Suru, joka muutti kaiken. Narratiivinen tutkimus lapsen
Suru, joka muutti kaiken. Narratiivinen tutkimus lapsen menetyksen tuomista muutoksista ja henkisen kasvun kokemuksista Katri Grönroos Käytännöllisen teologian Pro gradu –tutkielma 18.02.2013 1 0 HELSINGIN YLIOPISTO HELSINGFORS UNIVERSITET Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Laitos Institution Teologinen tiedekunta Käytännöllinen teologia TekijäFörfattare Katri Johanna Grönroos Työn nimi Arbetets titel Suru, joka muutti kaiken. Narratiivinen tutkimus lapsen menetyksen tuomista muutoksista ja henkisen kasvun kokemuksista. Oppiaine Läroämne Käytännöllinen teologia Työn laji Arbetets art Aika Datum Sivumäärä Sidoantal Pro gradu -tutkielma Helmikuu 2013 88+20 Tiivistelmä Referat Tutkimuksessa selvitettiin vanhempien kokemia muutoksia ja henkisen kasvun kokemuksia lapsen menetyksen jälkeen. Tutkimusaineisto kerättiin käyttäen maksuttomia lehti-ilmoituksia useissa valtakunnallisissa ja kirkollisissa medioissa sekä Käpy ry:n ja Miessakit ry:n internet-sivustoilla. Kirjoituspyynnössä vanhempien toivottiin kertovan lapsen kuoleman tuomista muutoksista suhteessa itseen, toisiin ja Jumalaan sekä mahdollisista kasvun kokemuksista. Tutkimuksessa analysoitiin 25 vanhemman lähettämät kirjalliset materiaalit narratiivista tutkimusotetta käyttäen. Vanhempien kertomia muutoksia tarkasteltiin heidän subjektiivisen kokemuksen kautta rajaamatta lapsen kuolinikää ja –tapaa tai ajallista etäisyyttä menetykseen. Vanhempien kirjoitelmien perusteella keskeisiksi yhdistäviksi ja erottaviksi tekijöiksi muodostuivat henkiset ja hengelliset muutokset lapsen kuoleman jälkeen. Henkiset muutokset ilmenivät myönteisinä henkisen kasvun kokemuksina tai kielteisinä muutoksina omassa identiteetissä, ihmissuhteissa ja jumalasuhteessa tai – kuvassa sekä suhtautumisena evankelisluterilaiseen kirkkoon. Vanhempien kertomien muutosten ja kokemusten perusteella muodostui viisi tyyppiryhmää: Voimaantuneet, Vahvistuneet, Hyväksyneet, Turtuneet ja Murtuneet. Voimaantuneiden tyyppiryhmälle oli keskeisintä henkisen ja hengellisen kasvun nivoutu-minen yhteen. Henkinen kasvu näyttäytyi identiteetin vahvistumisena, itsetuntemuksen ja auttamishalun lisääntymisenä. Vanhempien jumalasuhde syventyi. Vahvistuneille oli yhteistä elämän ja läheistensä arvostuksen vahvistuminen. Vanhempien jumalasuhde ja –kuva säilyivät turvallisena. Hyväksyneiden kertomuksista välittyi lapsen kuoleman hyväksyminen osana omaa elämäntarinaa ja vahvistuminen sen myötä. Vanhemmat kertoivat myös haavoittuvuudestaan joissakin sosiaalisissa konteksteissa. Kirjoittajia yhdisti kriittisyys kristillistä kirkkoa kohtaan. Turtuneet kertoivat ajallisesti läheisimmin tapahtuneesta lapsen kuolemasta ja heidän kokemustaan kuvasi turtumuksen tunne. Vanhemmat kertoivat pääosin kielteisistä muutoksista, kuten elämänhalun heikkenemisestä ja yksinäisyydestä. Useimpien jumalasuhde oli kriisissä. Murtuneet kertoivat pääosin lapsen kuoleman vaikuttaneista kielteisistä muutoksista, kuten heikentyneestä toimintakyvystä tai terveydestä sekä sosiaalisten siteiden murenemisesta. Lapsen kuoleman vaikutus kirjoittajien jumalasuhteeseen pysyi pääosin muuttumattomana. Tyyppiryhmät muodostuivat analysoimalla vanhempien kertomusten kokonaistarinaa ja siihen vaikuttavia useita teemoja kehityskulkuna. Narratiivisessa analyysissä hyödynnettiin holistista sisällön ja muodon analyysiä. Jokaisesta tyyppiryhmästä muodostettiin ryhmän kokemusta kuvaava uusi tarina. Tyyppitarina kuvaa lapsen menetykseen liittyviä myönteisiä ja kielteisiä muutoksia ja niihin vaikuttavia tekijöitä keskittyen lapsen menetyksen jälkeiseen aikaan. Tarinat eivät ole yksittäisen kirjoittajan kokemuksia, vaan ne kuvaavat ryhmän keskimääräistä kokemusta. Tutkimus antaa suuntaviivoja, miten alkuvuosien muutokset eroavat pitkäkestoisista muutoksista. Se vahvistaa aikaisempaa näkemystä ajan merkityksestä henkisen kasvun kokemuksissa sekä hengellisen kontekstin tuomasta tuesta suruprosessissa. Avainsanat – Nyckelord suru, surutyö, kuolema, henkinen kasvu, hengellisyys, narratiivisuus Säilytyspaikka – Förvaringställe Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia Muita tietoja 1 Sisällysluettelo 1. Johdanto ............................................................................................................... 3 1.1. Tutkimuksen lähtökohdat.............................................................................. 3 1.2. Tutkimustehtävä ja aikaisemmat tutkimukset ............................................... 4 1.3. Teoreettinen viitekehys ja avainkäsitteet ...................................................... 7 2. Tutkimuksen toteuttaminen ............................................................................... 11 2.1. Narratiivinen tutkimusote ........................................................................... 11 2.2. Tutkimusaineisto ......................................................................................... 12 2.3. Analyysiprosessi ......................................................................................... 14 2.4. Viiden tyyppiryhmän muodostaminen ........................................................ 17 2.5. Uusi tarina ja tarinalukujen rakenne ........................................................... 20 2.6. Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset kysymykset....................................... 23 3. Veera Voimaantunut .......................................................................................... 26 3.1 Kipeät kokemukset ”salatuksi voimavaraksi” ............................................. 26 3.2 Veera Voimaantuneen tarina........................................................................ 26 3.3 Henkinen ja hengellinen kasvu yhdistyvät .................................................. 28 3.4 Ihmissuhteiden vahvistuminen ja auttamishalu ........................................... 30 3.5 Jumalakuvan ja –suhteen vahvistuminen ..................................................... 33 4. Viivi Vahvistunut ............................................................................................... 36 4.1 ”Siunattu koettelemuksen myötä kestämään” .............................................. 36 4.2 Viivi Vahvistuneen tarina ............................................................................ 37 4.3 Arvojen vahvistuminen ja merkityksen löytäminen .................................... 38 4.4 Ihmissuhteissa etääntyminen ja vahvistuminen ........................................... 41 4.5 Suru muuttaa muotoaan, jumalakuva pysyy turvallisena ............................ 43 5. Hanne Hyväksynyt ............................................................................................. 46 5.1. ”Sellaista elämä on.” ................................................................................... 46 5.2. Hanne hyväksyneen tarina .......................................................................... 46 5.3. Vahvistuminen ja haavoittuvuus ................................................................. 47 5.4. Vanhemmuuden erilaisuus ja lapsettomuus ................................................ 49 5.5 Kriittisyys kristillistä kirkkoa kohtaan ......................................................... 52 6. Taru Turtunut ..................................................................................................... 54 6.1. Elämä jatkuu ”sinnitellen” .......................................................................... 54 6.2. Taru Turtuneen tarina ................................................................................. 55 6.3. Turtumus ja ajallinen läheisyys menetykseen ............................................. 56 6.4. Yksinäisyys ja huoli läheisistä .................................................................... 61 6.5. Miksi-kysymykset ja muutos jumalasuhteessa ........................................... 64 7. Mari Murtunut .................................................................................................... 66 7.1. Jäljelle on jäänyt ”sydämen puolikas” ........................................................ 66 7.2. Mari Murtuneen tarina ................................................................................ 67 7.3. Heikentynyt terveys ja toimintakyky .......................................................... 68 7.4. Erakoituminen tai vetäytyminen ................................................................. 70 7.5. Vahvat tunnereaktiot ja hengellisyys .......................................................... 73 8. Pohdinta ............................................................................................................. 77 9. Lähteet ja kirjallisuus ......................................................................................... 82 10. Liitteet .............................................................................................................. 88 2 1. Johdanto 1.1. Tutkimuksen lähtökohdat Haudalla Syystuuli humisee puistossa kalmiston, valkokukat kumartavat kummulla haudan. Siellä lepää nuori ihminen, äiti pojan pienoisen. Sataa, on kuin luonto itkisi kanssa omaisten. Ei kukaan voi tietää määrää äidin kyynelten. Miksi sinä, miksen minä? Luoja armahda. (S24) Lapsen menettäminen on ihmiselämän kipeimpiä suruja.1 Lapsen kuollessa monet vanhemmat tuntevat osan itsestään kuolevan.2 Lapsen menetyksen suru koskettaa vanhempia syvästi riippumatta lapsen iästä: syntymättömistä lapsista aikuisuuteen ehtineisiin saakka.3 Lapsen kuolema järkyttää vanhempien lisäksi koko perheyhteisöä: sisaruksia ja sukulaisia.4 Vuonna 2011 kuoli 694 ala-ikäistä lasta. Lapsista 336 syntyi kuolleena tai kuoli ensimmäisten elinviikkojen aikana. Lapsista 149 oli iältään 10–19 vuotta.5 Yhteenlaskettuna alle 45-vuotiaita kuoli 2.118. Mikäli kuolleiden molemmat vanhemmat ovat olleet elossa, yli 2.300 vanhempaa on kohdannut lapsen kuoleman vuonna 2011. Lapsen kuolema on menetys, johon ihmisten on vaikea suhtautua. Suomalaisessa yhteiskunnassa lapsen kuolemaan on suhtauduttu pelokkaasti ja välttelevästi.6 Viime vuosina lapsen menetyksen surua on kuitenkin tutkittu hoitotieteen, kasvatustieteen, lääketieteen ja käytännöllisen teologian aloilla. Tutkimukset ovat tarkastelleet erityisesti psyykkisiä, emotionaalisia, sosiaalisia ja hengellisiä prosesseja lapsen menetyksen surussa.7 Surututkimukselle on ollut ominaista tutkia ihmisen käyttäytymisen ja luonteen kielteisiä piirteitä. Viime aikoina menetyksen myönteiset seuraukset ovat nousseet kiinnostuksen kohteiksi. Tarkkojen surutyön vaiheiden sijaan surututkimuksessa korostetaan surun ihmistä muuttavaa luonnetta, jota kutsutaan henkiseksi tai persoonalliseksi kasvuksi. Surun tuska muuttuu koko ajan läsnä olevasta ja pistävästä tuntemuksesta hyväksytyksi menetyksen tunteeksi, mikä luo alun uudelle tietoisuudelle merkityksestä ja päämäärästä. Sureva voi saavuttaa surutyön myötä myönteisen muutoksen minäkuvassaan: toipumisen, hyväksymisen ja uudelleen ohjautumisen kautta surun kohdannut voi uskoa olevansa vahvempi kokemuksensa vuoksi selviytymään jatkossakin elämän vaikeuksista.8 Henkisen kasvun näkökulmaa suruun on Suomessa tutkittu vielä vähän. Lapsen menetyksestä tehdyissä tutkimuksissa surun tuomia muutoksia ja henkistä kasvua on käsitelty 1 Moren 2005a, 31; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102; Poijula 2002, 137–138. Moren 2005a, 31; Poijula 2002, 137–138. 3 Moren 2005a, 31-33; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 118–119. 4 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102. 5 Tilastokeskus 2012. 6 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102. 7 Koskela 2011, 23; Aho 2010; Telenius 2010; Uusitalo 2006; Laakso 2000; Väisänen 1996. 8 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 17–18; Poijula 2002, 40–49, 62–66. 2 3 yhtenä osana tutkimusta. Varsinaista muutokseen ja henkiseen kasvuun keskittyvää tutkimusta lapsen kuolemasta ei ole Suomessa tehty. Tämä näkökulma on kuitenkin oleellinen ja tuore lapsen menetyksen surun ymmärtämiseen. Tutkimukseni tehtävänä onkin selvittää lapsen menetyksen surun tuomia muutoksia ja mahdollisia henkisen kasvun kokemuksia sekä pyrkiä ymmärtämään muutokseen vaikuttavia hengellisiä tekijöitä. Tutkimukseni aihe on kiinnostanut minua pitkään pohtiessani ihmisen henkistä kasvua sekä kirjallisuuden että omien ja läheisteni elämänkokemusten kautta. Olen seurannut lapsen menetyksen kipeyttä ja surun moninaisia vaikutuksia lähipiirissäni ja pohtinut niitä myös omissa menetyksissäni. Tutkimuksestani on hyötyä sielunhoitotehtävissä toimiville sekä kaikille, jotka tukevat lapsensa menettäneitä vanhempia toipumisessa raskaassa menetyksessään. Myös lapsensa menettäneille vanhemmille tutkimustuloksista voi olla hyötyä ja rohkaisua: surussa voi tummien sävyjen lisäksi olla ajan myötä mahdollisuus vaaleammille, elämää eteenpäin vieville väreille. 1.2. Tutkimustehtävä ja aikaisemmat tutkimukset Tutkin lapsen menettämisen suruun liittyviä muutoksia ja mahdollisia henkisen kasvun kokemuksia vanhempien kertomusten pohjalta. Selvitän surun tuomia myönteisesti koettuja henkisen kasvun kokemuksia ja kielteisiä muutoksia lapsen menetyksen jälkeen. Tarkastelen muutoksia ja henkistä kasvua sekä niihin vaikuttavia taustoja ja tekijöitä. Tutkin erityisesti hengellisen kontekstin vaikutusta yhtenä muutoksiin vaikuttavana tekijänä. Tutkimuskysymysteni lähtökohtana on oletus, että lapsensa menettänyt joutuu surun myötä muutokseen, joka vaikuttaa henkiseen kasvuun. Lapsen menetyksen suru vaikuttaa vanhemman henkiseen, sosiaaliseen, fyysiseen ja hengelliseen elämään niin kokonaisvaltaisesti, että vanhemmat kokevat identiteettinsä, suhteensa toisiin ihmisiin ja Jumalaan muuttuvan. Osa lapsensa menettäneistä tuntee vahvistumista ja henkistä kasvua, kun taas osa tuntee identiteettinsä muuttuneen kielteiseen suuntaan.9 Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisina muutokset ja henkinen kasvu esiintyvät lapsen menetyksen surussa. Tutkimuskysymykseni ovat: Minkälaisia muutoksia lapsen menettämisen suru on tuonut vanhempien elämään suhteessa omaan itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan? Miten henkinen kasvu ja hengellinen konteksti näyttäytyvät vanhempien kirjoituksissa? Oman tutkimukseni kannalta keskeisimpiä aikaisempia tutkimuksia ovat tuoreimmat tutkimukset lapsen kuolemasta sekä psykologi, psykoterapeutti Soili Poijulan ja terveystieteiden tohtori Helena Erjannin suruteoriat henkisestä ja persoonallisesta kasvusta. Kan- 9 Koskela 2011, 311–314; 2009, 2–4; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–74. 4 sainvälistä tutkimusta peilaan pääsääntöisesti tutkimustuloksiin tuloslukujen käsittelyosioissa. Teologian tohtori Harri Koskela on vuonna 2011 tutkinut lapsen menetyksen merkitystä vanhemman spiritualiteetin muotoutumisessa. Tutkimuksen lähdeaineiston muodosti 64 vanhemman kirjoitukset. Vanhemmat kertoivat sekä lasten, nuorten että aikuisten lasten menetyksistä. Aineiston analyysissä Koskela käytti aineistolähtöistä Grounded Therory – metodia ja narratiivista analyysiä, jonka avulla hän muodosti kuusi vanhempien jumalasuhdetta kuvaavaa tyyppikertomusta. Tyyppitarinat esittävät jumalasuhteen kehitystä tilapäisen kriisin, löytyneen, katkenneen, syventyneen, ristiriitaisen ja muuttumattoman jumalasuhteen kautta. Koskelan tutkimuksessa valtaosa identiteetin muutoksista kirjoittaneista vanhemmista koki muutoksen olevan kielteinen: he tunsivat tulleensa rikkirevityiksi, vammautuneensa ja heidän sydämensä oli särkynyt. Osa vanhemmista kertoi voimaantumisesta ja vahvemmaksi tulemisesta: kriisin läpikäyminen oli tuonut henkistä rikkautta, ymmärtämystä muita kohtaan sekä auttamishalun. Henkistä kasvua kokeneiden vanhempien menetyksistä oli kulunut 4–31 vuotta. Lähes puolet kaikista tutkituista oli menettänyt lapsensa alle viisi vuotta kirjoitushetkestä.10 Terveydenhuollon tohtori Hilkka Laakson tutkimus vuonna 2000 kertoo äitien surusta alle seitsenvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen ja käsittelee myös äitien kokemaa henkistä kasvua. Laakson tutkimuksessa 91 äitiä osallistui kyselyyn ja heistä puolen vuoden jälkeen 50 haastatteluun. Suurin osa lapsista oli kuollut alle vuoden ikäisinä, noin kolmannes vastasyntyneenä. Laakson tutkimuksessa henkistä kasvua kokivat erityisesti nuoret äidit, joiden lapsi oli kuollut alle vuoden ikäisenä sekä ne äidit, joiden lapsen kuolemasta oli kulunut yli kolme vuotta. Äidit kertoivat muuttuneensa ihmisenä ja tunnistivat itsessään sekä vahvuuksia että heikkouksia. Vahvuuksina äidit kuvasivat aikuistumista, suhteen syvenemistä omiin vanhempiin, kuolemanpelon poistumista, varmemmaksi ja kiitollisemmaksi tulemista, ihmisenä kasvamista sekä nöyryyden oppimista. He tunsivat itsensä kokemuksensa kautta vahvemmiksi. Suru koettiin myös lahjana. Tutkimuksessa käsitellään myös äitien kokemaa uskonnon merkitystä.11 Terveystieteiden tohtori Anna-Liisa Aho on tutkinut vuonna 2010 isän surua lapsen kuoleman jälkeen ja tuki-intervention merkitystä isien surussa. Tutkimuksen lähestymistapana oli toimintatutkimus, ja siihen osallistui 62 isän interventioryhmä sekä 41 isän verrokkiryhmä. Lapsen kuolemasta oli tutkimusaikana kulunut alle kaksi ja puoli vuotta. Tutkimuksen mukaan tuki-interventio vahvisti isien henkistä kasvua. He kokivat itsensä pa- 10 11 Koskela 2011, 11–13, 154, 211–215, 309–313. Laakso 2000, 7–8, 82–100. 5 remmiksi ja voimakkaimmiksi ihmisinä, he suhtautuivat itseensä ja toisiin ihmisiin kärsivällisemmin ja myötätuntoisemmin sekä olivat anteeksiantavaisempia.12 Lääketieteen tohtori, psykiatri Leena Väisäsen vuonna 1996 tekemä tutkimus tutkii perheen surua ja selviytymisprosessia vauvan kuollessa. Tutkimus koostuu 22 perheen kertomuksista ja yhdestä ryhmäkeskustelusta. Se painottuu lapsen kuoleman tuoman surun käsittelyyn: perheen suru on monisyinen fyysinen, psykologinen, hengellinen ja sosiaalinen prosessi. Tutkimuksessa tuli esiin joidenkin äitien toimiminen vertaistukihenkilönä ja vahvistumisen kokemukset.13 Eeva Teleniuksen vuonna 2010 tekemä lääketieteen pro gradu –tutkimus käsittelee seitsemän äidin surua ja suruprosessin kehittymistä viiden vuoden ajalta lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimusaineisto oli kerätty internetin suljetulta keskustelupalstalta, jonne äidit olivat kirjoittaneet. Lasten kuolinikä vaihteli kolmesta kuukaudesta puoleen vuoteen. Tutkimuksen mukaan psyykkinen reagoiminen muuttui tunnemyrskystä tunteiden hallitsemiseen, myönteisiä tunteita opittiin vähitellen hyväksymään ja sosiaalinen eristäytyminen johti lopulta vetäytymiseen. Äidit kokivat myös persoonallista muuttumista ja vahvistumista. Elämänarvot ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuivat, ja ohjautuminen uuteen ammattiin tuli ajankohtaiseksi.14 Norjalaiset tutkijat, filosofian tohtori, psykologi Atle Dyregrov ja tohtori Kari Dyregrov ovat tutkineet vanhempien surureaktioita 12–15 vuoden jälkeen lapsen menetyksestä. He haastattelivat 26 vanhempaa, joiden lapsi oli menehtynyt kätkytkuolemaan. Tutkimuksessa käytettiin kyselylomaketta ja puolistrukturoitua syvähaastattelua. Tutkimus selvitti lapsen kuoleman tuomia pitkäaikaisia muutoksia. Vanhemmat kokivat, että lapsen menetys edelleen vaikutti heidän elämäänsä: lapsi elää heidän muistoissaan ja kaipaus vahvistuu erityisesti juhlapyhinä. Osalla vanhemmista oli erityisiä vaikeuksia: suru aktivoitui herkästi ja nostatti suuria tunteita. Puolet vanhemmista kertoi työstäneensä surun läpi, ja puolet kertoi tukahduttaneensa surun. Useimmat vanhemmista kertoivat olevansa herkempiä. Kaikki vanhemmat kertoivat lapsensa kuoleman vaikuttaneen heidän suhtautumiseensa elämään: kunnioitus elämää, ihmissuhteita ja omia lapsia kohtaan oli lisääntynyt ja materiaaliset arvot heikentyneet. Osa vanhemmista kertoi kokemuksensa vuoksi voivansa paremmin auttaa toisia. Kaksi kolmasosaa tutkituista äideistä kertoi edelleen pelkäävänsä jotakin pahaa tapahtuvan, ja heillä oli korostunut uhkanhavaitsemisherkkyys.15 12 Aho 2010, 71, 80. Väisänen 1999, 156–158; 1996, 98–99, 102. 14 Telenius 2010, 43, 68–69. 15 Dyregrov & Dyregrov 1999, 635–661. 13 6 1.3. Teoreettinen viitekehys ja avainkäsitteet Tutkimuksessani keskeisiä käsitteitä ovat: lapsen menetys, suru, surutyö ja suruprosessi, traumaattinen kriisi, hengellisyys ja henkinen kasvu. Lapsen menetystä käsittelen tutkimuksessani vanhempien näkökulmasta heidän subjektiivisten kokemustensa kautta. Lapsi voi olla ala-ikäinen tai jo aikuisuuteen kasvanut vanhempiensa lapsi. Tutkiessani mahdollisimman laajasti vanhempien omakohtaisia kokemuksia lapsen menetyksen aiheuttamista pitkäkestoisista muutoksista, pidän perusteltuna olla määrittelemättä tutkimuksessani lapsen kuolinikää tai –tapaa rajaavasti. Koskelan väitöskirjatutkimuksessa kuolinsyyt vaihtelivat keskenmenosta itsemurhaan ja lapsen iästä aina aikuisuuteen ja keski-ikään asti. Tutkimuksen perusteella lapsen kuolema kosketti syvästi jokaista vanhempaa lapsen iästä riippumatta.16 Lapsella tarkoitan tutkimuksessani lasta suhteessa vanhempiinsa ikää rajaamatta. Tutkiessani lapsen menetystä subjektiivisen kokemuksen kautta lapsen menetys voi näyttäytyä myös abortin tai lapsettomuuden kautta koettuna menetyksenä. Lapsettomuudessa suru kohdistuu lapsiin, jotka sureva olisi toivonut saavansa ja joiden kanssa jaettavasta elämästä hänellä on ollut unelmia ja mielikuvia.17 Abortin kokeneen luopumistyö alkaa päätöksestä tehdä abortti.18 Lapsen kuolema on vanhemmuuden raskain tehtävä. Menetyksen tuoma suru on pitkä, raskas ja monimuotoinen prosessi, jossa suru muodostaa tunteiden moninaisen kirjon: se on muun muassa ikävää, ahdistusta, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää.19 Vanhempien kiintymys lapseen saa alkunsa jo lasta toivottaessa ja odottaessa, ja raskauden edetessä kiintymyssuhde syntyvän lapsen ja äidin välillä muuttuu kahden ihmisen väliseksi kiintymyssuhteeksi. Lapsen menettämisen suru nousee vanhemman kiintymyksestä ja rakkaudesta.20 Lapsi on integroitunut vanhempien minuuden eri osiin ja sosiaalisiin verkostoihin.21 Suru on voimakas ja pitkäkestoinen mielipahan tunne, joka aiheutuu jonkin menetyksen tai ikävän tapahtuman seurauksena. Suru muodostuu menetykseen tai sen uhkaan liittyvistä erilaisista reaktioista, äärimmäisen voimakkaista tunteista, asenteista ja käyttäytymisestä.22 Surutyöllä tarkoitetaan surun tekemää työtä ihmisessä, jossa surevalla on merkittävä osuus. Se vaatii surevalta voimia ja energiaa. Surutyö koostuu monivaiheisesta tapahtumaketjusta, suruprosessista: se on tunteiden ja järjen vähittäistä sopeutumista tilanteeseen kohtaamalla menetys ja työstämällä kuollutta koskevia ajatuksia, menetystapahtu- 16 Koskela 2011, 25; Moren 2005a, 32–33. Mainio 2002, 40. 18 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 128. 19 Moren 2005a, 31–32. 20 Telenius 2010, 1–2. 21 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102–103; Poijula 2002, 137–138. 22 Poijula 2002,18. 17 7 maa ja maailmaa sellaisena kuin se on ilman kuollutta. Tutkimuksessa on nykyään alettu puhua surutyön sijaan suruprosessikäsitteestä.23 Suruprosessin myötä sureva irrottaa otteensa menetyksestä ja jatkaa elämäänsä: hän oppii elämään surun kanssa, eikä sen keskellä.24 Nykyisen surukäsityksen mukaan suruprosessin tavoitteena on vähitellen muistelun ja suremisen kautta liittää menetetty läheinen osaksi omaa elämäntarinaa, ja rakkaasta läheisestä tulee sisäistetty aarteensa.25 Surevan selviytyminen menetyksestä eli coping vaihtelee yksilöllisesti. Surun kestoon vaikuttavat muun muassa läheisen suhde kuolleeseen, aikaisemmat menetykset, kuolleen ikä ja kuolintapa, surevan persoonalliset piirteet ja elämänvaiheet sekä uskonnollinen ja kulttuurinen konteksti.26 Suruprosessi voi viivästyä tai pitkittyä, jolloin puhutaan komplisoituneesta surusta.27 Traumatisoituminen tapahtuu psykologian tohtori Eija Palosaaren mukaan silloin, kun äkillisen tapahtuman jälkeinen psyykkinen kipu on niin voimakas, että kriisireaktiot eivät pääsekään etenemään. Jokin reaktioista tai sen osista juuttuu silloin mieleen ja kehoon. Koska traumatisoitumista ei aina tapahdu, Palosaari käyttää traumaattisesta kriisistä nimeä äkillinen kriisi, joka on yllätyksellinen, epätavallisen voimakas tapahtuma, joka tuottaisi huomattavaa kärsimystä kenelle tahansa.28 Lapsen kuolema on vanhemmilleen traumaattinen kokemus. Psykiatri Leena Väisäsen mukaan vauvan menetys on aina vanhemmilleen traumaattinen kokemus.29 Traumaattisen kriisin vaiheet ovat sokki, reaktio- ja käsittelyvaiheet sekä uudelleen ohjautuminen.30 Suru- ja traumatyön psyykkiset prosessit ovat varsin samantyyppisiä. Traumatyö on kuitenkin tehtävä ensin, ennen kuin surutyö voi alkaa. Traumatyön aikana trauma työstetään, kohdataan ja nivotaan osaksi omaa elämänhistoriaa.31 Hengellinen konteksti vaikuttaa suruprosessissa. Hengellinen elämä voi syventyä, uudistua tai joutua kriisiin: sureva voi saada uskostaan lohdutusta ja tukea tai kyseenalaistaa uskonsa merkityksen. Suruun voi kuulua elämän merkityksen etsiminen tai sen menettäminen.32 Teologian tohtori Martti Lindqvistin (1945–2004) mukaan ihmisille on tyypillistä etsiä ymmärrystä menetykseen hengellisestä kontekstista. Sureva ei pohdi yleensä 23 Kübler-Ross & Kessler 2006, 37; Poijula 2002, 77–78; Harmanen 1997, 30. Kübler-Rossin ja Kesslerin mukaan suruprosessin vaiheet ovat: kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus ja hyväksyminen. 24 Saari 2000, 88. 25 Poijula 2002, 18–22. 26 Ruishalme-Saaristo 2007, 58–59; Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 169. 27 Poijula 2002, 175–182. 28 Henriksson & Lönnqvist 2011, 259–261; Palosaari 2007, 24–31; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 20– 21; Saari 2003, 41–73; Poijula 2002, 68–70; Cullberg 1991, 140–155. Palosaari jakaa kolmeen vaiheeseen sokki, reaktiovaihe sekä työstämis- ja käsittelyvaihe. 29 Koskela 2011, 60–61; Poijula 2002, 68–70; Väisänen 1996, 136. 30 Palosaari 2007, 50–67. 31 Poijula 2002, 74–78. 32 Poijula 2002, 64–65. Lindqvist 1999, 165–171; 1997, 103–109, 131–136. 8 uskonnon teoreettista puolta, vaan hän kohtaa elämän käsittämättömyyden painon. Jumala voi näyttäytyä kaksikasvoisena: toisaalta siunaavana ja toisaalta hylkäävänä. 33 Lääkäri Elisabeth Kübler-Rossin ja saattohoidon uranuurtaja David Kesslerin mukaan suru on sidoksissa siihen, miten ihminen suhtautuu kuolemanjälkeiseen elämään: uskooko taivaaseen, jälleensyntymiseen tai kaiken loppuvan kuolemaan. On myös ihmisiä, joita nämä kysymykset eivät kiinnosta lainkaan, vaan he keskittyvät menetyksen suuruuteen.34 Menetyksen vaikutukset voivat olla henkiseen kasvuun johtavia myönteisiä muutoksia tai häiriökehitykselle altistavia kielteisiä muutoksia. Soili Poijula kuvaa mahdollisiksi myönteisiksi vaikutuksiksi seuraavia muutoksia: ihmissuhteiden vahvistuminen, perheen yhteenkuuluvuuden lisääntyminen, altruismin – halun auttaa muita lisääntyminen, empatian ja ymmärtäväisyyden lisääntyminen, arvojen vahvistuminen ja merkityksen löytäminen, sitkeys (resilienssi), tulevista menetyksistä selviytymisen kyvyn paraneminen ja vahvistunut terveys. Kielteisiä vaikutuksia voivat olla Poijulan mukaan: sosiaalisten siteiden mureneminen, ristiriidat, yksilökeskeisyys (itsekkyys ja oman edun korostuminen), psyykkinen turtumus, jatkuva merkityksen etsiminen, haavoittuvuus, korostunut uhkan havait35 semisherkkyys, ylireaktiot ja heikentynyt terveys. Jo kolmen vuoden kuluttua menetyksestä sureva voi huomata itsessään henkiseen kasvuun liittyviä muutoksia.36 Terveystieteiden tohtorin Helena Erjannin mukaan läheisensä menettänyt joutuu surun myötä muutokseen, johon kytkeytyy surevan itsetutkiskelu, ajattelun murros ja muutos oman todellisuuden mieltämisessä. Muutoksen myötä tapahtunutta persoonallisuuden kasvua Erjanti kuvaa kolmena ulottuvuutena: ”elämän rajallisuuden tunnistaminen ja arvojen muutos, muuttunut tunne itseä kohtaan ja muuttunut tunne toisia kohtaan”. Muutokset näyttäytyvät samansuuntaisina kuin Poijulan esittämät henkisen kasvun kokemukset: elämän arvojen muutos, materiaalisten arvojen väheneminen, itsekunnioituksen ja omista tarpeista huolenpitämisen sekä auttamishalun lisääntyminen, itsensä kokeminen vahvemmaksi, syvällisemmäksi, viisaammaksi, levollisemmaksi ja pelottomammaksi.37 Amerikkalainen hoitotieteen professori Nancy Hogan erittelee suruprosessin erilaisiksi ulottuvuuksiksi ja henkiseksi kasvuksi. Surun ulottuvuudet: epätoivo, paniikkikäyttäytyminen, syyttely ja viha, irrallisuus ja etääntyminen sekä hajaannus kuvaavat surun kielteisiä puolia ja henkinen kasvu surun vaikuttamia myönteisiä muutoksia. Henkinen kasvu näkyy surevan parempana selviytymisenä elämässä, vahvemmaksi tulemista, lisään- 33 Lindqvist 1999, 165–171; 1997, 103–109, 131–136. Kübler-Ross & Kessler 2006, 133–135. 35 Poijula 2002, 62–66. 36 Poijula 2002, 62–66. 37 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–74. 34 9 tynyttä ymmärrystä, myötätuntoa, kärsivällisyyttä ja anteeksiantavaisuutta suhteessa itseen ja toisiin.38 Tedeschin ja Calhounin tutkimusten mukaan läheisensä menettäneet ovat kuvanneet kasvaneensa ihmisenä tai kokeneensa jälkikäteistä hyötyä suruprosessin läpikäymisestä menetyksen jälkeen. Tätä ilmiötä he kutsuvat posttraumaattiseksi kasvuksi. Ilmiötä on tutkittu haastattelemalla perheenjäsenen menettänyttä ennen ja jälkeen menetystä.39 Palosaaren mukaan kärsimyksen osuutta ihmisen kehitykseen toisinaan yliarvostetaan: joissakin tapauksissa suru voi vaikuttaa elämää pysäyttävällä ja jähmettävällä tavalla, eikä prosessin edetessä ole nähtävissä myönteistä kehitystä. Moni epäilee myös, että olisi kehittynyt ihmisenä yhtä hyvin ilman kärsimystä ja menetystäkin.40 Käytän tutkimuksessani lapsen kuoleman jälkeisistä myönteisistä muutoksista nimitystä henkinen kasvu, mikä kuvastaa monipuolisesti muutosta. Poijula käyttää nimitystä henkinen kasvu ja Erjanti persoonallinen kasvu. Posttraumaattinen kasvu esiintyy terminä lähinnä kansainvälisissä yhteyksissä. 38 Hogan et al. 2001, 1–32. Tedeschi & Calhoun 2008, 27–39; esim. Auvinen 2005 on tutkinut pro gradu –tutkielmassaan posttraumaattista kasvua syövän sairastaneiden nuorten kokemuksissa. 40 Palosaari 2007, 15. 39 10 2. Tutkimuksen toteuttaminen 2.1. Narratiivinen tutkimusote Narratiivinen tutkimusote sopii hyvin tämän tutkimuksen lähestymistavaksi, sillä tutkimuksen tehtävänä on pyrkiä ymmärtämään lapsen menetyksen surun tuomia muutoksia yksilön kirjoittamien merkitysten tarkastelun kautta. Narratiivinen tutkimus tarkoittaa tutkimusta, jossa tarinan, kertomuksen tai narratiivin käsitettä käytetään ymmärrysvälineenä. Tällöin tarina nähdään keskeisenä ajattelun ja elämän jäsentämisen muotona.41 Narrativiisella lähestymistavalla tarkastellaan ajassa eteneviä tapahtumia niille annettujen merkitysten kautta. Ihminen jäsentää elämänsä tapahtumia ja moninaisuutta tarinan avulla luoden siitä suhteellisen johdonmukaisen kokonaisuuden.42 Narratiivisuudella on monia ulottuvuuksia: se voidaan ajatella konstruktiivisena tutkimusotteena tai käytännöllisenä työvälineenä. Narratiivisuus ei ole pelkästään metodi, vaan sitä voidaan pitää väljänä metodisena viitekehyksenä, jossa huomio kohdistetaan kertomuksiin todellisuuden ja maailman merkitysten välittäjänä ja tuottajana.43 Vaativimmassa merkityksessä narratiiviselta kertomukselta eli tarinalta edellytetään selkeää juonta, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Väljemmän tulkinnan mukaan narratiiveiksi voidaan ymmärtää kaikki jollain tavoin kerrontaan perustuvat aineistot, jotka analysoidaan tulkitsemalla.44 Tutkimusaineistoni sisältää monenlaista kerrontaa: osa tutkittavista on kirjoittanut laajasti lapsensa menetyksestä, siihen liittyvistä vaiheista, tunteista ja muutoksista, kun taas osa on keskittynyt kuvaamaan lapsen kuoleman surua tai menetyksen tuomia muutoksia kiteytetysti nykyelämän näkökulmasta. Kaikki kirjoitelmat ovat narratiivisia, ja niihin sisältyy ajallinen ulottuvuus. Narratiivinen tutkimusote sopii hyvin elämänmuutoksen tutkimiseen. Muutoksen hahmottaminen tarinana antaa kokemukselle mielekkyyden ja juonen. 45 Lapsen menetyksen tutkiminen narratiivisesta lähtökohdasta on muutoksen tutkimisen näkökulmasta perusteltua, sillä tutkimuksen tarkoituksena on ymmärtää surevan identiteetissä tapahtuvia muutoksia. Tarinat syntyvät usein vaikeasta elämäntilanteesta ja sen synnyttämästä prosessista. Identiteetti rakentuu erityisesti käännekohtien kautta ihmisen pyrkiessä nivomaan katkonaiset tapahtumat yhteen kertomalla niistä kertomuksen.46 Narratiivista tutkimusta lapsen kuoleman vaikutuksesta vanhemman identiteettiin ja ihmissuhteisiin ei ole tehty. 41 Hänninen 2002, 5. Hänninen 2002, 141–142. 43 Heikkinen 2001, 14, 121–122; Narratiiviset tarkastelutavat; Narratiivinen lähestymistapa. 44 Heikkinen 2001, 121–122; Hyvärinen 2004, 242–243. 45 Hänninen 2002, 95–96. 46 Heikkinen 2001, 121–122; Hyvärinen 2006; esim. Buchert 2010, 44–49. 