TAVIS EI TAJUA Elämää kohtukuoleman jälkeen

TAVIS EI TAJUA
Elämää kohtukuoleman jälkeen
Tarja Hiltunen-Ahonen
Pro gradu -tutkielma
Sosiologia
Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskuntatieteiden laitos
Lokakuu 2012
Itä-Suomen yliopisto
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden
Tekijä
Hiltunen-Ahonen Tarja
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos
Työn nimi
Tavis ei tajua. Elämää kohtukuoleman jälkeen
Oppiaine
Sosiologia
Aika
Lokakuu 2012
Tiivistelmä - Abstract
Työn laji
Pro gradu -tutkielma
Sivumäärä
72
Tutkimuksessa perehdytään kohtukuoleman kohdanneiden vanhempien suruun ja pohditaan
kuolemakäsityksen muuttumista erityisesti silloin, kun kysymyksessä ovat ennen syntymää
mutta raskausviikon 22 jälkeen menehtyneet lapset. Tutkimuksen aineistona on käytetty
kohtukuolemaäitien kirjoituksia omasta menetyskokemuksestaan ja sen jälkeisestä elämästä.
Aineiston analysointitapana on käytetty dialogista tematisointia, jossa pääosassa ovat niin
sanotut avaintapahtumat (key incidents) ja joka perustuu aineiston, teorian ja tutkijan oman
ajattelun vuoropuheluun. Teoreettisena taustatukena on käytetty Norbert Eliasin
kuolematutkimuksia sekä Emilé Durkheimin yhteisöllisyysteorioita. Tutkimuksessa todetaan,
että suru syntymättömän lapsen kuolemasta on yhtä suurta kuin elävänä syntyneen lapsen
kuolema. Kohtukuolemaäidit kuitenkin kokevat, että heidän suruaan vähätellään. Tutkimuksen
perusteella voidaan päätellä, että suhtautuminen syntymättöminä kuolleisiin lapsiin ja heidän
perheisiinsä on muuttumassa. Aiemmin kohtukuolemista on vaiettu, mutta nyky-yhteiskunta
tunnustaa paremmin myös kohtukuolemaperheiden surun. Tämä voi toimia muutoksen
tiennäyttäjänä, sillä suhtautumisemme kuolemaan yleensä on tällä hetkellä piilottelevaa ja
ahdistunutta. On tärkeää saada suhtautuminen kuolemaan ja suruun muuttumaan avoimempaan
suuntaan. Jatkossa on mielenkiintoista tutkia, miten kohtukuolemiin ja suruun syntymättömänä
kuolleesta suhtaudutaan muissa yhteiskunnissa. Olisi myös mielenkiintoista vertailla eriikäisten ihmisten suru- ja kuolemakokemuksia. Toivon tämän tutkimuksen auttavan eri tahojen
suhtautumisessa kohtukuolemaperheisiin ja heidän suruunsa. Tällaisia tahoja ovat mm.
synnytysosastojen
henkilökunta,
neuvolaterveydenhoitajat,
kriisityöntekijät,
sosiaaliviranomaiset ja kohtukuolemaperheiden läheiset.
Asiasanat
sosiologia, kuolema, kohtukuolema, suru, äitiys
Säilytyspaikka
Itä-Suomen yliopiston kirjasto
Muita tietoja
Sisällys
1.
TUTKIMUKSEN TARKOITUKSESTA JA SISÄLLÖSTÄ ................................................................. 3
2.
TUTKIMUSAIHEENA KUOLEMA JA SURU ............................................................................... 5
2.1.
Kuolematutkimus .......................................................................................................... 5
2.2.
Kuolema siirtyy päänäyttämöltä sivuhuoneisiin ........................................................... 5
2.3.
Kohtukuolema ............................................................................................................... 8
3.
KUOLEMA JA SURU TEOREETTISESSA TARKASTELUSSA ..................................................... 10
3.1.
Kuolema päänäyttämöllä ............................................................................................ 11
3.2.
Kuolema eristetään taka-alalle.................................................................................... 12
3.3.
Kiusaannuttava kuolema ............................................................................................. 14
3.4.
Kuolemadiskurssin vaikeus.......................................................................................... 15
3.5.
Kuolema on elämän hidastettu loppu ......................................................................... 17
3.6.
Surun ilmaiseminen yhteen tuojana ........................................................................... 18
3.7.
Vertaistuesta ............................................................................................................... 20
4.
MENETELMÄN KUVAUS....................................................................................................... 21
5.
AINEISTON KÄSITTELY ......................................................................................................... 25
5.1.
Aineiston kerääminen ................................................................................................. 25
5.2.
Aineisto ja sen käsittely ............................................................................................... 27
5.3.
Teemoittelun perusteet .............................................................................................. 28
5.4.
Eettisyys ja luotettavuus ............................................................................................. 28
6.
KUN KAIKKI JÄRKKYY ........................................................................................................... 30
6.1.
Kupla puhkeaa ............................................................................................................. 30
6.2.
Hoitohenkilökunnan institutionaaliset muurit ............................................................ 37
7.
MENETYKSEN JÄLKEEN ........................................................................................................ 42
7.1.
Jaetut vertaiskokemukset pitävät kiinni elämässä ...................................................... 42
7.2.
Sammakot ................................................................................................................... 47
7.3.
Isä, tuo vakaa tammi ................................................................................................... 50
7.4.
Syntymän ja kuoleman rituaalit – välitilan paradoksi ................................................. 54
7.5.
Hiljainen suru .............................................................................................................. 60
8.
LOPUKSI ........................................................................................................................... 63
KIRJALLISUUS ............................................................................................................................... 67
LIITE ............................................................................................................................................ 71
3
1. TUTKIMUKSEN TARKOITUKSESTA JA SISÄLLÖSTÄ
Suhtautuminen kuolemaan on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Suuret
väestönmenetykset ovat muisto historiassa ja isovanhempien kertomuksissa. Myös
lapsikuolleisuus on vähentynyt merkittävästi sotien jälkeen, ja samalla suhtautuminen
kuolemaan tuntuu muuttuneen. Tässä pro gradu – työssä on tarkoitus tutkia kuolemaan
ja suruun suhtautumista ja sen muutosta, kun kyseessä on kuolleena syntynyt lapsi.
Sellaisen lapsen sureminen, joka on syntynyt kuolleena, koetaan vieläkin ristiriitaiseksi
suruprosessiksi. Miten ja miksi surra jotakin sellaista, joka ei virallisesti ole ollut
olemassa? Virallisesti henkilön olemassaolo alkaa vasta syntymästä ja ensimmäisestä
hengenvedosta sen jälkeen, mutta nykyään jo raskausaikana tulevasta lapsesta
muodostetaan persoonaa, joten asia on moniulotteinen eikä täysin ristiriidaton.
Syntymättömän lapsen menehtyminen on nyky-yhteiskunnassa entistä harvinaisempaa,
mutta siitä puhutaan enemmän, joten aihe ei enää ole samanlainen tabu kuin vielä pari
vuosikymmentä sitten.
Kiinnostus tähän tutkimusaiheeseen syntyi tutun ihmisen vaikean elämäntilanteen
kautta. Hän on menettänyt lapsen kohtukuoleman kautta, ja toisessa vaikeassa
elämäntilanteessa (erittäin sairas keskosvauva) havaitsin, että osa ihmisistä suhtautui
tähän kuoleman ja sen odotuksen määrään vaieten, osa rohkaisi ja tuki avoimesti. Tämä
jälkimmäinen joukko oli sellaisia äitejä, jotka olivat itse kokeneet syntymättömän
lapsen kuoleman, joten tuntui siltä että kuolema ei jollakin tapaa pelottanut heitä
samalla tavalla kuin meitä keskivertokansalaisia, joille kuolema on tarkoittanut lähinnä
vanhojen isovanhempien ja muiden sukulaisten hautajaisia säännöllisin väliajoin.
Lapsen kuoleman omassa elämässään kohdanneiden suhtautuminen kuolemaan ja
elämään on erilainen kuin meidän muiden, jotka emme ole joutuneet samanlaista
tragediaa kohtaamaan. Tämä kaikki toi mieleeni oman kokemukseni reilun viiden
vuoden takaa, kun oman raskauteni kanssa olin tilanteessa, jossa muutaman päivän
lisäodottelu olisi tehnyt minusta kohtukuolemaäidin.
Kohtukuolema on asia, josta on aiemmin puhuttu vähän ja edelleenkään siitä ei usein
puhuta. Kohtukuoleman kohdanneita perheitä ei varsinkaan perheiden itsensä mielestä
4
osata kohdata, vaan vaikea asia ohitetaan vaikenemalla ja väistämällä. Kohtukuoleman
kokeneet haluavat kuitenkin nykypäivänä puhua ja tulla kuulluksi, ja he haluavat, että
heidän surunsa on yhtä arvokasta kuin muiden kuoleman kohdanneiden suru. Tämä
kaikki alkoi herättää kysymyksiä. Millaista on suru syntymättömänä menehtyneestä
lapsesta? Millä tavalla se eroaa muusta lopullisen menetyksen surusta vai eroaako se
siitä? Miten suhtautuminen kuolemaan on muuttunut vuosikymmenien myötä? Entä
miten suhtautuminen kohtukuolemaan ja sen suremiseen on muuttunut? Näiden
kaikkien kysymysten perusteella nousee yksi kysymys, jolle tutkimukseni rakentuu.
Miten suhtautuminen kohtukuolemaan on muuttunut?
Tutkimus toteutettiin perehtymällä kohtukuolemaäitien vapaamuotoisiin kirjoituksiin
omasta menetyskokemuksestaan ja sen jälkeisestä ajasta. Kirjoitusten analysoinnissa on
menetelmänä
käytetty
dialogista
tematisointia.
Dialoginen
tematisointi
on
aineistolähtöinen analysointimenetelmä, jossa aineisto, teoria, aikaisemmat tutkimukset
ja tutkijan oma ajattelu käyvät vuoropuhelua keskenään läpi koko tutkimuksen
aikajanan. Teoreettisena taustatukena on käytetty Norbert Eliasin teoriaa kuolevien
yksinäisyydestä
ja
muutoksesta
suhtautumisessamme
kuolemaan
(2001)
sekä
soveltuviin osin Emilé Durkheimin yhteisöllisyysteorioita. Apuna on käytetty myös
muita aiheeseen liittyviä tutkimuksia kuoleman sosiologian, äitiys- ja naistutkimuksen
sekä surututkimuksen aloilta.
5
2. TUTKIMUSAIHEENA KUOLEMA JA SURU
2.1.
Kuolematutkimus
Yhteiskuntatutkimuksessa kuolema ja kuoleminen ovat jostakin syystä olleet tabu,
vaikka aihetta tutkitaan yhä enenevässä määrin (Clark 1993, ix). Mutta maailma
muuttuu, ja tutkimus muuttuu, ja tabun roolista on päästy irti (Mellor 1993, 11).
Muualla maailmassa kuoleman tutkimiseen erikoistuneita tutkimusyhteisöjä on ollut jo
pitkään ja Suomessa on alettu seurata perässä. Kevättalvella 2011 perustettiin
Suomalaisen Kuolemantutkimuksen seura, joka kokoaa monitieteellisesti yhteen eri
alojen kuolemaa ja kuolemista tutkivia ja jonka tarkoituksena on edistää kuolemaan
liittyvää tutkimusta Suomessa sekä järjestää koulutusta niin akateemisille tutkijoille
kuin käytännössä kuolemaa työssään kohtaaville. (Suomalaisen kuolemantutkimuksen
seura 2012). Suomalaisen Kuolemantutkimuksen seuran tavoitteena lienee tuoda
vaiettuja aiheita laajemmin käsittelyyn, sillä kuolema on sellainen aihe, jolta kukaan ei
voi elämänsä aikana jossain muodossa välttyä ja se aiheuttaa usein ahdistusta. On hyvä,
että tiede ja tutkimus voivat tehdä oman osansa tämän kaikkia ennemmin tai
myöhemmin
koskettavan
ahdistuksen
vähentämiseksi.
Suomessa
kohtukuolematutkimusta on pitänyt yllä erityisesti Anna-Liisa Aho, joka tälläkin
hetkellä
tutkii
muun
muassa
vertaistuen
ja
yksilövertaistuen
merkitystä
kohtukuolemavanhemmille sekä vanhempien parisuhteen muutoksia kohtukuoleman
jälkeen (Elo ym 2012)
2.2.
Kuolema siirtyy päänäyttämöltä sivuhuoneisiin
Kuoleman rooli yhteiskunnassa on yleensä ollut hyvin erilainen kuin tänä päivänä,
jolloin siihen ei törmätä arkipäivässä muuten kuin ehkä elokuvissa, tv-sarjoissa ja
uutisissa. 1900-luvun alkupuolelle asti kuolema oli luonnollinen elämän jatkumo, jonka
läsnäoloa ei pyritty piilottelemaan edes lapsilta (Aries 1994, 12). Oli aivan normaalia,
että lapset tuotiin kuolinvuoteen äärelle tapahtumaa seuraamaan, ja heidät otettiin
mukaan seuraamaan teloituksia ja hirttäjäisiä. Kuolemaa ei pelätty samalla tavalla kuten
tänä päivänä, vaan se oli tuttu, koko ajan mukana seuraava kumppani elämän eri
vaiheissa. (mt. 12). Terveydenhoito ja lääketiede olivat nykypäivään verrattuna vielä
6
kehittymättömiä, joten kuolema korjasi satoa säännöllisesti kaikista ikäluokista ja
eliniän odote oli huomattavasti matalampi kuin nykypäivänä. Tapaturmat ja toistuvat
sodat kirjasivat pois myös oman osuutensa väestöstä. Ajatus kuolemasta ei ollut parin
vuosisadan takaiselle ihmiselle samalla tavalla pelottava kuin meille tänä päivänä, mutta
siitä huolimatta kuolleiden kanssa ei haluttu olla tekemisissä samalla tavalla kuin
nykyään. Elämä päättyi kuolemaan, ja kun elämä oli päättynyt, siirtyi maallinen vaeltaja
taivaaseen (tai helvettiin), ja vain hänen kuollut kehonsa jäi yhteiskunnan ongelmaksi.
Elävien ja kuolleiden maailmat haluttiin pitää erillään (mt. 15), joten kuolleet suljettiin
elämän jälkeen omiin hautakammioihinsa, raskaiden kivipaasien alle, pois elävien
maailmasta. Vanhat hautausmaat olivat kolkkoja, pelottavia paikkoja joihin elävät eivät
halunneet mennä haamujen pelossa. Nykyihminen kokee hautausmaat paljon
kodikkaammiksi, rakkaiden ihmisten muistelupaikoiksi. Hautausmaat ovat hyvin
hoidettuja, vehreitä kauniita puistoja, jotka ulkoisesti erottuvat tavallisista puistoista
vain neliömäisten kivien pitkien rivistöiden ansiosta. Haudoilla vieraillaan usein
tervehtimässä
vainajia,
heille
tuodaan
kynttilöitä
ja
kukkia
merkkipäivien
muistamiseksi, hautausmailla asustaa puolikesyjä oravia joita haudoilla vierailijat
mieluusti ruokkivat pähkinöillä.
Kuoleman symbolit, kuten pääkallot ja ristit ovat arkipäiväistyneet muotiteollisuuden
printeiksi ja asusteiksi sekä viihdeteollisuuden symboliikaksi. Nämä symbolit ovat
omalla tavallaan romanttisia visioita kuolemasta, mutta kuitenkin kaukana 1800-luvun
kuolemaa romantisoivasta ajattelutavasta, joka on käynyt sitä vieraammaksi, mitä
tietoisemmaksi ihmiset ovat tulleet elämän rajallisuudesta ja epäileväisemmäksi
tuonpuoleisen elämän olemassaolosta. Vielä muutamien vuosikymmenien takaisessa
yhteiskunnassa suurin osa ihmisistä uskoi Jumalaan, taivaaseen tai helvettiin, tai jos
joku epäili näiden olemassaoloa, ei hän huudellut siitä julkisesti, koska ei halunnut
erilaisine ajatuksineen joutua yhteisönsä laitamaille, vangituksi tai jopa kuolemaan
tuomituksi. Tämän päivän ihmisen ajatusmaailmaan kuuluu epäily, mutta nykyyhteiskunta elää ikään kuin kuolemattomuuden kuplassa. Kuoleman rooli on
ristiriitainen. Joidenkin elementtiensä kautta se on hyvin julkinen, mutta käytännössä
kuitenkin henkilökohtaiseen tilaan kuuluva (Mellor 1993, 19). Tällä Mellor (1993, 19)
tarkoittaa sitä, että modernissa yhteiskunnassa ihmiset itse luovat identiteettinsä
refleksiivisiä mekanismeja ja sosiokulttuurisia resursseja käyttäen Täten siis vastuu
kuolemaan suhtautumisesta on nykyaikana henkilökohtainen asia.
7
Yksilöt kokevat erityisen voimakkaita jännitteitä julkisen puuttumisen ja yksityisen
läsnäolon välillä silloin, kun he kokevat itsensä yksinäiseksi menetettyään itselleen
läheisen ihmisen, puhumattakaan siitä yksinäisyydestä jota he kokevat oman
kuolemansa lähestyessä (Mellor 1993, 20). Nykyihminen kokee identiteettinsä uhatuksi,
ja haluaa siksi eristää kuolemaan liittyvät asiat normaalin elämismaailmansa
ulkopuolelle (mt. 21). Kuolevat eristetään sairaaloiden tai hoitokotien seinien
sisäpuolelle tai erityisiin saattokokoteihin, joista on vain yksi tie ja keino poistua. Kun
kuolema realisoituu lähiympäristössä, haluavat ihmiset itseään suojellakseen sulkea
kuolemaan
liittyvät
tapahtumat
pois
julkisen
katseen
ulottuvilta
ja
kieltää
emotionaalisen vuorovaikutuksen ja tuen juuri silloin kun sitä tarvittaisiin eniten (mt.
21). Toisaalta taas kuolema kiehtoo, sillä traagiset kohtalot sekä joukkomurhat
taustatarinoineen ja spekulointeineen saavat runsaasti palstatilaa mediassa.
Kuolema on kuitenkin haaste modernille yhteiskunnalle, sillä modernismi haluaa
yksilöiden unohtavan oman kuolevaisuutensa (mt. 25), elävän ikuisen elämän kuplassa.
Jos ja kun kupla puhkeaa, se on toimivalle yhteiskunnalle uhka. Mellor (mt. 14) toteaa,
että jos yhteiskunnissa ei käsitellä kuolemaa riittävästi, voi se aiheuttaa yksilöissä
kauhua kuolemaa kohtaan ja pahimmillaan syöstä yhteiskuntajärjestykseen syvään
kaaokseen. Nykyaikaiset yhteiskunnat ovat kulttuurisesti monipuolisia ja kuolemaa
käsitellään avoimesti monista eri näkökulmista, mutta tämä monimuotoisuus voi myös
hankaloittaa ja sumentaa ihmisten käsitystä kuolemasta (mt. 1993, 18). Kuolevaisuus on
kuitenkin asia, jota moderneinkaan yksilö ei voi loputtomiin välttää lääketieteen ja
terveysvalistuksen kehittymisestä huolimatta. Elämää voidaan eri keinoin pitkittää,
mutta tätä pitkittämistä ei voida jatkaa loputtomiin. Yksilö on tietoinen erilaisista
vakavista sairauksista ja niiden välttämisestä ja tätä kautta elämän jatkamisesta, mutta
moderni yhteiskunta pyrkii aktiivisesti kannustamaan yksilöitä unohtamaan kuoleman
läsnäolon (mt. 26). Kuolema on modernin ihmisen itse-projektin pahin uhka, joka
haastaa ei pelkästään yksilön vaan myös modernisuuden itsensä (mt., 27). Terveellisistä
elämäntavoista ja ”oikeasta” tavasta elää huolimatta kuolema voi odottaa joka kulman
takana. Finch & Wallis (1993, 57) ovat huomanneet, että ihmisillä on vahva käsitys
”oikeasta kuolinajasta” ja ”oikeasta järjestyksestä kuolla”. Eli yleisemmin sanottuna
vanhempien tulee kuolla ennen jälkeläisiään (mt. 57). Kun tämä järjestys rikkoontuu,
kuolemattomuuden kupla puhkeaa ja yksilö tiedostaa oman voimattomuutensa elämän
päättymisen edessä.
8
2.3.
Kohtukuolema
Kohtukuolemalla (fetus mortus) tarkoitetaan Suomessa yli 22-viikkoisen tai yli 500 g
painavan lapsen menehtymistä kohtuun raskauden tai synnytyksen aikana. Tämä
määritelmä perustuu kansainväliseen tautiluokitukseen, jonka mukaan yli 22 viikon
jälkeen tapahtuva lapsen syntymä on aina synnytys. Joissakin määritelmissä mukaan
lasketaan myös heti syntymän jälkeen menehtyneet lapset. Suomessa menehtyy
vuosittain noin 200 lasta raskausviikon 22 jälkeen ennen syntymäänsä ja noin
kymmenen lasta synnytyksen aikana. Kaiken kaikkiaan Suomessa syntyy vuosittain
noin 60 000 lasta, joten kohtukuoleminen osuus on viimeisimpien tilastojen mukaan
0,197
prosenttia.
Suomen
kohtukuolemaluvut
ovat
maailman
alhaisimpia.
(Kohtukuolema – verkkosivusto 2011; ChartsBin 2012). Samalle tasolle pääsee vain
Singapore prosenttiluvullaan 0,199.
Vertailua eri maiden kesken hankaloittaa tilastointi, sillä kohtukuoleman käsite
määritellään eri maissa eri tavalla tai jätetään kokonaan määrittelemättä. Esimerkiksi
Yhdysvalloissa ei ole vakiintunutta määritelmää käsitteelle kohtukuolema (stillbirth)
ollenkaan, vaan eri osavaltiot ja alueet määrittelevät keskenmenon ja kohtukuoleman
käsitteet oman lainsäädäntönsä ja ohjeistuksensa mukaisesti. Yhdysvaltojen liittovaltio
ainoastaan ohjeistaa raportoimaan ne sikiökuolemat, joissa syntymäpaino on yli 350 g
tai raskausviikkoja on ollut yli 20, mutta tätä ohjeistusta eivät noudata kaikki osavaltiot.
Yhdysvaltojen kohtukuolemaprosentin on arvioitu olevan hieman alle 0,3 %. (ChartsBin
2012).
Iso-Britanniassa
puolestaan
kohtukuoleman
rajaksi
on
määritelty 24
raskausviikkoa, ja tätä ennen tapahtunutta syntymättömän lapsen menehtymistä
käsitellään keskenmenona, mutta viikkorajan alentamisesta käydään paljon keskustelua,
sillä keskosten hoito on kehittynyt huomattavasti viimeisten vuosikymmenien aikana ja
olemassa oleva viikkoraja ei vastaa tämän päivän käytäntöä. Iso-Britannian
kohtukuolemaprosentti on 0,35. (NHS-verkkosivusto 2012).
Niin sanotuissa kehittyvissä maissa kohtukuolemaviikkojen alarajan määrittely voi
vaihdella suurestikin, sillä joissakin maissa alarajana on 28 viikkoa. Näille viikoille
kohtukuolema määritellään myös esimerkiksi Pakistanissa, josta löytyvät maailman
korkeimmat kohtukuolemaluvut eli siellä lähes 4,7 % vauvoista menehtyy
raskausviikkojen 28 ja 40 välillä tai syntymähetkellä (ChartsBin-verkkosivusto 2012).
9
Tarkempia tilastotietoja on kuitenkin hankala löytää, sillä kehittyvissä maissa
synnytyksistä suurin osa erityisesti maaseudulla tapahtuu yhä kotona, eivätkä väestön
rekisteröintijärjestelmät ole yhtä perusteellisia kuin läntisissä teollisuusmaissa.
10
3. KUOLEMA JA SURU TEOREETTISESSA TARKASTELUSSA
Lähdekirjallisuutta etsiessäni olen huomannut seilaavani osittain tuntemattomilla
vesillä, ainakin mitä tulee kotimaiseen sosiologiseen kuolemantutkimukseen. Anssi
Peräkylä (1990) on tutkinut sairaalakäytäntöjä kuoleman lähestyessä, ja tyypitellyt
erilaisia kehyksiä kuolemiselle, lähinnä liittyen ihmisiin kuolevan ja kuolleen
lähiympäristössä. Teologian puolella kuoleman merkityksiä on luonnollisesti tutkittu
enemmän, mutta näkökulma on silloin pikemminkin spirituaalinen. Harri Koskelan
(2011) väitöskirjassa käsitellään lapsensa menettäneiden ihmisten kokemuksia, mutta
kohtukuoleman kokeneet on ohitettu yhtenä kohderyhmänä. Heitä ei löydy lapsensa
menettäneistä omana kokonaisuutenaan, vaan tutkimuksessa puhutaan vain elävänä
syntyneiden lasten kuolemista tai keskenmenoista, vaikka kirjoituksia on oletettavasti
tullut myös kohtukuolemavanhemmilta. Yleisesti kuolema tuntuu olevan myös tutkijalle
tabu. Tutkimusta on helpompi tehdä aiheesta, joka on kevyempi ja ”iloisempi”, tai joka
ei aiheuta tutkijalle ja hänen lähipiirilleen ahdistusta samalla tavalla kuin läheisensä
haudanneiden ihmisten kertomukset.
