa tai vääristää kilpailua yhteismarkkinoilla tai siitä on seurattava, että kilpailu estyy, rajoittuu tai vääristyy yhteismarkkinoilla. Kysymyksessä ei ole useita edellytyksiä vaan vaihtoehtoiset edellytykset, mikä johtaa ensiksi tarpeeseen tarkastella järjestelyn tavoitetta ottaen huomioon taloudellinen yhteys, jossa sitä sovelletaan. Artiklassa
tarkoitetun kilpailun vääristymisen taas on oltava seurausta järjestelystä kokonaisuudessaan tai osasta sen määräyksiä.
Jos kyseisten määräysten tarkastelu ei osoita sopimuksen aiheuttavan riittävää vahinkoa kilpailulle, on tarkasteltava järjestelyn vaikutuksia, ja jotta artiklan kielto koskisi järjestelyä, on koottava eri seikat, jotka osoittavat, että
kilpailu on tosiasiallisesti estynyt, rajoittunut tai vääristynyt tuntuvasti. Kyseinen kilpailu on otettava huomioon sellaisena kuin se olisi ilman riidanalaista sopimusta (kts. edellä mainituista seikoista Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asiassa 56/65, Société Technique Miniére (LTM) ym.).
Johtopäätökset
Unionin oikeuden soveltaminen edellyttää, että kilpailunrajoitukset ovat olleet omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Hovioikeus
toteaa, että kysymyksessä olevien töiden suorittamiseen ei niiden luonteen
puolesta liity tuontia tai vientiä, eikä asiassa ole ilmennyt, että kysymyksessä olevilla kilpailunrajoituksilla olisi missään muussakaan suhteessa ollut
mitään erityistä merkitystä tavaroiden tai palveluiden tuonnin tai viennin
kannalta. Toinen kysymys on, onko kartelli voinut vaikuttaa alan Suomessa
toimineiden yritysten sijoittumiseen tai laajentumiseen muihin jäsenvaltioihin tai muiden jäsenvaltioiden yritysten pääsyyn, sijoittumiseen tai laajentumiseen Suomen markkinoille.
Asiassa ei ole ilmennyt, että kysymyksessä olevien kilpailunrajoitusten tarkoituksena olisi ollut vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Arvioitavaksi tulee kuitenkin, onko tällainen vaikutus voinut olla niistä seurauksena.
Kuten Euroopan unionin tuomioistuinten oikeuskäytännössä on katsottu,
riittävää on, että yhteistoimintajärjestely voi vaikuttaa vain välillisestikin jäsenvaltioiden väliseen kauppaan eikä vaikutuksen tarvitse myöskään olla
tosiasiallista vaan mahdollisuus siitä riittää. Kauppavaikutuksen toteamisen
on kuitenkin perustuttava tosiseikkoihin, jotka antavat riittävästi aihetta
epäillä tarkoitettua vaikutusta. Edelleen vaikutuksen on oltava tuntuva, jotta
sille voidaan antaa merkitystä.
Euroopan unionin tuomioistuinten oikeuskäytännössä on katsottu, että se,
että yhteistoimintajärjestelyt koskevat yhtä jäsenmaata, ei sinänsä sulje pois
mahdollisuutta, että se voi vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Jos
järjestely ulottuu jäsenvaltion koko alueelle, se on jo luonteeltaan sellainen,
että se lujittaa kansallista markkinoiden eristämistä ja markkinoiden jakautumista kansallisesti ja suojelee kansallista tuotantoa ja siten haittaa tavoiteltua taloudellista vuorovaikutusta.
77
Näistä syistä kysymyksessä olevan kartellin on katsottava olleen omiaan
vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Arvioitavaksi jää siten,
onko tällaista vaikutusta pidettävä tuntuvana. Kun otetaan huomioon kartellin laajuus ja kesto sekä sen suuri taloudellinen merkitys, edellä tarkoitettua
vaikutusta on pidettävä tuntuvana. Kysymyksessä olevilla kilpailunrajoituksilla on siten rikottu myös Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 81 artiklaa.
Vastuuperusteet
Sopimuksen pätemättömyys
Käräjäoikeus on aina tuomitessaan kunnan sopimuskumppanin katsonut,
että kantajalla on oikeus saada sopimuskumppanilta sopimusperusteista vahingonkorvausta, koska tämä oli salaamalla kartelliin osallistumisensa rikkonut siltä edellytettyä tiedonanto- ja lojaliteettivelvollisuutta sopimuskumppaniaan kohtaan sekä rikkomalla kilpailunrajoituksista annetun lain
säännöksiä aiheuttanut lainvastaisella menettelyllä sopimuskumppanilleen
vahinkoa syyllistyen mainituin tavoin sopimusrikkomukseen. Käräjäoikeuden tuomiossa on todettu, että myyjänä olevan tahon on kerrottava ostajalle
sellaiset seikat, joilla on objektiivisesti arvioiden merkitystä sopimukseen
sitouduttaessa. Edelleen käräjäoikeuden mukaan jo pelkästään tieto siitä,
että sopimusosapuolena oleva yritys kuuluu kartelliin olisi vaikuttanut ratkaisevasti jokaisen kunnan päätöksentekoon asfalttiurakoiden tilaamisessa.
Hovioikeus toteaa, että sopimukseen voi liittyä ongelmia sen vuoksi, että
sopimuksen syntymisestä tai pätevyydestä ja siten sen sitovuudesta vallitsee
epäselvyyttä, tai sen vuoksi että suoritus on jäänyt tekemättä tai tavoiteltu
tulos on jäänyt saavuttamatta. Viimeksi mainituissa tapauksissa on kysymys
suoritusvirheestä ja siten sopimusrikkomuksesta.
Käräjäoikeuden tuomiossa on sopimuskumppanin tiedonanto- ja lojaliteettivelvoitteiden osalta viitattu korkeimman oikeuden ratkaisuihin 1982 II 137,
1989:110, 1991:39, 2001:128, 2007:72 ja 2008:91. Hovioikeus toteaa, että
mainituissa tapauksissa on ollut etupäässä kyse sopimussuhteen tai sopimusneuvotteluiden toiselle osapuolelle synnyttämistä sellaisista velvoitteista sopimuskumppania kohtaan, jotka eivät ole perustuneet suoranaisesti sopimukseen vaan toisen osapuolen ammatilliseen osaamiseen tai parempaan
tietämykseen perustuvaan yksittäisiä sopimusehtoja laajempaan toimintavelvollisuuteen sopimuskumppaniaan kohtaan.
Sopimusrikkomuksesta on erotettava sopimuksen edellytykset, joissa on kysymys osapuolen käsityksestä jostakin sopimuksen kannalta olennaisesta
seikasta mutta ei varsinaisesta sopimusehdosta, jonka sopimuksen osaksi tulemisesta olisi sovittu. Jos sopimusosapuoli on sopimukseen sitoutuessaan
ollut virheellisessä käsityksessä jonkin sitoutumispäätöksen kannalta relevantin seikan suhteen, kyse on motiivierehdyksestä.
Jos kysymys on toisen erehdyksen hyväksikäyttämisestä, kyseeseen saattaa
tulla oikeustoimilain 33 §:ssä säädetty kunnianvastaista ja arvotonta vetoa-
78
mista oikeustoimeen koskeva pätemättömyysperuste. Sanotun säännöksen
mukaan oikeustointa, jota muuten olisi pidettävä pätevänä, älköön saatettako voimaan, jos se on tehty sellaisissa olosuhteissa, että niistä tietoisen olisi
kunnian vastaista ja arvotonta vedota oikeustoimeen, ja sen, johon oikeustoimi on kohdistettu, täytyy olettaa niistä tietäneen.
Oikeustoimilain 30 §:n mukaan jos se, johon oikeustoimi on kohdistettu, on
saanut sen aikaan petollisella viettelyllä taikka jos hän on tietänyt tai hänen
olisi pitänyt tietää, että toinen on oikeustoimen tekijän sen tekemiseen petollisesti vietellyt, ei oikeustoimi sido vieteltyä. Kysymys on erehdyttämisestä tai erehdyksen hyväksikäyttämisestä.
Kantajan mukaan kartelliyhtiöt olivat muun muassa jakaneet markkinoita
keskenään. Sen vuoksi yhtiöt olivat kyenneet hinnoittelemaan työt vapaammin kuin kilpailullisissa olosuhteissa, minkä johdosta hintataso oli ollut
korkeampi.
Tarjouskilpailun tarkoituksena on saada aikaan sopimus, joka on tarjouskilpailun järjestäjälle mahdollisimman edullinen. Sikäli kuin tarjouksen tehneet tahot ovat sopineet tarjouskilpailun lopputulokseen vaikuttavista menettelytavoista, tarjouskilpailun tarkoitus ei ole toteutunut. Tämä on ollut
omiaan vaikuttamaan urakan hinnoitteluun.
Urakkahinnan perustumista kilpailullisiin olosuhteisiin on pidettävä sopimuksen olennaisena edellytyksenä. Sikäli kuin tähän liittyvät seikat eivät
ole vastanneet todellista asiaintilaa, tarjouskilpailun järjestänyt taho on
erehtynyt sopimuksen edellytyksenä olevan seikan suhteen. Kun kilpailunrajoituksista sopiminen on vaikuttanut tarjouskilpailun lopputulokseen, näin
syntynyt sopimus on saatu aikaan petollisella viettelyllä, ja sopimus on pätemätön.
Hovioikeus katsoo toisin kuin käräjäoikeus ettei se, että sopimuksen mukaisten suoritusten palauttaminen ei enää ole mahdollista, estä pätemättömyyden toteamista. Vahingonkorvauksella voidaan poistaa ne sopimuksen
vahingolliset vaikutukset, joita ei olisi syntynyt ilman petollista viettelyä.
Sopimuksen pätemättömyydestä johtuva vahingonkorvaus on luonteeltaan
sopimusoikeudellista korvausvastuuta ja perustuu sopimusoikeudelliseen
normistoon eikä siihen sovelleta vahingonkorvauslain säännöksiä.
Mitä tulee muihin kantajan vetoamiin sopimusten pätemättömyyttä tai muuta palautusvastuuta koskeviin vastuuperusteisiin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden kannanotot niiden osalta.
Pätemättömyyteen vetoaminen
Pätemättömyyteen on vedottava kohtuullisessa ajassa, jotta sopimuksen pysyvyys saadaan selvitettyä mahdollisimman pian eikä oikeustila jää tarpeettoman pitkäksi aikaa epäselväksi.
79
Ne kantajat, jotka ovat tehneet vanhentumisen katkaisuilmoituksia ajoissa,
ovat ilmoituksissaan vedonneet useisiin eri vastuuperusteisiin korvaus- tai
palautusvaatimustensa tueksi mutta pätemättömyyteen yleensä vasta kanteessa tai joskus sitä myöhemmin oikeudenkäynnin aikana.
Hovioikeus on katsonut, että kantajilla on ollut vanhentumislain mukaisen
vanhentumisajan tai kilpailunrajoituslain korvausäännöksen mukaisen kanneajan alkamisen edellyttämä tietoisuus vahingosta ja siitä vastuussa olevista huhtikuussa 2004. Pätemättömyyteen vetoamisaika ei ala kulua ennen
kuin pätemättömyysperuste on tullut loukatun osapuolen tietoon.
Pätemättömyysväitteen esittämisellä voi jo itsessään olla merkittäviä vaikutuksia osapuolten toiminnalle sopimussuhteessa, joten väitteen esittämisvelvollisuus edellyttää, että pätemättömyyteen vetoamista harkitsevalla osapuolella on riittävän luotettava ja varma tieto tosiseikoista.
Tilannetta ei voida täysin verrata esimerkiksi saatavan vanhentumisajan alkamisen edellyttämään tietoisuuteen. Kysymyksessä olevaa seuraamusmaksuesitystä ei voida sellaisenaan pitää niin vahvana tietona yksittäiseen sopimussuhteeseen vaikuttaneista tosiseikoista, että sopimusosapuolella olisi
sen perusteella ollut velvollisuus vedota sopimuksen pätemättömyyteen.
Normaalisti voidaan edellyttää, että pätemättömyyttä koskevan väitteen
esittämisaika alkaisi kulua siitä, kun siihen vetoavalla sopimusosapuolella
on paitsi epäilys tai käsitys sopimuksen pätemättömyyteen johtavista seikoista myös varteenotettavia todisteita väitteen tueksi niin, että pätemättömyyttä koskevalla kanteella on menestymisen mahdollisuus.
Asianosaisen on itsekin toimittava aktiivisesti asian selvittämiseksi eikä selvittämisvelvollisuuden laiminlyönti voi johtaa vetoamisajan pidentymiseen.
Asiassa ei ole seuraamusmaksuasiassa esitellyn näytön jälkeenkään ilmennyt mitään olennaisesti uutta näyttöä. Seuraamusmaksuesityksessä on esitelty hyvin laaja-alainen näyttö kilpailunrajoituksista. Sen hyödyntämistä
yksittäisissä sopimussuhteissa on pidettävä yksityiselle taholle varsin vaikeana. Hallintotuomioistuinten ratkaisut seuraamusmaksuasiassa ovat olleet
omiaan lisäämään kantajan vakuuttuneisuutta hänellä olevien käsitysten oikeellisuudesta mutta nekään eivät ole voineet vahvistaa kilpailunrajoituksiin
liittyviä tosiseikkoja yksityisoikeudellista riita-asiaa silmälläpitäen.
Käsiteltävässä asiassa on ollut selvää, että mitään täysimääräistä palautusvastuuta ei voida toteuttaa vaan kyse on pikemminkin oikeudenvastaisesta
menettelystä johtuvasta korvausvastuusta tai sitä vastaavasta palautusvastuusta. Tältä osin kantajat ovat ilmoittaneet kantansa katkaistessaan saatavan vanhentumisen yleensä hyvissä ajoin ennen vanhentumisajan päättymistä. Kantajien ilmoittamien vastuuperusteiden perusteet ovat käsittäneet
sen menettelyn, josta voi seurata myös oikeustoimen pätemättömyys. Asiassa on kaikkien vedottujen vastuuperusteiden osalta ollut kysymys olennaisesti samasta kysymyksestä eli kilpailunrajoituksista ja niiden suoranaisista
vaikutuksista. Oikeustoimilain mukaiset pätemättömyysperusteet eivät ole
muodostaneet tosiasiallisilta vaikutuksiltaan erillistä ja erityyppisiin seuraamuksiin tähtäävää vastuuperustetta vaan kyse on ollut tosiasiassa saman oikeudenvastaisen menettelyn perusteella seuraavan samantyyppisen vastuun
80
oikeudellisesta luonnehdinnasta. Pätemättömyysperusteeseen vetoamisella
ei ole ollut vastaavaa merkitystä kuin jos olisi kysymys yksin oikeustoimen
pätemättömyyteen tähtäävästä asiasta. Kysymys on enemmänkin korvausvastuun perustavan saman oikeudenvastaisen menettelyn luonnehdinnasta.
Vahingon aiheuttaminen kilpailunrajoituslain vastaisella menettelyllä muodostaa jo itsessäänkin oikeudenvastaisena menettelytapana korvausvastuun
perustavan tuottamuksen arvioitiinpa asiaa vahingonkorvauslain tai sopimusoikeudellisen normiston perusteella.
Edellä mainitut seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että asian luonne
huomioon ottaen riittävää on, että sopimuksen pätemättömyyteen on vedottu oikeudenkäynnin yhteydessä.
Vahingonkorvauslakiin perustuva korvausvastuu
Vahingonkorvauslain 1 luvun 1 §:n mukaan vahingon korvaamiseen on sovellettava sanotun lain säännöksiä. Laki ei kuitenkaan koske, ellei vahingonkorvauslaissa tai muussa laissa toisin säädetä, sopimukseen perustuvaa
tai muussa laissa säädettyä korvausvastuuta.
Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan joka tahallisesti tai
tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahinkoa, on velvollinen korvaamaan sen,
jollei siitä, mitä sanotussa laissa säädetään, muuta johdu.
Lain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka työntekijä virheellään tai laiminlyönnillään työssä aiheuttaa. Hovioikeus toteaa, että kartelliin kuuluneiden yritysten työntekijät
ovat käytännössä soveltaneet kilpailunrajoituksia. Kysymys on kuitenkin
ollut niin laaja-alaisesti sovelletuista ja pitkäaikaisista kilpailunrajoituksista,
että on syytä olettaa, että niistä on päätetty niin laajalla tasolla, että kysymys on mukana olleiden organisaatioiden tuottamuksesta.
Vahingonkorvauslakiin perustuvan vahingonkorvausvastuun yleisistä periaatteista johtuvien edellytysten osalta hovioikeus viittaa käräjäoikeuden lausumaan.
Hovioikeus toteaa, että vahingonkorvauslakia voidaan kilpailunrajoitusten
kyseessä ollen soveltaa sellaiseen tahoon, joka olematta sopimussuhteessa
vahingon kärsineeseen päällystysurakan tilaajaan, on omalla toiminnallaan
osaltaan myötävaikuttanut vahingon syntymiseen päällystystyön tilaajalle
tavalla, joka on välttämättömässä ja riittävässä syy-yhteydessä aiheutuneeseen vahinkoon.
Lain 5 luvun 1 §:n (412/1974) mukaan vahingonkorvaus käsittää hyvityksen henkilö- ja esinevahingosta. Milloin vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla tai julkista valtaa käytettäessä taikka milloin muissa
tapauksissa on erittäin painavia syitä, käsittää vahingonkorvaus hyvityksen
myös sellaisesta taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhteydessä henkilötai esinevahinkoon.
81
Hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla, että sanotussa säännöksessä tarkoitetut erittäin painavat syyt puhtaan varallisuusvahingon korvaamiselle, kun on kysymys kielletyillä kilpailunrajoituksilla
aiheutetun vahingon korvaamisesta, ovat käsillä.
Lain 6 luvun 1 §:n mukaan jos vahingon kärsineen puolelta on myötävaikutettu vahinkoon tai jos muu vahingon aiheuttaneeseen tekoon kuulumaton
seikka on myös ollut vahingon syynä, voidaan vahingonkorvausta kohtuuden mukaan sovitella.
Lain 6 luvun 2 §:n mukaan milloin vahinko on kahden tai useamman aiheuttama taikka he muuten ovat velvolliset korvaamaan saman vahingon,
vastaavat he yhteisvastuullisesti. Luvun 3 §:n 1 momentin mukaan korvausvelvollisten kesken korvausmäärä on jaettava sen mukaan kuin harkitaan
kohtuulliseksi ottaen huomioon kunkin korvausvelvollisen viaksi jäävä
syyllisyyden määrä, vahinkotapahtumasta ehkä saatu etu ja muut seikat.
Kilpailunrajoituksista annettuun lakiin perustuva korvausvastuu
Säännökset
Kilpailunrajoituksista annettuun lakiin lisätty uusi 18 a §:n korvaussäännös
tuli voimaan 1.10.1998. Mainitun säännöksen kysymyksessä olevana aikana
voimassa olleen alkuperäisen ja vuonna 2001 muilta osin muutetun 1 momentin mukaan elinkeinonharjoittaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta
rikkoo muun muassa lain 4-7 §:issä säädettyä kieltoa on velvollinen korvaamaan toiselle elinkeinonharjoittajalle aiheuttamansa vahingon. Vahingonkorvaus käsittää korvauksen kuluista, hinnanerosta, saamatta jääneestä voitosta sekä muusta välittömästä tai välillisestä taloudellisesta vahingosta, jota
kilpailunrajoituksesta on aiheutunut.
Vuoteen 2004 muuttumattomana voimassa olleen 5 §:n 1 momentin mukaan elinkeinotoiminnassa ei saanut soveltaa sopimusta tai yhteisymmärryksessä toisen kanssa muuta järjestelyä, jonka mukaan tavaran myymistä,
ostamista tai palveluksen suorittamista koskevassa tarjouskilpailussa: 1)
jonkun on luovuttava tarjouksen tekemisestä; 2) jonkun on annettava korkeampi tai alempi tarjous kuin toisen; 3) tarjoushinta, ennakko tai luottoehto muutoin perustuu tarjoajien yhteistoimintaan sellaisessa tarjouskilpailussa. Lain 6 §:n mukaan samalla tuotanto- tai jakeluportaalla toimivat elinkeinonharjoittajat tai näiden yhteenliittymät eivät saa sopimuksella, päätöksellä tai niihin rinnastettavalla menettelyllä: 1) määrätä tai suosittaa elinkeinotoiminnassa perittäviä tai maksettavia hintoja tai vastikkeita; 2) rajoittaa
tuotantoa, jakaa markkinoita tai hankintalähteitä, elleivät ne ole välttämättömiä järjestelyille, jotka tehostavat tuotantoa tai jakelua taikka edistävät teknistä tai taloudellista kehitystä ja hyöty pääosaltaan tulee asiakkaille tai kuluttajille.
Korvaussäännöksen tarpeellisuudesta on sen säätämiseen johtaneissa lain
esitöissä (HE 243/1997 vp.) todettu, että koska kilpailunrajoituslaissa ei ole
vahingonkorvausta koskevaa erityissäännöstä, kilpailunrajoituksen vuoksi
vahinkoa kärsineen asema riippuu lähtökohtaisesti siitä, onko hän sopimus-
82
suhteessa vahingon aiheuttajaan vai ei. Jos kilpailunrajoitukseen syyllistyneen ja kilpailunrajoituksen kohteen välillä on sopimussuhde, oikeus korvaukseen määräytyy sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaan. Sopimussuhteen ulkopuolella kilpailunrajoituksesta vahinkoa kärsineen oikeus
vahingonkorvaukseen määräytyy vahingonkorvauslain perusteella. Kun sopimussuhteessa taloudellisen vahingon korvaaminen on pääsääntö, sopimussuhteen ulkopuolella sovellettavan vahingonkorvauslain mukainen vahingonkorvaus käsittää lähtökohtaisesti vain korvauksen henkilö- ja esinevahingosta ja taloudellinen vahinko korvataan vain vahingonkorvauslaissa
säädetyissä poikkeustilanteissa. Kilpailunrajoituksesta vahinkoa kärsivät
elinkeinonharjoittajat voivat sopimussuhteen olemassaolosta riippuen olla
keskenään eriarvoisessa asemassa, sillä kilpailunrajoituksista tyypillisesti
aiheutuva vahinko on yleensä nimenomaan taloudellista vahinkoa. Säännöksen tarkoituksena on saattaa kilpailunrajoituksen vuoksi vahinkoa kärsineet keskenään yhdenvertaiseen asemaan riippumatta siitä, onko vahinkoa
kärsineen ja sen aiheuttajan välillä sopimussuhdetta. Pykälässä määritellään
sekä sopimussuhteessa että sopimussuhteen ulkopuolella korvattava vahinko silloin kun se on aiheutettu kilpailunrajoituksella.
Yleisten vahingonkorvausvastuuta koskevien periaatteiden mukaan korvausvastuu edellyttää myös kilpailunrajoituslaissa tarkoitetuissa tapauksissa
menettelyn syy-yhteyttä vahinkoon ja vahingon objektiivisella mittapuulla
arvioitavaa ennalta-arvattavuutta.
Mitä tulee sopimusperusteisen ja kilpailunrajoituslain mukaisen korvausvastuun väliseen suhteeseen sekä vahingonkorvauslain soveltamiseen kilpailuvahingon korvaamiseen hovioikeus viittaa käräjäoikeuden tuomiossa
lausuttuun.
Säännöksen voimaantulo ja ajallinen soveltamisala
Säännöstä sovelletaan sellaisiin vahinkoihin, jotka ovat aiheutuneet lain
voimaantulon 1.10.1998 jälkeen tehdyistä urakkasopimuksista (kts. KKO
2016:11).
Elinkeinonharjoittajan määritelmä kilpailunrajoituslaissa
Käräjäoikeus on arvioidessaan kunnan elinkeinonharjoittajan asemaa katsonut, että katujen asfaltointitoiminnan vaatima asiantuntemus sekä toiminnan
laajuus ja sen merkitys kunnan taloudelle edellyttävät, että toimintaa hoidetaan kunnissa ammattimaisesti. Käräjäoikeus on kuitenkin katsonut, että
kunta ei asfalttiurakoita ostaessaan ole täyttänyt kilpailunrajoituslaissa elinkeinonharjoittajalle asetettuja edellytyksiä, koska kunta on toiminut pelkästään ostajan roolissa ja täyttänyt lakisääteistä velvollisuuttaan eikä ole katuja päällystäessään tavoitellut sellaista taloudellista tulosta, jota lain 3 §:n 1
momentin perusteluissa tarkoitetaan. Tällaisena ansiotarkoituksena ei ollut
pidettävä sitä, että kunta on pyrkinyt ostamaan päällystysurakat mahdollisimman edullisesti.
Kilpailunrajoituslain (30.4.1998/303) 18 a §:n mukaan elinkeinonharjoittaja, joka tahallaan tai huolimattomasti rikkoo 5 tai 6 §:ssä säädettyä kieltoa,
83
on velvollinen korvaamaan toiselle elinkeinonharjoittajalle aiheuttamansa
vahingon. Säännöstä koskevan hallituksen esityksen (HE 243/1997) mukaan siinä tarkoitettua elinkeinonharjoittajan käsitettä arvioidaan lain 3 §:n
1 momentin mukaisesti. Hovioikeus toteaa, että mainitun määritelmäsäännöksen mukaan elinkeinonharjoittajalla tarkoitetaan muun muassa julkista
oikeushenkilöä, joka ammattimaisesti ostaa tai muutoin vastiketta vastaan
hankkii tavaroita tai hyödykkeitä. Elinkeinonharjoittajan käsite on tarkoitettu laajaksi.
Mainittu elinkeinonharjoittajan määritelmä on peräisin vuoden 1988 kilpailunrajoituslaista eli ajalta, jolloin kilpailunrajoituslakiin ei ole sisältynyt
erillistä vahingonkorvaussäännöstä. Määritelmä on myöhemmin otettu sellaisenaan vuoden 1992 kilpailunrajoituslakiin, johon ei myöskään sen säätämisen aikaan ole sisältynyt vahingonkorvaussäännöstä. Määritelmällä on
tuolloin ollut tarkoitus rajata lakiin sisältyvien kieltojen soveltamisala koskemaan vain elinkeinonharjoittajia.
Myös julkisen oikeushenkilön elinkeinonharjoittajan asemaa koskevassa oikeusteoriassa ja -käytännössä on pääasiassa arvioitu kilpailuoikeudellisten
kieltosääntöjen soveltumista julkisyhteisön toimintaan. Käsitteen tulkinnan
lähtökohtana on julkisen oikeushenkilön osalta pidetty sitä, että julkisen
vallan käyttöön liittyvä viranomaistoiminta ilman taloudellisen vaihdannan
piirteitä ei ole elinkeinonharjoittamista eikä kuulu kilpailusääntöjen soveltamisalaan. Toisaalta oikeusteorian ja -käytännön perusteella voidaan myös
pitää vakiintuneena, että julkisoikeudelliseen yksikköön on, riippumatta siitä, onko kyseistä toimintaa yhtiöitetty tai muodostettu liikelaitokseksi, sovellettava kilpailunrajoituslain kieltoja silloin kun sen toiminta on taloudellista ja kilpailee yksityisten yritysten toiminnan kanssa, ja että elinkeinonharjoittajan määrittäminen tapahtuu viime kädessä tapauskohtaisesti kokonaisarvioinnin perusteella.
Kunta elinkeinonharjoittajana asfalttiurakoita teettäessään
Kunnat ovat asfalttiurakoita teettäessään täyttäneet lakisääteistä tehtäväänsä. Riidatonta on, että pääosassa kuntia katujen päällystystoimintaan ei ole
liittynyt palvelun myyntiä ja siten ansiotarkoitusta. Kysymys ei ole ollut taloudelliseen tulokseen tähtäävästä toiminnasta, johon sekä vuoden 1988 että
1992 lain esitöissä on viitattu elinkeinonharjoittamisen tunnusmerkkinä.
Sen vuoksi on vielä arvioitava, onko julkisen oikeushenkilön lakisääteinen
ostotoiminta ilman ansiotarkoitusta rajattava kilpailunrajoituslaissa säädetyn korvaussäännöksen ulkopuolelle.
Kilpailunrajoituslain 3 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan ammattimainen myyntitoiminta ja ammattimainen ostotoiminta ovat käsitteen vaihtoehtoisia osioita. Näin ollen säännöksen mukainen elinkeinonharjoittajan määritelmä voi täyttyä myös pelkällä ostotoiminnalla ja säännöksen sanamuodon mukainen tulkinta tarkoittaisi, että kuntia olisi pidettävä kilpailunrajoituslaissa tarkoitettuina elinkeinonharjoittajina aina silloin kun niiden ostotoiminta on ammattimaista.
84
Korkein hallinto-oikeus on ratkaisussaan 2002:4, jossa oli kysymys siitä
oliko kuntaan sen vuokratessa koulun sisäliikuntatiloja sovellettava kilpailunrajoituslakia, katsonut ettei pelkästään se seikka, että kunta oli liikuntatiloja vuokratessaan harjoittanut liikuntalaissa tarkoitettua julkista tehtävää,
estänyt pitämästä kuntaa elinkeinonharjoittajana tässä toiminnassa. Korkein
hallinto-oikeus oli arvioinut toimintaa kokonaisuutena ja huomioon ottaen
erityisesti koulujen liikuntatilojen käytön tehostaminen ja maksujen määräytyminen muiden kuin liiketaloudellisten periaatteiden mukaan katsonut,
ettei kilpailunrajoituslain säännöksiä ollut sovellettava kuntaan tässä toiminnassa.
Kunnan laajamittainen ja taloudellisesti merkittävä asfalttipäällysteen ostotoiminta on tyypillisesti toimintaa, jossa kunnalle voi aiheutua merkittäviä
vahinkoja kiellettyjen kilpailunrajoitusten vuoksi. Tässä suhteessa kunta ei
eroa yksityisestä yrityksestä, joka tilaa päällystysurakan esimerkiksi toimitilansa tarpeisiin ilman, että hankintaan liittyy välitöntä ansiotarkoitusta eli
tekee hankinnan loppukäyttäjänä. Koska yksityinen yritys on käsitteellisesti
kilpailunrajoituslaissa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja, se on ostotoiminnassaan oikeutettu saamaan korvausta sille kilpailunrajoituksella aiheutetusta
vahingosta silloinkin kun hankinta ei ole tapahtunut edelleen myyntiä varten. Hovioikeus pitää ongelmallisena sitä, että yksityisen yrityksen ja julkisen tahon oikeutta korvaukseen on tässä suhteessa arvioitava eri tavalla.
Kuntaa ei voida kuitenkaan pitää kysymyksessä olevassa ostotoiminnassaan
elinkeinonharjoittajana, ellei se ole osa erikseen järjestettyä kokonaisuutta,
joka tähtää taloudellisen tuloksen tekemiseen, jolloin toimintaan liittyy ammattimainen ansiotarkoitus. Tällainen toiminta liittyy taloudelliseen kilpailuun markkinoilla ja kuuluu luonnostaan kilpailunrajoituslain kilpailuoikeudellisen sääntelyn piiriin. Huomioon ottaen korvaussäännöksen yhteys elinkeinonharjoittajan määritelmään lain 3 §:ssä ja elinkeinonharjoittajan määritelmän erityinen merkitys lain kieltosäännösten kannalta, 18 a §:n korvaussäännöstä ei voida soveltaa myöskään analogisesti valtioon tai kuntiin.
Sen sijaan kunnalla voi olla oikeus vahingonkorvaukseen sopimusoikeudellisten sääntöjen tai vahingonkorvauslain nojalla.
Mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus, että kuntaa ei
ole pelkästään asfalttiurakoiden ostotoiminnan perusteella pidettävä kilpailunrajoituslain korvaussäännöksen mukaisena elinkeinonharjoittajana, joka
on lain 18 a §:n perusteella oikeutettu saamaan korvausta sille kilpailunrajoituksella aiheutetusta vahingosta.
Vaatimus jättää kanne tutkimatta kilpailunrajoituslakiin perustuvilta osin
Kantajan perustaessa kanteensa siihen, että hänellä on kilpailunrajoituksista
annetun lain 18 a §:n korvaussäännöksen nojalla oikeus korvaukseen hänelle aiheutuneesta vahingosta, kyse on mainitun korvaussäännöksen soveltamisen aineellisten edellytysten täyttymisestä. Väite siitä, että kantaja ei ole
elinkeinonharjoittaja koskee asiassa annettavan pääasiaratkaisun aineellisia
edellytyksiä eikä oikeudenkäynnin edellytyksiä. Kyse ei ole siitä että kantaja kävisi oikeutta asiasta, joka ei koske hänen vaan jonkun muun tahon oi-
85
keutta. Kun mainitun säännöksen soveltamisen edellytykset eivät kantajan
aseman johdosta täyty, vaatimusta vahingonkorvauksesta mainitulla perusteella ei jätetä tutkimatta vaan vaatimus hylätään kuten käräjäoikeus on tehnyt.
Syy-yhteys
Vahingonkorvausvastuu edellyttää syy-yhteyttä vahingon aiheuttaneen tahon menettelyn ja vahingon välillä.
Aiheuttaminen merkitsee tapahtumakulkujen muuttamista. Aiheuttaminen
voi tapahtua myös passiivisesti, kun katsotaan, että henkilöllä olisi ollut velvollisuus ryhtyä tiettyyn toimenpiteeseen. Tällöin on kysymys siitä, että toimija ei täytä häneen kohdistuvaa käyttäytymisodotusta, joka sisältää tietyn
muutoksen aikaansaamisen. Arvioinnissa joudutaan kiinnittämään huomiota
myös syy-yhteyden riittävyyteen. Syy-yhteys vahinkoon edellyttää, että
teko tai laiminlyönti on välttämätön osa seurausta edeltävää seikastoa, joka
on ollut riittävä seuraamuksen aikaansaamiseksi (kts. edellä mainituista seikoista Mika Hemmo, Vahingonkorvausoikeus, 2006, s. 109-114).
Vahingonkorvausvastuu voi lähtökohtaisesti syntyä muutakin tahoa kuin
omaa sopimuskumppania kohtaan eli vahingonkärsijällä voi olla mahdollisuus saada korvausta keneltä tahansa kilpailunrajoitukseen osalliselta. Korvauksen edellytyksenä on kuitenkin aina vahingon ja kilpailua rajoittavan
toiminnan syy-yhteys. Vahingonkärsijän voi olla vaikea osoittaa muiden
toimijoiden kuin oman sopimuskumppanin toiminnan syy-yhteys vahinkoon. Vahinkoa ei voida välttämättä pitää esimerkiksi kunkin kartellin jäsenen aiheuttamana. Lähtökohtana on pidettävä, että korvausvastuu ratkaistaan todellisen vahinkojen aiheuttamisen perusteella (kts. mainituista seikoista Katri Havu, Oikeus kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen
EU:n ja Suomen oikeudessa, 2013, s. 96).
Kantajan tulee omassa vahingonkorvausoikeudenkäynnissään osoittaa esimerkiksi tarjouskartellitilanteessa vastaajayrityksen sopineen kussakin
konkreettisessa kantajaa koskeneessa tarjouskilpailussa tarjoushinnastaan
tai jättäytyvänsä pois tarjouskilpailusta osana tarjouskartellia. Vahingonkorvauksen perusteeksi ei tällöin riitä, että kartelliyritysten toiminta on voinut
olla osaltaan vaikuttamassa tarjoushintojen kohoamiseen esimerkiksi jollakin toisella maantieteellisellä alueella, vaan kantajan on osoitettava, että
näin on todella tapahtunut myös häntä koskeneissa konkreettisissa tarjouskilpailuissa (kts. Vesa Kanniainen – Tuomas Saraste – Katja Tammelin,
Kartellivahingon ja sen määrän toteennäyttäminen vahingonkorvausoikeudenkäynnissä, Defensor Legis n:o 3/2006, s. 424).
Hovioikeus toteaa, että kysymyksessä olevassa asiassa on etupäässä kysymys menettelystä yksittäisissä tarjouskilpailuissa, jolloin keskeistä on arvioida, miten aina kysymyksessä olevaan tarjouskilpailuun liittynyt markkinoiden jakaminen ja siihen liittynyt tarjousyhteistyö ovat vaikuttaneet
asianomaisen sopimuksen hintatasoon. Vaikka kunkin yksittäisen tarjouskilpailun taustalla on ollut laajempi järjestely, vahinko on realisoitunut yksittäistä tarjouskilpailua koskevan menettelyn seurauksena.
86
Yhteisvastuullinen korvausvastuu sekä korvausvelvollisten keskinäinen vastuunjako ja takautumisoikeus
Useiden korvausperusteiden tapauksessa voi olla kysymys siitä, että samalle
korvausvaatimukselle esitetään useita eri korvausperusteita tai asiassa on
useita korvausvelvollisia, joilla on sama tai eri korvausperuste. Ellei muuta
ole säädetty, vahingonkärsijä voi vedota itselleen edullisimpaan korvausperusteeseen tai useisiin perusteisiin samanaikaisesti.
Useat korvausvelvolliset ovat yhdessä vastuussa samasta vahingosta. Yhteinen vastuu samasta vahingosta voi syntyä myös siten, että kukin heistä tai
ainakin osa heistä on vastuussa eri perusteella, eikä velallisten yhteisvastuu
edellytä sitä, että kaikilla velallisilla on sama velvoitteen perusta (kts. KKO
2001:70 ja 2008:62).
Velvoitteen yhteisvastuullisuus on yleinen lähtökohta kaikissa yhteisvelvoitesuhteissa. Yhteisvastuullisuustilanteissa lähtökohtana on, että kaikkien
yhteisvelallisten vastuu on rinnasteista, joten velkoja saa valintansa mukaan
vaatia velvoitteen suorittamista keneltä tahansa.
Vahingonkorvauslain mukaisen korvausvastuun yhteisvastuullisuudesta on
erityisesti säädetty vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:ssä. Vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:n mukaan milloin vahinko on kahden tai useamman aiheuttama taikka he muuten ovat velvolliset korvaamaan saman vahingon, vastaavat he yhteisvastuullisesti.
Korvausvelvollisten keskinäisestä vastuunjaosta ja regressioikeudesta on
säädetty 6 luvun 3 §:ssä. Säännöksen 1 momentin mukaan korvausvelvollisten kesken korvausmäärä on jaettava sen mukaan kuin harkitaan kohtuulliseksi ottaen huomioon kunkin korvausvelvollisen viaksi jäävä syyllisyyden
määrä, vahinkotapahtumasta ehkä saatu etu ja muut seikat. Säännöksen 2
momentin mukaan sillä, joka on maksanut vahingonkorvausta yli oman
osuutensa, on oikeus saada kultakin muulta korvausvelvolliselta, mitä hän
on tämän osalta maksanut. Velkakirjalain 2 §:n mukaan kun joku velallisista on maksanut velan, hänellä on oikeus periä jokaiselta toiselta yhteisvelalliselta tämän osuus.
Kysymyksessä olevassa asiakokonaisuudessa korvausvastuu kilpailunrajoituksilla aiheutetusta vahingosta voi perustua joko sopimusoikeudelliseen
normistoon, vahingonkorvauslakiin tai kilpailunrajoituksista annettuun lakiin. Vahingonkorvauslaissa on nimenomainen säännös yhteisvelallisten
keskinäisestä vastuunjaosta ja takautumisoikeudesta. Vahingonkorvauslaki
ei kuitenkaan koske sopimukseen perustuvaa tai muussa laissa säädettyä
korvausvastuuta. Velkakirjalain 2 §:n ja vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:n
säännökset osoittavat kuitenkin sen yleisen lähtökohdan, että jos joku yhteisvastuullisista velallisista maksaa velkaa yli oman laskennallisen osuutensa, hänelle syntyy oikeus periä ylimääräinen osuus muilta kanssavelallisilta (kts. Olli Norros, Velvoiteoikeus, 2014, s. 208).
87
Edellä selostetussa velkakirjalain säännöksessä ei ole otettu nimenomaisesti
kantaa yhteisvelallisten keskinäiseen vastuunjakoon mutta oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että ensisijainen jakoperuste on velan perusteena oleva vastikkeen tai muun hyödyn jakautuminen velallisten kesken. Jos yhteisvelasta ei ole saatu mitään vastiketta tai vastikkeen jakautumista on mahdotonta selvittää, vastuuosuudet jakautuvat tasan velallisten pääluvun mukaan
(kts. Olli Norros, Velvoiteoikeus, 2014, s. 252-253).
Edellä selostetusta vahingonkorvauslain säännöksestä, joka koskee yhteisvastuullisten vahingonkorvausvelvollisten keskinäistä vastuunjakoa ja takautumisoikeutta, ilmenee, että myös tässä tapauksessa on kiinnitettävä
huomiota saatuun etuun. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että vahinkotapahtumasta saatu etu on jakoperusteista sikäli ensisijainen, että jos vahinkotapahtuma on suoranaisesti aiheuttanut etua jollekin vahingonaiheuttajista,
edunsaaja on yleensä syytä asettaa kantamaan korvausvastuu yksin saamaansa edun määrään saakka. Muuta ratkaisua olisi vaikea perustella, koska muuten edun saaminen tapahtuisi perusteettomasti muiden vahingonaiheuttajien kustannuksella. Lisäksi kantaa puoltaa analogia velkakirjavelallisten keskinäistä vastuunjakoa koskevaan säännökseen ja sen vakiintuneeseen tulkintaan (kts. Norros s. 256).
Kysymyksessä olevassa asiakokonaisuudessa vahingonkorvausvaatimukset
perustuvat yksittäisissä tarjouskilpailuissa sovellettuihin kilpailunrajoituksiin lukuunottamatta vaatimuksia, jotka perustuvat niin sanottuun sateenvarjohinnoitteluun. Näissä tilanteissa päällystysurakan saanut taho on aina saanut kokonaisuudessaan kilpailunrajoituksilla tavoitellun hyödyn eli kartellin
tuottaman lisän urakan hintaan. Muut vahingon aiheuttamiseen mahdollisesti osallistuneet tahot eivät ole saaneet kulloinkin kysymyksessä olevan
sopimuksen osalta mitään vastiketta. Hovioikeus katsoo, että velkakirjalain
takautumisoikeutta koskevan säännöksen tulkinnasta ja vahingonkorvauslain takautumisoikeutta koskevasta säännöksestä ilmenevien periaatteiden
sekä niitä koskevien edellä kerrottujen näkökohtien perusteella velallisten
keskinäisessä suhteessa ensisijaisena jakoperusteena on perusteltua pitää
menettelyllä saadun hyödyn jakautumista velallisten kesken.
Niin sanotun taloudellisen seuraannon soveltaminen
Unionin oikeuden ja kansallisen oikeuden suhde
Euroopan unionin tuomioistuinten oikeuskäytännön mukaan jokaisella on
oikeus vaatia aiheutuneen vahingon korvaamista, jos tämän vahingon ja
muun muassa Euroopan unionin toiminnasta annetun sopimuksen 101 artiklan 1 kohdassa tai entisessä sisällöltään varsin samanlaisessa Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 85 artiklassa, sittemmin 81 artiklassa, kielletyn yhteistoimintajärjestelyn tai menettelytavan välillä on syy-yhteys. Artikla tuottaa tässä suhteessa välittömiä oikeusvaikutuksia yksityisten välisissä suhteissa ja niillä perustetaan välittömästi yksityisten hyväksi oikeuksia,
joita kansallisten tuomioistuinten on suojeltava.
Sikäli kuin unioni ei ole antanut asiaa koskevia säännöksiä, kunkin jäsenvaltion sisäisessä oikeusjärjestyksessä on annettava kysymyksessä olevassa
88
artiklassa kielletystä yhteistoimintajärjestelystä tai menettelytavasta seuraavan vahingon korvaamisen vaatimista koskevan oikeuden käyttämiseen liittyvät menettelysäännöt edellyttäen, että vastaavuusperiaatetta ja tehokkuusperiaatetta noudatetaan. Tehokkuusperiaatteen mukaisesti säännöt sellaisia
oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan unionin oikeuden välittömään oikeusvaikutukseen perustuvat yksityisten oikeudet, eivät saa olla
sellaisia, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa, eli nämä säännöt eivät saa haitata Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101
artiklan tehokasta soveltamista (kts. edellä mainituista seikoista Euroopan
unionin tuomioistuimen tuomio asiassa C-557/12, Kone AG ym. oikeuskäytäntöviittauksineen).
Unionin tuomioistuin on ennakkoratkaisupyynnön johdosta antamassaan
tuomiossa asiassa C-199/11 (Euroopan yhteisö v. Otis NV ym.) todennut,
että jokaisella on oikeus vedota tuomioistuimessa Euroopan yhteisön 81 artiklan rikkomiseen ja siltä osin kuin kysymys on erityisesti mahdollisuudesta vaatia sellaisen vahingon korvaamista, joka aiheutuu sopimuksesta tai
menettelytavasta, joka voi rajoittaa tai vääristää kilpailua, artiklan täysi tehokkuus ja kieltojen tehokas vaikutus vaarantuisivat, jos jokainen ei voisi
vaatia sellaisen vahingon korvaamista, joka hänelle on aiheutunut edellä
tarkoitusta järjestelystä. Tästä seuraa, että jokaisella on oikeus vaatia aiheutuneen vahingon korvaamista, ja tämä oikeus kuuluu näin ollen myös Euroopan unionille.
On siten selvää, että julkisyhteisöt kuuluvat välittömän oikeusvaikutuksen
ja siitä seuraavien oikeuksien piiriin (vrt. Antti Aine, Kilpailunrajoitusvahinko, 2016, s. 380-381).
Lähtökohtana on, että asiaa koskevan yhteisön säännöstön puuttuessa kunkin jäsenvaltion on kansallisessa oikeusjärjestyksessä osoitettava toimivaltaiset tuomioistuimet ja vahvistettava oikeussuojakeinoja koskevat menettelysäännöt, joilla turvataan yhteisön oikeuden välittömään oikeusvaikutukseen perustuvat yksityisten oikeudet. Kansalliset tuomioistuimet soveltavat
siten omia prosessia, todistelua ja aineellisia seikkoja koskevia sääntöjään.
Tilanne on tällainen esimerkiksi siltä osin kuin kysymys on siitä, millä tuomioistuimella on toimivalta käsitellä kanne, oikeudenkäyntikulujen maksamisesta asetettavasta vakuudesta, oikeussuojan käyttämiselle säädetystä
määräajasta ja määräajoista. Todistelun osalta kansallisia säännöksiä sovelletaan ainakin tiettyihin todistelua koskeviin presumptioihin sekä todistusvoimaan ja todistustaakkaan. Ne soveltuvat myös sellaisiin aineellisoikeudellisiin kysymyksiin kuin syy-yhteys, korvausvelvollisuuden rajoittaminen
ja myötävaikutus vahinkoon, vahingon lajit, korot, kuittausväitteet ja perusteetonta etua koskevat väitteet.
Kansallinen prosessiautonomia sisältää sen, että tapa, jolla yhteisön oikeuden mukaisia oikeuksia käytetään vaihtelee eri jäsenvaltioissa. Prosessiautonomia pätee kuitenkin vain siinä määrin kuin kyseistä asiaa ei ole säännelty yhteisön oikeudessa tai kansallista prosessia ei ole yhdenmukaistettu
(kts. edellä mainituista seikoista Leif Sevón, Defensor Legis nro 1/2003,
Kansallinen tuomari yhteisön tuomarina: prosessiautonomian periaate ja sen
89
rajat, s. 3-5).
Yksityisten oikeuksien oikeussuojan varmistaminen kuuluu kansallisille
tuomioistuimille, ja yksityisillä on oltava mahdollisuus saattaa asiansa tuomioistuimen ratkaistavaksi oikeuksiensa suojaamiseksi. Kansallisen oikeusjärjestelmän on varmistettava se, että yksilöillä on mahdollisuus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon oikeuksiensa suojaamiseksi. Kansallisessa oikeusjärjestyksessä vahvistetuilla säännöillä ei saa tehdä yhteisön oikeusjärjestyksessä tunnustettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi
tai suhteettoman vaikeaksi (kts. Sevón s. 6).
Mitä tulee unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien tehokkuusperiaatteeseen kansallisen prosessiautonomian rajoittamiselle on kuitenkin rajansa.
Kansallinen sääntö, joka tekee yhteisön oikeuden soveltamisen mahdottomaksi tai kohtuuttoman vaikeaksi, voi olla oikeutettu jonkin kansallisen oikeusjärjestyksen perustavanlaatuisen periaatteen nojalla. Määräajat, todistelua koskevat säännöt, uusien väitteiden esittämistä rajoittavat säännöt, uusien kanteiden nostamista koskevat rajoitukset, vahingonkorvauksia koskevat rajoitukset, koron maksamista koskevat säännöt ja niin edelleen, esiintyvät kaikissa oikeusjärjestyksissä ja ne on otettu käyttöön pätevistä syistä.
Siinä määrin kuin tällaisten sääntöjen taustalla olevat tavoitteet ovat yhteisön oikeusjärjestyksen mukaisia ja erityisesti siinä määrin kuin ne muodostavat osan jäsenvaltioiden yhteistä oikeusperintöä, yhteisöjen tuomioistuin
hyväksyy rajoitukset (kts. Sevón s. 9).
