SURUN KÄSIKIRJA Agneta Grimby Åsa K. Johansson 2 Agneta Grimby ja Åsa K. Johansson Runot: Karin Blomqvist Piirrokset: Gerd Allert Suomennos: Laura Koskela 2 3 Määrärahojen myöntäjät Surun käsikirja on tulos omista ja työtovereidemme tutkimuksista Leskiprojektiin osallistuneiden surevien nuorien ja iäkkäiden naisten ja miesten parissa. Tutkimus tapahtui Göteborgissa sijaitsevan Sahlgrenin yliopistollisen sairaalan geriatrisen osaston toimesta. Kirja perustuu toimenpiteiden yhteydessä tehtyjen henkilökohtaisten haastattelujen sekä eri puolilla Ruotsia tehtyjen kirjallisten kyselyiden tuloksiin. Kirja sisältää myös muiden tutkijoiden ja niiden henkilöiden kokemuksia, joiden päätehtävänä ammatissaan on toimia surevien tukena. Kirjan tarkoituksena on välittää tietoa surun ilmenemistä sekä ennen että menetyksen jälkeen. Kirja on tarkoitettu sekä yksittäisille surijoille että heidän läheisilleen ja ystävilleen kuin myös tukiorganisaatioille ja hoivahenkilöstölle. Sahlgrenin yliopistollisen sairaalan Leskiprojekti on ollut käynnissä vuodesta 1995 ja varat siihen on saatu ulkopuolisilta rahastoilta ja säätiöiltä. Sen vuoksi haluamme lämpimästi kiittää seuraavia määrärahojen myöntäjiä: Ruotsin sosiaalihallitus (kannustusavustus), Ruotsin työelämän ja sosiaalitieteiden tutkimusneuvosto (FAS), Ruotsin syöpärahasto, KP-säätiön juhlarahasto, Vårdalsäätiö, Ruotsin lääkäriseura, Kauppias Hjalmar Svenssonin tutkimusrahasto, Helge Axelsson Johnsonin säätiö, Clara Lachmanin rahasto, Letterstedtin rahasto, Gun ja Bertil Stohnen säätiö, Magnus Bergvallin säätiö, Johanniittien ritarikunta, Göteborgin kuninkaallinen tiede- ja taideseura (KVVS), Ruotsin kuninkaallinen tiedeseura (KVA), Ragnhild ja Einar Lundströmin muistosäätiö, Signhild Engkvistin säätiö, Lars Hiertan muistosäätiö, Petrus ja Augusta Hedlundin säätiö, Ruotsin dementiarahasto sekä Wilhelm ja Martina Lundgrenin tiederahasto. Kirjan suomentamiseen on saatu taloudellista tukea Letterstedtin yhdistykseltä ja Längmanin kulttuurirahastosta. Suurkiitos määrärahojen myöntäjille ja tutkimuksiin osallistuneille! Agneta Grimby Åsa K. Johansson 3 4 Johdanto Elämäntapahtumat vanhuusvuosina Vanhuusvuodet saattavat olla monille rasitusten aikaa ikävien elämäntapahtumien vuoksi. ”Ystäväpiiri harventuu, saa olla tyytyväinen jos saa säilyttää terveyden.” Nuoruusiän muutos- ja vaihtelunhalu korvautuu status quo -ajattelulla: ”Toivottavasti elämä ei ole varannut lisää yllätyksiä kohdalleni, niitä onkin ollut jo ihan tarpeeksi.” Jos henkilö sanoo, että ”eiköhän tämä tästä pikku hiljaa” ilmaisee tyytyväisyyttä, että on säästynyt uusilta sairauksilta tai muilta stressaavilta muutoksilta elämässään. Suurista ja vaikeista elämäntapahtumista tehtyjen tutkimusten tulokset menetyksen negatiivisesta vaikutuksesta ikääntyvään ihmiseen ovat yleensä yhdenmukaisia. Elämänkumppanin menetys katsotaan yleisesti olevan rasittavin kokemus ihmisen elämässä. Seuraavina on oma tai omaisen sairaus, sukulaisen tai ystävän kuolema tai vaihto huonompaan asuntoon. Omien lasten avioero on vanhustutkimuksissa arvioitu asteikolla ”pahinta mitä voi tapahtua” ja sen on kuvattu olevan ”pahempaa kuin kuolema”, toisin sanoen se on koettu vaikeammaksi kokemukseksi kuin kaikki muut menetykset. Vanhuusiällä samanaikaisten negatiivisten elämäntapahtumien sattuminen yhtä aikaa vaikuttaa olevan tavallisempaa kuin positiiviset tapahtumat (esim. matkustaminen, lastenlasten ja lastenlastenlasten syntyminen tai sairaudesta parantuminen). Erilaisiin menetyksiin sopeutuminen on monimutkainen yhtälö, johon vaikuttaa muun muassa yksilön ikä, sukupuoli, terveydentila, siviilisääty, persoonallisuus, selviytymiskyky, aikaisemmat kokemukset, muiden antama tuki, kulttuuri, uskonto ja taloudellinen tilanne. Vaikean elämäntapahtuman jälkeinen aika tuo mukanaan suuren muutoksen, joka poikkeaa aikaisemmasta ja totutusta elämänmenosta. Selviytyäkseen tästä henkilön on otettava käyttöön uudet voimavarat, joita aikaisemmin ei ole tarvinnut käyttää. Turvallisuus ja identiteetti asetetaan uusien haasteiden eteen. Voimavarat eivät kuitenkaan aina riitä ja elämänhalu ehtyy. Elämänkumppanin menetyksen katsotaan olevan eniten stressiä aiheuttava tapahtuma ihmisen elämässä. Siitä ovat lähes kaikki tutkijat yksimielisiä. Surun kasvoilla, eli surun ilmentymillä vaikuttaa olevan enemmän yhtäläisyyksiä kuin erilaisuuksia sukupuolten välillä, samoin kuin nuorten ja iäkkäiden surun välillä. Vaikka valmius elämänkumppanin menetykseen katsotaan olevan paremman iäkkäillä kuin nuorilla, on menetys kuitenkin hyvin suuri järkytys. Kukaan ei oikeastaan voi täysin kuvitella, millaista jälkeen elävän elämä on. Vanheneminen vaikuttaisi vain lisäävän vaikeita tapahtumia. Iloiset ja toivotut elämäntapahtumat eivät vaikuta tasapainottavan kuormittavien tapahtumien vaikutusta. Eräs ruotsalainen tutkimus on osoittanut, että terveydentila huononee useimmin kuin paranee. Useammat elämänkumppanit sairastuivat kuin paranivat, omaisten menetystä tapahtui useammin kuin uusien perheenjäsenten lisääntymistä (lastenlapset, lastenlastenlapset) sekä negatiivisia asumismuutoksia tapahtui useammin kuin positiivisia. Keskusteltavaa tai pohdittavaa 1. Minkä vuoksi osa iäkkäistä henkilöistä ovat valmentautumattomia puolison menetykseen? 2. Miksi iäkkäät eivät halua kovin paljon vaihtelua tai muutoksia? 4 5 HARMAATA Onko päivä harmaa Vain siksi että aurinko on pilvessä Onko kaikki sumuista Vain koska olen itkenyt yöni Onko kimallus kadonnut Vain koska olet poissa Sinä toit valon ja pimeyden Sinä aiheutit iloa ja surua Sinä olit prisma, jossa koko elämä taittui 5 6 Tunnereaktiot Voimakas ja sitkeä yksinäisyyden tunne kuuluu surun kuvaan ensimmäisen vuoden aikana puolison menetyksen jälkeen. Toivottomuus tulevaisuuden suhteen saattaa ilmentyä masentuneisuutena, johon liittyy suisidaaliset ajatukset ja joskus myös itsemurhayritykset tai niiden toteuttaminen. Monelle tulee ajatus että ”olisin aivan hyvin joutanut myös hautaan”, koska he kokevat yksinäisen elämänsä tarkoituksettomaksi. ”Mutta kun tulin luvanneeksi hänen kuolinvuoteellaan, että en tekisi tyhmyyksiä, joten minun täytyy vain jatkaa.” Omien reaktioiden pelko myös ”normaalin” surun yhteydessä saattaa olla suuri. Levottomuus, keskittymisvaikeudet ja mielenkiinnon puute päivittäisiin tapahtumiin on hyvin tavallista. Myös päivittäiset rutiinit kuten oma hygienia tuntuvat toisarvoiselta. ”Kukaan muu ei varmaan ajattele näin. Tuntuu kuin menettäisin järkeni. - En osannut itkeä mieheni hautajaisissa. En kyynelen kyyneltä. Kuulin jälkikäteen ihmisten kyselevän ettenkö ikävöikään Penttiä. Se oli hirveätä. Itku tuli vasta puolen vuoden kuluttua. - En saa mitään aikaiseksi, kaikki jää tekemättä. En jaksa lukea lehteä ja katson televisiota ajattelematta mitä katson. Ja siellä näytetään vain kärsimystä ja onnettomuuksia, niitähän minulla on itsellänikin. - Hyvä jos jaksan ajaa parran ja peseytyä, minusta on tullut oikea likaläjä. En aina edes muista ottaa lääkkeitäkään, kun Alli ei ole enää muistuttamassa” Huoli, pelko ja itkukohtaukset ovat hyvin tavallisia reaktioita. Päättämättömyys, ärtyneisyys ja aggressiivisuus kuuluvat kuvaan kuten myös itsesyytökset ja syyllisyyden tunto. Alentunut itsetunto on harvinaista ja esiintyy enimmäkseen vain naisilla. ”Olen huolestunut kaikesta. Erityisesti minua huolettaa, että alkaisin yhtäkkiä itkeä. En uskalla etukäteen päättää menemisistäni, koska en tiedä millä mielellä juuri sillä hetkellä olen. - Olen jatkuvasti huonotuulinen ja vihainen, vaikka en tiedä oikein kehen vihani kohdistuu. En aina edes siedä mukavia naapureitani, kun he kulkevat pareittain, melkein vihaan heitä. - Voi, kun olisin saanut hänet lähtemään ajoissa lääkäriin, silloin hän luultavasti olisi vielä elossa. Tunnen olevani syyllinen hänen kuolemaansa. - Miksi en ollut hänen luonaan viimeisen tunnin aikana? Miksi menin kotiin lepäämään juuri silloin, vaikka olin hänen luonaan muuten koko ajan? - Sen jälkeen kun Sauli kuoli, minua ei ole kutsuttu mihinkään. Meidät kutsuttiin aina yhdessä, yksin en ole mitään!” Ennakoiva suru Joskus puhutaan ennakoivasta surusta eli henkilö suree jo etukäteen lähimmäisen kuolemaa. Eräät tutkimukset osoittavat, että suruprosessi ei ole niin dramaattinen, jos henkilö saa asteittain tottua ajatukseen läheisen kuolemasta ja on siten paremmin varustautunut suruun. Äkkinäinen kuolema, esimerkiksi sydänkohtaus tai onnettomuus, tekee suruprosessista vaikean ja pitkän, ja ehkä myös menetyksen kieltäminen on pitempiaikainen. Toisaalta taas pitkittynyt sairaus saattaa rasittaa läheisen voimia, varsinkin jos sairasta hoidetaan kotona. Suruun vaikuttavat monet tekijät ja yhtälö on monimutkainen. 6 7 Eräässä 732 leskeä käsittävän raportin analyysissä neljä kymmenestä ilmoitti ajan ennen menetystä olevan kaikkein vaikein verrattuna menetyksen hetkeen ja sen jälkeiseen aikaan. Verrattuna iäkkäisiin leskiin (yli 65vuotta) ilmoitti useampi nuorista leskistä (35-65 vuotta) ennakoivan surun olleen vaikein aika heille. Sen vuoksi on tärkeätä, että läheisten reaktio huomioidaan jo ennen menetystä ja tarkoitukseen varatut toimenpidemallit otetaan käyttöön, jotta omaisten vaikeudet voitaisiin havaita ja tukea heitä vaikeassa tilanteessa. Ennakoiva suru on nähtävissä myös dementiaa sairastavien iäkkäiden henkilöiden läheisissä. Dementikon elämänkumppanit kärsivät läheisensä persoonallisuuden, ajatuskyvyn ja muiden fyysisten toimintojen asteittaisesta menetyksestä. Tällaista menetystä on kutsuttu tiedostamattomaksi suruksi (unrecognized loss). Naisten surutyö vaikuttaa alkavan jo silloin kun puoliso saa diagnoosin, miesten surutyö vasta kun puoliso on kuollut. Tämä käy ilmi Göteborgissa iäkkäiden leskien keskuudessa tehdyn tutkimuksen osatuloksista. Tutkimus suoritettiin äänitettyjen syvähaastattelujen ja laadullisen tutkimusmenetelmän avulla, jossa tutkittiin sukupuolieroja aikaa ennen kuolemantapausta. 7 8 SAIRAALAN PIHALLA TOUKOKUUSSA Katkennut tulppaani maassa Tuulen katkaisema Traktorinpyörien rikkoma Kuultavan punaisena lepäsi se kädessäni Käteni pesässä kannan riutuvaa sydäntäsi Liekehtivä Palava Kaiken mukanaan vievä Rauno, rakkaani.... 