Aluksi lähdin etsimään tietoa kuolemaan ja suruun liittyvästä yhteisöllisyydestä, mutta
aiheen täsmentyessä ja aineistoa lukiessa pääteemaksi valikoitui kuolema itse, ja
kuoleman sosiologia. Psykologian, sosiaalipsykologian ja terveystieteiden puolelta
löytyy artikkeleita, joita voi soveltuvin osin käyttää taustatukena. Keskeiseksi
teoreettiseksi taustaksi tutkimuksessani ovat kuitenkin nousseet sosiologiset tutkimukset
kuolemasta ja surusta. Norbert Eliasin (2001) pohdinta kuolevien yksinäisyydestä
muodostaakin tämän tutkimuksen rungon, jonka kautta keskustelua käydään
kirjoitusaineiston ja muiden tutkimusten välillä. Lisänä käytän muita kuolemaan
liittyviä sosiologisia tutkimuksia sekä Emilé Durkheimin ajatuksia yhteisöllisyydestä
surun kohdatessa. Tämä siksi, että kuoleman läheisyys näyttää sulkevan ihmisen
sosiaalisen elämän ulkopuolelle, mutta hän näyttää löytävän tukea niistä, jotka ovat itse
kohdanneet menetyksen ja osaavat lähestyä kuolevan tai kuolleen omaisia eri tavalla
kuin suurin osa ihmisistä.
11
3.1.
Kuolema päänäyttämöllä
Eliasin (2, 2001) mukaan suhtautumisemme kuolemaan on muuttunut, mutta toisaalta se
taas ei kuitenkaan ole oleellisesti muuttunut. Entisajan viihteenä tunnetut teloitukset,
paloittelut ja gladiaattoritaistelut eivät kuulu enää nykypäivään (Elias 2, 2001), mutta
toisaalta kuolemaa ja väkivaltaa sisältävä viihde kuuluu edelleen useiden ihmisten
arkipäivään television, elokuvien ja virtuaalisten pelien muodossa. Elias toteaakin, että
antiikin aikaan verrattuna me tunnistamme paremmin muiden ihmisten yksilöllisen
olemassaolon, heidän kärsimyksensä, kuolemansa ja tätä kautta lopullisuutensa (Elias 2,
2001). Toisaalta elämme taas uutta vaihetta, sillä jatkuva väkivaltaviihde ympärillämme
voi turruttaa ja vieraannuttaa yksilöitä toisten kärsimyksistä. Tätä on pohdittu
keskusteltaessa viime vuosina tapahtuneista kouluampumisista ja muista nuorten
miesten tekemistä julkisista väkivallanteoista.
Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten todellinen kuolema oli arkipäivässä enemmän
läsnä, mutta vuoden 1944 jälkeen Suomessa on alkanut sellainen ajanjakso, jolloin
kuoleman arkipäiväisyys on jäänyt entistä enemmän taka-alalle. Tätä ennen kuolema on
ollut osa näkyvää elämää koko ihmiskunnan olemassaolon ajan. Keskiajalla kaupungit
alkoivat kasvaa ja kasvu toi mukanaan tautien tehokkaamman leviämisen (Elias 2001,
14). 1300-luvulla yhä pahenevat ruttoepidemiat pyyhkivät suurina aaltoina ympäri
Eurooppaa ja tappoivat noin kolmanneksen maanosan väestöstä (mt, 2001, 14;
Wikipedia 2012). Olot olivat muutenkin epävakaita, ja keinot tautien ehkäisyyn ja
torjuntaan olivat alkeellisia (Elias 2001, 14) Näissä oloissa kuolemanpelko oli Eliasin
(mt. 14) mukaan erilaista yhteiskunnallisella tasolla. Hänen mukaansa olisikin
kiinnostavaa vertailla tuon ajan kuolemanpelkoa tämän päivän muun muassa ydinsodan
uhan ja ympäristön pilaantumisen aiheuttamiin pelkoihin (mt.14). Vuoden 2001 jälkeen
maailmassa on näiden lisäksi ollut pelko useammastakin pandemian lailla leviävästä
taudista, kuten SARSista, lintuinfluenssasta ja H1N1-viruksesta, joiden edellä kauhu on
levinnyt pandemian lailla vaikka pelättyjä tautiaaltoja ei ole toistaiseksi tullutkaan.
Joka tapauksessa aiemmin kuoleman läsnäolo oli arkipäiväisempää niin nuorille kuin
vanhoille ja kuoleminen oli paljon julkisempaa kuin nykyään (mt. 14). Elias (2001, 18)
toteaa että ei se olisi edes voinut olla kovin yksityistä, sillä ihmiset asuivat ahtaammin ja
olivat enemmän tekemisissä toistensa kanssa kuin nykyään. Asumisen muodot jättivät
vähemmän valinnanvaraa, ja syntymää ja kuolemaa kohdattiin arkipäivässä lähes
12
päivittäin (Elias 2001, 18). Syntyminen ja kuoleminen olivat julkisia, sosiaalisia
tapahtumia (mt. 18). Kuolevan ja kuolleen näkeminen oli yleistä, eikä sitä peitelty
lapsiltakaan, vaan hekin tiesivät, miltä hajoava ruumis näyttää ja tuoksuu (mt. 23).
Kuolemasta puhuttiin avoimemmin ja vapaammin, niin arkipäivässä kuin runoudessakin
eikä sitä peitelty taiteessakaan (mt. 23).
3.2.
Kuolema eristetään taka-alalle
Moderni ihminen pyrkii tekemään kuoleman näkymättömäksi, ja hän pyrkii poistamaan
sen näkyvistä erityisesti lapsiltaan (Elias 2001, 18). Modernille ihmiselle kuolema on
ongelma ja suuren ahdistuksen aihe (mt. 2). Kaikki elävät olennot käyvät läpi syntymän,
nuoruuden, ikääntymisen, sairauden ja kuoleman vaiheita, mutta ihmisen erottaa
eläimistä se, että vain he tiedostavat sen että elämä päättyy joskus (mt. 2). Elias (2001,
5) käyttää vertailukohtina kärpästä ja apinaemoa. Kärpänen rimpuilee sormien
puristuksissa mutta ei siksi, että se tietäisi loppunsa tulleen, vaan siksi, koska se on sille
refleksinomainen tapa päästä pois tukalasta tilanteesta (mt. 5). Apinaemo puolestaan voi
kannella kuollutta poikastaan mukanaan jonkin aikaa, kunnes se hukkaa tai pudottaa sen
jonnekin (mt. 5), ja sen elimistö alkaa valmistautua vastaanottamaan uuden raskauden.
Se ei tiedosta eikä ymmärrä poikasen kuolemaa lopulliseksi, merkittäväksi asiaksi. Vain
ihmiset voivat ennakoida oman loppunsa ollen samalla tietoisia siitä että se voi tulla
koska tahansa, ja se panee heidät suojautumaan mahdollisia uhkia vastaan niin yksilöinä
kuin ryhminä (mt. 2-3). Näin ollen vain ihmisille ajatus kuolemasta voi aiheuttaa mitä
suurinta ahdistusta ja pelkoa, jota lievittääkseen he pyrkivät siirtämään kuoleman
elämän päänäyttämöltä takahuoneen pimeimpään nurkkaan, lukkojen taakse (mt. 10;
23). Kuolema on ongelma eläville, sillä kuolleilla ihmisillä ei ole ongelmia (mt. 2).
Ajatus kuoleman olemassaolosta halutaan häivyttää tai tukahduttaa kaikin mahdollisin
keinoin (mt. 1). Toisaalta moderni ihminen pyrkii usein luomaan ahdistusta torjuakseen
ajatuksen omasta erityisyydestään, omasta kuolemattomuudestaan (mt. 1). Eliasin
(2001, 9) mukaan tämä ajattelutapa on perua lapsuudesta, sillä lapsi kokiessaan
ahdistusta kuoleman ajatuksista kuvittelee itsensä kuolemattomaksi. Tämä johtunee
siitä, että viime vuosisatojen ja jopa viime vuosikymmenien aikana on tapahtunut se
radikaali muutos, että lapset on haluttu pitää mahdollisimman kaukana kuoleman
ajatuksista ja kuolleiden tai kuolevien näkemisestä (Elias 2001, 40). Aiemmin
13
lapsikuolleisuus oli suurta, ja suurin osa lapsista menehtyi kotona (Mulkay 1993, 42).
Tällöin myös muut lapset tottuivat näkemään kuolemaa eikä se ollut heille yhtä vierasta
ja ahdistavaa kuin nykyään, vaan luonnollinen osa elämää (mt.).
Nykyajan aikuinen pystyy säilyttämään lapsenuskon kuolemattomuuteensa paremmin
kuin koskaan ennen (Elias 2001, 9). Nykyajan ihminen ei Eliasin (mt. 9) mukaan pysty
olemaan lähellä kuolemaa tai kuolevia ihmisiä, sillä kuolemattomuuden fantasia pitää
kurissa heidän lapsenomaiset kuolemanpelkonsa, ja kuolevan henkilön läheisyys
horjuttaa tätä käsitystä (mt. 10). Kuolemattomuuden fantasiaa pyritään pitämään yllä
siirtämällä kuolemaan ja kuoleviin liittyvät tapahtumat mahdollisimman huolellisesti
pois julkisesta, pois ihmisten arkipäivästä (mt. 23). Kuoleman haju rajataan tiettyihin,
ulkopuolisilta suljettuihin laitoksiin, ja kuollut henkilö toimitetaan kuolinvuoteeltaan
(joka myös sijaitsee entistä useammin laitoksessa) hautaan hygieenisesti ja tehokkaasti
(mt. 23). Kuolleen valmistelu hautausta varten on tänä päivänä siirtynyt pitkälti
perheen, sukulaisten ja ystävien käsistä maksettujen asiantuntijoiden, lähinnä
hautaustoimistojen tehtäväksi (mt. 29). Ajatukseen siitä, että joku valmistelisi itse
kuolleen hautaan ilman näitä laitoksia, suhtaudutaan torjuvasti ja kummastelevasti.
Kuolleen henkilön arkkuun laittamisessa voi lähiomainen olla mukana, mutta
itsenäisesti hän ei voi sitä tehdä. Kuolleen henkilön muisto voi jäädä tuoreeksi, sillä
ruumiiden ja hautojen tunne on menettänyt merkityksensä (mt. 29). Vielä muutama
vuosikymmen sitten hautajaiskuvissa näkyi avoimia arkkuja, nykyään niitä näkee hyvin
harvoin, lähinnä ortodoksihautajaisissa (Ortodoksi.net 2012).
Sama rajaamisen kulttuuri jatkuu myös hautausmailla (mt. 31). Elias (2001, 31) toivoisi
hautausmaiden olevan paikkoja myös eläville, paikkoja, joissa lapset voisivat leikkiä ja
joihin perheet voisivat tulla eväsretkille kauniiseen ympäristöön. Mutta hautausmaat
ovat paikkoja, jotka halutaan pitää hiljaisina, sillä kuolleita ei haluta häiritä metelillä ja
elämän äänillä (mt. 32). Hautausmaat ja hautojen lähiympäristö halutaan pitää
rauhallisena, sillä se on yksi tapa pitää elävien ja kuolleiden maailmat erillään (mt.32).
Kuolleiden ja elävien maailmojen sekoittuminen muistuttaa omasta kuolevaisuudesta ja
aiheuttaa ahdistusta (mt. 32). Vaalimalla ja vaatimalla hiljaisuutta hautojen lähellä
pidetään yllä pelon ja uhan ilmapiiriä, jonka avulla kuolleet pidetään erillään elävistä
(mt. 32). Kuolleet eivät tiedä, kuuluuko hautausmaalla elämän ääniä ja naurua, vaan
elävät vaativat kunnioitusta kuolleille, jotka eivät voi itse vaatia mitään (mt. 32). Syynä
on Eliasin (mt. 32) mukaan pelko, mutta myös oman elämänhalun voimistaminen.
14
3.3.
Kiusaannuttava kuolema
Modernin ihmisen suhde kuolemaan on kiusaantunut (Elias 2001, 23). Kuolevan
ihmisen läsnäolo tai tieto vastikään kuolleesta ihmisestä antaa kauhistuttavan
muistutuksen omasta kuolevaisuudestamme (mt. 10). Kuolevan henkilön näkeminen tai
jonkun lähisukulaisen tai ystävän kuolemasta kuuleminen järkyttää kuolemattomuuden
fantasiaa ja panee ihmisen rakentamaan muuria suojatakseen itsensä omilta kuolemaajatuksiltaan (mt. 10). Tästä syystä emme voi antaa kuoleville ihmisille heidän eniten
tarvitsemaansa apua ja hellyyttä; se vie meidät ajatusten tasolla lähemmäs omaa
lopullista päätepistettämme (mt. 10). Elias (2001, 8) puhuu niin sanotuista suojelevista
supervoimista, joita olemme perinteisesti käyttäneet henkilökohtaisten suojamuuriemme
rakennusaineina. Näillä hän tarkoittaa ennen kaikkea uskontoa (mt. 8) ja erilaisia
kuolemiseen ja hautaamiseen liittyviä rituaaleja (mt. 24; 27), joiden on ollut tarkoitus
suojata meitä oman kuolemamme ahdistavilta ajatuksilta. Uskonnon merkitys
yhteiskunnassamme on vähentynyt (mt. 24) ja myös ihmisiä uhkaavat vaarat ovat
vähentyneet joten kuolema on paremmin ennakoitavissa (mt. 8). Vanhat, kaavamaiset
rituaalit tuntuvat modernista ihmisestä väljähtyneiltä ja teennäisiltä (mt. 24). Onkin
oleellista, että muistetaan se Eliasin (mt. 8) mainitsema seikka, että kasvava sosiaalinen
epävarmuus vähentää ihmisten kykyä ennakoida ja hallita omaa kohtaloaan pitkällä
aikavälillä. Tällä hänen mukaansa selittyy asenteemme kuolevia ja kuoleman
kuvaamista kohtaan (mt. 8). Elämä on suhteellisen turvallista, elinajanodote on pitkä ja
yksilön elämän kulku on paremmin ennustettavissa (mt. 8). Kuoleman uhkaa ei enää
oteta vastaan kohtalona, johon ei voi vaikuttaa, vaan elämää pyritään pitkittämään
kaikin mahdollisin keinoin (mt. 8). Arkipäivän elämässä kuolemaa ja kuolevia ihmisiä
ei enää yleensä näe, ja kuoleman olemassaolo on helppo unohtaa (mt. 8). Kun kuolemaa
sitten kohdataan, on suhtautumisemme siihen vaivautunutta ja ahdistunutta. Ahdistusta
pyritään tukahduttamaan monella tavalla (mt. 35). Usein kuolemaan liittyvät ajatukset
yritetään korvata jollakin miellyttävämmällä ajattelulla käyttämällä mielikuvitusta ja
luomalla fantasioita, jotka syrjäyttävät ahdistavat ajatukset (mt. 35). Erityisesti silloin,
kun kuolemasta keskustellaan lasten kanssa, pyritään ahdistus korvaamaan erilaisilla
fantasioilla, koska nykypäivän asenteessa kuolemaan on hyvin tyypillistä se, että
aikuiset ovat haluttomia kertomaan lapsille kuoleman tosiasioista (mt. 18), sillä he
haluavat välttää lasten ahdistumista, traumatisoitumista ja pelkotiloja. Tätä vaatii
15
toisaalta myös yhteiskunta, sillä sen mielestä lapsia tulee suojella pelottavilta ja
ahdistavilta kokemuksilta, joita he eivät nuoresta iästään johtuen kykene ymmärtämään.
Aikuiset keskenään eivät myöskään osaa enää käsitellä kuolemaa samalla tavalla kuin
aiemmin. Eliasin (2001, 11) mukaan nykyinen kuolemaan suhtautuminen on erikoista
verrattuna siihen, mitä se on ollut aiemmin, silloin kun kuolema on ollut arkipäivässä
enemmän läsnä. Hänen mukaansa olisikin hyvä tarkastella, miten kuolemaan on
suhtauduttu aiemmin tai muissa yhteiskunnissa, ja tätä kautta voidaan havainnoida
muutoksia käyttäytymisessä laajemmassa teoreettisessa viitekehyksessä (mt. 11).
Toimimalla näin voidaan löytää selityksiä sille, miksi suhtautuminen kuolemaan on niin
erilaista kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten (mt. 11), sillä pitkällä aikavälillä
asenteessa kuolemaa kohtaan on tapahtunut suuri muutos. Kuolema on edelleen yksi
suurimpia biososiaalisia vaaroja ihmisen elämässä (mt. 12). Kuolema ei ole täysin
hallittavissa, joten ajatus siitä halutaan työntää yhä enemmän taka-alalle, sekä
prosessina että muistikuvana (mt. 12). Kuolema halutaan salata ja eristää
muodostamalla siitä oma erityinen alueensa, joka jätetään mahdollisimman paljon
sosiaalisen elämän ulkopuolelle (mt. 43; 23). Tämä ei koske pelkästään jo tapahtunutta
kuolemaa, vaan samalla tavalla jo kuolevat, kuolemaa odottavat joutuvat työnnetyksi
pois sosiaalisesta elämästä (mt. 12; 23). Heidän kanssaan ei haluta olla tekemisissä.
Koska kuoleva ja kuolema eivät ole eristyksissä läheisistään, joutuvat kuolevan
läheisetkin usein eristetyksi sosiaalisen elämän ulkopuolelle (mt. 23).
3.4.
Kuolemadiskurssin vaikeus
Eristys on myös verbaalista. Kuolevat tarvitsevat Eliasin (mt. 28) mukaan aitoa ja
varauksetonta diskurssia, mutta koska muut ihmiset ahdistuvat kuoleman ja kuolevien
läheisyydessä, vaikeutuu tämä diskurssi oleellisesti. Muut ihmiset eivät löydä sanoja
lohduttaa kuolevaa tai hänen läheisiään (mt. 23; Mulkay 1993, 45). Kiusaantuneisuuden
ja hämmennykset tunteet pidättelevät sanoja, eikä perinteisten korulauseiden
viljeleminen tunnu nykyihmisestä luontevalta (Elias 2001, 23–24). Olemme siirtyneet
epämuodollisen käyttäytymisen yhteiskuntaan, jossa perinteiset kriisitilanteiden
käyttäytymismallit ja rituaaliset sanonnat ja teot ovat alkaneet näyttää noloilta ja
epäilyttäviltä. Sivilisaation muutos on aikaansaanut sen, että ihmiset ovat haluttomia ja
16
kyvyttömiä ilmaisemaan voimakkaita tunteita sekä yksityisessä että julkisessa elämässä.
Yksilö on joutunut ottamaan vastuun oikeista sanoista ja eleistä takaisin itselleen, mutta
hänellä on tarve välttää perinteisiä sosiaalisesti määrättyjä rituaaleja ja korulauseita.
(Elias 2001, 27) Esimerkiksi 1700-luvulla miehet voivat itkeä julkisesti, mutta nykyään
se on sosiaalisesti sallittua vain naisille ja heillekin yhä rajallisemmin (mt. 27).
Voimakkaiden tunteiden, niin myönteisten kuin kielteistenkin näyttäminen on kovan
sosiaalisen kontrollin alla (mt. 23). Tunteita puretaan yhä enemmän pinnallisesti eli
poliittisten ja sosiaalisten konfliktien kautta (mt. 27). Kuolevien kohdalla tämä
tarkoittaa sitä, että hakiessaan tukea ja lohdutusta he jäävät yhä enemmän sairaaloiden
ja muiden laitosten instituutionalisten rituaalien ja rutiininen eli institutionaalisen
diskurssin varaan. Ongelmalliseksi tämän tekee se, että tämä diskurssi on useimmiten
aitoa tunnetta vailla ja näin toimii pikemminkin välineenä, joka eristää kuolevan
sosiaalisesta elämästä. (mt. 28) Koska vanhat kuolemaan liittyvät sanonnan ja rituaalit
tuntuvat nykyihmisestä vaivaannuttavilta ja uusia diskurssin muotoja kuoleman ja
kuolevan kohtaamiseksi ei ole, jää kuoleva läheisineen usein tyhjiöön, välitilaan (mt.
24).
Uusia rituaaleja, jotka heijastaisivat nykyisiä tunteiden ja käyttäytymisen
standardeja, ja jotka voisivat helpottaa selviytymään toistuvista kriiseistä elämässä, ei
ole vielä olemassa (mt. 24). Elias (mt. 35) pohtii, että onko nykyihmisellä liikaa
tallennettua tietoa, kokemuksia ja mielikuvitusta, jolloin hän ei pysty kohtaamaan
reaalimaailman kriisitilanteita aidosti.
Näyttää siltä,
että kuolemaan
liittyvä
rajoittuneisuus ja hämmennys ovat lisääntyneet samalla kun suhtautuminen moneen
muuhun elämän peruskysymykseen, kuten seksuaalisuuteen, on vapautunut aiemmista
tiukoista moraalisista säännöistä (mt. 44). Samalla, kun olemme vapautuneet monista
tabuista, on yhteiskunnassa syntynyt lisää tabuja voimakkaiden, spontaanien tunteiden
ilmaisemista vastaan (mt. 28). Ihmiset kokevat, että kuolemassa on jotakin tarttuvaa ja
uhkaavaa, jotain joka vetää heitä sitä kohti, ja siksi he pyrkivät välttämään kuoleman ja
kuolevien läheisyyttä niin verbaalisesti kuin toiminnallisestikin (mt. 28–29). Kuoleman
olemassaolo halutaan unohtaa ja työntää kauas vanhuuteen kuuluvaksi asiaksi, sillä
kehittyneissä yhteiskunnissa elinajanodote on pitkä, huomattavasti pidempi kuin
kehittymättömissä,
joissa
meidän
lähes
kahdeksankymmenen
ikävuoden
elinajanodotteemme sijaan ihmiset elävät keskimäärin neljäkymmentä vuotta (mt. 45).
Elinajan pidentymisestä huolimatta objektiivinen hengenvaara on aina läsnä, vaikka
elämän epävarmuus onkin vähentynyt eikä kuoleman uhka ole jatkuvasti mielessä
vaikuttamassa päivittäisiin toimintoihin ja päätöksiin (Elias 2001, 46). Yhteiskunnissa,
17
joissa elinajanodote on lyhyt, on ajatus kuolemasta vallitsevampi ja ihmiset turvautuvat
enemmän magiikkaan ja ”suojaaviin supervoimiin”, kuten uskonnollisiin rituaaleihin ja
käsityksiin (mt. 46). Nykyajan ihminen turvautuu edelleen uskonnollisiin käsityksiin ja
toivomuksiin kriisin hetkellä, sillä maalliset rituaalit ovat pitkälti tyhjennettyjä tunteesta
ja merkityksestä, koska perinteisistä maallisista ilmaisumuodoista puuttuu valta
vakuuttaa (mt. 28). Elias (mt, 28) toteaa, että kuolema on tällä hetkellä pitkälti
muotoutumaton tilanne, tyhjä alue sosiaalisessa kartassa. Aiemmin uskonnollisia
rituaaleja ja käsityksiä pidettiin itsestäänselvyyksinä ja välttämättöminä, mutta nykyään
tämä uskomisen traditio on pitkälti hajonnut (mt. 40). Aiemmin yhtenäisestä linjasta
poikennut käyttäytyminen ei ole saanut sosiaalista hyväksyntää ja se on ollut tabu
tiukasti määrittelemä, mutta nyt tällaista tabua ei enää ole (mt.40). Tilalle on tullut
vaikenemisen ja välttelemisen tabu, jossa kaikki kuolemaan liittyvä eristetään
sosiaalisesta elämästä. Kuten Elias (mt. 29) asian ilmaisee, tulee kuoleman lähestyessä
hiljaisuus, joka jatkuu kunnes loppu on tullut, ja sen jälkeen hiljaisuus jatkuu kuolleen
henkilön läheisten elämässä hautajaisina, hautausmaana ja sosiaalisena eristämisenä tai
eristäytymisenä vielä jonkin aikaa kuoleman jälkeen.
3.5.
Kuolema on elämän hidastettu loppu
Kuolema on ehdoton, peruuttamaton yksilön loppu (Elias 2001, 41). Meillä on
mielessämme tietty luonnonjärjestys siitä, mikä on oikea aika, tapa ja ikä kuolla (mt.
46). Kun edetään luonnon järjestyksen mukaan, pidetään yllä muistojen ketjua, joka
turvaa yhteiskunnan ja muiden ihmisten muodostamien yhteisöjen jatkuvuuden (mt. 33).
Jos tämä järjestys häiriytyy, on olemassa se riski, että vähitellen kaikki ihmisille
merkityksellinen lakkaa olemasta (mt. 33). Tämä järjestyksen järkkyminen on
nykyihmiselle suuri ahdistuksen aihe, joten hän pyrkii työntämään kuoleman mielestään
ja pois näkyvistä kaikin mahdollisin tavoin. Ajatus kuolemasta kuitenkin löytyy jostakin
mielemme kätköistä toistuvasti, sillä koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa ei
ole keskitytty kuoleman lykkäämiseen niin paljon kuin nykyään. Lääketiede,
ruokavaliot sekä erilaiset terveyssuositukset ovat olemassa terveempää, pidempää
elämää palvellakseen – lykätäkseen siis edessä siintävää loppua mahdollisimman kauas
(Elias 2001, 47). Sitten kun lopun hetki koittaa, on meillä lääketieteen keinoja
18
käytettävissä tehdäksemme lopusta mahdollisimman kivuttoman, rauhallisen ja
omaisillekin siedettävämmän (mt. 28).
