Suru, joka muutti kaiken. Narratiivinen tutkimus lapsen

Suru, joka muutti kaiken.
Narratiivinen tutkimus lapsen menetyksen tuomista
muutoksista ja henkisen kasvun kokemuksista
Katri Grönroos
Käytännöllisen teologian Pro gradu –tutkielma
18.02.2013
1
0
HELSINGIN YLIOPISTO  HELSINGFORS UNIVERSITET
Tiedekunta/Osasto  Fakultet/Sektion
Laitos  Institution
Teologinen tiedekunta
Käytännöllinen teologia
TekijäFörfattare
Katri Johanna Grönroos
Työn nimi Arbetets titel
Suru, joka muutti kaiken. Narratiivinen tutkimus lapsen menetyksen tuomista muutoksista ja henkisen
kasvun kokemuksista.
Oppiaine  Läroämne
Käytännöllinen teologia
Työn laji Arbetets art
Aika Datum
Sivumäärä Sidoantal
Pro gradu -tutkielma
Helmikuu 2013
88+20
Tiivistelmä Referat
Tutkimuksessa selvitettiin vanhempien kokemia muutoksia ja henkisen kasvun kokemuksia lapsen
menetyksen jälkeen. Tutkimusaineisto kerättiin käyttäen maksuttomia lehti-ilmoituksia useissa
valtakunnallisissa ja kirkollisissa medioissa sekä Käpy ry:n ja Miessakit ry:n internet-sivustoilla.
Kirjoituspyynnössä vanhempien toivottiin kertovan lapsen kuoleman tuomista muutoksista suhteessa
itseen, toisiin ja Jumalaan sekä mahdollisista kasvun kokemuksista.
Tutkimuksessa analysoitiin 25 vanhemman lähettämät kirjalliset materiaalit narratiivista tutkimusotetta
käyttäen. Vanhempien kertomia muutoksia tarkasteltiin heidän subjektiivisen kokemuksen kautta
rajaamatta lapsen kuolinikää ja –tapaa tai ajallista etäisyyttä menetykseen. Vanhempien kirjoitelmien
perusteella keskeisiksi yhdistäviksi ja erottaviksi tekijöiksi muodostuivat henkiset ja hengelliset
muutokset lapsen kuoleman jälkeen. Henkiset muutokset ilmenivät myönteisinä henkisen kasvun
kokemuksina tai kielteisinä muutoksina omassa identiteetissä, ihmissuhteissa ja jumalasuhteessa tai –
kuvassa sekä suhtautumisena evankelisluterilaiseen kirkkoon. Vanhempien kertomien muutosten ja
kokemusten perusteella muodostui viisi tyyppiryhmää: Voimaantuneet, Vahvistuneet, Hyväksyneet,
Turtuneet ja Murtuneet.
Voimaantuneiden tyyppiryhmälle oli keskeisintä henkisen ja hengellisen kasvun nivoutu-minen yhteen.
Henkinen kasvu näyttäytyi identiteetin vahvistumisena, itsetuntemuksen ja auttamishalun
lisääntymisenä. Vanhempien jumalasuhde syventyi. Vahvistuneille oli yhteistä elämän ja läheistensä
arvostuksen vahvistuminen. Vanhempien jumalasuhde ja –kuva säilyivät turvallisena. Hyväksyneiden
kertomuksista välittyi lapsen kuoleman hyväksyminen osana omaa elämäntarinaa ja vahvistuminen
sen myötä. Vanhemmat kertoivat myös haavoittuvuudestaan joissakin sosiaalisissa konteksteissa.
Kirjoittajia yhdisti kriittisyys kristillistä kirkkoa kohtaan. Turtuneet kertoivat ajallisesti läheisimmin
tapahtuneesta lapsen kuolemasta ja heidän kokemustaan kuvasi turtumuksen tunne. Vanhemmat
kertoivat pääosin kielteisistä muutoksista, kuten elämänhalun heikkenemisestä ja yksinäisyydestä.
Useimpien jumalasuhde oli kriisissä. Murtuneet kertoivat pääosin lapsen kuoleman vaikuttaneista
kielteisistä muutoksista, kuten heikentyneestä toimintakyvystä tai terveydestä sekä sosiaalisten
siteiden murenemisesta. Lapsen kuoleman vaikutus kirjoittajien jumalasuhteeseen pysyi pääosin
muuttumattomana.
Tyyppiryhmät muodostuivat analysoimalla vanhempien kertomusten kokonaistarinaa ja siihen vaikuttavia useita teemoja kehityskulkuna. Narratiivisessa analyysissä hyödynnettiin holistista sisällön ja
muodon analyysiä. Jokaisesta tyyppiryhmästä muodostettiin ryhmän kokemusta kuvaava uusi tarina.
Tyyppitarina kuvaa lapsen menetykseen liittyviä myönteisiä ja kielteisiä muutoksia ja niihin vaikuttavia
tekijöitä keskittyen lapsen menetyksen jälkeiseen aikaan. Tarinat eivät ole yksittäisen kirjoittajan
kokemuksia, vaan ne kuvaavat ryhmän keskimääräistä kokemusta.
Tutkimus antaa suuntaviivoja, miten alkuvuosien muutokset eroavat pitkäkestoisista muutoksista. Se
vahvistaa aikaisempaa näkemystä ajan merkityksestä henkisen kasvun kokemuksissa sekä hengellisen kontekstin tuomasta tuesta suruprosessissa.
Avainsanat – Nyckelord
suru, surutyö, kuolema, henkinen kasvu, hengellisyys, narratiivisuus
Säilytyspaikka – Förvaringställe
Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia
Muita tietoja
1
Sisällysluettelo
1. Johdanto ............................................................................................................... 3
1.1. Tutkimuksen lähtökohdat.............................................................................. 3
1.2. Tutkimustehtävä ja aikaisemmat tutkimukset ............................................... 4
1.3. Teoreettinen viitekehys ja avainkäsitteet ...................................................... 7
2. Tutkimuksen toteuttaminen ............................................................................... 11
2.1. Narratiivinen tutkimusote ........................................................................... 11
2.2. Tutkimusaineisto ......................................................................................... 12
2.3. Analyysiprosessi ......................................................................................... 14
2.4. Viiden tyyppiryhmän muodostaminen ........................................................ 17
2.5. Uusi tarina ja tarinalukujen rakenne ........................................................... 20
2.6. Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset kysymykset....................................... 23
3. Veera Voimaantunut .......................................................................................... 26
3.1 Kipeät kokemukset ”salatuksi voimavaraksi” ............................................. 26
3.2 Veera Voimaantuneen tarina........................................................................ 26
3.3 Henkinen ja hengellinen kasvu yhdistyvät .................................................. 28
3.4 Ihmissuhteiden vahvistuminen ja auttamishalu ........................................... 30
3.5 Jumalakuvan ja –suhteen vahvistuminen ..................................................... 33
4. Viivi Vahvistunut ............................................................................................... 36
4.1 ”Siunattu koettelemuksen myötä kestämään” .............................................. 36
4.2 Viivi Vahvistuneen tarina ............................................................................ 37
4.3 Arvojen vahvistuminen ja merkityksen löytäminen .................................... 38
4.4 Ihmissuhteissa etääntyminen ja vahvistuminen ........................................... 41
4.5 Suru muuttaa muotoaan, jumalakuva pysyy turvallisena ............................ 43
5. Hanne Hyväksynyt ............................................................................................. 46
5.1. ”Sellaista elämä on.” ................................................................................... 46
5.2. Hanne hyväksyneen tarina .......................................................................... 46
5.3. Vahvistuminen ja haavoittuvuus ................................................................. 47
5.4. Vanhemmuuden erilaisuus ja lapsettomuus ................................................ 49
5.5 Kriittisyys kristillistä kirkkoa kohtaan ......................................................... 52
6. Taru Turtunut ..................................................................................................... 54
6.1. Elämä jatkuu ”sinnitellen” .......................................................................... 54
6.2. Taru Turtuneen tarina ................................................................................. 55
6.3. Turtumus ja ajallinen läheisyys menetykseen ............................................. 56
6.4. Yksinäisyys ja huoli läheisistä .................................................................... 61
6.5. Miksi-kysymykset ja muutos jumalasuhteessa ........................................... 64
7. Mari Murtunut .................................................................................................... 66
7.1. Jäljelle on jäänyt ”sydämen puolikas” ........................................................ 66
7.2. Mari Murtuneen tarina ................................................................................ 67
7.3. Heikentynyt terveys ja toimintakyky .......................................................... 68
7.4. Erakoituminen tai vetäytyminen ................................................................. 70
7.5. Vahvat tunnereaktiot ja hengellisyys .......................................................... 73
8. Pohdinta ............................................................................................................. 77
9. Lähteet ja kirjallisuus ......................................................................................... 82
10. Liitteet .............................................................................................................. 88
2
1. Johdanto
1.1. Tutkimuksen lähtökohdat
Haudalla
Syystuuli humisee puistossa kalmiston,
valkokukat kumartavat kummulla haudan.
Siellä lepää nuori ihminen, äiti pojan pienoisen.
Sataa, on kuin luonto itkisi kanssa omaisten.
Ei kukaan voi tietää määrää äidin kyynelten.
Miksi sinä, miksen minä? Luoja armahda.
(S24)
Lapsen menettäminen on ihmiselämän kipeimpiä suruja.1 Lapsen kuollessa monet vanhemmat tuntevat osan itsestään kuolevan.2 Lapsen menetyksen suru koskettaa vanhempia
syvästi riippumatta lapsen iästä: syntymättömistä lapsista aikuisuuteen ehtineisiin saakka.3
Lapsen kuolema järkyttää vanhempien lisäksi koko perheyhteisöä: sisaruksia ja sukulaisia.4 Vuonna 2011 kuoli 694 ala-ikäistä lasta. Lapsista 336 syntyi kuolleena tai kuoli ensimmäisten elinviikkojen aikana. Lapsista 149 oli iältään 10–19 vuotta.5 Yhteenlaskettuna
alle 45-vuotiaita kuoli 2.118. Mikäli kuolleiden molemmat vanhemmat ovat olleet elossa,
yli 2.300 vanhempaa on kohdannut lapsen kuoleman vuonna 2011.
Lapsen kuolema on menetys, johon ihmisten on vaikea suhtautua. Suomalaisessa yhteiskunnassa lapsen kuolemaan on suhtauduttu pelokkaasti ja välttelevästi.6 Viime vuosina
lapsen menetyksen surua on kuitenkin tutkittu hoitotieteen, kasvatustieteen, lääketieteen ja
käytännöllisen teologian aloilla. Tutkimukset ovat tarkastelleet erityisesti psyykkisiä, emotionaalisia, sosiaalisia ja hengellisiä prosesseja lapsen menetyksen surussa.7
Surututkimukselle on ollut ominaista tutkia ihmisen käyttäytymisen ja luonteen kielteisiä piirteitä. Viime aikoina menetyksen myönteiset seuraukset ovat nousseet kiinnostuksen kohteiksi. Tarkkojen surutyön vaiheiden sijaan surututkimuksessa korostetaan surun
ihmistä muuttavaa luonnetta, jota kutsutaan henkiseksi tai persoonalliseksi kasvuksi. Surun
tuska muuttuu koko ajan läsnä olevasta ja pistävästä tuntemuksesta hyväksytyksi menetyksen tunteeksi, mikä luo alun uudelle tietoisuudelle merkityksestä ja päämäärästä. Sureva
voi saavuttaa surutyön myötä myönteisen muutoksen minäkuvassaan: toipumisen, hyväksymisen ja uudelleen ohjautumisen kautta surun kohdannut voi uskoa olevansa vahvempi
kokemuksensa vuoksi selviytymään jatkossakin elämän vaikeuksista.8
Henkisen kasvun näkökulmaa suruun on Suomessa tutkittu vielä vähän. Lapsen menetyksestä tehdyissä tutkimuksissa surun tuomia muutoksia ja henkistä kasvua on käsitelty
1
Moren 2005a, 31; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102; Poijula 2002, 137–138.
Moren 2005a, 31; Poijula 2002, 137–138.
3
Moren 2005a, 31-33; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 118–119.
4
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102.
5
Tilastokeskus 2012.
6
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102.
7
Koskela 2011, 23; Aho 2010; Telenius 2010; Uusitalo 2006; Laakso 2000; Väisänen 1996.
8
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 17–18; Poijula 2002, 40–49, 62–66.
2
3
yhtenä osana tutkimusta. Varsinaista muutokseen ja henkiseen kasvuun keskittyvää tutkimusta lapsen kuolemasta ei ole Suomessa tehty. Tämä näkökulma on kuitenkin oleellinen
ja tuore lapsen menetyksen surun ymmärtämiseen. Tutkimukseni tehtävänä onkin selvittää
lapsen menetyksen surun tuomia muutoksia ja mahdollisia henkisen kasvun kokemuksia
sekä pyrkiä ymmärtämään muutokseen vaikuttavia hengellisiä tekijöitä.
Tutkimukseni aihe on kiinnostanut minua pitkään pohtiessani ihmisen henkistä kasvua sekä kirjallisuuden että omien ja läheisteni elämänkokemusten kautta. Olen seurannut
lapsen menetyksen kipeyttä ja surun moninaisia vaikutuksia lähipiirissäni ja pohtinut niitä
myös omissa menetyksissäni.
Tutkimuksestani on hyötyä sielunhoitotehtävissä toimiville sekä kaikille, jotka tukevat lapsensa menettäneitä vanhempia toipumisessa raskaassa menetyksessään. Myös lapsensa menettäneille vanhemmille tutkimustuloksista voi olla hyötyä ja rohkaisua: surussa
voi tummien sävyjen lisäksi olla ajan myötä mahdollisuus vaaleammille, elämää eteenpäin
vieville väreille.
1.2. Tutkimustehtävä ja aikaisemmat tutkimukset
Tutkin lapsen menettämisen suruun liittyviä muutoksia ja mahdollisia henkisen kasvun
kokemuksia vanhempien kertomusten pohjalta. Selvitän surun tuomia myönteisesti koettuja henkisen kasvun kokemuksia ja kielteisiä muutoksia lapsen menetyksen jälkeen. Tarkastelen muutoksia ja henkistä kasvua sekä niihin vaikuttavia taustoja ja tekijöitä. Tutkin erityisesti hengellisen kontekstin vaikutusta yhtenä muutoksiin vaikuttavana tekijänä.
Tutkimuskysymysteni lähtökohtana on oletus, että lapsensa menettänyt joutuu surun
myötä muutokseen, joka vaikuttaa henkiseen kasvuun. Lapsen menetyksen suru vaikuttaa
vanhemman henkiseen, sosiaaliseen, fyysiseen ja hengelliseen elämään niin kokonaisvaltaisesti, että vanhemmat kokevat identiteettinsä, suhteensa toisiin ihmisiin ja Jumalaan
muuttuvan. Osa lapsensa menettäneistä tuntee vahvistumista ja henkistä kasvua, kun taas
osa tuntee identiteettinsä muuttuneen kielteiseen suuntaan.9
Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisina muutokset ja henkinen kasvu esiintyvät lapsen menetyksen surussa. Tutkimuskysymykseni ovat: Minkälaisia muutoksia lapsen menettämisen suru on tuonut vanhempien elämään suhteessa omaan itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan? Miten henkinen kasvu ja hengellinen konteksti näyttäytyvät vanhempien kirjoituksissa?
Oman tutkimukseni kannalta keskeisimpiä aikaisempia tutkimuksia ovat tuoreimmat
tutkimukset lapsen kuolemasta sekä psykologi, psykoterapeutti Soili Poijulan ja terveystieteiden tohtori Helena Erjannin suruteoriat henkisestä ja persoonallisesta kasvusta. Kan-
9
Koskela 2011, 311–314; 2009, 2–4; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–74.
4
sainvälistä tutkimusta peilaan pääsääntöisesti tutkimustuloksiin tuloslukujen käsittelyosioissa.
Teologian tohtori Harri Koskela on vuonna 2011 tutkinut lapsen menetyksen merkitystä vanhemman spiritualiteetin muotoutumisessa. Tutkimuksen lähdeaineiston muodosti
64 vanhemman kirjoitukset. Vanhemmat kertoivat sekä lasten, nuorten että aikuisten lasten
menetyksistä. Aineiston analyysissä Koskela käytti aineistolähtöistä Grounded Therory –
metodia ja narratiivista analyysiä, jonka avulla hän muodosti kuusi vanhempien jumalasuhdetta kuvaavaa tyyppikertomusta. Tyyppitarinat esittävät jumalasuhteen kehitystä
tilapäisen kriisin, löytyneen, katkenneen, syventyneen, ristiriitaisen ja muuttumattoman
jumalasuhteen kautta. Koskelan tutkimuksessa valtaosa identiteetin muutoksista kirjoittaneista vanhemmista koki muutoksen olevan kielteinen: he tunsivat tulleensa rikkirevityiksi, vammautuneensa ja heidän sydämensä oli särkynyt. Osa vanhemmista kertoi voimaantumisesta ja vahvemmaksi tulemisesta: kriisin läpikäyminen oli tuonut henkistä rikkautta,
ymmärtämystä muita kohtaan sekä auttamishalun. Henkistä kasvua kokeneiden vanhempien menetyksistä oli kulunut 4–31 vuotta. Lähes puolet kaikista tutkituista oli menettänyt
lapsensa alle viisi vuotta kirjoitushetkestä.10
Terveydenhuollon tohtori Hilkka Laakson tutkimus vuonna 2000 kertoo äitien surusta alle seitsenvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen ja käsittelee myös äitien kokemaa henkistä
kasvua. Laakson tutkimuksessa 91 äitiä osallistui kyselyyn ja heistä puolen vuoden jälkeen
50 haastatteluun. Suurin osa lapsista oli kuollut alle vuoden ikäisinä, noin kolmannes vastasyntyneenä. Laakson tutkimuksessa henkistä kasvua kokivat erityisesti nuoret äidit, joiden lapsi oli kuollut alle vuoden ikäisenä sekä ne äidit, joiden lapsen kuolemasta oli kulunut yli kolme vuotta. Äidit kertoivat muuttuneensa ihmisenä ja tunnistivat itsessään sekä
vahvuuksia että heikkouksia. Vahvuuksina äidit kuvasivat aikuistumista, suhteen syvenemistä omiin vanhempiin, kuolemanpelon poistumista, varmemmaksi ja kiitollisemmaksi
tulemista, ihmisenä kasvamista sekä nöyryyden oppimista. He tunsivat itsensä kokemuksensa kautta vahvemmiksi. Suru koettiin myös lahjana. Tutkimuksessa käsitellään myös
äitien kokemaa uskonnon merkitystä.11
Terveystieteiden tohtori Anna-Liisa Aho on tutkinut vuonna 2010 isän surua lapsen
kuoleman jälkeen ja tuki-intervention merkitystä isien surussa. Tutkimuksen lähestymistapana oli toimintatutkimus, ja siihen osallistui 62 isän interventioryhmä sekä 41 isän verrokkiryhmä. Lapsen kuolemasta oli tutkimusaikana kulunut alle kaksi ja puoli vuotta. Tutkimuksen mukaan tuki-interventio vahvisti isien henkistä kasvua. He kokivat itsensä pa-
10
11
Koskela 2011, 11–13, 154, 211–215, 309–313.
Laakso 2000, 7–8, 82–100.
5
remmiksi ja voimakkaimmiksi ihmisinä, he suhtautuivat itseensä ja toisiin ihmisiin kärsivällisemmin ja myötätuntoisemmin sekä olivat anteeksiantavaisempia.12
Lääketieteen tohtori, psykiatri Leena Väisäsen vuonna 1996 tekemä tutkimus tutkii
perheen surua ja selviytymisprosessia vauvan kuollessa. Tutkimus koostuu 22 perheen
kertomuksista ja yhdestä ryhmäkeskustelusta. Se painottuu lapsen kuoleman tuoman surun
käsittelyyn: perheen suru on monisyinen fyysinen, psykologinen, hengellinen ja sosiaalinen prosessi. Tutkimuksessa tuli esiin joidenkin äitien toimiminen vertaistukihenkilönä ja
vahvistumisen kokemukset.13
Eeva Teleniuksen vuonna 2010 tekemä lääketieteen pro gradu –tutkimus käsittelee
seitsemän äidin surua ja suruprosessin kehittymistä viiden vuoden ajalta lapsen kuoleman
jälkeen. Tutkimusaineisto oli kerätty internetin suljetulta keskustelupalstalta, jonne äidit
olivat kirjoittaneet. Lasten kuolinikä vaihteli kolmesta kuukaudesta puoleen vuoteen. Tutkimuksen mukaan psyykkinen reagoiminen muuttui tunnemyrskystä tunteiden hallitsemiseen, myönteisiä tunteita opittiin vähitellen hyväksymään ja sosiaalinen eristäytyminen
johti lopulta vetäytymiseen. Äidit kokivat myös persoonallista muuttumista ja vahvistumista. Elämänarvot ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuivat, ja ohjautuminen uuteen ammattiin tuli ajankohtaiseksi.14
Norjalaiset tutkijat, filosofian tohtori, psykologi Atle Dyregrov ja tohtori Kari Dyregrov ovat tutkineet vanhempien surureaktioita 12–15 vuoden jälkeen lapsen menetyksestä.
He haastattelivat 26 vanhempaa, joiden lapsi oli menehtynyt kätkytkuolemaan. Tutkimuksessa käytettiin kyselylomaketta ja puolistrukturoitua syvähaastattelua. Tutkimus selvitti
lapsen kuoleman tuomia pitkäaikaisia muutoksia. Vanhemmat kokivat, että lapsen menetys
edelleen vaikutti heidän elämäänsä: lapsi elää heidän muistoissaan ja kaipaus vahvistuu
erityisesti juhlapyhinä. Osalla vanhemmista oli erityisiä vaikeuksia: suru aktivoitui herkästi ja nostatti suuria tunteita. Puolet vanhemmista kertoi työstäneensä surun läpi, ja puolet
kertoi tukahduttaneensa surun. Useimmat vanhemmista kertoivat olevansa herkempiä.
Kaikki vanhemmat kertoivat lapsensa kuoleman vaikuttaneen heidän suhtautumiseensa
elämään: kunnioitus elämää, ihmissuhteita ja omia lapsia kohtaan oli lisääntynyt ja materiaaliset arvot heikentyneet. Osa vanhemmista kertoi kokemuksensa vuoksi voivansa paremmin auttaa toisia. Kaksi kolmasosaa tutkituista äideistä kertoi edelleen pelkäävänsä
jotakin pahaa tapahtuvan, ja heillä oli korostunut uhkanhavaitsemisherkkyys.15
12
Aho 2010, 71, 80.
Väisänen 1999, 156–158; 1996, 98–99, 102.
14
Telenius 2010, 43, 68–69.
15
Dyregrov & Dyregrov 1999, 635–661.
13
6
1.3. Teoreettinen viitekehys ja avainkäsitteet
Tutkimuksessani keskeisiä käsitteitä ovat: lapsen menetys, suru, surutyö ja suruprosessi,
traumaattinen kriisi, hengellisyys ja henkinen kasvu. Lapsen menetystä käsittelen tutkimuksessani vanhempien näkökulmasta heidän subjektiivisten kokemustensa kautta. Lapsi
voi olla ala-ikäinen tai jo aikuisuuteen kasvanut vanhempiensa lapsi. Tutkiessani mahdollisimman laajasti vanhempien omakohtaisia kokemuksia lapsen menetyksen aiheuttamista
pitkäkestoisista muutoksista, pidän perusteltuna olla määrittelemättä tutkimuksessani lapsen kuolinikää tai –tapaa rajaavasti. Koskelan väitöskirjatutkimuksessa kuolinsyyt vaihtelivat keskenmenosta itsemurhaan ja lapsen iästä aina aikuisuuteen ja keski-ikään asti. Tutkimuksen perusteella lapsen kuolema kosketti syvästi jokaista vanhempaa lapsen iästä
riippumatta.16 Lapsella tarkoitan tutkimuksessani lasta suhteessa vanhempiinsa ikää rajaamatta.
Tutkiessani lapsen menetystä subjektiivisen kokemuksen kautta lapsen menetys voi
näyttäytyä myös abortin tai lapsettomuuden kautta koettuna menetyksenä. Lapsettomuudessa suru kohdistuu lapsiin, jotka sureva olisi toivonut saavansa ja joiden kanssa jaettavasta elämästä hänellä on ollut unelmia ja mielikuvia.17 Abortin kokeneen luopumistyö
alkaa päätöksestä tehdä abortti.18
Lapsen kuolema on vanhemmuuden raskain tehtävä. Menetyksen tuoma suru on pitkä, raskas ja monimuotoinen prosessi, jossa suru muodostaa tunteiden moninaisen kirjon:
se on muun muassa ikävää, ahdistusta, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää.19 Vanhempien kiintymys lapseen saa alkunsa jo lasta toivottaessa ja odottaessa, ja raskauden edetessä kiintymyssuhde syntyvän lapsen ja äidin välillä muuttuu kahden ihmisen väliseksi kiintymyssuhteeksi. Lapsen menettämisen suru nousee vanhemman kiintymyksestä ja rakkaudesta.20
Lapsi on integroitunut vanhempien minuuden eri osiin ja sosiaalisiin verkostoihin.21
Suru on voimakas ja pitkäkestoinen mielipahan tunne, joka aiheutuu jonkin menetyksen tai ikävän tapahtuman seurauksena. Suru muodostuu menetykseen tai sen uhkaan
liittyvistä erilaisista reaktioista, äärimmäisen voimakkaista tunteista, asenteista ja käyttäytymisestä.22 Surutyöllä tarkoitetaan surun tekemää työtä ihmisessä, jossa surevalla on merkittävä osuus. Se vaatii surevalta voimia ja energiaa. Surutyö koostuu monivaiheisesta tapahtumaketjusta, suruprosessista: se on tunteiden ja järjen vähittäistä sopeutumista tilanteeseen kohtaamalla menetys ja työstämällä kuollutta koskevia ajatuksia, menetystapahtu-
16
Koskela 2011, 25; Moren 2005a, 32–33.
Mainio 2002, 40.
18
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 128.
19
Moren 2005a, 31–32.
20
Telenius 2010, 1–2.
21
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102–103; Poijula 2002, 137–138.
22
Poijula 2002,18.
17
7
maa ja maailmaa sellaisena kuin se on ilman kuollutta. Tutkimuksessa on nykyään alettu
puhua surutyön sijaan suruprosessikäsitteestä.23
Suruprosessin myötä sureva irrottaa otteensa menetyksestä ja jatkaa elämäänsä: hän
oppii elämään surun kanssa, eikä sen keskellä.24 Nykyisen surukäsityksen mukaan suruprosessin tavoitteena on vähitellen muistelun ja suremisen kautta liittää menetetty läheinen
osaksi omaa elämäntarinaa, ja rakkaasta läheisestä tulee sisäistetty aarteensa.25
Surevan selviytyminen menetyksestä eli coping vaihtelee yksilöllisesti. Surun kestoon vaikuttavat muun muassa läheisen suhde kuolleeseen, aikaisemmat menetykset, kuolleen ikä ja kuolintapa, surevan persoonalliset piirteet ja elämänvaiheet sekä uskonnollinen
ja kulttuurinen konteksti.26 Suruprosessi voi viivästyä tai pitkittyä, jolloin puhutaan komplisoituneesta surusta.27
Traumatisoituminen tapahtuu psykologian tohtori Eija Palosaaren mukaan silloin,
kun äkillisen tapahtuman jälkeinen psyykkinen kipu on niin voimakas, että kriisireaktiot
eivät pääsekään etenemään. Jokin reaktioista tai sen osista juuttuu silloin mieleen ja kehoon. Koska traumatisoitumista ei aina tapahdu, Palosaari käyttää traumaattisesta kriisistä
nimeä äkillinen kriisi, joka on yllätyksellinen, epätavallisen voimakas tapahtuma, joka
tuottaisi huomattavaa kärsimystä kenelle tahansa.28 Lapsen kuolema on vanhemmilleen
traumaattinen kokemus. Psykiatri Leena Väisäsen mukaan vauvan menetys on aina vanhemmilleen traumaattinen kokemus.29 Traumaattisen kriisin vaiheet ovat sokki, reaktio- ja
käsittelyvaiheet sekä uudelleen ohjautuminen.30 Suru- ja traumatyön psyykkiset prosessit
ovat varsin samantyyppisiä. Traumatyö on kuitenkin tehtävä ensin, ennen kuin surutyö voi
alkaa. Traumatyön aikana trauma työstetään, kohdataan ja nivotaan osaksi omaa elämänhistoriaa.31
Hengellinen konteksti vaikuttaa suruprosessissa. Hengellinen elämä voi syventyä,
uudistua tai joutua kriisiin: sureva voi saada uskostaan lohdutusta ja tukea tai kyseenalaistaa uskonsa merkityksen. Suruun voi kuulua elämän merkityksen etsiminen tai sen menettäminen.32 Teologian tohtori Martti Lindqvistin (1945–2004) mukaan ihmisille on tyypillistä etsiä ymmärrystä menetykseen hengellisestä kontekstista. Sureva ei pohdi yleensä
23
Kübler-Ross & Kessler 2006, 37; Poijula 2002, 77–78; Harmanen 1997, 30. Kübler-Rossin ja Kesslerin
mukaan suruprosessin vaiheet ovat: kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus ja hyväksyminen.
24
Saari 2000, 88.
25
Poijula 2002, 18–22.
26
Ruishalme-Saaristo 2007, 58–59; Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 169.
27
Poijula 2002, 175–182.
28
Henriksson & Lönnqvist 2011, 259–261; Palosaari 2007, 24–31; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 20–
21; Saari 2003, 41–73; Poijula 2002, 68–70; Cullberg 1991, 140–155. Palosaari jakaa kolmeen vaiheeseen
sokki, reaktiovaihe sekä työstämis- ja käsittelyvaihe.
29
Koskela 2011, 60–61; Poijula 2002, 68–70; Väisänen 1996, 136.
30
Palosaari 2007, 50–67.
31
Poijula 2002, 74–78.
32
Poijula 2002, 64–65. Lindqvist 1999, 165–171; 1997, 103–109, 131–136.
8
uskonnon teoreettista puolta, vaan hän kohtaa elämän käsittämättömyyden painon. Jumala
voi näyttäytyä kaksikasvoisena: toisaalta siunaavana ja toisaalta hylkäävänä. 33
Lääkäri Elisabeth Kübler-Rossin ja saattohoidon uranuurtaja David Kesslerin mukaan suru on sidoksissa siihen, miten ihminen suhtautuu kuolemanjälkeiseen elämään:
uskooko taivaaseen, jälleensyntymiseen tai kaiken loppuvan kuolemaan. On myös ihmisiä,
joita nämä kysymykset eivät kiinnosta lainkaan, vaan he keskittyvät menetyksen suuruuteen.34
Menetyksen vaikutukset voivat olla henkiseen kasvuun johtavia myönteisiä muutoksia tai häiriökehitykselle altistavia kielteisiä muutoksia. Soili Poijula kuvaa mahdollisiksi
myönteisiksi vaikutuksiksi seuraavia muutoksia:
ihmissuhteiden vahvistuminen, perheen yhteenkuuluvuuden lisääntyminen, altruismin – halun auttaa
muita lisääntyminen, empatian ja ymmärtäväisyyden lisääntyminen, arvojen vahvistuminen ja merkityksen löytäminen, sitkeys (resilienssi), tulevista menetyksistä selviytymisen kyvyn paraneminen ja
vahvistunut terveys.
Kielteisiä vaikutuksia voivat olla Poijulan mukaan:
sosiaalisten siteiden mureneminen, ristiriidat, yksilökeskeisyys (itsekkyys ja oman edun korostuminen), psyykkinen turtumus, jatkuva merkityksen etsiminen, haavoittuvuus, korostunut uhkan havait35
semisherkkyys, ylireaktiot ja heikentynyt terveys.
Jo kolmen vuoden kuluttua menetyksestä sureva voi huomata itsessään henkiseen kasvuun
liittyviä muutoksia.36 Terveystieteiden tohtorin Helena Erjannin mukaan läheisensä menettänyt joutuu surun myötä muutokseen, johon kytkeytyy surevan itsetutkiskelu, ajattelun
murros ja muutos oman todellisuuden mieltämisessä. Muutoksen myötä tapahtunutta persoonallisuuden kasvua Erjanti kuvaa kolmena ulottuvuutena: ”elämän rajallisuuden tunnistaminen ja arvojen muutos, muuttunut tunne itseä kohtaan ja muuttunut tunne toisia kohtaan”. Muutokset näyttäytyvät samansuuntaisina kuin Poijulan esittämät henkisen kasvun
kokemukset: elämän arvojen muutos, materiaalisten arvojen väheneminen, itsekunnioituksen ja omista tarpeista huolenpitämisen sekä auttamishalun lisääntyminen, itsensä kokeminen vahvemmaksi, syvällisemmäksi, viisaammaksi, levollisemmaksi ja pelottomammaksi.37
Amerikkalainen hoitotieteen professori Nancy Hogan erittelee suruprosessin erilaisiksi ulottuvuuksiksi ja henkiseksi kasvuksi. Surun ulottuvuudet: epätoivo, paniikkikäyttäytyminen, syyttely ja viha, irrallisuus ja etääntyminen sekä hajaannus kuvaavat surun
kielteisiä puolia ja henkinen kasvu surun vaikuttamia myönteisiä muutoksia. Henkinen
kasvu näkyy surevan parempana selviytymisenä elämässä, vahvemmaksi tulemista, lisään-
33
Lindqvist 1999, 165–171; 1997, 103–109, 131–136.
Kübler-Ross & Kessler 2006, 133–135.
35
Poijula 2002, 62–66.
36
Poijula 2002, 62–66.
37
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–74.
34
9
tynyttä ymmärrystä, myötätuntoa, kärsivällisyyttä ja anteeksiantavaisuutta suhteessa itseen
ja toisiin.38
Tedeschin ja Calhounin tutkimusten mukaan läheisensä menettäneet ovat kuvanneet
kasvaneensa ihmisenä tai kokeneensa jälkikäteistä hyötyä suruprosessin läpikäymisestä
menetyksen jälkeen. Tätä ilmiötä he kutsuvat posttraumaattiseksi kasvuksi. Ilmiötä on tutkittu haastattelemalla perheenjäsenen menettänyttä ennen ja jälkeen menetystä.39
Palosaaren mukaan kärsimyksen osuutta ihmisen kehitykseen toisinaan yliarvostetaan: joissakin tapauksissa suru voi vaikuttaa elämää pysäyttävällä ja jähmettävällä tavalla,
eikä prosessin edetessä ole nähtävissä myönteistä kehitystä. Moni epäilee myös, että olisi
kehittynyt ihmisenä yhtä hyvin ilman kärsimystä ja menetystäkin.40
Käytän tutkimuksessani lapsen kuoleman jälkeisistä myönteisistä muutoksista nimitystä henkinen kasvu, mikä kuvastaa monipuolisesti muutosta. Poijula käyttää nimitystä
henkinen kasvu ja Erjanti persoonallinen kasvu. Posttraumaattinen kasvu esiintyy terminä
lähinnä kansainvälisissä yhteyksissä.
38
Hogan et al. 2001, 1–32.
Tedeschi & Calhoun 2008, 27–39; esim. Auvinen 2005 on tutkinut pro gradu –tutkielmassaan posttraumaattista kasvua syövän sairastaneiden nuorten kokemuksissa.
40
Palosaari 2007, 15.
39
10
2. Tutkimuksen toteuttaminen
2.1. Narratiivinen tutkimusote
Narratiivinen tutkimusote sopii hyvin tämän tutkimuksen lähestymistavaksi, sillä tutkimuksen tehtävänä on pyrkiä ymmärtämään lapsen menetyksen surun tuomia muutoksia
yksilön kirjoittamien merkitysten tarkastelun kautta. Narratiivinen tutkimus tarkoittaa tutkimusta, jossa tarinan, kertomuksen tai narratiivin käsitettä käytetään ymmärrysvälineenä.
Tällöin tarina nähdään keskeisenä ajattelun ja elämän jäsentämisen muotona.41 Narrativiisella lähestymistavalla tarkastellaan ajassa eteneviä tapahtumia niille annettujen merkitysten kautta. Ihminen jäsentää elämänsä tapahtumia ja moninaisuutta tarinan avulla luoden
siitä suhteellisen johdonmukaisen kokonaisuuden.42
Narratiivisuudella on monia ulottuvuuksia: se voidaan ajatella konstruktiivisena tutkimusotteena tai käytännöllisenä työvälineenä. Narratiivisuus ei ole pelkästään metodi,
vaan sitä voidaan pitää väljänä metodisena viitekehyksenä, jossa huomio kohdistetaan kertomuksiin todellisuuden ja maailman merkitysten välittäjänä ja tuottajana.43 Vaativimmassa merkityksessä narratiiviselta kertomukselta eli tarinalta edellytetään selkeää juonta, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Väljemmän tulkinnan mukaan narratiiveiksi voidaan ymmärtää kaikki jollain tavoin kerrontaan perustuvat aineistot, jotka analysoidaan tulkitsemalla.44
Tutkimusaineistoni sisältää monenlaista kerrontaa: osa tutkittavista on kirjoittanut
laajasti lapsensa menetyksestä, siihen liittyvistä vaiheista, tunteista ja muutoksista, kun
taas osa on keskittynyt kuvaamaan lapsen kuoleman surua tai menetyksen tuomia muutoksia kiteytetysti nykyelämän näkökulmasta. Kaikki kirjoitelmat ovat narratiivisia, ja niihin
sisältyy ajallinen ulottuvuus.
Narratiivinen tutkimusote sopii hyvin elämänmuutoksen tutkimiseen. Muutoksen
hahmottaminen tarinana antaa kokemukselle mielekkyyden ja juonen. 45 Lapsen menetyksen tutkiminen narratiivisesta lähtökohdasta on muutoksen tutkimisen näkökulmasta perusteltua, sillä tutkimuksen tarkoituksena on ymmärtää surevan identiteetissä tapahtuvia muutoksia. Tarinat syntyvät usein vaikeasta elämäntilanteesta ja sen synnyttämästä prosessista.
Identiteetti rakentuu erityisesti käännekohtien kautta ihmisen pyrkiessä nivomaan katkonaiset tapahtumat yhteen kertomalla niistä kertomuksen.46 Narratiivista tutkimusta lapsen
kuoleman vaikutuksesta vanhemman identiteettiin ja ihmissuhteisiin ei ole tehty.
41
Hänninen 2002, 5.
Hänninen 2002, 141–142.
43
Heikkinen 2001, 14, 121–122; Narratiiviset tarkastelutavat; Narratiivinen lähestymistapa.
44
Heikkinen 2001, 121–122; Hyvärinen 2004, 242–243.
45
Hänninen 2002, 95–96.
46
Heikkinen 2001, 121–122; Hyvärinen 2006; esim. Buchert 2010, 44–49.
42
11
2.2. Tutkimusaineisto
Narratiivinen aineisto voi olla suullista tai kirjoitettua kertomusta tai sanatonta viestintää.47
Lapsen menettämisen raskasta ja monimuotoista surua on perusteltua lähestyä kirjallisten
kirjoituspyyntöjen kautta kokemusten arkaluontoisuuden vuoksi. Traumaattisen kokemusten tutkimuksessa on erityisen tärkeää ottaa huomioon aiheen herkkyys tutkittaville.48 Tutkimusajankohdan ollessa marras-joulukuussa 2011, sielunhoidollinen lähestyminen on
merkittävä lisäperustelu aineiston keräämiselle ensisijaisesti kirjallisesti. Joulun läheisyys
nostattaa usein kipeät menetykset pintaan, ja niistä kirjoittaminen voi toimia sielunhoidollisena kanavana.49
Oman kertomuksen kirjoittaminen voi olla sielunhoidollinen kokemus kirjoittajalle.
Soili Poijula käsittelee kirjassaan parantavaa kirjoittamista ja itsensä auttamista surutyössä
kirjoittamalla.50 Myös sosiaalipsykologian professori Vilma Hännisen mukaan tarinan kirjoittamisella on suuri merkitys kirjoittajalle itselleen: vastoinkäymisten keskellä tarve
muodostaa tarinaa tulee erityisen polttavaksi. Ihminen pohtii, miten hän on tullut nykyhetkeen ja mitä kohti hän on menossa. Kirjoittamisen kautta vastoinkäyminen kutoutuu osaksi
kirjoittajan omaa elämäntarinaa, ja hän voi kokea myös tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi.51
Keräsin lapsensa menettäneiden kokemuksia surun tuomista muutoksista ja mahdollisista kasvun kokemuksista surevien omakohtaisten kirjallisten kertomusten kautta. Valitsin mediat sekä kristillisestä viitekehyksestä että sen ulkopuolelta saadakseni mahdollisimman monipuolisen joukon kirjoituksia. Keräystapana käytin maksuttomia lehtiilmoituksia suurimpien kaupunkien kirkollisten seurakuntalehtien lukija- ja mielipidepalstoilla. Valitsin kirkolliset mediat Suomen suurimmista kaupungeista sekä maantieteellisesti
eri puolilta Suomea että mahdollisimman laajan jakelun mukaan. Kristillisistä valtakunnallisista lehdistä valitsin eri herätysliikkeiden ja hengellisten suuntauksien medioista mahdollisimman laajalevikkiset mediat: Kotimaa, Sana, Uusi Tie ja Ristin Voitto. Uskonnollisen viitekehyksen ulkopuolelta valitsin kolme erilaista yhdistystä, joiden internet-sivuille
ja julkaisuihin lähetin kirjoituspyyntöni: lapsensa menetykseen erikoistunut tukiyhdistys
Käpy - Lapsikuolemaperheet ry, monipuoliseen miesten tukemiseen erikoistunut Miessakit
ry ja syöpäsairaiden lasten ja nuorten yhdistys Sylva ry. Miessakit ry:n valitsin erityisesti
tavoittaakseni myös miehiä. Käpy ry julkaisi kirjoituspyyntöni internet-kotisivuillaan, yhdistyksen facebook-ryhmässä ja jäsenkirjeessä. Myös Miessakit ry julkaisi kirjoituspyyn-
47
Lieblich et al. 1998, 2–18.
Laitinen & Uusitalo 2008, 119.
49
Moren 2005a, 34; Kübler-Ross & Kessler 2005, 140–144, 163–169; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004,
120.
50
Poijula 2002, 22.
51
Hänninen 2009, 21–24.
48
12
töni yhdistyksen internet-kotisivustolla ja Urho-lehdessään. Kaikki medioissa julkaistut
kirjoituspyynnöt olivat maksuttomia. Kirjoituspyyntö ja käyttämäni mediat tietoineen löytyvät liitteistä 1 ja 2.
