TAVIS EI TAJUA Elämää kohtukuoleman jälkeen
TAVIS EI TAJUA Elämää kohtukuoleman jälkeen Tarja Hiltunen-Ahonen Pro gradu -tutkielma Sosiologia Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Lokakuu 2012 Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Tekijä Hiltunen-Ahonen Tarja Laitos Yhteiskuntatieteiden laitos Työn nimi Tavis ei tajua. Elämää kohtukuoleman jälkeen Oppiaine Sosiologia Aika Lokakuu 2012 Tiivistelmä - Abstract Työn laji Pro gradu -tutkielma Sivumäärä 72 Tutkimuksessa perehdytään kohtukuoleman kohdanneiden vanhempien suruun ja pohditaan kuolemakäsityksen muuttumista erityisesti silloin, kun kysymyksessä ovat ennen syntymää mutta raskausviikon 22 jälkeen menehtyneet lapset. Tutkimuksen aineistona on käytetty kohtukuolemaäitien kirjoituksia omasta menetyskokemuksestaan ja sen jälkeisestä elämästä. Aineiston analysointitapana on käytetty dialogista tematisointia, jossa pääosassa ovat niin sanotut avaintapahtumat (key incidents) ja joka perustuu aineiston, teorian ja tutkijan oman ajattelun vuoropuheluun. Teoreettisena taustatukena on käytetty Norbert Eliasin kuolematutkimuksia sekä Emilé Durkheimin yhteisöllisyysteorioita. Tutkimuksessa todetaan, että suru syntymättömän lapsen kuolemasta on yhtä suurta kuin elävänä syntyneen lapsen kuolema. Kohtukuolemaäidit kuitenkin kokevat, että heidän suruaan vähätellään. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että suhtautuminen syntymättöminä kuolleisiin lapsiin ja heidän perheisiinsä on muuttumassa. Aiemmin kohtukuolemista on vaiettu, mutta nyky-yhteiskunta tunnustaa paremmin myös kohtukuolemaperheiden surun. Tämä voi toimia muutoksen tiennäyttäjänä, sillä suhtautumisemme kuolemaan yleensä on tällä hetkellä piilottelevaa ja ahdistunutta. On tärkeää saada suhtautuminen kuolemaan ja suruun muuttumaan avoimempaan suuntaan. Jatkossa on mielenkiintoista tutkia, miten kohtukuolemiin ja suruun syntymättömänä kuolleesta suhtaudutaan muissa yhteiskunnissa. Olisi myös mielenkiintoista vertailla eriikäisten ihmisten suru- ja kuolemakokemuksia. Toivon tämän tutkimuksen auttavan eri tahojen suhtautumisessa kohtukuolemaperheisiin ja heidän suruunsa. Tällaisia tahoja ovat mm. synnytysosastojen henkilökunta, neuvolaterveydenhoitajat, kriisityöntekijät, sosiaaliviranomaiset ja kohtukuolemaperheiden läheiset. Asiasanat sosiologia, kuolema, kohtukuolema, suru, äitiys Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja Sisällys 1. TUTKIMUKSEN TARKOITUKSESTA JA SISÄLLÖSTÄ ................................................................. 3 2. TUTKIMUSAIHEENA KUOLEMA JA SURU ............................................................................... 5 2.1. Kuolematutkimus .......................................................................................................... 5 2.2. Kuolema siirtyy päänäyttämöltä sivuhuoneisiin ........................................................... 5 2.3. Kohtukuolema ............................................................................................................... 8 3. KUOLEMA JA SURU TEOREETTISESSA TARKASTELUSSA ..................................................... 10 3.1. Kuolema päänäyttämöllä ............................................................................................ 11 3.2. Kuolema eristetään taka-alalle.................................................................................... 12 3.3. Kiusaannuttava kuolema ............................................................................................. 14 3.4. Kuolemadiskurssin vaikeus.......................................................................................... 15 3.5. Kuolema on elämän hidastettu loppu ......................................................................... 17 3.6. Surun ilmaiseminen yhteen tuojana ........................................................................... 18 3.7. Vertaistuesta ............................................................................................................... 20 4. MENETELMÄN KUVAUS....................................................................................................... 21 5. AINEISTON KÄSITTELY ......................................................................................................... 25 5.1. Aineiston kerääminen ................................................................................................. 25 5.2. Aineisto ja sen käsittely ............................................................................................... 27 5.3. Teemoittelun perusteet .............................................................................................. 28 5.4. Eettisyys ja luotettavuus ............................................................................................. 28 6. KUN KAIKKI JÄRKKYY ........................................................................................................... 30 6.1. Kupla puhkeaa ............................................................................................................. 30 6.2. Hoitohenkilökunnan institutionaaliset muurit ............................................................ 37 7. MENETYKSEN JÄLKEEN ........................................................................................................ 42 7.1. Jaetut vertaiskokemukset pitävät kiinni elämässä ...................................................... 42 7.2. Sammakot ................................................................................................................... 47 7.3. Isä, tuo vakaa tammi ................................................................................................... 50 7.4. Syntymän ja kuoleman rituaalit – välitilan paradoksi ................................................. 54 7.5. Hiljainen suru .............................................................................................................. 60 8. LOPUKSI ........................................................................................................................... 63 KIRJALLISUUS ............................................................................................................................... 67 LIITE ............................................................................................................................................ 71 3 1. TUTKIMUKSEN TARKOITUKSESTA JA SISÄLLÖSTÄ Suhtautuminen kuolemaan on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Suuret väestönmenetykset ovat muisto historiassa ja isovanhempien kertomuksissa. Myös lapsikuolleisuus on vähentynyt merkittävästi sotien jälkeen, ja samalla suhtautuminen kuolemaan tuntuu muuttuneen. Tässä pro gradu – työssä on tarkoitus tutkia kuolemaan ja suruun suhtautumista ja sen muutosta, kun kyseessä on kuolleena syntynyt lapsi. Sellaisen lapsen sureminen, joka on syntynyt kuolleena, koetaan vieläkin ristiriitaiseksi suruprosessiksi. Miten ja miksi surra jotakin sellaista, joka ei virallisesti ole ollut olemassa? Virallisesti henkilön olemassaolo alkaa vasta syntymästä ja ensimmäisestä hengenvedosta sen jälkeen, mutta nykyään jo raskausaikana tulevasta lapsesta muodostetaan persoonaa, joten asia on moniulotteinen eikä täysin ristiriidaton. Syntymättömän lapsen menehtyminen on nyky-yhteiskunnassa entistä harvinaisempaa, mutta siitä puhutaan enemmän, joten aihe ei enää ole samanlainen tabu kuin vielä pari vuosikymmentä sitten. Kiinnostus tähän tutkimusaiheeseen syntyi tutun ihmisen vaikean elämäntilanteen kautta. Hän on menettänyt lapsen kohtukuoleman kautta, ja toisessa vaikeassa elämäntilanteessa (erittäin sairas keskosvauva) havaitsin, että osa ihmisistä suhtautui tähän kuoleman ja sen odotuksen määrään vaieten, osa rohkaisi ja tuki avoimesti. Tämä jälkimmäinen joukko oli sellaisia äitejä, jotka olivat itse kokeneet syntymättömän lapsen kuoleman, joten tuntui siltä että kuolema ei jollakin tapaa pelottanut heitä samalla tavalla kuin meitä keskivertokansalaisia, joille kuolema on tarkoittanut lähinnä vanhojen isovanhempien ja muiden sukulaisten hautajaisia säännöllisin väliajoin. Lapsen kuoleman omassa elämässään kohdanneiden suhtautuminen kuolemaan ja elämään on erilainen kuin meidän muiden, jotka emme ole joutuneet samanlaista tragediaa kohtaamaan. Tämä kaikki toi mieleeni oman kokemukseni reilun viiden vuoden takaa, kun oman raskauteni kanssa olin tilanteessa, jossa muutaman päivän lisäodottelu olisi tehnyt minusta kohtukuolemaäidin. Kohtukuolema on asia, josta on aiemmin puhuttu vähän ja edelleenkään siitä ei usein puhuta. Kohtukuoleman kohdanneita perheitä ei varsinkaan perheiden itsensä mielestä 4 osata kohdata, vaan vaikea asia ohitetaan vaikenemalla ja väistämällä. Kohtukuoleman kokeneet haluavat kuitenkin nykypäivänä puhua ja tulla kuulluksi, ja he haluavat, että heidän surunsa on yhtä arvokasta kuin muiden kuoleman kohdanneiden suru. Tämä kaikki alkoi herättää kysymyksiä. Millaista on suru syntymättömänä menehtyneestä lapsesta? Millä tavalla se eroaa muusta lopullisen menetyksen surusta vai eroaako se siitä? Miten suhtautuminen kuolemaan on muuttunut vuosikymmenien myötä? Entä miten suhtautuminen kohtukuolemaan ja sen suremiseen on muuttunut? Näiden kaikkien kysymysten perusteella nousee yksi kysymys, jolle tutkimukseni rakentuu. Miten suhtautuminen kohtukuolemaan on muuttunut? Tutkimus toteutettiin perehtymällä kohtukuolemaäitien vapaamuotoisiin kirjoituksiin omasta menetyskokemuksestaan ja sen jälkeisestä ajasta. Kirjoitusten analysoinnissa on menetelmänä käytetty dialogista tematisointia. Dialoginen tematisointi on aineistolähtöinen analysointimenetelmä, jossa aineisto, teoria, aikaisemmat tutkimukset ja tutkijan oma ajattelu käyvät vuoropuhelua keskenään läpi koko tutkimuksen aikajanan. Teoreettisena taustatukena on käytetty Norbert Eliasin teoriaa kuolevien yksinäisyydestä ja muutoksesta suhtautumisessamme kuolemaan (2001) sekä soveltuviin osin Emilé Durkheimin yhteisöllisyysteorioita. Apuna on käytetty myös muita aiheeseen liittyviä tutkimuksia kuoleman sosiologian, äitiys- ja naistutkimuksen sekä surututkimuksen aloilta. 5 2. TUTKIMUSAIHEENA KUOLEMA JA SURU 2.1. Kuolematutkimus Yhteiskuntatutkimuksessa kuolema ja kuoleminen ovat jostakin syystä olleet tabu, vaikka aihetta tutkitaan yhä enenevässä määrin (Clark 1993, ix). Mutta maailma muuttuu, ja tutkimus muuttuu, ja tabun roolista on päästy irti (Mellor 1993, 11). Muualla maailmassa kuoleman tutkimiseen erikoistuneita tutkimusyhteisöjä on ollut jo pitkään ja Suomessa on alettu seurata perässä. Kevättalvella 2011 perustettiin Suomalaisen Kuolemantutkimuksen seura, joka kokoaa monitieteellisesti yhteen eri alojen kuolemaa ja kuolemista tutkivia ja jonka tarkoituksena on edistää kuolemaan liittyvää tutkimusta Suomessa sekä järjestää koulutusta niin akateemisille tutkijoille kuin käytännössä kuolemaa työssään kohtaaville. (Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura 2012). Suomalaisen Kuolemantutkimuksen seuran tavoitteena lienee tuoda vaiettuja aiheita laajemmin käsittelyyn, sillä kuolema on sellainen aihe, jolta kukaan ei voi elämänsä aikana jossain muodossa välttyä ja se aiheuttaa usein ahdistusta. On hyvä, että tiede ja tutkimus voivat tehdä oman osansa tämän kaikkia ennemmin tai myöhemmin koskettavan ahdistuksen vähentämiseksi. Suomessa kohtukuolematutkimusta on pitänyt yllä erityisesti Anna-Liisa Aho, joka tälläkin hetkellä tutkii muun muassa vertaistuen ja yksilövertaistuen merkitystä kohtukuolemavanhemmille sekä vanhempien parisuhteen muutoksia kohtukuoleman jälkeen (Elo ym 2012) 2.2. Kuolema siirtyy päänäyttämöltä sivuhuoneisiin Kuoleman rooli yhteiskunnassa on yleensä ollut hyvin erilainen kuin tänä päivänä, jolloin siihen ei törmätä arkipäivässä muuten kuin ehkä elokuvissa, tv-sarjoissa ja uutisissa. 1900-luvun alkupuolelle asti kuolema oli luonnollinen elämän jatkumo, jonka läsnäoloa ei pyritty piilottelemaan edes lapsilta (Aries 1994, 12). Oli aivan normaalia, että lapset tuotiin kuolinvuoteen äärelle tapahtumaa seuraamaan, ja heidät otettiin mukaan seuraamaan teloituksia ja hirttäjäisiä. Kuolemaa ei pelätty samalla tavalla kuten tänä päivänä, vaan se oli tuttu, koko ajan mukana seuraava kumppani elämän eri vaiheissa. (mt. 12). Terveydenhoito ja lääketiede olivat nykypäivään verrattuna vielä 6 kehittymättömiä, joten kuolema korjasi satoa säännöllisesti kaikista ikäluokista ja eliniän odote oli huomattavasti matalampi kuin nykypäivänä. Tapaturmat ja toistuvat sodat kirjasivat pois myös oman osuutensa väestöstä. Ajatus kuolemasta ei ollut parin vuosisadan takaiselle ihmiselle samalla tavalla pelottava kuin meille tänä päivänä, mutta siitä huolimatta kuolleiden kanssa ei haluttu olla tekemisissä samalla tavalla kuin nykyään. Elämä päättyi kuolemaan, ja kun elämä oli päättynyt, siirtyi maallinen vaeltaja taivaaseen (tai helvettiin), ja vain hänen kuollut kehonsa jäi yhteiskunnan ongelmaksi. Elävien ja kuolleiden maailmat haluttiin pitää erillään (mt. 15), joten kuolleet suljettiin elämän jälkeen omiin hautakammioihinsa, raskaiden kivipaasien alle, pois elävien maailmasta. Vanhat hautausmaat olivat kolkkoja, pelottavia paikkoja joihin elävät eivät halunneet mennä haamujen pelossa. Nykyihminen kokee hautausmaat paljon kodikkaammiksi, rakkaiden ihmisten muistelupaikoiksi. Hautausmaat ovat hyvin hoidettuja, vehreitä kauniita puistoja, jotka ulkoisesti erottuvat tavallisista puistoista vain neliömäisten kivien pitkien rivistöiden ansiosta. Haudoilla vieraillaan usein tervehtimässä vainajia, heille tuodaan kynttilöitä ja kukkia merkkipäivien muistamiseksi, hautausmailla asustaa puolikesyjä oravia joita haudoilla vierailijat mieluusti ruokkivat pähkinöillä. Kuoleman symbolit, kuten pääkallot ja ristit ovat arkipäiväistyneet muotiteollisuuden printeiksi ja asusteiksi sekä viihdeteollisuuden symboliikaksi. Nämä symbolit ovat omalla tavallaan romanttisia visioita kuolemasta, mutta kuitenkin kaukana 1800-luvun kuolemaa romantisoivasta ajattelutavasta, joka on käynyt sitä vieraammaksi, mitä tietoisemmaksi ihmiset ovat tulleet elämän rajallisuudesta ja epäileväisemmäksi tuonpuoleisen elämän olemassaolosta. Vielä muutamien vuosikymmenien takaisessa yhteiskunnassa suurin osa ihmisistä uskoi Jumalaan, taivaaseen tai helvettiin, tai jos joku epäili näiden olemassaoloa, ei hän huudellut siitä julkisesti, koska ei halunnut erilaisine ajatuksineen joutua yhteisönsä laitamaille, vangituksi tai jopa kuolemaan tuomituksi. Tämän päivän ihmisen ajatusmaailmaan kuuluu epäily, mutta nykyyhteiskunta elää ikään kuin kuolemattomuuden kuplassa. Kuoleman rooli on ristiriitainen. Joidenkin elementtiensä kautta se on hyvin julkinen, mutta käytännössä kuitenkin henkilökohtaiseen tilaan kuuluva (Mellor 1993, 19). Tällä Mellor (1993, 19) tarkoittaa sitä, että modernissa yhteiskunnassa ihmiset itse luovat identiteettinsä refleksiivisiä mekanismeja ja sosiokulttuurisia resursseja käyttäen Täten siis vastuu kuolemaan suhtautumisesta on nykyaikana henkilökohtainen asia. 7 Yksilöt kokevat erityisen voimakkaita jännitteitä julkisen puuttumisen ja yksityisen läsnäolon välillä silloin, kun he kokevat itsensä yksinäiseksi menetettyään itselleen läheisen ihmisen, puhumattakaan siitä yksinäisyydestä jota he kokevat oman kuolemansa lähestyessä (Mellor 1993, 20). Nykyihminen kokee identiteettinsä uhatuksi, ja haluaa siksi eristää kuolemaan liittyvät asiat normaalin elämismaailmansa ulkopuolelle (mt. 21). Kuolevat eristetään sairaaloiden tai hoitokotien seinien sisäpuolelle tai erityisiin saattokokoteihin, joista on vain yksi tie ja keino poistua. Kun kuolema realisoituu lähiympäristössä, haluavat ihmiset itseään suojellakseen sulkea kuolemaan liittyvät tapahtumat pois julkisen katseen ulottuvilta ja kieltää emotionaalisen vuorovaikutuksen ja tuen juuri silloin kun sitä tarvittaisiin eniten (mt. 21). Toisaalta taas kuolema kiehtoo, sillä traagiset kohtalot sekä joukkomurhat taustatarinoineen ja spekulointeineen saavat runsaasti palstatilaa mediassa. Kuolema on kuitenkin haaste modernille yhteiskunnalle, sillä modernismi haluaa yksilöiden unohtavan oman kuolevaisuutensa (mt. 25), elävän ikuisen elämän kuplassa. Jos ja kun kupla puhkeaa, se on toimivalle yhteiskunnalle uhka. Mellor (mt. 14) toteaa, että jos yhteiskunnissa ei käsitellä kuolemaa riittävästi, voi se aiheuttaa yksilöissä kauhua kuolemaa kohtaan ja pahimmillaan syöstä yhteiskuntajärjestykseen syvään kaaokseen. Nykyaikaiset yhteiskunnat ovat kulttuurisesti monipuolisia ja kuolemaa käsitellään avoimesti monista eri näkökulmista, mutta tämä monimuotoisuus voi myös hankaloittaa ja sumentaa ihmisten käsitystä kuolemasta (mt. 1993, 18). Kuolevaisuus on kuitenkin asia, jota moderneinkaan yksilö ei voi loputtomiin välttää lääketieteen ja terveysvalistuksen kehittymisestä huolimatta. Elämää voidaan eri keinoin pitkittää, mutta tätä pitkittämistä ei voida jatkaa loputtomiin. Yksilö on tietoinen erilaisista vakavista sairauksista ja niiden välttämisestä ja tätä kautta elämän jatkamisesta, mutta moderni yhteiskunta pyrkii aktiivisesti kannustamaan yksilöitä unohtamaan kuoleman läsnäolon (mt. 26). Kuolema on modernin ihmisen itse-projektin pahin uhka, joka haastaa ei pelkästään yksilön vaan myös modernisuuden itsensä (mt., 27). Terveellisistä elämäntavoista ja ”oikeasta” tavasta elää huolimatta kuolema voi odottaa joka kulman takana. Finch & Wallis (1993, 57) ovat huomanneet, että ihmisillä on vahva käsitys ”oikeasta kuolinajasta” ja ”oikeasta järjestyksestä kuolla”. Eli yleisemmin sanottuna vanhempien tulee kuolla ennen jälkeläisiään (mt. 57). Kun tämä järjestys rikkoontuu, kuolemattomuuden kupla puhkeaa ja yksilö tiedostaa oman voimattomuutensa elämän päättymisen edessä. 8 2.3. Kohtukuolema Kohtukuolemalla (fetus mortus) tarkoitetaan Suomessa yli 22-viikkoisen tai yli 500 g painavan lapsen menehtymistä kohtuun raskauden tai synnytyksen aikana. Tämä määritelmä perustuu kansainväliseen tautiluokitukseen, jonka mukaan yli 22 viikon jälkeen tapahtuva lapsen syntymä on aina synnytys. Joissakin määritelmissä mukaan lasketaan myös heti syntymän jälkeen menehtyneet lapset. Suomessa menehtyy vuosittain noin 200 lasta raskausviikon 22 jälkeen ennen syntymäänsä ja noin kymmenen lasta synnytyksen aikana. Kaiken kaikkiaan Suomessa syntyy vuosittain noin 60 000 lasta, joten kohtukuoleminen osuus on viimeisimpien tilastojen mukaan 0,197 prosenttia. Suomen kohtukuolemaluvut ovat maailman alhaisimpia. (Kohtukuolema – verkkosivusto 2011; ChartsBin 2012). Samalle tasolle pääsee vain Singapore prosenttiluvullaan 0,199. Vertailua eri maiden kesken hankaloittaa tilastointi, sillä kohtukuoleman käsite määritellään eri maissa eri tavalla tai jätetään kokonaan määrittelemättä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ei ole vakiintunutta määritelmää käsitteelle kohtukuolema (stillbirth) ollenkaan, vaan eri osavaltiot ja alueet määrittelevät keskenmenon ja kohtukuoleman käsitteet oman lainsäädäntönsä ja ohjeistuksensa mukaisesti. Yhdysvaltojen liittovaltio ainoastaan ohjeistaa raportoimaan ne sikiökuolemat, joissa syntymäpaino on yli 350 g tai raskausviikkoja on ollut yli 20, mutta tätä ohjeistusta eivät noudata kaikki osavaltiot. Yhdysvaltojen kohtukuolemaprosentin on arvioitu olevan hieman alle 0,3 %. (ChartsBin 2012). Iso-Britanniassa puolestaan kohtukuoleman rajaksi on määritelty 24 raskausviikkoa, ja tätä ennen tapahtunutta syntymättömän lapsen menehtymistä käsitellään keskenmenona, mutta viikkorajan alentamisesta käydään paljon keskustelua, sillä keskosten hoito on kehittynyt huomattavasti viimeisten vuosikymmenien aikana ja olemassa oleva viikkoraja ei vastaa tämän päivän käytäntöä. Iso-Britannian kohtukuolemaprosentti on 0,35. (NHS-verkkosivusto 2012). Niin sanotuissa kehittyvissä maissa kohtukuolemaviikkojen alarajan määrittely voi vaihdella suurestikin, sillä joissakin maissa alarajana on 28 viikkoa. Näille viikoille kohtukuolema määritellään myös esimerkiksi Pakistanissa, josta löytyvät maailman korkeimmat kohtukuolemaluvut eli siellä lähes 4,7 % vauvoista menehtyy raskausviikkojen 28 ja 40 välillä tai syntymähetkellä (ChartsBin-verkkosivusto 2012). 