42 11 2.2. Tutkimusaineisto Narratiivinen aineisto voi olla suullista tai kirjoitettua kertomusta tai sanatonta viestintää.47 Lapsen menettämisen raskasta ja monimuotoista surua on perusteltua lähestyä kirjallisten kirjoituspyyntöjen kautta kokemusten arkaluontoisuuden vuoksi. Traumaattisen kokemusten tutkimuksessa on erityisen tärkeää ottaa huomioon aiheen herkkyys tutkittaville.48 Tutkimusajankohdan ollessa marras-joulukuussa 2011, sielunhoidollinen lähestyminen on merkittävä lisäperustelu aineiston keräämiselle ensisijaisesti kirjallisesti. Joulun läheisyys nostattaa usein kipeät menetykset pintaan, ja niistä kirjoittaminen voi toimia sielunhoidollisena kanavana.49 Oman kertomuksen kirjoittaminen voi olla sielunhoidollinen kokemus kirjoittajalle. Soili Poijula käsittelee kirjassaan parantavaa kirjoittamista ja itsensä auttamista surutyössä kirjoittamalla.50 Myös sosiaalipsykologian professori Vilma Hännisen mukaan tarinan kirjoittamisella on suuri merkitys kirjoittajalle itselleen: vastoinkäymisten keskellä tarve muodostaa tarinaa tulee erityisen polttavaksi. Ihminen pohtii, miten hän on tullut nykyhetkeen ja mitä kohti hän on menossa. Kirjoittamisen kautta vastoinkäyminen kutoutuu osaksi kirjoittajan omaa elämäntarinaa, ja hän voi kokea myös tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi.51 Keräsin lapsensa menettäneiden kokemuksia surun tuomista muutoksista ja mahdollisista kasvun kokemuksista surevien omakohtaisten kirjallisten kertomusten kautta. Valitsin mediat sekä kristillisestä viitekehyksestä että sen ulkopuolelta saadakseni mahdollisimman monipuolisen joukon kirjoituksia. Keräystapana käytin maksuttomia lehtiilmoituksia suurimpien kaupunkien kirkollisten seurakuntalehtien lukija- ja mielipidepalstoilla. Valitsin kirkolliset mediat Suomen suurimmista kaupungeista sekä maantieteellisesti eri puolilta Suomea että mahdollisimman laajan jakelun mukaan. Kristillisistä valtakunnallisista lehdistä valitsin eri herätysliikkeiden ja hengellisten suuntauksien medioista mahdollisimman laajalevikkiset mediat: Kotimaa, Sana, Uusi Tie ja Ristin Voitto. Uskonnollisen viitekehyksen ulkopuolelta valitsin kolme erilaista yhdistystä, joiden internet-sivuille ja julkaisuihin lähetin kirjoituspyyntöni: lapsensa menetykseen erikoistunut tukiyhdistys Käpy - Lapsikuolemaperheet ry, monipuoliseen miesten tukemiseen erikoistunut Miessakit ry ja syöpäsairaiden lasten ja nuorten yhdistys Sylva ry. Miessakit ry:n valitsin erityisesti tavoittaakseni myös miehiä. Käpy ry julkaisi kirjoituspyyntöni internet-kotisivuillaan, yhdistyksen facebook-ryhmässä ja jäsenkirjeessä. Myös Miessakit ry julkaisi kirjoituspyyn- 47 Lieblich et al. 1998, 2–18. Laitinen & Uusitalo 2008, 119. 49 Moren 2005a, 34; Kübler-Ross & Kessler 2005, 140–144, 163–169; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 120. 50 Poijula 2002, 22. 51 Hänninen 2009, 21–24. 48 12 töni yhdistyksen internet-kotisivustolla ja Urho-lehdessään. Kaikki medioissa julkaistut kirjoituspyynnöt olivat maksuttomia. Kirjoituspyyntö ja käyttämäni mediat tietoineen löytyvät liitteistä 1 ja 2. Määrittelin kirjoituspyynnössäni toiveeni, että kirjoittajan menetyksestä on kulunut ”jo muutama vuosi”. Tämän perustin Soili Poijulan arvioon henkisen kasvun mahdollisuudesta jo kolmen vuoden kuluttua menetyksestä.52 Jätin tarkan vuosimäärittelyn avoimeksi, jotta kirjoittaja voi arvioida oman ajallisen perspektiivinsä menetykseen. Myös suremisen yksilöllisyys ja jokaisen ihmisen oman elämäntaustan ja menetyksen ainutlaatuisuus puoltavat suuntaa antavaa rajaamistani.53 Esitin kirjoituspyynnössäni mahdollisuuden haastatteluun, mikäli se olisi menetyksen kokijan kannalta kirjoituksen sijaan toivotumpaa. Tällöin teemahaastattelu olisi voinut toimia myös sielunhoidollisena kohtaamisena ja tukea haastateltavan kuulluksi ja ymmärretyksi tulemista. Käytin kirjoituspyynnössäni lapsen menetystä yleisenä käsitteenä rajaamatta sitä tarkemmin lapsen iän tai kuolinsyyn perusteella, kuten tutkimuksen teoreettisia lähtökohtia käsittelevässä luvussa perustelin. Perustin kirjoitusten keräämiseksi oman sähköpostiosoitteen: [email protected], jotta kaikki tutkimukseen liittyvät yhteydenotot kerääntyisivät sähköpostin kautta yhteen paikkaan. Sain sähköpostitse ja kirjeitse yhteensä 26 kirjallista materiaalia sekä kolme haastattelutoivetta. 18 kirjoitelmista tuli sähköpostitse ja kahdeksan postitse. Yhdeltä vanhemmalta sain lisäksi linkin blogi-sivustolle, johon on tallennettu tapahtumia ja tunnelmia ja toiselta runsaan päiväkirjamateriaalin kuvineen. Lisäksi kahden kirjoitelman osana oli kirjoittajan oma runo. Runojen käyttöön osana tutkimusmateriaaliani pyysin erillisen luvan kirjoittajilta. Yhden kirjoitetuista tarinoista jouduin jättämään tutkimuksen ulkopuolelle, sillä se käsitteli muun läheisen kuin lapsen menetystä vanhemman näkökulmasta. Vanhempien kirjoituksista 21 on äitien ja neljä isien kirjoittamia. Yhden kirjoitelman kirjoittaja oli äitipuolen roolissa suhteessa menetettyyn lapseen. Kirjoittajien iät vaihtelivat 36–85 vuoden välillä. Kaikki kirjoittajat eivät ilmaisseet tarkkaa ikäänsä. Tutkimusaineistoni painottui määrällisesti kirjallisiin materiaaleihin, sillä haastattelumahdollisuuksia oli vain kolme. Näin ollen tein päätöksen pyrkiä muodoltaan kirjalliseen tutkimusmateriaaliin, jolloin materiaalini olisi alkuperältään samassa muodossa ja yhdenvertaisempi. Myös tutkijan roolini olisi yhteneväinen suhteessa vanhempiin. Kirjoitelmien kautta tutkijan persoona ei ole yhtä keskeisessä asemassa, sillä haastatteluissa tutkijan ja haastateltavan välinen vuorovaikutus vaikuttaa myös vastausten luonteeseen.54 Toisaalta kirjallisen materiaalin käyttöön sisältyy oletus, että kirjoittaja kykenee ja jollain tapaa parhaimmillaan ilmais52 Poijula 2002, 62–63. Koskela 2011, 25. 54 Eskola & Suoranta 2000, 93. 53 13 tessaan itseään kirjallisesti.55 Tarjosin haastatteluun ilmoittautuneille mahdollisuutta kertoa tarinansa kirjoittamalla, mutta he eivät lähettäneet kirjoituksia. Saamissani kirjoituksissa ajallinen etäisyys lapsen menetykseen vaihteli viidestä kuukaudesta 56 vuoteen. Suurin osa kirjoitelmista oli kirjoitettu myöhemmin kuin kolmen vuoden jälkeen menetyksestä. Viisi kirjoitusta käsitteli lapsen kuolemaa, joka oli tapahtunut alle kolme vuotta sitten. Kolme kirjoittajaa oli haudannut kaksi lasta. Lasten kuolinhetken ikäjakaumat vaihtelivat kuolleina syntyneistä lapsista aikuisiin. Vanhin lapsista oli 40-vuotias. Kaksi kirjoittajaa ei kertonut lapsen tarkkaa ikää, mutta toinen kertoi lapsen olleen pieni lapsi ja toisesta kirjoitelmista oli pääteltävissä lapsen ikähaitari. Lapsen kuolemaan oli useita syitä: perinataali-56 ja neonataalikuolemat57 sekä äkilliset tai pitkäkestoiset sairaudet, onnettomuudet, itsemurha ja henkirikos. Suurin osa lasten menetyksistä oli äkillisiä. Yksi kirjoittajista jätti lapsen tarkan kuolinsyyn kertomatta, mutta kirjoituksen perusteella se oli tulkittavissa onnettomuudeksi. Yksi kirjoitelmista käsitteli lapsen menetystä abortin ja yksi lapsettomuuden kautta. Kaksi kirjoittajaa oli kohdannut kolme keskenmenoa lapsen kuoleman jälkeen. Alla olevassa taulukossa näkyvät kootusti kirjoittajien ajalliset etäisyydet lapsen menetykseen ja lasten kuoliniät. Etäisyyteen on otettu mukaan kirjoittajan ajallisesti lähin lapsen kuolema. Lapsettoman kohdalla etäisyydeksi on merkitty vuosi, jolloin hän sai tiedon, ettei voi saada lapsia. Lasten kuoliniän kohdalla on merkitty kaikki kirjoittajien kertomat kuolleet lapset sekä sulkeisiin on laskettu myös lapsettomuus, abortti ja keskenmenot. Taulukko 1. Lapsen menetyksestä kulunut aika ja lasten määrä kuoliniän mukaan Vuodet 0–3 4–10 11–20 21–30 5 8 5 3 Vanhemmat 13 (22*) 3 3 4 Lapset * Sisältää lapsettomuuden, abortin sekä lapsen kuoleman jälkeiset keskenmenot. 31–56 4 2 2.3. Analyysiprosessi Analyysiprosessin aluksi selvitin, kumpi analyysitapa antaa perusteellisemman ymmärryksen aiheesta: narratiivinen vai sisällön analyysi. Lähestyin pohdintaani tekemällä koeanalyysin satunnaisesti poimitun yhdeksän kirjoituksen pohjalta. Poimin taulukkoon kirjoituksista esille tulleita toteamuksia muutoksista. Kiinnitin huomiota tutkimuskysymysteni pohjalta nouseviin teemoihin ja induktiivisesti aineistosta nouseviin asioihin. Tämän jälkeen ryhmittelin lausumia ja nimesin ne yleisellä tasolla teemoittain. Koeanalyysini sel55 Tuomi & Sarajärvi 2011, 84. Aho 2010, 12. Perinataalikuolemassa vauva kuolee kohtuun raskauden loppuvaiheessa 22. raskausviikon jälkeen tai syntyy kuolleena yli 500 gramman painoisena. 57 Aho 2010, 12. Neonataalikuolemalla tarkoitetaan vauvan kuolemaa ensimmäisen viikon ja 28 päivän välisenä aikana. 56 14 keytti näkemystäni siitä, että kirjoituksista nousee monenlaisia tutkimukseni kannalta tärkeitä teemoja: myönteisiä ja kielteisiä muutoksia.58 Jatkoin koeanalyysiäni rakentamalla muutamasta kirjoituksesta mind map -kuviot ja aikajanan. Merkitsin kirjoittajan elämänvaiheet aikajärjestyksessä aikajanalle ja keräsin kertomuksesta nousevia asioita ja omia vaikutelmiani kirjoittajan elämänvaiheista ja muutoksista.59 Tämä vahvisti elämänvaiheiden ja lapsen kuoleman tuomien muutosten kytkeytymistä monella tasolla toisiinsa ja kertomuksen kokonaisuuteen. Koeanalyysini vahvisti ajatustani, että pelkistäen analysoitu ja lausein irrotettu materiaali ei anna riittävää kuvaa surun tuomista muutoksista: tutkittaessa muutosta ja henkistä kasvua, on pureuduttava tarinoihin syvemmälle ja tarkasteltava syy- ja seuraussuhteita pystyäkseen ymmärtämään kasvun ilmenemismuotoja ja kasvuun vaikuttavia tekijöitä. Alkuperäinen ajatukseni analysoida kirjoitukset narratiivisella analyysillä vahvistui.60 Valitsin aineiston analyysivälineeksi narratiivisen holistisen sisällön-analyysin keinot saadakseni kokonaiskuvan muutoksista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Lieblich et al. mukaan kertomuksesta valittuja osia ja niiden merkityksiä tarkastellaan suhteutettuna kertomuksen kokonaisuuteen.61 Myös Polkinghornen mukaan narratiivinen analyysi on pikemminkin aineiston yhdistämistä kuin pilkkomista osiin.62 Narratiivisessa tutkimusprosessissa kertomuksia käsitellään useiden tulkintakertojen seulan kautta. Kertomukset kuvaavat menneitä tapahtumia ja lisäksi, miten kirjoittaja on ymmärtänyt niiden merkityksen. Tapa aloittaa tai lopettaa kertomus voi syvällisesti muuttaa kertomuksen muotoa ja tarkoitusta.63 Kertojan tarina on aina valikoiva: elämäntilanteesta nostetaan tarinan osaksi siihen sopivat tapahtumat. Tarinallinen tulkinta määrittelee tapahtumat esimerkiksi toivoa tuoviksi, pettymyksen aiheuttajiksi tai aiheiksi kunniaan, syyllisyyteen, häpeään tai suuttumukseen.64 Surevan tapa käsitellä surua riippuvat muun muassa surevan persoonallisuudesta, aikaisemmista menetyksistä sekä tuen saannista tai puutteesta.65 Narratiivisen holistisen sisällönanalyysin ensimmäisessä vaiheessa aineistoa luetaan useita kertoja niin, että kirjoittajan sisäinen tarina alkaa aueta ja kertomuksen rakenne ja tarkoitus tulevat esiin. Etenin analyysissäni Lieblich et al. ohjeistuksen mukaisesti.66 Luin 58 Myönteisiä ja kielteisiä muutoksia löytyi omassa identiteetissä, terveydessä ja arvomaailmassa, ihmissuhteissa, parisuhteissa, suhtautumisessa perheen muihin lapsiin, elämään, kuolemaan ja tuonpuoleiseen, työhön, seurakuntaan tai kirkkoon ja Jumalaan, jumalasuhteessa ja jumalakuvan muotoutumisessa sekä merkityksen etsimisessä. 59 Mind map –kuvioita ja aikajanoja ovat käyttäneet Pro gradu –tutkimuksissaan myös muun muassa Eija Hanhimäki, 2006 ja Suvi-Maria Saarelainen, 2009. 60 Polkinghorne 1995, 16. Polkinghornen mukaan narratiivisen analyysin kautta saadaan vastaus siihen, miten lopullinen tilanne on kehittynyt ja se vastaa kysymykseen miten. 61 Lieblich et al. 1998, 11–21. 62 Polkinghorne 1995, 15. 63 Riessman 2001, 18–19. 64 Hänninen 2002, 141–142. 65 Poijula 2002, 18. 66 Lieblich 1998, 62–63. 15 kirjoituksia useaan kertaan huolellisesti pyrkien niiden empaattiseen ja avoimeen ymmärtämiseen. Merkitsin analyysin seuraavassa vaiheessa vaikutelmiani ja yleisiä huomioitani kirjoitusten reunamarginaaleihin. Kiinnitin huomioni kertomuksen poikkeamiin, epätavallisiin piirteisiin, ristiriitaisuuksiin ja keskeneräisiin lauseisiin tai ajatuksiin. Tämän jälkeen etsin kertomuksista keskeisimmät teemat ja merkitsin ne erilaisin värikynin. Lieblich et al. ohjeistusta seuraten kiinnitin huomion teemojen tarkastelussa niiden toistoihin, kerronnan pituuteen ja yksityiskohtien laajuuteen. Myös joidenkin teemojen laiminlyöminen tai lyhyt viittaus voi kertoa teeman tärkeydestä. 67 Tutkittavien kirjoituksissa tärkeiksi teemoiksi nousivat lapsen menetys, suhde lapseen, suruprosessi, välittömät muutokset omassa identiteetissä, ihmissuhteissa ja jumalasuhteessa, vanhemmuus, suhde puolisoon ja perheen muihin lapsiin, lapsettomuus, psykososiaalinen tuki, muut elämäntapahtumat ja menetykset, pitkäkestoiset henkiset, sosiaaliset ja hengelliset muutokset, ajatukset elämästä, kuolemasta, tuonpuoleisesta ja tulevaisuudesta, suhtautuminen uskonnollisiin tekijöihin: Jumalaan, kirkkoon ja seurakuntaan ja kirjoitusajankohta. Nämä teemat kirjasin yhdistettyyn mikrokertomus- ja teemalistataulukkoon. Luin aineistoa yhä uudelleen: tarkastelin teemojen esiintymisiä ensimmäisen ja viimeisen kerran tarinassa, siirtymisiä teemoista toiseen sekä teemojen välisiä yhteyksiä. Tärkeää oli myös kiinnittää huomiota ilmaisuihin, jotka olivat ristiriidassa teeman sisällön, tunteiden tai kehityskulun kanssa.68 Piirsin jokaisesta kertomuksesta aikajanan, johon sijoitin kirjoittajan kertomia tapahtumia. Elämäntapahtumia olivat lapsen kuoleman lisäksi esimerkiksi muiden perheen lasten tai läheisten syntymät tai kuolemat, muutokset ihmissuhteissa sekä työelämän muutokset. Liitin janalle myös kirjoittajan kertomat muutokset omassa identiteetissään ja jumalasuhteessaan. Aikajanojen kautta ymmärsin selkeämmin kirjoittajan elämänvaiheita ja lapsen kuolemaa edeltäviä ja seuranneita muutoksia kirjoittajan elämässä. Syventääkseni ymmärrystäni tein temaattiset mind map –kuviot aikajanojen rinnalle. Näihin kuvioihin keräsin teemoihin liittyviä kirjoittajan kertomia tunteita, ajatuksia, muutoksia ja tapahtumia sekä omia huomioitani muun muassa elämänvaiheista, niiden tuomista muutoksista ja ristiriitatilanteista. Keräsin kertomuksissa esiintyneet sekä mind map – kuvioiden ja aikajanojen mukaiset teemat ja vaiheet yhdistettyihin mikrokertomus- ja teemataulukkoihin. Tehdessäni holistista sisällön analyysiä huomasin kirjoitusten rakenteissa ja muodoissa selkeitä eroja: osa kirjoituksista kehittyi kerronnan edetessä taantuvasti, osa etenevästi ja osa oli vakaita tai sisälsi useita kehityskulkuja. Näiden vaikutelmieni ja holistisen sisällön analyysin kautta saamieni kokonaiskuvien tueksi päätin vielä soveltaa holistista 67 68 Lieblich 1998, 62-63. Lieblich 1998, 62-63. 16 muodonanalyysiä. Tarkastelin kirjoituksia kiinnittäen huomiota tarinoiden juonen ja sen käänteiden dynamiikkaan, kertomuksen kulkuun ja juonen kehittymiseen etenevästi, taantuvasti tai vakaasti.69 Juonen kehittyminen ja kertomuksen eteneminen kulkevat rinnakkain: etenevä kertomus kehittyy tasaisesti, taantuvassa kertomuksessa suunta on alaspäin ja vakaassa kertomuksessa juoni on tasainen.70 Tein merkintöjä juonen kehityskuluista kirjoituksien marginaaliin. Lopulta kirjasin kertomusten etenemisestä tekemäni yleisvaikutelmat yhdistettyyn mikrokertomus- ja teemataulukkoon merkintöinä: taantuva, etenevä, vakaa tai näiden yhdistelmä. Kertomusten tarkasteleminen juonen dynamiikan ja kertomuksen kulun näkökulmasta antoivat lisäymmärrystä kertomuksissa esiintyvien ristiriitojen tarkasteluun ja vahvistivat muodostunutta kokonaiskuvaa. Erityisen hyödyllistä se oli niiden kertomusten osalta, joissa juonen kehittyminen muodosti selkeän kuvan ja suunnan. Lieblich et al. mukaan kertomukset ovat usein sekoituksia kolmesta eri tavasta: etenevä, taantuva ja vakaa.71 Analyysini viimeisessä vaiheessa muodostin mielessäni kaikista kirjoituksista ydintarinan. Apunani käytin koko analyysimateriaaliani: mikrokertomus- ja teemataulukkoja lisättynä yleisvaikutelmilla kirjoituksen juonen dynamiikasta sekä aikajanoja mind map – kuvioineen. Tässä vaiheessa kiinnitin erityistä huomiota tarinan kokonaisuuteen ja sen pääteeman etsimiseen eli niin sanotun punaisen langan löytämiseen.72 Kirjasin kunkin tarinan pääteeman kiteytetysti erillisenä sarakkeena mikrokertomus- ja teemataulukkoon. Analyysini edetessä huomasin, että kertomuksissa nousivat keskeisiksi tekijöiksi henkiset ja hengelliset muutokset lapsen menetyksen jälkeen. Kertomusten välillä oli huomattavissa selkeitä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Henkiset ja hengelliset muutokset sekä yhdistivät tarinoita että erottivat niitä. Tarinoista erottui yhdistävinä tekijöinä myönteisiä tai kielteisiä henkisiä muutoksia suhteessa itseen, toisiin ja elämään sekä erilaisia hengellisiä muutoksia. Myös samankaltaisia henkisiä muutoksia esiintyi yhdistettynä erilaisiin hengellisiin muutoksiin. Ratkaiseviksi tekijöiksi muodostuivat tällöin holistisen sisällönanalyysin mukaisesti tarinan kokonaisuus ja kokonaisvaikutelma. 2.4. Viiden tyyppiryhmän muodostaminen Kertomusten keskeisinä yhdistävinä tai erottavina tekijöinä olivat henkiset ja hengelliset muutokset. Henkiset muutokset sisälsivät identiteettiin, ihmissuhteisiin ja arvomaailmaan liittyviä muutoksia. Hengelliset muutokset näkyivät jumalasuhteen tai –kuvan muutoksina sekä muuttuneina suhteina kirkkoon ja seurakuntaan. 69 Laitinen & Uusitalo 2008, 134. Tuval-Mashiach 1998, 89–90. 71 Lieblich et al. 1998, 18–19. 72 Samaa metodia ovat käyttäneet Saarelainen 2009 ja Hanhimäki 2006. 70 17 Analysoidessani materiaalia henkisten ja hengellisten muutosten näkökulmasta muodostui viisi erilaista tyyppikertomusta. Nämä erosivat toisistaan lapsen menetyksen tuomien henkisten ja hengellisten muutosten suhteen. Tyyppiryhmien muodostamisessa henkiset muutokset olivat ensisijaisia, mutta koska kertomusten kokonaisuuteen vaikuttivat olennaisesti myös hengellinen konteksti, muodostui hengellisistä muutoksista toissijainen peruste ryhmittelylle. Tutkiessani tarinoita hengellisten muutosten näkökulmasta hahmottuivat neljä erilaista ryhmää: tarinat, joissa kerrottiin hengellisen elämän vahvistumisesta ja kirjoittajat, joiden hengellinen konteksti oli säilynyt samanlaisena kuin ennen lapsen menetystä. Tarinat, jotka olivat pettyneitä hengellisiin uskomuksiin tai evankelisluterilaisen kirkon toimintaa ja ne, jotka eivät kertoneet mitään uskonnollisesta kontekstistaan. Nämä perussuuntaukset vaikuttivat kirjoitusten kokonaisuuteen ja ydintarinaan. Näin ollen tyyppiryhmiä pääsääntöisesti yhdistivät ja erottivat samankaltainen suhtautuminen hengellisiin kysymyksiin. Koska hengellinen konteksti oli kuitenkin toissijainen tekijä tyyppiryhmien muodostamisessa, määrääväksi jaottelutekijäksi muodostui henkinen muutos. Tällöin joihinkin tyyppiryhmiin sisältyi erilaisia hengellisiä muutoksia. Ensimmäiseksi tutkittavista erottuivat ne, jotka kertoivat henkisen kasvun kokemuksista: surun muuttumisesta voimavaraksi tai siunaukseksi. Analyysin edetessä oli huomattavissa, että kirjoittajat kertoivat uskonnollisesta kontekstistaan toisistaan eroavalla kahdella eri tavalla. Uskonnollinen konteksti näkyi kirjoittajan tavassa kertoa asioista, antaa merkityksiä ja kuvata suruprosessiaan. Näin ollen ryhmä jakautui kahtia: niihin, joiden henkiseen kasvuun yhdistyi vahva hengellinen kasvu ja niihin, joilla hengelliset tekijät olivat kirjoituksissa sivuroolissa. Henkisestä ja hengellisestä kasvusta kertovia oli kuusi: S1, S2, S3, S4, S7 ja S8. Näissä kirjoituksissa korostui suruprosessin läpikäynnin myötä identiteettiä ja ihmissuhteita vahvistava henkinen kasvu yhdistettynä jumalasuhteen ja –kuvan vahvistumiseen. He olivat löytäneet lapsen kuolemalle merkityksen uskonnollisesta kontekstista. Tämän ryhmän nimesin Voimaantuneiksi. Toisen ryhmän muodostivat ne, jotka kertoivat pääosin myönteisistä henkisen kasvun kokemuksista oman identiteettinsä vahvistumisessa. He olivat löytäneet erilaisia merkityksiä menetykselle ja heidän jumalakuvansa oli säilynyt turvallisena lapsen kuoleman jälkeen. Näitä kirjoittajia oli viisi: S5, S6, S13, S16 ja S20. Tätä ryhmää kutsun Vahvistuneiksi. Kolmanneksi joukosta erottuivat ne, jotka kertoivat erityisesti kielteisistä muutoksista lapsen kuoleman jälkeen. Myös tämä ryhmä jakautui kahtia: niihin joiden suruprosessia leimasi menetyksen alkuvuodet ja niihin, joiden menetyksestä oli kulunut jo pidemmän aikaa. Monien vuosien jälkeen itsensä murtuneiksi, kyynisiksi ja katkeriksi tunteneet ker18 toivat heikentyneistä ihmissuhteista, toimintakyvystä tai terveydestä. Monet heistä olivat sairastuneet vakavasti. Heidän oli vaikea hyväksyä lapsen kuolemaa. Heidän hengellisyytensä säilyi osittain muuttumattomana tai sisälsi pettymyksen uskomuksiin ja evankelisluterilaisen kirkon toimintaan. Tämä tutkittavien joukko muodostui neljästä kirjoittajasta: S9, S10, S11 ja S12. Nimesin ryhmän Murtuneiksi. Neljäs ryhmä eroaa kolmannesta ryhmästä siten, että heidän kertomuksissaan korostuu suruprosessin alkuvuosien kipeys ja merkityksen etsiminen. Keskiössä ovat miksikysymykset, menetykseen sopeutuminen ja kielteiset muutokset omassa identiteetissä. Kirjoituksissa kuvataan psyykkistä turtumusta ja alakuloa. Yhteistä tämän ryhmän kirjoituksille on menetyksen ajallinen läheisyys. Tämä joukko koostui kuudesta kirjoituksesta: S19, S21, S22, S23, S24 ja S25. Nimesin ryhmän Turtuneiksi. Viidennen ryhmän kertomuksissa oli kuvausta sekä myönteisistä että kielteisistä muutoksista. Kirjoituksissa oli keskeistä oman identiteetin vahvistuminen ja toisaalta haavoittuvuus ihmissuhteissa muun muassa lapsettomuuden kautta sekä kriittisyys evankelisluterilaista kirkkoa kohtaan. Tämä ryhmä muodostui neljästä kirjoituksesta: S14, S15, S17 ja S18. Ryhmälle oli ominaista lapsen menetyksen hyväksyminen osana omaa elämää. Nimesin tämän tyypin Hyväksyneiksi. Taulukko 2. Materiaalin jakautuminen viiteen tyyppiryhmään 1. Voimaantuneet S1, S2, S3, S4, S7 ja S8 2. Vahvistuneet S5, S6, S13, S16 ja S20 3. Hyväksyneet S14, S15, S17 ja S18 4. Turtuneet S19, S21, S22, S24, S23 ja S25 5. Murtuneet S9, S10, S11 ja S12 Tyyppiryhmiä nimetessäni poimin ryhmän kokonaisvaikutelmasta keskeisen luonnehdinnan. Nimitykset eivät ole arvottavia, eivätkä ne anna mallia niin sanotusta oikeasta tai väärästä suruprosessista. Nimikkeet eivät kohdistu myöskään kirjoittajiin henkilökohtaisesti, vaan kuvaavat kertomusten kirjoitushetken luonnehdintaa. On mahdollista, että kirjoittajien tilanteet muuttuvat ajan kuluessa. Tyyppiryhmien jakamisen jälkeen tein vielä yhteenvedot tyyppiryhmistä ja niihin sisältyvistä henkisistä ja hengellisistä muutoksista. Tämä selkeytti tyyppiryhmän kokemia keskeisiä muutoksia suhteessa muihin ryhmiin. Yhteenveto selvensi myös tyyppiryhmän sisällä olevia eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä. Tyyppiryhmät sisältävät keskenään joitakin yhteneviä henkisiä muutoksia. Ratkaisevaa ryhmien jakamisessa oli niiden saama painotus ja suhteutuminen kokonaisuuteen. 19 Joidenkin yksittäisten kirjoittajien kohdalla olisi ollut mahdollista sijoittaa heidät kahteen eri ryhmään riippuen painotuseroista muutoksissa. Näiden kirjoitusten kohdalla tein lisäselvityksiä: kokeilin niiden sijoittamista kahteen eri ryhmään tarkastelemalla niiden yhteneväisyyttä ja painotuksia suhteessa ryhmiin. Ratkaisin lopullisesti ryhmän sen mukaan, joka parhaiten kuvasi kyseisen kertomuksen ydintarinaa. Suurimmassa osassa kertomusten jakaminen eri tyyppiryhmiin muodostui kuitenkin varsin selkeäksi. 2.5. Uusi tarina ja tarinalukujen rakenne Narratiivisen analyysin viimeisenä vaiheena on uuden kertomuksen luominen aineiston pohjalta. Polkinghornen mukaan juonellisen kertomuksen avulla saadaan selostus tutkittavien toimintaan vaikuttavista erilaisista tekijöistä ja siitä, miten he ovat päätyneet tiettyihin ratkaisuihin elämässään. Kertomuksen juoni ilmaisee tapahtumien merkityksiä ja yhdistää tarinan osat toisiinsa juonelliseksi kokonaisuudeksi. Uusi tarina edustaa kerronnallista identiteettiä, eikä yksittäisen tutkittavan tarinaa sellaisenaan.73 Esitän tutkimuksessani analyysin tuloksena saadut viisi tyyppiryhmää erillisinä tyyppitarinoina. Nämä tarinat kuvaavat tutkittavien erilaisia kokemuksia henkisistä ja hengellisistä muutoksista lapsen kuoleman jälkeen. Uuden tarinan rakentamisessa noudatin Polkinghornen luomaa mallia. Ensimmäisenä vaiheena määritetään kertomuksen loppu.74 Tutkittavien tarinoiden loppuratkaisuiksi muodostuivat kirjoittajien kertomat erilaiset myönteiset ja kielteiset kokemukset henkisestä ja hengellisestä muutoksesta lapsen menetyksen jälkeen. Loppuratkaisuja kuvaavat viisi erilaista tyyppiryhmää: Voimaantuneet, Vahvistuneet, Hyväksyneet, Turtuneet ja Murtuneet. Seuraavassa vaiheessa aineistot järjestetään kronologisesti ja pyritään tunnistamaan loppuratkaisuun vaikuttavia tekijöitä. Polkinghornen mukaan aineistossa voi olla useita erilaisia mahdollisuuksia asioiden ilmenemiselle, eikä loppuratkaisun ja siihen liittyvien tekijöiden yhteys ole aina yksiselitteinen. Keskeisessä asemassa ovat kerronnasta nousevat tapahtumat ja teemat.75 Valitsin kustakin tyyppiryhmästä runkotarinan, joka edusti mahdollisimman kattavasti ja monipuolisesti teemoiltaan ja kerronnaltaan ryhmän kirjoituksia. Keräsin runkokertomuksen teemat ensin erilliseen pelkistettyyn teemalistaukseen teemojen esiintymisjärjestyksessä. Sen jälkeen järjestin kaikki tyyppiryhmää kuvaavat mikrokertomus- ja teemalistayhteenvedot runkokertomuksen mukaiseen järjestykseen. Kiinnitin huomioni ilmaisuihin ja muutoksiin sekä ennen lapsen kuolemaa että sen jälkeen kronologisessa järjestyksessä. Vertailin kirjoittajien kokemuksia, jolloin muutosten, teemojen ja tapahtumien yleisyys sekä yhteneväisyydet hahmottuivat. Samalla myös tutkittavien erityispiirteet ja muutosten eroavaisuudet tulivat selkeämmin näkyviin. 73 Polkinghorne 1988, 160–161; 1995, 16–18. Polkinghorne 1995, 15–18. 75 Polkinghorne 1988, 160–161; 1995, 16–18. 74 20 Polkinghornen mukaan seuraavassa vaiheessa tutkitaan asioiden syy- ja seuraussuhteita.76 Käytin tukenani mikrokertomusyhteenvetojen lisäksi mind map –kuvioita ja aikajanoja hahmottaakseni loppuratkaisuun vaikuttavia tekijöitä sekä niiden syys- ja seuraussuhteita. Analyysitulosten tutkimisen lisäksi luin kirjoituksia vielä uudelleen läpi ja pohdin tutkittavan kokemiin muutoksiin vaikuttavia tekijöitä. Kiinnitin huomioni lapsen kuoleman jälkeisiin välittömiin muutoksiin ihmissuhteissa, omassa identiteetissä ja jumalakuvassa. Seurasin näiden muutosten kehittymistä ajallisessa kerronnassa ja vertasin niitä tutkittavien kertomiin pitkäaikaisiin muutoksiin. Pohdin lapsen kuolemaa seuranneiden tapahtumien vaikutuksia muutoksiin ja mietin, miten kirjoittajan kertomat tapahtumat ennen lapsen kuolemaa saattoivat vaikuttaa nykyiseen tilanteeseen. Tein huomioita myös persoonallisten tekijöiden roolista, psykososiaalisesta tuesta tai sen puutteesta sekä hengellisen elämän vaikutuksesta suruprosessissa. Uuden tarinan rakentamisen viimeisenä vaiheena on varsinaisen tarinan kirjoittaminen. Lisäsin jo valittuun runkotarinaan täydentäviä osia ryhmän muiden kirjoittajien kertomuksista. Näin syntyi uusi tarina, joka edustaa ryhmän yhteistä kerronnallista identiteettiä.77 Kokonaisuutena se ei henkilöidy yksittäiseen kirjoittajaan. Täydensin tyyppitarinaa tutkittavien suorilla lainauksilla, jotta kertojien ääni ja todentuntuisuus tulisivat mahdollisimman aidosti esiin. Tällä perusteella valitsin kirjoittajien lopetuksista jokaisen tyyppitarinan päätteeksi kertojan aidon sitaattiin. Sitaatit olen lisännyt sellaisenaan, lukuun ottamatta joitakin selkeitä kirjoitusvirheitä tai kuvioita, kuten sydämiä. Tyyppitarinan keskeisimmät teemat noudattavat runkotarinan kerrontatapaa ja teemojen ajallista käsittelyä. En pyrkinyt esittämään tarinoita ymmärrettävämpinä kuin ne ovat. Elämänkulkua ja muutoksia kuvatessani tein kompromisseja runkotarinan suhteen, mikäli vastaavia teemoja ei esiintynyt muissa ryhmän kirjoituksissa: sisällytin runkotarinan teemat osana tarinallista kokonaisuutta tai jätin pois pääteemojen ulkopuolisista kokemuksista kertovia yksityiskohtia, mikäli niillä ei ollut yhteyttä muihin kertomuksiin, tai ne eivät olleet kokonaisuuden hahmottamisen kannalta merkityksellisiä.78 Annoin tyyppitarinoiden päähenkilölle etunimen saman etukirjaimen mukaan, joka kuvaa tyyppiryhmää. Tyyppiryhmien päähenkilöiksi muodostuivat näin ollen: Veera Voimaantunut, Viivi Vahvistunut, Hanne Hyväksynyt, Taru Turtunut ja Mari Murtunut. Etunimet ovat tavallisia, lyhyitä suomalaisia nimiä, eikä niillä ole yhteyttä kirjoittajiin. Annoin päähenkilöille naisten nimet, sillä suurin osa kirjoittajista oli naisia. Joukossa oli vain neljä miestä. 76 Polkinghorne 1995, 18. Polkinghorne 1995, 18. 78 Polkinghorne 1995, 16-17. 77 21 Taulukko 3. Yhteenveto narratiivisen analyysin etenemisestä Tutkimusaineisto: kirjalliset kertomukset 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 Aineiston lukeminen ja koeanalyysin tekeminen Aineiston lukeminen useasti, teemojen ja omien huomioiden kirjaaminen Aineiston läpikäynti teemoittain: teema- ja mikrokertomusyhteenvedot Aikajanojen ja mind map –kaavioiden tekeminen Muodon analysoinnin soveltaminen: etenevä, taantuva, vakaa kertomus Ydintarinoiden tunnistaminen Kertomusten vertailu ja ryhmittely muutosten mukaan Tyyppiryhmien muodostaminen ja yhteenvedot muutoksista Uuden kertomuksen rakentaminen: runkokertomuksen valinta Täydentävien osien ja lainausten valinta sekä uuden tarinan kirjoittaminen Tyyppitarinat keskittyvät kertomaan vaiheista lapsen kuoleman jälkeen. Olen tarkoituksellisesti jättänyt varsinaisen lapsen kuoleman tapahtuman, lapsen iän ja kuolintavan kertomuksen ulkopuolelle, sillä tyyppiryhmät sisältävät monenlaisia lapsen menetyksiä, eikä lapsen ikä tai kuolintapa ole ollut kirjoitusten mukaan määräävä tekijä sitä seuranneissa muutoksissa. Mikäli lapsen kuolinaika on ollut merkittävä tyyppitarinassa, olen muuttanut kuolinpäivän sellaiseksi, jolla ei ole todellisuuspohjaa kirjoittajien kertomuksissa. Päähuomio tyyppiryhmissä on tutkimuksen tehtävän mukaisesti myönteisissä ja kielteisissä muutoksissa lapsen kuoleman jälkeen. Tyyppitarinaluvut muodostuvat tämän tutkimuksen analyysin pohjalta syntyneistä viidestä erilaisesta tyyppiryhmästä. Tyyppitarinaluvuissa käsittelen kunkin tyyppiryhmän kokemuksia myönteisistä ja kielteisistä henkisistä muutoksista omassa identiteetissään ja ihmissuhteissaan sekä hengellisiä muutoksia lapsen kuoleman jälkeen. Lukujen alussa on johdanto, jossa kerrotaan lyhyesti kyseisen tyypin keskeisiä yhdistäviä piirteitä ja kuvataan löytyneitä juonellisia muotoja. Johdanto-osuudessa kerrotaan myös runkotarinan valinnasta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Sen jälkeen seuraa omana alalukunaan tyyppiryhmän pohjalta syntynyt uusi tarina. Tyyppitarinan jälkeen esitän tarkemmin tyyppiryhmässä esiintyviä teemoja ja muutoksia analyysin tulosten mukaisesti. Pääsääntöisesti jokaisen tyyppitarinan jälkeiset kolme alalukua jakautuvat käsittelyjärjestykseltään muutoksiin omassa identiteetissä, ihmissuhteissa ja hengellisessä kontekstissa. Tuon esille näissä alaluvuissa yhteneväisyyksien lisäksi kertomusten eroavaisuuksia yksilöiden ainutlaatuisia kokemuksia tarkastelemalla. Jokaisessa ryhmään kuuluvassa, vaikkakin samaa tyyppiryhmää edustavassa kertomuksessa on omat erityispiirteensä. Lukuihin on kerätty juuri kyseiselle tyypille keskeisimpiä teemoja, joita peilaan olemassa olevaan aikaisempaan tutkimukseen ja teoriaan. Tarkastelen, miten tutkimuksen tulokset suhteutuvat aikaisempiin tutkimustuloksiin ja pyrin löytämään seli- 22 tysmalleja esiintyville kokemuksille: mitkä tekijät erottavat ja yhdistävät eri tutkimuksia, mitkä ovat ongelmakohtia ja mitä uutta tämän tutkimuksen tulokset tuovat. 2.6. Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset kysymykset Narratiivisen tutkimuksen periaatteet ovat tutkimukseni perusta. Narratiivinen tutkimusote sopii hyvin elämänmuutosten tutkimiseen.79 Narratiivinen tutkimus ei lähtökohtaisesti tuota yleistettävää tietoa, vaan tietoa, joka on henkilökohtaista ja subjektiivista. Mahdollisimman moniäänisen ja kerroksellisen kuvan muodostaminen on narratiivisen tutkimuksen vahvuus.80 Narratiivisen lähestymistavan eettisyyden on luonnehdittu perustuvan sen tapaan antaa tutkimukseen osallistuvalle ”ääni”.81 Tutkimukseni ei tuota yleiskuvaa lapsen kuoleman tuomista muutoksista, vaan valaisee kirjoitelmien kuvaamia kokemuksia kirjoittajien oman subjektiivisen kokemuksensa kautta.82 Tarinansa kertomisen kautta surevalla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja antaa merkityksiä kokemuksilleen. Tutkimuksen periaatteena on dialogisuus ja tutkijan avoin suhtautuminen aineistosta nouseville merkityksille. Tutkija valikoi ja tulkitsee aineistoa, jolloin tutkimuksessa välittyy aina myös tutkijan ääni.83 Tutkijan roolissani olen tiedostanut oman elämänkokemukseni ja menetysteni mahdollisen vaikutuksen tapaani käsitellä aineistoa. Tämän tiedostaminen ja surun olemuksen käsitteleminen jo ennen tutkimustani on toiminut pikemminkin hyötynä kuin haittana pystyäkseni mahdollisimman empaattiseen ja kokonaisvaltaiseen kirjoitusten ymmärtämiseen.84 Tutkijan roolissani vaikutukseni kirjoitelmien sisältöön on vähäinen. Tutkimukseni koostuu vanhempien kirjoittamista kirjelmistä, joiden sisällön, kuten painotukset, teemat, vaiheet ja muutokset, vanhemmat ovat valinneet osallistuessaan tutkimukseen. 