1. No category

MAILA TALVIO
KOOTUT
TEOKSET
VIII
MAILA
TALVIO
Valokuva
veistoksesta.
Wäinö
Marmoria
Aaltosen
1931.
Maila
Talvio
KOOTUT
TEOKSET
VIII
KURJET
KIHLASORMUS
Porvoo • Helsinki
WERNER
SÖDERSTRÖM
OSAKEYHTIÖ
Werner
Söderström
kirjapainossa
Osakeyhtiön
Porvoossa
1951
SISÄLLYS
KURJET
Häpeä
Jaa-jaa ja ei-ei
7
9
63
Ihmisen sielu-raukka
164
Kurjet
232
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta
308
KIHLASORMUS
317
KURJET
Ensimmäinen
painos
ilmestyi
1919
H Ä P E Ä
Riikka T u u n a m a k a s i v a a t t e e t yllään kovalla kapealla
vuoteellaan, k u u n t e l i ja tuijotti pimeyteen. Hiljalleen
siirtyivät s i l m ä n r ä p ä y k s e t l a u a n t a i n puolelta s u n n u n t a i n
puolelle. Niinkuin l u k e m a t t o m i a kertoja ennen lankesi
helmikuun yö yli kodin ja kylän.
Mutta m i k ä ä n ei ollut niinkuin ennen, hiljaisuus oli
näennäistä, r a u h a oli n ä e n n ä i n e n . Vaikeaa oli T u u n a n
tyttären y m m ä r t ä ä , että h ä n t ä n ä ä n , niinkuin satoja
kertoja ennen, oli v a l m i s t a n u t kodin p y h ä k u n t o o n ja että
hän oli k ä y n y t lakaisemassa kirkkoa, oikonut alttariliinoja ja p y y h k i n y t tomuja haarakynttiläjaloilta ja m u i l t a
esineiltä tutussa herranhuoneessa. Koko entinen elämä
oli siirtynyt oudon kauas, koko n y k y i n e n t u l l u t oudon
lähelle. H ä n e n omassa rinnassaan t u n t u i sydämen a s e masta olevan jokin vasara, joka tuskallisen t a r k a s t i etsi
alasintaan ja vihdoin viimein iski, ties m i t ä t a r k o i t u s t a
varten.
Niin h ä n e n sydämensä todella takoi, että oli vaikea
terästää kuuloa niin h e r k ä s t i kuin h ä n n y t olisi t a h t o n u t .
Viereisestä vuoteesta k u u l u i v a t Alman, h ä n e n sisarensa
tyynet hengenvedot — h ä n sai unta, hän. Vaatteet yllään
makasi hänkin, m u t t a levollisessa unessa. Niinkuin l a p set tekevät, oli h ä n aikansa i t k e n y t ja sitten m e n n y t
uneen. Riikka T u u n a ei ollut i t k e n y t eikä h ä n liioin
ajatellut u n t a .
Häpeä oli t u l l u t taloon, h ä p e ä J u m a l a n ja ihmisten
edessä.
Läkähtymäisillään oli ihminen, k u n sitä ajatteli. Missä
oli silloin Herra, k u n sellainenkin saattoi t a p a h t u a ?
Missä oli ihmisten Isä — n y t t a p a h t u i asioita, jotka eivät
olleet Hänelle soveliaat!
9
N a r a h t i k o i k k u n a n alla?
Riikka T u u n a p o n n a h t i istualleen j a terästi taasen
kuuloaan. Hän oli e r o t t a v i n a a n askelia — tuliko Toivo?
Ei, sanomalehti se vain rapisi h ä n e n jalkainsa alla. H ä n
oli p a n n u t sen suojelemaan peitettä saappailtaan, ei siksi
että se m i k ä ä n hieno olisi ollut, v a n h a a h a n täällä kotona
k a i k k i oli — isän t a h t o a siinä suhteessa ei k ä y n y t k e n e n k ä ä n vastustaminen. Riikka painoi suonikkaita käsiään
sängynlaitaa vasten ja tähtäsi katseensa i k k u n a a n ,
j o n k a ristikko h ä m ä r ä s t i e r o t t a u t u i pimeästä. M u t t a ei
h ä n m i t ä ä n m u u t a k u u l l u t kuin sydämensä t y k i n n ä n j a
sisarensa tasaiset hengenvedot.
H ä n e n sydämensä l ä ä h ä t t i ja koko r u u m i s t a kuumasi,
k u n h ä n uudelleen ajatteli m i t e n t a h r i t u t he n y t olivat
kaikki. Ei yksin Toivo, v a a n isä, he tytöt, Eino-Ilmari,
O l l i . . . Irja . . . T u s k i n p a h ä p e ä olisi voinut s a t t u a m u i hin perheisiin sillä lailla kuin heihin, T u u n a n väkiin. He
olivat koettaneet pitää itseään niin p u h t a i n a liikkuessaan e l ä m ä n likaisilla taipaleilla ja n y t olivat tulleet
j o t k u t jättiläis v a n k k u r i t j a sotkeneet heidät pyöriensä
alle. Mitä sanookaan isä, k u n h ä n saa asian tietää, m i t ä
E i n o - I l m a r i ja Olli, Olli r a u k k a ? Ja Irjakin jo y m märtää . . .
Mitä Toivo aikoi? Ettei h ä n vain löisi kuoliaaksi j o m p a a k u m p a a syyllistä, tai molempia. H ä n oli k a m a l a s t i
u h a n n u t : ensin Sylvin, sitten sen toisen, sen k o n n a n . Ja
lopuksi h ä n oli u h a n n u t lapsia. Omia lapsiaan . . . !
Tottakin! Y h t ä k k i ä läikähti Riikan mielessä niinkuin
tuulessa h e i l a h t a a vaate, j o n k a toinen puoli on musta,
toinen punainen. Mustan sijaan tuli p u n a i n e n puoli
h ä n e n mielessään ä k k i a r v a a m a t t a esiin. H ä n h ä n oli
k u u l l u t veljensä mainitsevan A r v o M ä k i m a t k a n t ä n ä ä n
saapuneen kotiin. Olihan sekin asia se!
Voimalla, jolla auringon rusotus joskus tulee ja k a r k o t t a a tieltään kokonaiset pilvilaumat, valtasi v a s t u s tuksesta h u o l i m a t t a r i e m u T u u n a n v a n h e m m a n t y t t ä r e n .
L a p s u u d e n y s t ä v ä n k u v a hymyili hänelle j a h ä n e n s y d ä mensä oli heti sula ja onnellinen. M u t t a sitä kesti niin
lyhyeltä, että se jo oli ohi, k u n h ä n tuli tajuihinsa. H ä n
huusi s u u t t u n e e n a pilvilauman takaisin, kokonaisen sotajoukon h ä n tarvitsi t u r v a k s e e n kiusausta vastaan. Sillä
10
Arvon kanssa oli k a i k k i k e r t a k a i k k i a a n lopussa. T a r peeksi oli leikkiä kestänyt. Missä Toivo viipyi? Mitä
tämä viipyminen tiesi? Mitä h ä n aikoi? Miksi h ä n oli
kieltänyt s y t y t t ä m ä s t ä t u l t a ? . . . K u i n k a kivikovaksi
elämä y h t ä k a i k k i t e k i k ä ä n ihmisen . .. !
Niin, mikä Arvon taas olikin t u o n u t kotiin? Olisiko h ä n
saanut tietää sisaren huonosta elämästä ja siitä syystä
tullut? Hän n y t oli viimeinen v a r o i t t a m a a n tai oikaisemaan toista. Tai olisiko h ä n e n päässään taas k u m m i tellut jokin t u u m a . E h k ä p ä esimerkiksi sähkövalo n y t
yhtäkkiä v ä l t t ä m ä t t ä piti saada kylään. Arvo kai jo oli
tullut m i t t a a m a a n vesivoimaa. Tietysti h ä n pystyi siihen
yhtä hyvin kuin j u h l a r u n o j e n tekoon tai esitelmien
pitoon. K a i k k e e n h a n hän, A r v o M ä k i m a t k a ! Tänään,
kuten sanottu, oli h e r r a A r v o saapunut, olivat Toivon
kanssa t a v a n n e e t junassa. Ei toki ollut kaunis n u o r i h e r r a vielä k ä y n y t Tuunassa, e h k ä p ä h ä n n y t aikoikin
jättää T u u n a n väet r a u h a a n . Hyvä olisikin. Mitäpä
ainaisista selityksistä ja selvittelyistä. Niitä oli ollut
liiaksikin. S u u t u t t i , k u n niitä vain ajattelikin . . .
Mutta n y t . . .
Riikka sävähti istualleen ja riensi i k k u n a a n . A i k a n s a
tuijotettuaan pimeyteen h ä n totesi, että h ä n taasen oli
koettanut p a k o t t a a itseään vihaan j a k a t k e r u u t e e n l a p suudenystäväänsä k o h t a a n . Onnistuisiko h ä n koskaan
k a r k o t t a m a a n silmistänsä A r v o M ä k i m a t k a n k u v a n ?
Levoton, kipeä sydän oli h ä n e n ponnistustensa ainoa
tulos. H ä n jo väsyi. N y t a l k a v a t taasen muistot s a a pua, sen h ä n tunsi, ensin h i u k a n arkoina, m u t t a pian
varmoina ja vaativina. Ne t i e t ä v ä t liian h y v i n kotinsa,
sinne n e aina p a l a a v a t : T u u n a n t y t t ä r e n r i n t a a n .
I k ä ä n k u i n ei n y t olisi m u u t a ajattelemista. Missä
k u m m a s s a Toivo viipyy? K u n voisikin olla v a r m a , ettei
hän tee ajattelemattomia tekoja. Ihmeellinen tuo A l m a
n u k k u m a a n . N y t liikkui j o k u p i h a m a a l l a pimeässä: kaksi
varjoa liukui takaportista, tullen kellarin p ä ä d y n ohi,
suoraan p i h a m a a n k u l m a n poikki. Riikan k ä d e t p u s e r tuivat n y r k i l l e j a kuiva, ilkeä k u u m u u s t ä y t t i h ä n e n
päänsä. H ä n n ä k i varjojen k u l k e v a n t u t t u a tietään
navettatyttöjen h u o n e t t a kohden, oven a v a u t u v a n , valon
11
leiskahtavan hangelle j a samassa s a m m u v a n oven s u l keutuessa.
Eikä edes Musti h a u k a h t a n u t . Se oli y s t ä v y s t y n y t n ä i den vieraiden kanssa sekin. T a h r i t u t , h ä p e ä ä n r y v e t e t y t
olivat he kaikki!
Ei, ei n y t enää sopinut m e n n ä o j e n t a m a a n p a l v e l u s tyttöjä, k u n tällaisia k u u l u i s u u r e n talon emännästä,
jolla oli isoja lapsia. M u t t a J u m a l a kai oli j ä t t ä n y t
j u m a l a t t o m a n s u k u k u n n a n o m a n onnensa nojaan ja salli
ihmisille t a p a h t u a niinkuin he itse tahtoivat. Mitä Toivo
aikoi? Hän oli u h a n n u t t a p p a a ensin Sylvin, sitten sen
toisen ja vihdoin h ä n oli u h a n n u t lapsia. Ettei h ä n vaan
pistäisi tuleen koko Somerin taloa ja polttaisi heitä n i i n k u i n hiiret s a v u u t e t a a n kuoliaiksi pesäänsä. Olisikohan
p i t ä n y t lähteä katsomaan, k u n Toivo näin viipyi? Ei
koskaan Riikka ollut n ä h n y t veljeään tällaisena. Niin
t y y n i kuin h ä n oli tavallisesti. M u t t a h ä n olikin r a k a s t a n u t Sylviä niinkuin mies vain s a a t t a a naista rakastaa.
H ä n oli l u o t t a n u t vaimoonsa rajattomasti. V i i k k o k a u siksi h ä n oli j ä t t ä n y t h ä n e t yksikseen, k u n m a t k a t s a t t u i v a t p i t e n e m ä ä n . I l m a n epäluuloa h ä n aina oli p a l a n n u t — k u n n e s vihdoin t ä n ä ä n . . . !
M u t t a p a r a s t a oli, että Toivo sen itse näki. Jos hänelle
olisi sanottu, että h ä n e n vaimonsa p e t t ä ä h ä n t ä , niin ei
h ä n olisi uskonut. K u k a a n omaisista ei olisi sitä u s k o n u t . Sylvihän n a u r o i kaikkien kanssa, siihen oli totuttu.
M u t t a n y t oli h ä n e n todellinen luontonsa y h t ä k k i ä p a l j a s t u n u t . Hän oli M ä k i m a t k a n lapsia, heidän h e n k e ä n s ä
ja vertansa. Häpeä, häpeä!
Sellaista se oli, k u n r a k e n n e t t i i n talot näin v i e r e k k ä i n :
koko elämä kävi yhteiseksi. Heidän ollessaan lapsina
olivat naiset illoin tulleet erottelemaan k u k i n omia l a p siaan siitä puolialastomasta, leikkiin v ä s y m ä t t ö m ä s t ä
ihmisalkujen rykelmästä, joka kirmaili T u u n a n r a k e n n u s t e n n u r k i l t a M ä k i m a t k a n r a k e n n u s t e n nurkille. T u u n a s t a oli ensin t u l l u t lasten äiti, yllään jotakin sinistä
ja valkoista ja o h u t hiussykerö kiinnitettynä niskaan,
m y ö h e m m i n m u m m o tai palvelustyttö. M ä k i m a t k a s t a oli
t u l l u t m u s t a rasvainen P i i n a j a j o n k u n h a r v a n k e r r a n
rouva itse punaisessa kampausröijyssään, palmikko r i i puksissa kuin nuorella tytöllä . .. H e h ä n olivat jo suuria
12
ihmisiä, naapurinlapset, k u n he vielä yhdessä uivat.
Jokaisella oli r a n t a t ö y r ä ä l l ä oma pensaansa, johon h ä n
heitti vaatteensa. Riikka voitti pojat, he olivat hänelle
siitä aina s u u t t u n e e t . K e r r a n k ä v i Arvo kiinni h ä n e n
jalkaansa, he j o u t u i v a t vedessä t a p p e l u u n ja höyhensivät toisiaan niin että täysikasvaneet juoksivat r a n t a a n
pelastamaan h u k k u v i a . . . Se tästä n a a p u r u u d e s t a oli,
etteivät lapset täysikasvaneina tahtoneet osata etsiä elämäntoveria k a u e m p a a . A i n a vain n a a p u r i s t a .
T u u n a n vakava, a n k a r a t y t ä r ei h u o m a n n u t , että h ä n jo
taasen oli l e i k k i k a l u n a muistojensa käsissä. Keskellä
perhettä k o h d a n n u t t a o n n e t t o m u u t t a pitivät muistot
peliään, leikkien ja tanssien kuin perhoset.
K e r r a n . . . Niin, oli pääsiäisaikaa, pyhien välillä. Oli
sellainen päivä, jolloin ei t a p a h t u n u t m u u t a kuin hyvää,
kerran, k a u a n sitten. Hän, Riikka, oli k a h d e k s a n viikkoa
ollut poltetaudissa ja k a i k k i olivat luulleet h ä n e n k u o levan. M u t t a h ä n p a r a n i . Vaatteet olivat k ä y n e e t h y v i n
suuriksi, t u k k a oli ohennut. H ä n e n oli oudon suloinen
ja kevyt olla. K a i k k i olivat hänelle h y v ä t ja kyselivät
mitä h ä n tahtoi. H ä n tahtoi ulos! Se oli ainoa m i t ä ei
hänelle olisi suotu, m u t t a h ä n e l t ä ei kielletty sitäkään.
Mentiin vain portille vielä k o e t t a m a a n miten k y l m ä oli.
Ei ollutkaan kovin k y l m ä . M u m m o pisti h ä n e n k ä s i v a r tensa äitivainajan turkinhihoihin ja sitoi p a k s u n villahuivin h ä n e n p ä ä n s ä y m p ä r i . H ä n antoi t a h d o t t o m a n a
sen k a i k e n t a p a h t u a , jäi seisomaan, k u n m u m m o oli
hänet p u e t t a n u t j a läksi liikkeelle, k u n m u m m o h ä n t ä
kuljetti. He tulivat keskelle tietä lapioituja l u m i r ö y k kiöitä. Hanget olivat repaleiset ja niillä liikkui pieniä
hyttysiä, j o t k a tuskin pysyivät siipiensä varassa. V a r puset r a k s u t t i v a t ja lensivät pilvenä ilmaan j u u r i vasta
ennenkuin j a l k a niitä kosketti. T u n t u i i h a n a lemu i k ä ä n kuin tuhansista kukkasista, joita ei n ä k y n y t . Ne olivat
siellä mistä tuuli tuli. Kummallista, sillä eihän t u u l l u t kaan! N ä k y m ä t t ö m ä t k u k k a s e t vain tuoksuivat. E i n o Ilmari lasketti kelkallaan hankeen, m e n i n u r i n ja veti
kasvonsa n a u r u u n . S u u r i j o u k k o lapsia telmi l e i k k i lapioineen hangessa. M ä k i m a t k a n poikia oli r a n t a t ö r mällä petäjien alla. He heittivät kivillä oravia. Yksi
heistä läksi j u o k s e m a a n tietä Riikkaa ja m u m m o a v a s 13
t a a n . Y h t ä k k i ä poika p y s ä h t y i j a j ä i k a t s o m a a n ylöspäin. Riikka k u u l i h u u d o n : kurjet! ja samassa pysähtyi
leikki joka h a a r a l l a ja k a i k k i katselivat ylöspäin. Riikka
h a v a h t u i , y m m ä r s i , että h ä n e n päänsä y m p ä r i l l ä oli j o t a kin, j o k a esti h ä n t ä k u u l e m a s t a . H ä n nosti käsivarsiaan
niinkuin tuulimylly ja riisti huivin päästään.
Silloin . . . Niin, se m i k ä silloin seurasi, oli j o t a k i n ylen
ihanaa. H ä n tunsi olevansa t e r v e ja kevyt, koko m a a i l m a
oli t e r v e ja onnellinen. V a n h a t u u l i m y l l y k i n t u n t u i
tanssivan m ä e l l ä ä n yhdellä jalalla. Ilmassa soivat lasten äänet ja havisivat k u r k i e n siivet. »Helmiä, helmiä!»
h u u s i v a t pikkulapset j a heittelivät ympärilleen lumisohjoa. »Kurjet, kurjet!» h u u s i v a t s u u r e m m a t ja h y p p i v ä t
käsiään ojennellen, i k ä ä n k u i n tavoitellakseen lintuja.
M u t t a se M ä k i m a t k a n pojista, joka ensinnä oli n ä h n y t
kurjet, läksi n y t j u o k s e m a a n käsivarsiaan heilutellen ja
päästeli kimeitä ääniä. L a k k i putosi h ä n e n päästään.
Koko lapsijoukko läksi j u o k s e m a a n ja h e i l u t t a m a a n käsivarsiaan samalla tavalla. K a i k k i olivat kuin pieniä t u u l i myllyjä, joita h a r m a a v a n h a tuulimylly johti m ä e l t ä ä n .
V a n h u s oli m y k k ä n ä , m u t t a lapset k i r k u i v a t lasisen
läpitunkevilla äänillä. Kurjet, kurjet! Taivaan sinessä
k y n t i v ä l k k y v ä n ä j a valkoisena k u r k i e n aura. S a i r a s vuoteelta noussut t y t t ö tunsi jäsenissään outoa h a l u a
s e u r a t a niitä. H ä n e n t ä y t y i päästä lentoon! H ä n veti
kätensä v a n h u k s e n kädestä j a läksi juoksemaan, t u r k k i
solui m a a h a n , k ä s i v a r r e t siipinä h ä n kiiti eteenpäin.
V a n h a tuulimylly se oli heidän kaikkien oppimestari. Se
seisoi siellä niin k a u k a n a ja yksinään. Kurjet, kurjet!
k u u l u i vihlovasti niinkuin j ä ä t T u u n a j ä r v e n selällä olisiv a t laulaneet. Sairas t y t t ö n ä k i j o n k u n juoksevan v a s t a a n s a — oliko itse r a k a s tuulimylly l ä h t e n y t liikkeelle?
Ä k k i ä saavutti h ä n e t suuri v o i m a t t o m u u s . . . h ä n uppoaa,
h ä n h u k k u u ! H ä n j o u t u i pojan syliin, j o k a oli juossut
h ä n t ä vastaan.
K a i k k i luulivat h ä n e n pyörtyneen, m u t t a h ä n e n oli
vain s a n o m a t t o m a n h y v ä olla. Poika oli kaunis ja r a k a s .
K u k a h ä n oli? Oliko h ä n h ä n e t ennen n ä h n y t ? Hänen
silmänsä olivat kosteat ja h ä n e n hiuksissaan oli l u m i k u k k a s t e n lemu, m u t t a h ä n e n huuliinsa katsahtaessa
p y ö r r y t t i . Arvoko sinä olet? olisi t y t t ö t a h t o n u t sanoa,
14
mutta ei h ä n e n h u u l i l t a a n l ä h t e n y t y h t ä ä n ääntä. H ä n e n
sydämensä löi niin että t u n t u i läpi koko r u u m i i n . K a i k k i
iäi kauas, m a a i l m a ja ihmiset. Lasten h u u d o t soivat
kaukaa alhaalta niinkuin olisi helistelty kelloja. K u r k i e n
aurakin k u l k i niin k a u k a n a , taipuillen päistään t a i v a a n
sinessä. Tyttö katseli pojan silmiin ja odotti niinkuin
kukkanen odottaa kastetta. Ei m i t ä ä n m u u t a ollut m a a i l massa. Y h t ä k k i ä sanoi t y t t ö : »Kuinka et sinä ole k o u lussa?» »On pääsiäinen», vastasi poika. »Pääsiäinen»,
toisti tyttö, ja a u t u u s m a h t u i siihen y h t e e n sanaan.
pääsiäinen! toisti s a m a ihmislapsi k a k s i k y m m e n t ä
vuotta m y ö h e m m i n y k s i n ä ä n valvoessaan vuoteellaan.
Hän lausui sanan ääneen. Hän oli l a u s u n u t sen t u h a n s i a
kertoja. Ei m i t ä ä n sanaa h ä n ollut ä ä n t ä n y t niin usein.
Tuunan t y t t ä r e n silmissä pimeni, k u n h ä n sai itsensä
kiinni siitä että taasen oli mielikuviensa n a r r i n a . K o v a kouraisesti k ä v i h ä n kiinni muistoon niinkuin se olisi
ollut h ä n e n käteensä e k s y n y t p ä ä s k y n e n ja sanoi sille
ilkkuen: t a p a n k o m i n ä sinut? Niin, sellaista se oli: ei
tarvittu m u u t a k u i n että A r v o tuli kotiin k ä y m ä ä n —
heti olivat muistot valmiina.
Tämä pääsiäisaikainen muisto oli kaikkein s u u t u t t a v i n ,
se oli, totta p u h u e n , niinkuin se k a r k e a m u s t a leipä, josta
hän eli. Vielä k e r r a n : sellaista se oli, k u n n a a p u r i t a s u i vat niin l ä h e k k ä i n ja k u n heillä oli samanikäisiä lapsia.
Mäkimatkan väissä oli yleensä paljon s u u t u t t a v a a , jos
halusi r u v e t a p e n k o m a a n muistoja siltäkin puolelta.
Mutta silloinkin astui aina esiin puolustajia. M u u t a m a t
muistot k a r k a s i v a t silloin itsepintaisesti väliin ja vapisivat kädessä. Oli h y v ä sanoa pääskyselle: m i n ä t a p a n
sinut. M u t t a k u k a sen tappoi! Niinpä n y t k i n , j u u r i k u n
Arvo M ä k i m a t k a n sisaren, Sylvi Somerin rikos niin v e r i ruskeana ja poispesemättömänä h e h k u i Riikan silmien
edessä, tuli v a n h a pääsiäismuisto k u i n hiljainen käsi
hänen silmälaudoilleen ja seisahdutti h ä n e n sydämensä
lyönnit. Koko muisto m a h t u i silmänräpäykseen. H ä n ei
läpikäynyt tuon n u o r u u t e n s a päivän t a p a u k s i a p e r ä
perään järjestyksessä, v a a n koko päivä, siitä asti k u n
hän nousi vuoteesta siihen asti k u n h ä n A r v o M ä k i m a t kan o l k a p ä ä h ä n nojaten n ä k i k u r k i e n lennon, värisi
hänen sielussaan kuin suuri kastepisara. Tuo pääsiäis15
aikainen muisto oli kuin laulu, j o n k a k e r r a n soitettu
sävel on j ä ä n y t soimaan y h t e n ä ainoana vilvoittavana
sointuna. S i l m ä n r ä p ä y s riitti h ä n e n sielulleen v a s t a a n o t t a m a a n viivoituksen, silmänräpäys pitkä kuin iäisyys.
Se oli aivan h ä m m ä s t y t t ä v ä ä . Eikö hän, Riikka Tuuna,
ollut j ä r k e v ä ihminen? Ja jo v a n h a k i n , oi k u i n k a h a n
vanha! M u t t a n u o r u u d e n m u i s t o i h i n n ä h d e n ei h ä n v i i sastunut. H ä n ei milloinkaan siinä suhteessa voinut olla
varuillaan. Ne olivat ilmassa eikä ihminen voinut l a k a t a
h e n g i t t ä m ä s t ä . Ilmassa ne h ä n e t yllättivät. Ei t a r v i t t u
m u u t a kuin että j o k u ä k k i a r v a a m a t t a lausui Arvon
nimen. Tai että p u h u t t i i n pääsiäisestä. Tai että lapset
t u l i v a t niityltä, käsissään k i m p p u pajuja. Tai että h ä n
selaillessaan virsikirjaa, j o u t u i pääsiäisvirsien kohdalle.
»Sun porttis, oves avaja» — k u n h ä n n ä k i nekin t u t u t
sanat, a v a u t u i sydän selko selälleen muistoille, joille ei
h ä n t a h t o n u t a n t a a ravintoa. J a voimattomaksi h ä n r a u keni niihin, k u n n e s heräsi ja raa'asti särki lumouksen.
Eikä t ä m ä asiantila p a r a n t u n u t vuosien m u k a n a , v a a n
paheni. T ä y t y i s u o r a s t a a n ä r s y t t ä ä itseään saadakseen
takaisin tasapainonsa.
Tasapainonsa, voimansa ja yksinäisyytensä. Sillä yksin
on h ä n e n elettävä ja kuoltava. Vain k e r r a n on elämässä
pääsiäinen. E l ä m ä on työtä ja lihansa kuolettamista ja
lopuksi k u i t e n k i n tulee h ä p e ä ja u p o t t a a alleen kaiken
m i t ä on k o e t t a n u t pelastaa. J ä t t i l ä i s v a n k k u r i t tulevat ja
p ä r s k y t t ä v ä t likaa kaikelle m i t ä on k o e t t a n u t säilyttää
puhtaana.
Häpeä oli tullut.
V a r m a a n olivat v i e r a a t j o k a u a n tietäneet t ä m ä n
h ä p e ä n u h k a a v a n T u u n a n sukua. V a r m a a n olivat h e j o
k a u a n selän t a k a n a n a u r a n e e t j a pilkanneet. H e olivat
aina niin mielellään nähneet, että heitettiin lokaa j u u r i
t u u n a l a i s t e n kasvoihin, n ä m ä k u n pitivät niin l u k u a
itsestään eivätkä lähteneet n a a p u r i e n kanssa pilkkaajien
penkkiin. Ja omaiset, he kaikki, olivat kuin sokeina k a t selleet miten Sylvi kanniskeli teetä ja rasvaisia p i i r a koita riippumatolle, missä ryssä loikoi. Mikä sokeus olikin t u l l u t heidän silmiinsä? K u i n k a m o n t a k e r t a a olik a a n hänkin, Riikka, n ä h n y t Sylvin sinisen h a m e e n
v ä l ä h t e l e v ä n metsikössä, missä »kirjuri» m u k a oli ole16
vinaan työssä miestensä kanssa. Sopimatonta oli m a i n i t a k a a n t y ö t ä m o k o m a s t a vetelehtijästä puhuessa.
P e t t ä ä hän osasi ja häväistä. Ja k u i n k a k a u a n he jo lienevätkäan viettäneet t ä t ä elämää, k u n n e s vihdoin oli
k ä y n y t niinkuin kirjoissa, että aviomies k e r r a n tuli m a t kaltaan kotiin liian aikaiseen ja tapasi vaimonsa ryssän
sylissä.
Tänä a a m u n a se oli t a p a h t u n u t . Sylvillä oli tuskin
m u u t a y h ä ä n kuin aamuviittansa, h ä n e n hiuksensa olivat hajalla — kelpasihan niitä katsella, Sylvin kiiltäviä,
silkinpehmeitä hiuksia! Ryssä oli h ä n k i n ollut vain
öisissä pukimissaan . ..
Ihmetellä täytyi, ettei Toivo n u j e r t a n u t heitä siihen
paikkaan. Se olisi h ä n e n kourilleen ollut leikintekoa,
sellainen sääski kuin kirjuri o l i . . . Olipa onni, että
Toivo hillitsi itsensä.
Kello seinän t a k a n a alkoi lyödä. Riikka luki k y m m e neen. Vasta k y m m e n e n ! M u t t a illallisen syötyähän
Toivo oli T u u n a s t a lähtenytkin. Hän oli istunut isän h u o neessa ja he olivat p u h u n e e t siitä, m i n k ä h i n n a n h ä n sai
heinistä ja koska s e u r a a v a lähetys oli toimitettava a s e malle. Tuskinpa isä oli h u o m a n n u t m i t ä ä n outoa pojassaan, Somerin isännässä. Sitä v a a n oli taasen t e r o i t t a n u t poikansa mieleen, »ettei tulisi t e h t y ä m i t ä ä n v ä ä ryyttä.»
Riikka palasi vuoteensa laidalle, h a u k o t t e l i siinä ja
laskeutui sitten pitkäkseen, hiljaa asettaen j a l k a n s a s a n o malehdelle, j o n k a oh laskenut siihen peitteen suojaksi.
Nyt, n y t h ä n muisti. Ainoa, joka luultavasti oli v a i s tonnut koko t ä m ä n häpeän, oli Olli. Miten ottaisikaan
poika p a r k a n y t v a s t a a n tiedon? Ilmankos h ä n oli k a i ken kevätkesää pakoillut everstin kirjuria. Ei milloinkaan h ä n t ä t a v a t t u kotona, milloin h ä n oli kalassa, m i l loin p o l k u p y ö r ä m a t k a l l a — h ä n lienee suorastaan a s u s tellut metsässä. J a loppukesästä h ä n oli r u v e n n u t h ä r näilemään n u o r t a venäläistä, niin että t ä y t y i pelätä
hänen kostavan hänelle. Suomeksi Olli tietysti oli p u h u nut, eikä kirjuri y m m ä r t ä n y t m u u t a kuin »juksi, kaksi,
kolme» ja »perkeleen». M u t t a hiljainen Olli oli m u u t t u nut niin p a h a n näköiseksikin, että ryssän t ä y t y i h u o m a t a
hänen mielenlaatunsa. Niin, ja ilmankos Olli j o u l u n a oli
2 — Talvio, Kootut teokset VIII
17
p y y t ä n y t päästä pois kotoa, T u u n a a n , l u k e m a a n m a t e m a t i i k k a a . P o r s t u a n p e r ä s s ä h ä n oli i s t u n u t ja t u i j o t t a n u t kirjoihinsa j a p i i r u s t a n u t n u m e r o j a paperille. M u t t a
j o k a a a m u oli u u n i ollut t ä y n n ä samaisia revittyjä ja
rypistettyjä n u m e r o p a p e r e j a . Lieneekö Ollin p ä ä niistä
m i t ä ä n kostunut. N y t v a s t a Riikka T u u n a huomasi, m i t ä
h ä n e n o n n e t t o m a n v a n h i m m a n veljensä poika oli m a h t a n u t siellä yksikseen ajatella: äitiään, j o k a k u l k i n u o r e n a j a n a u r a e n kuin t y t t ö j a rakasteli ryssiä!
K u i n k a oli äiti s a a t t a n u t ? Jollei aviomies o l l u t k a a n
lähettyvillä, t a i jollei h ä n h ä n e s t ä v ä l i t t ä n y t k ä ä n , niin
k u i n k a h ä n saattoikaan lasten läsnäollessa? Olli oli jo
y h t ä p i t k ä k u i n äiti. Ja Irja, Irjahan oli suuri t y t t ö .
M u t t a h ä n e s t ä taisikin olla tulossa samanlainen silkkit u k k a kuin äidistä. Aina h ä n olisi ollut n u o r e n
venäläisen polvella, aina k ä d e t h ä n e n k a u l a l l a a n .
K u n hänelle sanoi: pois n y t siitä v a i v a a m a s t a setää, niin
h ä n vain sanoi v a s t a a n : miksi? J a nauroi. N a u r o i n i i n k u i n äiti. Häpeä, häpeä. Sitä ei päässyt pakoon, se oli
vastassa, jos m i n n e k ä ä n t y i . Tässä m a k a s i hän, Riikka
T u u n a , tietäen m i t ä m e n o a tälläkin hetkellä pidettiin
tuolla peitettyjen ikkunoiden t a k a n a n a v e t t a t y t t ö j e n
kamarissa. K u n isä illalla teki kierroksensa, oli k a m a r i
ollut tyhjänä. Senjälkeen olivat miehet hiljaa tulleet,
yksitellen ja kaksitellen. H ä n oli i k k u n a s t a a n n ä h n y t
m i t e n varjot k u l k i v a t t u t t u a tietään j a miten oven a v a u tuessa valo ja m e l u h e t k e k s i ryöppysivät ulos. Ei edes
k o i r a k a a n h a u k k u n u t , avosylin otettiin miehet v a s t a a n
T u u n a n talossa niinkuin koko tässä talorykelmässä T u u n a j ä r v e n r a n n a l l a K a n k a a n pitäjän kirkonkylässä. M u t t a
v a i k k a p a n y t koirakin olisi a n t a n u t tietää, m i t ä talossa
t a p a h t u i , niin ei olisi, t o t t a tosiaan, Riikka T u u n a l l a enää
ollut r o h k e u t t a m e n n ä k u u l e m a a n k u n n i a n s a p e r ä ä n .
Eilen h ä n olisi o t t a n u t isän v a n h a n k y h m y kepin ja l ä h t e n y t p i t ä m ä ä n tuomiota. T ä n ä ä n h ä n j ä y k k ä n ä m a k a s i
vuoteellaan, tiesi m i t ä m e n o a pihan toisella puolella,
peitettyjen i k k u n a i n t a k a n a pidettiin ja antoi sen t a p a h tua. Niinkuin h a r a k a t olisivat palvelustytöt voineet n a u r a a h ä n t ä v a s t a a n : m i t e n k ä s se Somerin e m ä n t ä sitten
elää — mikäs se on everstin sihteeri sitten, jollei ryssä!
Häpeä, häpeä.
18
Jolleivät he T u u n a s s a todella aina olisi olleet niin
arkoja arvostaan — J u m a l a l l e oli koetettu a n t a a m i t ä
Jumalalle tuli ja keisarille m i t ä hänelle kuului. Jollei
isä olisi ollut pitäjän v a n h a k i r k k o v ä ä r t i ja jolleivät
tyttäret olisi olleet t a v a l l a a n kuin k i r k o n palveluksessa.
Mutta Riikkahan melkein oli k i r k k o v ä ä r t i , sillä h ä n h ä n
toimen hoiti, isä k u n ei enää j a k s a n u t , v a i k k a h ä n n i m e l lisesti sitä piti. Pitäjä ei hienotunteisuudessaan t a h t o n u t
loukata v a n h a a miestä eikä tyttäriä, j o t k a p a r i k y m m e n t ä
vuotta omin käsin olivat siistinneet kirkon. Mielellään
he tämän olivat tehneet, niinhyvin Riikka kuin Alma,
huolellisemmin k u i n omia v a a t t e i t a a n olivat he toki h o i taneet kirkon pyyhinliinoja, a l t t a r i v a a t t e i t a ja m e s s u p a i toja. Niinpä he olivatkin k ä y n e e t niin yhdeksi k i r k o n
kanssa, että heidän h ä p e ä s t ä ä n k i n saattoi langeta varjo
sille kirkolle, jota he palvelivat. Oli kai n y t yksin k i r kon kunnian vuoksi l u o v u t t a v a k i r k k o v ä ä r t i n toimesta.
Riikka T u u n a n s y d ä m e e n vihlaisi, k u n h ä n ajatteli,
ettei hän enää saisi lauantai-illoin k u l k e a t u t t u a polkua
hautausmaan k u l m a n poikki kirkolle, etsiä esiin l u u t a n s a
ja harjansa kellarin portaista ja astua h ä m ä r t ä v ä ä n
temppeliin. K u i n k a t u t u s t i h ä n e n askeleensa olivatkin
kumisseet tyhjässä, suuressa H e r r a n - h u o n e e s s a ja k u i n k a
onnellista olikaan ollut siellä yksikseen hyräillä virttä.
Olihan kyllä monesti t u l l u t h a r m i t e l t u a , että ihmiset syljeskelivät ja j ä t t i v ä t likaisista saappaistaan jälkiä p y h ä ä n
huoneeseen. Joskus oli virsikirjojen vieressä ollut t u p a k kamälli; sellaisia raakalaisia olivat ihmiset. K e r r a n ei
hän voinut hillitä itseään, v a a n m e n i tapulin sivulle,
missä n u u s k a i s i m m a t ukot istuivat odottamassa h a u t a u k sen loppumista. Ja heille h ä n sanoi, että n y t pestään
kirkko j u h a n n u k s e k s i , ja katsokootkin, etteivät syljeskele. Ja k u k a se onkaan, j o k a j ä t t ä ä mallinsa penkkiin?
Niin hän oli h a r m i t e l l u t ihmisten siivottomuutta, m u t t a
nyt kun h ä n ajatteli, e t t ä j o k u toinen ottaisi h a l t u u n s a
tutut tehtävät, tunsi h ä n olevansa valmis kärsivällisesti
kantamaan kaikki, m i k ä h ä n t ä saattoi tässä toimessa
kohdata. H ä n katui, että oli tuskitellut, a i n a h a n i h m i sellä täytyi olla vastuksia. Ja m i k ä p ä h ä n enää oli p u h u maan siivottomuudesta — r y v e t e t t y oli T u u n a n suku.
Jos n y t tulee toinen k i r k k o v ä ä r t i , niin silloin ovat
19
myöskin m e n n y t t ä n e kauniit v a n h a t liinat, j o t k a m u m m o
vainaja n u o r u u d e s s a a n omin käsin kutoi K a n k a a n k i r k koon. Ne t ä y t y y pestä ja t ä r k ä t ä niin taiten. Ne hajoav a t vieraissa käsissä. Kyllä h ä n tietää, k u k a k u r k k a a
k a i k k i a luottamustoimia pitäjässä — mäkimatkalaiset,
k u k a s m u u . Siellä on isä ja seitsemän poikaa, onhan
siinä v a r a a valita. Niinkuin j y v ä s ä k i t ovat pulskia ja
laiskoja. M ä k i m a t k a n palvelustytöt tietenkin p a n n a a n
siivoamaan k i r k k o a — e m ä n t ä on sairas rouva, e m ä n t ä
ei kajoa m i h i n k ä ä n . T y t t ä r i ä ei ole, ainoa t y t ä r on Sylvi,
tämä, j o n k a Toivo n a i T u u n a n s u k u u n . M ä k i m a t k a l a i set eivät t u n n e h ä p e ä ä eivätkä omista sitä, k u n se h e i dän kohdalleen sattuu. He kyllä p y s y v ä t entisissä luottamustoimissaan ja o t t a v a t uusia lisää.
K u n Riikka ajatteli, että M ä k i m a t k a n palvelustytöt
astuvat alttarille l e v i t t ä m ä ä n v a a t t e i t a ja liinoja, että he
siellä kolistelevat palleja ja alttariaitauksen ovea, niin
t ä y t t i k u u m a t u s k a h ä n e n sydämensä. Eikä t ä m ä tuska
ollut vailla k a t k e r u u t t a ja s u u t t u m u s t a .
K a i k k i p a h a oli T u u n a a n aina tullut M ä k i m a t k a n
k a u t t a . Jo k u n he A l m a n kanssa olivat lapsia, oli heidän
kohdalleen j o u t u n u t ajaa pois M ä k i m a t k a n eläimiä T u u n a n viljelyksiltä. Eivät T u u n a n hevoset koskaan m e n neet sotkemaan M ä k i m a t k a n k a u r a v a i n i o i t a tai m a n s i k k a m a i t a . Ei koskaan sattunut, ettei Tuunassa olisi ollut
p a a h d e t t u a kahvia, k u n vieraita tuli. M ä k i m a t k a s t a
lähetettiin aina l a i n a a m a a n ja aina annettiin sinne k u k kurallinen m i t t a ia aina se tuli v a j a v a n a takaisin — h i u k a n kyllä vain, m u t t a kuitenkin. Ja vihdoin oli Sylvi
kotoisin Mäkimatkasta, ja Eevertti ja A t t e ja L a u r i ja
J o n n i ja L e n n a r t t i ja H a r a l d ja Arvo — niin, Arvokin!
R u s k e a t u k k a i n e n ja ruskeasilmäinen Arvo, johon n a i set r a k a s t u i v a t ja m i e h e t r a k a s t u i v a t . Oliko h ä n niin
kaunis? Sitä ei Riikka voinut päätellä.
M u t t a siitä h ä n oli v a r m a , ettei Arvosta tule miestä.
Hän on tuhlari, j o k a m u r e n t a a omaisuutta. Taloa ei hän
t u l e p i t ä m ä ä n , v a i k k a se hänelle lahjana annettaisiin.
Eikä h ä n e s t ä tule virkamiestä, sillä h ä n ei viitsi n ä h d ä
niin paljon vaivaa, että suorittaisi tutkinnot, se on
n ä h t y se.
J u u r i tämä, että A r v o n työ oli kaikkinaista hajallista
20
näpertelyä — j u u r i t ä m ä oli Riikalle kovinta. Ei m i t ä ä n
tutkintoja yliopistossa Arvo s u o r i t t a n u t — Riikan isä
ja koko pitäjä olivat siitä syystä tuominneet h ä n e t t y h jäntoimittajaksi. Ja niin oli Riikankin t ä y t y n y t tehdä.
Mitä se oli hänelle m a k s a n u t , sen tiesi yksin t a i v a a n
Jumala. Hänen muistonsa alkoivat pääsiäisellä ja p ä ä t tyivät siihen, ettei Arvosta tule m i t ä ä n . T ä m ä oli niiden
tavallinen kulku. P ä ä s t y ä ä n tälle ä ä r i m m ä l l e rajalleen
ne katkesivat.
Nyt veti Riikka T u u n a väsyneenä h e n k e ä ä n ja tuijotti
pimeyteen. Oli tyhjää, i k ä ä n k u i n ei millään olisi ollut
tarkoitusta.
Alma voihki unessaan. K a i h ä n taas n ä k i tulevia
asioita niinkuin h ä n e n t a p a n s a oli. Toisille ihmisille oli
annettu sellainen lahja, lieneekö ollut onneksi vaiko
onnettomuudeksi. Riikastakin t u n t u i t ä n ä yönä oudolta,
ikäänkuin olisi seisottu jonkin u u d e n ajanjakson portilla
ja siinä tilitetty vanhoja asioita. T u n t u i kolkolta ja
pahaaennustavalta.
— Almaaa! kuiskasi v a n h e m p i sisar kiivaasti n u o r e m man vuodetta kohden. — H e r ä ä n y t jo, kyllä Toivon n y t
pian täytyy olla täällä. Mitä sinä noin uikutat, a i v a n han sinä olet niinkuin jahtikoirat, j o t k a unissaan ajavat
jänistä.
Alma hiljeni ja heitti y l t ä ä n jotakin peittoa Riikan
puolelle. Molemmat m a k a s i v a t selällään, valkeat k ä d e t
erottautuen t u m m a l t a peitteeltä. Molemmat kuuntelivat.
Ei k u u l u n u t h i i s k a h d u s t a k a a n . K u i t e n k i n oli, ei yksin
Tuunan talo, v a a n koko kylä j u u r i t ä n ä yönä t ä y n n ä k i h i sevää elämää. Sisarukset tiesivät, että työväentalolla oli
puhujia pääkaupungista, ja aavistivat, että jotakin e r i koista oli tekeillä. M u t t a sellaiseenhan jo oli t o t t u n u t .
Alma ajatteli jotakin sekavaa u n t a a n , jossa oli jokin
ennustuksen sisältävä kohta. Valkoinen lintu oli p u d o n nut. Tiesikö se jotakin? Mitä merkitsi unessa lintu?
Riikka taas tunsi vastenmielisesti kälynsä Sylvin olevan jossakin lähettyvillä. Mistä k u m m a s t a hänelle tuli
se tunne? Oliko Somerin e m ä n t ä todella tulossa t ä n n e
vai ajatteliko h ä n heitä, tuunalaisia, n y t niin kiihkeästi?
Joka tapauksessa h ä n alkoi pitää peliään Riikan ajatuksissa.
21
Sylvi n a u r o i ja h ä ä r ä s i niin että silkkiset hiukset
h ä n e n päänsä y m p ä r i l l ä liehuivat. H ä n e n pyöreät
kätensä olivat t ä y n n ä sormuksia, korkealla povella oli
siniseen k a n k a a s e e n pistetty suuri kultainen koriste. Oli
jouluaatto ja pöydät t ä y n n ä makeisia ja lahjoja. Riikka
levitti ihaillen s u u r t a h a r m a a t a hinaa, j o n k a Sylvi oli
hänelle a n t a n u t . Sylvillä oli itsellään samanlainen, he
n a u r o i v a t ja Sylvi syleili r a k k a a s t i k ä l y ä ä n . A r v o tuli
ä k k i a r v a a m a t t a esille jostakin, syöksyi suoraan huiviin,
j o t a Riikka piteli levällään, tempasi sen käsiinsä ja
juoksi lasten luo. M ä ä - m ä ä , b ä ä - b ä ä ! pelotteli h ä n heitä.
M u t t a he soittelivat h u u l i h a r p p u j a ja torvia, joita M ä k i m a t k a n isäntä oli heille a n t a n u t . A r v o rupesi laulamaan.
Oli toinen k e r t a . Riikan t ä y t y i kiirehtiä k a u p p a p u o tiin. Satoi l u n t a ja h ä n suojeli itseään suurella h a r m a a l l a
huivilla. K y l m ä ei h ä n e n ollut, l ä m m i n oli. Oli t a p a h t u n u t jotakin niin outoa, ettei s a a n u t sitä mielestään.
A a m u l l a jo se oli t a p a h t u n u t , m u t t a y h ä h ä n t ä kuumasi
i k ä ä n k u i n Arvo j u u r i n y t olisi o t t a n u t h ä n t ä olkapäistä,
t a i v u t t a n u t taaksepäin ja suudellut kaulalle. Salissa
Riikka oli ollut kastelemassa kukkia, k u n A r v o tuli.
M u t t a vasta m y ö h e m m i n h ä n tajusi m i t ä oli t a p a h t u n u t
ja suojeli muistoaan, että se pysyisi. Lujaan h ä n kietoi
h u i v i n ympärilleen. Ei pelkoa: h ä n e n oli niin lämmin,
ettei h ä n e n v a r m a a n enää koskaan s a a t t a n u t tulla kylmä.
Alhaalla h ä n e n k a u l a l l a a n paloi pieni onnellinen kohta.
V a r m a a n ei h ä n koskaan voisi tulla onnettomaksi.
Siltä oli silloin t u n t u n u t .
M u t t a n y t h ä n astelee pellonpiennarta kirkolle. On
lauantaiehtoo ja k y l ä n s a u n a t savuavat. Sataa. Pilvet
ovat kuin nokea, ne r i i p p u v a t niin alhaalla, että saattaisi
ulottua n u o h o a m a a n niitä. S a v u ihmisasunnoista l a s k e u t u u alas ja kiertelee märissä aitan solissa, v a s t a k a i v e tuilla perunamailla, sänkipelloilla ja turnipsivainioilla.
Metsien lehtipeite lepää maassa, portit ja veräjät ovat
auki. Hän p y s ä h t y y hetkeksi polullaan ja laskee kätensä
sammaleelle, j o k a peittää t u t t u a kiveä m y l l y m ä e n alla.
S a m m a l e e t ovat n y t t u u h e i m m i l l a a n . M u u t a m i l l a i h m i sillä on hyvin t u u h e a t hiukset. A r v o on k a u k a n a nyt.
Ei kirjettä, ei t e r v e h d y s t ä ole tullut. Riikka kielsi l ä h e t t ä m ä s t ä . Isä ei a n n a hajoittaa tuota tuulimyllyä. Se on
22
aivan laho ja käyttökelvoton. H a a v a t k i n ovat täällä
lahot, m u t t a isä ei a n n a k a a t a a . A r v o kiikkui k e r r a n
tuulimyllyn siivissä. K a i k k e a se poika oli koettanut,
miestä hänestä vain ei tullut. H y v ä oli, että pysyi poissa.
Riikkaa paleli. H ä n veti huivia t i u k e m m a ympärilleen
ja kulki m i t ä ä n a j a t t e l e m a t t a k u i n tyhjässä. Satoi ja
tippui. J o k a oksa vuoti vettä, askelen alta tirsui m ä r k ä ä .
Pappilan lavoista nousivat k a a l i n t y n g ä t k u i n j ä r v e s t ä . . .
Eikös soittanutkin ja l a u l a n u t taas r u u s t i n n a . Riikka
pysähtyi tielle lehtikujaan, k u u n t e l i ja hyräili m u k a n a .
»Jeesuksen kasvoin eteen
m a s y n t i s r a u k k a laskeun . . . »
Torstaina on taas ompeluseura, se on pappilassa ja sitten
kauppiaalla ja sitten heillä Tuunassa.
Tämä Sylvin a n t a m a huivi tulee y h ä lampaalta. M u t t a l ä m m i n se
on. Sylvi hoiteli l a m p a i t a a n erikoisella tavalla, pesi ja
kampasi niitä.
»Mun syntin', v ä ä r y y t e n i vien
Jeesuksen kasvoin eteen . . . »
— No päivää, eikös se »kirkkoväärti» tule sisään?
Eiköhän meillä vielä ole p a n n u k u u m a n a .
Se oli k i r k k o h e r r a itse — mistä lienee h u o m a n n u t k i n .
Hän kutsui Riikkaa leikillä k i r k k o v ä ä r t i k s i .
— Vai kirkkoon, vai. Niin, se on niin hauskaa, k u n te
sisarukset niin suurella r a k k a u d e l l a hoidatte h e r r a n h u o nettamme. Minä t u n n e n sen sekä sakaristossa että a l t tarilla, k u i n k a kaikki tuoksuaa p u h t a a l t a . I h a n t u n t u u
Kankaan lähteen tuoksu. M u t t a ensi p y h ä n ä m i n u n t ä y tyy v ä h ä n ripittää r a k a s t a s e u r a k u n t a a n i . T a p a h t u u
aivan k u u l u m a t t o m i a . Ei sillä hyvä, että o m e n a t k a t o a vat puista ja pirtistä miesten saappaat — m u t t a että
mennään ja v a r a s t e t a a n k ö y h ä n lesken ainoa eläin . ..
No, eikö neiti ole k u u l l u t ? Marjelinin lesken l a m m a s on
viety viime yönä. Ovi ei ollut lukossa, ei. Kas, sellainen
rehellinen kunnollinen ihminen kuin Marjelinin leski, ei
käsitä, että l a m m a s s a a t t a a kadota. Olisiko tuo t u n n o ton varas n y t sitten . .. Näitä vieraita? Minulle on k u i s kittu, että se olisi p a i k k a k u n t a l a i n e n . Ei s u i n k a a n neiti
ole s a t t u n u t k u u l e m a a n ? Aivan j ä r k y t t ä v ä ä t ä m ä on.
23
Niin, en katso voivani vaieta. S e u r a k u n n a n t ä y t y y pitää
silmänsä auki. S a t t u u teksti, j o k a täydelleen liittyy
tähän tapaukseen . . .
H ä n oli h e n g e n mies, k i r k k o h e r r a . K a n k a a n pitäjä oli
todella s a a n u t voimallisen sielunpaimenen. Todellinen
kristitty oli r u u s t i n n a k i n .
— A i . . . auttakaa!
— No, A l m a . . . !
Mitähän u n t a tuo A l m a taasen näki. Mahtoiko n ä h d ä
jotakin Arvosta, k u n ei mies poistunut tältä paikalta,
v a a n kierteli tässä niinkuin pahantekijävainajan h a a m u
paikalla, jossa rikos suoritettiin. Mitä ovat unet? J u m a lako niissä ilmoittaa tulevia t a p a h t u m i a ?
Toivoa ei kuulu. Miksi h ä n viipyy? Miksi h ä n kielsi
s y t y t t ä m ä s t ä tulta?
Miksi t u n t u u t ä n ä iltana niin
oudolta?
K e r r a n he, Riikka j a Arvo, tulivat asemalta T u u n a n
leveässä kirkkoreessä. Riikka ajoi, h ä n sai aina läpi t a h tonsa, Arvon oli t u r h a a riidellä vastaan. A r v o istui h u p puliinassa ja nauroi, Riikka oli p e i t t ä n y t hänet. Heidän
edessään kulki viittatie ja heidän t a k a n a a n ulottui s a m a a
viittatietä n ä k y m ä t t ö m i i n , aina asemalle asti.
— K u u l e t y t t ö . .. sinä pitelet m i n u a ä i d i l l i s e s t i . . .
Etkö ole tullut ajatelleeksi, että se on vaarallista? Jos
tahdot olla äitini, et voi olla r a k a s t e t t u n i , y m m ä r r ä t k ö ?
Nyt minä revin rikki n ä m ä h u p p u l i i n a t . . . !