Määrittelin kirjoituspyynnössäni toiveeni, että kirjoittajan menetyksestä on kulunut
”jo muutama vuosi”. Tämän perustin Soili Poijulan arvioon henkisen kasvun mahdollisuudesta jo kolmen vuoden kuluttua menetyksestä.52 Jätin tarkan vuosimäärittelyn avoimeksi,
jotta kirjoittaja voi arvioida oman ajallisen perspektiivinsä menetykseen. Myös suremisen
yksilöllisyys ja jokaisen ihmisen oman elämäntaustan ja menetyksen ainutlaatuisuus puoltavat suuntaa antavaa rajaamistani.53
Esitin kirjoituspyynnössäni mahdollisuuden haastatteluun, mikäli se olisi menetyksen kokijan kannalta kirjoituksen sijaan toivotumpaa. Tällöin teemahaastattelu olisi voinut
toimia myös sielunhoidollisena kohtaamisena ja tukea haastateltavan kuulluksi ja ymmärretyksi tulemista. Käytin kirjoituspyynnössäni lapsen menetystä yleisenä käsitteenä rajaamatta sitä tarkemmin lapsen iän tai kuolinsyyn perusteella, kuten tutkimuksen teoreettisia
lähtökohtia käsittelevässä luvussa perustelin. Perustin kirjoitusten keräämiseksi oman sähköpostiosoitteen: [email protected], jotta kaikki tutkimukseen liittyvät yhteydenotot kerääntyisivät sähköpostin kautta yhteen paikkaan.
Sain sähköpostitse ja kirjeitse yhteensä 26 kirjallista materiaalia sekä kolme haastattelutoivetta. 18 kirjoitelmista tuli sähköpostitse ja kahdeksan postitse. Yhdeltä vanhemmalta sain lisäksi linkin blogi-sivustolle, johon on tallennettu tapahtumia ja tunnelmia ja toiselta runsaan päiväkirjamateriaalin kuvineen. Lisäksi kahden kirjoitelman osana oli kirjoittajan oma runo. Runojen käyttöön osana tutkimusmateriaaliani pyysin erillisen luvan kirjoittajilta. Yhden kirjoitetuista tarinoista jouduin jättämään tutkimuksen ulkopuolelle, sillä
se käsitteli muun läheisen kuin lapsen menetystä vanhemman näkökulmasta.
Vanhempien kirjoituksista 21 on äitien ja neljä isien kirjoittamia. Yhden kirjoitelman
kirjoittaja oli äitipuolen roolissa suhteessa menetettyyn lapseen. Kirjoittajien iät vaihtelivat
36–85 vuoden välillä. Kaikki kirjoittajat eivät ilmaisseet tarkkaa ikäänsä. Tutkimusaineistoni painottui määrällisesti kirjallisiin materiaaleihin, sillä haastattelumahdollisuuksia oli
vain kolme. Näin ollen tein päätöksen pyrkiä muodoltaan kirjalliseen tutkimusmateriaaliin,
jolloin materiaalini olisi alkuperältään samassa muodossa ja yhdenvertaisempi. Myös tutkijan roolini olisi yhteneväinen suhteessa vanhempiin. Kirjoitelmien kautta tutkijan persoona ei ole yhtä keskeisessä asemassa, sillä haastatteluissa tutkijan ja haastateltavan välinen vuorovaikutus vaikuttaa myös vastausten luonteeseen.54 Toisaalta kirjallisen materiaalin käyttöön sisältyy oletus, että kirjoittaja kykenee ja jollain tapaa parhaimmillaan ilmais52
Poijula 2002, 62–63.
Koskela 2011, 25.
54
Eskola & Suoranta 2000, 93.
53
13
tessaan itseään kirjallisesti.55 Tarjosin haastatteluun ilmoittautuneille mahdollisuutta kertoa
tarinansa kirjoittamalla, mutta he eivät lähettäneet kirjoituksia.
Saamissani kirjoituksissa ajallinen etäisyys lapsen menetykseen vaihteli viidestä
kuukaudesta 56 vuoteen. Suurin osa kirjoitelmista oli kirjoitettu myöhemmin kuin kolmen
vuoden jälkeen menetyksestä. Viisi kirjoitusta käsitteli lapsen kuolemaa, joka oli tapahtunut alle kolme vuotta sitten. Kolme kirjoittajaa oli haudannut kaksi lasta. Lasten kuolinhetken ikäjakaumat vaihtelivat kuolleina syntyneistä lapsista aikuisiin. Vanhin lapsista oli
40-vuotias. Kaksi kirjoittajaa ei kertonut lapsen tarkkaa ikää, mutta toinen kertoi lapsen
olleen pieni lapsi ja toisesta kirjoitelmista oli pääteltävissä lapsen ikähaitari. Lapsen kuolemaan oli useita syitä: perinataali-56 ja neonataalikuolemat57 sekä äkilliset tai pitkäkestoiset sairaudet, onnettomuudet, itsemurha ja henkirikos. Suurin osa lasten menetyksistä oli
äkillisiä. Yksi kirjoittajista jätti lapsen tarkan kuolinsyyn kertomatta, mutta kirjoituksen
perusteella se oli tulkittavissa onnettomuudeksi. Yksi kirjoitelmista käsitteli lapsen menetystä abortin ja yksi lapsettomuuden kautta. Kaksi kirjoittajaa oli kohdannut kolme keskenmenoa lapsen kuoleman jälkeen.
Alla olevassa taulukossa näkyvät kootusti kirjoittajien ajalliset etäisyydet lapsen menetykseen ja lasten kuoliniät. Etäisyyteen on otettu mukaan kirjoittajan ajallisesti lähin
lapsen kuolema. Lapsettoman kohdalla etäisyydeksi on merkitty vuosi, jolloin hän sai tiedon, ettei voi saada lapsia. Lasten kuoliniän kohdalla on merkitty kaikki kirjoittajien kertomat kuolleet lapset sekä sulkeisiin on laskettu myös lapsettomuus, abortti ja keskenmenot.
Taulukko 1. Lapsen menetyksestä kulunut aika ja lasten määrä kuoliniän mukaan
Vuodet
0–3
4–10
11–20
21–30
5
8
5
3
Vanhemmat
13 (22*)
3
3
4
Lapset
* Sisältää lapsettomuuden, abortin sekä lapsen kuoleman jälkeiset keskenmenot.
31–56
4
2
2.3. Analyysiprosessi
Analyysiprosessin aluksi selvitin, kumpi analyysitapa antaa perusteellisemman ymmärryksen aiheesta: narratiivinen vai sisällön analyysi. Lähestyin pohdintaani tekemällä koeanalyysin satunnaisesti poimitun yhdeksän kirjoituksen pohjalta. Poimin taulukkoon kirjoituksista esille tulleita toteamuksia muutoksista. Kiinnitin huomiota tutkimuskysymysteni
pohjalta nouseviin teemoihin ja induktiivisesti aineistosta nouseviin asioihin. Tämän jälkeen ryhmittelin lausumia ja nimesin ne yleisellä tasolla teemoittain. Koeanalyysini sel55
Tuomi & Sarajärvi 2011, 84.
Aho 2010, 12. Perinataalikuolemassa vauva kuolee kohtuun raskauden loppuvaiheessa 22. raskausviikon
jälkeen tai syntyy kuolleena yli 500 gramman painoisena.
57
Aho 2010, 12. Neonataalikuolemalla tarkoitetaan vauvan kuolemaa ensimmäisen viikon ja 28 päivän välisenä aikana.
56
14
keytti näkemystäni siitä, että kirjoituksista nousee monenlaisia tutkimukseni kannalta tärkeitä teemoja: myönteisiä ja kielteisiä muutoksia.58
Jatkoin koeanalyysiäni rakentamalla muutamasta kirjoituksesta mind map -kuviot ja
aikajanan. Merkitsin kirjoittajan elämänvaiheet aikajärjestyksessä aikajanalle ja keräsin
kertomuksesta nousevia asioita ja omia vaikutelmiani kirjoittajan elämänvaiheista ja muutoksista.59 Tämä vahvisti elämänvaiheiden ja lapsen kuoleman tuomien muutosten kytkeytymistä monella tasolla toisiinsa ja kertomuksen kokonaisuuteen. Koeanalyysini vahvisti
ajatustani, että pelkistäen analysoitu ja lausein irrotettu materiaali ei anna riittävää kuvaa
surun tuomista muutoksista: tutkittaessa muutosta ja henkistä kasvua, on pureuduttava tarinoihin syvemmälle ja tarkasteltava syy- ja seuraussuhteita pystyäkseen ymmärtämään
kasvun ilmenemismuotoja ja kasvuun vaikuttavia tekijöitä. Alkuperäinen ajatukseni analysoida kirjoitukset narratiivisella analyysillä vahvistui.60
Valitsin aineiston analyysivälineeksi narratiivisen holistisen sisällön-analyysin keinot saadakseni kokonaiskuvan muutoksista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Lieblich et al.
mukaan kertomuksesta valittuja osia ja niiden merkityksiä tarkastellaan suhteutettuna kertomuksen kokonaisuuteen.61 Myös Polkinghornen mukaan narratiivinen analyysi on pikemminkin aineiston yhdistämistä kuin pilkkomista osiin.62 Narratiivisessa tutkimusprosessissa kertomuksia käsitellään useiden tulkintakertojen seulan kautta. Kertomukset kuvaavat menneitä tapahtumia ja lisäksi, miten kirjoittaja on ymmärtänyt niiden merkityksen.
Tapa aloittaa tai lopettaa kertomus voi syvällisesti muuttaa kertomuksen muotoa ja tarkoitusta.63 Kertojan tarina on aina valikoiva: elämäntilanteesta nostetaan tarinan osaksi siihen
sopivat tapahtumat. Tarinallinen tulkinta määrittelee tapahtumat esimerkiksi toivoa tuoviksi, pettymyksen aiheuttajiksi tai aiheiksi kunniaan, syyllisyyteen, häpeään tai suuttumukseen.64 Surevan tapa käsitellä surua riippuvat muun muassa surevan persoonallisuudesta, aikaisemmista menetyksistä sekä tuen saannista tai puutteesta.65
Narratiivisen holistisen sisällönanalyysin ensimmäisessä vaiheessa aineistoa luetaan
useita kertoja niin, että kirjoittajan sisäinen tarina alkaa aueta ja kertomuksen rakenne ja
tarkoitus tulevat esiin. Etenin analyysissäni Lieblich et al. ohjeistuksen mukaisesti.66 Luin
58
Myönteisiä ja kielteisiä muutoksia löytyi omassa identiteetissä, terveydessä ja arvomaailmassa, ihmissuhteissa, parisuhteissa, suhtautumisessa perheen muihin lapsiin, elämään, kuolemaan ja tuonpuoleiseen, työhön,
seurakuntaan tai kirkkoon ja Jumalaan, jumalasuhteessa ja jumalakuvan muotoutumisessa sekä merkityksen
etsimisessä.
59
Mind map –kuvioita ja aikajanoja ovat käyttäneet Pro gradu –tutkimuksissaan myös muun muassa Eija
Hanhimäki, 2006 ja Suvi-Maria Saarelainen, 2009.
60
Polkinghorne 1995, 16. Polkinghornen mukaan narratiivisen analyysin kautta saadaan vastaus siihen, miten lopullinen tilanne on kehittynyt ja se vastaa kysymykseen miten.
61
Lieblich et al. 1998, 11–21.
62
Polkinghorne 1995, 15.
63
Riessman 2001, 18–19.
64
Hänninen 2002, 141–142.
65
Poijula 2002, 18.
66
Lieblich 1998, 62–63.
15
kirjoituksia useaan kertaan huolellisesti pyrkien niiden empaattiseen ja avoimeen ymmärtämiseen. Merkitsin analyysin seuraavassa vaiheessa vaikutelmiani ja yleisiä huomioitani
kirjoitusten reunamarginaaleihin. Kiinnitin huomioni kertomuksen poikkeamiin, epätavallisiin piirteisiin, ristiriitaisuuksiin ja keskeneräisiin lauseisiin tai ajatuksiin.
Tämän jälkeen etsin kertomuksista keskeisimmät teemat ja merkitsin ne erilaisin värikynin. Lieblich et al. ohjeistusta seuraten kiinnitin huomion teemojen tarkastelussa niiden
toistoihin, kerronnan pituuteen ja yksityiskohtien laajuuteen. Myös joidenkin teemojen
laiminlyöminen tai lyhyt viittaus voi kertoa teeman tärkeydestä. 67 Tutkittavien kirjoituksissa tärkeiksi teemoiksi nousivat lapsen menetys, suhde lapseen, suruprosessi, välittömät
muutokset omassa identiteetissä, ihmissuhteissa ja jumalasuhteessa, vanhemmuus, suhde
puolisoon ja perheen muihin lapsiin, lapsettomuus, psykososiaalinen tuki, muut elämäntapahtumat ja menetykset, pitkäkestoiset henkiset, sosiaaliset ja hengelliset muutokset, ajatukset elämästä, kuolemasta, tuonpuoleisesta ja tulevaisuudesta, suhtautuminen uskonnollisiin tekijöihin: Jumalaan, kirkkoon ja seurakuntaan ja kirjoitusajankohta. Nämä teemat
kirjasin yhdistettyyn mikrokertomus- ja teemalistataulukkoon.
Luin aineistoa yhä uudelleen: tarkastelin teemojen esiintymisiä ensimmäisen ja viimeisen kerran tarinassa, siirtymisiä teemoista toiseen sekä teemojen välisiä yhteyksiä.
Tärkeää oli myös kiinnittää huomiota ilmaisuihin, jotka olivat ristiriidassa teeman sisällön,
tunteiden tai kehityskulun kanssa.68
Piirsin jokaisesta kertomuksesta aikajanan, johon sijoitin kirjoittajan kertomia tapahtumia. Elämäntapahtumia olivat lapsen kuoleman lisäksi esimerkiksi muiden perheen lasten tai läheisten syntymät tai kuolemat, muutokset ihmissuhteissa sekä työelämän muutokset. Liitin janalle myös kirjoittajan kertomat muutokset omassa identiteetissään ja jumalasuhteessaan. Aikajanojen kautta ymmärsin selkeämmin kirjoittajan elämänvaiheita ja
lapsen kuolemaa edeltäviä ja seuranneita muutoksia kirjoittajan elämässä.
Syventääkseni ymmärrystäni tein temaattiset mind map –kuviot aikajanojen rinnalle.
Näihin kuvioihin keräsin teemoihin liittyviä kirjoittajan kertomia tunteita, ajatuksia, muutoksia ja tapahtumia sekä omia huomioitani muun muassa elämänvaiheista, niiden tuomista
muutoksista ja ristiriitatilanteista. Keräsin kertomuksissa esiintyneet sekä mind map –
kuvioiden ja aikajanojen mukaiset teemat ja vaiheet yhdistettyihin mikrokertomus- ja teemataulukkoihin.
Tehdessäni holistista sisällön analyysiä huomasin kirjoitusten rakenteissa ja muodoissa selkeitä eroja: osa kirjoituksista kehittyi kerronnan edetessä taantuvasti, osa etenevästi ja osa oli vakaita tai sisälsi useita kehityskulkuja. Näiden vaikutelmieni ja holistisen
sisällön analyysin kautta saamieni kokonaiskuvien tueksi päätin vielä soveltaa holistista
67
68
Lieblich 1998, 62-63.
Lieblich 1998, 62-63.
16
muodonanalyysiä. Tarkastelin kirjoituksia kiinnittäen huomiota tarinoiden juonen ja sen
käänteiden dynamiikkaan, kertomuksen kulkuun ja juonen kehittymiseen etenevästi, taantuvasti tai vakaasti.69 Juonen kehittyminen ja kertomuksen eteneminen kulkevat rinnakkain: etenevä kertomus kehittyy tasaisesti, taantuvassa kertomuksessa suunta on alaspäin ja
vakaassa kertomuksessa juoni on tasainen.70
Tein merkintöjä juonen kehityskuluista kirjoituksien marginaaliin. Lopulta kirjasin kertomusten etenemisestä tekemäni yleisvaikutelmat yhdistettyyn mikrokertomus- ja teemataulukkoon merkintöinä: taantuva, etenevä, vakaa tai näiden yhdistelmä. Kertomusten tarkasteleminen juonen dynamiikan ja kertomuksen kulun näkökulmasta antoivat lisäymmärrystä
kertomuksissa esiintyvien ristiriitojen tarkasteluun ja vahvistivat muodostunutta kokonaiskuvaa. Erityisen hyödyllistä se oli niiden kertomusten osalta, joissa juonen kehittyminen
muodosti selkeän kuvan ja suunnan. Lieblich et al. mukaan kertomukset ovat usein sekoituksia kolmesta eri tavasta: etenevä, taantuva ja vakaa.71
Analyysini viimeisessä vaiheessa muodostin mielessäni kaikista kirjoituksista ydintarinan. Apunani käytin koko analyysimateriaaliani: mikrokertomus- ja teemataulukkoja
lisättynä yleisvaikutelmilla kirjoituksen juonen dynamiikasta sekä aikajanoja mind map –
kuvioineen. Tässä vaiheessa kiinnitin erityistä huomiota tarinan kokonaisuuteen ja sen
pääteeman etsimiseen eli niin sanotun punaisen langan löytämiseen.72 Kirjasin kunkin tarinan pääteeman kiteytetysti erillisenä sarakkeena mikrokertomus- ja teemataulukkoon.
Analyysini edetessä huomasin, että kertomuksissa nousivat keskeisiksi tekijöiksi henkiset
ja hengelliset muutokset lapsen menetyksen jälkeen. Kertomusten välillä oli huomattavissa
selkeitä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Henkiset ja hengelliset muutokset sekä yhdistivät
tarinoita että erottivat niitä. Tarinoista erottui yhdistävinä tekijöinä myönteisiä tai kielteisiä
henkisiä muutoksia suhteessa itseen, toisiin ja elämään sekä erilaisia hengellisiä muutoksia. Myös samankaltaisia henkisiä muutoksia esiintyi yhdistettynä erilaisiin hengellisiin
muutoksiin. Ratkaiseviksi tekijöiksi muodostuivat tällöin holistisen sisällönanalyysin mukaisesti tarinan kokonaisuus ja kokonaisvaikutelma.
2.4. Viiden tyyppiryhmän muodostaminen
Kertomusten keskeisinä yhdistävinä tai erottavina tekijöinä olivat henkiset ja hengelliset
muutokset. Henkiset muutokset sisälsivät identiteettiin, ihmissuhteisiin ja arvomaailmaan
liittyviä muutoksia. Hengelliset muutokset näkyivät jumalasuhteen tai –kuvan muutoksina
sekä muuttuneina suhteina kirkkoon ja seurakuntaan.
69
Laitinen & Uusitalo 2008, 134.
Tuval-Mashiach 1998, 89–90.
71
Lieblich et al. 1998, 18–19.
72
Samaa metodia ovat käyttäneet Saarelainen 2009 ja Hanhimäki 2006.
70
17
Analysoidessani materiaalia henkisten ja hengellisten muutosten näkökulmasta muodostui viisi erilaista tyyppikertomusta. Nämä erosivat toisistaan lapsen menetyksen tuomien henkisten ja hengellisten muutosten suhteen. Tyyppiryhmien muodostamisessa henkiset
muutokset olivat ensisijaisia, mutta koska kertomusten kokonaisuuteen vaikuttivat olennaisesti myös hengellinen konteksti, muodostui hengellisistä muutoksista toissijainen peruste ryhmittelylle. Tutkiessani tarinoita hengellisten muutosten näkökulmasta hahmottuivat neljä erilaista ryhmää: tarinat, joissa kerrottiin hengellisen elämän vahvistumisesta ja
kirjoittajat, joiden hengellinen konteksti oli säilynyt samanlaisena kuin ennen lapsen menetystä. Tarinat, jotka olivat pettyneitä hengellisiin uskomuksiin tai evankelisluterilaisen kirkon toimintaa ja ne, jotka eivät kertoneet mitään uskonnollisesta kontekstistaan. Nämä
perussuuntaukset vaikuttivat kirjoitusten kokonaisuuteen ja ydintarinaan. Näin ollen tyyppiryhmiä pääsääntöisesti yhdistivät ja erottivat samankaltainen suhtautuminen hengellisiin
kysymyksiin. Koska hengellinen konteksti oli kuitenkin toissijainen tekijä tyyppiryhmien
muodostamisessa, määrääväksi jaottelutekijäksi muodostui henkinen muutos. Tällöin joihinkin tyyppiryhmiin sisältyi erilaisia hengellisiä muutoksia.
Ensimmäiseksi tutkittavista erottuivat ne, jotka kertoivat henkisen kasvun kokemuksista: surun muuttumisesta voimavaraksi tai siunaukseksi. Analyysin edetessä oli huomattavissa, että kirjoittajat kertoivat uskonnollisesta kontekstistaan toisistaan eroavalla kahdella eri tavalla. Uskonnollinen konteksti näkyi kirjoittajan tavassa kertoa asioista, antaa merkityksiä ja kuvata suruprosessiaan. Näin ollen ryhmä jakautui kahtia: niihin, joiden henkiseen kasvuun yhdistyi vahva hengellinen kasvu ja niihin, joilla hengelliset tekijät olivat
kirjoituksissa sivuroolissa.
Henkisestä ja hengellisestä kasvusta kertovia oli kuusi: S1, S2, S3, S4, S7 ja S8.
Näissä kirjoituksissa korostui suruprosessin läpikäynnin myötä identiteettiä ja ihmissuhteita vahvistava henkinen kasvu yhdistettynä jumalasuhteen ja –kuvan vahvistumiseen. He
olivat löytäneet lapsen kuolemalle merkityksen uskonnollisesta kontekstista. Tämän ryhmän nimesin Voimaantuneiksi.
Toisen ryhmän muodostivat ne, jotka kertoivat pääosin myönteisistä henkisen kasvun kokemuksista oman identiteettinsä vahvistumisessa. He olivat löytäneet erilaisia merkityksiä menetykselle ja heidän jumalakuvansa oli säilynyt turvallisena lapsen kuoleman
jälkeen. Näitä kirjoittajia oli viisi: S5, S6, S13, S16 ja S20. Tätä ryhmää kutsun Vahvistuneiksi.
Kolmanneksi joukosta erottuivat ne, jotka kertoivat erityisesti kielteisistä muutoksista lapsen kuoleman jälkeen. Myös tämä ryhmä jakautui kahtia: niihin joiden suruprosessia
leimasi menetyksen alkuvuodet ja niihin, joiden menetyksestä oli kulunut jo pidemmän
aikaa. Monien vuosien jälkeen itsensä murtuneiksi, kyynisiksi ja katkeriksi tunteneet ker18
toivat heikentyneistä ihmissuhteista, toimintakyvystä tai terveydestä. Monet heistä olivat
sairastuneet vakavasti. Heidän oli vaikea hyväksyä lapsen kuolemaa. Heidän hengellisyytensä säilyi osittain muuttumattomana tai sisälsi pettymyksen uskomuksiin ja evankelisluterilaisen kirkon toimintaan. Tämä tutkittavien joukko muodostui neljästä kirjoittajasta:
S9, S10, S11 ja S12. Nimesin ryhmän Murtuneiksi.
Neljäs ryhmä eroaa kolmannesta ryhmästä siten, että heidän kertomuksissaan korostuu suruprosessin alkuvuosien kipeys ja merkityksen etsiminen. Keskiössä ovat miksikysymykset, menetykseen sopeutuminen ja kielteiset muutokset omassa identiteetissä.
Kirjoituksissa kuvataan psyykkistä turtumusta ja alakuloa. Yhteistä tämän ryhmän kirjoituksille on menetyksen ajallinen läheisyys. Tämä joukko koostui kuudesta kirjoituksesta:
S19, S21, S22, S23, S24 ja S25. Nimesin ryhmän Turtuneiksi.
Viidennen ryhmän kertomuksissa oli kuvausta sekä myönteisistä että kielteisistä
muutoksista. Kirjoituksissa oli keskeistä oman identiteetin vahvistuminen ja toisaalta haavoittuvuus ihmissuhteissa muun muassa lapsettomuuden kautta sekä kriittisyys evankelisluterilaista kirkkoa kohtaan. Tämä ryhmä muodostui neljästä kirjoituksesta: S14, S15, S17
ja S18. Ryhmälle oli ominaista lapsen menetyksen hyväksyminen osana omaa elämää.
Nimesin tämän tyypin Hyväksyneiksi.
Taulukko 2. Materiaalin jakautuminen viiteen tyyppiryhmään
1. Voimaantuneet
S1, S2, S3, S4, S7 ja S8
2. Vahvistuneet
S5, S6, S13, S16 ja S20
3. Hyväksyneet
S14, S15, S17 ja S18
4. Turtuneet
S19, S21, S22, S24, S23 ja S25
5. Murtuneet
S9, S10, S11 ja S12
Tyyppiryhmiä nimetessäni poimin ryhmän kokonaisvaikutelmasta keskeisen luonnehdinnan. Nimitykset eivät ole arvottavia, eivätkä ne anna mallia niin sanotusta oikeasta
tai väärästä suruprosessista. Nimikkeet eivät kohdistu myöskään kirjoittajiin henkilökohtaisesti, vaan kuvaavat kertomusten kirjoitushetken luonnehdintaa. On mahdollista, että
kirjoittajien tilanteet muuttuvat ajan kuluessa.
Tyyppiryhmien jakamisen jälkeen tein vielä yhteenvedot tyyppiryhmistä ja niihin sisältyvistä henkisistä ja hengellisistä muutoksista. Tämä selkeytti tyyppiryhmän kokemia
keskeisiä muutoksia suhteessa muihin ryhmiin. Yhteenveto selvensi myös tyyppiryhmän
sisällä olevia eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä.
Tyyppiryhmät sisältävät keskenään joitakin yhteneviä henkisiä muutoksia. Ratkaisevaa ryhmien jakamisessa oli niiden saama painotus ja suhteutuminen kokonaisuuteen.
19
Joidenkin yksittäisten kirjoittajien kohdalla olisi ollut mahdollista sijoittaa heidät kahteen
eri ryhmään riippuen painotuseroista muutoksissa. Näiden kirjoitusten kohdalla tein lisäselvityksiä: kokeilin niiden sijoittamista kahteen eri ryhmään tarkastelemalla niiden yhteneväisyyttä ja painotuksia suhteessa ryhmiin. Ratkaisin lopullisesti ryhmän sen mukaan,
joka parhaiten kuvasi kyseisen kertomuksen ydintarinaa. Suurimmassa osassa kertomusten
jakaminen eri tyyppiryhmiin muodostui kuitenkin varsin selkeäksi.
2.5. Uusi tarina ja tarinalukujen rakenne
Narratiivisen analyysin viimeisenä vaiheena on uuden kertomuksen luominen aineiston
pohjalta. Polkinghornen mukaan juonellisen kertomuksen avulla saadaan selostus tutkittavien toimintaan vaikuttavista erilaisista tekijöistä ja siitä, miten he ovat päätyneet tiettyihin
ratkaisuihin elämässään. Kertomuksen juoni ilmaisee tapahtumien merkityksiä ja yhdistää
tarinan osat toisiinsa juonelliseksi kokonaisuudeksi. Uusi tarina edustaa kerronnallista
identiteettiä, eikä yksittäisen tutkittavan tarinaa sellaisenaan.73 Esitän tutkimuksessani
analyysin tuloksena saadut viisi tyyppiryhmää erillisinä tyyppitarinoina. Nämä tarinat kuvaavat tutkittavien erilaisia kokemuksia henkisistä ja hengellisistä muutoksista lapsen kuoleman jälkeen.
Uuden tarinan rakentamisessa noudatin Polkinghornen luomaa mallia. Ensimmäisenä
vaiheena määritetään kertomuksen loppu.74 Tutkittavien tarinoiden loppuratkaisuiksi muodostuivat kirjoittajien kertomat erilaiset myönteiset ja kielteiset kokemukset henkisestä ja
hengellisestä muutoksesta lapsen menetyksen jälkeen. Loppuratkaisuja kuvaavat viisi erilaista tyyppiryhmää: Voimaantuneet, Vahvistuneet, Hyväksyneet, Turtuneet ja Murtuneet.
Seuraavassa vaiheessa aineistot järjestetään kronologisesti ja pyritään tunnistamaan
loppuratkaisuun vaikuttavia tekijöitä. Polkinghornen mukaan aineistossa voi olla useita
erilaisia mahdollisuuksia asioiden ilmenemiselle, eikä loppuratkaisun ja siihen liittyvien
tekijöiden yhteys ole aina yksiselitteinen. Keskeisessä asemassa ovat kerronnasta nousevat
tapahtumat ja teemat.75 Valitsin kustakin tyyppiryhmästä runkotarinan, joka edusti mahdollisimman kattavasti ja monipuolisesti teemoiltaan ja kerronnaltaan ryhmän kirjoituksia.
Keräsin runkokertomuksen teemat ensin erilliseen pelkistettyyn teemalistaukseen teemojen
esiintymisjärjestyksessä. Sen jälkeen järjestin kaikki tyyppiryhmää kuvaavat mikrokertomus- ja teemalistayhteenvedot runkokertomuksen mukaiseen järjestykseen. Kiinnitin
huomioni ilmaisuihin ja muutoksiin sekä ennen lapsen kuolemaa että sen jälkeen kronologisessa järjestyksessä. Vertailin kirjoittajien kokemuksia, jolloin muutosten, teemojen ja
tapahtumien yleisyys sekä yhteneväisyydet hahmottuivat. Samalla myös tutkittavien erityispiirteet ja muutosten eroavaisuudet tulivat selkeämmin näkyviin.
73
Polkinghorne 1988, 160–161; 1995, 16–18.
Polkinghorne 1995, 15–18.
75
Polkinghorne 1988, 160–161; 1995, 16–18.
74
20
Polkinghornen mukaan seuraavassa vaiheessa tutkitaan asioiden syy- ja seuraussuhteita.76 Käytin tukenani mikrokertomusyhteenvetojen lisäksi mind map –kuvioita ja aikajanoja hahmottaakseni loppuratkaisuun vaikuttavia tekijöitä sekä niiden syys- ja seuraussuhteita. Analyysitulosten tutkimisen lisäksi luin kirjoituksia vielä uudelleen läpi ja pohdin
tutkittavan kokemiin muutoksiin vaikuttavia tekijöitä. Kiinnitin huomioni lapsen kuoleman
jälkeisiin välittömiin muutoksiin ihmissuhteissa, omassa identiteetissä ja jumalakuvassa.
Seurasin näiden muutosten kehittymistä ajallisessa kerronnassa ja vertasin niitä tutkittavien
kertomiin pitkäaikaisiin muutoksiin. Pohdin lapsen kuolemaa seuranneiden tapahtumien
vaikutuksia muutoksiin ja mietin, miten kirjoittajan kertomat tapahtumat ennen lapsen
kuolemaa saattoivat vaikuttaa nykyiseen tilanteeseen. Tein huomioita myös persoonallisten
tekijöiden roolista, psykososiaalisesta tuesta tai sen puutteesta sekä hengellisen elämän
vaikutuksesta suruprosessissa.
Uuden tarinan rakentamisen viimeisenä vaiheena on varsinaisen tarinan kirjoittaminen. Lisäsin jo valittuun runkotarinaan täydentäviä osia ryhmän muiden kirjoittajien kertomuksista. Näin syntyi uusi tarina, joka edustaa ryhmän yhteistä kerronnallista identiteettiä.77 Kokonaisuutena se ei henkilöidy yksittäiseen kirjoittajaan. Täydensin tyyppitarinaa
tutkittavien suorilla lainauksilla, jotta kertojien ääni ja todentuntuisuus tulisivat mahdollisimman aidosti esiin. Tällä perusteella valitsin kirjoittajien lopetuksista jokaisen tyyppitarinan päätteeksi kertojan aidon sitaattiin. Sitaatit olen lisännyt sellaisenaan, lukuun ottamatta joitakin selkeitä kirjoitusvirheitä tai kuvioita, kuten sydämiä.
Tyyppitarinan keskeisimmät teemat noudattavat runkotarinan kerrontatapaa ja teemojen ajallista käsittelyä. En pyrkinyt esittämään tarinoita ymmärrettävämpinä kuin ne
ovat. Elämänkulkua ja muutoksia kuvatessani tein kompromisseja runkotarinan suhteen,
mikäli vastaavia teemoja ei esiintynyt muissa ryhmän kirjoituksissa: sisällytin runkotarinan teemat osana tarinallista kokonaisuutta tai jätin pois pääteemojen ulkopuolisista kokemuksista kertovia yksityiskohtia, mikäli niillä ei ollut yhteyttä muihin kertomuksiin, tai
ne eivät olleet kokonaisuuden hahmottamisen kannalta merkityksellisiä.78
Annoin tyyppitarinoiden päähenkilölle etunimen saman etukirjaimen mukaan, joka
kuvaa tyyppiryhmää. Tyyppiryhmien päähenkilöiksi muodostuivat näin ollen: Veera Voimaantunut, Viivi Vahvistunut, Hanne Hyväksynyt, Taru Turtunut ja Mari Murtunut. Etunimet ovat tavallisia, lyhyitä suomalaisia nimiä, eikä niillä ole yhteyttä kirjoittajiin. Annoin päähenkilöille naisten nimet, sillä suurin osa kirjoittajista oli naisia. Joukossa oli vain
neljä miestä.
76
Polkinghorne 1995, 18.
Polkinghorne 1995, 18.
78
Polkinghorne 1995, 16-17.
77
21
Taulukko 3. Yhteenveto narratiivisen analyysin etenemisestä
Tutkimusaineisto: kirjalliset kertomukset
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
Aineiston lukeminen ja koeanalyysin tekeminen
Aineiston lukeminen useasti, teemojen ja omien huomioiden kirjaaminen
Aineiston läpikäynti teemoittain: teema- ja mikrokertomusyhteenvedot
Aikajanojen ja mind map –kaavioiden tekeminen
Muodon analysoinnin soveltaminen: etenevä, taantuva, vakaa kertomus
Ydintarinoiden tunnistaminen
Kertomusten vertailu ja ryhmittely muutosten mukaan
Tyyppiryhmien muodostaminen ja yhteenvedot muutoksista
Uuden kertomuksen rakentaminen: runkokertomuksen valinta
Täydentävien osien ja lainausten valinta sekä uuden tarinan kirjoittaminen
Tyyppitarinat keskittyvät kertomaan vaiheista lapsen kuoleman jälkeen. Olen tarkoituksellisesti jättänyt varsinaisen lapsen kuoleman tapahtuman, lapsen iän ja kuolintavan
kertomuksen ulkopuolelle, sillä tyyppiryhmät sisältävät monenlaisia lapsen menetyksiä,
eikä lapsen ikä tai kuolintapa ole ollut kirjoitusten mukaan määräävä tekijä sitä seuranneissa muutoksissa. Mikäli lapsen kuolinaika on ollut merkittävä tyyppitarinassa, olen muuttanut kuolinpäivän sellaiseksi, jolla ei ole todellisuuspohjaa kirjoittajien kertomuksissa. Päähuomio tyyppiryhmissä on tutkimuksen tehtävän mukaisesti myönteisissä ja kielteisissä
muutoksissa lapsen kuoleman jälkeen.
Tyyppitarinaluvut muodostuvat tämän tutkimuksen analyysin pohjalta syntyneistä
viidestä erilaisesta tyyppiryhmästä. Tyyppitarinaluvuissa käsittelen kunkin tyyppiryhmän
kokemuksia myönteisistä ja kielteisistä henkisistä muutoksista omassa identiteetissään ja
ihmissuhteissaan sekä hengellisiä muutoksia lapsen kuoleman jälkeen. Lukujen alussa on
johdanto, jossa kerrotaan lyhyesti kyseisen tyypin keskeisiä yhdistäviä piirteitä ja kuvataan
löytyneitä juonellisia muotoja. Johdanto-osuudessa kerrotaan myös runkotarinan valinnasta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Sen jälkeen seuraa omana alalukunaan tyyppiryhmän
pohjalta syntynyt uusi tarina.
Tyyppitarinan jälkeen esitän tarkemmin tyyppiryhmässä esiintyviä teemoja ja muutoksia analyysin tulosten mukaisesti. Pääsääntöisesti jokaisen tyyppitarinan jälkeiset kolme
alalukua jakautuvat käsittelyjärjestykseltään muutoksiin omassa identiteetissä, ihmissuhteissa ja hengellisessä kontekstissa. Tuon esille näissä alaluvuissa yhteneväisyyksien lisäksi kertomusten eroavaisuuksia yksilöiden ainutlaatuisia kokemuksia tarkastelemalla. Jokaisessa ryhmään kuuluvassa, vaikkakin samaa tyyppiryhmää edustavassa kertomuksessa on
omat erityispiirteensä. Lukuihin on kerätty juuri kyseiselle tyypille keskeisimpiä teemoja,
joita peilaan olemassa olevaan aikaisempaan tutkimukseen ja teoriaan. Tarkastelen, miten
tutkimuksen tulokset suhteutuvat aikaisempiin tutkimustuloksiin ja pyrin löytämään seli-
22
tysmalleja esiintyville kokemuksille: mitkä tekijät erottavat ja yhdistävät eri tutkimuksia,
mitkä ovat ongelmakohtia ja mitä uutta tämän tutkimuksen tulokset tuovat.
2.6. Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset kysymykset
Narratiivisen tutkimuksen periaatteet ovat tutkimukseni perusta. Narratiivinen tutkimusote
sopii hyvin elämänmuutosten tutkimiseen.79 Narratiivinen tutkimus ei lähtökohtaisesti tuota yleistettävää tietoa, vaan tietoa, joka on henkilökohtaista ja subjektiivista. Mahdollisimman moniäänisen ja kerroksellisen kuvan muodostaminen on narratiivisen tutkimuksen
vahvuus.80 Narratiivisen lähestymistavan eettisyyden on luonnehdittu perustuvan sen tapaan antaa tutkimukseen osallistuvalle ”ääni”.81 Tutkimukseni ei tuota yleiskuvaa lapsen
kuoleman tuomista muutoksista, vaan valaisee kirjoitelmien kuvaamia kokemuksia kirjoittajien oman subjektiivisen kokemuksensa kautta.82 Tarinansa kertomisen kautta surevalla
on mahdollisuus tulla kuulluksi ja antaa merkityksiä kokemuksilleen.
Tutkimuksen periaatteena on dialogisuus ja tutkijan avoin suhtautuminen aineistosta
nouseville merkityksille. Tutkija valikoi ja tulkitsee aineistoa, jolloin tutkimuksessa välittyy aina myös tutkijan ääni.83 Tutkijan roolissani olen tiedostanut oman elämänkokemukseni ja menetysteni mahdollisen vaikutuksen tapaani käsitellä aineistoa. Tämän tiedostaminen ja surun olemuksen käsitteleminen jo ennen tutkimustani on toiminut pikemminkin
hyötynä kuin haittana pystyäkseni mahdollisimman empaattiseen ja kokonaisvaltaiseen
kirjoitusten ymmärtämiseen.84
Tutkijan roolissani vaikutukseni kirjoitelmien sisältöön on vähäinen. Tutkimukseni
koostuu vanhempien kirjoittamista kirjelmistä, joiden sisällön, kuten painotukset, teemat,
vaiheet ja muutokset, vanhemmat ovat valinneet osallistuessaan tutkimukseen. 85 Kirjoituspyynnön julkaiseminen erilaisissa uskonnollisissa ja valtakunnallisissa medioissa antoi
toiveen kirjoittaa lapsen kuoleman tuomista muutoksista suhteessa itseen, toisiin ja Jumalaan. Kirjoituspyyntö tai mediavalinnat saattoivat vaikuttaa joidenkin kokemustyyppien
esiintymiseen, mutta eivät rajoittaneet erilaisia tutkimukseen osallistuneita, mikä näkyy
kirjoitelmien monimuotoisuutena niin sisällöltään kuin laajuudeltaan, kerronnaltaan kuin
muodoltaan. Kahden vanhemman aineisto sisälsi laajemman päiväkirjanomaisen materiaalin joko blogi-sivulla tai erillisesti lähetettynä. Nämä materiaalit toimivat tärkeinä lisä- ja
taustatietoina.
79
Hänninen 2002, 95–96.
Hatch & Wisniewski 1995, 118.
81
Hänninen 2002, 34.
82
Polkinghorne 1988, 36.
83
Hänninen 2002, 34.
84
Vrt. Laitinen & Uusitalo 2008, 127. Traumaattisiin tapahtumiin liittyvän tutkimustiedon tuottaminen vaatii
yleensä, että tutkija on työstänyt jonkinasteisesti tutkimuksessa käsiteltävää asiaa.
85
Hirsjärvi 1997, 218.
80
23
Kaikki lapsensa menetyksestä kertovat kirjoitukset otettiin huomioon tutkimuksessa:
yksi lähisukulaisen kuolemasta kertonut jätettiin tutkimuksen ulkopuolelle. Haastattelutoiveen esittäneille annettiin mahdollisuus lähettää kirjallinen kertomus. Tutkimuksessa vanhempien subjektiivisen kokemuksen huomioon ottaminen näkyy myös siinä, ettei erilaisia
lapsen menetyksiä tai ajallisia kokemuksia valikoitu tutkimuksen ulkopuolelle, kuten lapsen kuoleman läheisyyden tai menetystavan mukaan.
Kirjoituspyynnössä tutkittaville luvattiin, ettei tutkittavien henkilöllisyys käy ilmi
tutkimuksesta, ja tutkimusmateriaalit säilytetään tutkijan hallussa vain tätä tutkimusta varten. Näistä seikoista olen huolehtinut koko tutkimusprosessin ajan. Kahdesta kirjoittajien
lähettämästä omasta runosta, pyysin erikseen julkaisuluvan. Joidenkin kirjoittajien kanssa
olin sähköpostiyhteydessä vastaten heidän kysymyksiinsä tutkimuspyyntöön liittyvistä
asioista, mutta pyrin antamaan mahdollisimman vähän muuta tietoa kuin, mitä kirjoituspyyntö oli antanut, jotten asettaisi ketään tutkituista erilliseen asemaan. Monet kirjoittajat
tarjoutuivat antamaan lisätietoa. Osa kirjoituksista oli suppeita ja sisälsi vähän tietoa muutoksista. Katsoin tiedot kuitenkin riittäväksi ilman tarvetta lisäkysymysten tekoon.
Kirjoittajien taustatiedoista olen liittänyt tutkimukseen vain olennaisimman tiedon:
menetetyistä lapsista käytin pääosin nimeä ”lapsi” jättäen ilmaisematta lapsen sukupuolen.
Myös kirjoittajien sukupuoli on jäänyt pääsääntöisesti neutraaliksi. Neljän miehen kirjoitelmia ei ole eroteltu erikseen kokonaisuudesta. Kaikki kirjoitelmat ovat saaneet neutraalin
koodin.
Traumaattisten kokemusten tutkimuksessa on otettava huomioon aiheen herkkyys
tutkittaville. Tarinallinen prosessi toimii kahteen suuntaan: ihmiset tulevat sellaiseksi kuin
ovat ja luovat todellisuutta kertomalla elämänkertomuksiaan sekä samalla omaksuvat kertomuksia kulttuurisesta kertomusvarannosta.86 Narratiivinen lähestyminen voi toisinaan
toimia myös tutkimukseen osallistuvan surevan hyväksi. 87 Tämä tuli esiin joidenkin kirjoittajien kertomuksissa heidän toivoessaan, että kirjoittaminen voisi toimia terapeuttisena
kanavana surutyössä. Joissakin kirjoituksissa nousi esiin myös toive, että omasta kirjoitelmasta olisi hyötyä tutkimukseen osallistumisen kautta.