8 9 ”Ei voi olla totta!” Se, mitä ei voi tapahtua tai ei saa tapahtua, tapahtui kuitenkin. Yksinäisyys painaa. Ehkä pitkänkin yhteisen elämän jälkeen toisen täytyy jatkaa elämää omin avuin. Elämänkumppanin sairauden päivät, kuukaudet tai jopa vuodet ovat päättyneet. Yövalvomiset, tietämättömyys ja jatkuva pelko asioiden kulusta on jättänyt jälkensä jaksamiseen ja kestämiskykyyn. Ehkä loppu tuli niin äkkiä, että ei jäänyt aikaa valmistautumiseen tai jäähyväisiin. Epätodellisuuden tunto on suuri. Ehkä järkytys on niin suuri, että henkilö ei reagoi ollenkaan tunteilla. Kun ihminen joutuu elämänsä ehkä suurimman kuormituksen kohteeksi, on olemassa mekanismeja, jotka ”sulkevat” tunne-elämän selviytymisen helpottamiseksi. ”Ei voi olla totta, ei näin pitänyt käydä! - En usko, että tämä on totta, varmaan uneksin. - Kaikki on niin epätodellista, en tahdo uskoa! - Kummallista, mutta en tunne mitään.” Rakkaan ihmisen poismenoa seuraava aika on hyvin järkyttävä kokemus, olipa sitten saanut valmistautua yksinäisyyden ajatukseen tai ei. Kieltäminen on joillekin tapa työntää syrjään kipeää tekevä asia, joka uhkaa tuhota olemassaolon. Epätodellisuudentunto lieventää surevan henkilön menetyksen aiheuttamaa ensimmäistä suurta kärsimystä, jota ei usko jaksavansa kantaa. Vähitellen henkilö alkaa ymmärtää tapahtuman, mutta tunteet ovat kuin vuoristorata, ne heilahtelevat ylös ja alas. Todellisuus tunkeutuu tietoisuuteen ja kaipaus iskee vähän joka välissä. Surun lieventymisen hetkiä ei juuri ole. ”Kun herään aamulla, usein aikaisin, tuntuu hetken kuin kaikki olisi kuin ennenkin, mutta sitten muistan miten asia on. Hänhän ei olekaan vieressäni!” Ajatukset viipyvät usein poismenneen luona, sureva muistelee hyviä yhteisiä hetkiä. Ajatukset kiertävät koko ajan elämänkumppanin ympärillä, kaikki muu on toisarvoista. Itkukohtaukset tulevat arvaamatta. Ei tiedä, uskaltaisiko ulos muiden joukkoon, kyyneleet saattavat tulla koska tahansa. ”Haluan huutaa, toisinaan tuntuu, että suruni kuuluu ulos kadulle asti.” - Minusta on tullut oikea itkupilli, mutta itkeminen helpottaa.” Ehkä itku ei ole päässyt esille järkytyksen vuoksi. ”En osannut itkeä mieheni hautajaisissa. Suru oli kuin rintaan isketty terävä puukko, joka kiersi ja kiersi. Mutta kyynelen kyyneltä ei tullut. Ystävättäreni kysyivät myöhemmin minulta ettenkö surekaan miestäni, koska en itkenyt. Se oli hirveätä kuulla. En ole voinut tavata heitä sen jälkeen. Kuinka ihmiset voivat olla niin ymmärtämättömiä?” Synnytyksestä, joka on yleensä suuri ja onnellinen tapahtuma, voidaan puhua vaikka kuinka paljon. Kuolemasta, joka on yhtä suuri elämäntapahtuma, mutta ikään kuin toiseen suuntaan, pitää myös pystyä puhumaan, yhä uudelleen ja uudelleen. Surua täytyy työstää psyykkisesti, eli vatvoa, kuten sanotaan. Jos surun sulkee pois liian pitkäksi aikaa, se kapseloituu ja siitä on vaikea päästä yli. Meillä täytyy olla mahdollisuus puhua ajasta ennen kuolemantapausta, sairaudesta, omista kokemuksista, mitä lääkärit tekivät (tai eivät tehneet), itse kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta. Se täytyy saada käydä läpi aina uudestaan ja yksityiskohtaisesti. ”Pelkään pahoin, että ystävät ja tuttavat ovat väsyneet kuuntelemaan puheitani Sakarista, mutta en voi olla puhumatta. Haluan, että myös he puhuvat Sakarista, ainakin mainitsevat hänen nimensä. Onhan hän ollut keskuudessamme kauan. Eivät he voi olla ikään kuin häntä ei ikinä olisi ollut. Ei sellainen ainakaan minua auta.” 9 10 ”Onko suruni normaalia”? Mitä on normaali suru? Käsite itsessään on ristiriitainen; surussa ei yleensä ole mitään normaalia. Omaisen menettäminen on aivan liian sietämätöntä, että sitä voisi kutsua normaaliksi. Kiukku, tuska, kärsimys, kieltäminen, ns. leskinäyt ynnä muut ovat reaktioita, jotka täytyy käydä läpi, jotta kestäisi tapahtuman. Surutyön läpikäyminen saattaa kestää kauan, jopa yhdestä kahteen vuoteen, joskus kauemminkin. Monet miettivät milloin sureminen alkaa ja milloin se loppuu? Voiko sureminen olla aaltomaista? Yhtenä päivänä pieni toivon kipinä, toisena päivänä mieli on täysin maassa. Tai yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta tulee itku ja epätoivo. Miksi en tunne mitään? Miltä pitäisi tuntua, kun tuntee surua? Onko normaalia itkeä lähes tauotta tai jos ei tule yhtään kyyneltä silmään? Miten toiset käyttäytyvät vastaavassa tilanteessa? Suremisen kultaisia ohjeita ei ole olemassa. Meitä ei ole valettu samaan muottiin, meillä jokaisella on oma persoonallisuutemme, meillä on erilaisia kokemuksia, siedämme eri tavalla kuormitusta, meillä on erilainen tausta ja kulttuuri ja meillä on erilaiset ilmaisutavat ja tarpeet. Nämä tekevät meistä ainutlaatuisia, eikä meitä voi sitoa samaan surevien nippuun, joilla on samanlainen reaktiomalli. Suruprosessissa on paljon normaalia, luonnollista ja tervettä, vaikka ihminen luulee olevansa yksin maailmassa tunteineen ja kokemuksineen. -”Luulen, että tulen hulluksi”, sanovat monet surevat ja luulevat, että tällä tavalla ei kukaan normaali ihminen käyttäydy. Mutta jos ihminen tietäisi tilanteessaan, että hän jakaa reaktionsa ja tunteensa hyvin monien muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, saattaisi huoli hulluudesta lieventyä. Normaalin suremisen käsitteeseen mahtuu niin monia surureaktion muunnelmia, ettei niitä kaikkia voi edes kuvata. Silloin on ehkä helpompi kuvata, miten sairaalloinen suru ilmenee. Kirjassa otetaan osittain esille vaikean menetyksen sekä tavalliset että epätavalliset surureaktiot, sekä tunnetasolla, fyysisesti, sosiaalisesti että muiden seurausten osalta. Puolison, elämänkumppanin ja avopuolison – tai miksi nyt nimitämmekään läheisiämme – menetyksen tutkimukset ovat antaneet paljon tietoa, eli mitä on tärkeätä tietää sekä yksittäisestä surijasta, tämän perheestä, omaisista ja ystävistä, hoidon, hoivan ja kirkon ammattiauttajista tai yleensä ihmisistä. Jälkeen elävän problematiikka on aina yhtä ajankohtainen ja tieto elämän suurimmasta rasittavasta ja kuormittavasta tapahtumasta kuuluu meille kaikille. ”Missä ovat nyt ne, jotka kävivät niin usein heti Astan kuoleman jälkeen, ihmetteli eräs juuri leskeksi jäänyt mies, jolla parin viimeisen kuukauden aikana oli ollut täysi työ hautajaisten järjestämisessä sekä perheen ja omaisten vierailuissa. Vasta nyt, kolmen kuukauden jälkeen, on suru ja kaipaus noussut esille. Pahin aika on juuri nyt. Mutta nyt ympärilläni on tyhjää, juuri nyt kun olen niin suruissani. Olisi ollut parempi jos ystävät olisivat soitelleet minulle juuri nyt tai käyneet luonani kukin vuorollaan.” 10 11 JOS AURINKO PAISTAISI Tummat varjot vanhuuden ja yksinäisyyden jääpuvussa Ulkona riippuvat sanat kylmänharmaat, hengettöminä ja jäykkinä kuin jäätyneet pyykit narulla Jos aurinko paistaisi ne hulmuaisivat pehmeinä Valoisina ja kukkivina Ne muotoutuisivat Rakkauden runoiksi 11 12 Kaksinaisuudesta yksinäisyyteen Yksinäisyyden tunne on osoittautunut tavallisimmaksi, voimakkaimmiksi ja pitkäkestoisimmaksi reaktioksi jälkeen elävien keskuudessa. Rakkaan lähimmäisen poismenon jälkeinen tyhjyys koetaan yleensä niin konkreettiseksi, että omassa kodissa on vaikea olla. - ”Kun olen ulkona, on kaikki aika hyvin, mutta kun olen menossa sisälle tyhjään asuntoon, haluan samalla hetkellä kääntyä takaisin ulos. - On niin tyhjää ja hiljaista, että laitan radion tai television päälle, että saisin kuulla edes jotain ääniä.” Epätoivo ja pessimismi tulevaisuuden suhteen on myös hyvin yleistä elämänkumppanin poismenon jälkeen. Olemassaolon ja elämän jatkumisen ajatukset ovat monelle hyvin tavallisia menetyksen jälkeen. ”Miksi minun piti jäädä tänne yksin elämään? Tärkein olemassaolon tarkoitus on poissa. Minulla ei ole lapsia, ei oikeastaan mitään harrastuksia, olen sairaalloinen ja tarvitsen apua. Mikä tarkoitus minun elämälläni silloin on, miksi minun pitäisi elää? Olisi ollut parasta kun olisin saanut mennä mukana samaan hautaan.” Joskus jälkeen elävällä on kuolemankaipuuta, mikä johtuu toiveesta jatkaa yhdessäoloa edesmenneen kanssa. Yleensä kuitenkin elämän tarkoituksettomuuden tunne hiipuu monen kohdalla, tosin myös jälkeen elävien keskuudessa esiintyy itsemurhia tai itsemurhayrityksiä. On myös havaittu ”epäsuoria” tapoja elämän päättämisestä, kun henkilö tietoisesti tavoittelee elämänsä päättämistä. Henkilö ei silloin esimerkiksi huolehdi terveydestään, lääkityksestään eikä elämäntavoistaan. Tämä näyttäytyy alkoholin ja lääkkeiden liikakäyttönä, lisääntyvänä tupakointina, huonoina ruokatapoina sekä fyysisenä ja psyykkisenä toimettomuutena. Nämä ovat merkkejä, jotka läheisten pitäisi huomioida. Alavireisyys ja masennus Normaalin surun yhteydessä on niin kutsuttu todellinen masennus harvinaista. Suruisuus, alavireisyys, itku ja epätoivo saattavat näyttää masennukselta, joka täytyy hoitaa ammattiauttajien toimesta, mutta se on yleensä ohimenevää ja itsestään parantuva surun vaihe. Rajanveto on kuitenkin hankalaa ja on vaikea tietää, kuka tarvitsee lääkehoitoa. Suru itsessään ei ole sairaus, mutta saattaa aiheuttaa sairauden kaltaisia oireita. Tietyissä tapauksissa surun aiheuttama psyykkinen stressi saattaa aiheuttaa sairautta. Monissa tapauksissa sureva tuntee, että hän voi huonosti sekä psyykkisesti että fyysisesti. Joskus surutilanne saattaa aiheuttaa niin suurta kuormitusta, että henkilö ei osaa tai jaksa käsitellä sitä omin avuin tai omaisten avulla. Patologiselle surulle on luonteenomaista syvä alakuloisuus, suisidiyritykset ja -ajatukset, lisääntynyt lääkkeiden käyttö, voimakas painon putoaminen, sosiaalinen eristyneisyys, vaikeat syyllisyyden tunteet ja kuolemantapaukseen liittyvät itsesyytökset. Psykiatri, psykologi ja psykoterapeutti auttavat näkemään eron tavallisen ja sairaalloisen surureaktion välillä ja osaavat myös hoitaa sitä. Mainittujen ammattiauttajien yhteystiedot löytyvät puhelinluettelosta ja lääkäriluettelosta. Väsymys ja mielenkiinnottomuus Suurta stressiä aiheuttava elämäntilanne kuten rakkaan omaisen sairaus, kuolema ja hautajaiset aiheuttavat jälkeen elävällä melkein poikkeuksetta suurta väsymystä. Pelko, huono yöuni ja ruokahalu sekä pitkän aikaa kestävät monet vaivat ja huolet johtavat väsymys- ja uupumistilaan, joka johtaa siihen, että henkilöllä ei ole enää voimavaroja edes tavallisiin arkiaskareisiin. Tekemättömät askareet, kirje- ja laskupinot kasvavat. Puhelin soi soimistaan kenenkään siihen vastaamatta. Syöminen on sitä sun tätä ja myös henkilökohtainen hygieniakin jää hoitamatta. 12 13 Ruokahaluttomuuden syynä on usein väsymys, alavireisyys tai suru läheisen menetyksestä. Jos ei syö kunnolla, tulee väsymys. Seurauksena on noidankehä, joka saattaa johtaa huonoon vastustuskykyyn. Huono ruokahalu lisää infektioiden riskiä, mikä johtaa vielä huonompaan ruokahaluttomuuteen, väsymykseen ja alavireisyyteen. Kehä sulkeutuu ja terveydentila tulee aina vain huonommaksi. Mitä aikaisemmin ryhdytään toimenpiteisiin sitä helpommin saadaan terveys, ruokahalu ja elämisenhalu oikeille raiteille. Energian ja ravinnon puute tekee henkilön voimattomaksi, jaksamattomaksi, apaattiseksi ja paino putoaa. Koti ja talous joutuvat hunningolle, koska jälkeen elävällä ei riitä kiinnostusta siihen, mikä aikaisemmin tuotti yhdessäoloa ja iloa. ”Syön usein seisaaltaan tiskipöydän ääressä, syön jopa kylmää ruokaa suoraan säilykepurkista, jos sellainen kaapista löytyy. - Joskus tulee otettua myös muutama ryyppy liikaa, ja poltan paljon enemmän kuin ennen. - En edes jaksa avata kirjeitä. Laskuista en jaksa huolehtia, ne ovat olleet tuossa avaamattomina jo kuukauden. Mieheni hoiti nämä asiat aikaisemmin. - En edes välitä lukea lehteä enkä avata televisiota, josta tulee vain surkeutta ja katastrofeja. Minullahan on omakin katastrofini.” Myös kiinnostus vanhojen ystävien ja tuttujen tapaamiseen saattaa vähetä. Vaikka haluaisikin tavata ihmisiä ja kertoa mitä on tapahtunut ja mitä tuntee, sureva ei mielellään halua tavata muita. Henkilö ei halua päättää tapaamisajoista, ”koska en tiedä, miten juuri silloin voin ja jaksan”. Sureva ei halua häiritä liikaa muita omilla vaivoillaan ja pelkää, että alkaa itkeä. ”Minusta tuntuu, että ihmiset välttelevät minua. Näin kuinka Pertti kiiruhti toiselle puolelle katua. Ehkä hän ei halunnut pysähtyä kyselemään vointiani Sepon hautajaisten jälkeen. Hän ehkä pelkäsi, että alan itkeä ja käyttäytyä oudosti. Vaikka minähän