He ajoivat sitten hevosta v u o r o n p e r ä ä n . Olisi ollut
h a u s k e m p a a , jollei jäljessä olisi tullut hevonen. U m m e n
saaressa se tavoitti heidät. Nyt pisti jo metsiköstä j ä r ven t a k a a näkyviin K a n k a a n kirkontorni. Komea r a k e n n u s r y k e l m ä levisi sen ympärillä. Somerin p ä ä r a k e n n u s
tornineen oli kuin linna. M u h k e a l t a v a i k u t t i v a t M ä k i m a t k a ja pappilakin. Ja y m m ä r s i sen, että isä j u u r i t u o hon j ä r v e ä v a s t a a n oli r a k e n t a n u t T u u n a n navetan, k a u nis se t ä n n e oli. Hevonen piti kiirettä tuntiessaan kodin
lähenevän. Tilsat lentelivät kahdenpuolen.
— M u t t a jos sinä k u i t e n k i n jättäisit mielestäsi esitelmäsarjan. Eikö olisi parasta, että suorittaisit t u t k i n n o t
n y t vain . . . että tulisi jotakin valmista.
— Nuo tutkinnot, ne ne ovat sinulle a u t u u s . Etkö sinä
nyt ymmärrä . . .
24
Riikka ei y m m ä r t ä n y t . Ja t ä t ä pientä n a l k u t u s t a riitti
alati. Keltaista iltataivasta v a s t a a n kävivät kotikylän
rakennukset y h ä suuremmiksi. M ä k i m a t k a n i k k u n a t
loistivat auringossa. Tällä r a n n a l l a he olivat lapsina
pulikoineet, tuolla oli pensas, j o n k a j u u r e l l e tytöt h e i t t i vät vaatteensa . . . J a n y t p u h u i leikkitoveri tuossa k u i n
vieras ihminen. »Etkö sinä n y t y m m ä r r ä m i n u a ? Riikka,
etkö . . . ?» Riikka ei y m m ä r t ä n y t . Hevonen lähti p u h a l taen nousemaan ylös r a n t a t ö y r ä s t ä . Reki töytäsi p u u t a
vastaan — joka talvi matkalaiset sitä haavoittivat ja aina
vain se elää k i t u u t t i . Tässä olivat lapset laskettaneet
mäkeä silloin pääsiäisenä k e r r a n . . .
Tässä p i h a n u r m e l l a taas oli j u o t u kahvia. Silloin k e r rankin k u k k i v a t sireenit. E i n o - I l m a r i j a J a n n e L e h t o nen juoksivat toisiaan kiinni kellarin y m p ä r i . EinoIlmarin hiukset olivat vielä t a u d i n jälkeen lyhyet, m u t t a
hän kasvoi nopeasti, viimekesäinen helletakki oli k ä y n y t
pieneksi. Riikka kaasi h ä n e n kahvikuppiinsa runsaasti
kermaa — eikö h ä n olisi hoidellut Eino-Ilmaria, eikö
Eino-Ilmari ollut k u i n h ä n e n lapsensa. Hän oli h ä n e n
vanhenevan isänsä ja n u o r e n äitipuolensa poika, m u t t a
äiti oli jo kuusitoista v u o t t a ollut p u h u m a t t o m a n a ja
liikkumattomana. Lapsi oli j o u t u n u t sisarpuoltensa h o i viin. J u o k s u s t a hiestyneenä istui E i n o - I l m a r i huivilla,
joka oli levitetty nurmikolle, ja h ä n e n vieressään Olli,
molemmat katsellen jotakin itikkaa, jota pitäjän nero,
Mäkimatkan A r v o - h e r r a heille näytteli. Ylen hienoksi
oli viime aikoina tullut Arvo, sukat olivat o h u t t a silkkiä
ja kaikki m u u sen mukaista. Riikka ja A l m a korjailivat
pois astioita. Arvon käsissä oli oudon paljon r u s k e a h t a via hiuksia ja h ä n e n t u k k a n s a oli tuuhea, tiheä ja kiiltävä. Se vietteli Riikan k ä t t ä puoleensa. Valkoinen otsa
vietteli, h u u l e t olivat vaarallisimmat.
Ei koskaan!
Riikka T u u n a n sydän parkaisi tuskasta ja h ä n kokosi
voimansa ja kohousi pystyyn. Ei koskaan! Oliko h ä n
tänään näin heikkona? Mikä olikaan t ä m ä yö, j o k a
sekoitti ihmiseltä järjen. Hyi, h ä n e n y m p ä r i l l ä ä n h ä n oli
kälyn a n t a m a huivi. J o h d a t t i k o tuo n y t hajullaan m i e leen nuo v a n h a t asiat. K a i k k i a hullutuksia!
25
Riikka paiskasi huivin sisarensa vuoteeseen ja k u i s kasi kiivaasti:
— Alma, h e r ä ä jo! E t t ä viitsitkin pitää t u o t a Somerin
e m ä n n ä n lahjaa. Villoiltakin se tulee niin että on kuin
missäkin lammaskarsinassa. H e r ä ä n y t jo, Toivon t ä y t y y heti tulla. Mitä t ä m ä viipyminen m e r k i t s e e k ä ä n ?
A l m a nousi i s t u m a a n ja haroi käsiinsä huivin kulmat.
— Se on niin lämmin, sanoi h ä n haukotellen.
Riikalta pääsi pieni n a u r u . H ä n aikoi h u o m a u t t a a , että
pitää sitä toki ihmisellä olla sen v e r r a n ylpeyttä, ettei
tee sovintoa synnin kanssa, m u t t a m i t ä p ä se olisi a u t t a n u t . A l m a ei ollut sitä luontoa. Hänellä, Riikalla, oli
sitäpaitsi itsellään tilitettäviä asioita m ä k i m a t k a l a i s t e n
kanssa, ei h ä n e n tässä sopinut ylpeillä. A r v o s t a h a n ei
h ä n koskaan ollut päässyt kunnollisesti eroon. Oli se
toki ihme j a k u m m a , että h ä n t ä n ä k i n iltana muisteli
noita menneitä, v a i k k a Sylvin teko j u u r i oli t u l l u t h ä n e n
tietoonsa. Sen sijaan että se olisi v a r o i t t a n u t h ä n t ä ja
l u k i n n u t muistot luoksepääsemättömiin, oli se ikäänkuin
a v a n n u t oven, j o n k a t a k a a tulivat näkyviin e l ä m ä n m e n n e e t vuodet. Ja jokainen vuosi oli k u i n m i k ä k i n säiliö
t ä y n n ä kallisarvoisia aarteita.
Mikä k u m m a o n k a a n ihmisen sydän?
Tässä pitää kaiketi verestää mielessään j o t a k i n i k ä v ä ä mitä h e r r a A r v o M ä k i m a t k a on tehnyt. P i t ä ä kai
k u t s u a silmiinsä t ä m ä n ikuisen ylioppilaan j a t y h j ä n toimittajan ansioluettelo. H ä n ei k u i t e n k a a n y h t ä k k i ä
l ö y t ä n y t m i t ä ä n A r v o n tekoa, j o k a olisi ollut tarpeeksi
k a u h i s t u t t a v a . Sensijaan h ä n muisti h ä n e n isänsä, M ä k i m a t k a n isännän, joka aina tuli väkeviltä, ja e m ä n n ä n ,
j o n k a korvissa oli r a s k a a t kultaiset r e n k a a t . V a s t e n mieliset olivat n i m i k ä ä n pojat. Ja Sylvi silkinpehmeine
hiuksineen!
— K y l l ä h ä n me sitten olemme olleet sokeita, pääsi
Riikalta Sylviä ajatellessa.
A l m a nyökkäsi m y ö n t ä e n p ä ä t ä ä n . Mitä m a h t o i k a a n
m e r k i t ä lintu, joka putosi?
— Missä m e i d ä n s i l m ä m m e ovat olleet? jatkoi sisar.
— Etkö m u i s t a silloinkin suvella, k u n me t u l i m m e k i r kosta ja ohitsemme ajoi kaksi vierasta h a t t u p ä i s t ä naista
— kankaalaisia eivät he o l l e e t . . .
26
Miksen m i n ä m u i s t a i s i . . .
— He nauroivat ja s u p a t t i v a t ajaessaan Somerin ohi.
He katselivat kaiken a i k a a ikkunoihin. M u t t a me vain
emme mitään y m m ä r t ä n e e t !
Sisarukset vaikenivat y h t ä k k i ä ja kuuntelivat. Heidän
veljensä viipyminen alkoi t u n t u a niin oudolta, etteivät
he enää p u h u n e e t siitä, ainoastaan k u u n t e l i v a t .
Sylvi r a u k k a ! sanoi A l m a k u i n itsekseen.
Vai h ä n t ä sinä säälittelet. E n t ä Toivo ja lapset.
Ajattele n y t Olliakin. J a Irjaa . . .
— Olli r a u k k a !
— R a u k k a ja r a u k k a . A r m a h d a n y t v ä h ä n m i n u a k i n
ja vie tuo huivi kauas, ettei m i n u n tarvitse t u n t e a sen
hajua.
Irja oli R i i k k a - t ä d i n k u m m i t y t t ö ja Riikka oli joskus
tullut ajatelleeksi, että h ä n a n t a a hänelle perintöosansa
— eihän se m i k ä ä n suuri tule olemaan, m u t t a s a a p a h a n
sillä jotakin muistoa tädiltä. Irja oli taipuisa, lempeä
lapsi ja hyvin kaunis. Sanottiin olevan tätinsä, Riikan
näköinen — Riikan mielestä h ä n p a r e m m i n oli äitinsä
näköinen. K u i t e n k i n h ä n mielellään oli k u u n n e l l u t sitä
puhetta, k u n oli sanottu, että Irja oli kuin ilmetty R i i k k a täti. Nyt h ä n sentään y h t ä k k i ä tunsi vastenmielisyyttä
Irjaa kohtaan, aivan niinkuin lapsikin olisi ollut syypää
äitinsä rikokseen, ja päätteli, että E i n o - I l m a r i saa h ä n e n
perintöosansa T u u n a n talosta. A i n a h a n Irja oli juossut
kirjurin polvelle tai hypistellyt h ä n e n kiiltonappejaan ja
olkalappujaan. Irja t ä y t y y ottaa pois Somerista, ajatteli
hän sitten.
— M u t t a Toivo viipyy todella merkillisen k a u a n , sanoi
Alma vihdoin.
— Onkos se m i n u n syyni, kuiskasi sisar l e v o t t o m u u t taan salaten.
— Näin äsken niin outoa unta. Mitä tietänee.
— A r v a s i n h a n minä, k u n tuossa niin vingahtelit.
Mutta älä vain p u h u untasi. Tässä p a n n a a n m u u t e n k i n
ihminen koetukselle.
— Eihän sitä n y t tarvitse pelästyä. Oli niinkuin olisi
lentänyt suuria lintuja j ä r v e l t ä päin ja yksi putosi k u o l leena sinun eteesi aivan niinkuin joku olisi sen a m p u n u t .
27
Riikan poskipäät k y l m e n i v ä t j a h ä n e n sydämensä
takoi. Kylläpä h ä n t ä n ä ä n oli heikko.
— Ja m i t ä t ä m ä n u n e n n y t sitten pitäisi tietää?
— En m i n ä y m m ä r r ä . En ole t a i t a n u t ennen n ä h d ä
lintuja unissani.
Sisarukset vaikenivat. Riikan r u u m i s t a k a r m i v a t k y l m ä t väreet, niinkuin m i t k ä k i n laineet, j o t k a kulkivat
y l h ä ä l t ä alas asti. L i n t u oli tietysti Arvo — mitä Arvolle
t a p a h t u u ? A l m a taas koetti yhdistää p u t o a v a n linnun
m e r k k i ä veljeensä ja tuli siihen johtopäätökseen, että
Toivo tekee k a u h e a n verityön, t a p p a a miehen, j o k a on
häväissyt h ä n e n kotinsa, ja t u o m i t a a n siitä k u o l e m a n rangaistukseen. Molempien sisarusten levottomuus k a s voi kasvamistaan. P i m e ä ä n tottuneina n ä k i v ä t he toistensa h a h m o t istumassa vuoteissa samalla korkeudella
ja tuijottamassa vuoroin toisiinsa, vuoroin i k k u n a a n .
L u m i valaisi h i m m e ä s t i p i h a m a a t a . Kellarin p ä ä d y n
edustalla oli yksi valoisampi kohta. Se oli suuri l u m i m ä t ä s seljapensaan oksilla.
Matalan k e l l a r i n p ä ä d y n
t a k a a h ä ä m ö t t i n a v e t t a . A r v o oli aina moittinut T u u n a n
isäntää siitä navetasta. » M u u t t a k a a pois n ä k ö a l a n edestä
— mitä ajattelittekaan, k u n toimititte lehmille kaiken
T u u n a j ä r v e n runouden.»
Isä piti Arvosta niinkuin
kaikki m u u t k i n ihmiset, eikä s u u t t u n u t , v a a n sanoi:
»Syöttekös te r u n o u t t a ? L e h m ä t ovat talossa pääasia.»
»Muuttakaa pois navetta», jatkoi Arvo y h ä itsepintaisesti. »Ja vielä te muutattekin!» N a v e t t a oli isän ylpeys.
N u o r e n a isäntänä h ä n oli sen r a k e n t a n u t ja todella t a i t a m a t t o m a l l e paikalle. M u t t a siitä ei k u k a a n m u u u s k a l t a n u t p u h u a kuin Arvo. Mikä siinä olikin, että k a i k k i
pitivät Arvosta, mokomastakin, josta ei tullut m i t ä ä n ?
Toivonkin ensimmäinen ajatus oli ollut: m i n ä m e n e n
t a p a a m a a n Arvoa. J o u d u t t u a a n o n n e t t o m u u t e n s a perille,
ei h ä n ensi kädessä ollut ajatellut isäänsä eikä sisariaan,
v a a n u s k o t t o m a n vaimonsa veljeä. Sellainen oli Arvo.
M u t t a löytyi sentään yksi, jota ei Arvo M ä k i m a t k a
tulisi t a i v u t t a m a a n tahtonsa alle: Riikka T u u n a . V a r m a a n A l m a n uni tarkoitti sitä, että Arvo vielä k e r r a n
k o e t t a a esittää v a n h o j a ehdotuksiaan.
Kuolleina ne
p u t o a v a t heidän jalkojensa j u u r e e n .
Sille ei voi mitään. Sen t ä y t y y olla niin.
28
Kello seinän t a k a n a alkoi lyödä. Vasta yksitoista.
Ajatuksetpa liikkuivat nopeammilla jaloilla kuin teot.
Mutta joka tapauksessa olisi Toivon p i t ä n y t olla täällä.
Sisarukset h y p ä h t i v ä t y h t ä k k i ä jalkeille k u i n yhdestä
sopimuksesta. Levottomuudessaan ja n e u v o t t o m u u d e s saan puhelivat he ä r t y n e i n ä tyhjiä, t a r k o i t u k s e t t o m i a
sanoja. Heidän kuiskauksensa sihahtivat pimeässä, Riikan kovempina, A l m a n l a u h e m p i n a .
— Kyllä minä n y t otan tulta.
— Etkä otakaan, k u n Toivo kielsi.
— Mitä h ä n sitten kielsi?
— No kun ei h ä n n y t tahdo . . .
— L ä h d e t ä ä n me Someriin.
— M u t t a Toivo käski o d o t t a m a a n täällä.
— K o h t a a m m e h a n me h ä n e t tiellä.
— Mutta entä jollei h ä n tule tieltä.
— Mistäs h ä n sitten tulisi?
— Mistäs minä tiedän. Sinä ahdistat m i n u a niinkuin
minä olisin syypää siihen että Sylvi on elänyt huonosti
ja v i m m a s t u t t a n u t Toivon.
— Eikö Toivo m e n n y t kotiin?
— Olenko m i n ä h ä n e n paimenensa?
— Mutta k u u l i t h a n mihin h ä n sanoi menevänsä.
— Eikö sinulla ollut korvia y h t ä hyvin k u i n minulla.
Riikka oli i s t u u t u n u t i k k u n a n ääreen. H ä n istui p ä ä
käteen nojaten niinkuin ihminen, j o k a ei aio hievahtaa.
Yhtäkkiä tunsi h ä n kasvoillaan vetoa ja huomasi, että
Alma pimeässä oli h e i l a u t t a n u t ylleen h ä n e n huivinsa.
— Minä lähden, sanoi Alma. — Olen levoton. J ä ä
sinä kotiin, jos tahdot.
— No, ei Toivolla m i t ä ä n h ä t ä ä ole. M ä k i m a t k a a n
hän meni — olisit k u u n n e l l u t , niin olisit tietänyt, sanoihan hän sen selvästi. A r v o h a n on tullut kotiin. Hänellä
oli jotakin asiaa Arvolle. Sellaistahan se on, k u n n ä m ä
talot ovat tässä niin l i k e k k ä i n : ei pysytä yölläkään
alallaan, v a a n j u o s t a a n naapurissa.
— P i s t ä y d y t ä ä n mekin.
— Someriinko tekee mielesi?
— K u i n k a sinä voit olla noin kova?
— Tiedätkös m i t ä m i n ä sinulle sanon: tee sinä ero
Lennartista. N ä e t h ä n m i t ä v ä k e ä m ä k i m a t k a l a i s e t ovat.
29
A l m a jäi siinä silmänräpäyksessä aivan äänettömäksi.
H ä n vaipui sänkynsä laidalle i s t u m a a n ja Riikka kuuli
h ä n e n h e n g i t t ä v ä n raskaasti.
— K o r e a p o i k a h a n L e n n a r t t i on ja v a r m a a n tulee
rikkaaksikin. M u t t a mitäs sanot sitten, jos jonakin
p ä i v ä n ä t a p a a t piikatytön h ä n e n polveltaan.
A l m a nousi sanaa l a u s u m a t t a ja j ä t t i varpaisillaan
huoneen. H ä n e n askeleensa n a r a h t e l i v a t eteisessä, ovet
k ä v i v ä t hiljaa, sitten n ä k i Riikka h ä n e n k u l k e v a n i k k u n a n alitse. H ä n nousi ja seurasi — ei sentähden, että
h ä n olisi t a h t o n u t h y v i t t ä ä A l m a n mieltä, v a a n s e n t ä h den, että h ä n k i n halusi tietää m i t ä Toivo teki.
Ettei vain isä heräisi — Riikan saappaat kolisivat ja
lukotkin vinkuivat. Ei voinut j ä t t ä ä ovia auki. Ties mikä
olisi voinut j o h t u a noiden mieleen, j o t k a mellastivat
n a v e t t a t y t t ö j e n kamarissa. E n n e n h ä n täällä tuskin y ö k sikään suljettiin ovia.
Raskas kostea p a k k a n e n painoi m a a t a . O h u t h ä r m ä
peitti k u i n kalvo esineet. E n n e n oli täällä vallinnut
hiljainen yö. Vuosikymmenet, vuosisadat, oli täällä yön
r a u h a ollut äänetön. M u t t a viime suvesta lähtien oli
hiljaisuus s a a n u t äänen. Niin k a u a n kuin Riikka muisti,
oli T u u n a n s e l ä l t ä tuleva hiljaisuus sisältänyt vain t u o k suja, milloin l u m e n r a i k k a u d e n , milloin kaislojen lemun.
Viime suvesta lähtien toi i l m a n h e n k i m u k a n a a n p u h e e n sorinaa, vingahduksia, r e m u a m i s t a , t u p a k a n s a v u a j a
m u u t a k i n hajua, aivan k u i n t a i v a a n j a m a a n välille
olisi t u l l u t jokin outo jättiläisolio, josta t ä m ä kaikki
lähti. Olikin t u l l u t : häpeä.
T u u n a n p i h a m a a l l a saattoi selvästi e r o t t a a h a n u r i n soiton, j o k a tuon tuostakin pongahti ilmoille k u i n k y t k e t t y eläin, j o k a tekee hyppyjä. Ovi a v a u t u i ja p a m a h t i
samassa kiinni: päin n a v e t a n p ä ä t y ä asteli k a u l a t u s t e n
mies j a nainen! T u u n a n t y t ä r luuli t u n t e v a n s a heidän
p i t k ä n palvelustyttönsä, pyhäinmiesten päivänä tulleen
Miljan. Tytön sisar oli kaupungissa pitämässä t a l o u t t a
Eino-Ilmarille, Ollille j a J a n n e Lehtoselle, m u t t a t ä m ä
Aliina oli v a k a v a ihminen. Selvästi se oli Milja, joka
tuolla n y t k u l k i sotilaan edellä. Vielä eilen olisi Riikka
a s t u n u t heidän perässään j a a n t a n u t tyttöä korville.
T ä n ä ä n he r a u h a s s a saivat nousta ylös navetansiltaa.
30
Riikka kiiruhti ulos portista, erotti kujalla sisarensa
ja antoi t a h a l l a a n h ä n e n pysyä edellä. Taaskin h ä n e n
silmänsä p y r k i v ä t luvattomille teille: katsomaan, oliko
Mäkimatkan v i n t t i k a m a r i n ikkunassa t u l t a — t ä y t y i h ä n
hänen tosin Toivonkin t ä h d e n saada siitä selvää. Siellä
kai tapahtui neuvottelu langoksien kesken. U s k o t t u n a a n
ihmiset Arvoa pitivät, vaikkei hänestä m i t ä ä n tullut.
Astellessa M ä k i m a t k a n u l k o h u o n e r a k e n n u s t e n ohi ja
tähyillyssä k a p e a a n valoviiruun v i n t t i k a m a r i n i k k u n a n
vasemmalla syrjällä, alkoi Riikan sielun pohjalla taasen
yhtäkkiä väristä t u t t u k u v a : A r v o kookkaana, h a r t e vana, katsellen pitkien t u m m i e n ripsien alta kostealla
ruskealla katseella. — »Isänmaa — i s ä n m a a ei ole tyhjä
sana. Isänmaan pitää tulla suureksi!» Jossakin j u h l a puheessa h ä n oli s a n o n u t siliä lailla. No niin, eivät
suuret sanat suuta halkaise.
Riikka polki lujasti s a a p p a a n k o r k o n s a l u m e e n ja k i i ruhti eteenpäin.
Yössä, joka pian oli l a u a n t a i n puolelta siirtynyt s u n nuntain puolelle, k u u l u i outoa ä ä n n ä h t e l y ä , ihmisääniä
ja hevostiukujen helähdyksiä. Riikka teki j o h t o p ä ä t ö k sen, että sittenkin oli p a r a s t a ottaa kiinni A l m a ja
yhdessä h ä n e n kanssaan k u l k e a iltamiaan v i e t t ä v ä n t y ö väentalon ohitse. M ä e n n y p p y l ä l l ä M ä k i m a t k a n s u u r t e n
pimeiden r a k e n n u s r ö y k k i ö i d e n syrjällä se loisti kuin
lyhty. Se oli aikoinaan sellaisella yhteisellä innostuksella
rakennettu. A r v o oli lietsonut k a i k k i kirkonkyläläiset
mukaan. Siinä oli otettu l u k u u n k y m m e n t u n t i s e t t y ö päivät ja siinä oli p u h u t t u ihmisten oikeuksista. U u t i m e t
juhlasalin ikkunoihin olivat Riikka ja A l m a omin käsin
kutoneet. Mielellään Riikka oli ollut siinä m u k a n a —
hän y m m ä r s i omasta k o k e m u k s e s t a ihmisten k a u n e u d e n ja m u k a v u u d e n k a i p u u n .
Ei vain k u u l u n u t Toivoa. A l m a oli h ä v i n n y t n ä k y vistä. Riikka asteli n o p e a m m i n .
Näin ulkoilman selvitettyä p ä ä t ä t u n t u i entistä k ä s i t tämättömämmältä, etteivät he, sukulaiset, aikaisemmin
olleet ottaneet kiinni elämästä, mitä Somerissa oli v i e tetty. Hänkin, Riikka, olihan h ä n n ä h n y t k u i n k a silloinkin k e r r a n , k u n Sylvi antoi ryssälle takaisin joitakin
rahoja, ryssä oli suudellut Sylvin käsiä. Ja Sylvi oli
31
a n t a n u t sen t a p a h t u a ja n a u r a n u t . Riikasta oli t u n t u n u t ,
että Sylvi kesti tuon kaiken talon r a u h a n vuoksi, sen
vuoksi, että i n h o t t a v a alennus k e r t a k a i k k i a a n oli pantu
Suomen k a n s a n päälle. M u t t a se k a t a l a ihminen oli n a u t t i n u t ryssän suudelmista. Hyi! Ja lapsia, lapsiahan kirj u r i aina oli pidellyt polvillaan. Irjan n i s k a a n se kerran
oli pistänyt k ä t e n s ä ja k u t k u t t a n u t niin että lapsi oli
m e n e h t y ä n a u r u u n s a . Kyllä heissä, omaisissa, todella
oli syytä — mikseivät he olleet p u u t t u n e e t asiaan! Olisivathan hekin, tuunalaiset, voineet ottaa ryssän heille,
T u u n a a n . H ä n t ä oli kyllä heillekin tarjottu. M u t t a he
olivat syyttäneet isän v a n h u u t t a ja e m ä n n ä n sairautta,
ja niin oli ryssä j o u t u n u t Sylvin vieraskamariin. Pientä
A r m a s t a k i n oh ryssä k a n n i s k e l l u t ja suudellut kuin
o m a a lastaan. Toivo oh sen kaiken n ä h n y t ja sallinut.
Oli Toivokin ollut omituinen.
K u u l u i l ä p i t u n k e v a p a r a h d u s : j o k u n a i n e n h u u s i kuin
h e n g e n hädässä. J o t k u t miehet nauroivat.
Riikka päästi p i t k ä n h u u d o n : hoi, m i k ä siellä on? Hän
ei t u n t e n u t omaa ä ä n t ä ä n . Sen olisi y h t ä h y v i n saattanut
luulla miehen h u u d o k s i k u i n naisen. Ilmassa lehahti
t u p a k a n s a v u . Riikka kourasi t a s k u s t a a n asetta, siellä
ei ollut kuin n u o r a n p ä t k i ä . Aitakin oli syvien nietosten
keskellä. H ä n ei ollut ehtinyt ajatella, k u k a parkaiseva
nainen oli, k u n t ä m ä jo juoksi h ä n t ä kohti. Riikka tunsi
sisarensa j a pysähtyi. A l m a n n y y h k y t y s t ä k u u n n e l l e s saan h ä n k o v e t t u m i s t a a n kovettui.
— Siinä sait, sanoi h ä n kylmästi, k u n sisar oli ehtinyt
kohdalle, — m i t ä läksit, enkö m i n ä kieltänyt.
— Mennään kotiin, pyyteli Alma. — Ovat humalassa.
— Ryssätkö?
— Siellä on molempia. Käsittäin ja k a u l a t u s t e n . . .
suomalaiset ja ryssät. M ä k i m a t k a n miehiä ja meidän
miehiä . . .
Heillekö sinä lopultakin jätit huivini?
— Taisi j ä ä d ä . . . Repivät.
— Ja esiliina — eihän sinulla ole sitäkään.
— Tule pois kotiin .. . Älä m e n e .
Laiha Riikka T u u n a suoristi selkänsä niinkuin t e r ä s jousi j ä n n i t e t ä ä n .
— No sitä n y t ei n ä h d ä , että m i n ä p e l k ä ä n ryssiä.
32
Ei tarvitse uskoa, että ne m i n u u n koskevat. Te olette
kaikki sellaisia pehmeitä, että teihin pääsee käsiksi.
Mennään me m i n n e on aiottu.
Riikka t a r t t u i sisarensa käsivarteen, käänsi h ä n e t
ympäri ja t y r k k ä s i h ä n e t m e n e m ä ä n . H ä n e n sielussaan
vallitsi niin j ä ä t ä v ä t u n n e , että olisi s a a t t a n u t luulla
punaisen nesteen h ä n e n suonissaan m u u t t u n e e n k y l mäksi teräkseksi. Jos h ä n e n sydämeensä olisi pistetty
puukko, niin tuskin sieltä olisi v u o t a n u t ainoaa pisaraa.
— Tuossahan sinun esiliinasi on.
Riikka korjasi sen hangelta. Almassa oli tuskin käsiin
ottajaa. Hän vapisi k u i n lehti. H ä n t ä vaivasi kai y h t ä
paljon vilu kuin pelko. Riikka k ä ä n t y i oikopäätä t y ö väentaloa kohden, missä ulkosalla seisoi miehiä. Ehdoin
tahdoin h ä n teki asiaa h ä r n ä t ä k s e e n heitä. A l m a p y s ä h t y i
tienkäänteeseen, ei Riikkaa n y t k u i t e n k a a n m i k ä ä n olisi
pidättänyt.
— Hyvää ehtoota, alkoi h ä n . — Onkos täällä n ä k y n y t
sellaista s u u r t a h a r m a a t a saalia? J a a , Aatukos sen onkin
korjannut, olipa hyvä, kiitoksia vain. T a i t a a ollakin
paljon väkeä t ä n ä ä n iltamissa.
Miehet vetivät l a k k i a toiselle korvalleen. A a t u antoi
pois saalin. M ä k i m a t k a n m u o n a m i e s Salenjus selitti,
että onhan väkeä, k u n on vieraita puhujia: P i e t i k k a on
Helsingistä ja r o u v a J u u r i t ä ä l t ä jostakin likempää.
— Onpa n y t pimeä, jatkoi Riikka, — k u n en t u n n e kaan kaikkia n ä i t ä miehiä. A a t u n t u n t e e pituudesta,
mutta...
Riikka katsoi pieneen t a n a k k a a n mieheen, j o n k a
päässä oli h u o p a h a t t u . — J a a , minä en olekaan pitkiin
aikoihin ollut täällä kotipuolessa.
Miehen äänessä oli jotakin, joka teki, ettei Riikka
kysynyt enempää. Oliko h ä n j u l m a ja kostonhaluinen,
vai oliko h ä n onneton? K u k a h ä n oli? Hänellä ei ollut
korkeita saappaita, v a a n lysyyn a s t u t u t kengät. Riikka
ei kysynyt e n e m p ä ä ja korjasi liinaa käsivarrelleen. Hän
huomasi ryssien r y h m ä s s ä seisovan jonkin m a t k a n
päässä.
— Kuinkas nyt, alkoi perin ystävällinen ääni, — T u u nan neidit ovat kävelemässä näin m y ö h ä ä n ? Onkos
Somerissa j o k u kipeänä?
3 — Talvio, Kootut teokset VIII
33
Veri läikähti Riikan poskille. Kysyjä oli pappilan
v u o k r a a j a n tallimies, Ahvenainen. Tiesikö h ä n mitä
Somerissa oli t a p a h t u n u t ?
— Ei ole k u k a a n kipeänä, sanoi Riikka äänellä jota ei
h ä n t a a s k a a n t u n t e n u t omakseen. — M u u t e n vain sattui
asiaa. Ehtoota vain.
J a suorana j a j ä n t e v ä n ä t y t t ö lyhyessä hameessaan,
toppatakissaan ja saappaissaan astui alas m ä e n n y p p y lää. Ääneti ojensi h ä n huivin sisarelleen ja ääneti he
jatkoivat k u l k u a a n , tuskin itsekään m u i s t a e n m i n n e he
olivat menossa ja miksi he olivat liikkeellä. Vastenmielinen t u n n e heissä oli kiihtynyt. He tunsivat, e t t ä miesjoukossa heistä puhuttiin. M ä k i m a t k a n portilla Alma
pysähtyi ja aikoi n ä h t ä v ä s t i poiketa taloon. Riikka kiirehti sanaa s a n o m a t t a ohitse. Talo on pimeänä, kai m i e het sittenkin olivat m e n n e e t Someriin. A l m a juoksi
kiinni sisarensa, hyppien yli lumivakojen harjojen, jotka
olivat syntyneet, k u n rekiä oli k ä ä n n e t t y sisään portista.
Tästä M ä k i m a t k a n portilta oli k e r r a n l ä h t e n y t komea
h ä ä s a a t t o kirkolle. Puolen kilometrin taival oli ollut
k a u t t a a l t a a n lehditetty ja lehtien päällä oli ollut valkoinen m a t t o , jota oli k u d o t t u puolen v u o t t a Mäkimatkan
pakarissa. Morsiusparin jäljessä oli astellut morsiamen
v a n h i n veli Arvo M ä k i m a t k a ja sulhasen v a n h i n sisar
Riikka T u u n a . M u t t a Riikka oli viisi v u o t t a vanhempi
kuin A r v o ja h ä n e n yllään oli ollut t u m m a p u k u , kun
m u u t morsiusneidot olivat valkeissa.
Minä onnena sitä oli p i d e t t y k ä ä n , että Toivo sai Sylvin. K u i n k a moni h ä n t ä oli y r i t t ä n y t k ä ä n .
— J o k a i n e n tekee niinkuin tahtoo, sanoi Riikka y h t äkkiä sisarelleen. — Minä n y t vain ajattelin, että onhan
t ä m ä varoitus. Ajattele vielä k e r r a n , e n n e n k u i n Mäkim a t k a n r i n n a l l a tästä astut kirkkoon.
— En m i n ä voi L e n n a r t t i a jättää, sanoi A l m a nopeaan.
— Eihän ole m i t ä ä n syytä.
— Vai ei ole.
— Ei.
— Et taida pitää t ä t ä h ä p e ä ä m i n ä ä n .
— Se ei ole L e n n a r t i n syy e n e m p ä ä k u i n sinun tai
minun.
34
Vai ei ole. Ei kai se ole S y l v i n k ä ä n syy. K a r k a a t
kai heti Sylvin k a u l a a n .
Alma T u u n a ei ollut aikonut sitä tehdä, m u t t a h ä n
teki sen kuitenkin. Rikollinen käly seisoi lumessa S o m e rin pihakoivujen alla ryssänsä kanssa ja puheli h ä n e l l e
sanoja, joita ei h ä n y m m ä r t ä n y t , ja kirjuri puolestaan
puheli hänelle jotakin, jota ei Sylvi y m m ä r t ä n y t . Viittomalla oli Sylvi s a a n u t h ä n e t k ä s i t t ä m ä ä n , että oli v a a rallista n y t olla kotona, että isäntä saattoi t e h d ä ties
mitä. Kirjuri puheli niinkuin k u h a n k e i t t ä j ä olisi soittanut. Hän huusi ja huitoi käsiään. Sisarukset A l m a ja
Riikka seisoivat puukujassa, toisessa päässä, n ä k i v ä t ja
kuulivat kaikki. He seisoivat kuin kivettyneinä. Se m i t ä
tapahtui, oli niin uskomatonta, niin röyhkeää, niin m i e letöntä, että se m y k i s t y t t i .
— Et sinä m i t ä ä n pelkää, kuiskasi Sylvi k y y n e l t y neellä äänellä, — m u t t a m e n e pois, m i n u n tähteni.
Minun, minun tähteni. Hän voi näin . . . , h ä n voi s y d ä meen. Ole poissa. Minä k ä y n siellä, katsomassa. Minä
sanon mitä pitää tehdä. Minä r a k a s t a n sinua. Mene,
mene. Tottele nyt. J u m a l a n tähden. Minun tähteni.
Toivo paha, p a h a . . . Minä r a k a s t a n sinua, Fedja,
kulta, lintu, k y y h k y s e n i . . . pois, pois, m e n e pois.
Sylvi viittoi vuoroin o m a a n rintaansa, vuoroin k i r k o n
taakse. Nuori venäläinen suuteli h ä n e n käsiään, koetti
hänen kanssaan k ä ä n t y ä takaisin taloon, viittoi itseensä,
vuorostaan hänkin, heristeli n y r k k e j ä ä n ja soitti s u u t a a n .
— Ole hiljaa, hiljaa! rukoili toinen ja pani k ä t e n s ä
hänen suutaan vasten.
Ja taas he toistelivat samoja ääniä ja sanoja. Vihdoin
nainen itkien putosi polvilleen. Mies torui, nauroi, h e l tyi ja vakuutti.
Riikka T u u n a l t a pääsi, i k ä ä n k u i n h ä n olisi ollut p a k a h tumaisillaan, yksi sana. Se tuli m a t a l a n a , oudolla äänellä
kuin jokin puhallus koneesta, johon on k o k o o n t u n u t
höyryä:
— Hävetkää.
Rakastavaiset säikähtivät ja erosivat. Kirjuri läksi
juoksemaan omalle taholleen, Sylvi omalle taholleen.
Hetken perästä Sylvi kuitenkin pysähtyi.
35
— K u k a siellä on? kysyi hän, h a m p a a t kalisten suussa.
Silloin kiiruhti A l m a T u u n a esiin, kiersi huivin hänen
y m p ä r i l l e e n ja alkoi kuiskailla hänelle.
— H y v ä Sylvi, k u i n k a sinun on? O n n e t t o m u u s on
t a p a h t u n u t , m u t t a v a r m a a n vielä löytyy jokin keino. Älä
itke. K u i n k a sinun on k y l m ä . K o e t e t a a n yhdessä ajatella.
A l m a n käsi lepäsi k ä l y n pyöreällä täyteläisellä olkapäällä. He vapisivat m o l e m m a t sekä viluaan että mielenliikutustaan.
— Oi Alma, Alma, valitteli Sylvi, — olisipa veljesi
j o s k u s tällä tavalla kohdellut m i n u a . M u t t a h ä n on niin
k y l m ä , h ä n . Ettei h ä n vain tekisi jotakin pahaa. Mutta
sen minä sanon, että jos h ä n . . . Alma, sanoitko sinä
»onnettomuus»? Onko se sinusta onnettomuus, jos ihminen k e r r a n elämässään r a k a s t a a . Mitä Toivo on minulle
a n t a n u t ? Ei y h t ä h y m y ä , ei y h t ä hyväilyä. Sinä olet
sentään toista, L e n n a r t t i saa kiittää onneaan. Mutta
Toivo on k y l m ä kuin jää. Niinkuin Riikka h ä n on . . .
Riikka seurasi jonkin askeleen päässä ja kuuli joka
sanan. A l m a irroitti vaistomaisesti k ä t t ä ä n kälynsä olkap ä ä l t ä . Sylvi päästi n y t äänen, j o k a m u i s t u t t i n a u r u a tai
itkua.
— Niin, niin, — sinunkin kätesi jo lohkeni olkapäältäni...
Riikka oli p a r a h t a m a i s i l l a a n vihasta ja inhosta, mutta
h ä n vain h i u k k a s e n n a u r a h t i . Vai k y l m ä kuin jää. Siinä
se on A r v o M ä k i m a t k a n todellinen sisar, ajatteli hän.
Olipa ollut J u m a l a n erikoinen varjelus, että h ä n tähän
asti u u d e s t a a n ja u u d e s t a a n oli j a k s a n u t t y ö n t ä ä Arvon
loitolle ja olla u s k o m a t t a h ä n e n vakuutuksiinsa. Sisaren
e s i m e r k k i silmien edessä h ä n j a k s a a eteenpäinkin, jos
A r v o vielä tulisi h ä n t ä p y y t ä m ä ä n . Toivo T u u n a n sisar
ei koskaan, ei koskaan r u p e a tyhjäntoimittajan vaimoksi, miehen, joka h ä n t ä on p e t t ä n y t niin m o n t a kertaa.
M u t t a j u u r i k u n h ä n oli ajatellut t ä m ä n valantapaisen
ajatuksen loppuun ja odotti t y y d y t y s t ä siitä, oli hänen
mielessään tyhjyyden tyhjyys — ei m i t ä ä n .
Se oli sentään p a r e m p i kuin veljensä Toivon kohtalo!
M u t t a jos A r v o m e n e e naimisiin toisen kanssa? iski
silmänräpäyksessä h ä n e n mieleensä.
36
Hänen tyhjyydessään alkoi silloin t u n t u a pistelevää
kipua.
Valo Somerin vierashuoneen i k k u n a s t a lankesi puiden
oksille ja muodosti varjoistaan verkon lumelle. P e r ä t y s ten kulkivat naiset yli valojuovan. K o l m e tornia kohosi
Somerin p ä ä r a k e n n u k s e s t a r a s k a s t a taivasta kohti. Talon
emäntä paljaassa hameessaan tuli ensin portaille, k ä ä n tyi siinä, hieroi käsiään ja p u h u i käheällä äänellä:
— Iltaa, iltaa, Riikka. Tulet tietenkin t o r u m a a n
minua. Mutta tervetuloa vaan.
— Tulin t a p a a m a a n veljeäni, sanoi Riikka j ä ä k y l m ä s t i .
— Tällaisen siivon h ä n täällä teki. En tiedä m i n n e
sitten meni. T e h k ä ä hyvin.
Heidän askeleensa kopisivat läpi lasiverannan, jolla
kesäiset pöydät ja istuimet seisoivat kuin j ä ä t y n e i n ä .
Keskellä eteisen p e r m a n t o a oli m a t k a l a u k k u levällään,
likaisia kauluksia ja alusvaatteita huiskin häiskin
matolla. S u d e n n a h k a i n e n t u r k k i oli p u d o n n u t tuolilta.
Pieni naulakko, jolle lasten v a a t t e e t olivat olleet r i p u s tetut, oli reväisty irti seinästä. Naulojen lävet ja t u m mempi tapetti osoittivat, missä se oli ollut. Pienet p u n a i set, nauhalla toisiinsa sidotut k i n t a a t olivat singahtaneet
aina salin ovelle asti.
— Noin, sanoi Sylvi ja otti k i n t a a t maasta, — noin
se isä kohtelee lapsiaan. Luulin tässä aamulla Irjan v i i meisen hetken tulleen, m u t t a h ä n heitti toki sitten e l ä vät olennot ja ajoi raivoaan täällä eteisessä.
Äiti paineli silittäen pieniä k i n t a i t a käsiensä välissä
ja nyyhkytti. Y h t ä k k i ä h ä n vei ne kasvojaan v a s t a a n
ja suuteli niitä kiihkeästi. I k ä ä n k u i n samassa u n o h t a e n
vaatteet, meni h ä n salin ovelle. Siellä oli p e r m a n n o l l a
suuri m ä ä r ä paperosseja ja r i k k i poljettu harvinaisen
suuri t u p a k k a l a a t i k k o .
Kun A l m a yritti r u v e t a korjailemaan lasten v a a t t e i t a
maasta, pidätti Riikka hänet. P a r a s a n t a a olla! A l m a
seurasi silloin k ä l y ä ä n ja jäi seisomaan punaiselle
matolle.
— Mutta Sylvi, alkoi h ä n lempeästi, — t i e d ä t h ä n sinä,
että miehesi on r a k a s t a n u t teitä e n e m m ä n kuin keitään
muita ihmisiä.
37
Sylvi ravisti p ä ä t ä ä n , laskeutui polvilleen p e r m a n nolle ja rupesi k e r ä i l e m ä ä n paperosseja.
— Se ei m e r k i t s e paljon, sillä h ä n ei r a k a s t a k a a n keit ä ä n m u i t a kuin itseään.
— K u i n k a sinä saatat sanoa sillä tavalla. Teidän
v u o k s e n n e h a n h ä n on r a a t a n u t ja t e h n y t työtä.
— K u k a h ä n e n on k ä s k e n y t r a a t a a ja m a t k u s t a a ? Eikö
täällä ollut k a i k k i valmiina, k u n h ä n tuli? Oliko Somerissa velkaa? Täytyikö ostaa koneita? Niin oli minun
isäni v a r a n n u t minulle t a v a r a a niinkuin ainoalle tyttärelle ikinä v a r a t a a n . K u n isäntä avasi kassakaapin oven,
tapasi h ä n siellä k y m m e n e n t u h a t t a käteistä. Se oli
m i n u n sokean tätivainajani morsiuslahja. Sanon vieläkin: k u k a käski T u u n a n pojan r a a t a a ?
Riikka T u u n a k u u n t e l i eteisessä toisella korvallaan
t ä t ä p u h e t t a . Siihen yksin j ä ä t y ä ä n lasten vaateröykkiön
eteen h ä n y h t ä k k i ä vasta y m m ä r s i m i t ä oli t a p a h t u n u t :
koti oli m e n n y t rikki. H ä n seisoi keskellä eteistä, josta
n ä k i joka h a a r a l l e taloa, ja toisteli itselleen: niin on siis
t ä m ä rikas koti hajoamistilassa. I s ä n n ä n k a m a r i s s a oliv a t pöytälaatikot auki ja papereja pitkin permantoa.
Salin pöydällä paloi yksi ainoa k y n t t i l ä valaisten hehk u v a n punaisia plyyshihuonekaluja, k u l l a t t u j a t a u l u n k e hyksiä ja paperossiröykkiötä, j o n k a ääressä naiset kyyköttivät. I l m a n huoneissa t ä y t t i makea, hieno t u p a k a n savu — se se oli m y r k y t t ä n y t talon. Tuolta vierashuoneesta sitä tuli. Sieltä n ä k y i kirjoituspöytä t ä y n n ä papereja, k u l t a n u p p i n e n englantilainen vuode sinisine silkkipeitteineen ja jokin u n i v o r m u t a k k i , j o k a oli paiskattu
nojatuoliin. Salin kallis k o r k e a p ö y t ä l a m p p u oli kuljet e t t u sinne ja valaisi sekamelskaa pöydällä. Riikka tunsi,
ettei hänellä täällä ollut m i t ä ä n tekemistä, ainoastaan
lapset h ä n vielä tahtoi n ä h d ä , t ä n ä iltana vielä. Täytyi
k o e t t a a taivutella äitiä a n t a m a a n luotaan edes Irjan ja
sitten: pois t ä ä l t ä ainiaaksi. Hän arveli, ettei äiti näissä
oloissa panisi v a s t a a n ja seisahtui salin ovelle.
A l m a oli Sylvin vierellä polvillaan maassa ja keräsi
m i n k ä kerkesi noita pitkiä kaitaisia paperosseja, jommoisia eivät koskaan polttaneet t ä m ä n m a a n miehet.
Sylvi suoristi ehyeksi laatikkoa, jota oli tallattu, hänen
pyöreät k ä t e n s ä ponnistivat ja hermostuivat. Sininen
38
pusero oli niskassa päässyt auki, n ä k y i pitsitettyä h e r raspaitaa. V i h a t t a v a h ä n siinä oli — ja niin veljensä
näköinen. Mutta Alma, h ä n puheli hänelle lempeästi ja
taivutellen.
Kuinka voit ajatella, r a k a s Sylvi, että Toivo olisi
saattanut toimettomana viettää hyviä päiviä sinun t a l o l lasi. Hän tahtoi tietysti k a r t u t t a a yhteistä o m a i suuttanne.
. Kyllähän talossa olisi ollut työtä. Olisi h i u k k a s e n
muistanut minuakin. Olisi joskus o t t a n u t polvelleen l a p set. Tämä vieras, j o t a te niin moititte, h ä n on ollut l a p sille hellempi kuin heidän isänsä. Niin, n a u r a sinä vaan,
Riikka.
— Lähdetään jo! sanoi Riikka.
Alma latoi huolellisesti paperosseja laatikkoon, sisartaan kuulematta.
Mutta eikö sinussa itsessäsi sitten ole ollut m i t ä ä n
syytä . . . ?
Syytä — niin, kyllä kai jokaisesta ihmisestä syytä
löytää.
— No niin, et sitten olisi Toivolle noin a n k a r a .
— Enhän minä syytä, h ä n h ä n syyttää, t e h ä n k a i k k i
syytätte.
— Lähdetään, toisti Riikka. — Ei siinä sydämessä
mitään k a t u m u s t a synny.
Polvillaan lattialla k ä ä n t y i Sylvi y m p ä r i kälyänsä
kohti.
— Minä olen sinua aina pelännyt, Riikka. N y t en enää
pelkää. Sillä sinä et pidä m i n u s t a eikä veljesikään ole
pitänyt. Miksi h ä n m i n u t otti, sitä en y m m ä r r ä . M u t t a
että minä katuisin! K u i n k a m i n ä katuisin sitä ainoaa
kesää mikä minulla on ollut!
Riikka iski h ä n e e n m u s t a n huivinsa sisästä keltaisen
katseen, joka leiskahti k u i n tulikivi.
— Eikö sekään sitten ollut kesä, se, jolloin M ä k i m a t kan portinpielissä seisoivat k u o r i t u t kuuset?
Sylvi pudotti k ä d e s t ä ä n laatikkoon k e r ä ä m ä n s ä p a p e rossit ja ravisti p ä ä t ä ä n . P u n a h ä n e n poskillaan vivahti
siniseen, i k ä ä n k u i n h ä n olisi h ä v e n n y t .
— Lapsi minä silloin olin, sanoi hän. — T ä m ä on ollut
minun ainoa kesäni. Minua on palellut koko elämäni.
39
— J a t ä m ä . . . t ä m ä k i r j u r i . . . s e osasi lämmittää.
Oli kuin Sylvi y h t ä k k i ä olisi h a v a h t u n u t . Hän t a r t tui nojatuolin selustaan ja nousi ylös. Hän astui kälynsä
ohitse i k ä ä n k u i n ei h ä n t ä olisi ollut. O t t a m a t t a päällysv a a t e t t a ylleen avasi h ä n oven ulkoeteiseen ja hävisi
pihamaalle.
Niin, niin, kirjuria haeskelemaan tietysti!
Riikka sai h ä n k i n takaisin toimintatarmonsa. Hänen
t ä y t y i n ä h d ä lapset. Koettaen astua varpaisillaan kulki
h ä n p e r m a n n o n poikki ja avasi kyökin oven. Sieltä tuli
v a s t a a n lämmin, pestyiltä astioilta ja kuivavilta pyyhinliinoilta l e m u a v a ilma. Hän löysi u u n i n luo ja kopeloi
käsiinsä tulitikkulaatikon. Palvelustyttöjen vuode oli
k o s k e m a t t o m a n a . Kissa n u k k u i hellankyljessä. Herätyskello tikutti. Varjellen kädellään t u l i t i k k u a s a m m u masta, pääsi h ä n lähelle isäntäväen m a k u u h u o n e e n
ovea. Siinä h ä n e n t ä y t y i s y t y t t ä ä uusi tulitikku. Ovi
a v a u t u i ääneti ja heti alkoivat lasten hengenvedot k u u lua. U u n i n k o r v a l l a oli pienen A r m a a n maitopullo kumit u t t i n e e n ja l a k k i n e n puolenlitran astia. Lapsen vaalea p ä ä lepäsi pitsitetyllä tyynyllä v a u n u s s a äidin vuoteen luona. Sininen k u d o t t u peite oli k ö y t e t t y kiinni
laitoihin, ettei lapsi pääsisi nousemaan. Pieni Siiri n u k kui reisi paljaana. Hän liikkui, k u n täti veti peitettä
h ä n e n ympärilleen, ja m a i s k a u t t i suutaan. Riikka seisoi
h e n k e ä pidellen. Lapsi n u k k u i taas. Pienellä sinisellä
sohvalla olivat lasten v a a t t e e t kahdessa läjässä, Siirin
monivärinen r u u d u l l i n e n h a m e j a A r m a a n vaalea kolttu.
Pienet vaaleanpunaiset villatossut olivat piirongilla äidin
kultakellon vieressä. Molempien v a n h e m p i e n vuoteet
olivat valmiina, i k ä ä n k u i n odottaen nukkujia. Kauniit
sängyt ne olivat, hienot ja koreat niinkuin hääaikaan.
L a k a n a t Toivon vuoteessa v a a n olivat miltei mankeloimisen jäljeltä. Vuoteiden yläpuolelta katseli leveän
m u s t a n k e h y k s e n sisästä H y v ä Paimen, s a u v a kädessä,
ympärillään lampaat.
Sellainen r a u h a vallitsi täällä, että unohti olevansa
puolisoiden makuuhuoneessa, joiden onni j u u r i oli m e n n y t rikki. Riikka muisti sen äkkiä. K u i n k a m o n t a kert a a h ä n olikaan seisonut tässä, lujasti v a k u u t e t t u n a
siitä, että täällä asui onnellinen aviopari. H ä n muisti
40
kuinka Sylvi oli m a a n n u t tuossa lasten syntymisen j ä l keen ja k u i n k a oli neuvoteltu m i t ä lapselle pantaisiin
nimeksi. Senkin h ä n muisti, k u n Irja puettiin ristiäishameeseensa. Riikka oli silittänyt Helsingistä tilatun
pitsikoltun. — Ja n y t on kaikki rikki.
Ovi lasten huoneeseen oli raollaan. T u n t u i siltä k u i n
joku lapsista olisi ollut valveilla. Riikka asteli hyvin
hitaasti ja hiljaa, pääsi yli k y n n y k s e n ja p y s ä h t y i k a a pin varjoon ovensuuhun. Pieni Irja nousi todella i s t u maan vuoteeseen.
Riikka odotti h ä n e n n u k k u v a n
uudestaan ja pidätti h e n k e ä ä n . Lapsi t u n t u i h ä n k i n
kuuntelevan ja p i d ä t t ä v ä n h e n k e ä ä n . H ä n e n kasvonsa
olivat k ä ä n n e t y t v a n h e m p i e n m a k u u h u o n e t t a kohden.
Äiti, sanoi h ä n hiljaa. — Äiti!
Riikka tunsi p e l ä s t y t t ä v ä n s ä lapsen, jos h ä n mustissa
vaatteissaan n y t tulisi näkyviin. S a a p p a a t narisevat, jos
hän liikahtaakaan. H ä n seisoi h e n k e ä pidätellen ja
odotti. Mutta lapsi ei asettunut. Se käänteli istuallaan
ja teki itkua. Vihdoin se nousi ja jäi n o j a a m a a n käsiään
sänkynsä sälepäätyyn.
— Äiti, minä kuulin sinun tulevan. Mikset sinä p u h u ?
Minä pelkään. Missä setä on? Jos isä tekee p a h a a sedälle.
Äiti, sinä olet täällä. Äiti, p u h u . . . Liisa! Täällä on
niin pimeä.
Tyttönen kapusi sängystä ja juoksi n y y h k i e n tätinsä
ohi makuuhuoneeseen, jossa oli tulta. Siellä se i t k u a
äännähdellen asteli vuoteiden väliä, huusi vielä äitiään,
pudotti jotakin ja k a r k a s i sitten suinpäin takaisin lapsentytön v u o d e t t a kohden.