Unionin oikeus ja taloudellinen seuraanto seuraamusmaksuasioissa
Korkein hallinto-oikeus on kysymyksessä olevaa asiakokonaisuutta koskeneessa seuraamusmaksuasiassa todennut, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuinten oikeuskäytännössä sakon määräämistä yhtiölle muun yhtiön menettelystä on tarkasteltu joko oikeudellisen tai taloudellisen seuraannon näkökulmasta. Oikeudellisen seuraannon periaatteen mukaan vastuun rikkomuksista kantaa niihin tosiasiallisesti syyllistynyt oikeussubjekti. Taloudellisen seuraannon periaatteen mukaan vastuun kantaa se taloudellinen toiminta, johon rikkomus voidaan liittää. Tällöin vastuutahoja saattaa olla
useampia kuin yksi, ja toisaalta vastuuseen voi joutua sellaisia tahoja, jotka
eivät itse ole tosiasiallisesti rikkoneet kilpailunrajoituksia koskevia säännöksiä (korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen kohdat 1184 ja 1185).
Edelleen korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä on todettu, että taloudellisen seuraannon periaate tulee Euroopan yhteisöjen tuomioistuinten mukaan sovellettavaksi silloin, kun kilpailunrajoituksiin syyllistynyt taho on
esimerkiksi yhtiön purkamisen johdosta lakannut oikeudellisesti olemasta.
Vastaavasti taloudellisen seuraannon periaatetta on noudatettu silloin, kun
yhtiö sinänsä on yhä olemassa, mutta se on lakannut taloudellisesti olemasta
eli lopettanut liiketoiminnan harjoittamisen. Lisäksi syyllistahon olemassa
ollessakin erilaiset yritysjärjestelyt voidaan Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sivuuttaa, mikäli niiden tarkoituksena voidaan katsoa olevan kilpailuoikeudellisen vastuun välttäminen (päätöksen
kohdat 1187 ja 1188).
90
Vielä sanotussa päätöksessä on todettu, että taloudellisen seuraannon periaate, jossa seuraamus kilpailunrajoituksesta voidaan määrätä muullekin toimijalle kuin varsinaisesti rikkomukseen syyllistyneelle, on tunnustettu Euroopan yhteisöjen tuomioistuinkäytännössä jo ainakin vuodesta 1975 lähtien. Periaate on siten olennainen ja yleisesti tunnustettu osa yleiseurooppalaista kilpailuoikeutta. Myös kotimaisessa oikeuskäytännössä seuraamusmaksu on määrätty yhtiölle toisen yhtiön menettelystä (kohta 1195).
Taloudellinen seuraanto ja vahingonkorvaus
Käräjäoikeus on käsitellessään taloudellista seuraantoa todennut, että vahingonkorvausvastuun tehokas toteutuminen tilanteessa, jossa yhtiö, joka on
syyllistynyt kilpailurikkomukseen, on purkautunut ja kyseinen liiketoiminta
on siirtynyt, edellyttää, että vastuu voidaan kohdistaa siihen toiseen oikeushenkilöön, joka on jatkanut liiketoiminnan harjoittamista. Kilpailuoikeudellisen seuraamusjärjestelmän sisällä unionin oikeuden tehokkuusperiaatteesta johtuvaa velvoitetta soveltaa taloudellisen seuraannon periaatetta tulee
soveltaa samalla tavalla kilpailuoikeudellisen seuraamusmaksun ja vahingonkorvausvastuun kohdentumisen yhteydessä. Kysymys on samasta kilpailuoikeudellisesta periaatteesta, jota sovelletaan molempiin vastuun muotoihin. Jos taloudellisen seuraannon periaatetta sovellettaisiin eri tavoin seuraamusmaksun ja vahingonkorvauksen osalta, yhtiö voisi yritysjärjestelyiden avulla vapautua vahingonkorvausvastuusta toisin kuin seuraamusmaksuvastuusta. Tulkinta johtaisi ei-hyväksyttävään ja epäloogiseen tulokseen.
Käräjäoikeus on edelleen todennut, että toisaalta voidaan ajatella, että unionin kilpailuoikeudellinen tehokkuusvaatimus toteutuu riittävästi jo, kun seuraamusmaksu voidaan taloudellisen seuraannon perusteella kaikissa tilanteissa kohdentaa tehokkaalla tavalla. Tehokkuusperiaate koskee kuitenkin
myös vahingon kärsijän oikeutta käyttää unionin oikeutta.
Käräjäoikeus on katsonut, että nykyistä unionin kilpailuoikeudellista seuraamusjärjestelmää on tarkasteltava kokonaisuutena. Taloudellisen seuraannon periaate on yleisesti kilpailuoikeudellisten seuraamusten kohdentamista
määräävä unionin oikeuden periaate. Seuraamus- ja vahingonkorvausvastuun on toteuduttava yhtä lailla tehokkaasti myös siinä poikkeuksellisessa
tilanteessa, että kilpailurikkomukseen syyllistyneen oikeushenkilön toiminta on sen omalla päätöksellä päättynyt eikä vastuuta voida enää tehokkaasti
kohdistaa rikkomukseen syyllistyneeseen oikeushenkilöön.
Hovioikeus toteaa, että Euroopan unionin tuomioistuin on useissa tuomioissaan antanut ohjeita joistakin vahingonkorvauksen määrittämiseen ja laajuuteen liittyvistä seikoista mutta se ei ole antanut ratkaisua, jossa olisi otettu kantaa taloudelliseen seuraantoon vahingonkorvauksen yhteydessä.
Unionin oikeuden mukaan jokaisella on oikeus vahingonkorvaukseen unionin kilpailusääntöjen vastaisesta menettelystä aiheutuneesta vahingosta. Jäsenvaltioiden kansallisten oikeusjärjestysten tulee varmistaa kysymyksessä
olevan oikeuden toteuttamisen mahdollisuus. Unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien tehokkuusperiaatteen mukaisesti kysymyksessä olevan oikeuden käyttäminen ei saa olla käytännössä mahdotonta tai myöskään suh-
91
teettoman vaikeaa.
Hovioikeus toteaa, että vahingonkorvausinstituutiossa on tyypillisesti kysymys vahingonaiheuttajan vastuusta hänen menettelystään aiheutuneesta vahingosta. Korvausvastuu voi siirtyä tilanteissa, joissa vahingonaiheuttajan
varat ja velat siirtyvät kokonaisuutena lain nojalla toiselle taholle.
Unionin tuomioistuinten oikeuskäytännössä vahvistetun vahingonkorvausoikeuden on sinänsä katsottava tarkoittavan tyypillisen vahingonkorvausinstituution mukaista vastuuta. Tällaista vastuuta koskee myös edellä todettu tehokkuusperiaate. Sen sijaan tehokkuusperiaatteen nojalla vastuuta ei
voida ulottaa vahvistetun oikeuden ulkopuolelle eikä sen nojalla siten voida
puuttua vahingonkorvausinstituution tyypillisiin perustavanlaatuisiin edellytyksiin. Vahingonkorvausasiaa käsittelevän tuomioistuimen ratkaisun tavoitteena ei voi olla kilpailuoikeudellisen seuraamusjärjestelmän tehostaminen sinänsä ja unionin oikeuden takaamien oikeuksien selkeästi laajentavaan tulkintaan on suhtauduttava pidättyvästi.
Toisaalta asiassa on kysymys myös siitä, tulisiko seuraamusmaksuasioissa
vakiintuneesti sovellettu taloudellisen seuraannon periaate ulottaa koskemaan myös vahingonkorvauksia. Taloudellinen seuraanto ei itsessään liity
vahingonkorvausvastuun edellytyksiin vaan toisen vastuun siirtämiseen sellaisenaan vahinkotapahtuman ulkopuoliselle taholle.
Seuraamusmaksuvastuu on erilainen instituutio kuin vahingonkorvausvastuu eikä seuraamusmaksuvastuun osalta sovellettuja periaatteita voida automaattisesti ulottaa vahingonkorvausvastuuseen. Sikäli kuin sellainen vastuu
asetettaisiin, sen tarkemmasta sisällöstä vahingonkorvausasioissa tulisi antaa tarkempia säännöksiä tai määräyksiä, jollaisia siis ei ole olemassa.
On myös huomattava, että vahingon aiheuttaneen tahon liiketoiminnan siirto ja toiminnan lakkaaminen voi johtaa myös liiketoiminnan vastaanottaneen tahon vahingonkorvausvastuuseen, jos näihin järjestelyihin itsessään
on liittynyt seikkoja, joiden perusteella viimeksi mainitun tahon on katsottava toiminnallaan aiheuttaneen vahinkoa kolmannelle osapuolelle korvausvastuun perustavalla tavalla. Tällöin ei ole kysymys muodollisesta seuraannosta vaan ulkopuolisen tahon omasta osallisuudesta vahingon aiheuttamiseen.
Taloudelliseen seuraantoon perustuva vastuu voi johtaa yllättävään ja ankaraan seuraukseen. Vahingon aiheuttaneen tahon lakkaaminen ja sen omaisuuden siirtäminen toiselle taholle ei myöskään merkitse sitä, että näistä toimista mahdollisesti aiheutunut menetys vastaisi vahingon aiheuttajan korvausvastuuta. Vahingon aiheuttaneen tahon tosiasiallinen tai odotettava taloudellinen kantokyky on voinut olla heikko suhteessa vahingon määrään.
Siirtyneen omaisuuden arvo ei ole välttämättä ollut missään suhteessa vahingon arvoon ja siitä on voitu myös suorittaa vastike. Vastuu toisen tahon
aiheuttaman vahingon korvaamisesta lähtien siitä mitä tämä olisi ollut velvollinen suorittamaan, voi johtaa sellaiseen vahingonkorvaukseen, joka ei
olisi ollut käytännössä muuten edes toteutettavissa.
92
Hovioikeus katsoo, ettei unionin oikeuden perusteella ole perusteita soveltaa niin sanottua taloudellista seuraantoa kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen. Korvausvastuun arviointi tapahtuu tässä suhteessa Suomen
kansallisen oikeuden sääntelyn mukaan. Suomen yksityisoikeuteen ei sisälly mitään yleistä sääntöä, jonka perusteella ulkopuolinen taho voisi pelkästään taloudellisen seuraannon perusteella joutua vastuuseen toisen tahon
vastuupiirissä syntyneen vahingon korvaamisesta.
Velan vanhentuminen
Vanhentumislain voimaantulo ja siirtymäsäännös
Vanhentumislaki on tullut voimaan 1.1.2004. Vanhentumislain 21 §:n 3
momentin lakia sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt
ennen kyseisen lain voimaantuloa. Velka vanhentuu kuitenkin kyseisen lain
nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi tätä ennen.
Vanhentumislain esitöiden mukaan pääsääntönä olisi, että ehdotettua kolmen vuoden pituista laskettavaa vanhentumisaikaa sovellettaisiin aikaisempien säännösten sijasta. Velka ei voi vanhentua kolmen vuoden siirtymäajan
kuluessa uusien säännösten nojalla, jos vanhentuminen ei tapahtuisi myös
aikaisemmin voimassa olleiden säännösten perusteella. Vanhentuminen ei
siten voisi tänä aikana tapahtua yksin uuden lain säännösten perusteella. Jos
vanhentuminen sitä vastoin olisi tapahtunut myös aikaisempien säännösten
nojalla, siirtymäaika ei estäisi vanhentumista. Toisaalta taas velka ei siirtymäkautena vanhentuisi aikaisempien säännösten nojalla, jollei vanhentuminen tapahtuisi myös uusien säännösten johdosta (HE 187/2002 vp s. 75).
Yleinen vanhentumisaika
Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen
tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua sopimusrikkomukseen
perustuvassa hyvityksessä siitä, kun ostaja on havainnut virheen tai puutteen kaupan kohteessa tai kun muu velkojana oleva sopijapuoli on havainnut virheellisyyden sopimuksen täyttämisessä taikka hänen olisi pitänyt se
havaita, muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää
vahingosta ja siitä vastuussa olevasta ja perusteettoman edun palautuksessa
siitä, kun vaatimuksen esittäjä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää
erehdyksessä tehdystä maksusta, sopimuksen pätemättömyydestä tai muusta
edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun
saajasta.
Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua
lain 7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen
katkaistu.
Vanhentumislain 10 §:n mukaan vanhentuminen katkeaa muun muassa, kun
velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta.
93
Lain 13 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentumisen katkaisemisesta alkaa kulua uusi, entisen pituinen vanhentumisaika.
Hovioikeus katsoo, että kysymyksessä olevaan sopimuksen pätemättömyydestä johtuvaan korvausvastuuseen tulee lähinnä sovellettavaksi säännös
muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvan vahingonkorvauksen vanhentumisajan alkamisesta. Vanhentuminen on alkanut, kun vahingonkärsijä on
saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Kysymyksessä olevassa pätemättömyydessä ja siitä johtuvassa vahingossa on kyse erehdyttämisestä sopimuksen edellytyksenä olevista seikoista
liittyen kilpailunrajoituksiin, joiden on väitetty vaikuttaneen urakkahintaan.
Sinänsä myös edellä selostetussa säännöksessä tarkoitettuun palautusvastuuseen liittyvän vanhentumisajan alkaminen on sidoksissa siihen ajankohtaan, kun vaatimuksen esittäjä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää
sopimuksen pätemättömyyden perustana olevista tapahtumista eli käsiteltävän asian osalta kysymyksessä olevista kilpailunrajoituksista.
Vanhentumislain 12 §:n 2 momentin mukaan katkaisutoimi katkaisee velan
pääoman ohella myös velkaan liittyvien korkojen ja muiden liitännäissuoritusten vanhentumisen niiden erääntymisajasta huolimatta.
Tuottokorkona maksettava määrä riippuu päävelan suuruudesta. Hovioikeus
katsoo, että vaikka tuottokorossa ei ole kysymys velalle sovitusta korosta
eikä myöskään korkolaissa säädetystä viivästyskorosta, tuottokorko on sellainen päävelkaan liitännäinen maksuvelvollisuus, jota edellä mainitussa
säännöksessä tarkoitetaan. Näin ollen päävelan vanhentumisen katkaisu on
katkaissut myös sille tuomittavan tuottokoron vanhentumisen.
Vanhentumisen kymmenen vuoden enimmäisaika
Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen tai muun
1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta.
Säännöksen säätämiseen johtaneissa lain esitöissä on todettu, että vanhentumisen takarajana on kymmenen vuotta korvauksen tai edunpalautuksen perusteen syntymisestä, mikä osin vastaa tuolloin voimassaolleen oikeuden
mukaista kymmenen vuoden määräaikaa muutoin mutta sen alkamisajankohta muuttuisi siten, että määräaika laskettaisiin siitä tapahtumasta tai laiminlyönnistä, josta vahinko ja siten myös korvausvaatimus on aiheutunut.
Sopimussuhteissa tämä aika alkaa virheellisen suorituksen tekemisestä tai
muusta sopimusrikkomuksesta, muussa vahingonkorvauksessa vahinkoon
johtaneesta tapahtumasta ja perusteettoman edun palautuksessa siitä, kun
erhemaksu tai muu palautettava suoritus on tehty. Korvausvaatimuksen esittäminen tai muu katkaisutoimi katkaisee vanhentumisen normaaliin tapaan
ja siitä alkaa kulua uusi kolmen vuoden vanhentumisaika. Koska kymmenen vuoden määräaika on vain vaatimusten tekemiselle asetettu enimmäisaika, sillä ei ole enää merkitystä, jos vanhentuminen on katkaistu ajoissa
(HE 187/2002 vp. s. 51).
94
Hovioikeus katsoo, että kun on kysymys erehdyttämisestä johtuvasta vahingonkorvausvastuusta liittyen kilpailunrajoituksiin vanhentumisen kymmenen vuoden enimmäisaika on alkanut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta.
Vahinko on syntynyt, kun urakkahinta on maksettu, mitä on siten pidettävä
edellä tarkoitetun vanhentumisen alkamisajankohtana.
Kilpailunrajoituksista annetun lain mukainen kanneaika
Kysymyksessä olevien sopimusten ajankohtana voimassa olleen kilpailunrajoituksista annetun lain 18 a §:n 3 momentin (303/1998) mukaan oikeus
korvaukseen vanhenee, jollei korvauskannetta ole pantu vireille viiden vuoden kuluessa siitä, kun elinkeinonharjoittaja sai tiedon tai hänen olisi pitänyt saada tieto vahingon ilmenemisestä.
Vanhentumis- ja kanneajan alkamisen edellyttämä tietoisuus
Korvausvelan vanhentumisajan alkamisesta käytetään vanhentumislain 7
§:n 1 momentissa samanlaisia ilmaisuja kuin mitä kilpailunrajoituslaissa
säädetään korvauskanteen vireillepanosta. Säännösten sanamuotojen yhtäläisyys perustelee sitä, että säännöksiä tulkitaan samalla tavalla (kts. KKO
2016:11).
Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohtaa koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, että vanhentumisaika alkaa, kun velkoja voi esittää maksuvaatimuksen velalliselle. Alkamisajankohta määräytyy sen perusteella, milloin vahingonkärsijä on saanut riittävät tiedot tosiasioista. Merkitystä ei voida antaa sille, milloin mahdollista oikeudenkäyntiä varten tarvittavat todisteet on saatu tai milloin vaadittava korvausmäärä on täsmentynyt. Vahingonkärsijältä edellytetään tavanomaista aktiivisuutta vahingon ja siitä vastuussa olevan selvittämiseksi (kts. KKO 2016:11).
Käsiteltävässä asiassa kantaja on voinut arvioida sopimuskumppanin menettelyn vaikutusta päällystysurakan hintoihin vasta sen jälkeen, kun se on
saanut tiedon päällystysurakoitsijan osallistumisesta kilpailunrajoitustoimiin, jotka ovat voineet koskea myös kantajan tekemiä urakkasopimuksia.
Kantajan voidaan siten katsoa saaneen tiedon vahingon ilmenemisestä silloin, kun se on saanut sellaisen tiedon tai sen olisi pitänyt saada sellainen
tieto asfalttipäällystysalan yritysten kielletystä yhteistyöstä, että se on voinut sen perusteella arvioida kielletyn yhteistyön vaikutukset kantajan tekemissä sopimuksissa. Edellytyksenä sitä vastoin ei ole, että seuraamusmaksuasiaa käsittelevän tuomioistuimen on pitänyt katsoa kysymyksen olevan
kielletystä kilpailunrajoituksesta (vrt. KKO 2016:11). Huomioon on otettava, ettei seuraamusmaksuasian tuomioistuinratkaisullakaan ole sitovaa vaikutusta vahingonkorvausasiassa eikä seuraamusmaksuasian tuomioistuinratkaisu sinänsä muodosta estettä vahingonkorvauskanteelle tai edistä sen
ajamista. On mahdollista, että tuomioistuin katsoo, ettei kilpailunrajoituksia
ole näytetty lainkaan tai ei siinä laajuudessa kuin seuraamusmaksuesityksessä on katsottu. Siten vanhentumis- tai kanneajan alkamisen sitominen
kategorisesti seuraamusmaksuasiaa käsittelevien tuomioistuinten ratkaisuihin ei muodosta johdonmukaista lähtökohtaa vanhentumisajan alkamisen
arvioinnille.
95
Tiedot kilpailunrajoituksista
Kilpailuvirasto on 19.6.2003 julkaissut tiedotteen, jonka mukaan viraston
asfalttikartelliselvitykset ovat valmistuneet (B 2). Tiedotteen mukaan viraston selvitykset viittaavat siihen, että asfalttialalla on Suomessa harjoitettu
kiellettyä hinta- ja tarjousyhteistyötä sekä markkinoiden jakamista vuosina
1995-2002. Kilpailuviraston selvitysten kohteena ovat olleet Lemminkäinen, NCC Roads, Rudus Asfaltti, Skanska Asfaltti, Super Asfaltti, Valtatie,
Asfalttiliitto ja Tieliikelaitos. Tiedotteen mukaan yritysten kuulemisen jälkeen Kilpailuvirasto voi tehdä asiassa esityksen markkinaoikeudelle. Kartelli oli kilpailuviraston käsityksen mukaan kattanut koko maan ja jatkunut
ainakin kahdeksan vuotta. Yhteiskunnallisten vaikutusten kannalta on merkittävää, että asfalttityöt ovat suurelta osin julkisia valtion ja kuntien hankintoja.
Kilpailuviraston tiedotteesta on uutisoitu muun muassa eri puolilla Suomea
ilmestyvissä suurimmissa sanomalehdissä (B 43) ja Yleisradion uutisissa televisiossa ja radiossa (B 45). Taloussanomien julkaiseman uutisen
23.6.2003 mukaan Kuntaliitossa on alettu jo pohtia, minkälainen linja kartellijutun korvauskysymyksissä otetaan (B 49). Yleisradion Aamun peilin
radiolähetyksen 24.6.2003 mukaan kunnat ja valtio harkitsevat korvausvaatimuksia asfalttikartellilta. Kuntaliitto on arvioinut ottavansa asian käsittelyyn parin päivän sisällä (B 51). TV-alueuutisten Keski-Suomen uutiset -lähetyksen 25.6.2003 mukaan Jyväskylän kaupunki toivoo saavansa korvauksia asfalttikartellista epäillyiltä yrityksiltä. Mikäli tuomioistuin toteaa kartellin nostaneen urakoiden hintaa, Jyväskylä hakee korvauksia. Kaupungilla
on ollut useita, vuosien mittaisia sopimuksia epäiltyjen yritysten kanssa.
Sitä paljonko kartelli on nostanut hintatasoa, ja paljonko ylihintaa Jyväskylän kaupunki on maksanut, ei vielä tiedetä (B 52). Yleisradion radiolähetyksen 9.7.2003 mukaan Nelosen uutiset kertoo, että kymmenet kunnat harkitsevat yhteistä oikeusjuttua ylihinnoitelleita yrityksiä kohtaan. Suurimmat
kaupungit kuitenkin odottavat yritysten vastineita ennen lopullisia päätöksiä. Kartellin hintasopimusten takia kunnat ovat joutuneet maksamaan tuntuvia ylihintoja asfalttitöistä (B 53).
Lemminkäinen on 19.6.2003 antanut pörssitiedotteen, jonka mukaan Kilpailuvirasto on toimittanut Lemminkäiselle esitysluonnoksen markkinaoikeudelle koskien epäiltyä asfalttialan kartellia ja pyytänyt asiassa vastinetta
15.8.2003 mennessä. Kilpailuvirasto epäilee, että asfalttialalla olisi vuosina
1995-2002 toiminut valtakunnallinen kartelli, johon olisivat osallistuneet
kaikki alan merkittävät toimijat. Lemminkäinen on kiistänyt kartellin olemassaolon (B 44).
Kilpailuvirasto on tehnyt esityksen 31.3.2004 markkinaoikeudelle kilpailunrikkomusmaksun määräämisestä Interasfaltti/NCC Roadsille, Lemminkäiselle, Rudus Asfaltille, Skanska Asfaltille, SA-Capitalille, Super Asfaltille, Valtatielle ja Asfalttiliitto ry:lle kilpailunrajoituslain 5 §:ssä ja 6 §:ssä
kielletystä hinta- ja tarjousyhteistyöstä, markkinoiden jakamisesta sekä tietojenvaihdosta.
96
Hovioikeus toteaa, että esityksessä on selostettu perusteellisesti asiaa koskeva näyttö, muun muassa henkilötodistelu ja asiakirjanäyttö, sekä tehty syyllisyyden arviointi kunkin seuraamusmaksuesityksen kohteena olevan tahon
osalta.
Esityksen tiivistelmän mukaan yritykset olivat osallistuneet kiellettyyn valtakunnalliseen hinta- ja tarjousyhteistyöhön, markkinoiden jakamiseen ja
tietojenvaihtoon ainakin vuosina 1994-2002. Kilpailuviraston esittämä tapahtumakuvaus perustuu Kilpailuviraston asiassa saamaan näyttöön, joka
muodostuu todistajien kertomuksista, asiakirjanäytöstä, nauhoituksista ja taloudellisesta analyysistä. Asfalttimarkkinoiden jakaminen oli tapahtunut
sekä urakkamäärien, asiakkaiden että maantieteellisten alueiden perusteella.
Markkinoiden jaon toteuttamiseksi kartellin jäsenet olivat tehneet tarjousyhteistyötä liittyen yksittäisiin urakoihin.
Kilpailuviraston esityksestä oli uutisoitu kaikkiaan 212 artikkelissa, joista
31 kappaletta oli ollut valtakunnallisissa lehdissä, 117 kappaletta maakuntalehdissä, 17 kappaletta radiossa, 10 kappaletta televisiossa, 15 kappaletta
uutistoimistoissa ja 22 kappaletta verkkolehdissä. Painetussa mediassa yhteenlaskettu levikki oli ollut yli yhdeksän miljoonaa. Monissa medioissa uutinen oli noussut etusivulle tai saanut muuten paljon palstatilaa (B 55).
Kuntaliitto on kunnan- ja kaupunginhallituksille ja kuntayhtymien hallituksille osoittamassaan yleiskirjeessä 20.4.2004 käsitellyt Kilpailuviraston esitystä ja sitä, mihin välittömiin toimenpiteisiin kuntien suositellaan ryhtyvän
omien etujensa ja oikeuksiensa valvomiseksi. Yleiskirjeen mukaan tässä
vaiheessa välittömät toimenpiteet koskevat mahdollisen vahingonkorvaussaatavan tai perusteettoman edun palautuksen vanhentumisen katkaisutoimenpiteitä ja vahingonkorvauksen määrän alustavaa selvittelyä. Kirjeen
oheen oli liitetty malli vanhentumisen katkaisuilmoituksesta (B 56).
Lemminkäinen on 14.4.2004 antanut tiedotteen, jonka mukaan se kiistää
väitteet kartellista (B 1).
Johtopäätökset kilpailunrajoituslain mukaisen kanneajan ja vanhentumislain
yleisen vanhentumisajan alkamisesta
Tiedotteesta 19.6.2003 on ilmennyt, että Kilpailuviraston selvitykset viittaavat siihen, että asfalttialalla oli harjoitettu kiellettyä yhteistyötä ja yritysten
kuulemisen jälkeen virasto voi tehdä esityksen markkinaoikeudelle seuraamusmaksun määräämiseksi. Hovioikeus katsoo, että tiedotteen ja sitä seuranneen laajan ja kattavan uutisoinnin perusteella on tullut yleiseen tietoisuuteen, että tiedotteessa mainittujen yritysten epäiltiin harjoittaneen sellaista yhteistyötä, joka oli voinut vaikuttaa asfalttiurakoiden hintaan. Tämä
on antanut päällystystöitä tilanneille tahoille aiheen epäillä, että yritysten
välinen yhteistyö oli voinut vaikuttaa niiden maksamiin hintoihin. Tiedote
on kuitenkin koskenut vasta väliaikatietoja selvitystyöstä, eikä siitä ole ilmennyt tarkemmin, millaisia konkreettisia muotoja yhteistyö oli käsittänyt.
Tiedotteessa esitettyjen yleisluonteisten tietojen perusteella päällystysurakoita tilanneiden tahojen ei ole ollut mahdollista päätellä onko yritysten menettely aiheuttanut heille vahinkoa eivätkä ne ole myöskään käytännössä
97
voineet hankkia yritysten menettelystä tietoja muutoin kuin seuraamalla
Kilpailuviraston tutkinnan edistymistä ja sitä koskevia julkisia tietoja. Mainitusta tiedotteesta ilmeneviä tietoja ei voida pitää riittävinä, jotta kantajan
olisi niiden perusteella tullut panna vireille kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä
tarkoitettu korvauskanne tai esittää muulla perusteella maksuvaatimuksia.
Kilpailuviraston seuraamusmaksuesitykseen on sisältynyt tarkempia tietoja
yritysten menettelystä. Kysymys on ollut viranomaisen antamista perusteellisista tiedoista yritysten menettelyn kielletystä luonteesta, ajallisesta ulottuvuudesta ja alueellisesta kattavuudesta ja siihen osallistuneista yrityksistä.
Esityksen mittavan uutisoinnin ja muun tiedottamisen perusteella kantajan
on täytynyt olla selvillä esityksestä. Kantajalla on ollut mahdollisuus ottaa
selkoa seuraamusmaksuesityksen sisällöstä. Näyttö on kuvattu siinä niin yksityiskohtaisesti, että kantaja on voinut pitää siinä kuvattua tapahtumainkulkua varsin luotettavana. Esityksen perusteella kantajan on pitänyt olla riittävästi selvillä kilpailunrajoituksen olemassaolosta selvittääkseen omalta
osaltaan sitä onko hänelle aiheutunut kilpailunrajoituksesta vahinkoa. Suuri
määrä kuntia onkin tehnyt vanhentumisen katkaisuilmoituksia jo vuonna
2004.
Hovioikeus katsoo, että kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä tarkoitettu korvausvaatimuksen kanneaika ja vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukainen velan vanhentumisaika ovat alkaneet kulua, kun Kilpailuvirasto on
toimittanut seuraamusmaksuesityksen markkinaoikeudelle ja se on ollut laajan uutisoinnin kohteena, eli viimeistään huhtikuun alussa 2004.
Hovioikeus toteaa vielä edellä mainitun korkeimman oikeuden ratkaisun
KKO 2016:11 merkityksestä annetuissa lausumissa esitetyn johdosta seuraavaa.
Vanhentumislain vanhentumissäännöksessä tarkoitettu tietoisuusvaatimus
koskee tosiseikkoja. Vanhentumisajan alkaminen ei edellytä näiden tosiseikkojen erityistä varmuutta eikä kiistattomia todisteita niiden tueksi.
Myöskään tosiseikkojen riitaisuudella ei ole sinänsä merkitystä asian arvioinnissa. Sekä valtio että valtaosa kantajina olevista kunnista ovat ryhtyneet suorittamaan vanhentumisen katkaisutoimia suhteellisen pian seuraamusmaksuesityksen tekemisen jälkeen. Niillä on ollut seuraamusmaksuesityksen perusteella varsin perusteellinen tieto mahdollisista kilpailunrajoituksista ja sen perusteella vahva käsitys kilpailunrajoitusten yksityisoikeudellisista seuraamuksista. Kilpailunrajoituksiin liittyvien seuraamusten käsittely on vastaisuudessakin perustunut olennaisesti seuraamusmaksuesityksessä esiteltyyn näyttöön. Vaikka näyttö on voinut myöhemmässä vaiheessa
jossakin määrin täsmentyä ja täydentyä, jo seuraamusmaksuesityksessä esitelty näyttö on muodostanut kattavan perustan vanhentumisajan alkamisen
edellyttämälle tietoisuudelle kilpailunrajoituksista, niiden ulottuvuudesta ja
mahdollisista taloudellisista vaikutuksista.
Seuraamusmaksuasiassa annetuissa ratkaisuissa on osaltaan arvioitu esitettyä tosiseikastoa ja näyttöä. Hallintotuomioistuinten ratkaisut eivät ole vahvistaneet tosiseikkoja kilpailunrajoitusten yleisissä tuomioistuimissa käsiteltävien yksityisoikeudellisten seuraamusten kannalta. Hallintotuomioistui-
98
met ovat arvioineet mainittuja seikkoja seuraamusmaksujen määrittämistä
varten. Kysymyksessä olevissa kanneasioissa on kyse pitkältä ajalta eri sopimussuhteissa esiintyneen vastuun perustavan oikeudenvastaisen menettelyn ja siitä aiheutuneen vahingon tai perusteettoman edun arvioinnista, mitä
seikkoja seuraamusmaksuasiassa ei ole kuulunutkaan arvioida. Vaikka hallintotuomioistuinten ratkaisut, joissa todetaan kilpailunrajoitusten esiintyminen, ovat omiaan lisäämään vahingonkärsijän vakuuttuneisuutta hänellä
olevien tietojen ja käsitysten oikeellisuudesta, kyseisten tuomioistuinten arviot näytöstä eivät vahvista tosiseikkoja yksityisoikeudellisten vaatimusten
kannalta eivätkä lisää varsinaisia tietoja kilpailunrajoituksista.
Kysymyksessä olevissa kanneasioissa sovelletaan myös unionin oikeutta,
joka osaltaan edellyttää oikeutta vahingonkorvaukseen unionin kilpailusääntöjen vastaisesta menettelystä. Unionin oikeuden tehokkuusperiaatteen
mukaisesti unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttäminen ei saa
olla käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa. Kantajien kannan
mukaan vanhentumisajan alkamisajankohdan määrittäminen alkamaan seuraamusmaksuesityksestä rikkoo tehokkuusperiaatetta.
Siltäkin osin kuin on kysymys myös unionin oikeuden rikkomisesta ja sen
takaamien oikeuksien käyttämisestä, saatavan vahvistamiseen liittyvät säännöt, kuten saatavan vanhentumiskysymykset, määräytyvät kansallisen lain
mukaan sikäli kuin unionin oikeudessa ei ole muuta säädetty tai vahvistettu.
Kansalliset säännöt eivät saa kuitenkaan olla ristiriidassa edellä todetun tehokkuusperiaatteen kanssa. Tehokkuusperiaatteen nojalla voidaan puuttua
vain sellaiseen sääntelyyn, joka vakavalla tavalla vaarantaa unionin takaaman oikeuden toteutumisen. Tällaisesta tilanteesta voisi olla kyse, jos vanhentumisaika olisi aivan kohtuuttoman lyhyt.
Kun otetaan huomioon että Suomen kansallisen lain mukaan määräytyvät
vanhentumisajat ja kannemääräajat ovat varsin pitkiä, niiden alkaminen
riippuu tietoisuudesta vahingosta ja vastuutahoista, vanhentumisajan kuluminen voidaan katkaista aina uudestaan ja kanteen nostamiseenkin liittyy
mahdollisuus kanteen lepäämään jättämiseen, jos tarvetta on, ei ole perusteita katsoa, että Suomen kansallisen lain mukainen vanhentumisen sääntely
rikkoisi tehokkuusperiaatetta. Sillä seikalla, että vanhentumisajan ja kannemääräajan alkamiseen on liittynyt jonkinasteista mutta normaalina pidettävää oikeudellista epävarmuutta, mikä asianosaisilla on ollut mahdollisuus
ottaa huomioonkin, ei ole merkitystä asian arvioinnissa.
Euroopan unionissa on vuonna 2014 annettu direktiivi 2014/104/EU tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla
nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin. Jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset
voimaan viimeistään 27.12.2016. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että
kansallisia säädöksiä, jotka on annettu direktiivin aineellisten säännösten
noudattamiseksi ei sovelleta taannehtivasti, ja muita direktiivin nojalla annettuja kansallisia säädöksiä ei sovelleta vahingonkorvauskanteisiin, jotka
on nostettu kansallisessa tuomioistuimessa ennen 29.12.2014.
99
Hovioikeus toteaa lisäksi, että hallinnollisen seuraamusmaksuasian ja yksityisoikeudellisia seuraamuksia koskevien asioiden keskinäinen suhde on direktiivin mukaisessa sääntelyssä järjestetty toisin kuin käsiteltävässä asiassa
sovellettavassa sääntelyssä, mikä heijastuu myös vanhentumisaikojen sääntelyyn direktiivissä. Kysymys on perusteiltaan erityyppisistä järjestelmistä,
joten käsiteltävässä asiassa sovellettavia kansallisia oikeussääntöjä ei voida
suoraan verrata direktiivin mukaiseen vanhentumissääntelyyn.
Vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädetyn vanhentumisen enimmäisajan soveltaminen kilpailunrajoituslain kanneajan ohella
Kilpailunrajoituslain 18 a §:n vanhentumissääntely syrjäyttää vanhentumislain 7 §:n 2 momentin soveltamisen, joten viimeksi mainitussa säännöksessä tarkoitettu velan vanhentumisen enimmäisaika ei tule sovellettavaksi kilpailunrajoituslain kanneaikaa täydentävänä säännöksenä kanneajan ohella
(kts. KKO 2016:11).
Katkaisuilmoituksessa ilmoitetun enimmäismäärän sitovuus ja merkitys
vanhentumisen kannalta
Korvausvelan vanhentumisen katkaisemisesta vapaamuotoisella katkaisutoimella säädetään velan vanhentumisesta annetun lain 10 §:ssä, jonka 1
momentin 3 kohdan ja 2 momentin mukaan velan vanhentuminen katkeaa,
kun velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. Kun kysymys on korvausvelasta velkojan muistutuksesta on käytävä
ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, jolleivät ne ole
velallisen tiedossa.
Lakia koskevan hallituksen esityksen (HE 187/2002) mukaan velkojan olisi
korvausvelan vanhentumista katkaistessaan ilmoitettava velan perusteena
olevat tosiseikat ja velan arvioitu määrä muistutushetkellä. Katkaisumenettelyn tarkoitusta ei ole haluttu laajentaa siten, että sen tavoitteena olisi velan
määrän tai velkasuhteen muun sisällön tarkka selvittäminen katkaisuhetkellä. Vanhentumisen katkaisemisella pyritään ensisijaisesti varmistamaan se,
että velallinen tietää omasta suoritusvelvollisuudestaan. Pelkästään sellainen virheilmoitus, jossa todetaan tuotteen virheellisyys ilmoittamatta minkäänlaista vaatimusta, ei riitä velan vanhentumisen katkaisemiseksi. Tavoitteena on ainoastaan, että velallinen saa katkaisutoimen yhteydessä tietoonsa
velkojan käsityksen velan perusteesta ja määrästä. Kumpikaan osapuoli ei
tule sidotuksi tässä vaiheessa esittämiinsä käsityksiin, vaan korvauksesta
voidaan esittää myöhemmin uutta selvitystä, joka ei vastaa aiemmin ilmoitettua.
Edellä todetuin tavoin korvausvelan vanhentumisen katkaisemiseksi tehdystä velkojan muistutuksesta on käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, elleivät ne ole velallisen tiedossa. Ilmoittamisvelvollisuuden tavoitteena on, että velallinen saa katkaisutoimen yhteydessä
tietoonsa velkojan käsityksen velan perusteesta ja sen hetkisestä määrästä.
Katkaisuilmoituksen tarkoituksena ei ole, että velkoja sitoutuu johonkin velan määrään. Velallisella ei velkojan esittämän velan määrää koskevan käsityksen ja arvion perusteella ilman velkojan nimenomaista toteamusta ole
100
perusteltua aihetta uskoa, että velkoja olisi katkaisuilmoituksessa rajannut
velan määrää ja tarkoittanut luopua oikeudestaan korvaukseen siltä osin
kuin vahinko mahdollisesti osoittautuu ilmoitettua enimmäismäärää suuremmaksi. Tarkoitus ei ole, että velkoja tulisi sidotuksi tässä vaiheessa esittämiinsä käsityksiin, vaan ainoastaan tuoda velallisen tietoon velkojan käsitys velan määrästä katkaisutoimen hetkellä. Sen vuoksi ilmoituksessa esitetyt velan määrät eivät ole velkojaa sitovia. Edellä mainituin perustein enimmäismäärän ilmoittaminen ei rajoita katkaisuilmoituksen oikeusvaikutuksia
ilmoitettuun enimmäismäärään eikä myöskään estä velkojaa vaatimasta vahingon korvaamista enimmäismäärän ylittäviltä osin.
Yhteisvastuullisen korvausvelvollisuuden supistuminen ja hajautuminen
Useiden korvausperusteiden tapauksessa voi olla kysymys siitä, että samalle
korvausvaatimukselle esitetään useita eri korvausperusteita tai asiassa on
useita korvausvelvollisia, joilla on sama tai eri korvausperuste. Ellei muuta
ole säädetty, vahingonkärsijä voi vedota itselleen edullisimpaan korvausperusteeseen tai useisiin perusteisiin samanaikaisesti.
Velvoitteen yhteisvastuullisuus on yleinen lähtökohta kaikissa yhteisvelvoitesuhteissa. Yhteisvastuullisuustilanteissa lähtökohtana on, että kaikkien
yhteisvelallisten vastuu on rinnasteista, joten velkoja saa valintansa mukaan
vaatia velvoitteen suorittamista keneltä tahansa.
Useat korvausvelvolliset ovat yhdessä vastuussa samasta vahingosta. Yhteinen vastuu samasta vahingosta voi syntyä myös siten, että kukin heistä tai
ainakin osa heistä on vastuussa eri perusteella, eikä velallisten yhteisvastuu
edellytä sitä, että kaikilla velallisilla on sama velvoitteen perusta (kts. KKO
2001:70 ja 2008:62). Vahingonkorvauslain mukaisen korvausvastuun yhteisvastuullisuudesta on erityisesti säädetty vahingonkorvauslain 6 luvun 2
§:ssä ja korvausvelvollisten keskinäisestä regressioikeudesta saman luvun 3
§:ssä. Velkakirjalain 2 §:n mukaan kun joku velallisista on maksanut velan,
hänellä on oikeus periä jokaiselta toiselta yhteisvelalliselta tämän osuus.
Velkakirjalain 2 §:n ja vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:n säännökset osoittavat sen yleisen lähtökohdan, että jos joku yhteisvastuullisista velallisista
maksaa velkaa yli oman laskennallisen osuutensa, hänelle syntyy oikeus periä ylimääräinen osuus muilta kanssavelallisilta.
Vanhentumislain 19 §:n 2 momentin mukaan jos velalliset vastaavat yhteisvastuullisesti samasta velasta ja velka vanhentuu jonkun velallisen osalta,
kukin jäljelle jäävistä velallisista vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta. Osuudet lasketaan siitä määrästä, jonka maksamiseen velalliset ovat alun
perin sitoutuneet tai jonka maksamiseen heidät on määrätty. Osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu tai määrätty.
Vanhentumislain esitöiden mukaan pykälä koskee vain yhteisvelkasuhteita,
joissa usea henkilö vastaa sitoumuksensa tai suoraan lain perusteella velallisina velan maksusta. Pääsääntönä on, että vastuun jakautuessa se jakautuu
pääluvun mukaan seuraten näin velkakirjalain 2 §:ää. Pääluvun mukaisesta
vastuunjaosta poiketaan jos velalliset ovat keskenään toisin sopineet tai
101
jaosta on toisin määrätty (HE 187/2002 s. 71-72).
Vahingonkorvausasiassa kantaja joutuu selvittämään ja harkitsemaan, mitä
tahoja vastaan kanne kannattaa nostaa. Harkintaan voi liittyä oikeudellisia,
näytöllisiä ja tarkoituksenmukaisuuteen liittyviä tekijöitä. Kaikki kysymyksessä olevan kanteen tarkoittamiin kilpailunrajoituksiin osallistuneet tahot
voisivat olla potentiaalisia vastaajia. Ilman oikeudenkäyntiä ei voida kuitenkaan määrittää, ovatko ne ja miltä osin vastuussa vahingosta eikä siten sitä,
onko olemassa yhteisvastuullista korvausvastuuta. Sellaisten tahojen osalta,
joita ei ole haastettu vastaajiksi, ei voida todeta ovatko ne ylipäätään korvausvastuussa.
Ennen vahingonkorvausasiassa annettua tuomiota yhteinen vastuu velasta
on selvää vain, kun sellaisesta vastuusta on sovittu. Muutoin oikeudenkäynnin ulkopuolisten tahojen osalta ei voida puhua yhteisvastuullisuudesta. Sen
vuoksi myöskään vanhentumislain 19 §:n 2 momentin säännöstä ei voida
soveltaa kaikissa tilanteissa, joissa yhteisvastuullinen korvausvastuu saattaa
tulla kyseeseen. Muussa tapauksessa sellaisessa tilanteessa, jossa useampi
taho saattaisi mahdollisesti joutua korvausvastuuseen samasta vahingosta,
vahingonkärsijän tulisi kääntyä heistä jokaisen puoleen ennen vanhentumisajan päättymistä välttääkseen riskin osan vahingonkorvauksesta menettämisestä. Säännös soveltuu vain tilanteissa, joissa useat korvausvelvolliset ovat
sitoutuneet tai heidät on velvoitettu yhteisvastuulliseen korvausvastuuseen.
Hovioikeus katsoo toisin kuin käräjäoikeus, että velkoja saa kohdistaa vaatimuksensa vahingosta, josta usea taho voisi olla yhteisvastuullisessa korvausvastuussa, valitsemaansa korvausvelvolliseen. Vanhentumisen katkaisemisen laiminlyönti muiden mahdollisesti korvausvastuussa olevien tahojen osalta ei aiheuta vastuun supistumista eikä hajautumista eikä siten vaikuta vastaajan korvausvelvollisuuteen.
Kilpailunrajoituksia koskeva näyttö
Henkilötodistelu
Kallio on kertonut toimineensa Interbetonin, myöhemmin Interasfaltti,
aluepäällikkönä Seinäjoen alueella maaliskuusta 1997 saman vuoden loppuun ja edelleen vuoden 1998 alkupuolelta vuoden 2000 loppuun Pirkanmaan aluepäällikkönä.
Tanskalainen yritys oli ostanut Interbetonin vastatakseen Suomen markkinoilla Lemminkäisen toimintaan Tanskassa. Interbetoni oli hankkinut asfalttiaseman Seinäjoelle. Muut asemat olivat sijainneet ainakin Espoossa,
Lahden seudulla, Turun alueella, Pirkanmaan alueella, Oulun seudulla, Kajaanin seudulla ja Kouvolan seudulla Anjalankoskella. Interbetoni oli käynyt hintasotaa ainakin näillä seuduilla. Käytännössä hintasota oli koskenut
koko valtakuntaa Pohjois-Lappia lukuun ottamatta. Interbetoni oli pystynyt
kilpailemaan enintään 200 kilometrin sisällä asfalttiasemasta. Kallio oli
kuullut, että Interbetonin toiminta Pirkanmaalla oli ollut tappiollista vuosina
1996-1997. Toiminnan kannattavuudesta muualla Suomessa vastaavana aikana Kallio ei tiennyt.
102
Interbetonin liityttyä kartelliin vuonna 1997 yhtiön tonnimäärät olivat vähentyneet ja jokin yksikkö oli ollut lopetettava. Yhtiö oli lopettanut toiminnan Pohjanmaan alueella. Interbetoni oli pyrkinyt pitämään eri yksiköiden
välisiä palavereja kuukausittain, ja niissä oli keskusteltu siitä, kuinka oli onnistuttu kartellissa. Kallio oli Interbetonin yhteispalavereissa saanut tietää,
että jokaisella edellä mainitulla paikkakunnalla, jossa Interbetonilla oli ollut
asfalttiasema, toimittiin kartellisäännöillä ja yhtiö oli mukana kartellissa.
Tampereella Interbetonille oli annettu prosenttiosuudet jaettavista tonneista.
Kajaanissa ja Oulussa oli ollut paremmat tulokset kuin Kalliolla Tampereella. Kysyttäessä miksi Interbetoni oli voittanut urakan Kouvolan seudulla
vain vuonna 1997 ja sen jälkeen Lemminkäinen oli voittanut joka vuosi
Kallio on kertonut, että jokainen sen ymmärtää tasan tarkkaan mistä oli kysymys eli asia oli sovittu. Muut olivat antaneet suojatarjouksia. Interbetonin
lähin asema Jyväskylästä oli ollut Tampereella. Kartellihinnoilla Jyväskylänkin urakoista olisi pystytty kilpailemaan kannattavasti, mutta jakoseikkojen vuoksi ei ollut kilpailtu.
Kartellilla oli ollut Pirkanmaa sataprosenttisesti hallussa. Lemminkäisen
toimihenkilöt, muun muassa Tammi, olivat koordinoineet urakoiden jakoa.
Lemminkäisen ja Valtatien edustajat ja Kallio Interasfaltin puolesta olivat
neuvotelleet kuntien jaosta. Lemminkäiselle oli osoitettu valtaosa Pirkanmaan kuntien ja yksityisten töistä. Pirkanmaan työt oli jaettu keväisin. Interasfaltilla ei ollut ollut mahdollisuutta tehdä töitä Tampereella, koska se oli
kuulunut Lemminkäiselle. Interasfaltti oli saanut pienempiä kuntia. Jaon toteutumista ja prosenttiosuuksien kehitystä oli seurattu. Kartellin alueellinen
johto oli järjestänyt seurantakokouksia. Kun keväisin oli sovittu jaosta, paikalla oli ollut edustajia myös Helsingistä, muun muassa Lemminkäisen
edustajana Tammi. Kun Tampereen kaupungilta oli tullut tarjouspyyntö,
yhtiöt olivat sopineet suojahinnoista eli siitä, paljonko muut yhtiöt laittavat
tarjoushintaa Lemminkäisen tarjoaman hinnan päälle. Eri asfalttilaatujen
hinnat olivat saaneet olla ristissä toisiinsa nähden, mutta alimman rivin oli
pitänyt täyttää suojahinta.
Hintojen nosto Tampereen alueella oli onnistunut hyvin. Vuosina 19982000 työt ja hinnat oli sovittu Tampereella joka vuosi.