Eliasin (mt. 33) mukaan aivan liian usein ihmiset pitävät nykyään itseään erillisinä
yksilöinä ja täysin muista riippumattomina. Erillisyys ja yksilöllisyys muodostavat
nykyihmisen habituksen (mt. 33). Usein tärkein tehtävä elämässä näyttääkin olevan
halu löytää itselle ja omalle yksilöllisyydelle merkitys riippumatta kaikista muista
ihmisistä (mt. 33). Enää ihmiset eivät niin selkeästi näe itseään lenkkeinä sukupolvien
ketjussa, soihdunkantajina (mt. 33).
3.6.
Surun ilmaiseminen yhteen tuojana
Yksilöllä on tarve jakaa tunteitaan muiden yksilöiden kanssa ja saada tunteilleen
vastakaikua ja hyväksyntää. Kriisitilanteissa yksilöt hakeutuvat enemmän yhteen kuin
hyvinä aikoina (Durkheim 1980, 196). Hyvinä aikoina tarve yksilöllisyyteen ja omaan
tilaan korostuu enemmän kuin huonoina aikoina, jolloin yksilöt hakevat tukea
toisistaan. Yleinen käymistila, jossa suuret tunteet saavat vastakaikua, vahvistaa
aktiivisuudellaan myös yksilöllisiä voimia (mt. 196). Ihmisten tietoisuus muuttuu ja
heistä tulee toisenlaisia, intohimoisella intensiteetillä varustettuja (mt. 196).
Kriisitilanne edellyttää toisenlaista käyttäytymistä kuin normaali, vakaa tilanne. Surun
hetkellä yhteisö haluaa jäsentensä tuovan suruaan julki (mt. 364), mutta usein surun
ilmaisun tapoja sitovat kulttuuriset tekijät. Itkeminen, vaikerointi tai itsensä
vahingoittaminen ovat yleensä tyypillisiä surun ilmaisumuotoja (mt. 364), mutta näitä
voivat olla myös vaikeneminen ja vetäytyminen. Kollektiivisen surun ilmaisun kautta
yhteisö kykenee tuottamaan uutta energiaa, joka vahvistaa yhteisön olemassaoloa (mt.
364). Yhteinen suru on jaettu suru, ja se helpottaa, kun samaa taakkaa on kantamassa
useampi surija. Lopulta surun yli päästään sopeutumalla uuteen tilanteeseen
tietynlaisten sopeutusriittien avulla (mt. 344). Sureminen koostuu siis yhteisistä
seremonioista, joiden tarkoituksena on saattaa kuollut takaisin sille tasolle, jolla hän oli
eläessään (mt. 352). Nyky-yhteiskunnassa tällaisia sopeutusriittejä ovat esimerkiksi
hautajaiset.
Durkheimin (1980, 350–351) mukaan surressaan ihminen ei ilmaise spontaanisti
tunteitaan, vaan hän ilmaisee suruaan tietyin tavoin koska hänellä on velvollisuus surra.
19
Kyseessä on siis rituaalinen asenne, jota täytyy noudattaa koska kaikki muutkin tekevät
niin (mt. 351). Kuollut haluaa tulla surruksi, ja surun kieltäminen on vainajan
vastustamista (mt. 351). Yleisesti odotetun suremiskäyttäytymisen noudattamatta jättävä
voi kohdata paheksuntaa ja syrjintää ja jopa sanktioita oman, normista poikkeavan
toimintansa johdosta. Tässä yhteydessä onkin mielenkiintoista huomioida, että
Durkheim itse kuoli suruun. Hän menetti poikansa sotarintamalla 1915 eikä koskaan
toipunut menetyksestä vaan sai aivohalvauksen ja menehtyi marraskuussa 1917.
Itsemurhatutkimuksessaan (1985) Durkheim toteaa, että epätoivon valtaamat ihmiset
tarttuvat elämään, koska he haluavat olla uskollisia rakastamalleen ryhmälle (mt. 242).
Epätoivossaan he siis asettavat elämän kuoleman edelle juuri ryhmän olemassaolon
vuoksi. He eivät halua loukata intressejä, jotka he asettavat omien intressiensä edelle,
sillä yhteinen intressi toimii sidoksena, joka kiinnittää heidät elämään (mt. 242).
Olennaista tässä on moraalinen tuki, jota kiinteän ja elinvoimaisen yhteisön jäsenet
tuottavat tukeakseen ja rohkaistakseen toisiaan näiden heikkoina hetkinä (mt. 242).
Ryhmä toimii siis estäen itsemurhien syntyä. Durkheim (mt. 246) toteaakin, että
ihminen on sekä fyysinen että sosiaalinen olento, ja sosiaalinen olento tarvitsee yhteisön
ympärilleen olemassaolonsa turvaamiseksi.
Surun kokeminen yhdessä eheyttää yhteisöä. Se saa ihmiset hakeutumaan toistensa
seuraan (mt. 353), jakamaan surua ja tukemaan toisiaan. Yksilö puolestaan kokee
olevansa velvollinen suremaan muiden mukana (mt. 353). Yhteisesti osoitettuna
inhimilliset näkemykset vahvistuvat ja jalostuvat (mt. 353). Surusta tulee kollektiivista.
Vaikutelma menetyksestä on suremisen perusta (mt. 355). Se saa ihmiset kerääntymään
yhteen ja lähentymään ja tätä kautta samaan mielentilaan, ja tämä yhteys tuottaa
hyvänolon tunteen korvaamaan menetystä (mt. 355). Suru on surua, mutta suru yhdessä
on yhteyttä, joka lisää yhteisöllistä elinvoimaisuutta (mt. 355). Surun hetkellä yhteisö
on elinvoimaisempi ja aktiivisempi kuin se tavallisesti on, ja yhteisön jäsenet tuntevat
ennen kokematonta yhteyttä toisiinsa (mt. 355). Yhteyden saavuttamisen myötä palaa
ryhmän jäsenten toivo ja elämänusko, ja sureminen päättyy (mt. 355). Surun
tuntemukset korvautuvat muilla, positiivisemmilla tuntemuksilla vähintäänkin ajan
kulumisen myötä. Sureminen itsessään tyynnyttää ja helpottaa (Durkheim 1980, 365),
sillä yhteisö kehittää moraalisia voimia ja toimii jäsenilleen turvana ja tukena hädän
hetkellä (mt. 370). Yhteisö tulee tietoiseksi itsestään juuri aktiivisen yhteisen toiminnan
20
avulla (mt. 370) ja juuri aktiivisen toiminnan kautta se luo kulttuurin, ja kulttuuri ja
yhteisö eivät voi olla olemassa ilman toisiaan (mt. 370).
3.7.
Vertaistuesta
Yhdeksi keskeiseksi käsitteeksi viimeisen vuosikymmenen surututkimuksessa on
noussut vertaistuki. Vertaistuella tarkoitetaan järjestelmällistä tukitoimintaa kahden
ihmisen välillä tai ryhmässä. Vertaistukeen osallistuvat ovat tasavertaisia keskenään ja
toimivat yleensä sekä tukijoina että tuettavina. Vertaistuki perustuu samankaltaisten
elämänkokemuksien ja elämänvaiheiden läpi eläneiden ihmisten keskinäiseen tasaarvoisuuteen, keskinäiseen solidaarisuuteen, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemiseen sekä
kohtaamiseen
ja
keskinäiseen
tukeen.
Varsinaisten
vertaistukijoiden
lisäksi
vertaistukitoiminaan voi liittyä myös ryhmän tai keskustelun ohjaaja. (Wikipedia 2011)
Mielenterveyden keskusliiton mukaan vertaistuki on yhdessä elämistä ja kokemista.
Vertaistuessa olennaista on kommunikaatio; vertaistukeen tarvitaan muita, saman
kokeneita ihmisiä ja kommunikaatiota heidän välillään. (Mielenterveyden keskusliitto
2012) . Toisten, saman kokeneiden selviytymistarinat antavat voimaa ja toiveikkuutta
sekä vähentävät yksinäisyyden ja leimautumisen tunnetta. Menneen ymmärtäminen ja
nykyhetkeen sitoutuminen voivat myös helpottua vertaistuen myötä. (Mielenterveyden
keskusliitto 2012). Vertaistukea voidaan käyttää psykologisena hoitomuotona terapian
sijasta tai sen tukena. Vertaistuella voi olla terapeuttinen vaikutus osallistujiin.
(Wikipedia 2012) Suomessa vertaistukea kohtukuolemaperheille järjestää ensisijaisesti
Käpy ry, joka on yhdistys lapsensa menettäneille perheille ja läheisille, ja jonka
toiminta on valtakunnallista. (Käpy ry 2011)
21
4. MENETELMÄN KUVAUS
Tässä tutkimuksessa on useiden kokeilevien ja hapuilevien vaiheiden jälkeen päädytty
käyttämään Leena Kosken (Koski, 2011) esittelemää dialogista tematisointia. Kyseessä
on aineistolähtöinen sisällön analysointimenetelmä, joka mahdollistaa vuoropuhelun
aineiston, teorian ja aikaisempien tutkimusten välillä tutkimuksen kaikissa vaiheissa
(Koski 2011, 127). Se soveltuu erityisen hyvin tällaiseen tutkimukseen, jossa on
havaittavissa
poikkitieteellisyyttä
kulttuuritutkimuksen
kuin
niin
sosiologian,
psykologiankin
terveystieteiden,
välimaastossa.
Aiempaa
historian,
tutkimusta
täsmälleen samasta aiheesta on varsin vähän, erityisesti Suomessa, joten lähdeaineistoja
on pitänyt etsiä näiden edellä mainittujen muiden tieteenalojen sektoreilta. Tässä
dialogisen tematisoinnin edut tulevat esiin, sillä aineiston, teorian ja lähteiden välillä
käyty vuoropuhelu on ollut jatkuvaa ja jokin esimerkiksi Grounded Theoryn kaltainen
analyysimenetelmä olisi ollut liian jäykkä ja raskas tällaiseen pro gradu – tason
tutkimukseen, jossa aineisto on suhteellisen pieni ja alan rajaaminen vaikeaa, tutkijan
vuosikymmenen ajan ruostuneista analysointitaidoista puhumattakaan.
Dialogisen tematisoinnin todetaan (Koski 2011, 126) soveltuvan varsin monenlaisen
kvalitatiivisen aineiston käsittelyyn. Koski (2011, 127) toteaa tutkimuksen teon olevan
jatkuva prosessi, jossa eri osa-alueet käyvät vuoropuhelua keskenään. Keskeistä
tutkimuksessa on ilmiö, josta kiinnostuminen johdattaa perehtymään aiheeseen
tarkemmin. Tässä tapauksessa ilmiö on kohtukuolema ja sen kokeneiden selviäminen
takaisin ”normaaliin” elämään. Aihe on varsin monitieteinen ja vähän tutkittu, joten
tietoa pitää koota eri lähteistä ja yksi tieto johtaa usein uuteen, mielenkiintoiseen
ilmiöön ja lisätiedon hankkimiseen. Tieto on niin sanotusti ”murusina maailmalla” ja
dialoginen tematisointi on oiva väline koota nämä muruset ja seuloa sieltä esiin juuri ne
tämän ilmiön tutkimisen kannalta oleelliset kysymykset. Ilmiöön liittyvät kysymykset ja
pohdinnat auttavat muokkaamaan alustavaa empiiristä tutkimuskysymystä, jonka
perusteella aiheesta voi lähteä etsimään lisää tietoa. (Koski 2011, 127) Tämä tieto on
sellaista, joka liittyy ilmiön symbolisiin ja konkreettisiin ympäristöihin (Koski 2011,
127).
Nämä jakaantuvat kahdenlaisiin eli yleiseen ja erityiseen kontekstiin, joista
tarkemmin seuraavaksi.
22
Käsite konteksti voitaisiin vapaasti suomentaa sanaksi ”esiintymisympäristö”.
Kontekstin sisältö vaihtelee sen mukaan, mitä sillä kussakin tilanteessa tarkoitetaan.
Toisinaan sillä tarkoitetaan konkreettista kielenkäytön ympäristöä, toisinaan taas
abstraktia taustaa. Sillä voidaan tarkoittaa myös arvoja tai kognitiota, tai yksittäistä
kielellistä ilmausta ympäröiviä toisia ilmauksia. Voidaan myös puhua tekstin
tuottamisen konteksteista tai tulkitsemisen konteksteista. Kontekstien voidaan myös
sanoa olevan olevan suppeita tai laajoja olosuhteita tai puolestaan tekstiin kirjoittuvia
merkityksiä. Tieteenalasta ja tutkimuskohteesta riippuen konteksti voi olla yleinen
sosiokulttuurinen ympäristö tai sitten rajattu tilanne. (Kotimaisten kielten keskus 2012)
Yleisellä kontekstilla tarkoitetaan sitä, miten ilmiö nähdään historiallisessa ja
rakenteellisessa suhteessa (Koski 2011, 128). Tässä tutkimuksessa yleiseen kontekstiin
kuuluvat esimerkiksi tilastotiedot kohtukuolemista, yleistä tietoa vertaistuesta ja
kuoleman roolista kulttuurista. Erityinen konteksti puolestaan pitää sisällään sen
fyysisen ja symbolisen ympäristön, jossa tutkittava ilmiö sijaitsee (mt. 128). Erityisen
kontekstin sisältämä tieto on tietoa tutkittavasta alueesta ja kiinnostuksen kohteesta.
Tässä tutkimusta erityiseen kontekstiin kuuluvat kohtukuoleman ja äitiyden tarkempi
historia, vertaistuen ja läheisten tuen merkityksen käsittely, äitiyden ja kuoleman
suhteen pohtiminen ja suremisen kulttuuriset tavat.
Yleisen ja kontekstuaalisen tiedon sekä tutkimuskysymyksen on tarkoitus johdattaa
eteenpäin teoreettisen ajattelun piiriin (mt. 128). Sitä, miten tutkittavaa ilmiötä halutaan
lähestyä, kutsutaan teoreettiseksi ajatteluksi (mt. 128). Teorian on tarkoitus olla tila,
joka toimii analyysin keskustelukumppanina, ajattelua jonkun toisen ajattelussa (mt.
128). Näin se on oleellinen osa tutkimuksen metodologiaa, ei siitä irrallinen pakollinen
kappale tutkimuksen kulussa. Tutkijan tarkoituksena on perehtyä teorioihin ja aiempiin
tutkimuksiin tuoden samalla lukemastaan käsitteitä oman tutkimusongelmansa
käsittelyn työkaluiksi (mt. 128). Teoreettinen ajattelu herkistää tutkimusongelman
hienovaraisemmalle
tarkastelulle
ja
auttaa
löytämään
oikeita
välineitä
tutkimusongelman tarkemmalle määrittelylle sekä vastauksien löytämiselle (mt. 12).
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että teoriaa luetaan tutkimuksen kaikissa vaiheissa ja
peilataan sitä aineistoon ja muuhun tutkimuskirjallisuuteen niin, että ne käyvät jatkuvaa
vuoropuhelua keskenään.
Aineistoksi
on
kirjoituspyynnöllä
koottu
kohtukuolemaäitien
kirjoituksia
kokemuksistaan. Kirjoituspyynnöllä heitä pyydettiin kertomaan oma tarinansa
23
vapaamuotoisesti. Koska alkuperäisenä tutkimusongelmana oli tarkoitus selvittää, mikä
merkitys vertaistuen tuottamalla yhteisöllä on kohtukuolemaäideille, pyydettiin heitä
kirjoituspyynnössä kertomaan ajasta ja elämästä kohtukuoleman jälkeen aina tähän
päivään asti. Heitä pyydettiin myös kertomaan ketkä ovat olleet heille merkittävimpiä
ihmisiä tai ihmisryhmiä heidän ympärillään kohtukuoleman jälkeen sekä myönteisistä ja
kielteisistä ajatuksistaan ja tuntemuksistaan. Tarkoituksena on ollut selvittää, miten he
ovat kokeneet kohtukuoleman ja miten se on vaikuttanut heidän elämäänsä. On myös
haluttu selvittää sitä, millainen verkosto heillä on ollut ympärillään ja onko se ollut
mukana tukemassa vai toiminut jollakin muulla tavalla.
Kosken (2011, 136) mukaan ensimmäinen tehtävä aineiston analyysissa on etsiä
tekstistä
osia,
lausumia,
joilla
on
merkitystä
teoreettisen
ajattelun
ja
tutkimuskysymyksen kannalta. Tekstistä etsitään kohtia, joissa haastateltavat tiivistävät
suhdettaan johonkin tutkimusongelman ja teorian kannalta oleelliseen seikkaan (mt.
136). Tällaisia tiivistyksiä voidaan nimittää avaintapahtumiksi (key incidents) tai
”tiheiksi kohdiksi” (mt. 136), ja nimitystä avaintapahtumat käytetään myös tässä
tutkimuksessa. Avaintapahtumien tehtävänä on ohjata analyysia ja auttaa avaamaan
käsitteellisiä kulkuja (mt. 136). Avaintapahtuman merkitystä voidaan testata lukemalla
kertomusta eri suuntiin (mt. 13). Avaintapahtumia voidaan raakaluokitella ryhmiin,
joista voidaan alkaa muodostaa kategorioita (mt. 136).
Kategorioista voidaan aineiston ja teoreettisen ajattelun vuoropuhelun kautta edetä
aineiston teemoitteluun. Tämä ei tapahdu suoraviivaisesti, vaan tarkoituksena on liikkua
edestakaisin havaintojen ja teorian välillä (mt. 138). Metodin vahvuutena on
jäykkyyden poissaolo, eli vuoropuhelu teorian, ja havaintojen välillä on jatkuvaa ja
kumpaankin suuntaan liikkuvaa (mt. 138).
Havainnot ammentavat teoriasta, teoria
ammentaa havainnoista. Teemoittelua ei ole mahdollista tehdä vielä niiden
kategorioiden perusteella, jotka löytyvät aineistoa lukemalla, vaan niitä täytyy miettiä
suhteessa teoriaan (mt. 138). Tässä vaiheessa löytyneet kategoriat ovat Kosken (2011,
139) mukaan jonkinlaisia teemahypoteeseja, joita testataan lukemalla aineistoa
uudestaan.
Teemojen löydyttyä niitä aletaan kirjoittaa auki sisällöllisiksi luvuiksi, joissa niitä
perustellaan myös aineistolainauksin (mt. 145). Tässä teemojen analyysissa käydään
läpi niiden sisällöllisiä vaihteluita, poikkeamia ja toistoja ja kirjoitetaan auki kunkin
24
teeman tulkinta (Koski 2011, 145). Tulkinnan ja analyysin teko on samanaikaista
toimintaa (mt. 145). Aineiston analyyttiset teemat asetetaan tulkinnassa uudestaan
dialogiin teorian ja kontekstuaalisen tiedon kanssa (mt. 145) Tarkoituksena on löytää
teemojen mukaisesti aineksia tutkimuskysymykseen vastaamiseksi (mt. 145). Aineiston
analysointi ei etene aina johdonmukaisesti, sillä se voi tuottaa yllätyksiä, jotka
edellyttävät uudenlaisia teoreettisen ajattelun välineitä, sillä lähtökohtaa ollutta
teoreettista ajattelua joutuu välillä muuttamaan, laajentamaan tai tarkentamaan (mt.,
145). Tekstin kirjoittamisen tasolla tämä tarkoittaa uuden tulkintateorian lisäämistä (mt.
146). Johtopäätökset puolestaan kirjoitetaan niiden tulkintojen pohjalta, jotka on tehty
teemojen analysoinnin yhteydessä (mt. 146). Kirjoittaminen on jatkuva prosessi, jota
tehdään analyysin kaikissa vaiheissa. Kaikki analyysissa löytyneet ilmiön tai prosessin
eri ulottuvuudet pyritään selittämään ja ymmärtämään dialogissa teoreettisen ajattelun
kontekstuaalisen tiedon kanssa (mt. 146). Kirjoitettaessa johtopäätöksiä kaikki
tulkinnat, jotka on tehty analysoiduista teemoista, kerätään yhteen ja ajatellaan jälleen
kerran ja pyritään tämän tiedon perusteella vastaamaan tutkimusongelmaan (mt., 146).
Samalla tavalla kuin aineisto on raakateemoittelun ja teemoittelun aikana kerätty
taulukoihin, kerätään se selkiyttämisen takia taulukkoon myös tässä vaiheessa. Lopuksi
kaikkien löydettyjen teemojen tulkinnat asetetaan samaan keskusteluun ja tätä kautta
etsitään vastaus tutkimusongelmaan. Kirjallisuuteen ja teoriaan palataan tarvittaessa yhä
uudestaan ja pohditaan teemoja näiden aikaisempien tutkimusten ja teoreettisen
ajattelun kautta.
25
5. AINEISTON KÄSITTELY
5.1.
Aineiston kerääminen
Kohtukuolemakokemukset ovat kukin erilaisia, omanlaisiaan elämäntarinoita, joiden
tutkimisessa kvalitatiiviset menetelmät toimivat parhaiten. Aiheen arkaluotoisuudesta
johtuen aineistoa ei ole paljoakaan julkisesti saatavilla, paitsi lähinnä erilaisissa
lapsuuteen
ja
äitiyteen
liittyvissä
lehdissä
ja
äitien
itsensä
ylläpitämissä
blogipäiväkirjoissa. Ne ovat yleensä luonteeltaan selviytymistarinoita, joissa ehkä juuri
tekstin julkisuudesta johtuen kokemuksen synkimmät hetket jäävät suhteellisen vähälle
käsittelylle. Tiukasta aikataulusta johtuen tutkimusta ei lähdetty toteuttamaan
haastatteluina, sillä se olisi vaatinut ainakin puoli vuotta enemmän työskentelyaikaa ja
tässä tapauksessa lisäaikaan ei ollut mahdollisuuksia. Niinpä aineiston hankinta
päätettiin
toteuttaa
kirjoituspyyntönä
kohtukuolemaäideille.
Tätä
vaihtoehtoa
pohdittaessa käytettiin testiaineistona Käpy ry:n internetsivujen kautta löydettyjä
kohtukuolemaäitien kirjoituksia, jotka ovat vapaasti näkyvissä kaikille internetin
käyttäjille. Avoimella kirjoituspyynnöllä on haluttu löytää niidenkin äitien kokemuksia,
joita ei ole haastateltu lehtiin ja jotka eivät pidä julkista päiväkirjaa tuntemuksistaan.
Varovaisena toiveena oli saada kirjoituksia myös niiltä äideiltä, jotka ovat kokeneet
kohtukuoleman aikaisemmilla vuosikymmenillä.
Kirjoituspyyntö julkaistiin joulukuun 2011 alussa useassa eri paikassa: Käpy ry:n
internetsivuilla (http://www.kapy.fi) sekä Vauva- ja Meidän Perhe – lehtien
internetsivuilla. Kirjoituspyyntöä välitettiin eteenpäin myös erään kohtukuolemaäidin
kautta äitien ulkopuolisilta suljetuille, internetissä toimiville vertaistukisivuille.
Myöhemmin kirjoituspyyntö julkaistiin myös sanomalehti Karjalaisen paperiversiossa.
Kirjoituksia pyydettiin sekä sähköpostilla vain tätä tarkoitusta varteen luotuun gmailsähköpostiosoitteeseen että sosiologian laitoksen amanuenssin osoitteeseen. Kirjoituksia
kerättiin 31.1.2012 asti, ja tämä päivämäärä ilmoitettiin myös kirjoituspyynnössä.
Äitejä pyydettiin kertomaan vapaamuotoisesti omasta kohtukuolemakokemuksestaan ja
ajasta ennen sitä sekä sen jälkeen. Johdattelevia kysymyksiä oli tarkoituksellisesti
vähän, etteivät ne ohjaisi liikaa kirjoitusten sisältöä. Äitejä pyydettiin kertomaan ketkä
ovat olleet heille merkittävimpiä ihmisiä tai ihmisryhmiä kohtukuoleman jälkeen ja
26
miksi nämä ovat olleet niin tärkeitä. Äitejä pyydettiin myös kirjoittamaan siitä, mitä
myönteisiä ja kielteisiä ajatuksia ja tuntemuksia heillä on ollut. Täydentävänä tietona
häitejä on pyydetty myös kertomaan, kuinka pitkä aika kohtukuolemasta on kulunut ja
onko perheessä muita lapsia.
Miksi aineistona on haluttu käyttää äitien kirjoituksia? Hilkka Helstin (2000, 36)
mukaan synnytystarinat ovat olleet vaikeuksien ja niiden voittamisen värittämiä
selviytymistarinoita, joissa on käsitelty hyvin vaikeitakin kokemuksia (Helsti 2000, 32),
usein myös sellaisia joista on vaiettu tai joista kertomista ei ole pidetty sopivana (Helsti
2000, 31). Kohtukuolemakertomukset ovat juuri tämän kaltaisia kertomuksia.