— Liisa, m e n n ä ä n h a k e m a a n äitiä. Äiti ei ole s ä n gyssään. Minä en uskalla, kyökki on pimeä. Liisa, miksi
äiti itki? Miksi isä huusi? Miksi isä tahtoi tehdä p a h a a
Fedja-sedälle? Minä v e d ä n tukasta, jos et sinä herää,
Liisa! Minä tulen sinne!
Lapsi toisti s a m a t asiat moneen k e r t a a n . Vihdoin
alkoi Liisa vastaella.
— Isä on s u u t t u n u t ryssäläiselle sedälle.
— Et saa sanoa ryssäläinen setä, onhan äiti kieltänyt.
Venäläinen setä se on, Fedja-setä. Joko sinä taas n u k u t ?
Et saa. Miksi isä on s u u t t u n u t ? K u u l e : miksi isä on
suuttunut?
41
— En minä tiedä.
— Fedja-setä on h y v ä . Ensi k e r r a l l a Fedja-setä tuo
oikein s u u r e n laatikon makeisia. Isä ei saa mitään, koska
isä on p a h a Fedja-sedälle. Huomenna, tiedätkö, me
m e n e m m e L a u r i j a m i n ä F e d j a - s e d ä n kanssa ajelemaan
everstin kuomireessä. Miksi äiti itki? Miksei äiti ole
sängyssään?
— En m i n ä tiedä. Mene o m a a n sänkyysi ja a n n a Liisan m a a t a . Katso k u i n k a L a u r i on h y v ä ja kaikki muut.
Irja vain aina konstailee.
— Minua palelee. Minä pelkään. Liisa, m i n ä tulen!
Sinä hetkenä, jolloin lapsi nousi palvelustytön v u o teeseen, astui R i i k k a - t ä t i k ä t k ö s t ä ä n ja hiipi varpaillaan
yli k y n n y k s e n .
— Äiti! parkaisi Irja. — Mikset sinä p u h u ? Miksi
sinä kävelet? Minä pelkään.
Riikka seisoi taasen veljensä ja kälynsä vuoteiden
päässä ja tuijotti, k a t t o l a m p u n himmeässä valossa,
H y v ä ä n Paimeneeseen. H ä n e n sydämensä löi kiivaasti.
Huoneessa oli niin lämmin, k a i k k i oli niin p e h m e ä ä ja
kaunista, lapset hengittivät niin levollisesti. Ja k u i t e n kin juoksi lasten äiti p a r a i k a a lumihangessa etsimässä
ryssäläistä setää ja lasten isä h a r h a i l i ties missä, ehkäpä
myöskin etsimässä samaista ryssäläistä setää s u r m a t a k seen hänet. M u t t a h i r v e ä o n n e t t o m u u s oli t a p a h t u n u t :
kokonainen koti oli m e n n y t rikki. V a r m a a n tulisi olem a a n h y v i n vaikeaa e r o t t a a lapset tästä kodista. Ja
k u i t e n k i n se oli t e h t ä v ä . Rikollinen äiti oli m e n e t t ä n y t
oikeutensa lapsiin. Isän t ä y t y i ostaa uusi tila jostakin
ja ottaa sinne lapset. Onneksi oli Olli poissa n ä k e m ä s t ä
s u r k e u t t a . M u t t a Irja oli o t e t t a v a m u k a a n T u u n a a n jo
huomispäivänä.
Vaan entä jollei Irja lähtisi?
Irjan t ä y t y y .
Riikka tunsi tekevänsä jotakin r u m a a tässä lasten
selän t a k a n a . Ei a u t t a n u t , että h ä n puolusti itseään
muistuttelemalla, että h ä n ajatteli heidän p a r a s t a a n :
joka tapauksessa h ä n punoi pauloja erottaakseen heidät
heidän kodistaan. H ä n läksi nopeasti huoneesta ja päätti
oikopäätä m e n n ä kotiin.
Salissa istui h ä n e n sisarensa ja itki. Sylvi käveli yhä
42
ikkunoiden alla. Kello löi puoliyön hetkeä. Riikasta
tuntui, että ikuinen yö oli tullut, pimitys ja häpeä.
Nopeasti pois täältä!
Ehkäpä tällä s e n t ä ä n oli voitettu jotakin, e h k ä p ä A l m a
nyt oli tullut h u o m a a m a a n , että vielä oli aikaa pelastua
onnettomasta avioliitosta. Kiitollinen oli tällä hetkellä
Riikkakin siitä, että h ä n vielä oli v a p a a Arvosta.
Nyt k u u l u i selvästi liikettä ulkoa. Ensin tuli sisään
Sylvi, vilusta sinisenä, sitten Toivo. Sylvi jatkoi p u h e t t a ,
jonka h ä n n ä h t ä v ä s t i oli ulkona a l k a n u t . H ä n e n äänensä
oli aivan käheä.
Mitä olet hänelle t e h n y t ? Sano paikalla. Jos sinä
olet hänelle t e h n y t pienintäkään, niin, n i i n . . . h u k k a
sinut perii. Vastaa, missä h ä n on, m i t ä olet hänelle
tehnyt!
Toivo kulki p ä ä p a i n u n e e n a hartioiden väliin. H ä n
pyyhkäisi lakin pois, seisahtui ja n ä y t t i h ä m m ä s t y v ä n
epäjärjestystä. Sitten h ä n n ä h t ä v ä s t i muisti, k u m a r t u i ,
otti käteensä n a u l a k o n ja kokosi myöskin vaatteet, j o t k a
olivat hajallaan lattialla. H ä n ei laskenut niitä luotaan,
vaan litisti ne k a i k k i kainaloonsa ja r i n t a a n s a vasten.
Sylvi katseli h ä n t ä ja toisti, käsillään hieroen o l k a p ä i tään, huulet sinisinä, k y s y m y k s i ä ä n .
— Ei h ä n vastaa, sanoi Sylvi, — tuollainen h ä n aina
on ollut.
Isäntä oli m e n n y t huoneeseensa ja kopeloi jotakin
laatikkoa, jossa oli rautaesineitä.
— H e r r a J u m a l a , jos h ä n on sen tehnyt, puheli
emäntä ikkunassa, — jos h ä n on sen t e h n y t . . .
Samaa h ä n hoki vielä silloin, k u n mies tuli h u o n e e s taan, kainalot t ä y n n ä lasten päällysvaatteita ja kädessä
naulakko ja vasara. Vasaraniskut kajahtelivat yön h i l jaisuudessa.
— H e r ä t ä t lapset, h u u s i Sylvi. — Eikö t ä t ä olisi v o i nut heittää a a m u u n . Ei vastausta! K a t s o k a a nyt, sisarukset, jotka m i n u a kivitätte, mimmoista luulette elämän olleen m y k ä n m i e h e n vaimona. Jos h ä n olisikin
puhellut, ollut ystävällinen. Kuule, missä h ä n on?
Oletko tehnyt jotakin? H e r r a varjele, jos oletkin . . .
Isä ripusteli kainalostaan pieniä t a k k e j a ja lakkeja
naulaan. Hän teki sen k o k o n a a n v a i p u n e e n a työhönsä,
43
k u u l e m a t t a j a n ä k e m ä t t ä vaimoaan. Hihat olivat t ä y t e läisinä, i k ä ä n k u i n vielä t ä y n n ä niitä lapsellisia jäseniä,
j o t k a olivat a n t a n e e t niille muodon. Isä sitaisi hihoja ja
asetteli viimeksi lakkeja nauloille. Sylvi tuli h ä n e n
eteensä ja kysyi k ä d e t ristissä:
— Mitä on t a p a h t u n u t ? Etkö n y t voi sanoa, pitääkö
m i n u n n y t todella juosta t u o n n e ulos etsimään veritekojesi jälkiä?
K ä ä n t y m ä t t ä vaimoonsa päin isäntä p u h u i :
— Ei m i t ä ä n ole t a p a h t u n u t . En ole kirjuria n ä h n y t k ä ä n sittenkuin tuolla salissa aamulla. Kiivastuin. En
ollut osannut a r v a t a .
L a u r i n päällystakista p u u t t u i ripustin. Isä etsi sitä
suurin, k a n k e i n käsin. K u n ei h ä n sitä löytänyt, vei hän
v a a t t e e n valoa kohti, ja n ä h t y ä ä n että ripustin oli poissa,
asetti pienen h a r m a a n takin h i h a s t a a n naulalle.
— Sinä tarvitsit h e r r a s r a k k a u t t a , sanoi h ä n siinä
askarrellessaan. — Minä pidin sinusta talonpoikaisella
tavalla.
T a k k i putosi, v e t ä e n m u i t a t a v a r o i t a m u k a n a a n , ja isä
k u m a r t u i m a a h a n . Sylvi viipyi k ä d e t puserruksissa r i n t a a vasten h ä n e n edessään. H ä n e n silmänsä alkoivat
y h t ä k k i ä s u u r i n a tuijottaa m i e h e n väkeviin hartioihin.
— E t t ä k ö sinä olisit p i t ä n y t minusta! h u u d a h t i hän.
— Sitä minä en usko.
— Niin se k u m m i n k i n on ollut. Minä en osannut toisella tavalla. Minulla oli vain se talonpoikainen r a k kauteni.
Aviopuolisot
viipyivät
siinä lastensa vaatteiden
ääressä, työ k u n ei t a h t o n u t valmistua isältä. Sillä sitä
myöten k u n h ä n sai v a a t t e e t nauloihin, putosivat ne.
Niitä oli paljon: päällystakkeja, lakkeja, huiveja ja pieniä, n u o r a l l a y h t e e n solmittuja kintaita. T u n t u i siltä
kuin n ä m ä m y k ä t esineet, joissa lapset olivat h u p p u r o i neet lumihangessa ja kelkkamäessä, olisivat vedonneet
vanhempiin ja käskeneet heitä m u i s t a m a a n lapsia.
— R a k k a a t Sylvi ja Toivo, sanoi Alma, taistellen k y y neliään vastaan, — me olemme kaikki niin p u u t t e e l l i sia. A n t a k a a toisillenne anteeksi ja k o e t t a k a a elää
onnellisina yhdessä.
M u t t a k u k a a n ei k u u n n e l l u t h ä n t ä . Vaatteetkin pysyi44
vät paikallaan, i k ä ä n k u i n nekin jo olisivat alistuneet
kohtaloonsa. Suonet p a k s u i n a t u m m a a v e r t a k ä ä n t y i
isäntä huoneeseen päin, tuli vaimoonsa k a t s o m a t t a , m a t kalaukkunsa ääreen, työnsi irralliset t a v a r a t osastoihin
molemmin puolin ja kantoi l a u k u n huoneeseensa. H e t ken seisoi Sylvi ääneti, sitten rupesi h ä n n a u r a m a a n ja
nauroi niin että kyyneleet tulivat silmiin:
— Ettäkö sinä olisit p i t ä n y t minusta!
Ja hän parkaisi s a m a t sanat uudelleen.
Kaikuna k u u l u i seinien t a k a a v a s t a a n jokin ääni.
Mutta se ei ollut n a u r u a . Se oli pienen lapsen itkua.
Äiti kuuli sen heti ja läksi nopeasti ä ä n t ä kohden. K e i t tiön ovi kolahti, h e t k e n k u u l u i seinäkellon t i k u t u s . Sitten läiskähti ovi lukkoon.
Riikka tuli veljensä h u o n e e n k y n n y k s e l l e ja sanoi
lämpimästi:
— Kai sinä n y t t u l e t k i n meille. Et s u i n k a a n sinä
rupea täällä olemaan.
— Tulen. M e n k ä ä te edellä. Minä tulen perässä.
— Minä teen vuoteen valmiiksi, sanoi Riikka ja k a t keruus h ä n e n mielestään suli sulamistaan, k u n h ä n n y t
sai jonkun holhottavakseen. — Kyllä kai lapsetkin sitten
otetaan T u u n a a n . Ainakin Irja.
Alma ei olisi t a h t o n u t lähteä ilman veljeään. Ä s k e i nen pelästys oli hänellä liian tuoreessa muistossa. Toivo
vaati kuitenkin j y r k ä s t i heitä m e n e m ä ä n . H ä n m u i s tutti myöskin, etteivät he kotona sytyttäisi tulta.
Tuunan t y t t ä r e t tulivat siis ulos äskeiseen r a a k a a n
pimeyteen ja t ä m ä pimeys oli n y t entistä ä ä n e k k ä ä m p i .
Se vuoti kuin seula. Tullen pitkissä riveissä sekä tien
leveydeltä että sitä pitkin miehet p u h u i v a t ja r e m u s i vat. Mustina r y k e l m i n ä heitä seisoskeli siellä täällä.
Naisten äänet soivat kimeinä seasta. Huoneiden p i m e n nossa häälyi jotakin, epämääräisesti äännähdellen. S y l i k käin kulkevat p a r i t sinne olivat ajelehtineet, etsien y k s i näisyyttä ja suojaa.
— Minne helvettiin se P i e t i k k a jäi? k u u l u i y h t ä k k i ä
Mäkimatkan riihen edestä.
— Oikein P i e t i k k a p u h u i , ennen ei asiat selvene
ennenkuin täällä t e h d ä ä n lihaa, ja läjittäin! k u u l u i
vastaan.
45
Se oli aivan k u i n M ä k i m a t k a n muonarengin, Salenjuksen, ääni.
— Läjittäin! vastattiin useista suista.
A l m a pusersi h a r m a a t a villahuivia s u u t a n s a vasten
ja tuli t a k a a p ä i n juoksu j a l a n Riikan vierelle.
— K u u l e t k o m i t ä ne sanovat? kuiskasi h ä n . — Mitä
ne s a a t t a v a t t a r k o i t t a a ? Mistä lihanteosta ne p u h u v a t ?
— Mistä m i n ä voin tietää.
— Oliko se Salenjus?
— K u u l i t h a n sinä sen y h t ä h y v i n kuin m i n ä k i n .
— Ei s u i n k a a n se sentään ollut Salenjus. H ä n h ä n on
niin hyväluontoinen. Eivätkä ne kai puhuisi noin j u l kisesti, jos tarkoittaisivat jotakin vaarallista . .. K u u les, jos ne t e k e v ä t p a h a a Toivolle.
— Jo sinä n y t olet hullu. P a h e m m a s s a v a a r a s s a kai
sinun Lennarttisi on.
— L e n n a r t t i , joka v a a n ajattelee työväen p a r a s t a . . .
Niin, niin, sinä et tiedä . . .
— Niin kai . . .
M ä k i m a t k a n puodin k u l m a l l e pysähtyi kaksi miestä.
He s y t y t t i v ä t t u l i t i k u n ja sitten paperossin. Heidän
äänekäs keskustelunsa vaikeni y h t ä k k i ä , n ä h t ä v ä s t i he
aikoivat p ä ä s t ä ä naiset ohitse. Riikka tunsi N i k k a r i Eetin korkeissa saappaissaan. Toisella miehellä valui
t u k k a pörrönä otsalle. Hänellä oli m u s t a t pienet viikset
j a ulkonevat h a m p a a t . A l m a kiiruhti ohitse t e r v e h t i m ä t t ä , m u t t a Riikka tuijotti miehiin t u t k i v a s t i ja sanoi:
— Iltaa.
— Iltaa, vastasi N i k k a r i - E e t i , vetäen lakin toiselle
korvalleen.
— Iltaa, iltaa, sanoi vieras mies, lakkiinsa koskem a t t a ja kysyi samassa toveriltaan: — m i t ä yösiippoja
ne olivat?
T ä h ä n sanoi N i k k a r i - E e t i hiljemmin:
— Päiväsiippoja ne vain ovat. Tuon T u u n a n t a l o n
tyttäriä, toinen vanhapiika, toinen k i h l a t t u rikkaalle.
Heidän isälläänhän Johanssonni p a l v e l e e . . . Salarikk a i t a ovat.
K u n sisarukset olivat päässeet p u u k u j a n p ä ä h ä n ,
k ä ä n t y i A l m a k a t s o m a a n taakseen. Miehet seurasivat
46
kivenheiton päässä. M ä k i m a t k a n v i n t t i k a m a r i s s a s a a t toi taas erottaa peitetyn i k k u n a n syrjällä valojuovan.
He tarkoittivat m e i d ä n Johanssonnia, sanoi A l m a .
Riikka vaikeni.
— Minkätähden m a h d e t a a n M ä k i m a t k a s s a valvoa?
— Miksi eivät sitten saisi valvoa. Eihän M ä k i m a t k a n
herroilla ole a a m u l l a kiirettä työhön.
— Sanoitko A r v o n taas olevan kotona?
— K u u l u u olevan. S i t t e n p ä h ä n kai taas kertoo u u t i sia ja esittää suunnitelmia — onko hänellä k o s k a a n
puutetta niistä.
, K u i n k a sinä voit olla niin kova Arvolle?
Se ei k u u l u k e h e n k ä ä n . S a a t t e h a n te m u u t h ä n t ä
hemmotella m i n k ä j a k s a t t e .
Minulla on niin p a h a olla.
Ja m i n k ä t ä h d e n sitten pitäisi olla hyvä.
He kulkivat ääneti kujan p ä ä s t ä p ä ä h ä n ja näkivät,
että Johanssonin, T u u n a n m u o n a m i e h e n mökissä, m y ö s kin oli valoa. Mikä ihmeellinen yö t ä m ä olikaan? Koko
metsänlaita oli t ä y n n ä pieniä valoja. Johanssonin a s u muksen taakse v e t ä y t y i kokonainen jono työväenkoteja
ja joka i k k u n a tuikki. Talot olivat pimeinä, mökit v a l voivat.
Tuunan t a k a p i h a n portista tuli n y t k ö y t e n ä ä n v e n ä läisiä sotamiehiä, paperossiaan sytytellen ja h u p p u r o i den lumessa. Sisarukset m e n i v ä t pääportista ja k o h t a s i vat pihamaalla ilosta h y p p e l e v ä n n u o r e n Mustin. K o i raan oli t a r t t u n u t sotamiesten vaatteiden haju. Riikka
työnsi sen luotaan, m u t t a A l m a vastasi sen mielistelyyn.
Hetkisen v a n h e m p i sisar, etsien avainta alushameensa
syvästä taskusta, seisoi portailla, i k ä ä n k u i n kootakseen
ajatuksensa ja v a k u u t t a a k s e e n itselleen, ettei h ä n n ä h nyt vain jotakin outoa u n t a . H ä n j o h d a t t i mieleensä,
että seisoi kotipihallaan, että ryssät j u u r i olivat l ä h t e neet heidän n a v e t t a t y t t ö j e n s ä huoneesta; että h ä n e n
veljensä vaimo t ä n ä ä n oli t a v a t t u everstin kirjurin p o l vella; että joku P i e t i k k a K a n k a a n k i r k o n k y l ä n t y ö v ä e n talolla oli p u h u n u t lihanteosta; että N i k k a r i Eeti oli
maininnut heitä, tuunalaisia, salarikkaiksi. Sitten h ä n
varovasti pisti avaimen r e i k ä ä n ja kiersi auki oven.
Salarikkaita — olisiko isällä ollut jossakin r a h o j a ?
47
Ihmiset eivät tietäneet m i t e n paljon e m ä n n ä n sairaus ja
E i n o - I l m a r i n k o u l u n k ä y n t i tulivat m a k s a m a a n . Eikähän
isä koskaan suostunut o t t a m a a n tuotteistaan niitä hintoja, mitä m u u t . E i k ä h ä n heillä Tuunassa maanviljelys
ollut sillä kannalla, että se olisi t u o t t a n u t . Isä pelkäsi
aina sielunsa puolesta. T ä r k e i n t ä on säilyttää sielunsa
t a h r a a n t u m a t t a . M a m m o n a on vaarallinen — niin hän
saarnasi, eikä tulla rikkaiksi sillä tavalla. M u t t a tätä
eivät ihmiset y m m ä r t ä n e e t .
Riikka istuutui sänkynsä laidalle pimeässä ja veti
s a a p p a a t jalastaan. Sitten h ä n sukkasillaan h a k i lakan a t j a meni E i n o - I l m a r i n huoneeseen v a l m i s t a m a a n vuod e t t a v a n h e m m a l l e veljelleen. Hän liikkui v a r m a s t i kuin
unissakävijä. N ä m ä p a i k a t olivat niin tuttuja.
Vuodetta tehdessään h ä n taas palasi siihen äskeiseen.
Sellainen kaunis koti k u i n Toivon j a Sylvin . . . S e o l i
ollut niinkuin n u k k e k a a p p i . Torneja r a k e n n u k s e n sekä
sivustoilla että keskustalla, sohvat silkillä ja sametilla
päällystetyt, kauniita käsitöitä j o k a pöydällä ja joka
nurkassa, leveitä hyllyviä sänkyjä, mattoja, joihin jalka
uppoaa kuin suohon, soittokoneita salissa kaksittainkin,
lasikuisteja, kultaisia kehyksiä taulujen y m p ä r i l l ä — ja
r i k k i piti v a a n kaiken m e n e m ä n . Siellä oli salissa sekin
keltainen sohvatyyny, j o k a oli tullut m a k s a m a a n seitsem ä n k y m m e n t ä v i i s i m a r k k a a . Puolen v u o t t a oli Sylvi
neulonut orvokkeja ja perhosia, j o t k a sitä koristivat.
Riikka tunsi y h t ä k k i ä v i h a a v a n s a Sylviä t u o n k i n k a u niin s o h v a t y y n y n takia. H ä n vihasi h ä n t ä k a t t o k r u u n u jen, pitsitettyjen paitojen, kauniiden k a h v i k u p p i e n ja
teelusikkain, s u u r t e n i k k u n a i n ja tornien, samettipuserojen ja hienojen v a a t t e i d e n takia. Heillä T u u n a s s a oliv a t n ä m ä l a k a n a t k i n näin k a r k e a t j a painavat. Eikä
y h t ä pitsiä ollut koskaan ollut Riikan paidan pääntiessä.
Ei y h t ä p e h m e ä ä sohvaa heillä T u u n a s s a ollut. Matto
Eino-Ilmarin keinutuolissa oli talon ainoa kaunis esine.
I k k u n a t heillä olivat pienet ja v i h e r t ä v ä ä lasia. Hänen
k ä v i kateeksi k a i k k i a ihmisiä, joilla on kaunista. Hän
tahtoi Tuunassakin n ä h d ä n a v e t a n paikalla kauniin
u u d e n p ä ä r a k e n n u k s e n , jossa olisi p u n a i n e n katto ja
torneja ja p a r v e k k e i t a . H ä n e n teki mieli pistää jalkansa
valkoisiin kenkiin, sellaisiin, jommoiset Sylvillä oli,
48
hänen teki mieli sohvia, sohvatyynyjä ja v a l o k u v a burneja. S e n t ä h d e n ei A r v o ollut koskaan oikein
häneen kiintynyt, k u n h ä n oli niin huonoissa vaatteissa
ja kun heillä oli niin v a n h a a ja r u m a a . S e n t ä h d e n A r v o
o l i j u o n u t . . . joskus . . . ettei h ä n voinut lapsuutensa
stävään ainiaaksi kiintyä. S e n t ä h d e n ei Arvo a s e t t u nut eikä suorittanut tutkintoja, ettei h ä n ollut voinut
lapsuutensa y s t ä v ä ä n pysähtyä. Silloinkin Sylvin ja
Toivon häissä, k u n he ensimmäisenä morsiustyttöparina
astelivat morsiamen ja sulhasen jäljessä, oli Riikalla
ollut vaivainen v a n h a t u m m a n v i h r e ä p u k u — ja k a i k k i
muut tytöt olivat olleet valkoisissa. Hän vihasi noita
muita tyttöjä. H ä n vihasi kaikkia, joilla oli kauniit
vaatteet ja pitsiä paidanpääntiessä. Hän vihasi isäänsä,
joka ankarin silmin oli vartioinut t y t t ä r i e n s ä askelia.
Hän vihasi itseään, j o k a oli totellut isää eikä l ä h t e n y t
maailmalle itse ansaitsemaan leipäänsä ja k u l k e m a a n
omia teitään. E i n o - I l m a r i oli pidellyt h ä n t ä täällä. Ja
Eino-Ilmari piteli h ä n t ä yhä. M u t t a entä jos poikakin
alkaisi kärsiä t ä m ä n kotoisen elämän köyhyydestä?
Entä jos h ä n k i n joskus tulisi s y y t t ä m ä ä n isäänsä ja
tätiään siitä, ettei hänellä ollut ollut y m p ä r i l l ä ä n k a u neutta ja m u k a v u u t t a . E n t ä jos h ä n k i n y m m ä r t ä i s i ,
mikä ero oli Ollin kodin ja h ä n e n kotinsa välillä. Jos
isällä oli rahoja, niin teki h ä n väärin, peräti v ä ä r i n k i u satessaan heitä k a i k k i a tällaisessa köyhyydessä. T ä t ä kään Eino-Ilmarin huonetta, eihän sitä voinut m i k s i kään saada, k u n oli vain n ä m ä t u m m a t puutuolit ja
vanha sänky . . . Olisi ollut sohva ja siinä sinikukallista
kangasta . . .
Yhtäkkiä Riikan k a t s e pysähtyi ja h ä n e n mielensä
hyrsky niinikään.
Herra on m i n u n paimeneni, ei m i n u l t a m i t ä ä n p u u t u .
Ne sanat olivat seinällä pojan vuoteen yläpuolella.
Ja tällaisia ajatuksia ajatteli pojan kasvatusäiti, K a n kaan »kirkkoväärti», ihminen, joka sanoi V a p a h t a j a a
Herrakseen ja Mestarikseen.
Riikka T u u n a pusersi k ä d e t tuolinselustaa vasten ja
tunsi kipeää k a t u m u s t a . Kyllä piti olla kärsivällisyyttä
taivaallisella Isällä jälleen ottaessaan v a s t a a n sellaisen
kivikovan sydämen. Oi h y v ä J u m a l a , h y v ä J u m a l a —
4 — Talvio, Kootut teokset VIII
49
oliko ihmisen m a h d o t o n t a elämässään päästä synnistä
ja aina uudistuvista synnin ajatuksista. Mikä olikaan
ihminen? Mitä h ä n e n sydämensä? Mitä oli maailman
koreus? K a t o a v a pilvi vain. Mitä olivat e l ä m ä n vuodet?
Kulkijan l y h y t vaellus kohti kotia. Majapaikkoja vain
olivat maalliset kodit, y k s k a i k k i oliko niissä sohvatyynyjä vaiko puutuoleja. J e e s u k s e n silmäin eteen ma
s y n t i s r a u k k a l a n k e a n .. .
Riikka T u u n a lyyhistyi tuolille. Olisipa h ä n saanut
l o h k e n e m a a n r i n n a s t a a n y h d e n k i n kyyneleen.
Mikä
h ä n e t oli näin k o v e t t a n u t . P a h a on ihmisen sydän.
A l m a oli jo r i i s u u t u n u t ja makasi peitteen alla. Vanh e m p i sisar laskeutui vaatteissaan vuoteelleen ja kuunteli kellon t i k u t u s t a seinän t a k a n a . Hiljaisuus oli nyt
syvä ja tiivis i k ä ä n k u i n m a a i l m a tuolla ulkopuolella
olisi a l k a n u t m e n n ä uneen. Vähitellen hiljeni Riikan
rinnassa ja h ä n e n sydämensä viipyi ääneti Vapahtajan
j a l k a i n juuressa, epätasaisesti sykkien m y r s k y n s ä jälkeen.
M u t t a n y t oli t u l l u t n u o r e m m a n sisaren vuoro. Hän
t u k a h d u t t i tällä k e r t a a k y y n e l i ä ä n peitteen alla. Hän
r a k a s t i L e n n a r t t i M ä k i m a t k a a . P e l k k ä ajatus, että hän
jostakin syystä h ä n e s t ä eroaisi, saattoi h ä n e t levottomaksi. M y ö t ä - ja vastoinkäymisessä h ä n e n rakkautensa
kestäisi. Ainoastaan eroa ei h ä n kestäisi. J u m a l a oli
a n t a n u t heille t ä m ä n r a k k a u d e n . Olisi rikos Jumalaa
v a s t a a n heittää se pois. M u t t a entä L e n n a r t i n ? Kysym y s koski h ä n e e n ja k u i t e n k i n se nousi h ä n e n huulilleen. Kestää, kestää! toisteli h ä n kiihkeästi mielessään
ja h ä n e n sydämensä lyönnit olivat r a s k a a t ja tuskalliset
Y h t ä k k i ä k u u l u i ulkoa liikettä. Tällä k e r t a a aivan
selvästi. L u m i k i m p a l e lensi i k k u n a a n ja litistyi keskelle
r u u t u a . Riikka nousi m e n n ä k s e e n a v a a m a a n veljelleen.
Silloin tunsi h ä n i k k u n a n alla miehen, j o n k a h ä n aina
olisi e r o t t a n u t kaikkien m u i d e n joukosta: h ä n tunsi
Arvo M ä k i m a t k a n .
H ä n e n poskensa olivat heti täydessä palossa. Hän
muisti, että h ä n e n yllään oli r u m a p a k s u toppatakin,
lyhyt v a n h a a r k i h a m e ja n ä m ä väljät saappaat, joihin
m a h t u i tukollinen heiniä. Onneksi oli pimeä. Tai vielä
p a r e m p i : hyvä, että A r v o n ä k i h ä n e t koko h ä n e n rumuu50
dessaan ja piti suunsa kiinni. Veri kiehuen jäsenissä
avasi hän äänettömästi oven ja kuiskasi jo k y n n y k s e l t ä :
Mitä sinä n y t . . . keskellä yötä. K a i k k i ovat n ä h neet sinun tulevan . . . Pitäisihän sinun tietää . . . Missä
Toivo on?
Riikka kuuli t u t u n n a u r u n j a n ä k i pimeässäkin t u t u t
huulet avonaisina. Hän tunsi myöskin miehen k ä d e n
tarttuvan ranteeseensa ja oikaisi heti k ä t e n s ä j ä n n i t t y neeseen epäystävälliseen asentoon. A r v o k u l k i eteisissä
ja ovissa yhtä kotoisesti k u i n T u u n a n o m a t väet. Riikka
riuhtoi t u r h a a n irti k ä t t ä ä n . H ä n e n suunsa oli t ä y n n ä
epäystävällisiä sanoja. M u t t a h ä n e n sydämensä n y y h k i
onnellisena, lämpöisenä ja kiitollisena.
— Päästä i r t i . . . k u u l e t k o . . . m i t ä sinä m i n u s t a
tahdot?
Niin sanoivat huulet. S y d ä n sanoi: m i n u n on h y v ä
pidä k i i n n i . . . l ä m m i t ä . . . Minun o n h y v ä .
Ikäänkuin mies olisi k u u l l u t t ä m ä n m y k ä n puheen,
kuljetti hän vastaan ponnistavan tytön saliin ja sulki
oven. He seisoivat pimeässä m u r a t t i k ö y n n ö s t e n alla,
jotka kuin p o r t t i k a a r e t kiertelivät katossa. A r v o piteli
tytön molempia käsiä ja katseli häneen, koettaen tulla
häntä lähemmäs. Riikka ponnisti vastaan.
— Mistäs sinun käsiisi n y t on t u l l u t tällainen voima,
nehän eivät koskaan ole t e h n e e t työtä.
Arvo veti tytön vastahakoiset k ä d e t r i n t a a n s a vasten
ja naurahti.
— Nyt aion suorittaa jotakin.
— Jonkin t u t k i n n o n ? Minkä? E h k ä a r k k i t e h d i n . . .
tai runoilijan . . . tai . . . t u h a t t a i t u r i n ! S e o n kai v a r m i n
se viimeinen!
— Minä aion m a t k u s t a a .
— No . . . ainahan sinä m a t k u s t e l e t . . .
— Me m a t k u s t a m m e yhdessä Toivon kanssa.
— Matkustaako Toivo?
— Katsotko, että h ä n sitten voi olla täällä?
Riikka vaikeni ja h ä n e n vielä äsken r i u h t o v a t k ä t e n säkin olivat aivan hiljaa A r v o M ä k i m a t k a n käsissä.
— Kuule, kuiskasi n u o r i mies, sillä lämpöisellä
äänellä, jota ei ollut k e n e l l ä k ä ä n m u u l l a maailmassa, —
emmekö nyt tekisi sovintoa?
51
— E m m e h ä n me ole riidassakaan, ä r t y i Riikka taasen.
— Ei, m u t t a e m m e ole kihloissakaan, niinkuin meidän
pitäisi olla.
— Ja vieläkö pitäisi! Minä, tällainen r u m a v a n h a piika j a kaunis, pulska M ä k i m a t k a . . .
— Siitä on jo t o i s t a k y m m e n t ä vuotta, p u h u i Arvo
hiljaa, — k u n m i n ä sinua pyysin ensimmäisen k e r r a n .
Sitten olen p y y t ä n y t u u d e s t a a n ja uudestaan, milloin
p a r e m m a l l a , milloin h u o n o m m a l l a menestyksellä . . .
Riikka T u u n a n r i n t a a pusersi vuosikausien toivojen ja
p e t t y m y s t e n paino. Se t u k a h d u t t i h ä n t ä niin ettei hän
s a a n u t sanaa suustaan.
— Minä tiedän, j a t k o i mies, — olen sinut monet k e r r a t pettänyt, sitä sinä tahdot sanoa. Ja k u i t e n k a a n en
ole sitä tehnyt. Sydämessäni en ole. Katso, en ole sinusta
koskaan päässyt irti, v a i k k a k u i n k a olen k o e t t a n u t . . .
— K o e t t a n u t olen minäkin! t y r s k ä h t i kuin k u u m a
suihku tytön rinnasta.
— Etkö ole päässyt! h u u d a h t i M ä k i m a t k a ja t a r t t u i
h ä n e n hartioihinsa.
— Olen, sanoi Riikka i k ä ä n k u i n h ä n olisi lyönyt sydämensä veräjän selkoselälleen, ja suoristi selkänsä. —
Minä olen taistellut itseni sinusta irti. P a l a palalta. Minä
olen s a m m u n u t , minä . . .
— Se ei ole totta! Ja t ä n ä iltana t ä y t y y meidän
v ä l i m m e selvitä. Katso, m i n ä m a t k u s t a n .
— Silloin, k u n sinä . . .
Riikka T u u n a alkoi, m u t t a vaikeni.
— Minä tiedän m i t ä sinä tahdot sanoa, osaan sen
ulkoa...
— Silloin k u n näin sinut h u m a l a i s e n a . . . Ja silloin
k u n sinä t a n s s i s s a . . . niin, niin, silloin — osaat sen
ulkoa, m u t t a saat aina k u u l l a sen uudelleen, k u n alat
minulle p u h u a näistä asioista, joista ei k u i t e n k a a n tule
valmista.
— Niistä t ä y t y y n y t tulla. K e r r a n sinä lepäsit r e n t o n a m i n u n r i n t a a n i vasten, k e r r a n olet sydämelläni
u n o h t a n u t k a i k k i — silloin keväällä, k u n muuttolinnut
lensivät p ä ä m m e päällitse. Minä olin silloin poikanen ja
sinä olit sairas tyttö. Siitä asti sinä olet ollut minun.
52
Riikka T u u n a p a n i m o l e m m a t kätensä h ä n e n r i n taansa vasten ja työnsi h ä n e t luotaan.
Älä koskaan enää p u h u m i n u l l e tällä tavalla,
Jumala varjelkoon m i n u a olemasta heikko. K y m m e n e t
kerrat olen a n t a n u t anteeksi ja t a h t o n u t unohtaa. Sinä
lupasit pysyä m ä ä r ä t y l l ä työalalla, valmistua ja suorittaa tutkinnot. Sinä m u u t i t y h ä uudelleen alaa. Sinä
joit, vaikka olit l u v a n n u t m i n u l l e . . . Sinä rakastelit,
vaikka olit l u v a n n u t m i n u l l e . . . Minun toivoni kuoli,
minun uskoni k u o l i . . . j a m i n u n r a k k a u t e n i myöskin.
He vaipuivat k u m p i k i n istuimelleen ja heidän y m p ä rillään t u n t u i olevan lumiaavikko, niin k y l m ä ä oli.
Tumma m u r a t t i kiersi aution valkoisen salin kattoa.
Kahden ihmisen raskaat, h u o k a u k s e n t a p a i s e t h e n g e n vedot vuorottelivat p i t k ä n v ä l i m a t k a n päässä toisistaan.
— No niin, sanoi n u o r i mies vihdoin ja nousi, — sinä
olet kai oikeassa: en ole sinua ansainnut. Aika k u l u u ,
veljesi on heti täällä.
— Miksi sinä j ä t i t m i n u t v a n h e n e m a a n ja r u m e n e maan! p a r a h t i Riikan sydän hiljaa ja kipeästi.
— Minulle sinä et koskaan t u l e v a n h a k s i ja r u m a k s i .
Sinä olet aina se sairas tyttö, j o k a m i n u n käsivarsiltani
katseli k u r k i a ja p a r a n i .
Riikka T u u n a puserteli käsiään v a s t a t u s t e n niin että
niihin koski.
— Ah, m i n u n on niin ikävä! pääsi h ä n e l t ä ä ä n e t t ö mästi.
Arvo M ä k i m a t k a ei sitä kuullut. H ä n sytytti p a p e rossin ja astui Riikan eteen.
— Minun t ä y t y y pitää kiirettä. Katso, sinä T u u n a n
tytär, minä r a k a s t a n sinua, m i n ä olen k o e t t a n u t siitä
päästä, m u t t a en pääse. Sinulla on sellaiset silmät, e t t ä
joka k e r r a n on katsellut niiden pohjaan, ei niitä unohda.
Minä katsoin varhain, silloin keväällä, k u n olin p o i k a nen. Sinulla on jalot keltaiset silmät, omituiset, viisaat
s i l m ä t . . . J u m a l a panee usein viininsä niin h a u r a i h i n
ja raihnaisiin maljoihin. Minä olen niitä ihmisiä, joiden
henki on altis, m u t t a liha heikko. S y d ä m e n i levottomuudessa m i n ä olen etsinyt ja hapuillut. Ja n y t m i n ä
lähden.
Riikka h a v a h t u i .
53
— Mitä v a r t e n Toivo sitten m a t k u s t a a ?
— M u t t a Riikka T u u n a , k u i n k a h ä n voisi j ä ä d ä tänne!
— P i t ä ä k ö t ä h ä n m a t k a a n sitten todella uskoa?
— Ole vain uskomatta. M u t t a ennen a a m u n koittoa
o t t a a veljesi hevosen, j o k a ilman ohjaajaa löytää kotiin.
— K a i k k i a joutavia, taisteli Riikka vastaan. — On
toki talossa miehiä kyytiin. Ja lähden v a i k k a p a m i n ä kin. Jos k e r r a n m a t k a n t ä y t y y tulla.
— Ei. — A r v o astui aivan lähelle h ä n t ä . — Sinä et
saa tietää tästä m a t k a s t a .
— K u i n k a m i n ä sitten en tietäisi, koska itse olet siitä
minulle p u h u n u t .
— Ei, sinä rehellinen sielu, sinun t ä y t y y valehdella,
ettet tiedä, sillä . . .
— Sitä minä en tee. Minä en valehtele. Mitä minulle
sitten jäisi. Jos te l ä h d e t t e rehellisille retkille, niin mitä
siinä on salaamista.
— J y v ä k i n itää salassa, sinä p a h a tyttö. J o s revit
sen ylös, niin olet sen t u h o n n u t . Jos k e r r o t m e i d ä n lähteneen, niin m e i d ä n k ä y h u o n o s t i . . .
— Miten huonosti? Miksi? Mitä m i n ä n y t menisin
sitä k e r t o m a a n . M u t t a jos k y s y t ä ä n , niin en suinkaan
v a l e h t e l e m a a n rupea.
Arvo ei enää n a u r a n u t .
— Sinun t ä y t y y . K e r r o n sinulle, jos säilytät salaisuuteni. Sano, ettet m i t ä ä n tiedä.
— M u t t a m i n ä en voi valehdella.
— Hyvä, sitten en k e r r o m i t ä ä n . E h k ä A l m a ei ole
niin a r k a . No, oletko n y t t y y t y v ä i n e n .
Riikan s y d ä n t ä vihloi. H ä n ei enää l o u k k a a n t u n u t
ivasta A r v o n äänessä, m u t t a h ä n tunsi k a u h u l l a lukinneensa itseltään tien heidän yhteiseen salaisuuteensa.
— Et tule t i e t ä m ä ä n m i t ä ä n m u u t a kuin että yöllä
h e l m i k u u n kolmattatoista päivää v a s t a a n nähtiin K a n k a a n kirkolta päin reen ajavan viittatietä T u u n a n s e l k ä ä pitkin asemalle päin. Reessä oli kaksi m i e s t ä . . .
— Ja m i n n e te lähdette? pääsi Riikalta ajattelematta.
A r v o rupesi n a u r a m a a n .
— Sitähän sinä et voi saada tietää, jotta rehellisesti
saattaisit sanoa, ettet m i t ä ä n tiedä.
Riikka tulistui.
54
— Ja onko se sinusta niin ihmeellistä, jos j o k u i h m i nen edes h i u k a n k o e t t a a pitää itseään t o t u u d e n p u o lella, kun kaikki n y k y ä ä n valehtelevat.
- Ei ole, koeta v a a n pysyä totuudessa, jos voit.
Mutta n y t kestää tilinteko veljesi ja m i n u n sisareni
välillä jo liian k a u a n . Meille tulee vähitellen kiire.
He astuivat k u m p i k i n i k k u n a a n ja tuijottivat ulos.
Riikka tunsi, että jos tahtoo saada sovinnon sanan j ä ä mään heidän välilleen, niin se n y t on lausuttava. H ä n e n
sydäntänsä pakotti kuin kipeää paisetta. K a u h e a a tulee
olemaan j ä ä d ä s o v i t t a m a t t o m a a n mielialaan, jos A r v o
viipyisi matkalla. M u t t a t ä m ä on tietenkin taasen h ä n e n
oikkujaan ja kujeitaan: tietenkin h ä n m a t k u s t a a Helsinkiin joksikin viikoksi ja ilmestyy sitten taas M ä k i m a t kan vinttikamariin. Sellaistahan se aina on ollut. J u u r i
näin hän ennenkin on pelotellut matkoilla ja lepytellyt
tulevilla tutkinnoilla. Riikassa leimahti uudelleen s u u t tumus, k u n h ä n t ä t ä muisteli. Ja vielä k e r r a n h ä n tässä
antaisi itseään p e t t ä ä ja heltyisi ja taipuisi ja jättäisi
Arvon siihen luuloon, että h ä n on tyytyväinen. Ei! Näin
hän päätti tahdollaan, m u t t a s y d ä n t ä poltti ja vihloi.
Hänen on m a h d o t o n elää, jos A r v o lähtee ilman sovinnon sanaa. Hän m e n e h t y y . H ä n ei voi! M u t t a j a l a t v e i vät häntä jo ovea kohti, pois sovinnosta.
— Täytyy k a i laittaa herroille v ä h ä n evästä? sanoi
hän kylmästi.
Ei, hän on sairas, h ä n lyyhistyy t ä h ä n p a i k k a a n !
Hänen sydämensä p a k a h t u u !
Mutta hänen oikea k ä t e n s ä avasi hiljaa oven ja pani
sen jälleen kiinni. Kylmässä eteisessä se kohosi siihen
minne kyynel hersyy, m u t t a k y y n e l t ä ei lohjennut.
Toivo oli jo tullut. H ä n puheli A l m a n kanssa heidän
huoneessaan. T u s k a Riikan sydämessä helpotti hiukan.
Hän päätti lausua Arvolle sovinnon sanan. H ä n p ä ä t t i
kuiskata hänelle, että h ä n on h ä n e n omansa. K u n A r v o
palaa m a t k a l t a a n , m e n e v ä t he naimisiin. Sillä A r v o on
oikeassa: eivät ikinä he toisistaan pääse. Koko t ä m ä
rakkaus on mahdoton, m u t t a A r v o on siinä aivan
oikeassa: he eivät voi u n o h t a a toisiaan. Riikka oli neito,
kun Arvo oli poika, suhde ei ole oikea. Riikka on r u m a
ja kuiva, hänellä on silmät k u i n kauriilla. M u t t a jos
55
A r v o on h u l l u ja pitää niistä, niin . . . ! P a r h a i m m a n
elämänsä he jo ovat k u l u t t a n e e t taistelemalla toisiaan
vastaan. Heillä on kiire. Heidän r a k k a u t e n s a on J u m a lan lahja. T ä m ä n h ä n vielä sanoo Arvolle. Heti, kun
Arvo tulee t ä n n e . Miksei h ä n jo tule? J u m a l a panee
joskus kalliin viininsä niin h a u r a a s e e n maljaan. Ihana
on t ä m ä h a u r a s malja, i h a n a on Arvo M ä k i m a t k a . Miksei
h ä n jo tule?
— Niin, sanoi Toivo, — A r v o on kai jo k e r t o n u t sinulle
m e i d ä n m a t k a s t a m m e . T ä y t y y kiirehtiä. P i a n tuntuu
päivän salo. Minä olen jo tässä p u h u n u t Almalle.
— Ei Arvo m i t ä ä n ole kertonut, sanoi Riikka nopeasti.
— Minulla ei ole enää a i k a a p u h u a . A l m a saa kertoa
sinulle, jos v a a n pidät kaikki salassa. Tai e m m e h ä n me
oikeastaan itsekään tiedä m i n n e me m e n e m m e . Onhan
se meidän v a n h a hevonen m o n t a k e r t a a y k s i n ä ä n löyt ä n y t kotiin?
A l m a oli p u k e u t u n u t ja m e n i h o u k u t t e l e m a a n sisään
koiraa. Hän itki kaiken aikaa hiljaa. He liikkuivat
kaikki kuin sokeat, pidellen käsiä edessään.
Sokeana seisoi heidän edessään koko tulevaisuus. Ei
askeleen alaa voinut n ä h d ä eteenpäin.
P o r s t u a n ovessa törmäsi Riikka y h t ä k k i ä A r v o a vastaan. Tyttö tunsi, että viimeinen hetki n y t oli käsissä.
Viimeisen k e r r a n h e n y t olivat k a h d e n . H ä n e n sydämensä t ä y t t i lyönneillään koko h ä n e n olentonsa. Arvo,
p u h u , ota minut, a u t a minua! huusi ääni h ä n e n sisimmässään. M u t t a h u u l e t pysyivät m y k k i n ä . A r v o ei sanon u t mitään. Toivo tuli ovesta.
— Onpa hyvä, että on pilvessä, sanoi h ä n ja läksi
ulos.
— Odota, sanoi A r v o ja läksi h ä n e n m u k a a n s a .
Riikka painoi päänsä oven pihtipieltä vastaan. Nyt se
k a u h e a t a p a h t u u : sovinnon sana heidän välillään jää
lausumatta.
Hän viipyi kuin t u n n o t t o m a n a t u s k a n s a kourissa.
Vihdoin jokin m e l u h e r ä t t i hänet. Koira oli vingahtanut. Silloin h ä n pakotti itsensä liikkeelle ja riensi
A l m a n luo. Viipyisivätkö pojat k a u a n k i n poissa? Eivätkö
tietäneet? Toivo sanoi, etteivät he voi palata. Mitäs se
sellainen sitten merkitsi? Olivatko he tehneet jotakin,
56
jota heidän t ä y t y i pakoilla? Oliko Toivo sittenkin? Ei,
ei. Mutta niin Toivo v a k u u t t i , etteivät he tule koskaan.
Alma p u r s k a h t i taasen i t k u u n , p ä ä k o i r a n n i s k a a
vasten.
Eikö koskaan?
Niin Toivo v a k u u t t i .
Mutta sehän on m a h d o t o n t a !
Niin Toivo v a k u u t t a a .
Oli kuin j ä ä t ä v ä k o u r a olisi t a r t t u n u t kiinni Riikan
sydämeen. Lyönnit h a r v e n i v a t niinkuin kuolevan sydämen. Hänellä ei enää ollut t a r m o a eikä ajatuksia. Toivo
ja Arvo tulivat ulkoa ja sanoivat hänelle hyvästi. A l m a
ei voinut j ä t t ä ä koiraa, koska se olisi v i n k u n u t , v a a n
kuljetti sitä m u k a n a a n k a u l a n a u h a s t a . He seisoivat
kaikki tyttöjen huoneessa. Heidän keskellään paloi
paperossi niinkuin jonkin hirviön silmä. Vuoroin sen
hehku valaisi Arvo M ä k i m a t k a n sormia, vuoroin h ä n e n
huuliaan, joiden yli r u s k e a t viikset k a a r t u i v a t . Tällä
hetkellä Riikka T u u n a y m m ä r s i , etteivät h ä n e n h u u l e n s a
koskaan saisi koskettaa noita huulia. Eikä elämässä ollut
mitään m u u t a arvokasta. Ei m i n k ä ä n arvoinen elämä
enää ollut. Y h t ä k k i ä h ä n leimahti e l ä m ä ä n ja aikoi
heittäytyä Arvon k a u l a a n . Samassa silmänräpäyksessä
hän kuitenkin puraisi huuleensa niin että suolainen
veren m a k u tuntui. Toivo ja A l m a p u h u i v a t joistakin
kintaista, j o t k a Toivo oli o t t a n u t Somerin eteisestä.
Riikka sekaantui heidän keskusteluunsa ja sanoi i k ä ä n kuin joku toinen olisi p u h u n u t h ä n e n suullaan:
— Voitko, Toivo, lähteä s a n o m a t t a isälle hyvästi?
— Minun täytyy, vastasi Toivo. — A l m a tietää, m i t ä
isälle on sanottava. T ä m ä lähtö tuli n y t näin kiireellinen. Saattaa t a p a h t u a , että viivyn. K o e t t a k a a te, tytöt,
pitää huolta lapsista. Äiti ei suostu a n t a m a a n heitä pois.
Mutta koettakaa k ä y d ä siellä ja pitää heitä silmällä. Jos
jompikumpi teistä kävisi tapaamassa Ollia. Ettei pelästy.
Niin, ja L e n n a r t t i on o t t a n u t h a l t u u n s a m i n u n asiani.
Voikaa hyvin sitten.
Toivokin p u h u i oudolla äänellä.
— Koska sinä palaat? kysyi Riikka h ä t ä ä n s ä p i d ä tellen. — Koska te p a l a a t t e . . . ?
— En tiedä. M u t t a onhan sitä m a a i l m a a m u u a l l a k i n .
57
Ä l k ä ä n y t r u v e t k o siinä i t k e m ä ä n , ettei isä h e r ä ä . On jo
m u u t e n k i n m e l u t t u liiaksi. J a n ä y t t ä k ä ä , että pidätte
s u u n n e kiinni.
Toivo p u h u i k u i n ulkopuolelta itseään, vieraalla
ä ä n e l l ä ja vieraalla vauhdilla. Vaikea t ä m ä lähtö h ä n e l lekin oli.
— Mitä sinä p u h u t ! sanoi A r v o ja n a u r a h t i . — Me
palaamme. Mutta me emme palaa ennenkuin m e . . .
t u o m m e j o t a k i n tullessamme.
— Mitä te tuotte? kuiskasivat tytöt yhdestä suusta.
— No . . . jotakin h y v ä ä vain!
— Sanokaa J u m a l a n tähden! rukoili Alma.
— Tuo Riikka ei voi vaieta!
H ä t ä ä n t y n y t p a r a h d u s nostatti Riikan rintaa, m u t t a
h u u l e t olivat y h ä k u i n liimatut toisiinsa.
— Sanokaa nyt, pyyteli Alma, — m i n n e te menette
. . . m i t ä t e tuotte?
— No . . . v a i k k a p a — K e v ä ä n ! kuiskasi A r v o ja j a t koi nopeasti, i k ä ä n k u i n j ä ä h y v ä i s t e n pitkittäminen
jo olisi a l k a n u t k ä y d ä hänellekin ylivoimaiseksi: — l ä h d e t ä ä n nyt, Toivo.
— Keväälläkö te palaatte? kuiskasi A l m a ja piteli
kiinni veljensä hihasta.
— Ei kai koskaan, sanoi Toivo ja p a n i lakin päähänsä.
— En m i t ä ä n m i n ä y m m ä r r ä , sopersi Alma. — En
m i t ä ä n , en m i t ä ä n .
— Mitä j o u t a v i a : tietysti me p a l a a m m e , n a u r o i Arvo.
H ä n ojensi nopeasti k ä t e n s ä tytöille, ensin Almalle,
sitten Riikalle ja läksi jo ovesta. A l m a toisteli i k ä ä n k u i n jotakin hokemaa, ettei h ä n y m m ä r r ä mitään.
R i i k k a keräsi viimeiset voimansa ja juoksi miesten j ä l keen. Hänen t ä y t y i vielä k e r r a n , viimeisen k e r r a n
s a a d a painaa A r v o n k ä t t ä . M u t t a h ä n tuli myöhään.
Sanoiko A r v o hänelle jotakin? H ä n oli kuulevinaan
h ä n e n l a u s u v a n sanan »leikkitoveri». Sitten ovi a r m o t t o m a s t i sulkeutui ja h ä n istui portailla.
K u n h ä n palasi heidän huoneeseensa, seisoi A l m a k a s vot r u u t u a vasten ja tuijotti pimeään. Riikka asettui
toiselle puolelle pöytää ja tuijotti ulos h ä n k i n . Navetta
ja tyttöjen k a m a r i olivat k u i t e n k i n edessä, ei mitään
n ä k y n y t . Oliko A r v o sanonut »leikkitoveri»? K u n olisi
58
saanut sen tietää. Se oli s a n o m a t t o m a n t ä r k e ä ä . Jos se
olisi ollut totta, olisi koko t ä m ä k u o r m a siirtynyt h a r tioilta. Mutta sitä ei voinut saada tietää. K a n n a k u o r maa, kanna, k a n n a e l ä m ä n loppuun . . .
Nyt he v a r m a a n ajavat alas r a n t a t ö y r ä s t ä . .. Nyt he
ajavat avannon ohi. N y t he jo ovat jäällä. N a v e t t a on
tosiaan pahalla paikalla, ei m i t ä ä n voi n ä h d ä . H ä n e n
silmiensä pohjalla poltti, m u t t a h ä n tuijotti t u i j o t t a mistaan.