9 Tarkempia tilastotietoja on kuitenkin hankala löytää, sillä kehittyvissä maissa synnytyksistä suurin osa erityisesti maaseudulla tapahtuu yhä kotona, eivätkä väestön rekisteröintijärjestelmät ole yhtä perusteellisia kuin läntisissä teollisuusmaissa. 10 3. KUOLEMA JA SURU TEOREETTISESSA TARKASTELUSSA Lähdekirjallisuutta etsiessäni olen huomannut seilaavani osittain tuntemattomilla vesillä, ainakin mitä tulee kotimaiseen sosiologiseen kuolemantutkimukseen. Anssi Peräkylä (1990) on tutkinut sairaalakäytäntöjä kuoleman lähestyessä, ja tyypitellyt erilaisia kehyksiä kuolemiselle, lähinnä liittyen ihmisiin kuolevan ja kuolleen lähiympäristössä. Teologian puolella kuoleman merkityksiä on luonnollisesti tutkittu enemmän, mutta näkökulma on silloin pikemminkin spirituaalinen. Harri Koskelan (2011) väitöskirjassa käsitellään lapsensa menettäneiden ihmisten kokemuksia, mutta kohtukuoleman kokeneet on ohitettu yhtenä kohderyhmänä. Heitä ei löydy lapsensa menettäneistä omana kokonaisuutenaan, vaan tutkimuksessa puhutaan vain elävänä syntyneiden lasten kuolemista tai keskenmenoista, vaikka kirjoituksia on oletettavasti tullut myös kohtukuolemavanhemmilta. Yleisesti kuolema tuntuu olevan myös tutkijalle tabu. Tutkimusta on helpompi tehdä aiheesta, joka on kevyempi ja ”iloisempi”, tai joka ei aiheuta tutkijalle ja hänen lähipiirilleen ahdistusta samalla tavalla kuin läheisensä haudanneiden ihmisten kertomukset. Aluksi lähdin etsimään tietoa kuolemaan ja suruun liittyvästä yhteisöllisyydestä, mutta aiheen täsmentyessä ja aineistoa lukiessa pääteemaksi valikoitui kuolema itse, ja kuoleman sosiologia. Psykologian, sosiaalipsykologian ja terveystieteiden puolelta löytyy artikkeleita, joita voi soveltuvin osin käyttää taustatukena. Keskeiseksi teoreettiseksi taustaksi tutkimuksessani ovat kuitenkin nousseet sosiologiset tutkimukset kuolemasta ja surusta. Norbert Eliasin (2001) pohdinta kuolevien yksinäisyydestä muodostaakin tämän tutkimuksen rungon, jonka kautta keskustelua käydään kirjoitusaineiston ja muiden tutkimusten välillä. Lisänä käytän muita kuolemaan liittyviä sosiologisia tutkimuksia sekä Emilé Durkheimin ajatuksia yhteisöllisyydestä surun kohdatessa. Tämä siksi, että kuoleman läheisyys näyttää sulkevan ihmisen sosiaalisen elämän ulkopuolelle, mutta hän näyttää löytävän tukea niistä, jotka ovat itse kohdanneet menetyksen ja osaavat lähestyä kuolevan tai kuolleen omaisia eri tavalla kuin suurin osa ihmisistä. 11 3.1. Kuolema päänäyttämöllä Eliasin (2, 2001) mukaan suhtautumisemme kuolemaan on muuttunut, mutta toisaalta se taas ei kuitenkaan ole oleellisesti muuttunut. Entisajan viihteenä tunnetut teloitukset, paloittelut ja gladiaattoritaistelut eivät kuulu enää nykypäivään (Elias 2, 2001), mutta toisaalta kuolemaa ja väkivaltaa sisältävä viihde kuuluu edelleen useiden ihmisten arkipäivään television, elokuvien ja virtuaalisten pelien muodossa. Elias toteaakin, että antiikin aikaan verrattuna me tunnistamme paremmin muiden ihmisten yksilöllisen olemassaolon, heidän kärsimyksensä, kuolemansa ja tätä kautta lopullisuutensa (Elias 2, 2001). Toisaalta elämme taas uutta vaihetta, sillä jatkuva väkivaltaviihde ympärillämme voi turruttaa ja vieraannuttaa yksilöitä toisten kärsimyksistä. Tätä on pohdittu keskusteltaessa viime vuosina tapahtuneista kouluampumisista ja muista nuorten miesten tekemistä julkisista väkivallanteoista. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten todellinen kuolema oli arkipäivässä enemmän läsnä, mutta vuoden 1944 jälkeen Suomessa on alkanut sellainen ajanjakso, jolloin kuoleman arkipäiväisyys on jäänyt entistä enemmän taka-alalle. Tätä ennen kuolema on ollut osa näkyvää elämää koko ihmiskunnan olemassaolon ajan. Keskiajalla kaupungit alkoivat kasvaa ja kasvu toi mukanaan tautien tehokkaamman leviämisen (Elias 2001, 14). 1300-luvulla yhä pahenevat ruttoepidemiat pyyhkivät suurina aaltoina ympäri Eurooppaa ja tappoivat noin kolmanneksen maanosan väestöstä (mt, 2001, 14; Wikipedia 2012). Olot olivat muutenkin epävakaita, ja keinot tautien ehkäisyyn ja torjuntaan olivat alkeellisia (Elias 2001, 14) Näissä oloissa kuolemanpelko oli Eliasin (mt. 14) mukaan erilaista yhteiskunnallisella tasolla. Hänen mukaansa olisikin kiinnostavaa vertailla tuon ajan kuolemanpelkoa tämän päivän muun muassa ydinsodan uhan ja ympäristön pilaantumisen aiheuttamiin pelkoihin (mt.14). Vuoden 2001 jälkeen maailmassa on näiden lisäksi ollut pelko useammastakin pandemian lailla leviävästä taudista, kuten SARSista, lintuinfluenssasta ja H1N1-viruksesta, joiden edellä kauhu on levinnyt pandemian lailla vaikka pelättyjä tautiaaltoja ei ole toistaiseksi tullutkaan. Joka tapauksessa aiemmin kuoleman läsnäolo oli arkipäiväisempää niin nuorille kuin vanhoille ja kuoleminen oli paljon julkisempaa kuin nykyään (mt. 14). Elias (2001, 18) toteaa että ei se olisi edes voinut olla kovin yksityistä, sillä ihmiset asuivat ahtaammin ja olivat enemmän tekemisissä toistensa kanssa kuin nykyään. Asumisen muodot jättivät vähemmän valinnanvaraa, ja syntymää ja kuolemaa kohdattiin arkipäivässä lähes 12 päivittäin (Elias 2001, 18). Syntyminen ja kuoleminen olivat julkisia, sosiaalisia tapahtumia (mt. 18). Kuolevan ja kuolleen näkeminen oli yleistä, eikä sitä peitelty lapsiltakaan, vaan hekin tiesivät, miltä hajoava ruumis näyttää ja tuoksuu (mt. 23). Kuolemasta puhuttiin avoimemmin ja vapaammin, niin arkipäivässä kuin runoudessakin eikä sitä peitelty taiteessakaan (mt. 23). 3.2. Kuolema eristetään taka-alalle Moderni ihminen pyrkii tekemään kuoleman näkymättömäksi, ja hän pyrkii poistamaan sen näkyvistä erityisesti lapsiltaan (Elias 2001, 18). Modernille ihmiselle kuolema on ongelma ja suuren ahdistuksen aihe (mt. 2). Kaikki elävät olennot käyvät läpi syntymän, nuoruuden, ikääntymisen, sairauden ja kuoleman vaiheita, mutta ihmisen erottaa eläimistä se, että vain he tiedostavat sen että elämä päättyy joskus (mt. 2). Elias (2001, 5) käyttää vertailukohtina kärpästä ja apinaemoa. Kärpänen rimpuilee sormien puristuksissa mutta ei siksi, että se tietäisi loppunsa tulleen, vaan siksi, koska se on sille refleksinomainen tapa päästä pois tukalasta tilanteesta (mt. 5). Apinaemo puolestaan voi kannella kuollutta poikastaan mukanaan jonkin aikaa, kunnes se hukkaa tai pudottaa sen jonnekin (mt. 5), ja sen elimistö alkaa valmistautua vastaanottamaan uuden raskauden. Se ei tiedosta eikä ymmärrä poikasen kuolemaa lopulliseksi, merkittäväksi asiaksi. Vain ihmiset voivat ennakoida oman loppunsa ollen samalla tietoisia siitä että se voi tulla koska tahansa, ja se panee heidät suojautumaan mahdollisia uhkia vastaan niin yksilöinä kuin ryhminä (mt. 2-3). Näin ollen vain ihmisille ajatus kuolemasta voi aiheuttaa mitä suurinta ahdistusta ja pelkoa, jota lievittääkseen he pyrkivät siirtämään kuoleman elämän päänäyttämöltä takahuoneen pimeimpään nurkkaan, lukkojen taakse (mt. 10; 23). Kuolema on ongelma eläville, sillä kuolleilla ihmisillä ei ole ongelmia (mt. 2). Ajatus kuoleman olemassaolosta halutaan häivyttää tai tukahduttaa kaikin mahdollisin keinoin (mt. 1). Toisaalta moderni ihminen pyrkii usein luomaan ahdistusta torjuakseen ajatuksen omasta erityisyydestään, omasta kuolemattomuudestaan (mt. 1). Eliasin (2001, 9) mukaan tämä ajattelutapa on perua lapsuudesta, sillä lapsi kokiessaan ahdistusta kuoleman ajatuksista kuvittelee itsensä kuolemattomaksi. Tämä johtunee siitä, että viime vuosisatojen ja jopa viime vuosikymmenien aikana on tapahtunut se radikaali muutos, että lapset on haluttu pitää mahdollisimman kaukana kuoleman ajatuksista ja kuolleiden tai kuolevien näkemisestä (Elias 2001, 40). Aiemmin 13 lapsikuolleisuus oli suurta, ja suurin osa lapsista menehtyi kotona (Mulkay 1993, 42). Tällöin myös muut lapset tottuivat näkemään kuolemaa eikä se ollut heille yhtä vierasta ja ahdistavaa kuin nykyään, vaan luonnollinen osa elämää (mt.). Nykyajan aikuinen pystyy säilyttämään lapsenuskon kuolemattomuuteensa paremmin kuin koskaan ennen (Elias 2001, 9). Nykyajan ihminen ei Eliasin (mt. 9) mukaan pysty olemaan lähellä kuolemaa tai kuolevia ihmisiä, sillä kuolemattomuuden fantasia pitää kurissa heidän lapsenomaiset kuolemanpelkonsa, ja kuolevan henkilön läheisyys horjuttaa tätä käsitystä (mt. 10). Kuolemattomuuden fantasiaa pyritään pitämään yllä siirtämällä kuolemaan ja kuoleviin liittyvät tapahtumat mahdollisimman huolellisesti pois julkisesta, pois ihmisten arkipäivästä (mt. 23). Kuoleman haju rajataan tiettyihin, ulkopuolisilta suljettuihin laitoksiin, ja kuollut henkilö toimitetaan kuolinvuoteeltaan (joka myös sijaitsee entistä useammin laitoksessa) hautaan hygieenisesti ja tehokkaasti (mt. 23). Kuolleen valmistelu hautausta varten on tänä päivänä siirtynyt pitkälti perheen, sukulaisten ja ystävien käsistä maksettujen asiantuntijoiden, lähinnä hautaustoimistojen tehtäväksi (mt. 29). Ajatukseen siitä, että joku valmistelisi itse kuolleen hautaan ilman näitä laitoksia, suhtaudutaan torjuvasti ja kummastelevasti. Kuolleen henkilön arkkuun laittamisessa voi lähiomainen olla mukana, mutta itsenäisesti hän ei voi sitä tehdä. Kuolleen henkilön muisto voi jäädä tuoreeksi, sillä ruumiiden ja hautojen tunne on menettänyt merkityksensä (mt. 29). Vielä muutama vuosikymmen sitten hautajaiskuvissa näkyi avoimia arkkuja, nykyään niitä näkee hyvin harvoin, lähinnä ortodoksihautajaisissa (Ortodoksi.net 2012). Sama rajaamisen kulttuuri jatkuu myös hautausmailla (mt. 31). Elias (2001, 31) toivoisi hautausmaiden olevan paikkoja myös eläville, paikkoja, joissa lapset voisivat leikkiä ja joihin perheet voisivat tulla eväsretkille kauniiseen ympäristöön. Mutta hautausmaat ovat paikkoja, jotka halutaan pitää hiljaisina, sillä kuolleita ei haluta häiritä metelillä ja elämän äänillä (mt. 32). Hautausmaat ja hautojen lähiympäristö halutaan pitää rauhallisena, sillä se on yksi tapa pitää elävien ja kuolleiden maailmat erillään (mt.32). Kuolleiden ja elävien maailmojen sekoittuminen muistuttaa omasta kuolevaisuudesta ja aiheuttaa ahdistusta (mt. 32). Vaalimalla ja vaatimalla hiljaisuutta hautojen lähellä pidetään yllä pelon ja uhan ilmapiiriä, jonka avulla kuolleet pidetään erillään elävistä (mt. 32). Kuolleet eivät tiedä, kuuluuko hautausmaalla elämän ääniä ja naurua, vaan elävät vaativat kunnioitusta kuolleille, jotka eivät voi itse vaatia mitään (mt. 32). Syynä on Eliasin (mt. 32) mukaan pelko, mutta myös oman elämänhalun voimistaminen. 14 3.3. Kiusaannuttava kuolema Modernin ihmisen suhde kuolemaan on kiusaantunut (Elias 2001, 23). Kuolevan ihmisen läsnäolo tai tieto vastikään kuolleesta ihmisestä antaa kauhistuttavan muistutuksen omasta kuolevaisuudestamme (mt. 10). Kuolevan henkilön näkeminen tai jonkun lähisukulaisen tai ystävän kuolemasta kuuleminen järkyttää kuolemattomuuden fantasiaa ja panee ihmisen rakentamaan muuria suojatakseen itsensä omilta kuolemaajatuksiltaan (mt. 10). Tästä syystä emme voi antaa kuoleville ihmisille heidän eniten tarvitsemaansa apua ja hellyyttä; se vie meidät ajatusten tasolla lähemmäs omaa lopullista päätepistettämme (mt. 10). Elias (2001, 8) puhuu niin sanotuista suojelevista supervoimista, joita olemme perinteisesti käyttäneet henkilökohtaisten suojamuuriemme rakennusaineina. Näillä hän tarkoittaa ennen kaikkea uskontoa (mt. 8) ja erilaisia kuolemiseen ja hautaamiseen liittyviä rituaaleja (mt. 24; 27), joiden on ollut tarkoitus suojata meitä oman kuolemamme ahdistavilta ajatuksilta. Uskonnon merkitys yhteiskunnassamme on vähentynyt (mt. 24) ja myös ihmisiä uhkaavat vaarat ovat vähentyneet joten kuolema on paremmin ennakoitavissa (mt. 8). Vanhat, kaavamaiset rituaalit tuntuvat modernista ihmisestä väljähtyneiltä ja teennäisiltä (mt. 24). Onkin oleellista, että muistetaan se Eliasin (mt. 8) mainitsema seikka, että kasvava sosiaalinen epävarmuus vähentää ihmisten kykyä ennakoida ja hallita omaa kohtaloaan pitkällä aikavälillä. Tällä hänen mukaansa selittyy asenteemme kuolevia ja kuoleman kuvaamista kohtaan (mt. 8). Elämä on suhteellisen turvallista, elinajanodote on pitkä ja yksilön elämän kulku on paremmin ennustettavissa (mt. 8). Kuoleman uhkaa ei enää oteta vastaan kohtalona, johon ei voi vaikuttaa, vaan elämää pyritään pitkittämään kaikin mahdollisin keinoin (mt. 8). Arkipäivän elämässä kuolemaa ja kuolevia ihmisiä ei enää yleensä näe, ja kuoleman olemassaolo on helppo unohtaa (mt. 8). Kun kuolemaa sitten kohdataan, on suhtautumisemme siihen vaivautunutta ja ahdistunutta. Ahdistusta pyritään tukahduttamaan monella tavalla (mt. 35). Usein kuolemaan liittyvät ajatukset yritetään korvata jollakin miellyttävämmällä ajattelulla käyttämällä mielikuvitusta ja luomalla fantasioita, jotka syrjäyttävät ahdistavat ajatukset (mt. 35). Erityisesti silloin, kun kuolemasta keskustellaan lasten kanssa, pyritään ahdistus korvaamaan erilaisilla fantasioilla, koska nykypäivän asenteessa kuolemaan on hyvin tyypillistä se, että aikuiset ovat haluttomia kertomaan lapsille kuoleman tosiasioista (mt. 18), sillä he haluavat välttää lasten ahdistumista, traumatisoitumista ja pelkotiloja. Tätä vaatii 15 toisaalta myös yhteiskunta, sillä sen mielestä lapsia tulee suojella pelottavilta ja ahdistavilta kokemuksilta, joita he eivät nuoresta iästään johtuen kykene ymmärtämään. Aikuiset keskenään eivät myöskään osaa enää käsitellä kuolemaa samalla tavalla kuin aiemmin. Eliasin (2001, 11) mukaan nykyinen kuolemaan suhtautuminen on erikoista verrattuna siihen, mitä se on ollut aiemmin, silloin kun kuolema on ollut arkipäivässä enemmän läsnä. Hänen mukaansa olisikin hyvä tarkastella, miten kuolemaan on suhtauduttu aiemmin tai muissa yhteiskunnissa, ja tätä kautta voidaan havainnoida muutoksia käyttäytymisessä laajemmassa teoreettisessa viitekehyksessä (mt. 11). Toimimalla näin voidaan löytää selityksiä sille, miksi suhtautuminen kuolemaan on niin erilaista kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten (mt. 11), sillä pitkällä aikavälillä asenteessa kuolemaa kohtaan on tapahtunut suuri muutos. Kuolema on edelleen yksi suurimpia biososiaalisia vaaroja ihmisen elämässä (mt. 12). Kuolema ei ole täysin hallittavissa, joten ajatus siitä halutaan työntää yhä enemmän taka-alalle, sekä prosessina että muistikuvana (mt. 12). Kuolema halutaan salata ja eristää muodostamalla siitä oma erityinen alueensa, joka jätetään mahdollisimman paljon sosiaalisen elämän ulkopuolelle (mt. 43; 23). Tämä ei koske pelkästään jo tapahtunutta kuolemaa, vaan samalla tavalla jo kuolevat, kuolemaa odottavat joutuvat työnnetyksi pois sosiaalisesta elämästä (mt. 12; 23). Heidän kanssaan ei haluta olla tekemisissä. Koska kuoleva ja kuolema eivät ole eristyksissä läheisistään, joutuvat kuolevan läheisetkin usein eristetyksi sosiaalisen elämän ulkopuolelle (mt. 23). 3.4. Kuolemadiskurssin vaikeus Eristys on myös verbaalista. Kuolevat tarvitsevat Eliasin (mt. 28) mukaan aitoa ja varauksetonta diskurssia, mutta koska muut ihmiset ahdistuvat kuoleman ja kuolevien läheisyydessä, vaikeutuu tämä diskurssi oleellisesti. Muut ihmiset eivät löydä sanoja lohduttaa kuolevaa tai hänen läheisiään (mt. 23; Mulkay 1993, 45). Kiusaantuneisuuden ja hämmennykset tunteet pidättelevät sanoja, eikä perinteisten korulauseiden viljeleminen tunnu nykyihmisestä luontevalta (Elias 2001, 23–24). Olemme siirtyneet epämuodollisen käyttäytymisen yhteiskuntaan, jossa perinteiset kriisitilanteiden käyttäytymismallit ja rituaaliset sanonnat ja teot ovat alkaneet näyttää noloilta ja epäilyttäviltä. Sivilisaation muutos on aikaansaanut sen, että ihmiset ovat haluttomia ja 16 kyvyttömiä ilmaisemaan voimakkaita tunteita sekä yksityisessä että julkisessa elämässä. Yksilö on joutunut ottamaan vastuun oikeista sanoista ja eleistä takaisin itselleen, mutta hänellä on tarve välttää perinteisiä sosiaalisesti määrättyjä rituaaleja ja korulauseita. (Elias 2001, 27) Esimerkiksi 1700-luvulla miehet voivat itkeä julkisesti, mutta nykyään se on sosiaalisesti sallittua vain naisille ja heillekin yhä rajallisemmin (mt. 27). Voimakkaiden tunteiden, niin myönteisten kuin kielteistenkin näyttäminen on kovan sosiaalisen kontrollin alla (mt. 23). Tunteita puretaan yhä enemmän pinnallisesti eli poliittisten ja sosiaalisten konfliktien kautta (mt. 27). Kuolevien kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että hakiessaan tukea ja lohdutusta he jäävät yhä enemmän sairaaloiden ja muiden laitosten instituutionalisten rituaalien ja rutiininen eli institutionaalisen diskurssin varaan. Ongelmalliseksi tämän tekee se, että tämä diskurssi on useimmiten aitoa tunnetta vailla ja näin toimii pikemminkin välineenä, joka eristää kuolevan sosiaalisesta elämästä. (mt. 28) Koska vanhat kuolemaan liittyvät sanonnan ja rituaalit tuntuvat nykyihmisestä vaivaannuttavilta ja uusia diskurssin muotoja kuoleman ja kuolevan kohtaamiseksi ei ole, jää kuoleva läheisineen usein tyhjiöön, välitilaan (mt. 24). Uusia rituaaleja, jotka heijastaisivat nykyisiä tunteiden ja käyttäytymisen standardeja, ja jotka voisivat helpottaa selviytymään toistuvista kriiseistä elämässä, ei ole vielä olemassa (mt. 24). Elias (mt. 35) pohtii, että onko nykyihmisellä liikaa tallennettua tietoa, kokemuksia ja mielikuvitusta, jolloin hän ei pysty kohtaamaan reaalimaailman kriisitilanteita aidosti. Näyttää siltä, että kuolemaan liittyvä rajoittuneisuus ja hämmennys ovat lisääntyneet samalla kun suhtautuminen moneen muuhun elämän peruskysymykseen, kuten seksuaalisuuteen, on vapautunut aiemmista tiukoista moraalisista säännöistä (mt. 44). Samalla, kun olemme vapautuneet monista tabuista, on yhteiskunnassa syntynyt lisää tabuja voimakkaiden, spontaanien tunteiden ilmaisemista vastaan (mt. 28). Ihmiset kokevat, että kuolemassa on jotakin tarttuvaa ja uhkaavaa, jotain joka vetää heitä sitä kohti, ja siksi he pyrkivät välttämään kuoleman ja kuolevien läheisyyttä niin verbaalisesti kuin toiminnallisestikin (mt. 28–29). Kuoleman olemassaolo halutaan unohtaa ja työntää kauas vanhuuteen kuuluvaksi asiaksi, sillä kehittyneissä yhteiskunnissa elinajanodote on pitkä, huomattavasti pidempi kuin kehittymättömissä, joissa meidän lähes kahdeksankymmenen ikävuoden elinajanodotteemme sijaan ihmiset elävät keskimäärin neljäkymmentä vuotta (mt. 45). Elinajan pidentymisestä huolimatta objektiivinen hengenvaara on aina läsnä, vaikka elämän epävarmuus onkin vähentynyt eikä kuoleman uhka ole jatkuvasti mielessä vaikuttamassa päivittäisiin toimintoihin ja päätöksiin (Elias 2001, 46). Yhteiskunnissa, 17 joissa elinajanodote on lyhyt, on ajatus kuolemasta vallitsevampi ja ihmiset turvautuvat enemmän magiikkaan ja ”suojaaviin supervoimiin”, kuten uskonnollisiin rituaaleihin ja käsityksiin (mt. 46). Nykyajan ihminen turvautuu edelleen uskonnollisiin käsityksiin ja toivomuksiin kriisin hetkellä, sillä maalliset rituaalit ovat pitkälti tyhjennettyjä tunteesta ja merkityksestä, koska perinteisistä maallisista ilmaisumuodoista puuttuu valta vakuuttaa (mt. 28). Elias (mt, 28) toteaa, että kuolema on tällä hetkellä pitkälti muotoutumaton tilanne, tyhjä alue sosiaalisessa kartassa. Aiemmin uskonnollisia rituaaleja ja käsityksiä pidettiin itsestäänselvyyksinä ja välttämättöminä, mutta nykyään tämä uskomisen traditio on pitkälti hajonnut (mt. 40). Aiemmin yhtenäisestä linjasta poikennut käyttäytyminen ei ole saanut sosiaalista hyväksyntää ja se on ollut tabu tiukasti määrittelemä, mutta nyt tällaista tabua ei enää ole (mt.40). Tilalle on tullut vaikenemisen ja välttelemisen tabu, jossa kaikki kuolemaan liittyvä eristetään sosiaalisesta elämästä. Kuten Elias (mt. 29) asian ilmaisee, tulee kuoleman lähestyessä hiljaisuus, joka jatkuu kunnes loppu on tullut, ja sen jälkeen hiljaisuus jatkuu kuolleen henkilön läheisten elämässä hautajaisina, hautausmaana ja sosiaalisena eristämisenä tai eristäytymisenä vielä jonkin aikaa kuoleman jälkeen. 