Kallio oli nauhoittanut puhelinkeskusteluitaan turvatakseen oman selustansa. Puhelinkeskustelussa vuodelta 1998 Valtatien Tampereen edustajan
kanssa oli vertailtu sitä, paljonko hintoja pystyi nostamaan.
Jos jaon toteutuksessa oli tapahtunut virheitä, ne oli tasattu. Valtatie oli
ryöstänyt Interasfaltilta kahden teollisuuspihan työt vuonna 2000, mikä oli
rikkonut jaosta sovittua. Kallio oli tiedustellut Valtatien edustajalta, miksi
Valtatie ei noudata sovittua.
Kankare on kertonut perustaneensa oman asfalttialan yrityksen vuonna
1994 tai 1995. Hän oli toiminut ensin toiminimellä. Laatu-Asfaltti P. Kankare Oy oli perustettu todennäköisesti vuonna 1996. Lisäksi Kankare oli ollut osaomistajana Liedon Asfalttitehtaat Oy -nimisessä yrityksessä. Yritykset olivat toimineet Turun seudun, Satakunnan, Forssan, Tammelan, Salon
103
ja Muurlan rajaamalla alueella ja vähän näiden kuntien ylikin. Laatu-Asfaltti P. Kankare Oy oli ollut pienyritys, jolla oli ollut vaihdellen 10-12 työntekijää. Yritykset olivat tehneet jonkin verran kuntienkin töitä. Kysymys oli
ollut pienemmistä asfalttiurakoista. Urakoita olivat teettäneet Piikkiö, Lieto,
Tammela, Masku, Nakkila ja Paimio. Yhtiö oli saanut oman asfalttiaseman
vuonna 2001 tai 2002.
Asfalttiasema rajasi asfalttiyrityksen toiminta-aluetta. 100 kilometriä oli jo
aika pitkä matka, 150 kilometriä jo tosi pitkä matka. Kuljetukset olivat kalliita, ja massa jäähtyi matkalla. Pääkaupunkiseudulla ratkaisevampaa oli liikenteen hitaus kuin matkan pituus, koska ruuhkissa kului helposti yhdestä
kahteen tuntia.
Kankare oli toiminut Interbetonin palveluksessa myyntitehtävissä vuosina
1990-1992. Jo tuolloin hän oli aavistellut, että alalla voisi olla kartelli, koska Kankareen tehdessä myyntityötä Turkuun, kauppoja oli jossakin vaiheessa hyllytetty.
Varsinais-Suomen alue oli jaettu siten, että Turku ja Raisio olivat Valtatien
aluetta ja Kaarina, Naantali, Paimio, Salo, Halikko ja Pori olivat olleet
Lemminkäisellä. Kuntatyöt oli jaettu sataprosenttisesti, yksityisten työt lähes sataprosenttisesti. Kaikki urakat oli jaettu, ja hinnat oli sovittu. Markkinat oli jaettu alueellisesti, ja myös tonnimäärät oli jaettu. Kartelli oli toiminut sataprosenttisesti kaikissa Varsinais-Suomen kunnissa. Kankareella oli
ollut havaintoja ja tietoja kartellista myös muualla Suomessa mutta ei niin
yksityiskohtaisesti kuin Varsinais-Suomen osalta. Kankare ei ollut tuntenut
koko maan tilannetta. Interasfaltin edustaja oli kertonut Kankareelle, että
Tampereella asiat oli hyvin järjestetty niin, että pienetkin työt olivat yhdessä korissa.
Tarjouskilpailujen yhteydessä se yritys, jolle urakka oli kuulunut, oli ilmoittanut muille yhtiöille hinnan, jolla se aikoi tarjota. Muiden oli pitänyt laittaa
korkeampi hinta. Yksityisten tilaamien töiden osalta oli toimittu samalla tavalla. Kun yksityinen yritys oli pyytänyt tarjouksia, Lemminkäisen tai Valtatien edustajilta oli usein tullut puhelinsoitto, jossa oli ilmoitettu, että se oli
heidän urakkansa. Kyseisten yhtiöiden edustajat olivat olleet närkästyneitä,
jos tarjouskilpailuun osallistumiselle ei ollut pyydetty lupaa. Kaikki työt
olivat sinänsä olleet kartellin alla, mutta pienistä töistä ei ollut tullut niin
paljon haukkumisia, jos niitä oli tehnyt omin päin.
Kankare oli havainnut, että jos joku ei ollut saanut kiintiötään täyteen ja
joku toinen oli saanut kiintiötään enemmän, erotus oli tasattu ja hyvitetty.
Kankareen käsityksen mukaan hyvityksiä oli toteutettu muun muassa siten,
että toiselta kartelliyritykseltä oli ostettu asfalttimassaa, mahdollisesti vain
paperilla.
Aina keväisin kartelliin osallistuneet yritykset olivat pitäneet kokouksen,
jossa jakokysymykset oli käsitelty uudelleen.
Kankareen yrityksen saatua erään pihan asfaltointiurakan Forssassa 1990luvun lopussa, Lemminkäinen ei ollut halunnut myydä massaa, kun kyse oli
104
niin isosta pihasta. Valtatie oli suostunut myymään massaa vain pienen
kuorman, koska Lemminkäinen oli ollut massanmyyntiä vastaan. Valtatien
edustaja oli ilmoittanut, että suhteet Lemminkäiseen loppuvat, jos he myyvät massan.
Kankare oli kuullut Super Asfaltilta tämän tarjoushinnan eräässä Koski Tl:n
urakkakilpailussa. Laatu-Asfaltti oli tehnyt edullisemman tarjouksen ja saanut urakan. Tämä ei ollut ollut Super Asfaltin mieleen, ja se oli ollut yhteydessä Lemminkäiseen ja Valtatiehen, jotka olivat järjestäneet kurinpitokokouksen. Kokouksen perusteella Laatu-Asfaltti oli maksanut Lemminkäiselle korkeamman hinnan massasta.
Kankare oli rikkonut aluejakoa aina kun mahdollista.
Kankareen tiedot kartellista perustuivat siihen, mitä hän oli alalla seurannut
ja havainnut, omakohtaisiin kokemuksiin, puheisiin ja keskusteluihin joidenkin yrittäjien kanssa. Kankareelle oli annettu ohjeita ja käskyjä siitä, miten tuli toimia. Kankareen yritykset eivät olleet sopineet urakoista muiden
yritysten kanssa mutta niille oli annettu määräyksiä, etteivät ne tee joitakin
töitä. Kankare ei ole pystynyt kertomaan mitään tarkasti esimerkiksi Salon
urakoista.
Kankare on markkinaoikeuden päätöksestä ilmenevän mukaan kertonut
markkinaoikeudessa, että hän oli osallistunut vuonna 2000 ensimmäisen
kerran tapaamiseen, jossa oli puhuttu asfaltointitöiden aluejaosta. Kankare
on sen johdosta kertonut hovioikeudessa, että se ei voinut olla vasta niin
myöhään mutta Kankareen mukaan oli vaikea sanoa tarkasti muusta kuin
siitä, mistä oli sopimukset ja äänitteet.
Kun Kankare oli oman yrityksen perustettuaan kysellyt hintoja asfalttimassalle, hän oli havainnut, että Lemminkäinen ja Valtatie olivat Turussa määritelleet massan hinnan. Kun Kankare oli neuvotellut massan ostosta, molempien mainittujen yhtiöiden edustajat olivat olleet läsnä. Kun Kankareen
yritys oli ostanut massaa, sen oli pitänyt ilmoittaa minne massa tulee. Massaa myytiin vain määrätyn kokoisiin alueisiin. Massan hinnan korkeus oli
tehnyt kilpailun mahdottomaksi. Kankareen yritys oli pystynyt kilpailemaan
vain pienissä töissä, joissa työn osuus oli suuri.
Hovioikeus toteaa, että Laatu-Asfaltti P. Kankare Oy ja Lemminkäinen ovat
5.6.1998 tehneet asfalttimassan myyntisopimuksen (C 11). Sopimuksen
mukaan Laatu-Asfaltti ei hanki omaa asfalttiasemaa sopimuskauden aikana.
Lemminkäinen myy asfalttimassaa vuosille 1998 ja 1999 hintaan 200 markkaa tonnilta. Laatu-Asfaltti tekee pääsääntöisesti alle 500 neliön kohteita.
Laatu-Asfaltti P. Kankare Oy on tehnyt samana päivänä Valtatien kanssa
vastaavan sopimuksen (C 12). Kankare on kertonut, että sopimukset oli
neuvoteltu samalla kertaa. Tiedossa oli ollut, että Kankareen yrityksellä oli
tarkoitus hankkia asfalttiasema. Sopimuksissa oli sovittu toimitusosoitteiden ilmoittamisesta, jotta myyjät pystyivät kontrolloimaan, minne massa
menee. Sovittu hinta ei ollut tuohon aikaan varmaan ollut kilpailukykyinen
hinta.
105
Asiassa esitetyn Valtatien ja muun muassa Kankareen välisen allekirjoittamattoman sopimuksen 28.4.1999 mukaan Valtatie myy Kankareelle asfalttimassaa hintaan 150 markkaa tonnilta lisättynä arvonlisäverolla (C 13). Sopimuksen mukaan Kankare lupaa olla käynnistämättä omaa asfalttiasemaa
sopimuskauden aikana ja pyrkii tekemään pääasiallisesti pienempiä, alle
1.000 neliön päällystystöitä. Kankare on kertonut, että Valtatie ja Lemminkäinen olivat pelänneet, että hän saa oman asfalttiaseman, joten massan hinta oli pudonnut ja kohteiden neliömäärä kasvanut aikaisemmasta. Lemminkäinen oli osallistunut taustalla sopimuksen tekemiseen.
Lemminkäinen ja Liedon Asfalttitehtaat Oy ovat 17.1.2000 tehneet asfalttimassan myyntisopimuksen (C 14). Sopimuksen mukaan Lemminkäinen ei
pääsääntöisesti myy asfalttimassaa ja voi myydä massaa vain sellaisille asfaltinlevitysurakoitsijoille, jotka eivät itse harjoita omaa asfaltin tuotantoa.
Ostaja ilmoittaa kohteet joihin asfalttimassaa tullaan levittämään Lemminkäisen laatujärjestelmien toimivuuden varmistamiseksi. Eri asfalttilaatujen
hinnat ovat olleet 150 markkaa tonnilta. Kankare on kertonut, että Valtatie
ja Lemminkäinen olivat varmaan sopineet, että nyt oli Lemminkäisen vuoro
toimittaa massaa. Ehto siitä, että massaa ei myydä sellaiselle urakoitsijalle,
jolla on oma asema, tarkoitti sitä, että Lemminkäinen ei halunnut myydä
massaa Kankareen yritykselle, jos se koekäytti omaa asemaa. Viittauksella
laatujärjestelmiin ei ollut muuta merkitystä kuin kontrollointi.
Valtatie ja Liedon Asfalttitehtaat Oy ovat 26.1.2000 tehneet asfalttimassan
myyntisopimuksen (C 16). Sopimuksen mukaan ostaja ilmoittaa kohteet,
joihin massa tullaan levittämään Valtatien laatujärjestelmän varmistamiseksi. Eri asfalttilaatujen hinta on ollut 150 markkaa tonnilta. Todisteena olevan sopimusasiakirjan liitteenä 1 on luonnos asfalttimassan myyntisopimuksesta Lemminkäisen, Valtatien ja Liedon Asfalttitehtaat Oy:n välillä.
Liitteessä on mainittu lukuisia kuntia ja muita tahoja, joille Liedon Asfalttitehtaat Oy ei voi tarjota töitä ilman Valtatien, Lemminkäisen ja Interasfaltin
edustajien lupaa, sekä rajoituksia kohteiden koon ja päivittäisen asfalttimassan suhteen. Asiakirjaan on merkitty Kankareen yliviivauksia ja huomautuksia. Kankare on kertonut, että hänet oli pyritty saamaan sitoutumaan liitteestä ilmeneviin rajoituksiin, mihin hän ei ollut suostunut. Kankare oli lisännyt asiakirjaan huomautuksia antaessaan sen tiedoksi yhtiökumppanilleen. Neuvotteluissa oli ollut Valtatien ja Lemminkäisen paikallisedustajien
lisäksi paikalla Lemminkäisen tai Valtatien edustaja Helsingistä.
Kankare on 28.6.1999 päivätyssä Pöytyän kunnalle osoitetussa ilmoituksessa pyytänyt, että Laatu-Asfaltti saa purkaa asfaltointitarjouksensa, koska
yhtiön asfalttiasema ei ole vielä toimintakunnossa ja Super Asfaltti oli ilmoittanut, ettei se myy Laatu-Asfaltille asfalttibetonia, vaikka Super Asfaltti oli aikaisemmin useasti myynyt Laatu-Asfaltille asfalttimassaa. 29.6.1999
päivätyssä Pöytyän kunnalle osoitetussa ilmoituksessa Laatu-Asfaltti Oy on
pyytänyt, että se saa purkaa asfaltointitarjouksensa, koska yhtiön asfalttiasema ei ole vielä toimintakunnossa ja lähiseudun asfalttimassan tuottajat olivat ilmoittaneet ettei heillä ollut ylimääräistä kapasiteettia toimittaa suurta
määrää massaa myyntiä varten (C 17). Kankare on kertonut, että Laatu-Asfaltti oli saanut urakan kunnalta mutta oli käynyt ilmi, että kyse oli urakasta,
joka olisi kuulunut Super Asfaltille. Kun Laatu-Asfaltti oli yrittänyt ostaa
106
massaa Lemminkäiseltä tai Valtatieltä, sille ei ollut sitä myyty, ja Laatu-Asfaltti oli joutunut luopumaan urakasta. Kankare oli lähettänyt kunnalle jommankumman edellä mainituista kirjeistä.
Kankareen yritys oli pyrkinyt hoitamaan oman asfalttiaseman hankintansa
salassa. Kankare oli kuitenkin kuullut asfalttiaseman toimittajalta, että tähän
oli oltu yhteydessä asiasta.
Kankareen yritysten resurssit eivät olisi riittäneet esimerkiksi Turun kaupungin asfaltointiurakoihin. Laatu-Asfaltti P. Kankare Oy olisi pystynyt tekemään keskikokoisten kuntien urakoita. Laatu-Asfaltti ei ole tarjonnut töitä esimerkiksi Turulle tai Raisiolle kartellin päättymisen jälkeenkään. Laatu-Asfaltti ei ole koskaan tarjonnut urakoita Espoolle tai Vantaalle. Välimatka oli liian pitkä ja työt olivat olleet liian suuria.
Kankare oli nauhoittanut puhelinkeskusteluitaan asianajajansa suosituksesta. Kankare oli luovuttanut nauhoitukset Kilpailuvirastolle.
Hänninen on kertonut toimineensa Savatien ja Kalottikoneen toimitusjohtajana vuosina 1996-1999. Hänninen oli lopettanut Savatiellä heinäkuussa
1999. Savatie oli tehnyt asfaltointiurakoita, Kalottikone oli konepaja, joka
valmisti asfalttilaitteita. Seppo Aho, joka oli ollut yksi yhtiöiden omistajista
ja hallituksen puheenjohtaja, ei ollut osallistunut yritysten päivittäiseen toimintaan. Kalottikone oli työllistänyt Hännistä huomattavasti enemmän kuin
Savatie.
Savatie oli tehnyt valtion asfaltointitöitä koko maassa, ihan etelässäkin.
Kuntapuolella Savatie oli tehnyt asfaltointiurakoita Lapin läänin alueella,
Kemi-Tornion linjan pohjoispuolella. Savatiellä oli ollut noin 10 asfalttiasemaa, joista yksi oli ollut kiinteä asema ja muut olivat olleet liikkuvia asemia. Kiinteä asema oli sijainnut Rovaniemellä. Savatie oli pystynyt toimimaan koko Suomessa. Etelä-Suomessa massa oli ostettu. Savatiellä oli tehty
päätös olla laajentamatta kuntatöiden tekemistä, koska ne eivät olleet niin
helppoja urakoita.
Hänninen ei ollut osallistunut tarjouslaskentaan mutta oli allekirjoittanut
tarjoukset.
Hännisellä ei ollut tiedossa, että Seppo Kemppainen tai kukaan muukaan
Savatiellä olisi keskustellut kilpailijoiden kanssa ennen tarjousten jättämistä
tai neuvotellut tai sopinut jotakin sopimattomasti.
Hänninen oli osallistunut keväällä 1997 kokoukseen, jossa oli keskusteltu
urakoista kilpailijoiden kanssa. Kokous oli pidetty eräässä hotellissa Vantaalla. Läsnä oli ollut remixer-töitä tehneiden urakoitsijoiden, muun muassa
Valtatien, edustajia. Lemminkäinen ei ollut osallistunut kokoukseen. Kokouksessa oli ollut puhetta siitä, paljonko töitä tulevalle kesälle oli tulossa.
Jako oli tehty neliöpohjalta. Mainituista seikoista ei ollut kuitenkaan päästy
sopimukseen mutta siitä, kuka tekee mitäkin, oli ollut yhteisymmärrys.
Hänninen oli ymmärtänyt, että aikaisempina vuosina olisi ollut jokin yhteisymmärrys. Hänninen ei ole tiennyt, oliko joku Savatieltä osallistunut aikai-
107
semmin vastaaviin kokouksiin. Kokouksia oli täytynyt olla ennenkin, koska
kokouksessa oli ollut puhetta siitä, kuka oli maksanut kenellekin aikaisemmin ja kenen vuoro oli nyt maksaa. Mistään urakoiden jakamisesta tai hinnoista ei ollut sovittu eikä ollut ollut puhetta kilpailunrajoituksista eikä kokouksessa ollut Hännisen mielestä esiintynyt mitään muutakaan sopimatonta.
Vuosina 1997 ja 1998 oli ollut kokoukset Helsingissä myös Lemminkäisen
johdolla. Kokouksissa oli ollut Valtatien, Sata-Asfaltin, Interbetonin ja
Lemminkäisen edustajat. Hänninen oli osallistunut toiseen kokouksista
Kemppaisen kanssa Savatien edustajina. Toisessa kokouksessa oli ollut läsnä Aho. Kokouksissa oli keskusteltu kuuma-asfalttitöistä. Kokouksessa, johon Hänninen oli osallistunut, oli keskusteltu Asfalttiliiton asioista, valtion
budjettiin liittyvistä kysymyksistä, työehtosopimusasioista sekä siitä, mitä
urakoita valtiolta oli tulossa. Kokouksessa ei ollut keskusteltu siitä, miten
urakat jakautuisivat ja kuka tekisi mitä. Töistä oli ollut jo valmiiksi sopu.
Valtion töitä olivat tehneet muutkin tahot kuten Viarex, Asfaltti-Tekra ja
jotkin muut yritykset. Näiden osalta oli keskusteltu, että ne uhkaavat heidän
sopua. Tekra ja Asfaltti-Union olivat halunneet enemmän urakoita, mihin
oli suhtauduttu penseästi. Keskustelu oli pyörinyt eikä ollut päästy mihinkään ratkaisuun. Hinnoittelusta ei ollut ollut puhetta. Pyrkimyksenä oli ollut
saada entinen rauha jatkumaan. Hännisen mielestä kokouksessa ei ollut sovittu mistään kilpailunrajoituksista, ainakaan hän ei ollut huomannut sellaista.
Kemppainen oli jossakin vaiheessa käynyt keskustelua muiden asfalttiyritysten kanssa Viarexin torjumisesta. Savatie oli vuonna 1999 Viarexin torjuakseen päättänyt ottaa yhden valtion urakan Pohjois-Suomessa tekemällä
halvan tarjouksen. Savatie oli pyrkinyt saamaan apua halpaan tarjoukseen.
Sovussa eläneet yritykset olivat yhteistuumin puolustaneet asemaansa, joten
kaikki antoivat rahallista apua vaikka yksi taho teki tarjouksen. Tapaus oli
mennyt surkeasti, kun Viarex ei Hännisen käsityksen mukaan ollut tarjonnut urakkaa ollenkaan. Hänninen ei ole tiennyt, oliko Kemppainen vaatinut
korvausta mutta oli keskusteltu, että se olisi kenties aiheellista.
Hännisestä oli tuntunut oudolta, että Savatie oli tarjonnut urakoita Helsingin
kaupungille vuosina 1996-1998. Hänninen ei ole tiennyt, miksi urakoita oli
tarjottu. Hän ei ole uskonut, että urakoita olisi tarjottu vakavassa mielessä.
Hänninen oli välillä allekirjoittanut myös tyhjiä tarjouskaavakkeita, jotka
muut henkilöt olivat täyttäneet. Oli ollut puhetta, että urakoita tarjotaan
myös Joensuussa mutta ei tosissaan. Urakoiden tekeminen kyseisellä alueella ei olisi onnistunut.
Hänninen oli luullut, että Asfaltti-Tekra ei ole mukana kartellissa. Oli ollut
kaavailuja, että Tekra pitäisi saada mukaan. Hänninen on sittemmin saanut
tietää, että Alanen on myöntänyt, että Tekra oli ollut kartellissa vuonna
1996. Hännisellä ei ollut omaa tietoa asiasta.
Savatie ei ollut myynyt massaa. Hännisen tiedossa ei ollut, että Savatie olisi
kieltäytynyt myymästä massaa, mutta kukaan ei ollut Hännisen mukaan kysynytkään ostamisesta.
108
Heikkilä on kertonut, että hän oli loppuvuonna 1994 yhdessä erään toisen
henkilön kanssa perustanut Viarex Oy -nimisen yhtiön, joka toimi asfaltointialalla. Sitä ennen hän oli lokakuuhun 1994 saakka toiminut Savatien palveluksessa työmaapäällikkönä. Heikkilä oli jäänyt pois Viarexiltä vuonna
2002.
Savatien päämarkkina-alueena oli ollut Lapin tiepiirin alue mutta Lemminkäinen oli tehnyt Kemin ja Tornion urakoita. Savatiellä oli ollut Tielaitoksen ja kuntien töitä Lapissa. Heikkilä ei ollut Savatiellä osallistunut tarjouslaskentaan, vaan Seppo Kemppainen oli hoitanut tarjoukset.
Heikkilän käsityksenä oman arvion ja lukuisten eri henkilöiden kanssa käytyjen keskusteluiden perusteella oli ollut, että markkina-alueet oli sovittu
edellä mainituin tavoin. Savatiellä ei ollut asiasta kuitenkaan keskusteltu.
Heikkilällä ei ollut Savatien palveluksessa ollessaan ollut tietoa mistään sopimuksista työkohteista tai jostain sopimattomasta toiminnasta.
Viarex oli aloittanut toimintansa jyrsintätöillä. Viarex oli alkanut tehdä
päällystystöitä keväästä 1996 alkaen. Yhtiö oli toiminut ostomassalla. Viarex oli ostanut massan Interbetonilta. Hinta oli ollut noin 120 markkaa tonnilta riippuen massalaadusta. Viarex oli ostanut massaa Interbetonilta vielä
vuonna 1997 mutta sitten hinnat olivat alkaneet nousta.
Viarex oli ostanut käytetyn asfalttilevittäjän. Se oli ollut Lemminkäisen
vanha laite. Laitteen myyneen yrityksen myyntipäällikkö oli sitten ottanut
yhteyttä ja esittänyt kaupan peruuttamista, koska hänen esimieheensä oli
oltu yhteydessä ja tälle oli kerrottu, että yritykseltä ei osteta vastaisuudessa
yhtäkään konetta, jos he myyvät kyseisen laitteen Viarexille. Heikkilä oli
peruuttanut kaupan, koska kyseinen myyntipäällikkö oli ollut epätoivoinen.
Kauppiaan mukaan heihin oli oltu yhteydessä Lemminkäiseltä.
Vuonna 1998 massan hinta oli noussut kolminkertaiseksi eikä osto ollut ollut enää taloudellisesti mahdollista. Heikkilän käsityksen mukaan massa oli
kallistunut, koska Interbetoni oli päässyt sopimukseen kartellin kanssa, eikä
esimerkiksi sen vuoksi, että Interbetonilla olisi ollut kapasiteetti täynnä.
Monet pienet yritykset olivat ostaneet massansa Lemminkäiseltä ja Interbetonilta.
Hovioikeus toteaa, että Viarex Oy on pyytänyt Kilpailuvirastoon 21.1.1999
saapuneessa kirjeessään virastoa ryhtymään toimenpiteisiin purkaakseen
Viarexiin kohdistuvaa kilpailunrajoittamista ja boikotointia asfalttimassan
toimituksissa sekä purkamaan asfalttialalla mahdollisesti olevan hintakartellin. Toimenpidepyynnön mukaan Viarex oli ostanut vuosina 1996 ja 1997
asfalttimassaa Interbetoni Oy:ltä mutta vuonna 1998 Interbetoni Oy oli nostanut massan hinnan lähes kolminkertaiseksi eikä mikään muukaan pääkaupunkiseudulla asfalttimassaa valmistava yritys ollut vuonna 1998 suostunut
toimittamaan Viarexille massaa (C 64). Heikkilä on kertonut tehneensä
vuonna 1998 useille yrityksille pyynnön massan ostamisesta. Vain Interbetonilta oli tullut hintavastaus, muut tahot olivat kieltäytyneet myymästä,
minkä vuoksi Heikkilä oli tehnyt toimenpidepyynnön, joka ei ollut johtanut
109
mihinkään.
Viarex oli hankkinut alkuvuodesta 1998 oman asfalttiaseman Norjasta.
Viarex oli tehnyt eri puolilla Lappia urakoita. Viarexin saatua urakan Helsingin satamalta asema oli siirretty Tuusulaan.
Viarexilla ei ollut ollut mahdollisuutta tehdä isoimpia urakoita. Monet Helsingin, Espoon ja Vantaan urakat olivat olleet Viarexille liian suuria. Viarexin palveluksessa oli kesäisin ollut noin 10-15 työntekijää. Sen markkinaosuus oli ollut marginaalinen.
Kokko Lemminkäiseltä oli ehdottanut Viarexille liittymistä kartelliin. Ehtona olisi ollut oman aseman myynti mitä vastaan Viarex olisi saanut rajoitetun oikeuden urakoihin. Ehdotus ei ollut johtanut mihinkään.
Espoon Asfaltin omistaja-toimitusjohtaja oli ehkä vuonna 1997 tai 1998 ehdottanut Heikkilälle Viarexin luopumista eräästä Espoon urakoita koskeneesta tarjouksesta kompensaatiota vastaan. Kyseinen toimitusjohtaja oli
myöhemmin ilmoittanut, että Lemminkäisen edustaja oli tyrmännyt ehdotuksen, koska Espoon Asfaltti ei ollut mikään sopija. Espoon Asfaltti oli perinteisesti tehnyt Espoon pienet asfaltointiurakat.
Heikkilä on kertonut käräjäoikeudessa, että hän oli valtion töihin liittyen
vuonna 1995 keskustellut Töllin kanssa ja ihmetellyt tälle, miten urakat menivät siten kuin menivät. Tölli oli todennut joko humoristisesti tai tosissaan,
että urakoitsijat olivat sopineet siitä, miten urakat menivät urakoitsijoiden
kesken (valtion kannetta koskeva asian tuomion sivu 198). Heikkilä on
asiasta kysyttäessä kertonut hovioikeudessa, ettei muista sellaista tapahtumaa, mutta se mitä hän oli kertonut käräjäoikeudessa oli sitten niin. Viarex
oli tehnyt tielaitokselle alihankintatöitä. Tölli oli joskus edustanut tilaajaa ja
Heikkilä oli keskustellut Töllin kanssa jyrsinnöistä.
Tammi on kertonut toimineensa Lemminkäisen palveluksessa vuodesta
1994. Hän oli toiminut vientitehtävissä sekä sen ohella päällystysyksikön
laskentapäällikkönä. Etupäässä hänen työtehtävänsä olivat liittyneet vientiin.
Lemminkäinen oli vuonna 1993 ostanut Asfaltti Hakan. Sen jälkeen Lemminkäisen markkinaosuus oli ollut vajaat 50 prosenttia. Käsiteltävänä olevalla ajanjaksolla 1994-2002 Lemminkäinen oli ollut markkinajohtaja. Toiseksi suurin asfalttialan yritys oli ollut Valtatie, sitten Interasfaltti, Savatie,
Asfaltti-Tekra ja Sata-Asfaltti. Lemminkäisellä oli ollut kalusto kaikkiin
töihin. Muilla toimijoilla ei ollut välttämättä ollut erikoiskalustoa.
Lemminkäisellä oli ollut 6-7 aluejohtajaa ja piirikonttoreita, jotka olivat
vastanneet itsenäisesti omista alueistaan. Alueorganisaatio oli ottanut vastaan kuntien tarjouspyynnöt, hoitanut tarjouslaskennan ja tehnyt tarjoukset.
Jokaisella piirikonttorilla oli ollut oma budjettinsa, jota oli seurattu. Muutoin keskushallinto ei ollut koordinoinut piirikonttoreiden toimintaa. Seppo
Blomqvist oli hoitanut tulosseurannan. Matti Kokko oli ollut koko päällystysyksikön johtaja.
110
Valtion urakoiden tarjouspyynnöt oli toimitettu tiepiireistä Lemminkäisen
pääkonttorille, joka oli toimittanut niistä kopiot alueille. Lemminkäisellä oli
ollut noin kymmenen työmaapäällikköä. Työmaapäälliköt olivat valtion
urakoissa laskeneet työmaahinnan, keskustelleet niistä aluejohtajan kanssa
ja lähettäneet tiedot Helsinkiin. Päällystysyksikön päällikkö Matti Kokko
oli määrännyt, millä katteella toimittiin, ja tarjoukset oli lähetetty. Kokko ja
Tammi olivat hoitaneet kyseisiä urakoita koskevia asioita keskushallinnossa.
Tammi oli laatinut 21.7. ja 11.10.1999 sekä 29.5., 8.8., 6.9. ja 16.10.2000
päivätyt taulukot otsikoilla kuumat -99 ja 2000 (C 71). Kysymys oli valtion
töistä. Taulukoissa oli kunkin urakan tonnimäärä, millaista työmaan myyntikatetta Lemminkäinen lähtisi hakemaan, kertolasku ja mikä urakoitsija oli
toteuttanut urakan. Lyhenteet tarkoittivat Interbetonia, Lemminkäistä, SataAsfalttia, Valtatietä, Savatietä, Asfalttineliötä ja Tekraa. Tonnimäärien täytyi olla peräisin tarjouspyynnöistä. Kysymys oli markkinaosuusselvityksistä
markkinaosuusseurantaa varten, Lemminkäisen näkemyksestä siitä, miten
menee. Taulukossa oli mainittu, mitä kukin urakoitsija sai Lemminkäisen
mielestä katetta. Lemminkäinen oli hakenut työmaakatetta 40 markkaa tonnilta. Kyseiset taulukot eivät olleet olleet mitään eksaktia tietoa. Samaa taulukkoa oli päivitetty aina edellisen päälle. Taulukoiden tiedot oli saatu Lemminkäisen työntekijöiltä tai tarjouspyynnöistä. Tiedot muutoksista oli saatu
siten, että työn aikana oli seurattu mitä kilpailijat tekevät. Siihen aikaan toiminta oli ollut aika avointa.
Taulukoiden laatimisen ajankohtana Skanska oli ostanut Savatien. Seppo
Kemppainen oli ollut kiinnostunut markkinaosuustiedoista mainitun yrityskaupan aikaan. Tammi oli antanut taulukon pari kertaa Kemppaiselle. Tammelle oli tullut yllätyksenä, että Kemppainen oli antanut taulukoita eteenpäin. Kemppaisen oli täytynyt antaa taulukoita Sikaselle.
Kysyttäessä taulukon merkinnästä ”PPA3 HYVITYS, 15, - 1.007.715,
SAVA” vuodelta 1999 Tammi on kertonut, että sen täytyi liittyä Viarexin
tuloon markkinoille vuonna 1998 ja Viarexin saamaan isoon urakkaan Lapista, mikä oli ollut Savatielle iso kolaus. Lappi oli ollut Savatien markkinaaluetta. Vuonna 1999 Savatie oli ottanut urakan älyttömän halvalla, alle
työmaahinnan. Sen vuoksi arvio oli miinuksella. Hyvityksen kohdalla mainittu 15 markkaa tarkoitti Lemminkäisen arviota tarjoushinnasta tonnilta.
Kun Lemminkäisen omasta työmaahinnasta vähennettiin mainittu määrä,
saatiin paljonko hinta oli alle Lemminkäisen työmaahinnan.
Kysyttäessä merkinnästä ”HYVITYS, - 1.000.000, SAVA” taulukoissa otsikolla kuumat 2000 Tammi on kertonut, että Savatie oli tehnyt Ivalon lentokentän päällystyksen. Savatiellä oli ollut urakassa kalusto-ongelmia ja se
oli yrittänyt vuokrata kalustoa Lemminkäiseltä mutta Lemminkäisellä ei ollut ollut tarjota kalustoa. Työ oli epäonnistunut eivätkä lentokoneet olleet
pystyneet laskeutumaan. Taulukossa oli Lemminkäisen arvio siitä, mitä
urakka tuli Savatielle maksamaan. Kyse ei ollut hyvityksestä esimerkiksi
sen vuoksi että Savatie pysyisi Lapissa. Kyse ei ollut ylipäätään mistään hyvityksestä. Savatie ei ollut edes pysynyt Lapissa vaan oli tullut Ouluun ja
111
Tornioon, joissa Lemminkäinen oli toiminut, ja etelänkin markkinoille täysillä. Hyvityksen sijaan olisi voitu puhua vähennyksestä tai tappiosta. Käytetty nimike oli huono.
Kysyttäessä taulukoissa olevista yhteenvedoista yhtiöittäin Tammi on kertonut, että kyse oli yhteenvedosta, mitä kukin urakoitsija oli saanut katetta.
Toisen lukusarakkeen otsikkona oleva merkintä P.O., joka oli sinänsä huonosti valittu ilmaisu, oli lyhenne sanoista pitäisi olla, ja tarkoitti mitä pitäisi
olla edellisen vuoden mukaan eli mitä oli ollut ja mitä pitäisi olla seuraavana vuonna. Siten vuoden 1999 taulukoissa vuotta 1999 oli verrattu vuoteen
1998. Myös taulukon 29.5.2000 yhtiökohtaiset yhteenvedot liittyivät taulukossa mainittuihin urakoihin ja Lemminkäisen ajatuksiin katteista. Asiakirjaan käsin kirjoitettu merkintä "Sikanen/esitys" ei ollut Tammen merkitsemä vaan Kemppaisen tai Sikasen merkintä eikä Tammi tiennyt, mitä se tarkoitti. Tammi ei ole muistanut, mitä taulukossa 8.8.2000 mainittu Skanska
miinus 444.530 markkaa tarkoitti. Taulukossa 6.9.2000 Skanskan kohdalla
oleva käsin kirjoitettu merkintä tai taulukossa 16.10.2000 oleva merkintä
"Sikanen/esitys 2" ei ollut Tammelta.
Kysyttäessä taulukkoon 11.10.1999 Tekran kohdalle käsin merkitystä luvusta 223.783 markkaa, Tammi on kertonut, ettei hän hahmottanut mistä
siinä oli kyse. Merkintä ei ollut Tammen käsialaa.
Tammi oli tavannut Kankareen yhden kerran. Kankareella oli ollut Liedossa
asfalttiasema. Lemminkäisen aluejohtajalta oli tullut tietoa, että kun asiakkaat olivat valittaneet Kankareelle työn laadusta, Kankare oli mollannut
omille asiakkailleen Lemminkäisen massan laatua ja väittänyt vikoja Lemminkäisen syyksi. Tästä syystä oli järjestetty palaveri, johon aluejohtaja oli
kutsunut Tammenkin. Palaveriin oli osallistunut myös Valtatien ja mahdollisesti Super Asfaltin edustajia, varmaan sen vuoksi että Kankare oli ostanut
massaa näiltäkin. Tammi ei ole muistanut, oliko palaveriin osallistunut Interasfaltin edustajaa. Palaveri ei ollut johtanut mihinkään.
Jonakin vuonna Kallio oli ilmoittanut, että hän nauhoitti puheluita. Se oli aiheuttanut laajasti närkästystä, ja oli päätetty pitää palaveri Tampereella. Kokouksessa oli ollut läsnä Kallion ohella Lemminkäisen, Valtatien ja Interasfaltin edustajia. Tammi oli ollut paikalla Lemminkäisen Pirkanmaan aluejohtajan kutsusta. Kokouksessa ei ollut tehty mitään päätöksiä eikä se ollut
johtanut mihinkään.
Tammi oli osallistunut myös toiseen palaveriin Tampereella. Myös parin
kilpailijan edustajia oli osallistunut palaveriin. Kallio, joka oli vastannut Interasfaltin Tampereen alueesta, oli saattanut osallistua palaveriin. Myös
Valtatieltä oli saattanut olla joku paikalla. Keskustelun aiheena oli ollut
Tampereen ilmoitus hankkia isompi asfalttiasema, jolloin Tampereen kilpailuasema parani. Lemminkäinen oli tehnyt Tampereelle edullisen asfaltin
myyntitarjouksen, mikä ei ollut mennyt läpi. Tampere oli hankkinut uuden
isomman aseman 1990-luvun lopulla.
Hovioikeus toteaa, että Sikanen on toimittanut Kilpailuvirastolle asiakirjan
otsikolla Tielaitoksen päällystystyöt 1999. Asiakirjassa on lueteltu Tiehal-
112
linnon kilpailuttamat päällystysurakat 1999 ja Tielaitos tuotannon aliurakoina kilpailuttamat päällystysurakat 1999 ja urakoita koskevia tietoja. Asiakirjassa on lähetysmerkintä Lemminkäinen 12.3.1999. Asiakirjan merkinnöistä ilmenee, että se on toimitettu Tekralle 16.3.1999. Asiakirjaan on kirjoitettu käsin Hannu Seva (C 48). Tammi on kertonut, että asiakirja ei sanonut hänelle mitään eikä hänellä ollut tietoa, kuka sen oli lähettänyt. Tammi
on arvellut, että se on tilaajatahon laatima. Näytti siltä, että se sisälsi tilaajan
julkisia tietoja. Kyse on ollut ehkä siitä, mitä urakoita oli tulossa kilpailutettavaksi. Seva oli ollut Tekran ja Skanska Asfaltin toimitusjohtaja.
Hovioikeus toteaa, että Sikanen on toimittanut kilpailuvirastolle 9.3.2000
päivätyn taulukon otsikolla kuumat päällystysurakat 2000. Asiakirjassa on
Lemminkäisen lähetysmerkintä 9.3.2000. Taulukossa on mainittu tarjottavia
valtion töitä koskevia urakoita. Taulukossa 29.3.2000 on lisäyksiä ja muutoksia edellä mainittuun aikaisempaan taulukkoon (C 47). Tammi on kertonut, että taulukko näyttää Tielaitoksen tekemältä. Tammella ei ole ollut tarkempaa tietoa taulukoista.
Luttinen on kertonut toimineensa koko työuransa Tielaitoksen palveluksessa. Hän oli aloittanut Tielaitos tuotantoon perustetun projekti- ja päällystysyksikön päällikkönä 1.1.1999, jolloin kyseinen uusi yksikkö oli käynnistynyt. Luttinen oli alkanut valmistella kyseisen yksikön perustamista lokakuussa 1998. Luttisen toimi oli liittynyt Tielaitoksen päällystystöiden keskittämiseen valtakunnallisesti. Hänen tehtävänään oli ollut johtaa ja kehittää
keskitettyjä palveluita. Suurena tavoitteena oli ollut kehittää kykyä pärjätä
aikanaan kilpailulle avattavilla markkinoilla. Päällystystoimintaa oli harjoitettu neljällä alueella - eteläisellä, läntisellä, itäisellä ja pohjoisella, joilla oli
ollut omat päälliköt. Vuonna 2000 oli tehty organisaatiouudistus, jolla päällystystoiminta oli keskitetty yhden päällikön alaisuuteen ja tarjouslaskenta
kahteen paikkaan. Neljän päällystysyksikön sijaan oli tullut yksi päällystysyksikkö. Tölli oli 1.1.2000 alkaen johtanut koko yhdistettyä yksikköä. Tieliikelaitoksen aloitettua Luttinen oli toiminut kolmen kuukauden ajan aikaisemmin johtamaansa yksikköä vastaavan yksikön johtajana. Tieliikelaitoksen myötä oli tullut uusi organisaatio. Tielaitos tuotannon aikana Luttinen
oli tehnyt kaikki operatiiviset ratkaisut eikä hänen päätöksentekovaltuuksillaan ollut ollut ylärajaa.
Urakoiden voittajista oli puhuttu jo etukäteen. Yksityisten tahojen kanssa
oli ollut enenevää yhteistyötä tuotannon ajanjakson aikana. Luttisellekin oli
kerrottu mikä yritys oli todennäköinen voittaja. Tämän oli täytynyt edellyttää hintatietojen vaihtoa. Niiden urakoiden osalta, jotka olivat tulleet Luttisen ratkaistaviksi, asianomaisen päällystysyksikön vastuuhenkilö oli ilmoittanut, mille yritykselle urakka oli menossa.
Urakoista oli siis sovittu ennen tarjousten jättämistä. Hintatietoja oli ollut
pakko siirtää, jos oli tiedetty kuka on todennäköinen voittaja. Jakoa oli tehty
volyymien perusteella. Luttisella ei ollut ollut yhteistyöstä omaa konkreettista kokemusta projektitasolla vaan hän oli kuullut siitä sisäisissä keskusteluissa. Luttisen mieleen oli tullut, että yhteistyö ennen tarjousten jättämistä
oli kilpailusääntöjen vastaista mutta isommilla perusteilla moraalia oli tullut
venytettyä. Tuotannon oli ollut saatava tulosta aikaiseksi.
113
Luttisen käsityksen mukaan myös tuotannon aliurakat olivat olleet osa yhteisymmärrystä, koska asia oli liittynyt kokonaisvolyymeihin. Luttinen ei
ollut sinänsä ollut tekemisissä Tielaitos tuotannon aliurakoiden kilpailutusten kanssa.
Mukana sopimisessa olivat olleet suurimmat yhtiöt eli Lemminkäinen,
Skanska Asfaltti, NCC ja Valtatie. Luttisen tiedossa olivat olleet vain kyseiset yhtiöt. Aliurakat olivat tulleet Luttisen ratkaistaviksi hyvin harvoin. Luttisella ei ollut ollut omakohtaista konkreettista tietoa urakkatasolla vaan hän
oli saanut tietoa Tölliltä ja Kleemolalta sisäisten keskusteluiden yhteydessä.
Projekti- ja päällystysyksikön perustamisen jälkeen Luttinen oli tullut tietoiseksi menettelystä vähitellen sen jälkeen kun hän oli aloittanut uudessa tehtävässä lokakuussa 1998. Ennen Helsingin komennusta hänellä ei ollut ollut
aavistustakaan sen kaltaisesta toiminnasta. Päällystysalueiden päällikköinä
toimineet Tölli ja Kleemola olivat kertoneet Luttiselle esittelemiensä urakoiden taustoista. Tölliltä oli tullut huumorin välityksellä, että yritysten
kanssa käyty vuoropuhelu oli jotakin muuta kuin markkinamekanismi. Luttinen oli saanut Tölliltä peitellen ja vihjaillen tietoa asiasta. Syksyyn 1999
mennessä asia oli tullut Luttiselle selväksi.
Luttinen oli 2.1.2001, ensimmäisenä arkipäivänä Tieliikelaitoksen aloitettua
toimintansa, osallistunut Matti Kokon Lemminkäiseltä järjestämään tapaamiseen, johon oli osallistunut myös NCC:n, Valtatien ja Skanska Asfaltin
edustajia. Tapaamisen taustana oli ollut Tieliikelaitoksen toiminnan aloittaminen. Asfalttiyhtiöt olivat olleet kiinnostuneita siitä, millä aktiviteetilla
Tieliikelaitos pyrkii markkinoille. Tapaamisessa oli puhuttu koko valtakunnan markkinoista ja tonneista ja Tieliikelaitoksen uudesta roolista. Tapaamisessa oli keskusteltu kevyt- ja kovapäällystetöistä. Tapaamisessa ei ollut
tehty mitään varsinaista sopimusta mutta oli päästy sanattomaan yhteisymmärrykseen mainittujen töiden jakautumisesta.
Syksyllä 2000 eteläinen yksikkö oli halunnut, että Tielaitos lähtisi kilpailemaan Helsingin kaupungin pääkatu-urakasta. Tielaitoksella oli ollut kiinteä
asfalttiasema Maantiekylässä. Tarjousta oli valmisteltu, kunnes Kokko
Lemminkäiseltä oli ottanut yhteyttä ja pyytänyt pahoitellen ettei Tielaitos
lähtisi kilpailemaan kuntien urakoista. He olivat harkinneet asiaa yksikön
sisällä ja päättäneet, etteivät osallistu tarjouskilpailuun.
Kokko on kertonut markkinaoikeudessa toimineensa Lemminkäisen päällystys- ja kiviainesryhmän johtajana vuosina 1994-2002. Varsinainen toiminta oli organisoitu kentälle, jossa oli ollut aluejohto, joka oli käsittänyt
keskimäärin viisi aluejohtajaa. Aluejohtajien alaisuudessa oli ollut yhteensä
noin 30 piirikonttoria, jotka olivat olleet tulosyksiköitä. Jokainen piirikonttori oli tehnyt omat tarjouksensa. Ne olivat hoitaneet kiinteän toiminnan eli
kuntien ja yksityisten tahojen töitä. Lisäksi oli ollut valtakunnallisia liiketoimintoja kuten valtion päällysteurakat, jotka oli tehty käytännössä liikkuvilla asemilla, sekä joitakin erikoistuotesegmenttejä.
114
Interbetonin markkinaosuuden valtaamispyrkimys 1990-luvulla oli johtanut
kilpailun kiristymiseen äärimmäisyyksiin asti, mikä oli muistuttanut 1990luvun alkua, kun Haka oli pyrkinyt laajentamaan toimintaansa asfalttialalle.
Kiinteän toimipisteen luoma kilpailuetu oli varsin merkittävä. Toimipisteen
tuoma kustannusetu ja paikallistuntemus olivat merkittäviä tekijöitä. Kuuman asfalttimassan siirtämisen kannalta 100 kilometrinkin kuljetusetäisyys
oli jo hurja matka. Liikkuvat asemat oli tarkoitettu isojen töiden tekemiseen. Ne oli rakennettu tekemään samaa massaa pitkän aikaa. Niiden siirto
oli kallista. Kuntatöissä tarvittiin toisenlaista asemaa, jolla voitiin tehdä monenlaista massaa.
Kokon tiedossa ei ole ollut, että Lemminkäisen ja muiden asfalttiyritysten
välillä olisi ollut keskustelua tarjouskilpailuiden hinnoittelusta tai että markkinoita olisi pyritty jakamaan tai uusien yritysten alalle pääsyä tai toimintaa
olisi pyritty vaikeuttamaan esimerkiksi kieltäytymällä asfalttimassan myynnistä tai myymällä sitä vähemmän tai kalliimmalla kuin muille yrityksille
tai muullakaan tavoin.
Kokko on muistanut tapaamisen joskus vuosina 1997-1999 Lemminkäisen
tiloissa, mihin tapaamiseen Hänninen oli osallistunut. Hän on tavannut Hännisen vain kerran. Tapaamisen aiheena oli ollut Tielaitoksen töiden vähentyminen ja Tielaitos tuotannon markkinaosuuden kasvattaminen laajentumalla yleisten teiden ulkopuolisille markkinoille.
Kokko on kertonut korkeimmassa hallinto-oikeudessa, että hän ei ollut ollut
yhteydessä Alaseen ja painostanut tätä alkuvuonna 1996 järjestettyyn Lapin
lentokenttäurakan tarjouskilpailuun liittyen. Kokko ei ollut sopinut Savatien
kanssa Lapin urakoiden kuulumisesta Savatielle.
Valtion töiden puolella erot kilpailutekijöissä eri yritysten välillä olivat olleet suhteellisen vähäisiä. Kuntapuolella ja yksityisten tahojen töissä toiminnan laajuus, tuotantopaikkojen sijainti, toiminnan jatkuvuus, verkostoituminen ja asiakassuhteet olivat luoneet kilpailukykyä.
Tölli on kertonut toimineensa vuodesta 1991 päällystysinsinöörinä Uudenmaan tiepiirissä, vuoden 1996 alusta Uudenmaan tiepiirin kunnossapidosta
muodostetun Helsingin urakointiyksikön päällikkönä vuoteen 1998, vuosina 1999-2000 eteläisen päällystysalueen päällikkönä, mihin tehtävään oli
liittynyt myös jonkinlaista valtakunnallista koordinaatiovastuuta, ja vuosina
2001-2004 Tieliikelaitoksen valtakunnallisen ja eteläisen päällystysyksikön
päällikkönä. Sen jälkeen Tölli oli toiminut projektipäällikkönä kehitystehtävissä ja jäänyt eläkkeelle vuonna 2008.