Nyt oli isä h e r ä n n y t ja kulki keittiössä. H ä n e n k e p pinsä kolisi. Riikka irroitti itsensä nopeasti pöydästä,
johon hän oli i k ä ä n k u i n k a s v a n u t kiinni, ja k a r k a s i
vaatteineen päivineen vuoteeseen. H ä n e n k u u m a t silmäkuoppansa j ä ä h t y i v ä t vähitellen, h ä n odotti ja oli
nukkuvinaan. A l m a tuskitteli koiran kanssa. Isä ei
tullut. Askeleet jo etenivät.
J a taasen lepäsivät T u u n a n t y t t ä r e t r i n n a t u s t e n j a
kuuntelivat sydäntensä lyöntejä. S u u n n a t t o m a n pitkä
yö alkoi vihdoinkin v a i h t u a a a m u k s i ja heidän mielenmyrskynsäkin hiljeni vähitellen. K u m p i k i n ajatteli
asioitaan, u n t a eivät he odottaneet. Hitaasti k u l u i v a t
hetket. Alma oli veljelleen kiitollinen siitä, että h ä n oli
Lennartille uskonut asioittensa hoidon. L e n n a r t t i oli
niin hyvä ja luotettava, Toivo sen kyllä tiesi. P i a n he
viettävät häitä, hyvin pienet h ä ä t vain, m u t t a valkoisen
puvun L e n n a r t t i morsiamelleen tahtoo. Taloja kyllä
nykyään saa ostaa. L e n n a r t t i tahtoo s u u r t a taloa ja
Alma pientä. M u t t a kyllä he toki sopivat.
Riikka T u u n a tunsi autiuden leviävän ympärilleen ja
oman itsensä h u k k u v a n siihen niinkuin lumiaavikkoon.
Ei mitään t e h t ä v ä ä hänellä enää ollut. E i n o - I l m a r i k i n
jo oli suuri poika, ja Olli — e h k ä p ä h ä n vielä oli liiaksi
lapsi menehtyäkseen h ä p e ä ä n s ä .
Arvo oli poissa. Tuolla k a u k a n a jäällä U m m e n s a a ren toisella puolella liikkui pieni t u m m a piste. Siinä
oli kaikki mitä h ä n omisti, kaikki mihin h ä n e n s y d ä mensä ja mielensä oli kiintynyt. Se eteni a u t t a m a t t o masti. Vaikka h ä n täällä olisi h u u t a n u t loppuun koko
äänensä, v a i k k a h ä n olisi i t k e n y t maalle silmänsä,
vaikka hän olisi v ä ä n n e l l y t k ä t e n s ä sijoiltaan, niin ei
59
A r v o olisi tullut. Sovinnon sana oli j ä ä n y t l a u s u m a t t a .
Ja näin t ä y t y y elää. Vai oliko Arvo l a u s u n u t sanan
»leikkitoveri»? Suloinen sana, sovinnon sana! M u t t a ei
saanut tietää oliko se lausuttu.
T ä n ä ä n on s u n n u n t a i ja he m e n e v ä t kaikki kirkkoon.
Riikka t a l u t t a a isän sakaristoon ja k ä y itse sivuovesta
vanhalle paikalleen saarnatuolia vastapäätä. K u i n k a
k a u a n siitä onkaan, k u n oli s u n n u n t a i ja h ä n istui k i r kossa. K a u k a n a on koko m e n n y t elämä. J o k i n seinä
o n p u d o n n u t j a j a k a n u t e l ä m ä n kahtia.
I k ä ä n k u i n ei k o h t a l o k k a a n yön vielä sittenkään olisi
ollut lupa loppua alkoi A l m a y h t ä k k i ä p u h u a aivan
uudesta asiasta. Riikka ei v a s t a n n u t , h ä n ei kuunnellut,
h ä n ei j a k s a n u t . M u t t a A l m a jatkoi itsepintaisesti ja
t a r t t u i vihdoin sisarensa olkapäähän.
— K u k a se oli se mies, jolla oli h u o p a h a t t u ?
— N u k u t a a n , vastasi sisar äänellä, jolla p u h u t a a n
k u o l e m a n unesta.
— Se mies, jolla oli h u o p a h a t t u ?
— Mikä mies?
— Se joka sanoi, ettei h ä n ole k ä y n y t p i t k ä ä n aikaan
täällä kotipuolessa.
— En minä tiedä. A n n a m i n u n olla.
— M u t t a m i n ä p ä tiedän. Minä olen n ä h n y t hänet.
Ja sinä myöskin. Hän oli osallisena v a r k a u d e s s a . . . silloin, etkö muista . . . k u n M ä k i m a t k a n v a n h a n isännän
r a h a t varastettiin. N ä i m m e h ä n , k u n h ä n t ä v a n k i n a vietiin. H ä n h ä n on J a n n e K e m p p a i n e n .
Riikka T u u n a muisti jo ja heräsi täydellisesti. He
olivat kaikki olleet tiensyrjässä katsomassa, k u n v a n keja vietiin. V a n h a a K e m p p a i s t a oli epäilty m u r h a s t a ,
v i i n a k a u p p a a h ä n oli pitänyt, t ä m ä n isä. Ja veli, K u s taa, poltti vieläkin korvessa. Äiti eli metsämökissään
Somerin mailla, sellainen likainen v a n h a eukko.
— Tosiaan, sanoi Riikka ja unohti hetkeksi surunsa.
— Mikähän h ä n e t on t ä n n e tuonut?
— On kai tullut t e r v e h t i m ä ä n äitiään.
— Joko h ä n e n rangaistusaikansa sitten n y t on m e n n y t
umpeen?
— On kai.
— K u i n k a v a n h a t me silloin olimmekaan?
60
Mutta Riikka ei enää ajatellut sitä. Hän muisti vain,
että Arvo siinä kestikievarin pihassa oli kinastellut t u o marin kanssa ja sanonut, että K e m p p a i s t a olisi p i t ä n y t
kohdella kuin sairasta. Heillä oli silloin ollut kestikievari Tuunassa ja h e r r a t olivat istuneet eteisessä ja
odottaneet hevosta. Ja Riikka oli sinne t u o n u t heille
kahvia. Arvo oli sanonut, että tällainen rikollinen todistettavasti monessa sukupolvessa oli
syyntakeeton,
y h t e i s k u n t a iski h a r h a a n , k u n tuomitsi tällaisen m i e hen. Tuomari ei ollut hyvillään, sillä A r v o oli h ä n t ä p a l jon nuorempi. T ä y t y i h ä n y h t e i s k u n n a n suojella itseään,
sanoi tuomari. K e m p p a i n e n oli t u o m i t t u h y v i n moneksi
vuodeksi. M u t t a n y t h ä n siis oli vapaa. Oliko h ä n e t
armahdettu, vai olivatko n u o m o n e t vuodet k u l u n e e t ?
Mitä Kemppainen todella täällä teki?
— Kyllä h ä n oli k a u h e a n näköinen, sanoi Alma. —
Kyllä h ä n vielä voi varastaa. Kuule, e h k ä p ä m u r h a takin?
— Ehkä. M u t t a jos v ä h ä n saisi tästä vielä u n t a .
Riikka tahtoi olla r a u h a s s a ajatuksineen. Hänen m i e leensä oli taasen j o h t u n u t k u i n k a toisenlainen Arvo s e n tään oli kuin kaikki m u u t . Silloinkin, k u n t ä m ä v a r a s
tuomittiin, niin h ä n oli väittänyt, että h ä n oli sairas.
Ja todella: mitä h ä n e s t ä m u u t a olisi voinut tulla, sellaisten vanhempien lapsi kuin h ä n oli. Mitä oli koko
tämä p a i k k a k u n t a nyt, k u n A r v o oli l ä h t e n y t ? A r v o
oli p u h a l t a n u t hengen kaikkeen. Mitä erilaisimmissa
asioissa h ä n oli a n t a n u t neuvojaan. Mitä erilaisimmat
asiat hän oli p a n n u t alulle. K u k a sitä enää edes muisti,
että Arvo oli h u o m a n n u t m i k ä mainio t u r v e p e h k u t e h d a s
tulisi Hauveden suosta. Aivan ohimennen h ä n oli s a n o nut isännille: r y h t y k ä ä toimeen, siinä on kultakaivos.
Nyt siitä jo vuosikausia koko kylä oli n o s t a n u t t u r peensa. A r v o oli t o i m i t t a n u t lämmityslaitoksen k i r k koon, Arvo oli k ä y n y t Helsingissä p u h u m a s s a ja s a a n u t
postin t u l e m a a n t ä n n e viisi k e r t a a viikossa. Sitä ei
kukaan enää m u i s t a n u t . Kaikki, mihin A r v o t a r t t u i ,
rupesi elämään. Kaikkialla missä Arvo oli m u k a n a ,
oli virkeää. K u n h ä n p u u t t u i , oli hengetöntä. Ja n y t
Arvo a u t t a m a t t o m a s t i menee. Mahdotonta! Minne h ä n
menee? Mitä h ä n aikoo tuoda? Koska h ä n tulee?
61
Ei koskaan, sanoi,Toivo.
Ei koskaan!
K a r m i v a k y l m y y s kulki pitkin Riikan pintaa, kun
h ä n t ä t ä ajatteli. J o k i n k a n k e u s löi h ä n e n jäsenensä
niin ettei h ä n enää voinut k ä t t ä liikuttaa. Syvällä hänen
s u r u n s a h e h k u v a n t u h k a n alla poltti vielä, k u i n kekäle
pelko siitä, ettei e h k ä t ä m ä k i d u t u s o l l u t k a a n tarpeellinen ja J u m a l a l l e otollinen. M u t t a h ä n ei j a k s a n u t selvittää itselleen t ä t ä asiaa. H ä n t ä väsytti. K u m e a n t u s kansa u u v u t t a m a n a h ä n vihdoin meni unenhorroksiin.
He olivat ajavinaan yli U m m e n saaren. Toivo ja Arvo
istuivat reen perällä, Riikka ajoi hevosta. Pajujen v a r v u t r a a p i v a t reen syrjiä, reki kallistui ja oli k a a t u m a i sillaan. Riikka h y p p ä s i alas ja piteli kiinni laidoista.
Y h t ä k k i ä h ä n huomasi, että reki oli tyhjä. Hevonen
pelästyi ja läksi k a r k u u n . Ohjakset valloillaan laukkasi
se jo k a u k a n a . M u t t a taivaan sineä v a s t a a n n ä k y i lintuparvi, j o k a tuli etelästä. P y ö r r y t t ä v ä n k o r k e a l l a lensivät linnut. Y h t ä k k i ä putosi yksi ja vaipui Riikan j a l kojen j u u r e e n . Se oli suuri valkoinen lintu.
K a a m e a t u n n e painoi T u u n a n t y t ä r t ä rinnasta, hän
ei voinut h u u t a a , h ä n ei voinut p u h u a . Ei p ä ä t ä ä n hän
s a a n u t nostetuksi. H ä n e n t ä y t y y t u k a h t u a .
Huusivatko kurjet?
Se oli kuin h u k k u v a l l e pelastuksen ääni r a n n a l t a .
Riikka sai ilmaa keuhkoihinsa, p o n n a h t i ylös ja k a r kasi suinpäin i k k u n a a n .
H a r m a a s s a a a m u h ä m ä r ä s s ä n ä k i h ä n keskellä lumista
p i h a m a a t a venäläisen sotamiehen p u m p p u a v a n vettä
kotinsa kaivosta.
Silloin h ä n muisti k a i k k i m i t ä oli t a p a h t u n u t . Hänen
veljensä ja leikkitoverinsa olivat k a u k a n a . Häpeä oli
t u l l u t taloon, h ä p e ä J u m a l a n ja ihmisten edessä. Häpeä
painoi kylää, pitäjää, m a a t a . I l m a n pelastusta, ilman
toivoa.
62
JAA-JAA
JA
EI-EI
K a n k a a n pitäjäläisillä oli n y t y h t e e n tullessaan m u u takin tekemistä k u i n pitää p u h e t t a n a a p u r e i s t a a n ja
kylänmiehistään. T a p a h t u i paljon. Ja pelätä saattoi,
että tulisi t a p a h t u m a a n vieläkin e n e m m ä n .
Pitäjän metsät k a a t u i v a t . Niitä tarvittiin j u o k s u h a u toihin, sanottiin. Asemalle ne kuljetettiin, juniin ne
pinottiin ja itäänpäin ne lähetettiin, kohti j ä t t i l ä i s k a u punkia, joka värisi Nevajoen varrella.
Kirkonkylä
kuunteli p a u k e t t a T u u n a j ä r v e n toiselta puolelta, missä
suurten talojen metsäalueet sijaitsivat. Maahisten k a r tanon satavuotinen puistokin oli m e n n y t . Lintuja tuli
kaiken syksyä suurissa parvissa pohjoista kohti. J o t k u t
lensivät kuin p ä ä s t ä ä n sekaisin latojen seiniä vasten,
menivät tainnoksiin j a j ä i v ä t sitten r ä p y t t ä m ä ä n h a n gelle kunnes kuolivat.
P a r a n n a n talo oli niin k a u t t a a l t a a n piiritetty j u o k s u haudoilla, että p ä ä p o r t a i s t a suoraan piti astua sillalle,
joka johti syvän k a i v a n n o n yli. Ei ollut ihme, että
isäntä oli m e n e t t ä n y t j ä r k e n s ä . V ä h e m m ä s t ä k i n saattoi
tulla hulluksi. Sellaiseen kuntoon kuin he e m ä n n ä n
kanssa olivat talon p a n n e e t : k a r j a oli k a u t t a a l t a a n
jalostettua, monet k e r r a t näyttelyissä palkittua. J a n y t
oli isäntä lähetetty Helsinkiin sairashuoneeseen eikä
ollut toipumisesta tietoa. Isäntä oli t u n k e u t u n u t p i i k k i lanka-aitaukseen j a kuvitteli olevansa h ä m ä h ä k i n v e r kossa. Hyvä päällystakki oli m e n n y t pilalle, k u n h ä n t ä
siitä kiskottiin irti. Ja kaikkein k u m m a l l i s i n t a oli, e t t ä
hulluudenpuuska oli t u l l u t hänelle j u u r i kirkosta s a a vuttua. I s ä n t ä h ä n oli a h k e r a kirkossakävijä n i i n k u i n
emäntäkin, ei hänellä ollut m i t ä ä n syytä säikähtää niistä
63
opetuksista, joita k i r k k o h e r r a sinä p y h ä n ä antoi. Mutta
puolen vuoden aikana katsellessaan talonsa h ä v i t t ä mistä oli h ä n tietenkin niin k i u s a a n t u n u t , että j ä r k i
meni.
H a a p a l a n isäntä oli p i t ä n y t venäläisille upseereille
s u u r e t kemut, j u o t t a n u t heidät niin että he makasivat
päiväkausia ja sillä lailla pelastanut metsänsä. Maahisten h e r r a koetti samaa keinoa, m u t t a se ei enää t e p sinyt: metsä meni, satavuotinen puistokin meni. Maahisten k a r t a n o piti n y t m y y t ä m ä n . M y y t ä m ä n piti moni
m u u k i n talo. Eikä suinkaan velkojen takia.
K i r k o n k y l ä k u u n t e l i t ä t ä k a i k k e a jännityksellä.
E h k ä p ä täältä k u i t e n k i n oli liian pitkä m a t k a lähettää
p u u t asemalle. K i r k o n k y l ä eli toivossa, että se u n o h d e t a a n ja iloitsi ensi k e r t a a kaukaisesta e p ä m u k a v a s t a
a s e m a s t a a n vesien t a k a n a . Siitä asti kuin j u n a joutui
p y y h k ä i s e m ä ä n pitäjän ä ä r i m m ä i s t ä kulmaa, oli k i r k o n kylä k a d e h t i n u t takalistoja, j o t k a y h t ä k k i ä olivat m u u t t u n e e t liikepaikoiksi. Nyt se jälleen tunsi etuoikeutetun
asemansa takalistojen rinnalla. V a r m a a n ei metsiin
täällä koskettaisi, v a r m a a n tyydyttäisiin sotilasmajoitukseen. Oli toki viidessä sadassa venäläisessä rasitusta
tarpeeksi y h d e n kylän osaksi. K u i t e n k i n painoi u h k a
alituisesti kirkonkyläläisiä.
Kaukaiset t a i v a a n r a n n a t
m u u t t i v a t heidän silmiensä edessä ääriviivoja, m u h k e a
K a t t i l a v u o r i k i n k ä v i kuin miksikin paljaaksi limpuksi.
T ä t ä k a i k k e a ei katsellut ilokseen. Ja sitten tulivat
metsien pakolaiset, t u r v a t t o m i k s i j o u t u n e e t linnut ja
h u u s i v a t varoittaen. T u r h a a oli tulla etsimään suojaa
t ä n n e k i r k o n k y l ä ä n , täällä ajettiin r u u t i a ilmaan, jollei
m u u n k a a n tähden, niin h u v i n vuoksi.
M ä k i m a t k a n nuori agronomi katseli itselleen taloa.
Maahisten pellot h ä n k u l k i poikki ja pitkin, olipa jo
h e r r a n kanssa puheissa huonekaluistakin. H e r r a lupaili
t y k k ä n ä ä n m u u t t a a ulkomaille ja oli valmis m y y m ä ä n
huonekalustojakin, niin k i u s a a n t u n u t h ä n oli. L e n n a r t t i
M ä k i m a t k a piti komeudesta. A l m a T u u n a n ä k i vain
sulhasensa ilon ja iloitsi siitä. Ei T u u n a n t y t t ä r i ä oltu
t o t u t e t t u koreilemaan, T u u n a n isäntä, v a n h a k i r k k o v ä ä r t i oli k ä t k e n y t rahansa, kerrottiin. Minne? Sitä ei
k u k a a n tietänyt.
64
Häpeällisestä elämästä tuli todistuksia p e r ä p e r ä ä n .
Huoposella, kauppiaalla, oli jo t ä y t y n y t p a n n a pois p a l velustyttö. Kyllä kai Niinimäessä kävisi samalla tapaa.
Tuunan pitkä Milja seisoskeli alituisesti n u r k i s s a ryssien
kanssa. Pian ei pitäjässä enää ollut ainoaa säädyllistä
naista. Eikähän se i h m e ollutkaan, k u n s u u r e n talon
emännätkin, joilla oli isoja lapsia, sillä lailla u n o h t i v a t
arvonsa. Vihdoinkin viimein Somerin isäntä oli h u o mannut millä k a n n a l l a asiat olivat. Missä h ä n n y k y ä ä n
oli? Kuinka h ä n tällä tavalla viipyi? T u u n a n v a n h a
Virma oli erään h e l m i k u u n päivän ehtoona t u l l u t t y h jänä kotiin ja v a n h e m p i t y t t ä r i s t ä oli o t t a n u t sen v a s taan ikäänkuin h ä n olisi sitä odottanut. Riikka T u u n a
oli riisunut hevosen ja t y h j e n t ä n y t koko reen, k a n t a e n
heinät lampaille, n ä y t t i melkein siltä k u i n h ä n olisi
reen pohjalta etsinyt jotakin. Riikka ei kieltänyt, että
hänen veljensä oli l ä h t e n y t hevosella. M u t t a minne, sitä
ei hän sanonut tietävänsä. H ä n t u n n u s t i senkin, että
Arvo M ä k i m a t k a oli l ä h t e n y t samalla hevosella. Täytyi
pysyä totuudessa, m u u t e n ei ihmisellä ollut t u k i k o h t a a .
Vanha k i r k k o v ä ä r t i ei paljon udellut. A i n a h a n Somerin
isäntä viime aikoina oli ollut matkoilla — h ä n ei yleensä
maininnut poikaansa ristimänimeltä, v a a n kutsui h ä n t ä
Somerin isännäksi — niitä k a u p p a m a t k o j a k u n h ä n
teki Pietariin. K u n h a n h ä n vain muistaisi pysyä erossa
keinottelusta. Aika oli petollinen ja ihminen l u o n n o s taan paha. Miksei Somerin e m ä n t ä k ä y n y t katsomassa?
Eikä lähettänyt lapsiakaan, vaikkei ollut k y l m ä ?
Kukaan ei vanhalle k i r k k o v ä ä r t i l l e vielä ollut ilmoittanut totuutta. P a r a s olisi tietysti, jos h ä n pääsisi h a u taan siinä uskossa, että h ä n e n lastenlastensa äiti oli
kunniallinen nainen. M u t t a t u s k i n p a saattoi toivoa, että
vanhus säästyisi totuudelta. Monien m u i d e n — ja s u u rempien — tapausten pyörteessä h u k k u i K a n k a a n m i e s ten matka v e r r a t e n n ä k y m ä t t ö m i i n . P a a n a s e n E m m i
tahtoi kivenkovaan vihkimistä ryssän kanssa. V a n h e m mat olivat k a u a n vastustaneet, m u t t a m i k ä p ä siinä enää
auttoi. Ja siinäkin oli v a r a k k a a n talon tytär. Oliko tässä
enää k u k a a n v a r m a itsestään, ei äiti t y t t ä r e s t ä eikä
tytär äidistä.
— Kansamme luonto m u u t t u u , mikä hänestä tulee5 - Talvio, Kootut teokset VIII
65
kaari, sanoi k i r k k o h e r r a m a t a l a a n kauppias Huoposelle
joka oli entinen valtiopäivämies ja kaikin puolin k u n non ihminen, — k u n tässä n y t n ä m ä ryssänlapset alkav a t syntyä, k a s v a a j a ottaa h a l t u u n s a äitiensä m a a n .
— Ja siellä e t e l ä m p ä n ä k u n vielä k u u l u v a t kiinalaisetkin j ä t t ä v ä n s e u r a k u n t i i n jälkeläisiä, vastasi kauppias
j a ravisti p ä ä t ä ä n .
— Kyllä n y t Suomen papistollakin on vaikeat ajat:
rohkeasti tulisi p u h u a ja varoittaa, m u t t a y h t ä k k i ä voi
s a a t t a a koko m a a n v a a r a a n , jollei itsestäänkään välittäisi.
Pitäjäläiset
tunsivat
sielunpaimenensa
rohkeuden
näissä varoittamisasioissa. Hän ei totisesti p e l ä n n y t henkeään. P e i t t e l e m ä t t ä h ä n sekä saarnatuolissa että liikkuessaan pitäjällä p u h u i t a p a i n t u r m e l u s t a vastaan. Kirkon y s t ä v ä t olivat usein huolissaan h ä n e n puolestaan ja
suorastaan salasivat h ä n e l t ä erinäisiä asioita. Niinkuin
esimerkiksi viinanpolton K a n k a a n pitäjän sydänmailla.
K e m p p a i n e n poltti korvessa ja h ä n e n viinansa oli k u u luisaa. L a k i m i e h e t k i n Helsingistä ostivat sitä m a t i n taskuunsa, lähtiessään käräjiltä kotiin. Helposti olisi voin u t päästä hengestään, j o k a olisi i l m i a n t a n u t vanhan
K u s t a a n . Sellainen tulisielu k u i n Nahinen olisi oikop ä ä t ä syössyt keskelle Kemppaisen t e h d a s t a ja omilla
käsillään hajoittanut k a i k k i t y y n n i . M u t t a Kankaan
k i r k k o h e r r a olisi s a a n u t K u s t a a s t a p a h a n vihamiehen!
J a t a r v i t s e v a t h a n oikeastaan k a i k k i täällä viinaa lääkkeenään. Kaikenlaisia uusia k u u m e t a u t e j a ilmeni y h t ä mittaa. Ja sitten p a n i v a t venäläiset arvoa h y v ä l l e viinalle. Hyvällä viinalla heidät sai t a i p u m a a n paljoon.
Niin että K u s t a a poltti rauhassa. Vastaiseksi.
Ostettavissakin venäläiset k u u l u i v a t olevan. Mutta
r a h a t ä y t y i a n t a a niin salaa, ettei antajan o m a ajatusk a a n siitä tietänyt.
Paljonkohan tuollaiselle upseerille saattoi tarjota? Tai
oikeastaan: m i t e n k ä h ä n v ä h ä ä n h ä n tyytyi? Saattoi
t u o t t a a itselleen s u u r t a vahinkoa, jos tarjosi liian vähän:
sata m a r k k a a oli liian vähän, m u t t a viisi sataa ehkä
liian paljon. Vai k u i n k a olisi ollut? H a a p a l a n h e r r a oli
e h k ä a n t a n u t t u h a t . Eikä se paljon ollutkaan, jos
onnistui.
66
pappilan n a v e t a s t a oli k a d o n n u t kana, keskellä selvää päivää. Oliko n y t k a n a l i v a h t a n u t ulos ja j o u t u n u t
kettujen saaliiksi? Vai olisiko j o k u sinelliniekka v i e kotellut sen käsiinsä, v ä ä n t ä n y t siltä niskat n u r i n ja
pistänyt poveensa? P a a n a s e l t a katosi aitasta suuri s u o lattu siankinkku, suksia katosi porstuvista ja sukkia
pellinnuorilta. Selvää oli, m i n n e Marjelinin lesken l a m maskin syksyllä oli j o u t u n u t . T u r h a a oli rovastin siitä
saarnata p a u k u t t a a . V a r k a a t eivät olleet h ä n e n s e u r a kuntalaisiaan.
Tällaisia outoja t a p a h t u m i a sattui joka päivä. Niihin
tottui ja ne kävivät yksitoikkoisiksi. E l ä m ä kului a l i tuisesti pauhaten, ilman r a u h a a ja hiljaisuutta. Oliko
sen vauhti vieläkin kiihtyvä? Miten? Alettaisiinko m e t siä kaataa täälläkin?
Metsien h ä v i t t ä m i n e n ja juoksuhautojen r a k e n t a m i nen talojen läheisyyteen t u n t u i olevan k a i k e n o n n e t t o muuden huippu, sillä kerralla. P a r a n n a n isännän k o h talo häämötti k a m m o t t a v a n a hävitettyjen metsien ja
piikkilanka-aitojen t a k a a .
Ulkonaisesti oli kaikki oikeastaan ennallaan. Olisi itse
asiassa s a a t t a n u t luulla, että taloissa T u u n a j ä r v e n r a n nalla elettiin entiseen t a p a a n . Varhaisessa a a m u h ä m ä rässä alkoivat j ä ä t y n e e t ovet p a u k k u a ja ilmestyi tuli
tallien ja navettojen kuuraisiin ikkunoihin. Samalla
lailla oli t a p a h t u n u t vuosikymmenien aikana. Kolme
kertaa päivässä vuorottelivat Somerin ja M ä k i m a t k a n
ruokakellot. Somerin ruokakellolla oli paljon heleämpi
ääni, ei voinut e r e h t y ä niiden äänistä. Pappilassa ei
ollut kelloa e n e m p ä ä k u i n T u u n a s s a k a a n . Koko päivän
nousi sauhu talojen piipuista, v a r h e m m i n kaikista, m y ö hemmin vain yhdestä, Somerin. Koko päivän m i t t a a n
keitettiin kotoisten liesien ääressä k a h v i a ja v a l m i s tettiin kolme v a n k k a a ateriaa, niin erilaisia k u i n talot
muuten järjestykseltään olivatkin. Pappilassa söi v u o k raajan väki omalla puolellaan, Nahiset, k i r k k o h e r r a n
väki, omallaan. Nahisella syötiin paljon maitoruokia,
puuroja ja vellejä. Myöskin sieniä oli, k a l a a ja v i h a n neksia. Ruustinna kiivaili vihannesten puolesta, antoi
kevätkaudet
pitäjäläisilleen
ilmaiseksi kaalintaimia,
mansikantaimia ja k a i k k i a mahdollisia taimia, m u t t a
67
jos h ä n j u h a n n u k s e n aikaan sattui t u l e m a a n lahjoittamiensa taimien pariin, niin olivat ne tavallisesti h e n k i hieverissä. Koulukeiton oli r u u s t i n n a saanut aikaan kolmessa koulussa pitäjällä ja näiden k a u t t a h ä n toivoi
terveellisemmän ja monipuolisemman ruokajärjestyksen
leviävän k a n s a n keskuuteen. Hän oli p ä ä t t ä n y t ettei
levähdä, e n n e n k u i n on s a a n u t koulukeiton kaikkiin
pitäjän kolkkiin. Pappilassa kuivattiin, keitettiin ja
suolattiin vihanneksia talveksi. Pitkillä rihmoilla riipp u i kellarien katoissa sekä sieniä että kaloja ja omenia.
P y t y t , saavit ja tiinut olivat t ä y n n ä eivätkä anteliaan
pöydän äärestä milloinkaan loppuneet vieraat. Perheen
jäsenet siunasivat v u o r o n p e r ä ä n r u u a n sekä aterialle
asetuttaessa että aterialta noustessa. K i r k k o h e r r a pani
s u u r e t valkoiset k ä t e n s ä päällekkäin, sulki silmänsä ja
p u h u i vapaasti, tavallisesti vain m u u t a m a n , m u t t a
syvästi t u n n e t u n sanan. R u u s t i n n a k ä y t t i niitä sanoja,
joita h ä n e n isänsä kotona oli k ä y t e t t y — pieni runo se
oli, neljä säettä — ja lapset lausuivat tai oikeastaan
lukivat ulkoa s a m a n runon, v a i k k a isä kaikin keinoin
koetti teroittaa mieliin, että jokainen sanoisi sen mitä
kulloinkin ajatteli ja tunsi eikä m i t ä ä n ulkoa opittua.
Se oli ilonhetki isälle, k u n v a n h i n lapsista, Jeremias,
j o k a oli k y m m e n e n ikäinen, todella k e r r a n alkoi oman
rukouksensa. »Me k i i t ä m m e sinua, r a k a s taivaallinen
Isä, että taasen t ä n ä ä n a n n a t m e i l l e . . . » Siinä lapsi
k u i t e n k i n avasi silmänsä ja n ä h d e s s ä ä n Haagarin ja
L y y d i a n oudosti tuijottavan itseensä lensi tulipunaiseksi
ja huusi ilmoille s a n a n : »Ruokaa». Sen jälkeen taisteli
h ä n i t k u a vastaan, ja isä ja äiti riensivät h ä n e n a v u k seen. Ateria kului heidän hilpeästi keskustellessaan
vieraan isännän kanssa, j o k a sillä k e r t a a sattui olemaan
pappilassa. K u n äiti toisen k e r r a n pani puurovadin
k i e r t ä m ä ä n , juoksi J e r e m i a s keittiöön eikä enää tullut.
Isä kiitti aterialta noustessa h ä n e n puolestaan eikä poik a a n u h d e l t u siitä että h ä n oli laiminlyönyt t e h t ä vänsä. Päinvastoin oli isä hänelle entistä hellempi ja
siitä lähtien ruvettiin häntä, J e r e m i a s Nahista, pitämään
pappisalkuna. Hän oli v a a l e a t u k k a i n e n enkelimäinen
lapsi, silmäluomet jonkin v e r r a n tulehtuneina. Isänsä
näköinen ja tapainen oli Jeremias, Haagar, Lyydia ja
68
Esteri tulivat äitiinsä, olivat t u m m i a , toimeliaita ja iloisia Molemmat n u o r e m m a t vastaiseksi k u i t e n k i n e n i m mäkseen tekivät pahaa. H a a g a r luki s e n t ä ä n jo p ö y dässä ruokaluvut. Esteri ainoastaan oli todellinen K a n kaan pitäjän kansalainen, h ä n oli s y n t y n y t täällä, hän.
Sanomattakin on selvää, että Nahiset olivat r a i t t i u s väkeä. »He ovat niin hyveellisiä, että ovat paheellisia»,
sanoi Arvo M ä k i m a t k a heistä ja rypisti nenäänsä.
Sylvi Somerin keittiönlieden ääressä hallitsi k a u p u n kilainen keittäjätär. Laitettiin paisteja ja hyytelöjä,
otettiin auki säilykerasioita. Tyhjiä p e l t i p u r k k e j a oli
talon nurkissa läjittäin.
Ei milloinkaan p u u t t u n u t
Somerin kellarista sardiineja, h u m m e r e j a tai erilaisia
juustoja. Myöskin oli aina tarjolla olutta. P i k k u l e i v ä t
ja jälkiruuat olivat kuuluisat k a u t t a pitäjän. N a h a l l a
päällystetyillä ruokasalin tuoleilla istuivat lapset p o t kien tuolien messinkinastojen ja pöydän heloja sekä
alituisesti riidellen syömistä vastaan. Irja ei olisi s y ö nyt m u u t a kuin jälkiruokia, L a u r i ja Siiri eivät k ä r s i neet maitoa ja j u u r i sitä heidän olisi p i t ä n y t syödä.
Joka suupalalta t ä y t y i äidin l u v a t a heille palkinto. Isä
oli vaatinut, että piti syödä kaikki mitä oli p a n t u l a u t a selle. Mutta lapset säikähtivät siinä m ä ä r i n h ä n e n a n k a raa katsettaan, että he rupesivat i t k e m ä ä n ja äidin t ä y tyi nyt luvata sekä karamellit että m a r m e l a a d i t ja
ohukaiset ennenkuin he rauhoittuivat. F e d j a - s e d ä n p o l vella totteli Irja ihmeellisesti. Lapsi oli niin heikko, että
täytyi v ä l t t ä m ä t t ä syödä, selitti setä, ja k u n setä pisteli
hänen suuhunsa paistia ja m u n a a , niin h ä n söi. F e d j a sedällä oli sellainen mainio t a p a taltutella lapsia. Ja
kun he yrittivät r u v e t a vastustelemaan, niin h ä n alkoi
jutella, teki sadun ja n ä y t t i käsillään s u u r e n eläimen,
joka tulee sellaisten lasten luo, j o t k a eivät syö. Se oli
hirveä k r a p u tai h ä m ä h ä k k i . Pedolla oli viisi laihaa
valkoista, j u l m a n p i t k ä ä jalkaa, yhdessä jalassa sormus. Sormus teki, ettei petoa k u i t e n k a a n kovin p e l ä n nyt. Sitten piirsi Fedja-setä savukelaatikkonsa k a n t e e n
niin laihan lapsen, että se oli kokoonpantu pelkistä p i t kistä viivoista: se oli Irja! Sellaiseksi tulee, k u n ei syö.
Nyt teki setä tulitikuista pöytäliinalle toisen lapsen:
se oli Lauri. K u n Siiri n ä k i n ä m ä kuvat, t a r t t u i h ä n
69
kaksin käsin maitolasiin ja joi, joi pohjaan s a a k k a niin
että kulisi. F e d j a - s e d ä n y m m ä r s i h ä n e n äänestään ja
käsistään, ei t a r v i n n u t osata h ä n e n sanojaan. Isänkin
t ä y t y i n a u r a h t a a Fedja-sedälle, k u n h ä n katseli hänen
mutkiinsa. M u t t a h ä n nousi heti ylös ja m e n i totisena
pois, i k ä ä n k u i n h ä n olisi k a t u n u t h y m y ä ä n . Lapsent y t t ö Liisa naureskeli pöydässä palvellessaan niin että
h ä n e n e m ä n t ä n s ä tuon tuostakin täytyi m u i s t u t t a a
hänelle, ettei se sopinut. S y l v i - r o u v a n maidonvalkeat
kasvot v e t ä y t y i v ä t niin t u m m a a n p u n a a n , että erotti
p e h m e ä n u n t u v a n k a s v u n h ä n e n korviensa seuduilla:
m o k o m a k i n r u m a t y t t ö kehtasi! Liisa lakkasi, t u l i p u n a i sena hänkin, n a u r a m a s t a , m u t t a h ä n e n r e h e v ä m a a s e u tulainen n u o r u u t e n s a v ä r ä h t e l i h ä n e n t a h t o m a t t a a n k i n
kalpean m u u k a l a i s e n läheisyydessä. Everstin kirjuri oli
aikaisemmin k a t s a h t a n u t h ä n e e n kuin iloiseen koiranp e n t u u n tai m u u h u n n u o r e e n e l u k k a a n . Nyt ei h ä n enää
h ä n e e n k a t s a h t a n u t , m u t t a saattoi vaistota, että hän
muisti h ä n e n läsnäolonsa ja otti sen l u k u u n . Fedjasetä soitti viulua. Ei yksin koira ulvonut sitä k u u n n e l lessa, v a a n lapset itkivät, Siiri varsinkin. Eivätkä äidink ä ä n kyyneleet olleet k a u k a n a . Fedja-setä soitteli joit a k i n omia itkujaan tai suuria surujaan. K u k a hänet
tiesi, k u n ei h ä n e n kanssaan s a a t t a n u t p u h u a . Isäntä oli
ainoa, joka ei heltynyt. Hän pysytteli soiton aikana
ulkosalla.
M ä k i m a t k a n ruokakello läjäytteli kuin kelpo aisakello k o r k e u d e s t a a n . Se olikin aisakello eikä mitään
m u u t a , sillä t y t ä r oli naimisiin mennessään vienyt
kodistaan yksin ruokakellonkin. M ä k i m a t k a n heleäääninen kello oli ollut t u t t u k a u t t a pitäjän, siinä oli
ruotsalaisia kirjoituksia ja v a n h a vuosiluku, isäntä vainaja oli s a a n u t sen ostaessaan talon, ja nykyinenkin
isäntä pani sille s u u r t a arvoa. M u t t a ainoalle t y t t ä r e l leen p a n i h ä n vieläkin s u u r e m m a n arvon ja Sylvi sai
kellon. M ä k i m a t k a n t o r p p a r i t ja m u o n a r e n g i t kuulivat
kyllä ruoppakuopilleen senkin aisakellon äänen. Mäkim a t k a n m a a t eivät enää olleet niin suuret, sitten kun
isäntä oli jaellut niitä oikealle ja vasemmalle. Omat
talot oli jo Eevertillä, Atella ja Laurilla — e m ä n n ä t
vain p u u t t u i v a t , m i k ä siihen lieneekin ollut syynä,
70
etteivät M ä k i m a t k a n pojat naineet. Arvo oli v u o s i k a u sia aikonut, m u t t a valmista ei tullut. L e n n a r t t i yksin
muodosti poikkeuksen, h ä n h a k i jo taloa viedäkseen
sinne kihlatun e m ä n t ä n s ä A l m a T u u n a n . J o n n i ja
Harald — eli H a r u k s i h a n h ä n t ä kutsuttiin — olivat vielä
kotona, m i h i n k ä ä n k o u l u u n ei heitä t a h t o n u t saada. Ja
kotona oleilivat Eevertti, A t t e ja Laurikin, v a i k k a heillä
oli talot. Ihmeellistä sukua p y s y t t e l e m ä ä n yhdessä, pojat
viihtyivät vain siinä isän ja äidin ympärillä. Ei missään
saanut sellaista v a p a u t t a , väittivät he, eikä sellaista
ruokaa. Ei k u k a a n osannut esimerkiksi siitä nelijalkaisesta, jota k u t s u t a a n siaksi, tehdä sitä m i t ä äiti ja v a n h a
Piina siitä tekivät. K i n k u t ja syltyt sulivat kielelle, k u n
he niitä olivat pyöritelleet, vanutelleet, venytelleet,
puserrelleet ja nuijineet. T ä m ä nelijalkaisen liha Mäkimatkassa olikin h a l u t u i n t a hengenpidintä. K o l m e k e r t a a
päivässä sitä tarjottiin säännöllisesti sekä väenpöydässä
että haltijoiden aterioilla — syötiin eri pöydissä, ei siksi
että ruoka näissä pöydissä oikeastaan olisi ollut h u o nompaa tai p a r e m p a a , v a a n sentähden, että j u o m a t olivat toiset. Isäntä k ä y t t i miestä v ä k e v ä m p ä ä , aina K e m p paisen korpirojusta alkaen kalliisiin k a u p u n g i n juomiin
asti. Eivätkä p o j a t k a a n sylkeneet lasiin, v a i k k a joivat
kohtuudella. L e n n a r t t i a suorastaan voi sanoa r a i t t i u s m i e heksi, eikä s u i n k a a n T u u n a n t y t ä r h ä n t ä m u u t e n olisi
ottanutkaan, niin h u r s k a i t a k u i n tuunalaiset olivat.
Iloinen talo se oli M ä k i m a t k a . Siellä soitettiin ja l a u lettiin aamusta iltaan, siellä oli h a r p u t , h u i l u t ja k a n teleet. K u n isäntä v a a n Helsingistäkin tuli, niin aina
hän jonkin uuden piipattimen kuljetti m u k a n a a n , m i k ä
soitti kiertäen rullaa, m i k ä soitti k u n sen veti niinkuin
kellon, mikä lauloi. Ja oli siinä kuin p a r h a i m m i l l a
markkinoilla, k u n isäntä joskus toisellakymmenellä
ollessaan pani kaikki pojat v i n g u t t a m a a n harppuja,
huiluja ja m u i t a r e n k u t t i m i a y h t a i k a a .
— P a p p a on taas o t t a n u t koreasta pullosta, n a u r e t t i i n
väentuvassa.
Yhtäkkiä saattoi ovi a v a u t u a ja p a p p a astui sisään,
hyllyen sekä ulkonaista että sisäistä hyvinvointia.
— Pojat, sanoi h ä n ja n a u r o i niin että h ä n e n l e u k a n s a
oli monessa syvässä laskoksessa päällekkäin, — pojat
71
hoi, annattekos sijaa sängyssänne. Raukaisee niin pirusti
tulee kai taas i l m a n m u u t o s . Se on se ihmisen ruho
p a r a s paromeetteri. E i p a r e m m a s t a v ä l i ä . . . Hehhehheh,
kyllä se tietää, koska ilmat m u u t t u v a t .
J a p a p p a keikahti sänkyyn, j o k a oli m u u r i n ääressä,
koska se oli k a h d e n m a a t t a v a , niin että h ä n h y v i n m a h tui. Rengit J a n n e ja Mikko siinä jo olivat n u k k u n e e t
viisi vuotta. Heillä oli k u m m a l l a k i n muistokello t a s kussa, isäntä antoi uskollisuudesta, m ä ä r ä v u o s i e n j ä l keen, sellainen oli t a p a talossa.
Rouva m a k a s i p ä i v ä k a u d e t sängynpohjilla, piika,
P i i n a kantoi hänelle sinne ruokaa, ja pojat nauroivat
ja ilveilivät y m p ä r i l l ä sairasta h a u s k u t t a a k s e e n . Sairas — johan nyt, m i k ä sairas h ä n oli! Posket k u i n hoht a v a t omenat, silmät kuin nuorella eläimellä. Laiska
h ä n oli. Oliko k u k a a n koskaan n ä h n y t h ä n t ä täysissä
vaatteissa? K o r v a n s a h ä n puetutti, kultaisissa renkaissa
riippui s u u r e t v i h r e ä t kivet niin että k o r v a n l e h d e t niiden painon alla olivat venyneet. Kultaseppä kai hänen
isänsä oli ollutkin. P i e t a r i s t a sanoivat h ä n e n alkuaan
olevan, m u t t a selvää suomea h ä n p u h u i ja oli uskonsakin puolesta suomalaisia. Sieltäpäin oli Piinakin, se
likainen, m u s t a eukko, j o k a oli hoitanut k a i k k i Mäkim a t k a n lapset ja joka valmisti sylttyjä, k i n k k u j a ja piiraita. Rasvainen h ä n oli, kaikki hänestä tihkui lihav u u t t a . J a aina h ä n nauroi. Jollei rouva paljon p u k e u t u n u t , niin ei P i i n a paljon riisuutunut. H ä n n u k k u i
v a a t t e e t yllä, sen u u n i n kyljessä, j o k a kulloinkin oli
lämpöisin, p u u l a a t i k o n k i n päällä, kippurassa kuin koira.
K e r r o t t i i n h ä n e n ryömineen leivinuuniin sinä talvena,
jolloin oli neljä viikkoa p e r ä k k ä i n n e l j ä t t ä k y m m e n t ä
astetta kylmää. P i i n a piti v a a t t e i t a niin k a u a n , että ne
päältä hajosivat, sellainen oli Piina. M u t t a r o u v a esiintyi aina kampausröijyssä, milloin h ä n t ä i k k u n a s t a näki,
k ä s i v a r r e n p a k s u i n e n p a l m i k k o riipuksissa. Samaisissa
kampausröijyissä h ä n kesäisin kulki p u u t a r h a s s a . Ja
tällaisia kampausröijyjä hänelle aina ommeltiinkin —
tiesihän sen Helmisen J e n n y , j o k a hänelle neuloi. Kolme
silkkipukua riippui kaapissa, komeat ja koristetut k u u luivat olevan, m u t t a ne tuskin olisivat enää voineet
v e r h o t a M ä k i m a t k a n r o u v a n pientä sormeakaan, niin
72
lihava hän n y t oli. Ne olivatkin viidenkolmatta vuoden
vanhat. M u t t a koko perheen mieluisin olinpaikka oli
äidin huone, missä v u o d e t t a ei koskaan päiväksi peitetty
ja missä seinät olivat t ä y n n ä lasten valokuvia k u l t a kehyksissä, kuvia heidän lapsuudestaan, heidän olostaan
koulussa, r y h m ä k u v i a koko M ä k i m a t k a n perheestä,
ryhmäkuvia pojista tovereineen ja myöskin k u v i a k o i rista, lehmistä ja hevosista. Yläpuolella äidin leveää
vuodetta, mihin M ä k i m a t k a n n u o r e t aviopuolisot aikoinaan m o l e m m a t olivat m a h t u n e e t , riippuivat vieläkin
heidän kuvansa hääpuvuissa, v a i k k a heitä t ä m ä n k u v a n
perustuksella n y k y ä ä n oli vaikea tuntea. H i e k a n k a r vainen kissa, n i m e l t ä ä n Mossa, virui v u o r o k a u d e t
umpeensa e m ä n t ä n s ä jaloissa. Tältä kissalta ei milloinkaan kielletty nautintoja, se sai nousta jokaiselle p ö y dälle talossa ja o t t a a m i t ä se halusi. Jos se suvaitsi
pistää päänsä k e r m a - a s t i a a n , niin luettiin se sille vain
ansioksi. Sillä Mossalla oli yleensä huono r u o k a h a l u .
Piina kantoi sille p a r a s t a m i t ä tarjolla oli, suoraan
kukikkaalle peitteelle M a r i a - r o u v a n vuoteessa. Yksi
ainoa ääni oli, joka täydelleen h e r ä t t i kissan: veitsen
hionnan ääni kivivadin laitaa vasten. Se tiesi, että
alettaisiin paloitella t u o r e t t a lihaa, ja silloin Mossa k a r kasi ylös ja syöksyi silmät s u u r i n a keittiöön. K a i k k i
pojat pitivät Mossasta, hyväilivät, silittivät ja ä r s y t t i v ä t
sitä. Äidin ja P i i n a n t ä y t y i suorastaan suojella talon
lemmikkiä, joka oli täydelleen tunnoton kaikkeen siihen
suitsutukseen nähden, m i t ä sille omistettiin. H u o n e e seen näkyi komea Tuunanselkä, vuoroin sinisenä ja l ä i k kyvänä, vuoroin valkoisena ja l i i k k u m a t t o m a n a . R e h e vät sireenipensaat olivat päässeet puoliväliin r u u t u j a ,
niissä hyppelivät talvisin varpuset, tuottaen iloa s a i raalle, ja kesäisin tuli niiden h u u m a a v a k u k i n t a - a i k a ,
jolloin äiti kampausröijyssään tuskin väistyi puiden
luota. Hän viipyi p ä i v ä t alhaalla niiden j u u r e l l a ja yöt
hän seisoi ikkunassa. H ä n e n p ä ä t ä ä n kivisti, m u t t a
häntä ei saatu l u o p u m a a n kukkasista. Hän odotti t ä t ä
sireenien k u k i n t a - a i k a a niinkuin odotetaan t ä r k e ä ä
tapausta. Myöskin omenapuiden k u k k i m i n e n oli t ä r k e ä
tapaus talossa.
O m e n a p u u t olivat k u i t e n k i n paljon
73
a r e m m a t ja oikullisemmat kuin sireenit. Halla vei ne
niin helposti tai tuuli varisti ne ennen aikojaan.
M ä k i m a t k a s s a k ä v i paljon vieraita, m u t t a aina vain
miehiä, p a p a n ja poikain tuttavia. Äiti ei l ä h t e n y t heitä
t e r v e h t i m ä ä n , P i i n a kantoi heille sylttyjään ja piiraitaan. Ei milloinkaan M ä k i m a t k a n r o u v a m e n n y t n e u lomaseuroihin eikä kirkkoon. P i t ä j ä n naiset eivät h ä n t ä
häirinneet — he p u h u i v a t hänestä, sehän on selvää,
mistäpä olisi voinut löytää kiitollisempaa puheenaihetta,
m u t t a he k a r t t o i v a t h ä n t ä . R u u s t i n n a k i n oli vähitellen
j ä t t ä n y t h ä n e t r a u h a a n . Alussa oli h ä n itsepintaisesti
t u n k e u t u n u t k u l m a k a m a r i i n keskelle perhekuvia, i s t u u t u n u t vuoteen laidalle, kiskonut irti kaksinkertaiset
i k k u n a t j a v ä i t t ä n y t koko sairauden j o h t u v a n raittiin
ilman puutteesta. S ä i k ä h t y n e e n ä oli kissa h y p ä n n y t
sängystä, s ä i k ä h t y n e e n ä oli niinikään r o u v a katsellut
pitäjän sielunpaimenen rouvaa, k u n n e s P i i n a oli r i e n t ä n y t molempien avuksi. Oli s y n t y n y t sananvaihto,
P i i n a oli p u o l u s t a n u t huoneen v a n h a a , t a a t t u a ja lask e u t u n u t t a lämpöä, r u u s t i n n a oli p u h u n u t h a p e s t a ja
typestä ja selittänyt, että t a l o n v ä k i yleensä t u r m e l e e
vatsansa liialla lihansyönnillä, m i t ä ä n niin e p ä t e r v e e l listä ei ole k u i n sianliha. Isäntäkin oli tullut siihen,
n a u r a n u t r u u s t i n n a a vasten kasvoja j a v e d o n n u t omaan
lihavuuteensa ja r u u s t i n n a n laihuuteen — k u k a vietti
terveellisempää elämää? M u u t a m a n k e r r a n oli r u u s t i n n a vielä y r i t t ä n y t p u h u a j ä r k e ä Maria-rouvalle, h ä n
oli h o u k u t e l l u t h ä n t ä kirkkoon ja neulomaseuraankin,
m u t t a t u r h a a n . M a r i a - r o u v a sanoi, ettei h ä n j a k s a tulla
ja todella olivat j u u r i silloin h ä n e n m u u t e n niin r a u halliset kasvonsa tuskallisen levottomuuden vallassa.
— Hän on luulosairas, kuiskasi r u u s t i n n a M ä k i m a t k a n isännälle. — K u n h ä n e t saisi uskomaan, että h ä n
on terve, niin h ä n olisi sitä. Samassa hetkessä h ä n olisi
terve! Luulosairaus onkin vaarallinen tauti.
— E n t ä luuloterveys sitten! sanoi isäntä ja veti k u l m a k a r v a n s a viiteen, k u u t e e n laskokseen ylöspäin.
M ä k i m a t k a n isännällä oli sellainen iho, että se poim u t t e l i niinkuin h a r m o n i k a n palkeet, m i n n e käsin hän
vain tahtoi.
R u u s t i n n a Nahinen ei enää k ä y n y t neuvomassa Mäki74
matkassa. Osoitteeksi, ettei h ä n ollut s u u t t u n u t , lähetti
hän kuitenkin silloin tällöin lapsensa v i e m ä ä n taloon
lämpimäisiä. Isäntä oli lahjoittanut heille h u u l i h a r p u n
ja pienen torven. Ne olivat k u i t e n k i n heti m e n n e e t
rikki. Pappilan lapset lauloivat kuistilla p ä i v ä n p a i s teessa, auringonsäteiden taittuessa läpi värillisten r u u tujen. Niinkuin pienet enkelit he lauloivat. Isäntä istui
paitahihasillaan, h y m y huulilla, silmät u m m e s s a ja
kuunteli, eikä h ä n e n kasvoillaan ollut y h t ä ä n laskosta.
Kun lapset olivat lopettaneet, puheltiin. H a a g a r ja jo
Lyydiakin osasivat a n t a a t a r k a t tiedot siitä m i t ä kotona
tehtiin, ikään k u i n he olisivat olleet isoja ihmisiä. He
tunsivat p u u t a r h a n hoidon, he poimivat pois k a a l i madot, he katsoivat kanat, he leipoivat äidin m u k a n a .
Vain pienimmällä, Esterillä, oli nukkeja, n ä m ä m u u t
olivat jo pappilanrouvia pienoiskoossa. Äitinsä m u k a n a
ja myöskin h ä n e n sijassaan k ä v i v ä t he oppimassa Marjeliinin leskeä, Kemppaisen m u o r i a ja m u i t a k i n vanhoja
ja sairaita.
— Kemppaisen m u o r i p a n e e k a h v i n joukkoon suolaa,
eikö se ole ihmeellistä? toimitti Haagar.
— Siellä on hiiriä, huusi h ä n e n n u o r e m p i sisarensa,
— ne v i n k u v a t ja j u o k s e v a t . . . V a i k k a istuu huoneessa,
niin n e tulevat pöydälle . . .
— Ja pikkulapsi Johanssonilla jo p a r a n e e , touhusi
taasen Haagar. — Äiti on k e i t t ä n y t maidon ja tutit
meillä pappilassa. Lapsi ei olisi voinut p a r a n t u a , k u n
siellä oli niin likaista.
— Vai likaista, sanoi isäntä k u i n kaiku.
Molemmat tytöt n a u r a h t i v a t .
— Niin k a u h e a n likaista, vastasivat he ja tekivät
käsillään v a n h a n ihmisen liikkeitä.
— Piina! huusi isäntä ja koputti r u u t u u n , — eikö
sinulla ole niitä piirakoltasi. No mitäs t ä m ä J e r e m i a s
tarkoittaa? Ajatteletkos, k u n et p u h u ?