olen ihan sama ihminen kuin ennenkin.” Ehkä olemme kaikki hieman peloissamme surun aiheuttamille ilmaisuille ja vahvoille tunteille. Joten mieluummin kuin että käyttäytyisi kömpelösti, henkilö alkaa vältellä surevaa. Tämä käsitetään usein haavoittavana, loukkaavana ja kaikkea muuta kuin auttavaisena käytöksenä. Vaikka surevan tapaaminen ei tarvitse olla sen kummempaa kuin kysyä hänen vointiaan. On parempi ottaa riski ja ”mokata” kuin että ei koskaan kysyisi vointia. Muistiongelmat, keskittymisvaikeudet, päättämättömyys ja levottomuus Monet kokevat menetyksen jälkeisen alkuajan ikään kuin olisivat sumussa. Heillä on vain hämärä aavistus, mitä kuolemantapauksen ympärillä on tapahtunut. He unohtavat kysyä sairaalahenkilöstöltä kuolemansyytä, eivät muista mitä osastolla on sanottu, eivät ole ymmärtäneet mitä on sanottu tai ovat unohtanut suurimman osan. Sureva ei rohkene kysyä uudelleen, miten kaikki tapahtui, ja hänellä on suuria muistiaukkoja. Vielä puolen vuoden kuluttuakin surevalla on tarve puhua ajasta ennen puolison kuolemaa, kuolinhetkestä ja ajasta sen jälkeen. Tutkimukset ovat osoittaneet, että on tärkeätä ”vatvoa” tapahtunutta ja yhä uudelleen käydä läpi, miten poismenneen asiat olivat, mitä on sanottu ja kertoa omista reaktioista. Monet tuntevat, että heidän persoonallisuutensa on muuttunut ja heidän on vaikea sopeutua elämään yksinäisenä. Iäkkäiden surevien keskuudessa tehty tutkimus osoitti, että muistin huononeminen ei ole verrattavissa todelliseen muistikykyyn ja että muisti ja ajattelukyky yleensä palautuvat ensimmäisen suruvuoden aikana. Monet kertovat kuitenkin, että tärkeät asiat ja tehtävät täytyy kirjoittaa muistiin, 13 14 jotta ne eivät unohtuisi ja välttämättömien asioiden hoito tuntuu melkein ylipääsemättömältä tehtävältä. Ajattelukyky ei ole sitä mitä se oli ennen. On vaikea päättää asioista, olipa sitten kysymys tuttavan luona käynnistä, vaatteiden valinnasta tai asuntoasioista. Joskus käy niin, että varsinkin ensimmäisen puolen vuoden aikana menetyksen jälkeen sureva tekee päätöksiä asioista, joita ei ole ajatellut loppuun asti. Sureva tekee asioita ajattelematta, joita saa sitten katua kun ajattelukyky on palautunut. Aloitekyvyttömyys ja saamattomuus leimaa päivät. On yhtä tavallista reagoida yli- kuin alitoiminnallisuudella. Rutiinit ja päivittäiset kotiaskareet kärsivät ja vaivaavat hyvin paljon, koska niihin ei riitä kiinnostusta eikä niitä jaksa tehdä. ”Pääni tuntuu aivan tyhjältä ja aivot hitailta. Unohdan heti sekunnin kuluttua, mitä minun piti tehdä. - Ajatukset vain lepattelevat sinne tänne, en ymmärrä edes mitä radiossa puhutaan. Menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. - Kun edellisenä päivänä päätän, että leivon huomenna, koska se on aina ollut hauskinta mitä tiedän, ovatkin leipomishalut seuraavana päivänä jo kadonneet. - Kun ystävättäreni jäi leskeksi, hän vain istui mitään tekemättä. Minä puolestani hosun koko ajan, mutta en saa mitään aikaiseksi. En voi istua paikoillani. Teen sitä sun tätä, mutta mitään ei tule valmiiksi.” Pelko ja huoli Monilla on suuri huoli, miten elämä tulee jatkumaan. Lesket, jotka eivät koskaan ole hoitaneet paperiasioita puolison elinaikana tai eivät koskaan ole laittaneet ruokaa, selviävät huonommin tulevaisuudessa kuin muut. Sairaalloisuus saattaa pahentaa jälkeen elävän tilannetta, varsinkin jos edesmennyt oli se terveempi ja hoitavampi osapuoli. Monille talous on suurin ongelma. Tutkimukset ovat osoittaneet, että leskien taloudellinen tilanne on toimeentulominimin rajoilla – vieläpä meidän niin kutsutussa hyvinvointiyhteiskunnassamme. ”Aarne hoiti yleensä talon maksut, lainanlyhennykseksi sitä kai nimitetään. Nyt en tiedä mitä tekisin, en halua kysyä ystäviltä. - Kun Asta eli, en osannut keittää edes kananmunaa. Nyt minun täytyy lukea ja opetella, jotta saisin lämmintä ruokaa itselleni. Ei tämä ihan helppoa ole, olen laihtunutkin kahdeksan kiloa Astan kuoltua. - Miten selviän taloudestani nyt, kun se oli jo vaikeaa silloin kun Paavo eli. Olen jo myynyt auton, mutta minun täytyy varmaan muuttaa pienempään asuntoon. - Nyt minulla ei ole ketään, joka auttaisi minua saunomaan. Ei minulla ole varaa palkata kotiapua sitä varten.” Syyllisyydentunteet ja itsesyytökset Ajatukset edesmenneestä ja yhteisestä ajasta ovat tavallisia jälkeen elävän päivässä. Muistot saattavat olla sekä hyviä että huonoja jos avioliitto-onni on ollut vaihtelevaa. ”Meillä meni kai niin kuin ihmisillä yleensä” luonnehtii parisuhdetta, jossa sekä sopu että epäsopu vaihtelevat. Kaikissa parisuhteissa on aika tavallista, että ajatellaan, mitä tuli sanottua tai tehtyä ja toivoisi, että ei olisi tullut sanoneeksi tai tehdyksi kyseistä asiaa. Kun kohtaamme vaikeita menetyksiä, tunnemme myös tiedostamattomasti alkukantaista hylätyksi tulemisen ja avuttomuuden tunnetta. Hylätyksi tulemisen tunne saattaa aiheuttaa vihaa ja raivoa kaikkea ja kaikkia muita kohtaan. Voimattomuuden tunne tapahtuneen vuoksi saattaa johtaa jonkinlaiseen kaupankäyntiin kohtalon kanssa ja syyllisyydentuntoon oman toiminnan vuoksi. ”Jos minä vain olisin...”, sureva ajattelee ja miettii kuolemantapahtumaa ja miten olisi ehkä voinut ohjata tapahtumia toiseen suuntaan. 14 15 Näin käy usein silloin, jos vahinkoa ei enää voi korjata. Syyllisyys, harmi ja itsemoitiskelu seuraavat usein pitkäänkin jälkeen elävää. Kuolinvuoteen ääressä annetut lupaukset saattavat tuntua hätäisiltä ja vaikeilta täyttää, josta jälkeen elävä saattaa kärsiä kauankin. ”Miksi en saanut Penttiä ajoissa lääkäriin. Ehkä hän nyt olisi vielä elossa. - Miksi en kertonut hänelle, kuinka paljon hän merkitsi minulle, kun vielä olisi ollut aikaa. Nyt on kaikki myöhäistä. - Ajattele, että olin sairaalassa melkein yötä päivää. Sitten menin kotiin lepäämään hetkeksi, ja silloin tuli loppu. Ja minä, joka olin luvannut olevani hänen luonaan loppuun asti. - Miksi en antanut hänelle anteeksi sitä vanhaa velkaa, joka häntä vaivasi. Se oli melkein viimeinen asia, mitä hän pyysi.” Muutto, tavaroiden ja vaatteiden poisheitto tai yhteisen omaisuuden myynti aivan liian aikaisin saattaa aiheuttaa syyllisyyttä ja katumusta. Samalla tavalla saattaa liian nopea hautapaikan valitseminen aiheuttaa syyllisyyttä. Usein käy niin, että haudan tilalta muistolehdon valinneet katuvat sitä, koska ”nyt ei ole hautapaikkaa, johon voisi mennä käymään ja puhumaan asioista”. Viha ja aggressio Se mitä ei saanut tapahtua, tapahtui kuitenkin. ”Hän jätti minut (ilman lupaani). Miksi tämä tapahtui juuri meille ja miksi nyt kun meillä olisi ollut monia ihania eläkepäiviä yhdessä.” Tunne, että on tullut epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi – Jumalan, kohtalon tai edesmenneen taholta – on hyvin tavallinen. Voimattomuus vaihtuu vihaksi, joka saattaa kohdistua ylempiin voimiin tai ympärillä oleviin ihmisiin. Sureva tiuskii ja riitelee surussaan ja kaipauksessaan, mutta ei saa ymmärrystä. Huoli, pelko ja surun aiheuttamat suuret hämmentävät tunnekuohut ovat vaikeita hallita ja on vaikeata saada ymmärrystä muiden taholta. ”Olen muuttunut aivan täysin. Voin sanoa ilman liioittelua, että olin aika ystävällismielinen ihminen ennen Kirstin kuolemaa. Nyt en siedä mitään enkä ketään. - Minun on vaikea katsoa naapurin pariskuntaa, kun he kävelevät käsikoukkua. Heillä on toisensa, minulla ei ole ketään. Se on epäoikeudenmukaista. - Jumala ei voi olla pelkästään hyvä, kun antoi minun ja Sakarin kärsiä niin paljon, ensin hänen hirveä sairautensa ja nyt tämä minun kauhea yksinäisyyteni. - Riitaannun kaikkien kanssa. En siedä ystävättärieni puhuvan aviomiehistään.” Olenko vähempiarvoinen nyt? ”Kukaan ei kutsu minua enää kylään, ja olen alkanut miettimään, pitävätkö ystäväni minua minään ilman miestäni. Tosin tunnenkin itseni puolinaiseksi ilman miestäni, mutta olenhan sama henkilö kuin ennenkin.” Oma identiteetti saa pahan kolauksen, kun ihmiset eivät enää tervehdi tai kutsu kylään. Vaikka toisaalta sureva auttaa asiassa piiloutumalla omiin ympyröihinsä. 15 16 SURU KUIN LAPSUUDEN PISTELEVÄT VILLASUKAT Suru on kuin musta kaapu sen pinta on rosoinen ja karhea Mutta sen alle voi ryömiä Sinne voin piiloutua Piiloutua Lämmitellä Tukehduttaa itsensä pimeyden painosta Näin en enää halua elää kanssasi Tunkkaisen mustan kaavun alla Haluan ottaa kätesi käteeni Kulkea tuulen mukana Yli auringon lämmittämien paasien Päivänvalossa olet vain muisto Pakenen takaisin mustaan kaapuuni 16 17 Vuosipäivät, vuodenajat ja juhlapyhät Monet lesket ajattelevat kauhulla kesää. Kesäaika, kuten suuret juhlapyhät (joulu, uusivuosi, pääsiäinen, juhannus tai menetyksen vuosipäivä) ovat yksinäisten ja jälkeen elävien suuri kärsimys. Jos yhä useammat tietäisivät, että monella muulla on sama tunne, ehkä kauhu ja pelko saisivat toisenlaiset mittasuhteet. ” En kykene menemään kesämökille ilman Penttiä. Mökki oli hänen silmäteränsä. Hän edustaa kaikkea, mikä koskee kesämökkiä: koko talven kestävä yhteinen kaipuu kesämökille, suunnitelmat ja unelmat, siementen kylväminen ja taimien istuttaminen, tavaroiden pakkaus ja hyvästijättö kaupunkielämälle ainakin kolmeksi neljäksi kuukaudeksi. Tältä elämämme näytti yli kolmekymmentä vuotta, odotimme aina yhtä innokkaasti muuttoa kesämökille. Pentin kuoleman jälkeen olen halunnut mieluummin unohtaa koko vuodenajan. Juhannuksessa ei ole mitään mieltä ilman Penttiä.” Monelle elämänkumppanin menetys pysäyttää ajan ja tulevaisuus on vain yhtä harmaata massaa. Vapaa-aika, viikonloput, lomat ja muut vapaa-ajat, jotka aikaisemmin antoivat mahdollisuuden rentoutumiseen ja yhteiseloon, aiheuttavat nyt vain kärsimystä. Aika, joka aikaisemmin suorastaan lensi, menee nyt hitaasti ja tuntuu toivottaman pitkältä. Yksin jääminen saattaa olla moniselitteistä. Yksinäisyys on ehkä selvimmillään niinä vuodenaikoina, kun kaksinaisuudesta sai nauttia kaikista eniten. ”Kesämökissä kaikki muistuttaa Eevasta. Näen hänet nelinkontin mansikkamaalla poimimassa mansikoita, vaikka hän on levännyt mullan alla jo puoli vuotta. Tunnen melkein keittiöstä tulevan vastaleivotun pullantuoksun kävellessäni ympäri puutarhaa, jossa rikkaruohot rehottavat kukkapenkeissä. Sydän on pakahtumaisillaan, mutta en osaa itkeä. Joskus, ehkä liiankin usein, otan ryypyn. Syöminen jää aika vähiin, syön jotain pientä suoraan jääkaapista.” Kesän aurinkoisilla päivillä, jotka houkuttelevat muita ihmisiä ulos, on päinvastainen vaikutus surevaan. Sureva pysyy mieluummin sisällä kuin kohtaa elämästä nauttijoita tai auringonpalvojia. Vastakohta häikäisevän auringon ja oman sisäisen synkkyyden välillä on liian suuri. Vain tärkeimmät asiat kodin ulkopuolella tulevat tehdyksi, täytyyhän maksamista kauan odottaneet laskut maksaa. Eristyneisyys on hyvin tavallista, toimintakyky on poissa ja kaikki tuntuu vastahakoiselta. ”Meillä leskillä on ”mustat aukkomme”, varsinkin juhlapyhinä, merkkipäivinä ja kun muut ovat yhteisellä lomalla. Jos lapset ovat jo muuttaneet kotoa pois tai eivät jaksa katsella murheen murtamaa äitiään, silloin on hyvin vaikea ottaa itseään niskasta kiinni ja laittaa hyvä päivällinen vain itselleen.” Kuoleman vuosipäivällä on hyvin suuri merkitys monille jälkeen eläville ja vainajan muisto on silloin hyvinkin tuntuvaa. Usein sureva käy läpi, mitä juuri sillä hetkellä tapahtui, ja se saattaa ajankohtaistaa kivun ja surun uudelleen. Myös syntymäpäivät, hääpäivä ja muut yhteiset merkkipäivät muuttavat surevan mielialaa. Silloin puhutaan niin kutsutusta merkkipäiväsurusta, mikä on tavallinen reaktio jopa pitkänkin ajan kuluttua menetyksestä. 