Yksityisten urakoitsijoiden kanssa ei ollut tapahtunut mitään yhteistyötä
Tielaitoksen viranomaisaikana.
Organisaatiomuutos vuonna 1998 oli ollut maanjäristys. Tilaajahallinto ja
tuotanto olivat eriytyneet täydellisesti, tuotanto-organisaatiosta oli tullut töiden toimittaja, tilaajahallinnosta asiakas. Oli syntynyt valtakunnallinen organisaatio. Tielaitos tuotanto oli edelleenkin saanut neuvottelu-urakoita. Ti-
115
laajahallinto oli pelännyt, että sitä syytetään tuotannon suosimisesta. Urakoitsijakunnalta oli tullut tällaisia syytöksiä.
Tuotanto-organisaatio ja hallinto olivat olleet jo hyvinkin erillisiä, kun Tieliikelaitos oli aloittanut vuonna 2001. Vuonna 2001 neuvottelu-urakoita oli
enää ollut aika vähän. Vuonna 2002 oli oltu täydellisessä kilpailussa.
Hovioikeus toteaa, että Tielaitos tuotanto on teettänyt markkinaselvityksen
vuonna 1998. Selvitys on päivätty 28.8.1998. Selvitys on tehty päällystysyksikön tilauksesta. Kysymys on ollut organisaation sisäisestä kyselystä.
Tielaitos tuotannon työntekijöille lähetetyn 4.6.1998 päivätyn kyselyn mukaan tärkeä osa tutkimusta tulee olemaan heidän näkemyksensä ja vastauksensa kyselyyn. Saadut tiedot ja niiden pohjalta esitetyt näkemykset kootaan raporttiin. Kyselyn liitteenä on ollut kyselypohja. Töllin nimi on kyselyyn vastanneiden tai haastateltujen henkilöiden luettelossa. Raporttiin on
sisältynyt koosteita eri haastatteluista (C 29).
Haastattelussa 1 on arvioitu muun muassa Tielaitoksen kilpailijoita ja markkinoiden tilannetta. Haastattelussa on muun muassa todettu, että aluejaot eli
kabinettisopimukset ovat myös realiteettia. Kunta- ja yksityispuolella Lemminkäinen hallitsee ja silloin muutkin tulevat kuvaan määrätyillä alueilla.
Siihen liittyvät nämä kokonaismarkkinat, mitä Tielaitos tilaa ulkoa, nämä
jaetaan keskenään samassa kabinetissa. Asfalttiliiton puitteissa on aika merkittävääkin yhteistoimintaa, sinänsä teknistä mutta sitten "niillä toimii sopimuskerho, jossa ne jakavat nämä työt". Tielaitos on mukana siinä muussa
teknisessä yhteistoiminnassa Asfalttiliiton kanssa. Kilpailu ei ole täysin vapaata, Lemminkäinen määrää markkinoilla. Se näkyy esim. sillä tavalla, että
Helsingin kaupungin urakat saa joka toinen vuosi Valtatie ja joka toinen
vuosi Lemminkäinen. Tämä johtuu siitä, että ne ovat sopineet siitä. Tiehallintoasiakas on tuotannolle tärkein mutta olisi hyvä jos Tielaitos tuotanto
voisi päästä enemmän myös kuntamarkkinoille. Tuotannon käsissä olevat
markkinat pidetään.
Haastattelussa 2 on todettu, että kilpailu ei ole tervettä, vaan "ne sopivat
keskenään ja näin pystyvät hinnoittelemaan näitä varsinaisia Tiehallinnon
töitä jotka ovat paljon arvokkaampia tällä hetkellä kuin kuntasektorilla".
Vuonna 1997 hintakilpailu on mennyt niin kovaksi kuntasektorilla että otetaan jopa miinusta jotta saataisiin urakoita. Jos tielaitos ei olisi siellä mukana, niin "ne sopisivat keskenään ja hinnat nousisivat". Kuntapuolta ei saa
unohtaa, vaikka panostetaankin Tiehallintoon. Tiehallinnossa ovat nämä
isoimmat markkinat.
Haastattelussa 3 on todettu, että kilpailutilanne on päällystepuolella terve,
mutta urakoitsijoiden näkökulmasta ei. Tielaitoksen PAB-tuotannolla on
liian johtava markkina-asema, mihin urakoitsijat haluaisivat muutosta. Tielaitoksen markkinaosuus PAB:ssa oli 80 prosenttia. Tielaitos ei yritä mennä
kuntasektorille aggressiivisesti. Kuntasektorin alennusmyynti on loppu,
mikä on sovittu juttu sillä markkina-alueella.
Tölli on kertonut, että tutkimuksella ei ollut saavutettu sille asetettuja tavoitteita eikä Tölli ollut lukenut haastattelustaan tehtyjä kirjauksia eikä edes
116
vilkaissut raporttia. Markkinatutkimus oli ollut fiasko. Töllin tutkimuksessa
kertoma ei ollut perustunut faktoihin. Tölli on kertonut haastatteluun 1 liittyen todenneensa monta kertaa, että hänellä ei ollut näyttöä vaan että kyse
oli ollut puheista joita oli tuohon aikaan liikkunut. Raportissa mainittu ei
edustanut Töllin kantaa. Tölli ei ollut sanonut siten kuin raportissa on mainittu. Tielaitos tuotanto oli tilannut tuohon aikaan vain kilpailuttamalla, ja
halvin tarjous oli voittanut. Kysymyksessä olevassa haastattelussa mainitut
seikat eivät olleet voineet tuossa vaiheessa koskea kuin alihankintaurakoita,
koska kaikki Tielaitos tuotannon urakat olivat tuossa vaiheessa olleet neuvottelu-urakoita Tiehallinnon kanssa. Oli kohtuutonta katsoa, että urakoita
olisi oltu sopimassa vuodesta 1994 alkaen.
Töllin tiedossa oli ollut, että jotkut tielaitoksen edustajat olivat vuosien
1999 ja 2002 välisenä aikana käyneet keskusteluita urakoista kilpailijoiden
kanssa ennen tarjousten jättämistä ja vaihtaneet hintatietoja. Tölli ei ollut
itse käynyt sellaisia keskusteluita. Ennen vuotta 1999 urakoista ei ollut sovittu mitään vaan vasta kun Tielaitoksen hallinnon urakoita oli alettu kilpailuttaa. Yksityisten urakoitsijoiden edustajia oli tavattu urakoiden jakoon liittyen. Tölli oli kuullut eräältä Tielaitoksen työntekijältä, että tällä oli ollut
taulukoita, joista ilmeni, mitä urakoiden jakautumisesta oli sovittu. Tölli ei
ole voinut yksilöidä, mistä urakoista oli sovittu etukäteen ja mistä ei. Tielaitoksen tarjoushinnat oli kuitenkin laskettu täysin itsenäisesti. Syynä tarjoustietojen antamiselle toisinaan muille oli ollut saada sopimuksia ja turvata siten työpaikat. Tölli ei ollut aluksi tiennyt, että se olisi vastoin lakia. Hän oli
tiennyt, ettei se ollut oikein. Tölli oli kuullut huhuja valtion ja kuntien töiden jakamisesta muutoinkin.
Ennen vuotta 1999 urakoiden jakamisesta ei ollut sovittu mitään. Tätä oli
esiintynyt vasta, kun Tiehallinnon töitä oli kilpailutettu. Vuosina 1994-1998
ei olisi voitu sopia mitään, koska urakat olivat olleet neuvottelu-urakoita.
Vuonna 1999 neuvottelu-urakoitakin oli vielä ollut vaikka kuinka paljon.
Siihen mitä Tielaitos tuotanto oli kilpailuttanut alihankintana se ei ollut vaikuttanut millään tavalla. Yhteydenpito Tielaitos tuotannon ja urakoitsijoiden välillä ei ollut koskenut tuotannon aliurakoina kilpailuttamia urakoita.
Hovioikeus toteaa, että neuvottelusta Asfalttiliitto ry:n ja Tielaitos tuotannon välillä 25.2.1998 laaditun pöytäkirjan mukaan neuvottelussa on käsitelty tuotannon visiota 2002, laiteresursseja, hankintamuotojen kehittymistä,
tuotannon alihankintoja urakoitsijoilta ja tuotannon tavoitteita. Neuvotteluun ovat osallistuneet Valtatien, Interbetonin, Lemminkäisen ja Asfalttiliiton edustajat ja tielaitoksesta Antti Piirainen, Tölli ja Jukka Kleemola. Pöytäkirjan mukaan tuotanto etsii yhteistyötä urakoitsijoiden kanssa, ja jos yhteistyön edellytykset löytyvät, tuotannolla ei ole tarvetta laajentaa toimintaansa määrän osalta. Tuotanto haluaa laajentaa toimintaansa kuntasektorille samassa suhteessa kuin hallinto avaa suoraan tielaitosmarkkinoita avoimeen kilpailuun, mikä oli uhka tuotannolle. Tarvittiin pelisääntökomitea
pohtimaan ja sopimaan eri asioista ja menettelytavoista. Pöytäkirjassa on
mainittu, minkälainen bisneskuvio voisi olla alueellisine ja muine jakoineen
(F 28). Tölli on kertonut, ettei muista keskusteluita neuvottelussa. Urakoiden jaosta ei ollut ollut keskustelua. Ei ollut ollut minkäänlaista ajatustakaan että sovittaisiin urakoiden jaosta, vaan Tielaitoksen edustajilla oli ollut
117
se ajatus, että haetaan yhteistyötä liittyen koneasemien paikkoihin, kiviaineksiin, bitumiin, massanvalmistukseen ja levittämiseen. Tielaitos tuotanto
oli tarvinnut kumppania. Tielaitos tuotannolla oli ollut kaksi kuuma-asemaa, Lemminkäisellä 50 ja muillakin urakoitsijoilla enemmän kuin Tielaitoksella. Kun Tielaitos tuotannolla ei ollut ollut kapasiteettia tai koneaseman pystyttäminen ei olisi ollut järkevää, se oli tarvinnut kumppania. Kohdassa tuotannon alihankinnat aliurakoitsijoilta olevassa taulukossa olevat
luvut tarkoittivat valmistettujen massojen määriä. Luvut olivat todennäköisesti Tölliltä. Yhteistyöllä ei ollut tarkoitettu urakoista sopimista vaan
kumppanuuden löytämistä. Tielaitos tuotanto ei ollut esittänyt yhteistyö- ja
bisneskuviota pöytäkirjassa esitetyssä muodossa. Pöytäkirjan kirjaus oli ollut Töllille yllätys.
Tölli ei ollut sopinut Savatien kanssa mistään urakasta. Savatie oli jo myyty
siinä vaiheessa, kun Tielaitos tuotanto oli ollut markkinoilla kilpailemassa.
Sitä ennen Tölli oli keskustellut Savatienkin kanssa siitä, miten voitaisiin
tehdä Töllin jo edellä kuvailemaa yhteistyötä. Savatiellä oli ollut erikoiskalustoa, jota ei ollut ollut paljon muilla, ja Kalottikoneen kautta omaa konetoimintaa. Kilpailuttaminen oli ollut aina ongelma, kun oli tiedetty, ettei ole
monta tarjoajaa.
Tölli on kertonut käräjäoikeudessa, että hän ei muista keskustelua Heikkilän
kanssa vuonna 1995. Näyttöä siitä, että urakoista olisi sovittu, ei Töllillä ollut tuohon aikaan ollut. Tölli on kertonut hovioikeudessa, että hän oli tavannut Heikkilän kerran ja ollut tähän joskus yhteydessä puhelimitse. Tölli ei
ole tarkemmin muistanut puhelinkeskustelun ajankohtaa mutta se ei ole voinut olla vuonna 1995. Kysymys oli ollut kuumapäällysteurakan suorittamisesta. Tölli ei ole tarkemmin muistanut keskustelun sisältöä.
Tolvanen on kertonut toimineensa Joensuun kaupungin palveluksessa vuodesta 1972, vuodesta 1986 lähtien kadunrakennuspäällikkönä. Joensuun
alueella oli ollut kaksi asfalttiasemaa, toinen Lemminkäisen ja toinen Valtatien. Valtatie oli vienyt asemansa pois syksyllä 1998. Todistajan näkemyksen mukaan tähän ei ollut ollut mitään loogista syytä. Yleisesti oli huhuttu,
että asemien paikat olisi sovittu. Suomen Laatuasfaltti Oy oli tuonut alueelle aseman vuonna 2002. Vuonna 1999 oli ollut tulossa kilpailutus, mikä oli
varmaan ollut kaikkien toimijoiden tiedossa. Joensuun seutu oli aika rajattu,
joten asioista oltiin hyvin selvillä. Kun Lemminkäisen kanssa oli vuonna
1996 jatkettu sopimuksia vuosille 1997 ja 1998, oli ilmoitettu, että seuraavan kerran urakoitsija valitaan vapaassa urakkakilpailussa. Asfalttiasemien
sijoittaminen oli luvanvaraista. Kontiolahden kunnan asiakirjoista ilmeni,
että Valtatie oli vuonna 1998 saanut viiden vuoden jatkoluvan asfalttiasemalle. Silti Valtatie oli purkanut aseman syksyllä 1998.
Aho on kertonut perustaneensa Savatien vuonna 1973. Hän oli omistanut
yhtiön kokonaan 1980-luvun alusta. Hän oli omistanut Savatien vuoteen
2000, jolloin yhtiö oli myyty Skanskalle. Aho oli sairastunut vuonna 1995.
Hän oli palkannut Savatielle ja Kalottikoneeseen Hännisen toimitusjohtajaksi. Aho oli käynyt yhtiössä viikottain Savatien myyntiin saakka sekä
osallistunut hallituksen kokouksiin. Toimitusjohtaja oli raportoinut hänelle
yhtiöiden asioista.
118
Savatie oli toiminut etupäässä Pohjois-Suomessa mutta myöhemmässä vaiheessa oli käyty myös Etelä-Suomessa ja ulkomaanmarkkinoilla. Kalottikone oli perustettu vuonna 1982. Se oli valmistanut asfaltointiin liittyviä laitteita. Ahon muistikuvien mukaan vuosina 1995-1999 valtion työt olivat
muodostaneet noin kaksi kolmasosaa ja kuntien työt noin kolmasosan yhtiön töistä. Savatien kuntatyöt olivat olleet lähinnä Lapin alueelta. Savatien
tukikohta, työntekijät ja laitteet olivat olleet pohjoisessa, mikä oli antanut
yhtiölle hinnoitteluedun siellä. Savatiellä oli ollut kiinteä asema Rovaniemellä. Asema oli mahdollistanut Rovaniemen ja sen lähiympäristön työt.
Alueen urakat olivat olleet suhteellisen pieniä. Rovaniemen kaupunki oli ollut päätilaaja ja senkin työt olivat olleet melko pieniä. Asfalttimassaa olisi
voitu kuljettaa Ivaloonkin saakka hyvin suojaamalla, mutta se ei olisi ollut
taloudellista mutta kyllä taloudellisempaa kuin siirtää sinne koneasema. Savatien tarjoukset eivät olleet purreet Kemissä, Torniossa tai Oulussa, joissa
oli ollut paikallisia urakoitsijoita. Lemminkäisellä oli ollut asfalttiasema
Kemin ja Tornion alueella. Torniossa oli ollut asema myös ruotsalaisella
yrityksellä. Valtion töiden aikataulut olivat usein olleet niin tiukkoja, ettei
niiden ohessa ollut ollut mahdollisuutta tehdä samojen paikkakuntien kuntien tai yksityisten töitä.
Valtion töitä oli tehty etelää myöten. Savatie oli vastannut valtion töitä koskeviin tarjouspyyntöihin eri puolilla Suomea olevista urakoista ja tarjonnut
urakoita. Savatie ei ollut voinut vain pysyä umpiossa pohjoisessa vaan jo
saadakseen informaatiota urakoista ja hinnoista sen oli pitänyt tarjota. Koskaan ei ollut myöskään tiennyt, milloin tulee töitä. Toteutettuja valtion urakoita muualla Suomessa oli ollut melko vähän. Urakkahinnat oli laskettu
niillä resursseilla mitä Savatiellä oli kulloinkin ollut. Savatie oli tarjonnut
urakoita myös Ruotsissa, Norjassa, Virossa ja Venäjällä.
Savatie ei ollut myynyt massaa, koska ei ollut ollut ostajiakaan. Pohjoisessa
ei ollut ollut urakoitsijoita, joilla olisi ollut levityskalustoa. Savatie oli tehnyt paljon erikoisurakoita. Sillä oli ollut erikoiskalustoa, jonka avulla sillä
oli ollut kyky käyttää monia uusia menetelmiä, mikä oli antanut Savatielle
suuren etuaseman muihin asfalttiyrityksiin nähden. Uudet menetelmät olivat vähentäneet tarvittavan materiaalin määrää tai materiaalin kuljetuskustannuksia. Joissakin työmenetelmissä Savatiellä ei ollut ollut kilpailijoita.
Tielaitoskin oli tilannut Savatieltä tiettyjä erikoistöitä suoraan ilman kilpailutusta.
Savatien tarjoama hinta PPA3 urakasta vuodelta 1999 oli alittanut Lemminkäisen tarjoaman hinnan miljoonalla markalla. Jo Lemminkäisenkin hinta
oli ollut halpa. Mahdollisesti kyse oli ollut kilpailijan, ehkä Viarexin, torjumisesta.
Savatie ei ollut kuulunut kartelliin. Sillä oli ollut paljon erikoistöitä ja joissakin urakoissa ratkaisevia kilpailuetuja. Emulsiostabilointiurakoita oli saatu laajasti ja laajalta alueelta ilman urakkakilpailua. Sijainti pohjoisessa oli
suojannut yhtiötä. Pohjoiseen olisi ollut hankalaa tulla kilpailemaan. Aho
ei ollut sopinut urakoista tai hinnoista Lemminkäisen tai minkään muunkaan urakoitsijan kanssa. Kukaan mukaan Savatiellä ei Ahon tietämyksen
119
mukaan ollut menetellyt siten. Savatie ei ollut sopinut kilpailijoiden kanssa,
että sillä olisi jonkinlainen suoja-alue Pohjois-Suomessa. Muiden olisi ollut
vaikea kilpailla pienistä kunnista. Niiden töiden vuoksi ei olisi voinut edes
siirtää koneasemaa sinne. Aho oli kuulunut Asfalttiliiton hallitukseen mutta
osallistunut kokouksiin erittäin vähän. Aho oli tiennyt Alasen mutta ei ollut
tuntenut tätä paremmin. Hän oli tavannut Alasen Asfalttiliiton hallituksen
kokouksissa kerran tai pari.
Väite että Savatie olisi estänyt Asfaltti-Tekraa hankkimasta asfalttiasemaa
Dresdenistä oli täysin vailla todellisuuspohjaa. Savatiellä ei ollut ollut mitään tekemistä kysymyksessä olevan asfalttiaseman kanssa. Aho tai kukaan
muukaan Savatieltä ei ollut ollut Dresdenin koneesta yhteydessä Wideniukseen, joka oli ollut erään yhtiön palveluksessa asfalttilaitteiden myyntimiehenä. Kuultuaan väitteestä Aho oli selvittänyt asiaa. Kysymys oli ollut Kalottikoneen valmistamasta asemasta. Interbetoni oli ostanut sen Savatieltä ja
mahdollisesti vienyt Viroon.
Keväällä 1994 Tekran saama valtion töitä koskeva urakka oli siirretty Savatielle, koska Tekralla oli ollut liikaa töitä eikä se ollut kyennyt tekemään
mainittua urakkaa. Aho ei ole muistanut, oliko asiasta ottanut yhteyttä Tielaitoksen vai Tekran edustaja, Ahon mielikuvan mukaan Tielaitoksen edustaja. Savatie oli tarjouskilpailussa tarjonnut urakasta korkeampaa hintaa,
minkä vuoksi se oli hävinnyt tarjouskilpailun. Savatie oli sitten kuitenkin
tehnyt urakan Tekran hinnalla. Savatiellä oli ollut laitteet edelliseltä kesältä
paikan päällä, joten se oli katsonut voivansa tehdä urakan. Ellei Savatie olisi tehnyt urakkaa, Tekran olisi joutunut maksamaa erotuksen uuden tekijän
hintaan.
Savatie oli tehnyt urakoita myös Ilmailulaitokselle. Savatie ei ollut kehottanut Tekraa pysymään pois Ilmailulaitoksen urakasta Lapissa vuonna 1996.
Savatie oli jättänyt tarjouksen mutta ei ollut saanut urakkaa.
Savatie ei ole saanut mitään miljoonan markan hyvitystä. Aho ei ollut koskaan nähnyt todisteina olevia P.O. -taulukoita (C 71). Savatie ei ollut saanut
tai maksanut mitään olemattomia laskuja. Savatie oli kesällä 1999 toteuttanut Ivalon lentokentän päällystyksen. Työstä oli tullut reklamaatio, ja jossakin lehdessä oli julkaistu juttu siitä, että lentokone ei olisi pystynyt laskeutumaan kentälle sen epätasaisuuden vuoksi. Savatie oli ennen asian selvittämistä myyty Skanskalle. Skanskalta ei ollut koskaan tullut mitään vaatimuksia asian johdosta. Kysyttäessä mitä taulukoissa vuodelta 1999 oleva
maininta "Simon koneasema jätetty pois (S. Kemppainen)" tarkoittaa, Aho
ei ole osannut sanoa muuta kuin, että Kemppainen oli ollut Savatien palveluksessa.
Aho oli ilmeisesti osallistunut Hännisen kertomaan kokoukseen Vantaalla.
Kokouksessa oli ollut keskustelua siitä, paljonko Suomeen tulee remix-töitä, mikä oli ollut Savatielle tärkeä aihe. Mistään sopupelistä ei ollut ollut
puhetta. Aho oli osallistunut Hännisen kertomaan kokoukseen Lemminkäisellä. Kokouksessa oli käsitelty yleisiä asioita kuten työehtosopimusasioita,
mitä töitä oli tulossa seuraavaksi vuodeksi sekä keskusteltu konekehityksestä.
120
Alanen on kertonut markkinaoikeudessa, korkeimmassa hallinto-oikeudessa ja käräjäoikeudessa, että Asfaltti Alanen oli perustettu vuonna 1987. Yhtiö oli alkanut kasvaa ja oli halunnut kasvaa, mutta Lemminkäinen oli painostanut kovasti. Jossain vaiheessa yhtiön nimeksi oli muutettu AsfalttiTekra. Yhtiö oli myyty Skanskalle kahdessa vaiheessa vuosina 1995 ja
1997. Alanen oli jäänyt pois yhtiöstä vuonna 1997 mutta jatkanut Järvenpää-Lahti tiehankkeessa johtoryhmän jäsenenä vuoteen 1999 saakka.
Vuonna 1994 Alanen oli sopinut Lemminkäisen Matti Kokon kanssa Kuopion alueen yhteistyöstä. Sata-Asfaltin Keinonen oli ollut mukana sopimassa. Lemminkäisen osuudeksi oli sovittu kaksi kolmasosaa ja Tekran osuudeksi yksi kolmasosa Kuopion alueen asfalttitöistä. Sopimus oli neuvoteltu
2.5.1994, jolloin Kuopion urakka vuodelle 1994 oli jo mennyt Lemminkäiselle.
Lemminkäinen oli halunnut ja vaatinut Kuopion. Alanen oli saanut vastikkeeksi Suonenjoen, josta Sata-Asfaltti oli joutunut luopumaan, sekä Rautalammin, Tervon, Karttulan, Nilsiän, Tuusniemen, Juankosken. Suonenjokea
lukuun ottamatta Sata-Asfaltti oli saanut jatkaa omalla reviirillään. Alanen
oli ollut siinä käsityksessä, että pienetkin yritykset, kuten Asfalttipiste, Espoon Asfaltti, Asfaltti Mäkiö ja Helsingin Katutyö ynnä muut olivat saaneet
omat sovitut tonnimääränsä.
Tekra ei ollut saanut mennä Joensuuhun, mikä oli tarkoittanut käytännössä
Pohjois-Karjalaa, mutta oli tehnyt suojatarjouksia. Tekra ei ollut saanut
myöskään mennä Jyväskylän seudulle. Hankasalmi oli kuulunut Jyväskylän
alueeseen idässä, Jämsä etelässä, Äänekoski pohjoisessa ja lännessä ehkä
Petäjävesi, Multia ynnä muita, jos etäisyys oli noin 60-70 kilometriä Jyväskylästä. Pohjoisessa Tekra ei ollut saanut mennä Iisalmeen. Siellä oli ollut
Valtatien koneasema ja Valtatie oli tehnyt urakat siellä. Reunaehdoksi Alanen oli asettanut, että jos Tekra joskus laajentuu Helsingin seudulle, siihen
ei ollut estettä.
Savatie oli tullut esille vuonna 1994 siten, että talvella 1994 Tekra ja Savatie olivat tehneet tarjoukset Kaakkois-Suomen tiepiirille. Samaan aikaan
Tekra oli tehnyt tarjouksen Pohjois-Karjalaan, joka oli ollut pienempi mutta
parempihintainen urakka. Oli ollut mahdollista tehdä joko vain KaakkoisSuomen tiepiirin urakka tai molemmat urakat mutta ei vain Pohjois-Karjalan urakkaa. Tekralta oli kuitenkin puuttunut koneasema Pohjois-Karjalan
osalta ja se oli lähtenyt koneaseman hankintaan. Kilpailijat olivat tienneet
Tekran tilanteen, että se tarvitsee koneasemaa. Lemminkäisen Kokko oli ottanut yhteyttä ja kehottanut luopumaan konehankinnoista, koska Savatie tulee tekemään sen urakan. Tekra, joka oli voittanut tarjouskilpailun, oli antanut oikeudet Savatielle tässä urakassa. Alanen oli ilmoittanut tilaajalle, että
Tekra tekee Savatien kanssa aliurakkasopimuksen.
Tekra oli sitten antanut viestiä, että se on ostamassa asfalttiasemaa. Söderlund- ja Widenius-nimisille henkilöille oli välitetty tieto, että kun löytyy koneasema, Tekra on kiinnostunut. Syksyllä Widenius oli ilmoittanut, että
Saksassa olisi myytävänä Kalottikoneen valmistama koneasema, joka oli
121
edullinen. Widenius oli ottanut Söderlundin mukaan asiaan. Söderlund oli
vienyt Alasen Dresdeniin katsomaan konetta. Alanen oli tehnyt kaupat.
Suomessa Alanen oli kuullut Söderlundilta tai Wideniukselta, että Savatie
oli ostanut kyseisen aseman. Halpa kone oli siten mennyt sivu suun. Sellainen huhu oli liikkunut, että kone oli päätynyt Interbetonille. Tekra oli hankkinut koneaseman toisaalta vuoden 1995 töitä varten.
Lappi oli harvaan asuttua aluetta ja etäisyydet olivat suuria, joten sinne olisi
ollut vaikea tunkeutua. Tekra olisi voinut tarjota ainakin lentokenttäurakoita, joita oli ainakin yhtenä vuonna tarjottukin. Alanen ei ollut koskaan keskustellut Ahon kanssa kartellista. Heillä ei ollut ollut kosketuspintaa paikallistöissä ja valtion töiden jako oli mennyt Lemminkäisen kautta.
Vuonna 1995 Tekran liikevaihto oli ollut 12-15 miljoonaa markkaa. Tekran
maanrakennusliiketoiminta oli ollut noin 200 miljoonaa markkaa ja betoniliiketoiminta 20-25 miljoonaa markkaa. Tarkoituksena oli ollut kasvaa asfalttialalla ja laajentua valtion töihin ja Helsingin seudulle, mutta painostus
oli ollut kovaa. Tekran toiminta oli ollut jo vuosina 1994-1995 kannattavaa,
mutta vuosina 1996-1997 kannattavuus oli parantunut oleellisesti. Liiketulos oli ollut noin 20 prosenttia.
Vuonna 1987 Tekra oli perustanut kiinteän koneaseman Kuopioon ja hankkinut liikkuvan aseman vuonna 1992 tai 1993 valtion töihin ja toisen liikkuvan aseman vuonna 1995. Valtion töitä oli pystytty tekemään missä päin
Suomea vaan paitsi Lapissa, joka oli kuulunut Savatielle. Kuntatöitä olisi
pystytty tekemään Uudenmaankin alueella ja myös Jyväskylän ja Joensuun
alueilla. Esteenä oli ollut vain kartelli.
Alaseen oli otettu yhteyttä valtion töiden sopimisesta jo syksyllä 1995. Keskustelut olivat kestäneet melkein vuoden. Lemminkäisen Kokko oli ehdottanut Alaselle hyvin pientä osuutta valtion töistä. Keskustelu oli päättynyt
siihen. Myöhemmin Tekra oli tehnyt pistesopimuksen vuodelle 1996 koskien yhtä Savo-Karjalan urakkaa kyseisenä vuonna. Alanen oli sopinut
asiasta Kokon kanssa mutta ei ole osannut sanoa tarkkaa ajankohtaa. Se oli
kuitenkin ollut talvella 1996 eli alkuvuodesta tai maaliskuun lopussa. Muuta Tekralle ei ollut siinä vaiheessa sovittu. Pistesopimuksen oli täytynyt olla
SK2-urakka ja urakan TM 4/96, josta sopimus on tehty 8.8.1996, oli täytynyt olla ensiksi mainitun urakan kylkiäishomma. Alasella ei ole sinänsä ollut mitään käsitystä viimeksi mainitusta urakasta. Tilaaja oli ehkä vain antanut sen Tekralle, ellei se ollut ollut mukana tarjouskilpailussa eikä sitä ollut
kilpailutettu erikseen.
Vasta elokuussa oli Valtatien toimitusjohtajan kanssa sovittu lopullisesti
Tekran tonnimäärästä valtion töissä. Kaikkien muiden kanssa oli jo sovittu
ja se oli ollut enää kiinni Alasesta. Alaselle oli sanottu, että hän oli se viimeinen, sopiminen oli enää kiinni Alasesta. Kartelli ei voinut toimia ellei
kaikki ollut sovittu koko Suomen alueella. Kartellin täytyi olla aukoton,
koska muuten se ei voinut toimia. Siitä oli sitten lähtenyt tämä valtion töiden sopiminen. Valtion töiden sopimukseen oli liittynyt sellainen alueellinen ehto, että Tekra ei mene Pohjois-Suomen alueelle, koska se on Savatien
reviiriä.
122
Jos yritys olisi tehnyt enemmän kuin sille oli sovittu, kartellille oli pitänyt
maksaa kompensaatiota, ja toisin päin jos urakka olisi pienentynyt, kartellilta oli saanut rahaa jossakin muodossa. Alasen aikana sellaisia tapauksia ei
ollut ollut, koska vuoden 1997 loppuun mennessä kaikki urakat olivat toteutuneet kutakuinkin suunnitelman mukaisesti.
Tekra oli Ilmailuhallinnon tarjouspyyntöjen johdosta tarjonnut töitä Lappiin
ainakin vuonna 1996. Joku oli sitten soittanut Savatieltä ja todennut, että tämähän oli sovittu, että Tekra ei tule Lappiin. Myös Kokko oli puuttunut
asiaan tai Alanen oli kysynyt asiasta Kokolta. Kokon mukaan oli sovittu,
että Tekra ei mene Lappiin. Alasella oli ollut sellainen väärinkäsitys, että
olisi sovittu vain tiehallinnon töistä, mutta Kokko oli oikaissut, että oli tarkoitettu kaikkia valtion töitä. Lentokenttäasiat olivat kuuluneet siihen piiriin. Urakka oli kuitenkin jäänyt Savatielle tai mikä siinä oli sitten ollut.
Hovioikeus toteaa, että Ilmailulaitoksen muistion 7.6.1996 mukaan Enontekiön ja Rovaniemen lentoasemien liikennealueiden päällystystöistä oli
11.4.1996 mennessä saatu tarjoukset kuudelta urakoitsijalta, joista halvimmat tarjoukset olivat antaneet Lemminkäinen, Savatie ja Sata-Asfaltti.
Myös Asfaltti-Tekra oli antanut tarjouksen. Urakoitsijaksi on esitetty halvimman tarjouksen tehnyttä Lemminkäistä (C 91). Alasen mukaan kyse oli
niistä urakoista, joista hän on edellä kertonut. Urakkaa oli Tekran puolesta
tarjottu tosissaan, kyse ei ollut ollut suojatarjouksesta.
Kun valtion töistä oli sovittu vuonna 1996, samalla oli sovittu, että missä
ollaankin valtion töissä, siellä ei tarjota kuntaurakoita eikä myydä massaa
kartellin ulkopuolisille.
Jo vuonna 1997 kartelli oli koskenut koko Suomen aluetta, ehkä jo aikaisemmin. Tekran kanssa vuonna 1994 sovittu Kuopion alueen jako ei ollut
luultavasti ollut ensimmäinen sopimus, vaan isot toimijat olivat keskenään
sopineet jo aikaisemmin. Viimeistään vuonna 1996 sopimisen piiriin olivat
tulleet mukaan myös valtion työt. Kartelli oli koskenut koko Suomen kaikkia asfalttitöitä.
Kartelli oli koskenut suoraan kaikkia alalla Suomessa toimineita yhtiöitä.
Vain Pohjanmaalla ruotsinkielisellä alueella oli ollut yksi yrittäjä, joka ei
ollut suostunut kartellin ehtoihin.
Massan myynti kartellin ulkopuoliselle oli ollut kiellettyä. Helsingin alueella oli ollut pieniä yrityksiä, joille oli myyty hyvässä yhteistyössä.
Sata-Asfaltin Leo Keinonen oli Alaselle kertonut kokouksesta, jossa oli sovittu kartelliasioita. Läsnä olivat olleet Lemminkäisen Kokko, Valtatien
Blomberg, Interbetonin Olli Kokkonen, Sata-Asfaltin Leo Keinonen ja Savatien Seppo Aho. Alanen oli pitänyt tätä kartellin ”sisäpiirinä”, joka oli sopinut asiat.
Talvella 1994 Tekra oli yhtaikaa Savatien kanssa tarjonnut Kaakkois-Suomen tiepiirin urakkaa. Samaan aikaan oli tarjottu Pohjois-Karjalaan urak-
123
kaa, joka oli ollut pieni mutta parempihintainen. Tekralla oli ollut kaksi
vaihtoehtoa: joko tehdä huonompi Kaakkois-Suomen urakka tai sitten molemmat. Pelkkää Pohjois-Karjalaa Tekra ei ollut saanut tehdä.
Tekralla ei ollut ollut koneasemaa Pohjois-Karjalassa. Se oli ryhtynyt hankkimaan sellaista Saksasta mutta ei ollut saanut. Alaselle oli kerrottu, että Savatie oli ostanut Dresdenin koneen.
Lemminkäisen Kokko oli soittanut, käskenyt luopua koneasemasta ja ilmoittanut, että Savatie tulee tekemään urakan. Tekra oli antanut yksi yhteen
vastuut ja oikeudet Savatielle. Alasen mielestä tämä oli kuvastanut vahvaa
yhteistyötä. Saksan koneella ei ollut kuitenkaan ollut mitään yhteyttä Pohjois-Karjalan urakkaan. Koneongelma oli syntynyt vasta vuotta myöhemmin. Alanen ei ole tiennyt, että Pohjois-Karjalan urakka oli mennyt Lemminkäiselle.
Alanen oli kertonut Skanskan toimitusjohtaja Mauri Niemelle alkuvuodesta
1996, että Kuopion alueen urakat oli jaettu Lemminkäisen kanssa. Myöhemmin Lemminkäinen oli ottanut yhteyttä myös valtion töiden sopimiseksi. Niemi oli tiennyt kaikki ”reunaehdot” Tekran ostaessaan. Samoin Skanska-Asfaltin Seva oli tiennyt kartellista.
Lemminkäinen oli kontrolloinut kaikkia tarjouksia. Valtion töissä se urakoitsija, jolle työ oli sovittu, oli hyväksyttänyt hinnan Lemminkäisen Pekka
Tammella.
Joensuun urakkakilpailussa vuonna 2002 Lemminkäinen oli pudottanut
omaa hintaansa 30 prosentilla uudella tarjouksella kun oli ilmennyt, että se
joutuu kilpailemaan Suomen Laatu-Asfaltin kanssa.
Bitumilla tai muilla hintatekijöillä ei ollut ollut vaikutusta ylihintaan. Ne
olivat olleet muuttuvissa tekijöissä ja ylihinta oli laskettu päälle.
Suorahankinnassa hintaa oli verrattu ympäristökuntien kartellihintoihin.
Vuonna 1997 hintasotaa oli käyty niillä alueilla, joilla Lemminkäisellä ja
Interbetonilla oli ollut asfalttiasemat. Näitä alueita oli ollut Helsingin seudulla, Varsinais-Suomessa, Tampereen alueella, Seinäjoella ja Kymenlaaksossa. Hintasotaa oli käyty hyvin rajallisesti vain näillä alueilla. Kuopion
alueella hintasodalla ei ollut ollut mitään vaikutusta.
Tekra oli antanut suojatarjouksia Joensuuhun, Jyväskylään, Iisalmeen, Helsinkiin sekä Vantaalle. Sikanen oli hoitanut ne käytännössä. Alanen oli kertonut markkinaoikeudessa, että Vantaalle oli annettu todellinen tarjous,
mutta Tekra ei ollut saanut urakkaa.
Aluksi valtion töissä oli ollut tonnijako, mutta myöhemmin prosenttiosuudet. Asfaltti-Unionilla ja Asfalttineliöllä oli ollut noin 20.000-25.000 tonnin
osuudet. Valtion töissä oli ollut kompensaatiojärjestelmä, jota Lemminkäinen oli valvonut.
124
Vuonna 1997 tai 1998 Sikanen oli kertonut, että Kari Hujasen AsfalttiUnion oli tehnyt aikaisemmin pienempiä valtion töitä mutta nyt saanut vain
taloudellisen kompensaation. Asfaltti-Union oli vuokrannut koneasemansa
Pietariin ja ottanut koko kauden tuottonsa kompensaationa.
Valtion urakoita tarjonneet yhtiöt, jotka olivat mukana kartellissa, olivat
Lemminkäinen, Valtatie, Savatie, Sata-Asfaltti, Asfaltti-Union, Asfalttineliö ja Tekra.
Sikanen on kertonut markkinaoikeudessa, että hänen ensimmäinen havaintonsa sopimisesta oli jo vuodelta 1987 hänen Sata-Asfaltti ajaltaan. Seuraava havainto oli ollut vuodelta 1994 kun Alanen oli sopinut Lemminkäisen
kanssa Kuopion alueen jaosta.
Valtion töiden kartelli oli sovittu vuonna 1996.
Sikasen käsityksen mukaan kartelli oli toiminut valtakunnallisesti myös
kuntatöiden osalta. Kun Skanska oli ollut ostamassa Asfaltti-Pistettä ja Espoon Asfalttia neuvotteluissa oli käynyt ilmi, että niille oli määrätty omat
tonnimäärät, joihin myös kauppahinta oli sidottu.
Asfaltti-Tekra oli toiminut 1990-luvun puolivälissä koko valtakunnan
alueella. Kiinteä asema oli ollut Kuopiossa ja liikuteltava aina siellä, missä
tehtiin valtion urakkaa. Yhtiöllä oli ollut yksi kiinteä ja kaksi liikuteltavaa
asemaa.
Tekra oli tarjonnut Tielaitoksen töitä 20-30 kappaletta vuodessa ja kuntatöitä pääasiassa Kuopion alueelle noin 100 tarjouksella vuodessa. Ennen kartellia Tekra oli yrittänyt saada niin paljon kuin mahdollista urakoita. Kalustoa olisi lisätty tarpeen mukaan.
Skanskan aikana vuonna 1998 toimitusjohtajana oli toiminut Seva, joka oli
tiennyt kartellista ja oli ollut mukana sopimassa asioita. Sikanen oli saanut
vuosittain Sevalta tietää mitä töistä oli sovittu, mitä töitä tulee ja mitkä ovat
työmaakatteet.
Lemminkäiseltä oli saatu ennakkotieto ja -listat siitä, mitä urakoita oli jaossa ja mitä urakoita tuli kellekin. Skanskalla jaosta oli tiennyt ainakin Mauri
Niemi.
Tekra oli sopinut vuonna 1996 70.000 tonnin osuudesta, vaikka se oli edellisenä vuonna tehnyt 110.000 tonnia. Tekra oli saanut paremman tuoton vähemmällä työllä kun hintoja oli nostettu.
Kuopion talousalueen työt oli jaettu niin, että Lemminkäinen teki Kuopion
kaupungin alueen työt, Tekra teki Rautalammia, Suonenjokea ja muita pienempiä kuntia, mutta myös jonkin verran Kuopion töitä. Tekran osuus oli
ollut noin 15.000-20.000 tonnia.
Leppävirta ja Pieksämäki olivat kuuluneet Sata-Asfaltille.
125
Urakoista olivat olleet sopimassa Matti Kokko Lemminkäiseltä, Blomberg
Valtatieltä, Kokkonen Interbetonista, Keinonen Sata-Asfaltista, Seppo Aho
Savatieltä ja ehkä myös Kalevi Hakkarainen Asfaltti-Neliöstä.
Töiden tarkastelu oli tapahtunut valtakunnallisesti.
Sikanen on kertonut kuten Alanen Savo-Karjalan urakasta ja Kaakkois-Suomen urakasta vuonna 1994. Tekran kalusto ei ollut riittänyt. Tekra oli ilmoittinut Tielaitokselle kaluston ja ryhtynyt hankkimaan sitä. He olivat
käyneet katsomassa kalustoa mutta eivät olleet jostakin syystä ostaneet.
Urakka oli siirretty Savatielle.
Dresdenin koneesta Sikanen on kertonut, että Alanen oli lyönyt kättä päälle
sen kaupasta, mutta heti Suomeen tultuaan oli saanut tietää, ettei kone ollutkaan enää myynnissä. Widenius-niminen henkilö oli ilmoittanut, että asemaa ei myytäisikään.
Valtion töistä Sikasen kanssa olivat sopineet Lemminkäisen Tammi, Valtatien Peltomäki, Savatien Kemppainen, Sata-Asfaltin Sistonen ja Asfalttineliön Hakkarainen. Kun Skanska oli ostanut Savatien vuonna 2000, pääsopijaksi Skanskan puolelta oli jäänyt Kemppainen.
Valtion töissä oli toiminut hyvitysjärjestelmä. Jos toteutuma oli ollut pienempi kuin jako-osuudeksi oli sovittu, erotus oli kompensoitu. Sikanen on
kertonut Sata-Asfaltin maksamasta kompensaatiosta tekaistulla vuokralaskulla.
Valtion töistä Pekka Tammi oli laatinut PO-taulukot. Niitä oli laadittu 3-5
kertaa vuodessa. Savatielle joka vuosi maksettu miljoonan markan ylimääräinen hyvitys oli herättänyt ihmetystä.
Kartelli oli kieltänyt massan myynnin uusille yrittäjille. Viarex olisi halunnut ostaa, mutta sille ei ollut saanut myydä.
Kartelli oli yrittänyt myös estää Suomen Laatuasfaltin tulon Tieliikelaitoksen töihin. Yhtiö ei ollut saanut ostettua remix-laitteita. Lemminkäinen oli
uhannut Ammatik Oy:tä, ettei se osta siltä mitään viiteen vuoteen, jos Ammatik myy Laatuasfaltille. Sama tilanne oli ollut jyriä myyvällä Sveladella.
Tieto siitä kenelle mikäkin valtion urakka meni, oli tullut Tammelta, samoin urakkahinta ja myös hinta, joka tarjotaan suojatarjouksena. Samoin oli
sovittu Lemminkäisen Krögerin kanssa, mitä tarjotaan Kuopion alueella.
Urakat oli laskettu normaalisti, ja katetavoite kuntatöissä oli ollut 100 markkaa tonnilta. Urakkatarjouksia oli laskettu yhdessä Krögerin kanssa.
Tielaitoksen töissä kate oli määräytynyt urakan koon mukaan. Vuonna 1998
5.000 tonnin urakassa kate oli ollut 57 markkaa tonnilta.
126
Puhelinkeskustelut
Kankare on äänittänyt joitakin puhelinkeskusteluitaan. Puhelinkeskustelussa 20.4.2001 Kankareen ja Super Asfaltin edustajan välillä on ollut keskustelua siitä, kenelle Karinaisen kunta kuuluu, Super Asfaltin luopumisesta tulemasta "Auran sinne puolelle" sekä puhetta Tarvasjoen ja Mellilän urakoista. Puhelinkeskustelussa 30.4.2001 Kankareen ja Interasfaltin edustajan välillä on ollut puhetta hintojen saamisesta nousemaan. Puhelinkeskustelussa
17.5.2001 Kankareen ja Lemminkäisen Turun työpäällikön välillä on ollut
keskustelua siitä että oli ollut puhetta että Kankare soittaa jos työ menee yli
1.000 neliömetrin. Puhelinkeskustelussa 18.5.2001 Kankareen ja Lemminkäisen edustajan välillä on ollut keskustelua siitä mikä määrä tonneja oli varattu Loimaan seudulta Kankareen yritykselle. Kankare on todennut, että
kuntatöistä on päästy suosiollisesti sopimukseen. Puhelinkeskustelussa
21.5.2001 Kankareen ja Interasfaltin edustajan välillä on ollut keskustelua
hintojen asettamisesta Piikkiön urakassa. Keskustelussa on todettu, että hinnat ovat sekaisin ja Kankareellakin jokin hinnoista oli se halvempi. Puhelinkeskustelussa 13.6.2001 Kankareen ja Super Asfaltin edustajan välillä on
ollut tarjouskilpailussa annettavia hintoja koskevien tietojen vaihtoa koskien Koski TL:ää ja keskustelua siitä että massan myynnin lupaus tarkoitti
myös markkinoiden lupaamista. Puhelinkeskustelussa 7.7.2001 Kankareen
ja Lemminkäisen Salon aluepäällikön välillä on ollut puhetta Kankareelle
sovitusta tonnimäärästä.
Kallion äänittämästä puhelinkeskustelusta vuoden 1998 alkupuolella Lemminkäisen edustajan kanssa ilmenee, että Kallio ja Lemminkäisen edustaja
ovat käyneet keskustelua Tampereen kaupungin urakoiden hinnoista ja hintojen pistämisestä ristiin, ettei hinnoista näkyisi mitään suoraan. Kallion äänittämästä puhelinkeskustelusta vuonna 1998 Valtatien edustajan kanssa ilmenee, että he ovat keskustelleet ainakin Tampereen kaupungin hinnoista.
Valtatien edustaja on todennut, että Lemminkäinen aikoo laittaa "saatanan
kalliit hinnat" siihen nähden, mitä muut hinnat ovat. Kallio on puhelinkeskustelussa todennut, että nyt on pitkälti yli 200 markan tonnihintoja eikä
niin kuin olisi pitänyt laittaa ja kaikki on järjestään kalliimpia.
Johtopäätöksiä kilpailunrajoituksia koskevasta näytöstä
Asiassa on kysymys siitä, missä laajuudessa asfaltointialalla oli sovittu kilpailunrajoituksista, erityisesti markkinoiden jakamisesta, alueellisesti ja
ajallisesti.
Kilpailunrajoituksia koskevat säännökset
Kysymyksessä olevina ajankohtina voimassa olleen kilpailunrajoituksista
annetun lain 5 §:n 1 momentin (480/1992) mukaan elinkeinotoiminnassa ei
saa soveltaa sopimusta tai yhteisymmärryksessä toisen kanssa muuta järjestelyä, jonka mukaan tavaran myymistä, ostamista tai palveluksen suorittamista koskevassa tarjouskilpailussa: 1) jonkun on luovuttava tarjouksen tekemisestä; 2) jonkun on annettava korkeampi tai alempi tarjous kuin toisen;
tai 3) tarjoushinta, ennakko tai luottoehto muutoin perustuu tarjoajien yh-
127
teistoimintaan sellaisessa tarjouskilpailussa.
Sanotun lain 6 §:n (480/1992) mukaan samalla tuotanto- tai jakeluportaalla
toimivat elinkeinonharjoittajat tai näiden yhteenliittymät eivät saa sopimuksella, päätöksellä tai näihin rinnastettavalla menettelyllä: 1) määrätä tai suosittaa elinkeinotoiminnassa perittäviä tai maksettavia hintoja tai vastikkeita;
2) rajoittaa tuotantoa, jakaa markkinoita tai hankintalähteitä, elleivät ne ole
välttämättömiä järjestelyille, jotka tehostavat tuotantoa tai jakelua taikka
edistävät teknistä tai taloudellista kehitystä ja hyöty pääosaltaan tulee asiakkaille tai kuluttajille.
Todistustaakka
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 momentin (732/2015) mukaan riita-asiassa asianosaisen tulee näyttää toteen ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa tai vastustamisensa perustuu.
Kantajan on selvitettävä kanteen perustana olevat seikat. Kantajalla on vahingonkorvausta koskevassa asiassa todistustaakka siitä, että vastaaja on
syyllistynyt oikeudenvastaiseen menettelyyn rikkomalla kilpailunrajoituksista annetun lain säännöksiä. Kantajalla on lisäksi todistustaakka hänelle
aiheutuneesta vahingosta, vahingonaiheuttajan tuottamuksesta, syy-yhteydestä ja vahingon määrästä.