Haagar, joka seisoi isännän jalkojen välissä, kapusi
hänen polvelleen, ja, p a n n e n k ä d e t h ä n e n kaulaansa,
kuiskasi:
— J e r e kertoo Irjalle tosia satuja.
— Mitä? sanoi isäntä y h t ä k k i ä hyvin h u v i t e t t u n a ja
hänen hengityksensä höyrysi viinaisena lapsen niskaan.
75
— Tosia satuja r a a m a t u s t a .
— J e r e ottaa Irjan rouvakseen! huusi n u o r e m p i t y t tösistä, Lyydia, n a u r a e n , ja h y v i n k a u k a i n e n itsetiedoton aavistus jostakin salaperäisestä t u n t u i h ä n e n k a s vojensa ilmeessä.
— Mitä? toisti isäntä vieläkin e n e m m ä n h u v i t e t t u n a
ja h ä n e n hengityksensä höyrysi n y t toiselle taholle. —
Ottaako J e r e Irjan rouvakseen?
— Ottaa, vastasi poika, katsoen suurin sinisin silmin
isännän kalpeihin, pöhöttyneihin j a veitikkamaisiin k a s voihin. — Minä olen l u k e n u t k a i k k i Mooseksen kirjat
j a k e r t o n u t Irjalle.
— Mooseksen kirjat? sanoi isäntä. — No mitäs niissä
puhutaankaan?
Tytöt rupesivat n y t kilvan k e r t o m a a n :
— Oli k y n t t i l ä n j a l k a p u h t a a s t a k u l l a s t a . . . Kuusi
h a a r a a j a kolme mantelinmuotoista m a l j a a j a seitsemän
lamppua, kaikki p u h t a a s t a kullasta . . .
— Ja pesuastia myös vaskesta, niiden naisten p e i leistä, j o t k a palvelevat s e u r a k u n n a n m a j a n edessä . . . j a
k o u k u t ja vyöt hopeasta.
Veli halusi korjata sisartensa esitystä, m u t t a ei t a h t o n u t saada suunvuoroa.
— Te p u h u t t e sekaisin, huusi h ä n . — T ä y t y y ensin
k u v a t a k u i n k a a r k k i ja armoistuin tehtiin . .. A r k k i oli
sittimipuusta, puolikolmatta k y y n ä r ä ä pitkä — niinkuin
tästä seinään, sanoo isä, j a . . .
Isäntä, j o n k a oli h y v i n k u u m a , tunsi pitkän, ikävän
j u t u n olevan tulossa ja huusi edelleen Piinaa.
— P i t ä ä k ö J e r e m i a s Irjasta? kysyi h ä n sitten.
Se asia huvitti h ä n t ä paljon e n e m m ä n kuin Mooseksen
kirjat.
— L a u r i s t a minä pidän e n e m m ä n , selitti poikanen ja
y r i t t i taasen alkaa k u v a u s t a a n , k u n Piina joissakin i ä n ikuisissa suurissa kengissä laahusti yli ruokasalin p e r mannon, haljenneella lautasella kädessään piirakoita.
H ä n hymyili lapsille keskeltä t u m m i a , kiiltäviä k a s vojaan. He ottivat piirakat, niiasivat ja h y m y i l i v ä t
vastaan. Piina n a u r a h t i j a lapsetkin n a u r a h t i v a t . S u u rella v a n h a l l a vaimolla oli syyliä ja luomia kasvot
t ä y n n ä , m u t t a h y v ä h ä n oli. H ä n otti n y t pöydältä sen
76
siistin käärön, johon r u u s t i n n a oli v e r h o n n u t leipälähetyksensä, nyökkäsi iloisesti ja läksi v i e m ä ä n k ä ä r ö ä
emäntänsä k a m a r i i n . Lapset söivät piirakkaa, isäntä
haukotteli ja h ä ä t i hiestyneiltä kasvoiltaan pois k ä r päsiä.
— Vai Irjan J e r e m i a s . . . ! toisti h ä n ja kohtasi h i u kan rivoin katsein pojan v i a t t o m a t silmät, j o t k a t u i k k i vat punalaitaisten luomien kehyksestä.
— Irja osaa kaksi psalmia, selitti poika, — kaikkein
lyhyimmät. Irja ei t a h t o n u t oppia niitä järjestyksessä,
vaan kaikkein l y h y i m m ä t . Neljännessäkymmenennessä
kolmannessa psalmissa on viisi värsyä, m u t t a ne ovat
pitkiä. Sadannessakolmannessakymmenennessä k o l m a n nessa ja neljännessä on vain kolme värsyä. Ne Irja osaa.
Isäntä n a u r a h t e l i ja ravisti p ä ä t ä ä n .
— Vai lyhyimmät, vai! K a s vain sitä I r j a a . . . Vai
lyhyimmät.
Isäntä rupesi ääneensä n a u r a m a a n , ajatellessaan t y t tärentyttärensä oveluutta. P i s i m m ä t psalmit tahtoisi
pikkupappi a h t a a h ä n e n päähänsä, m u t t a h ä n p ä oppiikin lyhyimmät. Kyllä se t y t t ö maailmassa puolensa
pitää, se on näitä Mäkimatkoja. V a i k e a m p a a tulee olemaan Ollin, se on j u r o ja h ä r k ä p ä i n e n . Ja lisäksi r u m a .
— No, luuletkos sinä, J e r e m i a s , että Irja r u p e a a sinun
rouvaksesi?
— Rupeaa kyllä.
— Vai niin. Ja sinä otat hänet, v a i k k a h ä n oppi vain
lyhyimmät psalmit.
— Kyllä h ä n vielä oppii p i t e m m ä t k i n .
Isäntä tuijotti h ä n e e n suu auki, posket laskoksissa.
Mikä tuostakin lapsesta oli tulossa?
Piina asteli saliin, jätti r o u v a n k a m a r i n oven a u k i ja
toi kokoonkäärityn salvetin sekä t u h a n s i a kiitoksia r u u s tinnalle lahjasta. Rouva pyysi lapsia l a u l a m a a n ja he
lauloivat. Isännän kasvot eivät enää silinneet, sillä h ä n
ei nyt kuunnellut, v a a n toivoi lasten jo m e n e v ä n . Lähtöä
kiirehtiäkseen h ä n tarjosi heille kullekin m a r k k a a . Hän
oli k e r r a n ennenkin a n t a n u t tytöille m a r k a n . Tytöt
ottivat nytkin. J e r e m i a s ei o t t a n u t r a h a a . Isäntä k a t soi häneen k u m m i s s a a n ja käski tyttöjen j a k a a r a h a n .
He niiasivat ja läksivät.
77
M ä k i m a t k a n isäntä oli rikkaiden kirjoissa. K ä s i t t ä m ä t ö n t ä vain oli, mistä h ä n e n v a r a n s a tulivat. Niin,
mistä hänelle r a h a a riitti? Työ k ä v i M ä k i m a t k a s s a
höllästi, talon miesväki lauloi, nauroi, m a t k u s t e l i ja
n u k k u i pehmeissä vuoteissa. Oliko isäntä todella m e t sästään s a a n u t niin t a v a t t o m i a summia, ettei enää t a r v i n n u t työtä t e h d ä eikä k e h r ä t ä ? Vai velkaako tehtiin?
Mäkimatkalaiset eivät p u h u n e e t asioitaan ulkopuolelle
oman pesänsä. K u k a a n ei t u l l u t t i e t ä m ä ä n heistä m u u t a
k u i n sen m i n k ä ulospäin n ä k i : että he elivät sovussa ja
keskinäisessä r a k k a u d e s s a ja e t t ä toisen mielestä aina
oli h y v ä m i t ä toinen teki. V a r m a a n Somerinkin e m ä n n ä n teko, josta koko pitäjä p u h u i ja toitotti, kotiväen
silmissä oli vain k e h u t t a v a . Sellaisia olivat m ä k i m a t k a laiset.
Tuunassa k u l u i toinen päivä toisen kaltaisena. Kelloa
olisi tuskin t a r v i t t u talossa, sillä niin täsmällisesti tiesi
jokainen h e r ä t ä aamulla, m e n n ä askareilleen, tulla
ruualle, m e n n ä uudelleen työhönsä, tulla uudelleen
r u u a l l e ja vihdoin illalla p a n n a m a a t a . Sellaisetkin
t u l o k k a a t talossa, j o t k a olivat köykäisempää ainetta,
j o u t u i v a t täällä pakosta p o l k e m a a n entisissä jäljissä.
A l m a - t y t ä r oli aina navetassa, R i i k k a - t y t ä r k ä v i m i e s ten töissä, isäntä valvoi talon silmänä, m u u t a ei h ä n t e h nyt, koiraa ei olisi t a r v i t t u . Ilokseen t y t t ä r e t sen k u i t e n k i n pitivät, sehän oli ainoa, jolle he hymyilivät, m u u ten ei kai talossa olisi h y m y i l t y e n e m p ä ä kuin n a u r e t tiinkaan. T u u n a s s a ei n a u r e t t u eikä paljon p u h u t t u k a a n .
Ihmiset k u l k i v a t toistensa ohi p i h a m a a l l a sanomatta
s a n a a k a a n . He eivät olleet suuttuneet, se ei j o h t u n u t
siitä. M u t t a he k a r t t o i v a t t u r h i a sanoja, niistä oli tili
t e h t ä v ä tuomiopäivänä. Teidän s a n a n n e olkoon jaa, jaa
ja ei, ei. K u n v i e r a i t a k i n tuli — ja niitä k ä v i ja ne otettiin kohteliaasti vastaan, niin oli kuin jokin n ä k y m ä t ö n
suojeleva v a a t e hetkeksi olisi siirtynyt syrjään p ä ä s tääkseen v i e r a a t sisäpuolelle. Talon painuessa oman
v ä e n hiljaisuuteen v a a t e taasen v e t ä y t y i paikoilleen v a i m e n t a a k s e e n kaikki äänet ja liikkeet. Vieraat otettiin,
niinkuin sanottu, kohteliaasti vastaan, m u t t a tarjoilu ei
koskaan ollut ylellistä, niinkuin elämä yleensäkin oli
k a r u a . Yhteisessä pöydässä syötiin silakkaa, leipää ja
78
perunoita, silloin tällöin läskikastiketta, p u u r o a ja p e r u nakeittoa. Kullakin päivällä oli oma päivällisruokansa,
ehtoo- ja a a m u r u o k a oli sama. P y h ä p ä i v ä t erosivat j y r kästi arjesta. Ne päivät olivat vieläkin hiljaisempia kuin
muut. L a u a n t a i n a oli j o k a n u r k k a siistitty, kaikkiin
nauloihin oli p a n t u p u h t a a t pyyhinliinat ja kaikkien
portaiden eteen u u d e t h a v u t . A a m u s t a lähtien v a l m i s tauduttiin kirkkoon j a kirkosta t u l t u a istuttiin j a i k ä ä n kuin märehdittiin mitä siellä oli k u u l t u . Koko talossa ei
ollut ainoaa p e h m e ä ä tuolia tai sohvaa. Suuressa salissa
huutelivat h u o n e k a l u t toisiaan, tilava pöytä, j o n k a
molemmat p ä ä t laskettiin saranoilla alas niin että n ä k y viin jäi vain kaitainen levy, saattoi syystä läjäyttää
levyjään udellakseen oliko v a s t a p ä ä t ä a v a r a a h u o n e t t a
astiakaappi, ja ne k a h d e k s a n tuolia, j o t k a seisoivat n e l jän ikkunan alla, vaikeroida yksinäisyyttään. Hallitsevin koko huoneessa oli m u r a t t i . Se oli laajalta t u n n e t t u ,
sillä se oli ollut rehevä ja m u h k e a jo silloin, k u n T u u nan talossa oli kestikievari akoinaan, ja moni m a t k u s tava nainen oli siitä v a r k a i n o t t a n u t oksan. M u r a t t i
yleni k a h d e l t a koivuiselta k a n n o l t a kahdessa v a s t a p ä i sessä n u r k a s s a ja kiersi a n k a r a l l a v i h a n n u u d e l l a a n
ympäri koko huoneen. Tuo m u r a t t i oli i k ä ä n k u i n T u u nan talon haltia. K a i k k i ne heleämmät, iloiset k u k a t ,
joita t y t t ä r e t toivat kylältä, j o u t u i v a t täällä vieraaseen
maaperään ja m e n e s t y i v ä t huonosti — m u r a t t i rehoitti
vuodesta vuoteen, heitellen k i e h k u r o i t a a n pitkin v a l koisia seiniä, hypellen n u r k k a u k s i s s a rohkeiksi silloiksi
ja täyttäen valkean huoneen oudolla t u m m a l l a t u o k s u l laan. T ä m ä n m u r a t i n alla olivat T u u n a n a r a t t y t t ä r e t
kohdanneet r a k a s t e t t u n s a j a vaihtaneet heidän k a n s sansa a v u t t o m a t hyväilyt. A r v o M ä k i m a t k a k i n esiintyi
aina Riikka T u u n a n seurassa kömpelönä.
Muratti oli talon toinen haltia, tuore, villi ja r o h k e a
— toinen oli talon emäntä, lahoava, m a a t u v a ja l i i k k u maton, talon ristinpuu. Molemmat yhdessä antoivat leimansa talolle ja loivat sen henkeä. Siellä k u l k i r i n n a n
taikka vastakkain kaksi virtausta, toinen villi, t u o r e ja
rohkea, joka v a i k u t t i että jokainen talonväistä kävi
riippumattomana, omia teitään, t e k e m ä t t ä toiselle tiliä
sisäisistä asioistaan; toinen orjuuttava, m a a h a n painava,
79
iloton, joka pidätti jokaisen n a u r u n . Eino-Ilmarikin,
j o k a oli nuori ja j o n k a olisi p i t ä n y t vielä saada n a u r a a ,
kävi täällä hiljaiseksi. Vain m u u a l l a h ä n saattoi olla
reipas ja nuori. Sairas emäntä, j o k a oh elänyt seitsemäntoista v u o t t a p u h u m a t t o m a n a j a l i i k k u m a t t o m a n a ,
piti taloa ä ä n e t t ö m ä n painostuksen vallassa. K u k a p a
jaksoi muistaa, että h ä n oli ollut nuori ja kaunis, kun
E i n o - I l m a r i syntyi, että h ä n jonkin päivän oli jokeltanut
ja hymyillyt esikoiselleen. K y m m e n k u n n a n v u o t t a oli
isäntä k u u n n e l l u t sekä oppineita että itseoppineita p a r a n tajia, m u t t a k u n uusi h a l v a u s k o h t a u s sitten oli vienyt
e m ä n n ä l t ä viimeisenkin puhelahjan, odotettiin vain k u o l e m a a p ä ä s t ä m ä ä n elävää r u u m i s t a m a a n poveen, jonne
se k u u l u i e n e m m ä n kuin m a a n päälle. A a m u l l a nostettiin e m ä n t ä vuoteesta keinutuoliin ja illalla h ä n e t nostettiin takaisin vuoteeseen. V ä k e v i m m ä t palvelustytöt,
m u o n a m i e h e t j a rengit k ä v i v ä t viikkovuoroin a u t t a massa n o s t a m a a n j a saivat työstään p a l k a n . V a n h a k i r k k o v ä ä r t i oli miltei aina itse auttamassa. H ä n kantoi
ristinsä uskollisesti.
T ä m ä n sairaan luo oli r u u s t i n n a t e r v e t u l l u t vieras.
Sisar Hulta, j o k a oli diakonissa, kuunteli h ä n t ä , peitti
sairaan ja avasi ikkunoita. Sairas söi ilman valintaa
kaikki m i t ä r u u s t i n n a kuljetti h ä n e n syötäväkseen.
E i k ä h ä n h ä n m i t ä ä n epäterveellistä k u l j e t t a n u t k a a n ,
y m m ä r s i h ä n sairaan tarpeet. E i k ä h ä n h ä n s a i r a a n hoidossakaan m i k ä ä n t o t t u m a t o n ollut, iloisesti h ä n toimitti
epämiellyttäviäkin tehtäviä niin että sisar suorastaan oli
hänelle kiitollinen.
— Eikä vain tule kuolema, sanoi sisar Hulta, n y ö k y t t ä e n p ä ä t ä ä n sairaan keltaisen h a r m a i t a lihavia kasvoja
kohti, j o t k a raskaasti painoivat tyynyjä keinutuolin
selkänojalla.
R u u s t i n n a laski sormen huulilleen ja katsoi häneen
varoittaen.
— Ei h ä n m i t ä ä n y m m ä r r ä , v a k u u t t i sisar, — ei tuo
k u u l e eikä näe, syödä vain osaa — m i k ä sitten lienee
J u m a l a n tarkoitus. Miksi sitten lie ristiksi p a n t u . Seitsemäntoista v u o t t a n y t tuossa tuolla tavalla, siinä on jo
toisinaan ihan m a a n haju. Ei h ä n m i t ä ä n y m m ä r r ä .
80
Ruustinna vei, tuskallinen ilme kasvoillaan, uudelleen
sormen huulilleen.
— Hän y m m ä r t ä ä ! kuiskasi hän.
Sairaan raskaat, sinertävät silmäluomet olivat v a v a h taneet ja jäivät puoliavoimina l e p ä ä m ä ä n yli s i l m ä m u nan. Hän oli kuolleen näköinen, j o n k a silmät vielä ovat
sulkematta.
— Niin ne sairastelevat naapuritalojen e m ä n n ä t ,
sanoi ruustinna, — m u t t a on ero niinkuin yöllä ja p ä i vällä.
Ruustinnan silmäys, j o n k a h ä n loi köyhään, k a r u u n
huoneeseen, sanoi selvästi kenelle molemmista sairaista
hän antoi etusijan — tälle nöyrälle, hiljaiselle. Niin,
tuli kai tällekin tehdyksi v ä ä r y y t t ä : oma poikakaan,
joka syntymällään oli a i h e u t t a n u t äitinsä sairauden, ei
mielellään katsellut äitiään. Selvästi näki, ettei h ä n olisi
tarttunut h ä n e n k ä t e e n s ä k ä ä n . A l m a T u u n a sen n ä y t t i
tekevän mielellään, m u t t a Riikka piti E i n o - I l m a r i n
puolta ja huusi h ä n e t pois niin pian kuin suinkin täältä
äidin huoneesta. Niin, ei s u i n k a a n se korealle nuorelle
pojalle ollutkaan m i k ä ä n h a u s k a t ä m ä tällainen äiti,
joka ei elänyt eikä kuollut. M u t t a k u k a sen tiesi m i t ä
vielä tulisi k u n k i n ihmisen omalle kohdalle, olisi p i t ä nyt opettaa E i n o - I l m a r i a siltä varalta. Ei koskaan poika
tullut n o s t a m a a n äitiään ja aina v a n h e m p i tädeistä,
Riikka, tässäkin oli h ä n e n puolellaan. H e r r a a E i n o Ilmarista tehtiin — ei silti, että taisi aikoa papiksi.
Sairaanhoitajatar näitä puheli ruustinnalle, t u u n a l a i sethan itse olivat niin harvasanaisia. Hiljainen talo oli
Tuuna.
Outo aika outoine ihmisineen, t ä m ä kihisevä nuotta,
joka k a u k a a kiertyen v e t ä y t y i y h ä e n e m m ä n y h t e e n j a
jo silmukoillaan peitti koko elämän pinnan, t u n t u i T u u nan jäykässä hiljaisuudessa e n i m m ä n . M ä k i m a t k a s s a
venäläiset pian kotiutuivat, Somerissa heistä tuli s u o rastaan h a u s k u u s ja pappilassa pääteltiin, että koska
hekin ovat J u m a l a n luotuja, niin heitä t ä y t y y kohdella
ihmisiksi. K a n k a a n k i r k o n k y l ä n v a n k k a r a k e n n u s r y kelmä katseli odotellen hiljaista T u u n a j ä r v e n selkää.
Mitä tulee? Mikä tulee? K u k a tulee? Mitä t a p a h t u u ?
Lähellä r a n t a a h a a r a u t u i tie; oikea h a a r a johti T u u 6 — Talvio
Kootut teokset VIII
81
n a a n ja M ä k i m a t k a a n , vasen Someriin, pappilaan ja
kirkolle. Veneet lepäsivät kumollaan, talviunessa, odotellen aikaansa.
Uuden sisällön oli k u i t e n k i n T u u n a n s e l k ä s a a n u t
m u u t a m i l l e ihmisille kirkonkylässä sen jälkeen k u n
e r ä ä n ä h e l m i k u u n yönä kaksi miestä oli l a s k e u t u n u t
alas töyrästä ja h ä v i n n y t jäälle. Sekä Somerissa, M ä k i m a t k a s s a että T u u n a s s a oli n y t ihmisiä, j o t k a heitä
muistellen katselivat viittatielle toisella mielellä kuin
ennen.
Somerin e m ä n t ä istui äitinsä luona M ä k i m a t k a s s a ja
n a u t t i niitä h e r k k u j a , joita Piina kasasi h ä n e n ja lasten
eteen. Oli plättyjä, j o t k a olivat kuin k i e h u v a a n voihin
kastetut, mansikkahilloa ja vadelmahilloa. Äiti, yllään
p u n a k u k a l l i n e n aamuviitta, istui vuoteensa laidalla,
p ä ä n y m p ä r i k ä ä r i t t y n ä s u u r i m u s t a villaliina, polvellaan p l ä t t y l a u t a n e n .
T y t ä r istui ikkunassa pöydän
ääressä, syöden plättyjä h ä n k i n . Mossa siirtyi laiskasti
toisen luota toisen luo, molempien jalkojen j u u r e s s a oli
rasvainen täplä, j o k a osoitti, m i h i n kissan osa h e r k u i s t a
oli laskettu.
— No, oletko n y t onnellinen? sanoi äiti tyttärelle,
hymyillen levollista h y m y ä ä n .
T y t ä r otti h i h a s t a a n pienen pitsinenäliinan, pyyhki
h u u l i a a n j a vastasi:
— En. Luulin että se olisi paljon h a u s k e m p a a .
— Sellaista se aina on, n a u r a h t i äiti.
— Miksi se on sellaista? sanoi t y t ä r ja katseli paljaiden sireenipensaiden lomitse jäälle.
— Oletteko te jo kyllästyneet toisiinne?
— En tiedä. Toivo väitti pitäneensä minusta, sitä
m i n ä en voi unohtaa.
— Älä, tyttöseni, sure. K a i k k i k ä ä n t y y hyväksi. K u n
miehesi palaa, olette kirjurin kanssa saaneet toisistanne
kylliksi ja miehesi saa pitää sinut kokonaan.
— A l m a väittää, ettei h ä n p a l a a koskaan. Ja sitäpaitsi ei h ä n enää huoli minusta, jos olen jonkin aikaa
p i t ä n y t toisesta. Tuunalaiset ovat sellaisia. Jos h ä n j o s kus olisi ollut minulle hellä, m i n ä en elä i l m a n sitä, äiti,
m i k ä siinä onkin? Tuunalaiset elävät ilman lämpöä, he
ovat aivan niinkuin m i k ä k i n p e u r a n s a m m a l tai jäkälä
82
-miksi
h ä n t ä k u t s u t t a n e e k a a n —, j o k a elää l u m e n alla.
E n minä . . . Minä kuolen jollen saa r a k a s t a a . . .
Koeta r a k a s t a a lapsia.
Rakastanhan m i n ä heitä. Oi äiti, m i n ä hyväilen,
minä suutelen heitä. M u t t a ei se minulle riitä. Minun
huuleni m e n e h t y v ä t , jollei niitä suudella — m i t ä sille
voin! Miksi minä olen sellainen? Se on v a r m a a n sinun
syysi. Sinä olet v a r m a a n n u o r e n a ollut samanlainen.
Oletko?
Äiti hymyili, huojutteli itseään ja p y y h k i h y p p y s i ä ä n
alushameensa liepeeseen.
- Silloin aina, kuule, k u n sinä läksit m a t k a l l e — et
ehkä l ä h t e n y t k ä ä n lääkärille, v a a n sinä . . . Sinä olit aina
niin kaunis, k u n sinä tulit, ja sinulla oli k a u n i i t a uusia
vaatteita. Voisit sinä n y t p u h u a minulle suoraan, olen jo
tarpeeksi vanha. I k ä ä n k u i n en m i n ä y m m ä r t ä i s i sinun
hymyäsi. Ikävöit n y t k i n nuoruudenaikojasi, etkö luule
minun a r v a a v a n . . . Y h d e n asian voisit s e n t ä ä n sanoa:
eikö sinulla koskaan ollut p a h a o m a t u n t o ?
Äiti nosti kosteat r u s k e a t silmänsä ja h ä n e n h y m y n s ä
pysähtyi.
— Tiedätkös sinä m i t ä : sinä r a k a s t a t miestäsi, koska
puhut pahasta omastatunnosta. Hänestä sinä pidät ja
tämä j u t t u Fedjan kanssa, t ä m ä m e n e e ohitse . . .
Äiti ja t y t ä r jäivät hetkeksi k a t s e l e m a a n toisiinsa.
— Ihmisiä on niin monenlaisia, sanoi äiti sitten, ja
hymyili i k ä ä n k u i n h ä n olisi katsellut johonkin k a u k a i suuteen t ä y n n ä hauskoja seikkailuja. — J u m a l a on l u o nut heitä niin monenlaisia . . .
Piina tuli sisään ja sulki oven. Perheellä ei ollut
mitään salaisuuksia häneltä. Hän otti t y h j ä n lautasen
emäntänsä polvelta, laski sen pöydälle, istuutui k y n n y k selle, jonka t a k a n a lapset telmivät, h o u k u t t e l i kissan
helmaansa ja seurasi keskustelua.
— Olisiko sinusta hauskaa, jollei Toivo todella k o s kaan palaisi? kysyi äiti.
— En tiedä. En tahtoisi hänelle m i t ä ä n pahaa. Tulin
niin levottomaksi senjälkeen k u n h ä n sanoi r a k a s t a neensa minua. Talonpoikaisella rakkaudella, h ä n sanoi.
On siis sellaistakin r a k k a u t t a , joka on kuin jää.
— Mitä . . . niinkö h ä n sanoi? p u h u i äiti. — No j ä ä 83
h ä n se vasta voikin polttaa. Ajattele r a u t a a pakkasessa.
Se vie ihon hyppysistäsikin.
Somerin e m ä n n ä l l e alkoi lopullisesti valjeta.
— Mitä m i n ä olenkaan tehnyt! pääsi häneltä.
Piina puristeli velttoa s u u r t a kissaa poskeaan vasten
ja puuttui puhumaan:
— E m ä n t ä pitäisi n y t v a a n v ä h ä n h a u s k a a niin kauan
kuin isäntä on m a t k a l l a . Ei siitä n y t ihminen miksikään
tule ja p i a n h a n se n u o r u u s on ohitse. Sellainen jylhä se
aina on ollut T u u n a n poika — sanoinhan m i n ä sen alusta
asti, ettei m e i d ä n Sylviltä sen kanssa päivät kulu. Eihän
se sulhasenakaan osannut n a u r a a . Mitä sellaisella ihmisellä tekee, joka ei osaa n a u r a a . Onkos se koskaan osann u t a n t a a vaimolleen edes suuta?
M ä k i m a t k a n r o u v a rupesi n a u r a m a a n . M u t t a Sylvi
Somerin kasvot v e t ä y t y i v ä t syvään p u n a a n . P i i n a jatkoi
häikäilemättömästi:
— Minä n ä e n sen m e i d ä n Sylvin suupielistä tällä hetkellä, että T u u n a n poika ei koskaan ole osannut aukaista
h ä n e n huuliansa. J ö r ö se on! Naista pitää miehen osata
suudella, tiedän m i n ä toki sen. Se pitää olla sellaista,
että siihen m e n e h t y y ja t u k a h t u u . Ja sitten se toinen
asia, ettei T u u n a n poika ole osannut n a u r a a . Mitäs kaikesta maallisesta rikkaudesta, jos ihmiseltä n a u r u p u u t tuu. Se on t ä r k e ä m p ä ä k u i n ruoka, se. Ja tärkeämpää
kuin k y m m e n e t käskyt. Ilo on pääasia. Eikös niin,
Mossa, mitä? Me osataan n a u r a a me.
Hän osasi todella n a u r a a . H ä n souti ja kiikutteli, pää
elävää k u u m a a v y y h t e ä vastaan, ja nauroi kissan t u r k kiin. H i h i - h i h i - h i i . . .
Sylvi Someri ei n a u r a n u t .
— Se on n y t täällä sellainen ilon aika tytöillä! jatkoi
eukko. — K u n on paljon poikia. A n t a a n a u r a a , antaa
n a u r a a , hihi-hihi-hii, eikös niin, Mossa-kisi!
— Ja jälkeenpäin itkeä, keskeytti Sylvi Somer.
— No niin no, itkeekin ihminen mielellään, k u n on
s a a n u t oikein n a u r a a k s e e n .
Lapset t ö r m ä s i v ä t ovea kohti. Piina levitti selkänsä
sitä vasten ja päästi s u u r e n hohotuksen.
— E m ä n t ä , kuiskasi h ä n sitten, hartioillaan pidellen
kiinni ovea, j o n k a lapset tuontuostakin saivat raolle: —
84
vai onkos se niin, että venäläinen n u o r i h e r r a jo pitäisi
hauskaa toisen kanssa? Minä arvasin sen, ne tirskuivat
tässä yhtenä iltana p u u k u j a s s a . . . Että läksikin se
isäntä pois — tietysti koko r a k k a u s menetti m a k u n s a ,
kun ei enää t a r v i n n u t pelätä k e t ä ä n . M u t t a jos e m ä n t ä
nyt malttaisi olla niin ettei ensinkään pelottaisi n u o r t a herraa ja lapsentyttöä — kyllä ne pian l a k k a a v a t , jollei
ole pelotusta.
Nuori e m ä n t ä löi koko oikean käsivartensa pöytään
ja karkasi ylös vihan vallassa.
Äiti, tuollaisen ihmisen sinä olet a n t a n u t hoitaa
meitä! päästi hän sihisten suustaan. — Onko k u m m a ,
jos kaikki olemme kelvottomia ihmisiä. Äiti, k u i n k a sinä
oletkin voinut!
Piina upotti kasvonsa kissan t u r k k i i n ja nauroi niin
että huone helisi. Hänellä oli k i r k a s nuori n a u r u , oli
vaikea ajatella, että se lähti tuosta rasvaisesta v a n h a s t a
eukosta, joka kyykötti kynnyksellä, h a r m a h t a v a t h i u s suortuvat liehuen epäjärjestyksessä.
— Vanha hupsu, alkoi M ä k i m a t k a n rouva.
Piina vaikeni silmänräpäykseksi ja k a t s a h t i kissan
niskan yli rouvaansa. M u t t a rupesi samassa taas n a u r a maan. Rouvakin nauroi nyt. Ja ennen pitkää nauroi
Somerin emäntä. E l ä m ä k ä v i samassa hetkessä Sylvillekin köykäiseksi. Mikä sen oli sanonut, että ihmisellä
piti olla paha o m a t u n t o ? H a u s k a a oli elää. He n a u r o i vat kaikki kolme niin että kyyneleet nousivat silmiin.
Entä sitten, jollei Fedja enää p i t ä n y t k ä ä n ! Pitäköön lapsentytöstä, jos haluaa.
— Vanha hupsu, sanoi M ä k i m a t k a n rouva vihdoin
palvelijattarelleen, — nouse pois siitä äläkä p u h u t y h myyksiä. A n n a lasten tulla sisään ja peitä jalkani.
Hän kallistui vuoteeseen, eukko, yhä n a u r a e n , asteli
pitkin harppauksin yli p e r m a n n o n , asetti kissan s ä n k y y n
ja peitti emäntänsä. Ovi lensi auki, lapset tölmäsivät
huoneeseen ja k a r k a s i v a t heti vuoteen ympärille. Oikeastaan molemmat tytöt työnsivät edellään veljeään. Pieni
Lauri ai elehti k a n k e a n a ja ajatuksissaan, tyttöjen h y p piessä kuin perhoset.
Pappilan lapset leikkivät n y k y ä ä n sellaista leikkiä
että tehtiin arkkia, armoistuinta, kynttiläjalkaa, pöytää
85
j a kaikkinaisia verhoja j a pappien pukuja. Jeremias
leikkasi t a r p e e t pahvista ja paperista, liimasi kappaleet
kokoon ja maalasi kultavärillä, sinisellä ja punaisella.
J e r e m i a n isäkin tuli usein a u t t a m a a n j a opettaja-täti
neuvoi H a a g a r i a ja L y y d i a a neulomisessa. Enkelit oliv a t h y v i n vaikeat tehdä. J e r e m i a s oli k ä s k e n y t Irjaa
olemaan hiljaa, että h ä n leikkaisi enkelien kasvot Irjan
kasvojen m u k a a n , m u t t a kauniimmiksi. Oli h y v i n h a u s kaa. O p e t t a j a - t ä t i torui, sillä lapset olisivat aina leikkineet. J e r e m i a a l l a oli melkein k u u m e t t a , J e r e m i a n isä
oli hänestä levoton.
— L a u r i s t a tulee pappi, selitti Somerin p i k k u poju,
y h t ä k k i ä vilkastuen.
Tytöt kerjäsivät m u m m o l t a k a n k a i t a j a tilkkuja.
— P i t ä ä olla liinaa ja v a l k e a a kallista liinaa ja k e r r a t t u a liinaa . . . j a o t s a k r u u n u , johon kirjoitetaan . . .
kirjoitetaan . . . , toimitti Irja, m u i s t a m a t t a pääasiaa.
— »Herralle pyhitetty»! sanoi Lauri.
— M u t t a J e r e on ylipappi! kohotti n y t äänensä k u u luville pieni Siiri.
— M u m m o a n t a a liinaa ja v a l k e a a liinaa ja silkkiä . . .
Antaahan mummo!
Koko k i r k o n k y l ä p u h u i siinä m u i d e n t a p a h t u m a i n
sivussa pappilanlasten oudosta leikistä. Eivät yksin
Sylvi Somer ja h ä n e n äitinsä ihmetelleet, m i t ä m a h t a a
tulla J e r e m i a s Nahisesta. »Herralle pyhitetty» oli pien e n J e r e m i a a n isä v a s t a n n u t heille t ä y n n ä hellyyttä.
M u t t a pitäjän naiset olivat ravistaneet p ä ä t ä ä n ja kuisk a n n e e t : »se lapsi ei elä k a u a n » .
— Rouva a n t a a silkkivaatteensa sieltä kaapista, esitti
P i i n a y h t ä k k i ä kekseliäästi. — Ovat v i i d e n k o l m a t t a vuoden v a n h a t , m i t ä niistä enää säästää. Siellä on vihreitä,
sinisiä j a punaisia . . .
E u k k o oli jo ovella, m u t t a Somerin e m ä n t ä pani vastaan. Ei äidin kokonaisia pukuja. Tokihan n y t oli tilkkujakin. Ja lapsethan jo olivat saaneet niin paljon.
Lasten penkoellessa erinäisissä tilkkupusseissa, p u h e livat äiti ja t y t ä r miehistä, j o t k a olivat lähteneet salaperäiselle m a t k a l l e . Äiti oli levollinen ja v a k u u t e t t u heid ä n pikaisesta palaamisestaan. Hän selitti myöskin iloi86
sesti, että Sylvistä ja Toivosta vielä tulee onnellinen
pari.' Talonpoikainen r a k k a u s on aina hyvin uskollista.
Sylvi istui ja katseli ulos.
— Tuonne he menivät, pääsi h ä n e l t ä tuskin k u u l u vasti.
Hänen pieni poikansa tuli silloin h ä n e n luokseen, k a l peat kasvot katsellen sinisen v a a t t e e n alta, j o k a leikissä
oli kääritty hiipaksi h ä n e n päähänsä.
- Minne isä ja A r v o eno m e n i v ä t ? kysyi h ä n pää
kallellaan, itku äänessä.
Äiti huomasi ajatelleensa ääneen, otti pojan polvelleen ja rupesi iloisesti p u h u m a a n :
Tuonne v a a n jäälle. Siitähän m e k i n ajoimme l a s kiaisena, eikö k u l t u muista? P i a n he palaavat. Katsos
varpusia. A n n a m m e k o varpusille v ä h ä n leivänmuruja,
annammeko?
Poikanen katseli h e t k e n lintuja, j o t k a h y p p e l i v ä t
sireenipensaan oksilla, m u t t a käänsi samassa s i l m ä t e ränsä järvenselän k a u k a i s t a v a l k e u t t a kohden.
— Äiti, Liisa sanoo, että isä ja Arvo eno p a n n a a n v a n keuteen, jos he palaavat!
Lapsi k ä t k i kasvonsa äidin olkapäätä vasten ja sen
pehmoinen, vielä j ä n t e e t ö n r u u m i s kudotussa p u v u s s a a n
lysähti kokoon.
— Mitä äidin k u l t u sanoo? Mitä Liisa sanoi?
Poika n y y h k i h e t k e n j a p u r s k a h t i sitten i t k u u n . M a h dotonta oli saada h ä n t ä toistamaan sanojaan.
Äiti ja isoäiti j ä i v ä t k a t s o m a a n toisiinsa.
Lapset kärsivät; eivät m i h i n k ä ä n he ole syypäät, m u t t a
kärsivät. Oli o m a n t u n n o n laita niin tai näin, m u t t a
tämä kärsimys — k u k a v a s t a a siitä?
Jonkin päivän miesten lähdön jälkeen oli T u u n a n
vanha isäntä p y s y n y t rauhallisena, m i t ä ä n tiedustelematta. Sitten h ä n rupesi seisoskelemaan solassa n a v e t tansa ja tyttöjen k a m a r i n välillä, katsellen jäälle. Sekä
Riikka että A l m a n ä k i v ä t sen ja p y s ä h t y i v ä t s e u r a a m a a n
mitä hän tekisi. Itse asiassa h ä n e n katseensa jo moneen
kertaan oli k y s y n y t heiltä, koska Somerin isäntä palaa,
mutta kysymykset eivät olleet saaneet ääntä, T u u n a n
väet k u n p u h u i v a t v ä h ä n j a v a n h a k i r k k o v ä ä r t i k u n
87
erikoisesti karttoi ihmiskielen v ä ä r i n k ä y t t ä m i s t ä . Tuon
h e l m i k u u n y ö n jälkeen oli Tuunassa p u h u t t u tavallista
v ä h e m m ä n . V a n h e m m a n t y t t ä r e n kasvot luutuivat l u u tumistaan, h ä n vuoroin hautoi sydämensä paisetta jollakin toivolla, vuoroin kovetti sitä epätoivolla. U l k o n a i sesti valmisteli h ä n m a t k a a k a u p u n k i i n t a p a a m a a n EinoIlmaria ja Ollia perustellen m a t k a a n s a sillä, että heiltä
r u o k a v a r a t jo ovat loppumassa. A l m a valmisti häitään,
k ä v i t a p a a m a s s a Helmisen J e n n y ä , ompelijatarta, ja
odotteli sulhastaan. Tietäen k u i n k a Riikka oli tätä avioliittoa vastaan, ei h ä n p u h u n u t hänelle s u u n n i t e l m i s taan. H ä ä t h ä n joka tapauksessa tulisivat pienet, ainoast a a n l ä h i m m ä t sukulaiset ja alustalaiset. Molemmat
sisaret siis kulkivat omissa ajatuksissaan, toivoen, että
jokin odottamaton apu saapuisi ja he pääsisivät selittäm ä s t ä vanhalle isälleen, mitä oli t a p a h t u n u t . E h k ä p ä
Toivo ja Arvo M ä k i m a t k a kuitenkin tulisivat kotiin.
E h k ä p ä he eivät pääsisi yli rajan, se kuului olevan hyvin
vaikeaa. Ja aikansa silmäiltyään selälle, tulla kopisteli
k i r k k o v ä ä r t i sauvansa varassa pihan piiriin, t u u h e a t v a l koiset k u l m a k a r v a t törröttäen silmien yläpuolella, jotka
uskollisen h a r m a i n a ja alati k i r k k a i n a katselivat m a a i l m a a n . Hän oli jo y h d e k s ä n n e l l ä k y m m e n e l l ä , m u t t a
J u m a l a n kiitos vielä täysissä sielunvoimissaan. T y t t ä r e t
hengittivät helpommin, k u n n ä k i v ä t h ä n e n m e n e v ä n
huoneeseensa m i t ä ä n k y s y m ä t t ä .
Y h t ä k k i ä hänessä t a p a h t u i kuin taittuminen, sekä
ulkonaisesti että sisällisesti. Hän horjahti keskellä a t e riaa suulleen pöytää vasten ja h ä n e t oli t a l u t e t t a v a
vuoteeseen. Hän ei k u i t e n k a a n sanonut olevansa kipeä.
Oliko h ä n jotakin k u u l l u t ? Olisi pitänyt kysyä, m u t t a
k u m p i k a a n t y t t ä r i s t ä ei saanut sanoja huuliltaan. Oli
kai paras odottaa, että isä itse alkaisi.
V a n h u s ei enää p y s y n y t alallaan. Hän käveli ja k o p i s teli, t y t t ä r e t pelkäsivät, että h ä n k a a t u a k u p s a h t a a m e t sään. E r ä ä n ä päivänä p u k i h ä n y h t ä k k i ä ylleen p y h ä vaatteet ja pesi silmänsä keskellä päivää. Silloin kysyi
h ä n e l t ä Alma, punaposkisena tullen navetasta, m i n n e
h ä n aikoi. Hän ei saanut vastausta, h ä n ehti riisua t a k kinsa, ripustaa sen n a u l a a n ja asettua ompelukoneen
ääreen, k u n isä vihdoin tuli h ä n e n luokseen ja vastasi:
88
Kun eivät käy.
Kutka? kysyi tytär, j o k a jo oli u n o h t a n u t k y s y myksensä. — Keitä te t a r k o i t a t t e ?
— Lapset. Pojan lapset. Eikä rovastikaan.
Almasta t u n t u i k e v e n t ä v ä l t ä saada p u h u a .
— Onkos teidän ikävä lapsia? Älkää sentään lähtekö
ennenkuin ajavat auki tien. Ne ovat lapset n y t niin leikeissään, kun tekevät liitonarkkia. No, se J e r e m i a s h a n
on sellainen erinomainen, sehän osaa kohta v a n h a n t e s tamentin ulkoa ja tekee p a r a i k a a liitonarkkia ja a r m o istuinta. Niin, ja lukevatkin kolme t u n t i a päivässä.
Mutta minä h y p p ä ä n Somerissa ja tuon lapset t ä n n e .
Paperistahan ne sitä, enkelejäkin J e r e m i a s leikkaa p a p e rista ja maalaa kultavärillä. Minä pistäyn pappilassakin, jos tahdotte. Kyllä k i r k k o h e r r a lähtee meille. M i k ä hän hänelle on m a h t a n u t tullakin, k u n ei ole k ä y n y t .
Alma heitti neulomuksensa, peitti ompelukoneen esiliinallaan, kokosi l a n g a n p ä t k i ä ja tilkkuja käteensä ja
läksi m u u t t a m a a n toista esiliinaa. K u n h ä n oli s a a n u t
päällysvaatteet ylleen, seisoi isä portaiden edessä ja
odotti häntä. Vai niin, vai aikoi isä m u k a a n . Koira tuli
sekin. Neljä hevosta ajoi T u u n a n navetasta l a n t a a p e l lolle. Riikka seisoi tunkion ääressä ja puheli voudille.
Venäläisiä sotamiehiä, k y m m e n k u n t a , hiihti yli pellon.
Sellaista huonoa se oli niinkuin h a r a k a n lento. A l m a a
nauratti, m u t t a isän muoto synkkeni, isä ei koskaan
osannut katsella keveästi m i t ä ä n asiaa. Miten k ä v i s i kään, jos sotamiehiä tuotaisiin kylään lisää ja pantaisiin
asumaan heille T u u n a a n . Silloin kävisi v a r m a a n n i i n kuin P a r a n n a n isännälle oli k ä y n y t .
Tytär asteli edellä ja isä h ä n e n jäljessään. Oli leuto
sää ja kevät tuulessa, joka lensi lumeen h a u t a u t u n e i t t e n
aidanseipäitten yli. Koira ajoi t a k a a variksia, leikki ja
piehtaroi. Tie oli astujille niin tuttu, ettei se a n t a n u t
aihetta minkäänlaiseen ajatustenvaihtoon.
Sitäpaitsi
tuntui kirkkoväärtillä olevan jotakin sydämellään. Tässä
loppui puukuja. Tässä oli M ä k i m a t k a n r a k e n n u s r y kelmä, tässä k ä ä n t y i polku työväentalolle, tässä alkoi
Somerin puukuja. Eikö tuolla tullutkin v a s t a a n k i r k k o herra? Todella, h ä n se oli. V a n h a k i r k k o v ä ä r t i y s k ä h teli ja jotakin liikutuksen tapaista p y r k i h ä n e n k u r k 89
kuunsa. H ä n ei ollut n ä h n y t sielunpaimenta k y m m e n e e n
päivään, h ä n oli viime p y h ä n ä ollut kipeänä.
— Vai meillekö? huusi k i r k k o h e r r a iloisesti jo m a t k a n päästä j a k o i v u n v a r v u t löivät h ä n e n l a k k i a a n vasten. — K u i n k a erinomaista, että t a p a a n isännän.
Minulla oli tässä j u u r i aikomus pistäytyä Huoposella,
ottaa h ä n e t m u k a a n j a sitten tulla T u u n a a n .
K i r k k o v ä ä r t i yski ja h a k i sanoja. Ilo kiskoi kyyneliä
esiin r i n n a s t a ja h ä n kiersi ja h u p p u r o i lumessa, pääsem ä t t ä selville, mihin päin olisi p a r a s lähteä, takaisinko
T u u n a a n vaiko pappilaan.
— J u m a l ' antakoon, lohkeni vihdoin h ä n e n v a n h a n m i e h e n - s u u s t a a n , — tervetuloa v a a n T u u n a a n .
— Ei toki, sanoi k i r k k o h e r r a , katsellen korkeudestaan
alas m a t a l a a n , j ä n t t e r ä ä n isään ja t y t t ä r e e n , — n y t m e n n ä ä n meille, k u n tässä j u u r i lähellä ollaan. Kyllä siellä
äidin p a n n u aina on k u u m a n a . Ja sitten n ä e t t e meidän
lapset oikein kauniissa leikissä. L i i t o n a r k k i a h a n he . . .
Niin, en tiedä k e n e n p ä ä h ä n se leikki on tullut.
— Jeremiaksen, sanoi A l m a T u u n a hymyillen —
kenenkäs muun . . .
J a h ä n e n p u h t a a t punaiset poskensa helottivat.
— Niin, en tiedä. K y l l ä h ä n poika t u n t u u J u m a l a n
a r m o i t t a m a l t a , m u t t a eihän sitä voi e t u k ä t e e n tietää, voi
koko kehitys siihen p y s ä h t y ä ja syntyä jotakin aivan
tavallista. Pääasia, että tulisi k u n n o n ihminen . .. K u i n kas olisi, jos m i n ä n y t käväisisin k a u p p i a a l l a ja ottaisin
h ä n e t m u k a a n pappilaan, j a te, a r v o n ystävät, j a t kaisitte .. . Niin, Somerin lapset ovat siellä meillä
myöskin . . .
M u t t a A l m a tahtoi lähteä h a k e m a a n k a u p p i a s t a j a
niinpä isä ja k i r k k o h e r r a m e n i v ä t pappilaan.
Koko talo t u n t u i vilisevän lapsia ja heidän leikkiään.
He ehtivät tuskin t e r v e h t i ä vanhoja ihmisiä, niin kiire
heillä oli. Tytöt koettivat leikissä t a r v i t t a v i a vaatteita,
pojat h ä ä r i v ä t l i i m a p a n n u n ja paperien ääressä. Joku
viskasi i l m a a n vaatekaistaleen, veto vei alas tärkeän
paperipalan, nousi h u u t o ja melu. Tytöt riitaantuivat
k a u n e i m m i s t a tilkuista, H a a g a r löi Irjaa, v a i k k a Irja oli
s u u r e m p i . Äidin t ä y t y i tulla väliin. L e v o t t o m a t p u n a i set täplät paloivat äidin poskilla.
90
Isojen ihmisten p ä ä s t y ä saliin, otti k i r k k o h e r r a v a i moaan hartioista, katsoi k o r k e u d e s t a a n — sillä h ä n oli
pitkä mies — h ä n e n suuriin vakaviin silmiinsä ja lausui
hymyillen:
- T ä m ä m e i d ä n äiti on h i u k a n levoton — ei pidä
olla, äiti kulta. Hän on viime päivinä aivan m u u t t u n u t .
Ei h i u s k a r v a a k a a n p u t o a p ä ä s t ä m m e ilman J u m a l a n
tahtoa. Minä k e r r o n arvon y s t ä v i l l e m m e h ä n e n h u o lensa, j a h k a kauppias ja A l m a neiti tulevat. K u i n k a s
Tuunassa jaksetaan?
— Kiitoksia vaan, sanoi k i r k k o v ä ä r t i raskaasti. Ei elä
eikä kuole meidän e m ä n t ä . P i t ä ä t y y t y ä J u m a l a n t a h toon.
Hän alkoi n y t väännellä, yskiä ja kyynelöidä, ja i h m i s tuntijana huomasi Nahinen heti, että hänellä oli jotakin
tunnollaan, antoi vaimollensa m e r k i n ja vei v i e r a a n
suljettujen ovien taakse.
Vanhus pääsi vaivalloisesti alkuun. Niinkuin v a n h a
kello ennen lyömistään ä h k y y ja läähättää, niin h ä n k i n
venytteli suussaan epämääräisiä ääniä. K a h d e s t a asiasta
hänen oli p u h u t t a v a .
Hänellä oli rahoja — e n n e n muinoin se olisi ollut
hyvinkin suuri raha, n y t ei se ollut m i k ä ä n niin suuri,
kun kaikki oli niin kallistunut. Oikeudella se oli koottu.
Silloin k u n täällä h a k a t t i i n M ä k i m a t k a n suuria metsiä,
olivat tukkilaiset ottaneet maitoa — k y m m e n e n penniä
tuoppi ja sittemmin k y m m e n e n penniä litra, h a l p a a h a n
se oli, m u t t a siitä oli k u i t e n k i n k e r t y n y t jotakin. Ja
sitten oli k e r r a n m y y t y metsäpalsta ja lehmä, O m e n a
oli myyty k a u p u n k i i n ja ne r a h a t oli p a n t u talteen. Niin
että se s u m m a oli n y t k y m m e n e n t u h a t t a . Isäntä oli
alkanut koota tätä s u m m a a vaimoansa v a r t e n silloin k u n
toinen h a l v a u s k o h t a u s tuli. N ä y t t i siltä, että hänellä voi
olla elonpäiviä vielä pitkällekin, k u n on r u o k a h a l u niin
hyvä. K u n tuli vanhoilla päivillä t e h t y ä sellainen synti,
että tuli otettua se nuori vaimo. Siinähän se pilaantui.
Ettei joutuisi puutteeseen, jos sattuisi lapsille riita
talosta — k u k a ne lapset tietää, ne voivat olla riitaisiakin. Oli i l m a a n t u n u t sellaisia oireita, että hän, vanhus,
pian pääsisi pois. No sellaisia vaan, että j a l a t alkoivat
puutua ja silmät s a m m u a . J o h a n oli aikakin. Niin että
91
miten oli paras säilyttää r a h a t ? Kotona ne aina olivat
olleet, ei h ä n p a n k k i i n ollut vienyt niitä, mitäs niistä
koroista, sellaista syntistä se oli, että ihminen tahtoi
e n e m m ä n r a h a a kuin hänellä oli. T ä r k e i n t ä oli k u i t e n kin sielu. Sehän se m e n e e iankaikkisuuteen.
— Niin, sanoi k i r k k o h e r r a hymyillen ja työnsi t u u heita viiksiään kahdenpuolen, — m u t t a r a a m a t u s s a k i n
k ä s k e t ä ä n n i m e n o m a a n k a r t u t t a m a a n maallista tavaraa.
Muistaahan isäntä v e r t a u k s e n miehestä, joka meni ja
k ä t k i r a h a n s a m a a h a n . Ei, kyllä me p a n e m m e r a h a t
pankkiin, että sairas saa korotkin eikä j o u d u p u u t t e e seen. Meillähän on oma säästöpankki.
Pienen ä ä n e t t ö m y y d e n syntyessä ravisti isäntä p ä ä t ä ä n ja h ä n e n k u l m a k a r v a n s a olivat huolestuneesti
rypyssä. Ei, ei se sentään ollut omaa se r a h a m i k ä tuli
yli, v a i k k a m a a i l m a olikin omistanut sellaisen tavan,
että otti korot. Korot olivat p a h a n hengen keksintöä,
sielunvihollisen.
V a n h u k s e n olisi t e h n y t mieli p u h u a tästä asiasta p a l jon e n e m m ä n , m u t t a k i r k k o h e r r a hymyili sillä tavalla,
että h ä n huomasi k i r k k o h e r r a n m e n n e e n vastakkaiselle
puolelle. Ja tiesi h ä n sen jo siitäkin, että k i r k k o h e r r a
oli ollut perustamassa pankkia. Lisäksi saapuivat j u u r i
kesken heidän p u h e l u n s a kauppias ja Alma. Kuului
k u i n k a r u u s t i n n a kehoitti A l m a a m e n e m ä ä n edellä
ovesta. K i r k k o v ä ä r t i oli tullut surulliseksi p a n k i n vuoksi.
Hän jo epäili, sanoisiko Nahiselle toisen asiansa. Se oli
k u i t e n k i n k ä y n y t hänelle taakaksi, josta täytyi päästä.
Niin h ä n siis hetkisen käänteli ja väänteli ja vihdoin
alkoi. K u n puhuivat, että oli sellaisia m a a n p e t t u r e j a ,
sellaisia, j o t k a saavat kovan rangaistuksen, sellaisia,
j o t k a nousevat laillista hallitusta ja esivaltaa vastaan.