Narratiivisen tutkimusmetodin valinnassa hyödynsin koeanalyysistäni saamani vaikutelmat: holistisen sisällön analyysin kautta kerrotuista muutoksista oli mahdollista saada
kattavin kuva, joka ottaa huomioon kerrotun kontekstin. Kokemusten kuvaaminen tyyppiryhmien ja uusien tarinoiden kautta antavat lapsensa menettäneille mahdollisimman moniäänisen ja kokonaisuuden huomioon ottavan esityksen, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman holistista sisällön analyysiä.
86
Heikkinen 2001, 14 ja 121–122.
Laitinen & Uusitalo 2008, 116. Narratiivisen tutkimuksen hyödystä tutkittavalle tai sen terapeuttisesta
vaikutuksesta ollaan kahta mieltä: puolesta ja vastaan.
87
24
Narratiivisen analyysini myötä syntyneet viisi tyyppiryhmää kuvaavat erilaisia kokemuksia ja niihin liittyviä tekijöitä. Tyyppiryhmien kautta en yleistä, enkä normatisoi
surun kokemusta tai muutosten esiintymistä myönteisesti tai kielteisesti. Tyyppiryhmille
annetut nimet eivät ole arvosidonnaisia. Tyyppiryhmät kuvaavat ryhmän sisällä esiintyneitä kokemuksia kirjoittajien kirjoitushetkellä antamien merkitysten ja kuvausten mukaan.
Tyyppiryhmiä koskevissa luvuissa esittelen kertomuksissa havaittuja eroavaisuuksia ja
yhteneväisyyksiä tuoden esiin ryhmää kuvaavan moniäänisyyden ja kokemusten yksilöllisyyden. Sitaatit kirjoittajien kertomuksista havainnollistavat uuden tarinan lisäksi erilaisia
kokemuksia.88 Tutkimus syntyy tutkittavien kirjoittamista kokemuksista, tutkijan tulkinnasta, ja viime kädessä sen tulkintaan vaikuttaa tutkimuksen lukija. Kaikkien osapuolten
oma elämänhistoria ja esiymmärrys antavat leimansa tulkintaketjussa.89
.
88
Laitinen & Uusitalo 2008, 135–141. He kertoivat varoneensa omassa tutkimuksessaan käyttämästä tiedon
tuottamisen valtaa, eivätkä esimerkiksi tyypitelleet tutkittavia ja heidän tarinoitaan. Tyyppien tuottamisen
vaarana on se, etteivät tutkittavat tunnista itseään tai kertomustaan tyypeistä tai kokevat ne loukkaaviksi tai
leimaaviksi.
89
ks. Koskela 2011, 145.
25
3. Veera Voimaantunut
3.1 Kipeät kokemukset ”salatuksi voimavaraksi”
Voimaantuneiden ryhmään kuului kuusi kirjoittajaa: S1, S2, S3, S4, S7 ja S8. Ryhmän
kirjoituksissa oli keskeistä henkisen ja hengellisen kasvun kokemukset rinnakkain toisiaan
tukevina prosesseina. Kirjoitelmissa kerrottiin erityisesti murtumisen siunauksesta, joka on
muotoutunut ajan kuluessa salatuksi voimavaraksi. Kirjoituksia yhdisti merkityksen löytäminen lapsen kuolemalle hengellisestä kontekstista. Kahdessa kertomuksessa hengellinen kasvu näyttäytyi uskoontulokokemuksena. Muissa ryhmän kirjoituksissa jumalasuhdeja kuva syveni.
Voimaantuneiden tyyppitarinan rungoksi valitsin kattavimmin suruprosessia sekä sitä seuranneita muutoksia kuvaavan tarinan, S3. Pohdin vaihtoehtoisesti runkotarinaksi
S2:n kertomusta, mutta sen kuvaus hengellisestä elämästä oli hieman suppeampi kuin
muiden ryhmän kertomusten. Runkotarina on muodoltaan etenevä, kuten lähes kaikki
Voimaantuneiden kirjoitukset. Useat kirjoitukset muodostivat ikään kuin U-muodon90:
kirjoittajat kuvasivat seesteisen elämän pirstoutumisen lapsen kuoleman jälkeen kehityskulkuna murtumisen kautta kohti myönteisiä surun tuomia kasvun kokemuksia, joiden
vaikutus näyttäytyi omaa elämäntarinaa ja nykyelämää rikastuttavina. Kirjoitelmat päättyivät toiveikkaisiin ajatuksiin tulevaisuudesta, johon sisältyi Jumalan läsnäolon luottamus.
Yksi kirjoituksista oli vakaa ja erilaisia muutoksia toteava. Tutkimuksen liitteenä oleva
taulukko (taulukko 4) sisältää eritellysti typpiryhmän pääteemat ja esiintymisen jokaisen
ryhmän kirjoituksen osalta.
Runkotarinaan on sisällytetty muiden kirjoitusten (S1, S2, S4, S7, S8) osia sekä suoria sitaatteja havainnollistamaan kokemuksia. Voimaantuneiden kohdalla yhteistä oli lasten menetysten äkillisyys. Monet kirjoittajat kertoivat tarkan kuolinpäivän kirjoitelmassaan. Voimaantuneiden menetetyt lapset olivat iältään 0-7-vuotiaita. Kuolintapoina olivat
onnettomuus, äkillinen sairaus, neonataali-kuolema ja abortti. Yksi kirjoittajista oli kokenut kolme keskenmenoa lapsen kuoleman jälkeen. Lapsen menetyksestä oli ajallisesti kulunut 6–35 vuotta, keskimäärin noin 18 vuotta. Kirjoittajat olivat iältään 42–70-vuotiaita.
3.2 Veera Voimaantuneen tarina
Jo lapsena Veera unelmoi omasta perheestä. Veera muistelee, kuinka hänen rukouksiinsa
vastattiin, ja hän sai kolme ihanaa lasta. Elämä tuntui varsin täydelliseltä siihen hetkeen
saakka, kunnes Veeran lapsi kuoli äkillisesti 5.5.2005. Siinä hetkessä Veeran suurin pelko
90
Lieblich et al. 1998, 18. Heidän mukaansa nuorten aikuisten kirjoitukset ovat usein U-muotoisia. Sitä kutsutaan myös muodoltaan ”romanssiksi”. Vanhemmat aikuiset kirjoittavat tyypillisesti käänteisen U:n muotoisia kirjoituksia, jotka etenevä huippuun ja lähtevät vähittäiseen laskuun.
26
toteutui. Se oli niin totta, että sitä ei voinut edes ymmärtää. Yhtäkkiä Veeran elämää kieputettiin ja ravisteltiin tunteiden vuoristoradassa ennen kokemattomalla tavalla.
Aluksi tuntui, kuin minut olisi yhtäkkiä heitetty pilkkopimeään ja aivan vieraaseen paikkaan ja minun
piti käsikopelolla alkaa selvittää, mihin olin joutunut.---”Pimeä huone” oli uusi asumukseni ja siihen
oli suostuttava. Niin monta kertaa olin kasvokkain kuoleman ehdottomuuden kanssa. Se tiukka ehdottomuus ja hyytävä hiljaisuus oli musertavaa. Mutta jotta se ei olisi nielaissut minuakin mukanaan, oli
suostuttava siihen. Uudelleen ja uudelleen. (S3)
Ensimmäisinä lapsen kuoleman jälkeisinä vuosina seurasivat työvaikeudet ja lemmikkieläinkuolemia. Veera osallistui puolisonsa kanssa suruviikonloppuihin. Toivo paremmasta alkoi itää, kun Veera huomasi olevansa raskaana: toiveet kuitenkin romahtivat kolmeen keskenmenoon. Pettymys oli suuri, taas oli suostuttava Jumalan sallimukseen ja
elämänkulkuun toisin kuin olisi toivonut. Välillä epätoivo oli lannistaa Veeran täysin, ja
elämänhalu oli kadoksissa pitkiä jaksoja. Muutama vuosi sitten Veeran perheeseen muutti
kaksi sijaislasta, jotka toivat mukanaan paljon iloa ja naurua sekä rutkasti uusia haasteita.
Surun keskellä Veera koki kantavaksi voimakseen perheen, ystävät ja lähimmät sukulaiset. Hän on kiitollinen läheisistään ja heidän tuestaan. Veera kertoo ajatelleensa alusta
lähtien, että onneksi on Jumala, sillä Jumalalta Veera koki saavansa yhä uudelleen lohdutusta ja toivoa jatkaa eteenpäin.
En halua uskoa, että Jumala paiskoisi meitä ihmisiä mitä hurjimpiin tapahtumiin ilman hyvää tarkoitusta. Alkuun tosin mielessäni oli koko ajan kysymys: Miksi Jumala, miksi annoit näin käydä?! Olin
tietysti vihainen Jumalalle, koska Hän näin epäoikeudenmukaisesti oli kohdellut minua. Jumala tuntui
julmalta ja tunteettomalta, mutta aina koin saavani lohdun ja toivon jaksaa uskoa eteenpäin. (S2)
Veera pohtii, että kivun kautta voi oppia: Raskaat vaiheet voivat olla jonkun uuden alku ja
tarpeellista elämänkokemusta jatkon kannalta. Veera ei voi välttyä ajatukselta, että murtumiseen voi sisältyä siunaus ja kipeät kokemukset ovat muotoutuneet salatuksi voimavaraksi.
En olisi varmaankaan tuota siunausta saanut kokea, jos en olisi mahdollisimman rehellisesti ja perinpohjaisesti käynyt menetystäni ja suruani itseni ja Jumalan kanssa lävitse niin, että mikään kivi – ainakaan tietoisesti - ei ole jäänyt hiertämään elämäni saappaisiin. Olen halunnut suostua kipuun ja pyrkiä täysin hyväksymään tapahtuneen itseäni suuremman voiman eli Jumalan auktoriteetin edessä. (S3)
Särkymisen myötä Veera on huomannut itsessään henkisiä kasvun kokemuksia. Hänen
itsetuntemuksensa ja ymmärryksensä toisista ovat lisääntyneet. Veera sanoo, että kun on
kohdannut peloistaan pahimman ja se selviytynyt siitä, se on nostattanut uudenlaista itseluottamusta ja rohkeutta. Surun tunteiden läpikäyminen ja työstäminen ovat antaneet sisäistä vahvuutta ja uudenlaista riippumattomuutta toisista. Hän tuntee olevansa enemmän
sellainen kuin, millaiseksi Jumala on hänet luonut. Veera pohtii, ettei itsensä löytäminen
uudella tavalla olisi voinut olla kuitenkaan mahdollinen, ellei henkisen prosessoinnin tukena olisi ollut myös hengellinen ulottuvuus, jossa Jumalan apu on ollut merkittävää. Myös
miksi-kysymyksiin Veera on löytänyt levon. Lapsen kuoleman hyväksyminen ja suostuminen Jumalan sallimukseen ovat kuitenkin vaatineet Veeralta nöyrtymistä.
27
Niitä [miksi-kysymyksiä] ei voi välttää, eikä niihin läheskään aina voi saada vastauksia. Mutta näyttäisi kuitenkin siltä, että on mahdollista päästä yli ja eteenpäin, ei tarvitse jäädä kysymystensä kuritushuonevangiksi. Jollakin salatulla tavalla vaikeatkin kysymykset kotiutuvat meihin ja tulevat osaksi
elämäämme.---Miksi-kysymykset ovat edelleen olemassa, mutta niiden keskellä on löytynyt lepo. Tuo
sisäinen kokemus tiivistynee parhaiten rukouksessa: ”Jumala, en edelleenkään ymmärrä sinua, mutta
luotan sinuun siitä huolimatta”.(S1)
Surun myötä Veeran luottamus Jumalaan on kasvanut ja syventynyt. Jumala osoittautui
Veeralle suuremmaksi ja monipuolisemmaksi kuin osasi odottaakaan: elämän ja kuoleman
Herraksi. Myös rukouksen voima on tullut Veeralle uudella tavalla eläväksi. Läheisten
esirukoukset ja seurakunnan tuki ovat olleet korvaamattoman arvokkaita.
Särkymisen myötä Veeran halu auttaa toisia ihmisiä on kasvanut. Ihmissuhteisiin on
tullut lisää syvyyttä. ”Suurin muutos on ehkä menetyksen kokeneen kohtaaminen. Nykyään voi suorastaan hakeutua kontaktiin sellaisen henkilön kanssa.” (S4), Veera kertoo.
Myös anteeksiantaminen lapsen kuolemaan osallisille ja itselle on ollut mahdollinen. Veera ymmärtää kokemansa vuoksi paremmin elämän rajallisuuden ja arvokkuuden. Hän elää
tässä hetkessä, eikä haikaile sitten kun –tapahtumiin. Toisaalta taivas on laskeutunut lähemmäksi ja lapsen kuolema on vahvistanut Veeran uskoa ja luottamusta tuonpuoleiseen
ja jälleennäkemiseen Taivaan kodissa.
Haluan olla kiitollinen ajasta, joka minulle ja läheisilleni tässä ajassa suodaan, nauttia siitä mahdollisimman aidosti ja laittaa talenttini rohkeammin käyttöön. Sen jälkeen saan siirtyä iankaikkiseen elämään, jossa ei ole enää kuolemaa, surua eikä kipua. Sinne, missä rakas [lapseni] jo asustaa. (S3)
3.3 Henkinen ja hengellinen kasvu yhdistyvät
Voimaantuneiden ryhmän keskeisimmät yhdistävät tekijät olivat kipeiden kokemusten
työstäminen suruprosessissa, murtumisen kokeminen voimavarana sekä henkisen kasvun
kokemukset yhdistettynä hengelliseen kasvuun. Lapsen kuolema oli äkillinen käänne, joka
muutti Voimaantuneiden elämän hetkessä. Suhde itseen, toisiin ja Jumalaan muuttuivat.
Useimpien kirjoittajien elämän perusta oli rakennettu kristilliselle uskolle jo ennen lapsen
kuolemaa, mikä näkyi heidän kerronnassaan vahvasti. Henkistä vahvistumista seurasi
myös jumalasuhteen vahvistuminen.
Henkisen kasvun edellytyksenä Voimaantuneet kuvasivat henkistä prosessia ja samanaikaista hengellisestä kontekstista nousevaa läpikäymistä. Vahvistuminen ja kasvun
kokemukset olivat seurausta surun työstämisestä, suostumisesta kipuun ja menetyksen
hyväksymisestä. Erityisesti neljä kirjoittajaa (S1, S2, S3 ja S4) kertoivat sisäisen vahvuuden löytämisestä murtumisen kautta prosessissa, jossa jumalasuhde oli keskeisessä roolissa
lapsen kuolemasta lähtien. Sen sijaan S7:n ja S8:n kirjoituksissa ratkaisevaa oli uskoon
tuleminen lapsen menetyksen jälkeen, mikä muutti elämän suunnan ja antoi tapahtumille
uskonnollisen merkityksen. S7:n kertomus oli kirjoituksista suppein, ja se kertoi lähinnä
uskonnollisesta muutoksesta. Sisällytin sen Voimaantuneiden tyyppitarinaan sillä perus28
teella, että sen kokonaistarina kuvasti hengellistä kasvua ja voimaantumista. S8:n kertomuksessa uskoontulo ja hengellinen konteksti loivat perustan asioiden työstämiselle,
myönteisille muutoksille ja merkityksen löytämiselle. Toisaalta hänen suruprosessinsa
erosi merkittävästi muiden ryhmän kokemuksista, sillä hän kertoi pystyneensä puhumaan
menetyksestään vasta monien vuosien jälkeen.
Voimaantuneiden kuvaama murtuminen osa on suruprosessia. Poijulan mukaan surutyö on mahdollisesti raskainta, mitä ihminen koskaan joutuu tekemään. Surutyössä ei riitä
pelkkä tunteiden ilmaiseminen, vaan suruprosessi koostuu monivaiheisesta tapahtumaketjusta. Prosessin tehtävänä on menetyksen hyväksyminen, surun kipeyden läpityöskentely,
sopeutuminen ympäristöön, josta kuollut puuttuu sekä kuolleeseen kohdistuvan kiintymyssuhteen opettelu ja elämän jatkuminen.91
Voimaantuneiden kertomuksissa oman identiteetin myönteiset muutokset ja henkisen
kasvun kokemukset olivat samansuuntaisia. Yhdistävinä tekijöinä olivat sisäisen vahvuuden ja itseymmärryksen lisääntyminen. S3 kuvasi runkokertomuksena olevassa kirjoitelmassaan itsetuntemuksen ja –luottamuksen vahvistumista. Hänelle oli tärkeää ilmaista
itseään rohkeammin ja luovemmin. Myös S1, S2, S4 ja S8 kuvasivat lisääntynyttä itsetuntemusta, vahvuutta, rehellisyyttä ja avoimuutta omien tunteiden tunnistamisessa ja ilmaisemisessa.
Itseluottamuksen vahvistumisen lisäksi S3 kertoi siitä, miten hän toteuttaa paremmin
omia toiveitaan kuin ennen lapsen kuolemaa. Vääränlainen riippuvuus suhteessa omiin
lapsiinsa ja puolisoonsa oli vähentynyt: hän kertoi elävänsä vahvemmin omana itsenään
elämättä elämää muiden kautta. Hän arveli olevansa kokemustensa jälkeen enemmän sellainen, jollaiseksi hänet oli luotu.
S4 kertoi sosiaalisesta riippumattomuudesta kuvatessaan, miten ”mitä muut ajattelee” –syndrooma ja sosiaalisten tilanteiden pelko olivat vähentyneet. Hän kirjoitti myös
ymmärtävänsä paremmin omien ja toisten ihmisten henkisten voimavarojen rajallisuuden.
Hän arveli oman työtehokkuutensa vähentyneen menetyksen ja vanhenemisen vaikutuksesta. S1 kertoi laajasti kirjoituksessaan oman uskonkäsityksensä vaikutuksesta tapahtuman prosessointiin. Hän kuvasi kipeiden kokemusten muotoutuneen salatuksi voimavaraksi voidakseen kohdata paremmin omia ja toisten vastoinkäymisiä. Hän kertoi myös omien
sanojensa painoarvon ja uskottavuuden lisääntyneen.
Erjannin mukaan surevien henkinen kasvu ilmenee muutoksena vahvemmaksi, pelottomammaksi ja syvällisemmäksi sekä itsekunnioituksen lisääntymisenä.92 Poijula kuvaa
suruun liittyvän kasvun tekevän surevasta entistä kypsemmän ja vahvemman. Kasvu näkyy
lisääntyneenä elämänkokemuksena, itsevarmuutena ja -arvostuksena sekä omien asioiden
91
92
Poijula 2002, 77–78.
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–74.
29
ja tunteiden ilmaisemisen tavoissa.93 Myös Koskelan tutkimuksessa tuli esille lapsen kuoleman tuoma vahvistuminen ja voimaantuminen, joka auttoi selviämään tulevista tapahtumista. Suurin osa Koskelan tutkimuksen kirjoittajista kertoi kuitenkin kielteisistä muutoksista identiteetissään lapsen kuoleman jälkeen. 94
S2 kuvasi identiteettinsä muutosta erityisesti tulemisena nöyräksi ja tavalliseksi kuolevaiseksi. Nöyrtymisen teema näyttäytyi myös kaikilla ryhmän kirjoittajilla nöyrtymisenä
Jumalan tahtoon. Lapsen kuolema koettiin hyvän Jumalan sallimana tapahtumana, vaikkei
kaikkea voinutkaan ymmärtää.
Nöyryys on myös osa kriisiprosessia. Palosaaren mukaan nöyryys tulee työstämis- ja
käsittelyvaiheen aikana useille ajatuksiin hyvällä tavalla. Se on suruun liittyvää hyvää luopumista ja tarkoittaa tyytymistä: vapauttavaa luopumista väärästä toivosta ja turhasta taistelusta. Nöyryys voi muodostua suureksi helpotukseksi surevalle: kun jaksaa ottaa elämänsä menetyksineen, puutteineen ja muutoksineen, pääsee eteenpäin johonkin uuteen. Nöyrtymiseen liitetään kuitenkin usein kielteisiä mielikuvia ja sitä pidetään periksi antamisena
tai alistumisena.95 Myös Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat vahvuuksinaan nöyryyden
oppimisen.96
S7:n kertomus oli teemoiltaan niukin, ja se keskittyi kertomaan hengellisen elämän
vaikutuksista ja työurasta. S7:n kasvunkokemukset näyttäytyivät opiskeluna uudelle alalle
ja uudessa työssä menestymisenä. Myös S3 ja S1 kertoivat työuran muutoksesta tai uuden
alan opiskelusta. S8 kuvasi kasvunkokemuksiaan erityisesti eheytymisenä, parantumisena
ja tulemisena sellaiseksi kuin Jumala on luonut. Hänen kertomuksessaan keskeistä oli
henkisen ja hengellisen kasvun yhteen nivoutuminen.
Filosofian tohtori, psykologi Inese Wheeler on tutkinut vanhempien antamia merkityksiä lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimuksessa yhtenä henkisen kasvun kokemuksena tuli
esiin jatko-opiskeleminen, josta osa vanhemmista oli löytänyt merkityksen lapsen kuoleman jälkeen. Muita henkiseen kasvuun liittyviä kokemuksia olivat itsetuntemuksen lisääntyminen, arvomaailman muutokset ja hengellinen kasvu.97 Väisäsen tutkimuksessa yksi
äideistä kertoi hakeutumisesta toisten auttamista valmistavaan koulutukseen lapsen kuoleman jälkeen.98
3.4 Ihmissuhteiden vahvistuminen ja auttamishalu
Läheisten tuki oli merkittävää lähes kaikissa Voimaantuneiden kertomuksissa. Neljä kirjoittajaa (S1, S2, S3, S4) kertoi oman perheen, puolison, ystävien tai läheisten tuen keskei93
Poijula 2002, 62–64.
Koskela 2011, 211–216.
95
Palosaari 2007, 88.
96
Laakso 2000, 82.
97
Wheeler 2001, 51–66.
98
Väisänen 1999, 156–157.
94
30
sestä roolista suruprosessissa. S7 kertoi lyhyesti puolisonsa hengellisestä tuesta lapsen menetyksen jälkeen. Muiden ihmisten rukousten tai seurakunnan esirukousten tärkeyttä kuvasi kolme kertomusta (S1, S3 ja S4). Osa Voimaantuneista (S1, S2 ja S3) kirjoitti alkuaikoina saadusta ammattiavusta ja vertaistuesta. Sen sijaan S8:n kertomus tuensaannista oli
päinvastainen. Hän kertoi läheisten tuen puutteesta ja avioerosta lapsen menetyksen jälkeisinä alkuvuosina ja vasta vuosien jälkeen saadusta vertaistuesta.
Voimaantuneiden ryhmää yhdistivät muutokset suhteessa toisiin ihmisiin. Lähes kaikilla muutokset olivat myönteisiä. S1, S2, S3 ja S4 kertoivat, että heidän ymmärryksensä
toisia kohtaan oli lisääntynyt lapsen kuoleman jälkeen. Heidän kertomuksissaan ihmissuhteet olivat vahvistuneet sekä myötätunto ja armeliaisuus toisia kohtaan lisääntyneet. Erityisen kiitollisia he olivat läheisimmistä ihmissuhteistaan: perheestään, lapsistaan, ystävistään
ja lähisukulaisistaan. Vanhemmuus ja lapset olivat tärkeässä osassa heidän elämässään.
Sen sijaan S7 ei varsinaisesti kertonut muutoksesta suhteessa toisiin ihmisiin, mutta työuran vaihtaminen ihmisläheiseen ja hengelliseen palvelutyöhön saattoi kertoa muutoksesta.
S8 kirjoitti alkuaikojen yksinjäämisestä ja ihmissuhdevaikeuksista, mutta myös vuosien
jälkeisestä lapsenlapsensa erityisestä merkityksestä, ja halustaan olla avuksi toisille.
Auttamishalun lisääntyminen oli Voimaantuneiden kirjoitelmia yhdistävä tekijä. Erityisesti neljä kirjoittajaa (S1, S3, S4 ja S8) kertoi halustaan olla avuksi toisille. Auttamishalu ilmeni toiveena olla enemmän ja syvemmin yhteydessä toisten kanssa sekä kuunnella
ja rohkaista muita. S3 koki auttamisen uutena elämänsuuntanaan. S4 kertoi, että suurin
muutos hänessä oli tapahtunut juuri menetyksen kokeneen kohtaamisessa: nykyään hän
hakeutui kontaktiin surevien kanssa toisin kuin ennen. S1 kirjoitti ymmärtävänsä paremmin sielunhoidollisessa auttamistyössä surun olemuksen ja siihen tarvittavan ajan merkityksen: hän ymmärsi selkeämmin, että surevaa ei voi kiirehtiä toipumaan. S7 ei varsinaisesti kirjoittanut auttamishalun kasvusta, mutta hän kertoi tehtävistään viedä kristillistä
sanomaa eteenpäin kansainvälisesti. Kirjoituksen perusteella voi vain arvella, että näihin
tehtäviin olisi sisältynyt lisääntynyt halu kohdata ihmisiä, kuunnella ja rohkaista heitä,
mutta kirjoittaja ei varsinaisesti kertonut muutoksista.
Poijulan mukaan surun myönteisinä vaikutuksina voi esiintyä muutoksia juuri ihmissuhteiden ja perheen yhteenkuuluvuuden vahvistumisessa, altruismin eli halun auttaa muita sekä empatian ja ymmärtäväisyyden lisääntymisessä.99 Dyregrovien tutkimuksessa puolet vanhemmista kertoi työstäneensä surun läpi. Vanhemmat kertoivat lapsen kuoleman
vaikuttaneen heidän elämäänsä ja kunnioitus elämää, ihmissuhteita ja omia lapsia kohtaan
99
Poijula 2002, 62–66.
31
oli lisääntynyt. Osa vanhemmista kertoi kokemuksensa vuoksi voivansa paremmin auttaa
toisia.100
Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat myös perheen tärkeyden lisääntyneen ja suhteen omiin vanhempiin vahvistuneen. Äidit kertoivat kokemuksensa jälkeen tuntevansa
itsensä rikkaammaksi ja kiitollisemmiksi, mutta auttamishalun lisääntyminen ei noussut
tutkimuksesta. Laakson tutkimuksessa henkistä kasvua kokivat erityisesti nuoret äidit (20–
29 vuotta), joiden lapsi oli kuollut alle vuoden ikäisenä sekä ne äidit, joiden lapsen kuolemasta oli kulunut yli kolme vuotta. Laakson tutkimuksessa henkistä kasvua kokeneet olivat lähellä Voimaantuneiden tyyppiryhmää, jossa puolet lapsista oli kuollut alle vuoden
ikäisinä ja vanhin lapsi oli seitsemän vuotias. Voimaantuneiden keski-ikä oli kuitenkin
korkeampi, 52-vuotta. Lapsen kuolemasta oli kulunut yli kuusi vuotta.101
Voimaantuneista erityisesti kolme (S2, S3 ja S4) kertoi arvojen vahvistumisesta:
elämän rajallisuuden ja arvokkuuden ymmärtämisestä ja tärkeydestä elää niin sanotusti
”tässä hetkessä”. S2 kuvasi arvostavansa arkista elämää lastensa kanssa haikailematta ”sitten kun” –tapahtumiin. Myös Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat tärkeydestä elää päivä
kerrallaan ja tässä hetkessä. He kertoivat myös materiaalisten arvojen vähentymisestä.102
Voimaantuneiden kirjoitelmissa henkiset arvot olivat olleet materiaalisten arvojen sijaan
merkittäviä jo ennen lapsen kuolemaa, eivätkä ne olleet keskeisimpiä muutoksia ryhmässä.
Poijulan mukaan arvojen vahvistuminen on surun myönteisiä vaikutuksia.103
Voimaantuneiden kirjoituksissa ilmeni erityinen teema suhteessa toisiin ihmisiin:
tämä oli anteeksiantamisen mahdollisuus. Anteeksiantamisen teema ei liittynyt S3:n runkotarinaan, mutta koska se oli niin merkittävä ja ainutlaatuinen tekijä kolmessa muussa
tarinassa, liitin sen osaksi tyyppitarinaa. Kolmessa kertomuksessa (S1, S2, S7) se ilmeni
anteeksiantamisena lapsen kuolemaan liittyville osallisille: hoitohenkilökunnalle, onnettomuudessa osallisille ja itselleen. Sen sijaan S8 kertoi katkeruudesta hoitohenkilökuntaa
kohtaan.104 Toisaalta hän kertoi Jumalan kestäneen kiukuttelut ja rakastaneen hänet eheäksi, muttei suoranaisesti kertonut anteeksiantoprosessistaan.
Palosaaren mukaan anteeksiantaminen tulee usein esiin kriisityössä. Todellisista tunteista nouseva anteeksiantaminen ikään kuin nollaa kehää kiertävät ajatukset ja vapauttaa
ensisijaisesti anteeksiantajan, mutta usein myös kohteena olevan henkilönkin. Kun jaksaa
100
Dyregrov & Dyregrov 1999, 635-661.
Laakso 2000, 61,74–82, 100.
102
Laakso 2000, 82.
103
Poijula 2002, 62–66.
104
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 128. Abortin kokeneet tuntevat usein jäävänsä ilman riittävää tukea ja
ymmärtämystä vaikeassa tilanteessaan. Abortin kokeneen luopumistyö alkaa, kun hän päättää tehdä abortin.
Luopumistyöhön suostuminen estää surun koteloitumista.
101
32
tehdä ajan kanssa oman tunnetyönsä, luopua vihastaan ja lakata kantamasta kaunaa, vahvistuu, sillä viha ja kauna kuluttavat persoonallisuuden perustuksia.105
3.5 Jumalakuvan ja –suhteen vahvistuminen
Voimaantuneiden kirjoituksia yhdisti hengellisen elämän tuoma tuki ja merkitys sekä hengellisen kasvun kokemukset. Kirjoittajien jumalasuhteella oli keskeinen rooli suruprosessissa. Neljä kirjoittajaa (S1, S2, S3 ja S4) kertoi turvautuneensa alusta alkaen Jumalaan,
vaikkakin he olivat kysyneet menetykseen liittyviä miksi-kysymyksiä. He kirjoittivat myös
rukouksen voimasta tai hengellisistä lohdutuksen kokemuksista. S7 ja S8 tulivat kertomustensa mukaan uskoon lapsen kuoleman jälkeen. S7 kertoi kuitenkin hengellisestä etsinnästä
jo ennen lapsen menetystä. Myös S8 kirjoitti perhetaustastaan, minkä perusteella kristillinen usko oli tullut hänelle jo aikaisemmin tutuksi. Voimaantuneiden suruprosessissa toivoa ja lohdutusta toivat ajatukset kuoleman jälkeisestä elämästä ja jälleennäkemisestä.
Neljässä kirjoituksessa viitattiin tuonpuoleiseen. S1 ja S3 kertoivat uskon ja linkin taivaaseen vahvistuneen.
Martti Lindqvistin mukaan ihmiselle, joka on tottunut käsittelemään elämänsä vaikeita kysymyksiä uskonsa avulla, usko tuo lohdutusta ja auttaa kulkemaan suruprosessin
läpi. Suru nostaa yleensä pohdittavaksi joitakin uskonnollisia kokemuksia ja kysymyksiä,
sillä ihminen joutuu luopuessaan perimmäisten kysymysten äärelle. Uskolla ja uskonnoilla
on erilainen merkitys eri ihmisille.106
Kaikista Voimaantuneiden kirjoituksista välittyi kuva merkityksen löytämisestä lapsen kuolemalle hengellisestä ja uskonnollisesta kontekstista: lapsen kuolema koettiin Jumalan sallimaksi tapahtumaksi, mikä toi ymmärrettävän selityksen tapahtuneelle, vaikkei
kaikkea voisi inhimillisesti ymmärtääkään. Erityisesti S1, S2, S3 ja S4 kertoivat näkevänsä
Jumalan hyvänä ja Kaikkivaltiaana. He halusivat nöyrtyä ja suostua Jumalan hyvään tarkoitukseen ja saivat miksi-kysymykseen rauhan. He kokivat, että lapsen elämä oli tärkeä,
ja sillä oli tarkoitus. S2 kertoi lisäksi kirjoituksensa päätteeksi lapsen hautapaikan vieritse
kulkevasta kaukaisuuteen häviävästä tiestä, joka hänelle muistutti Jeesuksen sanoista:
”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Tämän hän kertoi kokevansa jonkinlaisena vastauksena
lapsensa kuolemaan. S4 esitti lisäksi muista poikkeavan ajatuksen: ”jospa kaikki menee
enemmän tai vähemmän edeltä määrätysti.” Myös S8:n ajatus poikkesi muista: hän arveli
Jumalan joutuneen kasvattamaan häntä ”kovalla kädellä” valmistaakseen hengelliseen tehtävään. S7 kirjoitti kertomuksensa lopuksi antavansa kaikesta kunnian Jumalalle.
Poijulan mukaan henkisen kasvun kokemuksessa on keskeistä merkityksen löytäminen kärsimykselle surutyön kautta tapahtuvan merkityksen uudelleenrakentamisen avul105
Palosaari 2007, 79–80. Palosaari pitää kuitenkin tärkeänä, ettei liian aikaiseen ja pelkästään hyvään käytökseen tai hyviin seurauksiin perustuvaan anteeksiantamiseen rohkaistaisi.
106
Lindqvist 1999, 165–171.
33
la.107 Myös kansainvälisissä suru- ja traumatutkimuksissa on esitetty, että myönteisen merkityksen löytämisen ja surevan hyvinvoinnin välillä on merkittävä yhteys. Ne surijat, jotka
ajattelivat menetyksellä olevan jonkin merkityksen, esimerkiksi uskoivat kuoleman olevan
osa Jumalan tahtoa tai löysivät kokemuksesta jotakin myönteistä, kuten esimerkiksi parantuneet perhesuhteet, olivat vähemmän onnettomia. Hengellisyys ja psykososiaaliset selviytymistekijät olivat tärkeitä tekijöitä yksilöiden traumasta selviytymisessä.108
Koskelan tutkimuksessa tarkoituksen109 löytämisellä oli yhteys selviämiseen lapsen
menetyksessä. Vanhemmat, jotka olivat löytäneet tarkoituksen lapsen menetykselle, olivat
sopeutuneet paremmin kuin ne, jotka eivät nähneet tapahtuneella olevan mitään tarkoitusta. Koskela viittaa myös kahteen käsitteelliseen tulkintaan. Ensimmäinen on mielekkyyden
etsiminen luomalla ymmärrettävä selitys odottamattomalle tapahtumalle. Toinen on myönteisen vaikutuksen tai hyödyn etsiminen kokemuksesta, joka voi ilmetä esimerkiksi omien
vahvuuksien löytämisenä, elämän arvostuksen tai ihmissuhteiden vahvistumisena.110 Voimaantuneiden kohdalla voidaan puhua tarkoituksen löytämisestä.
Voimaantuneiden kertomuksissa tuli esille jumalasuhteen ja -kuvan muuttuminen ja
monipuolistuminen. Kolme kirjoittajaa (S1, S3 ja S4) kertoi luottamuksen Jumalaan lisääntyneen. S2 kuvasi Jumalan osoittautuneen hänelle suuremmaksi kuin olisi halunnutkaan: elämän ja kuoleman Herraksi. S4 kertoi lisäksi oivalluksestaan saada olla heikko
sekä Jumalan että ihmisten edessä. S7 ja S8 kertoivat uskoontulon merkityksestä lapsen
kuoleman jälkeen. S7:lle oli tärkeä oivallus, ettei ihmisen tarvitse ensin yrittää luopua jostakin kelvatakseen Jumalalle, vaan usko riittää. S8 kuvasi Jumalaa armolliseksi, kärsivälliseksi ja uskolliseksi monenlaisten elämänsä vaiheidensa aikana.
Menetyksen tuoma syvällisempi kokemus Jumalan olemuksesta vahvisti useiden
Voimaantuneiden halua hengelliseen tehtävään. Laajimmin lapsen kuoleman jälkeisestä
hengellisestä työurastaan kertoi S7. Myös S1 kertoi ammentavansa kokemuksestaan hengelliseen ammattiinsa. Hän oli lapsen menetyksen jälkeen hankkinut ammatillista täydennyskoulutusta. S3 ja S8 toivoivat voivansa olla rohkaisuksi toisille hengellisissä tehtävissä.
S4 korosti toivettaan olla avuksi toisille, muttei erityisesti kertonut hengellisestä tehtävästä.
107
Poijula 2002, 62–66.
Davis & Nolen-Hoeksema 1998, 561–574; Tedeschi & Calhoun 1998, 27–39.
109
Koskela 2001, 72. Koskelan mukaan merkitys- ja tarkoitus-sanoja käytetään usein synonyymeina. Hän
tarkoittaa tutkimuksessaan kuitenkin merkitys-sanalla lähinnä yksilön antamaa merkityssisältöä tapahtumalle
hyvin subjektiivisena prosessina. Tarkoitus-sanassa sen sijaan painottuu ulkopuolisen subjektin tarkoittama
syy, joka liittyy esimerkiksi Jumalaan. Koskelan ajatus on, että ihminen luo tapahtuman merkityksen itselleen yrittäen ymmärtää tapahtunutta, ja tarkoitus sen sijaan löydetään auttamaan oman paikkansa hahmottamista tapahtumien kulussa.
110
Koskela 2011, 72, 240–246; Lichtenthal et al. 2010, 791–812: Davis & Nolen-Hoeksema 1998, 561–574.
Termit: sense making ja benefit making.
108
34
Voimaantuneiden kokemus jumalasuhteen syvenemisestä muistuttaa Koskelan tutkimuksessa esiintyvää syventyneen jumalakuvan –tyyppiryhmää, joka kuvastaa vanhempia, joiden jumalakuva säilyi myönteisenä. Vain muutamalla oli tilapäinen kriisi jumalakuvassaan. He liittivät Jumalaan määreitä: kaikkivaltias, armollinen, rakastava, lohduttava,
oikeudenmukainen, erehtymätön ja salattu. Osa vanhemmista oli löytänyt merkityksen tai
tarkoituksen menetykselle ja hengellinen elämä jatkui aktiivisena. Heillä oli käytössä monia selviytymiskeinoja: he turvautuivat läheisiin, Jumalaan ja hengellisiin avun lähteisiin.
Merkittävänä erottavana näiden kahden tutkimuksen välillä oli lapsen kuoleman ajallinen
läheisyys. Koskelan kirjoittajien menetyksestä oli kulunut lyhyempi aika: yli puolet oli
menettänyt lapsensa alle kolmen vuoden sisällä.111
Voimaantuneiden ryhmässä S7 ja S8 kokivat uskonnollisen heräämisen. Myös Väisäsen ja Laakson tutkimuksissa kerrottiin vanhempien uskoontulosta lapsen kuoleman jälkeen.112 Koskelan kuvaama löytyneen jumalasuhteen –tyyppi muistuttaa pääpiirteiltään S7
ja S8 kertomuksia. Koskelan mukaan vanhemmille oli tyypillistä selkeä käänne elämänkulussa. Osalla oli uskonnollisia kokemuksia nuoruudessa, mutta useimmat kokivat Jumalan
itselleen vieraaksi ennen lapsen kuolemaa. Lapsen menetys käynnisti heissä usean vuoden
prosessin, jonka seurauksena vanhemmat etsivät lohdutusta suruunsa ja lopulta kääntyivät
Jumalan puoleen. Vanhemmat löysivät tarkoituksen lapsensa menetykselle ja heidän hengellinen elämänsä oli aktiivista. Ajallinen etäisyys ryhmän kirjoittajilla oli yli kymmenen
vuotta.113
111
Koskela 2011, 273–283.
Laakso 2000, 83; Väisänen 1999, 65–67.
113
Koskela 2011, 283–287.
112
35
4. Viivi Vahvistunut
4.1 ”Siunattu koettelemuksen myötä kestämään”
Vahvistuneiden tyyppiryhmän muodostivat viisi kirjoitusta: S5, S6, S13, S16 ja S20. Kirjoitelmat kuvasivat pääasiassa myönteisiä muutoksia identiteetissään ja henkisen kasvun
kokemuksia lapsen kuoleman jälkeen. Ryhmän kirjoituksissa oli kokoavana teemana elämän arvojen vahvistuminen ja merkityksen löytäminen sekä vanhempien kokema muutos
suhteessa muihin ihmisiin. Kirjoituksia yhdisti Jumalan kuvaaminen auttajana, turvana ja
varjelijana. Hengellinen elämä ei ollut kuitenkaan kirjoitusten tai suruprosessin keskiössä
niin kuin Voimaantuneiden kirjoituksissa. Vahvistuneiden kirjoituksissa uskonnollinen
konteksti tuli esiin muiden asioiden lomassa saamatta keskeisintä roolia kirjoituksissa.
Vahvistuneiden kirjoitelmat olivat muodoltaan pääosin eteneviä. Useat kirjoitukset
muodostivat U-muodon: lapsen kuollessa tai sairastuessa elämä romahti ja kulki vaikeiden
vaiheiden kautta kirjoitushetkeen, josta oli mahdollista matkata eteenpäin hyvään tulevaisuuteen ja Jumalaan luottaen. Kolme kirjoitusta päättyi toiveeseen, että kirjoituksesta olisi
muille hyötyä. Yksi kirjoituksista oli vakaa ja se oli juonellisesti suppein. Lapsen kuoleman tuomien muutosten kerronnan suhteen kirjoitukset olivat hyvin monimuotoisia. Osa
kirjoituksista kertoi monisanaisesti erilaisista muutoksista, osa kertoi laajasti lapseen liittyviä vaiheita, mutta vähemmän varsinaisista muutoksista.
Vahvistuneiden tyyppitarinan rungoksi valitsin parhaiten ryhmän kertomia teemoja ja
surun tuomia muutoksia kuvaavan tarinan, S13. Runkotarina oli muodoltaan etenevä ja sitä
on täydennetty muilla ryhmän kertomuksilla (S5, S6, S16 ja S20). Vaihtoehtoiseksi runkokertomukseksi pohdin S5:n kirjoitusta, mutta se sisälsi laajuudessaan useita sellaisia teemoja, joista toiset kirjoittajat eivät kertoneet lainkaan, kuten esimerkiksi muutoksista seurakuntayhteyksissä. Muut ryhmän kirjoittajat eivät erityisesti käsitelleet suhdettaan seurakuntaan tai kirkkoon. S6:n kertomus poikkesi muusta ryhmästä lapsen sairastettua koko
elinikänsä. Hänen suruprosessinsa alkoi jo ennen lapsen kuolemaa. Kirjoittajan kertomien
muutosten ja jumalasuhteen perusteella sijoitin kertomuksen Vahvistuneiden ryhmään.