Johtopäätökset
Hovioikeus katsoo, että Valtatien strategiaa koskeva 10.6.1996 päivätty,
Valtatien toimitusjohtajan allekirjoittama asiakirja, Valtatien strategiasuunnitelma 9.6.1995, Asfalttiliiton teknisen valiokunnan kokouksen 16.4.1997
pöytäkirja ja hallituksen kokouksen 20.5.1997 pöytäkirja, Asfalttiliiton
syysretken 1.-3.10.1997 yhteenveto ryhmätöiden tuloksista, muistio
17.11.1997 Asfalttiliiton pienempien jäsenyritysten kokouksesta ja Asfalttiliiton kirje 24.5.2001 Tiehallinnon Uudenmaan tiepiirille päällystysurakasta
U2/2001 eivät käsitä seikkoja, joiden perusteella olisi tehtävissä johtopäätöksiä kysymyksessä olevia kilpailunrajoituksia koskevista seikoista. Valtatien Budget Year 2001 -asiakirjassa 26.10.2000 on viitattu tavoitteisiin tulevien työkohteiden suhteen eikä sen perusteella ole tehtävissä päätelmää
mainittujen kohteiden sopimisesta etukäteen kilpailijoiden kanssa.
Asfalttiliitto ry:n ja Tielaitos tuotannon välillä käydystä neuvottelusta
25.2.1998 laaditusta pöytäkirjasta ilmenee, että neuvottelussa on keskusteltu eräiden asfalttiyritysten ja Tielaitos tuotannon mahdollisista tulevista yhteistyökysymyksistä (F 28). Pöytäkirjasta ilmenevien seikkojen perusteella
ei ole tehtävissä päätelmiä kilpailunrajoituksista.
Tielaitos tuotannon teettämässä markkinaselvityksessä vuodelta 1998 on
yhdessä nimettömässä haastattelussa arveltu, että myös kuntatöitä jaettaisiin
ainakin jossakin määrin etukäteen. Tölli, jota oli haastateltu selvitystä varten, on todennut, että hänen haastattelussa lausumansa ei ollut perustunut
faktoihin vaan hänen kuulemiinsa puheisiin ja että hänen lausumaansa ei ollut kirjattu raporttiin oikein. Hovioikeus katsoo, että mainitun asiakirjan pe-
128
rusteella ei ole tehtävissä päätelmiä kuntatöiden kartellista.
Kallio, joka oli toiminut Interbetonin aluepäällikkönä Seinäjoen alueella
vuonna 1997, on 1.9.1997 päivätyllä tiedotteella (C 5) tehnyt Interbetonin
johtajalle Pohjanmaan aluetoimiston tilannekatsauksen, jossa on ensin viitattu Pohjanmaalla olevien yksityisten töiden määriin ja tilauskantaan ja sen
jälkeen sopimustilanteen jälkeiseen tilanteeseen huomautuksella "joista sovittu suojat" ja todettu tehdyt työt Seinäjoen alueella ja Porin alueella. Tiedotteessa on vielä todettu, että yhteistyö on sujunut tyydyttävästi ja Seinäjoen alueella on arvion mukaan jakamattomia tonneja 7000.
Hovioikeus katsoo, että tiedotteessa mainittujen suojien on täytynyt tarkoittaa suojatarjouksia, joilla peitetään tarjouskilpailuissa se seikka, että urakoitsijat ovat etukäteen sopineet urakan kuulumisesta jollekin taholle. Viittauksen sopimustilanteen jälkeiseen tilanteeseen sekä jo tehtyjen että tekemättömien töiden osalta huomautuksella suojatarjouksista on täytynyt viitata urakoista sopimiseen kilpailijoiden kanssa kuten myös viittauksen yhteistyön sujumiseen ja vielä jakamattomiin tonneihin. Asiakirjasta ei ilmene,
onko siten sovituilla töillä tarkoitettu asiakirjassa aikaisemmin käsiteltyjä
yksityisiä töitä vai myös muiden tahojen kanssa tehtäviä sopimuksia.
Hovioikeus toteaa, että asiassa on esitetty muutakin kirjallista todistelua,
joka liittyy sopimuksiin kuntaurakoiden kuulumisesta jollekin yritykselle
tai tarjoushintojen ilmoittamiseen kilpailijoille etukäteen ja joka koskee lähinnä joitakin seutuja koskeneita kilpailunrajoituksia. Hovioikeus katsoo,
ettei näiden todisteiden perusteella ole tehtävissä johtopäätöksiä kuntatöiden kartellista ja sen laajuudesta todisteiden käsittämiä alueita ja ajankohtia
laajemmin.
Hovioikeus toteaa, että valtion kannetta koskevassa asiassa kyseisen asian
vastaajat ovat käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa joko kiistäneet osallistuneensa mihinkään kartelliin tai kilpailunrajoitustoimiin ylipäätään tai valtion urakoiden osalta tai ainakaan toimineensa kilpailusääntöjen vastaisesti
kyseisessä asiassa kysymyksessä olevien urakkasopimusten yhteydessä. Siltä osin kuin niiden katsotaan vastoin niiden käsitystä osallistuneen kilpailunrajoituksiin, ne ovat vedonneet siihen, että valtion edustajat olivat olleet
tietoisia kilpailunrajoituksista ja valtio oli tiettynä aikana itsekin ollut sopimassa urakoiden jaosta ja tehnyt tarjousyhteistyötä. Tältä osin vastaajat
ovat nostaneet esille tapahtumia, jotka ovat koskeneet erityisesti tielaitoksen
sisäisen jaon jälkeistä aikaa vuodesta 1998 eteenpäin.
Lemminkäisen palveluksessa toimineen Tammen laatimissa taulukoissa
vuosilta 1999-2000 koskien valtion töitä on mainittu urakoita ja kunkin urakan osalta yhtiö, jolle se kuuluu. Kussakin taulukossa on yhteenvetotaulukko yhtiökohtaisista luvuista, P.O.- eli pitää olla -luvuista ja niiden erotuksesta.
Tammen mukaan taulukoissa oli kunkin urakan tonnimäärä, Lemminkäisen
tiedossa ollut kate urakassa ja mikä urakoitsija oli toteuttanut urakan. Tammen mukaan kysymys oli Lemminkäisen markkinaosuusselvityksistä. Taulukkoja oli päivitetty tarvittaessa. Yhtiökohtaisista yhteenvedoista ilmeni,
129
mitä kukin urakoitsija oli saanut katetta.
Alasen mukaan valtion töiden jakamisesta oli sovittu vuonna 1996. AsfalttiTekra oli käynyt yhtiötä koskeneet jakoon liittyvät keskustelut Lemminkäisen ja Valtatien kanssa. Kartellissa urakoitsija, jolle työ oli sovittu, oli hyväksyttänyt hinnan Lemminkäisen Tammella. Valtion töissä oli ollut Lemminkäisen valvoma kompensaatiojärjestelmä.
Myös Sikasen mukaan valtion töiden kartellista oli sovittu 1996. Lemminkäiseltä oli saatu tieto ja listat, mitä urakoita oli jaossa, ja mikä urakka kuului millekin taholle. Muun muassa Lemminkäisen Tammi oli ollut sopimassa töistä. Sikanen on myös kertonut valtion töiden hyvitysjärjestelmästä eli
toteutumatta jääneen jako-osuuden kompensoinnista ja maininnut Tammen
laatimat PO-taulukot.
Töllin mukaan valtion töiden jakaminen oli tullut ajankohtaiseksi Tielaitos
tuotannolle vuodesta 1999 kun Tielaitos hallinnon, sittemmin Tiehallinnon
urakoita, oli kilpailutettu. Luttisen mukaan muun muassa Lemminkäinen oli
ollut mukana sopimassa valtion töiden jakamisesta. Töllin ja Luttisen kertomukset koskevat tilannetta, jossa Tielaitos tuotanto ja Tieliikelaitos olivat
osallistuneet tarjouskilpailuihin. Luttisen käsityksen mukaan myös Tielaitos
tuotannon aliurakat olivat kuuluneet yritysten keskinäisen sopimisen piiriin.
Hovioikeus toteaa, että Lemminkäinen oli jättänyt valittamatta markkinaoikeuden päätöksestä muun muassa siltä osin, kuin markkinaoikeus oli katsonut, että Lemminkäinen oli rikkonut kilpailunrajoituslaissa säädettyä kieltoa
markkinoiden jakamisesta vuosina 1999 ja 2000 valtion asfaltointitöiden
osalta (kts. korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen kohta 9.2 koskien
Lemminkäisen muutoksenhaun rajausta).
Hovioikeus toteaa, että Tammen laatimissa taulukoissa on lueteltu urakoita
ja kunkin urakan osalta katemäärä ja urakkaan liittyvä yritys. Taulukoissa
on myös yhteenveto yrityksittäin niin että kunkin yrityksen osalta on todettu
toteutuneen määrän lisäksi määrä, jonka olisi pitänyt olla (P.O.), ja erotuksen määrä. Hovioikeus ei pidä uskottavana Tammen selitystä, että niin sanottu P.O.-määrä tarkoittaisi vertailua edelliseen vuoteen. Sisältönsä puolesta taulukot sopivat Alasen, Sikasen, Luttisen ja Töllin kertomaan ja Lemminkäisen muutoksenhaun rajauksesta seuraamusmaksuasiassa ilmenevään
kartelliin ja Alasen ja Sikasen kertomaan Lemminkäisen valvomaan seuranta- ja kompensaatiojärjestelmään. Uskottavaa ei ole myöskään, että Tammi
olisi kertominsa tavoin toimittanut Lemminkäisen markkinaosuusselvityksiä toisen yhtiön edustajalle.
Hovioikeus katsoo, että taulukot osoittavat, että niissä mainitut yritykset Sata-Asfaltti, Valtatie, Interbetoni, Lemminkäinen, Asfalttineliö ja AsfalttiTekra ovat olleet sopimassa valtion töiden jakamisesta. Hovioikeus ottaa
kantaa Savatien osallisuuteen jäljempänä.
Kallion kertomat seikat ja puhelinäänitteet kilpailunrajoituksista ovat koskeneet hänen toimintaansa Interbetonin palveluksessa vuosina 1997-2000.
Kallion kertomasta ilmenee, että hän on Interbetonin Pirkanmaan aluepääl-
130
likkönä toteuttanut kilpailunrajoituksia kyseisellä alueella Lemminkäisen ja
Valtatien edustajien kanssa sekä saanut säännöllisesti tietoa myös Interbetonin muiden yksiköiden osallistumisesta kilpailunrajoituksiin.
Kallion kertoman mukaan Lemminkäinen oli aloittanut kartellin. Kallion
puhelinkeskusteluista vuonna 1998 Lemminkäisen ja Valtatien edustajan
kanssa ilmenee, että mainittujen yhtiöiden ja Interbetonin välillä oli ollut
tarjousyhteistyötä. Lemminkäisen edustajan kanssa oli ollut puhetta erityisesti suojatarjouksista. Todisteina C7-C10 olevista erään Interbetonin edustajan ja Kallion laatimista asiakirjoista vuosilta 1998 ja 2000 ilmenee, että
Interbetoni, Valtatie ja Lemminkäinen olivat etukäteen jakaneet Pirkanmaan kuntien urakat. Todisteena C 8 oleva jakoehdotus Pirkanmaan kunnista oli laitettu tiedoksi Lemminkäisen Tammelle. Kallion edellä selostetusta
tiedotteesta 1.9.1997 ilmenee, että Interbetoni oli jakanut markkinoita Pohjanmaan alueella kilpailevien yritysten kanssa.
Kallion kertomuksesta on ilmennyt, että pääkaupunkiseudulla sekä Turun,
Lahden, Pohjanmaan, Pirkanmaan, Oulun, Kajaanin, Jyväskylän ja Kouvolan seudulla oli Lemminkäisen, Valtatien ja Interbetonin kesken ainakin
vuosina 1997-2000 jaettu kuntien urakat etukäteen.
Kankare on edellä selostetuin tavoin kertonut omaan asfalttialan yritystoimintaansa liittyvistä kokemuksistaan. Kankareen kertomuksesta ja äänittämistä puhelinkeskusteluista on ilmennyt, että Valtatie ja Lemminkäinen olivat pyrkineet jakamaan eri kuntien asfaltointityöt yritysten kesken lähinnä
Varsinais-Suomen alueella ja ne olivat myös pyrkineet rajoittamaan Kankareen omistaman yrityksen toimintaa, jotta sillä ei olisi mahdollisuuksia kilpailla niiden kanssa asfaltointitöistä. Kankareen omistamat yritykset ovat
olleet suhteellisen pieniä ja niillä on ollut kuntien asfaltointitöitä vain vähäisessä määrin. Kankareen havainnot ovat koskeneet lähinnä Varsinais-Suomen aluetta eikä hänellä ole juurikaan ollut omakohtaiseen kokemukseen tai
yksilöityyn ja luotettavana pidettävään lähteeseen perustuvaa tietoa kilpailunrajoituksista muualla Suomessa. Kankare on määrittänyt aluejakoa koskeviin kokouksiin osallistumisensa ajankohdaksi vuoden 2000 mutta pitänyt sitä aikaisempaakin ajankohtaa mahdollisena. Hovioikeus katsoo, että
Kankareen kertomuksen perusteella ei ole tehtävissä johtopäätöksiä kartellin toimimisesta Varsinais-Suomen alueen ulkopuolella. Kankareen kertomus kuitenkin tukee Kallion kertomusta Lemminkäisen, Valtatien ja Interbetonin kesken sovitusta kuntatöiden kartellista.
Hännisen mukaan hänellä ei ole ollut havaintoja, että Savatie olisi sopinut
urakoiden jaosta. Hännisen kertomukset eräiden hänen osallistumiensa joidenkin asfalttiyritysten kesken järjestettyjen keskustelutilaisuuksien sisällöstä vuosina 1997-1998 ovat olleet jossakin määrin epävarmoja mutta Hännisen kertomuksesta on käynyt ilmi, että kokouksiin osallistuneilla asfalttiyrityksillä, Savatien lisäksi Valtatiellä, Lemminkäisellä, Sata-Asfaltilla ja
Interbetonilla on ollut aikaisemmin ja kokousten ajankohtana yhteisymmärrystä urakoiden jakautumisesta, joskaan Hänninen ei ollut mieltänyt, että
kokouksissa olisi tehty sopimuksia kilpailunrajoituksista.
131
Heikkilän mukaan Lemminkäisen päällystysyksikön johtaja oli ehdottanut
hänelle liittymistä kartelliin. Vuonna 1997 tai 1998 Espoon Asfaltin edustaja oli ehdottanut Heikkilälle Viarexin luopumista tarjouksen jättämisestä
jossakin tarjouskilpailussa hyvitystä vastaan. Ehdotuksen tekijä oli myöhemmin luopunut Heikkilälle tehdystä ehdotuksesta Lemminkäisen painostukseen viitaten. Heikkilän kertomus Lemminkäisen päällystysyksikön johtajan menettelystä osoittaa pyrkimystä kilpailun rajoittamiseen. Heikkilällä
ei ole muutoin kuitenkaan ollut mitään tarkempaa tietoa kilpailunrajoituksista. Heikkilän kertomus Espoon Asfaltin ehdotuksesta liittyy yksittäiseen
tarjoustilanteeseen eikä ehdotus ollut toteutunut. Heikkilän kertomusta ehdotuksen tekijän viittauksesta Lemminkäiseen ei voida pitää luotettavana
selvityksenä siitä, että Lemminkäinen olisi menetellyt siten ja käyttänyt
määräysvaltaa kilpailunrajoitusten soveltamisen suhteen.
Tolvasen kertomus on koskenut Joensuun seutua eikä sen perusteella ole
tehtävissä päätelmiä kilpailunrajoituksista muualla Suomessa.
Sikasta on kuultu markkinaoikeudessa ja Alasta markkinaoikeudessa, korkeimmassa hallinto-oikeudessa ja käräjäoikeudessa. Oikeudenkäymiskaaren
17 luvun 24 §:n 2 momentin (732/2015) mukaan tuomioistuimessa ei saa,
ellei laissa toisin säädetä, käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai
muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, paitsi
jos lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn
ulkopuolella. Sikasta ja Alasta ei ole voitu kuulla hovioikeudessa. Siten heidän aikaisemmat kertomuksensa voidaan sinänsä ottaa huomioon näyttönä.
Asianosaiset ovat pääkäsittelyssä esitelleet Sikasen ja Alasen aikaisemmin
antamat kertomukset käyttäen äänitteistä kirjoitettuja kertomuksia. Edellä
selostetut säännökset turvaavat todistelun välittömyyttä pyrkimyksenä edistää todistelun luotettavuutta ja aineellisen totuuden selvittämistä. Vaikka Sikasen ja Alasen aikaisemmat kertomukset voidaan ottaa huomioon näyttönä, niille ei voida antaa yhtä vahvaa todistusarvoa kuin välittömästi pääkäsittelyssä annetuille lausumille siten, että tuomio voitaisiin perustaa yksin
heidän kertomilleen seikoille.
Alanen on kertonut Kuopion alueen urakoiden jakamisesta vuodesta 1994
alkaen, suojatarjouksista Joensuun alueelle ja Asfaltti-Tekralle asetetusta
kiellosta tehdä urakoita Jyväskylän seudulla ja Iisalmessa. Alanen on edelleen kertonut valtion töiden jaosta vuonna 1996 ja valtion urakoiden tekemisen aiheuttamasta rajoituksesta valtion urakkaa koskevan alueen kuntatöiden osalta. Alasen mukaan vuonna 1997 kartelli oli koskenut koko maata
ja kaikkia alalla toimineita yrityksiä. Alasen mukaan Sata-Asfaltin edustaja
oli kertonut hänelle kokouksesta, jossa oli sovittu kartelliasioista. PohjoisSuomeen ei ollut saanut mennä, koska se oli kuulunut Savatielle. Alanen on
vielä kertonut eräästä Pohjois-Karjalan urakasta, jonka osalta oli ilmennyt,
että se oli sovittu Savatielle. Asfaltti-Tekra oli antanut suojatarjouksia useille eri kunnille. Sikanen oli hoitanut ne käytännössä. Alanen oli jäänyt pois
Asfaltti-Tekran toiminnasta vuonna 1997.
Alasen kertomat seikat kilpailunrajoituksista koskevat vuosia 1994-1997.
Alanen on kertonut tarkemmin Kuopion seudun ja sen lähiseutujen osalta
sovituista kuntaurakoiden jaoista. Mitä tulee kilpailunrajoituksiin kuntaura-
132
koissa muualla kuin Asfaltti-Tekran toimialueella ja joillakin sen lähialueilla Alasen kertomus on ollut tarkemmin yksilöimätön mutta se tukee Kallion
kertomusta kartellin laajuudesta.
Sikanen on kertonut Kuopion alueen kuntien urakoiden jaosta vuonna 1994
sekä valtion töiden jaosta vuonna 1996. Sikasen käsityksen mukaan kartelli
oli toiminut valtakunnallisesti myös kuntatöiden osalta. Asfaltti-Tekra oli
tarjonnut kuntatöitä pääasiassa Kuopion alueella. Sikanen on kertonut menettelystä valtion töiden jakamisessa. Sikasen kertomuksesta ei ole ilmennyt, että hänellä olisi ollut tarkempaa tietoa kuntatöitä koskevista kilpailunrajoituksista muutoin kuin Kuopion seudun osalta mutta se tukee Alasen
kertomuksen tavoin Kallion kertomusta kartellin laajuudesta.
Tölli ja Luttinen ovat kertoneet olleensa tietoisia, että valtion töitä oli jaettu
etukäteen asfalttiyritysten kesken. Kysymys on ollut toisaalta Tielaitos hallinnon, sittemmin Tiehallinnon, kilpailuttamista päällystystöistä ja toisaalta
Tielaitos tuotannon, sittemmin Tieliikelaitoksen, Tielaitos hallinnolta tai
Tiehallinnolta saamien tai kilpailutuksessa voittamien töiden osalta teettämistä aliurakoista. Hovioikeus katsoo, etteivät Töllin ja Luttisen kertomukset ole sisältäneet seikkoja, joilla olisi merkitystä arvioitaessa kuntatöiden
jakoa.
Hovioikeus katsoo Kallion kertomuksen ja sitä tukevien Kankareen, Hännisen, Alasen ja Sikasen kertomusten ja edellä selostettujen kirjallisina todisteina olevien Kallion laatimien asiakirjojen perusteella näytetyksi, että pääkaupunkiseudulla sekä Turun, Lahden, Pohjanmaan, Pirkanmaan, Oulun,
Kajaanin, Jyväskylän ja Kouvolan seudulla Lemminkäisen, Valtatien ja Interbetonin kesken oli ainakin vuosina 1997-2000 jaettu kuntien urakat etukäteen. Vaikka Interbetoni oli kartelliin liittymisensä jälkeen lopettanut toimintansa Pohjanmaalla, ei ole syytä olettaa, että Lemminkäinen ja Valtatie
olisivat lopettaneet markkinoiden jakamiseen tähdänneen yhteistyön alueella. Edelleen Alasen ja Sikasen kertomusten perusteella on näytetty, että Asfaltti-Tekra, Lemminkäinen ja Sata-Asfaltti ovat sopineet kartellista Kuopion seudulla ja muilla heidän kertomillaan paikkakunnilla Keski- ja ItäSuomessa jo vuonna 1994.
Edellä tarkoitetuissa kilpailunrajoituksissa on ollut kyse varsin laajamittaisesta yhteistoiminnasta yritysten kesken. Hovioikeus pitää varsin epätodennäköisenä, että kartelliin osallistuneet tahot olisivat käyneet keskenään todellista kilpailua urakoista muillakaan kuin edellä tarkoitetuilla alueilla, ja
on uskottavaa, että ne ovat sopineet vastaavista kilpailunrajoituksista koko
valtakunnan alueella.
Edelleen hovioikeus pitää hyvin epätodennäköisenä, että valtion töiden jakamisesta sopineet tahot olisivat samaan aikaan käyneet keskenään todellista kilpailua myöskään kuntatöistä. On uskottavaa, että ne ovat tehneet keskenään yhteistyötä myös kuntatöiden osalta.
Hovioikeus katsoo Alasen kertomuksen perusteella näytetyksi, että valtion
töiden kartelli oli syntynyt vuoden 1996 kuluessa. Heikkilän kertoman Töllin kanssa käymänsä puhelinkeskustelun perusteella ei voida tehdä luotetta-
133
via johtopäätöksiä kilpailunrajoituksista valtion töissä. Puhelinkeskustelun
ajankohtaakin on pidettävä epävarmana. Muutenkaan asiassa ei ole henkilötodistelussa tai kirjallisten todisteiden perusteella ilmennyt, että asfalttialan
yritykset olisivat jakaneet valtion urakoita keskenään ja tehneet tarjousyhteistyötä ennen Alasen kertomaa valtion töiden kartellia. Tarkemman selvityksen puuttuessa hovioikeus katsoo, että valtion töiden kartelli on vaikuttanut urakoiden hintoihin ainakin vuoden 1997 päällystyskaudesta eteenpäin.
Interbetoni on liittynyt kartelliin 7.7.1997.
Skanska Ab -konserni on 29.12.1995 ostanut osan Asfaltti-Tekran osakekannasta ja 30.12.1997 loput. Asfaltti-Tekra on 15.2.2000 ostanut Savatien
asfaltointi- ja tienpäällystysliiketoiminnan ja 22.3.2000 Sata-Asfaltin osakekannan. Sata-Asfaltin liiketoiminta on selvitystilamenettelyssä siirretty ennakkojako-osuutena Skanska Asfaltille. Asfaltti-Tekran nimeksi on
1.11.2000 alkaen muuttunut Skanska Asfaltti. Alasen ja Sikasen kertomusten perusteella on näytetty, että edellä mainittujen järjestelyiden jälkeenkin
Asfaltti-Tekraa johtaneet henkilöt olivat hyväksyneet kilpailunrajoitukset.
Kankareen kertomuksen ja hänen äänittämiensä puhelinkeskusteluiden sekä
todisteina C 22 olevista asiakirjoista ilmenevän hintatietojen vaihdon perusteella Super Asfaltin on näytetty osallistuneen kuntatöiden kartelliin. Super
Asfaltti ei ole kiistänytkään osallistuneensa kuntatöiden kartelliin VarsinaisSuomessa. Näyttö yhtiön toimista koskee useita eri vuosia, mikä kertoo pitkäaikaisesta sitoutumisesta kartelliin. Hovioikeus pitää uskottavana, että
Super Asfaltin osallistuminen kilpailunrajoituksiin on tapahtunut samana aikana kuin hovioikeus on edellä katsonut kuntatöiden kartellin toimineen
koko maan alueella.
Kartellin päättymisen ajankohta on jäänyt epäselväksi. Kallio oli toiminut
Interbetonin palveluksessa vuoden 2000 loppuun ja ollut tietoinen Interbetonin ja kartellin toiminnasta siihen saakka. Asiassa ei ole ilmennyt aihetta
olettaa, että kartellin toiminnassa olisi tapahtunut välittömästi sen jälkeenkään muutoksia. Kilpailuvirasto oli maaliskuun alkupuolella 2002 tehnyt
kilpailunrajoitusten selvittämiseen liittyviä yllätystarkastuksia useisiin alan
yrityksiin. Kuten käräjäoikeus on todennut, yleisen elämänkokemuksen perusteella voidaan lähteä siitä, että etteivät kilpailunrajoituksen toteuttamiseen liittyvät toimenpiteet ole ainakaan mainitun ajankohdan jälkeen olleet
todennäköisiä.
Savatien osallisuus
Korkein hallinto-oikeus on seuraamusmaksuasiassa katsonut, että Savatie
oli osallistunut koko valtakunnan kattavasti kartelliin ainakin 1.5.1995 alkaen. Savatien asfaltointitoiminta oli myyty Skanska Asfaltille 15.2.2000.
Korkein hallinto-oikeus on katsonut, että Savatien kilpailunrajoitukset olivat jatkuneet 15.2.2000 saakka.
Hovioikeudessa on Savatien osalta vedottu Hännisen, Heikkilän, Ahon,
Alasen ja Sikasen kertomaan.
Savatien päätoiminta-alueena kuntatöissä on ollut Lapin alue.
134
Hovioikeus viittaa Hännisen kertomuksen osalta edellä todettuun.
Heikkilällä ei ole ollut tietoa Savatien osallistumisesta kilpailunrajoituksiin.
Luttinen ei ole maininnut Savatietä niiden yhtiöiden joukossa, jotka olivat
olleet sopimassa valtion töistä. Myöskään Töllillä ei ole ollut tietoa Savatien sopimisista valtion urakoissa. Mainitut todistajat ovat kuitenkin voineet
tarkoittaa kertomillaan seikoilla aikaa, jolloin Savatie ei ole enää tehnyt
päällystystöitä.
Alasen kertomuksen mukaan Savatie oli osallistunut valtion töiden jakoon.
Erityisesti Pohjois-Suomen alueella valtion työt oli varattu Savatielle. Alasen kertomuksesta saa kuvan, että Savatien päämarkkina-alue oli sovittu
kuuluvaksi yksin Savatielle. Alanen on kertonut Leo Keinosen kertoneen
hänelle kokouksesta, jossa olisi Keinosen mukaan sovittu joistakin kartelliasioista ja johon Aho olisi osallistunut. Alanen on kertonut, että hänen käsityksensä mukaan Aho oli kuulunut kartellin sisäpiiriin.
Alasen kertomuksen mukaan Tekra oli vuonna 1994 osallistunut PohjoisKarjalassa ja Kaakkois-Suomessa olevien urakoiden tarjouskilpailuihin. Asfaltti-Tekralta oli puuttunut koneasema toiseen urakoista ja se oli ryhtynyt
hankkimaan sellaista Saksasta. Alasen mukaan Lemminkäinen oli kehottanut luopumaan konehankinnoista koska Savatie tulee tekemään urakan. Savatie oli Alasen kuuleman mukaan ostanut Asfaltti-Tekraa kiinnostaneen
koneen Saksasta.
Söderholm on kertonut saaneensa toimeksiannon löytää ostaja eräälle käytetylle Kalottikoneen valmistamien koneiden osista kootulle koneelle Saksassa, ehkä vuonna 1994. Widenius oli ottanut häneen yhteyttä ja ilmoittanut, että Alanen oli kiinnostunut koneesta. Söderholm, hänen toimeksiantajansa, Alanen ja joku Alasen seurassa ollut henkilö olivat käyneet katsomassa konetta lähellä Dresdeniä. Alanen ei ollut ollut kiinnostunut ostamaan konetta. Kone oli sittemmin ilmeisesti myyty tanskalaisyhtiölle, joka
oli ostanut Interbetonin.
Widenius on kertonut, että hän oli tuntenut Alasen ja Söderholmin. Widenius ei ole muistanut, että hän olisi sanonut Söderholmille, että Alanen voisi
olla kiinnostunut Kalottikone Oy:n koneesta tai että hän olisi saanut Alaselta toimeksiannon Dresdenin koneesta. Söderholm oli vienyt Alasen Saksaan. Widenius ei ole muistanut, että hän olisi soittanut Alaselle ja ilmoittanut, että tämä ei saa konetta.
Sikanen on kertonut Alasen tarkoittamiin urakoihin liittyen, että AsfalttiTekran kalusto ei ollut riittänyt kysymyksessä oleviin valtion töihin ja jokin
urakka oli sen vuoksi siirretty Savatielle. Myös Aho on kertonut valtion
urakan siirtämisestä Savatielle kapasiteetin puutteen vuoksi vuonna 1994.
Sikanen on kertonut Kuopion seudun urakoiden jakamisesta Lemminkäisen,
Asfaltti-Tekran ja Sata-Asfaltin kesken vuonna 1994. Sikasen käsityksen
mukaan kartelli oli toiminut valtakunnallisesti myös kuntatöiden osalta. Si-
135
kasen mukaan valtion töiden kartelli oli sovittu vuonna 1996. Sikanen on
kertonut Ahon ja Kemppaisen olleen Savatien edustajina sopimassa urakoiden jakamisesta.
P.O.-taulukot ovat koskeneet muun muassa Savatietä. Savatien osalta vuoden 1999 taulukoissa on mainittu hyvityksestä, joka on liittynyt urakkaan
PPA3, ja vuoden 2000 taulukoissa hyvityksestä, jota ei ole tarkemmin yksilöity.
P.O.-taulukot käsittävät myös Savatien urakoita, mikä viittaa siihen, että Savatie on ollut sopimassa valtion töiden jakamisesta. Myös Savatien osalta
mainitut hyvitykset, joiden perusteet ja tausta ovat sinänsä jääneet epäselviksi, viittaavat siihen, että Savatie on ollut sopimassa urakoista. Hovioikeus pitää varsin epätodennäköisenä, että Savatien urakoita, niiden yhteenvetoja ja Savatien hyvityksiä käsiteltäisiin valtion töiden jakoa koskevissa
taulukoissa, ellei Savatie olisi kuulunut valtion töiden kartelliin. Savatien
osallistumista kilpailunrajoituksiin tukevat myös Alasen ja Sikasen kertomukset Savatien kuulumisesta valtion töitä koskeneeseen kartelliin sekä
Hännisen kertomus Savatien osallistumien kokousten sisällöstä ja yritysten
yhteisymmärryksestä.
Asiassa ei ole ilmennyt mitään konkreettisia seikkoja, joiden mukaan Savatie olisi juuri kuntatöissä sopinut kilpailunrajoituksista. Hovioikeus pitää
kuitenkin hyvin epätodennäköisenä, että Savatie olisi käynyt todellista kilpailua eri kuntatöistä samojen tahojen kanssa, joiden kanssa se on sopinut
töiden jakamisesta valtion urakoissa. On uskottavaa, että Savatie on tehnyt
näiden tahojen kanssa yhteistyötä myös kuntatöiden osalta. Savatien ei ole
näytetty osallistuneen mihinkään kilpailunrajoituksiin ennen vuotta 1996.
Vahingon määrä
Taloustieteelliset tutkimukset ja niitä koskevat arvioinnit
VATT on vuonna 2011 laatinut raportin asfalttikartellin kunnille aiheuttamien vahinkojen arvioinnista. Pekka Ilmakunnas on antanut 24.1.2012 päivätyn lausunnon tutkimuksesta.
Tempo on Lemminkäisen käyttämän asianajotoimiston toimeksiannosta laatinut 21.4.2010 päivätyn tutkimuksen mahdollisesta kartellilisästä Lemminkäisen tekemissä tarjouksissa Tiehallinnolle sekä kuntasektorille. Compass
Lexecon on laatinut 13.6.2012 päivätyn asiantuntija-arvion Tempon tutkimuksesta. Ilmakunnas on laatinut 25.1.2012 päivätyn lausunnon Tempon
selvityksestä. Heikki Pursiainen/Sigma-Hat Economics Oy on laatinut arvioraportin 21.2.2012 Tempon ekonometrisestä analyysistä koskien asfalttikartellin vahinkoja kunnille.
Spillover Economics Oy (jatkossa Spillover) on Skanska Asfaltin käyttämän asianajotoimiston toimeksiannosta laatinut 15.12.2011 päivätyn raportin koskien havaintoja mahdollisesta kartellilisästä asfalttikartellissa kuntien
osalta.
136
VATT:n tutkimuksen lähtökohdat ja johtopäätöksiä
VATT:n selvityksessä on vertailtu asfalttiurakoiden hintatasoa kartelliaikana ja sen jälkeen käyttäen tilastollisia menetelmiä (s. 1). Aineisto on perustunut keväällä 2010 tehtyyn kyselyyn, joka oli suoritettu Excel-lomakkeella. Tavoitteena oli ollut saavuttaa suuri osa kunnista. Vastauslomakkeen oli
palauttanut yhteensä 94 kuntaa. VATT:n kriteerit täyttäviä lomakkeita oli
saatu 44 kunnasta. Vähimmäiskriteerinä urakan ottamiselle mukaan analyysiin oli ollut, että urakkatiedoista ilmeni tarjouskilpailun järjestäneen kunnan nimi, tarjouskilpailun ajankohta vuoden tarkkuudella, voittaneen tarjouksen suuruus ja tieto urakan tarjouspyynnön mukaisesta tonnimäärästä.
Aineistossa oli havaintoja vuosilta 1993-2009. Kartelliperiodiksi oli tulkittu
vuodet 1994-2001. Mikäli kuukausitieto oli ollut saatavilla, myös vuoden
2002 kaksi ensimmäistä kuukautta oli tulkittu kartelliperiodiksi. Osa yrityksistä oli kuulunut korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen perusteella kartelliin vain osan kartelliperiodista. VATT:n mukaan oli kuitenkin luultavaa,
että kartellin olemassaolo oli nostanut hintoja kaikissa urakoissa kartelliperiodilla, voittipa urakan kartelliyritys tai joku muu. Hintasota-ajaksi oli tulkittu vuosi 1996 ja vuosi 1997 kesäkuuhun saakka. Niissä malleissa joissa
hintasota oli mukana, kartelliperiodia oli tulkittu niin ettei hintasota-aika
kuulunut siihen.
VATT oli käyttänyt kartellilisän arviointiin kahta ekonometriseen mallintamiseen perustuvaa menetelmää. Toinen menetelmä perustui kartelli-indikaattorimuuttujaan ja toinen käytetty menetelmä oli ennustemallimenetelmä. Ensin tarkoitetussa menetelmässä kartelliaikaa ja kartellin jälkeistä aikaa koskevasta tilastoaineistosta on estimoitu ekonometrisiä malleja, joilla
on kuvattu urakan voittaneen tarjouksen riippuvuutta urakan ominaisuuksista sekä yleisistä taloudellisista olosuhteista. Mallin mahdollisena ongelmana
oli se, että kartelli-indikaattori poimii koko sen urakkahintojen vaihtelun
kartelliperiodin ja kartellittoman ajan välillä, jota mallin muut muuttujat eivät pysty selittämään. Lisäksi indikaattorimuuttujamenetelmää käytettäessä
tulee olla varovainen, ettei se hävitä kartellivaikutusta lisäämällä malliin
tarpeettomia muuttujia, jotka korreloivat kartelli-indikaattorin kanssa.
Indikaattorimalleista mallissa 1 selittävinä muuttujina olivat tonnimäärä ja
kustannustasoa kuvaava bitumi-indeksi ja kuluttajahintaindeksi. Mallissa 2
mukaan oli otettu bitumi-indeksin neliö ja hintasotamuuttuja. Kartellimuuttuja oli korjattu sellaiseksi, ettei hintasota-aika kuulu kartelliperiodiin. Raportin mukaan indikaattorimalleista kaiken kaikkiaan malli 2 näytti olevan
sovitetuista malleista kokonaisuudessaan mielekkäin. Ennustemallien osalta
raportissa on todettu, että kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että ennustemenetelmä ei antanut luotettavia tuloksia kartellilisälle.
Raportin mukaan eri menetelmillä saadut tulokset olivat samansuuntaisia.
Selvityksen tuloksena oli, että kartelli oli nostanut hintatasoa kuntaurakoissa kartellivuosina keskimäärin noin 20 prosenttia, jolloin rahamääräiseksi
vahingoksi tulee noin 17 prosenttia kunkin vuoden kokonaisurakkasummasta.
137
Pursiainen on kertonut, että suorahankintoja ei ollut tutkittu eikä niitä ollut
aineistossa. Tietoja oli pyydetty vain kilpailutetuista urakoista. Siten oletuksena oli että jos urakka oli ilmoitettu, se oli tällainen. Kuntia oli pyydetty ilmoittamaan muut tarjoajat, jos sellaisia oli ollut, mikä oli osoittanut, että
kyselyssä lähdetään tarjouskilpailusta. Ohjeistus oli siten selkeä.
Tempon tutkimuksen lähtökohdat ja johtopäätöksiä
Tempon tutkimusraportin mukaan sen analyyseissä on tehty kontrafaktuaalianalyysi Lemminkäisen tarjoamista päällystysurakoista vertaamalla kartelliperiodin hinnoittelua ennen ja jälkeen kartelliperiodia jätettyihin tarjouksiin. Muut tarjouksiin vaikuttaneet tekijät kuin kilpailijoiden kielletty yhteistyö on kontrolloitu analyyseissä. Lähtökohtana tilastoaineistolle on käytetty helmikuussa 2009 suoritetuissa ekonometrisissä tarkasteluissa hyödynnettyä, kuntasektorin päällystystöitä koskevaa tilastoaineistoa, joka koostui
809:stä Lemminkäisen jättämästä urakkatarjouksesta, joista 17 oli jätetty
ennen vuotta 1993. Jokaisesta tarjouksesta oli kerätty aineistoon tieto 90:n
eri nimikkeen tarjotuista yksikköhinnoista. Korkeimman hallinto-oikeuden
päätöksen johdosta tätä tilastoaineistoa oli laajennettu niin että urakkatarjousten lukumäärä oli kasvanut huomattavasti. Tilastoaineiston laajentaminen oli toteutettu niin, että Lemminkäinen oli kerännyt kuntasektorille annettuja urakkatarjouksia yhtiön päällystysyksikön kaikista piirikonttoreista
vuosilta 1993-2009. Jokaisen piirikonttorin osalta oli kerätty Lemminkäisen
tarjoukset kolmelle suurimmalle kunnalle. Laajennetussa aineistossa oli
mukana 1.403 urakkatarjousta, joista 1.369:ää oli voitu käyttää aineistossa.
Lopullisissa analyyseissä oli päädytty analysoimaan tarkemmin viiden eri
asfalttibetonimassan tarjottuja yksikköhintoja, yhteishinnoiteltujen pohjatöiden ja eri asfalttibetonimassojen summia sekä neljän muun työsuoritteen tai
materiaalin tarjottuja hintoja. Muiden yksikköhintojen osalta joko käytettävissä olleiden hintahavaintojen lukumäärä tai kilpailijoiden välisen yhteistyön aikaisten hintojen lukumäärä osoittautui liian vähäiseksi luotettavaa tilastollista analyysiä varten.
Yksinkertainen tarjottujen yksikköhintojen tason vertaaminen kartelliperiodin ja kontrolliperiodin välillä ei ota huomioon tarjottuihin yksikköhintoihin
vaikuttaneiden muiden tekijöiden vaikutusta. Kartellilisän analysoinnissa
oli otettava huomioon päällystystoiminnan kustannusten kehitys ja muut tekijät, jotka vaikuttivat tehtyihin urakkatarjouksiin. Lemminkäisen kuntasektorille tekemien tarjousten analysoimisen keskeinen sisältö ja johtopäätökset voitiin tiivistää kartellimuuttujaan, joka saa arvon yksi kaikille niille
urakoille, joiden tarjous on kartelliperiodilla, ja muina aikoina arvon nolla.
Mahdollisen kartellilisän olemassaolo tai sen suuruus määräytyivät mainitun muuttujan tilastollisen merkitsevyyden ja muuttujan kertoimen itseisarvon kautta. Tempon raportissa on todettu, että analyysit eivät tue väitettä,
että Lemminkäinen olisi lisännyt asfalttibetonimassojen yksikköhintoihin
tai analysoituihin työsuoritteisiin tai materiaaleihin kartellilisää kuntasektorin urakoissa.
Compass Lexeconin lausunnon mukaan Tempon ekonometrisen tutkimuksen mukaan asfalttikartellilla ei ollut ollut vaikutusta Lemminkäisen tar-
138
joushintoihin kunnille. Tempon tutkimus vastasi standardien mukaista ennen-ja-jälkeen lähestymistapaa, joka oli laajimmin käytetty tutkimustapa arvioitaessa kartellilisää. Lausunnon laatijoiden mielestä Tempon käyttämä
metodi oli sopiva myös kysymyksessä olevassa tapauksessa, koska hintahavainnot kartellin ulkopuoliselta periodilta tarjosivat kilpailullisen vertailukohdan hinnoille kartelliperiodilla. Tempo oli toteuttanut ennen-ja-jälkeen
tarkastelutavan käyttäen standardien mukaisia ekonometrisiä menetelmiä.
Kysymyksenasettelu
Vastaaja on kiistänyt VATT:n tutkimuksen ja kantaja taas Tempon tutkimuksen oikeellisuuden ja luotettavuuden useilla perusteilla. Hovioikeus toteaa, että tutkimusten hyödyntäminen vahingon määrää koskevassa arvioinnissa edellyttää, että tutkimuksen luotettavuuden suhteen ei ole ilmennyt
seikkoja, jotka antaisivat aiheen epäillä tutkimuksen tuloksen oikeellisuutta
siinä määrin, että tutkimuksen johtopäätöstä voidaan pitää epävarmana.
Hovioikeus toteaa, että tutkimuksista esitetyssä kritiikissä on keskeisesti ollut kysymys seuraavista seikoista: käytetyn havaintoaineiston edustavuus ja
oikeellisuus, tutkimuksessa käytetty kartelliperiodi ja kartelliyritysten joukko, yli ajan tapahtuneiden muutosten, erityisesti asfalttimarkkinoiden 2000luvulla tapahtuneen kilpailuolosuhteiden muuttumisen vaikutuksen huomioon ottaminen vertailussa, onko vertailussa käytettävä voittaneita vai
myös hävinneitä tarjouksia, niin sanottujen haamutarjousten merkitys, hintasodan huomioon ottaminen vertailussa, suureiden deflatointi ja onko tutkimuksessa käytettävä tarjousten yksikköhintoja vai tarjousvaiheen kokonaisvertailuhintoja.
Kartelliperiodi ja kartelliyritykset
VATT:n tutkimuksessa kartelliperiodiksi on tulkittu vuodet 1994-2001 niiden tarjouskilpailuiden osalta, joista oli saatavissa vain vuositiedot. Mikäli
kuukausitieto oli saatavilla, myös vuoden 2002 kaksi ensimmäistä kuukautta on tulkittu kartelliperiodiksi.
Tempon vastineessa koskien VATT:n kuntatutkimusta on todettu, että tietyn yrityksen tuli katsoa joko kuuluneen tai ei kuuluneen kartelliin tiettynä
ajankohtana korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaisesti. VATT
oli hyödyntänyt virheellisiä kartelliyrityksiä.
Riipinen ja Toivanen ovat kertoneet, että vain kartellista tuomittuja yrityksiä koskevia havaintoja tuli käyttää analyysissä. Muuten kartelliin osallistuneiden yritysten hinnoissa oleva kartellilisä voitiin yli- tai aliestimoida.
VATT on vastineessaan 1.2.2012 todennut, että sen selvityksen lähtökohtana oli ollut arvioida, paljonko kartellin olemassaolo oli nostanut asfalttiurakoiden keskimääräistä hintaa kartelliperiodilla kilpailulliseen hintatasoon
nähden. Sen kannalta ei ollut keskeistä, mitkä yritykset milloinkin olivat
kuuluneet kartelliin.
139
Pursiainen ja Tukiainen ovat kertoneet, että kartellin vähentämä kilpailu
mahdollistaa myös kartelliin kuulumattomien yritysten hintojen noston,
minkä vuoksi kartellin aiheuttamaksi vahingoksi tulee laskea kartellin vaikutus kaikkien yritysten hinnoitteluun. Aineisto oli liian pieni yrityskohtaisten vahinkojen arviointiin.
Ilmakunnas on kertonut, että kartelli nostaa tyypillisesti yleistä hintatasoa.
Kartellin ulkopuoliset hyötyivät kartellista epäsuorasti, koska hintataso oli
keskimäärin korkeampi.
Padilla on kertonut, että standardikäytäntö oli, että analyysiin otetaan mukaan vain kartelliyritykset. Muutkin yritykset voivat olla mukana mutta se
tulee tehdä erillisessä mallissa. Se että VATT:lla kaikki yritykset oli yhdistetty analyysissä ei ollut vakiintunut menettelytapa ja voi johtaa tulosten
vääristymiseen.
Hovioikeus toteaa, että VATT:n ja Tempon toteuttamat vertailut on suoritettu muiden ajankohtien kuin hovioikeuden näytetyksi katsomien kilpailunrajoitusten ajankohtien perusteella, joten ne eivät kuvaa tilannetta, joka vastaa hovioikeuden näytetyksi katsomaa kartellia.
Aineiston edustavuus
VATT on vastineessaan 1.2.2012 Tempon ja Spilloverin kritiikkiin todennut, että VATT:n kuntatutkimuksessa olivat mukana lähes kaikki suurimmat kaupungit ja aineistossa olevat kunnat vastasivat väestömäärältään noin
puolta koko maan väestöstä. Vaikka väestömäärän ja päällystystonnimäärän
yhteys ei ollut tarkkaan tiedossa, oli luultavaa, että aineistossa olevat kunnat
vastasivat myös noin puolta kaikista kunnallisista asfalttitonneista.
Pursiainen ja Tukiainen ovat kertoneet, että tutkimuksen tekeminen osaotoksen perusteella ei sinänsä ollut ongelmallista, ellei otos ollut valikoitunut niin että vain kunnat joissa kartellin vaikutus oli ollut poikkeuksellinen,
olivat päätyneet otokseen. Ei ollut mitään syytä olettaa, että näin olisi tapahtunut.
Pursiainen on vielä kertonut, että VATT:lla ei ollut ollut tietoa koko maan
päällystemääristä mutta väestömäärä varmaan korreloi hyvin päällystemäärien kanssa. Mitä enemmän oli asukkaita, sitä enemmän teitä päällystettiin.
Pursiainen piti ilmeisenä, että kunnat, joissa oli puolet väestöstä, edustivat
noin puolta kaikista tonneista.
Tempo on vastineessaan 29.11.2011 koskien VATT:n valmisteluraporttia
todennut, että VATT:n tutkimuksen 13 prosentin kuntaotos saattoi vaikuttaa
tuloksia vääristävästi esimerkiksi siten, että vastaajiksi valikoituneet kunnat
oli valittu strategisesti tai päällystyskartelli oli toiminut eri tavoin maan eri
osissa. VATT:n hyödyntämä aineisto oli suppea käsittäen vain 590 urakkaa.
Riipinen ja Toivanen ovat kertoneet, että VATT:kaan ei tiennyt, miten urakat olivat valikoituneet aineistoon.
140
Toivanen on kertonut, että kyselytutkimuksissa on usein alhainen vastausprosentti. Tutkimuksen tekijöiden pitää selvittää että vastauksen antaneiden
ja vastaamatta jättäneiden välillä ei ollut systemaattista eroa, mitä VATT ei
ollut tehnyt. Normaali käytäntö myös oli, että jos ei käytetä koko havaintoaineistoa, syyt kerrotaan ja dokumentoidaan ja tarkastellaan eroja. VATT ei
ole tarjonnut tähän vastausta. Jos Helsingistä oli paljon havaintoja ja niiden
osuus oli suuri, oli syytä pohtia yleistettävyyttä. Kyselystä olisi voitu jättää
pois viittaus vahingonkorvausoikeudenkäyntiin.