85 Kirjoituspyynnön julkaiseminen erilaisissa uskonnollisissa ja valtakunnallisissa medioissa antoi toiveen kirjoittaa lapsen kuoleman tuomista muutoksista suhteessa itseen, toisiin ja Jumalaan. Kirjoituspyyntö tai mediavalinnat saattoivat vaikuttaa joidenkin kokemustyyppien esiintymiseen, mutta eivät rajoittaneet erilaisia tutkimukseen osallistuneita, mikä näkyy kirjoitelmien monimuotoisuutena niin sisällöltään kuin laajuudeltaan, kerronnaltaan kuin muodoltaan. Kahden vanhemman aineisto sisälsi laajemman päiväkirjanomaisen materiaalin joko blogi-sivulla tai erillisesti lähetettynä. Nämä materiaalit toimivat tärkeinä lisä- ja taustatietoina. 79 Hänninen 2002, 95–96. Hatch & Wisniewski 1995, 118. 81 Hänninen 2002, 34. 82 Polkinghorne 1988, 36. 83 Hänninen 2002, 34. 84 Vrt. Laitinen & Uusitalo 2008, 127. Traumaattisiin tapahtumiin liittyvän tutkimustiedon tuottaminen vaatii yleensä, että tutkija on työstänyt jonkinasteisesti tutkimuksessa käsiteltävää asiaa. 85 Hirsjärvi 1997, 218. 80 23 Kaikki lapsensa menetyksestä kertovat kirjoitukset otettiin huomioon tutkimuksessa: yksi lähisukulaisen kuolemasta kertonut jätettiin tutkimuksen ulkopuolelle. Haastattelutoiveen esittäneille annettiin mahdollisuus lähettää kirjallinen kertomus. Tutkimuksessa vanhempien subjektiivisen kokemuksen huomioon ottaminen näkyy myös siinä, ettei erilaisia lapsen menetyksiä tai ajallisia kokemuksia valikoitu tutkimuksen ulkopuolelle, kuten lapsen kuoleman läheisyyden tai menetystavan mukaan. Kirjoituspyynnössä tutkittaville luvattiin, ettei tutkittavien henkilöllisyys käy ilmi tutkimuksesta, ja tutkimusmateriaalit säilytetään tutkijan hallussa vain tätä tutkimusta varten. Näistä seikoista olen huolehtinut koko tutkimusprosessin ajan. Kahdesta kirjoittajien lähettämästä omasta runosta, pyysin erikseen julkaisuluvan. Joidenkin kirjoittajien kanssa olin sähköpostiyhteydessä vastaten heidän kysymyksiinsä tutkimuspyyntöön liittyvistä asioista, mutta pyrin antamaan mahdollisimman vähän muuta tietoa kuin, mitä kirjoituspyyntö oli antanut, jotten asettaisi ketään tutkituista erilliseen asemaan. Monet kirjoittajat tarjoutuivat antamaan lisätietoa. Osa kirjoituksista oli suppeita ja sisälsi vähän tietoa muutoksista. Katsoin tiedot kuitenkin riittäväksi ilman tarvetta lisäkysymysten tekoon. Kirjoittajien taustatiedoista olen liittänyt tutkimukseen vain olennaisimman tiedon: menetetyistä lapsista käytin pääosin nimeä ”lapsi” jättäen ilmaisematta lapsen sukupuolen. Myös kirjoittajien sukupuoli on jäänyt pääsääntöisesti neutraaliksi. Neljän miehen kirjoitelmia ei ole eroteltu erikseen kokonaisuudesta. Kaikki kirjoitelmat ovat saaneet neutraalin koodin. Traumaattisten kokemusten tutkimuksessa on otettava huomioon aiheen herkkyys tutkittaville. Tarinallinen prosessi toimii kahteen suuntaan: ihmiset tulevat sellaiseksi kuin ovat ja luovat todellisuutta kertomalla elämänkertomuksiaan sekä samalla omaksuvat kertomuksia kulttuurisesta kertomusvarannosta.86 Narratiivinen lähestyminen voi toisinaan toimia myös tutkimukseen osallistuvan surevan hyväksi. 87 Tämä tuli esiin joidenkin kirjoittajien kertomuksissa heidän toivoessaan, että kirjoittaminen voisi toimia terapeuttisena kanavana surutyössä. Joissakin kirjoituksissa nousi esiin myös toive, että omasta kirjoitelmasta olisi hyötyä tutkimukseen osallistumisen kautta. Narratiivisen tutkimusmetodin valinnassa hyödynsin koeanalyysistäni saamani vaikutelmat: holistisen sisällön analyysin kautta kerrotuista muutoksista oli mahdollista saada kattavin kuva, joka ottaa huomioon kerrotun kontekstin. Kokemusten kuvaaminen tyyppiryhmien ja uusien tarinoiden kautta antavat lapsensa menettäneille mahdollisimman moniäänisen ja kokonaisuuden huomioon ottavan esityksen, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman holistista sisällön analyysiä. 86 Heikkinen 2001, 14 ja 121–122. Laitinen & Uusitalo 2008, 116. Narratiivisen tutkimuksen hyödystä tutkittavalle tai sen terapeuttisesta vaikutuksesta ollaan kahta mieltä: puolesta ja vastaan. 87 24 Narratiivisen analyysini myötä syntyneet viisi tyyppiryhmää kuvaavat erilaisia kokemuksia ja niihin liittyviä tekijöitä. Tyyppiryhmien kautta en yleistä, enkä normatisoi surun kokemusta tai muutosten esiintymistä myönteisesti tai kielteisesti. Tyyppiryhmille annetut nimet eivät ole arvosidonnaisia. Tyyppiryhmät kuvaavat ryhmän sisällä esiintyneitä kokemuksia kirjoittajien kirjoitushetkellä antamien merkitysten ja kuvausten mukaan. Tyyppiryhmiä koskevissa luvuissa esittelen kertomuksissa havaittuja eroavaisuuksia ja yhteneväisyyksiä tuoden esiin ryhmää kuvaavan moniäänisyyden ja kokemusten yksilöllisyyden. Sitaatit kirjoittajien kertomuksista havainnollistavat uuden tarinan lisäksi erilaisia kokemuksia.88 Tutkimus syntyy tutkittavien kirjoittamista kokemuksista, tutkijan tulkinnasta, ja viime kädessä sen tulkintaan vaikuttaa tutkimuksen lukija. Kaikkien osapuolten oma elämänhistoria ja esiymmärrys antavat leimansa tulkintaketjussa.89 . 88 Laitinen & Uusitalo 2008, 135–141. He kertoivat varoneensa omassa tutkimuksessaan käyttämästä tiedon tuottamisen valtaa, eivätkä esimerkiksi tyypitelleet tutkittavia ja heidän tarinoitaan. Tyyppien tuottamisen vaarana on se, etteivät tutkittavat tunnista itseään tai kertomustaan tyypeistä tai kokevat ne loukkaaviksi tai leimaaviksi. 89 ks. Koskela 2011, 145. 25 3. Veera Voimaantunut 3.1 Kipeät kokemukset ”salatuksi voimavaraksi” Voimaantuneiden ryhmään kuului kuusi kirjoittajaa: S1, S2, S3, S4, S7 ja S8. Ryhmän kirjoituksissa oli keskeistä henkisen ja hengellisen kasvun kokemukset rinnakkain toisiaan tukevina prosesseina. Kirjoitelmissa kerrottiin erityisesti murtumisen siunauksesta, joka on muotoutunut ajan kuluessa salatuksi voimavaraksi. Kirjoituksia yhdisti merkityksen löytäminen lapsen kuolemalle hengellisestä kontekstista. Kahdessa kertomuksessa hengellinen kasvu näyttäytyi uskoontulokokemuksena. Muissa ryhmän kirjoituksissa jumalasuhdeja kuva syveni. Voimaantuneiden tyyppitarinan rungoksi valitsin kattavimmin suruprosessia sekä sitä seuranneita muutoksia kuvaavan tarinan, S3. Pohdin vaihtoehtoisesti runkotarinaksi S2:n kertomusta, mutta sen kuvaus hengellisestä elämästä oli hieman suppeampi kuin muiden ryhmän kertomusten. Runkotarina on muodoltaan etenevä, kuten lähes kaikki Voimaantuneiden kirjoitukset. Useat kirjoitukset muodostivat ikään kuin U-muodon90: kirjoittajat kuvasivat seesteisen elämän pirstoutumisen lapsen kuoleman jälkeen kehityskulkuna murtumisen kautta kohti myönteisiä surun tuomia kasvun kokemuksia, joiden vaikutus näyttäytyi omaa elämäntarinaa ja nykyelämää rikastuttavina. Kirjoitelmat päättyivät toiveikkaisiin ajatuksiin tulevaisuudesta, johon sisältyi Jumalan läsnäolon luottamus. Yksi kirjoituksista oli vakaa ja erilaisia muutoksia toteava. Tutkimuksen liitteenä oleva taulukko (taulukko 4) sisältää eritellysti typpiryhmän pääteemat ja esiintymisen jokaisen ryhmän kirjoituksen osalta. Runkotarinaan on sisällytetty muiden kirjoitusten (S1, S2, S4, S7, S8) osia sekä suoria sitaatteja havainnollistamaan kokemuksia. Voimaantuneiden kohdalla yhteistä oli lasten menetysten äkillisyys. Monet kirjoittajat kertoivat tarkan kuolinpäivän kirjoitelmassaan. Voimaantuneiden menetetyt lapset olivat iältään 0-7-vuotiaita. Kuolintapoina olivat onnettomuus, äkillinen sairaus, neonataali-kuolema ja abortti. Yksi kirjoittajista oli kokenut kolme keskenmenoa lapsen kuoleman jälkeen. Lapsen menetyksestä oli ajallisesti kulunut 6–35 vuotta, keskimäärin noin 18 vuotta. Kirjoittajat olivat iältään 42–70-vuotiaita. 3.2 Veera Voimaantuneen tarina Jo lapsena Veera unelmoi omasta perheestä. Veera muistelee, kuinka hänen rukouksiinsa vastattiin, ja hän sai kolme ihanaa lasta. Elämä tuntui varsin täydelliseltä siihen hetkeen saakka, kunnes Veeran lapsi kuoli äkillisesti 5.5.2005. Siinä hetkessä Veeran suurin pelko 90 Lieblich et al. 1998, 18. Heidän mukaansa nuorten aikuisten kirjoitukset ovat usein U-muotoisia. Sitä kutsutaan myös muodoltaan ”romanssiksi”. Vanhemmat aikuiset kirjoittavat tyypillisesti käänteisen U:n muotoisia kirjoituksia, jotka etenevä huippuun ja lähtevät vähittäiseen laskuun. 26 toteutui. Se oli niin totta, että sitä ei voinut edes ymmärtää. Yhtäkkiä Veeran elämää kieputettiin ja ravisteltiin tunteiden vuoristoradassa ennen kokemattomalla tavalla. Aluksi tuntui, kuin minut olisi yhtäkkiä heitetty pilkkopimeään ja aivan vieraaseen paikkaan ja minun piti käsikopelolla alkaa selvittää, mihin olin joutunut.---”Pimeä huone” oli uusi asumukseni ja siihen oli suostuttava. Niin monta kertaa olin kasvokkain kuoleman ehdottomuuden kanssa. Se tiukka ehdottomuus ja hyytävä hiljaisuus oli musertavaa. Mutta jotta se ei olisi nielaissut minuakin mukanaan, oli suostuttava siihen. Uudelleen ja uudelleen. (S3) Ensimmäisinä lapsen kuoleman jälkeisinä vuosina seurasivat työvaikeudet ja lemmikkieläinkuolemia. Veera osallistui puolisonsa kanssa suruviikonloppuihin. Toivo paremmasta alkoi itää, kun Veera huomasi olevansa raskaana: toiveet kuitenkin romahtivat kolmeen keskenmenoon. Pettymys oli suuri, taas oli suostuttava Jumalan sallimukseen ja elämänkulkuun toisin kuin olisi toivonut. Välillä epätoivo oli lannistaa Veeran täysin, ja elämänhalu oli kadoksissa pitkiä jaksoja. Muutama vuosi sitten Veeran perheeseen muutti kaksi sijaislasta, jotka toivat mukanaan paljon iloa ja naurua sekä rutkasti uusia haasteita. Surun keskellä Veera koki kantavaksi voimakseen perheen, ystävät ja lähimmät sukulaiset. Hän on kiitollinen läheisistään ja heidän tuestaan. Veera kertoo ajatelleensa alusta lähtien, että onneksi on Jumala, sillä Jumalalta Veera koki saavansa yhä uudelleen lohdutusta ja toivoa jatkaa eteenpäin. En halua uskoa, että Jumala paiskoisi meitä ihmisiä mitä hurjimpiin tapahtumiin ilman hyvää tarkoitusta. Alkuun tosin mielessäni oli koko ajan kysymys: Miksi Jumala, miksi annoit näin käydä?! Olin tietysti vihainen Jumalalle, koska Hän näin epäoikeudenmukaisesti oli kohdellut minua. Jumala tuntui julmalta ja tunteettomalta, mutta aina koin saavani lohdun ja toivon jaksaa uskoa eteenpäin. (S2) Veera pohtii, että kivun kautta voi oppia: Raskaat vaiheet voivat olla jonkun uuden alku ja tarpeellista elämänkokemusta jatkon kannalta. Veera ei voi välttyä ajatukselta, että murtumiseen voi sisältyä siunaus ja kipeät kokemukset ovat muotoutuneet salatuksi voimavaraksi. En olisi varmaankaan tuota siunausta saanut kokea, jos en olisi mahdollisimman rehellisesti ja perinpohjaisesti käynyt menetystäni ja suruani itseni ja Jumalan kanssa lävitse niin, että mikään kivi – ainakaan tietoisesti - ei ole jäänyt hiertämään elämäni saappaisiin. Olen halunnut suostua kipuun ja pyrkiä täysin hyväksymään tapahtuneen itseäni suuremman voiman eli Jumalan auktoriteetin edessä. (S3) Särkymisen myötä Veera on huomannut itsessään henkisiä kasvun kokemuksia. Hänen itsetuntemuksensa ja ymmärryksensä toisista ovat lisääntyneet. Veera sanoo, että kun on kohdannut peloistaan pahimman ja se selviytynyt siitä, se on nostattanut uudenlaista itseluottamusta ja rohkeutta. Surun tunteiden läpikäyminen ja työstäminen ovat antaneet sisäistä vahvuutta ja uudenlaista riippumattomuutta toisista. Hän tuntee olevansa enemmän sellainen kuin, millaiseksi Jumala on hänet luonut. Veera pohtii, ettei itsensä löytäminen uudella tavalla olisi voinut olla kuitenkaan mahdollinen, ellei henkisen prosessoinnin tukena olisi ollut myös hengellinen ulottuvuus, jossa Jumalan apu on ollut merkittävää. Myös miksi-kysymyksiin Veera on löytänyt levon. Lapsen kuoleman hyväksyminen ja suostuminen Jumalan sallimukseen ovat kuitenkin vaatineet Veeralta nöyrtymistä. 27 Niitä [miksi-kysymyksiä] ei voi välttää, eikä niihin läheskään aina voi saada vastauksia. Mutta näyttäisi kuitenkin siltä, että on mahdollista päästä yli ja eteenpäin, ei tarvitse jäädä kysymystensä kuritushuonevangiksi. Jollakin salatulla tavalla vaikeatkin kysymykset kotiutuvat meihin ja tulevat osaksi elämäämme.---Miksi-kysymykset ovat edelleen olemassa, mutta niiden keskellä on löytynyt lepo. Tuo sisäinen kokemus tiivistynee parhaiten rukouksessa: ”Jumala, en edelleenkään ymmärrä sinua, mutta luotan sinuun siitä huolimatta”.(S1) Surun myötä Veeran luottamus Jumalaan on kasvanut ja syventynyt. Jumala osoittautui Veeralle suuremmaksi ja monipuolisemmaksi kuin osasi odottaakaan: elämän ja kuoleman Herraksi. Myös rukouksen voima on tullut Veeralle uudella tavalla eläväksi. Läheisten esirukoukset ja seurakunnan tuki ovat olleet korvaamattoman arvokkaita. Särkymisen myötä Veeran halu auttaa toisia ihmisiä on kasvanut. Ihmissuhteisiin on tullut lisää syvyyttä. ”Suurin muutos on ehkä menetyksen kokeneen kohtaaminen. Nykyään voi suorastaan hakeutua kontaktiin sellaisen henkilön kanssa.” (S4), Veera kertoo. Myös anteeksiantaminen lapsen kuolemaan osallisille ja itselle on ollut mahdollinen. Veera ymmärtää kokemansa vuoksi paremmin elämän rajallisuuden ja arvokkuuden. Hän elää tässä hetkessä, eikä haikaile sitten kun –tapahtumiin. Toisaalta taivas on laskeutunut lähemmäksi ja lapsen kuolema on vahvistanut Veeran uskoa ja luottamusta tuonpuoleiseen ja jälleennäkemiseen Taivaan kodissa. Haluan olla kiitollinen ajasta, joka minulle ja läheisilleni tässä ajassa suodaan, nauttia siitä mahdollisimman aidosti ja laittaa talenttini rohkeammin käyttöön. Sen jälkeen saan siirtyä iankaikkiseen elämään, jossa ei ole enää kuolemaa, surua eikä kipua. Sinne, missä rakas [lapseni] jo asustaa. (S3) 3.3 Henkinen ja hengellinen kasvu yhdistyvät Voimaantuneiden ryhmän keskeisimmät yhdistävät tekijät olivat kipeiden kokemusten työstäminen suruprosessissa, murtumisen kokeminen voimavarana sekä henkisen kasvun kokemukset yhdistettynä hengelliseen kasvuun. Lapsen kuolema oli äkillinen käänne, joka muutti Voimaantuneiden elämän hetkessä. Suhde itseen, toisiin ja Jumalaan muuttuivat. Useimpien kirjoittajien elämän perusta oli rakennettu kristilliselle uskolle jo ennen lapsen kuolemaa, mikä näkyi heidän kerronnassaan vahvasti. Henkistä vahvistumista seurasi myös jumalasuhteen vahvistuminen. Henkisen kasvun edellytyksenä Voimaantuneet kuvasivat henkistä prosessia ja samanaikaista hengellisestä kontekstista nousevaa läpikäymistä. Vahvistuminen ja kasvun kokemukset olivat seurausta surun työstämisestä, suostumisesta kipuun ja menetyksen hyväksymisestä. Erityisesti neljä kirjoittajaa (S1, S2, S3 ja S4) kertoivat sisäisen vahvuuden löytämisestä murtumisen kautta prosessissa, jossa jumalasuhde oli keskeisessä roolissa lapsen kuolemasta lähtien. Sen sijaan S7:n ja S8:n kirjoituksissa ratkaisevaa oli uskoon tuleminen lapsen menetyksen jälkeen, mikä muutti elämän suunnan ja antoi tapahtumille uskonnollisen merkityksen. S7:n kertomus oli kirjoituksista suppein, ja se kertoi lähinnä uskonnollisesta muutoksesta. Sisällytin sen Voimaantuneiden tyyppitarinaan sillä perus28 teella, että sen kokonaistarina kuvasti hengellistä kasvua ja voimaantumista. S8:n kertomuksessa uskoontulo ja hengellinen konteksti loivat perustan asioiden työstämiselle, myönteisille muutoksille ja merkityksen löytämiselle. Toisaalta hänen suruprosessinsa erosi merkittävästi muiden ryhmän kokemuksista, sillä hän kertoi pystyneensä puhumaan menetyksestään vasta monien vuosien jälkeen. Voimaantuneiden kuvaama murtuminen osa on suruprosessia. Poijulan mukaan surutyö on mahdollisesti raskainta, mitä ihminen koskaan joutuu tekemään. Surutyössä ei riitä pelkkä tunteiden ilmaiseminen, vaan suruprosessi koostuu monivaiheisesta tapahtumaketjusta. Prosessin tehtävänä on menetyksen hyväksyminen, surun kipeyden läpityöskentely, sopeutuminen ympäristöön, josta kuollut puuttuu sekä kuolleeseen kohdistuvan kiintymyssuhteen opettelu ja elämän jatkuminen.91 Voimaantuneiden kertomuksissa oman identiteetin myönteiset muutokset ja henkisen kasvun kokemukset olivat samansuuntaisia. Yhdistävinä tekijöinä olivat sisäisen vahvuuden ja itseymmärryksen lisääntyminen. S3 kuvasi runkokertomuksena olevassa kirjoitelmassaan itsetuntemuksen ja –luottamuksen vahvistumista. Hänelle oli tärkeää ilmaista itseään rohkeammin ja luovemmin. Myös S1, S2, S4 ja S8 kuvasivat lisääntynyttä itsetuntemusta, vahvuutta, rehellisyyttä ja avoimuutta omien tunteiden tunnistamisessa ja ilmaisemisessa. Itseluottamuksen vahvistumisen lisäksi S3 kertoi siitä, miten hän toteuttaa paremmin omia toiveitaan kuin ennen lapsen kuolemaa. Vääränlainen riippuvuus suhteessa omiin lapsiinsa ja puolisoonsa oli vähentynyt: hän kertoi elävänsä vahvemmin omana itsenään elämättä elämää muiden kautta. Hän arveli olevansa kokemustensa jälkeen enemmän sellainen, jollaiseksi hänet oli luotu. S4 kertoi sosiaalisesta riippumattomuudesta kuvatessaan, miten ”mitä muut ajattelee” –syndrooma ja sosiaalisten tilanteiden pelko olivat vähentyneet. Hän kirjoitti myös ymmärtävänsä paremmin omien ja toisten ihmisten henkisten voimavarojen rajallisuuden. Hän arveli oman työtehokkuutensa vähentyneen menetyksen ja vanhenemisen vaikutuksesta. S1 kertoi laajasti kirjoituksessaan oman uskonkäsityksensä vaikutuksesta tapahtuman prosessointiin. Hän kuvasi kipeiden kokemusten muotoutuneen salatuksi voimavaraksi voidakseen kohdata paremmin omia ja toisten vastoinkäymisiä. Hän kertoi myös omien sanojensa painoarvon ja uskottavuuden lisääntyneen. Erjannin mukaan surevien henkinen kasvu ilmenee muutoksena vahvemmaksi, pelottomammaksi ja syvällisemmäksi sekä itsekunnioituksen lisääntymisenä.92 Poijula kuvaa suruun liittyvän kasvun tekevän surevasta entistä kypsemmän ja vahvemman. Kasvu näkyy lisääntyneenä elämänkokemuksena, itsevarmuutena ja -arvostuksena sekä omien asioiden 91 92 Poijula 2002, 77–78. Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–74. 29 ja tunteiden ilmaisemisen tavoissa.93 Myös Koskelan tutkimuksessa tuli esille lapsen kuoleman tuoma vahvistuminen ja voimaantuminen, joka auttoi selviämään tulevista tapahtumista. Suurin osa Koskelan tutkimuksen kirjoittajista kertoi kuitenkin kielteisistä muutoksista identiteetissään lapsen kuoleman jälkeen. 94 S2 kuvasi identiteettinsä muutosta erityisesti tulemisena nöyräksi ja tavalliseksi kuolevaiseksi. Nöyrtymisen teema näyttäytyi myös kaikilla ryhmän kirjoittajilla nöyrtymisenä Jumalan tahtoon. Lapsen kuolema koettiin hyvän Jumalan sallimana tapahtumana, vaikkei kaikkea voinutkaan ymmärtää. Nöyryys on myös osa kriisiprosessia. Palosaaren mukaan nöyryys tulee työstämis- ja käsittelyvaiheen aikana useille ajatuksiin hyvällä tavalla. Se on suruun liittyvää hyvää luopumista ja tarkoittaa tyytymistä: vapauttavaa luopumista väärästä toivosta ja turhasta taistelusta. Nöyryys voi muodostua suureksi helpotukseksi surevalle: kun jaksaa ottaa elämänsä menetyksineen, puutteineen ja muutoksineen, pääsee eteenpäin johonkin uuteen. Nöyrtymiseen liitetään kuitenkin usein kielteisiä mielikuvia ja sitä pidetään periksi antamisena tai alistumisena.95 Myös Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat vahvuuksinaan nöyryyden oppimisen.96 S7:n kertomus oli teemoiltaan niukin, ja se keskittyi kertomaan hengellisen elämän vaikutuksista ja työurasta. S7:n kasvunkokemukset näyttäytyivät opiskeluna uudelle alalle ja uudessa työssä menestymisenä. Myös S3 ja S1 kertoivat työuran muutoksesta tai uuden alan opiskelusta. S8 kuvasi kasvunkokemuksiaan erityisesti eheytymisenä, parantumisena ja tulemisena sellaiseksi kuin Jumala on luonut. Hänen kertomuksessaan keskeistä oli henkisen ja hengellisen kasvun yhteen nivoutuminen. Filosofian tohtori, psykologi Inese Wheeler on tutkinut vanhempien antamia merkityksiä lapsen kuoleman jälkeen. Tutkimuksessa yhtenä henkisen kasvun kokemuksena tuli esiin jatko-opiskeleminen, josta osa vanhemmista oli löytänyt merkityksen lapsen kuoleman jälkeen. Muita henkiseen kasvuun liittyviä kokemuksia olivat itsetuntemuksen lisääntyminen, arvomaailman muutokset ja hengellinen kasvu.97 Väisäsen tutkimuksessa yksi äideistä kertoi hakeutumisesta toisten auttamista valmistavaan koulutukseen lapsen kuoleman jälkeen.98 3.4 Ihmissuhteiden vahvistuminen ja auttamishalu Läheisten tuki oli merkittävää lähes kaikissa Voimaantuneiden kertomuksissa. Neljä kirjoittajaa (S1, S2, S3, S4) kertoi oman perheen, puolison, ystävien tai läheisten tuen keskei93 Poijula 2002, 62–64. Koskela 2011, 211–216. 95 Palosaari 2007, 88. 96 Laakso 2000, 82. 97 Wheeler 2001, 51–66. 98 Väisänen 1999, 156–157. 94 30 sestä roolista suruprosessissa. S7 kertoi lyhyesti puolisonsa hengellisestä tuesta lapsen menetyksen jälkeen. Muiden ihmisten rukousten tai seurakunnan esirukousten tärkeyttä kuvasi kolme kertomusta (S1, S3 ja S4). Osa Voimaantuneista (S1, S2 ja S3) kirjoitti alkuaikoina saadusta ammattiavusta ja vertaistuesta. Sen sijaan S8:n kertomus tuensaannista oli päinvastainen. Hän kertoi läheisten tuen puutteesta ja avioerosta lapsen menetyksen jälkeisinä alkuvuosina ja vasta vuosien jälkeen saadusta vertaistuesta. Voimaantuneiden ryhmää yhdistivät muutokset suhteessa toisiin ihmisiin. Lähes kaikilla muutokset olivat myönteisiä. S1, S2, S3 ja S4 kertoivat, että heidän ymmärryksensä toisia kohtaan oli lisääntynyt lapsen kuoleman jälkeen. Heidän kertomuksissaan ihmissuhteet olivat vahvistuneet sekä myötätunto ja armeliaisuus toisia kohtaan lisääntyneet. Erityisen kiitollisia he olivat läheisimmistä ihmissuhteistaan: perheestään, lapsistaan, ystävistään ja lähisukulaisistaan. Vanhemmuus ja lapset olivat tärkeässä osassa heidän elämässään. Sen sijaan S7 ei varsinaisesti kertonut muutoksesta suhteessa toisiin ihmisiin, mutta työuran vaihtaminen ihmisläheiseen ja hengelliseen palvelutyöhön saattoi kertoa muutoksesta. S8 kirjoitti alkuaikojen yksinjäämisestä ja ihmissuhdevaikeuksista, mutta myös vuosien jälkeisestä lapsenlapsensa erityisestä merkityksestä, ja halustaan olla avuksi toisille. Auttamishalun lisääntyminen oli Voimaantuneiden kirjoitelmia yhdistävä tekijä. Erityisesti neljä kirjoittajaa (S1, S3, S4 ja S8) kertoi halustaan olla avuksi toisille. Auttamishalu ilmeni toiveena olla enemmän ja syvemmin yhteydessä toisten kanssa sekä kuunnella ja rohkaista muita. S3 koki auttamisen uutena elämänsuuntanaan. S4 kertoi, että suurin muutos hänessä oli tapahtunut juuri menetyksen kokeneen kohtaamisessa: nykyään hän hakeutui kontaktiin surevien kanssa toisin kuin ennen. S1 kirjoitti ymmärtävänsä paremmin sielunhoidollisessa auttamistyössä surun olemuksen ja siihen tarvittavan ajan merkityksen: hän ymmärsi selkeämmin, että surevaa ei voi kiirehtiä toipumaan. S7 ei varsinaisesti kirjoittanut auttamishalun kasvusta, mutta hän kertoi tehtävistään viedä kristillistä sanomaa eteenpäin kansainvälisesti. Kirjoituksen perusteella voi vain arvella, että näihin tehtäviin olisi sisältynyt lisääntynyt halu kohdata ihmisiä, kuunnella ja rohkaista heitä, mutta kirjoittaja ei varsinaisesti kertonut muutoksista. Poijulan mukaan surun myönteisinä vaikutuksina voi esiintyä muutoksia juuri ihmissuhteiden ja perheen yhteenkuuluvuuden vahvistumisessa, altruismin eli halun auttaa muita sekä empatian ja ymmärtäväisyyden lisääntymisessä.99 Dyregrovien tutkimuksessa puolet vanhemmista kertoi työstäneensä surun läpi. Vanhemmat kertoivat lapsen kuoleman vaikuttaneen heidän elämäänsä ja kunnioitus elämää, ihmissuhteita ja omia lapsia kohtaan 99 Poijula 2002, 62–66. 31 oli lisääntynyt. Osa vanhemmista kertoi kokemuksensa vuoksi voivansa paremmin auttaa toisia.100 Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat myös perheen tärkeyden lisääntyneen ja suhteen omiin vanhempiin vahvistuneen. Äidit kertoivat kokemuksensa jälkeen tuntevansa itsensä rikkaammaksi ja kiitollisemmiksi, mutta auttamishalun lisääntyminen ei noussut tutkimuksesta. Laakson tutkimuksessa henkistä kasvua kokivat erityisesti nuoret äidit (20– 29 vuotta), joiden lapsi oli kuollut alle vuoden ikäisenä sekä ne äidit, joiden lapsen kuolemasta oli kulunut yli kolme vuotta. Laakson tutkimuksessa henkistä kasvua kokeneet olivat lähellä Voimaantuneiden tyyppiryhmää, jossa puolet lapsista oli kuollut alle vuoden ikäisinä ja vanhin lapsi oli seitsemän vuotias. Voimaantuneiden keski-ikä oli kuitenkin korkeampi, 52-vuotta. Lapsen kuolemasta oli kulunut yli kuusi vuotta.101 Voimaantuneista erityisesti kolme (S2, S3 ja S4) kertoi arvojen vahvistumisesta: elämän rajallisuuden ja arvokkuuden ymmärtämisestä ja tärkeydestä elää niin sanotusti ”tässä hetkessä”. S2 kuvasi arvostavansa arkista elämää lastensa kanssa haikailematta ”sitten kun” –tapahtumiin. Myös Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat tärkeydestä elää päivä kerrallaan ja tässä hetkessä. He kertoivat myös materiaalisten arvojen vähentymisestä.102 Voimaantuneiden kirjoitelmissa henkiset arvot olivat olleet materiaalisten arvojen sijaan merkittäviä jo ennen lapsen kuolemaa, eivätkä ne olleet keskeisimpiä muutoksia ryhmässä. Poijulan mukaan arvojen vahvistuminen on surun myönteisiä vaikutuksia.103 Voimaantuneiden kirjoituksissa ilmeni erityinen teema suhteessa toisiin ihmisiin: tämä oli anteeksiantamisen mahdollisuus. Anteeksiantamisen teema ei liittynyt S3:n runkotarinaan, mutta koska se oli niin merkittävä ja ainutlaatuinen tekijä kolmessa muussa tarinassa, liitin sen osaksi tyyppitarinaa. Kolmessa kertomuksessa (S1, S2, S7) se ilmeni anteeksiantamisena lapsen kuolemaan liittyville osallisille: hoitohenkilökunnalle, onnettomuudessa osallisille ja itselleen. Sen sijaan S8 kertoi katkeruudesta hoitohenkilökuntaa kohtaan.104 Toisaalta hän kertoi Jumalan kestäneen kiukuttelut ja rakastaneen hänet eheäksi, muttei suoranaisesti kertonut anteeksiantoprosessistaan. Palosaaren mukaan anteeksiantaminen tulee usein esiin kriisityössä. Todellisista tunteista nouseva anteeksiantaminen ikään kuin nollaa kehää kiertävät ajatukset ja vapauttaa ensisijaisesti anteeksiantajan, mutta usein myös kohteena olevan henkilönkin. Kun jaksaa 100 Dyregrov & Dyregrov 1999, 635-661. Laakso 2000, 61,74–82, 100. 102 Laakso 2000, 82. 103 Poijula 2002, 62–66. 104 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 128. Abortin kokeneet tuntevat usein jäävänsä ilman riittävää tukea ja ymmärtämystä vaikeassa tilanteessaan. Abortin kokeneen luopumistyö alkaa, kun hän päättää tehdä abortin. Luopumistyöhön suostuminen estää surun koteloitumista. 101 32 tehdä ajan kanssa oman tunnetyönsä, luopua vihastaan ja lakata kantamasta kaunaa, vahvistuu, sillä viha ja kauna kuluttavat persoonallisuuden perustuksia.105 3.5 Jumalakuvan ja –suhteen vahvistuminen Voimaantuneiden kirjoituksia yhdisti hengellisen elämän tuoma tuki ja merkitys sekä hengellisen kasvun kokemukset. Kirjoittajien jumalasuhteella oli keskeinen rooli suruprosessissa. Neljä kirjoittajaa (S1, S2, S3 ja S4) kertoi turvautuneensa alusta alkaen Jumalaan, vaikkakin he olivat kysyneet menetykseen liittyviä miksi-kysymyksiä. He kirjoittivat myös rukouksen voimasta tai hengellisistä lohdutuksen kokemuksista. S7 ja S8 tulivat kertomustensa mukaan uskoon lapsen kuoleman jälkeen. S7 kertoi kuitenkin hengellisestä etsinnästä jo ennen lapsen menetystä. Myös S8 kirjoitti perhetaustastaan, minkä perusteella kristillinen usko oli tullut hänelle jo aikaisemmin tutuksi. Voimaantuneiden suruprosessissa toivoa ja lohdutusta toivat ajatukset kuoleman jälkeisestä elämästä ja jälleennäkemisestä. Neljässä kirjoituksessa viitattiin tuonpuoleiseen. S1 ja S3 kertoivat uskon ja linkin taivaaseen vahvistuneen. Martti Lindqvistin mukaan ihmiselle, joka on tottunut käsittelemään elämänsä vaikeita kysymyksiä uskonsa avulla, usko tuo lohdutusta ja auttaa kulkemaan suruprosessin läpi. Suru nostaa yleensä pohdittavaksi joitakin uskonnollisia kokemuksia ja kysymyksiä, sillä ihminen joutuu luopuessaan perimmäisten kysymysten äärelle. Uskolla ja uskonnoilla on erilainen merkitys eri ihmisille.106 Kaikista Voimaantuneiden kirjoituksista välittyi kuva merkityksen löytämisestä lapsen kuolemalle hengellisestä ja uskonnollisesta kontekstista: lapsen kuolema koettiin Jumalan sallimaksi tapahtumaksi, mikä toi ymmärrettävän selityksen tapahtuneelle, vaikkei kaikkea voisi inhimillisesti ymmärtääkään. Erityisesti S1, S2, S3 ja S4 kertoivat näkevänsä Jumalan hyvänä ja Kaikkivaltiaana. He halusivat nöyrtyä ja suostua Jumalan hyvään tarkoitukseen ja saivat miksi-kysymykseen rauhan. He kokivat, että lapsen elämä oli tärkeä, ja sillä oli tarkoitus. S2 kertoi lisäksi kirjoituksensa päätteeksi lapsen hautapaikan vieritse kulkevasta kaukaisuuteen häviävästä tiestä, joka hänelle muistutti Jeesuksen sanoista: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Tämän hän kertoi kokevansa jonkinlaisena vastauksena lapsensa kuolemaan. S4 esitti lisäksi muista poikkeavan ajatuksen: ”jospa kaikki menee enemmän tai vähemmän edeltä määrätysti.” Myös S8:n ajatus poikkesi muista: hän arveli Jumalan joutuneen kasvattamaan häntä ”kovalla kädellä” valmistaakseen hengelliseen tehtävään. S7 kirjoitti kertomuksensa lopuksi antavansa kaikesta kunnian Jumalalle. Poijulan mukaan henkisen kasvun kokemuksessa on keskeistä merkityksen löytäminen kärsimykselle surutyön kautta tapahtuvan merkityksen uudelleenrakentamisen avul105 Palosaari 2007, 79–80. Palosaari pitää kuitenkin tärkeänä, ettei liian aikaiseen ja pelkästään hyvään käytökseen tai hyviin seurauksiin perustuvaan anteeksiantamiseen rohkaistaisi. 106 Lindqvist 1999, 165–171. 33 la.107 Myös kansainvälisissä suru- ja traumatutkimuksissa on esitetty, että myönteisen merkityksen löytämisen ja surevan hyvinvoinnin välillä on merkittävä yhteys. Ne surijat, jotka ajattelivat menetyksellä olevan jonkin merkityksen, esimerkiksi uskoivat kuoleman olevan osa Jumalan tahtoa tai löysivät kokemuksesta jotakin myönteistä, kuten esimerkiksi parantuneet perhesuhteet, olivat vähemmän onnettomia. Hengellisyys ja psykososiaaliset selviytymistekijät olivat tärkeitä tekijöitä yksilöiden traumasta selviytymisessä.108 Koskelan tutkimuksessa tarkoituksen109 löytämisellä oli yhteys selviämiseen lapsen menetyksessä. Vanhemmat, jotka olivat löytäneet tarkoituksen lapsen menetykselle, olivat sopeutuneet paremmin kuin ne, jotka eivät nähneet tapahtuneella olevan mitään tarkoitusta. Koskela viittaa myös kahteen käsitteelliseen tulkintaan. Ensimmäinen on mielekkyyden etsiminen luomalla ymmärrettävä selitys odottamattomalle tapahtumalle. Toinen on myönteisen vaikutuksen tai hyödyn etsiminen kokemuksesta, joka voi ilmetä esimerkiksi omien vahvuuksien löytämisenä, elämän arvostuksen tai ihmissuhteiden vahvistumisena.110 Voimaantuneiden kohdalla voidaan puhua tarkoituksen löytämisestä. Voimaantuneiden kertomuksissa tuli esille jumalasuhteen ja -kuvan muuttuminen ja monipuolistuminen. Kolme kirjoittajaa (S1, S3 ja S4) kertoi luottamuksen Jumalaan lisääntyneen. S2 kuvasi Jumalan osoittautuneen hänelle suuremmaksi kuin olisi halunnutkaan: elämän ja kuoleman Herraksi. S4 kertoi lisäksi oivalluksestaan saada olla heikko sekä Jumalan että ihmisten edessä. S7 ja S8 kertoivat uskoontulon merkityksestä lapsen kuoleman jälkeen. S7:lle oli tärkeä oivallus, ettei ihmisen tarvitse ensin yrittää luopua jostakin kelvatakseen Jumalalle, vaan usko riittää. S8 kuvasi Jumalaa armolliseksi, kärsivälliseksi ja uskolliseksi monenlaisten elämänsä vaiheidensa aikana. Menetyksen tuoma syvällisempi kokemus Jumalan olemuksesta vahvisti useiden Voimaantuneiden halua hengelliseen tehtävään. Laajimmin lapsen kuoleman jälkeisestä hengellisestä työurastaan kertoi S7. Myös S1 kertoi ammentavansa kokemuksestaan hengelliseen ammattiinsa. Hän oli lapsen menetyksen jälkeen hankkinut ammatillista täydennyskoulutusta. S3 ja S8 toivoivat voivansa olla rohkaisuksi toisille hengellisissä tehtävissä. S4 korosti toivettaan olla avuksi toisille, muttei erityisesti kertonut hengellisestä tehtävästä. 107 Poijula 2002, 62–66. Davis & Nolen-Hoeksema 1998, 561–574; Tedeschi & Calhoun 1998, 27–39. 109 Koskela 2001, 72. Koskelan mukaan merkitys- ja tarkoitus-sanoja käytetään usein synonyymeina. Hän tarkoittaa tutkimuksessaan kuitenkin merkitys-sanalla lähinnä yksilön antamaa merkityssisältöä tapahtumalle hyvin subjektiivisena prosessina. Tarkoitus-sanassa sen sijaan painottuu ulkopuolisen subjektin tarkoittama syy, joka liittyy esimerkiksi Jumalaan. Koskelan ajatus on, että ihminen luo tapahtuman merkityksen itselleen yrittäen ymmärtää tapahtunutta, ja tarkoitus sen sijaan löydetään auttamaan oman paikkansa hahmottamista tapahtumien kulussa. 110 Koskela 2011, 72, 240–246; Lichtenthal et al. 2010, 791–812: Davis & Nolen-Hoeksema 1998, 561–574. Termit: sense making ja benefit making. 108 34 Voimaantuneiden kokemus jumalasuhteen syvenemisestä muistuttaa Koskelan tutkimuksessa esiintyvää syventyneen jumalakuvan –tyyppiryhmää, joka kuvastaa vanhempia, joiden jumalakuva säilyi myönteisenä. Vain muutamalla oli tilapäinen kriisi jumalakuvassaan. He liittivät Jumalaan määreitä: kaikkivaltias, armollinen, rakastava, lohduttava, oikeudenmukainen, erehtymätön ja salattu. Osa vanhemmista oli löytänyt merkityksen tai tarkoituksen menetykselle ja hengellinen elämä jatkui aktiivisena. Heillä oli käytössä monia selviytymiskeinoja: he turvautuivat läheisiin, Jumalaan ja hengellisiin avun lähteisiin. Merkittävänä erottavana näiden kahden tutkimuksen välillä oli lapsen kuoleman ajallinen läheisyys. Koskelan kirjoittajien menetyksestä oli kulunut lyhyempi aika: yli puolet oli menettänyt lapsensa alle kolmen vuoden sisällä.111 Voimaantuneiden ryhmässä S7 ja S8 kokivat uskonnollisen heräämisen. Myös Väisäsen ja Laakson tutkimuksissa kerrottiin vanhempien uskoontulosta lapsen kuoleman jälkeen.112 Koskelan kuvaama löytyneen jumalasuhteen –tyyppi muistuttaa pääpiirteiltään S7 ja S8 kertomuksia. Koskelan mukaan vanhemmille oli tyypillistä selkeä käänne elämänkulussa. Osalla oli uskonnollisia kokemuksia nuoruudessa, mutta useimmat kokivat Jumalan itselleen vieraaksi ennen lapsen kuolemaa. Lapsen menetys käynnisti heissä usean vuoden prosessin, jonka seurauksena vanhemmat etsivät lohdutusta suruunsa ja lopulta kääntyivät Jumalan puoleen. Vanhemmat löysivät tarkoituksen lapsensa menetykselle ja heidän hengellinen elämänsä oli aktiivista. Ajallinen etäisyys ryhmän kirjoittajilla oli yli kymmenen vuotta.113 111 Koskela 2011, 273–283. Laakso 2000, 83; Väisänen 1999, 65–67. 