Sisällytin S16 kirjoittaman runon osaksi tyyppitarinaa. Runo kuvasti hyvin useimpien kirjoittajien kokemuksia, sillä kolmessa ryhmän kirjoituksessa menetetty lapsi oli vauva. Yhdessä kirjoituksessa lapsen ikä jäi epäselväksi, mutta kirjoittaja kertoi tämän olleen
pieni lapsi. S5:n kirjoituksessa lapsi oli 12-vuotias. Kuolintapoina olivat perinataali- ja
neonataalikuolemat, onnettomuus sekä synnynnäinen sairaus. S16 oli kokenut kaksi perinataalikuolemaa. Lapsen menetyksistä oli kulunut 11–56 vuotta, keskimäärin 27 vuotta.
Vahvistuneiden menetyksistä oli kulunut keskimäärin pisin aika koko tutkimuksen aineis-
36
toon nähden. Tutkimuksen liitteenä on taulukko (taulukko 5), joka kuvaa tyyppitarinan
muotoutumisen ja pääteemat.
4.2 Viivi Vahvistuneen tarina
Lapsi – minun ikiomani, hänelle äitinä olla saisin, aina olisi avoinna sylini, niin paljon Häntä rakastaisin! Hän oli äidin ensimmäinen pieni. Häntä kannoin sydämeni alla, - ilman äitiä, minä, aloitin tieni,
ottolapsena maailmalla. Esikoiseni, kaiken uutena näyttäisi, kauneimman lahjan täyttäisi.
Oli iloni suunnaton, Hänet saisin vastaanottaa, vaatteita ompelin – varastoon, Hän liikkui – Hän oli
totta… Joka pistoon hiven rakkautta, jäisi muistoksi aikuisuuteen, odotuksen riemu oli uutta, siirsin
mietteitä tulevaisuuteen. Häntä hoitaisin, suojelisin, ihmeet elämän opettaisin, suvun tarinat kertoilisin, värikuvia piirustaisin.
Sitten äkkiä – maailma murtui, oli tuskaa ja kuolemaa… suru särki minut, päiväni turtui, onko elämää
– ollenkaan…Monta vastausta tarjottavana, vai yksi kysymys: MIKSI?!
- miksi ei syntynyt elämään? kysyin onnettomana, kaikki hajosi palasiksi… (S16)
Sekuntien murto-osassa Viivin elämä pirstoutui. Mikään ei ollut enää ennallaan. Viha,
katkeruus ja pettymys olivat suunnattomia. Viivi ajatteli sillä hetkellä, ettei Taivaan Herraa
ollut olemassa: eihän Hän voisi kenellekään sellaista surua ja taakkaa antaa. Mieleen tuli
myös ajatus, miksi hän itse elää ja kärsii, kun voisi olla jo lapsensa luona.
Ei rukous, ei itku auta – sylini tyhjyyttä parkuu, jäljellä vain pieni hauta, en pääse sitä tuskaa karkuun!
Hautakivessä nimi, kullattu - pikkuinen enkelivauva haudaksi unelmat mullattu tuskan muru sielua
hiertää, mukana kiertää – kauan… (S16)
Suurimmat muutokset lapsen kuoleman jälkeen tulivat suhteessa muihin ihmisiin. Moni
tutuista oli Viivin mielestä aluksi yhteydessä vain uteliaisuuden vuoksi. Läheisiksi tulleet
seurakuntalaisetkin tuntuivat hylkäävän ja jättävän surun kanssa yksin. Viivi ei kokenut
saavansa tukea myöskään läheisiltään: lähisukulaiset auttoivat käytännön asioissa, mutteivät antaneet tukea ja lohdutusta.
Ne, joilla oli kanttia aidosti kohdata, kysyä ja kuunnella tuntojani, olivat arvokkaalla asialla. Ikävintä
oli, että kokemamme asia vaiettiin kuoliaaksi ihan kuin lapsen odotusta, synnytystä ja menetystä ei
olisi koskaan tapahtunutkaan – eli merkittävin asia siihenastisessa elämässäni tehtiin ”olemattomaksi”
toisten taholta. Vaikka järjellä ymmärrän, ettei tämä ollut totuus, se oli silti sen ensimmäisen vuoden
vahva kokemus. (S5)
Kaikesta huolimatta jotkut ystävyyssuhteet säilyivät ja jopa syventyivät. Viivin puoliso
yritti olla oman surunsa keskellä tukena, mutta aluksi avioliitto kärsi ja oli koetuksella.
Viivi muistelee, miten merkittävä papin kotikäynti oli ollut ennen hautajaisia. Pappi toi
suurta rauhaa läsnäolollaan ja antoi toivoa tulevaan. Hän painotti, että lapsi on alusta asti
ollut oma persoonansa vanhemmilleen. Kun tänä päivänä Viivi katselee kuvaa lapsestaan,
hän tuntee kaikesta huolimatta olevansa onnekas, sillä hän sai tuntea iloa lapsesta.
Olen jälkikäteen miettinyt ja pohtinut, että minua on siunattu koettelemuksen myötä kestämään, selviytymään vaikeista asioista vaikka joskus olin mieltä, että jumala on minut hylännyt. (S13)
Viivin arvot ja elämän arvostus ovat muuttuneet. Viivi on tiedostanut, ettei ihminen ole
elämänsä hallitsija: lapset suodaan tai ei. Kuolleen lapsen jälkeen syntyneet lapset ovat
37
Viiville ja hänen puolisolleen moninkertainen onni. Viivi kertoo olevansa kaiken kokemansa jälkeen myös pelottomampi ja rohkeampi.
Menetetyn lapsen muisto on edelleen kirkkaana Viivin mielessä. Hän miettii usein
miehensä kanssa, millainen hulivili tai rasavilli lapsi olisi ollut, mitä hän opiskelisi ja millainen hänen tulevaisuutensa olisi ollut. Viivi ajattelee, että kun hänen aikansa maan päällä
on ohi, alkaa uusi seikkailu menetetyn lapsensa kanssa. Siellä minua jo odotetaan, ja silloin saan mielelleni rauhan, Viivi toteaa.
Mua ootathan, pieni enkeli, - joskus – äiti on luonasi. Sinä, pieni Enkeli taivaan olit niin hento ja soma, kevyt taivaalle nousta, pilvilinnaan Äidin Rakas Enkeli, oma.
Myöhemminkin tiesin, miten paljon menettää voisin, moninkertainen onni, kun kävikin toisin. Sain
syliisi aarteen kalleimman sinun pikkuveljesi… uusi vauva, jota maailman eniten rakastan. Enkelimme taivaassa, me täällä veljesi kanssa olemme perheesi, maailmassa! (S16)
Suru ja katkeruus ovat muuttaneet muotoaan ajan kanssa. Suru on ikävää ja kaipuuta. Viivi
on oppinut elämään tapahtuneen kanssa ja hän voi kertoa menetyksestä ”itsensä halliten”.
Viivi sanoo kertovansa lapsensa kuolemasta tilanteesta riippuen osana omaa elämäntarinaansa ja isona vaikuttajana siihen, missä tällä hetkellä on. Viivi uskoo, että hän on kaikesta huolimatta Jumalan kädessä. Siellä on turva. Viivi toivoisi, että hänen kertomuksestaan olisi muille hyötyä.
Oman lapsen ja hänen menettämisensä muisto ei koskaan katoa eikä siitä kokemuksesta minun mielestäni koskaan toivu entiselleen, mutta sen kokemisen jälkeen on kuitenkin mahdollisuus matkata
elämässä eteenpäin. (S5)
4.3 Arvojen vahvistuminen ja merkityksen löytäminen
Vahvistuneiden ryhmässä lapsen kuolema oli vaikuttanut heidän identiteettiinsä ja arvomaailmaansa vahvistavasti. Keskeisiä yhdistäviä muutoksia olivat elämän arvostuksen
vahvistuminen ja merkityksen löytäminen. Suurelle menetykselle oli avautunut erilaisia
merkityksiä. Osalle se liittyi omaan vahvistumiseen ja henkiseen kasvuun, osalle lapsi itsessään oli elämällään tuonut merkityksiä. Yhden kirjoittajan merkityssisällöllä oli uskonnollinen konteksti.
Ryhmän kirjoitukset kertoivat omaan identiteettiin liittyvästä vahvistumisesta. He
kirjoittivat vaikeuksien ja kivun kautta uuden ymmärtämisestä ja henkisestä kasvusta. Vaikeiden alkuvuosien jälkeen he kertoivat muuttuneensa vahvemmiksi, rohkeammiksi tai
löytäneensä oman paikkansa elämässä. S13:n kertoi olevansa kokemuksensa vuoksi siunattu selviytymään vaikeista asioista. S6 kertoi tulleensa rohkeammaksi. S5 kertoi lapsenkuoleman olleen iso vaikuttaja nykyiseen identiteettiinsä ja elämäänsä. Hän oli löytänyt
oman paikkansa. Hän arveli elämänsä olleen varsin erilainen ilman kokemustaan, muttei
kuitenkaan toivoisi vastaavaa menetystä kenellekään. S5 kertoi lisäksi lisäkoulutuksestaan
ja vaikutuksesta työelämäänsä.
38
Elämän arvostaminen ja erityisesti omien lasten merkitys olivat kirjoittajien mukaan
vahvistuneet. S16 kirjoitti elämänsä olevan ”lahja ja rikkaus, minkä kärsinyt ymmärtää”.
Hän kuvasi myös moninkertaisena onnena lapsen saamista menetettyjen lasten jälkeen.
S13 kirjoitti lapsensa olevan hänelle ja puolisolleen elämän perusta ja nautinto. Hän kertoi
ajatelleensa aikaisemmin, miten tärkeää on, että lapsi syntyy terveenä, mutta nyt hän piti
tärkeimpänä lapsen elämistä ja hengittämistä. S5 kuvasi arvomaailmansa muutosta ymmärrykseksi, ettei ihminen voi hallita elämää. Hän kuvaili myös arvonsa muuttuneen ”ihmisen
yksilöllisen ainutlaatuisuuden korostamiseen ja erilaisten kokemus- ja ajatusmaailmojen
sallimiseen.” S5 liitti ainoana Vahvistuneiden joukossa lapsiinsa kohdistuneen lisääntyneen
huolen: hän kertoi lapsensa kuoleman lisänneen menettämisenpelkoa ja kantavansa muista
perheen lapsista erityistä huolta.
Vahvistuneiden kuvaamat muutokset olivat samansuuntaisia kuin Erjannin ja Saaren
kuvaamat henkisen kasvun kokemukset, kuten elämän rajallisuuden tunnistaminen ja arvojen muutos.114 Vahvistuneiden elämänarvojen muutosta kuvaa myös Saaren esittämä elämänarvojen muuttuminen oman haavoittuvuuden tunnistamisena ja ihmissuhteiden arvon
lisääntymisenä.115
Merkityksen löytämisestä S6:n kirjoitus kertoi hieman toisin kuin muut Vahvistuneet, jotka olivat löytäneet merkityksen henkisestä kasvusta. Hänen kirjoituksessaan keskiössä oli lapsen elämä ja sen tuomat vaikutukset. Hän toivoi, että menehtynyt pitkäaikaissairas lapsi olisi jo eläessään puhutellut terveitä ihmisiä, jotta he olisivat kiitollisia omasta
ja lastensa terveydestä. Hän kirjoitti myös siitä, miten lapsen elämällä oli ollut suuri vaikutus muiden elämään. Hän kertoi lapsensa vaikuttaneen perheen muihin lapsiin: he olivat
kasvaneet suvaitsevaisiksi, eivät syrjineet ketään ihonvärin tai vamman takia, ja he halusivat myös auttaa heikompiosaisia. S6:n kertomuksessa oli keskeistä myös ajatus Jumalan
avusta niin lapsen sairastaessa kuin kuoleman jälkeenkin.
Myönteisiin vaikutuksiin ja merkityksen löytämiseen liittyvästä uskonnollisesta vahvistumisesta mainitsi Vahvistuneiden joukossa S20. Hän kertoi ymmärtäneensä lapsen
kuoleman jälkeen anteeksiantamuksen evankeliumin selvemmin. Hän liitti merkityksen
löytämisen uskonnolliseen kontekstiin toisin kuin muut Vahvistuneet. Hänen kirjoituksensa perusteella en voinut kuitenkaan tulkita samansuuntaista hengellistä kasvua kuin Voimaantuneiden ryhmässä, sillä kirjoittaja kertoi ajatuksestaan ja kokemuksistaan hyvin lyhytsanaisesti. Päädyin sijoittamaan kirjoituksen Vahvistuneiden joukkoon myös kirjoituksen kokonaisuuden analyysin perusteella.
Vastaavanlaisia tuloksia merkityksen löytämisestä kuin Vahvistuneiden ryhmässä on
saanut myös Inese Wheeler, joka on tutkinut vanhempien antamia merkityksiä lapsen kuo114
115
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–74; Saari 2000, 218.
Saari 2000, 218.
39
leman jälkeen. Tutkimuksen mukaan merkityksen etsiminen oli keskeistä toipumisessa
lapsen kuoleman jälkeen, mutta sen löytäminen on kuitenkin yksilöllistä. Wheelerin tutkimuksen mukaan vanhemmat liittivät merkityksiä neljään eri alueeseen: lapseen, ihmissuhteisiin, henkisen kasvun kokemuksiin ja menetykseen. Wheelerin tutkimuksessa merkityksiä sijoitettiin lapsen elämään, kuolemaan ja lapsen muistoon, kuten lapsen elämän tuomiin
vaikutuksiin toisten elämässä. Ihmissuhteisiin liittyvät merkitykset ilmenivät esimerkiksi
läheisten ihmisten ja omien lasten merkityksen korostumisena. Myönteisiin surun tuomiin
henkisen kasvun kokemuksiin liitettiin elämän arvojen vahvistuminen, selviytymisen kokemukset ja uskonnollisen ymmärryksen vahvistuminen.116 Nämä lapseen, ihmissuhteisiin
ja henkiseen kasvuun liittyvät merkityssisällöt olivat samansuuntaisia kuin Vahvistuneilla.
Sen sijaan menetykseen keskittyvät merkitykset sisälsivät Wheelerin mukaan ajatuksen,
että jotakin peruuttamattomasti puuttuu lapsen kuoleman jälkeen, eikä millään muulla ole
merkitystä kuin suurella menetyksellä.117 Tämänkaltaista menetykseen keskittyvää ajattelua ei esiintynyt Vahvistuneiden joukossa.
Vahvistuneiden kirjoituksissa oli nähtävissä erityisesti merkityksen löytäminen: kirjoituksissa mainittiin lapsen kuoleman jälkeisiä myönteisiä vaikutuksia, kuten omien vahvuuksien löytäminen ja elämän arvostaminen, muttei suorasanaisesti sanotettu tiettyä ymmärrettävää selitystä tapahtuneelle ulkopuolisen subjektin, kuten Jumalan kautta, niin kuin
Voimaantuneet.
Koskelan tutkimuksen mukaan merkityksen ja tarkoituksen etsiminen oli tärkeä osa
suru- ja selviytymisprosessia.118 Laakson tulokset ovat samansuuntaisia kuin Vahvistuneiden ryhmässä. Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat tunnistaneensa elämänarvojen muuttumista sekä vahvuuksia itsessään, kuten ihmisenä kasvamisen, varmemmaksi ja kiitollisemmaksi tulemisen ja nöyryyden oppimisen. Elämänarvojen muutoksina he kokivat terveyden arvostuksen lisääntymisen ja perheen merkityksen vahvistumisen.119 Vahvistuneiden kohdalla surun ajateltiin tuoneen siunauksen ja olleen merkittävä vaikuttaja, muttei
käytetty ilmaisua sen lahjaluonteesta. Kiitollisuus ilmeni Vahvistuneiden kirjoituksissa
kiitollisuutena elämästä ja terveydestä. Nöyrtyminen ei sen sijaan noussut esiin Vahvistuneiden kirjoituksissa, kuten Laakson tutkimuksessa ja Voimaantuneiden kirjoituksissa.
Myös Dyregrovien tutkimuksessa kerrottiin perheenjäsenten arvostuksen lisääntymisestä ja
elämän arvojen muutoksesta.120
116
Wheeler 2001, 51–66; ks. Koskela 2011, 246–247; Lichtenthal et al. 2010, 791–812.
Wheeler 2001, 51–66.
118
Koskela 2011, 72.
119
Laakso 2000, 82–83; vrt Koskela 2011, 218: Koskelan tutkimuksessa tuli vähän ilmauksia arvojen muutoksesta, hän arvelee siihen vaikuttaneen kirjoituspyynnön muotoilun.
120
Dygerov & Dyregrov 1999, 655.
117
40
4.4 Ihmissuhteissa etääntyminen ja vahvistuminen
Vahvistuneiden kirjoituksissa kerrottiin surun vaikutuksista ihmissuhteisiin sekä vahvistavana että yksinäisyyden kokemuksia luovana. Kirjoittajat kertoivat yksinjäämisestä ja tuen
puutteesta, mutta myös joidenkin ihmissuhteiden syventymisestä. Tuenpuute ja pettymykset ihmissuhteissa liittyivät erityisesti lähisuhteisiin tai sukulaissuhteisiin lapsen menetyksen alkuvuosina. Ensimmäisten vuosien muutosten jälkeen kirjoittajat kertoivat vahvistumisesta suhteessa muihin ihmisiin: ihmispelon väistymisestä, syvällisemmästä ja aidommasta kyvystä kohdata toisia, anteeksiantavaisuudesta tai vapaaehtoistyöstä.
Erityisesti S5 ja S13 kertoivat yksinäisyydestä ja lohdutuksen puutteesta lapsen kuoleman tapahduttua. He olivat pettyneitä lähisukulaisilta, ystäviltä ja tutuilta saatuun tukeen.
S5 pohti kirjoituksessaan lapsen kuoleman olevan tabu, mihin ihmisten on vaikea suhtautua. Myös S20:n kirjoituksessa näyttäytyi lapsen kuoleman luonne tabuna: vaikka lähiympäristössä kuoli muitakin pikkulapsia samaan aikaan, vanhemmat eivät puhuneet keskenään tai jakaneet suruaan. Väisäsen mukaan kuolema pyritään torjumaan henkilökohtaisena suremisen aiheena, sillä se ei vastaa yhteiskunnan suorituksellista tulosvastuuajattelua.
Lapsen kuolema heijastaa kulttuurin sääntöjä. Avoin kertominen luo keskustelua ja antaa
suremisen malleja, jotka auttavat muita surijoita.121 Koskelan tutkimuksessa yhteiskunnallisen tuen ajatus ilmeni joidenkin vanhempien toiveena, että lapsen menettäneillä olisi oma
nimi, kuten leskillä.122
Vahvistuneiden kertoma pettymys kohdistui lähinnä lähiympäristön ihmissuhteissa
koettuun lohdutuksen puutteeseen ja laajemmin yksinäisyyden ja ulkopuolelle jäämisen
kokemuksiin. Muiden ihmisten tuntui olevan vaikea kohdata lapsensa menettänyttä ja he
vetäytyivät, jolloin sureva tunsi itsensä hylätyksi. S5:n kohdalla merkittävää oli myös aktiivisessa seurakuntayhteydessä koettu muutos. Hylkäämisen ja yksinjäämisen kokemusten
vuoksi pitkällinen seurakuntayhteys katkesi ja tilalle löytyi uusi seurakuntayhteys Tuomasmessusta.123 Tämä yhteys oli kuitenkin luonteeltaan erilainen: aktiivisen toimimisen
sijaan se oli hänelle yksityinen paikka, jossa hän tunsi voivansa olla oma itsensä kaiken
kokemansa jälkeen. Aktiivisen toiminnan S5 kanavoi lapsensa menettäneiden sururyhmissä toimimiseen. S5:n lisäksi S6 ja S13 kertoivat ammattiavusta, keskustelusta papin kanssa
tai vertaistuesta. Tosin S6 kertoi vertaistuesta lapsensa sairastamisen aikana, muttei kirjoittanut erikseen vertaistuen merkityksestä lapsen kuoleman jälkeen.
121
Väisänen 1999, 136–138.
Koskela 2011, 210, 312; vrt. Laine-Puhakainen 2007, 101. Koskelan mukaan identiteetin muutos on niin
syvä ja kokonaisvaltainen kokemus, että lapsensa menettäneille toivottiin olevan jokin nimitys. Hän ehdottaa
itse nimeä ”varpo”, jonka taustana ovat sanat vanhempi ja orpo.
123
Kotila 1993, 174; Tuomasmessu. Tuomasmessu on sovituksen juhla, joka rakennetaan yhteisöllisesti ja
samalla kertaa avoimesti erilaisena. Ensimmäinen messu pidettiin Helsingissä 1988, sen jälkeen se on levinnyt ympäri maailmaa. Rukous ja musiikki ovat olennaisia osia.
122
41
Myös Laakson tutkimuksessa äidit saivat läheisiltä ihmisiltä sekä myönteistä että
kielteistä tukea. Läheisiltä saatu tuki oli myönteistä henkistä tukea, kuten tukea ja apua
omalta äidiltä, puhumista ystävien kanssa, lohdutusta ja huolenpitoa. Kielteinen tuki ilmeni
sukulaisten tuen ja lohdutuksen puuttumisena. Lapsen kuolemasta puhuminen oli vaikeaa
ja tuttavat välttelivät. Myös yhteydet ystäviin katkesivat ja ystäväpiirit vaihtuivat. Lohdutusta ja tukea kaivattiin, mutta sitä ei aina saatu. Vertaistuen merkitys ja tuki oli arvokasta.124
Vahvistuneiden kirjoituksissa sosiaalisissa suhteissa etääntyminen ei jäänyt lopulliseksi muutokseksi, vaan he tunsivat myös vahvistumista ihmissuhteissa. S5 ja S13 kertoivat joidenkin ystävyyssuhteiden syventyneen ja löytäneen ikään kuin uuden tason. S5 kertoi myös kyvystään pystyä kohtaamaan toiset ihmiset aidommin ja läheisemmin työelämässä. S6 kirjoitti tekevänsä vapaaehtoistyötä, ja ettei hän pelkää enää ihmisiä niin kuin
ennen. S20:n kertoma anteeksiantamuksen evankeliumin selkiytyminen voisi sisältää anteeksiantavaisuuden lisääntymisen myös suhteessa toisiin ihmisiin.125 Kuvaavaa on myös
se, että kirjoittajista kolme (S6, S13 ja S16) toivoi erikseen kirjoituksestaan olevan hyötyä,
mikä kertonee auttamishalun lisääntymisestä. Erjannin mukaan persoonallisen kasvun
muuttunut tunne toisia kohtaan tarkoittaa suvaitsevaisuuden ja auttamishalun lisääntymistä. Surevat haluavat jakaa kokemuksiaan surusta ja selviytymisestään.126
Parisuhteeseen liittyvistä muutoksista Vahvistuneet kirjoittivat kaksijakoisesti: toisaalta vahvistumisesta ja toisaalta etääntymisestä. S5 kertoi alkuvuosien olleen avioliiton
läheisintä aikaa, kun taas S13 kuvasi parisuhteensa olleen aluksi koetuksella, mutta myöhemmin yhteisen kokemuksen yhdistävän. S6 ja S16 kertoivat puolisoidensa jättäneen perheen jo ennen lasten kuolemaa. Laakson mukaan etääntymistä parisuhteessa edistivät puolison syytteleminen, äidin takertuminen liiaksi suruun, pakeneminen työhön ja puolisoiden
erilainen tai eriaikainen sureminen.127 Väisäsen mukaan parisuhteet ovat lujilla, mutta äärimmäisen hädän hetkellä puolisot voivat ryhtyä auttamaan toisiaan. Kaikki pariskunnat
eivät pysty jakamaan surua ja lapsen menetys voi olla viimeinen taakka ennestään oireilevalle suhteelle.128 Koskelan tutkimuksessa kahdeksan avioliittoa päättyi eroon lapsen kuoleman jälkeen.129
124
Laakso 2000, 76–78.
Luoma 2012. ”Anteeksiantamuksen ilmapiirissä ei ole kyse vain minusta ja suhteestani lähimmäisiin.
Kysymys on niinkin suuresta asiasta kuin suhteestani Jumalaan.”
126
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–74.
127
Laakso 2000, 74–75.
128
Väisänen 1999, 74–80.
129
Koskela 2011, 195–196.
125
42
4.5 Suru muuttaa muotoaan, jumalakuva pysyy turvallisena
Vahvistuneiden kirjoituksissa oli keskeistä ilmaukset turvallisesta ja lohduttavasta Jumalasta sekä surun ja suremisen muuttuminen. Lapsen muisto oli edelleen kirkkaasti mielessä
pieniä yksittäisiä tapahtumia myöten. Erityisesti S5 ja S13 kertoivat surun muuttuneen
katkeruudesta ja tuskasta ikäväksi ja kaipaukseksi. He kuvasivat, että lapsen menetyksestä
oli luontevaa puhua neutraalisti omat tunnereaktiot halliten. S16 kuvaa lapsensa menetystä:
”Lapsen menetys leimasi koko elämäni, teki haavan, joka ei koskaan parane, vain arpeutuu.” Vahvistuneiden kertomukset surun muuttumisesta kuvastavat suruprosessin läpikäymistä. Vahvistuneet olivat tyytyväisiä elämäänsä ja suhtautuivat myönteisesti tulevaisuuteen.
Vahvistuneiden kirjoituksissa huomioni kiinnittyi tapaan, miten kuolleesta lapsesta
kirjoitettiin. Kolme kirjoittajaa (S6, S13 ja S16) käytti lapsensa nimeä kirjoituksissaan. He
kuvailivat lasta hellästi. S13 kertoi, miten tärkeää oli kutsua lasta nimeltä ja ajatella, että
hän oli oma persoonansa. Hän kertoi myös muistelevansa usein lasta ja miettineensä, millainen lapsi vauvasta olisi kasvanut. Hän käytti lapsestaan myös nimitystä ”enkelivauva”.
Myös S6 ja S16 käyttivät lapsesta hellittelynimiä, kuten ”meidän enkeli” ja ”Äidin Rakas
Enkeli”. Hellittelyilmaukset kuvastanevat lapsen muotoutumista sisäistetyksi aarteeksi
nykyisen surukäsityksen mukaisesti.
Filosofian tohtori, professori Kathleen R. Gilbert on tutkinut nimenkäyttöä narratiivisessa tutkimuksessaan. Hänen mukaansa vanhemmat käyttivät mielellään lapsen nimeä
sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Sen sijaan vanhemmat, jotka olivat tutkimuksen
aikana musertuneita lapsensa kuolemasta, käyttivät lapsesta herkemmin persoonatonta
ilmaisua.130 Vahvistuneiden joukossa nimenkäyttö ei näyttäytynyt näin suoraviivaisesti.
Sävyero kirjoitusten välillä oli kuitenkin ilmeinen ja todennettavissa vanhempien tavassa
kirjoittaa lapsen nimen käyttämisen lisäksi hellittelynimin ja lapsen persoonallisuutta korostaen.
Vahvistuneiden käyttämistä hellittelynimistä ja muistoista lapsesta välittyy kuva sisäistetystä aarteesta. Poijulan mukaan suruprosessin myötä sureva irrottaa otteensa menetyksestä ja jatkaa elämäänsä: hän oppii elämään surun kanssa, eikä sen keskellä.131 Suremisen kautta rakas läheinen liitetään osaksi omaa elämää: kuollutta ei ole tarkoituskaan
unohtaa, vaan vähitellen sureva kasvaa menetyksen todellisuuteen ja poismenneestä tulee
hänen sisäistetty aarteensa.132
130
Gilbert 2002, 232–233. Gilbertin tutkimuksessa vanhempi käytti englanninkielisen persoonapronominin
”she” sijaan ”it”. Vrt. Laine-Puhakainen 2007, 91. Äiti toivoi muiden käyttävän kuolleena syntyneestä lapsesta tämän nimeä. Hän kertoo, että nimellä on erityinen merkitys, silloin kun on vähän konkreettista, mihin
äitinä tarttua.
131
Saari 2000, 88.
132
Poijula 2002, 18–22.
43
Vahvistuneet kirjoittivat Jumalasta turvana, auttajana ja lohdutuksen tuojana. S5 kuvasi huutaneensa aluksi Jumalalle tuskaansa, mutta ymmärtäneensä myöhemmin olevansa
”Jumalan kämmenellä”, jossa on turva. S6 ja S16 kirjoittivat turvautuneensa Jumalaan. S6
kertoi kiittäneensä Jumalaa hyvistä käänteistä lapsen sairastaessa. Hän toivoi muidenkin
turvautuvan Jumalaan, joka auttaa. S16 kertoi hiljentyneensä hartaisiin rukouksiin lukemattomat kerrat lastensa kuoltua ja toivoessaan lasta. Hän kirjoitti kolmannen lapsen olevan ihme. S13 kertoi, ettei hänelle aluksi ollut ”taivaan herraa”, mutta kertoi myöhemmin
uskovansa, että joku pitää huolen ja varjelee. Hän kirjoitti myös, ettei ole kovin uskonnollinen. S20 kertoi ajatelleensa, että hän ”oli saanut Jumalan vihan päälleen”, mutta kirjoitti
myös Jumalan ilmaisseen itsensä muillakin tavoin.
Myös Koskelan tutkimuksessa Jumalaan turvautuminen nousi esiin huolenpitona,
turvana ja apuna. Jumalalta haettiin myös lohdutusta. Koskelan kuvaamissa tyyppitarinoissa on yhteneviä piirteitä Vahvistuneiden kertomuksiin. Osa kirjoittajista muistuttaa
tilapäinen kriisi –tyyppiä ja osa muuttumaton jumalasuhde –tyyppiä, ja joissakin on sekoitusta molemmista kertomustyypeistä. Tilapäinen kriisi jumalasuhteessa –tyypissä Jumala
nähtiin aluksi epäoikeuden-mukaisena ja julmana, mutta myöhemmin käsitys muuttui
myönteiseen suuntaan ja Jumalaa pidettiin anteeksiantavana, oikeudenmukaisena ja rakastavana. Vanhemmat kokivat aluksi syyllisyyttä ja pitivät menetystä Jumalan rangaistuksena. Myöhemmin he turvautuivat Jumalaan ja saivat siitä tukea ja lohtua. Sukulaisista ja
ystäviltä oli saatu vain vähän tukea. Jumalasuhde palasi ennalleen alkuaikojen kriisin jälkeen.133
Muuttumaton jumalasuhde –tyypissä jumalakuva säilyi lapsen kuoleman jälkeen oikeudenmukaisena, rakastavana, huolehtivana ja kaikkivaltiaana. He turvautuivat Jumalaan
ja hengellinen elämä jatkui aktiivisena surun syvimmän vaiheen jälkeen. Vanhemmat olivat löytäneet merkityksen menetykselle ja olivat Jumalalle kiitollisia yhteisistä vuosista.
Jälleennäkemisen toivo oli vahvana vanhempien ajatuksissa. Monet olivat kokeneet Jumalan valmistelleen heitä etukäteen menetykseen. Kertomustyyppi sisälsi kaksi erilaista ryhmää, jotka kuvaavat myös Vahvistuneita: osa kertoi hyvin läheisestä jumalasuhteesta, osa
luonnehti olevansa vain jonkin verran uskonnollisia.134
Vahvistuneille toivo jälleennäkemisestä taivaassa toi lohtua. Tuonpuoleisesta kertoi
kolme kirjoittajaa. S6 kirjoitti lapsensa päässeen ”varmasti Jeesuksen luokse terveenä.
Siellä minua jo odotetaan.” S13 kuvasi kuoleman jälkeen alkavan uuden seikkailun lapsensa kanssa, ja silloin hän saa mielelleen rauhan. S16 viittasi runossaan lapsensa olevan taivaassa odottamassa äitiään ja veljeään. S5 ja S20 eivät käsitelleet tuonpuoleisuutta kirjoituksissaan, vaikkakin kirjoittivat muuten hengellisestä kontekstistaan.
133
134
44
Koskela 2011, 263–264, 291–294.
Koskela 2011, 287–290.
Myös Koskelan tutkimuksessa yksi keskeisistä esille tulleista aiheista kirjoituksissa
oli vanhempien toivo jälleennäkemisestä. Vanhemmat uskoivat lapsen menneen taivaaseen ja odottavan heitä siellä. Tämä ajatus lohdutti heitä ja antoi voimia elämän jatkamiseen.135 Myös Laakson tutkimuksessa äidit uskoivat lapsensa jälleennäkemiseen taivaassa
ja elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen. Äidit kertoivat lapsensa kuoleman jälkeen uskon
vahvistuneen hetkellisesti tai pysyvästi, pysyneen ennallaan tai etääntyneen.136
135
136
Koskela 2011, 191–195.
Laakso 2000, 83–84.
45
5. Hanne Hyväksynyt
5.1. ”Sellaista elämä on.”
Hyväksyneiden ryhmään sijoitin neljä kirjoitusta, S14, S15, S17 ja S18. Kirjoituksissa kerrottiin lapsen menetyksen tuomista sekä myönteisistä että kielteisistä muutoksista. Kertomuksissa oli yhteistä lapsen kuoleman hyväksyminen, identiteetin vahvistuminen sekä
kriittisyys kristillistä kirkkoa ja jumalakuvaa kohtaan. Ryhmälle oli yhteistä tyydyttävän
elämän jatkaminen. He olivat löytäneet erilaisia kanavia ja merkityssisältöjä elämäänsä.
Kirjoitukset olivat keskenään hyvin erilaisia. Ne olivat laajuudeltaan ja käsittelytavoiltaan monenlaisia: yksi oli etenevä, muut olivat vakaita tai taantuvia kerronnan ja muodon suhteen. Taantuvassa kertomuksessa aluksi johdonmukaisen kirjoituksen edetessä tyyli muuttuu asiatyylistä tunteikkaammaksi ja tarina loppuu hieman yllättäen. Runkotarinaksi
valitsin S17 tarinan, sillä se sisälsi kattavimman kuvauksen ryhmää yhdistävistä teemoista.
S18 oli kirjoituksista myönteisin ja monipuolisin, Se sisälsi runsaasti sellaisia teemoja,
joista muut kirjoittajat eivät kertoneet, kuten esimerkiksi kuvauksia puolisossa tapahtuneista muutoksista. S18 kirjoitus oli myös muodoltaan etenevä, kun taas S17 oli taantuva.
Runkotarinaa on täydennetty muiden kertomusten (S14, S15 ja S18) osuuksilla, ja tarinan
muodostumiseen liittyvät pääteemat on kuvattu liitteissä (taulukko 6).
Hyväksyneiden kirjoitukset erosivat lapsen menetyksen suhteen: kahdessa kirjoituksessa kuollut lapsi oli aikuisiässä, yhdessä parin kuukauden ikäinen vauva ja yhdessä kirjoittaja kärsi primaarista lapsettomuudesta. Suhde vanhemmuuteen oli kirjoituksissa poikkeuksellinen verrattuna muihin ryhmän ja tutkimuksen kirjoituksiin: yhdessä kirjoittaja oli
äitipuoli ja toisessa lapseton. Kirjoittajia yhdisti ikä, sillä he olivat kaikki yli 50-vuotiaita.
Lapsen kuolemasta oli kulunut 5–30 vuotta, keskimäärin noin 18 vuotta. Mielenkiintoinen
yhteneväisyys kirjoituksissa oli se, että ryhmän kolme kirjoittajaa lähetti kertomuksensa
anonyymisti pelkkää nimimerkkiä käyttäen.137
5.2. Hanne hyväksyneen tarina
Noin kolmekymmentä vuotta sitten lapsen kuolema muutti hyvin koulutetun, johtavassa
asemassa olevan Hannen elämän. Hän ei pystynyt aluksi puhumaan menetyksestään muille, vaan koteloi koko asian ja surun. Vasta 25 vuoden jälkeen hän on voinut puhua siitä.
Lapsen kuolema on kuin hukkaisi hänet, sumuun, lumipyryyn, hämärään. Odottaen, että löytäisi hänet. (S15)
Lapsen kuolema vahvisti Hannen suhdetta hänen aviopuolisoonsa. Tämä seisoi hyvin
poikkeuksellisella tavalla Hannen rinnalla. Hanne kertoo surevansa kuitenkin koko elämänsä ajan sitä, ettei lapsirakkaalla miehellä ole lasta, sillä he jäivät lapsettomiksi. Lapsen
137
46
Kaikista tutkimuksen kirjoittajista esiintyi anonyymisti kolme käyttäen pelkkää nimimerkkiä.
kuolema oli niin kova kokemus, että siitä selviäminen vahvisti Hannea. Hän kertoo, ettei
valita ihan vähästä, eikä pelkää mitään, eikä ketään. Rankka kokemus on vaikuttanut Hannen suhtautumiseen muihin ihmisiin: läheiset ihmissuhteet ja ystävät ovat tärkeitä, mutta
pikkuasioista kitisijät ärsyttävät.
Pikkumarina ärsyttää, turha valittelu ei herätä sympatiaa. Saatan olla jopa tylyn tuntuinen, vaihdan
puheenaihetta nopeasti. Toisaalta ymmärrän mielestäni ihmisten vaikeuksia melko hyvin ja jaksan
kuunnella ja rohkaista. (S18)
Hannea on auttanut elämässä eteenpäin mielenkiintoinen ja vaativa työ sekä harmoninen
yksityiselämä. Ystävien merkitys on korostunut ja tuttavuuksia on karsiutunut. Hanne on
pikku hiljaa hyväksynyt menetyksen. Elämästä Hanne ajattelee, ettei ole iloinen eikä surullinen menneen suhteen – elämä vain on sellainen. Tulevaisuuteen hän suhtautuu toiveikkaasti. Elämällä olisi kuitenkin toisenlainen sisältö, jos olisi lapsenlapsia. Lapsen menetys
ja lapsettomuus ovat tulleet uudelleen esiin nyt, kun ystävät ja sukulaiset ovat saaneet lapsenlapsiaan ja Hanne itsekin on ”mummoiässä”. Lapsista puhutaan kaikkialla.
Se oli jonkin aikaa todella kipeä asia, josta olen nyt jo päässyt yli. Erityisen ärsyyntynyt olen naisista,
jotka kerskailevat lapsenlapsistaan valittamalla, kuinka joutuvat olemaan lapsenvahtina ym., vaikka
selvästi ylpeilevät asialla. Heidän tiedossaan on minun lapsettomuuteni ja lapsenlapsettomuuteni.
Mutta elämässä ei voi saada kaikkea. (S17)
Kaikesta huolimatta Hannelle on ollut tärkeää voida olla tekemisissä muiden lasten kanssa.
Hän kertoo oivaltaneensa, että maailmassa on paljon lapsia, joille voi olla tukena ja turvana. Hanne on pyrkinyt auttamaan erityisesti kummilapsiaan ja sukulaislapsiaan.
Hanne ei ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen. Hän suhtautuu hyvin kriittisesti
kirkkoon ja erosi kirkosta lapsen kuoleman jälkeen. Kokemukset seurakunnasta lapsen
kuoleman jälkeen olivat kielteisiä. Ottaessaan itse yhteyden seurakuntaansa vastassa oli
ollut kalsea vastaanotto. Kirkosta hänelle on jäänyt vain rahastuksen maku.
Kokemukset seurakunnasta lapsen kuoleman jälkeen ovat niin negatiiviset, että erosin kirkosta osin
sen ja osin naispappeusasian takia. Enkä ikinä liity. Kun menin hankkimaan hautapaikkaa ym, virkailija ei edes ottanut osaa. Se minusta kuuluisi säällisiin tapoihin. Hän ilmoitti myyvänsä ”hautasetelin”.
Onneksi meillä on tuttavapappi, joka erittäin sympaattisella tavalla hoiti hautauksen. (S17)
Hanne on arvioinut ja arvostellut kirkon oppia: järjettömät pikkuasiat ja ristiriitaisuus häiritsevät, eikä Jumalaakaan ole helppo ymmärtää. Jumalasuhde on joutunut uuteen tarkasteluun.
Ainakin neljän vuoden ajan olen lukenut filosofisia, psykologisia ja uskonnollisia teoksia. Käsitys on
muuttunut, mutta on vaikea ilmaista millä tavalla; lopputuloksena on tietty rauha ja luottamus. Tapakristillisyys on jäänyt kokonaan syrjään; kirkossa en ole käynyt useaan vuoteen juhlia lukuunottamatta. (S18)
5.3. Vahvistuminen ja haavoittuvuus
Hyväksyneiden ryhmässä yhdistävänä tekijänä oli menetyksen hyväksyminen osaksi omaa
elämäntarinaa. Kirjoittajat kertoivat identiteettinsä vahvistumisesta lapsen kuoleman jälkeen ja toisaalta myös haavoittuvuudestaan suhteessa toisiin ihmisiin: sosiaalisissa suhteis47
sa ristiriitoja aiheuttavia tekijöitä olivat suhtautuminen pienistä asioista valittaviin ihmisiin
ja lapsenlapsettomuus.
Hyväksyneet kertoivat sitkeydestään ja pelottomuudestaan. S15 kertoi tulleensa pelottomammaksi: ”en pelkää mitään, enkä ketään”. S17 kuvasi itseään kestävämmäksi: ”en
valita ihan vähästä”. Lapsen kuolema oli ollut pahinta, mitä hänen elämänsä varrelle oli
sattunut. S18 kirjoituksessa vahvistuminen näyttäytyi itsetuntemuksen lisääntymisenä. Hän
kertoi arvojensa muutoksesta ja kouluttautumisesta uudelle alalle. Hän kuvasi myös pystyvänsä nauramaan itselleen ja saavansa mielensä rauhoittumaan tarvittaessa.
Yhteiskuntatieteiden maisteri Liisa Saaristo ja filosofian maisteri Outi Ruishalme
ovat selvittäneet Suomen Mielenterveysseuran SOS-keskuksen yli 35-vuotisen toiminnan
perusteella kriisiauttamisessa saatuja kokemuksia ihmisten kriiseistä: ihmiset ovat kuvanneet selvittyään, etteivät pelkää enää mitään. He ovat kokeneet käyneensä niin äärettömän
kuilun pohjalla, että selviäminen on tuonut uutta rohkeutta.
138
Myös Väisäsen tutkimuk-
sessa osa äideistä kertoi olevansa vahvempia kokemustensa jälkeen.139
Poijulan mukaan surun myötä tapahtuva identiteetin muutos näkyy siinä, että ihminen ajattelee olevansa kokemuksensa vuoksi vahvempi.140 Traumaattisten kriisien onnistuneeseen läpikäymiseen sisältyy mielenterveyden ja psyykkisen kestävyyden eli resilienssin
vahvistumisen mahdollisuus.141 Poijula kuvaa resilienssiä sitkeytenä ja joustavuutena sekä
kykynä palautua voimakkaan tai pitkän stressijakson jälkeen. Sitkeyteen liittyy optimismi,
vahvistuminen sekä lisääntynyt minä-tunne ja itsearvostus.142
Hyväksyneiden kirjoituksissa lapsen kuoleman hyväksyminen tuli esiin suhtautumisessa elämään. S18 kertoi, ettei ole iloinen tai surullinen menneestä: elämä on sellaista.