Hyytinen on lausunnossaan 15.12.2011 koskien havaintoja mahdollisesta
kartellilisästä asfalttikartellissa kuntien osalta todennut VATT:n tutkimuksen osalta, että vuoden 2010 alussa Suomessa oli ollut 342 kuntaa, vastauslomakkeen oli palauttanut 94 kuntaa mutta aineistoon liittyneiden laadullisten ongelmien vuoksi tarkasteluun oli tullut vain 44 kuntaa. Efektiivistä
vastausprosenttia ei siten voitu pitää erityisen korkeana eikä se tukenut väitettä aineiston edustavuudesta. VATT:n raportissa ei ollut esitetty tilastovertailuja vastanneiden tai ekonometriseen tarkasteluun mukaan tulleiden kuntien ja poisjääneiden kuntien havaittavien ominaisuuksien välillä. Empiirisessä tutkimuksessa oli tavallista, että tällaisia yksinkertaisia vertailuja tehdään, kun halutaan osoittaa, että aineisto on edustava. VATT:n raportissa ei
ollut esitetty vertailutuloksia, jotka tukisivat väitettä, että hyödynnetyssä
urakka-aineistossa ei ole valikoitumisongelmia.
Hyytinen on kertonut, että VATT ei ollut selvittänyt systemaattisesti, missä
määrin kunnat jotka eivät olleet mukana tutkimuksessa erosivat mukaan tulleista kunnista. Olisi ymmärrettävää, että mukaan on voinut valikoitua
enemmän kuntia joissa oli koettu että urakkahinnat olivat laskeneet kartelliperiodin ja sen jälkeisen ajankohdan välillä, mikä oli kuitenkin voinut johtua monista eri syistä. VATT:n kyselylomakkeen täyttöohjeessa oli annettu
ymmärtää, että vahinkoa oli aiheutunut ja tarvittiin luvut. Kyselyn sanamuoto oli epäonnistunut. Se miten suuri osa vastanneista kunnista oli esittänyt vaatimuksia kanteella tai ainakin tehnyt vanhentumisen katkaisuilmoituksen oli huolestuttavaa. Ei-edustavuus oli aito riski. Tiedoissa saattoi olla
valikoitumista. Olisi ollut syytä selvittää, miksi niin moni kunta oli jättänyt
vastaamatta ja miksi puutteellisia vastauksia oli ollut niin paljon. Yksittäinen väestömäärätieto ei kertonut paljon. Edustavuus oli jäänyt täysin selvittämättä ja avoimeksi.
Toivanen on kertonut, että Tempo oli omaa tutkimustaan varten pyytänyt
kaikki Lemminkäisen tarjoukset. Tempo ei voinut kuitenkaan tietää, oliko
heillä kaikki tarjoukset. Toivanen on kertonut useiden kuntien osalta, miltä
vuosilta Tempolla on ollut käytössään tarjouksia. Toivanen ei ole osannut
ottaa kantaa kysymykseen, miksi Tempon aineistossa oli vain 50 Helsingin
urakkaa, vaikka pelkästään Lemminkäinen oli vuosina 1994-2009 tarjonnut
137 urakassa. Toivanen on kertonut, että tiedonkeruussa oli käynyt ilmi,
että eri piirikonttorit olivat vaihtelevalla menestyksellä arkistoineet tarjouksia.
Hovioikeus toteaa, että Toivasen kertoman perusteella Tempon tutkimukseen ei sisälly ainakaan Espoon kaupungin vuosien 1994, 1995, 1997, 1998
ja 1999 urakoita, Hollolan kunnan vuosien 1995-2001 urakoita, Forssan
141
kaupungin vuosien 1996, 2000 ja 2001 urakoita, Turun kaupungin vuosien
1998-2000 urakoita, Jyväskylän kaupungin vuosien 1998-2001 urakoita, Iisalmen kaupungin vuosien 1995 ja 2000 urakoita, Kajaanin kaupungin vuoden 2000 urakkaa ja Raision kaupungin vuosien 2001-2003 urakoita.
Hovioikeus katsoo, että VATT:n kyselyyn vastanneiden kuntien lukumäärä
ja tutkimuksessa hyödynnettyjen vastausten osuus huomioon ottaen tutkimuksen edustavuutta ei voida pitää erityisen hyvänä mutta kuntien lukumäärä huomioon ottaen ei voida katsoa, ettei tutkimuksen tuloksille voitaisi
tältä kannalta antaa suuntaa antavaa merkitystä. Asiassa ei ole ilmennyt aihetta epäillä, että kyselyyn vastanneet kunnat olisivat valikoituneet jollakin
perusteella mutta toisaalta tätä kysymystä ei ole myöskään selvitetty lainkaan.
Toivasen kertomuksesta on ilmennyt, että Tempon aineistosta on puuttunut
vähintään merkittävä määrä jo asiakokonaisuudessa kysymyksessä olevia
Lemminkäisen tarjouksia, minkä vuoksi tutkimuksen perusteella ei voida
tehdä luotettavia johtopäätöksiä kartellin vaikutuksesta tarjoushintoihin.
Tietojen oikeellisuus
Tempo on vastineessaan VATT:n kuntatutkimukseen todennut, että VATT
oli raportoinut käyttämänsä aineiston sisällön niin puutteellisesti, että sen
tarkkaa sisältöä oli mahdoton selvittää. Epäselvää oli esimerkiksi, mikä tietyn yrityksen urakkatarjousten osuus aineistossa oli, mitä alkuperäisaineistoa vastanneet kunnat olivat hyödyntäneet, ja miksi hyödynnettyjen vastausten osuus oli jäänyt hyvin pieneksi.
Riipinen ja Toivanen ovat kertoneet, että oli epäselvää, mistä kunnat olivat
löytäneet kokonaishintoja. Lemminkäisen tarjouksissa ei ollut yleensä ollut
mitään kokonaishintoja.
Tempo on vastineessaan VATT:n kuntatutkimukseen todennut, että
VATT:n analyysit olisi tullut perustaa suoraan asiakirjoihin ja vähintään
VATT:n olisi tullut tarkistuksin varmistaa kyselyyn annettujen lukujen todenmukaisuus. VATT ei ollut erotellut voittaneita kartelliyrityksiä muista
voittaneista yrityksistä.
Toivanen on kertonut, että suurin osa Tempon käytössä olleista Lemminkäisen tarjouksista oli annettu neliömetrihintoina. Vain pienessä osassa tarjouksia oli mainittu kokonaishinta. VATT oli käyttänyt analyysissään tonnihintoja. Oli useita sellaisia yksikköhintoja, jotka eivät liittyneet asfalttitonneihin. Tonnien käyttämiseen koon kontrollina oli hyvät perusteet edellyttäen että ne oli laskettu oikein. Lisäksi saattoi olla urakoita joihin liittyi töitä, joiden osalta hinta ja tonnimäärä eivät korreloineet keskenään. Jos 25
urakan pistetarkastuksessa kahden tiedoissa oli virheitä, määrä ei ollut ihan
vähäinen. Virheiden määrä ja laatu määräsivät, paljonko lisätarkistusta oli
tehtävä. Jos virheet olivat systemaattisia, niillä oli vaikutusta tuloksiin.
VATT on vastineessaan 1.2.2012 todennut, että kunta-aineiston keräämisen
kyselytutkimuksella oli sanellut tarkoituksenmukaisuus. Koska mahdolli-
142
suus virheisiin oli tiedostettu, VATT oli suorittanut herkkyysanalyysejä esimerkiksi suorittamalla estimointeja niin että jokainen kunta oli jätetty vuorollaan pois aineistosta, mikä oli osoittanut että tulokset eivät olleet riippuneet mistään yksittäisestä kunnasta. Virheiden täytyisi olla suuria ja systemaattisia, jotta tulokset vääristyisivät merkittävästi. VATT:n mallit oli estimoitu myös niin että Skanska Asfaltin esiin tuomat kunnat, joiden tiedoissa
oli havaittu virheitä, oli poistettu aineistosta, mikä ei ollut käytännössä
muuttanut mitään.
Pursiainen ja Tukiainen ovat kertoneet, että aineiston luotettavuutta oli
tarkastettu vertaamalla pistokokein viiden prosentin satunnaisotosta lopullisesta aineistosta alkuperäisiin tarjousasiakirjoihin. VATT oli nyt toukokuussa 2015 tarkistanut 29 urakkaa, joista kaksi oli sisältänyt virheellisen
vastauksen kyselytutkimuksessa. Toisen virhetyypin osalta oli tarkistettu 20
urakkaa lisää eikä samaa virhettä ollut esiintynyt. Mahdolliset virheet olivat
luonteeltaan sellaisia että ne eivät vääristäneet tuloksia.
Pursiainen on kertonut, että VATT oli hyödyntänyt sellaisia vastauksia,
jotka olivat saapuneet asetetussa formaatissa tai jotka oli ollut mahdollista
saada formaattiin. Lomakkeet, joissa oli ilmoitettu neliömetrimäärät oli hylätty sen jälkeen, kun oli pyydetty täydennystä, jota ei ollut saatu. VATT oli
päättänyt olla tekemättä muuntoja, ettei siitä syntyisi virheitä. He olivat ajatelleet, että se vaatii asfalttialan asiantuntemusta. Osa vastauksista oli ollut
käyttökelvottomia. Ne eivät olleet näyttäneet liittyvän asiaan tai oli ollut ilmeistä että laskelmia ei voida tehdä. Osasta oli puuttunut olennaisia tietoja
tai tieto oli ollut väärin. Monivuotisten urakoiden osalta oli ollut pyrkimyksenä tunnistaa sellainen urakka ja hyödyntää siitä osa. VATT oli luottanut
kuntien raportointiin sekä tehnyt otospohjaista pistokoetarkastusta.
Tukiainen on kertonut siltä osin, kuin tarjottuihin hintoihin oli sisältynyt
esimerkiksi jyrsintöjä ja kaivonkansia koskevia töitä, että tonnit eivät liittyneet näihin töihin ja tässä saattoi olla alisovittamisongelmaa, jota ei ollut
otettu huomioon.
Hyytinen on kertonut, että VATT:n olisi ollut syytä antaa ohjeet tarjousten
neliömäärien muuntamisesta tonneiksi. Ilman sitä ei tiedetty, mitä aineisto
kuvaa. Jos tutkimukseen liittyi paljon haasteita, mitä lukuja pitäisi laittaa,
tulkintakysymysten vaikutus saattoi kumuloitua. Tehtävän vaativuus on
myös voinut vaikuttaa siihen paljonko oli vastattu. VATT:n hovioikeutta
varten tekemät kyselyvastausten pistokoevertailut tarjousasiakirjoihin vaikuttivat kovin suppeilta mutta olivat askel oikeaan suuntaan.
Hovioikeus toteaa, että VATT:n kyselytutkimukseen ilmoitettujen tietojen
oikeellisuutta on käsitelty laajasti muun muassa kuntakohtaisen henkilötodistelun yhteydessä. Koska kysymys on ollut kyselytutkimuksesta, tietojen
oikeellisuutta ei voida tutkimusaineiston perusteella täydellisesti kontrolloida, mikä on omiaan jossakin määrin heikentämään tutkimuksen luotettavuutta. VATT on tosin ilmoittanut tehneensä myös pistokoetarkastuksia,
jotka sen mukaan eivät olleet osoittaneet merkittäviä virheitä vastauksissa.
143
Selittävien muuttujien valinta
Tempon vastineessa koskien VATT:n kuntatutkimusta on todettu, että mallispesifikaation tuli olla riittävän hyvin rakennettu, jotta siinä otetaan huomioon riittävällä tasolla urakoiden yksikköhinnoitteluun keskeisesti vaikuttavat tekijät, minkä jälkeen kartelli-indikaattori poimii jäljelle jäävän kartellivaikutuksen. VATT ei ollut raportoinut mallidiagnostiikkaa, joten ulkopuolisen oli mahdoton ottaa kantaa VATT:n väitteeseen, että sen malli 2 oli
sovitetuista malleista mielekkäin. Tempon lausunnon 4.6.2012 mukaan arviot mahdollisesta kartellilisästä vääristyivät huomattavasti enemmän mikäli estimoituihin malleihin jätetään liian vähän olennaisia muuttujia kuin mikäli niissä on mukana jokin epäolennainen muuttuja. Päällystystoimialalla
tapahtui muutoksia, jotka oli otettava huomioon ekonometrisissä analyyseissä, minkä Tempo oli tehnyt aikatrendimuuttujan avulla.
Riipinen ja Toivanen ovat kertoneet, että aikatrendimuuttujan käsittely
Tempon mallissa ei vaikuta tuloksiin. Jos kyseinen muuttuja poistetaan, tulokset eivät muuttuneet.
Pursiainen/Sigma-Hat Economics Oy on raportissaan 21.2.2012 todennut,
että Tempon aineistossa ei ollut erotettu Lemminkäisen voittaneita ja hävinneitä tarjouksia. Mukana olevat urakat olivat suuruudeltaan ja ominaisuuksiltaan täysin erilaisia eikä aineisto sisältänyt muuttujia, joilla tätä erilaisuutta voitaisiin vakioida. Kun otetaan huomioon, että Tempon malleissa oli
mukana kuukausi-indikaattorit, kuntaindikaattorit ja niin sanotut kontrollimuuttujat, oli ilmeistä, että havaintomäärät eivät olleet riittäviä.
Hyytinen on lausunnossaan koskien havaintoja mahdollisesta kartellilisästä
asfalttikartellissa kuntien osalta todennut VATT:n tutkimuksesta, että hyvän
ekonometrisen käytännön mukaista ei ole, että mallinvalintaan sovellettuja
periaatteita ei perustella ja kuvata huolellisesti. Perustelut mallinnusvalinnoille olivat puutteellisia. VATT:n malleissa oli mukana urakoiden kokoa
kuvaava muuttuja ja päällystystoiminnan kustannuksiin mahdollisesti vaikuttavia muutamia muuttujia mutta esimerkiksi makrotaloudellista ympäristöä ei ollut juurikaan pyritty vakioimaan paitsi yksinkertaisen kuluttajahintojen kehitystä kuvaavan hintaindeksimuuttujan avulla, minkä viimeksi
mainitun muuttujan mukaan tuomiselle ei ollut esitetty erityisiä perusteita
eikä sen voitu ajatella kuvaavan makrotaloudellista toimintaympäristöä kovinkaan monipuolisesti. Makrotaloudellista ympäristöä voitiin kuvata paremmin bruttokansantuotteella. BKT-muuttuja voitiin tuoda suoraan yhdeksi urakoiden hintakehitystä selittäväksi muuttujaksi malliin. Mikäli oli syytä
epäillä, että kartelliperiodin jälkeen kilpailuolosuhteissa, liittyen esimerkiksi Destian toimintaan markkinoilla, tai muussa ympäristössä oli tapahtunut
muutoksia, ne oli syytä yrittää vangita esimerkiksi osittaistrendimuuttujalla,
joka viittaa tässä muuttujaan, joka saa arvon 1 ensimmäisenä kartelliperiodin jälkeisenä vuonna, arvon 2 sitä seuraavana vuonna jne. Tällaisen muuttujan avulla voidaan vangita mahdollisuus, että kartelliperiodin jälkeen keskimääräiset urakkatarjoushinnat olisivat keskimäärin laskeneet tai nousseet.
144
Hyytisen lausunnon mukaan mikäli VATT:n raportin taulukon 3 malleja
muutetaan edellä esitetyin tavoin ja mallien estimoinnit toistetaan edelleen
samalla aineistolla, mallit tuottavat selvästi pienemmät piste-estimaatit kartellilisälle ja vain mallissa 1 voidaan hylätä nollahypoteesi, että kartellilisää
ei ole. Kuitenkin malli 1 on malli, jonka raportin tekijät ovat itsekin todenneet puutteelliseksi. Osittaistrendimuuttujan saama kerroin on negatiivinen
ja tilastollisesti merkitsevä, mikä puoltaa sen tuomista malliin. Sen negatiivinen kerroin kertoo, että urakkahinnat olivat keskimäärin laskeneet kartelliperiodin jälkeisellä ajanjaksolla.
Pääkaupunkiseudun urakoita koskevasta empiirisestä tarkastelusta on havaittavissa, että raportissa esitetyt tulokset kartellilisästä muuttuvat varsin
herkästi jos tilastollista mallia, jolla ne on tuotettu, muutetaan vain muutaman muuttujan osalta. Hyytisen mukaan tämä oli todettu myös raportin laatijoiden toimesta. Vaikutti siltä, että erot pääkaupunkiseudun urakoiden havaittavissa ominaisuuksissa kartelliperiodin aikana ja sen jälkeen selittivät
näiden ajanjaksojen välisiä eroja.
Compass Lexeconin lausunnon mukaan Tempo oli arvioidessaan kartellilisää ottanut huomioon öljyn hinnan jyrkän nousun vuodesta 2002 eteenpäin
ja Tiehallinnon institutionaaliset muutokset, jotka eivät liittyneet kartelliin
ja joita koskevat muuttujat selittivät suurelta osin havaitut erot tarjoushinnoissa kartellin aikana ja jälkeen. Kuukausittainen aikamuuttuja ja sen neliö, indikaattorimuuttujat Lemminkäisen piirikonttorille, joka oli tehnyt tarjouksen, ja indikaattorimuuttujat kunnille oli tarkoitettu vangitsemaan muutoksia, jotka eivät liittyneet kartelliin. Muiden muuttujien kuin kartellimuuttujan tarkoituksena oli vangita kustannustekijöiden muutosta, jotka eivät
liittyneet kartelliin. Compass Lexeconin lausunnon mukaan kaikki Tempon
regressioanalyyseihin sisällytetyt muuttujat olivat relevantteja eikä mikään
niistä ollut tarpeeton.
Pursiainen/Sigma-Hat Economics Oy on raportissaan 21.2.2012 todennut,
että Tempon tulokset riippuivat voimakkaasti mallien oletuksista, varsinkin
aikatrendin mukanaolosta ja muodosta. Keskeisenä haasteena oli löytää sopiva kokoelma vakioivia kontrollimuuttujia. Kokoelman oli oltava sellainen, että siinä on riittävästi vakioivia muuttujia, jotta kartellivaikutus saadaan eristetyksi. Toisaalta mukaan ei saa ottaa sellaisia kartelli-indikaattorin
kanssa korreloituneita muuttujia, jotka hävittävät kartellivaikutuksen. Tyypillisesti tällaisia ylisovittavia muuttujia ovat erilaiset aikatrendejä sisältävät
muuttujat. Jos estimoinnin tuloksena on aikatrendi, jonka mukaan hintataso
oli lähtenyt lasku-uralle kartellin päättymishetkellä, oli mahdotonta tietää
pelkästään tilastollisia merkitsevyyksiä tarkastelemalla, johtuiko hinnan lasku kartellin päättymisen hetkellä alkaneesta kustannusten alenemisesta vai
kartellin purkautumisesta. Tämän johtopäätöksen tekemiseen tarvitaan tilastoaineiston ulkopuolista tietoa. Tempon mallit olivat epäuskottavia koska
niissä oli liian joustava trendimuuttuja, joka voi hävittää kartellivaikutuksen.
Ilmakunnas on kertonut, että jos tärkeä muuttuja jätetään pois, tuloksissa
voi olla harhaa ylös- tai alaspäin. Jos taas käytetään tarpeettomia muuttujia,
se lisää estimaattien epävarmuutta. Keskihajonnat kasvavat, mikä vähentää
145
tilastollista merkitsevyyttä. Mutkikkaan trendin lisääminen VATT:n aineistoon olisi Ilmakunnaksen käsityksen mukaan ylisovittamista.
Padilla on kertonut, että Tempon trendimuuttujalla voitiin mitata ja pyrkiä
kontrolloimaan muutoksia seikoissa, joita oli vaikea mitata, kuten valtion
tuleminen kilpailemaan kuntapuolella. Trendi ei voisi peittää kartellin vaikutuksia. Kun trendi saa positiivisen tilastollisen merkitsevyyden, hintataso
olisi noussut ajan mittaan eikä esimerkiksi kartellijakson jälkeen eli trendi
olisi käynnistynyt otantajakson alusta lähtien. Trendi saattoi olla ylöspäin
suuntautuva koska muutkin kustannukset kuin esimerkiksi öljyn hinta olivat
kehittyneet ylöspäin. Trendi voi olla nouseva myös jos urakoiden koko kasvoi. Tempolla ei ollut ollut dataa kaikista muista muutoksista. Sen vuoksi se
oli ottanut mukaan trendin, mikä oli vakiintunut käytäntö. Laskevan trendin
mukaanottaminen voi johtaa kartellivaikutuksen alenemiseen. Sen vuoksi
Compass Lexecon oli pyytänyt toistamaan analyysit ilman aikatrendiä.
Kuntien osalta trendi oli ollut ylöspäin tai ei-laskeva merkitsevästi. Huolenaihe oli tullut testattua ja todettu aiheettomaksi.
Hovioikeus toteaa, että asiantuntevassa todistelussa on esitetty eriäviä näkemyksiä tilastollisten mallien selittävien muuttujien valinnasta. Asiassa ei ole
ilmennyt mitään yksiselitteistä tapaa kysymyksessä olevien kilpailunrajoitusten vaikutusten selvittämiseen liittyvään mallintamiseen. Analyysillä voi
olla suuntaa antavaa merkitystä kartellilisän arvioinnissa, jos voidaan osoittaa, että tulos pysyy samansuuntaisena, vaikka tulkinnanvaraisempia muuttujia muutettaisiin tai ne jätettäisiin pois analyysistä, edellyttäen että analyysiä voidaan muissakin suhteissa pitää riittävän luotettavana.
Toimintaympäristön muutos kartelliajanjakson päättymisen aikaan ja sen
jälkeisellä periodilla
Tempon vastineessa koskien VATT:n kuntatutkimusta on todettu, että asfalttitoimialalla tapahtuneet muutokset olisi tullut ottaa ekonometrisessä
mallintamisessa huomioon. VATT:n raportista ei ilmene, miten herkkiä sen
tulokset ovat sille, että mallissa otettaisiin alalla tapahtuneet teknologiset
muutokset ja toimialarakenteen muutokset yms. huomioon esimerkiksi trendimuuttujan avulla.
Toivanen on kysyttäessä VATT:n uudesta tarkastelusta, jossa havainnot oli
poistettu vuosilta 2002-2004 kertonut, että mainittujen vuosien poisjättäminen pienentää havaintoja kontrolliperiodilta ja analyysin laatu heikkenee. Ei
ollut selvää, että analyysi paranee, mitä kauemmas kartelliperiodilta mennään, koska maailma on voinut muuttua sitä enemmän. Toivanen ei ole nähnyt herkkyystarkasteluja, joissa vuosia olisi jätetty pois. Korkeimman hallinto-oikeuden toteaman kartelliperiodin vaikutus ei kadonnut välttämättä
heti. Mutta jos siinä ei pitäydytty, oli vaikea päättää paljonko kartelliperiodia pidennetään. Ei ollut olemassa tieteellistä tutkimusta, josta olisi saatavissa tähän johtoa. Kartellin vaikutusten päättymisen suhteen oli syytä olla
huolissaan mutta Toivanen ei nähnyt luontevaa vaihtoehtoa vertailuajankohdan alkamiselle kartellin päättymishetkestä.
146
Hyytinen on Skanska Asfaltin käyttämän asianajotoimiston toimeksiannosta
antamassaan lausunnossa 30.5.2012 koskien havaintoja asiantuntijalausunnoista asfalttikartelliin liittyen todennut, että päällystetyömarkkinoiden toimintaympäristö oli muuttunut vaiheittain siten, että hintakilpailu oli kiristynyt valtion toimista johtuen asteittain liittyen tiehallinnon ja tieliikelaitoksen toiminnan muutoksiin kartelliajanjakson päättymisen aikaan ja sen jälkeisellä periodilla. Kartelliperiodilla ei olisi todennäköisesti vallinnut yhtä
kireä kilpailu kuin sen jälkeen, vaikka kartellia ei olisi korkeimman hallinto-oikeuden yksilöimän kartelliperiodin aikana ollutkaan. Tämä kyseenalaistaa VATT-raportissa esitettyjen kartellilisäarvioiden luotettavuuden,
sillä niissä saadut tulokset perustuivat pääosin siihen, että kartelliperiodia
verrataan sen jälkeiseen aikaan. Osittaistrendimallin tarkoituksena oli pyrkiä vangitsemaan kartelliperiodin jälkeen tapahtunut kilpailu- ja toimintaympäristön asteittainen muutos. Vaikka kyseinen muuttuja olisi mallissa,
oli täysin mahdollista, että kartelli-indikaattori saisi positiivisen ja tilastollisesti merkitsevän kertoimen.
Hyytinen on kertonut, että Tieliikelaitoksen ja Destian perustamiset olivat
johtaneet kilpailun lisääntymiseen, kun ne olivat etsineet korvaavia urakoita
muun muassa kuntamarkkinoilta. Tätä muutosta ei voitu sivuuttaa mallinnuksessa. VATT ei ollut ottanut näitä muutoksia huomioon mitenkään, joten se ei ollut onnistunut muodostamaan regressiomallia niin, että kilpailunrajoitusten jälkeistä ajankohtaa voitaisiin pitää luotettavana vertailuajankohtana. VATT ei ollut käyttänyt aineistoaan asian selvittämiseksi vaan tehnyt
lisätarkasteluita poistamalla aineistosta kartellin jälkeisiä vuosia. Tällainen
aineiston valikoiva käyttö eli pudotetaan keskeltä havaintoperiodia joko
vuodet 2002-2003 tai 2002-2004 ei ollut hyvien tutkimuskäytänteiden mukaista eikä sen avulla saatu selville missä määrin kilpailun kiristyminen vaikutti VATT:n tuloksiin. VATT ei ollut perustellut oletuksiaan siitä, että
Tieliikelaitoksen markkinoille tulo olisi näkynyt kunta-aineistossa vain vuosina 2002-2004. Tieliikelaitos oli VATT:n kuntadatan perusteella ollut hyvin aktiivinen vuonna 2005 ja urakkakilpailuissa menestymisen perusteella
osallistunut niihin muita vuosia aggressiivisemmin. Tieliikelaitoksen osalta
potentiaalisen tarjoajan rooli oli relevantti. Tietoisuus siitä, että se oli mukana, vaikutti. Jo vuodesta 2002 lähtien Tieliikelaitos oli ollut aktiivisempi
kuin sen edeltäjät.
Kunta-aineiston perusteella saatiin tulos, että kartelliperiodin päättymisen
kohdalle ja sen jälkeisille vuosille ajoittui urakkahintojen asteittainen lasku,
kun muut tekijät oli vakioitu. Tämä tulos olisi siten pitänyt löytyä, vaikka
kartellia ei olisi ollut olemassakaan. Oli todennäköistä, että lasku liittyi Tiehallinnon ja Tieliikelaitoksen toiminnan muutoksiin. Osittaistrendin oli tarkoitus toimia muuttujana, joka sallii sen, että hinnat voivat regressiomallissa keskimäärin laskea tietystä ajankohdasta eteenpäin eli se vakioi hintavaikutukset liittyen valtion pyrkimyksiin lisätä kilpailua päällystetöissä. Kyseinen muuttuja ei ollut täydellisesti korreloitunut kartelli-indikaattorin kanssa
vaan se sallisi kartellilisän löytymisen. Kuitenkin jos edellä tarkoitettu valtion toimiin liittyvä kehityskulku pyritään ottamaan huomioon regressiotarkastelussa osittaistrendin avulla, VATT-kuntamalleissa oleva kartelli-indikaattori ei tuota tilastollisesti merkitsevää näyttöä kartellilisästä.
147
Hyytinen on tehnyt lisätarkastelun korvaamalla osittaistrendimuuttujan suoremmalla mittarilla. Jos alkuperäiset VATT-kuntatarkastelut toistetaan hyödyntäen vuositason aineistoa Tielaitoksen, Tieliikelaitoksen tai Destian
osallistumisesta kuntamarkkinoille VATT-kyselydatan pohjalta ja linkittämällä vuositason luvut VATT-kunta-aineistoon ja tutkitaan miten VATTkuntatulokset muuttuvat, edellä mainittujen tahojen osallistumista kuvaava
muuttuja saa negatiivisen ja merkitsevän kertoimen ja VATT:n malleilla
saatava kartellilisäarvio laskee eikä enää ole tilastollisesti merkitsevä. Tämä
koski sekä koko maata että pääkaupunkiseutua koskevia tarkasteluita.
Hyytisen oli vaikea tutkijana ymmärtää, että Tieliikelaitoksen markkinoille
tulon vaikutusta ei selvitetä. Hyytinen oli nähnyt kyseisen ongelman jo vuosia sitten. VATT:kin oli alkanut havahtua mutta ei ollut tehnyt kunnon analyysiä asiasta. VATT:n tarkastelu, jossa jätetään pois vuodet 2002-2004 eli
keskeltä vertailua oli valikoiva eikä vastannut normaalia tieteellistä tutkimustapaa eikä tuonut oikeaa vertailua.
VATT on vastineessaan 1.2.2012 todennut, että VATT:n käyttämä indikaattorimalli kuvaa kartellin päättymisen vaikutusta niin, että hinta laskee kartellitasolta heti kilpailulliselle tasolle. VATT:n malleilla Spilloverin osittaistrendimuuttuja oli saanut tilastollisesti merkitsevän negatiivisen arvon ja
useimmissa tapauksissa kartellimuuttujan kerroin ei ollut ollut merkitsevä.
On kuitenkin täysin mahdollista, että kartellivaikutus poistuu hinnoista hitaammin. Tällaisessa tapauksessa Spilloverin osittaitrendimalli oli järkevä
tapa kuvata kartellivaikutusta, ja sillä oli luonteva kartellivaikutustulkinta.
Kartellivaikutuksesta poikkeava osittaistrendimuuttujan tulkinta edellyttäisi,
että täsmälleen samalla hetkellä kartellin päättymisen kanssa jokin tarkemmin määrittelemätön ilmiö olisi alkanut alentaa hintoja. Malleissa, joissa
osittaistrendi on mukana, kartelli-indikaattorin kerroin tulee ei-merkitseväksi, jos kartellivaikutus on purkautunut vähitellen kartellia seuraavien vuosien aikana.
Ilmakunnas on kertonut, että hänen mielestään Spilloverin käyttämä osittaistrendi edusti ylisovittamista. Se teki kilpailuperiodin ja kartelliperiodin
samankaltaisemmaksi, jolloin kartellivaikutus häviää. Jos kartellin vaikutuksilla oli purkautumisperiodi, kartelliperiodin jälkeiset vuodet eivät edustaneet puhdasta kilpailullista periodia, johon kartelliperiodia tulisi verrata.
Yksi tapa tutkia oli jättää tietty epäselvä ajanjakso pois.
Padilla on kertonut, että Tempon trendimuuttujalla voitiin mitata ja pyrkiä
kontrolloimaan muutoksia seikoissa, joita oli vaikea mitata, kuten valtion
tuleminen kilpailemaan kuntapuolella. Trendi ei voisi peittää kartellin vaikutuksia.
Hovioikeus toteaa, että tielaitosuudistuksessa Tielaitos oli jaettu sisäisesti
hallintoon ja tuotantoon. Tämä organisaatio oli ollut voimassa vuosina
1998-2000. Vuodesta 2001 tuotanto-organisaatio ja tilaajaorganisaatio oli
erotettu erillisiksi organisaatioiksi, Tiehallinnoksi ja Tieliikelaitokseksi.
Tiehallinnosta ja kahdesta muusta organisaatiosta oli vuonna 2010 muodostettu Liikennevirasto. Tieliikelaitoksesta oli muodostettu Destia Oy vuonna
2008. NCC Roads oli ostanut Destian vuonna 2011.
148
Käräjäoikeus on todennut, että asiassa ei ole esitetty kattavaa selvitystä siitä, miten Tieliikelaitos on osallistunut kuntien teettämien asfalttiurakoiden
kilpailutuksiin. Käräjäoikeus on eri tarkasteluidensa johtopäätöksenä katsonut, että useiden todistajien ilmaisema käsitys, jonka mukaan Tieliikelaitoksen toimet olivat merkittävästi alentaneet kunta-urakoiden hintatasoa, perustui todistajien tekemiin havaintoihin asfalttiurakoiden alentuneista hinnoista ilman, että todistajat ovat olleet tietoisia hintojen alentumiseen todellisuudessa vaikuttaneista syistä. Käräjäoikeuden mukaan asiassa ei ollut tullut esille seikkoja, joiden perusteella voitaisiin päätellä, että Tieliikelaitos
olisi vääristänyt asfalttialan kilpailua kuntaurakoiden osalta. Siinäkin tapauksessa että hintataso olisi laskenut sen vuoksi, että Tieliikelaitos on osallistunut tarjouskilpailuihin, asfalttiyhtiöillä on käräjäoikeuden johtopäätösten mukaan ollut varaa hintatason alentumiseen.
Rekonen, joka on toiminut Vantaan kaupungin palveluksessa ja kaupungin
edustajana asfalttihankinnoissa, on kertonut, että Tieliikelaitos oli rynnännyt vuonna 2005 kaupunkien töihin voimalla. Se oli vuonna 2005 voittanut
Vantaalla suuret työt. Rekonen uskoi, että hinnanlaskun syy edellisestä vuodesta oli Tieliikelaitoksen ryntäys ja halvat tarjoukset.
Jokinen, joka oli toiminut Tampereen kaupungin palveluksessa ja vastannut vuodesta 1997 lähtien asfalttiasioista, on kertonut, että Tieliikelaitos oli
hänen muistamansa mukaan perustanut Tampereelle asfalttiaseman vuonna
2003 ja voittanut tarjouskilpailun.
Kylmäoja, joka oli toiminut Naantalin kaupungin palveluksessa, on kertonut, että Tieliikelaitos oli pyrkinyt kuntamarkkinoille, koska sen oli pitänyt
saada myös muita töitä kuin valtion töitä. Tieliikelaitos oli tarjonnut urakkaa Naantalin kaupungille vuonna 2003 ja voittanut urakat vuosina 2005 ja
2006. Vuonna 2005 asfalttiurakan hinta oli laskenut.
Tervonen, joka oli toiminut Turun kaupungin palveluksessa muun muassa
kunnallistekniikan johtajana, on kertonut, että Tieliikelaitos oli osallistunut
tarjouskilpailuihin vuodesta 2001 alkaen. Tieliikelaitos oli ollut varteenotettava tarjoaja, koska sillä oli ollut kiinteä asema alueella.
Puhkala, joka oli toiminut muun muassa Tielaitos tuotannon, Tieliikelaitoksen ja Destian palveluksessa johtotehtävissä, on kertonut, että Tieliikelaitoksen tulo mukaan kilpailuun aiheutti hintojen laskun romahtamalla
vuosina 2003-2005. Tieliikelaitos oli hinnoitellut aggressiivisesti ja kilpailu
oli ollut tiukkaa. Tieliikelaitoksella oli ollut kiviainesverkosto ympäri maata. Tieliikelaitos oli hankkinut kolme suurta tehokasta siirrettävää asemaa
vuosina 2001-2003 ja vuonna 2004 pienehkön nopeasti siirrettävän aseman.
Tieliikelaitos oli vuodesta 2001 lähtien tähdännyt vahvasti kuntien, yritysten ja markettien päällystysmarkkinoille. Tieliikelaitos oli kuitenkin pitänyt
käsijarrua päällä ennen kuin kilpailu oli vapautunut kokonaan. Vuosina
2001-2003 oli vielä ollut ajatuksena, että Tieliikelaitos ei lähde aggressiivisesti kuntamarkkinoille, ennen kuin kaikki oli vapautunut. Tieliikelaitos ei
ollut tarvinnut mitään harjoittelua tai opettelua kuntatöihin, koska Tielaitos
oli tehnyt paljon maanrakennusurakoita, jotka vastasivat pitkälle kunnallis-
149
tekniikkaa. Hintataso oli selvästi romahtanut, kun Tieliikelaitos oli alkanut
kilpailla kuntien töistä, koska kaikki olivat halunneet säilyttää markkinaosuuksia. Tieliikelaitoksella oli ollut myös tappiollisia urakoita, kun hinnoittelu oli ollut tiukkaa. Tieliikelaitoksella ei ollut ollut omaa kalustoa ItäSuomen alueella. Se oli tehnyt tarjouksia, jos tiedossa oli ollut, että kalustoa
oli saatavilla. Tieliikelaitos oli antanut tarjouksia joihinkin urakoihin mutta
sillä ei ollut ollut erityistä kilpailukykyä Itä-Suomessa.
Ahokas, joka oli toiminut muun muassa Tielaitos hallinnon palveluksessa
ja valtion päällystystöiden tilaajapuolella, on kertonut, että Tieliikelaitoksen
tavoitteena oli ollut saada töitä joka puolelta, ei vain Tiehallinnolta. Tieliikelaitoksella oli ollut olennaisena etuna, että se oli omistanut paljon strategisia kiviainesalueita.
Eero Korte oli toiminut eri tiepiirien ja sitten Tiehallinnon palveluksessa
vuoteen 2003 ja valmistellut urakoita, valvonut niitä ja valmistellut vastaanottoja. Vuodesta 2001 valtion työt oli asteittain vapautettu kilpailulle. Tieliikelaitos oli hakenut töitä kuntasektorilta. 2000-luvun alussa yksityisillä oli
ollut pelko, että Tieliikelaitos tulee ja ottaa verorahoilla työt. Tieliikelaitos
oli kasvattanut kalustonsa ja asemien määrää, mikä oli lisännyt kilpailutilanteen kireyttä. Urakoitsijapuolella oli ollut jo muutenkin tarpeeksi kalustoa. Tieliikelaitoksen kilpailuetuina oli ollut sen henkilökunta, kiviainespaikkojen määrä ja tieto urakoista eri puolilla Suomea.
Tölli on kertonut, että Tielaitoksella oli ollut raskas organisaatio. Sitä oli
kevennetty valtakunnallisen organisaation aikana vuodesta 1998 lähtien.
Tiehallinnon töihin oli ollut materiaali- ja koneasemapaikat. Kuntatöihin ei
ollut ollut omaa kapasiteettia. Tielaitos ei ollut pystynyt tekemään tarjouksia muutaman viikon töistä. Kuumakoneaseman perustaminen olisi ollut iso
asia ja vaatinut vähintään tietyn tonnimäärän täyttäviä töitä. Kun tieliikelaitos oli syntynyt, se oli yritetty saada pois päiviltä. Hintataso oli ollut halvempi, ja yritysten tulokset olivat olleet kuralla. Päällystystoiminnan kannattavuus oli huonontunut. Tieliikelaitoksella oli ollut kiviainesalueita. Tosin Tiehallinto oli ottanut muutamia alueita kokonaan ja osia muista, joista
se oli tarjonnut kiviaineksia muille. Töllin näkemyksen mukaan kiviainesalueet eivät olleet tarjonneet Tieliikelaitokselle olennaista etua.
Lemminkäisen pörssitiedotteen 3.4.2003 mukaan asfalttipäällysteiden hinnat olivat alkavalla päällystyskaudella huonontuneet merkittävästi Suomessa, mikä johti Lemminkäisen päällystys- ja kiviainesryhmän tuloksen laskuun edelliseen vuoteen verrattuna. Hintojen lasku johtui eräiden kilpailijoiden aggressiivisesta pyrkimyksestä kasvattaa markkinaosuuttaan. Suomessa erityisesti valtion Tieliikelaitos oli kasvattanut kapasiteettiaan ja pyrkinyt laajentumaan uusille markkinoille. Vallitseva hintataso ei voinut olla
pitemmällä aikavälillä kestävä (D 763).
Hovioikeus toteaa kuten käräjäoikeus, että asiassa ei ole esitetty kattavaa
selvitystä siitä, miten Tieliikelaitos on osallistunut kuntien teettämien asfalttiurakoiden kilpailutuksiin. Tieliikelaitoksen aktiivisuus kuntien töiden tarjoamisessa on muun muassa todistaja Hyytisen esittämän tilastollisen tarkastelun mukaan 2000-luvun kuluessa selvästi lisääntynyt Tielaitoksen ai-
150
kaan verrattuna. Useat asiantuntevat todistajat ovat olleet sitä mieltä, että
tämä kilpailun lisääntyminen olisi tullut ottaa huomioon ekonometrisissä
tarkasteluissa ja selvittää onko Tieliikelaitoksen osallistumisella tarjouskilpailuihin ollut vaikutusta yleiseen hintatasoon. Hovioikeus katsoo, että Tieliikelaitoksen osallistumisesta tarjouskilpailuihin ei ole esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella edellä tarkoitetun vaikutuksen olisi syytä olettaa
olleen yleiseltä kannalta erityisen merkittävä mutta toisaalta vaikutuksen arviointia ja kontrollointia ekonometrisessä tarkastelussa ei voida pitää myöskään tarpeettomana. Asian merkityksen arvioinnin ja mahdollisen kontrolloinnin puuttuminen on omiaan jossakin määrin vähentämään VATT:n tutkimuksen luotettavuutta.
Deflatointi
VATT on lausunnossaan 1.2.2012 todennut, että VATT:n tapa käyttää kuluttajahintaindeksiä yhtenä selittäjänä regressiomallissa oli joustavampi ratkaisu kuin deflatoida urakkatarjoukset suoraan sanotulla indeksillä.
VATT:n aineistollaan kysymyksessä olevaa lausuntoa varten estimoimat
vaihtoehtoiset mallit osoittivat, että Spilloverin havaitsema kartellivaikutuksen häviäminen johtui yksinomaan sen käyttämästä osittaistrendimuuttujasta, eikä käytetyllä deflatointimenetelmällä, aikatrendillä tai taloudellisten
taustamuuttujien valinnalla ollut merkitystä kartellivaikutuksen estimoinnissa.
Pursiainen ja Tukiainen ovat kertoneet, että kuluttajahintaindeksin käyttäminen selittävänä muuttujana sen sijaan, että sillä olisi suoraan muunnettu
vastemuuttujan arvoja huomioi joustavammin sen, että ei ollut ilmiselvää
mitä indeksiä deflatoinnissa pitäisi käyttää. Käytännössä ei ollut merkitystä,
kummalla tavalla deflatoinnin tekee. VATT oli kokeillut toistakin deflatointiversiota. Sen tuloksena ei ollut saatu tilastollisesti merkityksellistä eroa.
Hyytinen on lausunnossaan koskien havaintoja mahdollisesta kartellilisästä
asfalttikartellissa kuntien osalta todennut VATT:n tutkimuksesta, että mikäli kuluttajahintaindeksin rooli mallissa oli deflatoida urakkatarjoushinnat
vertailukelpoisiksi yli ajan, tämä oli luontevaa tehdä suoraan selitettävään
muuttujaan.
Hyytinen on kertonut, että VATT ei ollut deflatoinut normaalilla tavalla eli
kuten esimerkiksi Tilastokeskus, Suomen Pankki ja Euroopan keskuspankki
tekevät. Normaali tapa oli muuttaa rahamääräiset suureet ensin vertailukelpoisiksi. Jos olisi tehty näin, se olisi yksin vaikuttanut tuloksiin merkittävästi alaspäin.
Tempon lausunnossa 4.6.2012 koskien asiassa annettuja muita asiantuntijalausuntoja on todettu, että VATT ei ollut suorittanut varsinaista deflatointia
vaan oli tuonut sen nimellä virheellisesti aikamuuttujan malliinsa. Normaali
tieteellinen käytäntö oli deflatoida hinnat valitulla hintaindeksillä ja sen jälkeen selittää deflatoituja hintoja. Deflatoinnin tarkoituksena oli muuttaa eri
aikaperiodien hintahavainnot yhteismitallisiksi. Kaikissa Tempon tiedossa
olleissa tutkimuksissa se oli tehty suoraan selitettävään muuttujaan. VATT
oli väittänyt deflatoivansa mutta oli tosiasiassa tuonut malliinsa ylimääräi-
151
sen yli ajan muuttuvan muuttujan. Mainitulla seikalla oli vaikutusta kartelliindikaattorin kertoimeen.
Riipinen ja Toivanen ovat kertoneet, että rahan arvon muuttuminen tuli ottaa huomioon deflatoimalla ennen vertailua. Deflaattorin, esimerkiksi kuluttajahintaindeksi, sisällyttäminen malliin kontrollimuuttujaksi ei ollut sama
asia kuin deflatointi. Se vastasi deflatointia ja uuden kontrollimuuttujan tuomista malliin, mitkä olivat kaksi eri asiaa. Kontrollimuuttujat oli perusteltava asianmukaisesti.
Ilmakunnas on kertonut, että VATT:n raportissa oli erilainen lähestymistapa yleisen hintakehityksen huomioon ottamiseen. Tempo oli jakanut hintamuuttujat yleisellä hintaindeksillä, VATT oli käyttänyt yleistä hintakehitystä selittävänä tekijänä. Asiassa on ollut keskustelua, kumpi tapa oli oikea.
VATT oli sitten kokeillut deflatointia Tempon käyttämällä tavalla eikä sillä
ollut ollut vaikutusta tuloksiin.
Padilla on kertonut, että hinnat tulee deflatoida, jotta voidaan konstruoida
reaalihinnat eikä esiinny vaikutuksia, jotka selittyvät inflaatiolla. Tempon
käyttämä deflatointitapa oli vakiintunut menetelmä, jota on käytetty muissakin tutkimuksissa. VATT:n tapa ei ollut vakiintunut tapa, ja se saattoi johtaa
vääristymiin siinä miten se toimii. Padillalla ei ollut omakohtaisia verifiointilukuja VATT:n tavan osalta mutta hän ei ollut yllättynyt, mikäli se johti
vääristymiin. Siten ei tulisi tehdä.
Hovioikeus katsoo, että kysymys siitä, miten rahanarvon muuttuminen olisi
tullut parhaiten ottaa huomioon, on jäänyt jossakin määrin avoimeksi.
Asiassa ei ole kuitenkaan ilmennyt, että VATT:n käyttämä tapa olisi merkittävästi muuttanut tuloksia verrattuna toiseen esillä olleeseen tapaan.
Kokonaishinnat vai yksikköhinnat
Pursiainen/Sigma-Hat Economics Oy on raportissaan 21.2.2012 todennut,
että Tempon analyysi perustui eri massa- ja työlajien yksikköhintojen vertailulle. Ainakin kuntien vuosiurakoiden osalta urakkakilpailun voittaja ratkaistiin tarjouksen kokonaishinnan perusteella. Tällaisessa tapauksessa oli
epäselvää, kuinka kokonaistarjouksessa oleva mahdollinen kartellilisä muodostuu yksikköhinnoilla. Tempon analyysit koskivat vain joitakin suuresta
määrästä eri massa- ja työlajeja. Näiden yhteys kokonaishintaan jäi epäselväksi. Urakan koko oli keskeinen urakan hinnoitteluun vaikuttava tekijä.
Tempon aineistossa oli tietoja vain yksikköhinnoista eikä lainkaan kokonaishinnasta, massojen neliö- tai tonnimääristä tai muiden suoritteiden määristä. Tempon aineistossa samaan analyysiin oli niputettu hyvin erikokoisia
kohteita. Siten määrien vaihtelua ei ollut voitu kontrolloida. Tilastoanalyysin tulokset olivat sen vuoksi sattumanvaraisia.
Tempo on vastineessaan koskien VATT:n kuntatutkimusta todennut, että
tarjouskilpailujen analyysin tuli nojata työsuoritteiden ja asfalttilaatujen yksikköhintoihin eikä kokonaishintoihin. Lemminkäisen osalta kiinteitä kokonaishintoja oli kuntaurakoissa käytetty vain harvoin. Ainakin Lemminkäisen tarjoukset olivat olleet yleensä yksikköhintatarjouksia, joten kartellili-
152
sää tuli tarkastella yksikköhintatasolla. Osassa tarjouksia oli annettu myös
kokonaishinta-arvio mutta tämä oli vain poikkeustapauksissa ollut sama
kuin lopullinen urakasta maksettu summa. Tempon lausunnon 4.6.2012 mukaan urakoiden kokonaistarjoukset koostuivat asfalttimassojen yksikköhinnoista ja arvioiduista määristä. Lopullinen laskutus koostui yksikköhinnoista ja toteutuneista määristä. Sen vuoksi kartellilisän analyysi tuli toteuttaa
yksikköhintoihin nojautuen, mitä VATT ei ollut tehnyt.
Ilmakunnas on kertonut, että VATT on käyttänyt kokonaishintoja ja selittävänä tekijänä urakan kokoa. Tempo on käyttänyt yksikköhintoja eikä ole
ottanut huomioon urakan kokoa. Kuntien kannalta kokonaiskustannus oli
olennaisin. Laskettaessa vahinkoa kokonaishinnan käyttäminen tuntuisi loogiselta. Suurtuotannon etujen kannalta urakan koko oli olennainen kontrolli.
Padilla on kertonut, että jos kunnalla oli ollut hyvä käsitys siitä mikä volyymi asfalttityypeittäin toteutuu, voisi lähteä kokonaiskustannuksen määrittelemisestä. Olisi kuitenkin yllättävää, jos tulos olisi merkittävästi erilainen siihen verrattuna, että päätös on tehty yksikköhintojen perusteella. Padilla uskoi, että Tempolla ei ollut ollut dataa arvioidusta volyymistä, kun
sillä oli ollut tarjoukset. Jos olisi ollut, se olisi ollut hyvä sisällyttää malliin.