J a k u n puhuivat, että . . . eihän sitä tietänyt oliko s e
totta, m u t t a . . . eihän h ä n sitä u s k o n u t eikähän s e voin u t olla totta: Somerin isäntä oli aina ollut v a k a v a ja
kunnollinen mies, sen saattoi sanoa, v a i k k a h ä n oma
poika olikin. Arvo M ä k i m a t k a s t a sen p a r e m m i n k i n saattoi uskoa, vaikkei tosin h ä n e s t ä k ä ä n . M u t t a yhdessä he
k u m m i n k i n olivat lähteneet. Kas, Somerin isäntähän oli
kaiken talvea h a n k k i n u t r e h u a ja viljaa tälle v e n ä l ä i selle sotaväelle ja Pietariinkin oli jotakin vienyt, k o s k a 92
pahan hän aina Pietarissa oli k ä y n y t ja m o n t a k e r t a a
viipynyt h y v i n k i n k a u a n . J a n y t h ä n taas oli l ä h t e n y t
ja oli jo k o l m a t t a viikkoa poissa ja tytär, tuo Alma,
puhui, ettei ollut lähtiessään tietänyt milloin tulee. Ja
mitä ne ovat ne sellaiset, j o t k a nousevat laillista h a l l i tusta ja esivaltaa vastaan? Missä ne nousevat? Millä
tavalla ne nousevat?
M a t k u s t a v a t k o ne jonnekin
muualle? Onko siinä sitten todella perää, että on sellaisia, jotka nousevat esivaltaa v a s t a a n ja että niitä k o h t a a
elinkautinen v a n k e u s Venäjällä?
K i r k k o h e r r a oli k ä y n y t v a k a v a k s i ja t a r k k a a v a k s i .
Pian ei voinut kieltää, että h ä n k i n oli k u u l l u t s a l a p e r ä i sistä matkalaisista, j o t k a lähtivät liikkeelle yöllä, v a l e puvuissa, ja k u l k i v a t olkikuormissa Ruotsin rajan yli,
tai sitten peräti suksilla m e r e n poikki. Puikoissakin niitä
kuului k i e r t ä v ä n pohjan tietä ulkomaille.
Santarmien käsiin oli moni j o u t u n u t ja hengellään s a a n u t m a k saa rohkeutensa. Eikä sitä m i t e n k ä ä n oikeaksi s a a t t a n u t
katsoa, että Suomen miehet sillä lailla panivat i s ä n m a a n
alttiiksi vaaralle. T i e t t y h ä n se oli, m i t ä siitä tuli maalle
ja koko kansalle: täydellinen venäläistyttäminen. Ja
kuka ne tietää, k u t k a niistä vankiloista elävinä p ä ä s e vät. Viattomat tietenkin k ä r s i v ä t seuraukset seikkailijoiden teoista. Sillä m i t ä p ä ne m u u t a k a a n ovat kuin
seikkailijoita, j o t k a sellaisiin v a r o m a t t o m i i n ja s u o r a s taan rikollisiin tekoihin r y h t y v ä t .
Vanha k i r k k o v ä ä r t i k u u n t e l i h ä n t ä valkoiset k u l m a karvat t u u h e a n a h a r j a n a silmien päällä, voimakas
nenänvarsi t ä y n n ä ilmaa, jota h ä n sihisten veti k e u h koihinsa. Hänen vielä k i r k k a a t silmänsä tuijottivat
levottomassa jännityksessä k i r k k o h e r r a a n ja h u u l e t p a i noivat pingoittuneina toisiaan. K i r k k o h e r r a sitaisi h a r vinaisen pitkillä ja valkoisilla sormillaan hiukset o h i moiltaan, katsoi silmälasiensa alitse lempeästi v i e r a a seen ja tuli aivan h ä n e n eteensä.
— Mutta eihän isäntä n y t sitä ajattelekaan, että
ikämiehet ja k u n n o n ihmiset niille retkille lähtevät.
Onhan Somerin isäntä e n n e n k i n viipynyt ja v a i k k a n y t
Arvo M ä k i m a t k a ei ole t a h t o n u t oikein asettua, niin
eihän nyt h ä n k ä ä n toki. P a h a n p ä i v ä i s t e n poikien ja
ajattelemattomien retkiä n e o v a t . . . Niin, niin, kyllä
93
vain sitä sivistyneidenkin joukossa t a v a t a a n sellaisia, ja
niitä ne kai pääasiassa ovat. Seikkailu on aina h u v i t t a n u t sellaisia. M u t t a luulen, että kauppias ja Alma
neiti jo ovat tulleet ja m i n u l l a k i n olisi ystävilleni esit e t t ä v ä n ä jotakin . ..
T u u n a n isäntä y h ä istui ja h ä n e n ajettu, sileä leukansa
värähteli. K i r k k o h e r r a laski kätensä h ä n e n olalleen
i k ä ä n k u i n a u t t a a k s e e n sanoja esille. Vihdoin viimein
sai v a n h u s s u u s t a a n :
— Ää . . . ää . . . ää . . . k a i k k i k u m m i n k i n sitä sanovat,
että jo sitä Somerin isännältä p e l t i p u r k k i r u u a t ja k a u pungin j u o m a t loppuivat. Jos enää on hengissäkään.
K i r k k o h e r r a painui v a n h u k s e n puoleen.
— Hyvä ystävä, t i e d ä t t e h ä n toki, m i t ä Somerissa
t a p a h t u i . Ettekö tosiaan? Kas, isäntä kai viivyttelee
m a t k a l l a senvuoksi, että täällä kotona — no, kai isäntä
sen n y t on k u u l l u t ? Tai a r v a a t t e kuitenkin? No, käki
on l e n t ä n y t l e p p ä k e r t u n pesään ja tekee siellä tuhojaan.
K a i k k i v a n h a n m i e h e n kasvoissa j ä n n i t t y i . Vihdoin
valui m u s t a veri aalto yli h ä n e n otsansa. H ä n oli
y m m ä r t ä n y t , miksi Somerin isäntä viipyi.
H ä n e n poikansa ei ollut m i k ä ä n seikkailija. Häneltä
oli m e n n y t koti ja k u n n i a .
Saatettiin n y t siirtyä k i r k k o h e r r a n asiaan. Istuttiin
salissa ja hopeinen k a h v i k a l u s t o tuli monien pikkuleipien keskelle pöytään. A l m a T u u n a oli kursailun
perästä saatu sohvaan istumaan, L e n n a r t t i M ä k i m a t k a n
k i h l a t t u n a oli se p a i k k a hänelle itsestään tuleva. R u u s t i n n a istui h ä n e n vierellään, posket punassa, otsalla,
silmien yläpuolella pieni väreily, j o k a todisti h ä n e n j ä n n i t t y n y t t ä mielentilaansa. K i r k k o h e r r a n katse seurasi
h ä n t ä t y y n e n ä ja hellänä — heidän h a r v i n a i s e n h y v ä
suhteensa t u n n e t t i i n pitäjällä, niinkuin yksi sielu he
olivat. R u u s t i n n a h a n ei ollut m i k ä ä n kaunis, sellainen
t u m m a k u l m a i n e n , iloinen ja l a u l a v a ihminen h ä n oli,
ja aaltoilevaa t u k k a a hänellä oli niin paljon, ettei h ä n
n ä y t t ä n y t tietävän m i n n e sitä olisi p a n n u t .
Tuuli vingutti jotakin oksaa i k k u n a n t a k a n a . Lasten
äänet k u u l u i v a t seinien läpi. Salissa pöydän ympärillä
kilisivät kahvikupit, keskustelu ei t a h t o n u t lähteä liikkeelle. R u u s t i n n a p u h u i miltei yksinään, t e m m a t e n lau94
seen sieltä, toisen täältä. A l m a T u u n a koetti t u n k e a
isänsä kasvojen läpi, saadakseen tietää mitä h ä n e n ja
kirkkoherran välillä oli p u h u t t u . K a u p p i a s tuijotti s u u rilla kalansilmillään eteensä kahvikuppiin, i k ä ä n k u i n
hänelläkin olisi ollut jokin huoli. K a i k k i e n oli t u k a l a
olla. Yhtäkkiä puhkesi k i r k k o h e r r a n kasvoille h y m y ,
joka valaisi h a r m a u d e n huoneessa k u i n l a m p p u .
— Anna-Liisa, sinä! sanoi h ä n ja h ä n e n tasaiset v a l koiset h a m p a a n s a paljastuivat, — k e r r o m m e k o n y t y s t ä villemme huolemme? Asia on se, että minä olen saanut
kirjeen, hyvin kovan kirjeen, ja se t u o t t a a m e i d ä n äidille
päänvaivaa.
- Sydämenvaivaa se tuottaa! pääsi r u u s t i n n a l t a m e l kein p a r a h t a e n ja kyyneleet olivat heti h ä n e n silmissään. — Sinä olet niin v a r o m a t o n . .. Mieheni on niin
varomaton, kaikille pitää s a n o t t a m a n totuus, k a i k k i e n
asioihin pitää s e k a a n n u t t a m a n !
— Mutta oma vaimoni, sinähän p u h u t niinkuin se
mies, joka maailmassa teki ensimmäisen m u r h a n :
»Olenko minä veljeni vartija!»
Hän lievensi sanojaan lämpimällä hymyllä.
— Kyllä siinä jokin raja t ä y t y y olla, jatkoi r u u s t i n n a .
— Mitä pitäisit siitä, jos sinulle alituisesti tultaisiin
puhumaan kaikesta m i k ä ei m i t ä k i n miellytä.
— Mitä pitäisin? Olethan sen n ä h n y t : kirje, j o k a
sinua niin on huolestuttanut, on minulle ollut täydelleen
ilmaa.
— Ties mitä sinulle vielä t e k e v ä t pitkillä sairasmatkoilla, k u n yksinäsi k u l j e t . . .
— Mutta Anna-Liisa!
Kirkkoherra vei, y h ä hymyillen, k ä d e n povitaskuunsa.
Silloin r u u s t i n n a säpsähti istualtaan ja alkoi koota
kahvikuppeja. Kirje kädessä jäi k i r k k o h e r r a k a t s o m a a n
häneen. Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa v e t ä y tyivät a n k a r a a n s u r u u n . R u u s t i n n a tunsi sen m a a h a n painuneiden silmäluomiensa alitsekin, j ä t t i työnsä k e s ken ja painui takaisin istualleen. Äänetön pieni s a n a n vaihto oli s i l m ä n r ä p ä y k s e n a i k a n a suoritettu näiden
aviopuolisoiden välillä, j o t k a toisiaan niin rakastivat,
vaimo oli saanut n u h t e e t ja hapuili takaisin t a s a p a i noaan. Läsnäolevista oli A l m a T u u n a ainoa, joka jota95
kin aavisti sohvatoverinsa mielentilasta. Kirkko-väärti
ja kauppias odottivat j ä n n i t t y n e i n ä kirjeen sisältöä.
— Etkö antaisi meille toista kuppia, äiti? kysyi
k i r k k o h e r r a j a hymyili taasen.
R u u s t i n n a oli sekoittanut kupit, h ä n e n m u u t e n k i n
v e r e v ä t kasvonsa v e t ä y t y i v ä t entistä punaisemmiksi
h ä n pyysi h ä m i l l ä ä n anteeksi ja meni h a k e m a a n toisia
kuppeja.
Ruokasalissa tavoittivat h ä n e t pikkutytöt.
Haagarilla oli hänelle jotakin sanottavaa, sitä, että —
m u t t a k u k a a n ei s a a n u t sitä kuulla! Sitä, että voisiko
h ä n vielä tarjota Irjalle ja Siirille pikkuleipiä? Kyllä,
kyllä, eivätkö lapset sitten olleet saaneet? Olivat, m u t t a
Irja ja Siiri v a r m a a n tahtoivat. Äiti punnitsi hetkisen,
tytön kädet y h ä k a u l a l l a a n : jos olisi ollut kysymys
h ä n e n omista lapsistaan, niin ei h ä n olisi heille antanut.
Hänen silmänsä p y s ä h t y i v ä t Irjaan, joka t u m m a n s i n i sessä samettikoltussaan seisoi astiakaapin luona ja
hypisteli hopeapaperista t e h t y ä tähteä.
— P y y s i v ä t k ö Irja ja Siiri? kuiskasi h ä n tyttärensä
korvaan.
Pyysivät.
— Tarjoa sitten heille, koska he ovat vieraitamme,
teki äiti nopeasti johtopäätöksensä, — m u t t a älkää
ottako te, j o t k a olette kotiväkeä.
H a a g a r i r t a a n t u i nopeasti äitinsä sylistä ja meni toimeliaana saliin. Sieltä h ä n toi leipäkorin, ja äiti kuuli
h ä n e n sanovan:
— Tee hyvin, Irja — sinä et saa mitään, sinä Lyydia,
sinä olet kotiväkeä. Tee hyvin Siiri!
Sitten h ä n tuli t u o m a a n leipäkorin takaisin saliin.
Hän oli kuin ilmetty äitinsä, voimakas ja aikaansaava.
Ei v ä r e k ä ä n h ä n e n kasvoillaan osoittanut, että h ä n e n oli
ollut vaikea kieltäytyä herkuista. Hänen pienet jäsenensä v ä r ä h t e l i v ä t elämää, hänessä oli jotakin niin valmista, että olisi s a a t t a n u t kuvitella h ä n e n olevan k y m m e n e n lapsen äitinä jossakin pienois-ihmiskunnassa.
N u o r e m p i sisar, Lyydia, oli tullut ovelle ja taisteli siinä
i t k u a vastaan. H ä n e n tarkoituksensa oli n ä h t ä v ä s t i ollut
vedota äitiin, m u t t a v a n h e m p i otti h ä n t ä käsipuolesta
ja vei h ä n e t p ä ä t t ä v ä s t i ruokasaliin, missä Somerin lapset hyppelivät p i p a r k a k u t käsissä, vaaleat k u t r i t lie96
huen. Äiti n ä k i t ä m ä n kaiken ja hänelle tuli ajatus:
niitä pitää lujilla, joita rakastaa, niiden a n t a a olla h ö l lällä, joista ei välitä. Hän painoi samassa alas m i e l e n liikutuksensa ja y m m ä r s i miehensä: h ä n e n täytyi, jos
hän rakasti s e u r a k u n t a a n s a , pitää sitä lujilla. Ja J u m a lan palvelijana h ä n e n t ä y t y i r a k a s t a a s e u r a k u n t a a n s a .
Aviopuolisot vaihtoivat n y t katseen — se t ä y t t i kiitävän
pienen silmänräpäyksen, m u t t a se riitti heille v a k u u t t a maan, että he taasen olivat yhtä.
K i r k k o h e r r a ojensi n y t k ä t e n s ä kirjettä kohti. K a i k kien vieraiden silmät riippuivat kiinni kuoressa, A l m a
Tuunan säikähtyneinä, k i r k k o v ä ä r t i n ankarina, k a u p piaan ainoastaan uteliaina. A n n a - L i i s a Nahinen ei enää
pelännyt. H ä n e n miehensä kohtalo kai oli sanoa i h m i sille totuus, sanoa se siksi, että h ä n r a k a s t i heitä.
Paperi kahisi, tuuli i k k u n a n t a k a n a itketti jotakin
paljasta oksaa. K i r k k o h e r r a alkoi hymyillen l u k e a ja
hänen vaimonsa k u u n t e l i hymyillen.
Sinä k i r k o n syöttiläs!
Huomaa t ä m ä ensimmäinen varoitus! Valtionkirkon
mädännäisyys on jo tullut p u h e e n p a r r e k s i . Sen v i r k a i lijoiden p ä ä h a r r a s t u s on y k s i n o m a a n omien etujensa
suojelemista. H a r t a i n a kapitalismin puoltajina s e k a a n tuvat he kaikkiin maallisiinkin asioihin ja p ö n k i t t ä v ä t
rikkaitten oikeuksia jumalallisena maailmanjärjestyksenä. Keskiajan silmälasien läpi katselevat he m a a i l maa. Sinä, K a n k a a n s e u r a k u n n a n syöttiläs, et muodosta
mitään poikkeusta yleisestä säännöstä. Varo sinä p u l leaa rintaasi ja kukkaroasi, sillä köyhälistön silmät ovat
jo avautuneet eikä se enää aio alistua k i r k o n nöyriksi,
kerittäviksi lampaiksi. Varo sinä, k u n lähdet h a r j o i t tamaan noituuttasi kuolevien vuoteen ääressä. Moinen touhu ei enää menettele. E n n e n k u i n t i e d ä t k ä ä n
pamahtaa!
Kostaja.
Kirkkoherra taittoi kirjeen kokoon, pani sen kuoreen
ja pisti taskuunsa. V ä r ä h t e l e v ä t liikkeet olivat p a l a n neet hänen vaimonsa otsalle. Sekä vieraat että i s ä n t ä väet vaikenivat. H e t k e n perästä pääsi A l m a T u u n a l t a
7 - Talvio, Kootut teokset VIII
97
j a k a u p p i a a l t a y h t a i k a a h u u d a h d u s : k u k a sen o n m a h t a n u t kirjoittaa? J a h e alkoivat vuoroin tuijottaa toisiinsa, vuoroin h y m y i l e v ä ä n k i r k k o h e r r a a n .
— K u k a kirjeen on voinut kirjoittaa?
— En tiedä, sanoi k i r k k o h e r r a . — Minulla ei pitäisi
olla täällä keitään vihollisia.
— K e m p p a i n e n k u u l u u uhanneen, h u o m a u t t i k a u p pias. — Siitä, k u n k i r k k o h e r r a julkisesti saarnoissa on
p u h u n u t viinanpolttoa vastaan.
— Ettehän, r a k a s ystävä, m a h t a n e uskoa Kemppaisen
kirjoittaneen t ä t ä kirjettä.
— Ei, K u s t a a ei osaa l u k e a k a a n .
— M u t t a jos se on veli? Sehän n y t on näillä mailla?
— Sekö k u r i t u s h u o n e v a n k i ? Ei, kyllä t ä m ä on jonkinlainen k y n ä n k ä y t t ä j ä .
— P i t ä j ä ä n h ä n on viime aikoina tullut niin paljon
vierasta väkeä.
R u u s t i n n a keräsi ääneti kokoon kahvikuppeja, hänen
k ä t e n s ä v ä r ä h t e l i v ä t astioiden kilahtaessa vastatusten,
i k ä ä n k u i n äänet olisivat h ä n e e n ruumiillisesti koskeneet. Vaistomaisesti etsivät A l m a T u u n a n silmät k i r k k o h e r r a n k o r k e a a rintaa, josta k i r k k o h e r r a n puhuessa
soi i k ä ä n k u i n jotkin u r u t . K i r k k o h e r r a h a n oli p a r e m m i n laiha mies kuin lihava, m u t t a v a n h a n a voimistelij a n a oli h ä n h o i t a n u t myöskin »pyhän hengen t e m p peliään».
Vaiettiin
hetkinen.
Sitten
otettiin
kysymykset
uudelleen esiin. Taas vaiettiin ja taas kysyttiin.
— Niin, arvon ystävät, sanoi vihdoin k i r k k o h e r r a ,
tarkoitukseni ei m i t e n k ä ä n ollut v a i v a t a teitä a n t a m a a n
neuvoja. Tahdoin ainoastaan läheisimmilleni näyttää,
m i t ä virtauksia liikkuu seurakunnassa.
Kauppias oli sitä mieltä, että kirje j o k a tapauksessa
olisi n ä y t e t t ä v ä poliisille. A l m a T u u n a pyysi ujosti ja
kierrellen kaarrellen, ettei k i r k k o h e r r a vain puhuisi siitä
kirkossa. Ihmiset ä r t y i v ä t kovin saarnoista. K u n kysyttiin v a n h a n k i r k k o v ä ä r t i n mielipidettä, ravisti hän
ainoastaan p ä ä t ä ä n ja sanoi:
— Äää . . . äää . . . viimeiset a j a t . . . maailmanloppu.
— En m i h i n k ä ä n m i n ä aio r y h t y ä , sanoi k i r k k o h e r r a
i k ä ä n k u i n keskustelu n y t olisi ollut t y h j e n n e t t y ja piste
98
pantava perään. — Ei h i u s k a r v a a k a a n p u t o a p ä ä s t ä m m e
ilman taivaallisen I s ä m m e tahtoa. Etkö, äiti, antaisi
meille hiukan k a h v i a lisää!
Ruustinna nousi nopeasti ja koetti k a h v i p a n n u a . Se
oli jäähtynyt ja h ä n läksi v i e m ä ä n sitä keittiöön. K i r k koherran mennessä puhelimeen, innostuivat A l m a T u u n a
ja kauppias j a t k a m a a n arvelujaan.
— Kun m i n u s t a t u n t u u , kuiskasi Alma, — että v a i k k a
kyllä se on p a h a s a n o a . . . Minusta t u n t u u ihan, että se
o n . . . m u t t a älkää sentään p u h u k o kenellekään . . . Tai
ehken minä . . . E t t e h ä n sano kenellekään? K a n t t o r i a
minä ajattelen.
Hänen kuiskauksensa oli tuskin k u u l u n u t , k u n k i r k k o herran askeleet jo likenivät. K a u p p i a s ei enää ehtinyt
vastata, m u t t a h ä n e n s u u r e t silmänsä olivat sanoneet,
ettei olettamus ollut mahdoton.
Somerista oli soitettu lapsia kotiin. He eivät vielä
olisi ehtineet, heitä puettiin y h ä leikkiä v a r t e n . L a u r i ,
joka aluksi niin oli iloinnut papintoimestaan, oli y h t äkkiä saanut päähänsä, että h ä n on r u m p a l i . J e r e m i a s
oli tutkinut tekstiä ja h a v a i n n u t sellaisen v i r k a m i e h e n
asiaankuulumattomuuden. L a u r i oli k u i t e n k i n p y s y n y t
päätöksessään ja seisoi p e l t i p u r k k i k ö y t e t t y n ä k a u l a n
ympäri, molemmissa käsissä puulusikka. H ä n e n äitinsä
muotilehdissä oli joskus ollut pojan kuva, pienen r u m palin, joka oli t e h n y t h ä n e e n niin l ä h t e m ä t t ö m ä n v a i kutuksen.
— Kaikki t a v a r a t j ä ä v ä t t ä n n e ! huusi Jeremias, p o s ket kuumina. — K a i k k i v a a t t e e t ja sauvat ja t ä h d e t !
— Ja jokainen tuo seuraavalla k e r r a l l a m u k a a n s a
kynttilän, selitti Haagar.
— Täytyy aina olla kaksi s a m a n v ä r i s t ä v a h a k y n t tilää! kuului taasen J e r e m i a k s e n k i m a k k a , r a s i t t u n u t
ääni.
— Minä tuon F e d j a - s e d ä n kauniit kukalliset k y n t t i lät! riemuitsi Irja.
— Ne n y t eivät ensinkään kelpaa! sai h ä n suinpäin
vasten silmiä ja J e r e m i a s paiskasi käsistään sakset niin
että pöytä kolisi. — Älä t u o k a a n niitä!
Irja jäi hiljaisena seisomaan ja katseli h ä n t ä k u l miensa alta. Sitten h ä n kuin kissa k a r k a s i h ä n e n k i m p 99
p u u n s a ja alkoi lyödä nyrkeillään. J e r e m i a s ei lyönyt
takaisin, v a a n peräytyi. He kiersivät pöytää. L a u r i
r u m m u t t i lusikallaan peltipurkkiin i k ä ä n k u i n h ä n olisi
s ä e s t ä n y t jotakin toimitusta. H a a g a r ja Lyydia panivat
kokoon pukuja, läjäytelien niitä ilmassa niinkuin isot
ihmiset p y y k k i ä vetäessään.
— Enkeli! h u u s i H a a g a r y h t ä k k i ä ja töytäisi heidän
eteensä. — K a a d a t t e enkelin.
J e r e m i a s pysähtyi pelästyneenä pöydän eteen enkelin
ä ä r e e n ja selvä k a t u m u s k u v a s t u i h ä n e n kasvoillaan.
Irja oli p a i s k a u t u n u t m a a h a n ja itki.
— Minä en tule, m i n ä en tuo m i t ä ä n kynttelejä, jos
te vielä, jos sinä vielä, niin m i n ä . . . m i n ä t a p a n sinut!
Isot ihmiset tulivat. Liisa oli jo ehtinyt Somerista
t ä n n e . Miksi Liisa oli itkenyt? P a p p i l a n täti torui
J e r e m i a s t a siitä että Irja valitteli. H a a g a r selitti asiaa.
Ähäh, se oli sinulle oikein! ajatteli Irja, Liisan vetäessä
päällyskenkiä h ä n e n jalkaansa.
M u u t k i n v i e r a a t tekivät lähtöä. H ä m ä r s i jo. K a u p pias, joka oli kivulloinen mies, etsi u u n i n k y l k e ä ja pian
olivat kaikki m u u t h ä n e n ympärillään. J o k a i n e n päästi
v u o r o n p e r ä ä n hiljaisuuteen jotakin siitä m i k ä painoi
h ä n e n mieltään.
— Kyllä kai olisi aika jo, alkoi A l m a Tuuna, sanoja
etsien, — että isä heittäisi k i r k k o v ä ä r t i n toimen. Varsinkin nyt, k u n . . . o n t a p a h t u n u t y h t ä j a toista. Riikka
siellä meillä sitä ajattelee yötä päivää. Ettei kirkolle
m e i d ä n t ä h t e m m e tulisi m i t ä ä n . K a u p p i a s h a n olisi niin
omansa siihen toimeen . ..
K i r k k o h e r r a j a kauppias vaiensivat h ä n e t yhteen
ääneen. Sellaista k i r k k o v ä ä r t i ä kuin T u u n a n isäntä ja
t y t t ä r e t yhteisesti, ei ollut m a a n piirin päällä.
— R i i k k a h a n toimen h o i t a a . .. isän apuna, minä
m e n e n pian naimisiin.
A l m a kangersi t ä t ä sanoessaan, onnellisena sisarensa
puolesta, j o n k a k i i n t y m y k s e n k i r k k o v ä ä r t i n t e h t ä v i i n
h ä n tunsi.
— Mitä he oikeastaan t a h t o v a t ? lausui n y t vuorostaan
kauppias. — Sitäkö, ettei k e n e l l ä k ä ä n olisi mitään
o m a i s u u t t a ? M u t t a eihän omistaminen ole huoletonta.
100
paljon v a i k e a m p a a monesti on sen, jolla jotakin on kuin
sen, jolla ei m i t ä ä n ole.
Äää . . . ää . . . äää . . . niin se on niinkuin t y t t ä r e n i
sanoo: kauppias ottaa vain k i r k k o v ä ä r t i n toimen, p u h u i
Tuunan isäntä. — K u n siellä Somerissakin n y t ovat
asiat niinkuin o v a t . . . Ei siksi, että ei Somerin isäntä
mikään m a a n k i e r t ä j ä ole. M u t t a m i t ä p ä puolta hänellä
siellä nyt olisi, k u n talo oli e m ä n n ä n . Sellaista se on,
kun isäntä nai taloon.
Kirkkoherra selitti v a n h a l l e k i r k k o v ä ä r t i He toistamiseen, ettei niin ihanteellista kirkon hoitoa kuin K a n k a a n
pitäjässä t a v a t t u missään.
Ruustinna oli seisonut u r k u h a r m o n i n edessä, katse
tähdättynä ristiinnaulitun k u v a a n , joka riippui soittokoneen yläpuolella. Hän puserteli ja ojenteli ristiin liitettyjä käsiään ja puhkesi vihdoin p u h u m a a n hiljaa sillä
sointuvalla äänellä m i k ä on ominainen laulutaitoisille
ihmisille:
— Sen minä vain tiedän, että m i n ä tahdon r a k a s t a a
meidän pitäjäläisiä e n e m m ä n kuin ennen. Jos minä t i e täisin, k u k a on tuon kirjeen kirjoittanut, niin minä
menisin h ä n e n luokseen j a . . . ja .. . niin, jos h ä n olisi
sairas, niin minä oppisin h ä n t ä , m i n ä antaisin hänelle
mitä ikinä voisin . .. Maailman koko o n n e t t o m u u s on
siinä, että se tahtoo olla tuomari. Minun on tuomio,
sanoo Herra. Anteeksiannossa on i h m i s k u n n a n ainoa
pelastus.
Hän kohosi siinä puhuessaan i k ä ä n k u i n yläpuolelle
maata ja k u n k i r k k o h e r r a pani kätensä h ä n e n o l k a p ä i t tensä ympärille, olivat he kuin kaksi sisarsielua, j o t k a
toistensa lentoa k a n n a t t a e n kohoavat korkeuksiin.
Pimeni. T a u l u n t u m m a l t a pohjalta e r o t t a u t u i ristiinnaulittu. J o k a i n e n läsnäolevista tiesi, että h ä n t ä kotona
odottaa päivällinen ja k a i k k i mikä h ä n e n a r k e e n s a k u u luu, m u t t a jokin k u m m a voima piteli heitä yhdessä
ikäänkuin he olisivat h a k e n e e t t u r v a a toisistaan. T u n sivatko he n ä k y m ä t t ö m ä n n u o t a n silmukkain v e t ä y t y vän kokoon y m p ä r i l l ä ä n ? K i r k k o h e r r a vihdoin rikkoi
hiljaisuuden:
— Äiti, e m m e k ö jo syö ja vieraat tietysti k a n s s a m m e ?
Silloin vieraat läksivät.
101
M u t t a s e u r a a v a a n n e u l o m a s e u r a n yhdessäoloon oli
r u u s t i n n a v a l m i s t a n u t kokonaisen ohjelman.
Oltiin koolla P a a n a s e l l a ja E m m i k i n oli kotona. J o k a
silmä t a r k a s t i h ä n e t kiireestä k a n t a p ä ä h ä n asti, löyt ä m ä t t ä m i t ä ä n n ä k y v ä ä syytä siihen, että h ä n kaikella
muotoa halusi vihkimistä ryssänsä kanssa. Tästä asiasta
luonnollisesti ei k ä y n y t p u h u m i n e n . Sensijaan p u h u t tiin A l m a T u u n a n häistä. Agronomi M ä k i m a t k a oli
vihdoinkin ostanut Maahisten k a r t a n o n , h e r r a oli p u d o t t a n u t viisikolmatta t u h a t t a j a k u u l u i vielä a n t a v a n p a l jon huonekaluja. Heinosen J e n n y ompeli Tuunassa.
Agronomin piti heti päästä m u u t t a m a a n Maahisiin.
H e r r a oli niin k y l l ä s t y n y t oloonsa täällä, että h ä n k i m p suineen k a m p s u i n e e n aikoi Ruotsiin. P a r a s olikin, sielt ä h ä n s u k u aikoinaan oli tullutkin. Kyllä oli paisumassa A l m a T u u n a s t a s u u r e n talon emäntä. Miten hän
sellaisena osaisikaan olla. M u t t a missä T u u n a n t y t t ä r e t
viipyivät? Somerin e m ä n t ä k ä ä n ei ollut tullut, ei t a i t a n u t enää olla niin h a u s k a a kirjurin seurassa, k u u l u i v a t riitelevän. L a p s e n t y t t ö oli jo p a n t u pois, m u t t a
h ä n e n äitinsä m ö k k i h ä n oli tuolla mäellä, k a u a n k o siellä
hyppäsi. Työväenlehdet olivat tehneet P a r a n n a n isänn ä n sairaudesta h y v i n surullisen uutisen, jossa pantiin
h ä n e n h u l l u u t e n s a k i r k o n syyksi. »Tarttui o m a a n satimeensa» oli otsikkona ja sitten k u v a t t i i n m i k ä vaikutus
saarnalla oli ollut, nimittäin, että h u r s k a s rusthollari ja
m a n t t a a l i m i e s v a a h t o suussa k a r k a s i k i r k o n m ä e l l e ja
alkoi h y ö k ä t ä ihmisten k i m p p u u n kuin vesikauhuinen
koira. Kyllä ne osasivat. Väitettiin, että n y t r u v e t t a i siin o t t a m a a n joka talosta mies ja hevonen vallitöihin.
Se se vielä p u u t t u i . Totta se vain k u u l u i olevan. Ja
ajattelemaan se pani.
Ompeluseuratyöt olivat hajallaan ruokasalin pöydällä:
paitoja, hameita, housuja, sukkia, k a i k k i sitä yksitoikkoista h a r m a a t a ja r u s k e a a väriä, josta laupeuden käsityöt tavallisesti t e h d ä ä n . K a n t t o r i n r o u v a polki ompelukonetta, edessään kaksi kynttilää, joita t ä y t y i siirrellä
sen m u k a a n kuin työ valui toiselle puolelle konetta.
Rouva Korpela seisoi h ä n e n vierellään, odottaen, että
h ä n e n työnsä loppuisi. Heidän vaihtaessaan p a i k k a a ja
102
kanttorin rouvan jäädessä solmiamaan langanpäitä,
sanoi toinen toiselle:
— No, ne ovat n y t v a n k e i n a sekä Somerin isäntä että
Arvo M ä k i m a t k a — m a h t a v a t k o kotona t i e t ä ä k ä ä n ?
- Mistä sinä sen olet k u u l l u t ?
- K u k a sitä n y t kertoikaan, k u u l u u olleen oikein
lehdessä. Rajalla ne oli otettu kiinni.
— Mutta sittenhän sentään on niin k a u a n , k u n n ä m ä
täältä läksivät. E h k ä h u h u t a r k o i t t a a Ahosta, k a u p p a palvelijaa, joka kuljetettiin p u t k a a n jo täällä omassa
kaupungissa.
— Niin, se on eri asia. Kyllä t ä m ä n pitäisi totta
oleman.
— Vai niin, vai niin, siinä se n y t oli. Meidän isä aina
onkin sanonut, että kyllä niiden vielä huonosti käy, k u n
sellaisille retkille lähtevät. Koko m a a n s a a t t a v a t v a a raan . . .
Ruustinnan heleä ääni kajahti y h t ä k k i ä keskelle
supattavaa salamyhkäistä p u h e t t a .
Olet m a a m m e , a r m a h i n Suomenmaa,
ihanuuksien i h m e m a a .
J o k a niemeen, notkohon, s a a r e l m a a n
kodin tahtoisin n o s t a t t a a . . .
Hänen laulussaan oli t ä n ä ä n jotakin p a l a v a n h a r r a s t a ,
ikäänkuin h ä n olisi t a h t o n u t polttaa pois n ä k y m ä t t ö m i ä
taudinsiemeniä. Jos olisi ollut k y s y m y s virrestä, ei h ä n
olisi voinut veisata sitä h a r t a a m m i n . Opettajan rouva,
postinhoitajatar ja apteekin neiti lauloivat h ä n e n m u k a naan, m u u t h y m i s t i v ä t joukkoon pätkiä säkeistä.
Ompelukone seisoi ja k a n t t o r i n r o u v a n jalat lepäsivät
poikimilla. Hänestä ei laulu k u i t e n k a a n ollut m i k ä ä n
pyhä eikä erikoinen, tavallinen maallinen laulu vain, ja
hän alkoi edelleen k u i s k u t t a a rouva Korpelalle:
— Tarkastuksellekin k u u l u v a t n y t tulevan sekä T u u naan että Somerille. Mieheni sanoi. K u k a ties v a i k k a
vielä tulisivat muuallekin.
— Herra siunaa! pääsi r o u v a Korpelalta. — Meille
kyllä saavat huoleti tulla, ei meillä m i t ä ä n l u v a t o n t a
pitäisi oleman.
103
— Eikä meillä.
— M u t t a kyllä pitäisi varoittaa Sylviä ja T u u n a n
tyttöjä ja mäkimatkalaisia. Jos heillä olisi kirjeitä, tai
jotakin m u u t a . Meidän pappa, J u m a l a n kiitos, on aina
p y s y n y t erossa politiikasta.
P a a n a s e n e m ä n t ä teki puhujille merkin, että he l a u lun aikana vaikenisivat. Yhä useampi läsnäolijoista oli
y h t y n y t säveleeseen ja r u u s t i n n a n voima, h ä n e n siinä
seisoaltaan laulaessa, kasvoi yhä. Viimeisen värsyn
aikana saapuivat T u u n a n tytöt. He astuivat huoneeseen
kasvojaan pyyhkien, ei s a a t t a n u t tietää koettivatko he
p y y h k i ä pois mielenliikutustaan, vai lumisadeko oli kost u t t a n u t heidän silmänsä. Tiesivätkö he, että heidän
veljensä oli vangittu? Tiesivätkö he, että s a n t a r m i t s a a t toivat saapua heille kotitarkastukselle koska hyvänsä?
Miksi he tulivat näin m y ö h ä ä n ?
L a u l u n p ä ä t y t t y ä rupesi r u u s t i n n a p u h u m a a n ohjelm a s t a a n . Hän oli ajatellut, että parempiosaisissa k u i tenkin oli hyvin paljon syytä k a t k e r u u t e e n köyhän
k a n s a n kesken. Oliko ihme, jos m a a i l m a n l a s t e n mielissä
viha iti, k u n k y l m y y s asui niidenkin sydämissä, jotka
sanoivat itseään J u m a l a n lapsiksi. Mitä tekivät p a r e m p i osaiset köyhempien hyväksi? Ei riitä, että me n e u lomme m u u t a m i a v a a t e k a p p a l e i t a — A n n a - L i i s a N a h i nen k ä y t t i kaiken aikaa muotoa m e, koska h ä n tunsi
olevansa rikollisista suurin, hän, papin rouva, — meidän
t ä y t y y astua ulos m u k a v u u d e s t a m m e j a lähteä a n t a m a a n tietojamme meitä köyhemmille. H ä n oli ajatellut,
että ompeluseura voisi j a k a a k e s k e n ä ä n k i r k o n k y l ä n
työläisperheet, jokainen ompeluseuran jäsen sitoutuisi
säännöllisesti k ä y m ä ä n määrätyissä perheissä ja ohjaam a a n perheen äitiä sekä a u t t a m a a n , missä tarvis oh.
Mitä arvoisat läsnäolijat tästä ajattelevat? Eikö todella
ole paljon syytä meissä itsessämme?
Minä olen ajatellut näitä asioita yötä ja päivää . . . En
tiedä, on niinkuin jotkin maanalaiset vedet m u r e n t a i sivat pohjaa, jolla me seisomme. Tai oikeastaan niink u i n jokin m a a n a l a i n e n tuli palaisi allamme. Olen ajatellut sinne ja tänne. Tulen siihen johtopäätökseen, että
m e i d ä n t ä y t y y r a k a s t a a e n e m m ä n . E m m e k ö voisi k e s kustella tästä asiasta?
104
Hän kuvitteli innoissaan riistäneensä läsnäolijat
mukaansa. Itse asiassa kaikki vaikenivat, ei k u u l u n u t
muuta kuin sukkapuikkojen kitinä ja langanpäiden h i l jainen narina, k u n niitä vedettiin läpi kovien v a l k a i s e mattomien kankaiden. Ainoa, joka katseli p u h u j a a k a s voihin, oli A l m a T u u n a .
- Minä olen niin paljon ajatellut, jatkoi p a p i n r o u v a
palavin poskin, — ja m i n u s t a t u n t u u , että ensimmäinen
käsky sittenkin on: r a k a s t a k a a t vihollisianne, s i u n a t kaat niitä, j o t k a teitä sadattavat, t e h k ä ä t niille hyvää,
jotka teitä v i h a a v a t ja r u k o i l k a a niiden puolesta, j o t k a
teitä parjaavat ja vainoavat. Jos me ihmiset a l a m m e
kostaa ja tuomita, niin rikokset aina k a s v a t t a v a t uusia
rikoksia . . . Eikö ole niin? E m m e k ö voisi keskustella
näistä asioista.
Hänen miehelleen tullut u h k a u s k i r j e oli luonut h ä n e n
mieleensä pohjan näille ajatuksille. Ne olivat niin k o k o naan täyttäneet hänet, ettei h ä n s a a t t a n u t laskea, m i t e n
kylmä oli se kuulijakunta, jolle h ä n tarjosi sydämensä.
Kankaat heilahtelivat, saumoja käänneltiin polvien
päällä, ompelukone alkoi hiljalleen työnsä.
— Niin, keskustellaan vain, sanoi k a n t t o r i n rouva.
— Kyllähän r a k k a u s on ensimmäinen käsky. Siksipä
minä tässä j u u r i r o u v a Korpelalle sanoin, että pitäisi
varoittaa naapuria, jos h ä n t ä u h k a a vaara.
Ruustinna oli, t o t t u m a t t o m a n a t ä m ä n t a p a i s e e n k e s kusteluun, i s t u u t u n u t A l m a T u u n a n viereen eikä p i e neen hetkeen k u u n n e l l u t .
— Kyllä m i n ä puolestani olen valmis m e n e m ä ä n
mökkeihin mäessä, sanoi opettajan rouva huolestuneena
niinkuin aina. — Siinähän niitä on koulun t a k a n a . En
minä ole niissä käynyt, p a h a se on ollut. Tulisivat v ä h ä n
suuremmiksi ne lapset.
Opettajan r o u v a oli epäkäytännöllisimpiä ihmisiä,
mitä pitäjässä oli n ä h t y . Opettaja r a u k k a sai tuskin
yhtä l ä m m i n t ä a t e r i a a päivässä ja m i n k ä l a i n e n lienee
sekin ollut, k u n p ö y t ä ä n tuli. M u t t a siksi toiseksi oli
vaimon vaikea e h t i ä k ä ä n m i t ä ä n valmistaa, k u n oli
yhdeksän lapsen äiti eikä opettajan p a l k k a semmoisessa
väessä niin suuri ollut. K a i k k i läsnäolijat ajattelivat
105
itsekseen, että mitä tuokin työväenmökeissä ohjaa, jos
sinne meneekin. Oli pitkä, painostava äänettömyys.
— Niin, jatkoi k a n t t o r i n rouva, — e h k ä t ä m ä tuleva
Maahisten e m ä n t ä ja Riikka jo olettekin kuulleet ne
uutiset, mistä m i n ä ajattelin varoittaa.
H u h u t oli k u u l t u Tuunassa, sekä se että miehet olisivat v a n g i t u t kuin sekin, että pian saattoi odottaa kotitarkastusta.
— Ei ne meiltä m i t ä ä n löydä, k u n ei meillä mitään
ole, selitti A l m a hymyillen.
H ä n e n h y m y n s ä ei k u i t e n k a a n ollut aivan rehellinen.
V a n h e m p i sisar ei hymyillyt.
— Niin, m u t t a jos sattuisi kuulustelussa jotakin ilmen e m ä ä n , sanoi k a n t t o r i n rouva. — Ne kai pitää t a r k a n
kuulustelun.
Poliisin r o u v a oli läsnä, m u t t a häneltä ei mitään
kysytty, h ä n vaikeni aina säikähtyneenä, eikä yleensä
t i e t ä n y t miehensä asioista. Huonot olivat heillä välit.
— T ä y t y y p u n n i t a m i t ä sanoo, h u o m a u t t i Paanasen
e m ä n t ä . — E t t e h ä n te taida tietääkään, m i n n e miehet
ovat menneet.
— E m m e tiedä, vastasi A l m a surullisesti. — E m m e
m i t ä ä n tiedä.
Sisar istui h ä n e n vierellään k a n k e a n a i k ä ä n k u i n hän
olisi niellyt seipään, h u u l e t lujasti koossa. K a i k k i saattoivat nähdä, että h ä n jotakin tiesi. R u u s t i n n a nousi
nopeasti, kiiruhti h ä n e n luokseen ja t a r t t u i h ä n e n
käteensä. Se s u u t u t t i useita läsnäolijoista, sillä he kyllä
huomasivat, että r u u s t i n n a tahtoi p i d ä t t ä ä h ä n t ä p u h u masta. I k ä ä n k u i n he olisivat olleet ilmiantajia, joilta
täytyi asioita salata. P e l ä t e n että Riikka rupeaisi p u h u m a a n , jatkoi A l m a :
— Yöllä he kyllä läksivät, m u t t a vain siitä syystä
että ennättäisivät päiväjunaan. Mitäs he Ruotsista? Ei
meillä sinne m i t ä ä n asiaa ole. Somerin isäntä ei t a h t o n u t j ä ä d ä kotiin, Pietariin h ä n tietenkin on lähtenyt,
siellähän hänellä on paljon tuttavia. Ja Sylvin o m a i siakin.
R u u s t i n n a vei v a n h e m m a n T u u n a n t y t t ä r e n syrjään j a
rupesi p u h u m a a n hänelle r a k k a u d e n t y ö s t ä , j o n k a h ä n
aikoi koettaa järjestää k a u t t a pitäjän. Hänelle oli tullut
106
sellainen hätä, heidän t ä y t y i k o e t t a a estää vihaa leviämästä, v a r m a a n se pian olisi liian myöhäistä. M u t t a
pieni Emmi P a a n a n e n , joka käsityökoulussa oli oppinut
sievästi neulomaan p u k u n s a ja joka viime aikoina oli
katkeroitunut pilkatun r a k k a u t e n s a tähden, tuli heidän
luokseen ja sanoi suoraan vasten kasvoja:
— Saksaan ne ovat menneet, teidän miehet. Sinne on
mennyt monta sataa miestä. Ettekö te sitä tiedä?
Hän katseli, v a d e l m a n v ä r i s e t h u u l e t auki, l ä p i t u n k e vasti Riikkaan ja odotti vastausta. M u t t a Riikka oli
täysin rehellinen sanoessaan:
Sitä minä en usko. Mitä he Saksassa? S a n o t a a n
että heidät olisi otettu kiinni rajalla. M u t t a sitä minä
taas en myöskään usko. Somerin isäntä on m o n t a k e r t a a
mennyt Venäjän rajan yli ja se toinen kai m e n i H e l sinkiin.
— Mitäkö he Saksassa? H a n n a n h a n , aikovat m e n n ä
Venäjää vastaan. M u t t a siinä he kyllä saavat kuonoonsa.
— K u k a n y t sellaisia ajattelisi? pääsi Riikalta r e h e l lisesti. — Sellaisia n y t ei k u k a a n j ä r k e v ä ihminen
ajattele.
Hänen mieleensä k u i t e n k i n hiipi, e t t ä A r v o n p ä ä h ä n
kyllä saattoi j o h t u a m i k ä hyvänsä, v a i k k a p a se, että
kärpänen voisi t u h o t a h ä r ä n .
— Suomalaiset aikovat h y ö k ä t ä P i e t a r i n k i m p p u u n
ja tehdä siitä Suomen k a u p u n g i n ! huusi E m m i .
Puhe huoneessa p ä ä t t y i .
Kaikkien mieliin johtui
mitä siellä k ä y n e e t m i e h e t olivat kertoneet k e i s a r i k a u pungista. K u i n k a siellä sai päiväkausia kävellä ilman
että kaupungista tuli loppua, k u i n k a . . .
— Ole sinä vaiti, sanoi P a a n a s e n e m ä n t ä tyttärelleen
ja pani h ä n e n käteensä tyhjät teekupit. — Mitä hulluja.
Ilta kului vailla sitä rauhallista p i k k u p u h e l u a , m i k ä
oli ruustinnan toimeenpanemille ompeluseuroille o m i nainen. K a n k a a n k i r k o n k y l ä n naiset antoivat toisilleen
salapistoja ja lausuivat epäileviä viittauksia. R u u s t i n n a
tunsi salaisen epäsovun särinän ilmassa eikä enää o t t a nut esille k y s y m y s t ä r a k k a u d e n t y ö n järjestämisestä.
Opettajan rouva h u o m a u t t i vielä k e r r a n , että eikö siitä
tulekaan m i t ä ä n siitä opastelemisesta mökeissä, h ä n
puolestaan kyllä o n valmis . . . M u t t a h ä n e n h a r r a s t u k 107
sensa pikemmin kaasi asiaa kuin auttoi sitä eteenpäin
ja se t u k a h t u i omiin kapaloihinsa. Se hengellinen laulu,
j o n k a A n n a - L i i s a Nahinen lopuksi viritti, ei j a k s a n u t
yhdistää eikä sovittaa mieliä.
K u n tienhaarassa M ä k i m a t k a n luona p a p p i l a n r o u v a j a
T u u n a n t y t t ä r e t olivat j ä ä n e e t kolmisin, otti Anna-Liisa
Nahinen Riikka T u u n a a käsipuolesta ja rupesi v a r o i t t a m a a n h ä n t ä . Ei s a a n u t p a n n a miesten h e n k e ä alttiiksi
k e r t o m a l l a mitä heistä tiesi. Sellaisia epäluotettavia
ihmisiä kuin siellä t ä n ä ä n k i n oli ollut. K a n t t o r i n rouva
ja r o u v a Korpela saattoivat ajattelemattomuudessaan
p u h u a asiat poliisille, silloin . . . J a pieni E m m i saattoi
lörpötellä kaikki sulhaselleen, niinkuin h ä n v a r m a a n
tekikin.
Riikka T u u n a n käsi kangistui n a a p u r i n r o u v a n kädessä.
Vai h ä n k i n kehoitti h ä n t ä v a l e h t e l e m a a n — sellainenko
h ä n k i n oh.
— Salaisuus on salaisuus, kuiskasi r u u s t i n n a sisarusten välillä kävellen. — Ei m i k ä ä n j u m a l a l l i n e n eikä
inhimillinen laki käske sitä p a l j a s t a m a a n . . . Salaisuus
on p y h ä .
— Teidän s a n a n n e olkoon j a a j a a ja ei ei, vastasi
Riikka, hilliten itseään. — Se on m i n u n ensimmäinen
käskyni, m i t ä ä n m u u t a ojennusnuoraa ei minulla ole.
Minä voin sanoa, että tiedän, m u t t a en sano. M u t t a sitä
m i n ä en tee, että kieltäisin tietäväni, jos jotakin tiedän.
Jollei ihminen itse ohjaa elämäänsä, niin elämä alkaa
ohjata h ä n t ä .
— Tuollainen h ä n on, p u u t t u i n y t A l m a p u h u m a a n .
— Hän syöksee m e i d ä t tuolla puheella vielä o n n e t t o muuteen.
Riikalta pääsi kova n a u r a h d u s .
— Totuus ei pala tulessakaan, sanoi h ä n äänellä, jolla
l a u s u t a a n kirjoitus liehuvasta lipusta.
Ja hetkeksi tunsi h ä n lievennystä siinä paiseessa, joka
t y k k i h ä n e n rinnassaan yötä ja päivää. K u n vain lujasti
piti kätensä t o t u u d e n ojennusnuorassa, niin saattoi t u r vallisesti astua p i m e y t t ä kohden.
— Koskas sen k o t i t a r k a s t u k s e n pitäisi tulla? jatkoi
hän. — Minulla olisi jo kiire m e i d ä n koululaisemme luo.
M u t t a minä en m e n e e n n e n k u i n ne poliisit ja s a n t a r m i t
108
ovat käyneet, en tahdo, että m e i d ä n talossamme v a l e h dellaan.
Riikka! sanoi Alma.
Ja Anna-Liisa N a h i n e n sanoi samassa hengenvedossa:
Ei m i n u a k a a n ole ennen syytetty v a l h e e n suosimisesta.
Astellessaan siinä t ä h t i t a i v a a n alla n ä m ä naiset e r o sivat kahteen leiriin. Riikka T u u n a jäi yksin ja y k s i nään astui h ä n sisään kotiportistaan, sillä h ä n e n sisarensa meni tietysti l o h d u t t e l e m a a n r u u s t i n n a a , j o k a
taisi itkeskellä.
Kova ja k y l m ä oli Riikka T u u n a n sydän, k u n h ä n
ajatteli Arvo M ä k i m a t k a a . Sellaiset h ä n e n piti heille
tehdä, tuottaa k o t i t a r k a s t u k s e t j a m u u t . J a aivan sulan
suotta: oman päähänpistonsa vuoksi, päähänpistot olivat
aina olleet h ä n e n h u v e j a a n . A r v o tietysti oli h o u k u t e l l u t
mukaansa Toivon. Olipa hyvä, että sovinnon sana oli
jäänyt h ä n e n ja A r v o n välillä l a u s u m a t t a .
Tuunan t y t t ä r e t n u k k u i v a t s e u r a a v a n yön vain p u o lella silmällä, sillä k o t i t a r k a s t u s saattoi t a p a h t u a m y ö s kin yöllä. Sydän jäässä laskeutui v a n h e m p i ahtaaseen
sänkyynsä, joka v a i k u t t i miltei r u u m i s a r k u l t a . Hyvä
oli, että sovinnon sana jäi l a u s u m a t t a ! hokivat h ä n e n
huulensa. H ä n e n j ä ä s y d ä m e n s ä sanoi: onko h ä n e t otettu
kiinni rajalla, onko h ä n e t teljetty vankilaan, onko h ä n e t
ehkä jo s u r m a t t u ? Ja k u n h ä n ajatteli, että A r v o olisi
surmattu, oli kuin h ä n e n sydämensä olisi lävistetty j o l lakin terävällä. K i p u ei ollut niin selvä k u i n t u n t o siitä,
että hänen elämänsä alkoi v a l u a pois. Hiljalleen voima
nyt vuotaa h ä n e l t ä kuiviin, ilman sovinnon s a n a a h ä n e n
on astuttava sinne, missä k a t u m u s on myöhäinen. Onko
Arvo heti kuollut, vain onko h ä n j ä ä n y t k i t u m a a n ? Kellä
oli tuntoa nostaa kätensä j o t a k i n niin k a u n i s t a v a s t a a n
kuin Arvo M ä k i m a t k a . Vaikkei olisi ollut t u n t o a k a a n ,
niin olisihan p i t ä n y t olla silmää. Tai e h k ä ovat p a n n e e t
vankilaan . . . siellä h ä n k i e r t ä ä k u i n suuri lintu, joka
ei voi levittää siipiään. K u i n k a he ovat uskaltaneet?
Leikkitoveri, leikkitoveri, missä h ä n oli, eikö h ä n k o s kaan tulisi?
Riikka T u u n a ei i t k e n y t — helppoapa olisikin sitten
ollut! — m u t t a h ä n e n t u n t e e n s a syöksähteli k u i n k u u m a
109
suihku ylös rintaan. L a p s u u d e n y s t ä v ä oh h ä n t ä niin
likellä, että h ä n tunsi tuoksun h ä n e n hiuksistaan ja kosteuden h ä n e n huulistaan. Ihanin J u m a l a n luoduista oli
Arvo, J u m a l a n o m a perikuva, J u m a l a n oma valittu.