Hän kertoi myös elämänsä nykyisin olevan seestynyt, tasoittunut ja tulleen laadullisesti
paremmaksi: materiaaliset asiat olivat menettäneet merkityksensä ja tärkeimmiksi olivat
nousseet ystävät, luonto, lukeminen ja oleilu. Hän suhtautui toiveikkaasti elämäänsä ja
tulevaisuuteen. S18 oli kirjoittajista ainoa, joka kuvasi tulevaisuuteen kurottautuvia ajatuksia. Hän oli opiskellut uudelle alalle lapsen kuoleman jälkeen. S17 kirjoitti, ettei elämässä
voi saada kaikkea. Hän kertoi mielenkiintoisen työn ja harmonisen yksityiselämän auttaneen elämässä eteenpäin. S15 kirjoitti kiitollisuudestaan lapsen elämää kohtaan ja saatuaan
ainutlaatuisen kokemuksen, vaikkakin elämä oli ollut rajallinen. S4 oli oivaltanut, että
maailmassa on paljon lapsia, joita hän voi auttaa ja tukea.
Laakson tutkimuksessa tuli esiin samoja tekijöitä kuin Hyväksyneiden kirjoituksissa.
Äidit pitivät työtä toisaalta hyvänä surutyön keinona, mutta joidenkin osalta entiseen työ138
Ruishalme-Saaristo 2007, 63.
Väisänen 1999, 156–158.
140
Poijula 2002, 40.
141
Henriksson & Lönnqvist 2011, 259.
142
Poijula 2002, 159. Resilienssi tulee sanasta resalire, joka tarkoittaa ”ponnahtaa ylös uudestaan”.
139
48
hön palaaminen koettiin ylivoimaisena. Harrastuksiin paneuduttiin aikaisempaa syvällisemmin, ja luonnon merkitys nähtiin entistä rikkaampana.
143
Poijula kuvaa hyväksymistä
surun läpi kasvamisena. Se on kykyä hyväksyä kuoleman tosiasia ja tarttua elämän toimiin. Sureva hyväksyy surun ja tuskan välttämättömäksi, vaikkakin vaikeaksi osaksi elämäänsä.144
Kahdessa Hyväksyneiden kirjoituksessa (S17 ja S18) tuli esiin toisaalta identiteetin
vahvistuminen sekä läheisten ihmisten tärkeys, ja toisaalta ihmissuhteissa esiintyvät ristiriidat ja haavoittuvuus. Ristiriitaisuus näyttäytyi ambivalenttisena suhtautumisena ihmisiin: läheiset ystävät olivat tärkeitä tai haluttiin tukea erityisesti muita lapsia, mutta toisaalta pienistä asioista ”marisijoita” oli vaikea kestää. S17 ja S18 kertoivat turhan valittamisen
ärsyttävän. Kertoessaan omasta vahvistumisestaan S17 kertoi vaikeudestaan kestää pikkuasioista valittajia. S18 kertoi, että hän saattaa olla jopa tylyn tuntuinen tai vaihtaa nopeasti
puheenaihetta tuntiessaan toisten valittavan turhasta. Toisaalta hän kertoi ymmärtävänsä
hyvin muiden kokemia vaikeuksia. Tämä ambivalenttinen suhtautuminen toisiin ihmisiin
voi sisältää arvojen muutoksen kautta syntyneen suhteellisuuden tajun muutoksen. Surun
myötä ihmiset kokevat näkevänsä asiat uudesta näkökulmasta.145 Toisaalta siihen voinee
liittyä myös epäoikeudenmukaisuuden tunteita: elämä ei kohtele kaikkia tasapuolisesti.
Vahvistuneiden joukossa S5 kertoi samansuuntaisesta tunteestaan: hänen oli vuosien ajan
vaikea iloita toisten pienistä vauvoista, kunnes hänen oma sisaruksensa sai vauvan. Hän
pohti oman tunteensa johtuneen siitä, että hänen oli vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että itse
oli joutunut käymään ”kipeistä kipeimmän koulun”, kun muille elämä oli ollut helpompaa.
Poijulan mukaan kielteiset tunteet kohdistuvat ihmisiin, jotka eivät ole kokeneet menetystä.146 Lindqvistin mukaan ihmiset peilautuvat elämän-kohtaloissaan toisiin ihmisiin
tarkastellen omaa menetystään toisten kautta. Useiden surevien prosessissa on aika, jolloin
he kokevat kateutta ja vihaa ihmisiä kohtaan, jotka elävät onnellista arkeaan. Se, mitä itse
on joutunut kohtaamaan, tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja väärältä.147
5.4. Vanhemmuuden erilaisuus ja lapsettomuus
Hyväksyneiden kirjoituksissa vanhemmuus ja suhteet lapsiin näyttäytyivät erilaisina lapsen
kuoleman jälkeen: kaksi kirjoittajaa kertoi halustaan auttaa muiden lapsia ollessaan itse
lapsettomia, yksi kirjoittajista oli äitipuolen roolissa, ja yksi kirjoittajista korosti äitiyttään
ja kiitollisuutta lapsestaan.
143
Laakso 2000, 69–70.
Poijula 2002, 49.
145
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–73.
146
Poijula 2002, 211.
147
Lindqvist 1999, 66–67.
144
49
Hyväksyneiden suruprosessit etenivät eri tavoin. S18 kuvasi suruprosessin etenemistä
alkuvaiheiden sokin jälkeen, mielialan vakiintumisena noin puolentoista vuoden jälkeen
menetyksestä. Tuolloin hän ryhtyi suunnittelemaan tulevaisuuttaan ja aloitti opinnot. S14
kertoi käyneensä läpi varsinaisen surutyön saatuaan tiedon lapsettomuudestaan. Kirjoitushetken aikoihin hän käsitteli lapsenlapsettomuuden surua. Runkokertomuksena ollut S17
kirjoitti koteloineensa surun ja kertoneensa siitä vasta 25-vuoden jälkeen. Hän ei kertonut
tarkemmin suruprosessistaan tai sen kehittymisestä. Lapsen kuolema ja lapsettomuuden
suru olivat aktivoituneet, kun ystävät olivat saaneet lapsenlapsiaan. Poijulan mukaan viivästynyt tai surematon suru voi nousta pintaan monien vuosien jälkeen jonkin uuden menetyksen yhteydessä. Viivästyneessä surussa tietoinen sureminen puuttuu tai viivästyy
pitkäkestoisesti.148
Useimmissa Hyväksyneiden kertomuksissa vanhemmuus, äitiys tai suhteet kuolleisiin lapsiin olivat taustalla. S15 erosi muista kirjoittajista, sillä hänen kirjoitelmassaan
äitiyden teema nousi erityisesti esiin. S15 käytti kirjoituksessaan äitiyteen liitettyjä ilmaisuja lapsen synnyttäminen, kasvattaminen ja äidinrakkaus kertoessaan suhteestaan lapseensa. Hänen kirjoituksensa painotti kiitollisuutta lapsesta ja yhteisistä vuosista. Hän kirjoitti, ettei voisi lasta koskaan unohtaa ja kuvaili heidän yhteisiä kohtaamisiaan. S15 kirjoituksesta välittyi Poijulan ajatus siitä, miten sureva hyväksyy vähitellen menetyksensä, ja
kuolleesta rakkaasta kasvaa sisäistetty aarre.149
Lapsettomuus kuolleen lapsen jälkeen tuntui yhdistävän kirjoituksia. S14 ja S17 kuvasivat lapsettomuutta ja lapsenlapsettomuutta monisanaisesti. S14 kertoi primaarista lapsettomuudesta. Hän kirjoitti kokeneensa syntymättömän lapsen kuoleman useita kertoja
elämänsä aikana. S17 kertoi sekundaarista lapsettomuudesta kuolleen lapsen jälkeen.150
S14 ja S17 kertoivat lapsettomuuden tulleen heille uudella tavalla kipeäksi suruksi lapsenlapsettomuuden myötä. He kuvasivat samansuuntaisesti osattomuutta isovanhemmuuteen.
S17 kirjoitti ärsyyntyneensä erityisesti niistä, jotka kerskailivat lapsenlapsistaan. S14 kertoi lapsettomuuden nousevan useissa yhteyksissä esiin: lapsista ja lapsenlapsista puhutaan
”oli missä tahansa”. Kaksi muuta Hyväksyneiden kirjoittajaa eivät käsitelleet sekundaaria
lapsettomuutta, mutta kirjoituksista sai käsityksen, että kuollut lapsi oli ainokainen. He
olivat menettäneet aikuisen lapsen.
Vanhempien rooli muuttuu rajuimmin, jos he menettävät ainoan lapsen, sillä he joutuvat luopumaan vanhemmuuden tehtävistä, ja muiden silmissä he lakkaavat olemasta
vanhempia. Sosiaalisesti lapsen menettäminen koetaan hämmentäväksi ja vaikeaksi, eivät-
148
Poijula 2002, 179–180.
Poijula 2002, 21–22.
150
Saltzer 1994, 243–244. Primaari lapsettomuus koskee pariskuntia, joilla ei ole lapsia. Lapsettomuus on
sekundaaria silloin, kun pariskunnalla on yksi biologinen lapsi.
149
50
kä ulkopuoliset pysty aina suhtautumaan menetykseen luontevasti.151 Koskelan tutkimuksessa esille tullut toive nimikkeestä lapsensa menettäneille voisi olla erityisen tärkeää silloin, kun vanhemman ainut lapsi kuolee.152 Nimike toimisi viestinä vanhemmuuden jatkumisesta lapsen kuoleman jälkeenkin.
Lapsettomuus on luokiteltu yhdeksi tunnustamattomaksi surun tai äänioikeudettoman surun muodoksi.153 Tunnustamattomalle surulle on ominaista, ettei sureva voi julkisesti näyttää suruaan, eikä hän saa siihen sosiaalista oikeutta tai tukea. Surua ei pidetä sosiaalisen mittapuun mukaan merkittävänä ja sitä vähätellään. Tämän vuoksi tunnereaktiot
saattavat voimistua ja monimutkaistaa surua.154 Lapsettomuuden suru voi nousta uudelleen
pintaan hedelmällisen iän jälkeen: lähipiiriin syntyvät lapset muistuttavat usein omasta
osattomuudesta.155
Äitipuolen roolissa kirjoittanut S18 kertoi surevansa hukkaan mennyttä nuorta, tämän kokemaa psyykkistä tuskaa, miehensä järkytystä ja surua sekä ystävän menetystä.
Hän ei kuvannut kohdanneensa erityistä surunsa vähättelyä tai oikeudettomuutta lapsipuolen menetyksessä. Äiti- tai isäpuolen rooli menetyksissä liitetään monesti äänioikeudettomaan suruun. Poijulan mukaan äiti- tai isäpuolien odotetaan usein ensisijaisesti tukevan
perheenjäseniä.156
Lapsettomuuden kipeydestä kirjoittaneet S14 ja S17 kertoivat myös altruismin lisääntymisestä ja tärkeydestä erityisesti auttaa muita lapsia. S17 kuvasi tukevansa taloudellisesti sukulais- ja kummilapsiaan. S14 kertoi olevansa paljon tekemisissä lasten kanssa ja
ymmärtäneensä, että maailmassa on paljon lapsia, joita hän voi tukea. Erjannin kuvaama
henkinen kasvu ilmenee muuttuneena tunteena toisia kohtaan, kuten suvaitsevaisuuden ja
auttamishalun lisääntymisenä. Auttamishalu kytkeytyy myös haluun antaa menetykselle
tarkoitus.157 Laakson tutkimuksessa äidit eivät kuvanneet auttamishalun lisääntymistä. He
kertoivat lasten kanssa työskentelyn olevan vaikeaa, mutta toisaalta sen antavan myös keinon käsitellä omia kokemuksiaan. 158
Hyväksyneiden kirjoituksissa lapsen kuoleman vaikutukset parisuhteisiin olivat erilaisia: parisuhteissa kerrottiin tapahtuneen sekä lähentymistä että etääntymistä. S17 kertoi
parisuhteensa vahvistumisesta ja miehensä merkittävästä tuesta. S14 kirjoitti olleensa kovin yksin surunsa kanssa ja arveli lapsettomuuden vaikuttaneen myös hänen avioliittonsa
151
Ruishalme-Saaristo 2007, 58–59; Moren 2005a, 31.
Koskela 2011, 210, 312.
153
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 127–128; Poijula 2002, 167-174. Erjanti & Paunonen-Ilmonen käyttävät termiä tunnustamaton suru ja Poijula äänioikeudeton suru –termiä. Tunnustamattomaan ja äänioikeudettomaan suruun kuuluvat lapsettomuuden lisäksi muun muassa myös aborttien sekä vammaisten lasten
vanhempien suru.
154
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 127–128; Poijula 2002, 167–174.
155
Kontiokari 2002, 48.
156
Poijula 2002, 167–169.
157
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 73.
158
Laakso 2000, 65–84.
152
51
ja parisuhteidensa kariutumiseen. S18 kuvasi laajasti miehensä suruprosessia ja miehessä
tapahtuneita muutoksia. Aluksi he olivat tukeutuneet toisiinsa. Suruprosessin edetessä S18
suuntautui itse jo tulevaisuuteen ja aloitti opiskelut, mutta puoliso ei tuntunut pääsevän
eteenpäin. Lopulta mies kuoli yllättäen. S15 ei kertonut parisuhdetilanteestaan.
Myös Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat puolison tuen tärkeydestä ja lapsen kuoleman muuttaneen heidän parisuhteitaan: suhteet saattoivat aluksi lujittua ja palautua vähitellen ennalleen tai etääntyä väliaikaisesti tai lopullisesti.159
5.5 Kriittisyys kristillistä kirkkoa kohtaan
Hyväksyneiden kirjoituksissa oli yhteistä kriittisyys kristillistä kirkkoa tai uskontoa kohtaan lapsen kuoleman jälkeen. Myös kirjoittajien jumalakuva- ja suhde olivat uuden tarkastelun kohteina. Yhdessä kirjoitelmassa uskonnollisia teemoja ei käsitelty.
Runkokertomuksena ollut S17 kertoi laajimmin suhteestaan kristilliseen seurakuntaan ja kirkkoon. Näiden kokemusten osuus kirjoituksessa oli merkittävä, jopa yli kolmanneksen kirjoituksen kokonaisuudesta. S17 kertoi, ettei ollut koskaan ollut erityisen uskonnollinen ja oli suhtautunut kirkkoon aina kriittisesti. Lapsensa kuoleman jälkeen kielteiset
kokemukset seurakuntayhteyksistä kärjistivät suhdetta kirkkoon entisestään. Hän olisi toivonut seurakunnan oma-aloitteisuutta kohdata kärsivä seurakuntalainen. Kun hän itse otti
yhteyden seurakuntaan, hän sai kylmän vastaanoton. Kirkko tuntui vain rahastavan. Hän
erosi kirkosta osittain kokemustensa ja senaikaisten naispappeusasian vuoksi. Jumalasuhdetta lapsen kuolema ei muuttanut, S17 kertoi, ettei sellaista aikaisemmin ollut ollutkaan.
Samansuuntaisia odotuksia seurakunnan toiminnasta kuvattiin Laakson tutkimuksessa. Kuoleman kohtaamisessa äidit olettivat, että seurakunnilta löytyisi erityistä asiantuntemusta, ja heitä pystyttäisiin auttamaan. Seurakunnalta saadusta tuesta äitien kokemukset
olivat sekä kielteisiä että myönteisiä. He toivoivat, että seurakunnasta olisi otettu yhteyttä
ja kysytty heidän vointiaan.160
S18 kirjoittaman laajan kertomuksen yksi osa käsitteli hengellisyyttä lapsen kuoleman jälkeen. Hän kuvasi ottaneensa jumalasuhteensa uuteen tarkasteluun menetyksen jälkeen. Hän luki filosofisia, psykologisia ja uskonnollisia teoksia. Kirkon oppia hän oli arvioinut: pikkutarkka ja ristiriitainen fundamentalistisuus ja raamatullisuus sekä ihmispaljous
häiritsivät häntä. Tapakristillisyys ja kirkossa käyminen loppuivat. Tilalle löytyi uudenlainen hengellisyys, jota hän kuvasi rauhana ja luottamuksena.
Koskelan tutkimuksessa suhtautuminen kirkkoon tai seurakuntaan näyttäytyi kahtena
vastakkaisena muutoksena: aktiivisuuden lisääntymisenä tai vähentymisenä. Kirkosta ker-
159
160
52
Laakso 2000, 74–75, 101.
Laakso 2000, 80.
toi eronneensa yksi kirjoittaja.161 Koskelan muodostamissa jumalasuhdetta kuvaavissa
tyyppitarinoissa ei suoranaisesti ole sellaista tarinaa, jossa hengellisyys olisi muuttanut
muotoaan kristillisestä jumalakuvasta kohti toisentyyppistä hengellisyyttä, kuten S18 kuvannee kirjoituksessaan.
S15 kertoi ”filosofoineensa elämän tarkoitusta” aikuisen lapsensa kanssa ennen tämän kuolemaa. Aikuinen lapsi oli sanonut, ettei usko uskontoihin, pappeihin tai salaseuroihin. S15 kirjoitti, ettei uskonut enää itsekään. Jumala näyttäytyi hänelle käsittämättömänä. S15 ei käsitellyt laajemmin uskonnollisia teemoja tai suhdettaan kristilliseen seurakuntaan.
Koskelan tutkimuksessa viha ja suuttumus olivat yleisimpiä tunteita Jumalaa kohtaan. Jumalan koettiin olevan vastuussa menetyksestä ja tämä aiheutti kriisin jumalasuhteessa. Joidenkin vanhempien jumalakuva särkyi. Osan pettymyksestä ja epäluottamuksesta kertoneiden vanhempien jumalakuva palasi myöhemmin ennalleen, osalla se oli ristiriitainen edelleen tutkimusajankohtana.162
Lindqvistin mukaan uskolla ja uskonnoilla on erilainen merkitys eri ihmisille. Suru
nostaa yleensä pohdittavaksi joitakin uskonnollisia kokemuksia ja kysymyksiä, sillä ihminen joutuu luopuessaan perimmäisten kysymysten äärelle.163 Ulkonainen uskonnollisuus
toimii ahdistuksen synnyttämän puolustusmekanismin tavoin, kun taas sisäistynyt uskonnollisuus merkitsee perusluottamusta.164 Kirkon tarjoamaa apua ei osata aina ulottaa sinne,
missä sitä kipeästi tarvittaisiin: kirkosta ei heijastu riittävästi ulospäin vapauden ja luottamuksen sanoma, eikä seurakunnasta etääntynyt sureva kykene aina käyttämään hyödyksi
kirkon tarjoamaa tukea. Kirkkoa ei helposti mielletä yhteisöksi, jossa toteutuisivat uskon ja
rakkauden, keskinäisen välittämisen ja kristillisen julistuksen elementit.165
161
Koskela 2011, 221–222.
Koskela 2011, 185–187.
163
Lindqvist 1999, 165–171.
164
Harmanen 1997, 211, 229–230.
165
Harmanen 1997, 240; Zijlstra 1995, 353.
162
53
6. Taru Turtunut
6.1. Elämä jatkuu ”sinnitellen”
Turtuneiden tyyppiryhmään sisällytin kuusi kirjoitusta: S19, S21, S22, S23, S24 ja S25.
Näille kirjoituksille oli yhteistä kuvaukset kielteisistä henkisistä muutoksista lapsen kuoleman jälkeen. Kirjoittajat kuvasivat elämän jatkumista sinnitellen. He kertoivat surun ja
vetäytymisen vuorottelusta sekä psyykkisestä turtumuksesta. Lapsen kuoleman vaikutus
ihmissuhteisiin oli kaksijakoinen: läheisimmät ihmissuhteet olivat tärkeitä, mutta muissa
sosiaalisissa suhteissa he tunsivat usein, etteivät toiset ymmärrä.
Menetyksistä oli kulunut ajallisesti viidestä kuukaudesta 4,5 vuoteen, keskimäärin
alle kaksi vuotta. Neljässä kirjoituksessa tuoreen menetyksen taustalla oli aikaisempi menetys. S23 ja S25 olivat kokeneet kaksi lapsen menetystä: molempien ensimmäiset lapset
olivat syntyneet kuolleina yli viisitoista vuotta sitten. Kirjoittajien vanhemman lapsen kuolemasta oli ajallisesti kulunut viidestä kuukaudesta reiluun vuoteen. S23:n menetys oli
kaikkien tutkittavien joukossa tuorein. S19 ja S24 kertomasta puolison kuolemasta oli neljästä vuodesta noin kolmeenkymmeneen vuoteen.
Pohdin S23 ja S25 kertomusten liittämistä Murtuneisiin: kertomusten ydintarinan
synkkyys ja kahden lapsen menetykset olisivat puoltaneet tätä ajatusta. Kirjoittajat kuvasivat kuitenkin ensimmäisen lapsen kuolemaa varsin lyhytsanaisesti osana elämäänsä. He
eivät kertoneet erityisesti sen vaikutuksista tai tuomista muutoksista. Kirjoitusten keskiössä olivat selkeästi tuoreet lapsen menetykset ja siihen liittyvä suruprosessi. Näiden kuvausten perusteella liitin S23 ja S25 kirjoitukset Turtuneiden joukkoon. Heidän kertomiin lasten menetysten kielteisiin muutoksiin vaikuttanevat osaltaan menetysten ajallinen läheisyys, mikä poikkeaa Murtuneiden kokemuksesta.
Runkotarinaksi valitsin S21 kertomuksen, joka oli Turtuneiden ryhmän laajin ja yhteneväisin kuvaus lapsen kuoleman välittömistä ja suruprosessia seuranneista muutoksista.
Vaihtoehtoinen kertomus runkotarinaksi olisi ollut S19. Tein molemmista tarinoista teemallisen ja ajallisen yhteenvedon valintaani selkeyttämään, sillä vaikutti siltä, että molemmista kertomuksista olisi voinut saada yhtälailla ryhmää kuvaavan tyyppitarinan. Päädyin yhteenvetojen perusteella S21 kertomukseen, koska S19 kirjoituksen kuvaus identiteetin muutoksista oli selkeästi suppeampi. Identiteetin muutokset olivat runkotarinaa ajatellen keskeisiä muutoksia. Kertomusten erilainen uskonnollinen tilanne ei ohjannut valintaani. Runkotarinaan on sisällytetty muiden ryhmän kertomusten (S19, S22, S23, S24 ja
S25) osia.
Runkotarina on muodoltaan etenevä: kertomus etenee vaikeista vaiheista loppua
kohden eteenpäin katsomiseen ja myönteisen tulevaisuuden odotukseen. Näin ollen myös
54
tyyppitarinasta muodostui etenevä. Mikäli runkokertomus olisi ollut taantuva, tarinan loppu olisi ollut vähemmän toiveikas ja se olisi esimerkiksi päättynyt surun keskelle. Puolet
Turtuneiden kirjoituksista oli eteneviä ja puolet taantuvia. Tyyppitarinan muodostuminen
pääteemoineen on kuvattuna liitteessä 3 (taulukko 7).
Turtuneiden menetetyt lapset olivat suurelta osin aikuisiässä, yksi oli nuori ja lisäksi
heillä oli kaksi aikaisempaa perinataalikuolemaa. Vanhin aikuisista lapsista oli neljäkymmentävuotias. Lapset kuolivat äkillisen onnettomuuden, henkirikoksen, itsemurhan, yllättävän ja pitkäaikaissairauden kautta. Kirjoittajat olivat iältään arviolta yli 50-vuotiaita.
6.2. Taru Turtuneen tarina
Tarun uusi elämä alkoi 20.11.2010 klo 20.10, kun poliisit toivat kotiin tiedon lapsen äkillisestä kuolemasta. Poliisit antoivat numeron psykiatrian päivystykseen ja päivystävälle papille. Taru ei heti itkenyt, hänen oli pysyttävä vahvana, sillä puoliso sai sydänoireita ja oli
niin sekaisin. Seurasi useita sairauslomajaksoja, tuskaa ja valtavaa ahdistusta. Taru vältteli
aluksi muita ihmisiä. Hän yritti palata välillä töihin, mutta joutui jäämään uudestaan sairauslomalle. Päässä pyöri jatkuva ”kela”. Taru otti yhteyden kriisikeskukseen ja vertaistukiryhmään. Sieltä hän löysi uusia ystäviä. Pikku hiljaa hän jaksoi palata työelämään. Tutun
papin yhteydenpito ja tuki olivat tärkeitä. Perheen ja ystävien läheisyys kannattelivat
eteenpäin. Virret ja hengelliset laulut lohduttivat. Taru kertoo ymmärtäneensä, ettei palaudu enää entiselleen. On rakennettava itsensä uudelleen.
Tärkein laulu minulle oli särkynyt saviruukku. Koin itse olevani tuo ruukku ja laulaessani/kuunnellessani sitä ajattelin, että jos minustakin tulisi vielä joskus uusi ruukku, eheytyisin ja voisin
jatkaa elämääni. Tiesin, ettei enää mikään palaisi entiselleen ja minun pitäisi löytää uusi itseni. (S21)
Taru on menettänyt kauan sitten ensimmäisen puolisonsa, mutta lapsen menetys oli suruista raskain. Tarulle lasten syntymät ja äitiys olivat olleet tärkeintä hänen elämässään. Hän
sanoo, ”Lapsen syntymä oli niin onnellista aikaa, että kävelin metrin maanpinnan yläpuolella.” (S25). Taru pohti, miten äidin on aina kestettävä ja jaksettava, jotta muut jaksavat.
Vajaan kahden vuoden jälkeen lapsen kuolemasta Taru kertoo, että alakuloinen pohjavire
on jäänyt. Enää ei oikein osaa nauraa millekään, eikä nähdä muuta kuin kyynisyyttä kaikkialla. Joskus taas naurattaa hysteerisesti ihan kummalliset jutut. Naurukin voi helpottaa,
niin kuin itku.
Ennen olin tarkka ulkonäöstäni ja vaatteistani. Nykyään en välitä niistä asioista. Olen muutenkin vanhentunut niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Ennen nauroin paljon ja olin aika huoleton ihminen. Uskoin, että asiat aina järjestyisivät. Nykyään huolehdin kaikesta eikä minua paljon enää naurata. Kummallista, mutta kaipaan entistä iloista, huoletonta itseäni. (S21)
Taru ajattelee, että kaikki muuttui lapsen kuoleman jälkeen. Mikään ei ole niin kuin ennen.
Hänellä on entinen ja uusi elämä, joka alkoi lapsen kuolemasta: se on vain yritettävä hy-
55
väksyä. Kela ei pyöri enää, vaikka lapsi on päivittäin mielessä. Nyt Taru pystyy jo muistelemaan hyviä hetkiä. Hän on kiitollinen yhteisestä ajasta.
Toisaalta loukkaa se, ettei kukaan enää puhu [lapsestani] eli ilmeisesti vältetään kipeää aihetta, kun itsellä olisi tarve muistella, vaikka aina tulevatkin kyyneleet… Nyt palaa kaikki [lapsen] kanssa lapsena
vietetyt hetket jatkuvasti esiin. (S19)
Ihmiset eivät vieläkään kiinnosta Tarua. Ihmissuhteet ovat kärsineet. Taru kokee olevansa
”toisella puolella” kuin muut, joilla ei ole samaa kokemusta. Hän pystyy rentoutumaan
vain läheistensä parissa. Kukaan muu ei tunnu ymmärtävän. Taru on kuitenkin pyrkinyt
olemaan käpertymättä ja katkeroitumatta. Tarun suhtautuminen kuolemaan ja elämään on
muuttunut. Hän ei pelkää enää kuolemaa. Joskus hän on sitä toivonutkin. Elämään hän
suhtautuu kaksijakoisesti.
Jotenkin olen tullut välinpitämättömämmäksi tulevaisuuden suhteen ja voisin kuolla milloin vain – ei
kuitenkaan itsetuhoajatuksia. Toisaalta on tullut vimma tehdä asioita niin kauan kuin aikaa vielä on.
(S19)
Taru on kysellyt Jumalalta, miksi juuri minun lapseni. Miksi tämä tapahtui juuri hänelle?
On vaikea ymmärtää, miksi nuoren ihmisen, pienen lapsen vanhemman piti kuolla, kun
moni vanhus haluaisi jo pois. Paljon on kysymyksiä, eikä yhtään vastauksia, Taru kertoo.
Monenlaiset huolet ja turvattomuus painavat Tarun mieltä: hän kertoo olevansa ylisuojeleva muita lapsiaan kohtaan ja surevan sitä, että lapsenlapsi joutuu elämään ilman vanhempaansa. Taru sanoo, ettei pelkää enää mitään, paitsi sitä, että kaikki toistuu. Taru kertoo
myös vahvistuneensa kokemansa jälkeen.
Saan ajatella, mitä ajattelen ja tehdä, mitä huvittaa. Tai olla tekemättä mitään. En enää välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tärkeintä on, mitä itse itsestäni ajattelen. (S21)
Tarun elämä jatkuu sinnitellen, suremisen ja vetäytymisen vuorotteluna. Hän rakentaa itseään uudelleen. Taru sanoo, että ”Kohta täytyy taas palata arkeen, töihin, elämään. Päästää
irti tästä tunteesta, ikävästä, surusta.” (S22).
Mitä tulevaisuus tuo, en tiedä, toivottavasti jotakin hyvää. Odotan vielä joskus kokevani iloa elämästä
--- Olen se särkynyt saviruukku, mutta toivon että niistä palasista joskus vielä tulee omanlaisensa,
koottu ruukku. (S21)
6.3. Turtumus ja ajallinen läheisyys menetykseen
Turtuneiden kirjoituksista välittyi surun ja menetyksen kipeys. He tuntuivat elävän suremisen ja läpikäymisen aikaa. Useissa kirjoituksissa oli nähtävissä myös toipumista ja menetyksen hyväksymisen mahdollisuus. Tunnusomaista kirjoituksille olivat kielteiset muutokset. Kolmessa kirjoituksessa kerrottiin myös identiteetin vahvistumisesta.
Tämänhetkisestä surustaan Turtuneet kertoivat kuvaten tunteitaan ja kirjoitusajankohdan merkitystä. S22 kertoi, että sydämessä on tyhjä paikka, johon koskee, eikä kipu
hellitä. Vaikka hän näkee hetkittäin valoa ja tuntee jopa onnen tunteita, silti koskee. Kirjoitusajankohtana joulun aika oli kirjoittajalle erityisen raskas, sillä lapsi oli kuollut samaan
56
vuodenaikaan. S23 kirjoitti ensimmäisestä joulusta ilman lastaan, mikä oli ollut vaikeaa.
Hän pyysi kirjoituksensa saatteessa minua rukoilemaan heille voimia kohdata lähestyvä
lapsen syntymäpäivä. Myös S24 kertoi kirjoitusajankohdan olevan hänelle erityisen vaikean, sillä lapsen syntymäpäivä ja kuolinpäivä lähestyivät. S19 kirjoitti, että hänellä oli tarve
muistella lastaan: lapsuudenmuistot palasivat esiin ja kirjoittaminen tuntui terapeuttiselta.
Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat merkkipäivien olleen tärkeitä aikoja lapsen muistamiselle.166 Usein ikävä ja kaipaus korostuvat syntymä- ja kuolinpäivien sekä juhlapyhien
yhteydessä.167
Turtuneiden kirjoituksissa nousi esille kirjoitushetken elämää sävyttämänä alakulo ja
turtumus. S19 kuvasi sitä alakuloisena pohjavireenä: hän ei enää osaa nauraa, vaan näkee
kyynisyyttä kaikkialla. Myös S21 ja S22 kertoivat, ettei heitä enää naurata. S21 kertoi nauraneensa aikaisemmin paljon ja olleensa varsin huoleton. S22 kirjoitti ihmettelevänsä ihmisten puheita ja naurua. Häntä ei enää naurata samat asiat kuin muita ihmisiä. Toisaalta
joskus hän kertoi nauravansa hysteerisesti kummallisille jutuille. Hän selvensi, että nauru
helpottaa samalla tavalla kuin itku. S23 kertoi olevansa pimeässä tunnelissa ja maailma on
musta.
Koskelan tutkimuksessa kirjoittajien käyttämät metaforat, kuten yö ja pimeys viittasivat ahdistukseen, masennukseen ja henkiseen uupumukseen. Näitä kuvauksia esiintyi
erityisesti surun alkutaipaleella.168
Turtumuksen tunteet näyttäytyivät Turtuneiden kertomuksissa myös ajatuksina elämästä, kuolemasta ja tulevaisuudesta. S21 kertoi, ettei hän koe elävänsä, vaan sinnittelevänsä päivästä toiseen. Hän kirjoitti, ettei olisi surullinen jos kuolisi nyt. Toisaalta hän
suhtautui tulevaisuuteen toiveikkaasti ja odotti kokevansa vielä iloa elämästä. S19 kirjoitti
tulevaisuuden tuntuvan välinpitämättömältä. Ajatukset omasta kuolemasta olivat tulleet
uudella tavalla mieleen, vaikka varsinaisia itsetuhoajatuksia hänellä ei ollutkaan. Elämän
rajallisuuden kokemus tuntui hänestä myös myönteisenä: oli ”vimma” tehdä asioita ja tavata ihmisiä niin kauan kuin siihen on mahdollisuus. Hän oli tauon jälkeen jatkanut aikaisempaa harrastustaan, joka oli ollut yhteinen kuolleen lapsen kanssa. Hän kertoi myös pyrkivänsä olemaan katkeroitumatta ja käpertymättä, vaikka putoaminen suruun eläkkeellä
ollessa olikin helpompaa kuin työelämässä. S23:n kirjoituksessa elämänhalun menettäminen näkyi kuvauksena, ettei hän nähnyt mitään syytä tai tarkoitusta elää. Toisaalta hän
kirjoitti, ettei uskalla tehdä itselleen mitään ja haluaa jollakin tasolla kuitenkin elää, vaikka
se on vaikeaa. Turtuneiden ilmaisuissa vuorottelivat ikään kuin tunne ja järki.
166
Laakso 2000, 100.
Moren 2005, 34; Kübler-Ross & Kessler 2005, 140–144,163–169; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004,
120.
168
Koskela 2011, 177–178.
167
57
Norjalaisen kasvatustieteen tohtorin Leif Jon Paulsenin tutkimus aikuisen lapsen
menetyksestä äkillisesti keski-iässä tuo esiin samansuuntaisia tuntemuksia kuin Turtuneiden kertomukset. Tutkimukseen osallistui seitsemäntoista vanhempaa, joiden lapset olivat
kuolleet 18–28-vuoden iässä äkillisesti. Kuolemasta oli kulunut yhdeksästä kuukaudesta
kahdeksaan vuoteen. Vanhemmat tunsivat elämänhalun heikkenemistä, yksinäisyyttä ja
masennuksen oireita.169
Suruun liittyvät psykologiset surureaktiot voidaan jakaa tunne-, ajattelu- ja havaintoreaktioiksi sekä puolustusmekanismeiksi ja selviytymisyrityksiin, joita kuvastavat muun
muassa turtuneisuus ja tunteiden puuttuminen.170 Psyykkinen turtumus on Poijulan mukaan menetyksen tuoma kielteinen vaikutus, joka voi altistaa häiriökehitykselle. On myös
luonnollista, että ihminen tuntee itsensä turtuneeksi voimakkaassa stressitilassa ja erottaa
tapahtumaa koskevat tunteet tämän hetken tietoisuudestaan.171 Erjannin mukaan menetykseen kuuluu luopumisen alakulo yhtenä tunnemyrskyn osana. Alakulo ilmenee yksinäisyytenä, tyhjyyden tunteena, pahana olona, ikävänä, masennuksena ja kykenemättömyytenä
tuntea nautintoa. Myös hetkittäiset itsetuhoajatukset ja halu luopua omasta elämästään voivat kuulua normaaliin suruprosessiin.172 Kübler-Ross ja Kessler kuvaavat yhtenä suruprosessiin kuuluvana vaiheena masennusvaihetta, joka ilmenee elämän merkityksettömyytenä
ja vetäytymisenä.173 Morenin mukaan kiintymyssuhde lapseen katkeaa ennen luontaista
irrottautumista, ja sen vuoksi lapsensa menettänyt saattaa toivoa kuolevansa lapsensa mukana. Kuoleman ajatukset ilmaisevat vaikeutta luopua vanhemmuuden tehtävästä, ja ne
eroavat varsinaisista itsemurha-ajatuksista.174
Alakuloisuuden ja turtumuksen lisäksi kahdessa kirjoituksessa nousivat vihantunteet
( S23 ja S25). Kertoessaan elämänhalun menetyksestään S23 kirjoitti, että hänen oma
elämänsä on lapsen kuoleman jälkeen ohi, ja hänen on pakko olla vihainen, muuten hän ei
jaksa loppuelämäänsä. S23 kirjoitti vihaavansa kaikkia nuoria, jotka saavat elää ja olevansa kateellinen niille, jotka eivät ole menettäneet lastaan. Myös S25:n kertomuksessa oli
nähtävissä vihan tunteiden kasvaminen kirjoituksen edetessä. Hänen vihansa kohdistui
muun muassa omaan itseensä ja Jumalaan. Hän ei kirjoittanut itsetuhoajatuksista tai elämänhalun heikkenemisestä. Kübler-Rossin ja Kesslerin mukaan vihan alla on tuska. Suut-
169
Paulsen 2008, 233–245.
Poijula 2002, 43–45. Tunnereaktioita ovat ahdistuneisuus, voimattomuus, apatia, yksinäisyys, turhautuminen ja tunteiden rajoittuneisuus. Ajatteluun liittyvät ristiriitaisuus, merkityksettömyyden tunne, päämäärättömyys, vieraantuneisuus ja pettyneisyys.
171
Poijula 2002, 65, 73–74, 138–140. Turtumus voi ilmetä myös traumaattisen menetyksen jälkeen traumaperäisenä stressihäiriönä, johon kuuluvat psyykkinen turtuneisuus, ulkopuolisuuden tunteet, mielenkiinnon
vähentyminen jokapäiväisiin toimintoihin ja tunne tulevaisuuden lyhentymisestä.
172
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 41–42.
173
Kübler-Ross & Kessler 2006, 37.
174
Moren 2005a, 31–32.
170
58
tumus on luonnollinen reaktio epäreilulta tuntuvaan menetykseen. 175 Vihan ja suuttumuksen tunteita kuvattiin myös Koskelan tutkimuksessa.176 Laakson tutkimuksessa äidit kuvailivat surun tuntemuksia laajasti, kuten henkistä tuskaa. Tunteet vaihtelivat sen mukaan,
mitä suruprosessin vaihetta äidit elivät.177
Kaksi kirjoittajaa (S21 ja S25) kertoi identiteettinsä tarpeesta rakentua uudelleen
kaiken kokemansa jälkeen. S21 kuvasi itseään särkyneeksi saviruukuksi, hengellisen laulun mukaan. Hän kertoi kaipaavansa entistä itseään ja ymmärtäneensä, ettei palaudu enää
entiselleen. Hän toivoi, että tulevaisuudessa särkyneen saviruukun palaset kootaan uudeksi
ruukuksi. S21 kuvasi lisäksi surun tuomia muita muutoksia identiteetissään muihin nähden
monisanaisemmin. Hän kertoi olevansa rapakunnossa ja hajamielinen sekä kuvaili vanhentuneensa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Materiaaliset asiat olivat menettäneet merkitystään.
S25 kertoi olevansa sairauslomalla ja ”rakentavansa itseään uudelleen”. Hän koki
olevansa syyllinen ja epäonnistunut vanhempana. Hän uskoi, että lapsi vihasi häntä ja koko
maailmaa ainakin tekonsa hetkellä. Lapsi oli tehnyt itsemurhan. S23 kertoi tunteneensa
ensimmäisen lapsensa kuoleman jälkeen syyllisyyttä ja häpeää. Hän syytti itseään ja kyseli, mitä hän oli tehnyt väärin. Hän kirjoitti hävenneensä, kun joutui kertomaan lapsensa
kuolleen, ja pitävänsä itseään syyllisenä. Toisen lapsensa kuolemaan hän ei liittänyt syyllisyyden tai itsesyytösten pohdintaa.
Turtuneiden joukossa vain S25 ja S23 kirjoittivat syyllisyyden tunteistaan. Uusitalon
mukaan syyllisyyden- ja häpeän tunteet ovat lähes väistämättömiä itsemurhakuolemien
yhteydessä.178 Koskelan tutkimuksessa osa vanhemmista kirjoitti syyllisyydentunteistaan
ja itsesyytöksistä.179 Laakson tutkimuksessa syyllisyys oli yksi mainituista kielteisistä tunteista.180 Harmanen sekä Laakso ja Paunonen-Ilmonen esittävät, että erityisesti lapsen
kuoleman suruun liittyy syyllisyysproblematiikkaa. Surevan on helpompi kestää syyllisyydentunteita kuin hallinnantunteen menettämistä.181 Kübler-Rossin ja Kesslerin mukaan
syyllisyydentunteet ovat sisäänpäin kääntynyttä vihaa.182
Kolmessa kirjoituksessa (S21, S22 ja S25) kerrottiin identiteetin myönteisistä muutoksista: sitkeydestä ja vahvistumisesta. S21 kuvasi antaneensa itselleen luvan olla itsekäs
ilman syyllisyyttä. Hän ei välitä enää niin paljon siitä, mitä muut hänestä ajattelevat, vaan
tärkeintä on se, mitä hän itse itsestään ajattelee. Hän kertoi myös, ettei pelkää enää omaa
175
Kübler-Ross & Kessler 2005, 31–32.
Koskela 2011, 177–178.
177
Laakso 2000, 67.
178
Uusitalo 2006, 200–201.
179
Koskela 2011, 179–180.
180
Laakso 2000, 67.
181
Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 168; Harmanen 1997, 187.
182
Kübler-Ross & Kessler 2005, 32.
176
59
kuolemaansa. S22 kirjoitti, ettei hän pelkää enää mitään, paitsi kaiken toistumista. S25
kirjoitti oppineensa sanomaan ”ei” ja kertoi, ettei jaksa enää loukkaantua tai riidellä. Turtuneiden kertomat muutokset ovat samansuuntaisia kuin Erjannin kuvaamat henkisen kasvun kokemukset, jotka näkyvät vahvuutena, pelottomuutena, itsekunnioituksena sekä
omista tarpeista ja hyvinvoinnista huolehtimisena.183
Turtuneiden kirjoituksissa turtumuksen, alakulon ja vihan tunteet näyttäytyivät yleisesti suruprosessin osana ottaen huomioon menetyksen läheisen ajallisuuden.184 Riitta Morenin mukaan lapsen kuolemasta toipuminen kestää kauemmin kuin muusta menetyksestä
toipuminen: puolison surusta toipuminen kestää noin 3–4 vuotta, mutta lapsen menetyksen
tuoma suru voi kestää huomattavasti kauemmin, usein lopun elämää. Elämää vaikeuttava
syvin suruvaihe lievenee usein parissa vuodessa, mutta kaipaus ja ikävä sävyttävät vanhempien elämää pitkään.185 Myös Poijulan ja Väisäsen mukaan lapsen kuoleman jälkeen
suru jatkuu jollakin tasolla läpi elämän, vaikkei se olisi patologista tai komplisoitunutta.186
Moren viittaa perheiden selviytymisestä tehtyihin tutkimuksiin, joissa on todettu toipumisen olevan vielä kesken, kun tutkimus on tehty 2–3 vuoden kuluttua lapsen kuolemasta.