17 18 Keskusteltavaa ja pohdittavaa 1. Mitä läheiset voisivat tehdä surevan puolesta? 2. Miten parhaiten kohdata kyyneleet ja muut surun ilmaisutavat? 3. Miten käsittelemme surevan aggressioita ja syyllisyydentunnetta (huomion kiinnitys muihin asioihin, käytöksen puolustaminen, muuta)? 4. Mitä tarkoitetaan ennakoivalla surulla? Keskustelkaa mahdollisista omista kokemuksista. 5. Mikä ero on odotetun ja äkkinäisen kuoleman suruprosessissa? 6. Miten parhaiten auttaa henkilöä, joka torjuu tai kieltää läheisen kuoleman (tai oman kuolemanvakavan sairauden)? 7. Kuinka suuri suru on mitattuna kyynelissä? Miten ihmiset yleensä käsittävät itkun tai sen puuttumisen? 8. Mikä on surevan suurin tarve: sairausajan, kuolemantapauksen tai sen jälkeisen ajan työstäminen? 9. Minkä vuoksi ilmaisemme surua eri tavalla? 10. Miksi surevan ystävät joskus katoavat? 11. Miten voi erottaa normaalin suremisen masennuksesta? Milloin olisi syytä kääntyä ammattiauttajan puoleen? 12. Jos haluaa olla mukana valmistamassa lähiomaista viimeiselle matkalle, milloin sen tulisi tapahtua ja mitä voisi tehdä? Etuja tai haittoja? 13. Kuinka kohdata itsesyytökset? Täytyykö puuttua asiaan, ovatko ne puolustettavissa? 14. Kun sureva syyttää sairaanhoitoa, täytyykö asiaan puuttua? 15. Miten voisi auttaa surevaa käsittelemään joulua, menetyksen vuosipäivää tai kesäaikaa? 18 19 SURUTYÖ Surutyö kulttuurimme muotisana Taikasana Empatia tarpeeton Kaikki kiillotettua Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan: - Hyvää päivää - Otan osaa - Toivottavasti kaikki on hyvin - Tottahan toki tuntuu tyhjältä - Kaikkihan joudumme saman tien kulkemaan - Tule käymään - Soita - Nähdään Surutyö. Ei! En halua Kieltäydyn. Haluan surra Haluan itkeä, huutaa, kaivata, kirota Haluan huutaa: RAIMO, RAIMO RAKAS RAIMO Ei rakkaus kuole vaikka ruumis kylmenee Voidaanko tämä hyväksyä surutyöksi? 19 20 Leskinäyt – menetetyn puolison aistiminen ”Kun Arvi oli ollut kuolleena ja haudattuna jo kolme kuukautta, hän istui yhtäkkiä vieressäni tutussa ja vanhassa nojatuolissaan television ääressä. Aivan kuten ennen! Aluksi tunsin lämpimän ilon tunteen nähdessäni hänet, mutta kun hän hetken kuluttua hävisi, tuli kipeä kaipaus ja vaikea yksinäisyyden tunne.” Elämän vaikeissa vaiheissa, kun rakastettu läheinen on poistunut ainiaaksi ja yksinäisyys repii haavoja sydämeen ja sieluun, vaikuttaa henkilöillä olevan tiedostamattomia ja tutkimattomia voimavaroja inhimillisessä varustuksessaan. Nämä lyhyet tapaamiset syvästi kaivatun edesmenneen kanssa ekstrasensorisen näkö- tai kuulohavainnon, läsnäolon tai kosketuksen tunteen tai ”keskustelun” muodossa, ovat tavallisempia kuin olemme kuvitelleetkaan. Näitä havaintoja kokeneet eivät ole niistä kertoneet, eikä niitä ole kovinkaan paljon dokumentoitu tieteellisessä kirjallisuudessa. Näin kertoo Allan, 75 vuotta: ”Lapseni veivät minut psykiatrian poliklinikalle kun kerroin heille, että Asta oli käynyt luonani (lasten äiti ja Allanin kaksi vuotta sitten kuollut vaimo). Olin täysin selvin päin - juon aika harvoin - ja istuin ruokapöydässä syömässä lauantaipäivällistä, kun tunsin pöydän alta tulevaa voimakasta savun hajua. En polta itse, mutta kun nostin pöytäliinan kulmaa, näin Astan istuvan pöydän alla tupakoimassa. Tulin iloiseksi mutta olin samalla niin hämmentynyt, etten tiennyt mitä sanoa. Onko sinut päästetty kotilomalle? tokaisin. Olet varmaan nälkäinen, sanoin sitten ja asetin Astalle lautasen. Asta hävisi, mutta näyttäytyi vielä samana päivänä kylpyhuoneen pyyhkeiden joukossa. Sen jälkeen hän ei ole ilmestynyt minulle, vaikka toivoisin sitä niin kovasti.” Psykiatrian poliklinikalla Allan sai tavata lääkärin, joka rauhoitti Allanin aikuisia lapsia ja sanoi, että heidän isässään ei ole mitään vikaa. Hän lähetti Allanin kotiin ja sanoi: ”Ota vaan Asta vastaan, jos hän tulee takaisin. Se näyttää tekevän sinulle hyvää!” Eräänä päivänä Allan lukee päivän lehdestä samanlaisista löydöistä Göteborgissa tehdyssä juuri leskeksi jääneiden projektissa. Leskiprojektin tutkijat saivat puhelun helpottuneelta Allanilta, joka siihen mennessä oli luullut olevansa ainoa näitä kokemuksia omaava henkilö maailmassa. Hän, kuten monet muutkaan eivät tienneet, että surevien ja kaipaavien kokemukset olivat paremminkin sääntö kuin poikkeus, ja varsinkin Allanin ikäryhmässä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kuukauden kuluttua menetyksestä jopa 82 prosentilla oli kokemuksia edesmenneen puolison käynneistä heidän luonaan. Kolmen kuukauden kuluttua prosenttimäärä oli 71 ja vuoden kuluttua 52 prosenttia. Tavallisin tunne on, että edesmennyt on läsnä, seuraavaksi tavallista on keskustelut sekä kuulo- ja näköhavainnot. Kosketushavainnot, esimerkiksi posken silittäminen, ovat epätavallisia. Myös hajuhavaintoja esiintyy. Sama henkilö saattaa kokea useita havaintotyyppejä, kaksi naisleskeä kertoi kokeneensa nämä kaikki. Joidenkin henkilöiden kokemukset edesmenneestä ovat hyvin eläviä ja heillä on näköhavaintoja myös muista ihmisistä kuin edesmenneestä puolisostaan. Illan katsotaan olevan tavallisin aika havainnoille, seuraavaksi havainnot ovat tavallisia yöllä, aamulla ja päivällä. Näkö- ja kuulohavainnot vaikuttavat vähenevän ensimmäisen vuoden aikana kun taas läsnäolon tunne ja keskustelun kokemukset ovat jäljellä. Kosketushavainnot, joita raportoivat vain miehet, 20 21 ovat epätavallisia ja esiintyivät ainoastaan ensimmäisen kuukauden aikana. Läsnäolon tunne oli tavallisin havainto, sen jälkeen kuulohavainto, keskustelu ja näköhavainto. On hyvin tavallista, että aistihavainnot vaihtelevat. Muutamat lesket raportoivat tuntevansa kaikki viisi aistihavaintoa, mutta tavallisinta on tuntea yksi tai kaksi havaintoa. Kokemukset raportoitiin esiintyvän ”silloin tällöin” tai ”aika usein”. Läsnäolon tunne oli kaikista selvin ja kestävin aistimus. Joillakin naisleskillä läsnäoloaistimus oli melkein jatkuvaa ensimmäisen vuoden aikana. Kaikista selvin aistihavainto oli edesmenneen näkeminen; kokonaista 38 prosenttia näki edesmenneen läheisensä selvästi ja hyvin (”aivan kuin olisi elossa”), yhtä moni näki aika selvästi kun taas 24 prosentilla oli heikot näköhavainnot edesmenneestä läheisestään. Vaikea yksinäisyyden tunne, jatkuva itkeskely, subjektiiviset muistihäiriöt sekä onnellinen avioliitto vaikuttivat olevan selitys kyseisiin aistihavaintoihin. Ei ole kovinkaan tavallista, että haastattelijalle tai lähiomaisille kerrotaan spontaanisti kokemuksista, joissa edesmennyt on ”tullut takaisin”. Syy siihen oli melkein kaikissa tapauksissa, että henkilöä olisi pidetty kummallisena. Vasta kun surevat saivat tietää, kuinka tavallista ja normaalia tällaiset kaivatun läheisen ”jälleennäkemiset” ovat, he ovat alkaneet kertomaan omista kokemuksistaan. Aistihavaintoja pidettiin hyvin yksityisinä asioina, mutta ei pelottavina. Päinvastoin surevat saivat niistä suurta lohtua ja apua suruunsa; ne, jotka olivat kokeneet aikaisemmin aistihavaintoja pitivät niitä tervetulleina, ja ne, jotka eivät olleet saaneet kokea mainittuja aistihavaintoja, pitivät niitä toivottavina. Muutamat mieslesket kielsivät aistihavaintojen olemassaolon ja pitivät niitä kummitustarinoina. Menetetyn läheisen takaisin tulemisen toiveet, jatkuva muistelu ja ajattelu saattavat olla eräänlaista kieltämistä. Useiden tutkijoiden mukaan tällainen järjenvastainen menetetyn etsiminen ”järjestyksen palauttamiseksi” on tavallista käyttäytymistä sekä ihmisillä että eläimillä. Etsimisimpulssit, tarjolla olevien keinojen (aistien) avulla, saattaa näyttäytyä levottomana käytöksenä ja keskittymisvaikeuksina kaikessa muussa, mikä ei koske kaivattua läheistä. Sureva haluaa pysytellä kaivatun lähellä ajatuksissa, muistoissa ja puheessa. Parkes osoitti, että levottomuus väheni leskillä, joilla oli läsnäolohavaintoja (68 prosenttia Parkesin tutkimuksessa). ”Hän on kanssani koko ajan. Kuulen hänen äänensä ja näen hänet, vaikka tiedänkin, että se on vain kuvittelua.” Aistihavainnot näyttäytyvät yleensä yöaikaan ja eniten näkyinä ja ääninä. Tärkeätä näissä on ollut erottaa aistihavainnot unista ja unien kaltaisista tiloista eläväntuntuisine kohtaamisineen edesmenneen kanssa. Näkö- ja kuulohavainnoissa edesmennyt käyttäytyi yleensä niin kuin hän ”tavallisesti näytti ja kuulosti” (puhui, kuorsasi, yski, kääntyi sängyssä, käänsi avainta lukossa). Eräät tutkijat ovat sitä mieltä, että ilmiö johtuu suuresta yksinäisyydestä ja lohdun tarpeesta. Suruun liittyvät havainnot, erikoiset ja ehkä myös selittämättömät kokemukset, vaikuttavat kuitenkin auttavan ihmisiä selviytymään elämän ehkä vaikeimmasta stressitilanteesta. On tärkeätä, että tunnustamme ne ja puhumme niistä avoimesti. Samalla voimme poistaa tietämättömyyttä ja pelkoa sekä toivottaa tervetulleeksi aistihavainnot, joita voidaan pitää aistien omina yksinkertaisina ja tehokkaina hoitovälineinä. ”Hän on ikään kuin lähelläni ja vierelläni kun olen ulkona kävelemässä. Vaikka tiedänkin, että hän on poissa eikä voi vastata, minulla on tapana puhua hänen kanssaan. Puhun hänen kanssaan usein piirongin päällä olevien valokuvien kautta. Ja olen kuulevinani hänen vastaavan. Tuntuu tosi hyvältä, mutta sitten tulen surulliseksi, kun yhteys katkeaa. - On hyvä puhua tästä jonkun ulkopuolisen kanssa (näköhavainnot kuolleesta puolisosta), en ole edes lapsille uskaltanut 21 22 puhua tästä. He luulisivat minun tulleen hulluksi. Hehän tietävät, että kaipaan heidän isäänsä aivan valtavasti. Ehkä he lähettäisivät minut mielentilatutkimukseen. Mutta minähän tiedän, että olen samanlainen kuin ennenkin. En ole koskaan aikaisemmin kuullut tällaisesta. Mutta en pelästynyt, yllätyin vain iloisesti. Näitä on sattunut useita kertoja.” Aistihavainnot saattavat herättää ristiriitaisia tunteita ja voimakasta mielisairauden pelkoa, joka sekoittuu ilon tunteeseen, että edesmennyt läheinen on ”jäljellä” jollain tavalla. Rauhoittava selitys aistihavaintojen tavallisuudesta ja normaaliudesta on osoittautunut olevan yksinkertainen ja tehokas hoitomuoto sureville. Keskusteltavaa tai pohdittavaa 1. 2. 3. 4. Kuvaa mahdollisia omia aistihavaintokokemuksia. Miksi on niin vaikea jakaa näitä kokemuksia muiden kanssa, vaikka ne ovat niin tavallisia? Onko olemassa eroja aistihavaintojen ja unien välillä? Millä tavalla aistihavainnot auttavat surussa? Miten rauhoittaa henkilöä, joka on huolissaan aistihavainnoistaan? 