Kuoleman käsittely on tietynlainen tabu, lapsen kuolema jopa enemmän tabu,
puhumattakaan siitä, kun lapsi odotettu lapsi menehtyy ennen syntymää. Kohtukuolema
on kuolemana ristiriitainen. Pienen lapsen kuolema sotii länsimaisen ihmisen
mielessään muodostamaan ”oikeaa kuolemisjärjestystä” vastaan, mutta toisaalta lasta ei
olla yhteiskunnassa pidetty oikein edes ihmisenä ennen syntymää, eikä oikeastaan
ennen kuin vasta kasteen jälkeen. Ihmisyyden käsite on siis ollut hyvin vahvasti
sidoksissa uskonnon harjoittamiseen.
Helstin (2000,21) mukaan oman elämänsä selviytymistarinoita kirjoittaessaan ihmiset
tuottavat merkityksiä yksilöllisille kokemuksilleen. Tutkijan tehtävänä on analyysin
kautta antaa kulttuurinen muoto näille yksilöllisille kokemuksille, sillä yksilöllinen ja
kollektiivinen ovat toisistaan riippuvaisia elementtejä (Helsti 2000, 20–21). Koskela
(2011, 114) puolestaan on todennut lasten kuolemaan liittyviä kirjoituksia kerätessään,
että moni kirjoittaja on ilmaissut tekstissään kirjoittamismotivaatioksi sen, että he
kokevat kirjoittamisesta olleen hyötyä heidän edetessään omassa suruprosessissaan
joten se on toiminut heille terapeuttisena tapahtumana. Tässä tutkimuksessa halutaan
selvittää surun ja kuoleman merkitystä kohtukuolemaäideille, ja äitien suru- ja
selviytymistarinoita tutkimalla yritetään löytää vastauksia siihen, millaista on
suomalainen
kohtukuolemasuru
ja
siihen,
miten
syntymättömänä
syntyneen
menehtymiseen on Suomessa suhtauduttu ja miten siihen suhtaudutaan tänä päivänä.
27
5.2.
Aineisto ja sen käsittely
Tutkimuksen aineistona toimivat pääasiassa kohtukuoleman kokeneiden äitien avoimet,
vapaamuotoiset kirjoitukset kokemuksistaan kohtukuoleman jälkeen. Määräaikaan
mennessä saapui yhdeksän tällaista kirjoitusta, joista kaksi saapui kirjepostissa ja
seitsemän sähköpostitse. Kirjoitukset ovat pääasiassa yhdestä kolmeen A4 -arkin
pituisia. Vastauksina tulleissa kirjoituksissa kerrotuista kohtukuolematarinoista kaksi on
1960-luvulta, kaksi 1970-luvulta, neljä 2000-luvulta ja yksi 2010-luvulta. Aineisto
voidaan siis jakaa kahteen selkeään ryhmään: 1960- ja 70-luvulla tapahtuneisiin (neljä
kirjoitusta) ja vuosituhannen vaihteen jälkeen tapahtuneisiin (viisi kirjoitusta). Aineiston
käsittelyn helpottamiseksi kirjepostissa saapunut aineisto eli kaksi kirjettä kirjoitettiin
täsmällisine sanamuotoineen ja muine muotoseikkoineen sähköiseen muotoon.
Aineisto osoittautui varsin pieneksi, joten sitä täydennettiin myöhemmin internetistä
julkisesti löydettävillä kuudella kirjoituksella, jotka edustavat samantyyppistä
kerronnallista kohtukuoleman kuvausta kuin alun perin kerätty aineisto. Kaikki nämä
kirjoituksen käsittelevät 2000-luvun loppupuolella tai 2010-luvun alkupuolella
tapahtuneita kohtukuolemia. Osa aineistosta on Käpy ry:n internetsivujen kautta
löydettyjä tekstejä, osa on löydetty Google-hakukoneen avulla syöttämällä hakukenttään
sanat ”kohtukuolema” ja ”tarina”. Kyseessä olevat jälkimmäiset tekstit ovat kenen
tahansa internet-käyttäjän julkisesti saatavilla olevia tekstejä. Täydentävä aineisto
käsiteltiin samalla tavalla kuin muukin aineisto, eli kullekin kirjoitukselle annettiin
kirjainkoodi. Kaiken kaikkiaan tutkimuksen aineistona on ollut 15 kohtukuolemaa
käsittelevää
kirjoitusta.
On
sinänsä
mielenkiintoista,
että
tehokkaista
aineistonhankintayrityksistä huolimatta kirjoituksia saatiin alun perin koottua vain
yhdeksän kappaletta. Jostakin syystä ihmiset eivät innostuneet kirjoittamaan, vaikka sen
olisi voinut tehdä täysin nimettömänä. Aihe on arka ja kokemukset kipeitä kenties vielä
vuosikymmenienkin päästä, joten siitä ei haluta puhua, koska se voi tuoda mukanaan
ahdistusta ja käsittelemättömiä tunteita. Kirjoituksista puuttuu myös kokonaan 1980- ja
90-luvuilla tapahtuneita kohtukuolemia käsittelevä aineisto. Se voi olla sattumaa, mutta
olisi toisaalta mielenkiintoista pohtia, mistä tämä johtuu.
28
5.3.
Teemoittelun perusteet
Aineistoa on lähdetty teemoittelemaan ensinnäkin kronologisesti. Teksteistä on lähdetty
etsimään tuntemuksia niiltä hetkiltä, kun tieto kohtukuolemasta on saatu. Sen jälkeen
tarkasteluun on otettu ne kohdat, joissa kuvataan tapahtumia ja mielikuvia sairaalassa
olosta ja kuolleen lapsen synnyttämisestä. Toinen teemoittelujakso lähtee siitä, kun
palataan kotiin ilman vauvaa ja siitä mitä on tapahtunut sen jälkeen. Jaksossa
tarkastellaan äitien toipumista surustaan, heidän saamaansa vertaistukea, isän roolia ja
ulkopuolisten suhtautumista kohtukuolemavanhempiin. Kronologisen tarkastelun lisäksi
aineistosta on tarkasteltu kohtia, joissa käsitellään hoitohenkilökunnan suhtautumista
kohtukuolemavanhempiin ja heidän kokemuksiinsa. Tähän tarkastelulinjaan päädyttiin
erän äidin rankkojen lääkärikokemusten myötä. Jaksossa käsitellään myös hiljaisuutta
surun ilmentäjänä – hiljaisuus on hyvin suomalainen tapa surra ja käsitellä vaikeita
asioita. Aineiston kokoavana teemana tarkastellaan myös kohtukuoleman ristiriitaista
paikkaa elämän ja kuoleman välillä – syntymättömän lapsen olemassaolon oikeutusta.
5.4.
Eettisyys ja luotettavuus
Kyseessä on arka, henkilökohtainen, ihmisten tunteita koskettava aihe, joten eettiset
kysymykset
ovat
korostuneessa
asemassa.
Aineisto
on
kerätty
niin,
että
kirjoituspyyntöön on voinut halutessaan vastata nimettömänä ja vastaajien mahdolliset
yhteystiedot jäävät vain tutkijan tietoon. Aineistoa on kerätty erillisen, vain tätä
tarkoitusta varten luodun sähköpostiosoitteen kautta, johon on voinut lähettää postia
mistä
tahansa
sähköpostiosoitteesta,
myös
nimettömästä
sähköpostiosoitteesta.
Vastauksia on myös voinut lähettää perinteisessä kirjepostissa nimettömänä sosiologian
laitoksen amanuenssille, josta ne on luovutettu avaamattomina tutkijalle. Nimettömänä
vastaamisen mahdollisuudesta on kerrottu myös kirjoituspyynnössä. Aineistoa
käsitellään myös tulevaisuudessa niin, että sitä pääsee tutkimaan ainoastaan
tutkimuksen tekijä tai hänen ohjaajansa ja se säilytetään niin, että kirjoittajien
yksityisyys ei vaarannu. Kirjoitukset on järjestelty aineiston analyysia varten niin, että
kullekin kirjoitukselle on analyysin alussa annettu oma, satunnainen kirjainkoodi väliltä
A
–
O.
Kirjoituksia
on
analysointivaiheessa
käsitelty
niin,
että
kaikista
analyysitaulukkoon viedyistä teksteistä on poistettu mahdolliset äitien ja muiden
29
henkilöiden nimet ja korvattu ne edellä mainitulla tavalla kirjaimella sekä korvattu
kohtukuolemavauvojen mahdolliset lempinimet sanalla vauva. Tekstilainauksiin on
kirjoitettu alle tunnistetiedoksi se, millä vuosikymmenellä kohtukuolema on tapahtunut.
Tällä halutaan tuoda tekstiin mukaan historianäkökulmaa, sillä suhtautuminen
kohtukuolemaa on muutamia vuosikymmeniä sitten voinut olla erilaista kuin tänä
päivänä eikä vertaistukea ole ollut olemassa, joten äitien kokemukset voivat poiketa
tämän päivän äitien kokemuksista.
Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen tutkimus, eivätkä siitä saadut tulokset ole
aukottomasti
mitattavissa
tai
yleistettävissä
laajempien
kokonaisuuksien
käsittelemiseksi, sillä käytettävissä oleva aineisto on suppea. Äitien nimettömät,
vapaamuotoiset kirjoitukset perustuvat heidän omiin kokemuksiinsa, eikä niiden
todenperäisyyttä voida millään lailla varmistaa. Tutkimusaihe on poikkitieteellinen, ja
siinä yhdistellään erilaisia tieteenaloja yhden aiheen ympärille, ja tässä tapauksessa
menetelmänä käytetty dialoginen tematisointi sopii aineiston analyysimenetelmäksi
hyvin, koska se luo vuoropuhelua teorioiden, tutkimusten ja aineiston välille. Tutkimus
toimii pohjana mahdolliselle laajemmalle tutkimukselle kohtukuolemasta ja suruun
suhtautumisesta.
30
6. KUN KAIKKI JÄRKKYY
6.1.
Kupla puhkeaa
Nykyihminen elää onnellisuuskuplassa. Kaikki paha, mikä tapahtuu, tapahtuu muille, ei
itselle. Oma elämä on turvattua ja onnellista, tasaista pienine ala- ja ylämäkineen.
Synnytään, käydään koulua, opiskellaan, tehdään töitä, perustetaan perhe, rakennetaan
talo, saadaan lapsia ja lapsenlapsia, matkustellaan ja eletään tasapainoisesti
yhdeksänkymppisiksi jolloin lopullinen lähtö tulee rauhallisesti nukkuessa. Usko omaan
haavoittumattomuuteen ja erityisesti omaan kuolemattomuuteen on vahva, kunnes jotain
peruuttamattoman traagista tapahtuu.
Elämä laittoi aikaisemmin onnellisuuskuplassa eläneen kolmekymppisen naisen
kerralla polvilleen.
Äiti N, kohtukuolema 2000-luvulla
Edellä oleva lainaus aineistosta tiivistää hyvin sen, mitä ihminen tuntee silloin, kun
häneltä kuolee lapsi. Lapsi, jonka elinajanodotteen piti olla noin kahdeksankymmentä
vuotta, menehtyykin ennen kuin ehtii syntyä. Lapsi, jonka syntymään on valmistauduttu
miettimällä hänelle nimiä, hankkimalla tarvikkeita ja kenties jopa sisustamalla hänelle
lastenhuonetta valmiiksi. Hän on ihminen, perheenjäsen jo ennen kuin hän on ehtinyt
vetää ensimmäiset henkäyksensä kohdun ulkopuolella. Mutta sitten hän menehtyy jo
ennen kuin ehtii syntyä, ja tämä menetys lyö syvän, kipeän haavan hänen perheensä
elämään ja valoisiin tulevaisuudensuunnitelmiin. Elias (2001, 45) toteaa, että
yhteiskunnassa, jossa meidän odotetaan elävän yli seitsemän- tai kahdeksankymmentä
vuotta, on tuota nuoremman henkilön kuolema lähes aina poikkeuksellista, ja erityisen
ravistelevaa se on silloin, kun lapsi tai nuori menehtyy. Olemme tuudittautuneet
kuolemattomuuden kuplaan, jossa kuolema on asia joka tapahtuu vain vanhoille ja
sairaille, elämäntehtävänsä täyttäneille henkilöille (Elias 2001, 62). Kuolema
hyväksytään myös niiden kohdalla, jotka ovat esimerkiksi omilla elämäntavoillaan
vieneet itseään tuhoon. Kaikkien muiden kuolema on tragedia, jota on vaikea hyväksyä
tai ymmärtää.
31
Tällaiset elämän suuret tragediat ja menetykset eivät koskaan unohdu. Suuret surut
siirtyvät vuosien kuluessa taka-alalle, mutta ne pysyvät siellä, säilyvät ikään kuin
vesileimana kirjoituspaperissa nimeltä elämä. Surun terävimmät piikit raastavat oman
aikansa, mutta sitten ne tasoittuvat kirvelyksi, joka ei tapa mutta tulee mieleen aina kun
elämässä tulee eteen muita vastoinkäymisiä tai suuria onnen hetkiä. Surun kanssa oppii
elämään ja tulemaan toimeen, mutta aina se on jossakin taustalla, enemmän tai
vähemmän osana jokapäiväistä elämää. Tässä tutkimuksessa on mukana 1960- ja 1970luvuilla kohtukuoleman kokeneita äitejä, jotka kertovat, että kokemus ja menetetty lapsi
eivät koskaan unohdu. Heidän kertomuksensa tapahtuneesta ovat yksityiskohtaisia, kuin
eilen kohdattuja.
Kaikki on kirkkaana mielessä, mitä vuodeosastolla tapahtui.
Äiti I, kohtukuolema 1960-luvulla
Rekisteröin tarkkaan tapahtumat ja näkymät ympäriltäni. Tarraudun kiihkeästi
kaikkeen hetkessä olevaan.
Äiti A, kohtukuolema 1970-luvulla
Äidit, joiden syntymättömänä kuolleet lapset olisivat tänä päivänä yli nelikymppisiä,
muistavat edelleen kokemuksensa, kauhunsa ja surunsa yksityiskohtaisen tarkasti, niin
kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. He kertovat tarinaansa järjestelmällisesti, yksittäisiä
tilanteita ja kohtaamiaan ihmisiä myöten.
Eräs näistä äideistä muistelee, miten
lastenhoitajat kävivät hänen huoneensa ovella tuijottamassa vähän väliä jonkin toisen
äidin vauva kainalossa, ja se oli hänelle erittäin raskasta. Samoin äidit kertovat siitä,
miten heidän ikävänsä kuollutta lasta kohtaan on kestänyt kaikki nämä vuosikymmenet.
Lathrop ja VandeVusse (2011, 25) ovat tutkimuksessaan vakavasti sairaiden, kuolevien
syntymättömien vauvojen äitien keskuudessa huomanneet, että heidän tutkimuksessaan
mukana olleet äidit tunsivat menetettyjen lastensa jatkuvan läsnäolon elämässään.
Rakkaus lapseen ja yhteenkuuluvuuden tunne säilyivät vuosien ja jopa vuosikymmenien
kulumisesta huolimatta (mt. 2011, 25). Äidit ajattelivat lapsiaan usein ja he ajattelivat
erityisesti
heidän merkitystään elämälleen
sekä näistä kokemuksista saatuja
elämänasenteita (mt. 24–25). Myös tämän tutkimuksen äideillä syntymättömänä
32
menehtynyt lapsi ja muistot hänen syntymästään, niin positiiviset kuin negatiivisetkin
säilyvät mielessä läpi elämän.
Minun suruni ja itkuni kesti ainakin kaksikymmentä vuotta. Kun vauvasta puhui,
itku tuli monesti.
Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla
Moni äiti kokee menetyksen kokemuksensa vaikuttavan koko loppuelämäänsä ja omaan
suhtautumiseensa niin elämään kuin asenteisiin muita ihmisiä kohtaan. Tunteiden kirjo
vaihtelee laidasta toiseen, epätoivon ja itsetuhoisuuden hetkistä toivon pilkahduksiin,
kaipauksesta iloon. Aiemmissa tutkimuksissa äidit ovat kertoneet ajan mukana
tapahtuvista
tunteiden
muuttumisesta,
muutoksista
henkilökohtaisesta
surun
kasvusta
vähenemisestä
jota
tai
varjostavat
pikemminkin
horjumisen
ja
päätöskyvyttömyyden tunteet (Lathrop & VandeVusse 2011, 26). Eräs 1960-luvulla
lapsensa menettänyt äiti toteaa kirjoituksessaan, että muistellessaan kokemustaan tätä
tutkimusta varten hänen tunteensa ja muistonsa ovat nousseet uudelleen pintaan, mutta
hän pitää sitä hyvänä asiana. Toipuminen on pitkä, hidas prosessi ja yleensä kestää
ainakin noin kolme vuotta, ennen kuin vanhemmat saavuttavat saman onnellisuustason
kuin ennen syntymättömän menetystä (Cosgrove 2004, 115). Tosin on aiheellista kysyä,
voiko saman onnellisuustason edes saavuttaa, tai miten onnellisuustaso voidaan
määritellä,
sillä
ainakin
tämän
aineiston
äidit
kertovat
siitä,
kuinka
kohtukuolemakokemus on muuttanut heidän elämänsä peruuttamattomasti ja että he
eivät ole enää samoja ihmisiä kuin ennen menetyskokemustaan. Kohtukuolema on
vahvasti äitiyteen liittyvä kriisi, ja kriisit muuttavat aina elämää tavalla tai toisella.
Kristiina Bergin (2008, 20) mukaan äitiyden kriisit ovat omiaan heijastelemaan
äitiysinstituution ja henkilökohtaisen äitiyden välisiä ristiriitoja. Myös äitinä olemisen
eri ulottuvuudet voivat aiheuttaa niin sisäisiä kuin ulkoisiakin yhteentörmäyksiä (mt.
20). Erityisesti kohtukuoleman kohdannut ensisynnyttäjä kokee oman äitiytensä
ristiriitaisesti. Hänellä on lapsi, hän on äiti, mutta lapsi ei ole syntynyt elossa, joten
onko hän äiti?
33
Koska pikkuinen on esikoisemme, on sureminen välillä todella vaikeaa. On
vaikeaa surra jotakin niin abstraktia. Emme tiedä, miltä elävän lapsen saaminen
tuntuu. Emme täysin ymmärrä, mitä todella menetimme. Ensimmäiset hymyt,
askeleet, sanat... menetimme kokonaisen ihmisen elämästämme, emmekä saaneet
koskaan oppia tuntemaan häntä.
Äiti J, kohtukuolema 2000-luvulla
Edellä mainitun lainauksen äiti pohdiskeli tekstissään oman surunsa oikeanlaisuutta,
sillä hän koki hämmennystä siitä, miten hän voi surra ihmistä, joka ei ole ollut olemassa
virallisesti ollenkaan. Hän myös epäröi omaa äitiyttään, koska hänellä ei ole ollut elävää
lasta. Vielä tänäkin päivänä äitiyttä pidetään jonkinlaisena naiseuden oletusarvona.
Kaikkien naisten oletetaan haluavan äideiksi. Corbet-Owen ja Kruger (2001, 416)
toteavat omassa tutkimuksessaan, että vielä nykyäänkin menestyvän naisen ja
velvollisuudentunteisen puolison normaalina tilana pidetään raskautta ja äitiyttä.
Raskaus on tavallaan määritelty naisen luonnolliseksi, normaaliksi ja väistämättömäksi
osaksi myös nyky-yhteiskunnassa (mt. 416). Nainen määritellään siis edelleen hyvin
vahvasti hänen kohtunsa kautta. Feministinen kirjallisuus kritisoi sitä, että tavat naisena
olemiseen on sidottu vahvasti äitiyteen. Osa hoitohenkilökunnasta olettaa myös, että
äitiys on kaikkien naisten tavoite ja että kaikki tuntevat syvää henkistä kärsimystä
lapsen menetettyään. Muunlaiset tunteet eivät ole sallittuja, ja jos niitä on, ne saavat
naiset tuntemaan häpeää. (mt. 416). Suremisen velvollisuudesta ei saa poiketa, ja
äitiyden ”oikea” toteuttaminen on suomalaisessa yhteiskunnassa hyvin tiukasti
kontrolloitua, ainakin jos internetin keskustelupalstoja on uskominen. Viime aikojen
keskustelussa suomalaisessa yhteiskunnassa on äitiyden roolia käsitelty paljonkin, kun
lapsettomat ja lapsiperheet väittelevät lehtien mielipidepalstoilla ja muussa mediassa
välillä hyvin voimakkain sanankääntein toistensa olemassaolon oikeutuksesta ja
hyödyllisyydestä.
Moni äiti kokee kohtukuoleman niin, että heissä on jotain vikaa, koska he eivät onnistu
tulemaan äidiksi ja näin ollen täyttämään yhteiskunnan heille asettamia velvollisuuksia
(Corbet-Owen & Kruger 2001, 417). Omassa kehossa ajatellaan jotakin olevan vialla tai
rikki, kun raskaus ei etene toivotulla tavalla. Naisen ruumis ei tuota perinteistä ideaalia,
eli äitiyttä.
34
En voinut ja kenties en halunnutkaan puhua asiasta kenenkään kanssa, koska
koin epäonnistumista siitä ”ettei se osaa edes lapsia tehdä”.
Äiti A, kohtukuolema 1970-luvulla
Eräs toinen yli kolmekymmentä vuotta sitten vauvansa menettänyt äiti koki, että hänen
kuollut lapsena ei kelvannut kenellekään, eikä häntä olisi saanut edes surra, vaikka hän
oli ollut täysiaikainen pieni ihminen. Hän koki että hän oli tavallaan pettänyt kaikki
äitiyteen liittyvät odotukset. Kristiina Berg (2008, 171) on väitöskirjassaan äitiyden
kulttuurisista odotuksista vertaillut median ja lastensuojelun ammattilaisten kuvaa
ihanteellisesta äitiydestä ja todennut, että ammattilaisten tulkinnoissa äitiys kiinnittyy
vahvasti ”kotiin, ydinperheeseen, biologiseen kiintymyssuhteeseen ja työssäkäyvään
naiskansalaiseen.” Median kuva ihanteellisesta äitiydestä on puolestaan toisenlainen,
sillä siinä yhteiskunnalliset normit ja arvot eivät samalla tavalla sido äitiyttä (mt.).
Bergin mukaan mediakontekstissa eivät päde samat määrittelytavat, vaan siinä varsin
erilaiset äitiyden toteuttamisen tavat ovat hyväksyttyjä ja sallittuja (mt. 171–172). Oman
lisänsä tähän tuovat aiemmin tässä luvussa mainitut internetin avoimet äitien
keskustelupalstat, joissa hyvää ja oikeaa äitiyttä määritellään välillä hyvinkin
kärkevästi, ja näistä määritelmistä tavalla tai toisella poikkeavat joutuvat ”oikean”
äitiyden ulkopuolelle. Mutta äiti on äiti myös kuolleen lapsen äitinä. Eräs äiti toteaa,
että hän elää elämäänsä kuolleen lapsen äitinä, osittain kuolleiden lasten maailmassa ja
että se on osa häntä kaikessa, mitä hän tekee tai jättää tekemättä.
Henkilökohtaisesta kasvusta kertovat äitien kertomukset omasta muutoksestaan, siitä
että he eivät koe olevansa samoja ihmisiä kuin ennen menetystä (Lathrop &
VandeVusse 2011, 26). Voimakkaasti tunteita ravisteleva kokemus voi muuttaa
elämänasenteita ja suhtautumista muihin ihmisiin. Kohtukuolemaäidit kokevat
enemmän myötätuntoa muita kärsiviä kohtaan ja kokevat itse ja yhdessä perheensä
kanssa olevansa vahvempia mahdollisia tulevia uhkia ja menetyksiä vastaan (mt.).
Perheenä koettiin hautajaistenkin myötä perhesiteitä vahvistava karmaiseva
kokemus, jollaista en toivo kenenkään kohdalle sattuvaksi!!!!!
Äiti E, kohtukuolema 2000-luvulla
Toisaalta
myötätunnon
kokemukset
voivat
olla
rajatumpia
kuin
ennen
kohtukuolemakokemusta. Sietokyky ihmisten turhaa, materialistista valittamista
35
kohtaan voi olla kovilla, eikä yhteentörmäyksiltä aina vältytä. Erityisen voimakasta
myötätunto on saman kohtalon kokeneita kohtaan ja heidän kanssaan koetaan
voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämän toteaa myös Durkheim (1980, 353),
sillä hänen mukaansa surun kokeminen saa ihmiset hakeutumaan kaltaistensa seuraan.
Kohtukuoleman kokeneet tuntevat olevansa oma, muusta maailmasta erillinen
ihmisryhmä, jonka tuntemuksia ulkopuoliset eivät ymmärrä eivätkä edes voi ymmärtää,
sillä he eivät ole käyneet läpi samanlaista vaikeaa kokemusta.
Me puolustamme toisiamme. Me hyökkäämme joukolla. Emme salli, että
kenenkään surua tai kokemusta joku tavis koettaa vähätellä.
Äiti F, kohtukuolema 2000-luvulla
Kohtukuolemaäidit voivat tuntea vihaa ja katkeruutta niitä kohtaan, jotka eivät ole
äitiytensä poluilla kohdanneet vastaavanlaisia menetyksiä. He eivät aina pysty
iloitsemaan muiden onnesta, varsinkaan niiden tavallisten ihmisten eli tavisten, jotka
elävät yhä onnellisuuskuplassa eivätkä tiedä miltä tuntuu haudata oma lapsi.