113 Koskela 2011, 283–287. 112 35 4. Viivi Vahvistunut 4.1 ”Siunattu koettelemuksen myötä kestämään” Vahvistuneiden tyyppiryhmän muodostivat viisi kirjoitusta: S5, S6, S13, S16 ja S20. Kirjoitelmat kuvasivat pääasiassa myönteisiä muutoksia identiteetissään ja henkisen kasvun kokemuksia lapsen kuoleman jälkeen. Ryhmän kirjoituksissa oli kokoavana teemana elämän arvojen vahvistuminen ja merkityksen löytäminen sekä vanhempien kokema muutos suhteessa muihin ihmisiin. Kirjoituksia yhdisti Jumalan kuvaaminen auttajana, turvana ja varjelijana. Hengellinen elämä ei ollut kuitenkaan kirjoitusten tai suruprosessin keskiössä niin kuin Voimaantuneiden kirjoituksissa. Vahvistuneiden kirjoituksissa uskonnollinen konteksti tuli esiin muiden asioiden lomassa saamatta keskeisintä roolia kirjoituksissa. Vahvistuneiden kirjoitelmat olivat muodoltaan pääosin eteneviä. Useat kirjoitukset muodostivat U-muodon: lapsen kuollessa tai sairastuessa elämä romahti ja kulki vaikeiden vaiheiden kautta kirjoitushetkeen, josta oli mahdollista matkata eteenpäin hyvään tulevaisuuteen ja Jumalaan luottaen. Kolme kirjoitusta päättyi toiveeseen, että kirjoituksesta olisi muille hyötyä. Yksi kirjoituksista oli vakaa ja se oli juonellisesti suppein. Lapsen kuoleman tuomien muutosten kerronnan suhteen kirjoitukset olivat hyvin monimuotoisia. Osa kirjoituksista kertoi monisanaisesti erilaisista muutoksista, osa kertoi laajasti lapseen liittyviä vaiheita, mutta vähemmän varsinaisista muutoksista. Vahvistuneiden tyyppitarinan rungoksi valitsin parhaiten ryhmän kertomia teemoja ja surun tuomia muutoksia kuvaavan tarinan, S13. Runkotarina oli muodoltaan etenevä ja sitä on täydennetty muilla ryhmän kertomuksilla (S5, S6, S16 ja S20). Vaihtoehtoiseksi runkokertomukseksi pohdin S5:n kirjoitusta, mutta se sisälsi laajuudessaan useita sellaisia teemoja, joista toiset kirjoittajat eivät kertoneet lainkaan, kuten esimerkiksi muutoksista seurakuntayhteyksissä. Muut ryhmän kirjoittajat eivät erityisesti käsitelleet suhdettaan seurakuntaan tai kirkkoon. S6:n kertomus poikkesi muusta ryhmästä lapsen sairastettua koko elinikänsä. Hänen suruprosessinsa alkoi jo ennen lapsen kuolemaa. Kirjoittajan kertomien muutosten ja jumalasuhteen perusteella sijoitin kertomuksen Vahvistuneiden ryhmään. Sisällytin S16 kirjoittaman runon osaksi tyyppitarinaa. Runo kuvasti hyvin useimpien kirjoittajien kokemuksia, sillä kolmessa ryhmän kirjoituksessa menetetty lapsi oli vauva. Yhdessä kirjoituksessa lapsen ikä jäi epäselväksi, mutta kirjoittaja kertoi tämän olleen pieni lapsi. S5:n kirjoituksessa lapsi oli 12-vuotias. Kuolintapoina olivat perinataali- ja neonataalikuolemat, onnettomuus sekä synnynnäinen sairaus. S16 oli kokenut kaksi perinataalikuolemaa. Lapsen menetyksistä oli kulunut 11–56 vuotta, keskimäärin 27 vuotta. Vahvistuneiden menetyksistä oli kulunut keskimäärin pisin aika koko tutkimuksen aineis- 36 toon nähden. Tutkimuksen liitteenä on taulukko (taulukko 5), joka kuvaa tyyppitarinan muotoutumisen ja pääteemat. 4.2 Viivi Vahvistuneen tarina Lapsi – minun ikiomani, hänelle äitinä olla saisin, aina olisi avoinna sylini, niin paljon Häntä rakastaisin! Hän oli äidin ensimmäinen pieni. Häntä kannoin sydämeni alla, - ilman äitiä, minä, aloitin tieni, ottolapsena maailmalla. Esikoiseni, kaiken uutena näyttäisi, kauneimman lahjan täyttäisi. Oli iloni suunnaton, Hänet saisin vastaanottaa, vaatteita ompelin – varastoon, Hän liikkui – Hän oli totta… Joka pistoon hiven rakkautta, jäisi muistoksi aikuisuuteen, odotuksen riemu oli uutta, siirsin mietteitä tulevaisuuteen. Häntä hoitaisin, suojelisin, ihmeet elämän opettaisin, suvun tarinat kertoilisin, värikuvia piirustaisin. Sitten äkkiä – maailma murtui, oli tuskaa ja kuolemaa… suru särki minut, päiväni turtui, onko elämää – ollenkaan…Monta vastausta tarjottavana, vai yksi kysymys: MIKSI?! - miksi ei syntynyt elämään? kysyin onnettomana, kaikki hajosi palasiksi… (S16) Sekuntien murto-osassa Viivin elämä pirstoutui. Mikään ei ollut enää ennallaan. Viha, katkeruus ja pettymys olivat suunnattomia. Viivi ajatteli sillä hetkellä, ettei Taivaan Herraa ollut olemassa: eihän Hän voisi kenellekään sellaista surua ja taakkaa antaa. Mieleen tuli myös ajatus, miksi hän itse elää ja kärsii, kun voisi olla jo lapsensa luona. Ei rukous, ei itku auta – sylini tyhjyyttä parkuu, jäljellä vain pieni hauta, en pääse sitä tuskaa karkuun! Hautakivessä nimi, kullattu - pikkuinen enkelivauva haudaksi unelmat mullattu tuskan muru sielua hiertää, mukana kiertää – kauan… (S16) Suurimmat muutokset lapsen kuoleman jälkeen tulivat suhteessa muihin ihmisiin. Moni tutuista oli Viivin mielestä aluksi yhteydessä vain uteliaisuuden vuoksi. Läheisiksi tulleet seurakuntalaisetkin tuntuivat hylkäävän ja jättävän surun kanssa yksin. Viivi ei kokenut saavansa tukea myöskään läheisiltään: lähisukulaiset auttoivat käytännön asioissa, mutteivät antaneet tukea ja lohdutusta. Ne, joilla oli kanttia aidosti kohdata, kysyä ja kuunnella tuntojani, olivat arvokkaalla asialla. Ikävintä oli, että kokemamme asia vaiettiin kuoliaaksi ihan kuin lapsen odotusta, synnytystä ja menetystä ei olisi koskaan tapahtunutkaan – eli merkittävin asia siihenastisessa elämässäni tehtiin ”olemattomaksi” toisten taholta. Vaikka järjellä ymmärrän, ettei tämä ollut totuus, se oli silti sen ensimmäisen vuoden vahva kokemus. (S5) Kaikesta huolimatta jotkut ystävyyssuhteet säilyivät ja jopa syventyivät. Viivin puoliso yritti olla oman surunsa keskellä tukena, mutta aluksi avioliitto kärsi ja oli koetuksella. Viivi muistelee, miten merkittävä papin kotikäynti oli ollut ennen hautajaisia. Pappi toi suurta rauhaa läsnäolollaan ja antoi toivoa tulevaan. Hän painotti, että lapsi on alusta asti ollut oma persoonansa vanhemmilleen. Kun tänä päivänä Viivi katselee kuvaa lapsestaan, hän tuntee kaikesta huolimatta olevansa onnekas, sillä hän sai tuntea iloa lapsesta. Olen jälkikäteen miettinyt ja pohtinut, että minua on siunattu koettelemuksen myötä kestämään, selviytymään vaikeista asioista vaikka joskus olin mieltä, että jumala on minut hylännyt. (S13) Viivin arvot ja elämän arvostus ovat muuttuneet. Viivi on tiedostanut, ettei ihminen ole elämänsä hallitsija: lapset suodaan tai ei. Kuolleen lapsen jälkeen syntyneet lapset ovat 37 Viiville ja hänen puolisolleen moninkertainen onni. Viivi kertoo olevansa kaiken kokemansa jälkeen myös pelottomampi ja rohkeampi. Menetetyn lapsen muisto on edelleen kirkkaana Viivin mielessä. Hän miettii usein miehensä kanssa, millainen hulivili tai rasavilli lapsi olisi ollut, mitä hän opiskelisi ja millainen hänen tulevaisuutensa olisi ollut. Viivi ajattelee, että kun hänen aikansa maan päällä on ohi, alkaa uusi seikkailu menetetyn lapsensa kanssa. Siellä minua jo odotetaan, ja silloin saan mielelleni rauhan, Viivi toteaa. Mua ootathan, pieni enkeli, - joskus – äiti on luonasi. Sinä, pieni Enkeli taivaan olit niin hento ja soma, kevyt taivaalle nousta, pilvilinnaan Äidin Rakas Enkeli, oma. Myöhemminkin tiesin, miten paljon menettää voisin, moninkertainen onni, kun kävikin toisin. Sain syliisi aarteen kalleimman sinun pikkuveljesi… uusi vauva, jota maailman eniten rakastan. Enkelimme taivaassa, me täällä veljesi kanssa olemme perheesi, maailmassa! (S16) Suru ja katkeruus ovat muuttaneet muotoaan ajan kanssa. Suru on ikävää ja kaipuuta. Viivi on oppinut elämään tapahtuneen kanssa ja hän voi kertoa menetyksestä ”itsensä halliten”. Viivi sanoo kertovansa lapsensa kuolemasta tilanteesta riippuen osana omaa elämäntarinaansa ja isona vaikuttajana siihen, missä tällä hetkellä on. Viivi uskoo, että hän on kaikesta huolimatta Jumalan kädessä. Siellä on turva. Viivi toivoisi, että hänen kertomuksestaan olisi muille hyötyä. Oman lapsen ja hänen menettämisensä muisto ei koskaan katoa eikä siitä kokemuksesta minun mielestäni koskaan toivu entiselleen, mutta sen kokemisen jälkeen on kuitenkin mahdollisuus matkata elämässä eteenpäin. (S5) 4.3 Arvojen vahvistuminen ja merkityksen löytäminen Vahvistuneiden ryhmässä lapsen kuolema oli vaikuttanut heidän identiteettiinsä ja arvomaailmaansa vahvistavasti. Keskeisiä yhdistäviä muutoksia olivat elämän arvostuksen vahvistuminen ja merkityksen löytäminen. Suurelle menetykselle oli avautunut erilaisia merkityksiä. Osalle se liittyi omaan vahvistumiseen ja henkiseen kasvuun, osalle lapsi itsessään oli elämällään tuonut merkityksiä. Yhden kirjoittajan merkityssisällöllä oli uskonnollinen konteksti. Ryhmän kirjoitukset kertoivat omaan identiteettiin liittyvästä vahvistumisesta. He kirjoittivat vaikeuksien ja kivun kautta uuden ymmärtämisestä ja henkisestä kasvusta. Vaikeiden alkuvuosien jälkeen he kertoivat muuttuneensa vahvemmiksi, rohkeammiksi tai löytäneensä oman paikkansa elämässä. S13:n kertoi olevansa kokemuksensa vuoksi siunattu selviytymään vaikeista asioista. S6 kertoi tulleensa rohkeammaksi. S5 kertoi lapsenkuoleman olleen iso vaikuttaja nykyiseen identiteettiinsä ja elämäänsä. Hän oli löytänyt oman paikkansa. Hän arveli elämänsä olleen varsin erilainen ilman kokemustaan, muttei kuitenkaan toivoisi vastaavaa menetystä kenellekään. S5 kertoi lisäksi lisäkoulutuksestaan ja vaikutuksesta työelämäänsä. 38 Elämän arvostaminen ja erityisesti omien lasten merkitys olivat kirjoittajien mukaan vahvistuneet. S16 kirjoitti elämänsä olevan ”lahja ja rikkaus, minkä kärsinyt ymmärtää”. Hän kuvasi myös moninkertaisena onnena lapsen saamista menetettyjen lasten jälkeen. S13 kirjoitti lapsensa olevan hänelle ja puolisolleen elämän perusta ja nautinto. Hän kertoi ajatelleensa aikaisemmin, miten tärkeää on, että lapsi syntyy terveenä, mutta nyt hän piti tärkeimpänä lapsen elämistä ja hengittämistä. S5 kuvasi arvomaailmansa muutosta ymmärrykseksi, ettei ihminen voi hallita elämää. Hän kuvaili myös arvonsa muuttuneen ”ihmisen yksilöllisen ainutlaatuisuuden korostamiseen ja erilaisten kokemus- ja ajatusmaailmojen sallimiseen.” S5 liitti ainoana Vahvistuneiden joukossa lapsiinsa kohdistuneen lisääntyneen huolen: hän kertoi lapsensa kuoleman lisänneen menettämisenpelkoa ja kantavansa muista perheen lapsista erityistä huolta. Vahvistuneiden kuvaamat muutokset olivat samansuuntaisia kuin Erjannin ja Saaren kuvaamat henkisen kasvun kokemukset, kuten elämän rajallisuuden tunnistaminen ja arvojen muutos.114 Vahvistuneiden elämänarvojen muutosta kuvaa myös Saaren esittämä elämänarvojen muuttuminen oman haavoittuvuuden tunnistamisena ja ihmissuhteiden arvon lisääntymisenä.115 Merkityksen löytämisestä S6:n kirjoitus kertoi hieman toisin kuin muut Vahvistuneet, jotka olivat löytäneet merkityksen henkisestä kasvusta. Hänen kirjoituksessaan keskiössä oli lapsen elämä ja sen tuomat vaikutukset. Hän toivoi, että menehtynyt pitkäaikaissairas lapsi olisi jo eläessään puhutellut terveitä ihmisiä, jotta he olisivat kiitollisia omasta ja lastensa terveydestä. Hän kirjoitti myös siitä, miten lapsen elämällä oli ollut suuri vaikutus muiden elämään. Hän kertoi lapsensa vaikuttaneen perheen muihin lapsiin: he olivat kasvaneet suvaitsevaisiksi, eivät syrjineet ketään ihonvärin tai vamman takia, ja he halusivat myös auttaa heikompiosaisia. S6:n kertomuksessa oli keskeistä myös ajatus Jumalan avusta niin lapsen sairastaessa kuin kuoleman jälkeenkin. Myönteisiin vaikutuksiin ja merkityksen löytämiseen liittyvästä uskonnollisesta vahvistumisesta mainitsi Vahvistuneiden joukossa S20. Hän kertoi ymmärtäneensä lapsen kuoleman jälkeen anteeksiantamuksen evankeliumin selvemmin. Hän liitti merkityksen löytämisen uskonnolliseen kontekstiin toisin kuin muut Vahvistuneet. Hänen kirjoituksensa perusteella en voinut kuitenkaan tulkita samansuuntaista hengellistä kasvua kuin Voimaantuneiden ryhmässä, sillä kirjoittaja kertoi ajatuksestaan ja kokemuksistaan hyvin lyhytsanaisesti. Päädyin sijoittamaan kirjoituksen Vahvistuneiden joukkoon myös kirjoituksen kokonaisuuden analyysin perusteella. Vastaavanlaisia tuloksia merkityksen löytämisestä kuin Vahvistuneiden ryhmässä on saanut myös Inese Wheeler, joka on tutkinut vanhempien antamia merkityksiä lapsen kuo114 115 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–74; Saari 2000, 218. Saari 2000, 218. 39 leman jälkeen. Tutkimuksen mukaan merkityksen etsiminen oli keskeistä toipumisessa lapsen kuoleman jälkeen, mutta sen löytäminen on kuitenkin yksilöllistä. Wheelerin tutkimuksen mukaan vanhemmat liittivät merkityksiä neljään eri alueeseen: lapseen, ihmissuhteisiin, henkisen kasvun kokemuksiin ja menetykseen. Wheelerin tutkimuksessa merkityksiä sijoitettiin lapsen elämään, kuolemaan ja lapsen muistoon, kuten lapsen elämän tuomiin vaikutuksiin toisten elämässä. Ihmissuhteisiin liittyvät merkitykset ilmenivät esimerkiksi läheisten ihmisten ja omien lasten merkityksen korostumisena. Myönteisiin surun tuomiin henkisen kasvun kokemuksiin liitettiin elämän arvojen vahvistuminen, selviytymisen kokemukset ja uskonnollisen ymmärryksen vahvistuminen.116 Nämä lapseen, ihmissuhteisiin ja henkiseen kasvuun liittyvät merkityssisällöt olivat samansuuntaisia kuin Vahvistuneilla. Sen sijaan menetykseen keskittyvät merkitykset sisälsivät Wheelerin mukaan ajatuksen, että jotakin peruuttamattomasti puuttuu lapsen kuoleman jälkeen, eikä millään muulla ole merkitystä kuin suurella menetyksellä.117 Tämänkaltaista menetykseen keskittyvää ajattelua ei esiintynyt Vahvistuneiden joukossa. Vahvistuneiden kirjoituksissa oli nähtävissä erityisesti merkityksen löytäminen: kirjoituksissa mainittiin lapsen kuoleman jälkeisiä myönteisiä vaikutuksia, kuten omien vahvuuksien löytäminen ja elämän arvostaminen, muttei suorasanaisesti sanotettu tiettyä ymmärrettävää selitystä tapahtuneelle ulkopuolisen subjektin, kuten Jumalan kautta, niin kuin Voimaantuneet. Koskelan tutkimuksen mukaan merkityksen ja tarkoituksen etsiminen oli tärkeä osa suru- ja selviytymisprosessia.118 Laakson tulokset ovat samansuuntaisia kuin Vahvistuneiden ryhmässä. Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat tunnistaneensa elämänarvojen muuttumista sekä vahvuuksia itsessään, kuten ihmisenä kasvamisen, varmemmaksi ja kiitollisemmaksi tulemisen ja nöyryyden oppimisen. Elämänarvojen muutoksina he kokivat terveyden arvostuksen lisääntymisen ja perheen merkityksen vahvistumisen.119 Vahvistuneiden kohdalla surun ajateltiin tuoneen siunauksen ja olleen merkittävä vaikuttaja, muttei käytetty ilmaisua sen lahjaluonteesta. Kiitollisuus ilmeni Vahvistuneiden kirjoituksissa kiitollisuutena elämästä ja terveydestä. Nöyrtyminen ei sen sijaan noussut esiin Vahvistuneiden kirjoituksissa, kuten Laakson tutkimuksessa ja Voimaantuneiden kirjoituksissa. Myös Dyregrovien tutkimuksessa kerrottiin perheenjäsenten arvostuksen lisääntymisestä ja elämän arvojen muutoksesta.120 116 Wheeler 2001, 51–66; ks. Koskela 2011, 246–247; Lichtenthal et al. 2010, 791–812. Wheeler 2001, 51–66. 118 Koskela 2011, 72. 119 Laakso 2000, 82–83; vrt Koskela 2011, 218: Koskelan tutkimuksessa tuli vähän ilmauksia arvojen muutoksesta, hän arvelee siihen vaikuttaneen kirjoituspyynnön muotoilun. 120 Dygerov & Dyregrov 1999, 655. 117 40 4.4 Ihmissuhteissa etääntyminen ja vahvistuminen Vahvistuneiden kirjoituksissa kerrottiin surun vaikutuksista ihmissuhteisiin sekä vahvistavana että yksinäisyyden kokemuksia luovana. Kirjoittajat kertoivat yksinjäämisestä ja tuen puutteesta, mutta myös joidenkin ihmissuhteiden syventymisestä. Tuenpuute ja pettymykset ihmissuhteissa liittyivät erityisesti lähisuhteisiin tai sukulaissuhteisiin lapsen menetyksen alkuvuosina. Ensimmäisten vuosien muutosten jälkeen kirjoittajat kertoivat vahvistumisesta suhteessa muihin ihmisiin: ihmispelon väistymisestä, syvällisemmästä ja aidommasta kyvystä kohdata toisia, anteeksiantavaisuudesta tai vapaaehtoistyöstä. Erityisesti S5 ja S13 kertoivat yksinäisyydestä ja lohdutuksen puutteesta lapsen kuoleman tapahduttua. He olivat pettyneitä lähisukulaisilta, ystäviltä ja tutuilta saatuun tukeen. S5 pohti kirjoituksessaan lapsen kuoleman olevan tabu, mihin ihmisten on vaikea suhtautua. Myös S20:n kirjoituksessa näyttäytyi lapsen kuoleman luonne tabuna: vaikka lähiympäristössä kuoli muitakin pikkulapsia samaan aikaan, vanhemmat eivät puhuneet keskenään tai jakaneet suruaan. Väisäsen mukaan kuolema pyritään torjumaan henkilökohtaisena suremisen aiheena, sillä se ei vastaa yhteiskunnan suorituksellista tulosvastuuajattelua. Lapsen kuolema heijastaa kulttuurin sääntöjä. Avoin kertominen luo keskustelua ja antaa suremisen malleja, jotka auttavat muita surijoita.121 Koskelan tutkimuksessa yhteiskunnallisen tuen ajatus ilmeni joidenkin vanhempien toiveena, että lapsen menettäneillä olisi oma nimi, kuten leskillä.122 Vahvistuneiden kertoma pettymys kohdistui lähinnä lähiympäristön ihmissuhteissa koettuun lohdutuksen puutteeseen ja laajemmin yksinäisyyden ja ulkopuolelle jäämisen kokemuksiin. Muiden ihmisten tuntui olevan vaikea kohdata lapsensa menettänyttä ja he vetäytyivät, jolloin sureva tunsi itsensä hylätyksi. S5:n kohdalla merkittävää oli myös aktiivisessa seurakuntayhteydessä koettu muutos. Hylkäämisen ja yksinjäämisen kokemusten vuoksi pitkällinen seurakuntayhteys katkesi ja tilalle löytyi uusi seurakuntayhteys Tuomasmessusta.123 Tämä yhteys oli kuitenkin luonteeltaan erilainen: aktiivisen toimimisen sijaan se oli hänelle yksityinen paikka, jossa hän tunsi voivansa olla oma itsensä kaiken kokemansa jälkeen. Aktiivisen toiminnan S5 kanavoi lapsensa menettäneiden sururyhmissä toimimiseen. S5:n lisäksi S6 ja S13 kertoivat ammattiavusta, keskustelusta papin kanssa tai vertaistuesta. Tosin S6 kertoi vertaistuesta lapsensa sairastamisen aikana, muttei kirjoittanut erikseen vertaistuen merkityksestä lapsen kuoleman jälkeen. 121 Väisänen 1999, 136–138. Koskela 2011, 210, 312; vrt. Laine-Puhakainen 2007, 101. Koskelan mukaan identiteetin muutos on niin syvä ja kokonaisvaltainen kokemus, että lapsensa menettäneille toivottiin olevan jokin nimitys. Hän ehdottaa itse nimeä ”varpo”, jonka taustana ovat sanat vanhempi ja orpo. 123 Kotila 1993, 174; Tuomasmessu. Tuomasmessu on sovituksen juhla, joka rakennetaan yhteisöllisesti ja samalla kertaa avoimesti erilaisena. Ensimmäinen messu pidettiin Helsingissä 1988, sen jälkeen se on levinnyt ympäri maailmaa. Rukous ja musiikki ovat olennaisia osia. 122 41 Myös Laakson tutkimuksessa äidit saivat läheisiltä ihmisiltä sekä myönteistä että kielteistä tukea. Läheisiltä saatu tuki oli myönteistä henkistä tukea, kuten tukea ja apua omalta äidiltä, puhumista ystävien kanssa, lohdutusta ja huolenpitoa. Kielteinen tuki ilmeni sukulaisten tuen ja lohdutuksen puuttumisena. Lapsen kuolemasta puhuminen oli vaikeaa ja tuttavat välttelivät. Myös yhteydet ystäviin katkesivat ja ystäväpiirit vaihtuivat. Lohdutusta ja tukea kaivattiin, mutta sitä ei aina saatu. Vertaistuen merkitys ja tuki oli arvokasta.124 Vahvistuneiden kirjoituksissa sosiaalisissa suhteissa etääntyminen ei jäänyt lopulliseksi muutokseksi, vaan he tunsivat myös vahvistumista ihmissuhteissa. S5 ja S13 kertoivat joidenkin ystävyyssuhteiden syventyneen ja löytäneen ikään kuin uuden tason. S5 kertoi myös kyvystään pystyä kohtaamaan toiset ihmiset aidommin ja läheisemmin työelämässä. S6 kirjoitti tekevänsä vapaaehtoistyötä, ja ettei hän pelkää enää ihmisiä niin kuin ennen. S20:n kertoma anteeksiantamuksen evankeliumin selkiytyminen voisi sisältää anteeksiantavaisuuden lisääntymisen myös suhteessa toisiin ihmisiin.125 Kuvaavaa on myös se, että kirjoittajista kolme (S6, S13 ja S16) toivoi erikseen kirjoituksestaan olevan hyötyä, mikä kertonee auttamishalun lisääntymisestä. Erjannin mukaan persoonallisen kasvun muuttunut tunne toisia kohtaan tarkoittaa suvaitsevaisuuden ja auttamishalun lisääntymistä. Surevat haluavat jakaa kokemuksiaan surusta ja selviytymisestään.126 Parisuhteeseen liittyvistä muutoksista Vahvistuneet kirjoittivat kaksijakoisesti: toisaalta vahvistumisesta ja toisaalta etääntymisestä. S5 kertoi alkuvuosien olleen avioliiton läheisintä aikaa, kun taas S13 kuvasi parisuhteensa olleen aluksi koetuksella, mutta myöhemmin yhteisen kokemuksen yhdistävän. S6 ja S16 kertoivat puolisoidensa jättäneen perheen jo ennen lasten kuolemaa. Laakson mukaan etääntymistä parisuhteessa edistivät puolison syytteleminen, äidin takertuminen liiaksi suruun, pakeneminen työhön ja puolisoiden erilainen tai eriaikainen sureminen.127 Väisäsen mukaan parisuhteet ovat lujilla, mutta äärimmäisen hädän hetkellä puolisot voivat ryhtyä auttamaan toisiaan. Kaikki pariskunnat eivät pysty jakamaan surua ja lapsen menetys voi olla viimeinen taakka ennestään oireilevalle suhteelle.128 Koskelan tutkimuksessa kahdeksan avioliittoa päättyi eroon lapsen kuoleman jälkeen.129 124 Laakso 2000, 76–78. Luoma 2012. ”Anteeksiantamuksen ilmapiirissä ei ole kyse vain minusta ja suhteestani lähimmäisiin. Kysymys on niinkin suuresta asiasta kuin suhteestani Jumalaan.” 126 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–74. 127 Laakso 2000, 74–75. 128 Väisänen 1999, 74–80. 129 Koskela 2011, 195–196. 125 42 4.5 Suru muuttaa muotoaan, jumalakuva pysyy turvallisena Vahvistuneiden kirjoituksissa oli keskeistä ilmaukset turvallisesta ja lohduttavasta Jumalasta sekä surun ja suremisen muuttuminen. Lapsen muisto oli edelleen kirkkaasti mielessä pieniä yksittäisiä tapahtumia myöten. Erityisesti S5 ja S13 kertoivat surun muuttuneen katkeruudesta ja tuskasta ikäväksi ja kaipaukseksi. He kuvasivat, että lapsen menetyksestä oli luontevaa puhua neutraalisti omat tunnereaktiot halliten. S16 kuvaa lapsensa menetystä: ”Lapsen menetys leimasi koko elämäni, teki haavan, joka ei koskaan parane, vain arpeutuu.” Vahvistuneiden kertomukset surun muuttumisesta kuvastavat suruprosessin läpikäymistä. Vahvistuneet olivat tyytyväisiä elämäänsä ja suhtautuivat myönteisesti tulevaisuuteen. Vahvistuneiden kirjoituksissa huomioni kiinnittyi tapaan, miten kuolleesta lapsesta kirjoitettiin. Kolme kirjoittajaa (S6, S13 ja S16) käytti lapsensa nimeä kirjoituksissaan. He kuvailivat lasta hellästi. S13 kertoi, miten tärkeää oli kutsua lasta nimeltä ja ajatella, että hän oli oma persoonansa. Hän kertoi myös muistelevansa usein lasta ja miettineensä, millainen lapsi vauvasta olisi kasvanut. Hän käytti lapsestaan myös nimitystä ”enkelivauva”. Myös S6 ja S16 käyttivät lapsesta hellittelynimiä, kuten ”meidän enkeli” ja ”Äidin Rakas Enkeli”. Hellittelyilmaukset kuvastanevat lapsen muotoutumista sisäistetyksi aarteeksi nykyisen surukäsityksen mukaisesti. Filosofian tohtori, professori Kathleen R. Gilbert on tutkinut nimenkäyttöä narratiivisessa tutkimuksessaan. Hänen mukaansa vanhemmat käyttivät mielellään lapsen nimeä sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Sen sijaan vanhemmat, jotka olivat tutkimuksen aikana musertuneita lapsensa kuolemasta, käyttivät lapsesta herkemmin persoonatonta ilmaisua.130 Vahvistuneiden joukossa nimenkäyttö ei näyttäytynyt näin suoraviivaisesti. Sävyero kirjoitusten välillä oli kuitenkin ilmeinen ja todennettavissa vanhempien tavassa kirjoittaa lapsen nimen käyttämisen lisäksi hellittelynimin ja lapsen persoonallisuutta korostaen. Vahvistuneiden käyttämistä hellittelynimistä ja muistoista lapsesta välittyy kuva sisäistetystä aarteesta. Poijulan mukaan suruprosessin myötä sureva irrottaa otteensa menetyksestä ja jatkaa elämäänsä: hän oppii elämään surun kanssa, eikä sen keskellä.131 Suremisen kautta rakas läheinen liitetään osaksi omaa elämää: kuollutta ei ole tarkoituskaan unohtaa, vaan vähitellen sureva kasvaa menetyksen todellisuuteen ja poismenneestä tulee hänen sisäistetty aarteensa.132 130 Gilbert 2002, 232–233. Gilbertin tutkimuksessa vanhempi käytti englanninkielisen persoonapronominin ”she” sijaan ”it”. Vrt. Laine-Puhakainen 2007, 91. Äiti toivoi muiden käyttävän kuolleena syntyneestä lapsesta tämän nimeä. Hän kertoo, että nimellä on erityinen merkitys, silloin kun on vähän konkreettista, mihin äitinä tarttua. 131 Saari 2000, 88. 132 Poijula 2002, 18–22. 43 Vahvistuneet kirjoittivat Jumalasta turvana, auttajana ja lohdutuksen tuojana. S5 kuvasi huutaneensa aluksi Jumalalle tuskaansa, mutta ymmärtäneensä myöhemmin olevansa ”Jumalan kämmenellä”, jossa on turva. S6 ja S16 kirjoittivat turvautuneensa Jumalaan. S6 kertoi kiittäneensä Jumalaa hyvistä käänteistä lapsen sairastaessa. Hän toivoi muidenkin turvautuvan Jumalaan, joka auttaa. S16 kertoi hiljentyneensä hartaisiin rukouksiin lukemattomat kerrat lastensa kuoltua ja toivoessaan lasta. Hän kirjoitti kolmannen lapsen olevan ihme. S13 kertoi, ettei hänelle aluksi ollut ”taivaan herraa”, mutta kertoi myöhemmin uskovansa, että joku pitää huolen ja varjelee. Hän kirjoitti myös, ettei ole kovin uskonnollinen. S20 kertoi ajatelleensa, että hän ”oli saanut Jumalan vihan päälleen”, mutta kirjoitti myös Jumalan ilmaisseen itsensä muillakin tavoin. Myös Koskelan tutkimuksessa Jumalaan turvautuminen nousi esiin huolenpitona, turvana ja apuna. Jumalalta haettiin myös lohdutusta. Koskelan kuvaamissa tyyppitarinoissa on yhteneviä piirteitä Vahvistuneiden kertomuksiin. Osa kirjoittajista muistuttaa tilapäinen kriisi –tyyppiä ja osa muuttumaton jumalasuhde –tyyppiä, ja joissakin on sekoitusta molemmista kertomustyypeistä. Tilapäinen kriisi jumalasuhteessa –tyypissä Jumala nähtiin aluksi epäoikeuden-mukaisena ja julmana, mutta myöhemmin käsitys muuttui myönteiseen suuntaan ja Jumalaa pidettiin anteeksiantavana, oikeudenmukaisena ja rakastavana. Vanhemmat kokivat aluksi syyllisyyttä ja pitivät menetystä Jumalan rangaistuksena. Myöhemmin he turvautuivat Jumalaan ja saivat siitä tukea ja lohtua. Sukulaisista ja ystäviltä oli saatu vain vähän tukea. Jumalasuhde palasi ennalleen alkuaikojen kriisin jälkeen.133 Muuttumaton jumalasuhde –tyypissä jumalakuva säilyi lapsen kuoleman jälkeen oikeudenmukaisena, rakastavana, huolehtivana ja kaikkivaltiaana. He turvautuivat Jumalaan ja hengellinen elämä jatkui aktiivisena surun syvimmän vaiheen jälkeen. Vanhemmat olivat löytäneet merkityksen menetykselle ja olivat Jumalalle kiitollisia yhteisistä vuosista. Jälleennäkemisen toivo oli vahvana vanhempien ajatuksissa. Monet olivat kokeneet Jumalan valmistelleen heitä etukäteen menetykseen. Kertomustyyppi sisälsi kaksi erilaista ryhmää, jotka kuvaavat myös Vahvistuneita: osa kertoi hyvin läheisestä jumalasuhteesta, osa luonnehti olevansa vain jonkin verran uskonnollisia.134 Vahvistuneille toivo jälleennäkemisestä taivaassa toi lohtua. Tuonpuoleisesta kertoi kolme kirjoittajaa. S6 kirjoitti lapsensa päässeen ”varmasti Jeesuksen luokse terveenä. Siellä minua jo odotetaan.” S13 kuvasi kuoleman jälkeen alkavan uuden seikkailun lapsensa kanssa, ja silloin hän saa mielelleen rauhan. S16 viittasi runossaan lapsensa olevan taivaassa odottamassa äitiään ja veljeään. S5 ja S20 eivät käsitelleet tuonpuoleisuutta kirjoituksissaan, vaikkakin kirjoittivat muuten hengellisestä kontekstistaan. 133 134 44 Koskela 2011, 263–264, 291–294. Koskela 2011, 287–290. Myös Koskelan tutkimuksessa yksi keskeisistä esille tulleista aiheista kirjoituksissa oli vanhempien toivo jälleennäkemisestä. Vanhemmat uskoivat lapsen menneen taivaaseen ja odottavan heitä siellä. Tämä ajatus lohdutti heitä ja antoi voimia elämän jatkamiseen.135 Myös Laakson tutkimuksessa äidit uskoivat lapsensa jälleennäkemiseen taivaassa ja elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen. Äidit kertoivat lapsensa kuoleman jälkeen uskon vahvistuneen hetkellisesti tai pysyvästi, pysyneen ennallaan tai etääntyneen.136 135 136 Koskela 2011, 191–195. Laakso 2000, 83–84. 45 5. Hanne Hyväksynyt 5.1. ”Sellaista elämä on.” Hyväksyneiden ryhmään sijoitin neljä kirjoitusta, S14, S15, S17 ja S18. Kirjoituksissa kerrottiin lapsen menetyksen tuomista sekä myönteisistä että kielteisistä muutoksista. Kertomuksissa oli yhteistä lapsen kuoleman hyväksyminen, identiteetin vahvistuminen sekä kriittisyys kristillistä kirkkoa ja jumalakuvaa kohtaan. Ryhmälle oli yhteistä tyydyttävän elämän jatkaminen. He olivat löytäneet erilaisia kanavia ja merkityssisältöjä elämäänsä. Kirjoitukset olivat keskenään hyvin erilaisia. Ne olivat laajuudeltaan ja käsittelytavoiltaan monenlaisia: yksi oli etenevä, muut olivat vakaita tai taantuvia kerronnan ja muodon suhteen. Taantuvassa kertomuksessa aluksi johdonmukaisen kirjoituksen edetessä tyyli muuttuu asiatyylistä tunteikkaammaksi ja tarina loppuu hieman yllättäen. Runkotarinaksi valitsin S17 tarinan, sillä se sisälsi kattavimman kuvauksen ryhmää yhdistävistä teemoista. S18 oli kirjoituksista myönteisin ja monipuolisin, Se sisälsi runsaasti sellaisia teemoja, joista muut kirjoittajat eivät kertoneet, kuten esimerkiksi kuvauksia puolisossa tapahtuneista muutoksista. S18 kirjoitus oli myös muodoltaan etenevä, kun taas S17 oli taantuva. Runkotarinaa on täydennetty muiden kertomusten (S14, S15 ja S18) osuuksilla, ja tarinan muodostumiseen liittyvät pääteemat on kuvattu liitteissä (taulukko 6). Hyväksyneiden kirjoitukset erosivat lapsen menetyksen suhteen: kahdessa kirjoituksessa kuollut lapsi oli aikuisiässä, yhdessä parin kuukauden ikäinen vauva ja yhdessä kirjoittaja kärsi primaarista lapsettomuudesta. Suhde vanhemmuuteen oli kirjoituksissa poikkeuksellinen verrattuna muihin ryhmän ja tutkimuksen kirjoituksiin: yhdessä kirjoittaja oli äitipuoli ja toisessa lapseton. Kirjoittajia yhdisti ikä, sillä he olivat kaikki yli 50-vuotiaita. Lapsen kuolemasta oli kulunut 5–30 vuotta, keskimäärin noin 18 vuotta. Mielenkiintoinen yhteneväisyys kirjoituksissa oli se, että ryhmän kolme kirjoittajaa lähetti kertomuksensa anonyymisti pelkkää nimimerkkiä käyttäen.137 5.2. Hanne hyväksyneen tarina Noin kolmekymmentä vuotta sitten lapsen kuolema muutti hyvin koulutetun, johtavassa asemassa olevan Hannen elämän. Hän ei pystynyt aluksi puhumaan menetyksestään muille, vaan koteloi koko asian ja surun. Vasta 25 vuoden jälkeen hän on voinut puhua siitä. Lapsen kuolema on kuin hukkaisi hänet, sumuun, lumipyryyn, hämärään. Odottaen, että löytäisi hänet. (S15) Lapsen kuolema vahvisti Hannen suhdetta hänen aviopuolisoonsa. Tämä seisoi hyvin poikkeuksellisella tavalla Hannen rinnalla. Hanne kertoo surevansa kuitenkin koko elämänsä ajan sitä, ettei lapsirakkaalla miehellä ole lasta, sillä he jäivät lapsettomiksi. Lapsen 137 46 Kaikista tutkimuksen kirjoittajista esiintyi anonyymisti kolme käyttäen pelkkää nimimerkkiä. kuolema oli niin kova kokemus, että siitä selviäminen vahvisti Hannea. Hän kertoo, ettei valita ihan vähästä, eikä pelkää mitään, eikä ketään. Rankka kokemus on vaikuttanut Hannen suhtautumiseen muihin ihmisiin: läheiset ihmissuhteet ja ystävät ovat tärkeitä, mutta pikkuasioista kitisijät ärsyttävät. Pikkumarina ärsyttää, turha valittelu ei herätä sympatiaa. Saatan olla jopa tylyn tuntuinen, vaihdan puheenaihetta nopeasti. Toisaalta ymmärrän mielestäni ihmisten vaikeuksia melko hyvin ja jaksan kuunnella ja rohkaista. (S18) Hannea on auttanut elämässä eteenpäin mielenkiintoinen ja vaativa työ sekä harmoninen yksityiselämä. Ystävien merkitys on korostunut ja tuttavuuksia on karsiutunut. Hanne on pikku hiljaa hyväksynyt menetyksen. Elämästä Hanne ajattelee, ettei ole iloinen eikä surullinen menneen suhteen – elämä vain on sellainen. Tulevaisuuteen hän suhtautuu toiveikkaasti. Elämällä olisi kuitenkin toisenlainen sisältö, jos olisi lapsenlapsia. Lapsen menetys ja lapsettomuus ovat tulleet uudelleen esiin nyt, kun ystävät ja sukulaiset ovat saaneet lapsenlapsiaan ja Hanne itsekin on ”mummoiässä”. Lapsista puhutaan kaikkialla. Se oli jonkin aikaa todella kipeä asia, josta olen nyt jo päässyt yli. Erityisen ärsyyntynyt olen naisista, jotka kerskailevat lapsenlapsistaan valittamalla, kuinka joutuvat olemaan lapsenvahtina ym., vaikka selvästi ylpeilevät asialla. Heidän tiedossaan on minun lapsettomuuteni ja lapsenlapsettomuuteni. Mutta elämässä ei voi saada kaikkea. (S17) Kaikesta huolimatta Hannelle on ollut tärkeää voida olla tekemisissä muiden lasten kanssa. Hän kertoo oivaltaneensa, että maailmassa on paljon lapsia, joille voi olla tukena ja turvana. Hanne on pyrkinyt auttamaan erityisesti kummilapsiaan ja sukulaislapsiaan. Hanne ei ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen. Hän suhtautuu hyvin kriittisesti kirkkoon ja erosi kirkosta lapsen kuoleman jälkeen. Kokemukset seurakunnasta lapsen kuoleman jälkeen olivat kielteisiä. Ottaessaan itse yhteyden seurakuntaansa vastassa oli ollut kalsea vastaanotto. Kirkosta hänelle on jäänyt vain rahastuksen maku. Kokemukset seurakunnasta lapsen kuoleman jälkeen ovat niin negatiiviset, että erosin kirkosta osin sen ja osin naispappeusasian takia. Enkä ikinä liity. Kun menin hankkimaan hautapaikkaa ym, virkailija ei edes ottanut osaa. Se minusta kuuluisi säällisiin tapoihin. Hän ilmoitti myyvänsä ”hautasetelin”. Onneksi meillä on tuttavapappi, joka erittäin sympaattisella tavalla hoiti hautauksen. (S17) Hanne on arvioinut ja arvostellut kirkon oppia: järjettömät pikkuasiat ja ristiriitaisuus häiritsevät, eikä Jumalaakaan ole helppo ymmärtää. Jumalasuhde on joutunut uuteen tarkasteluun. Ainakin neljän vuoden ajan olen lukenut filosofisia, psykologisia ja uskonnollisia teoksia. Käsitys on muuttunut, mutta on vaikea ilmaista millä tavalla; lopputuloksena on tietty rauha ja luottamus. Tapakristillisyys on jäänyt kokonaan syrjään; kirkossa en ole käynyt useaan vuoteen juhlia lukuunottamatta. (S18) 5.3. Vahvistuminen ja haavoittuvuus Hyväksyneiden ryhmässä yhdistävänä tekijänä oli menetyksen hyväksyminen osaksi omaa elämäntarinaa. Kirjoittajat kertoivat identiteettinsä vahvistumisesta lapsen kuoleman jälkeen ja toisaalta myös haavoittuvuudestaan suhteessa toisiin ihmisiin: sosiaalisissa suhteis47 sa ristiriitoja aiheuttavia tekijöitä olivat suhtautuminen pienistä asioista valittaviin ihmisiin ja lapsenlapsettomuus. Hyväksyneet kertoivat sitkeydestään ja pelottomuudestaan. S15 kertoi tulleensa pelottomammaksi: ”en pelkää mitään, enkä ketään”. S17 kuvasi itseään kestävämmäksi: ”en valita ihan vähästä”. Lapsen kuolema oli ollut pahinta, mitä hänen elämänsä varrelle oli sattunut. S18 kirjoituksessa vahvistuminen näyttäytyi itsetuntemuksen lisääntymisenä. Hän kertoi arvojensa muutoksesta ja kouluttautumisesta uudelle alalle. Hän kuvasi myös pystyvänsä nauramaan itselleen ja saavansa mielensä rauhoittumaan tarvittaessa. Yhteiskuntatieteiden maisteri Liisa Saaristo ja filosofian maisteri Outi Ruishalme ovat selvittäneet Suomen Mielenterveysseuran SOS-keskuksen yli 35-vuotisen toiminnan perusteella kriisiauttamisessa saatuja kokemuksia ihmisten kriiseistä: ihmiset ovat kuvanneet selvittyään, etteivät pelkää enää mitään. He ovat kokeneet käyneensä niin äärettömän kuilun pohjalla, että selviäminen on tuonut uutta rohkeutta. 