22 23 ULOTTUVUUS Rakkaani, istutko vierelläni Oletko vielä seuralaiseni Tottahan toki olet Mutta kuitenkin, olet niin läpinäkyvä Ilman tuoksua, ilman lämpöä Olet kuin muoviin valettu perhonen En voi puhua kanssasi Kahden vuoden kyyneleiden jälkeen Olen ymmärtänyt: Sinä olet kuollut! Kommunikointi kuolleen kanssa On yksisuuntaista Muovi ympärilläsi on kiiltävää Peilaan siitä itseäni Sanani sinkoutuvat takaisin 23 24 Fyysiset reaktiot Joskus saattaa olla, että iäkäs henkilö on terve (ei ole diagnostisoitua sairautta eikä myöskään adekvaattia hoitoa), mutta saattaa siitä huolimatta tuntea olevansa sairas. Ruumis ja sielu kuuluvat tiiviisti yhteen eikä näiden yhteys ota huomioon ikää tai sukupuolta. Kyseinen yhteys on jatkuvasti ajankohtainen, mutta saattaa olla voimakkaampi hetkellä, jolloin sekä fyysiset että psyykkiset voimavarat ovat säästöliekillä. On osoitettu, että vaikean elämäntapahtuman (esim. elämänkumppanin menettäminen) aiheuttama stressi aiheuttaa sairaudentunnon ilman että varsinaista sairautta olisi todettu. Ei ole mitenkään harvinaista, että henkilö vaikean ja rasittavan tapahtuman jälkeen ”juoksee” jatkuvasti terveyskeskuksissa ja lääkärissä, koska tuntee olonsa huonoksi, mutta myös vain saadakseen puhua jonkun kanssa. On myöskin tavallista, että edesmenneen omaisen oireet siirtyvät leskelle. Jos puoliso on kuollut sydäninfarktiin, leski saattaa tarkkailla enemmän oman sydämensä toimintaa. Puhumisen tarve vaikeasta elämäntapahtumasta ja omasta terveydestä on todettu suureksi, niin kuin myös varhaisessa vaiheessa annetun tuen tärkeys. Iäkkäille tehtyjen terveystutkimusten yhteydessä olisi tavallisen diagnostisoinnin lisäksi hyvin tärkeätä samalla ottaa selvää ajankohtaisista elämäntapahtumista, jotta saataisiin täydellinen arviointi henkilön terveydentilasta. Ei ole harvinaista, että sairaudentunnon taustalla piilee vaikea elämäntilanne, toisin sanoen voimakas psyykkinen reaktio lievältä vaikuttavaan sairauteen saattaa olla peitelty suru jonkin samanaikaisen vaikean tapahtuman vuoksi. Vaikeus erottaa aitoa sairauden tunnetta (ts. joka pelkästään johtuu sairaudesta) negatiivisen elämäntapahtuman vaikutuksesta on todistettavasti suuri. Fyysisen tilan, psykososiaalisen elämäntilanteen ja sairauden tunnon yhteyden tunnistaminen on tärkeätä, jotta iäkkäiden tilanteen parantaminen onnistuisi. Itse suru ei ole sairauden tila, mutta saattaa aiheuttaa sairautta muistuttavia oireita. Tietyissä tapauksissa surun aiheuttama psyykkinen rasitus saattaa aiheuttaa fyysisen tai psyykkisen sairauden tai varhaisen kuoleman. Elämänkumppanin menetyksen yhteydessä todetusta sairaalloisuudesta ja ylikuolleisuudesta tehty ruotsalainen tutkimus osoitti suuria terveysriskejä ja ylikuolleisuutta ensimmäisen puolen vuoden aikana menetyksestä. Useat tutkimukset osoittavat, että erityisesti miehet ovat suuri riskiryhmä. Useat tutkimukset ovat osoittaneet lisääntyneen lääke- ja alkoholikulutuksen leskillä, erityisesti se lisääntyi ensimmäisen vuoden aikana puolison poismenon jälkeen. Naislesket käyttävät enemmän tabletteja surun lievittämiseen ja miesleskillä lisääntyy alkoholin kulutus Unihäiriöt ovat hyvin tavallista Myös ruokahalu saattaa hävitä niin kuin myös halu itsestä ja hygieniasta huolehtimiseen. Painon putoaminen, huono ruokavalio ja jaksaminen saattavat johtaa huonoon yleistilaan ja väsymyksen tunteeseen. ”En saa iltaisin unen päästä kiinni, makaan vaan ja ajattelen, mitä tästä tulee. Jos onnistun nukahtamaan, usein unitabletin avulla, nukun levottomasti ja herään aikaisin ahdistuneena. - En uskalla ottaa rauhoittavia tai unitabletteja, pelkään tulevani riippuvaiseksi. Joten yritän selvitä vain päivästä toiseen. - En enää laita ruokaa, syön joskus jopa kylmää ruokaa suoraan säilykepurkista. Ei ole hauskaa istua yksin ruokapöydässä ja tuijotella eteensä. - Yleensä juon vain kahvia ja syön pullan ja poltan tupakan. Joskus tulee otettua myös muutama ryyppy liikaa. - Minun täytyy pakottaa itseni syömään edes jotain, vaikka ei ole mitään mieltä kattaa vain itselleen.” 24 25 Sairaudentunto on hyvin tavallista: ”Jotain on nyt vialla, joka paikkaa särkee. Minulla on varmaan sama kuolemaan johtava sairaus kuin Martilla!” Monet lesket tunnustelevat paikkaa kehossaan, jossa puolison sairaus oli, kunnes alkavat tuntea selvää särkyä. Henkilö käy kerta toisensa jälkeen lääkäreillä kivun vuoksi, jota ei kuitenkaan voida diagnostisoida tai parantaa. Lääkkeiden käyttö lisääntyy lääkärissä käyntien myötä, jatkuva sairaanhoidon palvelusten käyttö voi käydä sekä kalliiksi että rasittavaksi. Joidenkin leskien päivittäiset rutiinit muuttuvat kokonaan. Eristyneisyys, aloitekyvyttömyys ja syrjäänvetäytyvyys vähentää fyysistä liikkumista. Varsinkin naisleskillä ulosmeneminen vaikeutuu pimeän aikaan. ”En käy nykyään paljonkaan ulkona, pelkään, että joku hyökkää päälle pimeään aikaan. Ja pimeähän tulee aikaisin, ainakin talvisaikaan. Istun yksin sisällä tekemättä mitään, sillä myös ystävättäreni ovat leskiä eivätkä uskaltaudu ulos. Kävelylenkit metsässä ovat nyt loppu, jäljellä ovat vain käynnit lähikaupassa.” Surun kohteeksi joutumista on verrattu syöpään sairastumiseen ensimmäisen puolen vuoden aikana. Göteborgissa Sahlgrenin yliopistollisessa sairaalassa leskien parissa tehty tutkimus osoitti, että leskimiesten kuolleisuus oli suurempi kuin leskinaisten ensimmäisen vuoden kuluessa menetyksestä. Toinen tutkimus, jossa iäkkäät lesket saivat sekä lääkehoitoa että psykologista tukea, osoitti, että varhaisessa vaiheessa suruun annettu tuki saattaa sekä vähentää sairaanhoidon palvelusten käyttöä että lisätä elinikää. 25 26 OHJE LÄHIMMÄISELLE Ajattele kahdesti ennen kuin sanot: ”Surutyö” Sana on harhaanjohtava Suru ei ole läjä mukautuvaa savea Jonka voi ottaa esille ja vaivata Muotoilla kuvioksi oman mielensä mukaan Suru on elävä olento Seurustelen surun kanssa Se sanelee päiväni ja yöni Suru työstää minua 26 27 Tutkimus iäkkäiden leskien kokemuksista ensimmäisen vuoden aikana menetyksestä Kuukausi menetyksen jälkeen Puolet tunsi itsensä terveeksi, mutta väsyneeksi Erilaisista fyysisistä ja psyykkisistä vaivoista huolimatta puolet tutkimusryhmästä (39 naista ja 11 miestä 60 ja 80 ikävuoden välillä) tunsi itsensä terveeksi, mutta heillä esiintyi väsymystä ja unettomuutta. Eniten esiintyi nivel- ja lihassärkyä, mutta myös keuhkoissa, hengitysteissä, hermoissa ja aistielimissä (eniten näössä ja kuulossa) oli ongelmia. Kuukausi puolison poismenon jälkeen neljäsosa oli käynyt lääkärin vastaanotolla ja yhtä moni käytti enemmän lääkkeitä kuin ennen. Yhdeksän kymmenestä käytti lääkkeitä, keskimäärin neljää eri lääkevalmistetta naisten osalta ja kaksi ja puoli miesten osalta. Kenelläkään tutkituista ei ollut puolisoa tai avopuolisoa, joka olisi kuollut kotona. Suurin osa edesmenneistä ei ollut elämänsä lopussa tajuissaan, mutta vähemmän kuin puolet leskistä oli tietoisia, että tajuttomat saattavat kuulla puhetta ja tuntea kosketuksen. Vain kaksi jälkeen elävistä oli mukana valmistelemassa vainajaa arkkuun. Enemmistö kävi katsomassa omaistaan osastolla, jossa he sanoivat hyvästit. Useimmat olivat myös saaneet keskustella sairaanhoitajan, lääkärin tai muun hoitohenkilöstön kanssa, jopa useiden heistä, ennen kuin poistuivat hoito-osastolta. Puolet jälkeen elävistä oli saanut tietää kuolinsyyn, 20 prosenttia oli informaatiosta huolimatta epätietoisia ja 30 prosenttia ilmoitti, että eivät olleet saaneet tietää kuolinsyytä. Tavallisesti he saivat tietää kuolinsyyn lääkäriltä. Tavallisimmat kuolinsyyt olivat syöpä- ja sydänsairaudet. Kolme kuukautta menetyksen jälkeen Lisääntyneet univaikeudet ja rintakivut Väsymys oli yleisesti vähentynyt, mutta toisaalta univaikeudet lisääntyneet. Verrattuna ensimmäiseen käyntiin useammalla rintakivut olivat lisääntyneet. Terveiksi todettiin 30 prosenttia ja 44 prosenttia oli saanut adekvaatin hoidon eri vaivoihin ja sairauksiin. Huimaus tavallinen vaiva Neljä viidestä selvisi henkilökohtaisesta hygieniastaan ja kolme viidestä tarvitsi apua kodin hoitoon. Kaksi kolmesta saattoi kulkea esteettömästi, kun taas yksi kuudesta kulki kepin avulla ja yhtä moni muun tuen avulla. Yli puolet kuitenkin kärsi huimauksesta, joka enimmäkseen esiintyi yleisenä epävakautena, tasapainovaikeuksina tai kuin ympäristö pyörisi ympäri. Tavallisimmat apuvälineet olivat tukikahvat, ammelauta ja turvahälytin. Kotona asuminen Melkein kolmasosa asui omakotitalossa tai rivitalossa, kaksi kolmasosaa asui kerrostalossa ja muutama palvelutalossa. Kaikki yhtä lukuun ottamatta asuivat kotonaan menetyksen jälkeen, mutta kahdeksalla oli suunnitelmia muuttaa. Yhdellä oli kotona asuva lapsi jonkin aikaa kuolemantapauksen jälkeen. Ruoka ja liikunta Puolet tutkituista teki päivittäisiä 15-60 minuutin kävelylenkkejä riippuen säästä ja vuodenajasta. Tavallisin liikuntakohde oli omassa korttelissa ja lähikaupoissa. 40 prosenttia ei ollut muuttanut liikuntatottumuksiaan menetyksen jälkeen. Jotkut eivät uskaltaneet ollenkaan ulos yksin; tämä koski erityisesti naisia ja ilta-aikaa. Yli kolmasosa söi huonommin ja vähemmän menetyksen jälkeen, vain muutama harva söi paremmin. Muutama ilmoitti juovansa enemmän alkoholia ja polttavansa enemmän menetyksen jälkeen. 27 28 Joka kolmannella negatiivinen tulevaisuudenkuva Melkein joka kolmannella oli negatiivinen tulevaisuudenkuva. Useimmilla oli enemmän kuin yksi ystävä, jota tapasi, mutta menetyksen jälkeen kiinnostus muiden tapaamiseen oli jonkin verran vähentynyt. Useimmat olivat kuitenkin kiinnostuneita ajankohtaisista asioista. Vuosi menetyksen jälkeen Joka viidennellä lisääntyviä rintakipuja Aikaisempaan verrattuna useampi (66 %) tunsi itsensä terveemmäksi. Painossa ja verenpaineessa ei ollut tapahtunut muutoksia, mutta lihas- ja nivelvaivat olivat yhä tavallisin vaiva. Joka viides oli tuntenut lisääntyviä rintakipuja viimeisen puolen vuoden aikana, eli yhtä suuri osa, joka toisella tutkintakerralla todettiin terveeksi. Vaikka yhdeksän kymmenestä sanoi käyvänsä säännöllisesti lääkärin vastaanotolla, joka kolmas ilmoitti tarvitsevansa enemmän lääkärin apua. Yksi kymmenestä ei käyttänyt lääkkeitä, yksi henkilö käytti kymmentä lääkettä, toinen kolmeatoista ja yksi yhdeksäätoista eri lääkevalmistetta. Sekä miehet että naiset käyttivät keskimäärin melkein neljää lääkeainetta. Monet tutkituista tunsi yleistä väsymystä ja monella oli ollut lisääntyviä univaikeuksia viimeisen puolen vuoden aikana. 