3.5. Kuolema on elämän hidastettu loppu Kuolema on ehdoton, peruuttamaton yksilön loppu (Elias 2001, 41). Meillä on mielessämme tietty luonnonjärjestys siitä, mikä on oikea aika, tapa ja ikä kuolla (mt. 46). Kun edetään luonnon järjestyksen mukaan, pidetään yllä muistojen ketjua, joka turvaa yhteiskunnan ja muiden ihmisten muodostamien yhteisöjen jatkuvuuden (mt. 33). Jos tämä järjestys häiriytyy, on olemassa se riski, että vähitellen kaikki ihmisille merkityksellinen lakkaa olemasta (mt. 33). Tämä järjestyksen järkkyminen on nykyihmiselle suuri ahdistuksen aihe, joten hän pyrkii työntämään kuoleman mielestään ja pois näkyvistä kaikin mahdollisin tavoin. Ajatus kuolemasta kuitenkin löytyy jostakin mielemme kätköistä toistuvasti, sillä koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa ei ole keskitytty kuoleman lykkäämiseen niin paljon kuin nykyään. Lääketiede, ruokavaliot sekä erilaiset terveyssuositukset ovat olemassa terveempää, pidempää elämää palvellakseen – lykätäkseen siis edessä siintävää loppua mahdollisimman kauas (Elias 2001, 47). Sitten kun lopun hetki koittaa, on meillä lääketieteen keinoja 18 käytettävissä tehdäksemme lopusta mahdollisimman kivuttoman, rauhallisen ja omaisillekin siedettävämmän (mt. 28). Eliasin (mt. 33) mukaan aivan liian usein ihmiset pitävät nykyään itseään erillisinä yksilöinä ja täysin muista riippumattomina. Erillisyys ja yksilöllisyys muodostavat nykyihmisen habituksen (mt. 33). Usein tärkein tehtävä elämässä näyttääkin olevan halu löytää itselle ja omalle yksilöllisyydelle merkitys riippumatta kaikista muista ihmisistä (mt. 33). Enää ihmiset eivät niin selkeästi näe itseään lenkkeinä sukupolvien ketjussa, soihdunkantajina (mt. 33). 3.6. Surun ilmaiseminen yhteen tuojana Yksilöllä on tarve jakaa tunteitaan muiden yksilöiden kanssa ja saada tunteilleen vastakaikua ja hyväksyntää. Kriisitilanteissa yksilöt hakeutuvat enemmän yhteen kuin hyvinä aikoina (Durkheim 1980, 196). Hyvinä aikoina tarve yksilöllisyyteen ja omaan tilaan korostuu enemmän kuin huonoina aikoina, jolloin yksilöt hakevat tukea toisistaan. Yleinen käymistila, jossa suuret tunteet saavat vastakaikua, vahvistaa aktiivisuudellaan myös yksilöllisiä voimia (mt. 196). Ihmisten tietoisuus muuttuu ja heistä tulee toisenlaisia, intohimoisella intensiteetillä varustettuja (mt. 196). Kriisitilanne edellyttää toisenlaista käyttäytymistä kuin normaali, vakaa tilanne. Surun hetkellä yhteisö haluaa jäsentensä tuovan suruaan julki (mt. 364), mutta usein surun ilmaisun tapoja sitovat kulttuuriset tekijät. Itkeminen, vaikerointi tai itsensä vahingoittaminen ovat yleensä tyypillisiä surun ilmaisumuotoja (mt. 364), mutta näitä voivat olla myös vaikeneminen ja vetäytyminen. Kollektiivisen surun ilmaisun kautta yhteisö kykenee tuottamaan uutta energiaa, joka vahvistaa yhteisön olemassaoloa (mt. 364). Yhteinen suru on jaettu suru, ja se helpottaa, kun samaa taakkaa on kantamassa useampi surija. Lopulta surun yli päästään sopeutumalla uuteen tilanteeseen tietynlaisten sopeutusriittien avulla (mt. 344). Sureminen koostuu siis yhteisistä seremonioista, joiden tarkoituksena on saattaa kuollut takaisin sille tasolle, jolla hän oli eläessään (mt. 352). Nyky-yhteiskunnassa tällaisia sopeutusriittejä ovat esimerkiksi hautajaiset. Durkheimin (1980, 350–351) mukaan surressaan ihminen ei ilmaise spontaanisti tunteitaan, vaan hän ilmaisee suruaan tietyin tavoin koska hänellä on velvollisuus surra. 19 Kyseessä on siis rituaalinen asenne, jota täytyy noudattaa koska kaikki muutkin tekevät niin (mt. 351). Kuollut haluaa tulla surruksi, ja surun kieltäminen on vainajan vastustamista (mt. 351). Yleisesti odotetun suremiskäyttäytymisen noudattamatta jättävä voi kohdata paheksuntaa ja syrjintää ja jopa sanktioita oman, normista poikkeavan toimintansa johdosta. Tässä yhteydessä onkin mielenkiintoista huomioida, että Durkheim itse kuoli suruun. Hän menetti poikansa sotarintamalla 1915 eikä koskaan toipunut menetyksestä vaan sai aivohalvauksen ja menehtyi marraskuussa 1917. Itsemurhatutkimuksessaan (1985) Durkheim toteaa, että epätoivon valtaamat ihmiset tarttuvat elämään, koska he haluavat olla uskollisia rakastamalleen ryhmälle (mt. 242). Epätoivossaan he siis asettavat elämän kuoleman edelle juuri ryhmän olemassaolon vuoksi. He eivät halua loukata intressejä, jotka he asettavat omien intressiensä edelle, sillä yhteinen intressi toimii sidoksena, joka kiinnittää heidät elämään (mt. 242). Olennaista tässä on moraalinen tuki, jota kiinteän ja elinvoimaisen yhteisön jäsenet tuottavat tukeakseen ja rohkaistakseen toisiaan näiden heikkoina hetkinä (mt. 242). Ryhmä toimii siis estäen itsemurhien syntyä. Durkheim (mt. 246) toteaakin, että ihminen on sekä fyysinen että sosiaalinen olento, ja sosiaalinen olento tarvitsee yhteisön ympärilleen olemassaolonsa turvaamiseksi. Surun kokeminen yhdessä eheyttää yhteisöä. Se saa ihmiset hakeutumaan toistensa seuraan (mt. 353), jakamaan surua ja tukemaan toisiaan. Yksilö puolestaan kokee olevansa velvollinen suremaan muiden mukana (mt. 353). Yhteisesti osoitettuna inhimilliset näkemykset vahvistuvat ja jalostuvat (mt. 353). Surusta tulee kollektiivista. Vaikutelma menetyksestä on suremisen perusta (mt. 355). Se saa ihmiset kerääntymään yhteen ja lähentymään ja tätä kautta samaan mielentilaan, ja tämä yhteys tuottaa hyvänolon tunteen korvaamaan menetystä (mt. 355). Suru on surua, mutta suru yhdessä on yhteyttä, joka lisää yhteisöllistä elinvoimaisuutta (mt. 355). Surun hetkellä yhteisö on elinvoimaisempi ja aktiivisempi kuin se tavallisesti on, ja yhteisön jäsenet tuntevat ennen kokematonta yhteyttä toisiinsa (mt. 355). Yhteyden saavuttamisen myötä palaa ryhmän jäsenten toivo ja elämänusko, ja sureminen päättyy (mt. 355). Surun tuntemukset korvautuvat muilla, positiivisemmilla tuntemuksilla vähintäänkin ajan kulumisen myötä. Sureminen itsessään tyynnyttää ja helpottaa (Durkheim 1980, 365), sillä yhteisö kehittää moraalisia voimia ja toimii jäsenilleen turvana ja tukena hädän hetkellä (mt. 370). Yhteisö tulee tietoiseksi itsestään juuri aktiivisen yhteisen toiminnan 20 avulla (mt. 370) ja juuri aktiivisen toiminnan kautta se luo kulttuurin, ja kulttuuri ja yhteisö eivät voi olla olemassa ilman toisiaan (mt. 370). 3.7. Vertaistuesta Yhdeksi keskeiseksi käsitteeksi viimeisen vuosikymmenen surututkimuksessa on noussut vertaistuki. Vertaistuella tarkoitetaan järjestelmällistä tukitoimintaa kahden ihmisen välillä tai ryhmässä. Vertaistukeen osallistuvat ovat tasavertaisia keskenään ja toimivat yleensä sekä tukijoina että tuettavina. Vertaistuki perustuu samankaltaisten elämänkokemuksien ja elämänvaiheiden läpi eläneiden ihmisten keskinäiseen tasaarvoisuuteen, keskinäiseen solidaarisuuteen, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemiseen sekä kohtaamiseen ja keskinäiseen tukeen. Varsinaisten vertaistukijoiden lisäksi vertaistukitoiminaan voi liittyä myös ryhmän tai keskustelun ohjaaja. (Wikipedia 2011) Mielenterveyden keskusliiton mukaan vertaistuki on yhdessä elämistä ja kokemista. Vertaistuessa olennaista on kommunikaatio; vertaistukeen tarvitaan muita, saman kokeneita ihmisiä ja kommunikaatiota heidän välillään. (Mielenterveyden keskusliitto 2012) . Toisten, saman kokeneiden selviytymistarinat antavat voimaa ja toiveikkuutta sekä vähentävät yksinäisyyden ja leimautumisen tunnetta. Menneen ymmärtäminen ja nykyhetkeen sitoutuminen voivat myös helpottua vertaistuen myötä. (Mielenterveyden keskusliitto 2012). Vertaistukea voidaan käyttää psykologisena hoitomuotona terapian sijasta tai sen tukena. Vertaistuella voi olla terapeuttinen vaikutus osallistujiin. (Wikipedia 2012) Suomessa vertaistukea kohtukuolemaperheille järjestää ensisijaisesti Käpy ry, joka on yhdistys lapsensa menettäneille perheille ja läheisille, ja jonka toiminta on valtakunnallista. (Käpy ry 2011) 21 4. MENETELMÄN KUVAUS Tässä tutkimuksessa on useiden kokeilevien ja hapuilevien vaiheiden jälkeen päädytty käyttämään Leena Kosken (Koski, 2011) esittelemää dialogista tematisointia. Kyseessä on aineistolähtöinen sisällön analysointimenetelmä, joka mahdollistaa vuoropuhelun aineiston, teorian ja aikaisempien tutkimusten välillä tutkimuksen kaikissa vaiheissa (Koski 2011, 127). Se soveltuu erityisen hyvin tällaiseen tutkimukseen, jossa on havaittavissa poikkitieteellisyyttä kulttuuritutkimuksen kuin niin sosiologian, psykologiankin terveystieteiden, välimaastossa. Aiempaa historian, tutkimusta täsmälleen samasta aiheesta on varsin vähän, erityisesti Suomessa, joten lähdeaineistoja on pitänyt etsiä näiden edellä mainittujen muiden tieteenalojen sektoreilta. Tässä dialogisen tematisoinnin edut tulevat esiin, sillä aineiston, teorian ja lähteiden välillä käyty vuoropuhelu on ollut jatkuvaa ja jokin esimerkiksi Grounded Theoryn kaltainen analyysimenetelmä olisi ollut liian jäykkä ja raskas tällaiseen pro gradu – tason tutkimukseen, jossa aineisto on suhteellisen pieni ja alan rajaaminen vaikeaa, tutkijan vuosikymmenen ajan ruostuneista analysointitaidoista puhumattakaan. Dialogisen tematisoinnin todetaan (Koski 2011, 126) soveltuvan varsin monenlaisen kvalitatiivisen aineiston käsittelyyn. Koski (2011, 127) toteaa tutkimuksen teon olevan jatkuva prosessi, jossa eri osa-alueet käyvät vuoropuhelua keskenään. Keskeistä tutkimuksessa on ilmiö, josta kiinnostuminen johdattaa perehtymään aiheeseen tarkemmin. Tässä tapauksessa ilmiö on kohtukuolema ja sen kokeneiden selviäminen takaisin ”normaaliin” elämään. Aihe on varsin monitieteinen ja vähän tutkittu, joten tietoa pitää koota eri lähteistä ja yksi tieto johtaa usein uuteen, mielenkiintoiseen ilmiöön ja lisätiedon hankkimiseen. Tieto on niin sanotusti ”murusina maailmalla” ja dialoginen tematisointi on oiva väline koota nämä muruset ja seuloa sieltä esiin juuri ne tämän ilmiön tutkimisen kannalta oleelliset kysymykset. Ilmiöön liittyvät kysymykset ja pohdinnat auttavat muokkaamaan alustavaa empiiristä tutkimuskysymystä, jonka perusteella aiheesta voi lähteä etsimään lisää tietoa. (Koski 2011, 127) Tämä tieto on sellaista, joka liittyy ilmiön symbolisiin ja konkreettisiin ympäristöihin (Koski 2011, 127). Nämä jakaantuvat kahdenlaisiin eli yleiseen ja erityiseen kontekstiin, joista tarkemmin seuraavaksi. 22 Käsite konteksti voitaisiin vapaasti suomentaa sanaksi ”esiintymisympäristö”. Kontekstin sisältö vaihtelee sen mukaan, mitä sillä kussakin tilanteessa tarkoitetaan. Toisinaan sillä tarkoitetaan konkreettista kielenkäytön ympäristöä, toisinaan taas abstraktia taustaa. Sillä voidaan tarkoittaa myös arvoja tai kognitiota, tai yksittäistä kielellistä ilmausta ympäröiviä toisia ilmauksia. Voidaan myös puhua tekstin tuottamisen konteksteista tai tulkitsemisen konteksteista. Kontekstien voidaan myös sanoa olevan olevan suppeita tai laajoja olosuhteita tai puolestaan tekstiin kirjoittuvia merkityksiä. Tieteenalasta ja tutkimuskohteesta riippuen konteksti voi olla yleinen sosiokulttuurinen ympäristö tai sitten rajattu tilanne. (Kotimaisten kielten keskus 2012) Yleisellä kontekstilla tarkoitetaan sitä, miten ilmiö nähdään historiallisessa ja rakenteellisessa suhteessa (Koski 2011, 128). Tässä tutkimuksessa yleiseen kontekstiin kuuluvat esimerkiksi tilastotiedot kohtukuolemista, yleistä tietoa vertaistuesta ja kuoleman roolista kulttuurista. Erityinen konteksti puolestaan pitää sisällään sen fyysisen ja symbolisen ympäristön, jossa tutkittava ilmiö sijaitsee (mt. 128). Erityisen kontekstin sisältämä tieto on tietoa tutkittavasta alueesta ja kiinnostuksen kohteesta. Tässä tutkimusta erityiseen kontekstiin kuuluvat kohtukuoleman ja äitiyden tarkempi historia, vertaistuen ja läheisten tuen merkityksen käsittely, äitiyden ja kuoleman suhteen pohtiminen ja suremisen kulttuuriset tavat. Yleisen ja kontekstuaalisen tiedon sekä tutkimuskysymyksen on tarkoitus johdattaa eteenpäin teoreettisen ajattelun piiriin (mt. 128). Sitä, miten tutkittavaa ilmiötä halutaan lähestyä, kutsutaan teoreettiseksi ajatteluksi (mt. 128). Teorian on tarkoitus olla tila, joka toimii analyysin keskustelukumppanina, ajattelua jonkun toisen ajattelussa (mt. 128). Näin se on oleellinen osa tutkimuksen metodologiaa, ei siitä irrallinen pakollinen kappale tutkimuksen kulussa. Tutkijan tarkoituksena on perehtyä teorioihin ja aiempiin tutkimuksiin tuoden samalla lukemastaan käsitteitä oman tutkimusongelmansa käsittelyn työkaluiksi (mt. 128). Teoreettinen ajattelu herkistää tutkimusongelman hienovaraisemmalle tarkastelulle ja auttaa löytämään oikeita välineitä tutkimusongelman tarkemmalle määrittelylle sekä vastauksien löytämiselle (mt. 12). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että teoriaa luetaan tutkimuksen kaikissa vaiheissa ja peilataan sitä aineistoon ja muuhun tutkimuskirjallisuuteen niin, että ne käyvät jatkuvaa vuoropuhelua keskenään. Aineistoksi on kirjoituspyynnöllä koottu kohtukuolemaäitien kirjoituksia kokemuksistaan. Kirjoituspyynnöllä heitä pyydettiin kertomaan oma tarinansa 23 vapaamuotoisesti. Koska alkuperäisenä tutkimusongelmana oli tarkoitus selvittää, mikä merkitys vertaistuen tuottamalla yhteisöllä on kohtukuolemaäideille, pyydettiin heitä kirjoituspyynnössä kertomaan ajasta ja elämästä kohtukuoleman jälkeen aina tähän päivään asti. Heitä pyydettiin myös kertomaan ketkä ovat olleet heille merkittävimpiä ihmisiä tai ihmisryhmiä heidän ympärillään kohtukuoleman jälkeen sekä myönteisistä ja kielteisistä ajatuksistaan ja tuntemuksistaan. Tarkoituksena on ollut selvittää, miten he ovat kokeneet kohtukuoleman ja miten se on vaikuttanut heidän elämäänsä. On myös haluttu selvittää sitä, millainen verkosto heillä on ollut ympärillään ja onko se ollut mukana tukemassa vai toiminut jollakin muulla tavalla. Kosken (2011, 136) mukaan ensimmäinen tehtävä aineiston analyysissa on etsiä tekstistä osia, lausumia, joilla on merkitystä teoreettisen ajattelun ja tutkimuskysymyksen kannalta. Tekstistä etsitään kohtia, joissa haastateltavat tiivistävät suhdettaan johonkin tutkimusongelman ja teorian kannalta oleelliseen seikkaan (mt. 136). Tällaisia tiivistyksiä voidaan nimittää avaintapahtumiksi (key incidents) tai ”tiheiksi kohdiksi” (mt. 136), ja nimitystä avaintapahtumat käytetään myös tässä tutkimuksessa. Avaintapahtumien tehtävänä on ohjata analyysia ja auttaa avaamaan käsitteellisiä kulkuja (mt. 136). Avaintapahtuman merkitystä voidaan testata lukemalla kertomusta eri suuntiin (mt. 13). Avaintapahtumia voidaan raakaluokitella ryhmiin, joista voidaan alkaa muodostaa kategorioita (mt. 136). Kategorioista voidaan aineiston ja teoreettisen ajattelun vuoropuhelun kautta edetä aineiston teemoitteluun. Tämä ei tapahdu suoraviivaisesti, vaan tarkoituksena on liikkua edestakaisin havaintojen ja teorian välillä (mt. 138). Metodin vahvuutena on jäykkyyden poissaolo, eli vuoropuhelu teorian, ja havaintojen välillä on jatkuvaa ja kumpaankin suuntaan liikkuvaa (mt. 138). Havainnot ammentavat teoriasta, teoria ammentaa havainnoista. Teemoittelua ei ole mahdollista tehdä vielä niiden kategorioiden perusteella, jotka löytyvät aineistoa lukemalla, vaan niitä täytyy miettiä suhteessa teoriaan (mt. 138). Tässä vaiheessa löytyneet kategoriat ovat Kosken (2011, 139) mukaan jonkinlaisia teemahypoteeseja, joita testataan lukemalla aineistoa uudestaan. Teemojen löydyttyä niitä aletaan kirjoittaa auki sisällöllisiksi luvuiksi, joissa niitä perustellaan myös aineistolainauksin (mt. 145). Tässä teemojen analyysissa käydään läpi niiden sisällöllisiä vaihteluita, poikkeamia ja toistoja ja kirjoitetaan auki kunkin 24 teeman tulkinta (Koski 2011, 145). Tulkinnan ja analyysin teko on samanaikaista toimintaa (mt. 145). Aineiston analyyttiset teemat asetetaan tulkinnassa uudestaan dialogiin teorian ja kontekstuaalisen tiedon kanssa (mt. 145) Tarkoituksena on löytää teemojen mukaisesti aineksia tutkimuskysymykseen vastaamiseksi (mt. 145). Aineiston analysointi ei etene aina johdonmukaisesti, sillä se voi tuottaa yllätyksiä, jotka edellyttävät uudenlaisia teoreettisen ajattelun välineitä, sillä lähtökohtaa ollutta teoreettista ajattelua joutuu välillä muuttamaan, laajentamaan tai tarkentamaan (mt., 145). Tekstin kirjoittamisen tasolla tämä tarkoittaa uuden tulkintateorian lisäämistä (mt. 146). Johtopäätökset puolestaan kirjoitetaan niiden tulkintojen pohjalta, jotka on tehty teemojen analysoinnin yhteydessä (mt. 146). Kirjoittaminen on jatkuva prosessi, jota tehdään analyysin kaikissa vaiheissa. Kaikki analyysissa löytyneet ilmiön tai prosessin eri ulottuvuudet pyritään selittämään ja ymmärtämään dialogissa teoreettisen ajattelun kontekstuaalisen tiedon kanssa (mt. 146). Kirjoitettaessa johtopäätöksiä kaikki tulkinnat, jotka on tehty analysoiduista teemoista, kerätään yhteen ja ajatellaan jälleen kerran ja pyritään tämän tiedon perusteella vastaamaan tutkimusongelmaan (mt., 146). Samalla tavalla kuin aineisto on raakateemoittelun ja teemoittelun aikana kerätty taulukoihin, kerätään se selkiyttämisen takia taulukkoon myös tässä vaiheessa. Lopuksi kaikkien löydettyjen teemojen tulkinnat asetetaan samaan keskusteluun ja tätä kautta etsitään vastaus tutkimusongelmaan. Kirjallisuuteen ja teoriaan palataan tarvittaessa yhä uudestaan ja pohditaan teemoja näiden aikaisempien tutkimusten ja teoreettisen ajattelun kautta. 