138 Myös Väisäsen tutkimuk- sessa osa äideistä kertoi olevansa vahvempia kokemustensa jälkeen.139 Poijulan mukaan surun myötä tapahtuva identiteetin muutos näkyy siinä, että ihminen ajattelee olevansa kokemuksensa vuoksi vahvempi.140 Traumaattisten kriisien onnistuneeseen läpikäymiseen sisältyy mielenterveyden ja psyykkisen kestävyyden eli resilienssin vahvistumisen mahdollisuus.141 Poijula kuvaa resilienssiä sitkeytenä ja joustavuutena sekä kykynä palautua voimakkaan tai pitkän stressijakson jälkeen. Sitkeyteen liittyy optimismi, vahvistuminen sekä lisääntynyt minä-tunne ja itsearvostus.142 Hyväksyneiden kirjoituksissa lapsen kuoleman hyväksyminen tuli esiin suhtautumisessa elämään. S18 kertoi, ettei ole iloinen tai surullinen menneestä: elämä on sellaista. Hän kertoi myös elämänsä nykyisin olevan seestynyt, tasoittunut ja tulleen laadullisesti paremmaksi: materiaaliset asiat olivat menettäneet merkityksensä ja tärkeimmiksi olivat nousseet ystävät, luonto, lukeminen ja oleilu. Hän suhtautui toiveikkaasti elämäänsä ja tulevaisuuteen. S18 oli kirjoittajista ainoa, joka kuvasi tulevaisuuteen kurottautuvia ajatuksia. Hän oli opiskellut uudelle alalle lapsen kuoleman jälkeen. S17 kirjoitti, ettei elämässä voi saada kaikkea. Hän kertoi mielenkiintoisen työn ja harmonisen yksityiselämän auttaneen elämässä eteenpäin. S15 kirjoitti kiitollisuudestaan lapsen elämää kohtaan ja saatuaan ainutlaatuisen kokemuksen, vaikkakin elämä oli ollut rajallinen. S4 oli oivaltanut, että maailmassa on paljon lapsia, joita hän voi auttaa ja tukea. Laakson tutkimuksessa tuli esiin samoja tekijöitä kuin Hyväksyneiden kirjoituksissa. Äidit pitivät työtä toisaalta hyvänä surutyön keinona, mutta joidenkin osalta entiseen työ138 Ruishalme-Saaristo 2007, 63. Väisänen 1999, 156–158. 140 Poijula 2002, 40. 141 Henriksson & Lönnqvist 2011, 259. 142 Poijula 2002, 159. Resilienssi tulee sanasta resalire, joka tarkoittaa ”ponnahtaa ylös uudestaan”. 139 48 hön palaaminen koettiin ylivoimaisena. Harrastuksiin paneuduttiin aikaisempaa syvällisemmin, ja luonnon merkitys nähtiin entistä rikkaampana. 143 Poijula kuvaa hyväksymistä surun läpi kasvamisena. Se on kykyä hyväksyä kuoleman tosiasia ja tarttua elämän toimiin. Sureva hyväksyy surun ja tuskan välttämättömäksi, vaikkakin vaikeaksi osaksi elämäänsä.144 Kahdessa Hyväksyneiden kirjoituksessa (S17 ja S18) tuli esiin toisaalta identiteetin vahvistuminen sekä läheisten ihmisten tärkeys, ja toisaalta ihmissuhteissa esiintyvät ristiriidat ja haavoittuvuus. Ristiriitaisuus näyttäytyi ambivalenttisena suhtautumisena ihmisiin: läheiset ystävät olivat tärkeitä tai haluttiin tukea erityisesti muita lapsia, mutta toisaalta pienistä asioista ”marisijoita” oli vaikea kestää. S17 ja S18 kertoivat turhan valittamisen ärsyttävän. Kertoessaan omasta vahvistumisestaan S17 kertoi vaikeudestaan kestää pikkuasioista valittajia. S18 kertoi, että hän saattaa olla jopa tylyn tuntuinen tai vaihtaa nopeasti puheenaihetta tuntiessaan toisten valittavan turhasta. Toisaalta hän kertoi ymmärtävänsä hyvin muiden kokemia vaikeuksia. Tämä ambivalenttinen suhtautuminen toisiin ihmisiin voi sisältää arvojen muutoksen kautta syntyneen suhteellisuuden tajun muutoksen. Surun myötä ihmiset kokevat näkevänsä asiat uudesta näkökulmasta.145 Toisaalta siihen voinee liittyä myös epäoikeudenmukaisuuden tunteita: elämä ei kohtele kaikkia tasapuolisesti. Vahvistuneiden joukossa S5 kertoi samansuuntaisesta tunteestaan: hänen oli vuosien ajan vaikea iloita toisten pienistä vauvoista, kunnes hänen oma sisaruksensa sai vauvan. Hän pohti oman tunteensa johtuneen siitä, että hänen oli vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että itse oli joutunut käymään ”kipeistä kipeimmän koulun”, kun muille elämä oli ollut helpompaa. Poijulan mukaan kielteiset tunteet kohdistuvat ihmisiin, jotka eivät ole kokeneet menetystä.146 Lindqvistin mukaan ihmiset peilautuvat elämän-kohtaloissaan toisiin ihmisiin tarkastellen omaa menetystään toisten kautta. Useiden surevien prosessissa on aika, jolloin he kokevat kateutta ja vihaa ihmisiä kohtaan, jotka elävät onnellista arkeaan. Se, mitä itse on joutunut kohtaamaan, tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja väärältä.147 5.4. Vanhemmuuden erilaisuus ja lapsettomuus Hyväksyneiden kirjoituksissa vanhemmuus ja suhteet lapsiin näyttäytyivät erilaisina lapsen kuoleman jälkeen: kaksi kirjoittajaa kertoi halustaan auttaa muiden lapsia ollessaan itse lapsettomia, yksi kirjoittajista oli äitipuolen roolissa, ja yksi kirjoittajista korosti äitiyttään ja kiitollisuutta lapsestaan. 143 Laakso 2000, 69–70. Poijula 2002, 49. 145 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–73. 146 Poijula 2002, 211. 147 Lindqvist 1999, 66–67. 144 49 Hyväksyneiden suruprosessit etenivät eri tavoin. S18 kuvasi suruprosessin etenemistä alkuvaiheiden sokin jälkeen, mielialan vakiintumisena noin puolentoista vuoden jälkeen menetyksestä. Tuolloin hän ryhtyi suunnittelemaan tulevaisuuttaan ja aloitti opinnot. S14 kertoi käyneensä läpi varsinaisen surutyön saatuaan tiedon lapsettomuudestaan. Kirjoitushetken aikoihin hän käsitteli lapsenlapsettomuuden surua. Runkokertomuksena ollut S17 kirjoitti koteloineensa surun ja kertoneensa siitä vasta 25-vuoden jälkeen. Hän ei kertonut tarkemmin suruprosessistaan tai sen kehittymisestä. Lapsen kuolema ja lapsettomuuden suru olivat aktivoituneet, kun ystävät olivat saaneet lapsenlapsiaan. Poijulan mukaan viivästynyt tai surematon suru voi nousta pintaan monien vuosien jälkeen jonkin uuden menetyksen yhteydessä. Viivästyneessä surussa tietoinen sureminen puuttuu tai viivästyy pitkäkestoisesti.148 Useimmissa Hyväksyneiden kertomuksissa vanhemmuus, äitiys tai suhteet kuolleisiin lapsiin olivat taustalla. S15 erosi muista kirjoittajista, sillä hänen kirjoitelmassaan äitiyden teema nousi erityisesti esiin. S15 käytti kirjoituksessaan äitiyteen liitettyjä ilmaisuja lapsen synnyttäminen, kasvattaminen ja äidinrakkaus kertoessaan suhteestaan lapseensa. Hänen kirjoituksensa painotti kiitollisuutta lapsesta ja yhteisistä vuosista. Hän kirjoitti, ettei voisi lasta koskaan unohtaa ja kuvaili heidän yhteisiä kohtaamisiaan. S15 kirjoituksesta välittyi Poijulan ajatus siitä, miten sureva hyväksyy vähitellen menetyksensä, ja kuolleesta rakkaasta kasvaa sisäistetty aarre.149 Lapsettomuus kuolleen lapsen jälkeen tuntui yhdistävän kirjoituksia. S14 ja S17 kuvasivat lapsettomuutta ja lapsenlapsettomuutta monisanaisesti. S14 kertoi primaarista lapsettomuudesta. Hän kirjoitti kokeneensa syntymättömän lapsen kuoleman useita kertoja elämänsä aikana. S17 kertoi sekundaarista lapsettomuudesta kuolleen lapsen jälkeen.150 S14 ja S17 kertoivat lapsettomuuden tulleen heille uudella tavalla kipeäksi suruksi lapsenlapsettomuuden myötä. He kuvasivat samansuuntaisesti osattomuutta isovanhemmuuteen. S17 kirjoitti ärsyyntyneensä erityisesti niistä, jotka kerskailivat lapsenlapsistaan. S14 kertoi lapsettomuuden nousevan useissa yhteyksissä esiin: lapsista ja lapsenlapsista puhutaan ”oli missä tahansa”. Kaksi muuta Hyväksyneiden kirjoittajaa eivät käsitelleet sekundaaria lapsettomuutta, mutta kirjoituksista sai käsityksen, että kuollut lapsi oli ainokainen. He olivat menettäneet aikuisen lapsen. Vanhempien rooli muuttuu rajuimmin, jos he menettävät ainoan lapsen, sillä he joutuvat luopumaan vanhemmuuden tehtävistä, ja muiden silmissä he lakkaavat olemasta vanhempia. Sosiaalisesti lapsen menettäminen koetaan hämmentäväksi ja vaikeaksi, eivät- 148 Poijula 2002, 179–180. Poijula 2002, 21–22. 150 Saltzer 1994, 243–244. Primaari lapsettomuus koskee pariskuntia, joilla ei ole lapsia. Lapsettomuus on sekundaaria silloin, kun pariskunnalla on yksi biologinen lapsi. 149 50 kä ulkopuoliset pysty aina suhtautumaan menetykseen luontevasti.151 Koskelan tutkimuksessa esille tullut toive nimikkeestä lapsensa menettäneille voisi olla erityisen tärkeää silloin, kun vanhemman ainut lapsi kuolee.152 Nimike toimisi viestinä vanhemmuuden jatkumisesta lapsen kuoleman jälkeenkin. Lapsettomuus on luokiteltu yhdeksi tunnustamattomaksi surun tai äänioikeudettoman surun muodoksi.153 Tunnustamattomalle surulle on ominaista, ettei sureva voi julkisesti näyttää suruaan, eikä hän saa siihen sosiaalista oikeutta tai tukea. Surua ei pidetä sosiaalisen mittapuun mukaan merkittävänä ja sitä vähätellään. Tämän vuoksi tunnereaktiot saattavat voimistua ja monimutkaistaa surua.154 Lapsettomuuden suru voi nousta uudelleen pintaan hedelmällisen iän jälkeen: lähipiiriin syntyvät lapset muistuttavat usein omasta osattomuudesta.155 Äitipuolen roolissa kirjoittanut S18 kertoi surevansa hukkaan mennyttä nuorta, tämän kokemaa psyykkistä tuskaa, miehensä järkytystä ja surua sekä ystävän menetystä. Hän ei kuvannut kohdanneensa erityistä surunsa vähättelyä tai oikeudettomuutta lapsipuolen menetyksessä. Äiti- tai isäpuolen rooli menetyksissä liitetään monesti äänioikeudettomaan suruun. Poijulan mukaan äiti- tai isäpuolien odotetaan usein ensisijaisesti tukevan perheenjäseniä.156 Lapsettomuuden kipeydestä kirjoittaneet S14 ja S17 kertoivat myös altruismin lisääntymisestä ja tärkeydestä erityisesti auttaa muita lapsia. S17 kuvasi tukevansa taloudellisesti sukulais- ja kummilapsiaan. S14 kertoi olevansa paljon tekemisissä lasten kanssa ja ymmärtäneensä, että maailmassa on paljon lapsia, joita hän voi tukea. Erjannin kuvaama henkinen kasvu ilmenee muuttuneena tunteena toisia kohtaan, kuten suvaitsevaisuuden ja auttamishalun lisääntymisenä. Auttamishalu kytkeytyy myös haluun antaa menetykselle tarkoitus.157 Laakson tutkimuksessa äidit eivät kuvanneet auttamishalun lisääntymistä. He kertoivat lasten kanssa työskentelyn olevan vaikeaa, mutta toisaalta sen antavan myös keinon käsitellä omia kokemuksiaan. 158 Hyväksyneiden kirjoituksissa lapsen kuoleman vaikutukset parisuhteisiin olivat erilaisia: parisuhteissa kerrottiin tapahtuneen sekä lähentymistä että etääntymistä. S17 kertoi parisuhteensa vahvistumisesta ja miehensä merkittävästä tuesta. S14 kirjoitti olleensa kovin yksin surunsa kanssa ja arveli lapsettomuuden vaikuttaneen myös hänen avioliittonsa 151 Ruishalme-Saaristo 2007, 58–59; Moren 2005a, 31. Koskela 2011, 210, 312. 153 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 127–128; Poijula 2002, 167-174. Erjanti & Paunonen-Ilmonen käyttävät termiä tunnustamaton suru ja Poijula äänioikeudeton suru –termiä. Tunnustamattomaan ja äänioikeudettomaan suruun kuuluvat lapsettomuuden lisäksi muun muassa myös aborttien sekä vammaisten lasten vanhempien suru. 154 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 127–128; Poijula 2002, 167–174. 155 Kontiokari 2002, 48. 156 Poijula 2002, 167–169. 157 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 73. 158 Laakso 2000, 65–84. 152 51 ja parisuhteidensa kariutumiseen. S18 kuvasi laajasti miehensä suruprosessia ja miehessä tapahtuneita muutoksia. Aluksi he olivat tukeutuneet toisiinsa. Suruprosessin edetessä S18 suuntautui itse jo tulevaisuuteen ja aloitti opiskelut, mutta puoliso ei tuntunut pääsevän eteenpäin. Lopulta mies kuoli yllättäen. S15 ei kertonut parisuhdetilanteestaan. Myös Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat puolison tuen tärkeydestä ja lapsen kuoleman muuttaneen heidän parisuhteitaan: suhteet saattoivat aluksi lujittua ja palautua vähitellen ennalleen tai etääntyä väliaikaisesti tai lopullisesti.159 5.5 Kriittisyys kristillistä kirkkoa kohtaan Hyväksyneiden kirjoituksissa oli yhteistä kriittisyys kristillistä kirkkoa tai uskontoa kohtaan lapsen kuoleman jälkeen. Myös kirjoittajien jumalakuva- ja suhde olivat uuden tarkastelun kohteina. Yhdessä kirjoitelmassa uskonnollisia teemoja ei käsitelty. Runkokertomuksena ollut S17 kertoi laajimmin suhteestaan kristilliseen seurakuntaan ja kirkkoon. Näiden kokemusten osuus kirjoituksessa oli merkittävä, jopa yli kolmanneksen kirjoituksen kokonaisuudesta. S17 kertoi, ettei ollut koskaan ollut erityisen uskonnollinen ja oli suhtautunut kirkkoon aina kriittisesti. Lapsensa kuoleman jälkeen kielteiset kokemukset seurakuntayhteyksistä kärjistivät suhdetta kirkkoon entisestään. Hän olisi toivonut seurakunnan oma-aloitteisuutta kohdata kärsivä seurakuntalainen. Kun hän itse otti yhteyden seurakuntaan, hän sai kylmän vastaanoton. Kirkko tuntui vain rahastavan. Hän erosi kirkosta osittain kokemustensa ja senaikaisten naispappeusasian vuoksi. Jumalasuhdetta lapsen kuolema ei muuttanut, S17 kertoi, ettei sellaista aikaisemmin ollut ollutkaan. Samansuuntaisia odotuksia seurakunnan toiminnasta kuvattiin Laakson tutkimuksessa. Kuoleman kohtaamisessa äidit olettivat, että seurakunnilta löytyisi erityistä asiantuntemusta, ja heitä pystyttäisiin auttamaan. Seurakunnalta saadusta tuesta äitien kokemukset olivat sekä kielteisiä että myönteisiä. He toivoivat, että seurakunnasta olisi otettu yhteyttä ja kysytty heidän vointiaan.160 S18 kirjoittaman laajan kertomuksen yksi osa käsitteli hengellisyyttä lapsen kuoleman jälkeen. Hän kuvasi ottaneensa jumalasuhteensa uuteen tarkasteluun menetyksen jälkeen. Hän luki filosofisia, psykologisia ja uskonnollisia teoksia. Kirkon oppia hän oli arvioinut: pikkutarkka ja ristiriitainen fundamentalistisuus ja raamatullisuus sekä ihmispaljous häiritsivät häntä. Tapakristillisyys ja kirkossa käyminen loppuivat. Tilalle löytyi uudenlainen hengellisyys, jota hän kuvasi rauhana ja luottamuksena. Koskelan tutkimuksessa suhtautuminen kirkkoon tai seurakuntaan näyttäytyi kahtena vastakkaisena muutoksena: aktiivisuuden lisääntymisenä tai vähentymisenä. Kirkosta ker- 159 160 52 Laakso 2000, 74–75, 101. Laakso 2000, 80. toi eronneensa yksi kirjoittaja.161 Koskelan muodostamissa jumalasuhdetta kuvaavissa tyyppitarinoissa ei suoranaisesti ole sellaista tarinaa, jossa hengellisyys olisi muuttanut muotoaan kristillisestä jumalakuvasta kohti toisentyyppistä hengellisyyttä, kuten S18 kuvannee kirjoituksessaan. S15 kertoi ”filosofoineensa elämän tarkoitusta” aikuisen lapsensa kanssa ennen tämän kuolemaa. Aikuinen lapsi oli sanonut, ettei usko uskontoihin, pappeihin tai salaseuroihin. S15 kirjoitti, ettei uskonut enää itsekään. Jumala näyttäytyi hänelle käsittämättömänä. S15 ei käsitellyt laajemmin uskonnollisia teemoja tai suhdettaan kristilliseen seurakuntaan. Koskelan tutkimuksessa viha ja suuttumus olivat yleisimpiä tunteita Jumalaa kohtaan. Jumalan koettiin olevan vastuussa menetyksestä ja tämä aiheutti kriisin jumalasuhteessa. Joidenkin vanhempien jumalakuva särkyi. Osan pettymyksestä ja epäluottamuksesta kertoneiden vanhempien jumalakuva palasi myöhemmin ennalleen, osalla se oli ristiriitainen edelleen tutkimusajankohtana.162 Lindqvistin mukaan uskolla ja uskonnoilla on erilainen merkitys eri ihmisille. Suru nostaa yleensä pohdittavaksi joitakin uskonnollisia kokemuksia ja kysymyksiä, sillä ihminen joutuu luopuessaan perimmäisten kysymysten äärelle.163 Ulkonainen uskonnollisuus toimii ahdistuksen synnyttämän puolustusmekanismin tavoin, kun taas sisäistynyt uskonnollisuus merkitsee perusluottamusta.164 Kirkon tarjoamaa apua ei osata aina ulottaa sinne, missä sitä kipeästi tarvittaisiin: kirkosta ei heijastu riittävästi ulospäin vapauden ja luottamuksen sanoma, eikä seurakunnasta etääntynyt sureva kykene aina käyttämään hyödyksi kirkon tarjoamaa tukea. Kirkkoa ei helposti mielletä yhteisöksi, jossa toteutuisivat uskon ja rakkauden, keskinäisen välittämisen ja kristillisen julistuksen elementit.165 161 Koskela 2011, 221–222. Koskela 2011, 185–187. 163 Lindqvist 1999, 165–171. 164 Harmanen 1997, 211, 229–230. 165 Harmanen 1997, 240; Zijlstra 1995, 353. 162 53 6. Taru Turtunut 6.1. Elämä jatkuu ”sinnitellen” Turtuneiden tyyppiryhmään sisällytin kuusi kirjoitusta: S19, S21, S22, S23, S24 ja S25. Näille kirjoituksille oli yhteistä kuvaukset kielteisistä henkisistä muutoksista lapsen kuoleman jälkeen. Kirjoittajat kuvasivat elämän jatkumista sinnitellen. He kertoivat surun ja vetäytymisen vuorottelusta sekä psyykkisestä turtumuksesta. Lapsen kuoleman vaikutus ihmissuhteisiin oli kaksijakoinen: läheisimmät ihmissuhteet olivat tärkeitä, mutta muissa sosiaalisissa suhteissa he tunsivat usein, etteivät toiset ymmärrä. Menetyksistä oli kulunut ajallisesti viidestä kuukaudesta 4,5 vuoteen, keskimäärin alle kaksi vuotta. Neljässä kirjoituksessa tuoreen menetyksen taustalla oli aikaisempi menetys. S23 ja S25 olivat kokeneet kaksi lapsen menetystä: molempien ensimmäiset lapset olivat syntyneet kuolleina yli viisitoista vuotta sitten. Kirjoittajien vanhemman lapsen kuolemasta oli ajallisesti kulunut viidestä kuukaudesta reiluun vuoteen. S23:n menetys oli kaikkien tutkittavien joukossa tuorein. S19 ja S24 kertomasta puolison kuolemasta oli neljästä vuodesta noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Pohdin S23 ja S25 kertomusten liittämistä Murtuneisiin: kertomusten ydintarinan synkkyys ja kahden lapsen menetykset olisivat puoltaneet tätä ajatusta. Kirjoittajat kuvasivat kuitenkin ensimmäisen lapsen kuolemaa varsin lyhytsanaisesti osana elämäänsä. He eivät kertoneet erityisesti sen vaikutuksista tai tuomista muutoksista. Kirjoitusten keskiössä olivat selkeästi tuoreet lapsen menetykset ja siihen liittyvä suruprosessi. Näiden kuvausten perusteella liitin S23 ja S25 kirjoitukset Turtuneiden joukkoon. Heidän kertomiin lasten menetysten kielteisiin muutoksiin vaikuttanevat osaltaan menetysten ajallinen läheisyys, mikä poikkeaa Murtuneiden kokemuksesta. Runkotarinaksi valitsin S21 kertomuksen, joka oli Turtuneiden ryhmän laajin ja yhteneväisin kuvaus lapsen kuoleman välittömistä ja suruprosessia seuranneista muutoksista. Vaihtoehtoinen kertomus runkotarinaksi olisi ollut S19. Tein molemmista tarinoista teemallisen ja ajallisen yhteenvedon valintaani selkeyttämään, sillä vaikutti siltä, että molemmista kertomuksista olisi voinut saada yhtälailla ryhmää kuvaavan tyyppitarinan. Päädyin yhteenvetojen perusteella S21 kertomukseen, koska S19 kirjoituksen kuvaus identiteetin muutoksista oli selkeästi suppeampi. Identiteetin muutokset olivat runkotarinaa ajatellen keskeisiä muutoksia. Kertomusten erilainen uskonnollinen tilanne ei ohjannut valintaani. Runkotarinaan on sisällytetty muiden ryhmän kertomusten (S19, S22, S23, S24 ja S25) osia. Runkotarina on muodoltaan etenevä: kertomus etenee vaikeista vaiheista loppua kohden eteenpäin katsomiseen ja myönteisen tulevaisuuden odotukseen. Näin ollen myös 54 tyyppitarinasta muodostui etenevä. Mikäli runkokertomus olisi ollut taantuva, tarinan loppu olisi ollut vähemmän toiveikas ja se olisi esimerkiksi päättynyt surun keskelle. Puolet Turtuneiden kirjoituksista oli eteneviä ja puolet taantuvia. Tyyppitarinan muodostuminen pääteemoineen on kuvattuna liitteessä 3 (taulukko 7). Turtuneiden menetetyt lapset olivat suurelta osin aikuisiässä, yksi oli nuori ja lisäksi heillä oli kaksi aikaisempaa perinataalikuolemaa. Vanhin aikuisista lapsista oli neljäkymmentävuotias. Lapset kuolivat äkillisen onnettomuuden, henkirikoksen, itsemurhan, yllättävän ja pitkäaikaissairauden kautta. Kirjoittajat olivat iältään arviolta yli 50-vuotiaita. 6.2. Taru Turtuneen tarina Tarun uusi elämä alkoi 20.11.2010 klo 20.10, kun poliisit toivat kotiin tiedon lapsen äkillisestä kuolemasta. Poliisit antoivat numeron psykiatrian päivystykseen ja päivystävälle papille. Taru ei heti itkenyt, hänen oli pysyttävä vahvana, sillä puoliso sai sydänoireita ja oli niin sekaisin. Seurasi useita sairauslomajaksoja, tuskaa ja valtavaa ahdistusta. Taru vältteli aluksi muita ihmisiä. Hän yritti palata välillä töihin, mutta joutui jäämään uudestaan sairauslomalle. Päässä pyöri jatkuva ”kela”. Taru otti yhteyden kriisikeskukseen ja vertaistukiryhmään. Sieltä hän löysi uusia ystäviä. Pikku hiljaa hän jaksoi palata työelämään. Tutun papin yhteydenpito ja tuki olivat tärkeitä. Perheen ja ystävien läheisyys kannattelivat eteenpäin. Virret ja hengelliset laulut lohduttivat. Taru kertoo ymmärtäneensä, ettei palaudu enää entiselleen. On rakennettava itsensä uudelleen. Tärkein laulu minulle oli särkynyt saviruukku. Koin itse olevani tuo ruukku ja laulaessani/kuunnellessani sitä ajattelin, että jos minustakin tulisi vielä joskus uusi ruukku, eheytyisin ja voisin jatkaa elämääni. Tiesin, ettei enää mikään palaisi entiselleen ja minun pitäisi löytää uusi itseni. (S21) Taru on menettänyt kauan sitten ensimmäisen puolisonsa, mutta lapsen menetys oli suruista raskain. Tarulle lasten syntymät ja äitiys olivat olleet tärkeintä hänen elämässään. Hän sanoo, ”Lapsen syntymä oli niin onnellista aikaa, että kävelin metrin maanpinnan yläpuolella.” (S25). Taru pohti, miten äidin on aina kestettävä ja jaksettava, jotta muut jaksavat. Vajaan kahden vuoden jälkeen lapsen kuolemasta Taru kertoo, että alakuloinen pohjavire on jäänyt. Enää ei oikein osaa nauraa millekään, eikä nähdä muuta kuin kyynisyyttä kaikkialla. Joskus taas naurattaa hysteerisesti ihan kummalliset jutut. Naurukin voi helpottaa, niin kuin itku. Ennen olin tarkka ulkonäöstäni ja vaatteistani. Nykyään en välitä niistä asioista. Olen muutenkin vanhentunut niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Ennen nauroin paljon ja olin aika huoleton ihminen. Uskoin, että asiat aina järjestyisivät. Nykyään huolehdin kaikesta eikä minua paljon enää naurata. Kummallista, mutta kaipaan entistä iloista, huoletonta itseäni. (S21) Taru ajattelee, että kaikki muuttui lapsen kuoleman jälkeen. Mikään ei ole niin kuin ennen. Hänellä on entinen ja uusi elämä, joka alkoi lapsen kuolemasta: se on vain yritettävä hy- 55 väksyä. Kela ei pyöri enää, vaikka lapsi on päivittäin mielessä. Nyt Taru pystyy jo muistelemaan hyviä hetkiä. Hän on kiitollinen yhteisestä ajasta. Toisaalta loukkaa se, ettei kukaan enää puhu [lapsestani] eli ilmeisesti vältetään kipeää aihetta, kun itsellä olisi tarve muistella, vaikka aina tulevatkin kyyneleet… Nyt palaa kaikki [lapsen] kanssa lapsena vietetyt hetket jatkuvasti esiin. (S19) Ihmiset eivät vieläkään kiinnosta Tarua. Ihmissuhteet ovat kärsineet. Taru kokee olevansa ”toisella puolella” kuin muut, joilla ei ole samaa kokemusta. Hän pystyy rentoutumaan vain läheistensä parissa. Kukaan muu ei tunnu ymmärtävän. Taru on kuitenkin pyrkinyt olemaan käpertymättä ja katkeroitumatta. Tarun suhtautuminen kuolemaan ja elämään on muuttunut. Hän ei pelkää enää kuolemaa. Joskus hän on sitä toivonutkin. Elämään hän suhtautuu kaksijakoisesti. Jotenkin olen tullut välinpitämättömämmäksi tulevaisuuden suhteen ja voisin kuolla milloin vain – ei kuitenkaan itsetuhoajatuksia. Toisaalta on tullut vimma tehdä asioita niin kauan kuin aikaa vielä on. (S19) Taru on kysellyt Jumalalta, miksi juuri minun lapseni. Miksi tämä tapahtui juuri hänelle? On vaikea ymmärtää, miksi nuoren ihmisen, pienen lapsen vanhemman piti kuolla, kun moni vanhus haluaisi jo pois. Paljon on kysymyksiä, eikä yhtään vastauksia, Taru kertoo. Monenlaiset huolet ja turvattomuus painavat Tarun mieltä: hän kertoo olevansa ylisuojeleva muita lapsiaan kohtaan ja surevan sitä, että lapsenlapsi joutuu elämään ilman vanhempaansa. Taru sanoo, ettei pelkää enää mitään, paitsi sitä, että kaikki toistuu. Taru kertoo myös vahvistuneensa kokemansa jälkeen. Saan ajatella, mitä ajattelen ja tehdä, mitä huvittaa. Tai olla tekemättä mitään. En enää välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tärkeintä on, mitä itse itsestäni ajattelen. (S21) Tarun elämä jatkuu sinnitellen, suremisen ja vetäytymisen vuorotteluna. Hän rakentaa itseään uudelleen. Taru sanoo, että ”Kohta täytyy taas palata arkeen, töihin, elämään. Päästää irti tästä tunteesta, ikävästä, surusta.” (S22). Mitä tulevaisuus tuo, en tiedä, toivottavasti jotakin hyvää. Odotan vielä joskus kokevani iloa elämästä --- Olen se särkynyt saviruukku, mutta toivon että niistä palasista joskus vielä tulee omanlaisensa, koottu ruukku. (S21) 6.3. Turtumus ja ajallinen läheisyys menetykseen Turtuneiden kirjoituksista välittyi surun ja menetyksen kipeys. He tuntuivat elävän suremisen ja läpikäymisen aikaa. Useissa kirjoituksissa oli nähtävissä myös toipumista ja menetyksen hyväksymisen mahdollisuus. Tunnusomaista kirjoituksille olivat kielteiset muutokset. Kolmessa kirjoituksessa kerrottiin myös identiteetin vahvistumisesta. Tämänhetkisestä surustaan Turtuneet kertoivat kuvaten tunteitaan ja kirjoitusajankohdan merkitystä. S22 kertoi, että sydämessä on tyhjä paikka, johon koskee, eikä kipu hellitä. Vaikka hän näkee hetkittäin valoa ja tuntee jopa onnen tunteita, silti koskee. Kirjoitusajankohtana joulun aika oli kirjoittajalle erityisen raskas, sillä lapsi oli kuollut samaan 56 vuodenaikaan. S23 kirjoitti ensimmäisestä joulusta ilman lastaan, mikä oli ollut vaikeaa. Hän pyysi kirjoituksensa saatteessa minua rukoilemaan heille voimia kohdata lähestyvä lapsen syntymäpäivä. Myös S24 kertoi kirjoitusajankohdan olevan hänelle erityisen vaikean, sillä lapsen syntymäpäivä ja kuolinpäivä lähestyivät. S19 kirjoitti, että hänellä oli tarve muistella lastaan: lapsuudenmuistot palasivat esiin ja kirjoittaminen tuntui terapeuttiselta. Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat merkkipäivien olleen tärkeitä aikoja lapsen muistamiselle.166 Usein ikävä ja kaipaus korostuvat syntymä- ja kuolinpäivien sekä juhlapyhien yhteydessä.167 Turtuneiden kirjoituksissa nousi esille kirjoitushetken elämää sävyttämänä alakulo ja turtumus. S19 kuvasi sitä alakuloisena pohjavireenä: hän ei enää osaa nauraa, vaan näkee kyynisyyttä kaikkialla. Myös S21 ja S22 kertoivat, ettei heitä enää naurata. S21 kertoi nauraneensa aikaisemmin paljon ja olleensa varsin huoleton. S22 kirjoitti ihmettelevänsä ihmisten puheita ja naurua. Häntä ei enää naurata samat asiat kuin muita ihmisiä. Toisaalta joskus hän kertoi nauravansa hysteerisesti kummallisille jutuille. Hän selvensi, että nauru helpottaa samalla tavalla kuin itku. S23 kertoi olevansa pimeässä tunnelissa ja maailma on musta. Koskelan tutkimuksessa kirjoittajien käyttämät metaforat, kuten yö ja pimeys viittasivat ahdistukseen, masennukseen ja henkiseen uupumukseen. Näitä kuvauksia esiintyi erityisesti surun alkutaipaleella.168 Turtumuksen tunteet näyttäytyivät Turtuneiden kertomuksissa myös ajatuksina elämästä, kuolemasta ja tulevaisuudesta. S21 kertoi, ettei hän koe elävänsä, vaan sinnittelevänsä päivästä toiseen. Hän kirjoitti, ettei olisi surullinen jos kuolisi nyt. Toisaalta hän suhtautui tulevaisuuteen toiveikkaasti ja odotti kokevansa vielä iloa elämästä. S19 kirjoitti tulevaisuuden tuntuvan välinpitämättömältä. Ajatukset omasta kuolemasta olivat tulleet uudella tavalla mieleen, vaikka varsinaisia itsetuhoajatuksia hänellä ei ollutkaan. Elämän rajallisuuden kokemus tuntui hänestä myös myönteisenä: oli ”vimma” tehdä asioita ja tavata ihmisiä niin kauan kuin siihen on mahdollisuus. Hän oli tauon jälkeen jatkanut aikaisempaa harrastustaan, joka oli ollut yhteinen kuolleen lapsen kanssa. Hän kertoi myös pyrkivänsä olemaan katkeroitumatta ja käpertymättä, vaikka putoaminen suruun eläkkeellä ollessa olikin helpompaa kuin työelämässä. S23:n kirjoituksessa elämänhalun menettäminen näkyi kuvauksena, ettei hän nähnyt mitään syytä tai tarkoitusta elää. Toisaalta hän kirjoitti, ettei uskalla tehdä itselleen mitään ja haluaa jollakin tasolla kuitenkin elää, vaikka se on vaikeaa. Turtuneiden ilmaisuissa vuorottelivat ikään kuin tunne ja järki. 166 Laakso 2000, 100. Moren 2005, 34; Kübler-Ross & Kessler 2005, 140–144,163–169; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 120. 168 Koskela 2011, 177–178. 167 57 Norjalaisen kasvatustieteen tohtorin Leif Jon Paulsenin tutkimus aikuisen lapsen menetyksestä äkillisesti keski-iässä tuo esiin samansuuntaisia tuntemuksia kuin Turtuneiden kertomukset. Tutkimukseen osallistui seitsemäntoista vanhempaa, joiden lapset olivat kuolleet 18–28-vuoden iässä äkillisesti. Kuolemasta oli kulunut yhdeksästä kuukaudesta kahdeksaan vuoteen. Vanhemmat tunsivat elämänhalun heikkenemistä, yksinäisyyttä ja masennuksen oireita.169 Suruun liittyvät psykologiset surureaktiot voidaan jakaa tunne-, ajattelu- ja havaintoreaktioiksi sekä puolustusmekanismeiksi ja selviytymisyrityksiin, joita kuvastavat muun muassa turtuneisuus ja tunteiden puuttuminen.170 Psyykkinen turtumus on Poijulan mukaan menetyksen tuoma kielteinen vaikutus, joka voi altistaa häiriökehitykselle. On myös luonnollista, että ihminen tuntee itsensä turtuneeksi voimakkaassa stressitilassa ja erottaa tapahtumaa koskevat tunteet tämän hetken tietoisuudestaan.171 Erjannin mukaan menetykseen kuuluu luopumisen alakulo yhtenä tunnemyrskyn osana. Alakulo ilmenee yksinäisyytenä, tyhjyyden tunteena, pahana olona, ikävänä, masennuksena ja kykenemättömyytenä tuntea nautintoa. Myös hetkittäiset itsetuhoajatukset ja halu luopua omasta elämästään voivat kuulua normaaliin suruprosessiin.172 Kübler-Ross ja Kessler kuvaavat yhtenä suruprosessiin kuuluvana vaiheena masennusvaihetta, joka ilmenee elämän merkityksettömyytenä ja vetäytymisenä.173 Morenin mukaan kiintymyssuhde lapseen katkeaa ennen luontaista irrottautumista, ja sen vuoksi lapsensa menettänyt saattaa toivoa kuolevansa lapsensa mukana. Kuoleman ajatukset ilmaisevat vaikeutta luopua vanhemmuuden tehtävästä, ja ne eroavat varsinaisista itsemurha-ajatuksista.174 Alakuloisuuden ja turtumuksen lisäksi kahdessa kirjoituksessa nousivat vihantunteet ( S23 ja S25). Kertoessaan elämänhalun menetyksestään S23 kirjoitti, että hänen oma elämänsä on lapsen kuoleman jälkeen ohi, ja hänen on pakko olla vihainen, muuten hän ei jaksa loppuelämäänsä. S23 kirjoitti vihaavansa kaikkia nuoria, jotka saavat elää ja olevansa kateellinen niille, jotka eivät ole menettäneet lastaan. Myös S25:n kertomuksessa oli nähtävissä vihan tunteiden kasvaminen kirjoituksen edetessä. Hänen vihansa kohdistui muun muassa omaan itseensä ja Jumalaan. Hän ei kirjoittanut itsetuhoajatuksista tai elämänhalun heikkenemisestä. Kübler-Rossin ja Kesslerin mukaan vihan alla on tuska. Suut- 169 Paulsen 2008, 233–245. Poijula 2002, 43–45. Tunnereaktioita ovat ahdistuneisuus, voimattomuus, apatia, yksinäisyys, turhautuminen ja tunteiden rajoittuneisuus. Ajatteluun liittyvät ristiriitaisuus, merkityksettömyyden tunne, päämäärättömyys, vieraantuneisuus ja pettyneisyys. 171 Poijula 2002, 65, 73–74, 138–140. Turtumus voi ilmetä myös traumaattisen menetyksen jälkeen traumaperäisenä stressihäiriönä, johon kuuluvat psyykkinen turtuneisuus, ulkopuolisuuden tunteet, mielenkiinnon vähentyminen jokapäiväisiin toimintoihin ja tunne tulevaisuuden lyhentymisestä. 172 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 41–42. 173 Kübler-Ross & Kessler 2006, 37. 174 Moren 2005a, 31–32. 170 58 tumus on luonnollinen reaktio epäreilulta tuntuvaan menetykseen. 