Pitempiaikaisten seurantatutkimusten mukaan suurin osa vanhemmista toipuu lapsen menetyksestä. Lapsen kuoleman jälkeiset vuodet sisältävät kuitenkin eriasteisia kriisejä ja
epävarmuutta perheen opetellessa elämään ilman kuollutta lasta.187
Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat ajan helpottaneen surua: se kesti muutamista
viikoista vuosiin. Lasta ei voinut unohtaa, mutta muisteleminen helpottui ja lasta muisteli
mielellään.188 Myös Turtuneiden kohdalla muisteleminen oli ajankohtaista ja mielekästä.
Palosaari muistuttaa, että jokaisella on oma yksilöllinen aikataulunsa ja sitä saa kompastuksineen pitää oikeana itselleen.189 Ihmiset surevat omalla tavallaan, vaikka heillä olisi
sama menetys. 190
Turtuneiden kahdessa kirjoituksessa todettiin, että he olivat selvinneet paremmin aikaisemmasta puolisonsa kuolemasta kuin lapsen kuolemasta. S19 pohti selviämisen johtuvan osaksi siitä, että silloin lapsen vuoksi oli pyrittävä jatkamaan elämää normaalisti ja työ
toi omat haasteensa. Nyt hän oli menettänyt ainoan lapsensa ja oli eläkkeellä. Puolison
kuolemasta oli yli kolmekymmentä vuotta. S24 kirjoitti lapsen kuoleman olleen elämänsä
raskain suru, mitä hänen oli vaikea ymmärtää. Puoliso oli kuollut neljä vuotta ennen lapsen
183
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–73.
Dyregrov & Dyregrov 1999, 635–658. Ajan kuluessa menetyksen vaikutukset toisaalta tasoittuvat, ja
toisaalta vielä neljä vuotta menetyksen jälkeen osa vanhemmista kärsii psykologisesta ahdingosta ja tarvitsevat psykologista tukea.
185
Moren 2005b, 89–90; Poijula 2002, 37; Väisänen 1996, 130.
186
Poijula 2002, 37; Väisänen 1996, 130.
187
Moren 2005b, 89–90.
188
Laakso 2000, 82–83.
189
Palosaari 2007, 75.
190
Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 167–168; Moren 2005a, 33. Laakson & Paunonen-Ilmosen mukaan
yksi arvio surun päättymisestä on se, että sureva pystyy ajattelemaan kuollutta ilman tuskaa.
184
60
menetystä. Turtuneiden kirjoitukset kuvastavat hyvin, lapsen kuoleman erityisyyden. Vanhemmille lapsen kuolema on luonnoton kokemus: vanhemmat eivät ajattele elävänsä pitempään kuin lapsensa. Huomioitavaa on myös se, että surureaktiot vaihtelevat lapsien,
aviopuolisoiden ja vanhempien välillä. 191
6.4. Yksinäisyys ja huoli läheisistä
Turtuneiden kirjoituksissa esiintyi surun ja toivon, suremisen ja vetäytymisen vuorottelua.
Muutokset ihmissuhteissa olivat sekä myönteisiä että kielteisiä: suhteet muihin ihmisiin
näyttäytyivät toisaalta perheenjäsenten yhteenkuuluvuuden vahvistumisena ja toisaalta
vetäytymisenä muista ihmisistä. Suurin osa Turtuneista kertoi lisääntyneestä huolestaan,
joka kohdistui omaan tai läheistensä elämään ja tulevaisuuteen.
Sosiaalisesta vetäytymisestä kirjoituksissa kerrottiin yksinäisyyden ja outouden kokemuksena. Yksinäisyys näyttäytyi useimmissa kirjoituksissa tunteena, ettei kukaan muu
ymmärrä. S24 kirjoitti runossaan, ettei kukaan tiedä äidin kyynelten määrää. Myös S21 ja
S25 kirjoittivat kokevansa, etteivät toiset ymmärrä. S21 kertoi olevansa omasta mielestään
outo. Muut ihmiset eivät häntä vieläkään kiinnostaneet ja ihmisten valitukset kaikesta ärsyttivät. Ystävyyssuhteet olivat kärsineet, ja hän pystyi rentoutumaan vain puolisonsa ja
perheensä parissa. S25 kirjoitti, etteivät toiset ihmiset tiedä tai ymmärrä. Hän tunsi olevansa ”toisella puolella” kuin he, joilla ei ole samaa kokemusta. S22 kertoi kummastelevansa
ihmisiä ja heidän puheitaan, muttei kertonut enempää sosiaalisten suhteidensa muutoksesta. S23 kirjoitti hieman toisin kuin muut Turtuneet olevansa surussa yksin. Hän totesi kirjoituksessaan, että on saanut paljon tukea muilta ihmisiltä, mutta on tavallaan kuitenkin
yksin: ”minun on suruni”.
Turtuneiden sosiaalisen vetäytymisen tarpeet ja oman outouden kokemukset näyttäytyivät osana suruprosessia. Turtuneet käsittelivät menetystä ja pyrkivät elämässä eteenpäin,
vaikka se tuntui vielä toisinaan vaikealta. Poijulan mukaan suruprosessin aikana ilmenee
erilaisia reaktioita: psykologisia reaktioita ja selviytymisyrityksiä, sosiaalisia ja fyysisiä
reaktioita. Surevan ensireaktio on sokki ja turtumus. Kun sureva alkaa ymmärtää menetyksen merkityksen, alkaa sureminen, tuska ja kärsimys, mikä näkyy epätoivona, ahdistuksena, tarpeena olla yksin ja vetäytyä. Sureva haluaa vetäytyä sekä muista ihmisistä, että itsestään, sellaisena kuin hän oli ennen menetystä. Sureva käy läpi tapahtunutta ja luo uutta
kuvaa itsestään ja elämästään.192 Kübler-Rossin ja Kesslerin mukaan hyväksyminen mahdollistuu pikku hiljaa. Omien tunteiden kieltämisen sijaan sureva kuuntelee omia tarpeitaan, siirtyy eteenpäin, muuttuu, kasvaa ja kehittyy. 193
191
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 118–119; vrt Arnold & Gemma 2008, 666.
Henriksson & Lönnqvist 2011, 259–261; Palosaari 2007, 65–66; Saari 2000, 41–73; Poijula 2002, 40–49;
Cullberg 1991, 140–155.
193
Kübler-Ross & Kessler 2005, 44–45.
192
61
Turtuneiden kuvaamaa vetäytymistä menetyksen jälkeen Nancy Hogan kuvaa etäyttämisenä, joka on yksi surureaktioista. Etäyttäminen on voimakkaimmillaan ensimmäisten
vuosien aikana menetyksen jälkeen. Tällöin ihmisen mieli suojautuu ylivoimaiselta kokemukselta ja sulkee automaattisesti tietoisuudestaan osan kokemuksesta: hän pitää erillään
saman kokemuksen kaksi eri puolta, kuten tunteet ja järjen. Etäyttämiseen liittyy hämmentyneisyyttä suhteessa oman itseen ja toisiin ihmisiin.194
Aktiivinen tekeminen oli keskeistä Turtuneiden suremisen ja vetäytymisen vastavuorotteluna. Tekemiseen liittyivät usein myös sosiaaliset kontaktit työelämässä, harrastuksissa tai perheen parissa. S22 kuvasi sitä arkeen, työhön ja elämään palaamisena sekä surusta
ja ikävästä irti päästämisenä. S19 kertoi ”vimmastaan” tehdä asioita, tavata ihmisiä ja harrastaa vastapainona alakuloiselle pohjavireelle ja ”suruun putoamiselle”. S21 kirjoitti elämän jatkumisesta ja mukana ”roikkumisesta” sekä sinnitellen elämisestä. Hän toivoi kokevansa vielä tulevaisuudessa iloa työstä, joka tällä hetkellä oli menettänyt merkityksensä.
S24 kertoi olevansa onnellinen yhteisistä hetkistä lapsenlapsensa kanssa tämän tullessa
yökylään. S23 ja S25 eivät kertoneet samalla tapaa vetäytymisen ja suremisen vuorottelusta. S25 kirjoitti olevansa edelleen sairauslomalla.
Erjanti ja Paunonen-Ilmonen kuvaavat aikuisen lapsen menettäneiden vanhempien
yhdeksi selviytymisstrategiaksi aktiivisen osallistumisen eli ”puuhassa pysymisen”. 195
Väisäsen tutkimuksessa äidit kertoivat toiminnan ja suremisen vuorottelusta osana suruprosessia. Väisäsen mukaan aktiivinen suruvaihe kestää niin kauan kuin suru poukkoilee
hallitsemattomasti erilaisista signaaleista: surun myöhemmässä vaiheessa menetyksen voi
itse ottaa esiin, surra ja panna takaisin lokeroonsa hallitusti.196 Amerikkalaiset tutkijat
Frantz et al. ovat tuoneet esiin suremisen ja tekemisen vuorottelun yhtenä merkittävänä
tekijänä surusta selviämisessä. He tutkivat myönteisiä näkökulmia suruun haastattelemalla
312 ihmistä, joiden läheisen menetyksestä oli kulunut noin vuosi. Suurin osa tutkituista oli
kokenut vanhemman tai puolison kuoleman ja osa surevista oli menettänyt lapsen. Tutkimuksen mukaan surevan selviämiselle oli merkittävää toisaalta sureminen, tunteiden ilmaiseminen ja rakkaan muiston vaaliminen ja toisaalta vetäytyminen työhön, harrastuksiin
tai muuhun toimintaan. Menetyksestä selviytymistä vaikeutti sekä pelkästään jääminen
suruun että pelkkä vetäytyminen.197
Turtuneiden kirjoituksista välittyi vanhempien roolin jatkuminen läpi elämän. Vanhemmuuden merkitys tuli kirjoituksissa keskeisenä teemana esiin: kaikki Turtuneet käytti-
194
Hogan et al. 2001, 9–22; Poijula 2002, 52–62; Koskela 2011, 62–63.
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 120–122.
196
Väisänen 1999, 147.
197
Frantz et al. 1998, 3–17.
195
62
vät lapsesta joko tytär tai poika –nimitystä.198 S22 ja S24 kutsuivat itseään kirjoituksessaan
äidiksi. S22 kirjoitti osittain kertomuksensa äiti-lapsi-muodossa osoittaen kirjoituksensa
kuolleelle lapselleen ja käyttäen nimimerkkiä ”äitisi”. Hän kuvasi suhteita muihin lapsiinsa
kertomalla, että he suojelevat toisiaan surulta: lapset luulevat, ettei hän kestä ja pelkäävät
näyttää suruaan. S24 kertoi useaan kertaan kirjoituksessaan, että suurin onni elämässä oli
ollut saada lapset ja lastenlapset. Kuolleen lapsen lapsi oli hänelle tärkeä ja suuri ilo. S19
kertoi oivaltaneensa lapsettoman ystävänsä kautta olevansa onnellinen ja kiitollinen siitä,
että oli saanut pitää lapsensa yli neljäkymmentä vuotta. S23 kirjoitti pelänneensä lastensa
puolesta aina. Hän ihmetteli kirjoituksessaan ajatustaan, ettei lasta kukaan voi enää viedä
tai saada haudasta. S25 kuvasi lapsensa syntymän olleen erityisen onnellista aikaa. Hän
kertoi ikävöivänsä lastansa myös fyysisesti. Suhde lapseen näyttäytyi kuoleman jälkeen
äitiyden epäonnistumisena ja itsesyytöksinä.
Lapsi on luonnostaan jatke vanhempien unelmille ja itsetunnon lähde. 199 Erjannin ja
Paunonen-Ilmosen mukaan vanhempien selviytymisstrategioita aikuisen lapsen kuollessa
ovat vanhempien ja isovanhempien roolin uudelleen jäsentäminen, suhteiden vahvistaminen perheen muihin lapsiin ja lapsenlapsiin.200 Laakson tutkimuksessa läheisten tuki oli
keskeistä lapsen kuoleman jälkeen: äidit saivat tukea puolisoltaan, lapsiltaan, omilta vanhemmiltaan, appivanhemmiltaan ja sukulaisiltaan.201
Turtuneiden kirjoituksissa läheisiin perhesuhteisiin sisältyi erityistä huolta lapsen
kuoleman jälkeen. Korostunut uhkan havaitsemisherkkyys ja turvattomuuden tunteet näkyivät S21 kirjoituksessa ylisuojelevuutena toista lastaan kohtaan: hän kertoi tarkistavansa
jatkuvasti, että kaikki on kunnossa ja ajatteli, että ihan mitä tahansa voi tapahtua toistamiseen. S22 ja S24 kertoivat huolesta ja surusta lapsenlapsen joutuessa elämään ilman kuollutta vanhempaansa. S22 kirjoitti, että se on väärin, eikä hän hyväksy sitä. Läheisen menetyksen pelko oli hänen suurin pelkonsa. S24 kirjoitti myös huolestaan, kun edellisessä sukupolvessa toteutunut äidittömyys toistui nyt seuraavassakin sukupolvessa. S23 totesi kirjoituksessaan pelänneensä läpi elämän, että lapsille tapahtuu jotakin. Pelko juonsi juurensa
ensimmäisen lapsen kuolemaan. S19 kirjoitti huolestaan hieman toisin: hän oli menettänyt
ainoan lapsensa ja vanheneminen ilman lapsen tukea huolestutti.
Leif Jon Paulsenin tutkimuksen mukaan keski-ikäisille vanhemmille oli tyypillistä
sijoittaa useimmat unelmansa ja huolenaiheensa lastensa ja lastenlastensa elämään. Osa
vanhemmista epäröi, kuinka elämä voisi enää jatkua ilman kuollutta lasta. Osaa vanhem-
198
Joissakin muissa tutkimusaineistoni kirjoituksissa kirjoitetaan käyttäen sanaa lapsi, mikä eroaa myös
sanasta lapseni, joka sisältää vanhemmuuden suhteen.
199
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102; Siltala 1992, 40.
200
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 120–122.
201
Laakso 2000, 101.
63
mista huolestutti erityisesti oma vanheneminen ilman aikuisen lapsen psykologista, fyysistä ja sosiaalista tukea.202
6.5. Miksi-kysymykset ja muutos jumalasuhteessa
Turtuneiden kirjoituksissa tuli esille yhteneväisenä tekijänä kyseleminen. Oli vaikea ymmärtää, miksi oma lapsi oli kuollut. Neljä kirjoittajaa esitti kirjoitelmissaan suoria kysymyksiä, jotka kohdistuivat Jumalalle. Yksi kirjoittajista, S25 kirjoitti pohdintojaan tuonpuoleisesta tai Jumalasta, muttei esittänyt niitä kysymysmuodossa. S22 ei kirjoittanut kyselystä tai jumalasuhteestaan. Turtuneiden jumalasuhteissa tapahtui muutoksia: yhden jumalasuhde vahvistui ja neljällä se oli lapsen kuoleman jälkeen koetuksella.
Turtuneiden kirjoituksissa tuli esiin monenlaisia kysymyksiä. Lapsen kuolemaa käsittelevä peruskysymys oli kirjoittajille yhteneväinen: Miksi juuri minun lapseni kuoli?
Sen lisäksi kirjoittajilla oli myös omia erityiskysymyksiään, jotka liittyivät epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen, merkityksen etsimiseen, rangaistuksen mahdollisuuteen sekä
kysymyksiin Jumalasta tai tuonpuoleisesta. S21 kertoi kysyneensä Jumalalta, miksi tämä
tapahtui juuri heille. Alkuaikoina hän oli ajatellut, että Jumala halusi saada hänet vastoinkäymisillä nöyrtymään. Hän pohti, mistä sellainen ajatus tuli, ja olisiko hän tarvinnut nöyrtymistä. S19 kirjoitti kysyneensä, miksi hänelle tapahtui näin toistamiseen. Hän ihmetteli,
mistä tämä oli rangaistus. S24:n kirjoittamissa kysymyksissä oli kaksi teemaa: Miksi nuoren, pienen pojan äidin piti kuolla ja miksi hän, miksen minä? Hän kirjoitti, että nuoren
äidin kuolema oli väärin ja pohti, että moni vanhus toivoisi jo pääsevänsä pois. Hän kyseli,
miksi hän ei kuollut lapsensa sijaan. Kirjoittaja oli Turtuneiden ryhmän vanhin, 79-vuotias.
S23 kertoi pohtivansa monia kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa vastata. Hän kysyi, onko
Jumalaa tai taivasta ja miksi Jumala ei auttanut.
Koskelan tutkimuksessa lähes kolmasosa kirjoittajista esitti miksi-kysymyksiä. Monien kysymykset kohdistuivat Jumalalle. Osa vanhemmista ajatteli kuoleman olevan Jumalan rangaistus, ja osa toi esiin oman kuolemisen lapsen sijaan.203 Myös Paulsenin tutkimuksessa miksi-kysymykset olivat keskeisiä aikuisen lapsen kuoltua.204 Teleniuksen tutkimuksessa miksi-kysymykset jatkuivat ensimmäisen vuoden jälkeen.205
Miksi-kysymykset ovat luonnollinen ja tärkeä osa suruprosessia. Kysymykset liittyvät ajatuksen murrokseen. Niissä etsitään selitystä kuolemalle sekä pohditaan elämän tarkoitusta ja oikeudenmukaisuutta. Kysymykset kuvastavat epäoikeudenmukaisuuden ja
vihan tunteita sekä kapinaa ja vaikeutta hyväksyä menetystä.
202
206
Poijulan mukaan jatkuva
Paulsen 2008, 233–245; ks. Rando 1991, 1–7; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 118–122.
Koskela 2011, 231–233.
204
Paulsen 2008, 238.
205
Telenius 2010, 69.
206
Moren 2005a, 32; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 49; Wheeler 2001, 51–66; Lindqvist 1999, 51–68;
Väisänen 1999, 21.
203
64
merkityksen etsiminen on yksi surun tuomista kielteisistä, häiriökehitykselle altistavista
vaikutuksista. Merkityksen löytäminen kärsimykselle suruprosessissa tapahtuvan merkityksen uudelleenrakentamisen avulla on keskeistä kasvussa.207
Lapsen kuolema muutti Turtuneiden jumalasuhdetta ja –kuvaa joko myönteisesti tai
kielteisesti. S21 kirjoitti, että hänen jumalasuhteensa oli surun myötä vahvistunut. Hän
kertoi tietävänsä ja uskovansa, että Jumala on hänen lähellään. Hengelliset laulut ja tutun
papin yhteydenpito olivat tärkeä tuki.
Neljän Turtuneen kokemus oli päinvastainen: usko oli koetuksella tai mennyt kokonaan. S19 kertoi, ettei ole harras uskovainen, mutta Jumalaa hän ei ollut ennen kotikasvatuksessa kyseenalaistanut. Nyt kuitenkin ”usko oli ollut varsin lujilla”. Hän kirjoitti myös,
että seurakunnan sururyhmässä oli auttanut enemmän se, että muilla oli ollut vielä traagisempia kokemuksia kuin Jumalan sana. S24 kertoi kapinoineensa Luojaansa vastaan. Hän
kirjoitti runossaan, ”Luoja armahda”. S23 kertoi, että häneltä on nyt mennyt usko. Toisaalta hän tukeutui esirukouksiin. S25 kirjoitti, että hänelle Jumala-kysymys on aivan kesken.
Hän kertoi, ettei kuulunut kirkkoon, muttei ollut ateisti. Kirjoituksen edetessä hän kirjoitti:
”Jumala on tyly ja ilkeä ukko, Jeesus täyspaska marttyyri, en ymmärrä ristinkuolemaa.”
Turtuneiden kirjoittajissa neljä kirjoittajaa oli kokenut kaksi merkittävää menetystä
ja heidän uskonsa oli joutunut kriisiin (S23, S25, S19 ja S24). Koskelan tutkimuksessa
kahden menetyksen yhdistyminen vaikutti surevan kokemukseen, jolloin Jumala nähtiin
useimmiten epäoikeudenmukaisena.208
Laakson tutkimuksessa äidit olivat kapinoineet uskonasioita vastaan.209 Kapinointi
Jumalaa kohtaan liittyi siihen, että Jumalalla koettiin olevan vastuu lapsen kuolemasta.210
Turtuneiden kuvaukset ovat samansuuntaisia kuin Koskelan ristiriitainen jumalasuhde –
tyyppitarinassa, jossa vanhempien aikaisempi käsitys Jumalasta huolehtivana muuttui rankaisevaksi, vaikka pohjalla oli halu turvata Jumalaan. Vanhemmat olivat ristiriitatilanteessa ja heillä oli kaksi kehityskulkusuuntaa: joko jumalasuhteen lopullinen menettäminen tai
uudelleen lähentyminen. Menetyksestä oli kulunut alle viisi vuotta, kuten Turtuneilla.211
Paulsenin tutkimuksessa vanhempien uskonnollinen tai filosofinen näkemys säilyi pääsääntöisesti ennallaan aikuisen lapsen kuoleman jälkeen. Joidenkin vanhempien usko
heikkeni tai murtui.212
Turtuneiden kirjoituksissa ajatukset tuonpuoleisuudesta vaihtelivat: kaksi kirjoittajaa
kertoi mahdollisuudesta jälleennäkemiseen tuonpuoleisessa, yksi kirjoittajista ei pitänyt
207
Poijula 2002, 63–65.
Koskela 2011, 266–268.
209
Laakso 2000, 83.
210
Koskela 2011, 189.
211
Koskela 2011, 294–295.
212
Paulsen 2008, 239–240.
208
65
sitä uskottavana ja muut Turtuneet eivät käsitelleet asiaa. S21 kirjoitti uskovansa lapsensa
tapaamiseen tuonpuoleisessa. S23 kirjoitti, että kuolema tuntuu niin lopulliselta, että hän
haluaa sanoa, että lapsi on ”mennyt johonkin”. Hän kirjoitti lapsensa odottavan ”siellä rajan takana”. S25 pohti kirjoituksessaan tuonpuoleisen mahdollisuutta: hän kertoi, ettei usko kuoleman jälkeiseen ihanaan paratiisiin. Hän ajatteli, että henkinen viisaus säilyy, mutta
elämä jatkuu muuten samanlaisena taisteluna. Hän ei uskonut jälleennäkemiseen: ”Kuollut
on kuollut, enkä voi elää kuolemaa.”
Koskelan, Laakson ja Väisäsen tutkimusten mukaan lapsensa menettäneille toi lohtua ajatus jälleennäkemisestä. Harmasen tutkimuksessa sururyhmän ohjaajat olivat aistineet läheisensä menettäneiden mykän ja toivottomuutta henkivän surun niiden osalta, jotka
eivät voineet uskoa jälleennäkemiseen.213
7. Mari Murtunut
7.1. Jäljelle on jäänyt ”sydämen puolikas”
Murtuneiden ryhmän muodostivat neljä kirjoittajaa: S9, S10, S11 ja S12. Kertomuksissa
oli yhteistä lapsen kuoleman vaikuttaminen elämään rajoittavasti. Kirjoittajat kertoivat
kielteisistä muutoksista identiteetissä, heikentyneestä toimintakyvystä tai terveydestä sekä
vetäytymisestä sosiaalisista tilanteista. Kirjoittajien oli vaikea hyväksyä lapsen kuolemaa.
Kirjoitelmissa nousi esille voimakkaita surun ja vihan sekä katkeruuden tunteita.
Murtuneiden menetyksestä oli kulunut 5–14 vuotta, keskimäärin noin yhdeksän
vuotta. Kuolleista lapsista yksi oli aikuinen, yksi 3-vuotias ja kaksi oli pieniä vauvoja.
Kuolintapoina olivat onnettomuus, perinataali, synnynnäinen sairaus ja pitkäaikaissairaus.
Vanhemmat olivat iältään 36 vuodesta arviolta eläkeikään.
Murtuneiden kirjoitukset olivat kirjoitustavoiltaan erilaisia. Yhden kirjoittajan kirjoituksen lisänä oli blogi-sivustolla oleva päiväkirjamateriaali kuvineen. Toisen kirjoittajan
aineisto sisälsi laajan päiväkirjamateriaalin pohdintoineen ja tapahtumien kuvauksineen.
Muodoltaan suurin osa kirjoituksista oli taantuvia: kirjoituksen edetessä kielteiset tunteet
voimistuivat ja kirjoitukset päättyivät synkkiin ajatuksiin. Yhdessä kirjoituksessa, S12,
kirjoituksen muoto oli etenevä, ja se päättyi tulevaisuuden toivoon. Se oli myös kirjoituksista ainoa, joka kertoi merkityksen löytämisestä ja jumalasuhteen tuomasta tuesta. Runkotarinaksi valitsin S11 kertomuksen, joka oli sekä muodoltaan että kattavuudeltaan parhaiten tyyppiryhmän teemoja kuvaava. Tyyppitarinan rakentuminen ilmenee pääteemoittain liitteestä 3 (taulukko 8).
213
66
Koskela 2011, 192–193; Laakso 2000, 83; Väisänen 1999, 62–63; Harmanen 1997, 227.
7.2. Mari Murtuneen tarina
Marin lapsi kuoli yllättäen 9.7.1997. Aluksi sokki oli tainnuttava, eikä Mari voinut uskoa
tapahtunutta todeksi. Mari vietiin sairaalaan psykiatriselle osastolle. Sairaalassa järjestettiin kriisiapua koko perheelle. Ensimmäiset ajat hän eli sumussa ja sai pitkän sairausloman.
Suru ja kärsimys olivat valtavia. Marille puhkesi lapsen kuoleman jälkeen sairaus, joka on
nyt jo lääkityksineen hallinnassa.
Psyykeni ei ole kestänyt kaikkea elämän painetta ja [lapsen] kuvio toi stresseineen sen, että minulla
todettiin tai minusta ”löytyi” kaksisuuntainen mielialahäiriö---sairaus on voinut olla piilevänä jo pitkään aikaisemmin, voimakas kriisi toi sen esiin. (S12)
Mari kertoo, ettei voinut ymmärtää, eikä varsinkaan hyväksyä, mitä oli tapahtunut. Mari
oli elänyt tavallista mukavaa arkea perheensä kanssa, ollut sosiaalinen ja iloinen ihminen
ennen lapsen kuolemaa. Nyt kaikki oli muuttunut: terveys, aikaisemmat arvot, kunnioitus
vanhempiin, ystäviin, läheisiin ja Jumalaan. Kamalin muutos on se, että hän on itse niin
muuttunut. Hän ei ole enää sama ihminen kuin ennen.
Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää kuin sydämen puolikas. Haluaisin takaisin sen lämmön mikä
minussa ennen lapsen kuolemaa oli, mutta sitä ei ole enää missään. Olen kylmä ja kyyninen ja onneton siitä, että minä muistan vielä millainen olin. (S10)
Myös muut ihmiset ovat huomanneet Marin muutoksen. Mari osallistui työnantajan maksamaan vertaistukiryhmään, josta oli apua. Ihmiset tai vierailut eivät Maria kiinnosta, ja
hän on huomannut erakoituvansa. Kaikki perhetapahtumat, kuten ristiäiset ovat edelleen
kovia koettelemuksia. Toisten kommentit satuttavat ja ystävyyssuhteet ovat olleet koetuksella. Toiset eivät ymmärrä, mitä Mari on joutunut käymään läpi.
Olen ollut ihan hirveä ystäviäni kohtaan ja kiroillut ja haukkunut heitä syyttä suotta ja tyyliin, ette te
mitään tajuu ettekä ymmärrä!!! ---Olen onneksi osannut pyytää kaikilta anteeksi ja iloinen että edelleen ovat ystäviäni ja kestävät mua koska välillä edelleen vaikeaa. (S11)
Mari protestoi lapsensa kuolemaa edelleen: ei mene päivääkään, ettei hän ajattelisi sitä.
Rankat kokemukset rajoittavat elämää. Työssä jaksaminen on tiukalla. Mari ei voi mennä
enää konsertteihin tai kirkkoon, kun siellä vain itkettää. Suru, viha, katkeruus ja kyynisyys
valtaavat herkästi mielen. Mari kertoo, ettei innostu paljon mistään. Mari käy terapiassa, se
on tärkeää.
---minun tapauksessani ajalla surun käsittelyssä ei ole ollut merkitystä, elän edelleen liikaa siinä, mitä
me perheenä koettiin ja [lapsen] kärsimystä, terapiassa minua yritetään temmata tähän päivään, se on
vaikeaa. (S9)
Mari on eronnut kirkosta lapsen kuoleman jälkeen. Se ei tukenut tai lohduttanut millään
tavalla. Hautajaiset olivat suuri pettymys. Kun seurakunnalta tuli kutsu tilaisuuteen, Marin
tunteet kuohahtivat. Silloin tulivat ulos kaikki kirosanat. Ajatus jälleennäkemisestä tuo
toivoa. Kipeistä asioista kirjoittaminen nostattaa Marin vihan tunteet pintaan edelleen. Ne
ryöpsähtelevät nykyään herkästi. Mari ei voi ymmärtää, miksi Jumala otti hänen lapsensa
pois.
67
Miksi ei ottanut joltain köyhältä suurperheeltä [lasta] pois? Minulle jäi vain yksi lapsi jäljelle. Onnen
viimeinen pantti. Oma lapsi on onnesi panttivanki ja nyt lapsenlapset--- Olen joskus sanonut, ett jos
joku tekee pahaa mun lapsille/läheiselle---tapan sen---omalla elämällä ei sen jälkeen mitään väliä ole,
jos vietän sen lopun vankilassa. (S11)
7.3. Heikentynyt terveys ja toimintakyky
Murtuneet kuvasivat identiteettinsä muuttuneen kielteiseen suuntaan lapsen kuoleman jälkeen. Suurin osa kirjoittajista kertoi heikentyneestä terveydestä tai toimintakyvystä. Kolme
kirjoittajaa kertoi olevansa ihmisenä erilainen kuin aikaisemmin.
Vahvimmin heikentyneestä terveydestä ja toimintakyvystä kertoivat S9 ja S12: heillä
oli diagnosoitu mielialahäiriö. 214 S12 kirjoitti, että hänellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö215. Myös hänen miehensä oli sairastunut ja oli sairauseläkkeellä. S12 kertoi olevansa määräaikaisella eläkkeellä ja neljännellä pitkäaikaisella sairauslomalla kymmenen
vuoden aikana: vaativa työ yhdistettynä lapsen kuolemaan oli kuluttanut voimavarat. S12
kuvasi olevansa ”kipeä sisältä” ja hieman katkera sairastumisen ja työkyvyn heikkenemisen vuoksi. Työhän paluu oli kirjoitushetkellä harkinnassa. S9 kertoi sairastuneensa vaikea-asteiseen masennukseen.216 Hän kirjoitti, ettei ole selviytynyt surusta. Hän kuvasi elävänsä ”huurussa”, kovassa lääkityksessä ja olevansa aina väsynyt. Hänen työkykynsä oli
vaarassa. Myös hänen elämänhalunsa ja fyysinen kuntonsa oli heikentynyt sekä ulkomuotonsa muuttunut. Hän kertoi, ettei ole enää ”sama ihminen” kuin ennen lapsen sairastumista ja kuolemaa.
Traumaattiset elämäntapahtumat voivat laukaista tai pahentaa monenlaisia mielenterveyden häiriötä. Psyykkisen kuormituksen kasvaessa ihminen joutuu aktiivisesti ponnistelemaan omin voimin tai ympäristön tuen avulla psyykkisen tasapainon ja elämänhallinnan tunteen säilyttämiseksi. Psyykkisten hallintakeinojen riittämättömyys näkyy muun
muassa lisääntyneenä ahdistuneisuutena ja usein myös ruumiillisina oireina. Ihmisillä on
erilainen kyky kestää kuormitusta, mutta kaikkien kestokyky on rajallinen.217 Masennuksen ja alakulon tunteet voivat pitkittyä ja muuttua hoitoa vaativaksi depressioksi.218 Sairastumiseen vaikuttavat monet tekijät, kuten peritty haavoittuvuus, altistavat persoonallisuuden piirteet, traumaattiset kokemukset ja ajankohtaiset kuormittavat elämäntapahtumat. 219
Runkokertomuksena ollut S11 kertoi lapsen kuoleman jälkeisestä heikentyneestä
fyysisestä terveydestä ja kielteisistä muutoksista identiteetissään. Hän kirjoitti, että kaikki
214
Lönnqvist 2011, 51–55. Mielialahäiriöt jaetaan kolmeen pääryhmään: masennushäiriöt, kaksisuuntaiset
mielialahäiriöt ja muut mielialahäiriöt.
215
Isometsä 2011b, 194–195. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä on sairaus, jota luonnehtii maanisten, depressiivisten ja sekamuotoisten jaksojen vaihtelu. Perinnöllisyys on merkittävä.
216
Isometsä 2011a, 154–156. Masennustilojen tyypillisiä oireita ovat: masentunut mieliala, mielihyvän menetys, uupumus, itseluottamuksen menetys, kohtuuton itsekritiikki, toistuvat kuolemaan tai itsetuhoon liittyvät ajatukset.
217
Henriksson & Lönnqvist 2011, 257–259.
218
Moren 2005a, 34–35; Poijula 2002, 46–47.
219
Lönnqvist & Lehtonen, 2011, 22–25; Isometsä 2011, 154.
68
muuttui lapsen kuoleman jälkeen, kuten elämänarvot ja suhteet muihin ihmisiin sekä Jumalaan. Muiden mielestä hän ei ollut enää sama vanha iloinen ihminen kuin ennen, vaan
vakava ja surullinen. Hän kirjoitti fyysisen sairauden puhjenneen lapsen kuoleman jälkeen, mutta se oli hallinnassa, eikä juuri oireillut. S11 kirjoitti, että on vaikea uskoa selviytyneen kaikesta ”täysjärkisenä hengissä”.
Suruun liittyy monenlaisia fyysisiä surureaktioita kuten uupumus, masentunut mieliala, apaattisuus, energian väheneminen sekä heikentynyt ajattelutoiminta.220 Palosaaren
mukaan ihminen reagoi kehollaan kriisissä ja surussa. Kun mieli alkaa saada tapahtumia
järjestykseen, se ei vielä automaattisesti vapauta kehoa. Keho ja mieli tarvitsevat oman
huolenpitonsa.221 Heikentynyt terveys on Poijulan mukaan yksi surun kielteisistä vaikutuksista, joka voi altistaa häiriökehitykselle. Surevat sairastavat enemmän kuin muut: fyysisiin
surun komplikaatioihin kuuluu vastustuskyvyn heikkeneminen. Tunteiden sivuuttaminen
ja kieltäminen voi muuttua fyysisiksi oireiksi, jopa sairauksiksi. Torjutut tunteet etsivät
ikään kuin luontaisen purkautumisen sijaan ulospääsyn kehon kautta kielteisinä terveysvaikutuksina.222
S10 kuvaili kielteisiä muutoksia identiteetissään. Hän kertoi, että oma muuttuminen
oli hänelle itselleen suurin ja vaikein muutos, vain puolet sydämestä oli jäänyt jäljelle. Hän
kirjoitti olevansa onneton, kyyninen ja kylmä. Hän kuvaili itseään ennen lapsen kuolemaa
sosiaaliseksi, empaattiseksi, iloiseksi, toimeliaaksi ja energiseksi ihmiseksi, joka oli ollut
kiinnostunut muista ihmisistä ja josta pidettiin. Hän oli ollut tyytyväinen itseensä ja perheeseensä. Hänen kuvauksessaan tuli esiin masentunut mieliala, uupumus ja mielihyvän
menetys: hän kertoi, ettei innostu enää oikein mistään, edes puolisolta saadusta kaukolomasta hän ei osannut iloita.
Laakson tutkimuksessa kuvattiin samansuuntaisia kielteisiä muutoksia kuin Murtuneilla. Tutkimuksessa äidit kertoivat katkeruudesta, lannistumisesta ja elämähalun vähenemisestä. He kuvailivat heikentymistään vanhentumisena, fyysisinä muutoksina, kuten
”riutumisena” ja etteivät ole ihmisenä enää samanlaisia kuin ennen. 223 Sairastumista mielialahäiriöön tai fyysisesti ei Laakson tutkimuksessa tullut esille. Paulsenin tutkimuksen
mukaan vanhemmat kokivat vahvoja henkisiä, fyysisiä ja kognitiivisia tuntemuksia, jotka
kestivät kuukausista useisiin vuosiin. Muutama tutkituista sairastui pitkäaikaissairauteen.224
Poijulan mukaan sureva kärsii usein samanaikaisesti komplisoituneesta surusta ja
depressiosta. Komplisoitunut suru määritellään sopeutumista estäviksi reaktioiksi mene220
Moren 2005a, 34–35; Poijula 2002, 46–47,181; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 43.
Palosaari 2007, 140–143.
222
Poijula 2002, 65,181; Lindqvist 1999, 83.
223
Laakso 2000, 82–83.
224
Paulsen 2008, 233–245.
221
69
tykseen: suru voimistuu tai estyy tai suruprosessi viivästyy tai pitkittyy. Kroonistuneessa
surussa reaktiot ovat voimakkaita ja jatkuvia: sureva voi esimerkiksi viestittää kaikenpeittävää surullisuuttaan tai vihaa. Komplisoituneesta surusta on kysymys vain silloin, kun
oireet ennustavat pitkäaikaista toimintakyvyn heikkenemistä. Noin 20 prosentilla suru
komplisoituu: 18 prosentilla suru kroonistuu ja 2 prosentilla se viivästyy. 225
7.4. Erakoituminen tai vetäytyminen
Murtuneiden kirjoituksissa yhteisenä piirteenä tuli esille lapsen kuoleman vaikutus elämää
rajoittavana ja sosiaalisten tilanteiden haavoittavuuden kokemuksena: toiset eivät tuntuneet
ymmärtävän ja omasta menetyksestä muistuttavat tilanteet olivat vaikeita. Kirjoittajat kertoivat sosiaalisesta vetäytymisestä tai erakoitumisesta. Kirjoitelmissa oli vähän kerrontaa
ympäristön tuesta.
Kolme kirjoittajaa (S9, S10 ja S11) kertoi sosiaalisten tilanteiden haavoittavuudesta
ja erakoitumisesta. S10 kirjoitti, etteivät ihmiset kiinnosta häntä. Hän ei halua kutsua vieraita luokseen tai nauti vierailuista. Hän huomasi erakoituvansa. Omia menetyksiä muistuttavat tilanteet olivat vaikeita. Hän kertoi, ettei ollut pystynyt onnittelemaan vielä yhtään
raskaana olevaa tai pienen vauvan saanutta. S10 oli kokenut kolme keskenmenoa ja saanut
kaksi lasta lapsen kuoleman jälkeen. S9 kertoi eristäytyvänsä ja erakoituvansa Hän kirjoitti, että ihmiset olivat kaikonneet, koska hän oli ihmisenä niin muuttunut. S11 kertoi välttelevänsä tilanteita, kuten konsertteja tai joulukirkkoa, jotka nostavat tunteet pintaan ja saavat itkemään. Kaikki perhetapahtumat, kuten häät, ristiäiset ja lastenlasten joulujuhlat olivat edelleen vaikeita. Hän ei ollut käynyt kuluneena vuotena konserteissa lainkaan, vaan
oli keksinyt jonkin tekosyyn. Hän ajatteli: ”Miksi mennä sinne itkemään, itken ihan tarpeeksi jo kotonakin.”
Toisista Murtuneista poiketen S12 ei kirjoittanut tiettyjen sosiaalisten tilanteiden
välttelemisestä tai erakoitumisesta. Hän kertoi sen sijaan, että lapsen haudalle oli vaikea
mennä. Hän ikään kuin sulki koko asian elämästään. Aikaisemmin hän oli toiminut vertaistukiryhmän vetäjänä. S12 kohdalla sosiaalisten suhteiden muutokset näyttäytyivät aktiivisuuden ja työelämän muutoksina.
Kaksi kirjoittajaa kertoi kohdanneensa muiden ymmärtämättömyyttä. S11 kertoi olleensa ystävilleen aikaisemmin ”ihan hirveä” koettuaan, etteivät he ymmärrä hänen kokemaansa. Myöhemmin hän oli pyytänyt anteeksi ja iloitsi, että ystävyyssuhteet olivat jatkuneet. Ihmissuhteisiin sisältyi kuitenkin edelleen haavoittuvuus: joidenkin kommentit satuttivat ja katkeroittivat. S9 kertoi kohdanneensa toisten ymmärtämättömyyttä ja yksinäisyyttä. Hän kertoi, ettei hänen kertomuksensa sisällä kaikkea ”järkyttävää”, mitä on saanut
225
70
Poijula 2002, 175–181.
muiden ihmisten, ystävien, sukulaisten ja sairaalan henkilökunnan taholta kohdata lapsen
kuoleman jälkeen.
Filosofian tohtori Paige W. Tollerin tutkimuksen mukaan lapsensa menettäneet vanhemmat hahmottivat itsensä ulkopuolisiksi sosiaalisissa vuorovaikutussuhteissaan. Tollerin mukaan vanhempien ulkopuolisuuden kokemus johtui sekä sosiaalisen verkostonsa
taholta tulevasta erilaisesta kohtelusta että vanhempien omasta erilaisuuden kokemuksesta.
Vanhemmat toivoivat sosiaalisen verkostonsa tunnistavan ja kunnioittavan heidän muuttunutta identiteettiään, mikä oli seurausta lapsen kuolemasta. 226
Poijulan mukaan surun kielteisiä vaikutuksia ovat sosiaalisten siteiden mureneminen
ja ristiriidat.227 Ruotsalainen psykoterapeutti ja sairaalapastori Claes-Otto Hammarlundin
mukaan normaalin ja häiriintyneesti etenevän surutyön välille on vaikea vetää rajaa. Joidenkin ilmiöiden on todettu viittaavan siihen, ettei surutyö etene asianmukaisesti. Pitkittyneeseen surureaktioon kuuluvat muun muassa menetyksestä muistuttavien asioiden välttäminen ja kyvyttömyys luottaa toisiin.228
Murtuneiden kirjoituksissa ilmeni erilaisia kuormittavia tekijöitä tai tapahtumia ennen lapsen kuolemaa tai sen jälkeen menetyksen tuomien muutosten lisäksi. S9 kirjoitti
pitkäaikaisesta stressistä ja kärsimystä lapsen sairastaessa puolitoista vuotta ennen lapsen
kuolemaa. Hän kirjoitti, että ”sielu oli revitty ja raastettu” jo sinä aikana, kun tiesi lapsensa
kuolevan ja piti vain jaksaa. Hän kertoi laajasti sekä lapsensa että koko perheensä kärsimyksestä: miten lapsen sairastuminen musersi, eteni kivuliaasti ja johti kuolemaan. Lapsen
nopea heikkeneminen viimeisenä päivänä yllätti, aiheutti aluksi paniikin ja nosti vihan
lääkäreitä kohtaan, jotka eivät voineet auttaa. S9 muisteli lopuksi rauhoittuneensa kuollut
lapsi sylissään: ”Nyt se oli tapahtunut, mitä olin pelännyt puolitoista vuotta, tunsin helvetin
ja taivaan yhtä aikaa. Lapsen tuska oli poissa.”