25 5. AINEISTON KÄSITTELY 5.1. Aineiston kerääminen Kohtukuolemakokemukset ovat kukin erilaisia, omanlaisiaan elämäntarinoita, joiden tutkimisessa kvalitatiiviset menetelmät toimivat parhaiten. Aiheen arkaluotoisuudesta johtuen aineistoa ei ole paljoakaan julkisesti saatavilla, paitsi lähinnä erilaisissa lapsuuteen ja äitiyteen liittyvissä lehdissä ja äitien itsensä ylläpitämissä blogipäiväkirjoissa. Ne ovat yleensä luonteeltaan selviytymistarinoita, joissa ehkä juuri tekstin julkisuudesta johtuen kokemuksen synkimmät hetket jäävät suhteellisen vähälle käsittelylle. Tiukasta aikataulusta johtuen tutkimusta ei lähdetty toteuttamaan haastatteluina, sillä se olisi vaatinut ainakin puoli vuotta enemmän työskentelyaikaa ja tässä tapauksessa lisäaikaan ei ollut mahdollisuuksia. Niinpä aineiston hankinta päätettiin toteuttaa kirjoituspyyntönä kohtukuolemaäideille. Tätä vaihtoehtoa pohdittaessa käytettiin testiaineistona Käpy ry:n internetsivujen kautta löydettyjä kohtukuolemaäitien kirjoituksia, jotka ovat vapaasti näkyvissä kaikille internetin käyttäjille. Avoimella kirjoituspyynnöllä on haluttu löytää niidenkin äitien kokemuksia, joita ei ole haastateltu lehtiin ja jotka eivät pidä julkista päiväkirjaa tuntemuksistaan. Varovaisena toiveena oli saada kirjoituksia myös niiltä äideiltä, jotka ovat kokeneet kohtukuoleman aikaisemmilla vuosikymmenillä. Kirjoituspyyntö julkaistiin joulukuun 2011 alussa useassa eri paikassa: Käpy ry:n internetsivuilla (http://www.kapy.fi) sekä Vauva- ja Meidän Perhe – lehtien internetsivuilla. Kirjoituspyyntöä välitettiin eteenpäin myös erään kohtukuolemaäidin kautta äitien ulkopuolisilta suljetuille, internetissä toimiville vertaistukisivuille. Myöhemmin kirjoituspyyntö julkaistiin myös sanomalehti Karjalaisen paperiversiossa. Kirjoituksia pyydettiin sekä sähköpostilla vain tätä tarkoitusta varteen luotuun gmailsähköpostiosoitteeseen että sosiologian laitoksen amanuenssin osoitteeseen. Kirjoituksia kerättiin 31.1.2012 asti, ja tämä päivämäärä ilmoitettiin myös kirjoituspyynnössä. Äitejä pyydettiin kertomaan vapaamuotoisesti omasta kohtukuolemakokemuksestaan ja ajasta ennen sitä sekä sen jälkeen. Johdattelevia kysymyksiä oli tarkoituksellisesti vähän, etteivät ne ohjaisi liikaa kirjoitusten sisältöä. Äitejä pyydettiin kertomaan ketkä ovat olleet heille merkittävimpiä ihmisiä tai ihmisryhmiä kohtukuoleman jälkeen ja 26 miksi nämä ovat olleet niin tärkeitä. Äitejä pyydettiin myös kirjoittamaan siitä, mitä myönteisiä ja kielteisiä ajatuksia ja tuntemuksia heillä on ollut. Täydentävänä tietona häitejä on pyydetty myös kertomaan, kuinka pitkä aika kohtukuolemasta on kulunut ja onko perheessä muita lapsia. Miksi aineistona on haluttu käyttää äitien kirjoituksia? Hilkka Helstin (2000, 36) mukaan synnytystarinat ovat olleet vaikeuksien ja niiden voittamisen värittämiä selviytymistarinoita, joissa on käsitelty hyvin vaikeitakin kokemuksia (Helsti 2000, 32), usein myös sellaisia joista on vaiettu tai joista kertomista ei ole pidetty sopivana (Helsti 2000, 31). Kohtukuolemakertomukset ovat juuri tämän kaltaisia kertomuksia. Kuoleman käsittely on tietynlainen tabu, lapsen kuolema jopa enemmän tabu, puhumattakaan siitä, kun lapsi odotettu lapsi menehtyy ennen syntymää. Kohtukuolema on kuolemana ristiriitainen. Pienen lapsen kuolema sotii länsimaisen ihmisen mielessään muodostamaan ”oikeaa kuolemisjärjestystä” vastaan, mutta toisaalta lasta ei olla yhteiskunnassa pidetty oikein edes ihmisenä ennen syntymää, eikä oikeastaan ennen kuin vasta kasteen jälkeen. Ihmisyyden käsite on siis ollut hyvin vahvasti sidoksissa uskonnon harjoittamiseen. Helstin (2000,21) mukaan oman elämänsä selviytymistarinoita kirjoittaessaan ihmiset tuottavat merkityksiä yksilöllisille kokemuksilleen. Tutkijan tehtävänä on analyysin kautta antaa kulttuurinen muoto näille yksilöllisille kokemuksille, sillä yksilöllinen ja kollektiivinen ovat toisistaan riippuvaisia elementtejä (Helsti 2000, 20–21). Koskela (2011, 114) puolestaan on todennut lasten kuolemaan liittyviä kirjoituksia kerätessään, että moni kirjoittaja on ilmaissut tekstissään kirjoittamismotivaatioksi sen, että he kokevat kirjoittamisesta olleen hyötyä heidän edetessään omassa suruprosessissaan joten se on toiminut heille terapeuttisena tapahtumana. Tässä tutkimuksessa halutaan selvittää surun ja kuoleman merkitystä kohtukuolemaäideille, ja äitien suru- ja selviytymistarinoita tutkimalla yritetään löytää vastauksia siihen, millaista on suomalainen kohtukuolemasuru ja siihen, miten syntymättömänä syntyneen menehtymiseen on Suomessa suhtauduttu ja miten siihen suhtaudutaan tänä päivänä. 27 5.2. Aineisto ja sen käsittely Tutkimuksen aineistona toimivat pääasiassa kohtukuoleman kokeneiden äitien avoimet, vapaamuotoiset kirjoitukset kokemuksistaan kohtukuoleman jälkeen. Määräaikaan mennessä saapui yhdeksän tällaista kirjoitusta, joista kaksi saapui kirjepostissa ja seitsemän sähköpostitse. Kirjoitukset ovat pääasiassa yhdestä kolmeen A4 -arkin pituisia. Vastauksina tulleissa kirjoituksissa kerrotuista kohtukuolematarinoista kaksi on 1960-luvulta, kaksi 1970-luvulta, neljä 2000-luvulta ja yksi 2010-luvulta. Aineisto voidaan siis jakaa kahteen selkeään ryhmään: 1960- ja 70-luvulla tapahtuneisiin (neljä kirjoitusta) ja vuosituhannen vaihteen jälkeen tapahtuneisiin (viisi kirjoitusta). Aineiston käsittelyn helpottamiseksi kirjepostissa saapunut aineisto eli kaksi kirjettä kirjoitettiin täsmällisine sanamuotoineen ja muine muotoseikkoineen sähköiseen muotoon. Aineisto osoittautui varsin pieneksi, joten sitä täydennettiin myöhemmin internetistä julkisesti löydettävillä kuudella kirjoituksella, jotka edustavat samantyyppistä kerronnallista kohtukuoleman kuvausta kuin alun perin kerätty aineisto. Kaikki nämä kirjoituksen käsittelevät 2000-luvun loppupuolella tai 2010-luvun alkupuolella tapahtuneita kohtukuolemia. Osa aineistosta on Käpy ry:n internetsivujen kautta löydettyjä tekstejä, osa on löydetty Google-hakukoneen avulla syöttämällä hakukenttään sanat ”kohtukuolema” ja ”tarina”. Kyseessä olevat jälkimmäiset tekstit ovat kenen tahansa internet-käyttäjän julkisesti saatavilla olevia tekstejä. Täydentävä aineisto käsiteltiin samalla tavalla kuin muukin aineisto, eli kullekin kirjoitukselle annettiin kirjainkoodi. Kaiken kaikkiaan tutkimuksen aineistona on ollut 15 kohtukuolemaa käsittelevää kirjoitusta. On sinänsä mielenkiintoista, että tehokkaista aineistonhankintayrityksistä huolimatta kirjoituksia saatiin alun perin koottua vain yhdeksän kappaletta. Jostakin syystä ihmiset eivät innostuneet kirjoittamaan, vaikka sen olisi voinut tehdä täysin nimettömänä. Aihe on arka ja kokemukset kipeitä kenties vielä vuosikymmenienkin päästä, joten siitä ei haluta puhua, koska se voi tuoda mukanaan ahdistusta ja käsittelemättömiä tunteita. Kirjoituksista puuttuu myös kokonaan 1980- ja 90-luvuilla tapahtuneita kohtukuolemia käsittelevä aineisto. Se voi olla sattumaa, mutta olisi toisaalta mielenkiintoista pohtia, mistä tämä johtuu. 28 5.3. Teemoittelun perusteet Aineistoa on lähdetty teemoittelemaan ensinnäkin kronologisesti. Teksteistä on lähdetty etsimään tuntemuksia niiltä hetkiltä, kun tieto kohtukuolemasta on saatu. Sen jälkeen tarkasteluun on otettu ne kohdat, joissa kuvataan tapahtumia ja mielikuvia sairaalassa olosta ja kuolleen lapsen synnyttämisestä. Toinen teemoittelujakso lähtee siitä, kun palataan kotiin ilman vauvaa ja siitä mitä on tapahtunut sen jälkeen. Jaksossa tarkastellaan äitien toipumista surustaan, heidän saamaansa vertaistukea, isän roolia ja ulkopuolisten suhtautumista kohtukuolemavanhempiin. Kronologisen tarkastelun lisäksi aineistosta on tarkasteltu kohtia, joissa käsitellään hoitohenkilökunnan suhtautumista kohtukuolemavanhempiin ja heidän kokemuksiinsa. Tähän tarkastelulinjaan päädyttiin erän äidin rankkojen lääkärikokemusten myötä. Jaksossa käsitellään myös hiljaisuutta surun ilmentäjänä – hiljaisuus on hyvin suomalainen tapa surra ja käsitellä vaikeita asioita. Aineiston kokoavana teemana tarkastellaan myös kohtukuoleman ristiriitaista paikkaa elämän ja kuoleman välillä – syntymättömän lapsen olemassaolon oikeutusta. 5.4. Eettisyys ja luotettavuus Kyseessä on arka, henkilökohtainen, ihmisten tunteita koskettava aihe, joten eettiset kysymykset ovat korostuneessa asemassa. Aineisto on kerätty niin, että kirjoituspyyntöön on voinut halutessaan vastata nimettömänä ja vastaajien mahdolliset yhteystiedot jäävät vain tutkijan tietoon. Aineistoa on kerätty erillisen, vain tätä tarkoitusta varten luodun sähköpostiosoitteen kautta, johon on voinut lähettää postia mistä tahansa sähköpostiosoitteesta, myös nimettömästä sähköpostiosoitteesta. Vastauksia on myös voinut lähettää perinteisessä kirjepostissa nimettömänä sosiologian laitoksen amanuenssille, josta ne on luovutettu avaamattomina tutkijalle. Nimettömänä vastaamisen mahdollisuudesta on kerrottu myös kirjoituspyynnössä. Aineistoa käsitellään myös tulevaisuudessa niin, että sitä pääsee tutkimaan ainoastaan tutkimuksen tekijä tai hänen ohjaajansa ja se säilytetään niin, että kirjoittajien yksityisyys ei vaarannu. Kirjoitukset on järjestelty aineiston analyysia varten niin, että kullekin kirjoitukselle on analyysin alussa annettu oma, satunnainen kirjainkoodi väliltä A – O. Kirjoituksia on analysointivaiheessa käsitelty niin, että kaikista analyysitaulukkoon viedyistä teksteistä on poistettu mahdolliset äitien ja muiden 29 henkilöiden nimet ja korvattu ne edellä mainitulla tavalla kirjaimella sekä korvattu kohtukuolemavauvojen mahdolliset lempinimet sanalla vauva. Tekstilainauksiin on kirjoitettu alle tunnistetiedoksi se, millä vuosikymmenellä kohtukuolema on tapahtunut. Tällä halutaan tuoda tekstiin mukaan historianäkökulmaa, sillä suhtautuminen kohtukuolemaa on muutamia vuosikymmeniä sitten voinut olla erilaista kuin tänä päivänä eikä vertaistukea ole ollut olemassa, joten äitien kokemukset voivat poiketa tämän päivän äitien kokemuksista. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen tutkimus, eivätkä siitä saadut tulokset ole aukottomasti mitattavissa tai yleistettävissä laajempien kokonaisuuksien käsittelemiseksi, sillä käytettävissä oleva aineisto on suppea. Äitien nimettömät, vapaamuotoiset kirjoitukset perustuvat heidän omiin kokemuksiinsa, eikä niiden todenperäisyyttä voida millään lailla varmistaa. Tutkimusaihe on poikkitieteellinen, ja siinä yhdistellään erilaisia tieteenaloja yhden aiheen ympärille, ja tässä tapauksessa menetelmänä käytetty dialoginen tematisointi sopii aineiston analyysimenetelmäksi hyvin, koska se luo vuoropuhelua teorioiden, tutkimusten ja aineiston välille. Tutkimus toimii pohjana mahdolliselle laajemmalle tutkimukselle kohtukuolemasta ja suruun suhtautumisesta. 30 6. KUN KAIKKI JÄRKKYY 6.1. Kupla puhkeaa Nykyihminen elää onnellisuuskuplassa. Kaikki paha, mikä tapahtuu, tapahtuu muille, ei itselle. Oma elämä on turvattua ja onnellista, tasaista pienine ala- ja ylämäkineen. Synnytään, käydään koulua, opiskellaan, tehdään töitä, perustetaan perhe, rakennetaan talo, saadaan lapsia ja lapsenlapsia, matkustellaan ja eletään tasapainoisesti yhdeksänkymppisiksi jolloin lopullinen lähtö tulee rauhallisesti nukkuessa. Usko omaan haavoittumattomuuteen ja erityisesti omaan kuolemattomuuteen on vahva, kunnes jotain peruuttamattoman traagista tapahtuu. Elämä laittoi aikaisemmin onnellisuuskuplassa eläneen kolmekymppisen naisen kerralla polvilleen. Äiti N, kohtukuolema 2000-luvulla Edellä oleva lainaus aineistosta tiivistää hyvin sen, mitä ihminen tuntee silloin, kun häneltä kuolee lapsi. Lapsi, jonka elinajanodotteen piti olla noin kahdeksankymmentä vuotta, menehtyykin ennen kuin ehtii syntyä. Lapsi, jonka syntymään on valmistauduttu miettimällä hänelle nimiä, hankkimalla tarvikkeita ja kenties jopa sisustamalla hänelle lastenhuonetta valmiiksi. Hän on ihminen, perheenjäsen jo ennen kuin hän on ehtinyt vetää ensimmäiset henkäyksensä kohdun ulkopuolella. Mutta sitten hän menehtyy jo ennen kuin ehtii syntyä, ja tämä menetys lyö syvän, kipeän haavan hänen perheensä elämään ja valoisiin tulevaisuudensuunnitelmiin. Elias (2001, 45) toteaa, että yhteiskunnassa, jossa meidän odotetaan elävän yli seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta, on tuota nuoremman henkilön kuolema lähes aina poikkeuksellista, ja erityisen ravistelevaa se on silloin, kun lapsi tai nuori menehtyy. Olemme tuudittautuneet kuolemattomuuden kuplaan, jossa kuolema on asia joka tapahtuu vain vanhoille ja sairaille, elämäntehtävänsä täyttäneille henkilöille (Elias 2001, 62). Kuolema hyväksytään myös niiden kohdalla, jotka ovat esimerkiksi omilla elämäntavoillaan vieneet itseään tuhoon. Kaikkien muiden kuolema on tragedia, jota on vaikea hyväksyä tai ymmärtää. 31 Tällaiset elämän suuret tragediat ja menetykset eivät koskaan unohdu. Suuret surut siirtyvät vuosien kuluessa taka-alalle, mutta ne pysyvät siellä, säilyvät ikään kuin vesileimana kirjoituspaperissa nimeltä elämä. Surun terävimmät piikit raastavat oman aikansa, mutta sitten ne tasoittuvat kirvelyksi, joka ei tapa mutta tulee mieleen aina kun elämässä tulee eteen muita vastoinkäymisiä tai suuria onnen hetkiä. Surun kanssa oppii elämään ja tulemaan toimeen, mutta aina se on jossakin taustalla, enemmän tai vähemmän osana jokapäiväistä elämää. Tässä tutkimuksessa on mukana 1960- ja 1970luvuilla kohtukuoleman kokeneita äitejä, jotka kertovat, että kokemus ja menetetty lapsi eivät koskaan unohdu. Heidän kertomuksensa tapahtuneesta ovat yksityiskohtaisia, kuin eilen kohdattuja. Kaikki on kirkkaana mielessä, mitä vuodeosastolla tapahtui. Äiti I, kohtukuolema 1960-luvulla Rekisteröin tarkkaan tapahtumat ja näkymät ympäriltäni. Tarraudun kiihkeästi kaikkeen hetkessä olevaan. Äiti A, kohtukuolema 1970-luvulla Äidit, joiden syntymättömänä kuolleet lapset olisivat tänä päivänä yli nelikymppisiä, muistavat edelleen kokemuksensa, kauhunsa ja surunsa yksityiskohtaisen tarkasti, niin kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. He kertovat tarinaansa järjestelmällisesti, yksittäisiä tilanteita ja kohtaamiaan ihmisiä myöten. Eräs näistä äideistä muistelee, miten lastenhoitajat kävivät hänen huoneensa ovella tuijottamassa vähän väliä jonkin toisen äidin vauva kainalossa, ja se oli hänelle erittäin raskasta. Samoin äidit kertovat siitä, miten heidän ikävänsä kuollutta lasta kohtaan on kestänyt kaikki nämä vuosikymmenet. Lathrop ja VandeVusse (2011, 25) ovat tutkimuksessaan vakavasti sairaiden, kuolevien syntymättömien vauvojen äitien keskuudessa huomanneet, että heidän tutkimuksessaan mukana olleet äidit tunsivat menetettyjen lastensa jatkuvan läsnäolon elämässään. Rakkaus lapseen ja yhteenkuuluvuuden tunne säilyivät vuosien ja jopa vuosikymmenien kulumisesta huolimatta (mt. 2011, 25). Äidit ajattelivat lapsiaan usein ja he ajattelivat erityisesti heidän merkitystään elämälleen sekä näistä kokemuksista saatuja elämänasenteita (mt. 24–25). Myös tämän tutkimuksen äideillä syntymättömänä 32 menehtynyt lapsi ja muistot hänen syntymästään, niin positiiviset kuin negatiivisetkin säilyvät mielessä läpi elämän. Minun suruni ja itkuni kesti ainakin kaksikymmentä vuotta. Kun vauvasta puhui, itku tuli monesti. Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla Moni äiti kokee menetyksen kokemuksensa vaikuttavan koko loppuelämäänsä ja omaan suhtautumiseensa niin elämään kuin asenteisiin muita ihmisiä kohtaan. Tunteiden kirjo vaihtelee laidasta toiseen, epätoivon ja itsetuhoisuuden hetkistä toivon pilkahduksiin, kaipauksesta iloon. Aiemmissa tutkimuksissa äidit ovat kertoneet ajan mukana tapahtuvista tunteiden muuttumisesta, muutoksista henkilökohtaisesta surun kasvusta vähenemisestä jota tai varjostavat pikemminkin horjumisen ja päätöskyvyttömyyden tunteet (Lathrop & VandeVusse 2011, 26). Eräs 1960-luvulla lapsensa menettänyt äiti toteaa kirjoituksessaan, että muistellessaan kokemustaan tätä tutkimusta varten hänen tunteensa ja muistonsa ovat nousseet uudelleen pintaan, mutta hän pitää sitä hyvänä asiana. Toipuminen on pitkä, hidas prosessi ja yleensä kestää ainakin noin kolme vuotta, ennen kuin vanhemmat saavuttavat saman onnellisuustason kuin ennen syntymättömän menetystä (Cosgrove 2004, 115). Tosin on aiheellista kysyä, voiko saman onnellisuustason edes saavuttaa, tai miten onnellisuustaso voidaan määritellä, sillä ainakin tämän aineiston äidit kertovat siitä, kuinka kohtukuolemakokemus on muuttanut heidän elämänsä peruuttamattomasti ja että he eivät ole enää samoja ihmisiä kuin ennen menetyskokemustaan. Kohtukuolema on vahvasti äitiyteen liittyvä kriisi, ja kriisit muuttavat aina elämää tavalla tai toisella. Kristiina Bergin (2008, 20) mukaan äitiyden kriisit ovat omiaan heijastelemaan äitiysinstituution ja henkilökohtaisen äitiyden välisiä ristiriitoja. Myös äitinä olemisen eri ulottuvuudet voivat aiheuttaa niin sisäisiä kuin ulkoisiakin yhteentörmäyksiä (mt. 20). Erityisesti kohtukuoleman kohdannut ensisynnyttäjä kokee oman äitiytensä ristiriitaisesti. Hänellä on lapsi, hän on äiti, mutta lapsi ei ole syntynyt elossa, joten onko hän äiti? 33 Koska pikkuinen on esikoisemme, on sureminen välillä todella vaikeaa. On vaikeaa surra jotakin niin abstraktia. Emme tiedä, miltä elävän lapsen saaminen tuntuu. Emme täysin ymmärrä, mitä todella menetimme. Ensimmäiset hymyt, askeleet, sanat... menetimme kokonaisen ihmisen elämästämme, emmekä saaneet koskaan oppia tuntemaan häntä. Äiti J, kohtukuolema 2000-luvulla Edellä mainitun lainauksen äiti pohdiskeli tekstissään oman surunsa oikeanlaisuutta, sillä hän koki hämmennystä siitä, miten hän voi surra ihmistä, joka ei ole ollut olemassa virallisesti ollenkaan. Hän myös epäröi omaa äitiyttään, koska hänellä ei ole ollut elävää lasta. Vielä tänäkin päivänä äitiyttä pidetään jonkinlaisena naiseuden oletusarvona. Kaikkien naisten oletetaan haluavan äideiksi. Corbet-Owen ja Kruger (2001, 416) toteavat omassa tutkimuksessaan, että vielä nykyäänkin menestyvän naisen ja velvollisuudentunteisen puolison normaalina tilana pidetään raskautta ja äitiyttä. Raskaus on tavallaan määritelty naisen luonnolliseksi, normaaliksi ja väistämättömäksi osaksi myös nyky-yhteiskunnassa (mt. 416). Nainen määritellään siis edelleen hyvin vahvasti hänen kohtunsa kautta. Feministinen kirjallisuus kritisoi sitä, että tavat naisena olemiseen on sidottu vahvasti äitiyteen. Osa hoitohenkilökunnasta olettaa myös, että äitiys on kaikkien naisten tavoite ja että kaikki tuntevat syvää henkistä kärsimystä lapsen menetettyään. Muunlaiset tunteet eivät ole sallittuja, ja jos niitä on, ne saavat naiset tuntemaan häpeää. (mt. 416). Suremisen velvollisuudesta ei saa poiketa, ja äitiyden ”oikea” toteuttaminen on suomalaisessa yhteiskunnassa hyvin tiukasti kontrolloitua, ainakin jos internetin keskustelupalstoja on uskominen. Viime aikojen keskustelussa suomalaisessa yhteiskunnassa on äitiyden roolia käsitelty paljonkin, kun lapsettomat ja lapsiperheet väittelevät lehtien mielipidepalstoilla ja muussa mediassa välillä hyvin voimakkain sanankääntein toistensa olemassaolon oikeutuksesta ja hyödyllisyydestä. Moni äiti kokee kohtukuoleman niin, että heissä on jotain vikaa, koska he eivät onnistu tulemaan äidiksi ja näin ollen täyttämään yhteiskunnan heille asettamia velvollisuuksia (Corbet-Owen & Kruger 2001, 417). Omassa kehossa ajatellaan jotakin olevan vialla tai rikki, kun raskaus ei etene toivotulla tavalla. Naisen ruumis ei tuota perinteistä ideaalia, eli äitiyttä. 34 En voinut ja kenties en halunnutkaan puhua asiasta kenenkään kanssa, koska koin epäonnistumista siitä ”ettei se osaa edes lapsia tehdä”. Äiti A, kohtukuolema 1970-luvulla Eräs toinen yli kolmekymmentä vuotta sitten vauvansa menettänyt äiti koki, että hänen kuollut lapsena ei kelvannut kenellekään, eikä häntä olisi saanut edes surra, vaikka hän oli ollut täysiaikainen pieni ihminen. Hän koki että hän oli tavallaan pettänyt kaikki äitiyteen liittyvät odotukset. Kristiina Berg (2008, 171) on väitöskirjassaan äitiyden kulttuurisista odotuksista vertaillut median ja lastensuojelun ammattilaisten kuvaa ihanteellisesta äitiydestä ja todennut, että ammattilaisten tulkinnoissa äitiys kiinnittyy vahvasti ”kotiin, ydinperheeseen, biologiseen kiintymyssuhteeseen ja työssäkäyvään naiskansalaiseen.” Median kuva ihanteellisesta äitiydestä on puolestaan toisenlainen, sillä siinä yhteiskunnalliset normit ja arvot eivät samalla tavalla sido äitiyttä (mt.). Bergin mukaan mediakontekstissa eivät päde samat määrittelytavat, vaan siinä varsin erilaiset äitiyden toteuttamisen tavat ovat hyväksyttyjä ja sallittuja (mt. 171–172). Oman lisänsä tähän tuovat aiemmin tässä luvussa mainitut internetin avoimet äitien keskustelupalstat, joissa hyvää ja oikeaa äitiyttä määritellään välillä hyvinkin kärkevästi, ja näistä määritelmistä tavalla tai toisella poikkeavat joutuvat ”oikean” äitiyden ulkopuolelle. Mutta äiti on äiti myös kuolleen lapsen äitinä. Eräs äiti toteaa, että hän elää elämäänsä kuolleen lapsen äitinä, osittain kuolleiden lasten maailmassa ja että se on osa häntä kaikessa, mitä hän tekee tai jättää tekemättä. Henkilökohtaisesta kasvusta kertovat äitien kertomukset omasta muutoksestaan, siitä että he eivät koe olevansa samoja ihmisiä kuin ennen menetystä (Lathrop & VandeVusse 2011, 26). Voimakkaasti tunteita ravisteleva kokemus voi muuttaa elämänasenteita ja suhtautumista muihin ihmisiin. Kohtukuolemaäidit kokevat enemmän myötätuntoa muita kärsiviä kohtaan ja kokevat itse ja yhdessä perheensä kanssa olevansa vahvempia mahdollisia tulevia uhkia ja menetyksiä vastaan (mt.). Perheenä koettiin hautajaistenkin myötä perhesiteitä vahvistava karmaiseva kokemus, jollaista en toivo kenenkään kohdalle sattuvaksi!!!!! Äiti E, kohtukuolema 2000-luvulla Toisaalta myötätunnon kokemukset voivat olla rajatumpia kuin ennen kohtukuolemakokemusta. Sietokyky ihmisten turhaa, materialistista valittamista 35 kohtaan voi olla kovilla, eikä yhteentörmäyksiltä aina vältytä. Erityisen voimakasta myötätunto on saman kohtalon kokeneita kohtaan ja heidän kanssaan koetaan voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämän toteaa myös Durkheim (1980, 353), sillä hänen mukaansa surun kokeminen saa ihmiset hakeutumaan kaltaistensa seuraan. Kohtukuoleman kokeneet tuntevat olevansa oma, muusta maailmasta erillinen ihmisryhmä, jonka tuntemuksia ulkopuoliset eivät ymmärrä eivätkä edes voi ymmärtää, sillä he eivät ole käyneet läpi samanlaista vaikeaa kokemusta. Me puolustamme toisiamme. Me hyökkäämme joukolla. Emme salli, että kenenkään surua tai kokemusta joku tavis koettaa vähätellä. Äiti F, kohtukuolema 2000-luvulla Kohtukuolemaäidit voivat tuntea vihaa ja katkeruutta niitä kohtaan, jotka eivät ole äitiytensä poluilla kohdanneet vastaavanlaisia menetyksiä. He eivät aina pysty iloitsemaan muiden onnesta, varsinkaan niiden tavallisten ihmisten eli tavisten, jotka elävät yhä onnellisuuskuplassa eivätkä tiedä miltä tuntuu haudata oma lapsi. Vaikeimpina hetkinä he haluavat eristäytyä niin että heidän ei tarvitse kohdata raskaana olevia naisia, vauvoja tai lastenvaunuja, sillä kaikki ne tuovat mieleen oman traumaattisen menetyksen. Tämän tutkimuksen aineisto pitää sisällään tuntemuksia äärilaidasta toiseen, vihasta ja katkeruudesta onneen siitä, että on saanut pitää omaa lastaan edes hetken sylissään, tai iloon siitä että toinen kohtukuoleman kokenut äiti saa vihdoinkin elävän, elossa pysyvän vauvan. Menetys ja suru saavat aikaan tunteiden vaihtelemista onnellisista muistoista aina kauhun ja epätoivon syvimpiin syövereihin. Tunteiden vuoristorata kuitenkin tasoittuu vähitellen (Lathrop & VandeVusse 2011, 27). Arki toimintoineen ja velvoitteineen vie vähitellen tasaisemmille urille ja aika höylää terävimpiä nousuja ja laskuja pehmeämmiksi. Jossakin vaiheessa on taas syötävä, peseydyttävä, palattava töihin ja hoidettava mahdollisia vanhempia lapsia. Elämä tasoittuu vähitellen uomiinsa, jotka ovat kuitenkin erilaisia kuin aikaisemmin. Surullisen tapahtuman muisto ja menetetty lapsi palaavat mieleen ensin jatkuvasti, ja myöhemmin arjen ottaessa itselleen enemmän tilaa, ne palaavat mieleen vähemmän, mutta ne eivät katoa minnekään. Eräs Lathropin ja VandeVussen (2011, 27) tutkimuksen äiti onkin osuvasti todennut, että vaikka hän on jo päässyt pois vuoristoradasta, hän voi yhä kuulla sen kolinan. 