175 Vihan ja suuttumuksen tunteita kuvattiin myös Koskelan tutkimuksessa.176 Laakson tutkimuksessa äidit kuvailivat surun tuntemuksia laajasti, kuten henkistä tuskaa. Tunteet vaihtelivat sen mukaan, mitä suruprosessin vaihetta äidit elivät.177 Kaksi kirjoittajaa (S21 ja S25) kertoi identiteettinsä tarpeesta rakentua uudelleen kaiken kokemansa jälkeen. S21 kuvasi itseään särkyneeksi saviruukuksi, hengellisen laulun mukaan. Hän kertoi kaipaavansa entistä itseään ja ymmärtäneensä, ettei palaudu enää entiselleen. Hän toivoi, että tulevaisuudessa särkyneen saviruukun palaset kootaan uudeksi ruukuksi. S21 kuvasi lisäksi surun tuomia muita muutoksia identiteetissään muihin nähden monisanaisemmin. Hän kertoi olevansa rapakunnossa ja hajamielinen sekä kuvaili vanhentuneensa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Materiaaliset asiat olivat menettäneet merkitystään. S25 kertoi olevansa sairauslomalla ja ”rakentavansa itseään uudelleen”. Hän koki olevansa syyllinen ja epäonnistunut vanhempana. Hän uskoi, että lapsi vihasi häntä ja koko maailmaa ainakin tekonsa hetkellä. Lapsi oli tehnyt itsemurhan. S23 kertoi tunteneensa ensimmäisen lapsensa kuoleman jälkeen syyllisyyttä ja häpeää. Hän syytti itseään ja kyseli, mitä hän oli tehnyt väärin. Hän kirjoitti hävenneensä, kun joutui kertomaan lapsensa kuolleen, ja pitävänsä itseään syyllisenä. Toisen lapsensa kuolemaan hän ei liittänyt syyllisyyden tai itsesyytösten pohdintaa. Turtuneiden joukossa vain S25 ja S23 kirjoittivat syyllisyyden tunteistaan. Uusitalon mukaan syyllisyyden- ja häpeän tunteet ovat lähes väistämättömiä itsemurhakuolemien yhteydessä.178 Koskelan tutkimuksessa osa vanhemmista kirjoitti syyllisyydentunteistaan ja itsesyytöksistä.179 Laakson tutkimuksessa syyllisyys oli yksi mainituista kielteisistä tunteista.180 Harmanen sekä Laakso ja Paunonen-Ilmonen esittävät, että erityisesti lapsen kuoleman suruun liittyy syyllisyysproblematiikkaa. Surevan on helpompi kestää syyllisyydentunteita kuin hallinnantunteen menettämistä.181 Kübler-Rossin ja Kesslerin mukaan syyllisyydentunteet ovat sisäänpäin kääntynyttä vihaa.182 Kolmessa kirjoituksessa (S21, S22 ja S25) kerrottiin identiteetin myönteisistä muutoksista: sitkeydestä ja vahvistumisesta. S21 kuvasi antaneensa itselleen luvan olla itsekäs ilman syyllisyyttä. Hän ei välitä enää niin paljon siitä, mitä muut hänestä ajattelevat, vaan tärkeintä on se, mitä hän itse itsestään ajattelee. Hän kertoi myös, ettei pelkää enää omaa 175 Kübler-Ross & Kessler 2005, 31–32. Koskela 2011, 177–178. 177 Laakso 2000, 67. 178 Uusitalo 2006, 200–201. 179 Koskela 2011, 179–180. 180 Laakso 2000, 67. 181 Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 168; Harmanen 1997, 187. 182 Kübler-Ross & Kessler 2005, 32. 176 59 kuolemaansa. S22 kirjoitti, ettei hän pelkää enää mitään, paitsi kaiken toistumista. S25 kirjoitti oppineensa sanomaan ”ei” ja kertoi, ettei jaksa enää loukkaantua tai riidellä. Turtuneiden kertomat muutokset ovat samansuuntaisia kuin Erjannin kuvaamat henkisen kasvun kokemukset, jotka näkyvät vahvuutena, pelottomuutena, itsekunnioituksena sekä omista tarpeista ja hyvinvoinnista huolehtimisena.183 Turtuneiden kirjoituksissa turtumuksen, alakulon ja vihan tunteet näyttäytyivät yleisesti suruprosessin osana ottaen huomioon menetyksen läheisen ajallisuuden.184 Riitta Morenin mukaan lapsen kuolemasta toipuminen kestää kauemmin kuin muusta menetyksestä toipuminen: puolison surusta toipuminen kestää noin 3–4 vuotta, mutta lapsen menetyksen tuoma suru voi kestää huomattavasti kauemmin, usein lopun elämää. Elämää vaikeuttava syvin suruvaihe lievenee usein parissa vuodessa, mutta kaipaus ja ikävä sävyttävät vanhempien elämää pitkään.185 Myös Poijulan ja Väisäsen mukaan lapsen kuoleman jälkeen suru jatkuu jollakin tasolla läpi elämän, vaikkei se olisi patologista tai komplisoitunutta.186 Moren viittaa perheiden selviytymisestä tehtyihin tutkimuksiin, joissa on todettu toipumisen olevan vielä kesken, kun tutkimus on tehty 2–3 vuoden kuluttua lapsen kuolemasta. Pitempiaikaisten seurantatutkimusten mukaan suurin osa vanhemmista toipuu lapsen menetyksestä. Lapsen kuoleman jälkeiset vuodet sisältävät kuitenkin eriasteisia kriisejä ja epävarmuutta perheen opetellessa elämään ilman kuollutta lasta.187 Laakson tutkimuksessa äidit kertoivat ajan helpottaneen surua: se kesti muutamista viikoista vuosiin. Lasta ei voinut unohtaa, mutta muisteleminen helpottui ja lasta muisteli mielellään.188 Myös Turtuneiden kohdalla muisteleminen oli ajankohtaista ja mielekästä. Palosaari muistuttaa, että jokaisella on oma yksilöllinen aikataulunsa ja sitä saa kompastuksineen pitää oikeana itselleen.189 Ihmiset surevat omalla tavallaan, vaikka heillä olisi sama menetys. 190 Turtuneiden kahdessa kirjoituksessa todettiin, että he olivat selvinneet paremmin aikaisemmasta puolisonsa kuolemasta kuin lapsen kuolemasta. S19 pohti selviämisen johtuvan osaksi siitä, että silloin lapsen vuoksi oli pyrittävä jatkamaan elämää normaalisti ja työ toi omat haasteensa. Nyt hän oli menettänyt ainoan lapsensa ja oli eläkkeellä. Puolison kuolemasta oli yli kolmekymmentä vuotta. S24 kirjoitti lapsen kuoleman olleen elämänsä raskain suru, mitä hänen oli vaikea ymmärtää. Puoliso oli kuollut neljä vuotta ennen lapsen 183 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 72–73. Dyregrov & Dyregrov 1999, 635–658. Ajan kuluessa menetyksen vaikutukset toisaalta tasoittuvat, ja toisaalta vielä neljä vuotta menetyksen jälkeen osa vanhemmista kärsii psykologisesta ahdingosta ja tarvitsevat psykologista tukea. 185 Moren 2005b, 89–90; Poijula 2002, 37; Väisänen 1996, 130. 186 Poijula 2002, 37; Väisänen 1996, 130. 187 Moren 2005b, 89–90. 188 Laakso 2000, 82–83. 189 Palosaari 2007, 75. 190 Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 167–168; Moren 2005a, 33. Laakson & Paunonen-Ilmosen mukaan yksi arvio surun päättymisestä on se, että sureva pystyy ajattelemaan kuollutta ilman tuskaa. 184 60 menetystä. Turtuneiden kirjoitukset kuvastavat hyvin, lapsen kuoleman erityisyyden. Vanhemmille lapsen kuolema on luonnoton kokemus: vanhemmat eivät ajattele elävänsä pitempään kuin lapsensa. Huomioitavaa on myös se, että surureaktiot vaihtelevat lapsien, aviopuolisoiden ja vanhempien välillä. 191 6.4. Yksinäisyys ja huoli läheisistä Turtuneiden kirjoituksissa esiintyi surun ja toivon, suremisen ja vetäytymisen vuorottelua. Muutokset ihmissuhteissa olivat sekä myönteisiä että kielteisiä: suhteet muihin ihmisiin näyttäytyivät toisaalta perheenjäsenten yhteenkuuluvuuden vahvistumisena ja toisaalta vetäytymisenä muista ihmisistä. Suurin osa Turtuneista kertoi lisääntyneestä huolestaan, joka kohdistui omaan tai läheistensä elämään ja tulevaisuuteen. Sosiaalisesta vetäytymisestä kirjoituksissa kerrottiin yksinäisyyden ja outouden kokemuksena. Yksinäisyys näyttäytyi useimmissa kirjoituksissa tunteena, ettei kukaan muu ymmärrä. S24 kirjoitti runossaan, ettei kukaan tiedä äidin kyynelten määrää. Myös S21 ja S25 kirjoittivat kokevansa, etteivät toiset ymmärrä. S21 kertoi olevansa omasta mielestään outo. Muut ihmiset eivät häntä vieläkään kiinnostaneet ja ihmisten valitukset kaikesta ärsyttivät. Ystävyyssuhteet olivat kärsineet, ja hän pystyi rentoutumaan vain puolisonsa ja perheensä parissa. S25 kirjoitti, etteivät toiset ihmiset tiedä tai ymmärrä. Hän tunsi olevansa ”toisella puolella” kuin he, joilla ei ole samaa kokemusta. S22 kertoi kummastelevansa ihmisiä ja heidän puheitaan, muttei kertonut enempää sosiaalisten suhteidensa muutoksesta. S23 kirjoitti hieman toisin kuin muut Turtuneet olevansa surussa yksin. Hän totesi kirjoituksessaan, että on saanut paljon tukea muilta ihmisiltä, mutta on tavallaan kuitenkin yksin: ”minun on suruni”. Turtuneiden sosiaalisen vetäytymisen tarpeet ja oman outouden kokemukset näyttäytyivät osana suruprosessia. Turtuneet käsittelivät menetystä ja pyrkivät elämässä eteenpäin, vaikka se tuntui vielä toisinaan vaikealta. Poijulan mukaan suruprosessin aikana ilmenee erilaisia reaktioita: psykologisia reaktioita ja selviytymisyrityksiä, sosiaalisia ja fyysisiä reaktioita. Surevan ensireaktio on sokki ja turtumus. Kun sureva alkaa ymmärtää menetyksen merkityksen, alkaa sureminen, tuska ja kärsimys, mikä näkyy epätoivona, ahdistuksena, tarpeena olla yksin ja vetäytyä. Sureva haluaa vetäytyä sekä muista ihmisistä, että itsestään, sellaisena kuin hän oli ennen menetystä. Sureva käy läpi tapahtunutta ja luo uutta kuvaa itsestään ja elämästään.192 Kübler-Rossin ja Kesslerin mukaan hyväksyminen mahdollistuu pikku hiljaa. Omien tunteiden kieltämisen sijaan sureva kuuntelee omia tarpeitaan, siirtyy eteenpäin, muuttuu, kasvaa ja kehittyy. 193 191 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 118–119; vrt Arnold & Gemma 2008, 666. Henriksson & Lönnqvist 2011, 259–261; Palosaari 2007, 65–66; Saari 2000, 41–73; Poijula 2002, 40–49; Cullberg 1991, 140–155. 193 Kübler-Ross & Kessler 2005, 44–45. 192 61 Turtuneiden kuvaamaa vetäytymistä menetyksen jälkeen Nancy Hogan kuvaa etäyttämisenä, joka on yksi surureaktioista. Etäyttäminen on voimakkaimmillaan ensimmäisten vuosien aikana menetyksen jälkeen. Tällöin ihmisen mieli suojautuu ylivoimaiselta kokemukselta ja sulkee automaattisesti tietoisuudestaan osan kokemuksesta: hän pitää erillään saman kokemuksen kaksi eri puolta, kuten tunteet ja järjen. Etäyttämiseen liittyy hämmentyneisyyttä suhteessa oman itseen ja toisiin ihmisiin.194 Aktiivinen tekeminen oli keskeistä Turtuneiden suremisen ja vetäytymisen vastavuorotteluna. Tekemiseen liittyivät usein myös sosiaaliset kontaktit työelämässä, harrastuksissa tai perheen parissa. S22 kuvasi sitä arkeen, työhön ja elämään palaamisena sekä surusta ja ikävästä irti päästämisenä. S19 kertoi ”vimmastaan” tehdä asioita, tavata ihmisiä ja harrastaa vastapainona alakuloiselle pohjavireelle ja ”suruun putoamiselle”. S21 kirjoitti elämän jatkumisesta ja mukana ”roikkumisesta” sekä sinnitellen elämisestä. Hän toivoi kokevansa vielä tulevaisuudessa iloa työstä, joka tällä hetkellä oli menettänyt merkityksensä. S24 kertoi olevansa onnellinen yhteisistä hetkistä lapsenlapsensa kanssa tämän tullessa yökylään. S23 ja S25 eivät kertoneet samalla tapaa vetäytymisen ja suremisen vuorottelusta. S25 kirjoitti olevansa edelleen sairauslomalla. Erjanti ja Paunonen-Ilmonen kuvaavat aikuisen lapsen menettäneiden vanhempien yhdeksi selviytymisstrategiaksi aktiivisen osallistumisen eli ”puuhassa pysymisen”. 195 Väisäsen tutkimuksessa äidit kertoivat toiminnan ja suremisen vuorottelusta osana suruprosessia. Väisäsen mukaan aktiivinen suruvaihe kestää niin kauan kuin suru poukkoilee hallitsemattomasti erilaisista signaaleista: surun myöhemmässä vaiheessa menetyksen voi itse ottaa esiin, surra ja panna takaisin lokeroonsa hallitusti.196 Amerikkalaiset tutkijat Frantz et al. ovat tuoneet esiin suremisen ja tekemisen vuorottelun yhtenä merkittävänä tekijänä surusta selviämisessä. He tutkivat myönteisiä näkökulmia suruun haastattelemalla 312 ihmistä, joiden läheisen menetyksestä oli kulunut noin vuosi. Suurin osa tutkituista oli kokenut vanhemman tai puolison kuoleman ja osa surevista oli menettänyt lapsen. Tutkimuksen mukaan surevan selviämiselle oli merkittävää toisaalta sureminen, tunteiden ilmaiseminen ja rakkaan muiston vaaliminen ja toisaalta vetäytyminen työhön, harrastuksiin tai muuhun toimintaan. Menetyksestä selviytymistä vaikeutti sekä pelkästään jääminen suruun että pelkkä vetäytyminen.197 Turtuneiden kirjoituksista välittyi vanhempien roolin jatkuminen läpi elämän. Vanhemmuuden merkitys tuli kirjoituksissa keskeisenä teemana esiin: kaikki Turtuneet käytti- 194 Hogan et al. 2001, 9–22; Poijula 2002, 52–62; Koskela 2011, 62–63. Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 120–122. 196 Väisänen 1999, 147. 197 Frantz et al. 1998, 3–17. 195 62 vät lapsesta joko tytär tai poika –nimitystä.198 S22 ja S24 kutsuivat itseään kirjoituksessaan äidiksi. S22 kirjoitti osittain kertomuksensa äiti-lapsi-muodossa osoittaen kirjoituksensa kuolleelle lapselleen ja käyttäen nimimerkkiä ”äitisi”. Hän kuvasi suhteita muihin lapsiinsa kertomalla, että he suojelevat toisiaan surulta: lapset luulevat, ettei hän kestä ja pelkäävät näyttää suruaan. S24 kertoi useaan kertaan kirjoituksessaan, että suurin onni elämässä oli ollut saada lapset ja lastenlapset. Kuolleen lapsen lapsi oli hänelle tärkeä ja suuri ilo. S19 kertoi oivaltaneensa lapsettoman ystävänsä kautta olevansa onnellinen ja kiitollinen siitä, että oli saanut pitää lapsensa yli neljäkymmentä vuotta. S23 kirjoitti pelänneensä lastensa puolesta aina. Hän ihmetteli kirjoituksessaan ajatustaan, ettei lasta kukaan voi enää viedä tai saada haudasta. S25 kuvasi lapsensa syntymän olleen erityisen onnellista aikaa. Hän kertoi ikävöivänsä lastansa myös fyysisesti. Suhde lapseen näyttäytyi kuoleman jälkeen äitiyden epäonnistumisena ja itsesyytöksinä. Lapsi on luonnostaan jatke vanhempien unelmille ja itsetunnon lähde. 199 Erjannin ja Paunonen-Ilmosen mukaan vanhempien selviytymisstrategioita aikuisen lapsen kuollessa ovat vanhempien ja isovanhempien roolin uudelleen jäsentäminen, suhteiden vahvistaminen perheen muihin lapsiin ja lapsenlapsiin.200 Laakson tutkimuksessa läheisten tuki oli keskeistä lapsen kuoleman jälkeen: äidit saivat tukea puolisoltaan, lapsiltaan, omilta vanhemmiltaan, appivanhemmiltaan ja sukulaisiltaan.201 Turtuneiden kirjoituksissa läheisiin perhesuhteisiin sisältyi erityistä huolta lapsen kuoleman jälkeen. Korostunut uhkan havaitsemisherkkyys ja turvattomuuden tunteet näkyivät S21 kirjoituksessa ylisuojelevuutena toista lastaan kohtaan: hän kertoi tarkistavansa jatkuvasti, että kaikki on kunnossa ja ajatteli, että ihan mitä tahansa voi tapahtua toistamiseen. S22 ja S24 kertoivat huolesta ja surusta lapsenlapsen joutuessa elämään ilman kuollutta vanhempaansa. S22 kirjoitti, että se on väärin, eikä hän hyväksy sitä. Läheisen menetyksen pelko oli hänen suurin pelkonsa. S24 kirjoitti myös huolestaan, kun edellisessä sukupolvessa toteutunut äidittömyys toistui nyt seuraavassakin sukupolvessa. S23 totesi kirjoituksessaan pelänneensä läpi elämän, että lapsille tapahtuu jotakin. Pelko juonsi juurensa ensimmäisen lapsen kuolemaan. S19 kirjoitti huolestaan hieman toisin: hän oli menettänyt ainoan lapsensa ja vanheneminen ilman lapsen tukea huolestutti. Leif Jon Paulsenin tutkimuksen mukaan keski-ikäisille vanhemmille oli tyypillistä sijoittaa useimmat unelmansa ja huolenaiheensa lastensa ja lastenlastensa elämään. Osa vanhemmista epäröi, kuinka elämä voisi enää jatkua ilman kuollutta lasta. Osaa vanhem- 198 Joissakin muissa tutkimusaineistoni kirjoituksissa kirjoitetaan käyttäen sanaa lapsi, mikä eroaa myös sanasta lapseni, joka sisältää vanhemmuuden suhteen. 199 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 102; Siltala 1992, 40. 200 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 120–122. 201 Laakso 2000, 101. 63 mista huolestutti erityisesti oma vanheneminen ilman aikuisen lapsen psykologista, fyysistä ja sosiaalista tukea.202 6.5. Miksi-kysymykset ja muutos jumalasuhteessa Turtuneiden kirjoituksissa tuli esille yhteneväisenä tekijänä kyseleminen. Oli vaikea ymmärtää, miksi oma lapsi oli kuollut. Neljä kirjoittajaa esitti kirjoitelmissaan suoria kysymyksiä, jotka kohdistuivat Jumalalle. Yksi kirjoittajista, S25 kirjoitti pohdintojaan tuonpuoleisesta tai Jumalasta, muttei esittänyt niitä kysymysmuodossa. S22 ei kirjoittanut kyselystä tai jumalasuhteestaan. Turtuneiden jumalasuhteissa tapahtui muutoksia: yhden jumalasuhde vahvistui ja neljällä se oli lapsen kuoleman jälkeen koetuksella. Turtuneiden kirjoituksissa tuli esiin monenlaisia kysymyksiä. Lapsen kuolemaa käsittelevä peruskysymys oli kirjoittajille yhteneväinen: Miksi juuri minun lapseni kuoli? Sen lisäksi kirjoittajilla oli myös omia erityiskysymyksiään, jotka liittyivät epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen, merkityksen etsimiseen, rangaistuksen mahdollisuuteen sekä kysymyksiin Jumalasta tai tuonpuoleisesta. S21 kertoi kysyneensä Jumalalta, miksi tämä tapahtui juuri heille. Alkuaikoina hän oli ajatellut, että Jumala halusi saada hänet vastoinkäymisillä nöyrtymään. Hän pohti, mistä sellainen ajatus tuli, ja olisiko hän tarvinnut nöyrtymistä. S19 kirjoitti kysyneensä, miksi hänelle tapahtui näin toistamiseen. Hän ihmetteli, mistä tämä oli rangaistus. S24:n kirjoittamissa kysymyksissä oli kaksi teemaa: Miksi nuoren, pienen pojan äidin piti kuolla ja miksi hän, miksen minä? Hän kirjoitti, että nuoren äidin kuolema oli väärin ja pohti, että moni vanhus toivoisi jo pääsevänsä pois. Hän kyseli, miksi hän ei kuollut lapsensa sijaan. Kirjoittaja oli Turtuneiden ryhmän vanhin, 79-vuotias. S23 kertoi pohtivansa monia kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa vastata. Hän kysyi, onko Jumalaa tai taivasta ja miksi Jumala ei auttanut. Koskelan tutkimuksessa lähes kolmasosa kirjoittajista esitti miksi-kysymyksiä. Monien kysymykset kohdistuivat Jumalalle. Osa vanhemmista ajatteli kuoleman olevan Jumalan rangaistus, ja osa toi esiin oman kuolemisen lapsen sijaan.203 Myös Paulsenin tutkimuksessa miksi-kysymykset olivat keskeisiä aikuisen lapsen kuoltua.204 Teleniuksen tutkimuksessa miksi-kysymykset jatkuivat ensimmäisen vuoden jälkeen.205 Miksi-kysymykset ovat luonnollinen ja tärkeä osa suruprosessia. Kysymykset liittyvät ajatuksen murrokseen. Niissä etsitään selitystä kuolemalle sekä pohditaan elämän tarkoitusta ja oikeudenmukaisuutta. Kysymykset kuvastavat epäoikeudenmukaisuuden ja vihan tunteita sekä kapinaa ja vaikeutta hyväksyä menetystä. 202 206 Poijulan mukaan jatkuva Paulsen 2008, 233–245; ks. Rando 1991, 1–7; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 118–122. Koskela 2011, 231–233. 204 Paulsen 2008, 238. 205 Telenius 2010, 69. 206 Moren 2005a, 32; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 49; Wheeler 2001, 51–66; Lindqvist 1999, 51–68; Väisänen 1999, 21. 203 64 merkityksen etsiminen on yksi surun tuomista kielteisistä, häiriökehitykselle altistavista vaikutuksista. Merkityksen löytäminen kärsimykselle suruprosessissa tapahtuvan merkityksen uudelleenrakentamisen avulla on keskeistä kasvussa.207 Lapsen kuolema muutti Turtuneiden jumalasuhdetta ja –kuvaa joko myönteisesti tai kielteisesti. S21 kirjoitti, että hänen jumalasuhteensa oli surun myötä vahvistunut. Hän kertoi tietävänsä ja uskovansa, että Jumala on hänen lähellään. Hengelliset laulut ja tutun papin yhteydenpito olivat tärkeä tuki. Neljän Turtuneen kokemus oli päinvastainen: usko oli koetuksella tai mennyt kokonaan. S19 kertoi, ettei ole harras uskovainen, mutta Jumalaa hän ei ollut ennen kotikasvatuksessa kyseenalaistanut. Nyt kuitenkin ”usko oli ollut varsin lujilla”. Hän kirjoitti myös, että seurakunnan sururyhmässä oli auttanut enemmän se, että muilla oli ollut vielä traagisempia kokemuksia kuin Jumalan sana. S24 kertoi kapinoineensa Luojaansa vastaan. Hän kirjoitti runossaan, ”Luoja armahda”. S23 kertoi, että häneltä on nyt mennyt usko. Toisaalta hän tukeutui esirukouksiin. S25 kirjoitti, että hänelle Jumala-kysymys on aivan kesken. Hän kertoi, ettei kuulunut kirkkoon, muttei ollut ateisti. Kirjoituksen edetessä hän kirjoitti: ”Jumala on tyly ja ilkeä ukko, Jeesus täyspaska marttyyri, en ymmärrä ristinkuolemaa.” Turtuneiden kirjoittajissa neljä kirjoittajaa oli kokenut kaksi merkittävää menetystä ja heidän uskonsa oli joutunut kriisiin (S23, S25, S19 ja S24). Koskelan tutkimuksessa kahden menetyksen yhdistyminen vaikutti surevan kokemukseen, jolloin Jumala nähtiin useimmiten epäoikeudenmukaisena.208 Laakson tutkimuksessa äidit olivat kapinoineet uskonasioita vastaan.209 Kapinointi Jumalaa kohtaan liittyi siihen, että Jumalalla koettiin olevan vastuu lapsen kuolemasta.210 Turtuneiden kuvaukset ovat samansuuntaisia kuin Koskelan ristiriitainen jumalasuhde – tyyppitarinassa, jossa vanhempien aikaisempi käsitys Jumalasta huolehtivana muuttui rankaisevaksi, vaikka pohjalla oli halu turvata Jumalaan. Vanhemmat olivat ristiriitatilanteessa ja heillä oli kaksi kehityskulkusuuntaa: joko jumalasuhteen lopullinen menettäminen tai uudelleen lähentyminen. Menetyksestä oli kulunut alle viisi vuotta, kuten Turtuneilla.211 Paulsenin tutkimuksessa vanhempien uskonnollinen tai filosofinen näkemys säilyi pääsääntöisesti ennallaan aikuisen lapsen kuoleman jälkeen. Joidenkin vanhempien usko heikkeni tai murtui.212 Turtuneiden kirjoituksissa ajatukset tuonpuoleisuudesta vaihtelivat: kaksi kirjoittajaa kertoi mahdollisuudesta jälleennäkemiseen tuonpuoleisessa, yksi kirjoittajista ei pitänyt 207 Poijula 2002, 63–65. Koskela 2011, 266–268. 209 Laakso 2000, 83. 210 Koskela 2011, 189. 211 Koskela 2011, 294–295. 212 Paulsen 2008, 239–240. 208 65 sitä uskottavana ja muut Turtuneet eivät käsitelleet asiaa. S21 kirjoitti uskovansa lapsensa tapaamiseen tuonpuoleisessa. S23 kirjoitti, että kuolema tuntuu niin lopulliselta, että hän haluaa sanoa, että lapsi on ”mennyt johonkin”. Hän kirjoitti lapsensa odottavan ”siellä rajan takana”. S25 pohti kirjoituksessaan tuonpuoleisen mahdollisuutta: hän kertoi, ettei usko kuoleman jälkeiseen ihanaan paratiisiin. Hän ajatteli, että henkinen viisaus säilyy, mutta elämä jatkuu muuten samanlaisena taisteluna. Hän ei uskonut jälleennäkemiseen: ”Kuollut on kuollut, enkä voi elää kuolemaa.” Koskelan, Laakson ja Väisäsen tutkimusten mukaan lapsensa menettäneille toi lohtua ajatus jälleennäkemisestä. Harmasen tutkimuksessa sururyhmän ohjaajat olivat aistineet läheisensä menettäneiden mykän ja toivottomuutta henkivän surun niiden osalta, jotka eivät voineet uskoa jälleennäkemiseen.213 7. Mari Murtunut 7.1. Jäljelle on jäänyt ”sydämen puolikas” Murtuneiden ryhmän muodostivat neljä kirjoittajaa: S9, S10, S11 ja S12. Kertomuksissa oli yhteistä lapsen kuoleman vaikuttaminen elämään rajoittavasti. Kirjoittajat kertoivat kielteisistä muutoksista identiteetissä, heikentyneestä toimintakyvystä tai terveydestä sekä vetäytymisestä sosiaalisista tilanteista. Kirjoittajien oli vaikea hyväksyä lapsen kuolemaa. Kirjoitelmissa nousi esille voimakkaita surun ja vihan sekä katkeruuden tunteita. Murtuneiden menetyksestä oli kulunut 5–14 vuotta, keskimäärin noin yhdeksän vuotta. Kuolleista lapsista yksi oli aikuinen, yksi 3-vuotias ja kaksi oli pieniä vauvoja. Kuolintapoina olivat onnettomuus, perinataali, synnynnäinen sairaus ja pitkäaikaissairaus. Vanhemmat olivat iältään 36 vuodesta arviolta eläkeikään. Murtuneiden kirjoitukset olivat kirjoitustavoiltaan erilaisia. Yhden kirjoittajan kirjoituksen lisänä oli blogi-sivustolla oleva päiväkirjamateriaali kuvineen. Toisen kirjoittajan aineisto sisälsi laajan päiväkirjamateriaalin pohdintoineen ja tapahtumien kuvauksineen. Muodoltaan suurin osa kirjoituksista oli taantuvia: kirjoituksen edetessä kielteiset tunteet voimistuivat ja kirjoitukset päättyivät synkkiin ajatuksiin. Yhdessä kirjoituksessa, S12, kirjoituksen muoto oli etenevä, ja se päättyi tulevaisuuden toivoon. Se oli myös kirjoituksista ainoa, joka kertoi merkityksen löytämisestä ja jumalasuhteen tuomasta tuesta. Runkotarinaksi valitsin S11 kertomuksen, joka oli sekä muodoltaan että kattavuudeltaan parhaiten tyyppiryhmän teemoja kuvaava. Tyyppitarinan rakentuminen ilmenee pääteemoittain liitteestä 3 (taulukko 8). 213 66 Koskela 2011, 192–193; Laakso 2000, 83; Väisänen 1999, 62–63; Harmanen 1997, 227. 7.2. Mari Murtuneen tarina Marin lapsi kuoli yllättäen 9.7.1997. Aluksi sokki oli tainnuttava, eikä Mari voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Mari vietiin sairaalaan psykiatriselle osastolle. Sairaalassa järjestettiin kriisiapua koko perheelle. Ensimmäiset ajat hän eli sumussa ja sai pitkän sairausloman. Suru ja kärsimys olivat valtavia. Marille puhkesi lapsen kuoleman jälkeen sairaus, joka on nyt jo lääkityksineen hallinnassa. Psyykeni ei ole kestänyt kaikkea elämän painetta ja [lapsen] kuvio toi stresseineen sen, että minulla todettiin tai minusta ”löytyi” kaksisuuntainen mielialahäiriö---sairaus on voinut olla piilevänä jo pitkään aikaisemmin, voimakas kriisi toi sen esiin. (S12) Mari kertoo, ettei voinut ymmärtää, eikä varsinkaan hyväksyä, mitä oli tapahtunut. Mari oli elänyt tavallista mukavaa arkea perheensä kanssa, ollut sosiaalinen ja iloinen ihminen ennen lapsen kuolemaa. Nyt kaikki oli muuttunut: terveys, aikaisemmat arvot, kunnioitus vanhempiin, ystäviin, läheisiin ja Jumalaan. Kamalin muutos on se, että hän on itse niin muuttunut. Hän ei ole enää sama ihminen kuin ennen. Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää kuin sydämen puolikas. Haluaisin takaisin sen lämmön mikä minussa ennen lapsen kuolemaa oli, mutta sitä ei ole enää missään. Olen kylmä ja kyyninen ja onneton siitä, että minä muistan vielä millainen olin. (S10) Myös muut ihmiset ovat huomanneet Marin muutoksen. Mari osallistui työnantajan maksamaan vertaistukiryhmään, josta oli apua. Ihmiset tai vierailut eivät Maria kiinnosta, ja hän on huomannut erakoituvansa. Kaikki perhetapahtumat, kuten ristiäiset ovat edelleen kovia koettelemuksia. Toisten kommentit satuttavat ja ystävyyssuhteet ovat olleet koetuksella. Toiset eivät ymmärrä, mitä Mari on joutunut käymään läpi. Olen ollut ihan hirveä ystäviäni kohtaan ja kiroillut ja haukkunut heitä syyttä suotta ja tyyliin, ette te mitään tajuu ettekä ymmärrä!!! ---Olen onneksi osannut pyytää kaikilta anteeksi ja iloinen että edelleen ovat ystäviäni ja kestävät mua koska välillä edelleen vaikeaa. (S11) Mari protestoi lapsensa kuolemaa edelleen: ei mene päivääkään, ettei hän ajattelisi sitä. Rankat kokemukset rajoittavat elämää. Työssä jaksaminen on tiukalla. Mari ei voi mennä enää konsertteihin tai kirkkoon, kun siellä vain itkettää. Suru, viha, katkeruus ja kyynisyys valtaavat herkästi mielen. Mari kertoo, ettei innostu paljon mistään. Mari käy terapiassa, se on tärkeää. ---minun tapauksessani ajalla surun käsittelyssä ei ole ollut merkitystä, elän edelleen liikaa siinä, mitä me perheenä koettiin ja [lapsen] kärsimystä, terapiassa minua yritetään temmata tähän päivään, se on vaikeaa. (S9) Mari on eronnut kirkosta lapsen kuoleman jälkeen. Se ei tukenut tai lohduttanut millään tavalla. Hautajaiset olivat suuri pettymys. Kun seurakunnalta tuli kutsu tilaisuuteen, Marin tunteet kuohahtivat. Silloin tulivat ulos kaikki kirosanat. Ajatus jälleennäkemisestä tuo toivoa. Kipeistä asioista kirjoittaminen nostattaa Marin vihan tunteet pintaan edelleen. Ne ryöpsähtelevät nykyään herkästi. Mari ei voi ymmärtää, miksi Jumala otti hänen lapsensa pois. 67 Miksi ei ottanut joltain köyhältä suurperheeltä [lasta] pois? Minulle jäi vain yksi lapsi jäljelle. Onnen viimeinen pantti. Oma lapsi on onnesi panttivanki ja nyt lapsenlapset--- Olen joskus sanonut, ett jos joku tekee pahaa mun lapsille/läheiselle---tapan sen---omalla elämällä ei sen jälkeen mitään väliä ole, jos vietän sen lopun vankilassa. (S11) 7.3. Heikentynyt terveys ja toimintakyky Murtuneet kuvasivat identiteettinsä muuttuneen kielteiseen suuntaan lapsen kuoleman jälkeen. Suurin osa kirjoittajista kertoi heikentyneestä terveydestä tai toimintakyvystä. Kolme kirjoittajaa kertoi olevansa ihmisenä erilainen kuin aikaisemmin. Vahvimmin heikentyneestä terveydestä ja toimintakyvystä kertoivat S9 ja S12: heillä oli diagnosoitu mielialahäiriö. 214 S12 kirjoitti, että hänellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö215. Myös hänen miehensä oli sairastunut ja oli sairauseläkkeellä. S12 kertoi olevansa määräaikaisella eläkkeellä ja neljännellä pitkäaikaisella sairauslomalla kymmenen vuoden aikana: vaativa työ yhdistettynä lapsen kuolemaan oli kuluttanut voimavarat. S12 kuvasi olevansa ”kipeä sisältä” ja hieman katkera sairastumisen ja työkyvyn heikkenemisen vuoksi. Työhän paluu oli kirjoitushetkellä harkinnassa. S9 kertoi sairastuneensa vaikea-asteiseen masennukseen.216 Hän kirjoitti, ettei ole selviytynyt surusta. Hän kuvasi elävänsä ”huurussa”, kovassa lääkityksessä ja olevansa aina väsynyt. Hänen työkykynsä oli vaarassa. Myös hänen elämänhalunsa ja fyysinen kuntonsa oli heikentynyt sekä ulkomuotonsa muuttunut. Hän kertoi, ettei ole enää ”sama ihminen” kuin ennen lapsen sairastumista ja kuolemaa. Traumaattiset elämäntapahtumat voivat laukaista tai pahentaa monenlaisia mielenterveyden häiriötä. Psyykkisen kuormituksen kasvaessa ihminen joutuu aktiivisesti ponnistelemaan omin voimin tai ympäristön tuen avulla psyykkisen tasapainon ja elämänhallinnan tunteen säilyttämiseksi. Psyykkisten hallintakeinojen riittämättömyys näkyy muun muassa lisääntyneenä ahdistuneisuutena ja usein myös ruumiillisina oireina. Ihmisillä on erilainen kyky kestää kuormitusta, mutta kaikkien kestokyky on rajallinen.217 Masennuksen ja alakulon tunteet voivat pitkittyä ja muuttua hoitoa vaativaksi depressioksi.218 Sairastumiseen vaikuttavat monet tekijät, kuten peritty haavoittuvuus, altistavat persoonallisuuden piirteet, traumaattiset kokemukset ja ajankohtaiset kuormittavat elämäntapahtumat. 219 Runkokertomuksena ollut S11 kertoi lapsen kuoleman jälkeisestä heikentyneestä fyysisestä terveydestä ja kielteisistä muutoksista identiteetissään. Hän kirjoitti, että kaikki 214 Lönnqvist 2011, 51–55. Mielialahäiriöt jaetaan kolmeen pääryhmään: masennushäiriöt, kaksisuuntaiset mielialahäiriöt ja muut mielialahäiriöt. 215 Isometsä 2011b, 194–195. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä on sairaus, jota luonnehtii maanisten, depressiivisten ja sekamuotoisten jaksojen vaihtelu. Perinnöllisyys on merkittävä. 216 Isometsä 2011a, 154–156. Masennustilojen tyypillisiä oireita ovat: masentunut mieliala, mielihyvän menetys, uupumus, itseluottamuksen menetys, kohtuuton itsekritiikki, toistuvat kuolemaan tai itsetuhoon liittyvät ajatukset. 217 Henriksson & Lönnqvist 2011, 257–259. 218 Moren 2005a, 34–35; Poijula 2002, 46–47. 219 Lönnqvist & Lehtonen, 2011, 22–25; Isometsä 2011, 154. 68 muuttui lapsen kuoleman jälkeen, kuten elämänarvot ja suhteet muihin ihmisiin sekä Jumalaan. Muiden mielestä hän ei ollut enää sama vanha iloinen ihminen kuin ennen, vaan vakava ja surullinen. Hän kirjoitti fyysisen sairauden puhjenneen lapsen kuoleman jälkeen, mutta se oli hallinnassa, eikä juuri oireillut. S11 kirjoitti, että on vaikea uskoa selviytyneen kaikesta ”täysjärkisenä hengissä”. Suruun liittyy monenlaisia fyysisiä surureaktioita kuten uupumus, masentunut mieliala, apaattisuus, energian väheneminen sekä heikentynyt ajattelutoiminta.220 Palosaaren mukaan ihminen reagoi kehollaan kriisissä ja surussa. Kun mieli alkaa saada tapahtumia järjestykseen, se ei vielä automaattisesti vapauta kehoa. Keho ja mieli tarvitsevat oman huolenpitonsa.221 Heikentynyt terveys on Poijulan mukaan yksi surun kielteisistä vaikutuksista, joka voi altistaa häiriökehitykselle. Surevat sairastavat enemmän kuin muut: fyysisiin surun komplikaatioihin kuuluu vastustuskyvyn heikkeneminen. Tunteiden sivuuttaminen ja kieltäminen voi muuttua fyysisiksi oireiksi, jopa sairauksiksi. Torjutut tunteet etsivät ikään kuin luontaisen purkautumisen sijaan ulospääsyn kehon kautta kielteisinä terveysvaikutuksina.222 S10 kuvaili kielteisiä muutoksia identiteetissään. Hän kertoi, että oma muuttuminen oli hänelle itselleen suurin ja vaikein muutos, vain puolet sydämestä oli jäänyt jäljelle. Hän kirjoitti olevansa onneton, kyyninen ja kylmä. Hän kuvaili itseään ennen lapsen kuolemaa sosiaaliseksi, empaattiseksi, iloiseksi, toimeliaaksi ja energiseksi ihmiseksi, joka oli ollut kiinnostunut muista ihmisistä ja josta pidettiin. Hän oli ollut tyytyväinen itseensä ja perheeseensä. Hänen kuvauksessaan tuli esiin masentunut mieliala, uupumus ja mielihyvän menetys: hän kertoi, ettei innostu enää oikein mistään, edes puolisolta saadusta kaukolomasta hän ei osannut iloita. Laakson tutkimuksessa kuvattiin samansuuntaisia kielteisiä muutoksia kuin Murtuneilla. Tutkimuksessa äidit kertoivat katkeruudesta, lannistumisesta ja elämähalun vähenemisestä. He kuvailivat heikentymistään vanhentumisena, fyysisinä muutoksina, kuten ”riutumisena” ja etteivät ole ihmisenä enää samanlaisia kuin ennen. 223 Sairastumista mielialahäiriöön tai fyysisesti ei Laakson tutkimuksessa tullut esille. Paulsenin tutkimuksen mukaan vanhemmat kokivat vahvoja henkisiä, fyysisiä ja kognitiivisia tuntemuksia, jotka kestivät kuukausista useisiin vuosiin. Muutama tutkituista sairastui pitkäaikaissairauteen.224 Poijulan mukaan sureva kärsii usein samanaikaisesti komplisoituneesta surusta ja depressiosta. Komplisoitunut suru määritellään sopeutumista estäviksi reaktioiksi mene220 Moren 2005a, 34–35; Poijula 2002, 46–47,181; Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 43. Palosaari 2007, 140–143. 222 Poijula 2002, 65,181; Lindqvist 1999, 83. 223 Laakso 2000, 82–83. 224 Paulsen 2008, 233–245. 221 69 tykseen: suru voimistuu tai estyy tai suruprosessi viivästyy tai pitkittyy. Kroonistuneessa surussa reaktiot ovat voimakkaita ja jatkuvia: sureva voi esimerkiksi viestittää kaikenpeittävää surullisuuttaan tai vihaa. Komplisoituneesta surusta on kysymys vain silloin, kun oireet ennustavat pitkäaikaista toimintakyvyn heikkenemistä. Noin 20 prosentilla suru komplisoituu: 18 prosentilla suru kroonistuu ja 2 prosentilla se viivästyy. 