Vaikeimpina hetkinä he haluavat eristäytyä niin että heidän ei tarvitse kohdata raskaana
olevia naisia, vauvoja tai lastenvaunuja, sillä kaikki ne tuovat mieleen oman
traumaattisen menetyksen. Tämän tutkimuksen aineisto pitää sisällään tuntemuksia
äärilaidasta toiseen, vihasta ja katkeruudesta onneen siitä, että on saanut pitää omaa
lastaan edes hetken sylissään, tai iloon siitä että toinen kohtukuoleman kokenut äiti saa
vihdoinkin elävän, elossa pysyvän vauvan.
Menetys ja suru saavat aikaan tunteiden vaihtelemista onnellisista muistoista aina
kauhun ja epätoivon syvimpiin syövereihin. Tunteiden vuoristorata kuitenkin tasoittuu
vähitellen (Lathrop & VandeVusse 2011, 27). Arki toimintoineen ja velvoitteineen vie
vähitellen tasaisemmille urille ja aika höylää terävimpiä nousuja ja laskuja
pehmeämmiksi. Jossakin vaiheessa on taas syötävä, peseydyttävä, palattava töihin ja
hoidettava mahdollisia vanhempia lapsia. Elämä tasoittuu vähitellen uomiinsa, jotka
ovat kuitenkin erilaisia kuin aikaisemmin. Surullisen tapahtuman muisto ja menetetty
lapsi palaavat mieleen ensin jatkuvasti, ja myöhemmin arjen ottaessa itselleen enemmän
tilaa, ne palaavat mieleen vähemmän, mutta ne eivät katoa minnekään. Eräs Lathropin
ja VandeVussen (2011, 27) tutkimuksen äiti onkin osuvasti todennut, että vaikka hän on
jo päässyt pois vuoristoradasta, hän voi yhä kuulla sen kolinan.
36
Hormoonitoiminnan hellittäessä myös tunteet hellittivät, mutta tapahtumat
seurasivat mielessä pitkään. Jälkeenpäin ajateltuna sairausloma ja mahd.
ammattiapu olisivat tulleet tosi tarpeeseen.
Äiti D, kohtukuolema 2000-luvulla
Myös tämän tutkimuksen äidit ovat käyneet tunne-elämässään läpi rajuja vaihteluja,
kuitenkin varsinkin ensimmäisten kuukausien aikana tunteiden kirjo on pääasiassa
mollivoittoista. Tuntemukset ovat vaihdelleet kauhusta lohtuun ja itsetuhosta toivoon.
Leena Väisänen (1999, 124) on todennut tutkimuksessaan, että suruprosessi vie pitkän
ajan. Voimakkaimmat tuntemukset tasoittuvat ajan myötä, mutta kokonaan suru ei
koskaan häviä. Väisänen (1999, 124) kuvaa suremista pikemminkin kehämäiseksi
prosessiksi lineaarisen prosessin sijaan, sillä syiden löytämisen tarpeet ja syyllisyys
palaavat aina välillä aktiiviseen tajuntaan. Kohtukuoleman kokeneilla on usein
voimakas tarve yrittää selvittää, olisivatko he voineet toimia jotenkin toisin estääkseen
lapsensa menehtymisen, olisiko heillä ollut keinoja puuttua kuoleman läsnäoloon (Elias
2001, 47).
Itsesyytökset alkoivat välittömästi ja pyysin anteeksi mieheltäni. Kävin läpi
edellispäivää ja mietin miten olin lapseni kuoleman aiheuttanut.
Äiti O, kohtukuolema 2000-luvulla
Elämään on palannut taas toivo ja aika paljon lisää iloa. Menetyksen pelko iskee
välillä öisin, mutta yritämme olla antamatta pelolle valtaa.
Äiti N, kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen,
kohtukuolema 2000-luvulla
Kohtukuolemaäidit palaavat usein miettimään kokemustaan ja pohtimaan sitä olisiko
jotakin voitu tehdä toisin. Varsinkin kun mitään syytä kohtukuolemaan ei löydy, on
menetystä vaikeampaa hyväksyä. Suruprosessi kestää vuosia, jopa läpi koko elämän.
McCandless ja Conner (1997, 87) ovat tutkineet vanhojen naisten surua, ja huomanneet,
että monella iäkkäämmällä naisella suru kohtukuolemasta on edelleen käsittelemättä,
sillä he ovat kokeneet kohtukuoleman sellaisena aikana, jolloin sitä ei edes ymmärretty
surun aiheeksi. Tässä tutkimuksessa erityisesti 1960- ja 70-lukujen äidit kertovat, että
37
heidän suruunsa ei ole osattu suhtautua samalla tavoin kuin suruun elävänä syntyneestä
mutta sittemmin kuolleesta lapsesta. Heidän suruaan on vähätelty, ja usein tästä syystä
he ovat vaienneet menetyksestään mutta alkaneet myöhemmin oireilla työuupumuksen
tai masennuksen kautta. Suru etsii joka tapauksessa omat keinonsa tulla pintaan
ennemmin tai myöhemmin.
Elämässä tapahtuva suuri menetys tai tragedia on piikki, joka puhkaisee
kuolemattomuuden kuplan, ja aiheuttaa ahdistusta. Varsinkin lapsen menehtyminen
järkyttää ja ahdistaa niin läheisiä kuin myös muita ihmisiä heidän ympärillään. Koska
nyky-yhteiskunnassa kuoleman aiheuttamaa ahdistusta voidaan varsin tehokkaasti
lieventää sulkemalla kuolemaan liittyvät asiat normaalin sosiaalisen elämän
ulkopuolelle (Elias 2001, 65), tuntevat kohtukuoleman kokeneet joutuneensa eristetyksi
jokapäiväisestä elämästä alueelle, jota ”tavis ei tajua”. Niinpä he hyödyntävät
moderneja viestintävälineitä ja hakevat turvaa ja ymmärrystä toisiltaan, kannatellakseen
toisiaan surun pahimpien karikoiden yli. Suruprosessi helpottuu ajan myötä, mutta
kokemukset eivät unohdu, vaan ne pikemminkin muokkaavat menetystä kokeneen
käsitystä elämästä (mt. 35). Kun kuplasta kerran tulee ulos, sinne ei ole enää paluuta.
Kuplan ulkopuolista elämää on vaikeaa kestää, sillä luottamus siihen, että elämä kantaa,
on mennyt.
6.2.
Hoitohenkilökunnan institutionaaliset muurit
Aiemmin kaikki lapset, niin elävät kuin kuolleet, syntyivät pääasiassa kotioloissa, mutta
viimeisen 60-70 vuoden aikana synnytykset ja niihin liittyneet komplikaatiot ovat
siirtyneet pääasiassa erillisten synnytyslaitosten tai sairaaloiden hoidettaviksi. Tällöin
myös lääketieteellinen kontrollointi sinänsä luonnolliseen asiaan, syntymään, on
oleellisesti lisääntynyt. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkupuolella keskosena
syntyneitä vauvoja käsiteltiin suojakäsineet kädessä ja hengityssuojain kasvoilla, eikä
vanhempia päästetty katsomaan heiveröisiä ihmistaimiaan kuin korkeintaan lasin takaa.
”Rouva menee nyt kotiin, kyllä me hoidamme tämän ja kerromme kuin voi tulla
hakemaan.” Näin todettiin myös äidilleni minun syntymäni jälkeen, ja kolmeksi
viikoksi
jäin
kasvamaan,
ei
puhettakaan
ihokontaktin
tärkeydestä.
Sama
välinpitämättömyys vanhempien ja erityisesti äitien tunteita kohtaan on luettavissa
38
aineistoni 1960- ja 1970-luvuilla kohtukuoleman läpikäyneiden äitien kertomuksista.
Äiti G puhuu kohdalleen osuneesta ylilääkäristä hirviönä, despoottina ja ylihirviönä.
Siispä passitus keskussairaalaan, jossa alkoikin varsinainen helvetti.
Ylilääkärinä osastolla oli "kylänkuulu" nainen, joka oli varsinainen hirviö!
Syyllistäminen tapahtuneesta ja huutaminen ei todellakaan nostanut mielialaa.
Äiti G, kohtukuolema 1960-luvulla
Lääkärin halveksiva ja suorastaan hyökkäävä suhtautuminen tuntuu järkyttävältä. Miksi
lääkäri toimi näin? Missä empatia? Myös muut muutama vuosikymmen takaperin
kohtukuoleman kokeneet äidit kertovat kirjoituksissaan henkilökunnan kylmästä,
välttelevästä tai väheksyvästä suhtautumisesta, tosin joukossa on myös poikkeuksia.
Miksi kuolleena syntyneen vauvan äitiin on suhtauduttu näin? Onko suhtautuminen
muuttunut viime vuosikymmenien aikana ja jos on, miten se on muuttunut, ja miksi se
on muuttunut?
Jo aiemmin mainitut McCandless ja Conner (1997, 87) toteavat vanhojen naisten surua
käsitelleessä
artikkelissaan,
että
terveydenhoitojärjestelmän
näkökulma
kohtukuolemasuruun on aiemmin ollut nykypäivään verrattuna varsin karu. Asenne on
ollut se, että surua ei ole voinut syntyä, koska elävää lasta ei ole ollut olemassa. On
lähdetty siitä käsityksestä, että kiintymyssuhde alkaa kehittyä vasta lapsen syntymän
jälkeen. Ennen syntymää kuolleen lapsen ruumis on hävitetty pikaisesti ilman että
vanhemmilla on ollut mahdollisuutta pidellä tai edes nähdä häntä (McCandless &
Conner 1997, 87). Poissa silmistä, poissa mielestä, kuten vanha sanonta kuuluu. On
pyritty siihen, että vanhemmat unohtavat menetyksensä mahdollisimman nopeasti ja
keskittyvät tulevaan.
Menetyksen kokeneet naiset kokevat usein, että he ovat suruunsa eristettyjä,
turhautuneita ja loukkaantuneita, koska he eivät ole mielestään saaneet tarvitsemaansa
vastakaikua tuntemuksiinsa puolisoilta, sukulaisilta ja ystäviltä (Cosgrove 2004, 116).
Cosgroven (2004, 115) mukaan kohtukuoleman vaikutuksia äitien elämään on tutkittu
vielä vähän, mutta olemassa olevan kirjallisuuden perusteella voi olettaa että
hoitohenkilökunnan myötäelämistaidoilla on suuri merkitys toipumisprosessissa.
Toisaalta, vaikka hoitoalan ammattilaiset osaavat usein koulutuksensa ja kokemuksensa
pohjalta kuunnella potilaitaan, saattaa juuri tämä ammatillinen koulutus ja kokemus
39
toimia pikemminkin haittatekijänä heidän yrittäessään ymmärtää äitien kokemuksia,
sillä heihin vaikuttavat heidän lääketieteellisen tietämyksensä lisäksi myös heidän
henkilökohtaiset oletuksensa, uskomuksensa ja heidän omat kulttuuriset odotuksensa
(Corbet-Owen & Kruger 2001, 419). Norbert Elias toteaa, että sairaalamaailmalla on
kyllä institutionaalisia rutiineja ja rituaaleja, jotka toimivat sosiaalisena kehyksenä
kuolemiselle, mutta nämä toiminnot ovat kuitenkin enimmäkseen vailla tunnetta ja itse
asiassa toimivat kuoleman eristämisen välineinä (Elias, 2001, 28).
Seuraavalla kerralla lääkäri ilmoitti kliinisesti ja lyhytsanaisesti: ”Todetaan
eloton sikiö!”.
Äiti D, kohtukuolema 2000-luvulla
Kohtukuoleman kokeneet perheet eristetään kapulakielen tai vaikenemisen avulla, sillä
kuolema on sairaalalle ei-toivottu asia, varsinkin synnytysosastolla, jonka tarkoituksena
on auttaa uutta elämään maailmaan. Kun jonkin synnyttäjän vauva menehtyy, ajatellaan
sen aiheuttavan ahdistusta muissa synnyttäjissä ja heidän läheisissään, ja nämä
kuolemaan liittyvät ajatukset pyritään rajaamaan pois näkyvistä ja kuuluvista. Syntymä
ja kuolema halutaan pitää niin kaukana toisistaan kuin se vain suinkin mahdollista.
Äitien kokemukset sairaanhoitajista ja kätilöistä ovat olleet pääasiassa lämpimiä ja
huolehtivia, mutta lääkärikokemukset ovat olleet paikoin jopa hyvinkin karuja. Vielä
2000-luvun alkupuolella oli eräälle äidille hänen hakiessaan viikon sairaslomaa todettu,
että ”parempi että palaat töihin vatvomasta näitä asioita”. Uudemmissa kirjoituksissa
lääkärien suhtautumista on käsitelty vähemmän, mutta niissä sanamuodoissa, joita on
valittu
kertomaan
menetyksestä,
on
ensimmäisen
aineiston
kerran
mukaan
vanhemmille
tapahtunut
syntymättömän
muutosta
lapsen
lämpimämpään,
inhimillisempään ja osaanottavampaan suuntaan.
Niissä yhteiskunnissa joissa ihmisen elinajanodote on lyhyempi ja lapsikuolleisuus
huomattavasti suurempi, kuten meilläkin oli vielä reilut 50 vuotta sitten (Tilastokeskus
2012), on elämän ääripäiden raja ohuempi. Syntymää ja kuolemaa on noissa maissa
paljon vaikeampaa pitää erillään, sillä sekä äiti- että lapsikuolleisuus on paljon
suurempaa kuin läntisissä teollisuusmaissa. Kuitenkin syntymättömän vauvan menetys
on tragedia kaikkialla, mutta ei välttämättä samalla tavalla.
40
Vauvan menetyksen aiheuttamia psyykkisiä traumoja on alettu Suomessa tunnistaa
vasta niin myöhään kuin 1990-luvulla (Väisänen 1999, 33). Aiemmissa tutkimuksissa
surua ja traumoja käsiteltiin yhtenä kokonaisuutena (mt. 33). Lapsen menetys vaikuttaa
sekoittavasti historiallisiin lainalaisuuksiin ja järjestyksiin yksilön ja perheen elämän
rikkoutumisen lisäksi. Pienen lapsen kuolema tuntuu luonnonvastaiselta, järjettömältä
tapahtumalta, joka perheen ja lähipiirin lisäksi traumatisoi myös ammattilaisia. (mt.).
Siellä (sairaalassa) huomattiin kohta, ettei sydänääniä kuulunut. Kukaan ei
sanonut minulle mitään, vaan ymmärsin itse, mitä se merkitsee. Pyysin
soittamaan mieheni paikalle ja minun itseni piti kertoa asialaita hänelle.
Äiti I, kohtukuolema 1960-luvulla
Erityisesti aiemmissa kohtukuolemakirjoituksissa on havaittavissa, että sairaaloiden ja
neuvoloiden henkilökunta on reagoinut kohtukuolemaan pääasiassa vaikenemalla.
Luottamus lääketieteen kaikkivoipaisuuteen on ollut koetuksella, eikä heillä ole ollut
keinoja käsitellä tapahtunutta, saati asettua kohtukuolemaäidin asemaan. Uudemmissa
kirjoituksissa henkilökunnan suhtautuminen on ollut inhimillisempää ja osallistuvampaa
erityisesti kätilöiden osalta. Cosgroven (2004, 118) mielestä lapsen menetyksen
kokeneita äitejä ei osata käsitellä oikealla tavalla. Hoitohenkilökunta, erityisesti lääkärit,
turvautuvat ammatilliseen kielenkäyttöön ja lääketieteellisiin käsittelytapoihin, jotka
eivät auta menetyksen kokenutta äitiä eteenpäin, kuten myös Eliasin (2001) tekstissä
todetaan. Kyseiset institutionaaliset rutiinit toimivat välineinä joilla kuolleen lapsen
läheiset eristetään omalle, tuntemattomalle alueelleen. Äitejä tulisi kuitenkin
asiantuntijoiden mukaan kohdata niin, että vuorovaikutusta tulkittaisiin pikemminkin
yhteiskunnallisessa kontekstissa, jossa äidit voisivat tulkita ja kuvata menetystään
paremmin kuin pelkän lääke- ja hoitotieteen käsittein. (mt. 2004, 118). Sairaalalle
kuollut vastasyntynyt on ikävä merkintä tilastoissa ja ylimääräisiä tai poikkeavia
resursseja vaativa asiakkuussuhde, mutta vanhemmilleen hän on rakas lapsi,
ainutlaatuinen yksilö, jonka menetys on kipeä merkki siitä, että kuolemaa ei edes
lääketiede
aina
pysty
voittamaan.
Anssi
Peräkylä
(1990,
64)
on
omassa
sairaalakuolematutkimuksessaan käyttänyt kehysmallia, ja hänen mukaansa jännitteet
sairaalan lääketieteellisen kehyksen ja perheen välillä ovat usein keskeisessä roolissa
silloin, kun kommunikaatio terveydenhoidon instituutioiden ja kuolleen tai kuolevan
läheisten välillä ei toimi. Sairaalan institutionaalinen diskurssi vieraannuttaa
41
hoitohenkilökunnan hoidettavista ja läheiset kuolleesta omaisestaan. Hän kuitenkin on
jo 1990-luvulla nähnyt merkkejä siitä, miten kuoleman merkitys on muuttumassa
(Peräkylä 1990, 47), sillä hänen mielestään modernit terveydenhoidon instituutiot eivät
kohtele potilasta esineenä, vaan haluavat kehittää kommunikaatiota potilaan ja
henkilökunnan välillä inhimillisempään suuntaan (mt. 47). Kuolema halutaan alkaa
uudelleen ymmärtää ihmissuhteiden ja tunteiden kautta, sillä ihmisten välinen yhteisyys
ei ole itsestään selvästi annettu fakta eikä säily muuttumattomana (mt. 25).
42
7. MENETYKSEN JÄLKEEN
7.1.
Jaetut vertaiskokemukset pitävät kiinni elämässä
Kohtukuoleman kohdannut perhe kärsii tapahtuman jälkiseurauksena usein erilaisista
fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista ongelmista (Cacciatore et al 2009, 167). Tällaisia
ovat esimerkiksi ruokahaluttomuus, univaikeudet, ahdistus, masennus, itsetuhoisuus,
eristäyminen ja joissakin tapauksissa suoranainen eristäminen. Viimeisen noin
kymmenen vuoden ajan tehdyistä kohtukuoleman psykologisiin jälkiseurauksiin
liittyvistä tutkimuksista huolimatta on saatu vasta raavittua pintaa, eikä ole päästy vielä
syvemmälle näiden kokemusten kartoittamisessa (Cosgrove 2004, 112). Tutkimuksissa
on saatu selville lähinnä itsestäänselvyyksiltä tuntuvia havaintoja, kuten esimerkiksi se,
että masennus ja ahdistus ovat yleisiä kohtukuolemaa seuraavia oireita (mt. 112).
Tämän havainnon voi usein tehdä myös maallikko ilman sen tarkempia tieteellisiä
tutkimustuloksia.
Varsin usein myös sosiaalinen tukiverkosto (perhe, hoitohenkilökunta) romahtaa
odottamattoman katastrofin edessä (Cacciatore ym. 2009, 167). Syntymättömän, kovasti
toivotun ja odotetun lapsen menettäminen on nykymaailmassa menetyksistä suurimpia,
sillä nykyihmisen luottamus elämään ja sen jatkumiseen on paljon suurempi ja
ehdottomampi kuin vielä muutaman vuosikymmen sitten. Elämää ja sen jatkumista
uhkaavat vaarat ovat pienempiä kuin koskaan, ja paremmin hallittavissa kuin koskaan.
(Elias 2001, 8) Silti nykyaikainen lääketiede ei voi estää kaikkien vauvojen
menehtymistä, vaikka meillä on toimiva terveydenhuoltojärjestelmä, joka osaa
ennakoida ja joka kykenee välillä suoranaisiin ihmeisiin. Kun jotakin odottamatonta
tapahtuu ja toimiva järjestelmä pettää, jäävät kaikki sanattomiksi, niin kohtukuoleman
kokeneen perheen lähipiiri kuten usein myös kaiken kokeneet ammattilaiset.
Vieläkään en löydä sanoja kokemukselleni (tunteilleni), jotain kauhun tapaista se
on. Ylitsepääsemätöntä, ei tajuttavaa, laajaa, käsittämätöntä.
Äiti A, kohtukuolema 1970-luvulla
Kuolema ryntää takahuoneesta etualalle ja keskipisteeseen, ja jättää ympärilleen
hiljaisuuden (mt. 29), sillä perinteiset korulauseet eivät riitä selittämään tapahtunutta.
43
Kohtukuoleman kokeneet jäävät sairaalan institutionaalisen diskurssin eristämiksi. Vain
saman kohtalon kokenut on usein se ainoa, joka ei jää sanattomaksi, ja saman kokenut
on usein se, joka pystyy ensimmäiseksi aidosti auttamaan ja lohduttamaan. Tässä
tutkimuksessa erityisesti 2000-luvun loppupuolella vauvansa menettäneet äidit ovat
olleet vertaistuen piirissä ja he kertovat siitä olleen erittäin paljon apua heidän
selviämisessään surun syövereistä takaisin arkeen.
Syksyllä tuli sairaalasta kutsu lapsensa
vertaisryhmään ja se varmaan pelasti minut.
menettäneiden
vanhempien
Äiti H, kohtukuolema 2000-luvulla
Aiemmin näistä kohtukuolemamenetyksistä ei puhuttu. 1960- ja 70-luvuilla
synnyttäneet äidit kertovat kirjoituksissaan, että he ovat oman menetyksensä jälkeen
saaneet tietää, että suvussa ja lähipiirissä on ollut kohtukuolemia aiemminkin, jopa
usein, mutta niistä on vaiettu. Kuten yksi äiti toteaa: ”Niistä ei vain puhuttu.”
Menetykset pidettiin omana tietona tai niistä kerrottiin korkeintaan aivan läheisimmille.
Syntymättömän lapsen menetyksen voi kuvitella olevan yksi nykyihmisen elämän
suurimmista tragedioista. Elämä pysähtyy, tuntuu merkityksettömältä ja elämänhalu
katoaa. Voimavarojen löytäminen voi olla erittäin haastavaa, varsinkin kun tuntuu että
kukaan ei ymmärrä tuntemuksia, joita syntymättömän lapsen menetys aiheuttaa. On
vaikeaa löytää keinoja ja välineitä selvitä elämässä eteenpäin tai ylipäätään edes elää, ja
jotkut päätyvätkin seuraamaan lastaan elämän ja kuoleman rajan toiselle puolelle. Usein
ainoa keino pysytellä rajan tällä puolella on toisten, samanlaisen menetyksen
kokeneiden tuki. Durkheimin (1985, 241) mukaan kollektiivinen voima on yksi
parhaista itsemurhaa rajoittavista tekijöistä. Voimakkaasti yhdentynyt yhteisö valvoo
yksilöitä eikä salli heidän päästä omien kuvitelmiensa valtaan. Sen mielestä yksilöt
välttävät
velvollisuuksiaan
jos
he
haluavat
kuolla
(mt.
241).
Monelle
kohtukuolemaäidille on tullut se tunne, että vain saman kokenut ihminen voi ymmärtää
halun kaivautua hautaan kuolleen vauvan seuraksi, vihantunteet kaikkia raskaana olevia
kohtaan tai koko ajan olkapään takana vaanivan kuolemanpelon uuden raskauden
toteutuessa. Vain saman kokeneet tietävät millaisia ajatuksia mielessä voi liikkua ja
tämän tiedon avulla he pystyvät vaikeimpina hetkinä pitämään vuorotellen toisiaan
kiinni elämässä.
44
Vertaistukea
on
ollut
tarjolla
vasta
parin
viime
vuosikymmenen
ajan,
ja
kohtukuolemaäideille tätä vertaisapua on ollut saatavana vieläkin lyhyemmän ajan.
Tutkimukseen osallistuneet, 1960- ja -70-luvuilla synnyttäneet äidit korostavat sitä,
miten heidän on pitänyt selvitä tästä mieltä raastavasta katastrofista itse, ilman
ulkopuolista apua ja ilman muiden saman kokeneiden tukea. 2000- ja 2010-luvuilla
synnyttäneet ovat olleet vertaistuen tavoitettavissa, ja kaikki heistä, jotka kertovat
vertaistukea saaneensa, toteavat kirjoituksissaan, että he eivät olisi enää olemassa
kirjoittamassa tekstejään ilman vertaisten apua.
Ulkomaailman kanssa oli usein vaikeaa. Tuntui että ihmiset eivät ymmärtäneet.
Siksi meidän porukasta tuli tosi tärkeä. Tapaamista odotti aina kovemmin kuin
joulua. Enkä vain minä vaan kaikki meistä.
Äiti F, kohtukuolema 2010-luvulla
Vertaistuella on todettu olevan suuri merkitys, sillä kohtukuoleman kokeneet äidit
tuntevat olleensa usein pettyneitä ja loukkaantuneista niistä mielipiteistä ja
kommenteista, joita he ovat lähipiiristään (perhe, ystävät, hoitohenkilökunta) saaneet
(Cosgrove 2004, 117). He kokevat ihmisten usein hyvää tarkoittavat, mutta
ajattelemattomat ”möläytykset” niin haavoittaviksi, että he haluavat mieluummin
pysytellä kaukana muista. He siis joutuvat keskelle vaikenemisen tabua (Elias 2001,
29), jolla heidät eristetään muusta yhteiskunnasta. Koska kuolema on suljettu
sosiaalisen elämän ulkopuolelle, ei ihmisiä ole enää sanoja tai keinoja lohduttaa surevia
(mt. 24). Ajatus kuolemasta ahdistaa ihmisiä, sillä se tuo heille mieleen heidän oman
kuolevaisuutensa (mt. 10). He pelkäävät, että kuolema tarttuu.