Tällöin pitäisi käyttää arvioituja odotettuja volyymejä tarjoushetkellä eikä
varsinaisia toteutuneita volyymejä. Volyymi vaikutti hintoihin ja hinnat volyymeihin. Compass Lexeconin tiedustellessa Tempo oli ilmoittanut, että
sillä ei ollut käytettävissä tietoa odotetuista volyymeistä. Tietoa ei ollut
Tempolla olleissa dokumenteissa.
Hovioikeus katsoo, että sekä tarjousvaiheen kokonaisvertailuhintojen että
tarjousten yksikköhintojen käyttäminen ekonometrisessä tarkastelussa voi
sinänsä olla perusteltua edellyttäen että kaikki hintaan vaikuttavat tekijät
voidaan analyysissä riittävästi ottaa huomioon. Tämän seikan perusteella
kumpaakaan tarkastelutapaa ei voida pitää yksiselitteisesti toistaan parempana.
Hintasota-ajanjakson sisällyttäminen kartelliperiodiin
Tempo on vastineessaan koskien VATT:n kuntatutkimusta todennut, että
kartelli joko oli tai ei ollut olemassa korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaisesti, mihin päätökseen VATT on nojautunut, joten niin sanottu
hintasota-ajanjakso oli osa kartelliperiodia ja sitä tuli käsitellä tällaisena.
Hintasota oli vaikuttanut asfalttikartellin mahdollisesti aiheuttamiin vahinkoihin. Sen kesto, sikäli kuin sellainen ajanjakso oli ollut olemassa, oli vaikeasti määriteltävä, eikä VATT ollut suorittanut mitään herkkyysanalyysiä
tämän suhteen. VATT:n mielekkäimpänä pitämä malli 2 oli lähtökohdiltaan
väärä, koska siinä hintasota ei kuulunut kartelliperiodiin. VATT:n raportin
pohjalta ei ollut mahdollista päätellä tuottaisiko malli 2 pääkaupunkiseudun
analyysissä lainkaan tilastollisesti merkitsevän kartellilisän vai ei, jos hintasotajakson havainnot sisällytettäisiin osaksi kartellihavaintoja asianmukaisesti. Malli 3 tuottaa tilastollisesti ei-merkitsevän kartellimuuttujan kertoimen, mikä oli huomionarvoista, koska mallissa 3 hintasotaperiodi oli virheellisesti erotettu kartelliajanjaksosta omaksi ajanjaksokseen. Mallin 1
VATT itse hylkää oikeana arviona kartellilisästä. Tempon lausunnon
153
4.6.2012 mukaan hintasotamuuttujan mukaan tuominen malliin VATT:n tapaan oli sama asia kuin että koeryhmästä poistetaan kokeen jälkeen alimmat
hintahavainnot. Tämä vääristää hintojen vertailua.
Riipinen ja Toivanen ovat kertoneet, että VATT:n käyttämä hintasotaindikaattori aiheuttaa sen, että alempia hintoja jonakin ajankohtana kartellin aikana ei oteta huomioon.
Toivanen on kertonut, että hintasodan vaikutus oli tuntunut siellä, missä Interbetoni oli toiminut, muualla hintasodan vaikutus oli ollut vähäisempi.
Hintasota oli oppikirjaesimerkki kartellisoituneen toimialan käyttäytymisestä.
VATT on vastineessaan 1.2.2012 todennut, että hintasodan vaikutuksen
tarkka selvittäminen edellyttäisi tietoa siitä, kuinka laaja hintasota on ollut
ajallisesti ja alueellisesti, mitä tietoa ei ole ollut käytettävissä, joten analyyseissä oli pyritty vakioimaan hintasodan vaikutus ottamalla malleihin hintasotaa kuvaava muuttuja. Tämä muuttuja oli mukana kontrollina, eikä sen
kertoimen saamaa negatiivista arvoa tule tulkita hintasodan vaikutukseksi.
Se oli otettu malleihin vain, ettei sen huomiotta jättäminen vaikeuttaisi kartellivaikutuksen arviointia.
Pursiainen on kertonut, että VATT ei ollut ylipäänsä tutkinut hintasodan
vaikutuksia. Hintasota-ajanjakson saama kerroin vertautui kontrolliperiodin
hintatasoon, ei kartelliperiodin, mutta ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Kyseisen ajanjakson osalta ei voitu tehdä johtopäätöstä, että olisi ollut kartellilisää.
Hyytinen on kertonut, että jos hintasotaa 1996-1997 ei luettu osaksi kartellin toimintaa, se oli omiaan kasvattamaan kartellilisäarviota, mikä ei ollut
varovainen mallinnusvalinta. Hintasotavaiheet kuitenkin kuuluivat taloustieteellisen kirjallisuuden mukaan kartellien toimintaan. Niiden siivoaminen
estimointiaineistosta joko asianomaiset havainnot pudottamalla tai dummymuuttujalla johtavat todennäköisesti kartellilisän yliarviointiin.
Padilla on kertonut, että vakiintunut standardikäytäntö oli, että kartellimuuttuja saa arvon yksi koko kartellijaksolla eikä siitä lueta mitään jaksoa
erilleen dummy-muuttujalla.
Hovioikeus on edellä todennut, että VATT:n ja Tempon toteuttamat vertailut on suoritettu muiden ajankohtien kuin hovioikeuden näytetyiksi katsomien kilpailunrajoitusten ajankohtien perusteella, joten ne eivät kuvaa tilannetta, joka vastaa hovioikeuden toteamaa kartellia. Interbetonin riidattomasti vuonna 1996 ja osan vuotta 1997 käymän hintasodan ajallista ja alueellista ulottuvuutta ja vaikutusta hintatasoon ei ole asiassa kattavasti selvitetty
mutta jo edellä mainitusta syystä hintasodalla ei joka tapauksessa ole merkitystä asian arvioinnissa.
154
Hävinneiden tarjousten huomioon ottaminen
Pursiainen/Sigma-Hat Economics Oy on raportissa 21.2.2012 todennut, että
Tempon tutkimuksessa hävinneitä ja voittaneita tarjouksia ei ollut erotettu
toisistaan. Ongelmaksi tämän teki se, että kartelliperiodilla tehdyt hävinneet
tarjoukset olivat haamutarjouksia, joiden ei ollut tarkoituskaan voittaa. Oli
mahdollista, että haamutarjoukset olivat kartelliperiodilla keskimäärin pienempiä kuin kilpailullisella periodilla, jolloin kaikkien tarjousten täytyy
ylittää kustannukset. Hävinneitä tarjouksia koskeva aineisto ei sisällä informaatiota kartellivaikutuksesta. Analyysin tuloksia voitiin sen vuoksi pitää
epäluotettavina.
Pursiainen ja Tukiainen ovat kertoneet, että entiset kartelliyritykset voivat
kartellin jälkeen tehdä keinotekoisen suuria tarjouksia saadakseen kartellivahingon näyttämään keinotekoisen pieneltä tilanteissa, joissa ne eivät ole
urakoista kiinnostuneita.
Tempon lausunnon 4.6.2012 mukaan Tempon tavoitteena oli ollut analysoida Lemminkäisen hinnoittelua urakkatarjouksissaan. Jotta Lemminkäisen
mahdolliset haamutarjoukset eli tarjoukset joissa olisi mukana sekä mahdollinen kartellilisä että haamutarjouslisä vinouttaisivat arviota kartellilisästä
alaspäin, niiden tulisi olla systemaattisesti alempia kuin Lemminkäisen todelliset tarjoukset olisivat olleet, mikä oli hyvin epätodennäköistä.
Riipinen ja Toivanen ovat kertoneet, että koska haamutarjous on väistämättä korkeampi kuin halvin kartellitarjous, johtaa haamutarjouksen käyttäminen korkeampaan kartellilisäarvioon. Ei ollut uskottavaa, että Lemminkäisen, joka oli ollut tehokkain alan yrityksistä, haamutarjoukset kartellin
aikana olisivat olleet systemaattisesti alempia kuin sen tarjoukset olisivat
muutoin olleet. Haamutarjoukset kartellin jälkeen johtaisivat siihen, että
yritys ei voita tarjouskilpailua. Jotta tällaisilla tarjouksilla olisi vaikutusta
kartellilisäarvioon, niitä pitäisi olla huomattava osa kaikista kartelliperiodin
jälkeen jätetyistä tarjouksista.
Padilla on kertonut, että hän ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut huolesta
haamutarjousten suhteen. Kuultuaan asiasta hän oli pyytänyt Tempoa suorittamaan eräitä testejä asian kontrolloimiseksi. Kysymys oli vain teoriasta
vailla faktuaalista perustaa.
Hovioikeus toteaa, että kartelliaikana on luonnollisesti esiintynyt tarjouksia,
joiden tarkoituksena on ollut vain ylittää sen yrityksen tarjous, jolle urakka
on sovittu kuuluvaksi. Sikäli kuin tällaiset kartellin aikana tehdyt tarjoukset
otetaan huomioon ekonometrisessä analyysissä, ne ovat tosiasiassa omiaan
nostamaan kartellilisän määrää. Haamutarjouksista kartellin päättymisen
jälkeen ei ole ilmennyt mitään selvitystä. Hävinneiden tarjousten mukanaolo Tempon tutkimuksessa ei vähennä sen luotettavuutta.
155
Johtopäätökset VATT:n ja Tempon tutkimusten merkityksestä vahingon
määrän arvioinnissa
Hovioikeus katsoo, että sekä VATT:n että Tempon tutkimuksiin liittyy
edellä todetuin tavoin kartelliperiodin sekä useiden muiden seikkojen suhteen niin monia perustavanlaatuisia luotettavuutta vähentäviä tekijöitä, ettei
tutkimuksille voida antaa edes suuntaa antavaa merkitystä vahingon määrän
arvioinnissa.
Vahingon aiheutumista ja määrää koskeva muu kuin taloustieteellinen todistelu
Todistajat Kallio, Kankare, Heikkilä, Norkela, Alanen ja Sikanen ovat kertoneet kartellin vaikutuksesta hintoihin jäljempänä kerrotuin tavoin. Sanotuilta osin on myös vedottu Alasen kertomukseen käräjäoikeudessa ja Sikasen kertomukseen markkinaoikeudessa. Asiassa on esitetty myös hintatason
kehitystä useissa eri kunnissa koskevaa sekä vastaajina olevien asfalttiyhtiöiden tuloskehitystä kuvaavaa selvitystä ja näiltä osin kuultu todistajia jäljempänä ilmenevin tavoin.
Todistajien kertomukset kartellilisästä
Kallio on kertonut, että kartelli oli nostanut hintoja Tampereella ja Pohjanmaalla. Vapaaseen kilpailuun verrattuna hinnoissa oli ollut ylihintaa. Kartellin katetavoitteena oli ollut 100 markkaa tonnilta mutta se oli ollut vain
ohjeellinen ja oli saattanut heittää puolin ja toisin. Kartellilisän määrittäminen oli vaikeaa. Normaalissa kilpailutilanteessa kate vaihteli kausiluonteisesti mutta yleisesti ottaen Kallio voisi hyväksyä 30 prosentin katteen. Lemminkäisen hintojen nousu Tampereella vuodesta 1997 vuoteen 1998 oli ollut hirvittävä. Jos asfalttitonnin hinta oli vuonna 1998 Tampereella ollut yli
210 markkaa, kartelliylihinnan osuus oli ollut noin 60 prosenttia, kun otetaan huomioon, että asfaltti oli levityskuluineen maksanut noin 112 markkaa tonnilta tietyillä tuotantomäärillä.
Kankare on kertonut, että kartelli oli nostanut hintatasoa Varsinais-Suomessa. Hän ei ole osannut kertoa yksittäisten kuntien osalta paljonko hinnat
olivat nousseet. Kankareen arvion mukaan kartelli oli nostanut hintatasoa
Varsinais-Suomessa vähintään 25 prosenttia normaalin voiton päälle. Hinnat olivat nousseet joka vuosi, joten kartellilisä oli saattanut lopulta olla 3035 prosenttia, jopa 40 prosenttia. Kankare oli seurannut hinnoittelua alalla.
Aina kun hän oli nähnyt pienten ja keskikokoisten kuntien tilausten hintoja,
hän oli tehnyt laskelmia. Kankare ei ollut huomannut, että hintataso olisi romahtanut vuoden 2002 jälkeen. Kankare ei pystynyt tarkemmin arvioimaan
hintakehitystä eri kunnissa.
Heikkilä on kertonut, että kartelli oli nostanut hintatasoa. Hän ei ole osannut tarkkaan arvioida kuinka paljon, mutta hintojen nousu voisi mennä hänen jo seuraamusmaksuasiassa arvioimaan 25-35 prosentin haarukkaan kaikissa töissä koko maan alueella. Asfalttimassan omakustannushinta oli vuo-
156
sina 1996-1998 ollut noin 100 markkaa tonnilta.
Norkela on kertonut, että Kilpailuviraston seuraamusasiassa esittämä 10
prosentin arvio vahingonmäärästä oli vähimmäisarvio yhtiöiden asiakkailta
keräämästä ylihinnasta. Vielä markkinaoikeusprosessin aikana asiasta oli
tullut lisää tietoa, jonka perusteella kartellilla oli ollut suurempi vaikutus
hintatasoon. Kilpailuviraston tekemän selvityksen ytimessä ei ollut ollut vahingon määrittäminen. Kuntien hintakehitys ei ollut ollut kaikissa kunnissa
samanlaista.
Alanen on käräjäoikeudessa kertonut, että ylihinta vuonna 1994 ja valtion
töissä vuonna 1996 oli heti ollut 10 prosenttia ja siitä korjaantunut ylöspäin.
Hintaa oli sovittu nostettavaksi tasaisesti, etteivät asiakkaat hermostu. Alasella ei ole ollut omakohtaista tietoa myöhemmistä hinnoista mutta hän oli
puhunut Sikasen kanssa niistä. Kilpailuviraston ylihinta-arvio 10 prosenttia
oli varovainen. Katteet olivat kaksin- tai kolminkertaistuneet, ehkä jopa viisinkertaistuneet. Esitetyt tilastot Kuopion seudulta johtivat harhaan, koska
kohteet olivat olleet erilaisia. Esimerkiksi uusiorakentaminen oli ollut halvempaa.
Sikanen on markkinaoikeudessa kertonut, että kuntatöiden katetavoite oli
ollut noin 100 markkaa asfalttitonnilta. Kartellin ulkopuolisen Suomen Laatu-Asfaltti Oy:n katetaso verrattuna kartelliin kuuluvaan Tekraan oli ollut
10-30 prosenttia alempi.
Selvitykset hintatason kehityksestä yksittäisissä kunnissa
Useat kunnat ovat tehneet selvityksiä päällystystöiden hintatason muutoksista kartellin aikana ja sen ulkopuolella. Hovioikeudessa on kuultu eri kuntien edustajia yksittäisten kuntien tarjoushinnoista ja niitä koskevista hintakehitysvertailuista. Dolk on kertonut selvityksiin liittyvistä seikoista Helsingin, Laukkanen Iisalmen, Tolvanen Joensuun, Lappi Kaarinan, Eero Korte
Kuopion, Kylmäoja Naantalin, Toppi, Saapunki ja Jounila Oulun, Kylén
Paimion, Rosenholm Porin, Antti Korte Raision, Mannervesi Salon, Jokinen ja Kantola Tampereen, Tervonen Turun, Rekonen Vantaan ja Lehto
Kiimingin osalta pääosin samalla tavalla kuin käräjäoikeuden tuomioon on
kirjattu.
Pursiainen on kertonut, että yksittäisten kuntien laskelmat olivat lähtökohtaisesti aika epäluotettavia. Monet seikat voivat heiluttaa hintoja vuodesta
toiseen. Yksittäisen kunnan hinnoista oli vaikea sanoa mitään. Yksittäisessä
tapauksessa jos kokenut kunnan virkamies huomaa, että tarjouskäyttäytyminen yhtäkkiä muuttuu paljon, niin sekin on näyttöä. Vahingon suuruutta oli
kuitenkin vaikea arvioida siten. Se ei ollut luotettava tapa tarkastella asiaa.
Regressioanalyysi oli pakollinen, koska tausta-asiat muuttuvat koko ajan,
sattuu kaikenlaista ja vain tilastollinen tarkastelu voi suodattaa sen kaikenlaisen pois.
Käräjäoikeuden mukaan kuntakohtaisista selvityksistä on kokonaisarvioinnin perusteella ollut havaittavissa hintatason kehitystä koskevia trendejä
kartelliajanjakson aikana.
157
Hovioikeus toteaa, että 17:ssä kantajana olevassa kunnassa laadituissa kuntakohtaisissa hintakehitysselvityksissä on vertailtu eri asfalttilaatuja ja selvityksiä on tehty sekä yksikkö- että kokonaishintojen perusteella. Rahan arvon muutokset, bitumin hinnan vaihtelu tai päällystysalan kustannukset eivät aina ilmene selvityksistä. Mikäli urakoiden kehitystä on vertailtu eri indekseihin, ei indeksin perusvuotena ole käytetty kunnissa samaa vuotta.
Myös vertaillut asfalttilaadut vaihtelevat. Hovioikeus katsoo käräjäoikeuden
tavoin, että selvityksiä ei voida suoraan verrata toisiinsa.
Hovioikeus toteaa, että kunnat ovat laatineet hintakehitysselvitykset itsenäisesti kukin omalla tavallaan ja eri lähtökohdista. Hintatasoon voivat eri vuosina vaikuttaa monet eri tekijät, jotka on otettava huomioon vertailtaessa eri
ajankohtien hintatasoa. Mitä pitemmältä ajalta vertailua tehdään, sitä monimutkaisempaa se on. Kartellilisää voi sisältyä myös laskevaan hintakehitykseen, koska muut tekijät voivat samanaikaisesti vaikuttaa hintatason muutoksiin eri suuntiin. Jotta hintakehitystä koskevat vertailut olisivat luotettavia, niissä olisi otettava huomioon olennaiset hintatason kehitykseen vaikuttaneet tekijät. Hintatasosta voidaan hakea toisaalta yksittäisiä muutoksia,
joita muut tekijät eivät selitä, ja toisaalta tehdä vertailua pitemmältä ajalta.
Viimeksi mainitussa tapauksessa haasteena on luotettavan vertailukohdan
hakeminen hintatasolle eri aikoina. Tällöin vertailua voidaan tehdä valittuihin vuosiin, joiden katsotaan edustaneen kartellilisästä vapaata hintatasoa ja
suhteuttaa muuta hintatasoa tähän. Kunnan hintatasoa voidaan myös pyrkiä
suhteuttamaan vertaamalla sitä erilaisiin yleisiin indekseihin. Samalla on
otettava huomioon kustannustekijöissä ja markkinaolosuhteissa tapahtuneita
muutoksia. Tarjoukset vaihtelevat sisällöltään eri vuosina. Hintavertailuselvityksen luotettavuus edellyttää, että hintatiedot on valittu siten, että ne antavat oikean kuvan hintatason kehityksestä. Vertailun tulee voida antaa luotettava kuva hintatasoon vaikuttaneista tekijöistä ja siitä määrästä, jolla kartelli on vaikuttanut hintatasoon kunkin vuoden osalta.
Esitettyjen kuntakohtaisten hintavertailuselvitysten perusteena olevat tiedot
sekä arvioinnin lähtökohdat ovat olleet merkittävältä osin riitaisia. Hovioikeus katsoo, että kysymyksessä olevia selvityksiä ei ole laadittu niin luotettavalla tavalla ja sellaisella asiantuntemuksella, että niiden perusteella olisi
tehtävissä luotettavia johtopäätöksiä siitä, missä määrin kartelli on vaikuttanut kysymyksessä olevien kuntien tai yleisesti kuntien hintatason kehitykseen.
Asfalttiyhtiöiden tuloskehityksestä esitetty selvitys
Kilpailuvirasto, Lemminkäinen, Valtatie, Skanska Asfaltti ja NCC Roads
ovat teettäneet käräjäoikeuden tuomiossa selostettuja selvityksiä asfalttiyhtiöiden liikevaihdon ja tuloksen kehityksestä. Asiassa on kuultu todistajina
Palménia Valtatien, Blomqvistiä Lemminkäisen, Palmua Skanska Asfaltin
ja Tauriaista SA-konsernin tuloskehityksestä. Todistajat ovat kertoneet tekemistään yhtiöiden tuloskehitystä, myyntikatetta, käyttökatetta ja liikevaihtoa koskevista selvityksistä olennaisilta osin kuten käräjäoikeuden tuomioon on merkitty. Hovioikeusvaiheessa Palménin käytettävissä oli ollut
myös vuosia 1989-1995 koskevaa materiaalia, jolla ei hänen mukaansa kui-
158
tenkaan ollut tutkimuksen kannalta merkitystä.
Hovioikeus toteaa, että asfalttiyritysten tuloskehitys näyttää noudattavan
kartellin vaiheita ja näin saatu selvitys tukee johtopäätöstä siitä, että kartellilla on ollut tuloskehitystä parantava vaikutus. Yhtiöiden tuloksen kehittymiseen vaikuttavat useat tekijät, joten eri vuosien tulostasosta ei voida päätellä kuinka suuri kartellin vaikutus on ollut hintatasoon tai mahdollisesti
perityn ylihinnan määrää. Tuloskehityksen perusteella ei voida tehdä tarkempia päätelmiä kartellin vaikutuksesta asfalttiurakoiden hintatasoon.
Arvonlisävero
Käräjäoikeuden tuomiossa kerrotuin tavoin kunnalla on arvonlisäverolain
130 §:n (30.12.1993/1501) nojalla 1.6.1994 lukien ollut oikeus saada valtiolta palautuksena kunnan verotonta toimintaansa varten tehtyihin hankintoihin sisältyvä arvonlisävero.
Arvonlisäverolain 130 §:n tarkoittama kuntapalautus ei, toisin kuin saman
lain 102 §:n tarkoittama asfalttiyrityksen käytössä ollut vähennys, ole kunnalle lopullinen vähennys. EU-lainsäädäntö edellyttää, että kunnan verotonta toimintaa varten tekemiin hankintoihin sisältyvä arvonlisävero jää kunnan lopulliseksi kustannukseksi. Tämän vuoksi valtio on arvonlisäverolain
130 §:n 3 momentin (30.12.1993/1501) ja vuosina 1994-2001 voimassa olleen takaisinperintäjärjestelmän mukaisesti perinyt maksamiaan kuntapalautuksia takaisin valtiolle.
Valtio on perinyt yksittäiseltä kunnalta takaisin kunnan asukasluvun perusteella määräytyneen määrän, joka ei siten ole ollut samansuuruinen kuin
kunnan valtiolta palautuksena saama määrä. Lisäksi kunnilta on vuosina
1994-1996 siirtymäsäännösten perusteella peritty takaisin vain 77,5 prosenttia niille palautetuista arvonlisäveroista.
Arvonlisäverolain 130 §:n 3 momentissa säädettiin vuoteen 2001 saakka,
että palautus peritään kunnilta takaisin siten kuin siitä erikseen säädetään.
Koska palautusten takaisinperintäjärjestelmästä luovuttiin, mainittu 3 momentti kumottiin arvonlisäverolain muuttamisesta annetulla lailla
1457/2001, joka tuli voimaan 1.1.2002.
Arvonlisäveron palautusten takaisinperinnästä kunnilta annetun lain kumoamisesta annetulla lailla (1456/2001), joka tuli voimaan 1.1.2002, kumottiin
arvonlisäveron palautusten takaisinperinnästä kunnilta annettu laki 79/1994.
Viimeksi mainitun lain säätämiseen johtaneiden lain esitöiden mukaan (HE
130/2001) kuntien hankintoihin liittyvien arvonlisäveronpalautusten takaisinperintä uudistetaan luopumalla erillisestä takaisinperintäjärjestelmästä
mutta valtion ja kuntien välinen kustannustenjako pyritään kuitenkin säilyttämään muuttumattomana. Takaisinperinnästä luopumisen aiheuttama valtion tulonmenetys otettaisiin huomioon muissa valtion ja kuntien välisissä
rahavirroissa siten, että kuntien yhteisöveron jako-osuutta alennettaisiin ja
edelleen valtionosuuksien perusteena olevista kustannuspohjista vähennettäisiin arvonlisäveron osuus.
159
Tähän liittyen verontilityslakia ehdotettiin muutettavaksi siten, että takaisinperintäjärjestelmästä luopumisesta johtuen sekä valtion ja kuntien rahoitussuhteiden muutokseen liittyen kuntien jako-osuutta yhteisöveron tuotosta
alennettaisiin ja valtion osuutta korotettaisiin vastaavasti. Edelleen takaisinperintäjärjestelmästä luopumisen seurauksena arvonlisäveroa ei pidettäisi
enää valtionosuusjärjestelmässä valtionosuuteen oikeuttavana menona, joten valtionosuuden perusteena olevista kustannuspohjista vähennettäisiin
arvonlisäveron osuus. Kuntien arvonlisäverojen palautusten takaisinperinnän uudistaminen ehdotettiin toteutettavaksi pääosin kuntien yhteisöveron
jako-osuutta alentamalla. Tämän johdosta kuntien yhteisöveron jako-osuutta alennettaisiin 12,03 prosenttiyksiköllä ja valtion jako-osuutta korotettaisiin vastaavasti, mitä muutosta sovellettaisiin verovuoden 2002 yhteisöveron tilityksiin. Verovuodesta 2003 sovellettavia yhteisöveron jako-osuuksia
ei vielä ehdotettu säädettäväksi tuossa vaiheessa. Verovuodesta 2003 sovellettaviin jako-osuuksiin oli kuitenkin tarkoitus sisällyttää kuntien arvonlisäveropalautusten takaisinperintäjärjestelmästä luopumisen vaikutus pysyvästi.
Hallituksen esityksessä oli esityksen taloudellisten vaikutusten osalta todettu, paljonko takaisinperintäjärjestelmästä luopuminen vähentäisi valtion
vuotuisia tuloja vuoden 2002 tasolla laskettuna. Valtionosuusjärjestelmässä
kuntien kustannuspohjista poistuisi arvonlisävero, mikä vähentäisi valtionosuuksia tietyllä määrällä ja kompensoisi muutosta osaksi. Koska uudistus
oli tarkoitus tehdä valtion ja kuntien rahoituksen suhteen kustannusneutraalisti, loppuosa jäisi vähennettäväksi kuntien yhteisövero-osuudesta. Uudistuksen voimaantulovuonna 2002 takaisinperintäjärjestelmästä luopuminen
toteuttaisiin erityisjärjestelyin.
Hovioikeus toteaa, että mainitussa hallituksen esityksessä esitetyt yhteisöveron jako-osuuksien muutokset oli toteutettu verontilityslain muutoksella.
Valtionosuuteen oikeuttavia kustannuksia on esityksessä viitatuin tavoin rajattu sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annetun lain muuttamisella.
Vuosina 2001-2002 tehdyt muutokset jako-osuuksiin olivat olleet melko
suuria.
Hallituksen esityksessä 53/2009 laeiksi verontilityslain ja tuloverolain väliaikaisesta muuttamisesta todettiin, että maailmantalouden taantumasta johtuen kuntatalouteen oli syntymässä syvä alijäämä, minkä vuoksi kuntatalouden tasapainottamiseksi kuntien jako-osuutta yhteisöverosta ehdotettiin korotettavaksi väliaikaisesti 10 prosenttiyksiköllä 22,03 prosentista 32,03 prosenttiin verovuosille 2009-2011, jolloin valtion jako-osuutta alennetaan vastaavasti. Tämä oli toteutettu lailla verontilityslain väliaikaisesta muuttamisesta 352/2009.
Edelleen kuntien kykyä selvitä tehtävistään ja velvoitteistaan oli edistetty
korottamalla kuntien yhteisöveron jako-osuutta väliaikaisesti verovuosiksi
2012 ja 2013 ja korotuksia oli jatkettu myös verovuosille 2014 ja 2015.
Hallituksen päätökset koskien yhteisöveroperusteita vuodelle 2015 olivat
160
myös sisältäneet verotuottoa sekä vähentäviä että lisääviä toimenpiteitä. Veroperustemuutoksista kuntien tuloihin aiheutuvat muutokset oli määrä kompensoida täysimääräisesti yhteisöveron jako-osuuksia muuttamalla (kts. HE
180/2014 vp s. 1 ja 2).
Hovioikeus toteaa, että vuodesta 2002 arvonlisäverojen palautukset on
kompensoitu valtiolle sen ja kuntien välisissä suhteissa. Vaikka kuntapalautusten ja kysymyksessä olevien kompensaatiokeinojen välinen suhde on lähinnä määritelmällinen ja laskennallinen, kyse on kompensaatiojärjestelmästä, joka liittyy kuntapalautusten vaikutusten poistamiseen ja joka on
luotu tätä tarkoitusta varten. Siten kuntien ei voida yleisesti ottaen katsoa
saavan taloudellista etua arvonlisäverojen palautuksista, joten niitä ei voida
ottaa huomioon kuntien menetyksiä arvioitaessa. Kuntapalautuksia ei ole
perusteita ottaa huomioon vahingon ja menetysten määrää arvioitaessa.
Johtopäätökset vahingon määrästä
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 momentin (732/2015) mukaan riita-asiassa asianosaisen on näytettävä ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa
tai vastustamisensa perustuu. Säännöksen 2 momentin mukaan seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää, että asianosainen on esittänyt siitä
uskottavan näytön. Säännöksen 3 momentin mukaan jos yksityisoikeudellisen saatavan määrästä ei ole saatavissa uskottavaa näyttöä taikka se olisi
saatavissa vain vaikeuksin tai asian laatuun nähden kohtuuttomilla kustannuksilla tai kohtuuttomalla vaivalla, tuomioistuin arvioi määrän.
Kantajalla on todistustaakka vahingon syntymisestä ja sen määrästä. Arvioinnissa on kuitenkin otettava huomioon kartellin luonne lähtökohtaisesti
hintatasoon kohottavasti vaikuttavana toimintana. Asiassa ei ole aihetta
epäillä kartellin olleen tehoton. Kysymyksessä olevien kilpailunrajoitusten
voidaan olettaa tuottaneen niihin osallistuneille yhtiöille sellaista hyötyä,
jota niille ei olisi terveen kilpailutilanteen vallitessa syntynyt.
Edellä mainitut hovioikeudessa kuullut todistajat, jotka ovat kartelliaikana
olleet mukana eri asfalttiyritysten toiminnassa, ovat esittäneet käsityksensä
kartellilisäprosenteista. Kallion, Kankareen, Heikkilän, Alasen ja Sikasen
mukaan kartelli oli nostanut hintatasoa tuntuvasti. Todistajat ovat esittäneet
myös arvioita kartellilisän suuruudesta. Nämä arviot ovat vaihdelleet yli 10
prosentista jopa 40 prosenttiin. Todistajien arviot perustuvat osaksi heidän
omakohtaisiin havaintoihinsa ja osaksi heidän saamaansa käsitykseen muiden yritysten toiminnasta niillä eri puolilla Suomea sijainneilla alueilla, joilla heistä kukin on toiminut. Hovioikeus toteaa, että asfalttialalla eri puolilla
Suomea toimineet todistajat ovat kertoneet kartelliylihinnoista varsin samansuuntaisesti. Näin ollen kertomuksille on annettava suuntaa antavaa
merkitystä arvioitaessa kartellin aiheuttamaa lisää hinnoissa niissä tarjouskilpailuissa, joissa kilpailunrajoitusten on katsottava vaikuttaneen. Todistajankertomusten perusteella on uskottavaa, että kysymyksessä oleva kartelli
on vaikuttanut hintatasoa korottavasti merkittävässä määrin. Kartellilisän
määrän tarkempi määrittäminen kussakin yksittäisessä päällystysurakkasopimuksessa on varsin vaikeaa ellei mahdotonta. Hovioikeus katsoo, ettei
kartellilisän määrästä eri kunnissa eri aikoina kunkin päällystysurakkasopi-
161
muksen osalta ole saatavissa uskottavaa näyttöä edes vaikeuksin, joten vahingon määrä on arvioitava.
Hovioikeus katsoo, että kartellilisää ei ole edellä selostetut todistajankertomukset suuntaa antavina seikkoina huomioon ottaen perusteita arvioida kovin alhaiseksi, esimerkiksi muutaman prosentin suuruiseksi osuudeksi urakkahinnoista. Kartellilisän arviointiin liittyvät huomattavat epävarmuustekijät huomioon ottaen, kun arvioidaan uskottavaa kartellilisän määrää, arvioinnin tulee toisaalta perustua varovaisuuteen. Koska vahingon määrän
määrittämisen tulee perustua varovaiseen kokonaisarvioon, aihetta myöskään kunnan lopulliseksi kustannukseksi jääneen arvonlisäveron määrän
tarkempaan määrittämiseen ei ole. Hovioikeus arvioi vahingon määräksi 15
prosenttia maksettujen urakkasummien arvonlisäverollisesta kokonaismäärästä.
Tuottokoron maksuvelvollisuus
Korkolain 1 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan korkolakia ei sovelleta velvoitteeseen palauttaa saatu vastike tai etuus, kun sopimus puretaan tai etuus
osoittautuu perusteettomaksi, siltä osin kuin kysymys on koron maksamisesta velan eräpäivää edeltäneeltä ajalta. Siten säännöksestä ilmenevissä tapauksissa ei sovelleta korkolain 3 §:n 1 momentin säännöstä, jonka mukaan
velallinen ei ole velvollinen maksamaan korkoa velan eräpäivää edeltävältä
ajalta eli tuottokorkoa. Oikeuskäytännössä vahvistetun periaatteen mukaan
tuottokoron suorittamisvelvollisuus on olemassa niissä tilanteissa, joissa
joku on saanut haltuunsa toiselle kuuluvia varoja ilman, että kysymyksessä
on korkolain 3 §:n 1 momentin mukaisen korottomuusolettaman piirissä
oleva velka. Siltä osin kuin sopimukset on saatu aikaan petollisella viettelyllä, niitä on rasittanut pätemättömyysperuste. Koska suoritusten palauttaminen ei ole mahdollista, sopimuskumppanin on katsottu olevan velvollinen
suorittamaan vahingonkorvauksena määrä, joka hovioikeuden arvion mukaan vastaa sopimuksiin sisältyneen kartellista johtuneen hinnan lisän määrää. Hovioikeus katsoo, että vahingonkorvauksen koskiessa varoja, jotka on
suoritettu pätemättömän sopimuksen perusteella, tilanne rinnastuu edellä
selostetussa korkolain 1 §:n 2 momentin 4 kohdassa tarkoitettuun vastikkeen palautusvelvollisuuteen.
Koron käsitettä ei ole määritelty korkolaissa tai yleisesti muuallakaan lainsäädännössä. Korolla kuitenkin tyypillisesti ymmärretään hyvitystä toiselle
kuuluvan pääoman käyttämisestä. Tyypillistä korolle on, että sen suuruus
määräytyy suhteessa pääoman suuruuteen ja sen käyttöaikaan. Korkolaissakin edellytetään korkoa laskettavan tiettyinä prosentteina velkasummasta
vuodessa (kts. Erkki Aurejärvi - Mika Hemmo, Velvoiteoikeuden oppikirja,
s. 50-51). Tuottokoronkin osalta koronmaksuvelvollisuus voidaan perustella
hyvityksenä pääoman käyttämisestä (kts. Thomas Wilhelmsson - Leif
Sevón, Korkolaki ja viivästyskorko, 1984, s. 38). Tuottokorko on ymmärrettävä pikemminkin laskennalliseksi, abstraktiksi hyvitykseksi kuin keinoksi tosiasiallisesti saadun tuoton siirtämiseen (kts. Olli Norros, Velvoiteoikeus, 2013, s. 175).
162
Hallituksen esityksessä 232/2001 vp. viivästyskorkoa koskevan lainsäädännön muuttamisesta on todettu (s. 26-27) korkolain 3 §:n 2 momentin osalta,
että mainitussa momentissa tarkoitettua korkoa on käytetty korkoperusteena
lähinnä silloin, kun toisen osapuolen on palautettava saamansa suoritus esimerkiksi sopimuksen purkautumisen vuoksi. Tällöin palautettavalle rahamäärälle on maksettava tuottokorkoa, jonka tarkoituksena on varmistaa ennen muuta rahan arvon säilyminen.
Käräjäoikeus on tuominnut tuottokorkoa korkolain 3 §:n 2 momentin korkokannan mukaisena. Käräjäoikeuden toteamin tavoin tuottokoron korkokantana on oikeusteoriassa ja -käytännössä (KKO 1996:19, KKO 1997:1 ja
KKO 2005:69) erityissäännöksen puuttuessa pidetty korkolain 3 §:n 2 momentissa säädettyä korkokantaa.
On selvää, että vahingon aiheuttajan on täyden korvauksen periaatteen nojalla korvattava vahingon kärsijälle myös vahinko, jota korkona maksettava
määrä sinänsä mahdollisesti myös kattaa mutta ei täysimääräisesti, edellyttäen että korvausvastuulle säädetyt muut edellytykset ovat olemassa (vrt.
Velvoiteoikeuden oppikirja, s. 82, viivästyskoron ja viivästysvahingon suhteesta). Myös Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomiossa yhdistetyissä
asioissa C-295/04 (Vincenzo Manfredi ym.) on todettu, että jokaisen jäsenvaltion sisäisessä oikeusjärjestyksessä on vahvistettava perusteet Euroopan
yhteisön perustamissopimuksen 81 artiklassa kielletystä yhteistoimintajärjestelystä tai menettelytavasta aiheutuneen korvattavan vahingon laajuuden
määrittämiseksi edellyttäen kuitenkin, että vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteita noudatetaan. Tehokkuusperiaatteesta ja yksityisen oikeudesta vaatia
sellaisen vahingon korvaamista, joka aiheutuu kilpailua rajoittavasta tai
vääristävästä sopimuksesta tai menettelytavasta, seuraa, että vahinkoa kärsineiden henkilöiden on voitava saada vaatia vahingon korvaamista, ei pelkästään todellisesta vahingosta, vaan myös saamatta jääneestä voitosta,
minkä lisäksi heidän on voitava vaatia korkojen maksamista.
Edellä tarkoitettu vahingonkorvaus edellyttää, että kantaja on esittänyt sitä
koskevan vaatimuksen, perusteet sellaiselle vahingonkorvaukselle ja selvitystä menetyksestä.
Edellä lausuttu huomioon ottaen perusteita tuottokoron tai myöskään sitä
vastaavan vahingonkorvauksen määrän määrittämiselle sillä perusteella,
mitä vastaaja on mahdollisesti saanut tuottoa kilpailunrajoituksilla hankkimalleen edulle, ei ole. Oikeudellista perustetta myöskään sitä vastaavalle
palautusvastuulle ei ole.
Viivästyskorko korvausvelalle
Korkolain 7 §:n 1 momentin mukaan vahingonkorvaukselle tai vastaavanlaiselle velalle, jonka määrän ja perusteen toteaminen edellyttää erityistä
selvitystä, viivästyskorkoa on maksettava siitä lähtien kun 30 päivää on kulunut päivästä, jona velkoja esitti vaatimuksensa sekä sellaisen korvauksen
perustetta ja määrää koskevan selvityksen, jota häneltä voidaan kohtuudella
vaatia ottaen huomioon myös velallisen mahdollisuus hankkia selvitys. Jos
selvitystä on pidettävä riittämättömänä ainoastaan velan määrän osalta, vii-
163
västyskorkoa on kuitenkin maksettava sille velan määrälle, jota kohtuudella
voidaan pitää selvitettynä.
Säännöksen perusteella korvausvelan erääntyminen maksettavaksi edellyttää aina korvausvaatimuksen esittämistä velalliselle. Lisäksi velkojan tulee
pääsääntöisesti esittää myös sellaista selvitystä korvauksen perusteesta ja
määrästä, jota voidaan häneltä kohtuudella edellyttää, jotta velallinen pystyy arvioimaan mahdollisen vastuun perustetta ja määrää. Se, mitä vaatimuksen sisällöltä edellytetään, jotta korvausvelka erääntyy maksettavaksi,
ei säännöksestä ilmene. Korkolain säätämiseksi annetun hallituksen esityksen (HE 109/1981) yksityiskohtaisten perusteluiden mukaan vaatimuksen ei
tarvitse sisältää ilmoitusta maksun laiminlyöntiin liittyvästä koronmaksuvelvollisuudesta eikä myöskään vaatimuksen määrän yksilöiminen ole tarpeen, jotta viivästyskorko tulisi kysymykseen. Riittävää olisi, että velkojan
antamasta selvityksestä ilmenevät ne tosiseikat, jotka ovat tarpeen velan perusteen ja määrän arvioimiseen.
Hovioikeus katsoo, että vaatimuksesta tulee, jotta korvausvelka sen perusteella voisi erääntyä maksettavaksi, ilmetä että velkoja katsoo olevansa oikeutettu korvaukseen ja myös vaatii sen suorittamista. Riittävää ei siten ole,
että velkoja ainoastaan tuo yleisellä tasolla esiin tyytymättömyyttään velalliseen tai johonkin haitalliseen olosuhteeseen, jonka katsoo velallisen aiheuttaneen. Lisäksi velkojan tulee esittää asian laadusta riippuen tarvittava
selvitys velan määrästä, jotta velallinen pystyy arvioimaan maksuvelvollisuutensa määrän.
Johtopäätökset Espoon kaupungin osalta
Lemminkäinen ja Skanska Asfaltti on velvoitettu yhteisvastuullisesti suorittamaan kaupungille korvausta vuosien 1995 ja 1998-2001 päällystyssopimusten sekä vuoden 2000 korjaussopimuksen osalta. NCC Roads on velvoitettu niiden kanssa yhteisvastuullisesti suorittamaan korvausta vuosien
1998-2001 päällystyssopimusten ja vuoden 2000 korjaussopimuksen osalta,
Super Asfaltti vastaavasti vuosien 1999-2001 päällystyssopimusten ja vuoden 2000 korjaussopimuksen osalta, Asfaltmix vuosien 1998-2000 päällystyssopimusten ja vuoden 2000 korjaussopimuksen osalta ja SA-Capital vuosien 1998-1999 päällystyssopimusten osalta. Kaupungilla on vahvistettu
olevan VLT Trading Oy:ltä korvaussaatava vuosien 1995 ja 1998-2001
päällystyssopimusten ja vuoden 2000 korjaussopimuksen osalta yhtiön korvausvastuun ollessa yhteisvastuullista edellä mainittujen muiden tahojen
kanssa. Lemminkäinen on velvoitettu suorittamaan kaupungille tuottokorkoa.
Kaupungin vuoden 1994 päällystyssopimukseen, vuoden 1997 päällystysja korjaussopimukseen sekä vuosien 1998 ja 1999 korjaussopimuksiin liittyvät vaatimukset on hylätty. Lisäksi vuoden 1995 päällystyssopimukseen
perustuvat vaatimukset siltä osin kuin ne oli kohdistettu SA-Capitaliin ja
vuoden 1998 päällystyssopimukseen perustuvat vaatimukset siltä osin kuin
ne oli kohdistettu Super Asfalttiin on hylätty. Skanska Asfalttiin, VLT Tradingiin, NCC Roadsiin, Super Asfalttiin, Asfaltmixiin ja SA-Capitaliin kohdistetut tuottokorkovaatimukset on hylätty. Kaupunki on näiltä osin sekä
164
myös Lemminkäisen maksettavaksi tuomitun tuottokoron määrän, viivästyskoron alkamisajankohtien ja oikeudenkäyntikulujen korvauksen määrän
osalta hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon.
Velan vanhentuminen
Hovioikeus toteaa, että kysymyksessä olevien saatavien oikeusperusteet
ovat syntyneet ennen vanhentumislakia mutta velkoihin sovelletaan edellä
velan vanhentumista koskevassa kohdassa selostettu vanhentumislain 21
§:n siirtymäsäännös huomioon ottaen vanhentumislain säännöksiä. Vanhentumislain 4 §:n mukaan yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta mutta
vanhentumislain siirtymäsäännös huomioon ottaen kysymyksessä olevat
saatavat olisivat vanhentuneet aikaisintaan 1.1.2007.
Vanhentumislain 10 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan velan vanhentuminen katkeaa, kun velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa
velallista velasta. Pykälän 2 momentin mukaan velan vanhentumisen katkaiseminen edellyttää, että velka yksilöidään katkaisutoimessa. Jos kysymys on 7 §:ssä tarkoitetusta vahingonkorvauksesta tai hyvityksestä, velkojan tekemästä muistutuksesta on käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, jolleivät ne ole velallisen tiedossa.
Edellä velan vanhentumista koskevassa kohdassa mainituin perustein korvausvelan vanhentumisaika on alkanut huhtikuun alussa 2004. Vanhentuminen on tullut katkaista kolmen vuoden kuluessa mainitusta ajankohdasta.
Lain 13 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentumisen katkaisemisesta alkaa kulua uusi, entisen pituinen vanhentumisaika. Uusi vanhentumisaika
lasketaan siitä, kun vastapuoli on saanut katkaisutoimen tiedokseen. Katkaisutoimen tiedoksi saamisesta alkaa kulua uusi kolmen vuoden pituinen vanhentumisaika.
Skanska Asfaltti
Skanska Asfaltti on väittänyt, että kaupungin oikeus vahingonkorvaukseen
Sata-Asfaltin toiminnan johdosta oli Skanska Asfalttiin nähden vanhentunut, koska kaupungin Skanska Asfaltille toimittamat vanhentumisen katkaisuilmoitukset eivät koskeneet Sata-Asfaltin toiminnasta aiheutunutta vahinkoa.
Hovioikeus toteaa, että Espoon kaupunki on Skanska Asfaltille 11.5.2004 ja
23.1.2007 tiedoksi toimittamillaan vanhentumisen katkaisuilmoituksilla katkaissut kaikkiin kanteessa tarkoitettuihin urakkasopimuksiin perustuvien
korvaussaataviensa vanhentumisen (B 204 ja 205). Katkaisuilmoituksen
mukaan Skanska Asfaltin korvausvastuu on perustunut sen osallistumiseen
Kilpailuviraston seuraamusmaksuesityksessä kuvattuun kiellettyyn kartelliin, josta oli kaupungille aiheutunut vahinkoa. Katkaisuilmoituksista ei käy
ilmi, että Skanska Asfaltin korvausvastuu voisi perustua Skanska Asfaltin
omasta kartelliin osallistumisesta riippumatta myös pelkästään Sata-Asfaltin menettelyyn. Vanhentumisen katkaisu ei siten ole koskenut Sata-Asfaltin menettelyyn perustuvaa korvausta. Kaupungin oikeus saada Skanska As-
165
faltilta korvausta Sata-Asfaltin toiminnan johdosta taloudellisen seuraannon
perusteella on vanhentunut.
NCC Roads
NCC Roads on väittänyt, että kaupungin korvaussaatava oli NCC Roadsiin
nähden vanhentunut, koska kaupunki oli katkaissut saatavan vanhentumisen
yhtiölle 4.5.2004 tiedoksi annetulla katkaisuilmoituksella mutta ei ollut sen
jälkeen katkaissut uudelleen vanhentumista säädetyssä kolmen vuoden määräajassa edellisestä vanhentumisen katkaisutoimesta.
Kaupunki on ilmoittanut katkaisseensa velan vanhentumisen uudelleen
NCC Roadsille 9.2.2007 tiedoksi annetulla vanhentumisen katkaisuilmoituksella ja viitannut kirjallisena todisteena B 39.8 esitettyyn katkaisuilmoitukseen. Kaupunki on vedonnut siihen, että katkaisuilmoitus on annettu tiedoksi Interasfaltti Oy:n entiselle selvitysmiehelle Kari Korpelalle, joka oli
myös NCC Roadsin nimenkirjoittaja ja näin ollen oikeutettu ottamaan vastaan tiedoksiantoja NCC Roadsin puolesta.
Espoon kaupunki on 19.1.2007 Helsingin käräjäoikeuden haastemiehille
osoittamassaan tiedoksiantopyynnössä pyytänyt antamaan katkaisuilmoituksen tiedoksi Interasfaltti Oy:lle (purkautunut). Pyynnön mukaan yhtiön
entinen selvitysmies Kari Korpela työskentelee NCC Rakennus Oy:ssä.
Katkaisuilmoitus on 9.2.2007 annettu pyynnön mukaisesti tiedoksi Interasfaltti Oy:lle ja tiedoksiannon on vastaanottanut selvitysmies Kari Korpela
(B 39.8). Hovioikeus toteaa, että velan vanhentumisen katkaiseminen edellyttää, että velkoja esittää velkaa koskevan vaatimuksen tai muistutuksen
nimenomaan sille velalliselle, johon nähden vanhentuminen halutaan katkaista. Kaupunki on pyytänyt antamaan katkaisuilmoituksen tiedoksi ainoastaan Interasfaltti Oy:lle, joten pelkästään sillä, että katkaisuilmoituksen
vastaanottanut Interasfaltti Oy:n selvitysmies on ollut oikeutettu ottamaan
vastaan tiedoksiantoja myös NCC Roadsin puolesta, ei ole oikeudellista
merkitystä arvioitaessa velan vanhentumisen katkaisemista NCC Roadsiin
nähden. Koska velan vanhentumista ei ole katkaistu NCC Roadsiin nähden
kolmen vuoden kuluessa 4.5.2004 tapahtuneesta katkaisutoimesta, velka on
vanhentunut.