225 7.4. Erakoituminen tai vetäytyminen Murtuneiden kirjoituksissa yhteisenä piirteenä tuli esille lapsen kuoleman vaikutus elämää rajoittavana ja sosiaalisten tilanteiden haavoittavuuden kokemuksena: toiset eivät tuntuneet ymmärtävän ja omasta menetyksestä muistuttavat tilanteet olivat vaikeita. Kirjoittajat kertoivat sosiaalisesta vetäytymisestä tai erakoitumisesta. Kirjoitelmissa oli vähän kerrontaa ympäristön tuesta. Kolme kirjoittajaa (S9, S10 ja S11) kertoi sosiaalisten tilanteiden haavoittavuudesta ja erakoitumisesta. S10 kirjoitti, etteivät ihmiset kiinnosta häntä. Hän ei halua kutsua vieraita luokseen tai nauti vierailuista. Hän huomasi erakoituvansa. Omia menetyksiä muistuttavat tilanteet olivat vaikeita. Hän kertoi, ettei ollut pystynyt onnittelemaan vielä yhtään raskaana olevaa tai pienen vauvan saanutta. S10 oli kokenut kolme keskenmenoa ja saanut kaksi lasta lapsen kuoleman jälkeen. S9 kertoi eristäytyvänsä ja erakoituvansa Hän kirjoitti, että ihmiset olivat kaikonneet, koska hän oli ihmisenä niin muuttunut. S11 kertoi välttelevänsä tilanteita, kuten konsertteja tai joulukirkkoa, jotka nostavat tunteet pintaan ja saavat itkemään. Kaikki perhetapahtumat, kuten häät, ristiäiset ja lastenlasten joulujuhlat olivat edelleen vaikeita. Hän ei ollut käynyt kuluneena vuotena konserteissa lainkaan, vaan oli keksinyt jonkin tekosyyn. Hän ajatteli: ”Miksi mennä sinne itkemään, itken ihan tarpeeksi jo kotonakin.” Toisista Murtuneista poiketen S12 ei kirjoittanut tiettyjen sosiaalisten tilanteiden välttelemisestä tai erakoitumisesta. Hän kertoi sen sijaan, että lapsen haudalle oli vaikea mennä. Hän ikään kuin sulki koko asian elämästään. Aikaisemmin hän oli toiminut vertaistukiryhmän vetäjänä. S12 kohdalla sosiaalisten suhteiden muutokset näyttäytyivät aktiivisuuden ja työelämän muutoksina. Kaksi kirjoittajaa kertoi kohdanneensa muiden ymmärtämättömyyttä. S11 kertoi olleensa ystävilleen aikaisemmin ”ihan hirveä” koettuaan, etteivät he ymmärrä hänen kokemaansa. Myöhemmin hän oli pyytänyt anteeksi ja iloitsi, että ystävyyssuhteet olivat jatkuneet. Ihmissuhteisiin sisältyi kuitenkin edelleen haavoittuvuus: joidenkin kommentit satuttivat ja katkeroittivat. S9 kertoi kohdanneensa toisten ymmärtämättömyyttä ja yksinäisyyttä. Hän kertoi, ettei hänen kertomuksensa sisällä kaikkea ”järkyttävää”, mitä on saanut 225 70 Poijula 2002, 175–181. muiden ihmisten, ystävien, sukulaisten ja sairaalan henkilökunnan taholta kohdata lapsen kuoleman jälkeen. Filosofian tohtori Paige W. Tollerin tutkimuksen mukaan lapsensa menettäneet vanhemmat hahmottivat itsensä ulkopuolisiksi sosiaalisissa vuorovaikutussuhteissaan. Tollerin mukaan vanhempien ulkopuolisuuden kokemus johtui sekä sosiaalisen verkostonsa taholta tulevasta erilaisesta kohtelusta että vanhempien omasta erilaisuuden kokemuksesta. Vanhemmat toivoivat sosiaalisen verkostonsa tunnistavan ja kunnioittavan heidän muuttunutta identiteettiään, mikä oli seurausta lapsen kuolemasta. 226 Poijulan mukaan surun kielteisiä vaikutuksia ovat sosiaalisten siteiden mureneminen ja ristiriidat.227 Ruotsalainen psykoterapeutti ja sairaalapastori Claes-Otto Hammarlundin mukaan normaalin ja häiriintyneesti etenevän surutyön välille on vaikea vetää rajaa. Joidenkin ilmiöiden on todettu viittaavan siihen, ettei surutyö etene asianmukaisesti. Pitkittyneeseen surureaktioon kuuluvat muun muassa menetyksestä muistuttavien asioiden välttäminen ja kyvyttömyys luottaa toisiin.228 Murtuneiden kirjoituksissa ilmeni erilaisia kuormittavia tekijöitä tai tapahtumia ennen lapsen kuolemaa tai sen jälkeen menetyksen tuomien muutosten lisäksi. S9 kirjoitti pitkäaikaisesta stressistä ja kärsimystä lapsen sairastaessa puolitoista vuotta ennen lapsen kuolemaa. Hän kirjoitti, että ”sielu oli revitty ja raastettu” jo sinä aikana, kun tiesi lapsensa kuolevan ja piti vain jaksaa. Hän kertoi laajasti sekä lapsensa että koko perheensä kärsimyksestä: miten lapsen sairastuminen musersi, eteni kivuliaasti ja johti kuolemaan. Lapsen nopea heikkeneminen viimeisenä päivänä yllätti, aiheutti aluksi paniikin ja nosti vihan lääkäreitä kohtaan, jotka eivät voineet auttaa. S9 muisteli lopuksi rauhoittuneensa kuollut lapsi sylissään: ”Nyt se oli tapahtunut, mitä olin pelännyt puolitoista vuotta, tunsin helvetin ja taivaan yhtä aikaa. Lapsen tuska oli poissa.” Poijulan mukaan pitkäaikaisesti vakavasti sairastanut lapsi aiheuttaa kroonista stressiä vanhemmilleen jo ennen lapsen kuolemaa. Suurin osa esimerkiksi syöpää sairastavien lasten vanhemmista kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä.229 Laakson tutkimuksessa äitien ajatukset risteilivät toivon ja epätoivon välillä lapsen sairastaessa, vaikka toivoa ei hoitohenkilökunnalta annettukaan. Lapsen kuolema sairauden ja toivottomuuden jälkeen tuli ennusteista huolimatta yllätyksenä.230 Laakso ja Paunonen-Ilmonen esittävät, että surutyö alkaa ennen läheisen kuolemaa silloin, kun sitä edeltää vaikea sairaus tai kuolema on odotettavissa. He viittaavat tutkimukseen, jossa äidit tunsivat suurempaa surua ennen lap226 Toller 2008, 306–321; ks. Koskela 2011, 107–109. Poijula 2002, 65. 228 Hammarlund 2010, 47–54. Pitkittyneessä surureaktiossa tulee esiintyä viiden tai useamman oireen päivittäin tai merkittävän häiritsevässä määrin. Nimikettä ollaan ottamassa käyttöön sairausdiagnoosiksi DSM-V ja ICD-11 –diagnoosijärjestelmiin. 229 Poijula 2002, 78–79. 230 Laakso 2000, 66. 227 71 sen odotettua kuolemaa kuin sen jälkeen. Kuolemaan valmistautuminen auttoi selviytymään menetyksestä.231 Saaren mukaan äkillinen kuolema vaikeuttavaa surun käsittelyä, sillä silloin ei ole mahdollista valmistautua vähitellen läheisen poismenoon.232 Traumaattinen kriisi, kuten odottamaton ja äkillinen kuolema lisää riskiä voimakkaiden ja viivästyneiden reaktioiden ja traumaperäisen stressihäiriön kehittymiselle.233 Uusista menetyksistä tai kuormittavista elämäntapahtumista lapsen kuoleman jälkeen kertoi kolme kirjoittajaa. S10 kertoi kolmesta keskenmenosta. Perheeseen oli syntynyt kaksi lasta lapsen kuoleman jälkeen. S9 kirjoitti lapsettomuudesta ennen lapsiensa syntymää ja myös lapsen kuoleman jälkeen. Perheeseen ei syntynyt lisää lapsia kuolleen lapsen jälkeen. Hän kertoi myös avioliittonsa käyneen ”pohjilla”. S12 kertoi vaativasta työstä ja puolisonsa sairastumisesta oman sairastumisensa lisäksi. He olivat saaneet yhden lapsen kuolleen lapsen jälkeen. Surua pitkittävät kaikki, mitkä edistävät surun tukahduttamista tai ehkäisevät surun tuntemista.234 Joskus surun läpikäymistä estävät vaikeat elämäntilanteet ja muut perhettä rasittavat kriisit tai sairauden.235 Uusien tapahtumien kasaantuminen, ennen kuin entisiä on ehtinyt käsitellä ja integroida, saa trauman ja psyykkisen stressin kertautumaan.236 Elämäntapahtumien summavaikutus näkyy siten, että mitä enemmän ja mitä nopeampia muutoksia tapahtuu, sitä enemmän muodostuu rasitetta sopeutumiskyvylle. Traumaattisen psyykkisen kriisin sopeutumishaastetta lisää sen osuminen keskelle kehityskriisiä.237 Murtuneiden kirjoituksissa oli vähän kerrontaa läheisten tai perheen tuesta. Kolmessa kirjoituksessa kerrottiin ammattiavun saamisesta ja vertaistuesta. S11 kertoi vertaistukiryhmästä saadusta avusta ja ystäviensä merkityksestä. S9 kertoi ammattiavusta ja terapeutin tärkeydestä. Hänen oma äitinsä oli tärkeä apu lapsen sairastaessa. S12 kertoi olleensa itse jossakin vaiheessa vertaistukiryhmän vetäjänä. Muiden ihmisten esirukoukset olivat tärkeitä. S10 kuvasi suhtautumista muihin ihmisiin lähinnä erakoitumisena. Hän ei kertonut ammatti- tai vertaistuesta. Koskelan tutkimuksessa ammattiapua haettiin sairaalapastorilta, terapeuteilta, diakoniatyöntekijöitä, papeilta ja sururyhmään osallistumisesta.238 Laakson, Väisäsen ja Harmasen tutkimuksissa sururyhmät toimivat merkittävinä tukimuotoina.239 Suru- ja tukiryhmät auttavat surijaa puhumaan menetyksestään yhä uudelleen. Sosiaalisella tuella on tär231 Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 168. Saari 2000, 85. 233 Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 20–21; Poijula 2002, 68–70; Väisänen 1996, 136. 234 Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 168. 235 Moren 2005a, 34. 236 Hammarlund 2010, 105. 237 Henriksson & Lönnqvist 2011, 257–259; Lönnqvist & Lehtonen 2011, 24. Kehityskriisit ovat elämässä merkittäviä käännekohtia, jotka vaativat sopeutumiskykyä ja uudelleen suuntautumista. Aikuisuus rakentuu kehitysjaksoista, joihin sisältyvät kehityskriisit. 238 Koskela 2011, 254–260. 239 Laakso 2000, 81; Väisänen 1999, 135; Harmanen 1997, 126–127. 232 72 keä merkitys surevan selviytymisessä, ja tuen etsiminen sekä vastaanottaminen ovat osa selviytymisprosessia.240 Selviytymiseen vaikuttavat myös surevan elinympäristö ja olosuhteet: perhe, ihmissuhteet ja työyhteisöt. Tuhoavakaan ympäristö ei aina tuhoa ihmistä, vaan surevalla voi olla kyky nousta ympäristön ja olosuhteiden yläpuolelle.241 7.5. Vahvat tunnereaktiot ja hengellisyys Useissa Murtuneiden kertomuksissa tuli esille vaikeus hyväksyä menetystä. Kertomuksista nousi esille ilmauksia katkeruudesta, vihasta ja kaipauksesta. Erityisesti kahdessa kertomuksessa kirjoitusprosessi nostatti kielteiset tunteet, kuten ahdistuksen ja vihan pintaan. Suhtautuminen Jumalaan esiintyi kirjoituksissa monenlaisena. Yksi kirjoittajista, S10 ei kertonut suhteestaan Jumalaan tai hengellisiin kysymyksiin. Kaksi kirjoittajaa kertoi kielteisistä kokemuksistaan suhteessa evankelisluterilaiseen kirkkoon. Vaikeudesta hyväksyä lapsen kuolemaa ja suhtautumisestaan elämään Murtuneet kirjoittivat eri tavoin. S9:n kertomuksesta se välittyi vahvoina ilmaisuina, kielenkäyttönä ja ajatuksina: hän kertoi ajattelevansa joka päivä ”tätä järjettömyyttä”, jonka lapsi joutui kärsimään ennen kuolemaansa. Toisaalta hän uskoi ihmisen kohtaloon ja elämän tarkoitukseen. Kuollutta lasta hän kuvasi ainutlaatuisena sekä muun muassa ”valona ja oppaana”. Hän kertoi, että hänen tulevaisuutensa tapettiin jo lapsen sairastamisen aikana. Hän tiedosti elävänsä liiaksi menetyksessä ja koko perhettä kohdanneessa kärsimyksessä. Läheistensä vuoksi hänen täytyi jaksaa elää. S11 kirjoitti, ettei hyväksy lapsensa kuolemaa ja protestoi sitä edelleen. Hän kuvasi, miten jäljelle jäänyt lapsi on hänen onnensa viimeinen panttivanki. Hän kirjoitti tappavansa sen, joka tekisi hänen lapselleen pahaa, sillä silloin hänen elämällään ei olisi enää väliä. S10 kertoi yrittävänsä kasvattaa lapsiaan ilolla ja kiitollisuudella. Saaren mukaan menetyksestä kiinnipitäminen voi johtaa siihen, ettei sureva halua luopua surusta. Surusta luopuminen ja oman elämän jatkaminen koetaan kuolleen läheisen hylkäämisenä, mikä voi vaikuttaa otteen irrottamiseen ja suruun juuttumiseen.242 S12 oli Murtuneiden ryhmästä ainoa, joka kirjoitti lapsen kuoleman hyväksymisestä ja sille löytyneestä merkityksestä. Hän kirjoitti olevansa Jumalalle kiitollinen kaikista lapsistaan ja ajatteli kuolleen lapsensa olleen heille tarkoitettu ”lainalapsi”. Hän suhtautui elämään ja tulevaisuuteen muita Murtuneita toiveikkaammin. Hän oli saamassa ensimmäisen lapsenlapsensa ja mahdollisesti palaamassa työelämään. Hänen suhtautumisessaan oli myös suostumista ja nöyrtymistä: ”Mitäpä muuta osaisin odottaa elämältäni? Se tie, mikä kuljettavaksi annetaan, on kuljettava. Eihän meitä yksin jätetä.” 240 Riley et al. 2007, 277–299; Laakso & Paunonen-Ilmonen 2005, 167–170. Ikonen 2000, 91–93. 242 Saari 2000, 85. 241 73 Amerikkalaiset tutkijat Lichtenthal et al. ovat tutkineet merkityksen löytämisen vaikutusta lapsen kuolemasta selviämisessä 156 vanhemman kirjoitelmien analyysin kautta. Lapsen kuolemasta oli keskimäärin kulunut kuusi vuotta. Lähes puolet vanhemmista kertoi, etteivät he olleet löytäneet lapsen menetykselle minkäänlaista merkitystä. Näillä vanhemmilla havaittiin enemmän sopeutumisvaikeuksia ja kielteisiä muutoksia.243 Myös Wheelerin mukaan vanhemmat, jotka eivät löytäneet merkitystä, eivät pystyneet hyväksymään kuolemaa osaksi omaa elämäänsä ja olivat alttiimpia komplisoituneelle surulle.244 Vihasta ja katkeruudesta Murtuneet kirjoittivat eri yhteyksissä. S10 kirjoitti olevansa vihainen itselleen muuttuneesta identiteetistään. S12 kertoi olevansa hieman katkera menetettyään lapsensa myötä myös terveyden ja työkyvyn. Vahvimmin kielteiset ja voimakkaat tunneilmaisut tulivat esiin S9 ja S11 kirjoituksissa. Tutkimukseen osallistuminen oli saanut aikaan erityisen tunteiden kuohunnan. S11 kertoi tutkimukseen kirjoittamisen tuomasta kovasta ”tunteiden myllerryksestä”. Tämä näkyi kirjoituksen etenemisessä erityisesti vihan tunteiden esille tulemisena, kielenkäyttönä ja ajatuskuviona tappaa sellainen, joka tekisi omalle lapselle pahaa. Vihan tunteet kohdistuivat erityisesti kirkkoon ja Jumalaan. Hän oli eronnut kirkosta lapsen kuoleman jälkeen. Kirkko ei tuntunut tulevan mitenkään vastaan: pappi tai diakonissa ei lähestynyt hänen perhettään. S11 oli tyyppiryhmän ainoa, joka esitti Jumalalle kohdistuvia miksikysymyksiä. S9 kertoi, että omien päiväkirjatekstien lukeminen tutkimusta varten ja kirjoittaminen nostattivat tunteet ja ahdistuksen pintaan. Erityisesti viha ja katkeruus esiintyivät hänen ilmaisuissaan. ”Vihan voimalla” hän kertoi menneensä eteenpäin myös aikaisemmin lapsen sairastaessa ja kuoleman jälkeen. Hän kuvasi olevansa ihmisenä temperamenttinen. Menetyksen jälkeen hän oli ollut välillä hyvin impulsiivinen. Lapsen hautajaiset olivat olleet S9:lle suuri pettymys: hän tunsi papin hoitaneen siunauksen rutiininomaisesti ilman tunnetta ja empatiaa. Poijulan ja Hammarlundin mukaan menetykseen liittyvät vahvat tunnereaktiot, kuten katkeruus ja viha ovat surun tuomia kielteisiä vaikutuksia, jotka voivat kertoa pitkittyneestä surusta. Pitkittyneeseen surureaktioon kuuluvat lisäksi vaikeudet hyväksyä menetystä, vaikeudet mennä elämässä eteenpäin sekä tuntemukset, ettei elämässä ole päämäärää tai sisältöä.245 243 Lichtenthal et al. 2010, 791–812; ks. Arnold & Gemma 2008, 658-673. Heidän mukaansa surun hyväksymistä tulee tarkastella myös siitä näkökulmasta, että lapsen menetys on koko elämän jatkuva suru. 244 Koskela 2011, 246–247; Lichtenthal et al. 2010, 791–812; Wheeler 2001, 51–66. 245 Poijula 2002, 65; Hammarlund 2010, 47–54. Pitkittyneessä surureaktiossa tulee esiintyä viiden tai useamman oireen päivittäin tai merkittävän häiritsevässä määrin. Nimikettä ollaan ottamassa käyttöön sairausdiagnoosiksi DSM-V ja ICD-11 –diagnoosijärjestelmiin 74 Koskelan tutkimuksessa kerrottiin samansuuntaisista ongelmista seurakunnallisessa kontekstissa kuin Murtuneet. Vanhemmat olivat pettyneet papin toimintaan ja laajemmin seurakunnan välipitämättömyyteen tai kyvyttömyyteen auttaa surevia.246 Kaksi kirjoittajaa kertoi suremisen viivästymisestä. S9 ja S12 olivat aluksi tukeutuneet niin voimakkaasti uskonnollisiin merkityksiin, että lapsen kuoleman sureminen jäi taustalle. S9 kertoi tutkineensa jo nuorena hindulaisuutta ja itämaisia uskontoja. Lapsen kuoleman jälkeen hän kirjoitti ”sukeltaneensa” aluksi teosofisiin selityksiin, karmaan ja jälleensyntymiseen. Lukeminen helpotti ja toi lohtua. Hän kertoi olleensa ”karmallisten selitysten huumassa” ja reipas. Puolessa vuodessa hän ”luki itsensä puhki”, eikä voinut enää työntää surua ja ikävää pois. Seurasi täydellinen romahdus, pettymys uskomuksiin ja viha: teosofiset ajatukset eivät tuoneet helpotusta lapsen menetyksen tuomaan tuskaan. Hän oli kokenut yliluonnollisia kokemuksia ja hakenut lohdutusta myös meediolta. S9 kertoi uskonnollisuutensa koostuvan monesta asiasta, kuten hengestä, sielusta ja korkeammasta voimasta maailmassa. Hän uskoi henkisen elämän jatkumiseen ja lapsensa jälleennäkemiseen. S12 kertoi luottaneensa Jumalan johdatukseen nuoresta lähtien. Hän kuvasi aluksi menneensä surua piiloon Jumalan rakkauden ja johdatuksen taakse. Tätä edesauttoivat ajatukset siitä, että he olisivat olleet paljon köyhempiä ilman kuollutta lasta, hänet oli heille tarkoitettu ja ehkä he jälleen tapaavat ”Jeesukseen turvaten Taivaan kodissa”. Hän pohti kirjoituksessaan, että nämä ajatukset olivat totta, mutta unohtiko hän todella kokonaan surra. Hän halusi edelleen luottaa Jumalaan ja kirjoitti: ”Jumalan rakkaus kantaa meitä, vaikken aina jaksa edes uskoa. Rakkauden varaan saamme jäädä”. Poijulan mukaan toisinaan uskova ihminen saattaa ajatella, ettei tarvitse surra ja sulkee surun sisälleen, suremisen ja jakamisen sijaan. Johonkin uskomisen on todettu auttavan selviytymisessä ja sillä on myönteinen vaikutus terveyteen. Toisaalta uskonnollisella ahdistuksella voi olla kielteisiä terveysvaikutuksia.247 Väisäsen mukaan uskonnon tuoma apu ei vienyt surua minnekään, mutta se vähensi traumaattista oireilua alussa ja mahdollisti avoimen surun.248 Murtuneiden joukossa jälleennäkemisen mahdollisuudesta kirjoittivat S9 ja S12. Ajatus jälleennäkemisestä antoi lohtua ja voimia vanhemmille myös Koskelan, Laakson ja Väisäsen tutkimuksissa.249 Väisäsen tutkimuksessa lapsen ajateltiin näyttävän tietä ja odottavan vanhempiaan tuonpuoleisessa. Kuollutta lasta kuvattiin enkeliksi, joka lohdutti ja viestitti kaiken olevan hyvin.250 246 Koskela 2011, 260–261. Poijula 2002, 64–65. 248 Väisänen 1999, 62. 249 Koskela 2011, 192–193; Laakso 2000, 83; Väisänen 1999, 62–63. 250 Väisänen 1999, 62–63. 247 75 Murtuneiden kirjoitukset edustivat erilaisia uskonnollisia konteksteja. Osa kokemuksista kohdistui kristilliseen kirkkoon osa muiden uskontojen piiriin. Sekä S9, 11 ja S12 olivat omaksuneet uskonnolliset suuntauksensa ennen lapsen kuolemaa jo nuoruusiässä. Voitaneen ajatella, että tähän on vaikuttanut heidän kasvuympäristönsä hengellinen konteksti. Jokaisella ympäristöllä on omanlaisensa kulttuuri. Ihmiset reagoivat asioihin viiteryhmänsä kulttuurin mukaisesti. Uusissa elämäntilanteissa ihminen soveltaa aikaisemmin omaksumaansa kulttuuria. Kulttuuriset tavat ja muodot, kuten suremisen tavat periytyvät osittain sosiaalisesti sukupolvilta toisille.251 251 76 Ikonen 2000, 91–93. 8. Pohdinta Lapsen kuolema on vanhempien raskain suru, jonka myötä vanhemmat joutuvat muutokseen pyrkiessään sopeutumaan elämäänsä ilman lasta. Tämä tutkimus osoittaa, että lapsen kuolema on niin raju tapahtuma vanhempien elämässä, että vanhemmat kokevat jopa kaiken muuttuneen sen seurauksena. Tutkimus tuo uutta näkökulmaa lapsen menetykseen liittyvistä muutoksista ja henkisestä kasvusta suruprosessin alkuvuosista pitkäkestoisempiin muutoksiin, ja se luo kuvaa erilaisista kokemusmaailmoista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Tässä tutkimuksessa vanhempien kokemia muutoksia ja henkisen kasvun kokemuksia tarkasteltiin vanhempien subjektiivisen kokemuksen kautta rajaamatta lapsen kuolinikää ja –tapaa tai ajallista etäisyyttä menetykseen. Vanhempien kirjoitelmien perusteella keskeisiksi yhdistäviksi ja erottaviksi tekijöiksi muodostuivat henkiset ja hengelliset muutokset lapsen kuoleman jälkeen: henkiset muutokset ilmenivät kielteisinä tai myönteisinä muutoksina omassa identiteetissä, ihmissuhteissa ja jumalasuhteessa tai –kuvassa sekä suhtautumisena evankelisluterilaiseen kirkkoon. Vanhempien kertomien muutosten ja kokemusten perusteella muodostui viisi tyyppiryhmää. Ensimmäiselle ryhmälle, jonka nimesin Voimaantuneiksi, oli keskeisintä henkisen ja hengellisen kasvun nivoutuminen yhteen. Henkinen kasvu näyttäytyi identiteetin vahvistumisena, itsetuntemuksen ja auttamishalun lisääntymisenä. Vanhemmat uskoivat lapsen kuolemalla olleen tarkoituksen hyvän Jumalan suunnitelmissa, vaikkeivät sitä voineet täysin ymmärtää. Vanhempien jumalasuhde muodosti merkittävän tuen suruprosessissa, ja kirjoittajat kertoivat jumalasuhteensa syventyneen ja monipuolistuneen prosessin aikana. Kirjoitelmat olivat pääosin juonellisesti ja muodoltaan eteneviä. Toiselle ryhmälle, jota kutsun Vahvistuneiksi, oli yhteistä lapsen kuoleman kokemuksen myötä vahvistuminen ja merkityksen löytäminen kokemukselle. Vanhemmat kertoivat elämän ja läheistensä arvostuksen lisääntymisestä, mutta myös joistakin kielteisistä muutoksista ihmissuhteissa. Vanhempien jumalasuhde ja –kuva säilyivät tilapäisen kriisin jälkeen turvallisena. Hengellinen konteksti ei ollut kirjoitusten keskiössä niin kuin Voimaantuneiden kirjoituksissa, vaan se tuli esiin muiden asioiden lomassa saamatta keskeisintä roolia Vahvistuneiden kirjoituksissa. Kirjoitelmat olivat muodoltaan suurelta osin eteneviä. Kolmas ryhmä sai nimekseen Hyväksyneet. Vanhempien kertomuksista välittyi lapsen kuoleman hyväksyminen osana omaa elämäntarinaa ja vahvistuminen kokemuksen myötä. Vanhemmat kertoivat myös haavoittuvuudestaan joissakin sosiaalisissa konteksteissa, jotka muistuttivat omista menetyksistä. Kirjoittajia yhdisti kriittisyys kristillistä 77 kirkkoa tai jumalakuvaa kohtaan. Kirjoitelmat vaihtelivat muodoltaan: vakaa, taantuva ja etenevä. Neljäs ryhmä kertoi ajallisesti läheisimmin tapahtuneesta lapsen kuolemasta. Ryhmän nimesin Turtuneiksi heidän kertomansa alakulon ja turtumuksen tunteen vuoksi. Vanhemmat kertoivat pääosin kielteisistä muutoksista, kuten elämänhalun heikkenemisestä ja yksinäisyyden tunteista, mutta myös joistakin myönteisistä vaikutuksista, kuten läheistensä arvostuksen lisääntymisestä. Kertomuksia sävyttivät suremisen ja surusta vetäytymisen vuorottelu. Kirjoittajien jumalasuhde oli pääosin kriisissä, yhden kirjoittajan jumalasuhde oli vahvistunut. Kirjoitelmista puolet oli muodoltaan eteneviä ja puolet taantuvia. Viimeinen tyyppiryhmä, joka sai nimekseen Murtuneet, kertoi pääosin lapsen kuoleman vaikuttaneista kielteisistä muutoksista, kuten identiteetin murtumisesta, heikentyneestä toimintakyvystä tai terveydestä sekä sosiaalisten siteiden murenemisesta tai vetäytymisestä lapsen kuolemaa muistuttavista tilanteista. Lapsen kuoleman vaikutus kirjoittajien jumalasuhteeseen pysyi pääosin muuttumattomana: hengellisyys ilmeni kirjoituksissa eri tavoin. Kirjoitelmat olivat pääosin taantuvia. Tutkimuksen tyyppiryhmät ovat suuruudeltaan lähes samansuuruisia: jokaisessa tyyppiryhmässä on 4–6 kirjoittajaa. Voimaantuneiden ja Turtuneiden tyyppiryhmät ovat suurimpia ryhmiä. Voimaantuneiden ryhmän kokoon on saattanut vaikuttaa tutkimuspyynnön muotoilu ja useiden uskonnollisten lehtien käyttäminen aineistonhankinnassa. Turtuneiden kirjoituksissa joulun läheisyys tutkimusajankohtana oli osalle merkittävä surun ja kaipauksen lisääntymisen kannalta. Toisaalta tutkimuksen kirjoitelmat olivat teemoiltaan, muodoiltaan ja kerronnaltaan varsin monenlaisia, ja vanhemmat itse valitsivat, mitä nostivat esiin kirjoitelmissaan. Yksittäisten ryhmien koon perusteella ei voida vetää uusia merkityksiä antavia johtopäätöksiä. Tyyppiryhmät muodostuivat analysoimalla vanhempien kertomusten kokonaistarinaa ja siihen vaikuttavia useita teemoja kehityskulkuna. Useimpien kertomusten pohjalta muodostui selkeä kuva kirjoittajien kokemista muutoksista ja niihin liittyvistä tekijöistä, ja kokemukset muodostivat selkeän ryhmän. Joidenkin yksittäisten kirjoittajien kohdalla kokemukset olisivat voineet liittyä kahteen eri ryhmään, mikäli erilaisia elementtejä olisi painotettu. Tällöin ryhmät olisivat muodostuneet toisin. Tutkimustehtävän mukainen tarkastelu ohjasi kuitenkin valintojani. Toisenlainen tutkimustehtävä ja erilaiset kriteerit olisivat tuottaneet toisenlaiset tyyppiryhmät. Narratiivisen tutkimuksen periaatteena ja vahvuutena on dialogisuus: tutkittavan ääni kuuluu kertomuksissa, ja tutkijan ääni välittyy valintojen ja tulkintojen kautta. Lukijan kannalta on tärkeää pystyä hahmottamaan tyyppiryhmien kautta erilaisia muutoksia ja eläytymään vanhempien kuvaamaan kontekstiin. Narrativiinen tut- 78 kimusote suojelee kirjoittajien yksityisyyttä, eikä kenenkään tarina tule sellaisenaan esitetyksi tai henkilöllisyys paljastetuksi. Tämä tutkimus tuo uutta näkökulmaa lapsen menetyksen tutkimukseen, jossa laadulliset tai määrälliset tutkimusmenetelmät ovat olleet yleisiä. Tutkimus tuo lisäymmärrystä myönteisten ja kielteisten muutosten luonteesta ja suhteesta toisiin muutoksiin vanhempien surussa peilatessaan niitä nivottuna vanhemman elämäntarinaan irrottamatta niitä erillisiksi ilmaisuiksi. Tutkimus osoittaa, että henkinen kasvu voi sisältää sekä identiteetin että sosiaalisten suhteiden vahvistumisen ja hengellisen kasvun yhteen nivoutumisen. Henkisen kasvun kokemus voi nivoutua myös yhteen jonkin kielteisen muutoksen kanssa, kuten esimerkiksi vahvistuminen identiteetissä tai auttamishalun lisääntyminen voivat nivoutua yhteen sosiaalisissa suhteissa haavoittuvuuden kanssa. Myös vanhemman pääsääntöisesti kokemat kielteiset muutokset voivat yhdistyä johonkin yksittäiseen myönteisen muutoksen, kuten identiteetin mureneminen läheisten ihmissuhteiden arvostamiseen. Muutosten monijakoisuutta ja kokonaisvaltaista esiintymistä olisi tarpeen tutkia lisää, jotta henkistä kasvua ja vanhempien kokemusmaailmaa voitaisiin ymmärtää laajemmin. Ihminen muodostaa kokonaisuuden, johon kuuluvat henkiset, fyysiset, sosiaaliset ja hengelliset elementit. Tämä tuo haasteen lapsen menetyksen tutkimukselle. Se toisi arvokasta tietoa, jota lapsensa menettäneiden tukemisessa tarvitaan. Tutkimukseni antaa suuntaviivoja, miten alkuvuosien muutokset eroavat pitkäkestoisista muutoksista. Se osoittaa muutosten erilaisen ilmenemisen suruprosessin alkuvuosina verrattuna useiden vuosien jälkeen. Samalla se vahvistaa aikaisempaa näkemystä siitä, että ajalla on merkityksensä surussa. Tutkimuksessa lyhin aika lapsen kuolemasta oli viisi kuukautta. Neljä ja puoli vuotta tai vähemmän aikaa lapsen kuolemasta kertoneet kirjoitukset muodostivat omanlaisensa tyyppiryhmän ja sijoittuivat Turtuneisiin. Viidestä vuodesta eteenpäin kirjoitukset sijoittuivat eri tyyppiryhmiin, eikä ajan kuluminen muodostanut sääntöä surun myötä tulleisiin muutoksiin. Ajallisuus oli näin ollen yhdistävä tekijä suruprosessin tuomien kielteisten muutosten kannalta, silloin kun menetyksestä oli kulunut alle viisi vuotta, mutta sen jälkeen lapsen kuolemasta toipumiseen vaikuttivat muut tekijät. Tämä haastaa aikaisemman tutkimuksen, jossa henkisen kasvun on todettu lisääntyneen jo kolmen vuoden jälkeen läheisen menetyksestä. Tarkasteltaessa tutkimuksessani esille noussutta ajan merkitystä aikaisempaan surututkimukseen eroja on havaittavissa läheisen menetyksen ja lapsen menetyksen kokemuksissa. Nancy Hoganin tutkimuksessa todettu henkisen kasvun lisääntyminen kolmen vuoden jälkeen menetyksestä sisälsi myös muiden läheisten menettäneiden kokemuksia vanhemman surun lisäksi. Lapsen kuoleman tutkimuksessa sen sijaan näkyy muiden tekijöiden kuten vanhemman iän ja erityisen tuki-intervention vaikutus henkiseen kasvuun. An79 na-Liisa Ahon tutkimuksessa isien tuki-interventio lisäsi henkisen kasvun kokemuksia jo alle kolmen vuoden aikana. Hilkka Laakson tutkimuksessa erityisesti nuoret äidit kokivat henkistä kasvua jo alle kolmen vuoden aikana sekä äidit, joiden lapsen kuolemasta oli kulunut yli kolme vuotta. Harri Koskelan tutkimuksessa ajan merkitys ilmenee samansuuntaisena kuin tutkimuksessani, sillä Koskelan tutkimuksessa lähes puolet tutkituista oli menettänyt lapsen alle viisi vuotta aikaisemmin, ja vanhemmat kertoivat pääsääntöisesti kielteisistä muutoksista identiteetissään. Myönteisistä muutoksista kertoneiden vanhempien lasten kuolemasta oli kulunut yli neljä vuotta. Ajallisuuden merkitystä henkiseen kasvuun lapsen kuoleman jälkeen olisi hedelmällistä tutkia lisää yhtenä merkittävänä tekijänä muutosprosessissa. Tieto olisi tärkeää ajatellen vanhemman tukemista ja antaisi lisäymmärrystä, millaista erilaista tukea vanhempi tarvitsee eri vaiheissa suruaan. Tutkimukseni osoittaa, että vanhempien myönteinen jumalasuhde- ja kuva toimivat tukea antavina tekijöinä suruprosessissa. Suurin osa vanhemmista, jotka kertoivat kokemuksensa myötä vahvistumisesta, kertoivat myös uskonnollisen kontekstin myönteisestä vaikutuksesta surussaan ja elämässään. Tukea antava hengellisyys näyttäytyi jumalasuhteen löytymisenä, vahvistumisena, hengellisenä etsintänä ja elämän perustana. Hengellisellä etsinnällä tai tukeutumisella oli kuitenkin aluksi kielteinen vaikutus niissä tapauksissa, joissa vanhempi uppoutui uskonnollisten selitysten tuomaan lohdutukseen ja unohti surra. Kielteiset muutokset uskonnollisessa kontekstissa ilmenivät pettymyksenä uskomuksiin, jumalakuvaan tai –suhteeseen sekä kriittisyytenä evankelisluterilaisen kirkon toimintaa kohtaan ja kirkosta eroamisena. Hengelliseen kriisiin joutuneilla ilmeni useimmiten myös kielteisiä muutoksia identiteetissä ja ihmissuhteissa. Tutkimus vahvistaa aikaisempaa tutkimusta siitä, että uskonnollinen coping vaikuttaa myönteisesti suruprosessissa muiden tekijöiden ohella. Kirkon toimintaan liittyvät vanhempien tuentarpeet olisi tarpeellinen tutkimustehtävä. Lapsensa menettäneen tukemiseksi olisi selvitettävä, miten kirkon toivotaan lähestyvän lapsensa menettänyttä vanhempaa. Millaista henkistä ja hengellistä tukea vanhemmat odottavat, ja miten kirkon nykyiset tukimuodot kohtaavat lapsensa menettäneet? Myös surun viivästyminen liiallisen hengellisen tukeutumisen vuoksi olisi hedelmällinen lisätutkimuksen aihe. Tässä tutkimuksessa vanhempien henkinen kasvu näyttäytyi vahvimmin pienten ja alakouluikäisten lasten menetyksissä. Toisaalta myös kielteisistä muutoksista kertoneet vanhemmat olivat menettäneet pienen lapsen, joten lapsen ikä ei näyttäytynyt määräävänä tekijänä kokemuksissa. Suurin osa menetyksistä oli tapahtunut äkillisesti, eikä kuolintapa muodostanut säännönmukaisuutta muutoksiin nähden. Aikuisen lapsen menetykset olivat suurelta osin tapahtuneet alle viisi vuotta sitten ja muutokset olivat pääosin kielteisiä. Tutkimukseni vahvistaa aikaisempaa lapsen kuolemasta tehtyä tutkimusta, että lapsen menet80 täminen on aina vaikea suru vanhemmalleen lapsen iästä riippumatta. Aikuisen lapsen menettäneiden joukossa ilmeni, että tutkimukseen osallistuminen toimi surutyön kanavana. Tämä ajatus yhdistettynä aikuisten lasten menetyksen ajalliseen läheisyyteen ja vanhempien kertomaan yksinäisyyden tunteeseen herättää kysymyksen aikuisen lapsen menettäneiden tuen saannista ja sen mahdollisuuksista. Aikuisen lapsen menetyksen tutkiminen olisi tärkeä uusi ja ajankohtainen tutkimusaihe, jota ei ole Suomessa erityisesti tutkittu. Lapsen iän ja kuolintavan vaikutuksen tutkiminen toisi lisäymmärrystä, miten lapsen ikä ja kuolintapa vaikuttavat henkisiin ja hengellisiin muutoksiin. 81 9. Lähteet ja kirjallisuus Lähteet Kirjoitelmat tekijän hallussa [Espoo] Kirjallisuus Aho, Anna Liisa 2010 Isän suru lapsen kuoleman jälkeen. Tuki-invertio ja sen arviointi. Akateeminen väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis 1551. Diss. Tampere: Tampereen yliopistopaino. Arnold, Joan & Gemma, Penelope Buschman 2008 The Continuing Process of Parental Grief. Death Studies 32. 658–673. Auvinen, Mirkka 2005 ”Mie en osaa pistää sitä yhteen pakettiin” – Posttraumaattinen kasvu ja muutokset syövän sairastaneiden nuorten kokemuksissa. Jyväskylän yliopisto. Pro gradu –tutkielma. Buchert, Maria 2010 Rakkauden välittäjä vai moraalin vartija? Narratiivinen tutkimus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeista perhe- ja seksuaalikysymysten äärellä. Helsinki: Yliopistopaino. Diss. Helsinki. Cullberg, Johan 1991 Tasapainon järkkyessä – psykoanalyyttinen ja sosiaalipsykiatrinen tutkielma. Keuruu: Otava. Davis, Christopher G. & Nolen-Hoeksema, Susan 1998 Making Sense of Loss and Benefiting From the Experience: Two Construals of Meaning. Journal of Personality and Social Psychology 75 (2). 561–574. Dyregrov, Atle & Dyregrov, Kari 1999 Long-term Impact of Sudden Infant Death: A 12– to 15–year follow up. Death Studies 23. 635–661. Erjanti, Helena & Paunonen-Ilmonen, Marita 2004 Suru ja surevat. Surevien hoitotyön perusteet. Helsinki: WSOY. Eskola, Jari & Suoranta, Juha 2000 Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino. Frantz, Thomas T. & Trolley, Barbara C. & Farrell, Megan M. 1998 Positive Aspects of Grief. Pastoral Psychology. 47. 3–17. Gilbert, Kathleen R. 2002 Taking a Narrative Approach to Grief Research: Finding Meaning in Stories. Death Studies 26. 223–239. Hatch, J. Amos & Wisniewski, Richard 82 1995 Life history and narrative: questions, issues, and exemplary works. – Life history and narrative. Edit. by J. Amos Hatch & Richard Wisniewski. London: RoutledgeFalmer. 113–135. Hanhimäki, Eija Hannele 2006 Äitinä ja pappina. Narratiivinen tutkimus äitiyden ja pappeuden yhteensovittamisen tavoista pappisäitien elämänkertomuksissa. Käytännöllisen teologian pro gradu –tutkielma. HYTTK. Hammarlund, Claes-Otto 2010 Kriisikeskustelu. Kriisituki, jälkipuinti, stressin ja konfliktien käsit-tely. Helsinki: Tietosanoma. Harmanen, Eija 1997 Sielunhoito sururyhmässä. Tutkimus ryhmänohjaajan näkökulmasta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Helsinki: Gummerus Kirjapaino. Heikkinen, Hannu L.T. 2001 Toimintatutkimus, tarinat ja opettajaksi tulemisen taito: Narratiivisen identiteettityön kehittäminen opettajankoulutuksessa toiminta-tutkimuksen avulla. Diss. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Henriksson, Markus & Lönnqvist, Jouko 2011 Psyykkiset kriisit, sopeutumishäiriöt ja stressireaktiot. – Psykiatria. Toim. Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri Marttunen ja Timo Partonen. Helsinki: Duodecim. 257–281 Hirsjärvi, Sirkka 1997 Tutkimustyypit ja aineistonkeruun perusmenetelmät. – Tutki ja kirjoita. Toim. Sirkka Hirsjärvi & Pirkko Remes & Paula Sajavaara.Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi. Hogan, Nancy S. & Greenfield, Daryl B. & Schmidt, Lee A. 2001 Development and Validation of the Hogan Grief Reaction Checklist. Death Studies 25. 1–32. Hyvärinen, Matti 2004 Johdatus narratiiviseen tutkimukseen. – Sosiologia 3/2004. 242–246. 2006 Kerronnallinen tutkimus. www.hyvarinen.info. http://www.hyvarinen. info/material/Hyvarinen–Kerronnallinen_tutkimus.pdf (12.1.2012) Hänninen, Vilma 2002 Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Acta Universitatis Tamperensis 696. Diss. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy Juvenes Print. Ikonen, Tuula Hannele 2000 Tuhkasta uusi elämä. Selviytymisen teoreettiset ja käytännölliset lähtökohdat. Helsinki: Yliopistopaino. Isometsä, Erkki 2011a Masennushäiriöt – Psykiatria. Toim. Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri Marttunen ja Timo Partonen. Helsinki: Duodecim. 154–193. 83 2011b Kaksisuuntaiset mielialahäiriöt – Psykiatria. Toim. Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri Marttunen ja Timo Partonen. Helsinki: Duodecim. 194– 217. Kontiokari, Tarja 2002 Elämän koulussa, osana lapsettomuus – Kun syli on tyhjä. Kokemuksia lapsettomuudesta. Toim. Kirsti Joensuu. Oulu: Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys. Koskela, Harri 2009 Miksi ja mitä varten, Jumala? Lapsen menetyksen merkitys vanhemman spiritualiteetille. Käytännöllisen teologian lisensiaatintutkimus. Joensuu. 2011 Lapseni elää aina sydämessäni. Lapsen menetyksen merkitys vanhemman spiritualiteetin muotoutumisessa. KTKJ 114. Diss. Joensuu. Kotila, Heikki 1993 Tuomasmessu yhteyden juhlana. – Tuomasmessu – uskon juhla. Toim. Heikki Kotila. Helsinki: Kirjapaja. 174–185. Kübler-Ross, Elisabeth & Kessler, David 2006 Suru ja surutyö. Helsinki: Basam Books. Laakso, Hilkka 2000 Äidin suru alle seitsemänvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen. Acta Universitatis Tamperensis 724. Diss.Vammalan Kirjapaino: Vammala. Laakso, Hilkka & Paunonen-Ilmonen, Marita 2005 Äidin suru. – Suomen Lääkärilehti 60 (2). 167–170. Laine-Puhakainen, Teresa 2007 Liian lyhyt elämä: kirja surusta ja hiljaisuudesta. Jyväskylä: Atena Kustannus. Laitinen, Merja & Uusitalo, Tuula 2008 Narratiivinen lähestymistapa traumaattisten elämänkokemusten tutkimisessa. – Narratiivikirja: Menetelmiä ja esimerkkejä. Toim. Raimo Kaasila, Raimo Rajala ja Kari E. Nurmi. Tampere: Juvenes Print.106–151. Lichtenthal, Wendy G. et al. 2010 Sense and Significance: A Mixed Methods Examination of Meaning Making After the Loss of One’s Child. Journal of Clinical Psychology. 66 (7).791–812. Lieblich, Amia & Tuval-Mashiach, Rivka & Zibler, Tamar 1998 Narrative Research: Reading, Analysis and Interpretation. Edit. Amia Lieblich, Rivka Tuval-Mashiach, Tamar Zibler. Thousand Oaks, London, New Delhi: Sage Publications. Lieblich, Amia 1998 The Holistic-Content Perspective. – Narrative Research: Reading, Analysis and Interpretation. Edit. Amia Lieblich, Rivka Tuval-Mashiach, Tamar Zibler. Thousand Oaks, London, New Delhi: Sage Publications. 62–87. 84 Lindqvist, Martti 1999 Surun tie. Juva: WSOY. 1997 Näkymättömän paino. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava. Luoma, Tapio 2012 Saarna kirkolliskokouksen avajaismessussa 5.11.2012 http://evl.fi/.../0/.../SAARNA%20kirkolliskokouksen%20 avajaismessussa%205.pdf (14.11.12) Lönnqvist, Jouko 2011 Mielenterveyden häiriöiden luokittelu ja diagnostiikka – Psykiatria. Toim. Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri Marttunen ja Timo Partonen. Helsinki: Duodecim. 47–68. Lönnqvist, Jouko & Lehtonen, Johannes 2011 Psykiatria ja mielenterveys. – Psykiatria. Toim. Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri Marttunen ja Timo Partonen. Helsinki: Duodecim.12–31. Mainio, Arja 2002 Surutyön kautta elämän mielekkyyteen – Kun syli on tyhjä. Kokemuksia lapsettomuudesta. Toim. Kirsti Joensuu. Oulu: Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys. Moren, Riitta 2005a Suru ja sen merkitys. – Lapseni on kuollut – jäi jälkeen kaipuu, jäi sanaton suru. Toim. Leena Minkkinen et al. Helsinki: Sylva ry. 31–39 2005b Perheiden selviytyminen – Lapseni on kuollut – jäi jälkeen kaipuu, jäi sanaton suru. Toim. Leena Minkkinen et al. Helsinki: Sylva ry. 89–91 Narratiiviset tarkastelutavat http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/kvali (12.12.2011) Narratiivinen lähestymistapa http://herkules.oulu.fi/isbn9514268903/html (12.12.2011) Palosaari, Eija 2007 Lupa särkyä: kriisistä elämään. Helsinki: Edita Publishing. Paulsen, Leif Jon 2008 The Bereavement of an Adult Child in the Middle Phase of Adulthood. The Journal of Pastoral Care & Counseling 62 (3). 233–247. Poijula, Soili 2002 Surutyö. Helsinki: Kirjapaja. Polkinghorne, Donald E. 1988 Narrative Knowing and the Human Sciences. State University of New York Press. 1995 Narrative configuration in qualitative analysis – Life history of narrative. Ed. J. Amos Hatch & Richard Wisniewski. London: RoutledgeFalmer. 5–23. Rando, Therese A. 85 1991 Death of an Adult Child – An excerpt from How to Go On Living When Someone You Love Dies. New York: Bantam Books. 1–7. www.eccbook.com/death_of_an_adult_child.pdf (8.2.2012) Riessman, Catherine Kohler 1993 Narrative Analysis. Qualitative Research Methods 30. Newbury Park: Sage Publications. Riley, Linda P. et al. 2007 Parental Grief Responses and Personal Growth Following the Death of a Child. Death Studies 31. 277–299. Ruishalme, Outi & Saaristo, Liisa 2007 Elämä satuttaa. Kriisit ja niistä selviytyminen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi. Saarelainen, Suvi-Maria 2009 Elämää syövän kanssa. Narratiivinen tutkimus henkisen ja hengellisen tuen merkityksestä syöpää sairastavalle. Käytännöllisen teologian pro gradu – tutkielma. HYTTK. Saari, Salli 2000 Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kriisit ja niistä selviytyminen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava. Saltzer, Linda P. 1994 Lapsettomuus kriisinä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava. Siltala, Pirkko 1992 Kuoleva lapsi tarvitsee avoimuutta. – Vaiettu suru. Lapsen kuolema ja perheen tukeminen. Toim. Tuija Manneri. Helsinki: Lastensuojelun keskusliitto. 34–43. Tedeschi Richard G. & Calhoun Lawrence G. 2008 Beyond the Concept of Recovery: Growth and the Experience of Loss. Death Studies 32. 27–39. Telenius, Eeva 2010 Äidin suru ja suruprosessin kehittyminen viisi vuotta lapsen kuoleman jälkeen. Lääketieteen pro gradu –tutkielma. Tampereen yliopisto. Tilastokeskus http://www.stat.fi/til/ksyyt/tau.html (16.2.2013) Toller, Paige W. 2008 Bereaved Parents’ Negotiation of Identity Following the Death of a Child. Communication Studies 59 (4). 306–321. Tuomasmessu 2013 Mikä on Tuomasmessu? http://www.tuomasmessu.fi/?sid=201 (9.2.2013) Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli 2011 Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Kustannus-osakeyhtiö Tammi. 86 Tuval-Mashiach, Rivka 1998 Holistic Analysis of Form – Narrative Research: Reading, Analysis and Interpretation. Edit. Amia Lieblich, Rivka Tuval-Mashiach, Tamar Zibler. Thousand Oaks, London, New Delhi: Sage Publications. 88–111. Uusitalo, Tuula 2006 Miten päästä yli mahdottoman? Narratiivinen tutkimus itsemurhamenetyksistä. Acta Universitas Lapponiensis 105. Diss. Rovaniemi. Väisänen, Leena 1996 Family grief and recovery process when a baby dies. ActaUniversitas Ouluensis D Medica 398. Diss. Oulu. 1999 Lapsen menetys: perheen suru ja toipuminen. Helsinki: Kirjapaja Oy. Wheeler, Inese 2001 Parental Bereavement: the Crisis of Meaning. Death Studies 25. 51–66. Zijlstra, Wybe 1995 Kohti kokonaista ihmistä. Pastoraalipsykologian käsikirja. Helsinki: Kirjapaja. 87 10. Liitteet Liite 1 Lapsen menetyksestäsi on kulunut vuosia, kertoisitko tarinasi, millaisia muutoksia se on tuonut elämääsi? Teen pro gradu –tutkimusta Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa käytännöllisen teologian laitoksella. Aiheeni käsittelee lapsen menettämisen surun tuomia muutoksia. Jos lapsen menetyksestäsi on jo muutama vuosi, toivoisin, että kirjoittaisit tarinasi menetyksestäsi, sen tuomista muutoksista suhteessa itseesi, omaan persoonaasi, toisiin ihmisiin ja mahdollisesti myös Jumalaan. Kirjoita vapaasti omasta menetyksestäsi, ajatuksistasi ja mahdollisista kasvun kokemuksistasi omaelämäkerrallisen kirjoitelman muodossa. Kerrothan myös, milloin, miten ja minkä ikäisenä lapsesi kuoli sekä itsestäsi sukupuoli ja ikä. Voit kirjoittaa kirjeen nimettömänä. Kaikkea saamaani aineistoa käsitellään luottamuksellisesti, ja sitä käytetään vain tutkimuskäyttöön. Aineisto säilytetään tutkijan hallussa. Kenenkään osallistuneen henkilöllisyys ei paljastu tutkimuksesta. Mikäli haluat osallistua tutkimukseen muutoin kuin kirjoittamalla, haastattelu on mahdollinen. Ilmoita siinä tapauksessa osallistumisestasi alla olevaan sähköpostiosoitteeseen ja liitä mukaan yhteystietosi. Tutkimukseen liittyviä kysymyksiä voi lähettää alla olevaan sähköpostiin. Lähetä kirjoitelmasi viimeistään vuoden 2011 loppuun mennessä. Sähköpostilla osoitteeseen: [email protected] Tai kirjeitse osoitteeseen: Katri Grönroos / Käyt.teol.laitos PL 33 00014 Helsingin yliopisto Kiitos avustasi jo etukäteen. Katri Grönroos teol.kand. Raili Gothóni käyt.teol.prof. 88 Liite 2 Mediat, joihin lähetin kirjoituspyynnön 9.-15.11.2011 ja niiden julkaisupäivät. Mediat Seurakuntasanomat Esse Kirkko & kaupunki Kirkko & koti Kirkko & me Kirkkosanomat Rauhan Tervehdys Vantaanlauri Jakelu Espoo Helsinki Kuopio Turku Tampere Oulu Vantaa Painos 81.300 202.000 66.700 105.350 102.000 98.000 83.000 Julkaisu 17.11.2011 17.11.2011 23.11.2011 17.11.2011 - lukijat: lukijat: levikki: painos: 79.000 40.000 20.467 12.500 16.11.2011 17.11.2011 24.11.2011 Valtakunnalliset mediat Kotimaa Ristin Voitto Sana Uusi Tie Järjestöt Käpy ry:n kotisivu, jäsenkirje, facebook-yhteisö Miessakit ry:n kotisivu, Urho-lehti Sylva ry:n kotisivu 15.11.2011 16.11.2011 - 89 Liite 3 Tyyppitarinataulukot Taulukko 4. Voimaantuneiden tyyppitarinan muodostuminen Pääteemat Lapsen menetys äkillisesti Suruprosessi Ammattiapu Elämän muutokset, menetykset Suhde perheenjäseniin ja kiitollisuus Hengellinen tuki Henkinen kasvu: Salattu voimavara ja siunaus Identiteetin vahvistuminen Riippumattomuus Hengellinen kasvu 90 S3 Yllättäen 6 vuotta sitten. Suostuminen yhä uudelleen. Ahdistus, elämänhalu heikkeni. Sairauslomat. Suruviikon-loput ja ryhmät. 3 keskenmenoa, rankka työtilanne,lemmik kieläinkuolemat, alanvaihto, sijaislapset Kantavana voimana: perhe, ystävät ja lähimmät sukulaiset. Kiitollisuus, erityisesti lapsista. Alusta asti Jumala, jolta saanut syvää lohdutusta,ja joka kannatellut Murtumisen siunaus, rehellinen ja perinpohjainen surun läpikäynti Jumalan kanssa. Ymmärrys itsestä kasvanut, itsetuntemus- ja luottamus, rohkeus, luovuus. Jumalan luoma. Vääränlainen riippuvuus vähentyi lapsista ja miehestä. S1 Yllättäen 23 vuotta sitten. Tunneelämän vuoristorata, kieputusta ennenkokemattomalla tavalla. S2 Yllättäen 9 vuotta sitten. Keskustelut Ammattiterapia. Omien sanojen painoarvo ja uskottavuus lisääntynytavoimuus, tunteiden ilmaisu. Vahvuus selvittyään ”selvä järkisenä”. Nöyräksi ja tavalliseksi kuolevaiseksi, ihmiseksi tuleminen. Sielullisen prosessin tukena Luottamus Jumalan rakkau- Jumala osoittautui suurem- psykologin kanssa. Sielunhoidonkoulutus. Lapsi syntyi. Ystävät: sanat, teot, kirjeet. Puolison kanssa työstö. Kiitollisuus:perhe hengellinen koti. Seurakunta ja esirukoukset,hengen lahjat viestinä Jumalalta. Kipeät kokemukset ja kysymykset salatuksi voimavaraksi. Lahja. S4 Yllättäen 6 vuotta sitten. S7 Yllättäen 35 vuotta sitten. Ensimmäinen vuosi oli synkkä ja raskas. S8 34 vuotta sitten. Tuska, hylkääminen ja ahdistus jopa itsetuhoisiin ajatuksiin. Kertoi muille myöhemmin. Vertaistukiryhmä. Kolme lasta syntyi. Esimiehen vaihdos, alanvaihto, opiskelu. Puolisonkuolema myöhemmin. Avioero, huoltajuuden menetys. Suhde puolisoon vahvana ja toisiaan tukevana. Lasten ja yhteisen arjen arvostus. Läheiset, ystävät, rinnallakulkijat. Kiitollisuus. Lapset lainaa. Puolison ja tyttären uskoontulot. Puolisolta ei tukea. Lapsenlapsen kokeminen ”Herran korvauksena”. Kiitollisuus. Kaiken aikaa toivo, lohdutus, jota antanut Jumala. Aluksi vihainen Jumalalle. Sisäinen vahvuus käytyään niin syvällä: ei pelkää tunteita, ei väistellyt tai tukahduttanut. Koki, että Jumala pitää huolen ja saattaa herättää rukoilijoita Etsikkoaika, seurakunnan tilaisuudet. Raamatun luku. Tuli uskoon. Tuli uskoon: ”Kaikki se häpeä viha ja katkeruus pyyhkiytyi pois, kun löysin Jeesuksen.” Prosessi pitkä ja kestänyt tähän päivään asti.Uskallus puhua vasta vuosien jälkeen. Kivun kautta voi oppia: raskaat vaiheet uuden alku. Tunteet vahvoja, puhuttava. Itsensä kuunteleminen, tunteiden tunnistus, jakaminen,voima varojen rajallisuus. Mitä muut ajattelee ja sosiaalinenpelko väheni. Muutoksetsuhteessa Juma- ”Jumala on muovannut, tehnyt eheäksi, tehnyt sellaiseksi kuin Hän on alun perin luonut.” Uskoontulo. Hengelli- Uskoontulo, heittäytyi Jumalan Esirukousten merkitys Merkityksen löytäminen hengellinen prosessi, jumalakuva ja – suhde selkiytyi, monipuolistui, luottamus. Esirukoukset tärkeitä. Rukouksen voima uudella tavalla eläväksi. Oma rukouselämä vahvistui. Usko ja nöyrtyminen Jumalan sallimaan menetykseen toivat levon ja rauhan sydämeen. Anteeksiantaminen Ihmissuhteiden vahvistuminen Elämän rajallisuus ja arvokkuus Tuonpuoleisuus Elämäntehtävä ja tulevaisuus Ymmärrys toisia kohtaan kasvanut. Elämä sai uuden suunnan tukea toisia. Ymmärrys elämän arvosta kasvoi. Suhde kuolemaan muuttui. Elämän laaksot ja huiput. Taivas tullut lähelle, Usko iankaikkiseen elämään vahvistui. Uusi suunta auttaa muita ja laittaa omat talentit rohkeasti käyttöön. teenja huolenpitoon ja hyvyyteen vahvistui. uskonkäsitys kannatteleva voima. Esirukousten merkitys: tietoisuus rukousten voimasta ja vaikutuksesta kannatellut. maksi teoillaan kuin oli halunnutkaan. Elämän ja kuoleman Herra. Luottaa: kaikki Jumalan tiedossa. Merkitykset uskon kautta: ei miksi-kysymysten vangiksi. Usko mahdollisti anteeksiantamisen hoitovirheistä. Ymmärrys aikafaktorin merkityksestä: ihmisen sisin ei käskien muutu. Oman elämän kauniiden ja rosoisten puolien tarkastelu objektiivisemmin. Kaikella Jumalan hyvä tarkoitus. Lapsen elämällä tarkoitus. Usko taivaan kotiin lohdutti ja linkki iankaikkiseen vahvistui. Ammentaa kokemuksesta hengelliseen työhönsä. Kiitollisuus Jumalalle. Jeesuksen sanat:”Minä olen tie, totuus ja elämä” kuvaa hautapaikan polkua. Vanhemmuus on tärkeässä osassa elämää ja tavallinen arki heidän kanssaan, tässä ja nyt. Opetellut antamaan anteeksi itselleen, ei ollut syyllinen. Armeliaisuus toisia kohtaan lisääntynyt ja suhteisiin tullut syvyyttä. Tuonut lisää nöyryyttä: elämän arvokkuus Ei haikaile sitten kun – tapahtumiin. Lasten arvostus. laan: Jumala sallii vaiheita, kaikki ei aina etene loogisesti.Saa olla myös heikko. Esirukoukset tärkeä osa Jumalan huolenpitoa. Paljonko rukoukset vaikuttavat Jumalan suunnitelmiin? Jumala näkee kokonaisuuden, kaikkea ei tarvitse ymmärtää. nen työura, josta kunnia Jumalalle. armon varaan ja parannettavaksi. Kertoi, että aina kannattaa rukoilla ja riippua Jumalassa kiinni. Antoi kunnian Jumalalle kaikesta. ”Soli Deo Gloria”. Jumala on joutunut kasvattamaan kovalla kädellä ja valmistanut palvelustyöhön. Ei vaatimuksia menetykseen osallisille. Koki henkilökuntaa kohtaan katkeruutta, ja vihaa. Ymmärrys ja myötätunto toisia kohtaan lisääntynyt ja halu olla muille avuksi. Toivoo voivansa olla jollekulle rohkaisuksi. Ymmärrys syveni: kaikki katoavaista elämän pituuteen ei voi vaikuttaa. Elää tätä hetkeä. Kerran perillä kaikki selviää ja on täydellistä. Halu olla inhimillinen ihminen, olla ehkä avuksi toisille. Hengellinen tehtävä ja työura, josta kiitos ja kunnia Jumalalle. Halu olla avuksi ja rohkaisuksi toisille ja hengellisestä tehtävästä. 91 Taulukko 5. Vahvistuneiden tyyppitarinan muodostuminen Pääteemat Lapsen menetys S13 S5 S6 S16 S20 Yllättäen 17 vuotta sitten. Yllättäen 19 vuotta sitten. Kuoli 11 vuotta sitten. Yllättäen 56 vuotta sitten. Suruprosessi Elämä pirstoutui. Viha, suru, katkeruus, pettymys ja masennus suuri. Elämänhaluttomuus. ”aluksi taivaan herraa ei ollut: eihän hän voisi tällaista surua ja taakkaa antaa.” Ei tukea läheisiltä. Tutut yhteydessä vain uteliaisuudesta. Toivoi läsnäoloa ja lohdutusta. Kaikki muuttui. Elämä romahti. Viha, tuska ja syyllisyys, 1. vuosi hyvin raskas. Näki lapsesta unia. Yllättäen 35 ja 36 vuotta sitten. Tuska ja pettymys oli suunnaton. Aluksi huusi Jumalalle vihaa ja tuskaa. Sairauden aikana kiitti Jumalaa hyvistä käänteistä. ”Kotikylän kappelissa hiljennyin lukemattomat kerrat hartaisiin rukouksiin.” Aluksi luuli saaneensa Jumalan vihan päälleen. Ei lohdutusta läheisiltä, vain konkreettista apua. Kaverit eivät kohdanneet. Seurakuntayhteys katkesi, löysi Tuomasmessun. Suurimmat muutokset suhteessa ihmisiin: valtaosa ikäviä! Osa ihmissuhteista syvemmälle tasolle, suvaitsevaisuus Pitkän avioliiton läheisintä aikaa. Oli lapsen sairastaessa sosiaalisesti aktiivinen. Ei kerro tuesta tai sen puutteesta kuoleman jälkeen. Ei keskustellut samoihin aikoihin lapsensa menettäneiden kanssa. Ei pelkää enää ihmisiä niin kuin ennen. Vapaaehtoistyö. Anteeksiantavaisuus. Suhde Jumalaan alkuaikoina. Tuenpuute Ihmissuhteiden etääntyminen ja vahvistuminen. Parisuhde. Lapsen oma persoona, nimi. Ammattiapu ja vertaistuki Vahvistuminen Elämän arvostus, arvojen 92 Ei halunnut ottaa apua vastaan, ei osannut hakea sitä. Jonkun kanssa ystävyys säilyi kaikesta huolimatta. Puoliso yritti olla tukena: suhde oli koetuksella. Myöhemmin yhteinen kokemus ja lapset yhdisti. Oma hauta tärkeä. Lapsen nimi kertoo lapsen olemassaolosta omana persoonana. Enkelivauva. Pappi toi rauhaa ja antoi toivoa tulevaan. Vahvistuminen, siunattu kokemuksen myötä selviytymään Onnekas, koki iloa vauvasta. Elämän arvostus ja omien lasten Sururyhmä, vertaistuki, tukihenkilönä itsekin. Oman paikan löytäminen, lisäkouluttautuminen. Iso vaikuttaja. Arvojen muutos. Elämää ei Avioliitto kariutui jo lapsen eläessä, uusi parisuhde lapsen kuoleman jälkeen. Avioliitto kariutui jo lapsen eläessä. Käytti lapsen nimeä ja hellittelynimiä mm Meidän enkeli. Hautakivessä nimi, kullattu, hellittelysanat: mm Rakas enkeli. Oli noin 2 vuotta katkera eikä halunnut muita pieniä lapsia nähdä. Kertoi sairausajan vertaistuesta. Pelottomampi, rohkeampi. Lapsi puhuttelisi terveitä, jotta olisivat kiitollisia lastensa terveydestä. Kiitollisuus terveydestä. ”Lapseni ovat Vahvuus, sisu ja herkkyys. ”Elämä on lahja, rikkaus! Kärsinyt ymmärtää.” Kiitollisuus ja onnellisuus elämästä. Anteeksiantamuksen evankeliumi tuli selvemmäksi. vahvistuminen. arvostus. Lapset elämän perusta ja nautinto. Lapsen muisteleminen. Muisteli ja pohti lapsen piirteitä, kuvaili lasta hellästi. Uusi seikkailu lapsen kanssa ja ennen kaikkea rauha. Jälleennäkemisen toivo. Turvautuminen Jumalaan. Surun muuttuminen Tutkimukseen osallistuminen Ei kovin uskonnollinen mutta usko, että joku pitää huolta ja varjelee. On oppinut elämään tapahtuneen kanssa. Suru ja katkeruus muuttaneet muotoaan ikäväksi ja kaipuuksi. Toivoi, että on hyödyksi. voi hallita: lapset suodaan tai ei. Menettämisen pelko ja huoli lapsistaan. Lapsen menettämisen muisto ei katoa. Ymmärsi olevansa Jumalan kädessä ja siellä on turva. Suru muuttanut muotoa, voi kertoa itsensä halliten. Osa elämäntarinaa, iso vaikuttaja. kasvaneet suvaitsevaisiksi.” Elämän rajallisuuden tunnistaminen. Moninkertainen onni, kun sai lapsen. Kertoi muistoja lapsesta ja hänen persoonastaan. ”Hän pääsi varmasti Jeesuksen luokse terveenä. Siellä minua jo odotetaan.” Oma kokemus, että Jumala auttaa. ”Mua ootathan pieni enkeli, joskus äiti on luonasi. Enkelimme taivaassa!” Kertoi elämän oleva rauhallista, säännöllistä, ulkoilua, vapaaehtoistyötä. ”Lapsen menetys leimasi koko elämäni, teki haavan, joka ei koskaan parane, vain arpeutuu.” On tyytyväinen. Toivoi, että on hyödyksi. Toivoi, että on hyödyksi. Turvasi Jumalaan rukouksin. ”Tulihan tässä Anteeksiantamuksen Evankeliumi selvemmäksi.” 93 Taulukko 6. Hyväksyneiden tyyppitarinan muodostuminen Pääteemat S17 S18 S15 S14 Lapsen menetys. Kuoli 30 vuotta sitten. Aikuisen lapsipuolen kuolema 10 vuotta sitten. Aikuisen lapsen kuolema 5 vuotta sitten. Sai tietää, ettei voi saada lapsia 28 vuotta sitten. Suruprosessi Koteloi asian ja surun. On voinut puhua vasta noin 25 vuoden jälkeen. Alku sokki. Noin 1,5 vuoden jälkeen mieli vakiintui ja ryhtyi suunnittelemaan tulevaisuutta. ”Lapsen kuolema on kuin hukkaisi hänet, sumuun, lumipyryyn hämärään..”. Lapsi on aina läsnä. Kun sai tiedon asiasta, kävi läpi varsinaisen surutyön. Parisuhde Suhde aviopuolisoon vahvistui. Puolison muuttuminen surun myötä ja kuolema. Äitiys, vanhemmuus Surrut, ettei lapsirakkaalla puolisolla ole lasta. Vahvistuminen, sitkeys Ei valita ihan vähästä, elämänsä rankin kokemus. Lapsipuoli, jonka kanssa tuli hyvin toimeen ja vietti jonkin verran aikaa. Itsetuntemuksen lisääntyminen: opiskeli uudelle alalle. Arvomaailman muutos. Suhde muihin ihmisiin Vaikea kestää pikkuasioista narisijoita ja kitisijöitä. Pikkumarina ja turha valittelu ärsyttävät. Ymmärtää muiden vaikeuksia hyvin. Ystävien merkitys vahvistui ja syveni, tuttavuudet karsiutuivat. Hyväksyminen ja suhtautuminen elämään Mielenkiintoinen työ ja harmoninen yksityiselämä ovat auttaneet eteenpäin. ”Elämässä ei voi saada kaikkea.” Menneestä ei iloinen tai surullinen: ”Sellaista elämä on.” Elämä seestynyt ja tullut laadullisesti paremmaksi. Suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti. Lapsettomuus Lapsen kuolema ja lapsettomuus tullut esiin, kun ystävät saavat lastenlapsia. Jonkin aikaa kipeä asia, josta päässyt yli. Lapsettomuus noussut uudelleen esiin mummoiässä, kun lapsista ja lapsenlapsista puhutaan. Altruismi: auttamishalu muita lapsia kohtaan Kummilasten ja sukulaislasten hyvä kohtelu. Ulkomaisten kummilasten taloudellinen tuki. Oivaltanut, että maailmassa on paljon lapsia, joille voi olla tukena. On paljon lasten kanssa tekemisissä. 94 Avioero ja parisuhteiden kariutuminen. Syvin rakkaudenmuoto on vanhemman rakkaus. Kokenut syntymättömän lapsen kuoleman useita kertoja. Niin voimakas kokemus, ettei pelkää mitään eikä ketään. Oli kovin yksin asian kanssa. Kiitollisuus lapsesta. Ainutkertainen kokemus, kiitollisuus lapsen elämästä, vaikkakin rajallisesta elämästä. Pikkuhiljaa hyväksynyt, ettei saa biologisia lapsia. Elämällä olisi aivan toisenlainen sisältö, jos lapsenlapsia olisi. Kriittisyys kristillistä kirkkoa kohtaan Ei ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen ja suhtautunut kriittisesti kirkkoon. Kokemukset seurakunnasta kielteiset. Erosi kirkosta osin sen ja osin naispappeusasian vuoksi. Kirkosta jäi rahastuksen maku. Kirkon oppia arvioinut ja arvostellut: järjettömät pikkuasiat, ristiriitaisuus ja ihmispaljous häiritsevät. Tapakristillisyys jäänyt syrjään. Ei usko enää uskontoihin. Jumalasuhde ja kuva Suhdetta Jumalaan ei muuttanut, sitä ei ole. Jumalasuhde uuteen tarkasteluun: neljän vuoden ajan lukenut filosofisia, psykologisia ja uskonnollisia teoksia. Käsitys muuttunut – rauha ja luottamus. ”Jumalan tarkoitus on luoda ja suojella elämää. Ymmärrykseni ei riitä tätä tuhovimmaa tajuamaan.” 95 Taulukko 7. Turtuneiden tyyppitarinan muodostuminen Pääteemat Lapsen menetys alle 5 vuotta sitten. Suruprosessi S21 S22 S19 S24 S23 S25 Lapsi kuoli yllättäen alle kaksi vuotta sitten. Uusi elämä. Aluksi sokki, ahdistus, kela pyöri. Vältteli muita ihmisiä. Sairauslomajaksot. Lapsi kuoli yllättäen kaksi vuotta sitten. 1. vuosi sumussa. Muisti huono. Sydämessä tyhjä paikka. Kipu ei hellitä, hetkittäin onnentunteita, hakee välillä itkua. Lapsi kuoli yllättäen 4,5 vuotta sitten. Lapsi kuoli vuosi sitten. Toinen lapsi kuoli yllättäen reilu vuosi sitten. Aluksi kateellinen puolison elävistä lapsista. Nyt päässyt siitä lähes ohi. Elämänsä raskain vuosi. Toinen lapsi kuoli viisi kuukautta sitten. Toisen lapsen kuolema: Pelkäsi menetystä 6 vuotta. Alussa paniikkikohtauksia ja vältteli muita ihmisiä. Ikävä kova. Ammattiapu, vertaistuki Psykiatrinen päivystys. Papin tuki. vertaistukiryhmästä ystäviä. Puolison tuki. Virret ja hengelliset laulut. Perheen tuki Seurakunnan sururyhmä. Suojelevat toisiaan, lapset luulevat, ettei kestä. Aikaisemmat menetykset Äitiys, vanhemmuus Turtumus: ei enää naurata Hyväksyminen Kiitollisuus 96 Kokee olevansa särkynyt saviruukku entiseen ei paluuta, on löydettävä uusi itse. Huolehtii kaikesta eikä enää naurata. Ulkonäkö, vaatteet eivät merkitse. Ulkoinen ja sisäinen vanheneminen. Entinen elämä ja tämä uusi. Se on vain hyväksyttävä. Toisen lapsen kuolema: Elämä mullistui täysin. Sairauslomalla. Puolison tuki. Lapsi ja lapsenlapset tärkeitä. Läheisten ystävien ja sukulaisten tuki ja apu. Avioero. Selvisi miehen kuolemasta paremmin kuin lapsen. Lapsen kuolema raskain suru, vrt. miehen kuolemaan. 1.lapsen kuolema: itsesyytökset, häpeä, yksinäisyys, ei tukea. Pelännyt aina lapsiensa puolesta Ajatus: ”Kukaan ei vie häntä haudasta.”. On pimeässä tunnelissa, maailma on musta. Kaikki muuttui. 1.lapsen kuolema oli niin kova sokki, ettei uskonut toistuvan. Nimim. ”Äitisi”. Äidin on kestettävä jotta muut jaksavat. Suurin onni lapset ja lastenlapsiaSuree, oman äidittömyyden toistumista. Lapsen syntymä onni. Itsellä vaikea äitisuhde. Syyllisyys, vanhempana. Itsensä rakentaminen. On sairauslomalla edelleen. Ei naurata tai naurattaa hysteerisesti kummat jutut. Nauru helpottaa, kuten itku. Alakuloinen pohjavire jäänyt, ei naurata, ei näe huumoria, vaan kyynisyyttä kaikkialla. Suremisen ja irtipäästämisen vuorottelu sekä arkeen palaaminen.Ei hyväksy lapsenlapsen isättömyyttä. Ajatteli, toisilla traagisemmat kokemukset tai lapsettomuus, miten lapsi toivoisi elettävän. Elämässä ollut onnea, ja murheita. Vaikeus hyväksyä ja ymmärtää lapsen kuolemaa. Pitäisikö tyytyä Jumalan tahtoon ilman vihaa. Ei pysty. Kateellinen muille, jotka saavat elää. Kertoi lapsen historiasta ja elinoloista selittäen taustoja. Kiitollisuus lapsesta. Kiitollisuus lapsista perheineen. Toisten muistutukset muista lapsista ja lapsenlapsista. Yrittää hoitaa parhaansa mukaan toista lastaan. Muistot Yksinäisyys Muuttunut suhde kuolemaan ja elämään: Tuonpuoleisuus Miksikysymykset Huoli Vahvistuminen, sitkeys Suremisen ja tekemisen vuorottelu Hajamielinen. Kela ei pyöri, päivittäin mielessä. Pystyy muistelemaan jopa nauramaan muistoille. Ihmiset eivät kiinnosta, ymmärrä. Rentoutuminen vain puolison ja vertaisten parissa. Mielestään vielä outo. Ystävyydet kärsineet. valitukset ärsyttävät. Kuolema ei enää pelota. Ei surisi jos kuolisi. Elämää ei voi etukäteen suunnitella. Uskoo vielä tapaavan tuonpuoleisessa. Jumalasuhde vahvistui Kysellyt, miksi juuri minun lapseni? Aluksi ajatteli, että Jumala halusi hänen nöyrtyvän. Ylisuojeleva toista lasta kohtaan. ”Ihan mitä tahansa voi tapahtua.” Lupa olla itsekäs ilman syyllisyyttä. Ei enää välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Elämä jatkuu, elää sinnitellen. Tulevaisuuden toivo. Särkyneen saviruukun palaset kootaan. Jouluna lapsen haudalla oli käynyt monia: se lohdutti. Toivoisi näkevänsä unta. Loukkaa, ettei lapsesta puhuta, tarve muistella, Kirjoittaminen terapeuttista. Vuosipäivä ja lapsen syntymäpäivä vaikea. Muistotilaisuus. 1.joulu otti koville. Miten selviää lähestyvästä syntymäpäivästä? Muistot. Muistelee ja Ikävöi myös fyysisesti. Joskus näkee kielteisiä harhoja ja myönteisiä unia lapsesta. Kummastelee ihmisiä ja heidän puheitaan. Eläkeläisenä helpompi pudota suruun. Yrittänyt olla käpertymättä ja katkeroitumatta. Runossa kuvaa, ettei kukaan voi tietää määrää äidin kyynelten. Ei ole ollut yksin ja tavallaan kuitenkin. ”Minun on suruni.” Toiset ihmiset eivät ymmärrä. Kokee olevansa "toisella puolella" kuin muut. Elämä ohi: pakko olla vihainen, muuten ei jaksa, elämänhaluttomuus. Toiset eivät ymmärrä, elämässä voi sattua mitä tahansa. ”kummulla haudan. Siellä lepää nuori ihminen äiti pojan pienoisen.” Kapinoinut Luojaansa vastaan. Vaikea ymmärtää. (vrt vanhukset). ”Miksi sinä, miks en minä? Luoja armahda.” Kuolema liian lopullinen, ajattelee, että odottaa rajan takana. Nyt usko mennyt, pimeässä tunnelissa. Ei tiedä onko Jumalaa, miksei auttanut? Miksi jotkut saavat elää? ”Kuollut on kuollut, enkä voi elää kuolemaa” Elämä jatkuu taisteluna, viisaus säilyy. Ei kuulu kirkkoon, ei ateisti. Jumala-kysymys on kesken vielä: ”Jumala on tyly ja ilkeä ukko.” Huoli lapsenlapsesta ilman vanhempaansa Pelännyt aina lastensa puolesta. Välinpitämättömyys tulevaisuudesta, elämänhalu ja haluttomuus. Jumalaa ei kyseenalaistanut nyt usko lujilla. Kyselee, miksi hän, miksi toistamiseen, mistä rangaistus. Huoli lapsenlapsesta ilman vanhempaansa. Huoli, miten vanhana pärjää – ennen luotti ainoaan lapseensa. ”Kiire on loppunut”. Oppinut sanomaan "ei". Ei jaksa loukkaantua, ei riidellä. Ei enää pelkää mitään, paitsi sitä, että kaikki toistuu. Sitä ei kestäisi. Suremisen ja työn vuorottelu: paluu arkeen, työhön ja surusta irti päästäminen. Suremisen ja tekemisen vuorottelu: harrastukset ja muiden ihmisten tapaaminen Erityisesti lapsenlapsi tuo vierailuillaan iloa. Kaikki on muuttunut, mikään ei ole kuin ennen. Maailma on musta. Rakentaa itseään uudelleen. 97 Taulukko 8. Murtuneiden tyyppitarinan muodostuminen Pääteemat S11 S10 S9 S12 Lapsen menetys muutti kaiken Suruprosessi Kuoli yllättäen 14 vuotta sitten. Kuoli yllättäen viisi vuotta sitten. Kuoli kuusi vuotta sitten. Kuoli 11 vuotta sitten. Sairaalan kriisiapu. Sokki oli tainnuttava, vietiin psykiatriselle osastolle Sairausloma. Ei voinut hyväksyä ymmärtää. Oli vihainen muille. Vauvan tavarat lensivät takaisin varastoon, rattaat myytiin. Pian syntyi veljelle lapsi, mitä oli vaikea kohdata. Lapsen pitkäaikainen sairaus ja kärsimys: sielu revitty ja raastettu. Luki aluksi teosofista kirjallisuutta ja itsensä ”puhki”. Seurasi romahdus. Kolme keskenmenoa. Syntynyt kaksi lasta. Sekundaari lapsettomuus Avioliitto käynyt pohjalla. Toivon ja huolen vaihtelu lapsen sairastaessa. Aluksi surua piiloon Jumalan rakkauden taakse, unohti surra. Nykyään vaikea mennä haudalle, ikään kuin sulkisi koko asian elämästä. Puoliso sairastui. Syntyi viides lapsi. Vaativa ja epäsäännöllinen työ. Kuormittavuus lapsen kuoleman jälkeen Heikentynyt terveys Ammattiapu, vertaistuki Puhkesi fyysinen sairaus, joka aikanaan saatiin hallintaan eikä juuri enää oireile. Ei voi uskoa, että on selvinnyt täysjärkisenä hengissä kaikesta. Vertaistukiryhmästä oli paljon apua. Kaikki muuttui. Elämän arvot aina järjestyksessä. Kaikki muuttui. Identiteetin muutos kielteiseen suuntaan ”Olen kuullut, miksi et ole sama vanha iloinen ihminen kuin ennen.” Vakava ja surullinen. Sosiaalisten tilanteiden haavoittavuus, erakoituminen Kaikki perhejuhlat, häät, ristiäiset edelleen vaikeita. Useimmat ei ymmärrä, kommentit satuttavat. Ollut ”ihan hirveä” ystäviään kohtaan. Pyytänyt anteeksi ja iloinen ystävistä. Vaikeus hyväksyä Ei hyväksy ja protestoi edelleen. Heikentynyt toimintakyky, rajoittavuus Ei voi mennä kirkkoon tai konsertteihin, koska herkistyy ja vain itkettää Keksii tekosyyn. 98 ”Suurin ja kamalin muutos itselleni, että olen niin muuttunut. ” Aikaisemmin sosiaalinen, iloinen, pidetty. Kirjoitti olevansa kyyninen, kylmä ja onneton. Tuntee, ettei ole enää jäljellä kuin sydämen puolikas. Haluaisi takaisin sen lämmön mikä itsessä oli. Huomaa erakoituvansa. Muut ihmiset eivät kiinnosta. ei tykkää kutsua vieraita, ei nauti vierailuista. Ei innostu paljon mistään: Puolisolta kaukoloma, oli vihainen, ettei osaa iloita kunnolla. Todettu vaikeaasteinen masennus. Nyt kyseessä työssä jaksaminen. Elää huurussa, kova lääkitys ja aina väsynyt. Psyyke ei kestänyt kaikkea painetta, löytyi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Pitkät sairauslomat, määräaikaiseläke. Käynyt sururyhmässä ja terapiassa. Nykyään käy psykoterapiassa. Ei pelkkä lapsen kuolema vaan kärsimys ja koko perheen voimattomuus. Perheidylli särkyi. Toiminut aluksi vertaistukiryhmän ohjaajana. Fyysinen kunto heikentynyt, ulkomuoto muuttunut. Ei enää sama ihminen. nykyisin hyvin impulsiivinen. Kipeä sisältä, hieman katkera, koska terveys ja työkykykin mennyt. Kertoi erakoituvansa ja eristäytyvänsä. Ihmiset eivät ymmärrä ja ovat kaikonneet. Kaipaa hiljaisuutta. Kirjoittaa, etteivät kirjoitukset kerro kaikkea järkyttävää, mitä saanut kohdata ihmisten taholta. Ei mene päivääkään, ettei ajattele ”tätä järjettömyyttä”, minkä lapsi joutui kokemaan. Tärkeää ajatella, että elämällä on jokin tarkoitus. Työssä jaksaminen tiukalla. Elämänhalun heikkeneminen: läheisten vuoksi tulee jaksaa elää. Merkityksen löytäminen: Hän oli ”meille tarkoitettu lainalapsi.” Terveys ja työkyky heikentyneet. Miettii varovasti töihin paluuta. Uskonnollisuus, suhde kirkkoon Kirkosta eronnut. Ei lohdutuksen sanaa. Kyselee: Miksi Jumala ei varottanut ensin? Tuonpuoleisuus Ylireaktiot (viha, katkeruus) Muut perheen lapset Tulevaisuus Kirjoittaminen nostaa kovan tunnemyrskyn, vihan. Näkyy ajatuksenkulussa ja kielenkäytössä Toinen lapsi onnen viimeinen pantti, (kiitollinen ystävistä). ”Lapsia olen parhaani mukaan yrittänyt kasvattaa ilolla ja kiitollisuudella” Hautajaiset suuri pettymys. Kokenut yliluonnollisia asioita, hakenut tukea teosofiasta, meedioilta, uskonnoista filosofiasta. Uskoo henkiseen elämään kuoleman jälkeen, jälleennäkeminen. Kirjoittaminen nostaa tunteet ja ahdistuksen pintaan, jotka ”sitten ryöpsähtelevät”. Toisen lapsensa rooli lapsen sairastamisen aikana ja kuoleman jälkeen. ”Tulevaisuus tapettiin minusta lapseni sairauden aikana” On luottanut Jumalan johdatukseen nuoresta lähtien. Kiitollinen esirukouksista. Haluaa luottaa Jumalaan. ”Ehkä jälleen tapaamme Jeesukseen turvaten Taivaan kodissa.” Taivaan Isälle kiitollinen kaikista lapsistaan. Iloinen asia: ensimmäinen lapsenlapsi tulossa. Elämä jatkuu. Toivonpilkahduksia: mahdollinen työhön paluu ja lapsenlapsi. 99
© Copyright 2024