Kohtukuoleman läpikäyneet ovat kokeneet olevansa omine tunteineen aivan lukossa,
mutta he ovat voineet availla näitä mielen lukkoja yhdessä muiden saman kokeneiden
kanssa (Lathrop & VandeVusse 2011, 26). He voivat myös kokea enemmän
yksinäisyyttä, koska heidän ihmiskontaktinsa vähenevät (Koskela 2011, 202).
Cacciatore, Schnebly ja Frederik (2009) puolestaan ovat todenneet, että tuki
useammasta lähteestä on oleellisen tärkeää (Cacciatore et al. 2009, 169). Hän on
huomannut, että ne naiset, jotka ovat saaneet tukea sekä perheeltään että
hoitohenkilökunnalta, ovat kärsineet vähemmän ahdistuksesta ja depressiosta kuin ne,
jotka ovat saaneet tukea vain toiselta näistä ryhmistä (mt. 169). Munnukka (2001)
45
puolestaan on tutkimuksessaan äitien vertaisverkkoryhmistä huomannut, että äitiryhmät
ovat mahdollistaneet naisten keskinäisen vuorovaikutuksen (Munnukka 2001, 514).
Tämä on helpottanut äitiyden työstämistä tiedonvaihdon ja omien kokemusten
jakamisen kautta (mt. 514) Tämän tutkimuksen kohtukuolemaäidit ovat kokeneet
vertaistuen ja saman kokeneiden kanssa keskustelun erittäin tärkeäksi omassa
suruprosessissaan. Tunne siitä, että kukaan ei ymmärrä, on voitu jakaa niiden kanssa,
jotka ymmärtävät. Jotkut äidit tekevät hyvinkin selkeän eron oman ryhmänsä ja muiden
välillä kutsuen ”taviksiksi” niitä, jotka eivät ole kokeneet syntymättömän lapsen
menetystä. Tavikset eivät ymmärrä, tavikset eivät tiedä, tavikset eivät voi koskaan
käsittää miltä tuntuu kantaa kuollutta lasta kohdussaan.
Me fm-äidit olemme melko hyökkääviä… Emme salli, että kenenkään surua tai
kokemusta joku tavis koettaa vähätellä.
Äiti F, kohtukuolema 2000-luvulla
Yhteydenpito kohtukuolemanäitien välillä on ollut tiivistä johtaen aktiivisiin
henkilökohtaisiin tapaamisiin, joissa äidit ovat kohdanneet jo virtuaalisesti tuntemansa
henkilöt saaden kasvot tutuille nimille, nimimerkeille ja tarinoille. Tämän
yhteydenpidon tiiviyden on todennut myös Munnukka (2001, 518) omassa äitien
vertaisverkkoja koskevassa tutkimuksessaan. Tapaamiset toimivat tavallaan linkkinä
ulkomaailmaan (mt. 518), turvallisena ”tuulikaappina” tavisten maailmaan. Tavallinen
maailma on helpompi kohdata tragedian jälkeen, kun tukena on muita, jotka tietävät että
jokainen askel ulkomaailmassa on aluksi vaikea. Äidit kokevat, että toivottavaa apua ei
saa aina edes ammattilaisilta, tai että se ei yksistään riitä. Munnukka (2001, 517) on
omassa tutkimuksessaan huomannut, että äidit kokevat että heidän vertaisverkkonsa
täydentää neuvolasta saatua tukea ja opastusta ja joissakin tapauksissa jopa toimii
paremmin kuin neuvola, antaen taustatukea äitien tarpeille ja odotuksille. Näin voi olla
usein myös kohtukuolemaperheiden kohdalla. Muutama tämän tutkimuksen äiti kertoi,
että hän löysi kaikkein parhaiten omasta vertaisverkostostaan sellaisia aivan
konkreettisia, lapsen hautaamiseen ja muihin järjestelyihin liittyviä vinkkejä ja tietoja,
joita ei muualta tuntunut helposti löytyvän.
Neuvolan henkilökunta ei ole välttämättä aina valmistautunutta kohtaamaan
kohtukuolemaperheitä aidosti, vaan sieltä saatu tuki voi jäädä pinnalliselle tasolle ja
46
todellinen tuki tulee muualta, kuten edellä mainitusta kohtukuolemaäitien omasta
vertaisverkosta. Vertaisverkon etu on se, että äidit eivät ole yksin omien, joskus
kummallisiltakin tuntuvien ajatustensa kanssa (Cosgrove 2004, 117). He voivat tuntea,
että he eivät ole hulluja tai sekoamassa, vaikka ahdistus välillä pahenee terapiasta ja
muusta hoidosta huolimatta (mt. 117). Toisten saman kokeneiden äitien seurassa he
oppivat tietämään, että kaikenlaiset tunteet kuuluvat asiaan, sellaisetkin joista ei tee
mieli puhua julkisesti. Kynnys puhua hoitohenkilökunnan tai muiden virallisten tahojen
kanssa näistä tuntemuksista on korkea, sillä siitä pelätään olevan perheen kannalta
kielteisiä seurauksia, kuten sosiaaliviranomaisten ylireagoivia otteita.
Se tuntui olevan porukka, joka ymmärsi minua paremmin kuin kukaan muu, myös
niitä ajatuksia, joita ei aina kehdannut ääneen sanoa.
Äiti C, kohtukuolema 2010-luvulla
Alussa keskustelu oli asiallisempaa, mutta pian musta huumori sai vallan.
Puhuimme sellaisista asioista, joista tavisten kanssa ei voi puhua, koska
he eivät kestä. Ihan siitä lähtien, miten lapset maatuvat. Tai jäätyvät.
Äiti F, kohtukuolema 2000-luvulla
Kohtukuolemaäidit ovat siis toisinaan tietoisesti eristäneet itsensä sosiaalisesta elämästä
omaan, kuoleman ympärille rakentuneeseen verkostoonsa, sillä lapsen menetys
vaikuttaa yksilön ajatusten ja tunteiden lisäksi myös hänen sosiaalisiin suhteisiinsa
(Koskela 2011, 195). Kommunikointi niiden kanssa, jotka eivät ole samanlaista
menetystä kokeneet, voi vaikeutua merkittävästi. Kohtukuolemaäitien yhteisö on
tavallaan omanlaisensa sosiaalisen elämän maailma yleisen sosiaalisen elämän sisällä, ja
se voi olla merkki uudenlaisesta yhteisöllisyyden heräämisestä. Norbert Elias (2001)
pitää nykyihmistä liian yksilöllisenä, liian erillisenä muista ihmisistä (mt. 33). Ihmiset
pitävät erillisyyttä nykyään parhaana tapana hoitaa omia asioitaan ja edistääkseen omia
päämääriään (mt. 33), mutta vertaistukiyhteisöllisyydessä näyttäisi olevan piirteitä
uudesta kollektiivisuudesta, uudenlaisesta linkittymisestä. Tämän päivän maailmassa
kiinteät sosiaaliset suhteet eivät ole paikkasidonnaisia perinteisessä mielessä (Aro 2011,
55; Saastamoinen 2011, 58), sillä postmodernissa teoriassa korostetaan vuoropuhelua
lukuisten maailmanselitysten ja merkitysten välillä. Yhteisön käsite muotoutuu ihmisten
mielissä yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ilmiöiden tiedostamisen kautta. Yhteisöillä
47
ilmennetään nykyään pikemminkin yksilöllistä elämäntapaa ja sitoutumista toisiin
samanhenkisiin kuin paikkaan sidottua perinteistä elämäntapaa. (Saastamoinen 2011,
58). Sitoutuminen on siis pikemminkin esteettistä ja tunneperäistä. Kyseessä ei ole
sukupolvittainen soihdunkantajuus (Elias 2001, 33), vaan ryhmä ihmisiä kantaa
soihtujaan rinta rinnan, samalla oman ja samalla yhteisen asiansa puolesta, fyysisestä
sijainnistaan riippumatta.
Fm-äidit ovat ryhmittyneet facebookissa. Voin ottaa siellä kaverikseni ihmisen,
josta tiedän vain nimen. Se, että häneltä on kuollut lapsi on riittävä yhdistävä
tekijä.
Äiti F, kohtukuolema 2000-luvulla
7.2.
Sammakot
Kuoleman kohdatessa tarvitsee menehtyneen lähipiiri tukea ja lohdutusta, vähintäänkin
lohduttavia sanoja. Nykyään, kun kuolema on onnistuttu työntämään pääasiassa takaalalle ihmisten jokapäiväisestä elämästä, on oikeiden, lohduttavien sanojen löytäminen
entistä vaikeampaa. Eliasin (2001, 28) mukaan nykyihminen on vapauttanut itsensä
perinteisestä rituaalisesta diskurssista eikä täten löydä oikeita keinoja kuolleen läheisiä
kohdatessaan. Hämmennys ja ahdistuneisuus purkautuvat ulos sanoina ja tekoina, joiden
merkitys jää epäselväksi tai jotka koetaan suorastaan loukkaaviksi. Näitä sanotaan
arkikielessä sammakoiksi. Kun ihminen päästää suustaan sammakoita, tarkoitetaan sillä
sitä, että hän puhuu ajattelemattomasti, harkitsemattomasti ja sanoo asioita, jotka olisi
voinut jättää sanomattakin. Kohtukuolemaäidit kohtaavat usein oman surunsa keskellä
tällaista puhetta, joka voi olla hyvää tarkoittavaa mutta elämäntilanteeseen suhteutettuna
pahimmillaan loukkaavaa. Äitien kohtaamat ”sammakot” sisältävät lohdutukseen
tarkoitettuja epäonnistuneita sanoja (”voitte tehdä uuden lapsen”) menetyksen
vähättelyä (”No sittenhän voit tulla heti takaisin töihin”), tai suoranaisia loukkauksia
(”Hyvä, että pääsit siitä eroon, jos se ei ollut terve, hyi helvetti!”). Vertailtaessa
kirjoituspyynnöllä kerättyä aineistoa ja internetistä poimittua aineistoa, kiinnitti
huomiota se seikka, että niin sanotuissa julkisissa kirjoituksissa, niin nimettömiä kuin
osa niistä onkin, ei näistä mieltä pahoittavista sanomisista puhuttu mitään. Tahattomat
48
tai jopa tahalliset loukkaukset kätketään omaan sisimpään ja niitä ruoditaan korkeintaan
perheenjäsenten kesken tai vertaisten kanssa suljetuilla internetpalstoilla.
Ajattelemattomia lausahduksia ovat päästäneet yleensä tutut ja tuntemattomat, mutta
osassa aineistosta voidaan nähdä, että niitä ovat viljelleet myös hoitohenkilökunnan
edustajat erityisesti 1960- ja -70-luvuilla. Hoitohenkilökunnan voisi ymmärtää olevan
myötäelävää ja hienotunteista, mutta vähättelevä ja kylmä suhtautuminen on hetkeä
aikaisemmin menetyksen kokeneista äideistä erityisen järkyttävää ja tunteita loukkaavaa
(esim. Côté-Arsenault & Donato 2007, 555). Äidit puhuvat kirjoituksissaan yleensä
lämpimistä, ymmärtäväisistä ja huomaavaisista kätilöistä ja sairaanhoitajista, mutta
muutamat lääkärikokemukset erityisesti 1960- ja 70-luvuilta ovat jääneet vaivaamaan
mieltä vuosikymmeniksi:
Vieläkö te olette täällä? Te ette siis haluakaan itse tehdä asialle mitään? Eikö
teillä todellakaan ole sitä pientä siellä kotona ikävä kun näin hyvin täällä
viihdytte? No, otetaan sitten sellaiset konstit käyttöön, että loppuu tämä
pelleileminen!
Äiti G, kohtukuolema 1960-luvulla
Kyseinen lääkäri, kirjoittajan mukaan äiti itsekin, oli jättänyt äiti G:N mieleen ikuisen
trauman töykeällä, pilkkaavalla ja ilmeisen tietoisella loukkaavalla käytöksellään.
Syytä tähän lienee mahdotonta selvittää, mutta vielä muutama vuosikymmen ennen
edellä kuvattua lääkärikokemusta raskauteen ja synnytykseen suhtauduttiin hyvin eri
tavalla kuin nykyään. Hilkka Helstin (2002, 9) mukaan raskauteen ja synnyttämiseen
liittynyt kulttuuri rakentui niin sanotun reproduktiotabun ympärille. Tällä tarkoitetaan
käsitystä naisen saastaisuudesta kuukautisten, raskauden ja synnytyksen aikana sekä
lapsivuodeaikana. Raskaana olevan eli saastaisen, epäpuhtaan naisen piti vältellä
liikkumista julkisilla paikoilla ja pysyä poissa julkisista tilaisuuksista sekä välttää
muiden ihmisten koskettamista ja ruuan valmistamista heille (Helsti 2002, 10).
Käytännössä äitien eristäytymistä ulkomaailmasta edesauttoi häpeä, sillä naisen tuli
hävetä
raskauttaan.
Äidit
myös
pelkäsivät
pahaa
silmää,
jolla
tarkoitettiin
pahantahtoisten ihmisten katsetta tai yliluonnollisia olentoja kuten paholaista. Pahalle
silmälle alttiiksi joutumisen pelättiin vahingoittavan niin äitiä kuin tämän odottamaa
lastakin. Takaisin ”puhtaiden” joukkoon palattiin vasta lapsivuodeajan jälkeen
kirkottelemalla (papin siunaus ja kättely) ja rotinoiden sekä varpajaisten kautta. (Helsti
49
2002, 10). Voisiko siis aiemmin mainitussa lääkärin halveksivassa kielenkäytössä ja
suhtautumisessa olla kaikuja muutamien vuosikymmenien takaisista tabuista? Oliko äiti
ollut alttiina pahalle silmälle, joka oli vahingoittanut lasta niin että tämä oli menehtynyt
ennen syntymäänsä? Oliko hän liikkunut epäpuhtaassa tilassaan julkisilla paikoilla?
Kyseessä oli työssäkäyvä äiti, joten oliko kyseessä lääkärin asenne työssäkäyntiä
kohtaan, vaikka hän oli itsekin nainen ja (kirjoittajan mukaan) äiti? Helstin (2002, 10)
mukaan
reproduktiotabu
heikkeni
1900-luvun
edetessä,
ja
äidit
lakkasivat
noudattamasta näitä välttämissääntöjä, mutta vanhoilla tavoilla ja uskomuksilla on
tapana elää pidempään kuin mitä niiden on virallisesti todettu olevan olemassa.
Reproduktiotabun on todettu olleen voimissaan vielä 1950-luvulle saakka (Niinisalo,
2011), joten 1960- ja 70-luvuilla näiden uskomusten jäänteitä on voinut vielä löytyä.
Vai oliko kyse siitä, että äiti oli epäonnistunut tehtävässään tuottaa uusia kansalaisia
(Corbet-Owen & Kruger 2001, 416)? Naisen asema yhteiskunnassa on edelleen sidottu
hyvin vahvasti äitiyteen ja jälkeläisten tuottamiseen, ja 1960- ja 70-luvuilla tuo sidos
lienee ollut vieläkin voimakkaampi. 1940- ja 50-luvuilla oli vallalla käsitys, jonka
mukaan lapset kuuluivat ennen kaikkea koko yhteiskunnalle (Helsti 2000, 242) ja
lapsiluvun rajoittamisen katsottiin johtuvan jopa mukavuudenhalusta ja vastuun
välttämisen halusta (Helsti 2000, 244). Tänä päivänä raskaus ei ole enää tehokkaan
perhesuunnittelun ansiosta väistämättömyys, mutta silti sitä ja äitiyttä pidetään edelleen
naisen
aseman
ja
vallan
merkkinä
(Corbet-Owen
&
Kruger
2001,
416).
Hoitohenkilökunnan asenteessa voisi siis nähdä kaikuja niistä käsityksistä, mitä
”kunnon naisen” on pitänyt olla saavuttaakseen hyväksyttävän asenteen yhteiskunnassa,
ja toisaalta pelkoa siitä, että kuolema tulee lähelle, tarttuu, ja levittää pelkoa ja
ahdistusta ympärilleen. Joka tapauksessa kyse on eristävästä diskurssista (Elias 2001,
28), jolla kohtukuolemaäiti työnnetään normaalin ulkopuolelle, sillä hän on tullut
tietoiseksi siitä, että emme ole kuolemattomia, ja hänen ei haluta jakavan tätä tietoaan
avoimesti muille, sillä se voi aiheuttaa ahdistusta ja pahimmillaan syöstä koko
järjestelmän kaaokseen. Uudemmissa kirjoituksissa hoitohenkilökunnan asenne
kuvataan
lämpimämpänä
tai
ainakin
neutraalimpana.
Usko
lääketieteen
ylivoimaisuuteen on ohentunut, sillä katsotaan, että kaikki mahdollinen lapsi- ja
kohtukuolemien ehkäisemiseksi on lääketieteen ja terveydenhoidon keinoin jo tehty, ja
jos jotakin tapahtuu, siihen on vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa. Enää ei sokeasti
50
uskota, että voimme hallita luontoa, vaan että toisinaan luonto yhä edelleen hallitsee
meitä, vaikka sitä modernin ihmisen on vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää.
Vauvan kuolinsyyntutkimukset valmistuivat pitkän ajan kuluessa, mutta mitään
kuolemaa selittävää syytä niissä ei selvinnyt. Toiset puhuvat kohdunsisäisestä
kätkytkuolemasta. Eräs lääkäri vertasi kuolemaa auto-onnettomuuteen ja sanoi,
että jokin selittämätön onnettomuus vain sattui jo kohdussa.
Äiti O, kohtukuolema 2000-luvulla
Ajattelemattomilla lausahduksilla voidaan mitätöidä kohtukuoleman kokeneen äidin tai
perheen kokemus omasta vanhemmuudestaan. Samalla mitätöidään lapsi, joka
menetettiin. Vertaukset lemmikkieläimen menetykseen voivat sanojasta tuntua
lohduttavalta, mutta menehtyneen vauvan vanhemmille se on isku vasten kasvoja, sillä
he kokevat, että heidän lastaan ei pidetä ihmisenä, vaan jonakin epämääräisenä
olentona, jonka arvoa laskee se, ettei hän elänyt kohdun ulkopuolella hetkeäkään.
7.3.
Isä, tuo vakaa tammi
Kohtukuolemaperheessä äiti on se, joka joutuu synnyttämään kuolleen lapsen. Mutta
yleensä surevassa perheessä on myös lapsen isä, jonka rooli tapahtumissa on usein
auttajan ja toimijan rooli. Puolison suhtautumisella ja tuella on tutkimusten mukaan
suuri merkitys äideille. Mutta aina tuen saanti ei ole itsestään selvää, sillä naiset ja
miehet käsittelevät surua usein eri tavoin. Isäkin kokee surua, mutta se jää usein
vähemmälle huomiolle tai sivuutetaan kokonaan. Raskauden aikana tapahtuneiden
menetysten vaikutus miehiin on usein jäänyt tutkimuksissa vähemmälle huomiolle
(McCreight 2004, 326). Heitä ympäröivä maailma olettaa, että heidän menetyksensä ei
ole niin suuri, ja että he eivät tarvitse tukea samalla tavalla kuin äidit (mt. 326).
Aiemmissa tutkimuksissa on todettu että miesten odotetaan kontrolloivan omia
tunteitaan naisia enemmän, ja avoin tunteiden ilmaiseminen merkitsee miehille
liikkumista oman maskuliinisen kontekstin ulkopuolelle (Stinson, K. ym., 1992, 218).
Itkevä, sureva mies koetaan siis vähemmän maskuliinisena ja jopa feminiinisempänä
kuin sellainen mies, joka pitää tunteensa sisällään tai korkeintaan hakkaa surressaan
nyrkkinsä verille tiiliseinää vasten. Elias (2001, 27) toteaa, että vielä 1600-luvulla
51
miehet voivat itkeä julkisesti, mutta sen jälkeen vapaasta surun ilmaisusta on tullut
vaikeampaa ja harvinaisempaa. Länsimaisessa kulttuurissa tunteiden ilmaisu on
kontrolloitua (Stinson, K. ym.), 1992, 218), mutta naisille on ainakin vielä toistaiseksi
sallitumpaa esittää myös surun tunteitaan julkisesti (mt. 218). Tämä voi johtua siitä, että
lasten on katsottu sekä fyysisesti että mentaalisesti kuuluvan enemmän äidin kuin isän
maailmaan (mt. 1992, 218). Isän rooli on perinteisesti ollut kodin ulkopuolella, perheen
elättäjänä ja edustajana ulospäin, ulkomaailman kanssa kommunikoijana paikassa jossa
tunteiden ilmaisu on tabujen säätelemää. Äidin rooli on puolestaan ollut kodin seinien
sisällä, lasten kasvattajana ja kodista huolehtijana.
Anna-Liisa Aho (2010) on väitöskirjassaan tutkinut isien surua lapsen kuoleman
jälkeen. Hän toteaa, että isien surulle on tyypillistä tarve pysyä vahvana, ja tätä
vahvuutta ylläpidetään tunteiden ja käyttäytymisen hallinnalla sekä niiden vähättelynä
(Aho 2010, 32). Lapsen kuolema tuo myös isän elämään paljon kielteisiä muutoksia,
kuten sosiaalisen verkoston muuttumista ja supistumista sekä masennusta ja
mahdollisesti myös pidempiaikaista henkistä sairastumista (mt. 50). Myös lasten rooli
on ollut erilainen riippuen siitä, kumpaa sukupuolta he edustavat. Poikien on pitänyt jo
lapsesta asti oppia, että liian kiinteä suhde äitiin ei voi olla heille hyväksi, toisin kuin
tytöille (Stinson, K ym. 1992, 219). Heitä on jo pienestä pitäen valmisteltu miesten
tunneilmaisuiltaan rajatumpaan maailmaan. Keskeinen eron tekijä on juuri suhde
emotionaalisuuteen. Ne tulkinnan muodot, joissa korostuu äitiys emotionaalisena
siteenä, tekevät selvän eron äitiyden ja isyyden välille (Berg 2008, 156). Äitiyttä
pidetään hoiva-, huolto- ja rakkaussuhteena, jonka kokonaisvaltaisuutta korostetaan,
mutta isyys nähdään vain näitä toimintoja avustavina tehtävinä (mt. 156). Isän rooli
perheessä nähdään siis ulkopuolisena, jolla ei ole mitään konkreettista, itsenäistä
tekemistä arkipäivän perhe-elämän kanssa. Perheen tapahtumien ei oleteta siis
vaikuttavan isien elämään tai tunne-elämään samalla tavalla kuin äitien elämään. Tämä
ei kuitenkaan merkitse sitä, että miehen suru ja suremisen tapa olisi jotenkin
vähäarvoisempaa. Miesten tapa surra on erilainen juuri tästä kulttuurisesta kontekstista
johtuen. Miehen myös oletetaan olevan se, joka surustaan huolimatta toimii silloin kun
puoliso on surun lamaannuttama (Stinson, K. ym 1992, 219). Äiti B:n tapauksessa
puoliso ei enää jaksanut kuulla kuollutta vauvaa jo melkein kolme viikkoa kohdussaan
kantaneen vaimonsa itkua, vaan otti yhteyttä sairaalaan kysyäkseen jatkotoimenpiteistä.
Hänen täytyi siis pitää yllä rooliaan vahvana, vakaana tukijana, ”vakaana tammena”
52
(mt. 218), joka ei horju suurimmissakaan tunteiden myllerryksissä, vaan toimii ja ottaa
vastuuta heikommista, vaikka tuntisi itsekin toimivan omien voimiensa äärirajoilla.
Toisaalta, akuutin vaiheen mentyä ohi, on äiti B kuitenkin voinut surra suruaan yhdessä
puolisonsa kanssa:
Suurin tuki on tietysti ollut lasten isä, jonka kanssa on surua voitu käsitellä ja
surra.
Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla
Miesten elämää säätelevät maskuliinisuuden rajaviivat vaikuttavat vielä tänäkin päivänä
heidän surukäyttäytymiseensä. Ne suremisen tavat, jotka ovat sallittuja ja jopa suotavia
naisille, ovat miehille sosiaalisesti kiellettyjä tai vähintäänkin epäilyttäviä. Miehen on
kestettävä riipaisevinkin suru kuin sotilas, ei saa pelätä, ei saa romahtaa, vaan pitää
koota itsensä ja olla tukena ja turvana, vakaana kalliona johon eivät suurimmatkaan
tyrskyt yllä:
Puolisokin oli surullinen, muttei pystynyt puhumaan asiasta tai tukemaan muuten
kuin kättä silittämällä.
Äiti D, kohtukuolema 2000-luvulla
Minä olen joutunut murehtimaan melko yksin, mieheni kun on niitä jörriköitä,
josta ei ole paljon tukea ollut!