36 Hormoonitoiminnan hellittäessä myös tunteet hellittivät, mutta tapahtumat seurasivat mielessä pitkään. Jälkeenpäin ajateltuna sairausloma ja mahd. ammattiapu olisivat tulleet tosi tarpeeseen. Äiti D, kohtukuolema 2000-luvulla Myös tämän tutkimuksen äidit ovat käyneet tunne-elämässään läpi rajuja vaihteluja, kuitenkin varsinkin ensimmäisten kuukausien aikana tunteiden kirjo on pääasiassa mollivoittoista. Tuntemukset ovat vaihdelleet kauhusta lohtuun ja itsetuhosta toivoon. Leena Väisänen (1999, 124) on todennut tutkimuksessaan, että suruprosessi vie pitkän ajan. Voimakkaimmat tuntemukset tasoittuvat ajan myötä, mutta kokonaan suru ei koskaan häviä. Väisänen (1999, 124) kuvaa suremista pikemminkin kehämäiseksi prosessiksi lineaarisen prosessin sijaan, sillä syiden löytämisen tarpeet ja syyllisyys palaavat aina välillä aktiiviseen tajuntaan. Kohtukuoleman kokeneilla on usein voimakas tarve yrittää selvittää, olisivatko he voineet toimia jotenkin toisin estääkseen lapsensa menehtymisen, olisiko heillä ollut keinoja puuttua kuoleman läsnäoloon (Elias 2001, 47). Itsesyytökset alkoivat välittömästi ja pyysin anteeksi mieheltäni. Kävin läpi edellispäivää ja mietin miten olin lapseni kuoleman aiheuttanut. Äiti O, kohtukuolema 2000-luvulla Elämään on palannut taas toivo ja aika paljon lisää iloa. Menetyksen pelko iskee välillä öisin, mutta yritämme olla antamatta pelolle valtaa. Äiti N, kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, kohtukuolema 2000-luvulla Kohtukuolemaäidit palaavat usein miettimään kokemustaan ja pohtimaan sitä olisiko jotakin voitu tehdä toisin. Varsinkin kun mitään syytä kohtukuolemaan ei löydy, on menetystä vaikeampaa hyväksyä. Suruprosessi kestää vuosia, jopa läpi koko elämän. McCandless ja Conner (1997, 87) ovat tutkineet vanhojen naisten surua, ja huomanneet, että monella iäkkäämmällä naisella suru kohtukuolemasta on edelleen käsittelemättä, sillä he ovat kokeneet kohtukuoleman sellaisena aikana, jolloin sitä ei edes ymmärretty surun aiheeksi. Tässä tutkimuksessa erityisesti 1960- ja 70-lukujen äidit kertovat, että 37 heidän suruunsa ei ole osattu suhtautua samalla tavoin kuin suruun elävänä syntyneestä mutta sittemmin kuolleesta lapsesta. Heidän suruaan on vähätelty, ja usein tästä syystä he ovat vaienneet menetyksestään mutta alkaneet myöhemmin oireilla työuupumuksen tai masennuksen kautta. Suru etsii joka tapauksessa omat keinonsa tulla pintaan ennemmin tai myöhemmin. Elämässä tapahtuva suuri menetys tai tragedia on piikki, joka puhkaisee kuolemattomuuden kuplan, ja aiheuttaa ahdistusta. Varsinkin lapsen menehtyminen järkyttää ja ahdistaa niin läheisiä kuin myös muita ihmisiä heidän ympärillään. Koska nyky-yhteiskunnassa kuoleman aiheuttamaa ahdistusta voidaan varsin tehokkaasti lieventää sulkemalla kuolemaan liittyvät asiat normaalin sosiaalisen elämän ulkopuolelle (Elias 2001, 65), tuntevat kohtukuoleman kokeneet joutuneensa eristetyksi jokapäiväisestä elämästä alueelle, jota ”tavis ei tajua”. Niinpä he hyödyntävät moderneja viestintävälineitä ja hakevat turvaa ja ymmärrystä toisiltaan, kannatellakseen toisiaan surun pahimpien karikoiden yli. Suruprosessi helpottuu ajan myötä, mutta kokemukset eivät unohdu, vaan ne pikemminkin muokkaavat menetystä kokeneen käsitystä elämästä (mt. 35). Kun kuplasta kerran tulee ulos, sinne ei ole enää paluuta. Kuplan ulkopuolista elämää on vaikeaa kestää, sillä luottamus siihen, että elämä kantaa, on mennyt. 6.2. Hoitohenkilökunnan institutionaaliset muurit Aiemmin kaikki lapset, niin elävät kuin kuolleet, syntyivät pääasiassa kotioloissa, mutta viimeisen 60-70 vuoden aikana synnytykset ja niihin liittyneet komplikaatiot ovat siirtyneet pääasiassa erillisten synnytyslaitosten tai sairaaloiden hoidettaviksi. Tällöin myös lääketieteellinen kontrollointi sinänsä luonnolliseen asiaan, syntymään, on oleellisesti lisääntynyt. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkupuolella keskosena syntyneitä vauvoja käsiteltiin suojakäsineet kädessä ja hengityssuojain kasvoilla, eikä vanhempia päästetty katsomaan heiveröisiä ihmistaimiaan kuin korkeintaan lasin takaa. ”Rouva menee nyt kotiin, kyllä me hoidamme tämän ja kerromme kuin voi tulla hakemaan.” Näin todettiin myös äidilleni minun syntymäni jälkeen, ja kolmeksi viikoksi jäin kasvamaan, ei puhettakaan ihokontaktin tärkeydestä. Sama välinpitämättömyys vanhempien ja erityisesti äitien tunteita kohtaan on luettavissa 38 aineistoni 1960- ja 1970-luvuilla kohtukuoleman läpikäyneiden äitien kertomuksista. Äiti G puhuu kohdalleen osuneesta ylilääkäristä hirviönä, despoottina ja ylihirviönä. Siispä passitus keskussairaalaan, jossa alkoikin varsinainen helvetti. Ylilääkärinä osastolla oli "kylänkuulu" nainen, joka oli varsinainen hirviö! Syyllistäminen tapahtuneesta ja huutaminen ei todellakaan nostanut mielialaa. Äiti G, kohtukuolema 1960-luvulla Lääkärin halveksiva ja suorastaan hyökkäävä suhtautuminen tuntuu järkyttävältä. Miksi lääkäri toimi näin? Missä empatia? Myös muut muutama vuosikymmen takaperin kohtukuoleman kokeneet äidit kertovat kirjoituksissaan henkilökunnan kylmästä, välttelevästä tai väheksyvästä suhtautumisesta, tosin joukossa on myös poikkeuksia. Miksi kuolleena syntyneen vauvan äitiin on suhtauduttu näin? Onko suhtautuminen muuttunut viime vuosikymmenien aikana ja jos on, miten se on muuttunut, ja miksi se on muuttunut? Jo aiemmin mainitut McCandless ja Conner (1997, 87) toteavat vanhojen naisten surua käsitelleessä artikkelissaan, että terveydenhoitojärjestelmän näkökulma kohtukuolemasuruun on aiemmin ollut nykypäivään verrattuna varsin karu. Asenne on ollut se, että surua ei ole voinut syntyä, koska elävää lasta ei ole ollut olemassa. On lähdetty siitä käsityksestä, että kiintymyssuhde alkaa kehittyä vasta lapsen syntymän jälkeen. Ennen syntymää kuolleen lapsen ruumis on hävitetty pikaisesti ilman että vanhemmilla on ollut mahdollisuutta pidellä tai edes nähdä häntä (McCandless & Conner 1997, 87). Poissa silmistä, poissa mielestä, kuten vanha sanonta kuuluu. On pyritty siihen, että vanhemmat unohtavat menetyksensä mahdollisimman nopeasti ja keskittyvät tulevaan. Menetyksen kokeneet naiset kokevat usein, että he ovat suruunsa eristettyjä, turhautuneita ja loukkaantuneita, koska he eivät ole mielestään saaneet tarvitsemaansa vastakaikua tuntemuksiinsa puolisoilta, sukulaisilta ja ystäviltä (Cosgrove 2004, 116). Cosgroven (2004, 115) mukaan kohtukuoleman vaikutuksia äitien elämään on tutkittu vielä vähän, mutta olemassa olevan kirjallisuuden perusteella voi olettaa että hoitohenkilökunnan myötäelämistaidoilla on suuri merkitys toipumisprosessissa. Toisaalta, vaikka hoitoalan ammattilaiset osaavat usein koulutuksensa ja kokemuksensa pohjalta kuunnella potilaitaan, saattaa juuri tämä ammatillinen koulutus ja kokemus 39 toimia pikemminkin haittatekijänä heidän yrittäessään ymmärtää äitien kokemuksia, sillä heihin vaikuttavat heidän lääketieteellisen tietämyksensä lisäksi myös heidän henkilökohtaiset oletuksensa, uskomuksensa ja heidän omat kulttuuriset odotuksensa (Corbet-Owen & Kruger 2001, 419). Norbert Elias toteaa, että sairaalamaailmalla on kyllä institutionaalisia rutiineja ja rituaaleja, jotka toimivat sosiaalisena kehyksenä kuolemiselle, mutta nämä toiminnot ovat kuitenkin enimmäkseen vailla tunnetta ja itse asiassa toimivat kuoleman eristämisen välineinä (Elias, 2001, 28). Seuraavalla kerralla lääkäri ilmoitti kliinisesti ja lyhytsanaisesti: ”Todetaan eloton sikiö!”. Äiti D, kohtukuolema 2000-luvulla Kohtukuoleman kokeneet perheet eristetään kapulakielen tai vaikenemisen avulla, sillä kuolema on sairaalalle ei-toivottu asia, varsinkin synnytysosastolla, jonka tarkoituksena on auttaa uutta elämään maailmaan. Kun jonkin synnyttäjän vauva menehtyy, ajatellaan sen aiheuttavan ahdistusta muissa synnyttäjissä ja heidän läheisissään, ja nämä kuolemaan liittyvät ajatukset pyritään rajaamaan pois näkyvistä ja kuuluvista. Syntymä ja kuolema halutaan pitää niin kaukana toisistaan kuin se vain suinkin mahdollista. Äitien kokemukset sairaanhoitajista ja kätilöistä ovat olleet pääasiassa lämpimiä ja huolehtivia, mutta lääkärikokemukset ovat olleet paikoin jopa hyvinkin karuja. Vielä 2000-luvun alkupuolella oli eräälle äidille hänen hakiessaan viikon sairaslomaa todettu, että ”parempi että palaat töihin vatvomasta näitä asioita”. Uudemmissa kirjoituksissa lääkärien suhtautumista on käsitelty vähemmän, mutta niissä sanamuodoissa, joita on valittu kertomaan menetyksestä, on ensimmäisen aineiston kerran mukaan vanhemmille tapahtunut syntymättömän muutosta lapsen lämpimämpään, inhimillisempään ja osaanottavampaan suuntaan. Niissä yhteiskunnissa joissa ihmisen elinajanodote on lyhyempi ja lapsikuolleisuus huomattavasti suurempi, kuten meilläkin oli vielä reilut 50 vuotta sitten (Tilastokeskus 2012), on elämän ääripäiden raja ohuempi. Syntymää ja kuolemaa on noissa maissa paljon vaikeampaa pitää erillään, sillä sekä äiti- että lapsikuolleisuus on paljon suurempaa kuin läntisissä teollisuusmaissa. Kuitenkin syntymättömän vauvan menetys on tragedia kaikkialla, mutta ei välttämättä samalla tavalla. 40 Vauvan menetyksen aiheuttamia psyykkisiä traumoja on alettu Suomessa tunnistaa vasta niin myöhään kuin 1990-luvulla (Väisänen 1999, 33). Aiemmissa tutkimuksissa surua ja traumoja käsiteltiin yhtenä kokonaisuutena (mt. 33). Lapsen menetys vaikuttaa sekoittavasti historiallisiin lainalaisuuksiin ja järjestyksiin yksilön ja perheen elämän rikkoutumisen lisäksi. Pienen lapsen kuolema tuntuu luonnonvastaiselta, järjettömältä tapahtumalta, joka perheen ja lähipiirin lisäksi traumatisoi myös ammattilaisia. (mt.). Siellä (sairaalassa) huomattiin kohta, ettei sydänääniä kuulunut. Kukaan ei sanonut minulle mitään, vaan ymmärsin itse, mitä se merkitsee. Pyysin soittamaan mieheni paikalle ja minun itseni piti kertoa asialaita hänelle. Äiti I, kohtukuolema 1960-luvulla Erityisesti aiemmissa kohtukuolemakirjoituksissa on havaittavissa, että sairaaloiden ja neuvoloiden henkilökunta on reagoinut kohtukuolemaan pääasiassa vaikenemalla. Luottamus lääketieteen kaikkivoipaisuuteen on ollut koetuksella, eikä heillä ole ollut keinoja käsitellä tapahtunutta, saati asettua kohtukuolemaäidin asemaan. Uudemmissa kirjoituksissa henkilökunnan suhtautuminen on ollut inhimillisempää ja osallistuvampaa erityisesti kätilöiden osalta. Cosgroven (2004, 118) mielestä lapsen menetyksen kokeneita äitejä ei osata käsitellä oikealla tavalla. Hoitohenkilökunta, erityisesti lääkärit, turvautuvat ammatilliseen kielenkäyttöön ja lääketieteellisiin käsittelytapoihin, jotka eivät auta menetyksen kokenutta äitiä eteenpäin, kuten myös Eliasin (2001) tekstissä todetaan. Kyseiset institutionaaliset rutiinit toimivat välineinä joilla kuolleen lapsen läheiset eristetään omalle, tuntemattomalle alueelleen. Äitejä tulisi kuitenkin asiantuntijoiden mukaan kohdata niin, että vuorovaikutusta tulkittaisiin pikemminkin yhteiskunnallisessa kontekstissa, jossa äidit voisivat tulkita ja kuvata menetystään paremmin kuin pelkän lääke- ja hoitotieteen käsittein. (mt. 2004, 118). Sairaalalle kuollut vastasyntynyt on ikävä merkintä tilastoissa ja ylimääräisiä tai poikkeavia resursseja vaativa asiakkuussuhde, mutta vanhemmilleen hän on rakas lapsi, ainutlaatuinen yksilö, jonka menetys on kipeä merkki siitä, että kuolemaa ei edes lääketiede aina pysty voittamaan. Anssi Peräkylä (1990, 64) on omassa sairaalakuolematutkimuksessaan käyttänyt kehysmallia, ja hänen mukaansa jännitteet sairaalan lääketieteellisen kehyksen ja perheen välillä ovat usein keskeisessä roolissa silloin, kun kommunikaatio terveydenhoidon instituutioiden ja kuolleen tai kuolevan läheisten välillä ei toimi. Sairaalan institutionaalinen diskurssi vieraannuttaa 41 hoitohenkilökunnan hoidettavista ja läheiset kuolleesta omaisestaan. Hän kuitenkin on jo 1990-luvulla nähnyt merkkejä siitä, miten kuoleman merkitys on muuttumassa (Peräkylä 1990, 47), sillä hänen mielestään modernit terveydenhoidon instituutiot eivät kohtele potilasta esineenä, vaan haluavat kehittää kommunikaatiota potilaan ja henkilökunnan välillä inhimillisempään suuntaan (mt. 47). Kuolema halutaan alkaa uudelleen ymmärtää ihmissuhteiden ja tunteiden kautta, sillä ihmisten välinen yhteisyys ei ole itsestään selvästi annettu fakta eikä säily muuttumattomana (mt. 25). 42 7. MENETYKSEN JÄLKEEN 7.1. Jaetut vertaiskokemukset pitävät kiinni elämässä Kohtukuoleman kohdannut perhe kärsii tapahtuman jälkiseurauksena usein erilaisista fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista ongelmista (Cacciatore et al 2009, 167). Tällaisia ovat esimerkiksi ruokahaluttomuus, univaikeudet, ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, eristäyminen ja joissakin tapauksissa suoranainen eristäminen. Viimeisen noin kymmenen vuoden ajan tehdyistä kohtukuoleman psykologisiin jälkiseurauksiin liittyvistä tutkimuksista huolimatta on saatu vasta raavittua pintaa, eikä ole päästy vielä syvemmälle näiden kokemusten kartoittamisessa (Cosgrove 2004, 112). Tutkimuksissa on saatu selville lähinnä itsestäänselvyyksiltä tuntuvia havaintoja, kuten esimerkiksi se, että masennus ja ahdistus ovat yleisiä kohtukuolemaa seuraavia oireita (mt. 112). Tämän havainnon voi usein tehdä myös maallikko ilman sen tarkempia tieteellisiä tutkimustuloksia. Varsin usein myös sosiaalinen tukiverkosto (perhe, hoitohenkilökunta) romahtaa odottamattoman katastrofin edessä (Cacciatore ym. 2009, 167). Syntymättömän, kovasti toivotun ja odotetun lapsen menettäminen on nykymaailmassa menetyksistä suurimpia, sillä nykyihmisen luottamus elämään ja sen jatkumiseen on paljon suurempi ja ehdottomampi kuin vielä muutaman vuosikymmen sitten. Elämää ja sen jatkumista uhkaavat vaarat ovat pienempiä kuin koskaan, ja paremmin hallittavissa kuin koskaan. (Elias 2001, 8) Silti nykyaikainen lääketiede ei voi estää kaikkien vauvojen menehtymistä, vaikka meillä on toimiva terveydenhuoltojärjestelmä, joka osaa ennakoida ja joka kykenee välillä suoranaisiin ihmeisiin. Kun jotakin odottamatonta tapahtuu ja toimiva järjestelmä pettää, jäävät kaikki sanattomiksi, niin kohtukuoleman kokeneen perheen lähipiiri kuten usein myös kaiken kokeneet ammattilaiset. Vieläkään en löydä sanoja kokemukselleni (tunteilleni), jotain kauhun tapaista se on. Ylitsepääsemätöntä, ei tajuttavaa, laajaa, käsittämätöntä. Äiti A, kohtukuolema 1970-luvulla Kuolema ryntää takahuoneesta etualalle ja keskipisteeseen, ja jättää ympärilleen hiljaisuuden (mt. 29), sillä perinteiset korulauseet eivät riitä selittämään tapahtunutta. 43 Kohtukuoleman kokeneet jäävät sairaalan institutionaalisen diskurssin eristämiksi. Vain saman kohtalon kokenut on usein se ainoa, joka ei jää sanattomaksi, ja saman kokenut on usein se, joka pystyy ensimmäiseksi aidosti auttamaan ja lohduttamaan. Tässä tutkimuksessa erityisesti 2000-luvun loppupuolella vauvansa menettäneet äidit ovat olleet vertaistuen piirissä ja he kertovat siitä olleen erittäin paljon apua heidän selviämisessään surun syövereistä takaisin arkeen. Syksyllä tuli sairaalasta kutsu lapsensa vertaisryhmään ja se varmaan pelasti minut. menettäneiden vanhempien Äiti H, kohtukuolema 2000-luvulla Aiemmin näistä kohtukuolemamenetyksistä ei puhuttu. 1960- ja 70-luvuilla synnyttäneet äidit kertovat kirjoituksissaan, että he ovat oman menetyksensä jälkeen saaneet tietää, että suvussa ja lähipiirissä on ollut kohtukuolemia aiemminkin, jopa usein, mutta niistä on vaiettu. Kuten yksi äiti toteaa: ”Niistä ei vain puhuttu.” Menetykset pidettiin omana tietona tai niistä kerrottiin korkeintaan aivan läheisimmille. Syntymättömän lapsen menetyksen voi kuvitella olevan yksi nykyihmisen elämän suurimmista tragedioista. Elämä pysähtyy, tuntuu merkityksettömältä ja elämänhalu katoaa. Voimavarojen löytäminen voi olla erittäin haastavaa, varsinkin kun tuntuu että kukaan ei ymmärrä tuntemuksia, joita syntymättömän lapsen menetys aiheuttaa. On vaikeaa löytää keinoja ja välineitä selvitä elämässä eteenpäin tai ylipäätään edes elää, ja jotkut päätyvätkin seuraamaan lastaan elämän ja kuoleman rajan toiselle puolelle. Usein ainoa keino pysytellä rajan tällä puolella on toisten, samanlaisen menetyksen kokeneiden tuki. Durkheimin (1985, 241) mukaan kollektiivinen voima on yksi parhaista itsemurhaa rajoittavista tekijöistä. Voimakkaasti yhdentynyt yhteisö valvoo yksilöitä eikä salli heidän päästä omien kuvitelmiensa valtaan. Sen mielestä yksilöt välttävät velvollisuuksiaan jos he haluavat kuolla (mt. 241). Monelle kohtukuolemaäidille on tullut se tunne, että vain saman kokenut ihminen voi ymmärtää halun kaivautua hautaan kuolleen vauvan seuraksi, vihantunteet kaikkia raskaana olevia kohtaan tai koko ajan olkapään takana vaanivan kuolemanpelon uuden raskauden toteutuessa. Vain saman kokeneet tietävät millaisia ajatuksia mielessä voi liikkua ja tämän tiedon avulla he pystyvät vaikeimpina hetkinä pitämään vuorotellen toisiaan kiinni elämässä. 44 Vertaistukea on ollut tarjolla vasta parin viime vuosikymmenen ajan, ja kohtukuolemaäideille tätä vertaisapua on ollut saatavana vieläkin lyhyemmän ajan. Tutkimukseen osallistuneet, 1960- ja -70-luvuilla synnyttäneet äidit korostavat sitä, miten heidän on pitänyt selvitä tästä mieltä raastavasta katastrofista itse, ilman ulkopuolista apua ja ilman muiden saman kokeneiden tukea. 