Poijulan mukaan pitkäaikaisesti vakavasti sairastanut lapsi aiheuttaa kroonista stressiä vanhemmilleen jo ennen lapsen kuolemaa. Suurin osa esimerkiksi syöpää sairastavien
lasten vanhemmista kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä.229 Laakson tutkimuksessa äitien ajatukset risteilivät toivon ja epätoivon välillä lapsen sairastaessa, vaikka toivoa ei
hoitohenkilökunnalta annettukaan. Lapsen kuolema sairauden ja toivottomuuden jälkeen
tuli ennusteista huolimatta yllätyksenä.230 Laakso ja Paunonen-Ilmonen esittävät, että surutyö alkaa ennen läheisen kuolemaa silloin, kun sitä edeltää vaikea sairaus tai kuolema on
odotettavissa. He viittaavat tutkimukseen, jossa äidit tunsivat suurempaa surua ennen lap226
Toller 2008, 306–321; ks. Koskela 2011, 107–109.
Poijula 2002, 65.
228
Hammarlund 2010, 47–54. Pitkittyneessä surureaktiossa tulee esiintyä viiden tai useamman oireen päivittäin tai merkittävän häiritsevässä määrin. Nimikettä ollaan ottamassa käyttöön sairausdiagnoosiksi DSM-V ja
ICD-11 –diagnoosijärjestelmiin.
229
Poijula 2002, 78–79.
230
Laakso 2000, 66.
227
71
sen odotettua kuolemaa kuin sen jälkeen. Kuolemaan valmistautuminen auttoi selviytymään menetyksestä.231 Saaren mukaan äkillinen kuolema vaikeuttavaa surun käsittelyä,
sillä silloin ei ole mahdollista valmistautua vähitellen läheisen poismenoon.232 Traumaattinen kriisi, kuten odottamaton ja äkillinen kuolema lisää riskiä voimakkaiden ja viivästyneiden reaktioiden ja traumaperäisen stressihäiriön kehittymiselle.233
Uusista menetyksistä tai kuormittavista elämäntapahtumista lapsen kuoleman jälkeen
kertoi kolme kirjoittajaa. S10 kertoi kolmesta keskenmenosta. Perheeseen oli syntynyt
kaksi lasta lapsen kuoleman jälkeen. S9 kirjoitti lapsettomuudesta ennen lapsiensa syntymää ja myös lapsen kuoleman jälkeen. Perheeseen ei syntynyt lisää lapsia kuolleen lapsen
jälkeen. Hän kertoi myös avioliittonsa käyneen ”pohjilla”. S12 kertoi vaativasta työstä ja
puolisonsa sairastumisesta oman sairastumisensa lisäksi. He olivat saaneet yhden lapsen
kuolleen lapsen jälkeen.
Surua pitkittävät kaikki, mitkä edistävät surun tukahduttamista tai ehkäisevät surun
tuntemista.234 Joskus surun läpikäymistä estävät vaikeat elämäntilanteet ja muut perhettä
rasittavat kriisit tai sairauden.235 Uusien tapahtumien kasaantuminen, ennen kuin entisiä on
ehtinyt käsitellä ja integroida, saa trauman ja psyykkisen stressin kertautumaan.236 Elämäntapahtumien summavaikutus näkyy siten, että mitä enemmän ja mitä nopeampia muutoksia
tapahtuu, sitä enemmän muodostuu rasitetta sopeutumiskyvylle. Traumaattisen psyykkisen
kriisin sopeutumishaastetta lisää sen osuminen keskelle kehityskriisiä.237
Murtuneiden kirjoituksissa oli vähän kerrontaa läheisten tai perheen tuesta. Kolmessa kirjoituksessa kerrottiin ammattiavun saamisesta ja vertaistuesta. S11 kertoi vertaistukiryhmästä saadusta avusta ja ystäviensä merkityksestä. S9 kertoi ammattiavusta ja terapeutin tärkeydestä. Hänen oma äitinsä oli tärkeä apu lapsen sairastaessa. S12 kertoi olleensa itse jossakin vaiheessa vertaistukiryhmän vetäjänä. Muiden ihmisten esirukoukset olivat
tärkeitä. S10 kuvasi suhtautumista muihin ihmisiin lähinnä erakoitumisena. Hän ei kertonut ammatti- tai vertaistuesta.
Koskelan tutkimuksessa ammattiapua haettiin sairaalapastorilta, terapeuteilta, diakoniatyöntekijöitä, papeilta ja sururyhmään osallistumisesta.238 Laakson, Väisäsen ja Harmasen tutkimuksissa sururyhmät toimivat merkittävinä tukimuotoina.239 Suru- ja tukiryhmät auttavat surijaa puhumaan menetyksestään yhä uudelleen. Sosiaalisella tuella on tär231
Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 168.
Saari 2000, 85.
233
Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 20–21; Poijula 2002, 68–70; Väisänen 1996, 136.
234
Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 168.
235
Moren 2005a, 34.
236
Hammarlund 2010, 105.
237
Henriksson & Lönnqvist 2011, 257–259; Lönnqvist & Lehtonen 2011, 24. Kehityskriisit ovat elämässä
merkittäviä käännekohtia, jotka vaativat sopeutumiskykyä ja uudelleen suuntautumista. Aikuisuus rakentuu
kehitysjaksoista, joihin sisältyvät kehityskriisit.
238
Koskela 2011, 254–260.
239
Laakso 2000, 81; Väisänen 1999, 135; Harmanen 1997, 126–127.
232
72
keä merkitys surevan selviytymisessä, ja tuen etsiminen sekä vastaanottaminen ovat osa
selviytymisprosessia.240 Selviytymiseen vaikuttavat myös surevan elinympäristö ja olosuhteet: perhe, ihmissuhteet ja työyhteisöt. Tuhoavakaan ympäristö ei aina tuhoa ihmistä, vaan
surevalla voi olla kyky nousta ympäristön ja olosuhteiden yläpuolelle.241
7.5. Vahvat tunnereaktiot ja hengellisyys
Useissa Murtuneiden kertomuksissa tuli esille vaikeus hyväksyä menetystä. Kertomuksista
nousi esille ilmauksia katkeruudesta, vihasta ja kaipauksesta. Erityisesti kahdessa kertomuksessa kirjoitusprosessi nostatti kielteiset tunteet, kuten ahdistuksen ja vihan pintaan.
Suhtautuminen Jumalaan esiintyi kirjoituksissa monenlaisena. Yksi kirjoittajista, S10 ei
kertonut suhteestaan Jumalaan tai hengellisiin kysymyksiin. Kaksi kirjoittajaa kertoi kielteisistä kokemuksistaan suhteessa evankelisluterilaiseen kirkkoon.
Vaikeudesta hyväksyä lapsen kuolemaa ja suhtautumisestaan elämään Murtuneet kirjoittivat eri tavoin. S9:n kertomuksesta se välittyi vahvoina ilmaisuina, kielenkäyttönä ja
ajatuksina: hän kertoi ajattelevansa joka päivä ”tätä järjettömyyttä”, jonka lapsi joutui kärsimään ennen kuolemaansa. Toisaalta hän uskoi ihmisen kohtaloon ja elämän tarkoitukseen. Kuollutta lasta hän kuvasi ainutlaatuisena sekä muun muassa ”valona ja oppaana”.
Hän kertoi, että hänen tulevaisuutensa tapettiin jo lapsen sairastamisen aikana. Hän tiedosti
elävänsä liiaksi menetyksessä ja koko perhettä kohdanneessa kärsimyksessä. Läheistensä
vuoksi hänen täytyi jaksaa elää. S11 kirjoitti, ettei hyväksy lapsensa kuolemaa ja protestoi
sitä edelleen. Hän kuvasi, miten jäljelle jäänyt lapsi on hänen onnensa viimeinen panttivanki. Hän kirjoitti tappavansa sen, joka tekisi hänen lapselleen pahaa, sillä silloin hänen
elämällään ei olisi enää väliä. S10 kertoi yrittävänsä kasvattaa lapsiaan ilolla ja kiitollisuudella.
Saaren mukaan menetyksestä kiinnipitäminen voi johtaa siihen, ettei sureva halua
luopua surusta. Surusta luopuminen ja oman elämän jatkaminen koetaan kuolleen läheisen
hylkäämisenä, mikä voi vaikuttaa otteen irrottamiseen ja suruun juuttumiseen.242
S12 oli Murtuneiden ryhmästä ainoa, joka kirjoitti lapsen kuoleman hyväksymisestä
ja sille löytyneestä merkityksestä. Hän kirjoitti olevansa Jumalalle kiitollinen kaikista lapsistaan ja ajatteli kuolleen lapsensa olleen heille tarkoitettu ”lainalapsi”. Hän suhtautui
elämään ja tulevaisuuteen muita Murtuneita toiveikkaammin. Hän oli saamassa ensimmäisen lapsenlapsensa ja mahdollisesti palaamassa työelämään. Hänen suhtautumisessaan oli
myös suostumista ja nöyrtymistä: ”Mitäpä muuta osaisin odottaa elämältäni? Se tie, mikä
kuljettavaksi annetaan, on kuljettava. Eihän meitä yksin jätetä.”
240
Riley et al. 2007, 277–299; Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 167–170.
Ikonen 2000, 91–93.
242
Saari 2000, 85.
241
73
Amerikkalaiset tutkijat Lichtenthal et al. ovat tutkineet merkityksen löytämisen vaikutusta lapsen kuolemasta selviämisessä 156 vanhemman kirjoitelmien analyysin kautta.
Lapsen kuolemasta oli keskimäärin kulunut kuusi vuotta. Lähes puolet vanhemmista kertoi, etteivät he olleet löytäneet lapsen menetykselle minkäänlaista merkitystä. Näillä vanhemmilla havaittiin enemmän sopeutumisvaikeuksia ja kielteisiä muutoksia.243 Myös
Wheelerin mukaan vanhemmat, jotka eivät löytäneet merkitystä, eivät pystyneet hyväksymään kuolemaa osaksi omaa elämäänsä ja olivat alttiimpia komplisoituneelle surulle.244
Vihasta ja katkeruudesta Murtuneet kirjoittivat eri yhteyksissä. S10 kirjoitti olevansa
vihainen itselleen muuttuneesta identiteetistään. S12 kertoi olevansa hieman katkera menetettyään lapsensa myötä myös terveyden ja työkyvyn. Vahvimmin kielteiset ja voimakkaat
tunneilmaisut tulivat esiin S9 ja S11 kirjoituksissa. Tutkimukseen osallistuminen oli saanut
aikaan erityisen tunteiden kuohunnan.
S11 kertoi tutkimukseen kirjoittamisen tuomasta kovasta ”tunteiden myllerryksestä”.
Tämä näkyi kirjoituksen etenemisessä erityisesti vihan tunteiden esille tulemisena, kielenkäyttönä ja ajatuskuviona tappaa sellainen, joka tekisi omalle lapselle pahaa. Vihan tunteet
kohdistuivat erityisesti kirkkoon ja Jumalaan. Hän oli eronnut kirkosta lapsen kuoleman
jälkeen. Kirkko ei tuntunut tulevan mitenkään vastaan: pappi tai diakonissa ei lähestynyt
hänen perhettään. S11 oli tyyppiryhmän ainoa, joka esitti Jumalalle kohdistuvia miksikysymyksiä.
S9 kertoi, että omien päiväkirjatekstien lukeminen tutkimusta varten ja kirjoittaminen nostattivat tunteet ja ahdistuksen pintaan. Erityisesti viha ja katkeruus esiintyivät hänen ilmaisuissaan. ”Vihan voimalla” hän kertoi menneensä eteenpäin myös aikaisemmin
lapsen sairastaessa ja kuoleman jälkeen. Hän kuvasi olevansa ihmisenä temperamenttinen.
Menetyksen jälkeen hän oli ollut välillä hyvin impulsiivinen. Lapsen hautajaiset olivat
olleet S9:lle suuri pettymys: hän tunsi papin hoitaneen siunauksen rutiininomaisesti ilman
tunnetta ja empatiaa.
Poijulan ja Hammarlundin mukaan menetykseen liittyvät vahvat tunnereaktiot, kuten
katkeruus ja viha ovat surun tuomia kielteisiä vaikutuksia, jotka voivat kertoa pitkittyneestä surusta. Pitkittyneeseen surureaktioon kuuluvat lisäksi vaikeudet hyväksyä menetystä,
vaikeudet mennä elämässä eteenpäin sekä tuntemukset, ettei elämässä ole päämäärää tai
sisältöä.245
243
Lichtenthal et al. 2010, 791–812; ks. Arnold & Gemma 2008, 658-673. Heidän mukaansa surun hyväksymistä tulee tarkastella myös siitä näkökulmasta, että lapsen menetys on koko elämän jatkuva suru.
244
Koskela 2011, 246–247; Lichtenthal et al. 2010, 791–812; Wheeler 2001, 51–66.
245
Poijula 2002, 65; Hammarlund 2010, 47–54. Pitkittyneessä surureaktiossa tulee esiintyä viiden tai useamman oireen päivittäin tai merkittävän häiritsevässä määrin. Nimikettä ollaan ottamassa käyttöön sairausdiagnoosiksi DSM-V ja ICD-11 –diagnoosijärjestelmiin
74
Koskelan tutkimuksessa kerrottiin samansuuntaisista ongelmista seurakunnallisessa
kontekstissa kuin Murtuneet. Vanhemmat olivat pettyneet papin toimintaan ja laajemmin
seurakunnan välipitämättömyyteen tai kyvyttömyyteen auttaa surevia.246
Kaksi kirjoittajaa kertoi suremisen viivästymisestä. S9 ja S12 olivat aluksi tukeutuneet niin voimakkaasti uskonnollisiin merkityksiin, että lapsen kuoleman sureminen jäi
taustalle. S9 kertoi tutkineensa jo nuorena hindulaisuutta ja itämaisia uskontoja. Lapsen
kuoleman jälkeen hän kirjoitti ”sukeltaneensa” aluksi teosofisiin selityksiin, karmaan ja
jälleensyntymiseen. Lukeminen helpotti ja toi lohtua. Hän kertoi olleensa ”karmallisten
selitysten huumassa” ja reipas. Puolessa vuodessa hän ”luki itsensä puhki”, eikä voinut
enää työntää surua ja ikävää pois. Seurasi täydellinen romahdus, pettymys uskomuksiin ja
viha: teosofiset ajatukset eivät tuoneet helpotusta lapsen menetyksen tuomaan tuskaan.
Hän oli kokenut yliluonnollisia kokemuksia ja hakenut lohdutusta myös meediolta. S9
kertoi uskonnollisuutensa koostuvan monesta asiasta, kuten hengestä, sielusta ja korkeammasta voimasta maailmassa. Hän uskoi henkisen elämän jatkumiseen ja lapsensa jälleennäkemiseen.
S12 kertoi luottaneensa Jumalan johdatukseen nuoresta lähtien. Hän kuvasi aluksi
menneensä surua piiloon Jumalan rakkauden ja johdatuksen taakse. Tätä edesauttoivat
ajatukset siitä, että he olisivat olleet paljon köyhempiä ilman kuollutta lasta, hänet oli heille tarkoitettu ja ehkä he jälleen tapaavat ”Jeesukseen turvaten Taivaan kodissa”. Hän pohti
kirjoituksessaan, että nämä ajatukset olivat totta, mutta unohtiko hän todella kokonaan
surra. Hän halusi edelleen luottaa Jumalaan ja kirjoitti: ”Jumalan rakkaus kantaa meitä,
vaikken aina jaksa edes uskoa. Rakkauden varaan saamme jäädä”.
Poijulan mukaan toisinaan uskova ihminen saattaa ajatella, ettei tarvitse surra ja sulkee surun sisälleen, suremisen ja jakamisen sijaan. Johonkin uskomisen on todettu auttavan selviytymisessä ja sillä on myönteinen vaikutus terveyteen. Toisaalta uskonnollisella
ahdistuksella voi olla kielteisiä terveysvaikutuksia.247 Väisäsen mukaan uskonnon tuoma
apu ei vienyt surua minnekään, mutta se vähensi traumaattista oireilua alussa ja mahdollisti
avoimen surun.248
Murtuneiden joukossa jälleennäkemisen mahdollisuudesta kirjoittivat S9 ja S12.
Ajatus jälleennäkemisestä antoi lohtua ja voimia vanhemmille myös Koskelan, Laakson ja
Väisäsen tutkimuksissa.249 Väisäsen tutkimuksessa lapsen ajateltiin näyttävän tietä ja odottavan vanhempiaan tuonpuoleisessa. Kuollutta lasta kuvattiin enkeliksi, joka lohdutti ja
viestitti kaiken olevan hyvin.250
246
Koskela 2011, 260–261.
Poijula 2002, 64–65.
248
Väisänen 1999, 62.
249
Koskela 2011, 192–193; Laakso 2000, 83; Väisänen 1999, 62–63.
250
Väisänen 1999, 62–63.
247
75
Murtuneiden kirjoitukset edustivat erilaisia uskonnollisia konteksteja. Osa kokemuksista kohdistui kristilliseen kirkkoon osa muiden uskontojen piiriin. Sekä S9, 11 ja S12
olivat omaksuneet uskonnolliset suuntauksensa ennen lapsen kuolemaa jo nuoruusiässä.
Voitaneen ajatella, että tähän on vaikuttanut heidän kasvuympäristönsä hengellinen konteksti. Jokaisella ympäristöllä on omanlaisensa kulttuuri. Ihmiset reagoivat asioihin viiteryhmänsä kulttuurin mukaisesti. Uusissa elämäntilanteissa ihminen soveltaa aikaisemmin
omaksumaansa kulttuuria. Kulttuuriset tavat ja muodot, kuten suremisen tavat periytyvät
osittain sosiaalisesti sukupolvilta toisille.251
251
76
Ikonen 2000, 91–93.
8. Pohdinta
Lapsen kuolema on vanhempien raskain suru, jonka myötä vanhemmat joutuvat muutokseen pyrkiessään sopeutumaan elämäänsä ilman lasta. Tämä tutkimus osoittaa, että lapsen
kuolema on niin raju tapahtuma vanhempien elämässä, että vanhemmat kokevat jopa kaiken muuttuneen sen seurauksena. Tutkimus tuo uutta näkökulmaa lapsen menetykseen
liittyvistä muutoksista ja henkisestä kasvusta suruprosessin alkuvuosista pitkäkestoisempiin muutoksiin, ja se luo kuvaa erilaisista kokemusmaailmoista ja niihin vaikuttavista
tekijöistä.
Tässä tutkimuksessa vanhempien kokemia muutoksia ja henkisen kasvun kokemuksia tarkasteltiin vanhempien subjektiivisen kokemuksen kautta rajaamatta lapsen kuolinikää ja –tapaa tai ajallista etäisyyttä menetykseen. Vanhempien kirjoitelmien perusteella
keskeisiksi yhdistäviksi ja erottaviksi tekijöiksi muodostuivat henkiset ja hengelliset muutokset lapsen kuoleman jälkeen: henkiset muutokset ilmenivät kielteisinä tai myönteisinä
muutoksina omassa identiteetissä, ihmissuhteissa ja jumalasuhteessa tai –kuvassa sekä
suhtautumisena evankelisluterilaiseen kirkkoon. Vanhempien kertomien muutosten ja kokemusten perusteella muodostui viisi tyyppiryhmää.
Ensimmäiselle ryhmälle, jonka nimesin Voimaantuneiksi, oli keskeisintä henkisen ja
hengellisen kasvun nivoutuminen yhteen. Henkinen kasvu näyttäytyi identiteetin vahvistumisena, itsetuntemuksen ja auttamishalun lisääntymisenä. Vanhemmat uskoivat lapsen
kuolemalla olleen tarkoituksen hyvän Jumalan suunnitelmissa, vaikkeivät sitä voineet täysin ymmärtää. Vanhempien jumalasuhde muodosti merkittävän tuen suruprosessissa, ja
kirjoittajat kertoivat jumalasuhteensa syventyneen ja monipuolistuneen prosessin aikana.
Kirjoitelmat olivat pääosin juonellisesti ja muodoltaan eteneviä.
Toiselle ryhmälle, jota kutsun Vahvistuneiksi, oli yhteistä lapsen kuoleman kokemuksen myötä vahvistuminen ja merkityksen löytäminen kokemukselle. Vanhemmat kertoivat elämän ja läheistensä arvostuksen lisääntymisestä, mutta myös joistakin kielteisistä
muutoksista ihmissuhteissa. Vanhempien jumalasuhde ja –kuva säilyivät tilapäisen kriisin
jälkeen turvallisena. Hengellinen konteksti ei ollut kirjoitusten keskiössä niin kuin Voimaantuneiden kirjoituksissa, vaan se tuli esiin muiden asioiden lomassa saamatta keskeisintä roolia Vahvistuneiden kirjoituksissa. Kirjoitelmat olivat muodoltaan suurelta osin
eteneviä.
Kolmas ryhmä sai nimekseen Hyväksyneet. Vanhempien kertomuksista välittyi lapsen kuoleman hyväksyminen osana omaa elämäntarinaa ja vahvistuminen kokemuksen
myötä. Vanhemmat kertoivat myös haavoittuvuudestaan joissakin sosiaalisissa konteksteissa, jotka muistuttivat omista menetyksistä. Kirjoittajia yhdisti kriittisyys kristillistä
77
kirkkoa tai jumalakuvaa kohtaan. Kirjoitelmat vaihtelivat muodoltaan: vakaa, taantuva ja
etenevä.
Neljäs ryhmä kertoi ajallisesti läheisimmin tapahtuneesta lapsen kuolemasta. Ryhmän nimesin Turtuneiksi heidän kertomansa alakulon ja turtumuksen tunteen vuoksi. Vanhemmat kertoivat pääosin kielteisistä muutoksista, kuten elämänhalun heikkenemisestä ja
yksinäisyyden tunteista, mutta myös joistakin myönteisistä vaikutuksista, kuten läheistensä
arvostuksen lisääntymisestä. Kertomuksia sävyttivät suremisen ja surusta vetäytymisen
vuorottelu. Kirjoittajien jumalasuhde oli pääosin kriisissä, yhden kirjoittajan jumalasuhde
oli vahvistunut. Kirjoitelmista puolet oli muodoltaan eteneviä ja puolet taantuvia.
Viimeinen tyyppiryhmä, joka sai nimekseen Murtuneet, kertoi pääosin lapsen kuoleman vaikuttaneista kielteisistä muutoksista, kuten identiteetin murtumisesta, heikentyneestä toimintakyvystä tai terveydestä sekä sosiaalisten siteiden murenemisesta tai vetäytymisestä lapsen kuolemaa muistuttavista tilanteista. Lapsen kuoleman vaikutus kirjoittajien jumalasuhteeseen pysyi pääosin muuttumattomana: hengellisyys ilmeni kirjoituksissa
eri tavoin. Kirjoitelmat olivat pääosin taantuvia.
Tutkimuksen tyyppiryhmät ovat suuruudeltaan lähes samansuuruisia: jokaisessa
tyyppiryhmässä on 4–6 kirjoittajaa. Voimaantuneiden ja Turtuneiden tyyppiryhmät ovat
suurimpia ryhmiä. Voimaantuneiden ryhmän kokoon on saattanut vaikuttaa tutkimuspyynnön muotoilu ja useiden uskonnollisten lehtien käyttäminen aineistonhankinnassa. Turtuneiden kirjoituksissa joulun läheisyys tutkimusajankohtana oli osalle merkittävä surun ja
kaipauksen lisääntymisen kannalta. Toisaalta tutkimuksen kirjoitelmat olivat teemoiltaan,
muodoiltaan ja kerronnaltaan varsin monenlaisia, ja vanhemmat itse valitsivat, mitä nostivat esiin kirjoitelmissaan. Yksittäisten ryhmien koon perusteella ei voida vetää uusia merkityksiä antavia johtopäätöksiä.
Tyyppiryhmät muodostuivat analysoimalla vanhempien kertomusten kokonaistarinaa
ja siihen vaikuttavia useita teemoja kehityskulkuna. Useimpien kertomusten pohjalta muodostui selkeä kuva kirjoittajien kokemista muutoksista ja niihin liittyvistä tekijöistä, ja kokemukset muodostivat selkeän ryhmän. Joidenkin yksittäisten kirjoittajien kohdalla kokemukset olisivat voineet liittyä kahteen eri ryhmään, mikäli erilaisia elementtejä olisi painotettu. Tällöin ryhmät olisivat muodostuneet toisin. Tutkimustehtävän mukainen tarkastelu
ohjasi kuitenkin valintojani. Toisenlainen tutkimustehtävä ja erilaiset kriteerit olisivat tuottaneet toisenlaiset tyyppiryhmät. Narratiivisen tutkimuksen periaatteena ja vahvuutena on
dialogisuus: tutkittavan ääni kuuluu kertomuksissa, ja tutkijan ääni välittyy valintojen ja
tulkintojen kautta. Lukijan kannalta on tärkeää pystyä hahmottamaan tyyppiryhmien kautta
erilaisia muutoksia ja eläytymään vanhempien kuvaamaan kontekstiin. Narrativiinen tut-
78
kimusote suojelee kirjoittajien yksityisyyttä, eikä kenenkään tarina tule sellaisenaan esitetyksi tai henkilöllisyys paljastetuksi.
Tämä tutkimus tuo uutta näkökulmaa lapsen menetyksen tutkimukseen, jossa laadulliset tai määrälliset tutkimusmenetelmät ovat olleet yleisiä. Tutkimus tuo lisäymmärrystä
myönteisten ja kielteisten muutosten luonteesta ja suhteesta toisiin muutoksiin vanhempien
surussa peilatessaan niitä nivottuna vanhemman elämäntarinaan irrottamatta niitä erillisiksi
ilmaisuiksi. Tutkimus osoittaa, että henkinen kasvu voi sisältää sekä identiteetin että sosiaalisten suhteiden vahvistumisen ja hengellisen kasvun yhteen nivoutumisen. Henkisen
kasvun kokemus voi nivoutua myös yhteen jonkin kielteisen muutoksen kanssa, kuten
esimerkiksi vahvistuminen identiteetissä tai auttamishalun lisääntyminen voivat nivoutua
yhteen sosiaalisissa suhteissa haavoittuvuuden kanssa. Myös vanhemman pääsääntöisesti
kokemat kielteiset muutokset voivat yhdistyä johonkin yksittäiseen myönteisen muutoksen, kuten identiteetin mureneminen läheisten ihmissuhteiden arvostamiseen. Muutosten
monijakoisuutta ja kokonaisvaltaista esiintymistä olisi tarpeen tutkia lisää, jotta henkistä
kasvua ja vanhempien kokemusmaailmaa voitaisiin ymmärtää laajemmin. Ihminen muodostaa kokonaisuuden, johon kuuluvat henkiset, fyysiset, sosiaaliset ja hengelliset elementit. Tämä tuo haasteen lapsen menetyksen tutkimukselle. Se toisi arvokasta tietoa, jota lapsensa menettäneiden tukemisessa tarvitaan.
Tutkimukseni antaa suuntaviivoja, miten alkuvuosien muutokset eroavat pitkäkestoisista muutoksista. Se osoittaa muutosten erilaisen ilmenemisen suruprosessin alkuvuosina
verrattuna useiden vuosien jälkeen. Samalla se vahvistaa aikaisempaa näkemystä siitä, että
ajalla on merkityksensä surussa. Tutkimuksessa lyhin aika lapsen kuolemasta oli viisi kuukautta. Neljä ja puoli vuotta tai vähemmän aikaa lapsen kuolemasta kertoneet kirjoitukset
muodostivat omanlaisensa tyyppiryhmän ja sijoittuivat Turtuneisiin. Viidestä vuodesta
eteenpäin kirjoitukset sijoittuivat eri tyyppiryhmiin, eikä ajan kuluminen muodostanut
sääntöä surun myötä tulleisiin muutoksiin. Ajallisuus oli näin ollen yhdistävä tekijä suruprosessin tuomien kielteisten muutosten kannalta, silloin kun menetyksestä oli kulunut alle
viisi vuotta, mutta sen jälkeen lapsen kuolemasta toipumiseen vaikuttivat muut tekijät.
Tämä haastaa aikaisemman tutkimuksen, jossa henkisen kasvun on todettu lisääntyneen jo
kolmen vuoden jälkeen läheisen menetyksestä.
Tarkasteltaessa tutkimuksessani esille noussutta ajan merkitystä aikaisempaan surututkimukseen eroja on havaittavissa läheisen menetyksen ja lapsen menetyksen kokemuksissa. Nancy Hoganin tutkimuksessa todettu henkisen kasvun lisääntyminen kolmen vuoden jälkeen menetyksestä sisälsi myös muiden läheisten menettäneiden kokemuksia vanhemman surun lisäksi. Lapsen kuoleman tutkimuksessa sen sijaan näkyy muiden tekijöiden kuten vanhemman iän ja erityisen tuki-intervention vaikutus henkiseen kasvuun. An79
na-Liisa Ahon tutkimuksessa isien tuki-interventio lisäsi henkisen kasvun kokemuksia jo
alle kolmen vuoden aikana. Hilkka Laakson tutkimuksessa erityisesti nuoret äidit kokivat
henkistä kasvua jo alle kolmen vuoden aikana sekä äidit, joiden lapsen kuolemasta oli kulunut yli kolme vuotta. Harri Koskelan tutkimuksessa ajan merkitys ilmenee samansuuntaisena kuin tutkimuksessani, sillä Koskelan tutkimuksessa lähes puolet tutkituista oli menettänyt lapsen alle viisi vuotta aikaisemmin, ja vanhemmat kertoivat pääsääntöisesti kielteisistä muutoksista identiteetissään. Myönteisistä muutoksista kertoneiden vanhempien
lasten kuolemasta oli kulunut yli neljä vuotta. Ajallisuuden merkitystä henkiseen kasvuun
lapsen kuoleman jälkeen olisi hedelmällistä tutkia lisää yhtenä merkittävänä tekijänä muutosprosessissa. Tieto olisi tärkeää ajatellen vanhemman tukemista ja antaisi lisäymmärrystä, millaista erilaista tukea vanhempi tarvitsee eri vaiheissa suruaan.
Tutkimukseni osoittaa, että vanhempien myönteinen jumalasuhde- ja kuva toimivat
tukea antavina tekijöinä suruprosessissa. Suurin osa vanhemmista, jotka kertoivat kokemuksensa myötä vahvistumisesta, kertoivat myös uskonnollisen kontekstin myönteisestä
vaikutuksesta surussaan ja elämässään. Tukea antava hengellisyys näyttäytyi jumalasuhteen löytymisenä, vahvistumisena, hengellisenä etsintänä ja elämän perustana. Hengellisellä etsinnällä tai tukeutumisella oli kuitenkin aluksi kielteinen vaikutus niissä tapauksissa,
joissa vanhempi uppoutui uskonnollisten selitysten tuomaan lohdutukseen ja unohti surra.
Kielteiset muutokset uskonnollisessa kontekstissa ilmenivät pettymyksenä uskomuksiin,
jumalakuvaan tai –suhteeseen sekä kriittisyytenä evankelisluterilaisen kirkon toimintaa
kohtaan ja kirkosta eroamisena. Hengelliseen kriisiin joutuneilla ilmeni useimmiten myös
kielteisiä muutoksia identiteetissä ja ihmissuhteissa. Tutkimus vahvistaa aikaisempaa tutkimusta siitä, että uskonnollinen coping vaikuttaa myönteisesti suruprosessissa muiden
tekijöiden ohella. Kirkon toimintaan liittyvät vanhempien tuentarpeet olisi tarpeellinen
tutkimustehtävä. Lapsensa menettäneen tukemiseksi olisi selvitettävä, miten kirkon toivotaan lähestyvän lapsensa menettänyttä vanhempaa. Millaista henkistä ja hengellistä tukea
vanhemmat odottavat, ja miten kirkon nykyiset tukimuodot kohtaavat lapsensa menettäneet? Myös surun viivästyminen liiallisen hengellisen tukeutumisen vuoksi olisi hedelmällinen lisätutkimuksen aihe.
Tässä tutkimuksessa vanhempien henkinen kasvu näyttäytyi vahvimmin pienten ja
alakouluikäisten lasten menetyksissä. Toisaalta myös kielteisistä muutoksista kertoneet
vanhemmat olivat menettäneet pienen lapsen, joten lapsen ikä ei näyttäytynyt määräävänä
tekijänä kokemuksissa. Suurin osa menetyksistä oli tapahtunut äkillisesti, eikä kuolintapa
muodostanut säännönmukaisuutta muutoksiin nähden. Aikuisen lapsen menetykset olivat
suurelta osin tapahtuneet alle viisi vuotta sitten ja muutokset olivat pääosin kielteisiä. Tutkimukseni vahvistaa aikaisempaa lapsen kuolemasta tehtyä tutkimusta, että lapsen menet80
täminen on aina vaikea suru vanhemmalleen lapsen iästä riippumatta. Aikuisen lapsen menettäneiden joukossa ilmeni, että tutkimukseen osallistuminen toimi surutyön kanavana.
Tämä ajatus yhdistettynä aikuisten lasten menetyksen ajalliseen läheisyyteen ja vanhempien kertomaan yksinäisyyden tunteeseen herättää kysymyksen aikuisen lapsen menettäneiden tuen saannista ja sen mahdollisuuksista. Aikuisen lapsen menetyksen tutkiminen olisi
tärkeä uusi ja ajankohtainen tutkimusaihe, jota ei ole Suomessa erityisesti tutkittu. Lapsen
iän ja kuolintavan vaikutuksen tutkiminen toisi lisäymmärrystä, miten lapsen ikä ja kuolintapa vaikuttavat henkisiin ja hengellisiin muutoksiin.
81
9. Lähteet ja kirjallisuus
Lähteet
Kirjoitelmat tekijän hallussa [Espoo]
Kirjallisuus
Aho, Anna Liisa
2010
Isän suru lapsen kuoleman jälkeen. Tuki-invertio ja sen arviointi. Akateeminen
väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis 1551. Diss. Tampere: Tampereen
yliopistopaino.
Arnold, Joan & Gemma, Penelope Buschman
2008
The Continuing Process of Parental Grief. Death Studies 32. 658–673.
Auvinen, Mirkka
2005
”Mie en osaa pistää sitä yhteen pakettiin” – Posttraumaattinen kasvu ja muutokset syövän sairastaneiden nuorten kokemuksissa. Jyväskylän yliopisto. Pro
gradu –tutkielma.
Buchert, Maria
2010
Rakkauden välittäjä vai moraalin vartija? Narratiivinen tutkimus Suomen
evankelis-luterilaisen kirkon papeista perhe- ja seksuaalikysymysten äärellä.
Helsinki: Yliopistopaino. Diss. Helsinki.
Cullberg, Johan
1991
Tasapainon järkkyessä – psykoanalyyttinen ja sosiaalipsykiatrinen tutkielma.
Keuruu: Otava.
Davis, Christopher G. & Nolen-Hoeksema, Susan
1998
Making Sense of Loss and Benefiting From the Experience: Two Construals of
Meaning. Journal of Personality and Social Psychology 75 (2). 561–574.
Dyregrov, Atle & Dyregrov, Kari
1999
Long-term Impact of Sudden Infant Death: A 12– to 15–year follow up. Death
Studies 23. 635–661.
Erjanti, Helena & Paunonen-Ilmonen, Marita
2004
Suru ja surevat. Surevien hoitotyön perusteet. Helsinki: WSOY.
Eskola, Jari & Suoranta, Juha
2000
Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino.
Frantz, Thomas T. & Trolley, Barbara C. & Farrell, Megan M.
1998
Positive Aspects of Grief. Pastoral Psychology. 47. 3–17.
Gilbert, Kathleen R.
2002
Taking a Narrative Approach to Grief Research: Finding Meaning in Stories.
Death Studies 26. 223–239.
Hatch, J. Amos & Wisniewski, Richard
82
1995
Life history and narrative: questions, issues, and exemplary works. – Life history and narrative. Edit. by J. Amos Hatch & Richard Wisniewski. London:
RoutledgeFalmer. 113–135.
Hanhimäki, Eija Hannele
2006
Äitinä ja pappina. Narratiivinen tutkimus äitiyden ja pappeuden yhteensovittamisen tavoista pappisäitien elämänkertomuksissa. Käytännöllisen teologian
pro gradu –tutkielma. HYTTK.
Hammarlund, Claes-Otto
2010
Kriisikeskustelu. Kriisituki, jälkipuinti, stressin ja konfliktien käsit-tely. Helsinki: Tietosanoma.
Harmanen, Eija
1997
Sielunhoito sururyhmässä. Tutkimus ryhmänohjaajan näkökulmasta Suomen
evankelis-luterilaisessa kirkossa. Helsinki: Gummerus Kirjapaino.
Heikkinen, Hannu L.T.
2001
Toimintatutkimus, tarinat ja opettajaksi tulemisen taito: Narratiivisen identiteettityön kehittäminen opettajankoulutuksessa toiminta-tutkimuksen avulla.
Diss. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Henriksson, Markus & Lönnqvist, Jouko
2011
Psyykkiset kriisit, sopeutumishäiriöt ja stressireaktiot. – Psykiatria. Toim.
Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri Marttunen ja Timo Partonen.
Helsinki: Duodecim. 257–281
Hirsjärvi, Sirkka
1997
Tutkimustyypit ja aineistonkeruun perusmenetelmät. – Tutki ja kirjoita. Toim.
Sirkka Hirsjärvi & Pirkko Remes & Paula Sajavaara.Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Hogan, Nancy S. & Greenfield, Daryl B. & Schmidt, Lee A.
2001
Development and Validation of the Hogan Grief Reaction Checklist. Death
Studies 25. 1–32.
Hyvärinen, Matti
2004
Johdatus narratiiviseen tutkimukseen. – Sosiologia 3/2004. 242–246.
2006
Kerronnallinen tutkimus. www.hyvarinen.info. http://www.hyvarinen.
info/material/Hyvarinen–Kerronnallinen_tutkimus.pdf (12.1.2012)
Hänninen, Vilma
2002
Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Acta Universitatis Tamperensis 696. Diss.
Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy Juvenes Print.
Ikonen, Tuula Hannele
2000
Tuhkasta uusi elämä. Selviytymisen teoreettiset ja käytännölliset lähtökohdat.
Helsinki: Yliopistopaino.
Isometsä, Erkki
2011a
Masennushäiriöt – Psykiatria. Toim. Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson,
Mauri Marttunen ja Timo Partonen. Helsinki: Duodecim. 154–193.
83
2011b
Kaksisuuntaiset mielialahäiriöt – Psykiatria. Toim. Jouko Lönnqvist, Markus
Henriksson, Mauri Marttunen ja Timo Partonen. Helsinki: Duodecim. 194–
217.
Kontiokari, Tarja
2002
Elämän koulussa, osana lapsettomuus – Kun syli on tyhjä. Kokemuksia lapsettomuudesta. Toim. Kirsti Joensuu. Oulu: Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys.
Koskela, Harri
2009
Miksi ja mitä varten, Jumala? Lapsen menetyksen merkitys vanhemman spiritualiteetille. Käytännöllisen teologian lisensiaatintutkimus. Joensuu.
2011
Lapseni elää aina sydämessäni. Lapsen menetyksen merkitys vanhemman spiritualiteetin muotoutumisessa. KTKJ 114. Diss. Joensuu.
Kotila, Heikki
1993
Tuomasmessu yhteyden juhlana. – Tuomasmessu – uskon juhla. Toim. Heikki
Kotila. Helsinki: Kirjapaja. 174–185.
Kübler-Ross, Elisabeth & Kessler, David
2006
Suru ja surutyö. Helsinki: Basam Books.
Laakso, Hilkka
2000
Äidin suru alle seitsemänvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen. Acta Universitatis
Tamperensis 724. Diss.Vammalan Kirjapaino: Vammala.
Laakso, Hilkka & Paunonen-Ilmonen, Marita
2005
Äidin suru. – Suomen Lääkärilehti 60 (2). 167–170.
Laine-Puhakainen, Teresa
2007
Liian lyhyt elämä: kirja surusta ja hiljaisuudesta. Jyväskylä: Atena Kustannus.
Laitinen, Merja & Uusitalo, Tuula
2008
Narratiivinen lähestymistapa traumaattisten elämänkokemusten tutkimisessa. –
Narratiivikirja: Menetelmiä ja esimerkkejä. Toim. Raimo Kaasila, Raimo Rajala ja Kari E. Nurmi. Tampere: Juvenes Print.106–151.
Lichtenthal, Wendy G. et al.
2010
Sense and Significance: A Mixed Methods Examination of Meaning Making
After the Loss of One’s Child. Journal of Clinical Psychology. 66 (7).791–812.
Lieblich, Amia & Tuval-Mashiach, Rivka & Zibler, Tamar
1998
Narrative Research: Reading, Analysis and Interpretation. Edit. Amia Lieblich,
Rivka Tuval-Mashiach, Tamar Zibler. Thousand Oaks, London, New Delhi:
Sage Publications.
Lieblich, Amia
1998
The Holistic-Content Perspective. – Narrative Research: Reading, Analysis
and Interpretation. Edit. Amia Lieblich, Rivka Tuval-Mashiach, Tamar Zibler.
Thousand Oaks, London, New Delhi: Sage Publications. 62–87.
84
Lindqvist, Martti
1999
Surun tie. Juva: WSOY.
1997
Näkymättömän paino. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Luoma, Tapio
2012
Saarna kirkolliskokouksen avajaismessussa 5.11.2012
http://evl.fi/.../0/.../SAARNA%20kirkolliskokouksen%20
avajaismessussa%205.pdf (14.11.12)
Lönnqvist, Jouko
2011
Mielenterveyden häiriöiden luokittelu ja diagnostiikka – Psykiatria. Toim.
Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri Marttunen ja Timo Partonen.
Helsinki: Duodecim. 47–68.
Lönnqvist, Jouko & Lehtonen, Johannes
2011
Psykiatria ja mielenterveys. – Psykiatria. Toim. Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri Marttunen ja Timo Partonen. Helsinki: Duodecim.12–31.
Mainio, Arja
2002
Surutyön kautta elämän mielekkyyteen – Kun syli on tyhjä. Kokemuksia lapsettomuudesta. Toim. Kirsti Joensuu. Oulu: Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys.
Moren, Riitta
2005a Suru ja sen merkitys. – Lapseni on kuollut – jäi jälkeen kaipuu, jäi sanaton suru.
Toim. Leena Minkkinen et al. Helsinki: Sylva ry. 31–39
2005b Perheiden selviytyminen – Lapseni on kuollut – jäi jälkeen kaipuu, jäi sanaton
suru. Toim. Leena Minkkinen et al. Helsinki: Sylva ry. 89–91
Narratiiviset tarkastelutavat
http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/kvali (12.12.2011)
Narratiivinen lähestymistapa
http://herkules.oulu.fi/isbn9514268903/html (12.12.2011)
Palosaari, Eija
2007
Lupa särkyä: kriisistä elämään. Helsinki: Edita Publishing.
Paulsen, Leif Jon
2008
The Bereavement of an Adult Child in the Middle Phase of Adulthood. The
Journal of Pastoral Care & Counseling 62 (3). 233–247.