Äiti G, kohtukuolema 1960-luvulla
Miehet, jotka osoittavat tunteensa liian voimakkaasti kuten itkevät, osoittavat
voimakasta rakkautta tai julkituovat voimakkaita surun tunteita kokevat vaarantavansa
oman maskuliinisuutensa olemassaolon (Stinson, K. ym. 1992, 219) ja ottavat samalla
riskin oman emotionaalisen ja fyysisen hyvinvointinsa kustannuksella. Stinson ym.
(1992, 219) toteavat tutkimuksessaan surun sukupuolittuneisuudesta, että amerikkalaiset
miehet näyttävät olevan emotionaalisesti etäisempiä kuin muut ja heille on vaikeaa
luoda tarkoituksenmukaisia ihmissuhteita. Sama pätenee myös suomalaisiin miehiin.
Kova työnteko ankarissa olosuhteissa ja sota-ajan traumat ovat olleet omiaan
muovaamaan suomalaisen miehen (jos naisenkin) perusluonteesta peräänantamattoman,
53
hiljaisen ja tunteita näyttämättömän. Taija Terä (2004, 283) on artikkelissaan todennut,
että vuosisadat harvaanasutussa maassa, kovissa olosuhteissa ovat muokanneet
suomalaista luonteenlaatua. Maata ja metsää ei ole raivattu puheilla, vaan teoilla.
Henkiset arvot ja humanismi eivät ole olleet suuressa arvossa. Ajat ensin Ruotsin
vallan, sitten Venäjän vallan alla ovat opettaneet vaikenemaan välillä oman
hengenmenon uhalla. Sota-aika suurine menetyksineen opetti kansan hiljaiseksi. (mt.
283). Terä (2004, 283) käyttää tästä kaikesta käsitettä kollektiivinen yksinäisyys, mikä
on varsin osuva kuvaamaan erityisesti suomalaisen miehen perusolemusta. Miehet
harvoin puhuvat henkilökohtaisista asioista, koska he eivät halua tuntea itseään
heikoiksi ja näin ollen haavoittuviksi muiden hyökkäyksille (Stinson, K. ym. 1992,
219).
Mieheni eli siihen aikaan toista murrosikäänsä ja yritti katkaista napanuoraa
vanhempiinsa. Hänestä en kyllä saanut oikein tukea, vaan hän halusi unohtaa
koko asian. Hän oli itse ainoa lapsi ja oli vain minun toivomukseni useammasta
lapsesta.
Äiti I, kohtukuolema 1960-luvulla
Erityisesti vanhemmissa tämän tutkimuksen kirjoituksissa korostuu isän etäinen rooli.
1960- ja 70 –luvuilla isät eivät olleet synnytyksissä mukana eikä heidän oletettukaan
olevan, sillä kaiken raskauteen ja synnytykseen liittyvän katsottiin kuuluvan vain
naisten elämänalueeseen. Kohtukuolematapauksissa isät ovat jääneet ulkopuolelle jopa
vielä enemmän, sillä pahimmillaan odotettu lapsi on kadonnut heidän elämästään ilman,
että he ovat nähneet hänestä vilaustakaan. McCreight (2004, 326) on omassa
tutkimuksessaan miesten kertomuksista liittyen raskaudenaikaisiin menetyksiin
huomannut, että sairaaloiden henkilökunnan ja yhteiskunnan laajemminkin pitäisi
tunnustaa myös puolison surun ja kärsimyksen olemassaolo paremmin. Yleensä
ilmeisesti ajatellaan, että isän kiintymyssuhde lapseen alkaa kehittyä vasta lapsen
syntymän jälkeen (mt. 327), koska hän ei ole se, joka fyysisesti kantaa lasta sisällään.
Näin on ollut aiemmin, jolloin isät eivät ole olleet samalla tavalla mukana raskauden
kulussa, aikana, jolloin naisten ja miesten maailmat ovat olleet tältä osalta enemmän
erillään. Nykyään isät ovat pääsääntöisesti mukana synnytyksissä ja olisi tärkeää päästä
yli sukupuolittuneista ja stereotyyppisistä käsityksistä myös suremisessa (mt. 329).
54
Lauloimme ja juttelimme vauvalle. Mieheni otti valokuvia ja otti myöhemmin
vauvan syliinsä. Hyvästelimme rauhassa, enää ei ollut mihinkään kiire.
Äiti O, kohtukuolema 2000-luvulla
Tämän vuosituhannen kohtukuolemakertomuksissa isät ovat lähes kaikissa tapauksissa
olleet
mukana
synnytyksessä
tukemassa
äitiä
sekä
tutustumassa
uuteen
perheenjäseneen, jonka he samassa tilanteessa ovat joutuneet hyvästelemään. He ovat
voineet käydä läpi omaa suruprosessiaan toisella tavalla kuin aiempien sukupolvien isät,
jotka ovat joutuneet nielemään oman surunsa ja oireilleet sitten kuka milläkin tavalla
myöhemmin. Surusta on usein tullut perhettä yhdistävä, perhesiteitä vahvistava tekijä.
7.4.
Syntymän ja kuoleman rituaalit – välitilan paradoksi
Ahdistusta ja pelkoa on ihminen kautta vuosisatojen pyrkinyt lievittämään erinäisten
rituaalien ja rituaalisten rutiinien avulla. Yhä tänä päivänä meillä on käytössä monia
vanhoja siirtymäriittejä, erityisesti kirkolliseen perinteeseen liittyviä. Vihkiminen, kaste,
rippikoulu ja hautaaminen ovat virallisia eri uskontokuntien siirtymäriittejä, ja näiden
lisäksi on edelleen käytössä muita siirtymäriittejä joilla ei ole enää virallista asemaa.
Rotinoita ja varpajaisia vietetään edelleen, vaikka niiden sisältö ja merkitys onkin
muuttunut viime vuosikymmenten aikana. Omaan yhteisöön ja elämäntapaan
palaaminen raskauden ja synnytyksen jälkeen oli aikaisemmin enemmän tabujen
säätelemää kuin nykyään. Se edellytti aiemmin tietynlaisia, tarkkaan määriteltyjä
puhdistautumisriittejä. Yrjö Talan (2010, 83) mukaan kaste on ollut tietynlainen
kansalaisriitti, jonka myötä yksilö sai oikeudet kuulua järjestyneeseen yhteiskuntaan ja
sen mukanaan tuomiin etuihin. Jopa väestökirjanpito oletti, että kaikki ovat kirkon
jäseniä, ja kastamattomien ei siten katsottu olevan virallisesti olemassa (Tala 2010, 83).
Tänä päivänä Suomessa lapsi alkaa virallisesti olla olemassa syntymähetkestään asti
edellyttäen, että hän syntyy elävänä. Lainsäädäntömme velvoittaa, että kaikista elävänä
syntyneistä ilmoitetaan heti väestötietojärjestelmään,
mutta
kyseessä olevassa
väestötietoasetuksessa ei erikseen mainita sitä, miten toimitaan silloin kun lapsi syntyy
kuolleena. Kuolleena syntyneitä ei oteta huomioon väkilukutilastoissa (Tilastokeskus
2012), vaan heidän yhteiskunnallinen olemassaolonsa alkaa vasta ensimmäisestä
55
hengenvedosta tai muista elonmerkeistä syntymän jälkeen. Jos lapsi ensimmäisen
hengenvetonsa tai sydämenlyöntiensä jälkeen menehtyy, lasketaan hänet mukaan
väestötilastoihin, mutta jos hän menehtyy juuri ennen syntymäänsä, häntä ei siis
virallisesti ole olemassa (Tilastokeskus 2012). Väestörekisterikeskus ei kerää tietoja
kuolleena syntyneistä lapsista, vaan heidät tilastoidaan lääkärien läänihallitukseen
kirjoittamien kuolleena syntyneiden todistusten perusteella (Tilastokeskus 2012).
Ruotsin lainsäädännössä raskausviikon 22 jälkeen kuolleena syntynyt lapsi tulee
ilmoittaa väestörekisterin ylläpitäjälle, mutta Suomessa syntymättömänä raskausviikon
22 jälkeen kuolleet eivät ole tämän ilmoitusvelvollisuuden piirissä, eikä käytäntöä ole
ilmeisesti tarkoitus lähivuosina muuttaa.
Kuolleena syntynyt lapsi on kuitenkin ollut vanhemmilleen olemassa jo useiden
kuukausien ajan. Hänet on nähty ultraäänitutkimusten kuvissa jo viimeistään
raskausviikolta 12 saakka, ja hänen liikkeensä ovat jo ehtineet tuntua usean viikon ajan.
Hänen syntymäänsä on odotettu ja siihen on valmistauduttu. Raskausvatsaa on pidetty
ylpeänä esillä ja lapsen tulevaisuutta varten on kehitetty monenlaisia haavekuvia.
Työnantajalle on tulevasta perhetapahtumasta ilmoitettu jo viimeistään kaksi kuukautta
ennen laskettua aikaa, äitiysrahaa on haettu ja äitiyspakkaus noudettu postista. Uusi
ihminen on siis ollut jo konkreettisesti olemassa, vaikkakin vielä kohdun sisäpuolella.
Mutta sitten jotakin menee pieleen, ja lapsi menehtyy ja syntyy kuolleena. Vanhemmat
putoavat välitilaan. Perinteiset, lapsen syntymään ja yhteiskunnan jäseneksi liittämiseen
kuuluvat rituaalit ja rutiinit jäävät toteutumatta.
Kun olin tullut kotiin sairaalasta ilman vauvaa, juuri kukaan ei uskaltanut tulla
käymään, vaikka rotinaperinne Pohjois-Karjalassa oli vahva silloin. Tilanne oli
niin vaikea.
Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla
Se, että kohtuun kuolleen lapsen olemassaoloa vähätellään ja hänen lyhyt elämänsä
ohitetaan keskusteluissa ulkopuolisten kanssa, tuntuu kohtukuolemavanhemmista
loukkaavalta. Ennen syntymää menehtynyt lapsi on osa heidän perhettään ja osa heidän
historiaansa, jota he eivät itse halua pyyhkiä pois ja jonka olemassaoloa he eivät halua
muidenkaan unohtavan.
56
Minä kuitenkin rakastan ja ikävöin taivaan leikkikentillä temmeltävää tytärtäni
ja aion pitää huolen siitä, ettei hänen muistonsa koskaan unohdu.
Äiti O, kohtukuolema 2000-luvulla
Kohtukuoleman läpikäyneet vanhemmat ovat tulleet ulos kuolemattomuuden kuplasta,
jälleen tietoisiksi siitä että kaikki elämä päättyy joskus (Elias 2001, 1). Kokemuksestaan
johtuen he ovat jokaisena loppuelämänsä päivänä tietoisia siitä, että emme ole
kuolemattomia. Keskivertoihmisen on helppoa työntää kuolema taka-alalle elämässään,
mutta läheisen kuollessa tämä usko omaan, yliluonnolliseen kuolemattomuuteen horjuu
(mt. 8). Erityisesti pienen lapsen kuolema ahdistaa ihmisiä, sillä se sekoittaa
”luonnollisen kuolemisjärjestyksen”, jonka mukaan iäkkäät, kaiken tehneet ja kokeneet
ihmiset kuolevat ensin, sillä he ovat saattaneet oman tehtävänsä elämässä päätökseen
(mt. 62). Siinä, missä reilut 60 vuotta sitten lapsen kuolema ennen syntymää oli
surullista mutta luonnollista, niin vielä reilu sata vuotta sitten ennen syntymää tai
syntymän yhteydessä kuollut lapsi oli vain yksi osa jatkuvasti raskaana olleiden naisten
elämää (Helsti 2000, 177) ja nykypäivän ihmisten mittapuun mukaan suhtautuminen oli
välillä suorastaan järkyttävän välinpitämätöntä (mt. 212). Lapsen syntymisestä
kuolleena saatettiin jopa ilahtua, sillä ehkäisykeinoja ei ollut ja usein köyhissä oloissa
eläneet ihmiset joutuivat ponnistelemaan ankarasti ruokkiakseen jo olemassa olevat
jälkeläisensä. Tämän päivän länsimaisessa yhteiskunnassa lasta pidetään yksilönä jo
ennen hänen syntymäänsä erityisesti koska hänen olemassaoloaan voidaan personoida
jo
kohdussa.
Ultraäänikuvat,
tiheät
neuvolakäynnit
ja
vauva-aikaan
liittyvä
valmistautuminen tarvikeostoksineen ylläpitävät tätä kuvaa henkilöstä jo ennen hänen
syntymäänsä. Koko yhteiskunta vanhemmista lastentarvikeliikkeisiin ja sairaalasta
päiväkoteihin valmistautuu vastaanottamaan uuden jäsenen ja ovat omalla tavallaan
mukana odotuksessa, mutta kun vauva syntyykin kuolleena, jää hän yksin surevine
vanhempineen. Eliasin tarkoittama kuolevien yksinäisyys (Elias 2001) tarkoittaa siis
yksinäisyyttä myös niiden kohdalla, jotka kuolevat ennen syntymäänsä, ja erityisesti
hänen vanhempiensa kohdalla. Tämän tutkimuksen aineistossa on huomattavissa
jonkinlaista henkistä köydenvetoa liittyen siihen, miten syntymättömänä kuolleen
lapsen olemassaoloon suhtaudutaan. Toisaalta yhteiskunta ja terveydenhoitojärjestelmä
ei virallisesti tunnusta kuolleena syntyneen olemassaoloa ihmisenä, kun taas
57
vanhemmilleen ja muille läheisilleen hän on todellinen ihminen, jotka tulisi kohdella
kuin muitakin vainajia.
Sairaalan puolesta voidaan haudata, kun viedään aikuisia vainajia, niin voidaan
kuolleena syntyneet vauvatkin haudata nimettömänä yhteiselle alueelle, johon
tällaisia lapsia haudataan. Kun kysyin miten niin mustassa muovipussissa. Se
tuntui loukkaavalta, jätesäkissä täysiaikainen ihmislapsi!
Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla
Kätilöt puhuivat lapsesta kauniisti. "He muistuttivat, että tämä lapsi tulee aina
olemaan osa perhettänne. Antakaa hänelle se nimi, jota olitte ajatelleet."
Äiti K, kohtukuolema 2000-luvulla
Edellä on kaksi erilaista syntymättömänä menehtyneeseen lapseen liittyvää kommenttia
sairaalasta, välillä noin kolmekymmentä vuotta. Hänelle, joka olisi 70-luvulla haudattu
muovipussissa yhteishautaan, annetaan nykypäivänä nimi ja hänet voidaan haudata
perinteisin menoin omassa, pienessä arkussa. Tosin poikkeuksiakin on aiemmin ollut, ja
käytännöt ovat vaihdelleet. Eräs tämän tutkimuksen1960-luvulla syntynyt vauva
siunattiin sukuhautaan, jonka äärellä vanhemmat käyvät edelleen muistelemassa lastaan
kukin ja kynttilöin.
Mutta edelleenkään kuolleena syntynyt lapsi ei ole yhteiskunnalle virallisesti ollenkaan
olemassa. Hän on eloton sikiö, tilastomerkintä, sillä yhteiskunnalla ei ole
henkilökohtaista sidettä häneen. Kuolleena syntynyt ei saa virallista nimeä eikä
henkilötunnusta, eikä hänellä siten ole virallista roolia, velvollisuuksia eikä oikeuksia.
Vanhemmilleen hän kuitenkin on todellinen ihminen, sillä monenlaiset asiat kuten
neuvolaseurannat ovat valmistaneet vanhempia ottamaan vastaan uuden ihmisen, uuden
yksilön. Jo neuvolassa ja perhevalmennuksessa opastetaan kokemaan syntymätön vauva
yksilönä puhumalla hänelle, soittamalla hänelle musiikkia ja pitämällä äidin terveydestä
mahdollisimman hyvin huolta, niin että kohdussa kasvava lapsi voisi mahdollisimman
hyvin. Neuvolatoiminnan periaatteissa korostetaan sikiön hyvinvointia, ja kaikki toimet
tähtäävät siihen että sikiö kasvaisi ja kehittyisi mahdollisimman hyvin ja normaalisti ja
että kaikki riskitekijät saataisiin karsittua mahdollisimman vähäisiksi. Täten myös
päihdeäitien pakkohoidosta keskustellaan paljon, sillä syntymätön lapsi nähdään
yksilönä, jota ei saa vahingoittaa. Yhteiskunta pitää siis toisaalta syntymätöntä ihmisenä
58
ja yksilönä siinä tapauksessa, jos hänen terveytensä ja kehityksensä on vaarassa, mutta
hänen olemassaolonsa yhteiskunnalle pyyhkiytyy pois heti, kun hän menehtyy kohdussa
ja hänet on synnytetty.
Vanhemmilleen syntymätön lapsi puolestaan on oikea ihminen myös kuolemansa ja
syntymänsä jälkeen. Koettuja raskauskuukausia ei voi pyyhkiä pois samalla tavalla kuin
tilastomerkintöjä. Vanhemmat haluavat useimmiten pitää lapsensa muistoa yllä, sillä
hän on heille yhtä rakas kuin kaikki muutkin omat lapset, aikaisemmat ja tulevat.
Joillekin vanhemmille hän jää ainoaksi lapseksi.
Halusimme kuitenkin itse haudata vauvamme, kun tutkimukset oli tehty ja
saimme hautausluvan. Paikan olimme varanneet sinne pienten lasten
nurkkaukseen, jossa oli muitakin.
Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla
Kohtukuolemaperheiden isiä käsittelevässä tutkimuksessa (McCreight 2004, 328) on
huomattu, että tutkimuksessa mukana olleet miehet pitivät itseään isinä, vaikka heillä ei
olisi muita lapsia kuin kuolleena syntynyt vauva, ja he ponnistelivat isyytensä
yhteiskunnallista mitätöimistä vastaan (mt. 328). He myös käyttivät vauvasta hänelle
annettua etunimeä, mikä on merkki siitä, että lapsi, kuollutkin, on yksilö, erillinen
persoona (mt. 328). Vanhemmat haluavat pitää kiinni perinteisistä rutiineista ja
rituaaleista lapsensa olemassaolon turvaamiseksi. Kun aiemmin odotettuja ristiäisiä tai
muita nimenantoseremonioita ei tullut, turvautuvat vanhemmat kuolemaan liittyviin
rituaaleihin pitääkseen yllä lapsensa henkilöyttä. Nykyään myös laki velvoittaa
vanhemmat hautaamaan tai tuhkaamaan raskausviikon 22 jälkeen kuolleena syntyneen
lapsensa, ja moni haluaa hoitaa hautauksen ja hautaan siunaamisen myös noita viikkoja
aiemmin syntyneille lapsille. Aiemmin käytäntö oli toinen. Kastamattomat lapsivainajat
haudattiin usein aikuisten vainajien mukana samaan hautaan, tai sitten heidät haudattiin
nimettöminä muiden kohtukuolleiden kanssa samalle, erilliselle alueelle hautausmaalla
(Lehikoinen 2011, 210). Samalle suunnalle haudattiin yleensä myös kirkkoon
kuulumattomat vainajat ja itsemurhan tehneet sekä muut epäilyttävissä oloissa
menehtyneet (mt. 210).
Kaste oli lapsen kuolemanjälkeisen elämän kannalta erittäin merkittävä tekijä, sillä
kasterituaalin tarkoituksena oli vielä 1800-luvun lopulle asti tehdä selkeä ero Jumalan ja
59
Paholaisen valtakuntien välille (Vainio-Korhonen 2012, 137). Kuolleena syntyneet
vauvat jätettiin usein merkitsemättä seurakuntien rekistereihin tai heistä ei edes
ilmoitettu papille, sillä heitä ei pidetty kristittyinä yhteisön jäseninä (mt. 144), ja
seurakuntien väestökirjanpito oli pitkään ainoa väestökirjanpito ja myöhemminkin
väestörekisteröinti on perustunut tähän seurakuntien rekisteriin. Kastamattomana
kuolleiden pelättiin kummittelevan, sillä he eivät toisaalta olleet kuuluneet elävien
joukkoon syntyessään kuolleina, mutta toisaalta juuri tästä syystä heille ei ehditty tehdä
asianmukaisia vainajien hyvästelyyn liittyviä rituaaleja (Helsti 2000, 198). Heille ei
annettu nimiä, ja heihin suhtauduttiin pelokkaasti, sillä kansanuskomuksissa ja
kristillisessä maailmankuvassa he jäivät ikuiseen välitilaan, sijattomiksi sieluiksi
kummittelemaan (Lehikoinen 2011, 281). Heitä kutsuttiin liekkiöiksi tai ihtiriekoiksi,
jotka ilmaantuivat jatkuvasti toivomaan korjaamista olotilaansa (mt. 281). Hyvin ei
mennyt
kuolleina
syntyneiden
ruumiillakaan.
1700-luvulta
lähtien
yliopistot
Pohjoismaissa saivat käyttää synnytyksessä kuolleiden lasten ruumiita ruumiinavausten
opetukseen, sillä kristillisin menoin kastettujen kansalaisten ruumiiden käyttö julkisissa
ruumiinavauksissa koettiin häpäisyksi (Vainio-Korhonen 2012, 93).
Nykyään myös kuolleena syntyneet voidaan siunata hautaan ja heille voidaan pitää
varsin perinteisen kaavan mukaiset hautajaiset muistotilaisuuksineen vanhempien niin
halutessa.
Tämä
koetaan
tärkeäksi
osaksi
surutyötä
ja
toipumisprosessia
(Kohtukuolema.fi –internetsivusto, 24.8.2012), mutta se on myös keino kiinnittää
syntymättömänä kuollut lapsi yhteiskuntaan, jonka jäsen hänestä piti tulla. Hautajaisista
ja mahdollisista hautapaikasta ja – muistomerkistä jää jälki yhteiskuntaan, todiste siitä
että tämäkin henkilö on joskus ollut olemassa ja hänellä on oma paikkansa
yhteiskunnassa myös muuten kuin oman perheensä mielikuvien kautta. Kaikki tähän
tutkimukseen osallistuneet äidit pitivät kuolleena syntyneitä lapsiaan vauvoina ja
tunsivat kaipausta heitä kohtaan. Kaikille heille menetys oli musertavaa, käsittämätöntä
surua.
60
7.5.
Hiljainen suru
Moni tuntee vanhan sanonnan, jonka mukaan suomalainen ei puhu eikä pussaa.
Vaikenemisen kulttuuri on tyypillistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomalainen ei
halaa kuin humalassa, eikä puhu vaikeista kokemuksistaankaan kuin korkeintaan edellä
mainitussa tilassa. Kulttuuria leimaa itsekontrolli ja hiljaisuus, aiemmin mainittu
kollektiivinen yksinäisyys (Terä 2004, 283). Toimimme siis täysin Eliasin (2001, 23–
24) teorian mukaisesti ollessamme kiusaantuneita ja vaivaantuneita kuoleman ja surun
läheisyydessä ja ohittaessamme toisten surun näennäisen välinpitämättömästi, sillä
meidän kulttuurissamme voimakkaiden tunteiden ilmaiseminen koetaan vääräksi tavaksi
surra. Yksilöt eivät ilmaise tunteita, eivät positiivisia eivätkä negatiivisia voimakkaasti
vaan haluavat pitää ne omana tietonaan (Elias 2001, 24) ja ilmaista niitä
perusteellisemmin korkeintaan perhepiirissä, seinien sisällä. Suomalaisissa hautajaisissa
harvoin näkee valtoimenaan ääneen itkevää ihmistä. Voisi sanoa, että onhan meillä
itkuvirsien perinne, mutta siinäkin oli itse asiassa kyse siitä, että voimakas tunneilmaisu
ulkoistettiin ”ammattilaiselle”. Tavallisilla ihmisillä ei ollut aikaa eikä keinoja surra
pitkään ja voimakkaasti, vaan surumme on ollut hiljaista surua. Suomalainen
yhteisöllisyys ei muutenkaan koostu sanoista vaan pikemminkin sanomatta jättämisistä.
Voisimmekin siis puhua jonkinlaisesta yhteisöllisestä vaikenemisesta, jossa noudatetaan
tiettyjä, kirjoittamattomia sääntöjä ja rituaaleja ja joiden murtaminen tai muuttaminen ei
ole helppoa. Voi vain kuvitella, miten pakahduttava on ollut tilanne erän
vuosikymmenien takaisen kohtukuoleman jälkeen:
Jouduin samaan huoneeseen äskettäin vauvansa menettäneen nuoren äidin
kanssa. Hän oli ihan lukossa, koska asia oli niin tuore. Meistä ei ollut toistemme
tukijaksi. Lisäksi huone oli vauvojen huoneen seinänaapurina ja itku kuului hyvin
meille, joiden vauvat ei itkeneet ensimmäistäkään parkaisua.