27 prosenttia nukkui tyydyttävästi, 39 prosenttia hyvin unilääkkeiden avulla, kun taas 17 prosenttia nukkui huonosti, ja yhtä suuri osa nukkui huonosti huolimatta unilääkkeistä. Turvahälyttimen lisääntyvä tarve Huimauksesta kärsivien määrä oli aikaisempaan verrattuna vähentynyt. Puolet tutkituista teki päivittäisiä kävelylenkkejä, mikä oli lisääntynyt verrattuna toiseen kotikäyntikertaan. Yli puolet söi paremmin eikä kellään ollut lisääntyvää alkoholinkäyttöä. Turvahälyttimen käyttö oli lisääntynyt kolmannella kotikäyntikerralla. Myös ystävien tapaaminen oli lisääntynyt, kun taas yhdistystoiminta oli vähentynyt. Monet ongelmat liittyvät läheisen menetykseen Melkein puolet hoiti raha-asiansa kokonaan itse, yksi kymmenestä ei hoitanut raha-asioitaan ollenkaan, muut saivat jonkin verran apua lapsiltaan, ystäviltään tai pankilta. Neljä viidestä ei ollut kovinkaan huolissaan taloudellisesta tilastaan, kuitenkin yli puolet toivoi saavansa neuvoa, mieluummin lapsiltaan, ystäviltään tai pankilta. Käytännön asioiden ongelmia oli yli puolella, näissäkin tapauksissa käännyttiin mieluummin lasten ja sukulaisten puoleen. Yksi kuudesta ilmoitti tarvitsevansa oikeusapua. Vaikea hallita stressaavia tilanteita Melkein puolet kaikista, joita aikaisemmin oli kohdannut negatiiviset elämäntapahtumat, olivat sitä mieltä, että he olivat selvinneet aika huonosti kyseisistä rasituksista, tai eivät ollenkaan. Kolmasosa ei ollut koskaan aikaisemmin ennen puolison menetystä kohdannut muita näin vaikeita elämäntapahtumia. Tukea he olivat ensi kädessä saaneet lapsiltaan, lähisukulaisilta ja ystäviltä, mutta joka viides ilmoitti saaneensa riittämättömästi tukea suruvuoden aikana. Leskellä kaikki toisin Kuukausi kuolemantapauksen jälkeen oli useimmille tutkituille vaikein aika, mutta myös vuosi sen jälkeen monella oli tarvetta puhua puolison kuolemaan liittyvästä ajasta. Yli puolet oli sitä mieltä, että he olivat muuttuneet henkilönä puolison kuoleman jälkeen ja joka kolmas oli sitä mieltä, että sopeutuminen yksinelämiseen ei ollut onnistunut kovin hyvin. Kotikäynneistä paljon hyötyä Suurin osa oli sitä mieltä, että kotikäynneistämme saatu hyöty ja apu oli suuri tai aika suuri. Kaikki 28 29 vastasivat myöntävästi kysymykseen pitäisikö kotikäyntiä puolison menetyksen jälkeen suositella muille. Monet olivat sitä mieltä, että ”ketään ei pitäisi jättää yksin heti menetyksen jälkeen” ja kaksi kolmesta saattoi itse ajatella alkavansa tukihenkilöksi muille. Yksinäisyys, alavireys, itku ja pelko tavallista Vuosi menetyksen jälkeen tehty surureaktioiden itsearviointi osoitti, että alavireys, yksinäisyys, itkuisuus ja pelko olivat tavallisimmat reaktiot. Pessimismiä tulevaisuuden suhteen, päättämättömyyttä ja muistiongelmia esiintyi vähemmällä kuin puolella tutkituista, kun taas keskittymisvaikeuksia, väsymystä, kiinnostuksen puutetta, itsesyytöksiä ja aggressiivisuutta esiintyi vähemmän. Jotkut naisleskistä tunsivat olevansa vähempiarvoisia (vähentynyt itsetunto). Voimakkaimmat reaktiot olivat yksinäisyys, kaipaus, huoli ja pelko sekä väsymys ja pessimismi tulevaisuuden suhteen. Keskusteltavaa tai pohdittavaa 1. Jos jälkeen elävä puoliso saa samat oireet kuin edesmenneellä puolisolla oli, pitäisi se ottaa vakavasti. Keskustelkaa miksi. 2. Keskustelkaa kuolinvuoteen äärellä olemisesta. Etuja tai haittoja? 3. Kuinka kauan kestää tavallisesti ”valmiiksi sureminen”? 4. Mitä hyötyä voisi olla ulkopuolisesta tukihenkilöstä? 5. Miksi sopeutuminen kestää niin kauan? Kuinka paljon pitäisi sopeutua? 6. Onko naisilla ja miehillä eri käsitys itsestään (itsetunto) elämänkumppanin menetyksen jälkeen? 7. Saako mieslesket enemmän huomiota osakseen kuin naislesket? 29 30 ILMAN SINUA Kolmesataakuusikymmentäkuusi päivää Karkauspäivä mukaan luettuna Sain surupäivän kaupanpäällisiksi Ylimääräinen rasite Vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia Muutama tunti kirkasta selvänäköisyyttä Muutama tunti synkkää epätoivoa Muutama tunti pehmeitä kyyneleitä Muutama tunti naurua ja iloa Jokaisessa tunnissa on kuusikymmentä minuuttia Se tekee 31 miljoonaa 662 tuhatta 4 sataa sekuntia Ilman Sinua, Kättäsi, Ajatuksiasi, Silmiäsi 30 31 Ekonomiaa ja juridiikkaa Jälkeen elävän kohdalla turvattomuus ja pelko vaikuttavat monella tavalla elämään, eikä vähiten taloudellisesti. ”Paperityöt”, lainan lyhennykset, lainaehtojen muutokset, osakkeiden hoito, jäämistön järjestely ja muut asiat kasvavat vuoren korkuiseksi. Kirjekuoret postilaatikossa merkitsevät vaikeuksia. Jos jälkeen elävällä ei aikaisemmin ole ollut vastuuta perheen paperiasioista, ja pitää niitä hyvin vaikeina, hän joutuu hyvin vaativan tilanteen eteen. Läheskään kaikilla ei ole saatavilla osaavaa ja luotettavaa henkilöä hoitamaan näitä asioita. ”Sen saa pankki hoitaa”, monet iäkkäät sanovat, ilman että ottavat kantaa hyöty- tai haittanäkökantaan. Tai jättävät kaiken hoidettavaksi yhdelle lapsistaan ilman että ajattelisivat, miten väärin siinä menettelee, jos vain yksi perillisistä toimii neuvonantajana. Paperityöt saattavat vanhempien sukupolvien naisleskille olla yhtä vaikeaa kuin miesleskille hoitaa ruoanlaitto ja siivous. Leskien taloudellista tilannetta osoittavat tutkimukset ovat osoittaneet, että monella on tarve neuvotella taloudellisista asioistaan jonkun kanssa, etupäässä lasten tai pankin kanssa. Aika monella on myös käytännön ongelmia, jotka he yrittävät ratkaista lastensa avulla. Erityisesti iäkkäät naislesket ovat huolissaan taloudellisesta tilanteestaan, asumisestaan ja jäämistöstään. Kun muisti, ajattelu- ja keskittymiskyky eivät ole kuten tavallista, on vaikea tehdä oikeita päätöksiä. Leskien kanssa keskusteltaessa on tullut esille, että he tekevät joskus ajattelemattomia päätöksiä. Ei ole myöskään epätavallista, että heitä käytetään taloudellisesti hyväksi. Tarpeettomat vahingot voitaisiin välttää neuvonantajien avulla. Hyvä ohje on odottaa ainakin puoli vuotta ennen kuin tekee talouteen vaikuttavia isoja päätöksiä. ”Jos haluan jatkaa asumista tällä alueella, minun täytyy varmaan muuttaa yksiöön. Sain eilen tarjouksen naapuriltani, hän tarvitsisi kolmion, juuri sellaisen kuin minulla on. - Kuka perii minut, eihän minulla ole lapsiakaan. Hajoaako kaikki taivaan tuuliin? - Kadun aivan valtavasti, että myin kesämökin. Se oli Erkin silmäterä, minusta tuntuu kuin olisin myynyt myös hänet. - Tunnen näin jälkikäteen, että minua on puijattu, kun myin hienon automme. Mutta juuri silloin olin helpottunut, kun joku yleensäkään halusi automme.” Merkittävä elintason lasku lisää usein surua entisestään. Leskeneläkettä on vuosikausia vatvottu suuntaan ja toiseen, ja yleinen mielipide haluaa muutosta asiaan. Tutkimukset ovat osoittaneet leskien elävän toimeentulorajoilla myös niin kutsutuissa hyvinvointivaltioissa. On hyvin harvinaista, että kyseinen sukupolvi hakisi esimerkiksi toimeentulotukea elämänsä helpottamiseksi. ”Tässä olen raatanut koko elämäni töissä ja nyt kun Perttiä ei enää ole, ei ole varaa edes lastenlasten joululahjoihin. Tämä on niin epäoikeudenmukaista! Mutta sosiaaliapua, vain kuolleen ruumiini yli! Mieluummin kuolen nälkään!” Surunsa keskellä ihminen ei ajattele selkeästi, hänellä on keskittymisvaikeuksia, vaikea tehdä päätöksiä ja on levoton, mutta on hyvä tietää, että vaivat ovat subjektiivisia ja menevät ohi ajan myötä. Kun surun keskellä ajatuskyky ja keskittyminen eivät ole parhaimmillaan, joutuu henkilö vaikeiden juridisten päätösten eteen. Pesänjaosta, perunkirjoituksesta, perinnönjaosta ja muista paperitöistä tulee surevalle ylipääsemätön tehtävä. Kuitenkin ne täytyy tehdä. Kyseisen sukupolven naisleskille kokemattomuus on esteenä. Henkilö on ehkä ollut riippuvainen monessa asiassa miehestään ja joutuu hoitamaan asioita, joita puoliso aina ennen hoiti ja vain harvoin puhui näistä asioista. Monetkaan eivät ajattele tai tiedä, että näiden asioiden hoitoon on runsaasti aikaa, eikä niitä tarvitse heti hoitaa kiireellä valmiiksi. 31 32 32 33 Kun perheen paperitöiden päävastuu siirtyy yhden, ehkä kokemattoman henkilön vastuulle, saattaa siitä tulla hyvin vaikea haaste surun keskellä. Sillä, jolla aikaisemmin oli päävastuu perheen paperiasioista, oli ehkä myös kaikki tieto asiasta. Keneltä voisi kysyä, jos ei ole lapsia tai on huonot välit lasten, lastenlasten tai muiden sukulaisten kanssa. Ehkä ei ole varaa palkata juristia neuvonantajaksi. Joskus kotihoitohenkilöstö tai sairaalan kuraattori joutuvat antamaan hyviä neuvoja. Juristit puhuvat osallistumisesta, vaikuttamisesta ja ymmärrettävyydestä. Ja on paljon asioita, joita iäkäs naisleski ei ole ajatellut. Surutilannehan tulee enemmän tai vähemmän valmistautumattomana ja väärät päätökset saattavat vaivata jälkeen elävää lopun elämää. Katuminen ja ahdistus sekä harkitsemattomasti ja liian nopeasti tehdyt päätökset tekevät elämän enemmänkin kuin vaikeaksi. Ja puhumattakaan hyväksikäyttäjistä, jotka haistavat tilaisuutensa tulleen, kun leski alkaa puhua asunnon koosta, autotallissa olevasta autosta ja kesämökistä, johon ei pääse ilman autoa. On sattunut, että sukulaiset ja hyvät ystävät ovat niitä suurimpia hyödyntavoittelijoita. Palvelut, joita tarjotaan, saattavat olla karhunpalveluksia, ja on vaara, että auttavaisuus onkin oman hyödyn tavoittelua. On myös iäkkäitä leskiä, jotka ovat ”ostaneet lipun” yksinäisyydestä jakamalla aivan liian nopeasti omaisuutensa. Jos perheen tai ystäväpiirin sisällä tai ulkopuolella on saatavilla joku osaava ja luotettava henkilö, saattaa tästä olla hyvä tuki. Joskus on hyvä, jos henkilö on kokonaan puolueeton, esimerkiksi juristi, jolta saa asiallista tietoa ja neuvoja. On tärkeätä, että sureva on tyytyväinen perunkirjoituksen tekotapaan. Tunne, että omaa tarvittavan tiedon ja saa vaikuttaa kun jäämistöstä päätetään, on tärkeätä. Jos ei tunne olevansa osallinen, ja jos ei ehkä ymmärrä, mitä perinnönjaossa ja pesänjaossa on keskusteltu, tai ei juuri silloin ole jaksanut välittää asiasta, saattaa myöhemmin aiheuttaa katumusta ja harmia. Henkilö olisi ehkä toiminut toisin, jos olisi ymmärtänyt enemmän perunkirjoituksesta, pesänjaosta, ja perinnönjaosta. Olisi hyvä kysyä itseltään jo ennen päätöksentekoa, tuleeko ehkä katumaan jotain päätöstä. Hyvä strategia on odottaa, että kaikki asiat ovat asettuneet paikoilleen. Aivan liian monella on liian kiire saamaan asiat pois päiväjärjestyksestä. Jälkeen elävä puoliso Juridisesti katsoen leskestä tulee yksineläjä. Edesmenneen varat ja velat siirtyvät yksittäiseltä ja fyysiseltä henkilöltä juridiselle henkilölle, eli kuolinpesälle. Kun avioliitossa tapahtuu kuolintapaus, jossa puolisoiden omaisuus on ollut yhteistä ja muodostaa avio-oikeusomaisuuden, se jaetaan perunkirjoituksessa, jossa varat ja velat menevät osittain edesmenneelle ja osittain jälkeen elävälle leskelle. Jos avioliitto on ollut pitkäikäinen, jossa puolisot eivät niin tarkkaan ole pitäneet lukua mitä kukakin omistaa, saattaa kyseinen prosessi olla työläs ja vaikea ymmärtää. Kuinka erottaa se osa, joka kuuluu jälkeen elävälle puolisolle ja mikä edesmenneelle? Tämä tuntuu usein mahdottomalta. Useimmat naimisissa olevat eivät välitä pitää lukua kuka mitäkin on tuonut yhteiseen pesään. Omaisuus, jota hankitaan, peritään ja saadaan lahjaksi on yhteistä yhteisessä kodissa. Pitkäikäinen avioliitto, jossa on avio-oikeusomaisuus, tarkoittaa yleensä, että koko omaisuus on jakamaton yhtenäisyys. Kuinka voisikaan selvittää parissa kuukaudessa, mikä on sinun ja mikä minun? Mitä tarkoittaa avio-oikeus, jäämistö ja rintaperillinen? Jälkeen elävänä puolisona tarvitaan tietoa lakipykälistä, muun muassa perintökaaresta, avioliittolaista ja verolainsäädännöstä. Jos kysymyksessä on kuolinpesä, jossa on keskimääräinen jäämistön säästö, tämä on tärkeätä. Pitkäikäisessä avioliitossa eläneillä puolisoilla on yleensä vain 33 34 pienet velat tai he ovat velattomia. He omistavat ehkä asunto-osakkeen, yhden tai useampia kiinteistöjä, joissa on korkeat verotusarvot, eivätkö puolisot ole tehneet suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Jos avioehtoa, testamenttia tai muuta asiakirjaa ei ole kirjoitettu, kuten asia niin monen kohdalla on, saattaa todellisuuteen herääminen puolison kuoleman jälkeen olla hyvinkin raakaa. Tässä vaiheessa voidaan selventää, että on hyvin tärkeätä suunnitella tulevaisuutta kuolemantapauksen ja jälkeen elävän taloudellisen tilanteen varalle. Taloudellinen tilanne pitäisi käydä läpi, katsoa mitä juridisia asiakirjoja on kirjoitettu, mitä asiakirjoja pitäisi kirjoittaa ja keskustella keskenään, miten asiat pitäisi hoitaa tulevaisuutta ajatellen. Erittäin tärkeätä tämä on, jos perheessä on vain toisen puolison lapsia, siis lapsia, jotka eivät ole puolisoiden yhteisiä. Kuolemantapauksen yhteydessä pitäisi tehdä monia tärkeitä