J u m a l a oli l ä h e t t ä n y t h ä n e t m a a n p ä ä l l e . . . Riikka
T u u n a ei u s k a l t a n u t liikahtaa. Hän vapisi kuin J u m a l a n
kasvojen edessä. T ä m ä kipeä onnenhetki oli samassa
ohi. Oliko se ollut p i t k ä vaiko lyhyt? Seurasi taas lopp u m a t o n h a r m a a hetkien sarja, jolloin h ä n syytti Arvoa,
n ä k i hänessä vain k e l v o t t o m u u t t a ja v a k u u t t i itselleen
olevansa h ä n e s t ä k o k o n a a n erossa. Hän pääsi niin pitkälle, että h ä n saneli itselleen: istu, istu tyrmässä, mitä
l ä k s i t . . . M u t t a samassa h ä n vihasi itseään niin että
h ä n sanoi J u m a l a l l e : h y l k ä ä minut, syökse m i n u t kadotukseen. Tällä lailla h ä n kamppaili. Eikä vain yhtenä
yönä, v a a n yökaudet.
Niinä päivinä t a p a h t u i , että suuri m u s t a risti sanomalehdissä ilmoitti maailmalle
»maanviljelijä
Topias
P a r a n n a n Helsingistä p i t k ä n sairauden jälkeen päässeen
taivaallisen Isän kotiin. Eivät t ä m ä n nykyisen ajan vaiv a t ole m i t ä ä n sen k u n n i a n rinnalla, joka teille ilmoitetaan.» Maailma tuskin lienee k i i n n i t t ä n y t suurempaa
huomiota ilmoitukseen e n e m p ä ä k u i n siihen r a a m a t u n lauseeseenkaan, millä leski, Josefiina P a r a n t a oli itseään
l o h d u t t a n u t . M u t t a sensijaan p y s ä h d y t t i kuolinilmoitus
hetkeksi koko K a n k a a n pienen y h d y s k u n n a n . Oli kuin
t ä m ä n kuolinilmoituksen t a k a n a olisi ollut jokaisella
omainen. P a r a n n a n isäntä oli niitä harvoja ihmisiä, joista
ei kenelläkään ollut s a n o t t a v a n a p a h a a sanaa. Olisi niitä
ollut joutilaampiakin miehiä m e n e m ä ä n . Kaikkien mieleen johtui k u i n k a h ä n epätoivossaan oli t u n k e u t u n u t
p i i k k i l a n k a - a i t a u k s e e n j a luullut joutuneensa h ä m ä h ä k i n verkkoon. Sellaisessa verkossapa tässä jokainen
pian oli, ettei t i e t ä n y t m i t e n oli t u r v a s s a j ä r k e n s ä p u o lesta. Topias P a r a n n a n risti asettui enteeksi jokaisen
eteen ja vaikutti, että monet j o u t u i v a t suorastaan jonkinlaiseen mielenmuutokseen, ainakin hetkelliseen. Kyllä
kai m e t s ä n r a i s k a u s ja j u o k s u h a u d a t tulisivat tännekin
k i r k o n k y l ä ä n , miksikä t ä t ä säästettäisiin. Maahisten
k a r t a n o n pellolle jo k u u l u t t i i n p a n e v a n rautatiekiskoja.
T u u n a n v a n h a isäntä ryhtyi, p i t k ä n aikaa istuttuaan
110
ääneti ja n y ö k y t t ä e n p ä ä t ä ä n , toimeen, johon ei h ä n
ikinä ennen ollut r y h t y n y t . S u u r e n mielenliikutuksen
vallassa hän soitti pappilaan ja piti ä n k y t t ä e n s e u r a a v a n
puheen:
— Ä ä ä - ä ä m a h t a a k o . . . m a h t a a k o k i r k k o h e r r a olla
siellä kotona? K i - k i - k i r k k o h e r r a . . . Ä ä ä ä - ä ä ä ä . . . Täältä
Tuunasta. Ä ä ä - ä ä - ä ä se-se o n p ä ä s s y t . . . p ä ä - p ä ä - p ä ä s syt pois P a - p a - p a r a n t a . Ä ä ä ä - ä ä - ä ä sitä m i n ä . . . L e le-lehdessä se on. Tuo t y - t y t t ä r e n i . . . t y - t y - t y t t ä r e n i
vvvasta luki. Ä ä ä - ä ä - ä ä ppitäisi o-olla se-se-seppele
elikkä kkranssi j a lleveät n a - n a - n a u h a t j a k u - k u - k u l t a kirjoitukset. E - e - e t t ä k i r k k o h e r r a toimittaa vaan. J a
se sa-sa-saa maksaa. Ja m i n ä p a n e n kanssa. K y - k y kymmenen m a r k k a a m i n ä panen. J a t a r t t e e ottaa l e leveät nauhat. M i - m i - m i n ä p a n e n t y - t y - t y t t ä r e n i t u o maan r a - r a - r a h a t . M a - m a - m a a h a n p a n i j a i s e t on jo p y pyhänä. H y - h y - h y v ä ä voimista sitten vaan.
Kuin a n k a r a n ponnistuksen perästä lysähti h ä n t u o lille.
Hän itkee, ajatteli h ä n e n v a n h e m p i t y t t ä r e n s ä m e n n e s sään läpi huoneen . . . Minä en osaa, minä. P i t k ä Milja
tuli ovelle ilmoittamaan, että sauna on valmis.
— Jos Milja taluttaisi isän saunaan, sanoi Riikka. —
Minä tulen heti perässä.
— L e - v e - ä t n a u h a t , ä n k y t t i isäntä vieläkin itsekseen,
viistosilmäisen palvelustytön t a r t t u e s s a h ä n e n k ä s i p u o leensa. — Kyllä h ä n ne ansaitsi, jos k u k a a n . . . Leveät
silkkiset n a u h a t . . . K u n n a n . .. k u n n a n puolesta . . .
Alma T u u n a ei vielä ollut k ä y n y t Maahisissa ja h ä n e n
sulhasensa tuli l a u a n t a i n a v a r h a i n h ä n t ä n o u t a m a a n . Se
oli etukäteen sovittua, A l m a oli p u k e u t u n u t siniseen
kotikutoiseen p u k u u n , j o k a kahisi u u t u u t t a ja k a n k e u t t a ,
ja väri h ä n e n puhdasihoisilla kasvoillaan vaihtui alituisesti hänen askarrellessaan huoneessa, missä r a k a s t e t t u
mies istui. Isä ja L e n n a r t t i p u h u i v a t taasen P a r a n n a n
isännän kuolemasta, m u u s t a h a n ei isä enää p u h u n u t kaan. K i r k k o h e r r a oli sanonut, että h ä n e n piti h a u d a l l a
seppeleen nauhoista lukea m i t ä niihin oli p a i n e t t u ja
näitä sanoja h ä n n y t l a k k a a m a t t a mielessään kävi läpi.
»Topias P a r a n n a l l e , k u n n o n kansalaiselle ja i s ä n m a a n
111
pojalle kiitollisuudella K a n k a a n k u n t a . . . A u t u a a t ovat
puhtaat sydämestä...»
T ä m ä r a a m a t u n l a u s e kyllä
meni, m u t t a m i t ä toiseen n a u h a a n oli pantu, oli paljon
v a i k e a m p a a . S u o r a s t a a n pelotti, että m i t e n k ä sen saa
sanotuksi. Olihan tässä n y t sentään vielä aikaa opetellakin. Ja niin isä siinä puhellessaan t u l e v a n vävypoik a n s a kanssa nyökytteli, ravisteli p ä ä t ä ä n ja kyseli kaikenlaista. L e n n a r t t i M ä k i m a t k a vastasi kärsivällisesti,
v a i k k a h ä n mielessään vain odotti hetkeä, jolloin he
A l m a n kanssa pääsisivät olemaan k a h d e n . T ä m ä n tunsi
A l m a selvästi. He ikävöivät toisiaan niinkuin ikinä kaksi
rakastavaista, joita väkivallalla pidetään erossa toisistaan. A l m a n silmät pysyivät kainosti luomien alla eikä
L e n n a r t t i k a a n katsonut suoraan häneen. Kuitenkin
n ä k i v ä t he vain toisensa. Tällaista k a i p a u s t a eivät he
olleet t u n t e n e e t k a a n niinä aikoina, jolloin he j o k a päivä
n ä k i v ä t toisensa — senjälkeen k u n L e n n a r t t i muutti
kartanolleen, olivat he j o u t u n e e t t u n t e m a a n eron. Alma
laski mielessään k u i n k a m o n t a viikkoa siihen oli, jolloin
he olisivat mies ja vaimo eivätkä enää koskaan joutuisi
erilleen. Ei m a t k o i l l e k a a n saa L e n n a r t t i lähteä. Toivo
teki pahasti, k u n aina m a t k u s t i ja j ä t t i Sylvin yksin.
Ihmiset sanovat, että L e n n a r t i l l a on r u m a leuka, m u t t a
se on kaunis, j u u r i sitä h ä n vielä k e r r a n oikein t a p u t telee. L e n n a r t t i taas ajatteli k a i k k e a uutta, mitä hän
Almalle näyttäisi heidän tulevassa kodissaan. Pitäisikö
A l m a k a r t a n o a liian k o m e a n a ? Mitä h ä n sanoisi vuoteista, j o t k a olivat m a k s a n e e t liki viisisataa m a r k k a a
kappale? H y v ä niissä oli n u k k u a , vastaiseksi oli toinen
t y h j ä n ä ja odotti Almaa. Mitä A l m a siitä sanoisi, että
s u l h a n e n oli ostanut v a u n u t ? No, eivätpä nuo niin k a l liit olleet, v a i k k a p a jäisivät museoesineiksi taloon, tuhat
m a r k k a a valjaineen päivineen.
M u t t a e h k ä p ä tyttö
niihin vielä t o t t u u k i n . Tuo sininen onkin hänellä k a u nista, pitää p e r ä k a m a r i i n ostaa siniset huonekalut, se
on sitten e m ä n n ä n budoaari. Maahisten e m ä n t ä — se
on u u t t a aikaa se, että Maahisten armosta tulee emäntä.
Ja siellä missä ennen on p u h u t t u vierailla kielillä, p u h u t a a n n y t k a n s a n kielellä. K u i n k a onkin m u k a v a luomi
tuossa tytön leukapielessä. H ä n nyppii siitä pois h a i venia, m u t t a sitä ei h ä n enää saa tehdä. Se on Alman
112
oma pieni t u n t o m e r k k i , jommoista ei ole k e n e l l ä k ä ä n
muulla. M u t t a mitä se t y t t ö n y t viivyttelee, miksei
tästä jo lähdetä? Kas, hänellä on t ä n ä ä n rinnassa ä i t i vainajansa k u l t a n e u l a . . . J a n y t h ä n otti äitivainajansa
valkoisen silkkihuivin. H a r t i a t ovatkin sen peittäminä
melkein kuin paljas iho. Miksei tästä jo lähdetä?
— T u l e e . . . tulee, sanoi v a n h a k i r k k o v ä ä r t i , — s e p pele k u n n a n puolesta. Oikein kaunis, silkkiset n a u h a t ,
niihin painetaan: viimeinen tervehdys, a u t u a a t ovat
puhtaat sydämestä, sillä . . .
Rupeaako tuo m i n u n hevoseni tuolla . .. ! keskeytti
Maahisten agronomi ja nousi katsoakseen ulos i k k u n a s t a .
— En p a n n u t talliin, k u n ajattelin, että heti l ä h d e t täisiin.
— E - e - e i h ä n toki ilman kahvia, sanoi v a n h u s .
Riikka toi kahvia. I k k u n a s t a saattoivat he kaikki
nähdä, että hevonen m a l t t a m a t t o m a s t i kuopi m a a t a ,
valmiina lähtöön. Yhtä lähtövalmis oli sulhanenkin.
Pyylevän nuoren hevosen ja sen omistajan olennoissa
oli jotakin y h t ä rehevää ja vauhdinhaluista. Molemmat
olivat n ä h n e e t hyviä päiviä ja m o l e m m a t halusivat
karauttaa suoraan iloiseen ja työtäyteen elämään. A g r o nomi nousi o t t a m a a n k a h v i a ja hymyili niin että leuka
työntyi entistäkin e n e m m ä n eteenpäin, peittäen y l ä huulta.
— Älä sinä, Riikka, enää k ä y laihemmaksi, m e n e t
poikki!
Riikka T u u n a pusersi kokoon huuliaan.
— Niin, niin, m i n ä h ä n olen l u v a n n u t n a i t t a a sinut,
jatkoi agronomi.
Alma tuli sisään, yllään k u d o t t u h a r m a a villaröijy,
päässä k a r v a l a k k i . L e n n a r t t i M ä k i m a t k a n pienet siniset
silmät kipunoivat iloisesti ja h ä n tunsi h a l u a hyppiä
yhdellä jalalla ja soittaa h a r m o n i k k a a . Myöskin k i e p pui hänen huulillaan erinäisiä viattomia pieniä k i r o sanoja. Mitenkä nuo v a n h a t ihmiset viitsivätkin k ä y d ä
noin juhlallisiksi niinkuin tuokin T u u n a n äijä? Oli aivan
kuin hän olisi tuskassa ja hiessä v a l m i s t a u t u n u t p i t ä mään puhetta.
— No, Maahisiinhan k u u l u u kaikki j ä ä n e e n niin p a i 8 - Talvio, Kootut teokset VIII
113
koilleen, että A l m a saa astua v a i k k a p a suoraan entisen
r o u v a n hameisiin, sanoi Riikka.
L e n n a r t t i nauroi.
— K y l l ä h ä n m i n ä ostin y h t ä ja toista.
— E t t e t tullut n o u t a m a a n A l m a a kuomireellä! jatkoi
Riikka.
— En iljennyt, k u n oli näin kaunis päivä. Mutta
kyllä A l m a vielä kuomissakin ajaa.
— Ei kuule, k i v a h t i Riikka, — kyllä sinun olisi pitän y t m e n n ä n a i m a a n m u u a l t a , sanon sen vieläkin. J a
eihän se ole myöhäistä.
— Tuo toinen k u p p i äläkä toru.
L e n n a r t i n n a u r u oli niin t a r t u t t a v a , että Riikan täytyi
p u r r a huuleensa, jottei nauraisi m u k a a n . V a n h a Piina
n ä y t t i opettaneen hänelle n a u r u n . Nyt tuli vuoro T u u n a n vaarille sanoa se m i t ä h ä n oli niin k a u a n valmistanut.
— V a r o k a a vain, sai h ä n suustaan, — e t t e t t e sekoita
itseänne t ä m ä n nykyisen ajan menoihin. Varjelkaa k u o l e m a t o n t a sieluanne. Mitä siitä jos i h m i n e n voittaisi
koko m a a i l m a n ja saisi s i e l u l l e n s a . . .
— . . . vahingon! keskeytti nuori M ä k i m a t k a . — Olkaa
te vain huoleti, pappa, ei me sekoiteta itseämme.
H ä n e n kärsivällisyytensä oli lopussa, h ä n joi nopeasti
toisen kupin ilman leipää ja sanoi hyvästi. A l m a n sydäm e n sykintä t u n t u i ylös ohimoihin asti ja k u n sulhanen
auttoi t a k k i a h ä n e n ylleen ja siinä s u u r i n k ä m m e n i n
painoi h ä n e n olkapäitään, valahti veri k u u m a n a hänen
kasvoilleen. Portailla sanoi Riikka:
— Kai te sitten hyvissä ajoin illalla olette kotona?
— Ei, katkaisi L e n n a r t t i p ä ä t t ä v ä s t i kysymyksen. —
Ä l k ä ä o d o t t a k o k a a n ennen huomisiltaa.
Hevonen puhalsi jo n a v e t a n n u r k a l l a ja sitten sotamiesten ohitse, j o t k a kaikki mäessä p y s ä h t y i v ä t suksillaan katsomaan, alas jäälle. A l m a a kylmäsi, k u n hän
ajatteli sisartaan, jolle ei h ä n ollut ehtinyt h u u t a a mitään
r a u h o i t t a v a a ja sovittavaa. Kyllä Riikka n y t hautoo ja
ajattelee — voi k a u h e a a , mitä h ä n ajatteleekaan!
Kuuma häpeäntunne tukahutti Lennartti Mäkimatkan
k i h l a t u l t a kaiken sen ilon, joka koko a a m u n oli itänyt
h ä n e n rinnassaan.
114
Meidän t ä y t y y olla kotona illalla! sai h ä n vihdoin
sanotuksi. — Kuule, L e n n a r t t i , meidän t ä y t y y olla
kotona ennen yötä.
— Ja miksi? katkaisi h ä n e t sulhanen. — Hitto v i e köön ihmiset! Voi sitäkin miestä, joka tuon sinun sisaresi
nai. Kuules . . . Kuules sinä Alma, itketkös sinä! P i t ä ä k ö
minun soittaa sinulle pieni laulu — älä toki luule, että
Mäkimatkan pojat l ä h t e v ä t liikkeelle ilman i n s t r u m e n t tia. Peliä ja musiikkia olla pitää, v a i k k a p a vain h u u l i harpun muodossa olisi! T i l u l i l u - r r r r - r ä ä ä ä , t i l u l i l u - r r r rää . . . !
Lennartti kiersi k ä t e n s ä reen selustan taitse k i h l a t tunsa ympärille, k ä ä n t y i h ä n e n puoleensa, katsoi h ä n t ä
silmiin ja upotti sitten k u u r a i s e t viiksensä huivien sisään,
jotka peittivät tytön kasvoja. A u r i n k o paistoi l e p peästi, tilsat lentelivät ja valkoiset järvenselät k i m m e l sivät silmänkantamiin. S i l m ä n r ä p ä y k s e n a i k a n a halusi
Alma kääntyä y m p ä r i katsoakseen k u i n k a k a u k a n a koti
oli ja saattoiko heitä sinne nähdä, m u t t a sitten h ä n
unohti kodin, ihmiset, kaikki.
He h a v a h t u i v a t reen kallistuessa ja h u o m a s i v a t likenevänsä U m m e n saarta. A l m a oikoi huivejaan ja k ä ä n tyi vaivalloisesti k a t s o m a a n taakseen. Iloisena r y k e l mänä kohosi siinä t ö y r ä ä l t ä kylä ja k i r k k o . H a r v o i n p a
niin kaunista k i r k o n k y l ä ä n ä k i k ä ä n . Somerin tornit
kohoilivat kilpaa k i r k o n tornin kanssa, m u t t a k i r k k o jäi
kuitenkin aina voitolle. T u u n a n n a v e t t a r u u d u t kiilsivät
kuin sädehtivät k u l t a p i n n a t . Kas k u i n k a olikin k u u m a .
— Älä sinä ota pois huivejasi, sanoi sulhanen. — En
voi sinua l ä m m i t t ä ä koko m a t k a a , k u n on tuo hevonen.
Soh, Poikaviikari siinä, mitä sinä n y t niin h a k k a a t
kavioitasi.
Alma istui ääneti ja j ä ä h t y i vähitellen. Oli m a h d o t o n
ajatella ikäviä asioita, niin onnellinen h ä n oli ja niin
kaunista oli. S a a r e n paljaat p u n e r t a v a t p i k k u k o i v u t
tulivat jo silmien eteen, varis lensi ohitse, j o k i n m u u
lintu ä ä n n ä h t i — olisiko se jo ollut p u l m u n e n ? Reki
liukui äänettömästi j ä ä l t ä m a a n k a m a r a l l e , v a r v u t r a a p pivat reen syrjiä ja iskivät kasvoihin. Kuule, L e n n a r t t i ,
katso v ä h ä n t ä n n e . . . Minä pidän sinusta niin kovasti.
Ajattele, että Riikka aina vain p u h u u siitä, etten menisi
115
sinun kanssasi naimisiin. M u t t a minä menen, e m m e kosk a a n eroa. Minä pidän sinun leuastasi, erikoisesti siitä,
m i n ä pidän sinun silmistäsi ja äänestäsi, sinun käsistäsi,
minä olen niin onnellinen! J o t a k i n t ä m ä n t a p a i s t a teki
A l m a n mieli lausua, m u t t a h ä n vaikeni ja h ä n e n sydämensä lyönnit olivat t y y n e t ja tasaiset.
— Älä n y t pelästy puistoa, alkoi L e n n a r t t i puhella.
— Se on niinkuin h ä v i t e t t y on. Eikä p u u t u piikkilankaaitojakaan. M u t t a n e t ä y t y y kärsiä. J u u r i niiden takiah a n talo minulle myytiin.
A l m a muisti piikkilanka-aidoista taasen P a r a n n a n
isäntää ja oli kuin varjo hetkeksi olisi tullut keskelle
h ä n e n aurinkoista onneaan. L e n n a r t t i selitti y h ä missä
v a l l i h a u d a t ja p i i k k i l a n k a - a i d a t kulkivat.
Niinkuin
kiusanteoksi niitä oli t e h t y joka p a i k k a a n . M u t t a ne oli
kärsittävä, toki tästä n y t k e r r a n vallat väsyisivät t a p p e l e m a a n ja m a a i l m a n s o t a loppuisi.
M a t k a kului liian nopeasti. J o t a likemmäksi tultiin,
sitä e n e m m ä n p u h u i L e n n a r t t i ja sitä v ä h e m m ä n Alma.
A l m a a pelotti. K u n L e n n a r t t i n ä y t t i hänelle Maahisten
k a r t a n o n raja-aidan, t a r t t u i h ä n sulhasensa käsivarteen
kuin t u r v a a etsien. Ei h ä n p e l ä n n y t hävitystä puistossa
eikä huoneiden k o m e u t t a . Hän pelkäsi suuren k a r t a n o n
palvelijoita.
Eikä suotta. Ne todella katselivatkin uteliaasti ja lien e v ä t naureskelleetkin t a k a n a p ä i n . M u t t a kaikki kävi
k u i t e n k i n helpommin kuin A l m a oli ajatellut. Sulhasensa
rinnalla asteli h ä n läpi s u u r t e n huoneiden, joista p a r h a i m m a t t a v a r a t oli viety pois ja huonointa jätetty
— ei siksi että h u o n o i n k a a n olisi ollut m i t ä ä n huonoa.
Päinvastoin. He k ä v i v ä t navetat, tallit ja ladot. Ruokasalin kalusto oli k o k o n a a n j ä t e t t y — joka ei ollut n ä h n y t kaappeja t ä y n n ä v a n h a a h o p e a t a v a r a a j a posliinia,
saattoi luulla, että kaikki oli ennallaan. A l m a ei kiinn i t t ä n y t v a u n u i h i n m i t ä ä n huomiota, sensijaan h ä n l a u sui jotakin työväenasuntojen pienistä ikkunoista. P ä i vällisaikana oli Almalla taasen t u k a l a olo, sillä palvelusneiti, joka heti astui sisään isännän painaessa nappulaa,
vaivasi h ä n t ä . M u u t e n k i n jokin vaivasi h ä n t ä . Nuo
samaiset työväenasunnot.
K a h v i odotti heitä isännän turkkilaisessa huoneessa ja
116
suljettuaan m o l e m m a t ovet, veti L e n n a r t t i k i h l a t t u n s a
sohvalle ja he viipyivät siinä pitkässä syleilyssä. E n s i m mäiset tähdet olivat taivaalla, k u n A l m a äkkiä h ä t ä ä n tyneenä alkoi pyytää, että he lähtisivät kotiin.
Kotiin, sanoi L e n n a r t t i , — e m m e k ö ole kotona?
— En minä vielä, eihän toki. Vasta s i t t e n . . .
— Joutavia . . .
— Kuule . . . L e n n a r t t i . . . päästä minut. Minä p e l kään. Tämä on väärin. Ole niinkuin olit e n n e n . . . En
ymmärrä sinua. Ollaan niin että J u m a l a voi katsoa
meihin...
— Jos koskaan J u m a l a on ollut luotuihinsa t y y t y v ä i nen, niin meihin nyt.
Alma pääsi pystyyn, m e n i kuin paeten kirjoituspöydän taakse ja suori siinä hiuksiaan, katsellen h i m m e n e vään, tähditettyyn iltaan.
—. Jos sinä olet se mies, jota r a k a s t a n , kuiskasi h ä n
katkonaisesti, — niin sinä t ä n ä iltana viet m i n u t isäni
kotiin. Ja minä tiedän, että sen teet. M u t t a ennen sitä
minä puhuisin sinulle jostakin tärkeästä. Katso . . . ei
meillä ole siunausta . . . enkä minä voi o l l a . . . jollei m e i dän työväellä . . . kaikilla m e i d ä n alustalaisilla . . . ole
oikein hyvä.
— Minä laitan heille oikein hyvää, ole huoleti ja tule
tänne.
— Ei kuule, p u h u t a a n n y t näistä tärkeistä asioista.
— Kaikkein t ä r k e i m m ä s t ä minä p u h u n , jos tulet
tänne. Tule . . .
— Tiedätkö mitä r u u s t i n n a sanoi viime ompeluseurassa: että jotkin maanalaiset vedet m u r e n t a v a t pohjaa,
jolla me seisomme, ja että meidän t ä y t y y r a k a s t a a
enemmän.
— Ruustinna on viisas ihminen, t a r t t u i sulhanen
kiinni kihlattunsa puheeseen. — Se on aivan oikein:
rakastaa e n e m m ä n . . . Tule, minä t a h d o n r a k a s t a a p a l jon enemmän.
— Kuinka sinä saatat laskea leikkiä. Minä t a r k o i t a n
tietysti: r a k a s t a a l ä h i m m ä i s t ä m m e .
— En laske leikkiä.
Olet läheisin lähimmäiseni.
Kuinka k a u a n sinä a n n a t m i n u n kerjätä. Alma, etkö
kolmen viikon perästä ole vihitty vaimoni?
117
K u u m a p u n a h e h k u i A l m a n kasvoilla j a k u u m a t laineet kävivät läpi h ä n e n ruumiinsa. J o t a k i n niin sitovaa
oli L e n n a r t i n äänessä, että h ä n vaistomaisesti otti j o n kin askeleen sitä kohti i k ä ä n k u i n h ä n t ä olisi vedetty.
— Kyllä, kyllä, puheli h ä n kuin unessa, — m u t t a
vasta kolmen viikon perästä. Nyt meidän t ä y t y y lähteä
kotiin pian. Ennen sitä k u i t e n k i n . .. T ä y t y y järjestää
torpparien olot, m ä k i t u p a l a i s t e n olot ja työväen, kaikkien. T ä y t y y s u u r e n t a a ikkunoita. Minä kyllä sitten
k ä y n a n t a m a s s a o h j e i t a . . . k y k y n i m u k a a n . Ruustinna
järjestää sellaista k i r k o n k y l ä s s ä . . . v a i k k a minä en
luule, että se onnistuu. Ihmiset eivät tahdo, että sekaann u t a a n heidän oloihinsa . . .
H ä n lausui viime sanoja hajamielisenä, tietämättä
m i t ä sanoi. Hänellä oli se tunne, että h ä n loukkaa
L e n n a r t t i a hyvin pahasti, jollei h ä n n y t m e n e hänen
luokseen. Hän ei k u i t e n k a a n m e n n y t . L e n n a r t t i kohoutui nojaavasta asennostaan, piti hetkisen silmiään kiinni
i k ä ä n k u i n h ä n olisi taistellut läpi jonkin sisäisen taittamisen ja h y m ä h t i sitten sen näköisenä k u i n h ä n oli
ihmisten seurassa.
— Mitä neiti oikein tarkoittaa, alkoi hän, — sillä, että
kaikilla olisi h y v ä ? Sitäkö, että minä ottaisin työväkeni
m e i d ä n k a n s s a m m e a s u m a a n t ä n n e p ä ä r a k e n n u k s e e n ja
antaisin heidän tehdä työtä j u u r i niin paljon kuin he
t a h t o v a t ? Tai sitä, että antaisin torppareille ilmaiseksi
heidän torppansa? J a r a k e n n u t t a i s i n mäkitupalaisille
somat pienet t u v a t m ä e n rinteeseen sekä kutsuisin heidät v a p a a n pöydän ääreen heidän elämänsä loppuun asti?
Sitäkö neiti t a r k o i t t a a ? Eikö, no, m i t ä p e r h a n a a sitten?
Olisi h a u s k a a kuulla.
L a m p u n k u p u varjosti tytön päätä, sulhanen ei n ä h n y t miten sinipunervat aallot h ä n e n kasvoillaan vähitellen vaalenivat ja vihdoin jäykistyivät jonkinlaiseksi
turvotukseksi.
— Vuorelan torppa, jatkoi agronomi s y t y t t ä e n savuketta, — on v ä h i n t ä ä n 75 t u h a n n e n m a r k a n arvoinen.
Tarjoan sitä torpparille yhdestätoista tuhannesta, mutta
h ä n tarjoaa siitä kolme t u h a t t a eikä hätäile. »Kyllä se
siitä vielä lohkeaa ilmaiseksi», ajattelee hän. Tarkoitatko nyt, että m i n u n pitää a n t a a t o r p p a kolmella
118
tuhannella? Vai ilmaiseksi? Ei, neitiseni, n ä m ä asiat
eivät ole niin yksinkertaisia. Helpointa maailmassa on
»olla hyvä» sillä helppohintaisella tavalla, että vain
antaa mennä. M u t t a jos n y t k a u t t a linjan h a r j o i t e t t a i siin tätä h y v y y t t ä , niin m a a n o m i s t a j a t pian olisivat
ojassa ja »vapautetut maaorjat» harjoittaisivat vilkasta
keinottelua ilmaiseksi saaduilla palstoillaan. Ja paljon
muuta.
Agronomin ääni oli k o h o n n u t niinkuin h ä n olisi esittänyt asiaansa puhujalavalla tai seisoaltaan jossakin
kokouksessa. Tyttö katsoi h ä n e e n jo n ö y r t y n e e n ä .
- Ei k u k a a n kadehtisi heiltä heidän h y v ä ä geschäftiään, m u t t a epätietoisuuteen ei voi j ä ä d ä siitä, mitä
tämä vaikuttaisi tuotantoon. Ja miten se vaikuttaisi
näihin äkkiä rikastuneihin itseensä: helposti tullutta,
helposti m e n n y t t ä .
Alman tuli y h t ä k k i ä s a n o m a t t o m a n ikävä L e n n a r t t i a ,
oikeaa Lennarttia. Mitä h ä n olikaan tehnyt, k u n näin
karkotti sulhasensa ja kutsui esiin tuon k o k o u s h e r r a n ?
Helppo oli L e n n a r t i n t ä m ä n j ä l k e e n v e t ä ä h ä n e t r i n nalleen sohvaan ja u u v u t t a a h ä n e t suudelmiin.
— A n n a anteeksi, kuiskasi A l m a siinä, — sinähän
ymmärrät p a r e m m i n kuin minä. Minä tiedän, että sinä
tahdot sitä m i k ä on oikein.
Alma taivutti kätensä h ä n e n leukansa y m p ä r i l l e ja
pusersi sitä ihastuksissaan. Se oli toki kaikkein suloisinta mitä voi ajatella . . . ! L e n n a r t t i leikitteli h ä n e n
kourassaan huulillaan niinkuin hevonen, j o k a leikittelee
hoitajansa kädellä tai ottaa k a u r o j a ojennetusta k a h m a losta. He nauroivat. A l m a sävähti hetkeksi, m u t t a
muisti samassa L e n n a r t i n sulkeneen m o l e m m a t ovet.
Lennartti otti vihdoin h ä n e n kätensä s u u l t a a n ja upotti
huulensa h ä n e n vaaleisiin hiuksiinsa niskassa. A l m a ei
enää n a u r a n u t . Hän pelkäsi. Oli tosin k u u n v a l o n aika,
mutta kotona saattoivat k u i t e n k i n tulla levottomiksi.
Sillä hyvänäolemisella h ä n oli t a r k o i t t a n u t . . . P a a n a sella Rajalan torpassahan oli mies sellainen k u n n o l l i nen. Hän oli r a k e n t a n u t t o r p a n suon laitaan, ja tahtoi
sitä kovin omakseen. M u t t a isäntä tahtoi itse liittää
torpan viljelyksiinsä.
— L e n n a r t t i . . . p ä ä s t ä . . . ! Minun o n p a h a . . . m i n ä
119
t u k a h d u n . . . Sinä et r a k a s t a m i n u a . . . Eikö sinusta
Rajalan pidä . . . ? P ä ä s t ä minut! Minä tahdon kotiin . . .
— J ä ä m i n u n luokseni! k u u l u i sulhasen k u u m a k u i s k a u s yli A l m a n kasvojen.
A l m a ponnisti koko voimallaan ja pääsi pystyyn. Hän
liikutteli r a n t e i t a a n i k ä ä n k u i n koettaen olivatko ne p a i koillaan. Pöydällä lepäsi valkoisilla kukkasilla k i r jailtu kirjoituspöytämatto, se oli tuttu, h ä n muisti joskus neuloneensa sen. K a u a n sitten. K a i k k i oli k u m m a n
k a u k a n a . Siinä oli myöskin kultakehyksissä v a a l e a t u k kaisen naisen k u v a — h ä n e n oma kuvansa. L e n n a r t t i
oli s u u r e n n u t t a n u t sen. »Pellervo . . . T - h - i - e r z u c h t . . . »
tavaili Alma. Makasiinirakennuksesta valui ulkona h a n gelle j y r k k ä varjo. Ruokakellokatoksen varjo oli k e s kellä p i h a m a a t a , se t u n t u i siinä liikkuvan ikäänkuin
sitä olisi huojutettu. Huonekin huojui A l m a n s i l m i s s ä . . .
»Pellervo . . . Tapio . . . Kleiner R a t h - g e - b e r fur . . .
Aika . . . » Missä h ä n oli? Missä oli eteinen? Tuolla oli
liiteri, tuolla alhaalla tienkäänteessä, siellä ulkopuolella
oli ollut heidän rekensä, k u n he m e n i v ä t siitä ohitse
talliin. Takaisin palatessa oli reki poissa. Se t ä y t y y heti
taas vetää ulos .. .
— Lennartti, sanoi A l m a y h t ä k k i ä täysin valveilla,
— m i t ä h ä n kello o n k a a n ?
H u u l i h a r p u n r e m u a v a särinä vastasi h ä n e n k y s y m y k seensä. L e n n a r t t i soitti ja nauroi. Pieni rämisevä esine
siirtyi h ä n e n toisesta suupielestään toiseen. Hän ravisti
koneestaan esiin m i t ä t t ö m i n t ä rekipolskaa, paiskasi sitten äkkiä soittokoneensa hopeoidulle kahvitarjottimelle
ja nousi.
— Minun isäni, jota p y h ä K a n k a a n pitäjä sanoo j u o poksi, y m m ä r t ä ä elämän ja ihmiset, p u h u i h ä n n y ö k y tellen p ä ä t ä ä n . — Hän on a n t a n u t meille jokaiselle
h u u l i h a r p u n . Aina uuden, k u n olemme soittaneet rikki
v a n h a n . Hän asettaa nimittäin h u u l i h a r p u n edelle k a i k kia m u i t a soittokoneita. Ja todella: sillä on paljon etuja.
Se on keveästi m u k a n a kuljetettava silta, joka lasketaan, k u n t a r v e vaatii. Ei enää m i t ä ä n soita ja rämeitä,
kaikkialla s a a t t a a k u l k e a kuivin jaloin. H u u l i h a r p p u
yhdistää.
A l m a tunsi h ä n e n taasen l i u k u v a n jonnekin, jonne ei
120
hän voinut seurata. Hän olisi t a h t o n u t k u t s u a h ä n e t
takaisin, hän kävi surulliseksi, h ä n ei p i t ä n y t tuollaisista huuliharpuista.
- Lähdetään sitten, sanoi L e n n a r t t i ja nousi.
Eikä hän enää t u l l u t A l m a n luo, ei o t t a n u t h ä n t ä
kädestä, ei sanonut m i t ä ä n sovittavaa, v a a n avasi oven
ruokasaliin ja painoi n a p p u l a a . Hänen puhuessaan pitsiesilhnaisen palvelustytön kanssa tunsi A l m a taasen
suurta yksinäisyyttä ja ahdistusta ja toivoi vain, että
Lennartti tulisi h ä n e n luokseen niin paljon että h ä n saisi
kuiskata hänelle jotakin. L e n n a r t t i tulikin vihdoin,
mutta vain levittääkseen pöydälle k a r t a n ja p u h u a k s e e n
asioista, joita k u k a h y v ä n s ä olisi voinut kuunnella.
Ruokasalissa kattoi palvelustyttö illallista. T u r h a a se
oli, ei Alman s u i n k a a n ollut nälkä. L e n n a r t t i p u h u i
lujalla äänellä i k ä ä n k u i n k y m m e n k u n t a isäntää olisi
istunut huoneessa eri haaroilla ja h ä n olisi k y s y n y t h e i dän mielipidettään siitä, oliko puisto todella n y t m e n n y t
aivan pilalle näiden juoksuhautojen takia.
Niin, tottakin, j u o k s u h a u d a t ! muisti Alma. K y l l ä h ä n
ne olivat r u m a t ja varsinkin oli p a h a n näköinen p i i k k i lankaverkko siinä pellolla kaivon ympärillä. Mitä v a r ten se olikin siihen laitettu?
— No, t ä m ä n k a r t a n o n pitäisi strategisessa suhteessa
sijaita hyvin ratkaisevalla paikalla, selitti L e n n a r t t i
turhan lujalla äänellä.
— Voiko noita lankoja k ä y t t ä ä m i h i n k ä ä n , koetti
Alma yrittää, — sitten sodan loputtua? Eläimet vain
repivät niissä itsensä . . .
Molemmat muistivat P a r a n n a n isännän ja vaikenivat.
Keskustelu ei p a r a n t a n u t heidän väliään. Virallisesti
puhellen antoi sulhanen joitakin ohjeita palvelusväelle,
virallisella kohteliaisuudella auttoi h ä n morsiamensa
ylle, jopa tahtoi vetää j a l k a a n päällyskengätkin. Uudella
levänneellä hevosella ajoivat he alas puukujaa, j o n k a
halki oli h a k a t t u leveä tyhjä vyöhyke, ja ohi paljon m a i nitun piikkilanka-aitauksen. K a i k k i teki k u u t a m o s s a
epätodellisen vaikutuksen. Viittatie aukeni l o p p u m a t tomana kuin jokin tie iäisyyteen, v a r v u t ja niiden varjot
liukuen sinertävässä kajastuksessa.
121
— L e n n a r t t i , sanoi Alma, — p u h u jotakin. Oletko
minulle suuttunut?
— N o o . . . een.
Sinä olet vain h i u k a n t u r h a n aikainen.
— Mitenkä niin sitten? P i t ä ä h ä n sinun se y m m ä r t ä ä .
Väliaikojen p e r ä s t ä saattoivat he puhella.
— S u o r a a n sanoen, et paljon luota m i n u u n . Olisin
t a h t o n u t k e r t o a sinulle suunnitelmistani ollen oikein
lähellä sinua. M u t t a sinä n y t tahdot, että tässä välill ä m m e on t u r k k e j a ja vällyjä. No niin, voihan se olla
turvallisempaa. No niin, suoraan sanoen: m i n ä en luota
h y v y y t e e n . Se on se, m i n k ä k o k e m u s on opettanut
minulle.
H ä n oli l a a t i n u t itselleen sen suunnitelman, että hän
k a s v a t t a a alustalaisiaan k u i n lapsia, a n k a r a l l a kädellä.
Heidän ei pidä edes tuntea, että a n k a r u u d e n t a k a n a on
h y v ä tarkoitus. S e h u o m a t a a n sitten joskus, k u n a n k a r a
k ä s i jo on poissa. Alustalaisten t ä y t y y ainoastaan t u n tea a n k a r a h e r r a , joka tekee oikeutta — vihatkoot sitten tai r a k a s t a k o o t h ä n t ä . He t u l e v a t luulemaan, että
h ä n etsii omaa hyötyään, m u t t a k a i k k i tulee l a n k e a m a a n
heidän hyödykseen. P i t ä ä olla v a k u u t u k s i a ja säästökassoja j o k a lajia. Ja jokaiselle tulee olemaan pakollista k ä y t t ä ä niitä.
— Meidän k a n s a m m e on liian k e h i t t y m ä t ö n y m m ä r tääkseen h y v y y t t ä . Vain jalot yksilöt s a a t t a v a t käsittää
h y v y y d e n . M u t t a m i n ä k a s v a t a n heitä k o v u u d e n k a u t t a
k e s t ä m ä ä n h y v y y t t ä . Minä tulen r a k e n t a m a a n asunnot
niin ja niin ja ne k ä y d ä ä n talon puolesta tarkastamassa,
ne t ä y t y y pitää kunnossa. Minä p a n e n jokaiselle, joka
tulee talon palvelukseen, pienen s u m m a n säästöpankkiin
j a koetan k a s v a t t a a ihmisiä itse k a r t u t t a m a a n t ä t ä säästöä.
V a n h u u d e n v a k u u t u s t ä y t y y tulla y l e i s e k s i . . .
K u i n k a mielelläni olisin p u h u n u t näistä kaikista poski
poskea vastaan painuneena, siellä omassa k o d i s s a . . .
M u t t a sinä p a h a t y t t ö e t t a h t o n u t . . .
A l m a veti k i n t a a n k ä d e s t ä ä n ja pujotti kätensä L e n n a r t i n suureen nahkaiseen r u k k a s e e n .
— Täällä on m e i d ä n kotimme, sanoi h ä n hiljaa, —
täällä t a i v a a n k a n n e n alla. K u i n k a sinä olet hyvä,
k u i n k a minä sinua r a k a s t a n . N y t m e oikein p u h u m m e .
122
Ja he puhelivat, k u u n v a l o n vuotaessa yli k i m m e l t e levän jään. L ä h e n i jo puoliyön aika, k u n K a n k a a n k i r konkylän t u m m a t a l o r y k e l m ä tuli näkyviin taivasta
vasten.
Kylän ei k a u a n t a r v i n n u t odottaa e n n u s t e t t u a k o t i tarkastusta. Se tuli niinkuin tarkoituksella olisi asetettu
samana aamuna, jolloin P a r a n n a n isäntävainajan h a u t a jaiset olivat ilmoitetut t a p a h t u v i k s i k i r k o n m e n o j e n j ä l keen.
J o k a talossa ja asumuksessa h y p ä t t i i n sinä
aamuna, sillä k a i k k i v a l m i s t a u t u i v a t l ä h t e m ä ä n k i r k koon ja jo v a r h a i n tuli U m m e n saarelta n ä k y v i i n se
musta hevosjono, j o k a oli l ä h t e n y t vainajan kodista liikkeelle päivänsalon tuskin tuntuessa. S y k ä h d y s oli k ä y nyt läpi jokaisen sydämen, k u n peltitaulu, j o k a n ä h t ä västi oli asetettu p y s t y y n ensimmäiseen rekeen, alkoi
kimmeltää auringossa. Säteet sinkoilivat k u i n m i e k a n terät yli valkoisen l a k e u d e n pitäjäläisten sydämiin.
Alma t y t ä r sattui olemaan kotinsa kuistilla, k u n s a n tarmit, kaksi luvultaan, poliisi J u u r e v a ja vielä yksi
mies, jota ei A l m a t u n t e n u t , saapuivat. A l m a n ensimmäinen ajatus oli: k u i n k a saisinkaan heidät saliin siksi
kunnes isä ja Riikka ehtivät kirkkoon. M u t t a j u m a l a n palveluksen alkamiseen oli vielä k o l m a t t a tuntia, ja
vaikka »kirkkoväärtien» oli t a p a n a lähteä h y v i n hyvissä
ajoin, niin oli t ä m ä sittenkin aikaista. J o k a tapauksessa
Alma tarjosi kätensä ensin poliisille ja sitten muille h e r roille. J u u r e v a pusersi h ä n e n ojennettua k ä t t ä ä n , e h k ä
hiukan häpeissään, liiankin lujaan, m u t t a toiset eivät
tahtoneet ottaa sitä vastaan. A l m a t y r k k i heille — v a i s tomaisesti etsien aikaa, käsittääkseen miten oli m e n e t e l tävä — t y r k y t t ä m ä l l ä k ä t t ä ä n ja avasi siinä yksintein
oven saliin. P i a n seisoivat s a n t a r m i t sinipunervissa
pukimissaan, J u u r e v a j a t u n t e m a t o n h e r r a p ä ä l l y s v a a t teisillaan, suuressa valkoisessa huoneessa juhlallisten
m u r a t t i k a a r t e n alla. A l m a viipyi hymyillen heidän e d e s sään. Todella h ä n hymyili h y m y ä , joka sillä hetkellä oli
hänelle annettu, t u n t e m a t t a m i t ä ä n pelkoa. O m a n p i t ä jän poliisi selitti innokkaasti ja kiukkuisesti jotakin
värväyksestä ja matkustamisesta. Ei h ä t ä ä mitään, ajatteli Alma, kyllä m i n ä v a a n selviydyn, k u n ei Riikka
pääsisi sotkemaan. Kirjavapukuiset h e r r a t katsoivat
123
h ä n e e n p i t k ä ä n ja m a h t o i v a t kysyä toisiltaan, oliko tuo
n a u r a v a naishenkilö tuossa p i k k u h e k k a l i , niinkuin K a n k a a n pitäjässä sanottiin. Oli varmasti, siltä tuntui
A l m a s t a sillä hetkellä itsestäänkin. Tai olisiko h ä n ollut
niin ylen viisas? Viisaus ja hulluus m e n i v ä t sillä kohdalla aivan sekaisin.
— Täällä on harjoitettu villitystä ja yllytystä, selitti
Juureva.
— Kyllä J u u r e v a v a a n sen tietää mitä yllytystä ja
villitystä meillä T u u n a s s a on harjoitettu, hymyili Alma
lauhasti.
— Niin onkin. Nuori h e r r a on n y t koulussa, se EinoIlmari. M u t t a se vehkeili j o u l u n a yhdessä Ahosen puotipojan kanssa, sen Kallen, ja Kalle hiihti peltojen poikki
y h t e n ä yönä tipotiehensä. A m m u i n perään, m u t t a pääsi
k u n pääsikin . . .
— Ahosen puotipojasta en m i t ä ä n osaa sanoa. Sellainen kohtelias h ä n oli puodissa ja oikein punnitsikin. Se
Iivari, joka siellä n y t on, punnitsee n ä t i m m i n ja v a k u u t t a a sitten vain, että saippua on k u i v a n u t matkalla.
H a h h a h h a h . Vahinko se kylälle oli, että Kalle . . .
S a n t a r m i t alkoivat kyllästyä p i t k ä ä n puhetulvaan,
jota eivät y m m ä r t ä n e e t . T u n t e m a t o n n u o r u k a i n e n taas
oli o t t a n u t esiin p a p e r i a ja k y n ä n sekä a s e t t u n u t pöydän ääreen. Hän p u u t t u i n y t asiain johtoon. E p ä m u k a v a a hänelle oli asettaa j a l k a n s a alas lasketun pöydän
levyä vastaan, m u t t a h ä n ei n ä y t t ä n y t keksivän m i t ä ä n
keinoa.
— N ä m ä h e r r a t h a l u a v a t t a v a t a isäntää itseään, sanoi
nuori mies selvällä suomenkielellä.
— Isäni on kirkkoon lähdössä, selitti Alma. — Täällä
on t ä n ä ä n s u u r e t hautajaiset. P a r a n n a n isännän, joka
tuli hulluksi ja kuoli Helsingissä. Hän meni p i i k k i l a n k a aitaan j a . . .
Nyt h e r r a t v a r m a a n sanoivat toisilleen, että tuo n a i n e n on hullu. Ja t a i t a v a t k i n olla oikeassa .. .
— Niin, ja isäntä on m u u t e n k i n vanha, toimitti J u u reva, keskeyttäen h ä n e n puheensa. — Otsin staarii,
selitti h ä n k u m a r r e l l e n santarmeille.
— Ja isäni on k i r k k o v ä ä r t i , olkaa hyvä, J u u r e v a , ja
sanokaa herroille, että h ä n on k i r k k o v ä ä r t i , h ä n e n t ä y 124
tyy olla virkansa puolesta kirkossa. Selittäkää, minä
kyllä toimitan, että taas saatte meiltä p i k k u v a s i k k a a .
Sisareni ja minä s a a t a m m e aina isää, voisi m u u t e n k a a tua kupsahtaa . . .
y h t ä k k i ä kolahti n y r k k i pöytään. Nuorukainen, joka
oli asettunut sen ääreen, vaati hiljaisuutta.
— Tämän talon poika, joka on isäntänä Somerilla, on
lähtenyt matkalle?
— On kyllä.
— Mitäs te tiedätte tästä m a t k a s t a ?
— On parasta p u h u a totuudenmukaisesti, sekaantui
Juureva vilkkaasti p u h e l u u n , — helpommalla pääsee ja
pikemmin menee. Ja rangaistuskin on pienempi. Ja
sitäpaitsi n ä m ä h e r r a t jo k a i k k i tietävät.
Nuorukainen istui pöydän ääressä, vaivalloisesti etsien
sijaa jaloilleen, k y n ä k o r v a n t a k a n a . A l m a meni, y h ä
hymyillen, h ä n e n luokseen ja taipui a v a a m a a n pöydän
levyä. N u o r u k a i n e n ei hymyillyt. Hän n ä y t t i köyhältä,
päällystakki oli k u l u n u t ja h a m p a a t olivat h a r v a t ja
madonsyömät.
— En minä m i t ä ä n tiedä, sanoi Alma, — m u u t a kuin
että joka päivä olemme odottaneet h ä n t ä kotiin. Kyllä
kai hän näinä päivinä tulee.
— Älkää te kierrelkö, huusi n u o r u k a i n e n , — tiedätte,
että hänet on Ruotsin rajalla otettu kiinni ja että h ä n e n
taskuistaan on löydetty papereja, j o t k a s a a t t a v a t h ä n e t
hirteen.
Alma hymyili levollisesti.
— Kyliä se on ollut j o k u toinen ihminen. Minun v e l jenihän on Venäjällä.
— Shtoo anaa gavarit? kysyivät m o l e m m a t santarmit,
ja Alma ymmärsi, etteivät he olleet tyytyväiset t ä h ä n
yhteen kuulusteltavaan, v a a n halusivat puhutella u s e a m pia. Hän halusi k u i t e n k i n p i d ä t t ä ä heitä täällä, ehkei
Riikka ollut heitä h u o m a n n u t , h ä n ei m i t e n k ä ä n t a h t o nut, että he kuulustelisivat Riikkaa. Ja h ä n alkoi n y t
kertoa veljensä m a t k o i s t a k u i n k a h ä n oli m y y n y t P i e t a riin heiniä ja mitä h ä n oli s a a n u t kilolta. Viime aikoina
hän oli vienyt kalojakin — j ä ä h d y t e t t y i n ä — ja voita.
Hän viipyi usein niin k a u a n . . . Niin, ja n y t h ä n oli vielä
125
toinenkin syy viipymiseen, vaikkei siitä oikein huolinut
mainita...
— Shtoo a n a a gavarit? p a n i v a t koreapukuiset h e r r a t
tuontuostakin joukkoon, s a a m a t t a A l m a a l a k k a a m a a n
p u h u m a s t a . T u u n a n vaitelias, hiljainen t y t ä r oli p u h e liaisuudestaan itsekin hämmästyksissään, m u t t a se meni
kuin itsestään. H ä n tiesi, että h ä n e n vastauksistaan saattoi riippua ihmishenki.
Tulkki, j o k a samalla teki pöytäkirjaa, rupesi n y t kysel e m ä ä n A r v o M ä k i m a t k a a ja kauppapalvelija Ahosta.
He olivat lähteneet s a m a n a yönä, M ä k i m a t k a ja Someri
sinä ja sinä yönä ja Ahonen viikkoa m y ö h e m m i n . Kuka
heitä täällä värväsi? M ä k i m a t k a , eikä k u k a a n m u u .
— Vai niin, sanoi Alma. — En minä v a a n olisi uskon u t . Helsingissähän h ä n n y t k i n on, M ä k i m a t k a .
H ä n rupesi y h t ä k k i ä n a u r a a h i h i t t ä m ä ä n eikä taask a a n t u n t e n u t itseään. H ä n oli m u i s t a n u t sulhasensa ja
t u l l u t ajatelleeksi, että voisiko L e n n a r t i l l a e h k ä olla
tässä jokin v a a r a , A r v o n veljenä.
— Sehän on sellainen huikentelevainen, Arvo, sanoi
h ä n . — Eihän h ä n missään v i r a s s a k a a n pysy, ei suink a a n h ä n m i h i n k ä ä n sellaiseen pysty . . . m i t ä herrat
tarkoittavat?
— Ne ne j u u r i ovat p y s t y n e e t . . . pani t u l k k i h a m paittensa välitse ja kirjoitti papereihinsa.
K o r e a p u k u i s e t h e r r a t olivat r u v e n n e e t katselemaan
ympärilleen. Toinen m e n i E i n o - I l m a r i n h u o n e e n ovelle
ja tuijotti piironkiin.
Toinen koputti astiakaappiin
salissa . .. A v a s i . . . E h t i v ä t isän kanssa lähteä! ajatteli
Alma, e n n e n k u i n ovat t u t k i n e e t n ä m ä kaapit. Kun
rupeaisivatkin t u t k i m a a n . Niissä on v a i k k a miten paljon vanhoja talonkirjoja.
— Ei, sanoi h ä n y h t ä k k i ä ja m e n i totiseksi, — ei
niissä kaapeissa ole y h t i k ä s m i t ä ä n .
— Shtoo a n a a gavarit? kysyivät h e r r a t taaskin.
T u l k k i lähetti poliisin heidän avukseen ja jatkoi k u u lustelua A l m a n kanssa. Paljon n u o tiesivät, ihmetteli
A l m a mielessään, t a r k a l l e e n tiesivät minä yönä Toivo ja
A r v o olivat lähteneet. Lieneekö siinä ollut perää, että
E i n o - I l m a r i olisi ollut samoissa toimissa? He tiesivät
v a r m a a n e n e m m ä n kuin kotiväki, nuo oudot ihmiset.