Poijula, Soili
2002
Surutyö. Helsinki: Kirjapaja.
Polkinghorne, Donald E.
1988
Narrative Knowing and the Human Sciences. State University of New York
Press.
1995
Narrative configuration in qualitative analysis – Life history of narrative. Ed. J.
Amos Hatch & Richard Wisniewski. London: RoutledgeFalmer. 5–23.
Rando, Therese A.
85
1991
Death of an Adult Child – An excerpt from How to Go On Living When
Someone You Love Dies. New York: Bantam Books. 1–7. www.eccbook.com/death_of_an_adult_child.pdf (8.2.2012)
Riessman, Catherine Kohler
1993
Narrative Analysis. Qualitative Research Methods 30. Newbury Park: Sage
Publications.
Riley, Linda P. et al.
2007
Parental Grief Responses and Personal Growth Following the Death of a Child.
Death Studies 31. 277–299.
Ruishalme, Outi & Saaristo, Liisa
2007
Elämä satuttaa. Kriisit ja niistä selviytyminen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö
Tammi.
Saarelainen, Suvi-Maria
2009
Elämää syövän kanssa. Narratiivinen tutkimus henkisen ja hengellisen tuen
merkityksestä syöpää sairastavalle. Käytännöllisen teologian pro gradu –
tutkielma. HYTTK.
Saari, Salli
2000
Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kriisit ja niistä selviytyminen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Saltzer, Linda P.
1994
Lapsettomuus kriisinä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Siltala, Pirkko
1992
Kuoleva lapsi tarvitsee avoimuutta. – Vaiettu suru. Lapsen kuolema ja perheen
tukeminen. Toim. Tuija Manneri. Helsinki: Lastensuojelun keskusliitto. 34–43.
Tedeschi Richard G. & Calhoun Lawrence G.
2008
Beyond the Concept of Recovery: Growth and the Experience of Loss. Death
Studies 32. 27–39.
Telenius, Eeva
2010
Äidin suru ja suruprosessin kehittyminen viisi vuotta lapsen kuoleman jälkeen.
Lääketieteen pro gradu –tutkielma. Tampereen yliopisto.
Tilastokeskus
http://www.stat.fi/til/ksyyt/tau.html (16.2.2013)
Toller, Paige W.
2008
Bereaved Parents’ Negotiation of Identity Following the Death of a Child.
Communication Studies 59 (4). 306–321.
Tuomasmessu
2013
Mikä on Tuomasmessu? http://www.tuomasmessu.fi/?sid=201 (9.2.2013)
Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli
2011
Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Kustannus-osakeyhtiö
Tammi.
86
Tuval-Mashiach, Rivka
1998
Holistic Analysis of Form – Narrative Research: Reading, Analysis and Interpretation. Edit. Amia Lieblich, Rivka Tuval-Mashiach, Tamar Zibler. Thousand Oaks, London, New Delhi: Sage Publications. 88–111.
Uusitalo, Tuula
2006
Miten päästä yli mahdottoman? Narratiivinen tutkimus itsemurhamenetyksistä.
Acta Universitas Lapponiensis 105. Diss. Rovaniemi.
Väisänen, Leena
1996
Family grief and recovery process when a baby dies. ActaUniversitas Ouluensis D Medica 398. Diss. Oulu.
1999
Lapsen menetys: perheen suru ja toipuminen. Helsinki: Kirjapaja Oy.
Wheeler, Inese
2001
Parental Bereavement: the Crisis of Meaning. Death Studies 25. 51–66.
Zijlstra, Wybe
1995
Kohti kokonaista ihmistä. Pastoraalipsykologian käsikirja. Helsinki: Kirjapaja.
87
10. Liitteet
Liite 1
Lapsen menetyksestäsi on kulunut vuosia, kertoisitko tarinasi, millaisia muutoksia se on tuonut
elämääsi?
Teen pro gradu –tutkimusta Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa käytännöllisen teologian laitoksella. Aiheeni käsittelee lapsen menettämisen surun tuomia muutoksia. Jos lapsen menetyksestäsi on jo muutama vuosi, toivoisin, että kirjoittaisit tarinasi menetyksestäsi, sen tuomista muutoksista suhteessa itseesi, omaan persoonaasi, toisiin ihmisiin ja mahdollisesti myös Jumalaan.
Kirjoita vapaasti omasta menetyksestäsi, ajatuksistasi ja mahdollisista kasvun kokemuksistasi
omaelämäkerrallisen kirjoitelman muodossa. Kerrothan myös, milloin, miten ja minkä ikäisenä
lapsesi kuoli sekä itsestäsi sukupuoli ja ikä. Voit kirjoittaa kirjeen nimettömänä. Kaikkea saamaani
aineistoa käsitellään luottamuksellisesti, ja sitä käytetään vain tutkimuskäyttöön. Aineisto säilytetään tutkijan hallussa. Kenenkään osallistuneen henkilöllisyys ei paljastu tutkimuksesta.
Mikäli haluat osallistua tutkimukseen muutoin kuin kirjoittamalla, haastattelu on mahdollinen.
Ilmoita siinä tapauksessa osallistumisestasi alla olevaan sähköpostiosoitteeseen ja liitä mukaan
yhteystietosi. Tutkimukseen liittyviä kysymyksiä voi lähettää alla olevaan sähköpostiin.
Lähetä kirjoitelmasi viimeistään vuoden 2011 loppuun mennessä.
Sähköpostilla osoitteeseen:
[email protected]
Tai kirjeitse osoitteeseen:
Katri Grönroos / Käyt.teol.laitos
PL 33
00014 Helsingin yliopisto
Kiitos avustasi jo etukäteen.
Katri Grönroos
teol.kand.
Raili Gothóni
käyt.teol.prof.
88
Liite 2
Mediat, joihin lähetin kirjoituspyynnön 9.-15.11.2011 ja niiden julkaisupäivät.
Mediat
Seurakuntasanomat
Esse
Kirkko & kaupunki
Kirkko & koti
Kirkko & me
Kirkkosanomat
Rauhan Tervehdys
Vantaanlauri
Jakelu
Espoo
Helsinki
Kuopio
Turku
Tampere
Oulu
Vantaa
Painos
81.300
202.000
66.700
105.350
102.000
98.000
83.000
Julkaisu
17.11.2011
17.11.2011
23.11.2011
17.11.2011
-
lukijat:
lukijat:
levikki:
painos:
79.000
40.000
20.467
12.500
16.11.2011
17.11.2011
24.11.2011
Valtakunnalliset mediat
Kotimaa
Ristin Voitto
Sana
Uusi Tie
Järjestöt
Käpy ry:n kotisivu, jäsenkirje, facebook-yhteisö
Miessakit ry:n kotisivu, Urho-lehti
Sylva ry:n kotisivu
15.11.2011
16.11.2011
-
89
Liite 3
Tyyppitarinataulukot
Taulukko 4. Voimaantuneiden tyyppitarinan muodostuminen
Pääteemat
Lapsen
menetys
äkillisesti
Suruprosessi
Ammattiapu
Elämän
muutokset,
menetykset
Suhde
perheenjäseniin ja
kiitollisuus
Hengellinen tuki
Henkinen
kasvu:
Salattu
voimavara
ja siunaus
Identiteetin
vahvistuminen
Riippumattomuus
Hengellinen kasvu
90
S3
Yllättäen 6
vuotta
sitten.
Suostuminen yhä
uudelleen.
Ahdistus,
elämänhalu
heikkeni.
Sairauslomat.
Suruviikon-loput
ja ryhmät.
3 keskenmenoa,
rankka
työtilanne,lemmik
kieläinkuolemat,
alanvaihto,
sijaislapset
Kantavana
voimana:
perhe,
ystävät ja
lähimmät
sukulaiset.
Kiitollisuus,
erityisesti
lapsista.
Alusta asti
Jumala,
jolta
saanut
syvää
lohdutusta,ja joka
kannatellut
Murtumisen
siunaus,
rehellinen
ja perinpohjainen
surun
läpikäynti
Jumalan
kanssa.
Ymmärrys
itsestä
kasvanut,
itsetuntemus- ja
luottamus,
rohkeus,
luovuus.
Jumalan
luoma.
Vääränlainen
riippuvuus
vähentyi
lapsista ja
miehestä.
S1
Yllättäen
23 vuotta
sitten.
Tunneelämän
vuoristorata,
kieputusta
ennenkokemattomalla
tavalla.
S2
Yllättäen 9
vuotta sitten.
Keskustelut
Ammattiterapia.
Omien
sanojen
painoarvo
ja uskottavuus
lisääntynytavoimuus,
tunteiden
ilmaisu.
Vahvuus
selvittyään
”selvä
järkisenä”.
Nöyräksi ja
tavalliseksi
kuolevaiseksi, ihmiseksi
tuleminen.
Sielullisen
prosessin
tukena
Luottamus
Jumalan
rakkau-
Jumala
osoittautui
suurem-
psykologin
kanssa.
Sielunhoidonkoulutus.
Lapsi
syntyi.
Ystävät:
sanat, teot,
kirjeet.
Puolison
kanssa
työstö.
Kiitollisuus:perhe
hengellinen koti.
Seurakunta ja
esirukoukset,hengen
lahjat
viestinä
Jumalalta.
Kipeät
kokemukset ja
kysymykset
salatuksi
voimavaraksi.
Lahja.
S4
Yllättäen 6
vuotta
sitten.
S7
Yllättäen
35 vuotta
sitten.
Ensimmäinen vuosi oli
synkkä ja
raskas.
S8
34 vuotta
sitten.
Tuska,
hylkääminen
ja ahdistus
jopa itsetuhoisiin
ajatuksiin.
Kertoi
muille myöhemmin.
Vertaistukiryhmä.
Kolme lasta
syntyi.
Esimiehen
vaihdos,
alanvaihto,
opiskelu.
Puolisonkuolema
myöhemmin.
Avioero,
huoltajuuden
menetys.
Suhde
puolisoon
vahvana ja
toisiaan
tukevana.
Lasten ja
yhteisen
arjen arvostus.
Läheiset,
ystävät,
rinnallakulkijat.
Kiitollisuus.
Lapset
lainaa.
Puolison ja
tyttären
uskoontulot.
Puolisolta ei
tukea.
Lapsenlapsen
kokeminen
”Herran
korvauksena”.
Kiitollisuus.
Kaiken
aikaa toivo,
lohdutus,
jota antanut
Jumala.
Aluksi
vihainen
Jumalalle.
Sisäinen
vahvuus
käytyään
niin syvällä:
ei pelkää
tunteita, ei
väistellyt tai
tukahduttanut.
Koki, että
Jumala
pitää
huolen ja
saattaa
herättää
rukoilijoita
Etsikkoaika,
seurakunnan
tilaisuudet.
Raamatun
luku. Tuli
uskoon.
Tuli uskoon:
”Kaikki se
häpeä viha
ja katkeruus
pyyhkiytyi
pois, kun
löysin
Jeesuksen.”
Prosessi
pitkä ja
kestänyt
tähän päivään asti.Uskallus
puhua vasta
vuosien
jälkeen.
Kivun
kautta voi
oppia:
raskaat
vaiheet
uuden
alku.
Tunteet
vahvoja,
puhuttava.
Itsensä
kuunteleminen,
tunteiden
tunnistus,
jakaminen,voima
varojen
rajallisuus.
Mitä muut
ajattelee ja
sosiaalinenpelko
väheni.
Muutoksetsuhteessa Juma-
”Jumala on
muovannut,
tehnyt
eheäksi,
tehnyt
sellaiseksi
kuin Hän on
alun perin
luonut.”
Uskoontulo.
Hengelli-
Uskoontulo,
heittäytyi
Jumalan
Esirukousten
merkitys
Merkityksen
löytäminen
hengellinen prosessi,
jumalakuva ja –
suhde
selkiytyi,
monipuolistui,
luottamus.
Esirukoukset
tärkeitä.
Rukouksen
voima
uudella
tavalla
eläväksi.
Oma
rukouselämä
vahvistui.
Usko ja
nöyrtyminen
Jumalan
sallimaan
menetykseen toivat
levon ja
rauhan
sydämeen.
Anteeksiantaminen
Ihmissuhteiden
vahvistuminen
Elämän
rajallisuus
ja arvokkuus
Tuonpuoleisuus
Elämäntehtävä ja
tulevaisuus
Ymmärrys
toisia
kohtaan
kasvanut.
Elämä sai
uuden
suunnan
tukea
toisia.
Ymmärrys
elämän
arvosta
kasvoi.
Suhde
kuolemaan
muuttui.
Elämän
laaksot ja
huiput.
Taivas
tullut
lähelle,
Usko
iankaikkiseen
elämään
vahvistui.
Uusi
suunta
auttaa
muita ja
laittaa
omat
talentit
rohkeasti
käyttöön.
teenja
huolenpitoon ja
hyvyyteen
vahvistui.
uskonkäsitys
kannatteleva
voima.
Esirukousten
merkitys:
tietoisuus
rukousten
voimasta
ja vaikutuksesta
kannatellut.
maksi
teoillaan
kuin oli
halunnutkaan. Elämän ja
kuoleman
Herra.
Luottaa:
kaikki
Jumalan
tiedossa.
Merkitykset uskon
kautta: ei
miksi-kysymysten
vangiksi.
Usko
mahdollisti
anteeksiantamisen
hoitovirheistä.
Ymmärrys
aikafaktorin
merkityksestä:
ihmisen
sisin ei
käskien
muutu.
Oman
elämän
kauniiden
ja rosoisten puolien
tarkastelu
objektiivisemmin.
Kaikella
Jumalan
hyvä tarkoitus. Lapsen
elämällä
tarkoitus.
Usko
taivaan
kotiin
lohdutti ja
linkki
iankaikkiseen
vahvistui.
Ammentaa
kokemuksesta
hengelliseen
työhönsä.
Kiitollisuus
Jumalalle.
Jeesuksen
sanat:”Minä
olen tie,
totuus ja
elämä”
kuvaa hautapaikan
polkua.
Vanhemmuus on
tärkeässä
osassa
elämää ja
tavallinen
arki heidän
kanssaan,
tässä ja nyt.
Opetellut
antamaan
anteeksi
itselleen, ei
ollut syyllinen.
Armeliaisuus toisia
kohtaan
lisääntynyt
ja suhteisiin
tullut syvyyttä.
Tuonut lisää
nöyryyttä:
elämän
arvokkuus
Ei haikaile
sitten kun –
tapahtumiin.
Lasten
arvostus.
laan:
Jumala
sallii
vaiheita,
kaikki ei
aina etene
loogisesti.Saa olla
myös
heikko.
Esirukoukset
tärkeä osa
Jumalan
huolenpitoa.
Paljonko
rukoukset
vaikuttavat
Jumalan
suunnitelmiin?
Jumala
näkee
kokonaisuuden,
kaikkea ei
tarvitse
ymmärtää.
nen työura,
josta
kunnia
Jumalalle.
armon
varaan ja
parannettavaksi.
Kertoi, että
aina kannattaa rukoilla
ja riippua
Jumalassa
kiinni.
Antoi
kunnian
Jumalalle
kaikesta.
”Soli Deo
Gloria”.
Jumala on
joutunut
kasvattamaan kovalla kädellä ja
valmistanut
palvelustyöhön.
Ei vaatimuksia
menetykseen
osallisille.
Koki henkilökuntaa
kohtaan
katkeruutta,
ja vihaa.
Ymmärrys
ja myötätunto toisia
kohtaan
lisääntynyt
ja halu olla
muille
avuksi.
Toivoo
voivansa
olla jollekulle rohkaisuksi.
Ymmärrys
syveni:
kaikki
katoavaista
elämän
pituuteen
ei voi
vaikuttaa.
Elää tätä
hetkeä.
Kerran
perillä
kaikki
selviää ja on
täydellistä.
Halu olla
inhimillinen ihminen, olla
ehkä
avuksi
toisille.
Hengellinen tehtävä ja
työura,
josta kiitos
ja kunnia
Jumalalle.
Halu olla
avuksi ja
rohkaisuksi
toisille ja
hengellisestä
tehtävästä.
91
Taulukko 5. Vahvistuneiden tyyppitarinan muodostuminen
Pääteemat
Lapsen
menetys
S13
S5
S6
S16
S20
Yllättäen 17
vuotta sitten.
Yllättäen 19
vuotta sitten.
Kuoli 11
vuotta sitten.
Yllättäen 56
vuotta sitten.
Suruprosessi
Elämä
pirstoutui.
Viha, suru,
katkeruus,
pettymys ja
masennus
suuri. Elämänhaluttomuus.
”aluksi
taivaan
herraa ei
ollut: eihän
hän voisi
tällaista
surua ja
taakkaa
antaa.”
Ei tukea
läheisiltä.
Tutut yhteydessä vain
uteliaisuudesta. Toivoi
läsnäoloa ja
lohdutusta.
Kaikki
muuttui.
Elämä
romahti.
Viha, tuska
ja syyllisyys,
1. vuosi
hyvin raskas.
Näki lapsesta
unia.
Yllättäen 35 ja
36 vuotta
sitten.
Tuska ja
pettymys oli
suunnaton.
Aluksi huusi
Jumalalle
vihaa ja
tuskaa.
Sairauden
aikana kiitti
Jumalaa hyvistä käänteistä.
”Kotikylän
kappelissa
hiljennyin
lukemattomat
kerrat hartaisiin rukouksiin.”
Aluksi luuli
saaneensa
Jumalan
vihan päälleen.
Ei lohdutusta
läheisiltä,
vain konkreettista
apua. Kaverit eivät
kohdanneet.
Seurakuntayhteys
katkesi, löysi
Tuomasmessun.
Suurimmat
muutokset
suhteessa
ihmisiin:
valtaosa
ikäviä! Osa
ihmissuhteista
syvemmälle
tasolle, suvaitsevaisuus
Pitkän
avioliiton
läheisintä
aikaa.
Oli lapsen
sairastaessa
sosiaalisesti
aktiivinen. Ei
kerro tuesta tai
sen puutteesta
kuoleman
jälkeen.
Ei keskustellut samoihin
aikoihin
lapsensa
menettäneiden
kanssa.
Ei pelkää enää
ihmisiä niin
kuin ennen.
Vapaaehtoistyö.
Anteeksiantavaisuus.
Suhde
Jumalaan
alkuaikoina.
Tuenpuute
Ihmissuhteiden
etääntyminen ja
vahvistuminen.
Parisuhde.
Lapsen
oma
persoona,
nimi.
Ammattiapu ja
vertaistuki
Vahvistuminen
Elämän
arvostus,
arvojen
92
Ei halunnut
ottaa apua
vastaan, ei
osannut
hakea sitä.
Jonkun
kanssa
ystävyys
säilyi kaikesta huolimatta.
Puoliso yritti
olla tukena:
suhde oli
koetuksella.
Myöhemmin
yhteinen
kokemus ja
lapset yhdisti.
Oma hauta
tärkeä.
Lapsen nimi
kertoo
lapsen
olemassaolosta omana
persoonana.
Enkelivauva.
Pappi toi
rauhaa ja
antoi toivoa
tulevaan.
Vahvistuminen, siunattu
kokemuksen
myötä
selviytymään
Onnekas,
koki iloa
vauvasta.
Elämän
arvostus ja
omien lasten
Sururyhmä,
vertaistuki,
tukihenkilönä itsekin.
Oman
paikan
löytäminen,
lisäkouluttautuminen.
Iso vaikuttaja.
Arvojen
muutos.
Elämää ei
Avioliitto
kariutui jo
lapsen eläessä,
uusi parisuhde
lapsen kuoleman jälkeen.
Avioliitto
kariutui jo
lapsen eläessä.
Käytti lapsen
nimeä ja
hellittelynimiä
mm Meidän
enkeli.
Hautakivessä
nimi, kullattu,
hellittelysanat:
mm Rakas
enkeli.
Oli noin 2
vuotta katkera eikä
halunnut
muita pieniä
lapsia nähdä.
Kertoi sairausajan vertaistuesta.
Pelottomampi,
rohkeampi.
Lapsi puhuttelisi terveitä,
jotta olisivat
kiitollisia
lastensa terveydestä.
Kiitollisuus
terveydestä.
”Lapseni ovat
Vahvuus, sisu
ja herkkyys.
”Elämä on
lahja, rikkaus!
Kärsinyt
ymmärtää.”
Kiitollisuus ja
onnellisuus
elämästä.
Anteeksiantamuksen
evankeliumi
tuli selvemmäksi.
vahvistuminen.
arvostus.
Lapset
elämän
perusta ja
nautinto.
Lapsen
muisteleminen.
Muisteli ja
pohti lapsen
piirteitä,
kuvaili lasta
hellästi.
Uusi seikkailu lapsen
kanssa ja
ennen kaikkea rauha.
Jälleennäkemisen
toivo.
Turvautuminen
Jumalaan.
Surun
muuttuminen
Tutkimukseen
osallistuminen
Ei kovin
uskonnollinen mutta
usko, että
joku pitää
huolta ja
varjelee.
On oppinut
elämään
tapahtuneen
kanssa. Suru
ja katkeruus
muuttaneet
muotoaan
ikäväksi ja
kaipuuksi.
Toivoi, että
on hyödyksi.
voi hallita:
lapset suodaan tai ei.
Menettämisen pelko
ja huoli
lapsistaan.
Lapsen
menettämisen muisto ei katoa.
Ymmärsi
olevansa
Jumalan
kädessä ja
siellä on
turva.
Suru muuttanut muotoa, voi
kertoa
itsensä
halliten. Osa
elämäntarinaa, iso
vaikuttaja.
kasvaneet
suvaitsevaisiksi.”
Elämän rajallisuuden tunnistaminen.
Moninkertainen onni,
kun sai lapsen.
Kertoi muistoja lapsesta ja
hänen persoonastaan.
”Hän pääsi
varmasti
Jeesuksen
luokse terveenä. Siellä
minua jo
odotetaan.”
Oma kokemus,
että Jumala
auttaa.
”Mua ootathan
pieni enkeli,
joskus äiti on
luonasi. Enkelimme taivaassa!”
Kertoi elämän
oleva rauhallista, säännöllistä,
ulkoilua,
vapaaehtoistyötä.
”Lapsen
menetys
leimasi koko
elämäni, teki
haavan, joka ei
koskaan parane, vain arpeutuu.” On
tyytyväinen.
Toivoi, että on
hyödyksi.
Toivoi, että on
hyödyksi.
Turvasi Jumalaan rukouksin.
”Tulihan
tässä Anteeksiantamuksen
Evankeliumi
selvemmäksi.”
93
Taulukko 6. Hyväksyneiden tyyppitarinan muodostuminen
Pääteemat
S17
S18
S15
S14
Lapsen
menetys.
Kuoli 30 vuotta
sitten.
Aikuisen lapsipuolen kuolema 10
vuotta sitten.
Aikuisen lapsen
kuolema 5 vuotta
sitten.
Sai tietää, ettei
voi saada lapsia
28 vuotta sitten.
Suruprosessi
Koteloi asian ja
surun. On voinut
puhua vasta noin
25 vuoden jälkeen.
Alku sokki. Noin
1,5 vuoden jälkeen
mieli vakiintui ja
ryhtyi suunnittelemaan tulevaisuutta.
”Lapsen kuolema
on kuin hukkaisi
hänet, sumuun,
lumipyryyn
hämärään..”.
Lapsi on aina
läsnä.
Kun sai tiedon
asiasta, kävi läpi
varsinaisen
surutyön.
Parisuhde
Suhde aviopuolisoon vahvistui.
Puolison muuttuminen surun myötä
ja kuolema.
Äitiys,
vanhemmuus
Surrut, ettei
lapsirakkaalla
puolisolla ole
lasta.
Vahvistuminen,
sitkeys
Ei valita ihan
vähästä, elämänsä
rankin kokemus.
Lapsipuoli, jonka
kanssa tuli hyvin
toimeen ja vietti
jonkin verran
aikaa.
Itsetuntemuksen
lisääntyminen:
opiskeli uudelle
alalle. Arvomaailman muutos.
Suhde
muihin
ihmisiin
Vaikea kestää
pikkuasioista
narisijoita ja
kitisijöitä.
Pikkumarina ja
turha valittelu
ärsyttävät. Ymmärtää muiden vaikeuksia hyvin. Ystävien merkitys
vahvistui ja syveni,
tuttavuudet karsiutuivat.
Hyväksyminen ja
suhtautuminen
elämään
Mielenkiintoinen
työ ja harmoninen yksityiselämä
ovat auttaneet
eteenpäin. ”Elämässä ei voi
saada kaikkea.”
Menneestä ei
iloinen tai surullinen:
”Sellaista elämä
on.”
Elämä seestynyt ja
tullut laadullisesti
paremmaksi.
Suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti.
Lapsettomuus
Lapsen kuolema
ja lapsettomuus
tullut esiin, kun
ystävät saavat
lastenlapsia.
Jonkin aikaa
kipeä asia, josta
päässyt yli.
Lapsettomuus
noussut uudelleen
esiin mummoiässä, kun lapsista ja
lapsenlapsista
puhutaan.
Altruismi:
auttamishalu
muita lapsia
kohtaan
Kummilasten ja
sukulaislasten
hyvä kohtelu.
Ulkomaisten
kummilasten
taloudellinen
tuki.
Oivaltanut, että
maailmassa on
paljon lapsia,
joille voi olla
tukena. On paljon
lasten kanssa
tekemisissä.
94
Avioero ja parisuhteiden
kariutuminen.
Syvin rakkaudenmuoto on
vanhemman
rakkaus.
Kokenut syntymättömän lapsen
kuoleman useita
kertoja.
Niin voimakas
kokemus, ettei
pelkää mitään
eikä ketään.
Oli kovin yksin
asian kanssa.
Kiitollisuus
lapsesta. Ainutkertainen kokemus, kiitollisuus
lapsen elämästä,
vaikkakin rajallisesta elämästä.
Pikkuhiljaa
hyväksynyt, ettei
saa biologisia
lapsia. Elämällä
olisi aivan toisenlainen sisältö, jos
lapsenlapsia olisi.
Kriittisyys
kristillistä
kirkkoa
kohtaan
Ei ole koskaan
ollut erityisen
uskonnollinen ja
suhtautunut
kriittisesti kirkkoon. Kokemukset seurakunnasta
kielteiset. Erosi
kirkosta osin sen
ja osin naispappeusasian
vuoksi. Kirkosta
jäi rahastuksen
maku.
Kirkon oppia
arvioinut ja arvostellut: järjettömät
pikkuasiat, ristiriitaisuus ja ihmispaljous häiritsevät.
Tapakristillisyys
jäänyt syrjään.
Ei usko enää
uskontoihin.
Jumalasuhde ja kuva
Suhdetta Jumalaan ei muuttanut,
sitä ei ole.
Jumalasuhde
uuteen tarkasteluun: neljän vuoden ajan lukenut
filosofisia, psykologisia ja uskonnollisia teoksia. Käsitys muuttunut –
rauha ja luottamus.
”Jumalan tarkoitus on luoda ja
suojella elämää.
Ymmärrykseni ei
riitä tätä tuhovimmaa tajuamaan.”
95
Taulukko 7. Turtuneiden tyyppitarinan muodostuminen
Pääteemat
Lapsen
menetys
alle 5
vuotta
sitten.
Suruprosessi
S21
S22
S19
S24
S23
S25
Lapsi kuoli
yllättäen
alle kaksi
vuotta
sitten.
Uusi elämä.
Aluksi
sokki,
ahdistus,
kela pyöri.
Vältteli
muita
ihmisiä.
Sairauslomajaksot.
Lapsi kuoli
yllättäen
kaksi
vuotta
sitten.
1. vuosi
sumussa.
Muisti
huono.
Sydämessä
tyhjä
paikka.
Kipu ei
hellitä,
hetkittäin
onnentunteita, hakee
välillä
itkua.
Lapsi kuoli
yllättäen
4,5 vuotta
sitten.
Lapsi kuoli
vuosi sitten.
Toinen lapsi
kuoli yllättäen reilu vuosi
sitten.
Aluksi
kateellinen
puolison
elävistä
lapsista.
Nyt päässyt
siitä lähes
ohi.
Elämänsä
raskain
vuosi.
Toinen
lapsi kuoli
viisi kuukautta
sitten.
Toisen
lapsen
kuolema:
Pelkäsi
menetystä 6
vuotta.
Alussa
paniikkikohtauksia
ja vältteli
muita
ihmisiä.
Ikävä kova.
Ammattiapu,
vertaistuki
Psykiatrinen päivystys. Papin
tuki. vertaistukiryhmästä
ystäviä.
Puolison
tuki. Virret
ja hengelliset laulut.
Perheen
tuki
Seurakunnan sururyhmä.
Suojelevat
toisiaan,
lapset
luulevat,
ettei kestä.
Aikaisemmat
menetykset
Äitiys,
vanhemmuus
Turtumus: ei
enää
naurata
Hyväksyminen
Kiitollisuus
96
Kokee
olevansa
särkynyt
saviruukku
entiseen ei
paluuta, on
löydettävä
uusi itse.
Huolehtii
kaikesta
eikä enää
naurata.
Ulkonäkö,
vaatteet
eivät merkitse.
Ulkoinen ja
sisäinen
vanheneminen.
Entinen
elämä ja
tämä uusi.
Se on vain
hyväksyttävä.
Toisen lapsen
kuolema:
Elämä mullistui täysin.
Sairauslomalla.
Puolison
tuki.
Lapsi ja
lapsenlapset
tärkeitä.
Läheisten
ystävien ja
sukulaisten
tuki ja apu.
Avioero.
Selvisi
miehen
kuolemasta
paremmin
kuin lapsen.
Lapsen
kuolema
raskain
suru, vrt.
miehen
kuolemaan.
1.lapsen
kuolema:
itsesyytökset, häpeä,
yksinäisyys, ei
tukea.
Pelännyt
aina lapsiensa puolesta Ajatus: ”Kukaan ei vie
häntä
haudasta.”.
On pimeässä tunnelissa, maailma
on musta.
Kaikki
muuttui.
1.lapsen
kuolema oli
niin kova
sokki, ettei
uskonut
toistuvan.
Nimim.
”Äitisi”.
Äidin on
kestettävä
jotta muut
jaksavat.
Suurin onni
lapset ja
lastenlapsiaSuree,
oman
äidittömyyden
toistumista.
Lapsen
syntymä onni.
Itsellä vaikea
äitisuhde.
Syyllisyys,
vanhempana.
Itsensä rakentaminen.
On sairauslomalla
edelleen.
Ei naurata
tai naurattaa hysteerisesti
kummat
jutut. Nauru
helpottaa,
kuten itku.
Alakuloinen pohjavire jäänyt,
ei naurata,
ei näe
huumoria,
vaan kyynisyyttä
kaikkialla.
Suremisen
ja irtipäästämisen
vuorottelu
sekä arkeen
palaaminen.Ei
hyväksy
lapsenlapsen
isättömyyttä.
Ajatteli,
toisilla
traagisemmat
kokemukset tai
lapsettomuus,
miten lapsi
toivoisi
elettävän.
Elämässä
ollut onnea,
ja murheita.
Vaikeus
hyväksyä ja
ymmärtää
lapsen
kuolemaa.
Pitäisikö
tyytyä
Jumalan
tahtoon
ilman
vihaa. Ei
pysty.
Kateellinen
muille,
jotka saavat
elää.
Kertoi lapsen
historiasta ja
elinoloista
selittäen
taustoja.
Kiitollisuus
lapsesta.
Kiitollisuus
lapsista
perheineen.
Toisten
muistutukset
muista
lapsista ja
lapsenlapsista.
Yrittää hoitaa
parhaansa
mukaan toista
lastaan.
Muistot
Yksinäisyys
Muuttunut suhde
kuolemaan ja
elämään:
Tuonpuoleisuus
Miksikysymykset
Huoli
Vahvistuminen,
sitkeys
Suremisen ja
tekemisen
vuorottelu
Hajamielinen. Kela ei
pyöri,
päivittäin
mielessä.
Pystyy
muistelemaan jopa
nauramaan
muistoille.
Ihmiset
eivät kiinnosta,
ymmärrä.
Rentoutuminen vain
puolison ja
vertaisten
parissa.
Mielestään
vielä outo.
Ystävyydet
kärsineet.
valitukset
ärsyttävät.
Kuolema ei
enää pelota.
Ei surisi jos
kuolisi.
Elämää ei
voi etukäteen
suunnitella.
Uskoo vielä
tapaavan
tuonpuoleisessa.
Jumalasuhde
vahvistui
Kysellyt,
miksi juuri
minun
lapseni?
Aluksi
ajatteli, että
Jumala
halusi
hänen
nöyrtyvän.
Ylisuojeleva toista
lasta kohtaan. ”Ihan
mitä tahansa voi
tapahtua.”
Lupa olla
itsekäs
ilman
syyllisyyttä. Ei enää
välitä siitä,
mitä muut
ajattelevat.
Elämä
jatkuu, elää
sinnitellen.
Tulevaisuuden toivo.
Särkyneen
saviruukun
palaset
kootaan.
Jouluna
lapsen
haudalla oli
käynyt
monia: se
lohdutti.
Toivoisi
näkevänsä
unta.
Loukkaa,
ettei lapsesta puhuta,
tarve
muistella,
Kirjoittaminen
terapeuttista.
Vuosipäivä
ja lapsen
syntymäpäivä
vaikea.
Muistotilaisuus.
1.joulu otti
koville.
Miten
selviää
lähestyvästä
syntymäpäivästä?
Muistot.
Muistelee ja
Ikävöi myös
fyysisesti.
Joskus näkee
kielteisiä
harhoja ja
myönteisiä
unia lapsesta.
Kummastelee ihmisiä ja
heidän
puheitaan.
Eläkeläisenä helpompi
pudota
suruun.
Yrittänyt
olla käpertymättä ja
katkeroitumatta.
Runossa
kuvaa, ettei
kukaan voi
tietää
määrää
äidin
kyynelten.
Ei ole ollut
yksin ja
tavallaan
kuitenkin.
”Minun on
suruni.”
Toiset ihmiset
eivät ymmärrä. Kokee
olevansa
"toisella
puolella" kuin
muut.
Elämä ohi:
pakko olla
vihainen,
muuten ei
jaksa,
elämänhaluttomuus.
Toiset eivät
ymmärrä,
elämässä voi
sattua mitä
tahansa.
”kummulla
haudan.
Siellä lepää
nuori
ihminen äiti
pojan
pienoisen.”
Kapinoinut
Luojaansa
vastaan.
Vaikea
ymmärtää.
(vrt vanhukset).
”Miksi
sinä, miks
en minä?
Luoja
armahda.”
Kuolema
liian lopullinen,
ajattelee,
että odottaa
rajan
takana.
Nyt usko
mennyt,
pimeässä
tunnelissa.
Ei tiedä
onko
Jumalaa,
miksei
auttanut?
Miksi
jotkut
saavat elää?
”Kuollut on
kuollut, enkä
voi elää
kuolemaa”
Elämä jatkuu
taisteluna,
viisaus säilyy.
Ei kuulu
kirkkoon, ei
ateisti. Jumala-kysymys
on kesken
vielä: ”Jumala on tyly ja
ilkeä ukko.”
Huoli
lapsenlapsesta
ilman
vanhempaansa
Pelännyt
aina lastensa puolesta.
Välinpitämättömyys
tulevaisuudesta,
elämänhalu ja
haluttomuus.
Jumalaa ei
kyseenalaistanut
nyt usko
lujilla.
Kyselee,
miksi hän,
miksi
toistamiseen, mistä
rangaistus.
Huoli
lapsenlapsesta
ilman
vanhempaansa.
Huoli,
miten
vanhana
pärjää –
ennen luotti
ainoaan
lapseensa.
”Kiire on
loppunut”.
Oppinut
sanomaan
"ei". Ei jaksa
loukkaantua,
ei riidellä.
Ei enää
pelkää
mitään,
paitsi sitä,
että kaikki
toistuu. Sitä
ei kestäisi.
Suremisen
ja työn
vuorottelu:
paluu
arkeen,
työhön ja
surusta irti
päästäminen.
Suremisen
ja tekemisen vuorottelu: harrastukset ja
muiden
ihmisten
tapaaminen
Erityisesti
lapsenlapsi
tuo vierailuillaan
iloa.
Kaikki on
muuttunut,
mikään ei
ole kuin
ennen.
Maailma on
musta.
Rakentaa
itseään uudelleen.
97
Taulukko 8. Murtuneiden tyyppitarinan muodostuminen
Pääteemat
S11
S10
S9
S12
Lapsen
menetys
muutti
kaiken
Suruprosessi
Kuoli yllättäen 14
vuotta sitten.
Kuoli yllättäen
viisi vuotta sitten.
Kuoli kuusi
vuotta sitten.
Kuoli 11 vuotta
sitten.
Sairaalan kriisiapu. Sokki oli
tainnuttava, vietiin
psykiatriselle
osastolle Sairausloma. Ei voinut
hyväksyä ymmärtää. Oli vihainen
muille.
Vauvan tavarat
lensivät takaisin
varastoon, rattaat
myytiin. Pian
syntyi veljelle
lapsi, mitä oli
vaikea kohdata.
Lapsen pitkäaikainen sairaus ja
kärsimys: sielu
revitty ja raastettu. Luki aluksi
teosofista kirjallisuutta ja itsensä
”puhki”. Seurasi
romahdus.
Kolme keskenmenoa. Syntynyt kaksi
lasta.
Sekundaari
lapsettomuus
Avioliitto käynyt
pohjalla.
Toivon ja huolen
vaihtelu lapsen
sairastaessa. Aluksi
surua piiloon Jumalan rakkauden taakse, unohti surra.
Nykyään vaikea
mennä haudalle,
ikään kuin sulkisi
koko asian elämästä.
Puoliso sairastui.
Syntyi viides lapsi.
Vaativa ja epäsäännöllinen työ.
Kuormittavuus
lapsen
kuoleman
jälkeen
Heikentynyt terveys
Ammattiapu, vertaistuki
Puhkesi fyysinen
sairaus, joka
aikanaan saatiin
hallintaan eikä
juuri enää oireile.
Ei voi uskoa, että
on selvinnyt
täysjärkisenä
hengissä kaikesta.
Vertaistukiryhmästä oli
paljon apua.
Kaikki
muuttui.
Elämän arvot aina
järjestyksessä.
Kaikki muuttui.
Identiteetin
muutos
kielteiseen
suuntaan
”Olen kuullut,
miksi et ole sama
vanha iloinen
ihminen kuin
ennen.” Vakava ja
surullinen.
Sosiaalisten
tilanteiden
haavoittavuus,
erakoituminen
Kaikki perhejuhlat, häät,
ristiäiset edelleen
vaikeita. Useimmat ei ymmärrä,
kommentit satuttavat. Ollut ”ihan
hirveä” ystäviään
kohtaan. Pyytänyt
anteeksi ja iloinen
ystävistä.
Vaikeus
hyväksyä
Ei hyväksy ja
protestoi edelleen.
Heikentynyt
toimintakyky,
rajoittavuus
Ei voi mennä
kirkkoon tai
konsertteihin,
koska herkistyy ja
vain itkettää
Keksii tekosyyn.
98
”Suurin ja kamalin
muutos itselleni,
että olen niin
muuttunut. ”
Aikaisemmin
sosiaalinen, iloinen, pidetty.
Kirjoitti olevansa
kyyninen, kylmä ja
onneton. Tuntee,
ettei ole enää
jäljellä kuin sydämen puolikas.
Haluaisi takaisin
sen lämmön mikä
itsessä oli.
Huomaa erakoituvansa. Muut ihmiset eivät kiinnosta.
ei tykkää kutsua
vieraita, ei nauti
vierailuista.
Ei innostu paljon
mistään: Puolisolta
kaukoloma, oli
vihainen, ettei osaa
iloita kunnolla.
Todettu vaikeaasteinen masennus. Nyt kyseessä työssä jaksaminen. Elää
huurussa, kova
lääkitys ja aina
väsynyt.
Psyyke ei kestänyt
kaikkea painetta,
löytyi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Pitkät sairauslomat, määräaikaiseläke.
Käynyt sururyhmässä ja terapiassa. Nykyään
käy psykoterapiassa.
Ei pelkkä lapsen
kuolema vaan
kärsimys ja koko
perheen voimattomuus. Perheidylli särkyi.
Toiminut aluksi
vertaistukiryhmän
ohjaajana.
Fyysinen kunto
heikentynyt,
ulkomuoto
muuttunut. Ei
enää sama ihminen. nykyisin
hyvin impulsiivinen.
Kipeä sisältä, hieman
katkera, koska
terveys ja työkykykin mennyt.
Kertoi erakoituvansa ja eristäytyvänsä. Ihmiset
eivät ymmärrä ja
ovat kaikonneet.
Kaipaa hiljaisuutta. Kirjoittaa,
etteivät kirjoitukset kerro kaikkea
järkyttävää, mitä
saanut kohdata
ihmisten taholta.
Ei mene päivääkään, ettei ajattele ”tätä järjettömyyttä”, minkä
lapsi joutui
kokemaan.
Tärkeää ajatella,
että elämällä on
jokin tarkoitus.
Työssä jaksaminen tiukalla.
Elämänhalun
heikkeneminen:
läheisten vuoksi
tulee jaksaa elää.
Merkityksen löytäminen: Hän oli
”meille tarkoitettu
lainalapsi.”
Terveys ja työkyky
heikentyneet. Miettii
varovasti töihin
paluuta.
Uskonnollisuus,
suhde
kirkkoon
Kirkosta eronnut.
Ei lohdutuksen
sanaa. Kyselee:
Miksi Jumala ei
varottanut ensin?
Tuonpuoleisuus
Ylireaktiot
(viha,
katkeruus)
Muut
perheen
lapset
Tulevaisuus
Kirjoittaminen
nostaa kovan
tunnemyrskyn,
vihan. Näkyy
ajatuksenkulussa
ja kielenkäytössä
Toinen lapsi
onnen viimeinen
pantti, (kiitollinen
ystävistä).
”Lapsia olen
parhaani mukaan
yrittänyt kasvattaa
ilolla ja kiitollisuudella”
Hautajaiset suuri
pettymys.
Kokenut yliluonnollisia asioita,
hakenut tukea
teosofiasta,
meedioilta,
uskonnoista
filosofiasta.
Uskoo henkiseen
elämään kuoleman jälkeen,
jälleennäkeminen.
Kirjoittaminen
nostaa tunteet ja
ahdistuksen
pintaan, jotka
”sitten ryöpsähtelevät”.
Toisen lapsensa
rooli lapsen
sairastamisen
aikana ja kuoleman jälkeen.
”Tulevaisuus
tapettiin minusta
lapseni sairauden
aikana”
On luottanut Jumalan johdatukseen
nuoresta lähtien.
Kiitollinen esirukouksista. Haluaa
luottaa Jumalaan.
”Ehkä jälleen tapaamme Jeesukseen
turvaten Taivaan
kodissa.”
Taivaan Isälle kiitollinen kaikista lapsistaan. Iloinen asia:
ensimmäinen lapsenlapsi tulossa.
Elämä jatkuu. Toivonpilkahduksia:
mahdollinen työhön
paluu ja lapsenlapsi.
99