päätöksiä monissa asioissa. Henkilöllä ei ehkä ole tiedossa kaikkea tärkeää tietoa, ei ole päätökseen tarvittavaa perustaa, eikä tiedä tarpeeksi omasta taloudellisesta tilanteestaan. Henkilö ei ehkä myöskään osaa arvioida eri päätösten vaikutusta taloudelliseen tilanteeseensa, ei ymmärrä juridista ammattiterminologiaa tai ei ole riittävässä psyykkisessä tasapainossa, jotta voisi tehdä hyviä, järkeviä ja hyvin perusteltuja päätöksiä. Tilanne saattaa tuntua vaikealta jälkeen elävälle puolisolle. Hän saattaa tuntea itsensä nurkkaan ajetuksi ja muiden päätösten vietäväksi. Joskus omat lapset ja heidän puolisonsa saattavat sekaantua asiaan ja ystävät antavat hyväksi katsomiaan neuvoja. Jälkeen elävä saattaa tuntea itsensä kyvyttömäksi tekemään yhteiskunnan vaatimia päätöksiä ja ympärillä olevat odottavat, että henkilö on ymmärtänyt asian. Usein käännytään pankin puoleen, joka mielellään ehdottaa sijoitusvaihtoehtoja juuri oman pankkinsa rahastoista ynnä muista. Silloin usein unohtaa, että myös pankki on palveluyritys, joka myy omia tuotteitaan. Siinä tilanteessa on arvokasta, jos saatavilla on puolueeton juridinen neuvoja. Joku, jolla ei ole henkilökohtaista kiinnostusta kuolinpesään, joku, jolla on tietoa juuri kyseisen jälkeen elävän puolison henkilökohtaisesta ja taloudellisesta tilanteesta. On luonnollisesti arvokasta, jos puolisot jo aikaisemmin ovat hankkineet osaavan juristin, johon he luottavat ja joka on paneutunut heidän tilanteeseensa. Perhejuristin hankkiminen vanhaan perinteiseen tapaan on hyvä ”sijoitus”. Kuolemantapaukseen kuuluva juridiikka on laajamittainen. Se saattaa olla myös monimutkainen. On kuitenkin tärkeätä ottaa huomioon, että kaikki kuolinpesät eivät luonnollisestikaan ole samanlaisia. On isoja kuolinpesiä, joiden selvittäminen saattaa kestää vuosikausia verotuksen ja perinnönjaon muodossa. Kuolinpesään saattaa kuulua kuolinpesän osakkaita, jälkiperillisiä, testamenttiin tehtyjä lisäyksiä, lapsia eri avioliitoista ja paljon muuta. On myös pienimuotoisia kuolinpesiä, jossa vainaja ei ole jättänyt omaisuutta eikä velkojakaan, eikä myöskään sukulaisia. Kyseisessä tapauksessa ei tarvitse tehdä perunkirjoitusta. Siinä riittää niin kutsuttu kuolinpesäilmoitus. Uusi avioliittolaki tuli voimaan vuonna 1988. Tässä laissa säädetään puolisoiden avioliiton aikainen omaisuustilanne, ja mitä heidän omaisuudelleen tapahtuu, kun avioliitto raukeaa joko avioeron tai kuolemantapauksen vuoksi. Myös perintölainsäädäntöä on muutettu olennaisilta osin. Ruotsissa tuli vuonna 1994 voimaan Laki rekisteröidystä parisuhteesta (Suomessa vuonna 2002), josta käy selville, mikä koskee samaa sukupuolta olevien yhdessä asuvien henkilöiden osalta. Jos elää yhdessä ilman avioliittoa, silloin on avoliitossa, mikä on hyvin tavallista. Ruotsin avoliittolaki vuodelta 2003 säätelee avopuolisoiden omaisuuden avoliiton päättyessä ja vakituista asuntoa koskevat olosuhteet. Laki antaa heikommalle osapuolelle minimiturvan avoliiton purkautuessa. 34 35 Laissa on säännökset yhteisen asunnon ja irtaimiston jakamisesta avoliiton päättyessä, avopuolison oikeudesta pitää asunto, joka ei kuulu omaisuuden jakamisen piiriin sekä rajoitukset oikeudesta määrätä yhteisestä kodista. Samalla on tärkeätä olla tietoinen, että avoliittolain antama turva on rajallinen verrattuna avioliitossa ja rekisteröidyssä parisuhteessa olevien turvaan. Osapuolet voivat tehdä sopimuksen, jonka mukaan avoliittolaki ei päde kyseisessä avoliitossa. Avopuolisoilla ei ole automaattisesti perintöoikeutta toistensa omaisuuteen. Jotta avopuolisot voisivat periä toisensa, heidän täytyy tehdä testamentti. Ruotsin perheoikeusuudistus vuonna 1988 muutti puolisoiden perintöoikeuden säännöt. Uudistuksen myötä jälkeen elävällä puolisolla on perintöoikeus myös silloin kun puolisoilla on yhteisiä lapsia. Lasten perintöoikeus kuolleen vanhemman omaisuuteen siirtyy ja vasta kun myös jälkeen elävä vanhempi kuolee, yhteiset lapset perivät vanhempansa. Tämä ei koske toisen puolison lapsia, jotka siis eivät ole puolisoiden yhteisiä. Näillä on oikeus periä vanhempansa heti tämän kuoleman jälkeen. Kuolemantapauksen yhteydessä vallitsevat säännöt ovat tulleet entistä monimutkaisemmaksi, mikä tekee taitavan juristin tarpeen yhä suuremmaksi. Jälkeen elävälle puolisolle kuuluvat korvaukset Yleiseen eläkkeeseen kuuluu jälkeen elävän taloudellinen turva. Henkilö, joka ei ole täyttänyt 65 vuotta ja menettänyt puolisonsa, voi saada alkueläkettä korkeintaan vuoden ajan. Leskeneläke lopetettiin periaatteessa vuonna 1990, mutta voidaan maksaa naisleskille, jotka olivat naimisissa vuoden 1989 loppuun mennessä. Säännöt ovat monet ja viittaamme kyseisten viranomaisten informaatioon asiasta. Keskusteltavaa tai pohdittavaa 1. Kuinka pian on otettava yhteyttä hautaustoimistoon kuolemantapauksen jälkeen? 2. Mitä voisi tehdä itse (esim. kulujen vähentämiseksi, saadakseen olla osallinen)? 3. Paljonko hautajaiset maksavat? Voidaanko ottaa yhteyttä eri hautaustoimistoihin ja pyytää tarjouksia? 4. Onko väärin kysyä surevalta, aikooko hän muuttaa, myydä asuntoa tai tehdä muita isoja päätöksiä? 5. Miten voisi motivoida iäkästä leskeä siirtämään suurten päätösten tekoa koskien taloudellista tilannetta, asuntoa ja omaisuutta? 6. Milloin testamentti pitäisi kirjoittaa? Milloin pitäisi keskustella toistensa kanssa menettelyistä, kun vääjäämätön tapahtuu, esimerkiksi hautajaisista tai hautapaikasta? 7. Milloin on paras aika valmistautua vääjäämättömään, eli yksin jäämiseen? 8. Paljonko juristin palkkaaminen maksaa? Perustele, millä tavalla siitä olisi hyötyä. 35 36 KAIPAUS JA LOUKATTU YLPEYS Nyt en ole mitään Hetki sitten olin rouva Keränen Ennen olin se museon neiti Liimatainen Kauan kauan sitten olin se pieni hassu tyttönen Mikä hänen nimensä nyt olikaan: Tassu Hetki sitten olin Raimon vaimo Nyt en ole mitään 36 37 Ei kaikki ole negatiivista Yksin jääminen vanhoilla päivillä on tietenkin iso muutos, mutta sen ei toki tarvitse olla pelkästään pahasta. Joskus joutuu uuteen elämäntilanteeseen, joka vapauttaa energiaa, luovuutta ja uutta ajattelua. Henkilö joutuu ehkä opettelemaan hallitsemaan tilannettaan aivan itsenäisesti elämän jälkeen, jota puoliso aikaisemmin ”hallitsi”. Ehkä puoliso on estänyt toisen osapuolen aloitteellisuutta, nyt hän saa päättää ihan itse. Ehkä puoliso joutui kauan toimimaan sairaanhoitajana ja lakkasi ajattelemasta itseään tai ei ole suonut itselleen mukavuuksia elämässä. Jos syyllisyydentunto ei ole esteenä, saattaa jälkeen elävän elämä muuttua jopa erilaiseksi ja rikkaaksi, johon kuuluvat laajentunut tuttavapiiri ja uudet harrastukset. Keskusteltavaa tai pohdittavaa Mitä uusia puolia voisi kehittää, kun on jäänyt yksin pitkän avioliiton jälkeen? 37 38 Oma-apuryhmät Kun menetys on tapahtunut, ihminen on kautta aikojen joutunut tukeutumaan käytettävissä oleviin selviytymiskeinoihin. Usein kysymyksessä on oma kyky työstää ja hyväksyä tapahtunut sekä mennä eteenpäin elämässä. Omaisten ja ystävien tuki on arvokasta. Joskus sureminen kuitenkin saattaa tuoda mukanaan rasituksia ja kuormitusta, jota sureva ei jaksa käsitellä itse, ei edes omaisten tuella. Omaiset eivät myöskään aina voi antaa tukea, koska heillä on yhtä suuri suru käsiteltävänään. Kirjoittajan viimeisimmässä leskitutkimuksessa joka kymmenes ei saanut lainkaan tukea suruunsa. Monissa tutkimuksissa on kuvattu erilaisia suruun annettavia tukimuotoja. Kirjoittajan projekteissa tarjottava ulkopuolinen tuki on saanut positiivisia reaktioita juuri surun kokeneiden parissa. Vaikuttaisi siltä, että lesket arvostavat perheen ja ystävien ulkopuolelta tulevaa tukea auttajien ammattiosaamisen vuoksi sekä sen vuoksi, että kyseinen tuki helpottaa myös surevan perheen kuormitusta. Kirjoittajan viimeisimmässä leskiprojektissa on eräs sopivan taustan ja hyvät henkilökohtaiset edellytykset omaava sairaanhoitaja täyttänyt tärkeän ja monessa suhteessa riittävän roolin auttajana. Kotikäynnit ja niiden yhteydessä käytävä keskustelu sekä vaikeista että arkipäivän kysymyksistä on monille jälkeen eläville juuri se terveydenhuollon antama apu, joka luo tarvittavan turvan jatkaa suruprosessia. Vapaaehtoistuki (oma-apuryhmät) Yhdysvalloissa on suurella menestyksellä toiminut surun työstämisryhmiä, niin kutsuttuja leskeltä leskelle -ryhmiä, jotka toimivat vapaaehtoispohjalta. Mainitut ryhmät toimivat siten, että surun kohdannut henkilö, joka on työstänyt ja päässyt yli surutilanteesta ottaa yhteyttä juuri leskeksi jääneeseen henkilöön ja tarjoaa tukea ja apua. Menetelmä on yksinkertainen ja sillä on osoittautunut olevan terapeuttinen vaikutus. Sillä on myöskin yhteiskunnallis-taloudellinen vaikutus, koska ammattiavun tarve vähenee huomattavasti. Avun antaa se, joka on parhaiten perehtynyt surun luonteeseen, nimittäin se, joka itse on käynyt läpi suruprosessin. Mainittuja oma-apuryhmiä on käytetty menestyksekkäästi eräissä Göteborgin päiväkeskuksissa Ruotsissa. Näitä on kuvattu hyvänä esimerkkinä Ruotsin sosiaalihallituksen iäkkäiden huoltoa kuvaavassa raportissa Osaava ja eläytyvä huolenpito. Sureville on tarjottu ryhmäkeskusteluja opintopiireissä, iäkkäille tarkoitetuissa kokoontumispaikoissa ja terveysneuvontakeskuksissa. Tavoitteena on ollut tarjota apua oma-apuun, jossa sureva saa käsitellä menetyksen aiheuttamia reaktioita muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Ryhmien työskentelytapa on, että suru on pääteema, mutta sitä voidaan käsitellä myös ”rivien välissä” tai ”jälkipuheena”. Vaikka ryhmien yhteinen nimittäjä on juuri koettu suru, ei niissä aina puhuta pelkästään surureaktioista. Menetyksen lisäksi myös muiden eri teemojen käsittely on ollut hyvä keino. Surulla on tietenkin erikoisasema ryhmissä, mutta sen ei aina tarvitse olla keskipisteenä. ”On niin ikävää puhua koko ajan vain surusta ja kaipauksesta. Eikö voitaisi tilanteen keventämiseksi puhua myös muista asiaa sivuavista aiheista tai kokonaan muista asioista?”, kysyi eräs leski ja sai heti kannatusta idealleen. Joten nyt myös aiheet kuten menneisyys, entisaika, syömisen tärkeys yksinäisen taloudessa, paperiasiat ynnä muut aiheet ovat ajankohtaisia puheenaiheita. Elämän jatkumisen vuoksi on siis tärkeätä, että ei pysähdytä vatvomaan vain menetystä, vaan voidaan puhua myös muista tapahtumista ja asioista. Yksi ryhmien perusperiaatteista on, että ne muodostuvat pelkästään leskistä. Se antaa osallistujille tunteen, että he voivat tulla ryhmiin ”sellaisina kuin ovat”, kuten eräs leski asian ilmaisi, toisin sanoen surun murtamana. Tunteet saavat näkyä ja kuulua. Kukaan ei kysy, miksi tulee ryhmään 38 39 itkettynein kasvoin, kukaan ei järkyty, vaikka joku alkaa itkeä avoimesti. Kenelläkään ei ole vaatimuksia kampauksesta ja pukeutumisesta tai että pitäisi olla erilainen kuin juuri silloinen mielentila vaatii. Jos joku ei jaksa tulla ryhmään, toiset ymmärtävät, että henkilöllä on niin vaikeata, että ei jaksa tulla edes ryhmätapaamiseen. Siinä tapauksessa hänelle voidaan soittaa illalla ja kysyä vointia. Kokemuksien jakaminen muiden kanssa ja spontaani tunteiden näyttäminen rakentaa siltoja ja luo turvallisuuden tunnetta yhteisöön, joka kaikesta huolimatta auttaa elämän jatkumiseen. Suru tuo mukanaan muutoksia. Suru on myös muutakin kuin vain tunteita. Yhteys