Äiti B, kohtukuolema 1970-luvulla
Kohtukuolemaäidit ovat kirjoituksissaan kertoneet siitä, miten he ovat halunneet surra
hiljaisuudessa ja eristäytyä menetyksensä jälkeen. Ja ne äidit, jotka olisivat halunneet
puhua, joutuivat toteamaan että kukaan ei uskaltanut lähestyä heitä, kun vauvaa ei enää
ollutkaan. Heidät ikään kuin eristettiin hiljaisuuteen. Samanlaista eristämisen kulttuuria
61
on löytänyt myös Michael Mulkay (1993, 44), joka on tutkimuksessaan huomannut, että
lapsikuolemaperheet joutuvat sosiaalisesti eristetyiksi. Ihmiset eivät ole läytäneet sanoja
ja tapoja, joilla lähestyä heitä (mt. 45) Leena Väisänen (1999) on tutkinut perheiden
suru- ja toipumisprosesseja väitöskirjassaan. Hän toteaa, että surevan henkilön
osoittama hiljaisuus voi kertoa kahdesta erilaisesta asiasta (Väisänen 1999, 104). Se on
toisaalta merkki aidosta vuorovaikutuksesta, mutta toisaalta osoitus surevan
vetäytymisestä omaan maailmaansa, jonne toisilla ei ole pääsyä (Väisänen 1999, 104).
Suljin asian omaan salaiseen lippaaseen, jonne ei ole muilla pääsyä.
Jälkeenpäin, työuupumuksen takia terapiakeskusteluja käydessä, on asia
kuitenkin aina noussut esiin.
Äiti A, kohtukuolema 1970-luvulla
Hiljaisuus on siis yksi kerronnan tapa (Väisänen 1999, 104). Se on myös yksi suremisen
tapa. Suomalaiset osoittavat suruaan vetäytymällä hiljaisuuteen, sillä suremisen tavat
ovat hyvin kulttuurisidonnaisia, ja meidän kulttuurissamme juuri hiljaisuus on se, joka
kertoo surusta eniten. Hiljainen sureminen vähenee alkushokin jälkeen, mutta
hiljaisuuteen palataan kun halutaan muistella mennyttä, aikaa menetyksen tienoilla
(Väisänen 1999, 104). Hiljaisuuteen asettuminen eli nonkommunikaatio voidaan nähdä
tilanteen rakentajana (Vesala 2002, 101). Aistikanavat vaientuvat ja ajattelu rajoittuu,
keskittyy tietylle osa-alueelle (mt. 101) ja tämä kommunikatiivinen kehys suojaa
sellaisia kokemuksia, joita arkipäivässä olisi muuten mahdollista käydä läpi (mt. 101)
Toisin sanoen vetäytymällä uudelleen muistelemaan menehtynyttä lasta vanhempi
löytää uusia ulottuvuuksia kokemukselleen ja tätä kautta vahvistaa itseään tulevia
koettelemuksia vastaan.
Tämä suru on ollut hyvin vaikea jakaa muiden kanssa ja voimakkaimman surun
aikaan halusinkin eristäytyä.
Äiti O, kohtukuolema 2000-luvulla
Hiljaisuus suojaa yksilöä (Vesala 2002, 101), mutta toisaalta kun kyseessä on suuri
suru, on raja terapoivan hiljaisuuden ja masennuksen välillä kuin veteen piirretty viiva
(Mattila 2002, 105). Tästä syystä ehkä on aiemmin ollut vaikeaa tulkita suomalaisen
surukäyttäytymistä. Annamme toisille tilaa olla ja surra rauhassa, ja surun kääntyminen
62
masennukseksi jää toisinaan huomioimatta. Emme halua puuttua toisten asioihin sillä
kunnioitamme toisten yksityisyyttä ja rauhaa kenties jopa liian paljon, jolloin hiljaisuus
ja vetäytyminen jatkuvat. Tämä muodostaa hiljaisuuden kierteen, josta ulospääsy on
vaikeaa ilman että jotakin dramaattista tapahtuu. Viime vuosien perhesurmat voivat
osittain olla seurausta tällaisesta hiljaisuuden noidankehästä. Elias (2001, 35) pohtii, että
olisiko kaunistelematon tieto kuolemasta sittenkin pitkällä aikavälillä parempi kuin
jatkuva vaikenemisen ja tukahduttamisen kierre, jossa kuolema vaietaan kuoliaaksi ja
samalla synnytetään muita ongelmia jotka vaikeuttavat ihmisten selviämistä
jokapäiväisessä elämässä.
63
8. LOPUKSI
Alussa esitettiin kysymys siitä, miten suhtautuminen kohtukuolemaan on muuttunut.
Tätä voidaan ensin pohtia sitä kautta, miten suhtautuminen kuolemaan yleensä on
muuttunut, vai onko se muuttunut. Joka tapauksessa kuolema on yksi oleellinen osa
elämää, halusimmepa sitä tai emme. Jokainen elämä päättyy joskus, ennemmin tai
myöhemmin
yleensä
sairauden,
onnettomuuden
tai
oman
käden
kautta.
Elinajanodotteemme on nykyisten vakaiden yhteiskunnallisten olojen ansiosta pidempi
kuin koskaan, sillä terveydenhoitojärjestelmä on huippuunsa viritetty koneisto, joka
pystyy hyödyntämään lääketieteen kehitystä nopeassa tahdissa ja moniin aiemmin
fataaleihin
tauteihin
löytyy
parannuskeinoja
ja
ennaltaehkäiseviä
rokotuksia.
Länsimaisessa yhteiskunnassa on ollut ehkä tähänastisista pisin jakso ilman sotia ja edes
nälänhädän uhka ei vaikuta kovin todelliselta hyvistä varautumisjärjestelmistä johtuen.
Tämän lisäksi yhä tavoitellaan entistä pidempää elämää ja jopa kuolemattomuutta
muodossa tai toisessa. Myös terveydenhuollon itsehoito-ohjeet korostavat sitä, miten
yksilön tulee toimia elääkseen mahdollisimman terveenä mahdollisimman pitkään.
Pidemmän ja jopa ikuisen elämän ihannoinnin ja tavoittelun seurauksena kuolema
kauhistuttaa meitä. Ajatus kuolemisesta ahdistaa ja pelottaa, ja siksi pyrimme
käyttämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot elämän pitkittämiseksi niin kauas
kuin mahdollista. Kuolema on modernille ihmiselle vieras, sillä se on työnnetty takaalalle pois hänen silmistään sellaiseen tilaan, jossa se ei tule huomaamatta ja vahingossa
vastaan. Suurin osa ihmisistä vetää viimeisen henkäyksenä sairaalassa tai muussa
laitoksessa, joka on erikoistunut kuolleen saattamiseen viimeiselle matkalleen pois tästä
sosiaalisesta
elämästä.
Kuoleman
jälkeen
esiin
astuvat
hautaan
saattamisen
ammattilaiset patologien, hautaustoimistojen, seurakuntien ja krematorioiden muodossa.
Nämä kuoleman instituutiot eristävät kuolevan ja hänen läheisensä jokapäiväisestä
sosiaalisesta elämästä, sillä nyky-yhteiskunnalle kuolemisesta on tullut poikkeustilanne,
jota ei sovi esitellä arkipäivässä.
Kohtukuolema tuo kuoleman keskelle elämää. Raskaana olevan naisen pyöristyvä vatsa
on elämän jatkuvuuden merkki, mutta yhtäkkiä tuo vatsa saattaakin kantaa sisällään
kuolemaa. Äitiyspoliklinikalla tai neuvolassa, keskellä useampien perheiden onnellista
odotusta joudutaankin yllättäen kohtaamaan surua ja kuolemaa, näkyviä surun ja tuskan
ilmaisuja. Kuollutta lasta synnyttäville ei ole erillisiä osastoja, vaan lapsi synnytetään
64
siellä
missä
elävätkin
lapset.
Viereisessä
huoneessa
kuuluu
vastasyntyneen
ensimmäinen parkaisu, mutta toisessa korkeitaan äidin tuskanhuuto hiljaisuuden
keskellä. Synnytysvuodeosastolla kaikilla äideillä ei ole vauvaa vieressään, ja he
poistuvat osastolta nopeasti, tyhjin käsin. Kuolleen vauvan vanhemmat joutuvat monta
kertaa vaikean tilanteen eteen, kun arkisissa kohtaamisissaan kaupoissa ja muilla
julkisilla paikoilla heiltä kysellään että miten synnytys meni, kumpi tuli ja missäs vauva
on. Tällöin kuoleman uhka iskee tajuntaan kaupan kassajonossa, pankin odotustilassa
tai lasten leikkipuistossa, ja se ahdistaa.
Lapsen, myös syntymättömän, kuolema nyky-yhteiskunnassa tuntuu sotivan kaikkia
luonnonlakeja vastaan. Emme ole onnistuneetkaan torjumaan kuolemaa. Emme ole
onnistuneetkaan tekemään siitä pelkästään vanhuuteen liittyvää asiaa. Kun joudumme
arkipäivässämme kohtaamaan kuolemaa, emme enää osaa suhtautua siihen luontevasti.
Kuolemadiskurssimme on köyhtynyttä ja vajavaista. Emme löydä oikeita sanoja, sillä
jopa perinteinen ”otan osaa” tuntuu kliseiseltä ja kuluneelta. Emme me halua ottaa osaa,
vaan haluamme pysyä kuoleman läheisyydestä niin kaukana kuin vain suinkin on
mahdollista. Pelkäämme että suru tarttuu, ahdistus tarttuu, kuolema tarttuu.
Nykyihmisellä ei ole aikaa pysähtyä suremaan tai ahdistumaan. Yhteiskuntamme
edellyttää meidän olevan positiivisia, avoimia ja tehokkaita, mahdollisimman
hyödyllisiä yhteisöllemme. Ahdistus ja suru ovat tänä päivänä sairauksia, jotka tulee
lääkitä mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä.
Mutta syntymättömänä kuolleen vauvan vanhemmat eivät halua vaieta, he eivät halua
työntää suruaan ja lapsensa olemassaoloa eristyksiin muusta maailmasta, sillä se on osa
heidän jokapäiväistä elämäänsä. He ovat tulleet ulos kuolemattomuuden kuplasta,
eivätkä he pelkää tuoda kuolemaa takaisin näyttämölle, sillä kuolemasta on tullut
erottamaton osa heidän elämäänsä. He saavat tukea toisistaan, sillä he kokevat että ne,
jotka eivät ole oman lapsen kuolemaa kokeneet, eivät voi samaistua heidän tunteisiinsa
ja suruunsa. He ovat avoimempia kuin aiemmat sukupolvet, sillä sota-aika
menetyksineen kuuluu heille isovanhempien tai isoisovanhempien maailmankuvaan.
Tasa-arvoistuminen on tuonut isät entistä enemmän mukaan perheen jokapäiväiseen
arkeen ja tätä kautta myös myönteisten tunteiden osoittaminen on miehille
hyväksyttävämpää ja yhä useammin jopa toivottavaa. Kohtukuolemavanhemmat
haluavat, että heidän lapsensa muistetaan aivan tavallisina lapsina, joilla on
yhdenvertaiset lasten oikeudet elävien lasten kanssa. Näillä oikeuksilla tarkoitetaan
65
tässä sitä, että heitä ei vain haudata nimettöminä hiljaisesti johonkin hautausmaan
takanurkkaan, vaan että heitä kohdellaan samalla kunnioituksella kuin ketä tahansa
menehtynyttä lasta. Surun kokeminen on yksilöllistä, mutta kohtukuolemasuru ei ole
yhtään sen vähäarvoisempaa kuin muukaan läheisen ihmisen menetyksestä johtuva
suru. Lapsi on ollut vanhemmilleen ja myös terveydenhoitopalvelujen kautta
yhteiskunnalle olemassa jo useamman kuukauden ajan, eikä hänen olemassaolonsa voi
yhtäkkiä lakata, vaikka hän menehtyy ennen kuin ehtii syntyä. Aiemmin
yhteiskunnassamme kohtukuolemaa tai edes pienen lapsen kuolemaa ei pidetty
samanlaisena tragediana kuin aikuisen kuolemaa. Lapsen asema oli suojattomampi ja
turvattomampi, eikä hänen edes ajateltu tarvitsevan mitään erityishuomiota, sillä uusia
lapsia joka tapauksessa syntyi edellisten tilalle.
Yhteiskuntakehityksen sekä
perhesuunnittelun ja lisääntyvien lapsettomuusongelmien myötä lapsista on tullut
arvokkaampia. Lapsi on pikemminkin projekti, joka kasvattaminen avuttomasta
vastasyntyneestä täyspäiseksi, veroja maksavaksi aikuiseksi on omanlainen haasteensa.
Meillä ei ole ainakaan toistaiseksi sotia eikä perinteisiä tautiaaltoja mutta uudemmat
haasteet kuten luonnon saastuminen, taloudellinen epävakaus ja globaalisti leviävät niin
sanotut modernit taudit (HIV, lintuinfluenssa) aiheuttavat uudenlaisia uhkia
jatkuvuudelle.
Miten suhtautuminen kohtukuolemaan sitten on muuttunut? Ennen syntymäänsä
menehtyneiden lasten vanhempien omassa ajatusmaailmassa muutos ei ole ollut
järisyttävän suuri. Suru menetetystä elämästä on aiemminkin kestänyt läpi elämän
pehmentyen alun raastavasta kaipauksesta taustalla häilyväksi ikäväksi, johon kaikki
elämänvaiheet peilautuvat. Kun kuplasta on tultu ulos, elämää ei oteta enää
itsestäänselvyytenä ja toisten vastaavankaltaisia menetyksiä kohdatessa löytyy kykyä
auttaa ja tukea, jos ei muuten niin sanallisesti. Vanhempien kokema tuki on sen sijaan
muuttunut paljonkin. Aiemmin ei ollut vertaisryhmiä, missä puhua kaikista, myös
kielletyistä tunteista vaan vanhempien piti selvitä itse kukin kykyjensä mukaan ja
purkamaton
suru
saattoi
alkaa
oireilla
vasta
vuosikymmenien
päästä.
Terveydenhoitohenkilökunnan suhtautumisessa muutos on ollut voimakkaampaa.
Kohtukuolemavauvan perhettä ei nähdä enää vain ”tapauksena”, vaan henkilökunta
pyrkii irti vaikenemisen institutionaalisesta diskurssista ja yrittää lähestyä perheitä
yksilöllisesti ja inhimillisesti. Aina tämä ei suju kivuttomasti, sillä kuoleman
kokemukset vaikuttavat eri tavalla eri ihmisiin ja joskus henkilökunta pyrkii
66
piilottamaan oman ahdistuksensa institutionaalisten rutiinien ja rituaalien taakse. Mutta
aineistossa on huomattavissa, että diskurssissa vanhempien ja hoitohenkilökunnan
välillä on viitteitä paremmasta tavasta kohdata surun hetkellä ja sen jälkitilanteissa.
Suhtautumisemme kuolemaan on edelleen ristiriitaista ja ahdistunutta. Kuoleman
lopullisuus pelottaa ja kiehtoo, ja sen käsittelemiseksi tarvitaan uusia keinoja, koska
aiemmat, säädellymmän sosiaalisen elämän rutiinit ja rituaalit eivät aina toimi nykyyhteiskunnan vaihtelevissa tilanteissa. Kohtukuolemavanhemmat tekevät oman osansa
tässä muutosprosessissa nostamalla kuoleman päänäyttämölle. Kupla halutaan
puhkaista, vaikenemisen muuri halutaan murtaa. Myös nyky-yhteiskunnassa pitäisi olla
oikeus surra ja murehtia.
Kohtukuolemaan aletaan tänä päivänä suhtautua epävirallisella tasolla, ihmisten
arkipäiväisessä
kanssakäymisessä
kuten
muihinkin
pienten
lasten
kuolemiin.
Kohtukuolemavauvat nähdään yksilöinä, joilla on jokaisella oma nimi ja oma
persoonallinen vaikka lyhyt elämäntarinansa. Tässä muutoksessa merkittävä rooli on
ollut
vanhempien
yhteisöllisyyden
vertaistuen
syntymisellä.
voimistumisella
Nykyaikaiset
ja
uuden,
viestintävälineet
suruun
liittyvän
ja
internetin
vertaisverkostot ovat auttaneet tässä kehityksessä, sillä enää vertaisten löytyminen ei ole
pelkästään fyysisen kontaktin varassa, vaan tukea omaan suruun voi löytää eri puolilta
maata ja jopa kauempaakin. Yhteisön muotoutumisessa ei ole enää aina tärkeintä
fyysinen paikka, vaan tunne siitä että on muitakin, jotka ovat läpikäyneet samat
koettelemukset. Yhteiskunnallisella tasolla kohtuun kuollut lapsi on yhä välitilassa, eikä
kuolemaa peittelevä aikamme tunnu tietävän miten häneen tulisi suhtautua. Traagisen
menetyksen kokeneet perheet tarvitsevat tukea ja läsnäoloa, sillä kuoleman
olemassaolon kieltäminen voi pitkällä aikavälillä vaikuttaa kielteisesti koko
yhteiskunnan kuolemakäsityksen kehittymiseen.
67
KIRJALLISUUS
Aho, Anna-Liisa. 2010. Isän suru lapsen kuoleman jälkeen. Tuki-interventio ja
sen arviointi. Tampereen Yliopistopaino Oy – Juvenes Print
Aries, Philippe 1974/1994. Western Attitudes toward Death from the Middle
Ages to the Present.
Berg, Kristiina 2008. Äitiys kulttuurisina odotuksina. Väestöntutkimuslaitoksen
julkaisusarja D 48/2008.
Cacciatore, Joanne, Schnebly, Stephen & Froen, Frederik, J. 2009 : The effects
of social support on maternal anxiety and depression after stillbirth. Health and
Social Care in the Community 17(2). 167-176.
ChartsBin –internetsivusto http://chartsbin.com/view/1445, haettu 12.7.2012.
Clark, David 1993. Foreword. Teoksessa Clark, David (toim). The Sociology of
Death. Blackwell Publishers. ix-x.
Corbet-Owen, Carina & Kruger, Lou-Marie 2001. The Health System and
Emotional Care: Validating the Many Meanings of Spontaneous Pregnancy Loss
Families, Systems & Health, Vol. 19, No. 4, 2001, 411-427.
Cosgrove, Lisa 2004. The Aftermath of Pregnancy Loss: A Feminist Critique of
the Literature and Implications for Treatment. Menarche to Menopause: The
Female Body in Feminist Therapy (ed. Joan C. Chrisler) The Haworth Press, Inc
107-122.
Durkheim,
Emile
1980
Uskontoelämän
alkeismuodot.
Australialainen
toteemijärjestelmä. Helsinki. KK kirjapaino.
Durkheim, Emile 1985. Itsemurha. Sosiologinen tutkimus. Kiikala.T:mi
Kirjateppo
68
Eduskunnan www-sivut
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/kk_140_2011_p.shtml , haettu
27.8.2012
Elias, Norbert. 2001. Loneliness of the Dying. London. Continuum International
Publishing.
Elo, Satu, Isola, Arja, Kaakinen Pirjo & Kyngäs, Helvi (toim.). 2012.
Konferessiabstraktit. XII Kansallinen hoitotieteellinen konferenssi. Alakko nää
mua? Yhteistyöllä vaikuttavaa hoitotieteellistä tutkimusta. 27.-28.9. 2012 Oulun
yliopisto
Filander, Karin & Vanhalakka-Ruoho, Marjatta (toim) 2009. Yhteisöllisyys
liikkeessä. Aikuiskasvatuksen 48. vuosikirja. Jyväskylä, Gummerus.
Finch, Janet & Wallis, Joanne. 1993. Death, inheritance and the life course.
Teoksessa Clark, David: The Sociology of Death. Blackwell Publishers. 11-30.
50-68.
Helsti, Hilkka 2000. Kotisynnytysten aikaan : etnologinen tutkimus äitiyden ja
äitiysvalistuksen konflikteista. Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kangaspunta, Seppo (toim.) 2011 Yksilöllinen yhteisöllisyys. Avaimia
yhteisöllisyyden muutoksen ymmärtämiseen. 2011. Tampere. Juvenes Print Oy
Ketola, Kimmo; Knuuttila, Seppo; Mattila, Antti & Vesala, Kari Mikko:
Puuttuvat viestit. Nonkommunikaatio inhimillisessä vuorovaikutuksessa. 2002.
Helsinki. Gaudeamus.
Kohtukuolema.fi–internetsivut:
http://www.kohtukuolema.fi/default/www/etusivu/ Haettu 20.11. 2011.
http://www.kohtukuolema.fi/default/www/kaytannon_asiat/hautaus_ja_muistom
erkki/
Käpy ry:n internetsivut: http://www.kapy.fi/ . Haettu 20.11. 2011.
69
Kotimaisten kielten keskus http://www.kotus.fi/index.phtml?s=309. Haettu
2.5.2012
Lathrop, Anthony & VandeVusse, Leona 2011. Continuity and Change in
Mothers’ Narratives of Perinatal Hospice Perinat Neonat Nurs
Volume 25
Number 1, 21–31
Lehikoinen, Heikki 2011. Katkera manalan kannu : kuoleman kulttuurihistoria
Suomessa. Helsinki: Teos.
McCandless, N. Jane & Francis P. Conner, Francis P. 1997. Older Women and
Grief: A New Direction for Research, Journal of Women & Aging 9:3. 85-91.
McCreight, Bernadette Susan 2004. A grief ignored: narratives of pregnancy
loss from a male perspective. Sociology of Health & Illness Vol. 26 No. 3. 326–
350
Mellor, Philip A. 1993. Death in high modernity: the contemporary presence and
absence of death. Teoksessa Clark, David: The Sociology of Death. Blackwell
Publishers. 11-30.
Mulkay, Michael. 1993.Social death in Britain. Teoksessa Clark, David: The
Sociology of Death. Blackwell Publishers. 31-49..
NHS-internetsivusto
http://www.nhs.uk/conditions/Stillbirth/Pages/Definition.aspx, haettu 14.5.2012
Niinisalo, Suvi. 2011. Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen. Keuruu,
Otavan Kirjapaino Oy.
Ortodoksi.net –verkkosivusto http://www.ortodoksi.net/index.php/Hautaaminen,
haettu 30.8. 2012.
Peräkylä, Anssi 1990. Kuoleman monet kasvot : identiteettien tuottaminen
kuolevan potilaan hoidossa. Jyväskylä, Vastapaino.
Saastamoinen, Mikko. 2011. Intensiivistyvä yksilöllistyminen ja sosiaalisuuden
muuttuvat muodot. Teoksessa Kangaspunta, Seppo (toim.). Yksilöllinen
70
yhteisöllisyys. Avaimia yhteisöllisyyden muutoksen ymmärtämiseen. Tampere.
Juvenes Print Oy. 61-91.
Tala, Yrjö 2010: Pankkimies ja pappi napit vastakkain. Taistelu kastamattoman
oikeuksista 1890-luvulla. Teoksessa Lähde: Historiallinen aikakauskirja 2010,
75-86
Tilastokeskuksen www-sivut http://www.stat.fi/til/synt/2004/synt_2004_200505-13_laa_001.html 26.8. 2012
Tilastokeskuksen
www-sivut
http://www.stat.fi/artikkelit/2010/art_2010-06-
07_007.html?s=0#2. 27.8.2012
Vainio-Korhonen, Kirsi 2012. Ujostelemattomat : kätilöiden, synnytysten ja
arjen historiaa. Helsinki: WSOY.
Vesala, Kari Mikko. 2002. Hiljaisuus ja nonkommunikaation kiistanalaisuus.
Teoksessa Ketola, Kimmo; Knuuttila, Seppo; Mattila, Antti & Vesala, Kari
Mikko: Puuttuvat viestit. Nonkommunikaatio inhimillisessä vuorovaikutuksessa.
Helsinki. Gaudeamus. 60-102.
Wikipedia-verkkosanakirja http://en.wikipedia.org/wiki/Community. Haettu 4.3.
2012
Wikipedia-verkkosanakirja
23.11. 2011
http://fi.wikipedia.org/wiki/Vertaistuki.
Haettu
71
LIITE
KIRJOITUSPYYNTÖ
Teen pro gradu –tutkimusta Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä
tiedekunnassa sosiologian laitoksella .
Aiheeni käsittelee kohtukuolemaa yhteisöllisyyden näkökulmasta ja pyydän
äitien kirjoituksia liittyen kohtukuolemaan.
Voit kirjoittaa vapaamuotoisesti omasta kohtukuolemakokemuksestasi ja
erityisesti ajasta ja elämästä sen jälkeen aina tähän päivään asti. Kerro ketkä
ovat olleet sinulle merkittävimpiä ihmisiä tai ihmisryhmiä ympärilläsi
kohtukuoleman jälkeen ja miksi. Mitä myönteisiä ja kielteisiä ajatuksia ja
tuntemuksia sinulla on ollut?
Kerro milloin koit kohtukuoleman (vuosi), oma ikäsi sekä onko perheessä muita
lapsia. Voit kirjoittaa tekstisi nimettömänä. Kaikkea saamaani aineistoa
käsitellään luottamuksellisesti, ja sitä käytetään vain tutkimuskäyttöön. Aineisto
säilytetään tutkijan hallussa.
Aineistoa käsitellään niin, että osallistujien henkilöllisyys ei paljastu
tutkimuksesta. Lähetä kirjoitelmasi viimeistään tammikuun 2012 loppuun
mennessä eli 31.1. 2012.
Voit lähettää kirjoituksesi sähköpostilla osoitteeseen:
[email protected]
Tai kirjeitse (kuoret toimitetaan minulle avaamattomina) osoitteeseen:
”Kohtukuolemakirjoitus”
amanuenssi Minna Paronen
Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskuntatieteiden laitos
PL 111
80101 Joensuu
Terveisin ja kirjoituksista etukäteen kiittäen
Tarja Hiltunen-Ahonen
yht. yo
Itä-Suomen yliopisto