Muut vastaajat
Kaupunki on katkaissut kysymyksessä oleviin sopimuksiin perustuvien saatavien vanhentumisen ajoissa muita vastaajayhtiöitä kohtaan eikä näiltä osin
ole esitetty vanhentumisväitteitä.
Asfaltmixin vastuu Asfalttineliön menettelystä
Käräjäoikeuden mukaan kaupungin Lemminkäiseen ja Espoon Asfalttiin
kohdistamia vaatimuksia arvioidaan sopimukseen perustuvan vastuun perusteella. Muihin vastaajiin kohdistettuja vaatimuksia arvioidaan sopimuksen ulkoisen vastuun perusteella (käräjäoikeuden tuomion sivu 268).
166
Käräjäoikeus on todennut, että kaupunki on kohdistanut vaatimuksensa
kaikkiin tahoihin, joille on määrätty seuraamusmaksu. Vaatimus on kohdistettu Skanska Asfalttiin myös Sata-Asfaltin menettelyn perusteella, NCC
Roadsiin Interasfaltin menettelyn perusteella ja Asfaltmixiin, ent. Rudus
Asfaltti, Asfalttineliön menettelyn perusteella. Sata-Asfaltti on purettu
vuonna 2001, Interasfaltti vuonna 2003 ja Asfalttineliö vuonna 2000 (käräjäoikeuden tuomion sivu 268). Asfalttineliön purkamiseen johtaneiden yritysjärjestelyiden osalta hovioikeus viittaa käräjäoikeuden tuomiossa selostettuun (tuomion sivut 269).
Käräjäoikeus on katsonut, että Skanska Asfaltti, NCC Roads ja Rudus Asfaltti voivat olla niin sanotun taloudellisen seuraannon periaatteen nojalla
vastuussa toisen yhtiön menettelyyn perustuvasta vahingosta (tuomion sivu
289).
Asfaltmixin osalta asiassa ei ole väitetty, että yritysjärjestelyt olisi toteutettu
tarkoituksessa välttää kilpailurikkomuksesta aiheutuvat seuraamukset mutta
taloudellisen seuraannon mukainen vastuu ei edellytä, että yritysjärjestelyiden tarkoituksena olisi ollut välttää kilpailurikkomuksesta mahdollisesti
seuraavat vastuut. Siten Asfaltmix on vastuussa myös Asfalttineliön menettelystä aiheutuneista vahingoista (tuomion sivu 292).
Asfaltmixille ei ole miltään osin siirtynyt Asfalttineliön toimintaan liittyviä
yleisiä vastuita. Hovioikeus on edellä katsonut, että oikeusperustetta niin sanotun taloudellisen seuraannon soveltamiselle vastuuperusteena turvaamaan
vahingonkorvaussaatava vahingon aiheuttanutta tahoa koskeneissa muutoksissa, joiden johdosta tämän vastuuta ei voida käytännössä toteuttaa, ei ole.
Asfaltmix ei ole esitetyillä perusteilla vastuussa Asfalttineliön menettelystä.
Perusteita Asfaltmixin korvausvastuulle väitetystä vahingosta ei ole, minkä
vuoksi kanne on hylättävä ja Asfaltmix on vapautettava kaupungille maksettavaksi tuomitusta vahingonkorvauksesta.
Korvausvastuusta koskien kaupungin ja Espoon Asfaltin välisiä sopimuksia
Kaupunki on vaatinut korvausta myös Espoon Asfaltin kanssa vuosina 1997
ja 1998 tekemiensä asfaltinkorjaustöiden vuosisopimusten johdosta. Kaupungin mukaan vastaajat olivat yhteisellä toiminnallaan aiheuttaneet kaupungin tekemiin sopimuksiin kartellilisää ja ovat sen vuoksi velvollisia korvaamaan näin aiheuttamansa vahingon.
Kuten käräjäoikeuden tuomiossa on todettu, Espoon Asfaltti on yritysjärjestelyiden seurauksena purettu. Espoon Asfaltin liiketoiminta oli siirretty Rudus Asfaltille (käräjäoikeuden tuomion sivu 270).
Käräjäoikeus on todennut, että korkein hallinto-oikeus on päätöksessään
seuraamusmaksuasiassa todennut, että pääasiassa pääkaupunkiseudulla urakoineen Espoon Asfaltin markkina-alueen asfalttimarkkinat olivat olleet
kartellin hallinnassa. Espoon Asfaltilla oli ollut tietty liityntä kysymyksessä
olevaan kiellettyyn yhteistyöhön mutta yhtiön osalta esitetty näyttö oli jäänyt pintapuoliseksi eikä siitä voitu tehdä aukottomia ja varmoja johtopäätöksiä yhtiön konkreettisista kilpailunrajoituksista ja sen tosiasiallisesta roo-
167
lista kartellissa. Korkein hallinto-oikeus on määrännyt Rudus Asfaltille seuraamusmaksun pelkästään Asfalttineliön menettelyn perusteella.
Käräjäoikeus on katsonut, että käsiteltävässä asiassa ei korkeimman hallinto-oikeuden seuraamusmaksuasiassa antaman päätöksen sitovan vaikutuksen vuoksi voida tutkia, onko Espoon Asfaltti osallistunut kysymyksessä
oleviin kilpailunrajoituksiin mutta todennut lisäksi, ettei asiassa ole esitetty
mitään selvitystä siitä, että Espoon Asfaltti olisi ollut osallisena mainitussa
menettelyssä. Koska yhtiö ei ole ollut mukana kilpailunrajoituksissa, se ei
ole voinut syyllistyä sopimusrikkomukseen, joka saisi aikaan korvausvastuun sen sopimuskumppanina ollutta Espoon kaupunkia kohtaan. Myöskään
muiden kartellissa mukana olleiden tahojen sopimuksenulkoinen vastuu ei
voi toteutua kaupungin ja Espoon Asfaltin välisten sopimusten perusteella.
Kaupungin vuosien 1997 ja 1998 korjausurakoihin perustuvat vaatimukset
on sen vuoksi hylätty (käräjäoikeuden tuomion sivut 226-227).
Kaupunki on hovioikeudessa vedonnut siihen, että Espoon Asfaltti oli kuulunut kartelliin ja veloittanut urakkahinnoissaan kartellilisää. Vaikka yhtiö
ei olisi kuulunut kartellin sisäpiiriin, joka oli sopinut urakoiden jaosta, se oli
kuitenkin ollut kartellin vaikutuspiirissä ja noudattanut kartellin määräämää
urakoiden jakoa ja hinnoittelua. Yhtiön urakoihin oli joka tapauksessa muutoinkin sisältynyt kartellilisää niin sanotun sateenvarjohinnoittelun perusteella, mistä vahingosta kartelliyhtiöt olivat vastuussa.
Hovioikeus toteaa, että edellä korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen oikeusvoima- ja todistusvaikutusta koskevassa kohdassa mainituin perustein
kyseisellä ratkaisulla ei ole sitovaa vaikutusta kysymyksessä olevassa vahingonkorvausasiassa, jossa kysymys Espoon Asfaltin osallisuudesta kiellettyyn yhteistyöhön tulee ratkaista käsiteltävässä asiassa esitetyn näytön
perusteella.
Espoon Asfaltti on yritysjärjestelyiden seurauksena purettu ja sen liiketoiminta oli siirretty Rudus Asfaltille. Hovioikeus toteaa, että mainituissa järjestelyissä Espoon Asfaltin yleiset vastuut eivät ole siirtyneet Rudus Asfaltille. Sikäli kuin Espoon Asfaltti olisi osallistunut kartelliin, kyseiseen menettelyyn osallistuneet muut tahot voisivat olla korvausvastuussa kaupungille aiheutetusta vahingosta, mikä ei riipu siitä, tuomitaanko Espoon Asfaltti
vastuuseen edellä tarkoitetun menettelyn johdosta.
Sikäli kuin Espoon Asfaltin ei katsottaisi osallistuneen kilpailunrajoituksiin,
tulee vielä harkittavaksi ovatko kilpailunrajoituksiin osallistuneet tahot
muutoin omalla toiminnallaan aiheuttaneet kaupungille vahinkoa Espoon
Asfaltin ja kaupungin välisten sopimusten osalta korvausvastuun perustavalla tavalla.
Espoon Asfaltin osallisuus kilpailunrajoituksiin
Asfaltinkorjaustöistä on vuosina 1994-1998 vastannut Espoon Asfaltti, vuosina 1999-2000 Lemminkäinen, vuosina 2001-2002 Rudus Asfaltti ja vuonna 2003 Uudenmaan Asfaltti (D 217).
168
Sikanen on kertonut markkinaoikeudessa, että Skanska Asfaltti tai mahdollisesti tuolloin vielä nimeltään Asfaltti-Tekra oli ollut ostamassa paria pienempää yritystä Helsingin seudulla eli Asfaltti-Pistettä ja Espoon Asfalttia.
Näissä neuvotteluissa oli tullut selville, että kyseisillä firmoilla oli ollut
omat osuudet Helsingin talousalueen töistä, oma tonnimäärä. Espoon Asfaltin Ritalan kanssa neuvottelu oli käyty Nurmijärvellä Tekran silloisessa toimistossa. Sikanen oli osallistunut kysymyksessä oleviin neuvotteluihin. Sovitut tonnimäärät olivat olleet erittäin ratkaisevia asioita kyseisissä kaupoissa, koska oli oltu ostamassa markkinaosuuksia. Jos olisi arvioitu pelkkää
kalustoa edellä mainituissa yrityksissä ja millä hinnoilla ne oli sitten myyty
niin näillä ei ollut ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.
Heikkilä on edellä kilpailunrajoituksia koskevaa näyttöä koskevassa kohdassa kerrotuin tavoin kertonut Espoon Asfaltin edustajan kanssa käymästään keskustelusta vuonna 1997.
Hovioikeus toteaa, että Sikasen kertomus on käsittänyt seikkoja, jotka ovat
koskeneet Espoon Asfaltin osallistumista kilpailunrajoituksiin. Sikasen kertomien seikkojen ajankohta on jäänyt epäselväksi. Hovioikeus toteaa, että
Sikasta ei ole voitu kuulla kysymyksessä olevassa oikeudenkäynnissä todistajana, joten hänen kertomukselleen ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä
asian arvioinnissa. Myöskään Heikkilän kertomien seikkojen perusteella ei
voida tehdä tarkempia johtopäätöksiä Espoon Asfaltin osallisuudesta.
Kaupungin mukaan sen pienet urakat oli kartelliaikana tehnyt lähinnä Espoon Asfaltti tai sen ostanut Rudus Asfaltti. Ennen vuotta 1992 Espoon isot
urakat oli voittanut joka vuosi eri urakoitsija. Ennen kartellia Espoon Asfaltti oli saanut isot urakat vuosina 1989 ja 1991. Kartellin jälkeen Rudus
Asfaltti oli saanut isot työt vuonna 2005. Sen sijaan mainittujen vuosien välillä Espoon Asfaltti ei ollut saanut isoja urakoita. Ennen vuotta 1993 kaupungin pienet urakat oli voittanut joka vuosi eri urakoitsija. Espoon Asfaltti
oli tällöin saanut pienet urakat vain kerran eli vuonna 1990. Lemminkäinen
oli saanut pienet urakat vuosina 1999 ja 2000 mutta ainakin vuonna 2000
työt oli todellisuudessa suorittanut Espoon Asfaltti. Rudus Asfaltti oli saanut pienet urakat jälleen 2001 ja 2002. Heti kartellin jälkeen urakan oli voittanut muu yhtiö. Pienissä urakoissa oli ollut vuosittain noin kymmenen tarjoajaa mutta silti Espoon Asfaltti oli saanut saman urakan vuodesta toiseen.
Kaupungin mukaan mainitut seikat osaltaan osoittivat, että Espoon Asfaltti
oli osallistunut markkinoiden jakoon.
Hovioikeus toteaa, että edellä mainituilta osin on ensinnäkin kysymys hyvin
pitkästä ajanjaksosta, joten markkinaolosuhteet ja eri yritysten asema on
voinut monestakin syystä eri aikoina merkittävästi muuttua. Tähän nähden
tai muutoinkaan edellä esitettyjen seikkojen perusteella ei ole tehtävissä
johtopäätöstä, että Espoon Asfaltti olisi asianomaisena aikana osallistunut
kiellettyyn yhteistyöhön, joka on tähdännyt Espoon kaupungin urakoiden
jakamiseen eri yritysten kesken.
Hovioikeus katsoo jääneen näyttämättä, että Espoon Asfaltti olisi osallistunut kilpailunrajoituksiin, jotka olisivat koskeneet Espoon kaupunkia. Siten
Espoon Asfaltin ei ole näytetty erehdyttäneen Espoon kaupunkia sopimuk-
169
sen edellytyksenä olevista seikoista edellä vastuuperusteista koskevassa
kohdassa tarkoitetuin tavoin eikä aiheuttaneen kaupungille vahinkoa yhtiölle korvausvastuun perustavalla tavalla. Vastaavasti minkään muunkaan tahon ei ole kysymyksessä olevien Espoon Asfaltin ja kaupungin välisten
urakkasopimusten osalta näytetty aiheuttaneen kaupungille vahinkoa kielletyllä yhteistyöllä, joka on koskenut urakoiden jakoa etukäteen kilpailevien
yritysten kesken.
Niin sanottu sateenvarjohinnoittelu
Euroopan unionin tuomioistuin on tuomiossaan asiassa C-557/12 (Kone AG
ym.) todennut, että kysymyksessä olevasta ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee kyseessä olevan kansallisen säännöstön osalta, että Itävallan oikeudessa
suljetaan kategorisesti pois oikeus saada korvausta kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa siitä syystä, että yrityksen, joka ei osallistu kartelliin mutta
joka on kartellin varjossa ylihinnoitellut tuotteensa (umbrella pricing), itsenäisen päätöksen katsotaan katkaisevan aiheutuneen vahingon ja kartellin
välisen syy-yhteyden, jos tuo yritys ei ole sopimussuhteessa kyseiseen kartellin jäseneen. Kunkin jäsenvaltion sisäisessä oikeusjärjestyksessä on lähtökohtaisesti määritettävä käsitteen "syy-yhteys" soveltamista koskevat
säännöt. Kyseisissä säännöissä on kuitenkin erityisesti otettava huomioon
Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 artiklalla tavoiteltu
päämäärä, jona on varmistaa, että kilpailu sisämarkkinoilla pysyy tehokkaana ja vääristymättömänä ja että hinnat vahvistetaan vapaan kilpailun perusteella. Mainitun artiklan täysi tehokkuus asetettaisiin kyseenalaiseksi, jos
jokaisella oleva oikeus vaatia aiheutuneen vahingon korvaamista edellyttäisi kansallisen oikeuden mukaan kategorisesti ja käsiteltävään asiaan liittyvistä erityisistä olosuhteista riippumatta välittömän syy-yhteyden olemassaoloa samalla kun siinä suljettaisiin kyseinen oikeus pois siitä syystä, että
henkilö ei ole ollut sopimussuhteessa kartellin jäseneen vaan kartelliin osallistumattomaan yritykseen, jonka hintapolitiikka on kuitenkin sellainen kartellin seuraus, joka on omalta osalta vääristänyt kilpailuun perustuvia markkinoita sääteleviä hinnanmuodostusmekanismeja.
Tuomioistuin on siten katsonut, että kartellin varjossa toteutetun ylihinnoittelun uhri voi saada korvausta aiheutuneesta vahingosta kartellin jäseneltä,
vaikka se ei olisikaan ollut sopimussuhteessa kartellin jäseneen, jos osoitetaan, että kyseinen kartelli saattoi käsiteltävän asian olosuhteiden ja erityisesti kyseessä oleviin markkinoihin liittyvien erityispiirteiden perusteella
johtaa siihen, että itsenäisesti toimivat kolmannet osapuolet sovelsivat ylihintaa, ja että mainitun kartellin jäsenet eivät voineet olla tietämättä näistä
olosuhteista ja erityispiirteistä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tutkittava, ovatko nämä edellytykset täyttyneet.
Edellä selostetuilla perusteilla unionin tuomioistuin on ratkaissut asian todeten seuraavasti: SEUT 101 artiklaa on tulkittava siten, että se on esteenä
jäsenvaltion sisäisen oikeuden sellaiselle tulkinnalle ja soveltamiselle, jossa
oikeudellisista syistä suljetaan kategorisesti pois se, että kartelliin osallistuneet yritykset ovat siviilioikeudellisesti vastuussa vahingoista, jotka ovat aiheutuneet siitä, että kartelliin osallistumaton yritys on vahvistanut hintansa
mainitun kartellin varjossa korkeammaksi kuin ne hinnat, joita olisi sovel-
170
lettu ilman kartellia.
Hovioikeus toteaa, että niin sanottuun sateenvarjohinnoitteluun liittyvän vahingon korvaamisessa on kysymys eritoten vahingonkorvauksen edellyttämästä syy-yhteydestä ja ennalta arvattavuuden vaatimuksesta. Syy-yhteyden arviointi liittyy vaatimukseen välttämättömästä ja riittävästä syy-yhteydestä. Tekoa voidaan pitää tietyn seurauksen syynä, jos se on välttämätön
osa seurausta edeltävää seikastoa, joka on ollut riittävä seuraamuksen aikaansaamiseksi (kts. Mika Hemmo, Vahingonkorvausoikeus, 2006, s. 114).
Hovioikeus katsoo, että mitään muodollisiin seikkoihin liittyvää syy-yhteyden ja ennalta-arvattavuuden vaatimuksista johtuvaa rajoitusta kysymyksessä olevan kaltaisen vahingon korvaamiselle Suomen vahingonkorvausoikeuden perusteella ei ole olemassa. Enemmänkin on kyse tapauskohtaisesta
olosuhteiden ja näytön perusteella tehtävästä tapahtumien määräävyyden ja
seurauksen kannalta riittävän tehokkuuden sekä seurausten arvattavuuden
arvioinnista. Kuten edellä unionin oikeuden soveltamista koskevassa kohdassa on todettu, kysymyksessä olevan vahingon korvaamiseen on sovellettava myös unionin oikeutta, joten edellä selostetussa unionin tuomioistuimen tuomiossa mainitut näkökohdat on Suomen kansallisen oikeuden sisällöstä riippumattakin otettava huomioon asian arvioinnissa.
Hovioikeus katsoo, että jos alalla on ollut tarpeeksi kattava ja tehokas tarjouskartelli, joka kartellin ja kyseisen markkinan luonne huomioon ottaen
johdonmukaisesti, suurella varmuudella ja hyvin arvattavasti vaikuttaa hintatasoon myös tapauksissa, joissa myyjä ei ole osallisena kilpailunrajoituksissa, kartelliin osallistuvien tahojen toiminnan ja kartellin ulkopuolisen tahon sopimuskumppanille aiheutuneen kilpailuvahingon välillä voi olla olemassa riittävä syy-yhteys ja vahinkoa voidaan pitää ennalta arvattavana.
Käsiteltävässä asiassa väitetyt vahingot liittyvät tarjouskilpailuiden perusteella tehtyihin urakkasopimuksiin. Espoon Asfaltti on valittu urakoitsijaksi
tarjouskilpailuiden perusteella. Tarjouksen antaminen tarjouskilpailussa
edellyttää varautumista hintakilpailuun. Jos alalla on suhteellisen tarkasti
määritettävissä eri tapauksia varten selkeä markkinahintataso, tämä on luonnollisesti yksi niistä pääasiallisista tekijöistä, jotka yritys ottaa huomioon
määrittäessään sitä hintaa, jolla se tarjoaa palveluitaan. Edelleen kun kartelli
onnistuu pitämään hintatason keinotekoisen korkealla, on mahdollista, että
kartellin ulkopuolinen kilpaileva yritys vahvistaa tarjoamansa hinnan korkeammaksi kuin se olisi päättänyt tehdä normaaleissa kilpailuolosuhteissa.
Nyt kysymyksessä olevan toimialan osalta voidaan olettaa, että kunkin tarjouskilpailun hintataso on määräytynyt merkittävästi myös aina kuhunkin
urakkaan, alueeseen ja kunkin tarjouskilpailun olosuhteisiin liittyvien tekijöiden perusteella. Voidaan tosin olettaa, että kartelliyhteistyöllä on voinut
olla vaikutusta hintatasoon myös laajemminkin kuin yksittäisissä tarjouskilpailuissa tehtävän tarjousyhteistyön seurauksena. Vaikka lukuisten yksittäisten sopimusten hintaan olisi kielletyn tarjousyhteistyön johdosta sisältynyt kartellilisää, asiassa ei ole näytetty tai ilmennyt seikkoja, joiden perusteella tällä seikalla voitaisiin todeta olleen yleisempää merkitystä urakoiden
hinnoitteluun siitä riippumatta, onko hinta perustunut kiellettyyn tarjousyhteistyöhön vai ei. Asiassa ei ole ilmennyt aihetta olettaa, että Espoon Asfal-
171
tin tarjouskilpailuissa voittamien urakoiden hintoihin olisi sisältynyt kartellin aiheuttamaa hintalisää. Vastaajien ei ole näiltä osin näytetty aiheuttaneen kaupungille vahinkoa. Syytä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen
siltä osin, kuin korvausvaatimukset, jotka ovat perustuneet Espoon Asfaltin
ja kaupungin välisiin sopimuksiin, on hylätty, ei ole.
Kilpailunrajoitukset
Lemminkäinen on käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa kiistänyt menetelleensä kilpailusääntöjen vastaisesti kysymyksessä olevien urakkasopimusten osalta.
Skanska Asfaltti on kiistänyt osallistuneensa kilpailunrajoituksiin, jotka olisivat koskeneet Espoon kaupunkia.
VLT Trading on kiistänyt menetelleensä kilpailusääntöjen vastaisesti tavalla, jolla olisi ollut vaikutusta Espoon kaupungin kannalta.
Hovioikeuden edellä johtopäätöksiä kilpailunrajoituksia koskevasta näytöstä koskevassa kohdassa näytetyksi katsoman kuntatöitä koskeneen kartellin,
johon muun muassa Lemminkäinen, Asfaltti-Tekra, sittemmin Skanska Asfaltti, ja Valtatie, nykyiseltä nimeltään VLT Trading, ovat kuuluneet, on sanotussa kohdassa mainituin perustein näytetty ainakin vuodesta 1997 alkaen
koskeneen koko maata ja siten myös Espoon kaupunkia.
Tarjouskilpailut ja urakkasopimukset
Espoon kaupunki on tehnyt vuosien 1994-1995 ja 1997-1998 päällystyssopimukset, vuosien 1999-2000 päällystyssopimukset ja korjaustyösopimukset sekä vuoden 2001 päällystyssopimukset Lemminkäisen kanssa. Vuosien
1997 ja 1998 korjaustyösopimukset kaupunki on tehnyt Espoon Asfaltti
Oy:n kanssa.
Vuoden 1994 sopimus
Hovioikeus katsoo edellä kohdasta johtopäätöksiä kilpailunrajoituksia koskevasta näytöstä ilmenevin perustein, että tarjouskilpailuun osallistuneiden
yritysten ei ole kysymyksessä olevana ajankohtana näytetty sopineen kilpailunrajoituksista, jotka olisivat käsittäneet Espoon kaupungin.
Vuoden 1995 sopimus
Vuoden 1995 päällystystöitä koskevassa tarjouskilpailussa tarjouksen ovat
antaneet Lemminkäinen, Valtatie, Espoon Asfaltti, Sata-Asfaltti ja Interbetoni. Valtatien, Interbetonin tai Espoon Asfaltin ei ole näytetty kyseisenä
aikana olleen osallisina kilpailunrajoituksissa. Lemminkäinen ja Sata-Asfaltti ovat edellä kohdassa johtopäätöksiä kilpailunrajoituksia koskevasta
näytöstä todetuin tavoin yhdessä Asfaltti-Tekran kanssa sopineet kilpailunrajoituksista Kuopion seudulla.
172
Alanen on kertonut käräjäoikeudessa, että Kuopion seudun urakoista sovittaessa hän oli asettanut reunaehdoksi, että jos Tekra haluaa tulla Etelä-Suomeen Helsingin seudulle niin siitä se ei luovu. Tekra oli voinut tehdä EteläSuomessa töitä, jos se halusi. Se ei ollut kuulunut sopimuksen piiriin. Tekra
oli tehnyt tarjouksia oman alueensa ulkopuolelle. Helsingin seudultakin oli
tullut tarjouspyyntöjä, ainakin Vantaa oli kysellyt. Tekra oli antanut suojatarjouksia. Sikanen oli hoitanut tarjoustoiminnan. Vuonna 1995 Vantaan
kaupungille oli tehty todellinen tarjous.
Sikanen on kertonut markkinaoikeudessa, että Tekra oli saanut määrättyyn
vuoteen asti ajaa asfalttia vaikka Helsinkiin niin kauan kuin Tekra oli ollut
irti kartellista.
Hovioikeus katsoo jääneen näyttämättä, että Lemminkäisen, Asfaltti-Tekran
ja Sata-Asfaltin kilpailunrajoituksilla Kuopion seudulla olisi ollut merkitystä kysymyksessä olevan Espoon tarjouskilpailun osalta. Alasen ja Sikasen
kertomuksista on ilmennyt, että tuossa vaiheessa niiden sopimat kilpailunrajoitukset ovat Asfaltti-Tekran osalta koskeneet vain Kuopion seutua. Asiassa ei ole ilmennyt aihetta olettaa, että myöskään Lemminkäisen ja Sata-Asfaltin kielletyllä yhteistyöllä olisi ollut merkitystä muualla Suomessa. Jo
edellisen vuoden tarjouskilpailun perusteella mainituilla yrityksillä on ollut
syytä varautua siihen, että tarjouskilpailuun osallistuu muitakin merkittäviä
asfalttialan toimijoita, joten niillä on ollut syytä varautua hinnoittelussaan
varteenotettavaan hintakilpailuun. Kartellin ei ole näytetty vuoden 1995
urakoissa vaikuttaneen määräävästi kaupungin sopimuskumppanin määräytymiseen ja urakkahintaan. Vastaajien ei ole näytetty kysymyksessä olevilta
osin aiheuttaneen kaupungille vahinkoa.
Vuoden 1997 sopimukset
Vuoden 1997 tarjouskilpailussa tarjouksen olivat jättäneet Lemminkäisen
lisäksi Valtatie, Espoon Asfaltti, Sata-Asfaltti, Interbetoni, Asfaltti-Tekra ja
Asfaltti Tenhunen. Hovioikeus toteaa, että Interbetoni ei ole vuoden 1997
tarjouskilpailun ajankohtana ollut osallisena kilpailunrajoituksissa vaan oli
päinvastoin käynyt hintasotaa, joka oli kohdistunut erityisesti Lemminkäistä
vastaan. Interbetonilla on ollut asfalttiasema Espoossa, joten se on aseman
sijainnin kannalta ollut varsin kilpailukykyinen tarjoaja Espoon urakoissa.
Tähän nähden hovioikeus pitää selvänä, että Lemminkäisen on Espoon kaupungin tarjouskilpailussa täytynyt ottaa hinnoittelussaan huomioon Interbetonin osallistumisen mahdollisuus. Voidaan myös olettaa, että Interbetoni
on hinnoitellut tarjouksensa hintasodan perusteella. Siihen nähden että
Lemminkäisen tarjous on ollut tarjouskilpailussa edullisin, ei ole syytä olettaa, että se olisi poikennut kilpailullisen tilanteen mukaan määräytyvästä
hintatasosta. Vastaajien ei ole näytetty aiheuttaneen Espoon kaupungille vahinkoa vuoden 1997 urakoiden osalta.
Vuosien 1998-2001 sopimukset
Lemminkäisen vastuu
Kyseisinä vuosina tarjouskilpailuihin osallistuneista tahoista Lemminkäi-
173
sen, Valtatien, Interbetonin, sittemmin nimenmuutoksen jälkeen Interasfaltin, Skanska Asfaltin ja Sata-Asfaltin on edellä johtopäätöksiä kilpailunrajoituksia koskevasta näytöstä koskevassa kohdassa mainituin perustein näytetty osallistuneen kuntatöiden kartelliin, joka on koskenut koko maata. Hovioikeus pitää selvänä, että mainitut tahot ovat sopineet myös Espoon kaupungin urakoiden kuulumisesta Lemminkäiselle ja sen varmistamiseksi tarjouksissa annettavista hinnoista.
Kunkin tarjouskilpailun osalta aikaisempien vuosien perusteella on aina ollut odotettavissa, että Espoon kaupungin päällystystöiden tarjouskilpailuihin
osallistuu suuri määrä yrityksiä. Edellisessä kappaleessa mainittuja tahoja,
jotka ovat olleet merkittävimpiä asfalttialan yrityksiä, on ollut ainakin pidettävä toisiinsa nähden varteenotettavina kilpailijoina. Tarjouskilpailuihin
on niiden lisäksi osallistunut lukuisa joukko muitakin tahoja. Tarjouskilpailuihin osallistuneiden pienempien yritysten suhdetta kysymyksessä oleviin
suurempiin yrityksiin, kykyä vastata suuren kaupungin laajoista urakoista ja
todellista kilpailukykyä kysymyksessä olevissa urakoissa on tarkemman
selvityksen puuttuessa mahdotonta arvioida. Voidaan olettaa, että kartelliin
kuuluneilla yrityksillä on ollut erityisen hyvät mahdollisuudet Espoon kaupungin päällystysurakoiden tekemiseen ja ne ovat kokonsa puolesta olleet
varsin kilpailukykyisiä mitä tulee urakoiden toteuttamiseen ja hintatasoon.
Siten niiden keskinäisillä järjestelyillä on ollut mahdollista merkittävästi
vaikuttaa kaupungin sopimuskumppanin ja urakkahinnan määräytymiseen.
Kuntatöiden kartelli onkin johtanut kartelliin kuuluneen Lemminkäisen
voittoon kaikissa päällystyssopimuksia koskeneissa tarjouskilpailuissa sekä
myös vuosien 1999 ja 2000 korjaussopimuksia koskeneissa tarjouskilpailuissa.
Vuosien 1998-2000 korjaussopimuksia sekä vuosien 1999-2000 päällystyssopimuksia koskeviin tarjouskilpailuihin on osallistunut muun muassa Tielaitos ja vuoden 2001 päällystyssopimuksia koskevaan tarjouskilpailuun
Tieliikelaitos.
Edellä kilpailunrajoituksia koskevaa näyttöä koskevassa kohdassa selostettujen Luttisen ja Töllin kertomusten perusteella hovioikeus toteaa, että Tielaitoksen tuotanto oli tarjouskilpailujen ajankohtana vasta varsin vastikään
aloittanut kehittämistoiminnan varautuakseen valtion töiden asteittaiseen
vapauttamiseen kohti vapaata kilpailua, mihin oli liittynyt myös Tielaitoksen pyrkimys laajentumiseen enenevässä määrin kuntien markkinoille. Tielaitoksen tuotannolla oli tuohon aikaan ollut vielä paljon Tielaitoksen hallinnon neuvottelu-urakoita. Tielaitos oli aikaisemmin yksin vastannut valtion päällystystöistä ja keskittynyt etupäässä niihin suorittaen työt itse tai
käyttäen ulkopuolisia tahoja aliurakoitsijoina. Hovioikeus katsoo, että Tielaitoksen tuotanto on eronnut asemaltaan siinä määrin kysymyksessä olevista asfalttiyrityksistä, että vaikka Lemminkäisen tarjouksen mukainen arvioon perustunut kokonaishinta on ollut alempi kuin Tielaitoksen tuotannon
tarjouksen mukainen hinta, kysymyksessä olevaa hinnaneroa Tielaitoksen
tuotannon hintoihin ei voida pitää osoituksena siitä, että Lemminkäisen hinnat olivat olleet erityisen edullisia eivätkä olisi poikenneet kilpailullista hintatasoa vastaavista hinnoista.
174
Käräjäoikeus on todennut, että pienemmät asfalttialan yritykset, joilla ei ole
ollut omaa asfalttiasemaa, ovat ostaneet asfalttimassan suuremmilta, kartelliin kuuluneilta yrityksiltä. Ostomassaa käyttävä yrittäjä kilpailee samalla
markkina-alueella kuin massan myynyt yritys. Niillä ei ole ollut todellisia
edellytyksiä antaa kilpailukykyisiä tarjouksia, joilla ne olisivat voineet kilpailla massaa myyneen tai muun kartelliin kuuluneen kanssa kuntien urakoista, joten sillä että tarjouskilpailuun on osallistunut ostomassaa käyttäneitä yrityksiä, ei ole merkitystä arvioitaessa onko ja minkä suuruista ylihintaa kunta on maksanut (käräjäoikeuden tuomion sivu 235). Käräjäoikeus
on edelleen katsonut, että muut oman asfalttiaseman massaa käyttäneet tahot kuin Tielaitos tai Tieliikelaitos, Viarex tai Asfaltti Ajax eivät ole todellisuudessa muodostaneet kilpailullista uhkaa kartelliin osallistuneiden yritysten kannalta eivätkä siten vaikuttaneet kartelliyhtiöiden urakkatarjousten
hintatasoon (s. 236).
Hovioikeus toteaa, että yritysten välillä voi olla merkittäviä kilpailukykyyn
vaikuttavia eroja riippuen tarjottavan urakan maantieteellisestä sijainnista
tai urakoiden laadusta tai yritykseen liittyvistä syistä. Tarjouskilpailuun
osallistumiseen ja tarjousten hinnoitteluun voivat vaikuttaa monet eri tekijät.
Hovioikeus katsoo, että asiassa ei ole ilmennyt seikkoja, joiden perusteella
olisi aihetta olettaa, että tarjouskilpailuihin osallistuneet pienemmät yritykset olisivat olleet erityisen kilpailukykyisiä tarjoajia kysymyksessä olevissa
urakoissa. Siten sitä, että Lemminkäisen tarjouksen mukainen arvioon perustunut kokonaishinta on ollut alempi kuin edellä tarkoitettujen muiden tahojen hinnat, ei voida pitää osoituksena siitä, että Lemminkäisen hinnat olivat olleet erityisen edulliset eivätkä olisi poikenneet kilpailullista hintatasoa
vastaavista hinnoista. Hovioikeus toteaa edelleen, ettei asiassa ole ilmennyt,
että Lemminkäisellä olisi vuoden 1999 tarjouskilpailun osalta ollut aihetta
varautua hintakilpailuun erityisesti Viarexin taholta, mikä olisi vaikuttanut
Lemminkäisen tarjouksen hintatasoon. Hovioikeus katsoo tältä osin toisin
kuin käräjäoikeus, että myös vuoden 1999 korjaussopimuksen voidaan katsoa sisältäneen kartellilisää.
Käräjäoikeus on todennut yleisesti Tieliikelaitoksen osallistumisen merkityksestä, että tarkastellessaan niiden kuntien urakkakilpailuja, joihin Tieliikelaitos oli osallistunut, korrelaatiota sen kilpailuun osallistumisen ja hintojen laskun välillä ei ole voitu havaita, vaan hintojen laskun on katsottu Tieliikelaitoksen toiminnasta riippumatta liittyneen kartellin päättymiseen. Käräjäoikeus on katsonut johtopäätöksenään, ettei Tieliikelaitoksen osallistuminen tarjouskilpailuun ole vaikuttanut kartellivuosinakaan kunnan maksamaa hintaa alentavasti (käräjäoikeuden tuomion sivut 236-237).
Tieliikelaitos on ollut merkittävä toimija alalla. Edellä taloustieteellisiä tutkimuksia koskevan kohdan osassa, joka on koskenut toimintaympäristön
muutosta kartelliajanjakson päättymisen aikaan ja sen jälkeisellä periodilla,
lausuttu huomioon ottaen ei ole perusteita olettaa, ettei Tieliikelaitos olisi
sinänsä ollut hyvin varteenotettava tarjoaja. Vaikka Lemminkäisen tarjouksen mukaiset hinnat ovat olleet alempia kuin Tieliikelaitoksen hinnat, asiassa ei ole ilmennyt seikkoja, joiden perusteella olisi arvioitavissa, voiko ky-
175
symyksessä olevaa hinnaneroa pitää osoituksena siitä, että Lemminkäisen
hinnat olisivat olleet erityisen edulliset eivätkä olisi poikenneet kilpailullista
hintatasoa vastaavista hinnoista.
Hovioikeus katsoo, että kartelli on kysymyksessä olevien sopimusten osalta
vaikuttanut kaupungin sopimuskumppanin ja urakkahinnan määräytymiseen. Lemminkäinen on urakkasopimusta tehtäessä erehdyttänyt kaupunkia
sopimuksen edellytyksenä olevista seikoista siten kuin edellä on vastuuperustetta koskevassa kohdassa todettu ja on sen vuoksi velvollinen korvaamaan kaupungille aiheuttamansa vahingon.
Valtatien ja Skanska Asfaltin vastuu
Valtatie on vuoden 1998 päällystyssopimuksen sekä vuosien 1999-2000
päällystyssopimusten ja korjaussopimusten sekä Valtatie ja Skanska Asfaltti
vuoden 2001 päällystyssopimuksen osalta muiden kartelliin kuuluneiden tahojen kanssa etukäteen sopimalla määrittäneet kaupungin sopimuskumppanin ja vaikuttaneet urakkahinnan määräytymiseen ja antamalla suojatarjouksia myötävaikuttaneet kaupungin erehdyttämiseen tarjouskilpailun kilpailullisuudesta. Kilpailunrajoituksilla on poistettu tehokas kilpailu ja vaikutettu
määräävästi urakoitsijan ja urakkahinnan määräytymiseen. Vastineeksi
myötävaikutuksestaan ne ovat saaneet vastaavan edun joissakin muissa tarjouskilpailuissa. Edellä mainitut yritykset ovat edellä todetuin osin olleet aiheuttamassa kaupungille vahinkoa ja ovat edellä vahingonkorvauslakiin perustuvan korvausvastuun edellytyksiä koskevassa kohdassa mainituin perustein velvollisia korvaamaan kaupungille aiheutuneen vahingon.
Myös Asfaltti-Tekra, josta oli nimenmuutoksella sittemmin tullut Skanska
Asfaltti, oli kuulunut kuntatöiden kartelliin. Asiassa on jäänyt epäselväksi,
missä määrin Asfaltti-Tekran tarkoituksena oli ollut harjoittaa kuntien töihin liittyvää asfalttiliiketoimintaa ja vastaavasti osallistua kilpailunrajoituksiin pääasiallisen liiketoiminta-alueensa ulkopuolella, kuten esimerkiksi
Etelä-Suomessa. Asfaltti-Tekra ei ollut osallistunut kysymyksessä oleviin
tarjouskilpailuihin eikä sen toiminnalla ole ilmennyt olleen mitään varteenotettavaa merkitystä kysymyksessä olevan vahingon syntymisen kannalta
eikä syy-yhteyttä vahinkoon. Näiltä osin perusteita Skanska Asfaltin velvoittamiselle suorittamaan vahingonkorvausta ei ole.
SA-Capitalin ja Super Asfaltin vastuu
Savatie, sittemmin SA-Capital, tai Super Asfaltti, joiden on edellä johtopäätöksiä kilpailunrajoituksia koskevasta näytöstä koskevassa kohdassa todetuin tavoin katsottu olleen osallisina kilpailunrajoituksissa, eivät ole antaneet Espoon kaupungille tarjouksia. Savatien pääasiallinen toiminta-alue
kuntatöissä on ollut Lapin alue ja Super Asfaltin, joka on ollut pienehkö
yritys, kotipaikkana on ollut Oripää, ja se on toiminut pääasiallisesti Varsinais-Suomen alueella. Asiassa on jäänyt epäselväksi, missä määrin niiden
tarkoituksena on ylipäätään ollut harjoittaa kuntien töihin liittyvää asfalttiliiketoimintaa ja vastaavasti osallistua kilpailunrajoituksiin pääasiallisen liiketoiminta-alueensa ulkopuolella. Niiden toiminnalla ei ole ilmennyt olleen
varteenotettavaa merkitystä kysymyksessä olevan vahingon syntymisen
176
kannalta eikä syy-yhteyttä väitettyyn vahinkoon. Perusteita SA-Capitalin tai
Super Asfaltin velvoittamiselle suorittamaan Espoon kaupungille vahingonkorvausta ei ole.
Vahingon määrä
Hovioikeus katsoo edellä kohdasta selvitykset hintatason kehityksestä yksittäisissä kunnissa ilmenevillä perusteilla, ettei Espoon kaupungin urakoista
esitetty selvitys osoita, että kartellilisä Espoon urakoissa olisi ollut keskimääräistä korkeampi. Hovioikeus arvioi edellä aikaisemmin kohdassa vahingon määrä ilmenevillä perusteilla vahingon määräksi myös Espoon kaupungin urakoiden osalta 15 prosenttia maksettujen urakkasummien arvonlisäverollisesta kokonaismäärästä.
Skanska Asfaltin sovitteluvaatimus
Syytä asian arviointiin toisin kuin käräjäoikeus ei ole.
Tuottokorko
Edellä tuottokoron maksuvelvollisuutta koskevassa kohdassa ja käräjäoikeuden tuomiossa todetuilla perusteilla hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuottokorkoa koskevan ratkaisun.
Viivästyskorko
Edellä korvausvelalle maksettavaa viivästyskorkoa koskevassa kohdassa ja
käräjäoikeuden tuomiossa tarkemmin Espoon kaupungin osalta mainituin
perustein hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun viivästyskoron alkamisesta.
Vastaajien keskinäisen vastuunjaon määrittäminen
Hovioikeus viittaa edellä yhteisvastuullista korvausvastuuta ja kysymystä
korvausvelvollisten keskinäisestä vastuunjaosta ja takautumisoikeudesta
koskevassa kohdassa lausuttuun.
Oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa
Lemminkäinen ja VLT Trading Oy:n konkurssipesä
Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden kannanotot kaupungin oikeudenkäyntikulujen korvausvastuun arviointiin vaikuttavista seikoista ja lausuu lisäksi
seuraavaa.
Asiakokonaisuuden kantajat ovat vedonneet useisiin eri vaihtoehtoisiin kanneperusteisiin, joista niissäkin tapauksissa joissa kanne on hyväksytty kokonaan, vain osa perusteista on tullut hyväksytyksi. Vaihtoehtoisista kanneperusteista on aiheutunut puolin ja toisin ylimääräistä työtä. On kuitenkin tärkeää, että vaikeassa kilpailuvahingon korvaamista koskevassa asiassa kaikki vaatimusten vaihtoehtoiset perusteet saatetaan tuomioistuimen arvioita-
177
vaksi ilman että siitä aiheutuu ylimääräistä kuluvastuuta. Hovioikeus katsoo, että oikeudenkäyntikulujen korvausvastuu on määrättävä asian lopputuloksen perusteella siinäkin tapauksessa, että vain yksi vaihtoehtoisista
kanneperusteista on hyväksytty.
Asian laatu huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että kantajien oikeudenkäyntikulut tulee korvata osaksi, jos kanne on menestynyt vähäistä suuremmalta osin. On myös otettava huomioon, että asian voittaminen vähäisemmältäkin osin on joka tapauksessa aina edellyttänyt valtaosaa kysymyksessä
olevista toimenpiteitä, joista on vaadittu oikeudenkäyntikulujen korvausta.
Koska asiassa tulee tuomittavaksi osittainen korvaus oikeudenkäyntikuluista, minkä osuuden arviointi on tehtävä varsin karkean mittapuun mukaan,
toimenpiteiden tarkempaa arviointia ei ole pidettävä tarkoitetun korvausvastuun määrittämisen kannalta tarpeellisena ellei sillä voisi olla huomattavaa
merkitystä korvattavien oikeudenkäyntikulujen määrän kannalta, mikä ei
ole asianlaita nyt käsiteltävässä asiassa.
Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden arvion kaupungin kohtuullisena pidettävien tarpeellisten oikeudenkäyntikulujen määrästä ja arvioi asian lopputulos huomioon ottaen kohtuulliseksi Lemminkäisen ja VLT Trading
Oy:n konkurssipesän yhdessä korvattavaksi osuudeksi kaupungin oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 320.000 euroa. Hovioikeuden osalta määräksi on vastaavasti arvioitava 300.000 euroa.
Lemminkäisen ja konkurssipesän keskinäisessä vastuunjaossa takautumisvastuun kannalta vastuu oikeudenkäyntikuluista määräytyy siten, että kumpikin vastaa pääluvun mukaisesta osuudestaan eli puoleksi mainituista määristä.
Skanska Asfaltti
Asian lopputulos huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että kaupunki ja
Skanska Asfaltti saavat kumpikin pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Kaupungin ja yhtiön puolin ja toisin toisiinsa kohdistamat vaatimukset oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään ja yhtiö vapautetaan kaupungille maksettavaksi tuomitusta kaupungilla käräjäoikeudessa olleiden
oikeudenkäyntikulujen korvauksesta.
NCC Roads, Asfaltmix, Super Asfaltti ja SA-Capital
Kaupunki on hävinnyt asian siltä osin, kuin kanne on koskenut NCC Roadsia, Asfaltmixiä, Super Asfalttia ja SA-Capitalia.
Hovioikeus katsoo, että koska asiassa ratkaistavat oikeudelliset kysymykset
ovat kuitenkin olleet epäselviä, kaupungilla voidaan katsoa olleen perusteltu
syy oikeudenkäyntiin. Tämän vuoksi asianosaiset saavat oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n nojalla vastata itse oikeudenkäyntikuluistaan asiassa.
178
Tuomiolauselma
Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:
Kanne hylätään siltä osin, kuin se on kohdistettu NCC Roads Oy:hyn, SACapital Oy:hyn, Asfaltmix Oy:hyn ja Super Asfaltti Oy:hyn, ja mainitut yhtiöt vapautetaan kaikesta suoritusvelvollisuudesta.
Lemminkäinen Oyj:n maksettavaksi tuomittu vahingonkorvaus alennetaan
1.574.800,61 euroksi käräjäoikeuden tuomitsemine viivästyskorkoineen.
Lemminkäinen Oyj:n kaupungille maksettavan tuottokoron määrää alennetaan siten, että yhtiön on maksettava tuottokorkoa korkolain 3 §:n 2 momentissa säädetyn korkokannan mukaan 316.754,22 eurolle 26.11.1998 lukien, 287.316,41 eurolle 25.11.1999 lukien, 69.290,56 eurolle 20.12.1999
lukien, 394.424,17 eurolle 5.12.2000 lukien, 105.267,02 eurolle 21.12.2000
lukien ja 401.748,23 eurolle 17.12.2001 lukien 22.3.2010 saakka käräjäoikeuden tuomitsemine viivästyskorkoineen.
Skanska Asfaltti Oy:n maksettavaksi tuomittu vahingonkorvaus alennetaan
401.748 euroksi käräjäoikeuden tuomitsemine viivästyskorkoineen.
Käräjäoikeuden vahvistaman kaupungilla VLT Trading Oy:ltä olevan saatavan määrä alennetaan 1.574.800,61 euroksi käräjäoikeuden määräämine viivästyskorkoineen.
Lemminkäinen Oyj:n, VLT Trading Oy:n ja Skanska Asfaltti Oy:n edellä
todettu suoritusvelvollisuus on kaikin osin yhteisvastuullista. Kyseisten yhtiöiden keskinäinen vastuunjako määräytyy niiden keskinäisen takautumisvastuun kannalta siten, että Lemminkäinen Oyj vastaa tuomituista määristä
niiden keskinäisessä suhteessa kokonaisuudessaan.
Lemminkäinen Oyj:n ja VLT Trading Oy:n konkurssipesän kaupungille yhteisvastuullisesti maksettavaksi tuomittu korvaus oikeudenkäyntikuluista
käräjäoikeudessa alennetaan 320.000 euroon käräjäoikeuden tuomiossa
mainittuine korkoineen. Lemminkäinen Oyj ja konkurssipesä velvoitetaan
yhteisvastuullisesti suorittamaan kaupungille korvauksena oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 300.000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antopäivästä.
Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.
179
Muutoksenhaku
Muutosta tähän ratkaisuun saadaan hakea korkeimmalta oikeudelta valittamalla vain, jos korkein oikeus niillä erityisillä perusteilla, jotka ilmenevät
oheisesta valitusosoituksesta, myöntää valitusluvan.
Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 19.12.2016.
Helsingin hovioikeuden puolesta:
Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenneuvos Teemu Paasikoski
hovioikeudenneuvos Elina Setälä
hovioikeudenneuvos Ari Siltama
Valmistelija:
asessori Jenny Öberg
Ratkaisu on yksimielinen.