samassa tilanteessa olevaan toiseen ihmiseen saattaa merkitä hyvin paljon. Ryhmät tapaavat löytääkseen ratkaisut yhteisiin ongelmiin ja lähtökohtana on omat kokemukset. Tapaamiset ovat siten sekä itseapua että toisen auttamista (”Auttamalla toisia autan itseäni.”) Ryhmissä voi saada vastauksen kysymyksiin kuten ”Milloin suruaika tai surutyö loppuu? - Onko minussa jotain vikaa, kun en saata lopettaa suremista? - Onko olemassa suremisen kultaiset ohjeet?” Ryhmistä saattaa löytää jonkun, joka ”on kuin minä itse”. Niissä voi oppia muilta, jotka ovat askelta edempänä ja osaavat ohjata eteenpäin. Ryhmä ei ole hierarkkinen, toisin sanoen kukaan ei ole arvoasteikossa toista korkeammalla siinä merkityksessä, että joku leimataan pelkästään joko auttajaksi tai avunsaajaksi. Vastavuoroisuus on tärkeätä, eli kehitetään suhde toiseen samassa tilanteessa olevaan ihmiseen. Ihmiset, joilla ei ole samaa surun kokemusta, asettavat usein suuria odotuksia surevaan, jonka pitäisi heidän mielestään lopettaa sureminen. Surun kokeneet tietävät, että kestää kauan ennen kuin siitä pääsee ohi. Leskiryhmät täytyisi nähdä uudistumisen mahdollisuutena. Ne saattavat johtaa uusiin tuttavuuksiin ja lisääntyvään osallistumiseen. ”Tunsin, että en ollut ainoa samanlaisessa tilanteessa oleva. Minusta tuli myös seurallisempi ja halusin tarjota apua ja tukea muille. Tarpeellisuuden tunne on ehkä voimakkaampi naisilla, jotka ovat tottuneet hoivaamaan”. On varmaan hyvin arvokasta ja voimia antavaa auttaa muita samassa tilanteessa olevia oman suuren menetyksen jälkeen. Leskiryhmien myötä sureva saattaa helpommin: • • • • • • • • • päästää muita ihmisiä lähelleen, saada ystäviä päästä eroon kaiken vievästä menetyksestä ja vain huolien näkemisestä ymmärtää ja huomioida muita päästä eroon selityksistä ja anteeksipyytelyistä reaktioidensa vuoksi tunnistaa tunteensa tapahtuneen edessä saada paremman itseluottamuksen ja lisääntyneen riippumattomuuden tunteen oppia erilaiset surun käsittelytavat, nähdä olemassaolon eri vaihtoehdot tuntea olevansa voimavara muille täyttää aikansa tarkoituksellisella työllä Leskiryhmien avulla sureva saa alkusysäyksen, jonka avulla hän saattaa puhua muiden surevien kanssa vaikeista yhteisistä kokemuksista, ongelmista ja reaktioista. Muutaman organisoidun yhteisen tapaamisen jälkeen surevat saattavat jatkaa vapaamuotoisia tapaamisia vaikkapa esimerkiksi jonkun ryhmän jäsenen kotona. Yksinäisyys saattaa myös olla sitä, että kukaan ei enää päivittäin tarvitse seuraasi ja apuasi. Pelko kaatumisesta ja heitteillejätöstä lisääntyy. Päivittäiset apuvoimat ovat kaatuneet sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Ei ole ylimääräistä kättä ulottuvilla, joka esimerkiksi auttaisi ylös kylpyammeesta tai kuuntelisi avunhuutoja, ei ketään, joka vaihtaisi mielipiteitä päivittäisestä säästä. Silloin on hyvä, että on tukiryhmä, jota tavata tai vaikka vain soittaa lyhyt puhelu, joka auttaa äkkinäisessä hätätilanteessa. 39 40 Keskusteltavaa tai pohdittavaa 1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. Mitä leskiryhmät saattava antaa juuri leskeksi jääneelle? Miten tällaiseen ryhmään saa yhteyden? Miten sureva voisi liittyä kyseiseen ryhmään? Miksi vain surevat saisivat olla mukana mainitussa ryhmässä? Onko muita yhteydenottomahdollisuuksia? Miten voitaisiin järjestää vaikka esimerkiksi puhelinketju surevien välille? Keskustelua muista ryhmätoiminnoista, esimerkiksi lounas- tai teatteriryhmistä. 40 41 NÄKYMÄTTÖMÄT Mitä heillä on käsilaukuissaan Kaikilla näillä yksinäisillä ihmisillä Näkymättöminä he vaeltavat keskuudessamme Vain törmätessämme heihin huomaamme heidät Emme koskaan näe heitä Lepääkö rauhallinen tyytyväisyys Kevyesti heidän laukuissaan Vai ovatko laukut raskaita edesmenneen suremisesta Hänen äänestään, askeleistaan, hänestä itsestään Onko laukkuun piiloutunut katkeruus koetuista vääryyksistä Vai sosiaalisen turvattomuuden pelko Onko laukussa nuoruuden leikkien ja kuuman kohisevan veren kaipaus Joka täyttää joka sopen Pullistuuko laukku häpeän tunteista Fyysisen rakkaudennälän vuoksi Uskallammeko näyttää laukkumme sisällön muille Uskallammeko huutaa ääneen sanomattoman Mitähän laukkuvaras tekisi sen sisällöllä 41 42 Yhteiskunnan tuki Elämänkumppanin menetyksen kohtaavilla iäkkäillä vaikuttaa olevan samanlaiset reaktiot kuin nuorillakin, samoin kuin myös miehet ja naiset surevat samalla tavalla. Krooninen suru tuntuu kuitenkin olevan yleisempi naisilla, erityisesti nuorilla naisilla. Pitkän ja kroonisen sairauden yhteydessä iäkkäillä on tavallisesti enemmän aikaa kuolemaan valmistautumiseen. Nuorten kohdalla kuolemantapaus saattaa tulla yhtäkkiä, esimerkiksi sydäninfarktin muodossa. Vain puolessa minuutissa elämä saattaa muuttua täysin kokonaan perheessä, joka on elämänsä parhaassa vaiheessa. Iäkkäät ihmiset ovat tietoisia, että kuolema saattaa tulla koska tahansa, ja iäkkäät yleensä puhuvat keskenään, kumpi mahdollisesti lähtee ensin. Joskus saattaa esiintyä pelkoa järkensä menettämisestä. Henkilöllä on keskittymisvaikeuksia, hän on rauhaton ja ärtynyt, muisti ei pelaa kuten tavallista, arjen askareissa on hällä väliä -meininki, ruoka ei maistu ja ”ruokailu tapahtuu seisaaltaan nautitusta välipalasta”. On vaikeata nähdä muiden kulkevan käsi kädessä, eikä parasta ystävääkään enää siedä, koska tämän puoliso on vielä elossa. Henkilö ei oikein tunnista itseään, oma identiteetti ja käsitys itsestä on häilyvää. Psykiatrisen avun hakeminen on epätavallista surevien iäkkäiden keskuudessa Elämänkumppanin menetystä on vaikea käsitellä itse, vaikka vaikuttaakin siltä, että ihmiset ovat kautta aikojen selvinneet siitä itse. Kaikilla se ei kuitenkaan ole onnistunut, mutta nämä luvut eivät aina ole tiedossa. Suuret, monia ihmisiä koskevat kriisitilanteet ja katastrofit saavat yhä enemmän huomiota yhteiskunnan ja terveydenhuollon taholta, jotka tarttuvat nopeasti asiaan. Nuoret ihmiset hakevat yleensä ammattiapua suuriin elämänkriiseihin. Iäkkäät yrittävät välttää kaikkea, mikä alkaa kirjaimilla psy-, koska ne viittaavat psyykkiseen sairauteen. Suru tuo mukanaan usein sairauden tunteen. Sen vuoksi yleensä hakeudutaan omalääkärin tai yleislääkärin vastaanotolle terveyskeskukseen, jossa halutaan keskustella lääkärin kanssa tai saada unilääkeresepti. Joskus käyntejä tapahtuu usein, koska perussairaanhoidossa ei ole oikein aikaa keskustella sairaasta sielusta. Jos kääntyy yksityisen ammattiavun puoleen, täytyy varmistaa, että ammatin harjoittajat ovat sosiaalihallituksen laillistamia. Näitä ovat esimerkiksi psykologit, psykoterapeutit ja psykiatrit. Joskus sureva saattaa tuntea olonsa niin huonoksi, että ei edes jaksa tarttua puhelimeen tai ei löydä oikeaa henkilöä ammattiauttajien joukosta. Silloin on parasta, jos joku vertaisryhmästä ojentaa auttavan kätensä, mikä myös on sen lisäksi maksutonta apua. Lujana oleminen saattaa olla usein harhaanjohtavaa, sillä suru muistuttaa olemassaolostaan ennemmin tai myöhemmin. Selviäminen riippuu monista tekijöistä, esimerkiksi millainen henkilö on tai on ollut, miltä perheen tilanne ja työtilanne näyttävät, jaksaako yleensä hoitaa asiat, onko suvun, ystävien tai työtoverien joukossa ”tukiryhmiä”, onko henkilöllä ymmärtäväinen työnantaja, voiko tarvittaessa puhua lääkärin, papin tai jonkun muu ammatti-ihmisen kanssa, tai onko joku, joka tilapäisesti ottaa käytännön asiat hoitaakseen, hoitaa taloudelliset ynnä muut asiat. Kirkon antama tuki sureville Joskus saattaa surutilanne aiheuttaa rasituksia, joita ei osaa tai jaksa käsitellä omaisten avulla tai omin avuin. Joskus läheiset eivät oman surunsa vuoksi jaksa tukea tai auttaa. Kenen puoleen silloin voisi kääntyä? Ruotsissa kirkko on jo pitkään tarjonnut tukea juuri leskeksi jääneille. Mutta kirkon foorumi ei ehkä sovi kaikille. Ei myöskään kirkon henkilöstö riitä kattamaan surevan kaikkea avun tarvetta. 42 43 Göteborgin hiippakunnan seurakunnilla on yleensä sureville annettavaa tukitoimintaa sekä yksittäisten että ryhmäkeskustelujen muodossa. Henkilökohtaisten keskustelujen lisäksi käytetään myös puhelinkontaktia yksittäiseen keskusteluun joko papin tai diakonin kanssa. Papin ja diakonin johdolla käytäviä ryhmäkeskusteluja käydään yleensä enemmän kuin viisi tai kuusi. Yleensä jälkeen elävälle tarjotaan tukea jo ensimmäisen tapaamisen aikana papin tai diakonin kanssa. Ilmoituksia suruun annattavasta tuesta on yleensä kirkkojen ja seurakuntakotien ilmoitustauluilla. Surevan suhtautuminen papin tai diakonin tukeen on yleensä pääasiallisesti myönteistä. Luultavasti kuitenkin monet muutkin kuin ne, jotka ovat suostuneet tukeen, tarvitsisivat tukea. Syynä siihen, miksi ihmiset eivät tartu kirkon antamaan apuun, on luultavasti, että ihmiset eivät ole ”kirkollisia” tai ovat tottumattomia puhumaan kirkon henkilöstön kanssa. Osalla saattaa olla myös käsitys, että tukikeskustelut tarkoittavat uskonnon kysymyksiä ja uskovaisuutta. Mutta papin tai diakonin kanssa käytävä keskustelu käsittelee yleensä arkipäivän asioita ja sureva voi saada ymmärrystä kaipaukseensa, yksinäisyyteensä ja suruunsa. Ehkä myös muita tärkeitä asioita voidaan käsitellä ja saada yhteys muihin auttajiin. Surevalle annettava tuki ei ole pelkästään Ruotsin kirkon perinne, vaan sitä on myös muilla yhteisöillä kuten vapaakirkoilla, joiden toiminta esimerkiksi etsivän toiminnan osalta on eri tavalla suunniteltu. Vapaakirkkojen seurakunnilla on yleensä vähemmän henkilöstöä, henkilökohtainen tuntemus on yleensä suurempi ja vakiintunut yhteysverkko toimii yleensä luonnollisena tuki- ja hoivaryhmänä. Tämä saattaa koskea myös eri maista tulevien eri kulttuurien yhteisöjä. Keskusteltavaa tai pohdittavaa 1. Milloin surevaa pitäisi neuvoa hakemaan ammattiapua (psykologi, psykiatri, pappi, juristi, jne.)? 2. Mistä löytyy tukiryhmät? Omasta kaupunginosasta, opintopiireistä vai kirkosta? 3. Miksi sureva ei aina halua hyväksyä kirjon tarjoamia keskusteluryhmiä? 43 44 Surun käsikirja on surun ilmenemisen tieteellisestä tutkimuksesta saatujen tulosten yhteenveto. Kirjoittajat ovat tutkineet surua ja suruun annettavaa tukea Ruotsissa ja sen ulkopuolella. Agneta Grimby on laillistettu psykologi ja lääketieteen tohtori. Hän on vuodesta 1995 ollut Ruotsissa Göteborgissa sijaitsevan Sahlgrenin yliopistollisen sairaalan leskiprojektin tutkimusjohtaja. Toisena kirjoittajana on toiminut Åsa K. Johansson, joka on tutkimusassistentti samaisessa projektissa sekä psykologian tohtori erikoisalanaan biologinen psykologia. Monet muut ammattiryhmät ovat tuoneet osansa kirjaan omalla erikoisalallaan: sairaanhoitaja, kuraattori, opintopiirin ohjaaja, hoidon kehittäjä, ravitsemusterapeutti ja juristi. Kirja on tarkoitettu niille, jotka tarvitsevat helppolukuisen kuvauksen omaisen menettäneen reaktioista ja elämän ehdoista, mutta myös menetystä edeltäneistä olosuhteista. Kirja sisältää runsaasti sitaatteja, jotka elävöittävät surutilanteiden kokemuksia. Tekstin ja runojen avulla surun kohtaama ihminen voi tunnistaa reaktiot ja ymmärtää, että he eivät ole ainoita, jotka saattavat tuntea tietyllä tavalla. Jos haluaa surevan tukijana saada lisätietoa surusta ja miten tukea surevaa, kirja antaa tähän neuvoja. Myös opetuksessa ja koulutuksessa kirjasta on hyötyä ja se lisää ymmärtämystä ja tietoa surusta. 44