2000- ja 2010-luvuilla synnyttäneet ovat olleet vertaistuen tavoitettavissa, ja kaikki heistä, jotka kertovat vertaistukea saaneensa, toteavat kirjoituksissaan, että he eivät olisi enää olemassa kirjoittamassa tekstejään ilman vertaisten apua. Ulkomaailman kanssa oli usein vaikeaa. Tuntui että ihmiset eivät ymmärtäneet. Siksi meidän porukasta tuli tosi tärkeä. Tapaamista odotti aina kovemmin kuin joulua. Enkä vain minä vaan kaikki meistä. Äiti F, kohtukuolema 2010-luvulla Vertaistuella on todettu olevan suuri merkitys, sillä kohtukuoleman kokeneet äidit tuntevat olleensa usein pettyneitä ja loukkaantuneista niistä mielipiteistä ja kommenteista, joita he ovat lähipiiristään (perhe, ystävät, hoitohenkilökunta) saaneet (Cosgrove 2004, 117). He kokevat ihmisten usein hyvää tarkoittavat, mutta ajattelemattomat ”möläytykset” niin haavoittaviksi, että he haluavat mieluummin pysytellä kaukana muista. He siis joutuvat keskelle vaikenemisen tabua (Elias 2001, 29), jolla heidät eristetään muusta yhteiskunnasta. Koska kuolema on suljettu sosiaalisen elämän ulkopuolelle, ei ihmisiä ole enää sanoja tai keinoja lohduttaa surevia (mt. 24). Ajatus kuolemasta ahdistaa ihmisiä, sillä se tuo heille mieleen heidän oman kuolevaisuutensa (mt. 10). He pelkäävät, että kuolema tarttuu. Kohtukuoleman läpikäyneet ovat kokeneet olevansa omine tunteineen aivan lukossa, mutta he ovat voineet availla näitä mielen lukkoja yhdessä muiden saman kokeneiden kanssa (Lathrop & VandeVusse 2011, 26). He voivat myös kokea enemmän yksinäisyyttä, koska heidän ihmiskontaktinsa vähenevät (Koskela 2011, 202). Cacciatore, Schnebly ja Frederik (2009) puolestaan ovat todenneet, että tuki useammasta lähteestä on oleellisen tärkeää (Cacciatore et al. 2009, 169). Hän on huomannut, että ne naiset, jotka ovat saaneet tukea sekä perheeltään että hoitohenkilökunnalta, ovat kärsineet vähemmän ahdistuksesta ja depressiosta kuin ne, jotka ovat saaneet tukea vain toiselta näistä ryhmistä (mt. 169). Munnukka (2001) 45 puolestaan on tutkimuksessaan äitien vertaisverkkoryhmistä huomannut, että äitiryhmät ovat mahdollistaneet naisten keskinäisen vuorovaikutuksen (Munnukka 2001, 514). Tämä on helpottanut äitiyden työstämistä tiedonvaihdon ja omien kokemusten jakamisen kautta (mt. 514) Tämän tutkimuksen kohtukuolemaäidit ovat kokeneet vertaistuen ja saman kokeneiden kanssa keskustelun erittäin tärkeäksi omassa suruprosessissaan. Tunne siitä, että kukaan ei ymmärrä, on voitu jakaa niiden kanssa, jotka ymmärtävät. Jotkut äidit tekevät hyvinkin selkeän eron oman ryhmänsä ja muiden välillä kutsuen ”taviksiksi” niitä, jotka eivät ole kokeneet syntymättömän lapsen menetystä. Tavikset eivät ymmärrä, tavikset eivät tiedä, tavikset eivät voi koskaan käsittää miltä tuntuu kantaa kuollutta lasta kohdussaan. Me fm-äidit olemme melko hyökkääviä… Emme salli, että kenenkään surua tai kokemusta joku tavis koettaa vähätellä. Äiti F, kohtukuolema 2000-luvulla Yhteydenpito kohtukuolemanäitien välillä on ollut tiivistä johtaen aktiivisiin henkilökohtaisiin tapaamisiin, joissa äidit ovat kohdanneet jo virtuaalisesti tuntemansa henkilöt saaden kasvot tutuille nimille, nimimerkeille ja tarinoille. Tämän yhteydenpidon tiiviyden on todennut myös Munnukka (2001, 518) omassa äitien vertaisverkkoja koskevassa tutkimuksessaan. Tapaamiset toimivat tavallaan linkkinä ulkomaailmaan (mt. 518), turvallisena ”tuulikaappina” tavisten maailmaan. Tavallinen maailma on helpompi kohdata tragedian jälkeen, kun tukena on muita, jotka tietävät että jokainen askel ulkomaailmassa on aluksi vaikea. Äidit kokevat, että toivottavaa apua ei saa aina edes ammattilaisilta, tai että se ei yksistään riitä. Munnukka (2001, 517) on omassa tutkimuksessaan huomannut, että äidit kokevat että heidän vertaisverkkonsa täydentää neuvolasta saatua tukea ja opastusta ja joissakin tapauksissa jopa toimii paremmin kuin neuvola, antaen taustatukea äitien tarpeille ja odotuksille. Näin voi olla usein myös kohtukuolemaperheiden kohdalla. Muutama tämän tutkimuksen äiti kertoi, että hän löysi kaikkein parhaiten omasta vertaisverkostostaan sellaisia aivan konkreettisia, lapsen hautaamiseen ja muihin järjestelyihin liittyviä vinkkejä ja tietoja, joita ei muualta tuntunut helposti löytyvän. Neuvolan henkilökunta ei ole välttämättä aina valmistautunutta kohtaamaan kohtukuolemaperheitä aidosti, vaan sieltä saatu tuki voi jäädä pinnalliselle tasolle ja 46 todellinen tuki tulee muualta, kuten edellä mainitusta kohtukuolemaäitien omasta vertaisverkosta. Vertaisverkon etu on se, että äidit eivät ole yksin omien, joskus kummallisiltakin tuntuvien ajatustensa kanssa (Cosgrove 2004, 117). He voivat tuntea, että he eivät ole hulluja tai sekoamassa, vaikka ahdistus välillä pahenee terapiasta ja muusta hoidosta huolimatta (mt. 117). Toisten saman kokeneiden äitien seurassa he oppivat tietämään, että kaikenlaiset tunteet kuuluvat asiaan, sellaisetkin joista ei tee mieli puhua julkisesti. Kynnys puhua hoitohenkilökunnan tai muiden virallisten tahojen kanssa näistä tuntemuksista on korkea, sillä siitä pelätään olevan perheen kannalta kielteisiä seurauksia, kuten sosiaaliviranomaisten ylireagoivia otteita. Se tuntui olevan porukka, joka ymmärsi minua paremmin kuin kukaan muu, myös niitä ajatuksia, joita ei aina kehdannut ääneen sanoa. Äiti C, kohtukuolema 2010-luvulla Alussa keskustelu oli asiallisempaa, mutta pian musta huumori sai vallan. Puhuimme sellaisista asioista, joista tavisten kanssa ei voi puhua, koska he eivät kestä. Ihan siitä lähtien, miten lapset maatuvat. Tai jäätyvät. Äiti F, kohtukuolema 2000-luvulla Kohtukuolemaäidit ovat siis toisinaan tietoisesti eristäneet itsensä sosiaalisesta elämästä omaan, kuoleman ympärille rakentuneeseen verkostoonsa, sillä lapsen menetys vaikuttaa yksilön ajatusten ja tunteiden lisäksi myös hänen sosiaalisiin suhteisiinsa (Koskela 2011, 195). Kommunikointi niiden kanssa, jotka eivät ole samanlaista menetystä kokeneet, voi vaikeutua merkittävästi. Kohtukuolemaäitien yhteisö on tavallaan omanlaisensa sosiaalisen elämän maailma yleisen sosiaalisen elämän sisällä, ja se voi olla merkki uudenlaisesta yhteisöllisyyden heräämisestä. Norbert Elias (2001) pitää nykyihmistä liian yksilöllisenä, liian erillisenä muista ihmisistä (mt. 33). Ihmiset pitävät erillisyyttä nykyään parhaana tapana hoitaa omia asioitaan ja edistääkseen omia päämääriään (mt. 33), mutta vertaistukiyhteisöllisyydessä näyttäisi olevan piirteitä uudesta kollektiivisuudesta, uudenlaisesta linkittymisestä. Tämän päivän maailmassa kiinteät sosiaaliset suhteet eivät ole paikkasidonnaisia perinteisessä mielessä (Aro 2011, 55; Saastamoinen 2011, 58), sillä postmodernissa teoriassa korostetaan vuoropuhelua lukuisten maailmanselitysten ja merkitysten välillä. Yhteisön käsite muotoutuu ihmisten mielissä yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ilmiöiden tiedostamisen kautta. Yhteisöillä 47 ilmennetään nykyään pikemminkin yksilöllistä elämäntapaa ja sitoutumista toisiin samanhenkisiin kuin paikkaan sidottua perinteistä elämäntapaa. (Saastamoinen 2011, 58). Sitoutuminen on siis pikemminkin esteettistä ja tunneperäistä. Kyseessä ei ole sukupolvittainen soihdunkantajuus (Elias 2001, 33), vaan ryhmä ihmisiä kantaa soihtujaan rinta rinnan, samalla oman ja samalla yhteisen asiansa puolesta, fyysisestä sijainnistaan riippumatta. Fm-äidit ovat ryhmittyneet facebookissa. Voin ottaa siellä kaverikseni ihmisen, josta tiedän vain nimen. Se, että häneltä on kuollut lapsi on riittävä yhdistävä tekijä. Äiti F, kohtukuolema 2000-luvulla 7.2. Sammakot Kuoleman kohdatessa tarvitsee menehtyneen lähipiiri tukea ja lohdutusta, vähintäänkin lohduttavia sanoja. Nykyään, kun kuolema on onnistuttu työntämään pääasiassa takaalalle ihmisten jokapäiväisestä elämästä, on oikeiden, lohduttavien sanojen löytäminen entistä vaikeampaa. Eliasin (2001, 28) mukaan nykyihminen on vapauttanut itsensä perinteisestä rituaalisesta diskurssista eikä täten löydä oikeita keinoja kuolleen läheisiä kohdatessaan. Hämmennys ja ahdistuneisuus purkautuvat ulos sanoina ja tekoina, joiden merkitys jää epäselväksi tai jotka koetaan suorastaan loukkaaviksi. Näitä sanotaan arkikielessä sammakoiksi. Kun ihminen päästää suustaan sammakoita, tarkoitetaan sillä sitä, että hän puhuu ajattelemattomasti, harkitsemattomasti ja sanoo asioita, jotka olisi voinut jättää sanomattakin. Kohtukuolemaäidit kohtaavat usein oman surunsa keskellä tällaista puhetta, joka voi olla hyvää tarkoittavaa mutta elämäntilanteeseen suhteutettuna pahimmillaan loukkaavaa. Äitien kohtaamat ”sammakot” sisältävät lohdutukseen tarkoitettuja epäonnistuneita sanoja (”voitte tehdä uuden lapsen”) menetyksen vähättelyä (”No sittenhän voit tulla heti takaisin töihin”), tai suoranaisia loukkauksia (”Hyvä, että pääsit siitä eroon, jos se ei ollut terve, hyi helvetti!”). Vertailtaessa kirjoituspyynnöllä kerättyä aineistoa ja internetistä poimittua aineistoa, kiinnitti huomiota se seikka, että niin sanotuissa julkisissa kirjoituksissa, niin nimettömiä kuin osa niistä onkin, ei näistä mieltä pahoittavista sanomisista puhuttu mitään. Tahattomat 48 tai jopa tahalliset loukkaukset kätketään omaan sisimpään ja niitä ruoditaan korkeintaan perheenjäsenten kesken tai vertaisten kanssa suljetuilla internetpalstoilla. Ajattelemattomia lausahduksia ovat päästäneet yleensä tutut ja tuntemattomat, mutta osassa aineistosta voidaan nähdä, että niitä ovat viljelleet myös hoitohenkilökunnan edustajat erityisesti 1960- ja -70-luvuilla. Hoitohenkilökunnan voisi ymmärtää olevan myötäelävää ja hienotunteista, mutta vähättelevä ja kylmä suhtautuminen on hetkeä aikaisemmin menetyksen kokeneista äideistä erityisen järkyttävää ja tunteita loukkaavaa (esim. Côté-Arsenault & Donato 2007, 555). Äidit puhuvat kirjoituksissaan yleensä lämpimistä, ymmärtäväisistä ja huomaavaisista kätilöistä ja sairaanhoitajista, mutta muutamat lääkärikokemukset erityisesti 1960- ja 70-luvuilta ovat jääneet vaivaamaan mieltä vuosikymmeniksi: Vieläkö te olette täällä? Te ette siis haluakaan itse tehdä asialle mitään? Eikö teillä todellakaan ole sitä pientä siellä kotona ikävä kun näin hyvin täällä viihdytte? No, otetaan sitten sellaiset konstit käyttöön, että loppuu tämä pelleileminen! Äiti G, kohtukuolema 1960-luvulla Kyseinen lääkäri, kirjoittajan mukaan äiti itsekin, oli jättänyt äiti G:N mieleen ikuisen trauman töykeällä, pilkkaavalla ja ilmeisen tietoisella loukkaavalla käytöksellään. Syytä tähän lienee mahdotonta selvittää, mutta vielä muutama vuosikymmen ennen edellä kuvattua lääkärikokemusta raskauteen ja synnytykseen suhtauduttiin hyvin eri tavalla kuin nykyään. Hilkka Helstin (2002, 9) mukaan raskauteen ja synnyttämiseen liittynyt kulttuuri rakentui niin sanotun reproduktiotabun ympärille. Tällä tarkoitetaan käsitystä naisen saastaisuudesta kuukautisten, raskauden ja synnytyksen aikana sekä lapsivuodeaikana. Raskaana olevan eli saastaisen, epäpuhtaan naisen piti vältellä liikkumista julkisilla paikoilla ja pysyä poissa julkisista tilaisuuksista sekä välttää muiden ihmisten koskettamista ja ruuan valmistamista heille (Helsti 2002, 10). Käytännössä äitien eristäytymistä ulkomaailmasta edesauttoi häpeä, sillä naisen tuli hävetä raskauttaan. Äidit myös pelkäsivät pahaa silmää, jolla tarkoitettiin pahantahtoisten ihmisten katsetta tai yliluonnollisia olentoja kuten paholaista. Pahalle silmälle alttiiksi joutumisen pelättiin vahingoittavan niin äitiä kuin tämän odottamaa lastakin. Takaisin ”puhtaiden” joukkoon palattiin vasta lapsivuodeajan jälkeen kirkottelemalla (papin siunaus ja kättely) ja rotinoiden sekä varpajaisten kautta. (Helsti 49 2002, 10). Voisiko siis aiemmin mainitussa lääkärin halveksivassa kielenkäytössä ja suhtautumisessa olla kaikuja muutamien vuosikymmenien takaisista tabuista? Oliko äiti ollut alttiina pahalle silmälle, joka oli vahingoittanut lasta niin että tämä oli menehtynyt ennen syntymäänsä? Oliko hän liikkunut epäpuhtaassa tilassaan julkisilla paikoilla? Kyseessä oli työssäkäyvä äiti, joten oliko kyseessä lääkärin asenne työssäkäyntiä kohtaan, vaikka hän oli itsekin nainen ja (kirjoittajan mukaan) äiti? Helstin (2002, 10) mukaan reproduktiotabu heikkeni 1900-luvun edetessä, ja äidit lakkasivat noudattamasta näitä välttämissääntöjä, mutta vanhoilla tavoilla ja uskomuksilla on tapana elää pidempään kuin mitä niiden on virallisesti todettu olevan olemassa. Reproduktiotabun on todettu olleen voimissaan vielä 1950-luvulle saakka (Niinisalo, 2011), joten 1960- ja 70-luvuilla näiden uskomusten jäänteitä on voinut vielä löytyä. Vai oliko kyse siitä, että äiti oli epäonnistunut tehtävässään tuottaa uusia kansalaisia (Corbet-Owen & Kruger 2001, 416)? Naisen asema yhteiskunnassa on edelleen sidottu hyvin vahvasti äitiyteen ja jälkeläisten tuottamiseen, ja 1960- ja 70-luvuilla tuo sidos lienee ollut vieläkin voimakkaampi. 1940- ja 50-luvuilla oli vallalla käsitys, jonka mukaan lapset kuuluivat ennen kaikkea koko yhteiskunnalle (Helsti 2000, 242) ja lapsiluvun rajoittamisen katsottiin johtuvan jopa mukavuudenhalusta ja vastuun välttämisen halusta (Helsti 2000, 244). Tänä päivänä raskaus ei ole enää tehokkaan perhesuunnittelun ansiosta väistämättömyys, mutta silti sitä ja äitiyttä pidetään edelleen naisen aseman ja vallan merkkinä (Corbet-Owen & Kruger 2001, 416). Hoitohenkilökunnan asenteessa voisi siis nähdä kaikuja niistä käsityksistä, mitä ”kunnon naisen” on pitänyt olla saavuttaakseen hyväksyttävän asenteen yhteiskunnassa, ja toisaalta pelkoa siitä, että kuolema tulee lähelle, tarttuu, ja levittää pelkoa ja ahdistusta ympärilleen. Joka tapauksessa kyse on eristävästä diskurssista (Elias 2001, 28), jolla kohtukuolemaäiti työnnetään normaalin ulkopuolelle, sillä hän on tullut tietoiseksi siitä, että emme ole kuolemattomia, ja hänen ei haluta jakavan tätä tietoaan avoimesti muille, sillä se voi aiheuttaa ahdistusta ja pahimmillaan syöstä koko järjestelmän kaaokseen. Uudemmissa kirjoituksissa hoitohenkilökunnan asenne kuvataan lämpimämpänä tai ainakin neutraalimpana. Usko lääketieteen ylivoimaisuuteen on ohentunut, sillä katsotaan, että kaikki mahdollinen lapsi- ja kohtukuolemien ehkäisemiseksi on lääketieteen ja terveydenhoidon keinoin jo tehty, ja jos jotakin tapahtuu, siihen on vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa. Enää ei sokeasti 50 uskota, että voimme hallita luontoa, vaan että toisinaan luonto yhä edelleen hallitsee meitä, vaikka sitä modernin ihmisen on vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää. Vauvan kuolinsyyntutkimukset valmistuivat pitkän ajan kuluessa, mutta mitään kuolemaa selittävää syytä niissä ei selvinnyt. Toiset puhuvat kohdunsisäisestä kätkytkuolemasta. Eräs lääkäri vertasi kuolemaa auto-onnettomuuteen ja sanoi, että jokin selittämätön onnettomuus vain sattui jo kohdussa. Äiti O, kohtukuolema 2000-luvulla Ajattelemattomilla lausahduksilla voidaan mitätöidä kohtukuoleman kokeneen äidin tai perheen kokemus omasta vanhemmuudestaan. Samalla mitätöidään lapsi, joka menetettiin. Vertaukset lemmikkieläimen menetykseen voivat sanojasta tuntua lohduttavalta, mutta menehtyneen vauvan vanhemmille se on isku vasten kasvoja, sillä he kokevat, että heidän lastaan ei pidetä ihmisenä, vaan jonakin epämääräisenä olentona, jonka arvoa laskee se, ettei hän elänyt kohdun ulkopuolella hetkeäkään. 7.3. Isä, tuo vakaa tammi Kohtukuolemaperheessä äiti on se, joka joutuu synnyttämään kuolleen lapsen. Mutta yleensä surevassa perheessä on myös lapsen isä, jonka rooli tapahtumissa on usein auttajan ja toimijan rooli. Puolison suhtautumisella ja tuella on tutkimusten mukaan suuri merkitys äideille. Mutta aina tuen saanti ei ole itsestään selvää, sillä naiset ja miehet käsittelevät surua usein eri tavoin. Isäkin kokee surua, mutta se jää usein vähemmälle huomiolle tai sivuutetaan kokonaan. Raskauden aikana tapahtuneiden menetysten vaikutus miehiin on usein jäänyt tutkimuksissa vähemmälle huomiolle (McCreight 2004, 326). Heitä ympäröivä maailma olettaa, että heidän menetyksensä ei ole niin suuri, ja että he eivät tarvitse tukea samalla tavalla kuin äidit (mt. 326). Aiemmissa tutkimuksissa on todettu että miesten odotetaan kontrolloivan omia tunteitaan naisia enemmän, ja avoin tunteiden ilmaiseminen merkitsee miehille liikkumista oman maskuliinisen kontekstin ulkopuolelle (Stinson, K. ym., 1992, 218). Itkevä, sureva mies koetaan siis vähemmän maskuliinisena ja jopa feminiinisempänä kuin sellainen mies, joka pitää tunteensa sisällään tai korkeintaan hakkaa surressaan nyrkkinsä verille tiiliseinää vasten. Elias (2001, 27) toteaa, että vielä 1600-luvulla 51 miehet voivat itkeä julkisesti, mutta sen jälkeen vapaasta surun ilmaisusta on tullut vaikeampaa ja harvinaisempaa. Länsimaisessa kulttuurissa tunteiden ilmaisu on kontrolloitua (Stinson, K. ym.), 1992, 218), mutta naisille on ainakin vielä toistaiseksi sallitumpaa esittää myös surun tunteitaan julkisesti (mt. 218). Tämä voi johtua siitä, että lasten on katsottu sekä fyysisesti että mentaalisesti kuuluvan enemmän äidin kuin isän maailmaan (mt. 1992, 218). Isän rooli on perinteisesti ollut kodin ulkopuolella, perheen elättäjänä ja edustajana ulospäin, ulkomaailman kanssa kommunikoijana paikassa jossa tunteiden ilmaisu on tabujen säätelemää. Äidin rooli on puolestaan ollut kodin seinien sisällä, lasten kasvattajana ja kodista huolehtijana. Anna-Liisa Aho (2010) on väitöskirjassaan tutkinut isien surua lapsen kuoleman jälkeen. Hän toteaa, että isien surulle on tyypillistä tarve pysyä vahvana, ja tätä vahvuutta ylläpidetään tunteiden ja käyttäytymisen hallinnalla sekä niiden vähättelynä (Aho 2010, 32). Lapsen kuolema tuo myös isän elämään paljon kielteisiä muutoksia, kuten sosiaalisen verkoston muuttumista ja supistumista sekä masennusta ja mahdollisesti myös pidempiaikaista henkistä sairastumista (mt. 50). Myös lasten rooli on ollut erilainen riippuen siitä, kumpaa sukupuolta he edustavat. Poikien on pitänyt jo lapsesta asti oppia, että liian kiinteä suhde äitiin ei voi olla heille hyväksi, toisin kuin tytöille (Stinson, K ym. 1992, 219). Heitä on jo pienestä pitäen valmisteltu miesten tunneilmaisuiltaan rajatumpaan maailmaan. Keskeinen eron tekijä on juuri suhde emotionaalisuuteen. Ne tulkinnan muodot, joissa korostuu äitiys emotionaalisena siteenä, tekevät selvän eron äitiyden ja isyyden välille (Berg 2008, 156). Äitiyttä pidetään hoiva-, huolto- ja rakkaussuhteena, jonka kokonaisvaltaisuutta korostetaan, mutta isyys nähdään vain näitä toimintoja avustavina tehtävinä (mt. 156). Isän rooli perheessä nähdään siis ulkopuolisena, jolla ei ole mitään konkreettista, itsenäistä tekemistä arkipäivän perhe-elämän kanssa. Perheen tapahtumien ei oleteta siis vaikuttavan isien elämään tai tunne-elämään samalla tavalla kuin äitien elämään. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että miehen suru ja suremisen tapa olisi jotenkin vähäarvoisempaa. Miesten tapa surra on erilainen juuri tästä kulttuurisesta kontekstista johtuen. Miehen myös oletetaan olevan se, joka surustaan huolimatta toimii silloin kun puoliso on surun lamaannuttama (Stinson, K. ym 1992, 219). Äiti B:n tapauksessa puoliso ei enää jaksanut kuulla kuollutta vauvaa jo melkein kolme viikkoa kohdussaan kantaneen vaimonsa itkua, vaan otti yhteyttä sairaalaan kysyäkseen jatkotoimenpiteistä. Hänen täytyi siis pitää yllä rooliaan vahvana, vakaana tukijana, ”vakaana tammena” 52 (mt. 218), joka ei horju suurimmissakaan tunteiden myllerryksissä, vaan toimii ja ottaa vastuuta heikommista, vaikka tuntisi itsekin toimivan omien voimiensa äärirajoilla. Toisaalta, akuutin vaiheen mentyä ohi, on äiti B kuitenkin voinut surra suruaan yhdessä puolisonsa kanssa: Suurin tuki on tietysti ollut lasten isä, jonka kanssa on surua voitu käsitellä ja surra. Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla Miesten elämää säätelevät maskuliinisuuden rajaviivat vaikuttavat vielä tänäkin päivänä heidän surukäyttäytymiseensä. Ne suremisen tavat, jotka ovat sallittuja ja jopa suotavia naisille, ovat miehille sosiaalisesti kiellettyjä tai vähintäänkin epäilyttäviä. Miehen on kestettävä riipaisevinkin suru kuin sotilas, ei saa pelätä, ei saa romahtaa, vaan pitää koota itsensä ja olla tukena ja turvana, vakaana kalliona johon eivät suurimmatkaan tyrskyt yllä: Puolisokin oli surullinen, muttei pystynyt puhumaan asiasta tai tukemaan muuten kuin kättä silittämällä. Äiti D, kohtukuolema 2000-luvulla Minä olen joutunut murehtimaan melko yksin, mieheni kun on niitä jörriköitä, josta ei ole paljon tukea ollut! Äiti G, kohtukuolema 1960-luvulla Miehet, jotka osoittavat tunteensa liian voimakkaasti kuten itkevät, osoittavat voimakasta rakkautta tai julkituovat voimakkaita surun tunteita kokevat vaarantavansa oman maskuliinisuutensa olemassaolon (Stinson, K. ym. 1992, 219) ja ottavat samalla riskin oman emotionaalisen ja fyysisen hyvinvointinsa kustannuksella. Stinson ym. (1992, 219) toteavat tutkimuksessaan surun sukupuolittuneisuudesta, että amerikkalaiset miehet näyttävät olevan emotionaalisesti etäisempiä kuin muut ja heille on vaikeaa luoda tarkoituksenmukaisia ihmissuhteita. Sama pätenee myös suomalaisiin miehiin. Kova työnteko ankarissa olosuhteissa ja sota-ajan traumat ovat olleet omiaan muovaamaan suomalaisen miehen (jos naisenkin) perusluonteesta peräänantamattoman, 53 hiljaisen ja tunteita näyttämättömän. Taija Terä (2004, 283) on artikkelissaan todennut, että vuosisadat harvaanasutussa maassa, kovissa olosuhteissa ovat muokanneet suomalaista luonteenlaatua. Maata ja metsää ei ole raivattu puheilla, vaan teoilla. Henkiset arvot ja humanismi eivät ole olleet suuressa arvossa. Ajat ensin Ruotsin vallan, sitten Venäjän vallan alla ovat opettaneet vaikenemaan välillä oman hengenmenon uhalla. Sota-aika suurine menetyksineen opetti kansan hiljaiseksi. (mt. 283). Terä (2004, 283) käyttää tästä kaikesta käsitettä kollektiivinen yksinäisyys, mikä on varsin osuva kuvaamaan erityisesti suomalaisen miehen perusolemusta. Miehet harvoin puhuvat henkilökohtaisista asioista, koska he eivät halua tuntea itseään heikoiksi ja näin ollen haavoittuviksi muiden hyökkäyksille (Stinson, K. ym. 1992, 219). Mieheni eli siihen aikaan toista murrosikäänsä ja yritti katkaista napanuoraa vanhempiinsa. Hänestä en kyllä saanut oikein tukea, vaan hän halusi unohtaa koko asian. Hän oli itse ainoa lapsi ja oli vain minun toivomukseni useammasta lapsesta. Äiti I, kohtukuolema 1960-luvulla Erityisesti vanhemmissa tämän tutkimuksen kirjoituksissa korostuu isän etäinen rooli. 1960- ja 70 –luvuilla isät eivät olleet synnytyksissä mukana eikä heidän oletettukaan olevan, sillä kaiken raskauteen ja synnytykseen liittyvän katsottiin kuuluvan vain naisten elämänalueeseen. Kohtukuolematapauksissa isät ovat jääneet ulkopuolelle jopa vielä enemmän, sillä pahimmillaan odotettu lapsi on kadonnut heidän elämästään ilman, että he ovat nähneet hänestä vilaustakaan. McCreight (2004, 326) on omassa tutkimuksessaan miesten kertomuksista liittyen raskaudenaikaisiin menetyksiin huomannut, että sairaaloiden henkilökunnan ja yhteiskunnan laajemminkin pitäisi tunnustaa myös puolison surun ja kärsimyksen olemassaolo paremmin. Yleensä ilmeisesti ajatellaan, että isän kiintymyssuhde lapseen alkaa kehittyä vasta lapsen syntymän jälkeen (mt. 327), koska hän ei ole se, joka fyysisesti kantaa lasta sisällään. Näin on ollut aiemmin, jolloin isät eivät ole olleet samalla tavalla mukana raskauden kulussa, aikana, jolloin naisten ja miesten maailmat ovat olleet tältä osalta enemmän erillään. Nykyään isät ovat pääsääntöisesti mukana synnytyksissä ja olisi tärkeää päästä yli sukupuolittuneista ja stereotyyppisistä käsityksistä myös suremisessa (mt. 329). 54 Lauloimme ja juttelimme vauvalle. Mieheni otti valokuvia ja otti myöhemmin vauvan syliinsä. Hyvästelimme rauhassa, enää ei ollut mihinkään kiire. Äiti O, kohtukuolema 2000-luvulla Tämän vuosituhannen kohtukuolemakertomuksissa isät ovat lähes kaikissa tapauksissa olleet mukana synnytyksessä tukemassa äitiä sekä tutustumassa uuteen perheenjäseneen, jonka he samassa tilanteessa ovat joutuneet hyvästelemään. He ovat voineet käydä läpi omaa suruprosessiaan toisella tavalla kuin aiempien sukupolvien isät, jotka ovat joutuneet nielemään oman surunsa ja oireilleet sitten kuka milläkin tavalla myöhemmin. Surusta on usein tullut perhettä yhdistävä, perhesiteitä vahvistava tekijä. 7.4. Syntymän ja kuoleman rituaalit – välitilan paradoksi Ahdistusta ja pelkoa on ihminen kautta vuosisatojen pyrkinyt lievittämään erinäisten rituaalien ja rituaalisten rutiinien avulla. Yhä tänä päivänä meillä on käytössä monia vanhoja siirtymäriittejä, erityisesti kirkolliseen perinteeseen liittyviä. Vihkiminen, kaste, rippikoulu ja hautaaminen ovat virallisia eri uskontokuntien siirtymäriittejä, ja näiden lisäksi on edelleen käytössä muita siirtymäriittejä joilla ei ole enää virallista asemaa. Rotinoita ja varpajaisia vietetään edelleen, vaikka niiden sisältö ja merkitys onkin muuttunut viime vuosikymmenten aikana. Omaan yhteisöön ja elämäntapaan palaaminen raskauden ja synnytyksen jälkeen oli aikaisemmin enemmän tabujen säätelemää kuin nykyään. Se edellytti aiemmin tietynlaisia, tarkkaan määriteltyjä puhdistautumisriittejä. Yrjö Talan (2010, 83) mukaan kaste on ollut tietynlainen kansalaisriitti, jonka myötä yksilö sai oikeudet kuulua järjestyneeseen yhteiskuntaan ja sen mukanaan tuomiin etuihin. Jopa väestökirjanpito oletti, että kaikki ovat kirkon jäseniä, ja kastamattomien ei siten katsottu olevan virallisesti olemassa (Tala 2010, 83). Tänä päivänä Suomessa lapsi alkaa virallisesti olla olemassa syntymähetkestään asti edellyttäen, että hän syntyy elävänä. Lainsäädäntömme velvoittaa, että kaikista elävänä syntyneistä ilmoitetaan heti väestötietojärjestelmään, mutta kyseessä olevassa väestötietoasetuksessa ei erikseen mainita sitä, miten toimitaan silloin kun lapsi syntyy kuolleena. Kuolleena syntyneitä ei oteta huomioon väkilukutilastoissa (Tilastokeskus 2012), vaan heidän yhteiskunnallinen olemassaolonsa alkaa vasta ensimmäisestä 55 hengenvedosta tai muista elonmerkeistä syntymän jälkeen. Jos lapsi ensimmäisen hengenvetonsa tai sydämenlyöntiensä jälkeen menehtyy, lasketaan hänet mukaan väestötilastoihin, mutta jos hän menehtyy juuri ennen syntymäänsä, häntä ei siis virallisesti ole olemassa (Tilastokeskus 2012). Väestörekisterikeskus ei kerää tietoja kuolleena syntyneistä lapsista, vaan heidät tilastoidaan lääkärien läänihallitukseen kirjoittamien kuolleena syntyneiden todistusten perusteella (Tilastokeskus 2012). Ruotsin lainsäädännössä raskausviikon 22 jälkeen kuolleena syntynyt lapsi tulee ilmoittaa väestörekisterin ylläpitäjälle, mutta Suomessa syntymättömänä raskausviikon 22 jälkeen kuolleet eivät ole tämän ilmoitusvelvollisuuden piirissä, eikä käytäntöä ole ilmeisesti tarkoitus lähivuosina muuttaa. Kuolleena syntynyt lapsi on kuitenkin ollut vanhemmilleen olemassa jo useiden kuukausien ajan. Hänet on nähty ultraäänitutkimusten kuvissa jo viimeistään raskausviikolta 12 saakka, ja hänen liikkeensä ovat jo ehtineet tuntua usean viikon ajan. Hänen syntymäänsä on odotettu ja siihen on valmistauduttu. Raskausvatsaa on pidetty ylpeänä esillä ja lapsen tulevaisuutta varten on kehitetty monenlaisia haavekuvia. Työnantajalle on tulevasta perhetapahtumasta ilmoitettu jo viimeistään kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa, äitiysrahaa on haettu ja äitiyspakkaus noudettu postista. Uusi ihminen on siis ollut jo konkreettisesti olemassa, vaikkakin vielä kohdun sisäpuolella. Mutta sitten jotakin menee pieleen, ja lapsi menehtyy ja syntyy kuolleena. Vanhemmat putoavat välitilaan. Perinteiset, lapsen syntymään ja yhteiskunnan jäseneksi liittämiseen kuuluvat rituaalit ja rutiinit jäävät toteutumatta. Kun olin tullut kotiin sairaalasta ilman vauvaa, juuri kukaan ei uskaltanut tulla käymään, vaikka rotinaperinne Pohjois-Karjalassa oli vahva silloin. Tilanne oli niin vaikea. Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla Se, että kohtuun kuolleen lapsen olemassaoloa vähätellään ja hänen lyhyt elämänsä ohitetaan keskusteluissa ulkopuolisten kanssa, tuntuu kohtukuolemavanhemmista loukkaavalta. Ennen syntymää menehtynyt lapsi on osa heidän perhettään ja osa heidän historiaansa, jota he eivät itse halua pyyhkiä pois ja jonka olemassaoloa he eivät halua muidenkaan unohtavan. 56 Minä kuitenkin rakastan ja ikävöin taivaan leikkikentillä temmeltävää tytärtäni ja aion pitää huolen siitä, ettei hänen muistonsa koskaan unohdu. Äiti O, kohtukuolema 2000-luvulla Kohtukuoleman läpikäyneet vanhemmat ovat tulleet ulos kuolemattomuuden kuplasta, jälleen tietoisiksi siitä että kaikki elämä päättyy joskus (Elias 2001, 1). Kokemuksestaan johtuen he ovat jokaisena loppuelämänsä päivänä tietoisia siitä, että emme ole kuolemattomia. Keskivertoihmisen on helppoa työntää kuolema taka-alalle elämässään, mutta läheisen kuollessa tämä usko omaan, yliluonnolliseen kuolemattomuuteen horjuu (mt. 8). Erityisesti pienen lapsen kuolema ahdistaa ihmisiä, sillä se sekoittaa ”luonnollisen kuolemisjärjestyksen”, jonka mukaan iäkkäät, kaiken tehneet ja kokeneet ihmiset kuolevat ensin, sillä he ovat saattaneet oman tehtävänsä elämässä päätökseen (mt. 62). Siinä, missä reilut 60 vuotta sitten lapsen kuolema ennen syntymää oli surullista mutta luonnollista, niin vielä reilu sata vuotta sitten ennen syntymää tai syntymän yhteydessä kuollut lapsi oli vain yksi osa jatkuvasti raskaana olleiden naisten elämää (Helsti 2000, 177) ja nykypäivän ihmisten mittapuun mukaan suhtautuminen oli välillä suorastaan järkyttävän välinpitämätöntä (mt. 212). Lapsen syntymisestä kuolleena saatettiin jopa ilahtua, sillä ehkäisykeinoja ei ollut ja usein köyhissä oloissa eläneet ihmiset joutuivat ponnistelemaan ankarasti ruokkiakseen jo olemassa olevat jälkeläisensä. Tämän päivän länsimaisessa yhteiskunnassa lasta pidetään yksilönä jo ennen hänen syntymäänsä erityisesti koska hänen olemassaoloaan voidaan personoida jo kohdussa. Ultraäänikuvat, tiheät neuvolakäynnit ja vauva-aikaan liittyvä valmistautuminen tarvikeostoksineen ylläpitävät tätä kuvaa henkilöstä jo ennen hänen syntymäänsä. Koko yhteiskunta vanhemmista lastentarvikeliikkeisiin ja sairaalasta päiväkoteihin valmistautuu vastaanottamaan uuden jäsenen ja ovat omalla tavallaan mukana odotuksessa, mutta kun vauva syntyykin kuolleena, jää hän yksin surevine vanhempineen. Eliasin tarkoittama kuolevien yksinäisyys (Elias 2001) tarkoittaa siis yksinäisyyttä myös niiden kohdalla, jotka kuolevat ennen syntymäänsä, ja erityisesti hänen vanhempiensa kohdalla. Tämän tutkimuksen aineistossa on huomattavissa jonkinlaista henkistä köydenvetoa liittyen siihen, miten syntymättömänä kuolleen lapsen olemassaoloon suhtaudutaan. Toisaalta yhteiskunta ja terveydenhoitojärjestelmä ei virallisesti tunnusta kuolleena syntyneen olemassaoloa ihmisenä, kun taas 57 vanhemmilleen ja muille läheisilleen hän on todellinen ihminen, jotka tulisi kohdella kuin muitakin vainajia. Sairaalan puolesta voidaan haudata, kun viedään aikuisia vainajia, niin voidaan kuolleena syntyneet vauvatkin haudata nimettömänä yhteiselle alueelle, johon tällaisia lapsia haudataan. Kun kysyin miten niin mustassa muovipussissa. Se tuntui loukkaavalta, jätesäkissä täysiaikainen ihmislapsi! Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla Kätilöt puhuivat lapsesta kauniisti. "He muistuttivat, että tämä lapsi tulee aina olemaan osa perhettänne. Antakaa hänelle se nimi, jota olitte ajatelleet." Äiti K, kohtukuolema 2000-luvulla Edellä on kaksi erilaista syntymättömänä menehtyneeseen lapseen liittyvää kommenttia sairaalasta, välillä noin kolmekymmentä vuotta. Hänelle, joka olisi 70-luvulla haudattu muovipussissa yhteishautaan, annetaan nykypäivänä nimi ja hänet voidaan haudata perinteisin menoin omassa, pienessä arkussa. Tosin poikkeuksiakin on aiemmin ollut, ja käytännöt ovat vaihdelleet. Eräs tämän tutkimuksen1960-luvulla syntynyt vauva siunattiin sukuhautaan, jonka äärellä vanhemmat käyvät edelleen muistelemassa lastaan kukin ja kynttilöin. Mutta edelleenkään kuolleena syntynyt lapsi ei ole yhteiskunnalle virallisesti ollenkaan olemassa. Hän on eloton sikiö, tilastomerkintä, sillä yhteiskunnalla ei ole henkilökohtaista sidettä häneen. Kuolleena syntynyt ei saa virallista nimeä eikä henkilötunnusta, eikä hänellä siten ole virallista roolia, velvollisuuksia eikä oikeuksia. Vanhemmilleen hän kuitenkin on todellinen ihminen, sillä monenlaiset asiat kuten neuvolaseurannat ovat valmistaneet vanhempia ottamaan vastaan uuden ihmisen, uuden yksilön. Jo neuvolassa ja perhevalmennuksessa opastetaan kokemaan syntymätön vauva yksilönä puhumalla hänelle, soittamalla hänelle musiikkia ja pitämällä äidin terveydestä mahdollisimman hyvin huolta, niin että kohdussa kasvava lapsi voisi mahdollisimman hyvin. Neuvolatoiminnan periaatteissa korostetaan sikiön hyvinvointia, ja kaikki toimet tähtäävät siihen että sikiö kasvaisi ja kehittyisi mahdollisimman hyvin ja normaalisti ja että kaikki riskitekijät saataisiin karsittua mahdollisimman vähäisiksi. Täten myös päihdeäitien pakkohoidosta keskustellaan paljon, sillä syntymätön lapsi nähdään yksilönä, jota ei saa vahingoittaa. Yhteiskunta pitää siis toisaalta syntymätöntä ihmisenä 58 ja yksilönä siinä tapauksessa, jos hänen terveytensä ja kehityksensä on vaarassa, mutta hänen olemassaolonsa yhteiskunnalle pyyhkiytyy pois heti, kun hän menehtyy kohdussa ja hänet on synnytetty. Vanhemmilleen syntymätön lapsi puolestaan on oikea ihminen myös kuolemansa ja syntymänsä jälkeen. Koettuja raskauskuukausia ei voi pyyhkiä pois samalla tavalla kuin tilastomerkintöjä. Vanhemmat haluavat useimmiten pitää lapsensa muistoa yllä, sillä hän on heille yhtä rakas kuin kaikki muutkin omat lapset, aikaisemmat ja tulevat. Joillekin vanhemmille hän jää ainoaksi lapseksi. Halusimme kuitenkin itse haudata vauvamme, kun tutkimukset oli tehty ja saimme hautausluvan. Paikan olimme varanneet sinne pienten lasten nurkkaukseen, jossa oli muitakin. Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla Kohtukuolemaperheiden isiä käsittelevässä tutkimuksessa (McCreight 2004, 328) on huomattu, että tutkimuksessa mukana olleet miehet pitivät itseään isinä, vaikka heillä ei olisi muita lapsia kuin kuolleena syntynyt vauva, ja he ponnistelivat isyytensä yhteiskunnallista mitätöimistä vastaan (mt. 328). He myös käyttivät vauvasta hänelle annettua etunimeä, mikä on merkki siitä, että lapsi, kuollutkin, on yksilö, erillinen persoona (mt. 328). Vanhemmat haluavat pitää kiinni perinteisistä rutiineista ja rituaaleista lapsensa olemassaolon turvaamiseksi. Kun aiemmin odotettuja ristiäisiä tai muita nimenantoseremonioita ei tullut, turvautuvat vanhemmat kuolemaan liittyviin rituaaleihin pitääkseen yllä lapsensa henkilöyttä. Nykyään myös laki velvoittaa vanhemmat hautaamaan tai tuhkaamaan raskausviikon 22 jälkeen kuolleena syntyneen lapsensa, ja moni haluaa hoitaa hautauksen ja hautaan siunaamisen myös noita viikkoja aiemmin syntyneille lapsille. Aiemmin käytäntö oli toinen. Kastamattomat lapsivainajat haudattiin usein aikuisten vainajien mukana samaan hautaan, tai sitten heidät haudattiin nimettöminä muiden kohtukuolleiden kanssa samalle, erilliselle alueelle hautausmaalla (Lehikoinen 2011, 210). Samalle suunnalle haudattiin yleensä myös kirkkoon kuulumattomat vainajat ja itsemurhan tehneet sekä muut epäilyttävissä oloissa menehtyneet (mt. 210). Kaste oli lapsen kuolemanjälkeisen elämän kannalta erittäin merkittävä tekijä, sillä kasterituaalin tarkoituksena oli vielä 1800-luvun lopulle asti tehdä selkeä ero Jumalan ja 59 Paholaisen valtakuntien välille (Vainio-Korhonen 2012, 137). Kuolleena syntyneet vauvat jätettiin usein merkitsemättä seurakuntien rekistereihin tai heistä ei edes ilmoitettu papille, sillä heitä ei pidetty kristittyinä yhteisön jäseninä (mt. 144), ja seurakuntien väestökirjanpito oli pitkään ainoa väestökirjanpito ja myöhemminkin väestörekisteröinti on perustunut tähän seurakuntien rekisteriin. Kastamattomana kuolleiden pelättiin kummittelevan, sillä he eivät toisaalta olleet kuuluneet elävien joukkoon syntyessään kuolleina, mutta toisaalta juuri tästä syystä heille ei ehditty tehdä asianmukaisia vainajien hyvästelyyn liittyviä rituaaleja (Helsti 2000, 198). Heille ei annettu nimiä, ja heihin suhtauduttiin pelokkaasti, sillä kansanuskomuksissa ja kristillisessä maailmankuvassa he jäivät ikuiseen välitilaan, sijattomiksi sieluiksi kummittelemaan (Lehikoinen 2011, 281). Heitä kutsuttiin liekkiöiksi tai ihtiriekoiksi, jotka ilmaantuivat jatkuvasti toivomaan korjaamista olotilaansa (mt. 281). Hyvin ei mennyt kuolleina syntyneiden ruumiillakaan. 1700-luvulta lähtien yliopistot Pohjoismaissa saivat käyttää synnytyksessä kuolleiden lasten ruumiita ruumiinavausten opetukseen, sillä kristillisin menoin kastettujen kansalaisten ruumiiden käyttö julkisissa ruumiinavauksissa koettiin häpäisyksi (Vainio-Korhonen 2012, 93). Nykyään myös kuolleena syntyneet voidaan siunata hautaan ja heille voidaan pitää varsin perinteisen kaavan mukaiset hautajaiset muistotilaisuuksineen vanhempien niin halutessa. Tämä koetaan tärkeäksi osaksi surutyötä ja toipumisprosessia (Kohtukuolema.fi –internetsivusto, 24.8.2012), mutta se on myös keino kiinnittää syntymättömänä kuollut lapsi yhteiskuntaan, jonka jäsen hänestä piti tulla. Hautajaisista ja mahdollisista hautapaikasta ja – muistomerkistä jää jälki yhteiskuntaan, todiste siitä että tämäkin henkilö on joskus ollut olemassa ja hänellä on oma paikkansa yhteiskunnassa myös muuten kuin oman perheensä mielikuvien kautta. Kaikki tähän tutkimukseen osallistuneet äidit pitivät kuolleena syntyneitä lapsiaan vauvoina ja tunsivat kaipausta heitä kohtaan. Kaikille heille menetys oli musertavaa, käsittämätöntä surua. 60 7.5. Hiljainen suru Moni tuntee vanhan sanonnan, jonka mukaan suomalainen ei puhu eikä pussaa. Vaikenemisen kulttuuri on tyypillistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomalainen ei halaa kuin humalassa, eikä puhu vaikeista kokemuksistaankaan kuin korkeintaan edellä mainitussa tilassa. Kulttuuria leimaa itsekontrolli ja hiljaisuus, aiemmin mainittu kollektiivinen yksinäisyys (Terä 2004, 283). Toimimme siis täysin Eliasin (2001, 23– 24) teorian mukaisesti ollessamme kiusaantuneita ja vaivaantuneita kuoleman ja surun läheisyydessä ja ohittaessamme toisten surun näennäisen välinpitämättömästi, sillä meidän kulttuurissamme voimakkaiden tunteiden ilmaiseminen koetaan vääräksi tavaksi surra. Yksilöt eivät ilmaise tunteita, eivät positiivisia eivätkä negatiivisia voimakkaasti vaan haluavat pitää ne omana tietonaan (Elias 2001, 24) ja ilmaista niitä perusteellisemmin korkeintaan perhepiirissä, seinien sisällä. Suomalaisissa hautajaisissa harvoin näkee valtoimenaan ääneen itkevää ihmistä. Voisi sanoa, että onhan meillä itkuvirsien perinne, mutta siinäkin oli itse asiassa kyse siitä, että voimakas tunneilmaisu ulkoistettiin ”ammattilaiselle”. Tavallisilla ihmisillä ei ollut aikaa eikä keinoja surra pitkään ja voimakkaasti, vaan surumme on ollut hiljaista surua. Suomalainen yhteisöllisyys ei muutenkaan koostu sanoista vaan pikemminkin sanomatta jättämisistä. Voisimmekin siis puhua jonkinlaisesta yhteisöllisestä vaikenemisesta, jossa noudatetaan tiettyjä, kirjoittamattomia sääntöjä ja rituaaleja ja joiden murtaminen tai muuttaminen ei ole helppoa. Voi vain kuvitella, miten pakahduttava on ollut tilanne erän vuosikymmenien takaisen kohtukuoleman jälkeen: Jouduin samaan huoneeseen äskettäin vauvansa menettäneen nuoren äidin kanssa. Hän oli ihan lukossa, koska asia oli niin tuore. Meistä ei ollut toistemme tukijaksi. Lisäksi huone oli vauvojen huoneen seinänaapurina ja itku kuului hyvin meille, joiden vauvat ei itkeneet ensimmäistäkään parkaisua. Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla Kohtukuolemaäidit ovat kirjoituksissaan kertoneet siitä, miten he ovat halunneet surra hiljaisuudessa ja eristäytyä menetyksensä jälkeen. Ja ne äidit, jotka olisivat halunneet puhua, joutuivat toteamaan että kukaan ei uskaltanut lähestyä heitä, kun vauvaa ei enää ollutkaan. Heidät ikään kuin eristettiin hiljaisuuteen. Samanlaista eristämisen kulttuuria 61 on löytänyt myös Michael Mulkay (1993, 44), joka on tutkimuksessaan huomannut, että lapsikuolemaperheet joutuvat sosiaalisesti eristetyiksi. Ihmiset eivät ole läytäneet sanoja ja tapoja, joilla lähestyä heitä (mt. 45) Leena Väisänen (1999) on tutkinut perheiden suru- ja toipumisprosesseja väitöskirjassaan. Hän toteaa, että surevan henkilön osoittama hiljaisuus voi kertoa kahdesta erilaisesta asiasta (Väisänen 1999, 104). Se on toisaalta merkki aidosta vuorovaikutuksesta, mutta toisaalta osoitus surevan vetäytymisestä omaan maailmaansa, jonne toisilla ei ole pääsyä (Väisänen 1999, 104). Suljin asian omaan salaiseen lippaaseen, jonne ei ole muilla pääsyä. Jälkeenpäin, työuupumuksen takia terapiakeskusteluja käydessä, on asia kuitenkin aina noussut esiin. Äiti A, kohtukuolema 1970-luvulla Hiljaisuus on siis yksi kerronnan tapa (Väisänen 1999, 104). Se on myös yksi suremisen tapa. Suomalaiset osoittavat suruaan vetäytymällä hiljaisuuteen, sillä suremisen tavat ovat hyvin kulttuurisidonnaisia, ja meidän kulttuurissamme juuri hiljaisuus on se, joka kertoo surusta eniten. Hiljainen sureminen vähenee alkushokin jälkeen, mutta hiljaisuuteen palataan kun halutaan muistella mennyttä, aikaa menetyksen tienoilla (Väisänen 1999, 104). Hiljaisuuteen asettuminen eli nonkommunikaatio voidaan nähdä tilanteen rakentajana (Vesala 2002, 101). Aistikanavat vaientuvat ja ajattelu rajoittuu, keskittyy tietylle osa-alueelle (mt. 101) ja tämä kommunikatiivinen kehys suojaa sellaisia kokemuksia, joita arkipäivässä olisi muuten mahdollista käydä läpi (mt. 101) Toisin sanoen vetäytymällä uudelleen muistelemaan menehtynyttä lasta vanhempi löytää uusia ulottuvuuksia kokemukselleen ja tätä kautta vahvistaa itseään tulevia koettelemuksia vastaan. Tämä suru on ollut hyvin vaikea jakaa muiden kanssa ja voimakkaimman surun aikaan halusinkin eristäytyä. Äiti O, kohtukuolema 2000-luvulla Hiljaisuus suojaa yksilöä (Vesala 2002, 101), mutta toisaalta kun kyseessä on suuri suru, on raja terapoivan hiljaisuuden ja masennuksen välillä kuin veteen piirretty viiva (Mattila 2002, 105). Tästä syystä ehkä on aiemmin ollut vaikeaa tulkita suomalaisen surukäyttäytymistä. Annamme toisille tilaa olla ja surra rauhassa, ja surun kääntyminen 62 masennukseksi jää toisinaan huomioimatta. Emme halua puuttua toisten asioihin sillä kunnioitamme toisten yksityisyyttä ja rauhaa kenties jopa liian paljon, jolloin hiljaisuus ja vetäytyminen jatkuvat. Tämä muodostaa hiljaisuuden kierteen, josta ulospääsy on vaikeaa ilman että jotakin dramaattista tapahtuu. Viime vuosien perhesurmat voivat osittain olla seurausta tällaisesta hiljaisuuden noidankehästä. Elias (2001, 35) pohtii, että olisiko kaunistelematon tieto kuolemasta sittenkin pitkällä aikavälillä parempi kuin jatkuva vaikenemisen ja tukahduttamisen kierre, jossa kuolema vaietaan kuoliaaksi ja samalla synnytetään muita ongelmia jotka vaikeuttavat ihmisten selviämistä jokapäiväisessä elämässä. 63 8. LOPUKSI Alussa esitettiin kysymys siitä, miten suhtautuminen kohtukuolemaan on muuttunut. Tätä voidaan ensin pohtia sitä kautta, miten suhtautuminen kuolemaan yleensä on muuttunut, vai onko se muuttunut. Joka tapauksessa kuolema on yksi oleellinen osa elämää, halusimmepa sitä tai emme. Jokainen elämä päättyy joskus, ennemmin tai myöhemmin yleensä sairauden, onnettomuuden tai oman käden kautta. Elinajanodotteemme on nykyisten vakaiden yhteiskunnallisten olojen ansiosta pidempi kuin koskaan, sillä terveydenhoitojärjestelmä on huippuunsa viritetty koneisto, joka pystyy hyödyntämään lääketieteen kehitystä nopeassa tahdissa ja moniin aiemmin fataaleihin tauteihin löytyy parannuskeinoja ja ennaltaehkäiseviä rokotuksia. Länsimaisessa yhteiskunnassa on ollut ehkä tähänastisista pisin jakso ilman sotia ja edes nälänhädän uhka ei vaikuta kovin todelliselta hyvistä varautumisjärjestelmistä johtuen. Tämän lisäksi yhä tavoitellaan entistä pidempää elämää ja jopa kuolemattomuutta muodossa tai toisessa. Myös terveydenhuollon itsehoito-ohjeet korostavat sitä, miten yksilön tulee toimia elääkseen mahdollisimman terveenä mahdollisimman pitkään. Pidemmän ja jopa ikuisen elämän ihannoinnin ja tavoittelun seurauksena kuolema kauhistuttaa meitä. Ajatus kuolemisesta ahdistaa ja pelottaa, ja siksi pyrimme käyttämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot elämän pitkittämiseksi niin kauas kuin mahdollista. Kuolema on modernille ihmiselle vieras, sillä se on työnnetty takaalalle pois hänen silmistään sellaiseen tilaan, jossa se ei tule huomaamatta ja vahingossa vastaan. Suurin osa ihmisistä vetää viimeisen henkäyksenä sairaalassa tai muussa laitoksessa, joka on erikoistunut kuolleen saattamiseen viimeiselle matkalleen pois tästä sosiaalisesta elämästä. Kuoleman jälkeen esiin astuvat hautaan saattamisen ammattilaiset patologien, hautaustoimistojen, seurakuntien ja krematorioiden muodossa. Nämä kuoleman instituutiot eristävät kuolevan ja hänen läheisensä jokapäiväisestä sosiaalisesta elämästä, sillä nyky-yhteiskunnalle kuolemisesta on tullut poikkeustilanne, jota ei sovi esitellä arkipäivässä. Kohtukuolema tuo kuoleman keskelle elämää. Raskaana olevan naisen pyöristyvä vatsa on elämän jatkuvuuden merkki, mutta yhtäkkiä tuo vatsa saattaakin kantaa sisällään kuolemaa. Äitiyspoliklinikalla tai neuvolassa, keskellä useampien perheiden onnellista odotusta joudutaankin yllättäen kohtaamaan surua ja kuolemaa, näkyviä surun ja tuskan ilmaisuja. Kuollutta lasta synnyttäville ei ole erillisiä osastoja, vaan lapsi synnytetään 64 siellä missä elävätkin lapset. Viereisessä huoneessa kuuluu vastasyntyneen ensimmäinen parkaisu, mutta toisessa korkeitaan äidin tuskanhuuto hiljaisuuden keskellä. Synnytysvuodeosastolla kaikilla äideillä ei ole vauvaa vieressään, ja he poistuvat osastolta nopeasti, tyhjin käsin. Kuolleen vauvan vanhemmat joutuvat monta kertaa vaikean tilanteen eteen, kun arkisissa kohtaamisissaan kaupoissa ja muilla julkisilla paikoilla heiltä kysellään että miten synnytys meni, kumpi tuli ja missäs vauva on. Tällöin kuoleman uhka iskee tajuntaan kaupan kassajonossa, pankin odotustilassa tai lasten leikkipuistossa, ja se ahdistaa. Lapsen, myös syntymättömän, kuolema nyky-yhteiskunnassa tuntuu sotivan kaikkia luonnonlakeja vastaan. Emme ole onnistuneetkaan torjumaan kuolemaa. Emme ole onnistuneetkaan tekemään siitä pelkästään vanhuuteen liittyvää asiaa. Kun joudumme arkipäivässämme kohtaamaan kuolemaa, emme enää osaa suhtautua siihen luontevasti. Kuolemadiskurssimme on köyhtynyttä ja vajavaista. Emme löydä oikeita sanoja, sillä jopa perinteinen ”otan osaa” tuntuu kliseiseltä ja kuluneelta. Emme me halua ottaa osaa, vaan haluamme pysyä kuoleman läheisyydestä niin kaukana kuin vain suinkin on mahdollista. Pelkäämme että suru tarttuu, ahdistus tarttuu, kuolema tarttuu. Nykyihmisellä ei ole aikaa pysähtyä suremaan tai ahdistumaan. Yhteiskuntamme edellyttää meidän olevan positiivisia, avoimia ja tehokkaita, mahdollisimman hyödyllisiä yhteisöllemme. Ahdistus ja suru ovat tänä päivänä sairauksia, jotka tulee lääkitä mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä. Mutta syntymättömänä kuolleen vauvan vanhemmat eivät halua vaieta, he eivät halua työntää suruaan ja lapsensa olemassaoloa eristyksiin muusta maailmasta, sillä se on osa heidän jokapäiväistä elämäänsä. He ovat tulleet ulos kuolemattomuuden kuplasta, eivätkä he pelkää tuoda kuolemaa takaisin näyttämölle, sillä kuolemasta on tullut erottamaton osa heidän elämäänsä. He saavat tukea toisistaan, sillä he kokevat että ne, jotka eivät ole oman lapsen kuolemaa kokeneet, eivät voi samaistua heidän tunteisiinsa ja suruunsa. He ovat avoimempia kuin aiemmat sukupolvet, sillä sota-aika menetyksineen kuuluu heille isovanhempien tai isoisovanhempien maailmankuvaan. Tasa-arvoistuminen on tuonut isät entistä enemmän mukaan perheen jokapäiväiseen arkeen ja tätä kautta myös myönteisten tunteiden osoittaminen on miehille hyväksyttävämpää ja yhä useammin jopa toivottavaa. Kohtukuolemavanhemmat haluavat, että heidän lapsensa muistetaan aivan tavallisina lapsina, joilla on yhdenvertaiset lasten oikeudet elävien lasten kanssa. Näillä oikeuksilla tarkoitetaan 65 tässä sitä, että heitä ei vain haudata nimettöminä hiljaisesti johonkin hautausmaan takanurkkaan, vaan että heitä kohdellaan samalla kunnioituksella kuin ketä tahansa menehtynyttä lasta. Surun kokeminen on yksilöllistä, mutta kohtukuolemasuru ei ole yhtään sen vähäarvoisempaa kuin muukaan läheisen ihmisen menetyksestä johtuva suru. Lapsi on ollut vanhemmilleen ja myös terveydenhoitopalvelujen kautta yhteiskunnalle olemassa jo useamman kuukauden ajan, eikä hänen olemassaolonsa voi yhtäkkiä lakata, vaikka hän menehtyy ennen kuin ehtii syntyä. Aiemmin yhteiskunnassamme kohtukuolemaa tai edes pienen lapsen kuolemaa ei pidetty samanlaisena tragediana kuin aikuisen kuolemaa. Lapsen asema oli suojattomampi ja turvattomampi, eikä hänen edes ajateltu tarvitsevan mitään erityishuomiota, sillä uusia lapsia joka tapauksessa syntyi edellisten tilalle. Yhteiskuntakehityksen sekä perhesuunnittelun ja lisääntyvien lapsettomuusongelmien myötä lapsista on tullut arvokkaampia. Lapsi on pikemminkin projekti, joka kasvattaminen avuttomasta vastasyntyneestä täyspäiseksi, veroja maksavaksi aikuiseksi on omanlainen haasteensa. Meillä ei ole ainakaan toistaiseksi sotia eikä perinteisiä tautiaaltoja mutta uudemmat haasteet kuten luonnon saastuminen, taloudellinen epävakaus ja globaalisti leviävät niin sanotut modernit taudit (HIV, lintuinfluenssa) aiheuttavat uudenlaisia uhkia jatkuvuudelle. Miten suhtautuminen kohtukuolemaan sitten on muuttunut? Ennen syntymäänsä menehtyneiden lasten vanhempien omassa ajatusmaailmassa muutos ei ole ollut järisyttävän suuri. Suru menetetystä elämästä on aiemminkin kestänyt läpi elämän pehmentyen alun raastavasta kaipauksesta taustalla häilyväksi ikäväksi, johon kaikki elämänvaiheet peilautuvat. Kun kuplasta on tultu ulos, elämää ei oteta enää itsestäänselvyytenä ja toisten vastaavankaltaisia menetyksiä kohdatessa löytyy kykyä auttaa ja tukea, jos ei muuten niin sanallisesti. Vanhempien kokema tuki on sen sijaan muuttunut paljonkin. Aiemmin ei ollut vertaisryhmiä, missä puhua kaikista, myös kielletyistä tunteista vaan vanhempien piti selvitä itse kukin kykyjensä mukaan ja purkamaton suru saattoi alkaa oireilla vasta vuosikymmenien päästä. Terveydenhoitohenkilökunnan suhtautumisessa muutos on ollut voimakkaampaa. Kohtukuolemavauvan perhettä ei nähdä enää vain ”tapauksena”, vaan henkilökunta pyrkii irti vaikenemisen institutionaalisesta diskurssista ja yrittää lähestyä perheitä yksilöllisesti ja inhimillisesti. Aina tämä ei suju kivuttomasti, sillä kuoleman kokemukset vaikuttavat eri tavalla eri ihmisiin ja joskus henkilökunta pyrkii 66 piilottamaan oman ahdistuksensa institutionaalisten rutiinien ja rituaalien taakse. Mutta aineistossa on huomattavissa, että diskurssissa vanhempien ja hoitohenkilökunnan välillä on viitteitä paremmasta tavasta kohdata surun hetkellä ja sen jälkitilanteissa. Suhtautumisemme kuolemaan on edelleen ristiriitaista ja ahdistunutta. Kuoleman lopullisuus pelottaa ja kiehtoo, ja sen käsittelemiseksi tarvitaan uusia keinoja, koska aiemmat, säädellymmän sosiaalisen elämän rutiinit ja rituaalit eivät aina toimi nykyyhteiskunnan vaihtelevissa tilanteissa. Kohtukuolemavanhemmat tekevät oman osansa tässä muutosprosessissa nostamalla kuoleman päänäyttämölle. Kupla halutaan puhkaista, vaikenemisen muuri halutaan murtaa. Myös nyky-yhteiskunnassa pitäisi olla oikeus surra ja murehtia. Kohtukuolemaan aletaan tänä päivänä suhtautua epävirallisella tasolla, ihmisten arkipäiväisessä kanssakäymisessä kuten muihinkin pienten lasten kuolemiin. Kohtukuolemavauvat nähdään yksilöinä, joilla on jokaisella oma nimi ja oma persoonallinen vaikka lyhyt elämäntarinansa. Tässä muutoksessa merkittävä rooli on ollut vanhempien yhteisöllisyyden vertaistuen syntymisellä. voimistumisella Nykyaikaiset ja uuden, viestintävälineet suruun liittyvän ja internetin vertaisverkostot ovat auttaneet tässä kehityksessä, sillä enää vertaisten löytyminen ei ole pelkästään fyysisen kontaktin varassa, vaan tukea omaan suruun voi löytää eri puolilta maata ja jopa kauempaakin. Yhteisön muotoutumisessa ei ole enää aina tärkeintä fyysinen paikka, vaan tunne siitä että on muitakin, jotka ovat läpikäyneet samat koettelemukset. Yhteiskunnallisella tasolla kohtuun kuollut lapsi on yhä välitilassa, eikä kuolemaa peittelevä aikamme tunnu tietävän miten häneen tulisi suhtautua. Traagisen menetyksen kokeneet perheet tarvitsevat tukea ja läsnäoloa, sillä kuoleman olemassaolon kieltäminen voi pitkällä aikavälillä vaikuttaa kielteisesti koko yhteiskunnan kuolemakäsityksen kehittymiseen. 67 KIRJALLISUUS Aho, Anna-Liisa. 2010. Isän suru lapsen kuoleman jälkeen. Tuki-interventio ja sen arviointi. Tampereen Yliopistopaino Oy – Juvenes Print Aries, Philippe 1974/1994. Western Attitudes toward Death from the Middle Ages to the Present. Berg, Kristiina 2008. Äitiys kulttuurisina odotuksina. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 48/2008. Cacciatore, Joanne, Schnebly, Stephen & Froen, Frederik, J. 2009 : The effects of social support on maternal anxiety and depression after stillbirth. Health and Social Care in the Community 17(2). 167-176. ChartsBin –internetsivusto http://chartsbin.com/view/1445, haettu 12.7.2012. Clark, David 1993. Foreword. Teoksessa Clark, David (toim). The Sociology of Death. Blackwell Publishers. ix-x. Corbet-Owen, Carina & Kruger, Lou-Marie 2001. The Health System and Emotional Care: Validating the Many Meanings of Spontaneous Pregnancy Loss Families, Systems & Health, Vol. 19, No. 4, 2001, 411-427. Cosgrove, Lisa 2004. The Aftermath of Pregnancy Loss: A Feminist Critique of the Literature and Implications for Treatment. Menarche to Menopause: The Female Body in Feminist Therapy (ed. Joan C. Chrisler) The Haworth Press, Inc 107-122. Durkheim, Emile 1980 Uskontoelämän alkeismuodot. Australialainen toteemijärjestelmä. Helsinki. KK kirjapaino. Durkheim, Emile 1985. Itsemurha. Sosiologinen tutkimus. Kiikala.T:mi Kirjateppo 68 Eduskunnan www-sivut http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/kk_140_2011_p.shtml , haettu 27.8.2012 Elias, Norbert. 2001. Loneliness of the Dying. London. Continuum International Publishing. Elo, Satu, Isola, Arja, Kaakinen Pirjo & Kyngäs, Helvi (toim.). 2012. Konferessiabstraktit. XII Kansallinen hoitotieteellinen konferenssi. Alakko nää mua? Yhteistyöllä vaikuttavaa hoitotieteellistä tutkimusta. 27.-28.9. 2012 Oulun yliopisto Filander, Karin & Vanhalakka-Ruoho, Marjatta (toim) 2009. Yhteisöllisyys liikkeessä. Aikuiskasvatuksen 48. vuosikirja. Jyväskylä, Gummerus. Finch, Janet & Wallis, Joanne. 1993. Death, inheritance and the life course. Teoksessa Clark, David: The Sociology of Death. Blackwell Publishers. 11-30. 50-68. Helsti, Hilkka 2000. Kotisynnytysten aikaan : etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista. Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kangaspunta, Seppo (toim.) 2011 Yksilöllinen yhteisöllisyys. Avaimia yhteisöllisyyden muutoksen ymmärtämiseen. 2011. Tampere. Juvenes Print Oy Ketola, Kimmo; Knuuttila, Seppo; Mattila, Antti & Vesala, Kari Mikko: Puuttuvat viestit. Nonkommunikaatio inhimillisessä vuorovaikutuksessa. 2002. Helsinki. Gaudeamus. Kohtukuolema.fi–internetsivut: http://www.kohtukuolema.fi/default/www/etusivu/ Haettu 20.11. 2011. http://www.kohtukuolema.fi/default/www/kaytannon_asiat/hautaus_ja_muistom erkki/ Käpy ry:n internetsivut: http://www.kapy.fi/ . Haettu 20.11. 2011. 69 Kotimaisten kielten keskus http://www.kotus.fi/index.phtml?s=309. Haettu 2.5.2012 Lathrop, Anthony & VandeVusse, Leona 2011. Continuity and Change in Mothers’ Narratives of Perinatal Hospice Perinat Neonat Nurs Volume 25 Number 1, 21–31 Lehikoinen, Heikki 2011. Katkera manalan kannu : kuoleman kulttuurihistoria Suomessa. Helsinki: Teos. McCandless, N. Jane & Francis P. Conner, Francis P. 1997. Older Women and Grief: A New Direction for Research, Journal of Women & Aging 9:3. 85-91. McCreight, Bernadette Susan 2004. A grief ignored: narratives of pregnancy loss from a male perspective. Sociology of Health & Illness Vol. 26 No. 3. 326– 350 Mellor, Philip A. 1993. Death in high modernity: the contemporary presence and absence of death. Teoksessa Clark, David: The Sociology of Death. Blackwell Publishers. 11-30. Mulkay, Michael. 1993.Social death in Britain. Teoksessa Clark, David: The Sociology of Death. Blackwell Publishers. 31-49.. NHS-internetsivusto http://www.nhs.uk/conditions/Stillbirth/Pages/Definition.aspx, haettu 14.5.2012 Niinisalo, Suvi. 2011. Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen. Keuruu, Otavan Kirjapaino Oy. Ortodoksi.net –verkkosivusto http://www.ortodoksi.net/index.php/Hautaaminen, haettu 30.8. 2012. Peräkylä, Anssi 1990. Kuoleman monet kasvot : identiteettien tuottaminen kuolevan potilaan hoidossa. Jyväskylä, Vastapaino. Saastamoinen, Mikko. 2011. Intensiivistyvä yksilöllistyminen ja sosiaalisuuden muuttuvat muodot. Teoksessa Kangaspunta, Seppo (toim.). Yksilöllinen 70 yhteisöllisyys. Avaimia yhteisöllisyyden muutoksen ymmärtämiseen. Tampere. Juvenes Print Oy. 61-91. Tala, Yrjö 2010: Pankkimies ja pappi napit vastakkain. Taistelu kastamattoman oikeuksista 1890-luvulla. Teoksessa Lähde: Historiallinen aikakauskirja 2010, 75-86 Tilastokeskuksen www-sivut http://www.stat.fi/til/synt/2004/synt_2004_200505-13_laa_001.html 26.8. 2012 Tilastokeskuksen www-sivut http://www.stat.fi/artikkelit/2010/art_2010-06- 07_007.html?s=0#2. 27.8.2012 Vainio-Korhonen, Kirsi 2012. Ujostelemattomat : kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. Helsinki: WSOY. Vesala, Kari Mikko. 2002. Hiljaisuus ja nonkommunikaation kiistanalaisuus. Teoksessa Ketola, Kimmo; Knuuttila, Seppo; Mattila, Antti & Vesala, Kari Mikko: Puuttuvat viestit. Nonkommunikaatio inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Helsinki. Gaudeamus. 60-102. Wikipedia-verkkosanakirja http://en.wikipedia.org/wiki/Community. Haettu 4.3. 2012 Wikipedia-verkkosanakirja 23.11. 2011 http://fi.wikipedia.org/wiki/Vertaistuki. Haettu 71 LIITE KIRJOITUSPYYNTÖ Teen pro gradu –tutkimusta Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa sosiologian laitoksella . Aiheeni käsittelee kohtukuolemaa yhteisöllisyyden näkökulmasta ja pyydän äitien kirjoituksia liittyen kohtukuolemaan. Voit kirjoittaa vapaamuotoisesti omasta kohtukuolemakokemuksestasi ja erityisesti ajasta ja elämästä sen jälkeen aina tähän päivään asti. Kerro ketkä ovat olleet sinulle merkittävimpiä ihmisiä tai ihmisryhmiä ympärilläsi kohtukuoleman jälkeen ja miksi. Mitä myönteisiä ja kielteisiä ajatuksia ja tuntemuksia sinulla on ollut? Kerro milloin koit kohtukuoleman (vuosi), oma ikäsi sekä onko perheessä muita lapsia. Voit kirjoittaa tekstisi nimettömänä. Kaikkea saamaani aineistoa käsitellään luottamuksellisesti, ja sitä käytetään vain tutkimuskäyttöön. Aineisto säilytetään tutkijan hallussa. Aineistoa käsitellään niin, että osallistujien henkilöllisyys ei paljastu tutkimuksesta. Lähetä kirjoitelmasi viimeistään tammikuun 2012 loppuun mennessä eli 31.1. 2012. Voit lähettää kirjoituksesi sähköpostilla osoitteeseen: [email protected] Tai kirjeitse (kuoret toimitetaan minulle avaamattomina) osoitteeseen: ”Kohtukuolemakirjoitus” amanuenssi Minna Paronen Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos PL 111 80101 Joensuu Terveisin ja kirjoituksista etukäteen kiittäen Tarja Hiltunen-Ahonen yht. yo Itä-Suomen yliopisto
© Copyright 2024