126
Alma vilkuili astiakaappia ja E i n o - I l m a r i n h u o n e t t a
kohden, tekeytyen levottomaksi. Ja todella alkoivat h e r rat haeskella. J u u r e v a tavaili ruotsalaisia sanoja joistakin kellastuneista käräjäkirjoista. T ä m ä h ä n m e n e e m a i niosti, ajatteli Alma. K u n h a n v a a n Riikka pysyisi poissa
täältä.
Ei se ole itse Ahonen, joka täältä on l ä h t e n y t k a r kuteille; selitti poliisi n y t hiljaa nuorelle herralle. — Se
on hänen k a u p p a p a l v e l u ansa Kalle. En tiedä l i i k a n i meä, me olemme täällä aina vain p u h u n e e t Ahosen
Kallesta.
No mitä te osaatte k e r t o a koululaisesta E i n o Ilmari Tuunasta? Kehoitan teitä p y s y m ä ä n totuudessa,
se on teille itsellenne ja syyllisille kaikin puolin e d u l lisempaa.
Alma tunsi kalpenevansa.
— Ei ne näitä ole, huusi J u u r e v a i k k u n a n äärestä. —
Nämähän ovat k a u p p a k i r j o j a ja t o r p a n k o n t r a h t e j a . K i r jeitä nämä h e r r a t t a h t o v a t n ä h d ä . . .
Nuorukaisen käsi kolahti taasen pöytään.
— Tämä täällä v a s t a a ensin. Mitä siis tiedätte E i n o Ilmari Tuunasta.
— Mitäs minä sitten .. . H ä n on veljeni. Hän on h y v ä
poika...
Nyrkki koputti pöytään.
— Siitä voi olla eri mieliä. Ikä .. . luokka . . . h a r r a s tukset . . . sellaisista tiedoista s a a t t a a olla k y s y m y s .
— Ai, sillä tavalla. Hän on s e i t s e m ä n t o i s t a . . . K a h deksantoista. Seitsemännellä luokalla. H ä n on s a i r a s tellut . . . silmiään. J a m u u t e n k i n . H ä n e l l ä h ä n o n ä i t i kin aivan p a r a n t u m a t o n sairas. Minun äitipuoleni. T u o l lahan hän on ollut l i i k k u m a t t o m a n a jo k u i n k a m o n t a
vuotta. Urheilijako? Eino-Ilmariko? Ei. K y l l ä h ä n h ä n
suksilla pysyy, m u t t a a m m u s k e l l u t . . . ei. Niin, t a i k k a
lintuja, t ä y t t ä ä k s e e n niitä. J a koonnut l i n n u n m u n i a j a
perhosia. Niillä on siellä koulussa sellainen i n n o s t u n u t
opettaja luonnontieteissä . .. Kyllä se on veljeni h u o n e ,
missä h e r r a t j u u r i ovat. K a i siellä voi olla laatikossa
jokin kirje . . .
Kirjuri pani jotakin paperille ja A l m a totesi, että p o r taissa käytiin nopein askelin — se oli Milja. H ä n h u u s i
127
portailta. E h k ä p ä h a u t a u s s a a t t o jo oli lähellä. Mitähän
kello saattoikaan olla? E i n o - I l m a r i n keinutuolimatosta
h e h k u i iloisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Mitähän nuo
h e r r a t n y t löysivät?
Heidän päänsä olivat k a i k k i yhdessä ja he katselivat
jotakin esinettä. Oliko siellä sittenkin ollut jotakin
vaarallista? A l m a tunsi k y l m ä n aallon k ä y v ä n läpi koko
ruumiinsa. Poliisi e r o t t a u t u i joukosta ja tuli häntä
kohden, kädessään jokin pieni esine.
— Mikä t ä m ä on?
A l m a veti suupielensä korvia kohden niin kauas kuin
taisi ja t a r t t u i esineeseen. Häneltä oli j u u r i pääsemäisillään: se on palkinto, veljeni sai sen kilpahiihdossa.
M u t t a h ä n sanoi nopeasti:
— Se on l u o k k a m e r k k i . K u u d e n n e l l a luokalla ollessaan pojat sen teettivät. Ne olivat niin h y v ä t ystävät,
se luokka. Mitäs t ä m ä o n k a a n tässä — revontulet? Vai
onko se a a m u r u s k o ?
— P ä ä s k y n e n se on, m i n u n silmilläni n ä h t y n ä , sanoi
poliisi.
Nyt j o k u tuli saliin. A l m a n ä k i kirjurin hiukan
k u m a r t u v a n ja j ä ä v ä n ovelle odottamaan, että tulija
astuisi l ä h e m m ä s . A l m a tunsi a s t u n n a s t a sisarensa. Vierailta ei s a a t t a n u t j ä ä d ä h u o m a a m a t t a miten h ä n kuumeni ja punastui. K a i k k i astuivat ovea kohden. Riikka
T u u n a seisoi keskellä salin lattiaa, yllään vanhanaikain e n m u s t a k i r k k o p u k u n s a , k a u l a n y m p ä r i l l ä kaitainen
v a l k e a pitsi. Hyvin k a l p e a n a ja silmät s u u r i n a ja avonaisina katseli h ä n vieraisiin. K a i k k i on hukassa, ajatteli Alma. K u i n k a t y h m ä m i n ä olen ollut, olisihan
m i n u n p i t ä n y t tietää t ä m ä . H ä n e n silmänsäkin jo ovat
auki niinkuin selkoisen selälleen aukaistu veräjä. Minä
onneton, mitä m i n ä olen tehnyt!
— Mitä t ä m ä on? kysyi poliisi, tuoden T u u n a n vanh e m m a n t y t t ä r e n eteen pientä esinettä. — T ä m ä tässä . . .
t ä m ä neiti sanoo, että se k u v a a a a m u r u s k o a . Minun silmissäni se on lintu.
— Se on lintu, sanoi Riikka T u u n a käheästi.
— Vai niin, no katsokaas n y t .
— Shtoo a n a a gavarit? sanoivat s a n t a r m i t yhteen
ääneen ja poliisi j a t k o i edelleen:
128
Mitäs neiti m u u t a tietää tästä pienestä leikkikalusta?
Riikka nieli jotakin.
-Se
on ensimmäinen palkinto. Veljeni sai sen k i l p a hiihdossa.
Poliisilta pääsi iloinen n a u r u ja kirjuri riensi k ä ä n t ä mään sanoja santarmeille. He tulivat k a i k k i saliin ja
kirjuri asettui uudelleen pöydän ääreen. A l m a tunsi,
että hän n y t huoleti olisi voinut poistua, m u t t a h ä n oli
ikäänkuin k a s v a n u t kiinni siihen ikkunanpieleen. Miehillä oli uusi into kysymyksiä tehdessä t u t k i t t a v a n
kanssa. Riikka vastasi selkeästi ja lyhyesti aivan n i i n kuin r a a m a t u s s a käskettiin: On, on, tai: ei, ei. Hän ei
salannut m i t ä ä n .
— No, t ä m ä n u o r i M ä k i m a t k a . . . onko h ä n h a r j o i t t a nut kiihoitusta ja v ä r v ä y s t ä ?
Riikka oli h y v i n kalpea, k u n h ä n vastasi:
— En usko . . . En tiedä . . . En usko.
— Siis on. No entä velipuolenne sitten?
— Ei! sanoi Riikka ja ravisti s u u t t u n e e n a p ä ä t ä ä n .
— En a i n a k a a n usko, lisäsi h ä n i k ä ä n k u i n k u i t e n k i n
peläten o m a n t u n t o n s a puolesta. — Ei, en tiedä.
— Siis on.
Kun isän r a s k a a t askeleet tulivat ovelle, pääsi A l m a
paikaltaan ja kiiruhti h ä n t ä kohti. H ä n ojensi hänelle
Riikan virsikirjaa ja kysyi, m i n n e he kaikki olivat
jääneet.
— Tulee jo kiire. Missä te olette? Onko täällä v i e raita? Seppele pitää ottaa pappilasta.
Santarmit eivät kuulustelleet keitään m u i t a talossa.
He tunsivat saaneensa luotettavat tiedot. Toinen pani
taskuunsa kaksi k u v a k o r t t i a , joista toinen oli A r v o M ä k i matkan lähettämä, toinen Toivon, sekä E i n o - I l m a r i n
hiihtopalkinnon. P i a n katosivat he n ä k y v i s t ä yli v a l koisen p i h a m a a n . Ja heti heidän jälkeensä läksivät
talosta v a n h a k i r k k o v ä ä r t i j a h ä n e n m o l e m m a t t y t t ä rensä, virsikirjat käsissä, siistissä vanhanaikaisissa m u s tissaan. K i r k k o v ä ä r t i kiirehti edellä, h ä n oli jo kovin
levoton. Vasta h e t k e n perästä, k u n A l m a tuli h ä n e n r i n nalleen, h ä n kysyi:
9 — Talvio, Kootut teokset VIII
129
— Mitä ne tahtoivat? K u n ei tultaisi m y ö h ä ä n . S e p pele on pappilassa.
Hänen piti ensi k e r t a a elämässään olla m u k a n a laskemassa seppeltä j a t e h t ä v ä n t ä r k e y s t ä y t t i h ä n e t kokonaan. Teillä ja kujilla tuli k a n s a a sekä j a l a n että reellä.
Venäläiset sotamiehet olivat hekin liikkeellä, m u t t a
pysyttelivät syrjästäkatsojina i k ä ä n k u i n olisivat t u n t e neet päivän v a k a v u u d e n t y ö n t ä v ä n itseään ulkopuolelle
sen piirin missä p a i k k a k u n t a l a i s e t t ä n ä ä n liikkuivat:
k i r k o n ja sen ympäristön. A u r i n k o säteili alas taivaan
k i r k k a u d e s t a . Pieninä ponnistivat ihmiset alhaalla l u m i aavalla.
T u u n a n k i r k k o v ä ä r t i k i n ponnisti muiden
m u k a n a , h ä n oli t ä n ä ä n mielestään t ä r k e ä m p i k u i n koskaan.
Hänen m o l e m m a t t y t t ä r e n s ä k u l k i v a t hänen
perässään, n u o r e m p i levottomana pälyillen ympärilleen,
poskilla h e l a k a t pilkut, v a n h e m p i keltaisen kalpeana,
piirteissä ylimaallinen r a u h a j a h a r t a u s .
H ä n e n on h y v ä ja m i n u n on paha, ajatteli nuorempi
tytöistä. K u m p i meistä on t e h n y t oikein ja m i k ä on
totuus?
K u n A l m a pappilan kuistilla asetti isänsä käsivarrelle
K a n k a a n k u n n a n seppeleen, nousi h a u t a u s s a a t t o juuri
ylös r a n t a t ö y r ä s t ä . K u u r a i s e t hevoset höyrysivät ja pelt i t a u l u havuilla koristetun s u r u r e e n edessä lähetteli
sädemiekkojaan ilmaan ja ihmissydämiin. Nyyhkytys
nousi kirkkomiesten rinnasta, k u n he ajattelivat tätä
kuolemaa. K i r k k o v ä ä r t i h y m ä h t e l i ja käänteli nauhoja.
Ei h ä n ollut n ä h n y t koskaan vielä niin k a u n i s t a k u k k a laitetta. »Autuaat ovat p u h t a a t . . . » Oikein se oli, että
se tuli nauhoihin.
Kirkonkellot alkoivat soida.
Riikka T u u n a kohotti päänsä kohti t u t t u j a mustia
t a p u l i n a u k k o j a j a tunsi m a l m i n v ä r i n ä n vavisten k u l k e v a n läpi ruumiinsa. Oli kuin kellon sävelissä taivaallisen Isän a r m o olisi v u o t a n u t h ä n e n sieluunsa. Kuinka
onnellinen h ä n t ä n ä ä n olikaan! Hän oli s a a n u t lausua
totuuden, kaiken uhalla. Ja n y t palkitsi suuri Isä häntä
tällaisella rauhalla. H ä n sai t u n t e a astuvansa pidellen
kiinni J u m a l a n kädestä ja niin k e v y t oli askel. R a k k a a t
kellot, J u m a l a n viestien kantajat, kumisivat yli aurin
130
koisen seudun, yli elävien ja kuolleiden. Ah, k u n olisikin saanut t ä n ä ä n kuolla.
Mutta h ä n k u u l u i vielä elävien joukkoon ja elävien
huolet olivat h ä n e n osallaan, huolet — joskin kaikista
huolista p y h i m m ä t j a r a k k a i m m a t : t ä m ä n K a n k a a n k i r kon huolet.
Kaikki nuo ihmiset olivat t u t u t ja he n y ö k k ä s i v ä t tai
tulivat a n t a m a a n k ä t t ä . »No mitäs sille emännälle k u u luu? ... Niin, n i i n h ä n sen piti m e n e m ä n , sellaisen h y v ä n
miehen . . . Meidän e m ä n t ä se v a a n sairastaa, ei elä eikä
kuole.» »Siellä m e i d ä n k u l m a l l a tuli sellainen k a m a l a
tapaus, että oikein sitä on vaikea m a i n i t a . . . k u n nuo
venäläiset s o t a m i e h e t . . . ei sitä tahdo osata p u h u a k a a n
turmelivat y h d e n lapsen, t o r p p a r i n kaksitoistavuotiaan tyttölapsen. Sen oli äiti vain l ä h e t t ä n y t aittaan . . .
siinä illansuussa, j u u r i että v ä h ä n h ä m ä r s i . . . J a kyllä
tupaan oli k u u l u n u t h u u t o , m u t t a k u i n k a eivät olleet heti
lähteneet katsomaan. K u n sitten lapsi rupesi viipymään
ja menivät h a k e m a a n , niin ei missään ollut. Ja askeleetkin olivat niin sotketut, ettei niitä voinut seurata. Ja
vasta sitten iltayöstä, k u n ottivat koiran — ei se m i k ä ä n
poliisikoira ollut, oma vaan, m u t t a sellainen viisas, joka
tuo kotiin jäniksenkin —, niin sitten löydettiin h e i n ä l a dosta metsänlaidassa. Ja vähissä hengin, v a a t t e e t ihan
revittyinä, oli vaivainen o l l u t . . . Että kyllä n y t on
Jumala a n t a n u t p a h u u d e l l e vallan .. . Eihän sitä v a r muudella osaa sanoa, nuo sotamiehetkö sen tekivät vai
kutka, m u t t a ne siinä k u m m i n k i n j u u r i olivat k u l k e n e e t
siihen a i k a a n . . .
Ei y m m ä r r ä , mikä tästä lopulta
tulee...»
Riikka T u u n a ei n y t olisi j a k s a n u t k u u n n e l l a t ä m ä n tapaisia asioita. H ä n e n sielunsa ei olisi t a h t o n u t k o r keudestaan astua takaisin synnin lokaan ja likaan. M u t t a
uutinen oli jo kuin k a t k e r a j u o m a s e k a a n t u n u t h ä n e n
suoniinsa ja kirveli samoissa jäsenissä, j o t k a äsken
vavisten olivat ottaneet v a s t a a n kellonsoiton. K a u heaa . . . Missä J u m a l a oli? Täällä, t ä ä l l ä . . . tuossa
auringonpaisteessa, tuossa kellonsoitossa, tuolla tutussa
kirkossa, näiden h a u r a i d e n ihmisten sydämissä, j o t k a
kuitenkin kaikki olivat luodut J u m a l a n k u v i k s i . . .
Tässä oli K u t o j a - A n n a n t u t t u , l u h i s t u n u t mökki.
131
K u i n k a monet kangasmallit siellä olikaan yhdessä s u u n niteltu! Leipurin portailla oli miestä kuin seivästä h u m a likossa. Tuossa koivussa oli käki a l k a n u t k u k k u a , kun
piispa ja rovasti vaunuissa tulivat kohdalle. Siitä oli
k a u a n , Relanderi-vainaja oli silloin ollut K a n k a a n p a p pina eikä pitäjä ollut oma s e u r a k u n t a k a a n . Nopeasti
k u l u i v a t vuodet, m u t t a J u m a l a n a r m o oli sama. K u i n k a
Hän kuitenkin päästikin t a p a h t u m a a n jotakin niin h i r m u i s t a kuin että lapselle .. . Sillä oli tietenkin jokin t a r koitus. Ehkeivät olleet v a n h e m m a t etsineet t o t u u t t a ja
ohjanneet elämäänsä t o t u u d e n m u k a a n . Jollei ihminen
ohjannut elämäänsä, niin elämä ohjasi h ä n t ä , sellaista
se o l i . . . Eivätkö taas olleetkin ajaneet hevosiaan
aitauksen sisäpuolelle, v a i k k a niille oli t e h t y ruuhia
oikein pitäjän puolesta. K a u e m m a s ! Heinätukkoja taas
joka p a i k k a t ä y n n ä ! »Kuulkaas Linteeni, ettekö olisi niin
h y v ä ja veisi tuota hevosta tuonne. K u n ovat niin ajattelemattomia .. . Kiitoksia vaan. Onpa siinä uskollinen
koira, niin h a u k k u u , että . . . E n n ä h n y t k ä ä n , sieltä v ä l lyistä n o u s i . . . K e n e n k ä hevonen t ä m ä on, e n t u n n e kaan.» Riikka kokosi itse viimeiset h e i n ä n r i p p e e t ja k u l jetti ne perässä .. . »Aijai, mikäs n y t on, kim eivät ole
muistaneet paareja tuoda . . . Ovatpa p a n n e e t sakeaan
havuja, t a r t t u v a t niin kiinni vaatteisiin. Aaltonen, h u o m e n t a . . . J u m a l ' a n t a k o o n . . . K u u l k a a s , p a a r i t täytyy
o t t a a tänne, h a u t a u s s a a t t o nousi j o ylös r a n t a t ö r m ä ä . . .
On, on n y t niin i h a n a aamu. O n h a n tie h a u d a l l e luotu
tarpeeksi leveältä auki? K u n on näin paljon kansaa
liikkeellä...»
Riikka T u u n a n laiha j ä n t e v ä olento
pujotteli hevosten ja siellä täällä seisoskelevien ihmisr y h m i e n lomitse ylös m ä k e ä . Kirkonkellot heläyttivät
ilman sineen viimeiset hiljaiset läppäyksensä. Riikka
loi t e r ä s t e t y n katseensa k i r k k o r a k e n n u k s e e n , piham a a l l e ja portaisiin, sitten h ä n nopeasti kiersi n u r k a n ,
poimi tieltä paperossinpään ja viskasi sen k a u e m m a s
l u m e e n — aina noita piti olla noita paperossinpäitä!
T ä m ä n jälkeen t u l i v a t t u t u t liikkeet j u u r i samoina kuin
vuosikausien kuluessa: samat askeleet ovelta ovelle,
portailta toiselle, samat t a r t t u m i s e t ovenripoihin. Ja
silmien edessä oli aina t u t t u n ä k y : milloin k u l m a k i r k koa penkkipäätyineen, n u m e r o t a u l u i n e e n , milloin kaappi,
132
missä messupaidat ja k a u h t a n a t riippuivat, milloin
pinkka samankokoisia virsikirjoja, milloin l u u k k u l a t tiassa, joka vei kellariin. T ä m ä l u u k k u oli k a u a n , oikeastaan koko ajan jolloin J u u r e v a , poliisin veli, oli ollut
kanttorina, tuonut T u u n a n t y t t ä r i e n mieleen epäilyksen
ajatuksia: k a n t t o r i n a u t t i kirkkoviiniä, se oli v a r m a se!
Alma oli k e r r a n t a v a n n u t h ä n e t t u l e m a s t a ylös portaita,
viiksiään pyyhkien. Silloin olisi hänelle p i t ä n y t laki
lukea. Riikka T u u n a odotti v a a n samanlaista tilaisuutta . . . Tuolla istui jo kirkossa uskollisin s e u r a k u n t a :
Ranta järven v a n h a isäntä miesten puolella ja sokea
Leena taluttajapoikineen naisten puolella. Se oli sellainen hullu p o i k a - p a r k a , j o k a aina hoki: J u m a l a m u n
isäni, Leena m u n äitini ja k i r k k o k o t o n i . . . » J u m a l ' antakoon .. . mistäs k a u k a a te . . . ? K i r k k o h e r r a k a s t a a
heti kun saapuu, t u o k a a v a a n l a p s i . . . No k u u l u t u s t a k o
se Jaakko tuo? No sekös morsiameksi tuli se Aina?
Jumalan siunausta vaan.»
Kirkonkellot alkoivat soida: k i r k k o h e r r a saapui r u u s tinnan kanssa.
Juhlallinen j u m a l a n p a l v e l u s siitä tuli ja juhlalliset
olivat hautajaiset kirkonmenojen jälkeen. H e r r a n voima
oli kirkkoherrassa, k u n h ä n vainajan muistoksi puhui.
Eikä hän s ä i k ä h t ä n y t lausua julki m i t ä s e u r a k u n n a n
mielessä liikkui t ä m ä n k u o l e m a n t a p a u k s e n johdosta,
kuinka s e u r a k u n t a katsoi t ä t ä p a r a s t a miestä joukostaan
uhriksi, jonka sortovalta oli vaatinut. Se oli miltei jo
niin rohkeaa puhetta, että moni säikähti, varsinkin k u n
poliisi J u u r e v a v i r k a p u v u s s a a n liikkui kirkonmäellä.
Olisihan k i r k k o h e r r a voinut valita r a a m a t u n t e k s t i n ,
jossa olisi sanottu s a m a asia, eihän sitä olisi t a r v i n n u t
sanoa näin paljaalta. Myöskin seppelten laskeminen oli
juhlallinen. Voiton muista vei ehdottomasti K a n k a a n
kunnan seppel ja maanviljelijä P a a n a n e n p u h u i sitä l a s kiessaan mieleenpainuvia sanoja vainajan elämäntyöstä.
Tehtävät olivat j a e t u t niin että P a a n a s e n piti pitää p u h e
ja Tuunan lukea kirjoitus seppeleen nauhoista. Jo
puheen aikana alkoi n ä k y ä pientä liikettä j u u r i sillä
kulmalla missä p u h u j a seisoi. V a n h a k i r k k o v ä ä r t i oli
yhtäkkiä tullut v a k u u t e t u k s i siitä, ettei h ä n saa t ä y t e tyksi sitä t e h t ä v ä ä mikä on hänelle uskottu: h ä n e n leu-
k a n s a eivät liiku eikä h ä n voi sanoa m ä ä r ä t t y j ä sanoja.
H ä n k ä ä n t y i siis y m p ä r i ja viittoi j o t a k i n toista l u k e m a a n sanoja. K u k a a n ei k u i t e n k a a n k u u n n e l l u t häntä,
v a a n jokainen väisti sekä h ä n e n k a t s e t t a a n että hänen
liikkeitään. H e t k e n a i k a a h ä n oli hiljaa ja ajatteli: ehkä
J u m a l a k u i t e n k i n a n t a a palvelijalleen sen voiman. J a
h y v ä n aikaa hän, k ä ä n t y n e e n ä j u u r i u m p e e n l u o t u a h a u t a k u m p u a kohti, odotti t ä t ä voimaa. Viime hetkessä
usko h ä n e t petti. P a a n a s e n p u h e loppui y h t ä k k i ä . Silloin h ä n h ä t ä ä n t y n e e n ä sai s u u s t a a n : »1-1-1-lukekoon
j o k u nuoremmakseen!» P a a n a n e n vei jo seppeltä k u m m u l l e j a T u u n a n t ä y t y i kuin m a n e e t i n v e t ä m ä n ä seurata
m u k a n a . H ä n k u m a r t u i siis vaivalloisesti m a a n puoleen,
levitteli n a u h o j a ja ä n k ö t t i jotakin, j o t a oli mahdoton
y m m ä r t ä ä . H ä n e n n u o r e m p i t y t t ä r e n s ä t a r t t u i n y t hänen
käsipuoleensa ja t a l u t t i h ä n e t pois.
Heillä oli molemmilla, sekä n u o r e m m a l l a että v a n h e m m a l l a , ollut k u u m a t h e t k e t niinä m i n u u t t e i n a , jotka
heidän isänsä oli edustanut. K a n k a a n k u n t a a P a r a n n a n
isännän hautaustilaisuudessa.
M u t t a m i t ä p ä asialle
mahtoi.
Opettaja K u u s e n johdolla saatiin n y t k u u l l a naiskuor o n laulua. K a i k k i e n oli k u i t e n k i n jo k y l m ä ja jokain e n tunsi sitä salaista tiedotonta kevennystä, m i t ä eläv ä t t u n t e v a t , k u n he ovat suorittaneet viimeisen palveluksen vainajalle j a pian s a a v a t p a l a t a r a k k a i h i n m a a l lisiin toimiinsa. N ä l k ä k i n oli ja tiedettiin vuokraajan
l u o v u t t a n e e n pappilan v ä e n t u v a n kahvikestitystä varten.
O d o t t a m a t o n t a h u o m i o t a h e r ä t t i y h t ä k k i ä ammunta,
jota alkoi k u u l u a jostakin. Mistä? Olivatko venäläiset
p a n n e e t toimeen harjoituksia, vai m i t ä ? Oliko tarkoitus
h y ö k ä t ä t ä n n e ? Oliko k i r k k o h e r r a n p u h e n y t jo tullut
tiedoksi ja johtuiko mielenosoitus siitä? K y m m e n k u n t a
l a u k a u s t a k u i t e n k i n vain kuultiin, sitten a m m u n t a lakkasi ja elpyneen h a r t a u d e n vallassa vietiin toimitus
loppuun.
Istuessaan P a r a n n a n e m ä n n ä n vierellä reessä, mihin
v a n h a k i r k k o v ä ä r t i oli t a l u t e t t u , h ä n y h t ä k k i ä sai t a k a i sin puhelahjansa ja ä n k y t t i :
— To-to-ttopias Pparannalle, ke-kelpo kkansa-laiselle ja i - i s ä n m a a n pojalle kiitollisuudella K a n k a a n
134
kunta. A u t u a a t ovat p u h t a a t sydämestä, sillä he s a a vat nähdä J u m a l a n . J u - j u m a l a ei a - a n t a n u t v - v o i m a a
äsken, m u - m u t t a n y - n y t a n t a a . J a onhan s e y h t ä h y v ä
tässä näin.
— On kyllä, on kyllä, vastasi vainajan paljon k ä r s i nyt elämäntoveri. — Vasta kuollessaan h ä n pääsi ulos
verkosta. Koko ajan h ä n tuskitteli h ä m ä h ä k i n v e r k o s s a .
Nimittäin piikkilanka-aidassa. Sellaista se on täällä
murheenlaaksossa.
M a a n a n t a i a a m u n a valokuvattiin P a r a n n a n i s ä n t ä v a i najan h a u t a k u m p u . Kiihtyvässä pakkasessa k i m m e l t e livät v a h a r u u s u t ja elävät k u k a t kilvan silkkinauhojen
kanssa, jotka k u u r a oli siroittanut t ä y t e e n j ä ä t ä h t i ä .
Seitsemän seppeltä oli h a u d a l l e laskettu, paitsi k u k k a kimppuja. Itse valokuvaamisen aikana katselivat v e n ä läiset sotilaat sekä toimitusta että k u m p u a ja m y ö h e m min päivällä pistäytyi yksi ja toinen pitäjäläinen k a l mistossa. Auringon laskiessa seisoi siellä nainen y k s i nänsä, hartioillaan suuri saali. Hän pusersi viluisia
käsiään ranteidensa y m p ä r i l l e ja tuijotti vuoroin h a u t a a ,
vuoroin taivasta kohti. H ä n oli levoton — mistä t ä m ä
levottomuus olikin tullut. Eilen oli hänellä ollut suloinen v a r m u u s ja r a u h a . T ä n ä ä n oli epäilys iskenyt
häneen kyntensä. Mitä voi s a n t a r m i e n t u t k i n n o n j o h dosta t a p a h t u a ? Voiko molemmille paenneille, Arvo
Mäkimatkalle ja Toivolle, voiko Eino-Ilmarille t a p a h t u a
jotakin? J u m a l a , olen p u h u n u t totta, olen t e h n y t k ä s kysi mukaan, j ä t ä n k a i k k i sinun haltuusi.
Vieläkö ne ovat elossakaan, Toivo ja Arvo? Miksi h e i dän piti lähteä! Olisivat pysyneet, Toivon olisi p i t ä n y t
kantaa ristinsä. Tuosta ovesta he k e r r a n astelivat käsi
kädessä, hän, Riikka, ja Arvo. Oli h ä ä t — ei h e i d ä n
häänsä, niitä ei tule koskaan. T ä m ä käsi lepäsi h ä n e n
käsivarrellaan. Sovinnon sanaa ei l a u s u t t u heidän välillään. Ikuinen sovittamaton pimeys jäi heidän välilleen.
Ja sillä lailla on A r v o e h k ä a s t u n u t iäisyyteen. Onko
toisessa elämässä mahdollisuus päästä kuilujen yli? Vai
jäävätkö he toisilleen vieraiksi sielläkin? Siellä ei naida
eikä kuolla, niin, ei h ä n sellaista pyydä, ei, ei, m u t t a
sovintoa, anteeksiannon sanaa, pientä silmäystä, joka
ilmaisee, että lapsuudenystävä on u n o h t a n u t viime ajan
135
ja muistaa vain entiset pääsiäisajat. Ne, jolloin lumi suli
ja kurjet t u l i v a t ja Riikka T u u n a oli n u o r i sairas
tyttö . . . Ah, muille, muille ihmisille on a n n e t t u k y y nelten armolahja! Arvo M ä k i m a t k a , oletko vielä m a a n
päällä, vai joko olet tuolla ylhäällä? Katso m i n u n p u o leeni, minä en ole voinut sinua unohtaa, m i n ä t a h t o i sin n ä h d ä sinun silmäsi, sinun huulesi, m i n ä tahtoisin
koskettaa sinuun, käsiisi, h i u k s i i s i . . . J u m a l a , ota hänet
pois m i n u n mielestäni, minä t a h d o n k u u l u a sinulle, t a h don pitää vain sinua, Isäni, kädestä ja niin k u l k e a k u n nes kuolen. Ja sitten m i n u n sieluni saa anteeksi siltä
toiselta sielulta, jolle olen t e h n y t pahaa. J u m a l a , minä
en päästä s i n u a . . . Mistä tulivat taas n ä m ä ajatukset?
Mistä t ä m ä epäilys? A r m a h d a m i n u a . .. !
A u r i n k o oli jo k a d o n n u t ja rusko s a m m u i . Yhtäkkiä
etsivät Riikka T u u n a n silmät h a u d a l t a jotakin, johon
ne olivat tottuneet katsomaan. J o t a k i n oli poissa. Missä
se oli? Ja mitä se oli? Riikka T u u n a siirtyi silmänräpäyksessä henkisen k ä r s i m y k s e n k o r k e u d e s t a a r k i e l ä m ä n käytännölliseen huoleen. Mitenkä t u n t u i k u m p u
i k ä ä n k u i n tyhjältä? Oliko valokuvaaja m u u t e l l u t jotakin? Tuossa oli K a n k a a n naisten seppel, tuossa alustalaisten, tuossa . . . M u t t a missä oli k u n n a n seppel, se jota
isäkin oli ollut laskemassa? Paleli niin että h a m p a a t
kalisivat. Missä oli seppel? Tässä — m u t t a n a u h a t ? Ei
a u t t a n u t v a i k k a kohotti vihreää köynnöstä. Päinvastoin
sai siitä t ä y d e n v a k u u t u k s e n , että n a u h a t olivat poissa.
R a u t a l a n k a oli käsin aukaistu solmustaan. N a u h a t oli
otettu.
Varastettu! V a r a s t e t t u h a u d a l t a !
»Poksissa», tuunalaisten ja somerilaisten koulukortteerissa oli jo p a r i viikkoa odotettu eväitä kotoa. Riikka
oli l u v a n n u t tulla Miljan kanssa Virmalla tuomaan
pojille r u o k a a j a r a h a a j a m u u t e n k i n toimittamaan
asioita. K o l m e k e r t a a oli Aliina leiponut ottaakseen
v a s t a a n vieraat, ja aina olivat leivät olleet syötävät
omissa väissä, vieraita k u n ei k u u l u n u t . Alkoi jo tulla
136
puute. Puotivelka kasvoi. Mitä olikaan m a h t a n u t t a p a h tua Riikka k u n oli niin sanansapitäväinen ja säntillinen. Kyllä n y t mahtoi olla sairaus tai m u u merkillinen
tapaus esteenä. E n e m m ä n kuin sisartaan odotti Aliina
pellavia ja villoja, joita oli m ä ä r ä kaupungissa vaihtaa
langoiksi. Olisi jo vähitellen p i t ä n y t saada langat v ä r jätyiksi ja kangas kuteille. H ä n oli ennenkin k u t o n u t
siinä koulukortteerin pienessä keittiössä, vaikkei siinä
suinkaan h y v ä ollut. Sinistä ja valkoista h ä n tällä k e r taa aikoi kutoa ja vielä saada h a m e e t neulotetuiksikin
täällä kaupungissa. Ei niitä maalaisompelijoiden n e u lomia pukuja j u u r i viitsinyt ylleen pukea, k u n oli t o t t u nut siististi k ä y m ä ä n . Sai aina niin t a a t u t langat, k u n
oli eno värjärinä. Tuominen sillankorvassa, h ä n h ä n oli
Aliinan ja Miljan eno. Toimeliaisuudellaan h ä n oli p ä ä s syt varoihin, samasta köyhästä torpasta K a n k a a n p i t ä jässä olivat äidin kanssa ja siellä äiti y h ä h ä ä r ä s i k a h v i pannuineen savupirtissä. Niin, m u t t a missä ne e v ä ä n tuojat m a h t o i v a t k a a n viipyä?
Tätä ajatteli Aliina l a k k a a m a t t a ja siitä oli viime v i i kon aikana y h t e n ä ä n p u h u t t u k i n . Siitä Aliina p u h u i
sekä leipurilla että s e k a t a v a r a k a u p a s s a ja siitä h ä n
puhui, kun kantoi pojille r u u a t pöytään, milloin h e r n e rokan, milloin luusopan, milloin p a l t u n tai l u u m u k e i t o n ,
joka viimemainittu oli poikien, kaikkien neljän, h i m o ruoka. Oli ihmetelty, oli s u u t u t t u ja oli taas ihmetelty.
Aliina, joka aina käkeämisestäkin tiesi milloin vieraita
oli tulossa, ei enää viitsinyt pojille p u h u a u n i s t a a n k a a n
eikä muista merkeistä, koska ei tällä k e r t a a m i k ä ä n
näyttänyt p i t ä v ä n paikkaansa. Maailma oli k e r r a s s a a n
sekaisin.
Eräänä p ä i v ä n ä h ä n pääsi aavistamaan, että todella
jotakin outoa lienee t a p a h t u n u t K a n k a a n kirkonkylässä.
Torilla oli s u u t a r i m e s t a r i L i n n a v u o r e n r o u v a p u h u n u t
heillä k ä y n e e n e r ä ä n miehen, joka taas oli t a v a n n u t
erään K a n k a a n miehen ja t ä m ä oli kertonut, että s a n tarmit K a n k a a n kirkonkylässä olivat vanginneet useita
henkilöitä. Siinä se oli! K u k a t i e s oli v a n g i t t u M ä k i matkan herroja ja v a i k k a p a olisi viety t y r m ä ä n n a i s i a kin. J u u r i T u u n a n v a n h e m p i t y t ä r oli niin rohkea, että
hän helposti oli voinut sanoa sotamiehiä vastaan. Oliko
137
h ä n niinkuin nainen, Riikka T u u n a — mieheksi h ä n oli
syntynyt.
T ä m ä n jälkeen alkoi Aliina epäillen pitää silmällä
poikiaan. Mitä he i l t a k a u d e t puhelivat? Oudosti paloiv a t silmät heidän päässään. Eivät ne olleet mitään
oikeita asioita, m i t ä he hautoivat. K u n eivät olisi olleet
samoja asioita, joiden t a k i a siellä kotipuolessa oli v a n gittu ihmisiä. E h k ä p ä saatettiin j o n a k i n päivänä tulla
t ä n n e k i n o t t a m a a n kiinni heitä k a i k k i a täällä Poksissa.
Ne olivat n ä m ä pojat k a i k k i niin rohkeita p u h u m a a n ,
Eino-Ilmari, J a n n e ja Ollikin — Vapiaani ei p u u t t u n u t
sellaisiin, se h y v ä puoli hänellä oli, v a i k k a h ä n m u u t e n
lausua pauhasi niin ettei sitä t a h t o n u t j a k s a a kuunnella
ja v a i k k a hänellä oli p ä ä t ä y n n ä teatterihullutusta.
E r ä ä n ä tiistai-päivänä, k u n pojat istuivat päivällispöytään, astui Aliina sisään h y v i n punaposkisena. EinoIlmari, joka tavallisesti toimi Poksin emännöitsijän
kesyttäjänä, r y h t y i heti p u h u m a a n Riikan ja Miljan
tulosta, eivätkö vain t ä n ä ä n m a h t a n e tulla. M u t t a Aliin a n kiihtymys alkoi heti p u r k a u t u a .
— Ei t a r t t e r u v e t a p u h u m a a n m u u s t a nyt, sanoi hän.
— Minä v a a n sitä, että m i t ä te täällä i l t a k a u d e t p u h u t t e
ja piirustatte. R u o k a k a u p a n Hilma sanoo poliisin usein
seisoskelevan täällä illalla ja katselevan, k u n meillä on
tuli niin m y ö h ä ä n . Ja k u n m i n ä sanoin, että mitä piir u s t a n e v a t k a a n pojat omia aikojaan, niin h ä n vakuutti,
että sotakarttoja te piirustatte. Ja sitä ovat tehneet
myöskin M ä k i m a t k a n pojat, j o t k a on vangittu. Niin että
siinä se on! Ja m i t ä ne ovat nuo s o t a h e r r a t kaikki pitkin seiniä? Ne ovat h y v i n vaarallisia h e r r o j a ja Venäj ä n vihamiehiä. Tuo on itse H i n t e n p u r k i ja tuo on se
K l u k k i , josta on laulukin tehty, ja k u n ei se olisi j u u r i
se jota te laulatte. Ja Hilma on sen poliisin t u t t a v a , se
on t ä n n e vasta m u u t t a n u t . Ja se tulee vielä ulkoa sisäpuolelle, jollette ole siivolla. Ja s o t a h e r r a t alas seiniltä,
mistä te ne olette saaneetkin. Jollette itse ota, niin kyllä
m i n ä heidät nypin, eikä se suuri työ olekaan, n u p p i n e u loillahan ne ovat kiinni j u u r i k u i n Ollin kärpäset. J o u t u u tästä vielä edesvastuuseen se v a n h e m p i ihminen,
joka täällä on joukossanne.
138
No, no, p a n i v a t pojat silloin tällöin s a n a t u l v a n
joukkoon.
Eino-Ilmari hillitsi itseään ja söi i k ä ä n k u i n ei m i t ä ä n
olisi t a p a h t u n u t . J a n n e Lehtonen n a u r o i ääneensä ja
heitteli h u u d a h d u k s i a v a n h a n taloudenhoitajan p u r kauksen joukkoon. Olli Someri söi lautaseensa tuijottaen ja suonet h ä n e n ohimoillaan olivat p a k s u n a a n k o h i sevaa verta.
Myöskin h ä n e n l u o n n o t t o m a n s u u r e t
kätensä olivat r a s k a a t k u i n moukarit, h ä n e n niitä liikutellessaan veitsen ja h a a r u k a n varressa. F a b i a n Soikko
tuijotti säikähtyneenä milloin Aliinaan, milloin l a u t a seensa. Hänen s u u r e t kyyhkysensilmänsä k u v a s t i v a t
kärsimystä ja vastenmielisyyttä k o h t a u k s e n johdosta.
— Johan Aliina n y t vallan joutavia, p u u t t u i E i n o Ilmari vihdoin v a n h a n miehen tyyneydellä p u h u m a a n .
- Läksyjä me täällä l u e t a a n iltakaudet, ei s u i n k a a n
ne päähän m e n e jollei p ä n t t ä ä . Sotakarttoja — tietysti
me sotakarttoja t u t k i t a a n , k u n kaiken m a a i l m a n sodista
täytyy lukea. Ja nuo s o t a h e r r a t tuossa, n e h ä n ovat
olleet sanomalehdissä ja niistä on myöskin jo läksyt ja
ne täytyy osata.
— K u u l k a a s n y t Aliina, sanoi vuorostaan Lehtonen
ylen vakavana, — maisteri tutkii t a r k k a a n m i m m o i n e n
tukka on H i n t e n p u r k i l l a ja mimmoiset viikset Klukilla.
Ne on niin vaikeat muistaa, s e n t ä h d e n h ä n me on k o e t e t t u
leikata miehet sanomalehdistä ja p a n t u tuohon seinään.
Ne on läksynä j u u r i n ä m ä viikset ja silmät ja sellaiset
ensi lauantaina. Olkaas vaiti nyt, pojat, ä l k ä ä katsoko
seinään: m i n k ä ikäinen mies on F a l k k e n h a i n i ? Noo,
juukelit, viitatkaa hiidessä, jos tiedätte, m u u t e n saatte
mennä n u r k k a a n j o k a s o r k k a . . . N a u r a t t e k o , juukeli.
Noo, tämä asia otetaan framille uudestaan. N y t sanokaa
mitkä ovat Mackensenin ansiot maailmansodassa? . . .
Niin, että v a s t a a toverille, joka pitää k a n s s a n n e esitutkintoa, m u t t a valkeaposkisina istutte m a i s t e r i n edessä,
jahka n ä m ä asiat ensi l a u a n t a i n a ovat läksynä.
Tämän s a a r n a n p i d e t t y ä ä n Lehtonen istuutui ja ääneti
jatkettiin ateriaa. Aliina oli k a n t a m u k s i n e e n v e t ä y t y n y t
keittiön ovelle ja seurasi sieltä keskustelua. Lehtonen
korjaili kaiken aikaa silmälasejaan aivan niinkuin m a i s teri Kalliovaara — v a i k k a eihän Lehtosella ollut silmä139
laseja, m u t t a merkillisesti h ä n sai uskomaan, että ne
hänellä oli. Hetkisen oli taloudenhoitajatar epävarma,
oliko t ä m ä k a i k k i k u j e t t a vaiko todella t ä y t t ä totta. Kas
h u l l u a t u o t a Lehtosta, k u n vielä päristelikin aivan niink u i n maisteri. Maisteri päristeli, se k u u l u i olevan tauti,
h ä n oli siitä k ä y n y t lääkärissä. M u u t pojat p u r s k a h t i v a t
n a u r u u n y h t e e n ääneen ja Aliina n a u r o i h ä n k i n . Ei sille
voinut mitään, niin h u l l u a se oli. Ei ollut ihme, että
pojat niin usein saivat maisterilta jälkeenistumista, t ä y tyi siinä väkisinkin n a u r a a , k u n tuollaista näki, vaikka
se tautikin oli. Aliina n a u r o i niin että suuri vatsa hytki.
— Ei t a r t t e . . . ei t a r t t e minulle uskotella, että k o u lussa k y s y t ä ä n noiden h e r r a i n silmiä ja viiksiä, sanoi
hän, k y y n e l t e n vieriessä vellimaljaan. — Ei t a r t t e . Ne
on sellaiset E p k y y t i n aikaiset ja J e r u s a l e m i n hävitykset,
joita koulussa luetaan, tiedän m i n ä sen v e r r a n .
— M u t t a Aliina, Egypti on vielä olemassa ja kaikki
m i t ä siellä n y k y a i k a n a t a p a h t u u , on luettava. Niinkuin
sekin, k u n Napoleooni k ä v i siellä ja r a k a s t u i Egyptin
kauniiseen k u n i n g a t t a r e e n K l e o p a t r a a n .
— Vapiaani sanoo nyt, h u o m a u t t i Aliina y h t ä k k i ä , —
onko se totta, että noita murjaaneja, joita seinät tuossa
ovat täynnä, luetaan koulussa. Vapiaaniin minä k u i t e n kin uskon.
F a b i a n Soikko h ä t k ä h t i , h ä n k u n oli p y s y n y t keskustelusta kokonaan loitolla. Tulipunaisena h ä n kirkkaalla,
koulutetulla ja juhlallisella äänellään vastasi:
— J a a , kyllä k a i . .. Meidän luokalla ei vielä . . .
m u t t a kyllä yläluokilla jo.
— Noo, oikeinkos se sitten pitää uskoa, k u n Vapiaani
sen sanoo. Nuo m u u t pojat on niitä k o i r a n h a m p a i t a .
Aliina oli jo h y v ä l l ä päällä.
M u t t a h ä n e n m e n t y ä ä n antoi J a n n e Lehtonen m e r k i n
koko kasvoillaan ja ennen k a i k k e a suullaan, j o k a venyi
korviin saakka, että n y t täytyi pitää kokous. Ja vaistomaisesti luoden silmänsä punakukalliseen seinään, jolle
m a a i l m a n s o d a n saksalaiset päälliköt kehnoina sanomalehtikuvina oli kiinnitetty, pojat siirsivät syrjään sen
serttinkiuutimen, joka erotti y h d e n suuren huoneen kolmeen osaan. Riikka T u u n a oli E i n o - I l m a r i n avulla k e r r a n omin käsin t e h n y t t ä m ä n huonejaon. S u u r e t pojat
140
olivat silloin saaneet oman kamarinsa, p i e n e m m ä t
omansa ja pieni r u o k a h u o n e oli vielä j ä ä n y t .
Ainoa
paha oli, että läksyjenluku ja Soikon l a u s u n t a k u u l u i v a t
juuri kuin samassa huoneessa. Ja serttinkiä oh m e n n y t
n e l j ä n ä k y m m e n t ä metriä.
Näittekös nyt, kuiskasi Eino-Ilmari, — »Lehmä»
on saanut asiat tietoonsa. Me on oltu v a r o m a t t o m i a .
Tästäpuoleen ei saa näistä asioista p u h u a m u u t a kuin
Ollin ja Vaapian poksissa.
Olli Someri käänsi y h t ä k k i ä totiset, v e r e s t ä v ä t silmänsä Lehtosen kasvoihin.
Mutta jos tässä joukossa on ollut Efialtes!
Pidä suus, sanoi Lehtonen ja h ä n e n t u k k a n s a t u n tui nousevan pystyyn. — Itse saat olla se s a m a n u o r u kainen. K u k a tässä joukossa on kovakuonoisin? Tuo
kaupungin yleislausuja.
Sinä olet tosiaan sellainen
papiaani, ettet voi k u i s k a t a y h t ä sanaa ilman että se
kuuluu maistraattiin ja poliisikamariin asti.
— Mutta, yritti Soikko a l k a a puolustaa itseään, —
enhän minä ole niistä asioista . . .
— Kita kiinni! sanoi Lehtonen ja paiskasi likaisen
kissanmuotoisen s o h v a t y y n y n h ä n e n kasvoihinsa, —
Lehmä kuuntelee, L e h m ä on tullut uteliaaksi. Ja
»Sonni» voi seisoa i k k u n a n alla ja toinen L e h m ä t ö l listelee meihin ruokapuodista. Ykskaks ovat täällä s k o r pioonit. Ovat olleet kotitarkastuksilla K a n k a a n p i t ä jässä . . . Hss, s p a r l a a k k a n i t heilahtelevat. S a a r n a a j o t a kin, sinä yleislausuja, nopeasti. A n n a tulla v a i k k a
Vapautettua k u n i n g a t a r t a tai Lenorea . . .
Soikko k a r k a s i ylös tuolilta pöytänsä ääressä, laski
toisen kätensä tuolin selkänojaan, y s k ä h t i ja alkoi:
VieF elää Ilkan työt, kenties
k a u a n k i , k a n s a n suussa.
H ä n eli niinkuin Suomen mies
ja kuoli — hirsipuussa.
Konventtilausuja, j o k a jo oli saanut esiintyä s e u r a huoneellakin ja j o k a n ä k i u n t a sellaisista tehtävistä kuin
Hamletin, K u s t a a Aadolfin ja Wilhelm Teliin, antoi tulla
kuin köyttä vain. K u k a a n ei h ä n t ä k e s k e y t t ä n y t , hänelle
141
oli a r m o t t a kyllä sanottu hyvin k a t k e r i a totuuksia, sellaisia kuin että h ä n e n v ä ä r ä t säärensä ja pieni kokonsa
olivat voittamaton este s u u r t e n traagillisten osien esittämiselle. M u t t a h ä n toivoi k a s v a v a n s a ja uskoi, että
p u k u voisi korjata v ä ä r ä i n säärten häiritsevän v a i k u tuksen, eivätkä toverit rehellisyydessäänkään enää kiusanneet h ä n t ä .
— K e n vaivojansa v a i k e r t a a
on vaivojensa vanki,
ei oikeutta maassa saa
k e n itse sit' e i h a n k i . . .
jatkoi nuori F a b i a n syvällä v a k a u m u k s e l l a ja kierteli
hikoillen kaulaansa.
— Lehmä, kuiskasi E i n o - I l m a r i ja r y h t y i vetämään
alas uudinta.
— Sonni! kuiskasi J a n n e Lehtonen toiselta ikkunalta
ja irvisti r u u t u a vasten. — K a t s o k a a nyt, tuolla Efialtes
on, oikea saakelin Efialtes!
Olli Someri kiiruhti i k k u n a a n ja suonet h ä n e n ohimoillaan tulivat t ä y t e e n verta. M a t a l a n v a n h a n talon
r u u t u i h i n katsellen käveli todella poliisi, vyöstään riippumassa miekka, ja pistin tupessaan. V i a t t o m a n näköisenä nosti h ä n silloin tällöin katseensa heidän r u u t u i hinsa ja käveli taasen.
— On se niin k o n n a m a i s e n näköinen, kuiskasi taasen
J a n n e , — mistä lieneekin t u o t e t t u t ä n n e hakkailemaan
r u o k a p u o d i n Hilmaa ja efialteeraamaan meitä. N y t sytyt e t ä ä n s a v u k e ja katsotaan taas m e i d ä n ikkunoihin.
— Muista L e h m ä ä ! sanoi E i n o - I l m a r i .
He vaikenivat k a i k k i kolme. K u u l u i ainoastaan Fabian
Soikon m a h t a v a ääni.
Jo kohtas kosto sortajat
kädellä ankaralla,
siks k u n n e s juonet k a v a l a t . . .
E i n o - I l m a r i k ä ä n t y i y h t ä k k i ä nopeasti y m p ä r i ja nosti
k ä t e n s ä lausujaa k o h d e n i k ä ä n k u i n lyödäkseen häntä.
— Hiljaa, Hamlet! sihisi h ä n e n h a m p a i t t e n s a välitse,
— sinäpä n ä y t k i n olevan kaikkeen syypää. Sonni k u u 142
lee ulos jok'ikisen sanasi. Mikä ihmeellinen ääni sinulla
onkin. Palotorvi sinä olet etkä ihminen. No, t u l e k a t somaan.
poliisi oli todella seisahtunut ja k u u n t e l i pää k a l lellaan.
Liikuttelet uutimia!
— Nähköön vain, konna!
— On meillä n y t p a r e m p a a k i n tekemistä k u i n p a i s kautua tuon kynsiin!
— Dulce
et
decorum
est
pro
patria
mori...
Eino-Ilmari lausui viime s a n a t ja v e t ä y t y i nopeasti
pois ikkunasta. M u u t j ä i v ä t y h ä kuluneen, tahrojen ja
naarmujen p e i t t ä m ä n koulupoikapöydän ympärille. E i n o Ilmari työnsi syrjään h a r m a a n serttinkiverhon, joka siltä
kohdalta oli r y p i s t y n y t n u o r a n kaltaiseksi, riensi oman
pöytänsä luo ja katsoi siitä salavihkaa ulos. H ä n e n p o s kensa olivat k ä y n e e t aivan kuumiksi. H ä n e n sydämensä
sykki kiivaasti.
N y t . . . n y t huomasivat toisetkin pojat sen m i n k ä h ä n
jo äsken oli h u o m a n n u t : k u l m a n t a k a a astuivat esiin
Aune ja Silja. Toisiinsa nojaten ja i k ä ä n k u i n joitakin
salaisuuksia toisilleen uskoen he verkalleen astuivat
katukäytävää vastapäätä. Taisivatpa vain h y v i n k i n t i e tää, että heitä täältä katseltiin, p u n a heidän poskillaan
ei varmaan j o h t u n u t yksin iltakylmästä. Eikä n a u r a v a ,
veikeä liikehtiminenkään. Silja oli k a u n i i m p i — A u n e
miellyttävämpi. Pitäköötkin vain Siljan, hänellä on
yllinkyllin i h a i l i j o i t a . . . P o j a t Fabianin ja Ollin p o k sissa nostivat m e n o n ja tempoivat serttinkiseinää niin
että se oli tulemaisillaan alas.
— Katso ulos, katso ulos!
— Hän on jo n ä h n y t , h u o m a a h a n sen, h ä n h ä n on
punainen kuin k u k k o .
— Mitä te n y t ? sanoi E i n o - I l m a r i viattomana.
— No, katso ulos . . .
Ja he tölmäsivät h ä n e n luokseen, käänsivät h ä n t ä
hartioista ja h u u s i v a t l a k k a a m a t t a jotakin ruskeasta
palttoosta ja valkoisesta lakista.
— Tiedäthän vain, ettet m e n e m i n u n laitumilleni!
sanoi J a n n e y h t ä k k i ä . — Se k a u n i i m p i on minun!
143
— Pidä molemmat, nauroi E i n o - I l m a r i selaillen ainevihkoaan ja k ä y d e n vetämässä alas rullakaihdinta.
Poksin k a i h t i m e t esittivät kuvia, joissa n ä k y i kirkkoja
linnoja, k a a r t u v i a siltoja ja ihmeellisiä k u k k i v i a puita.
K u i n k a monet k e r r a t pojat olivatkaan läksyjensä äärestä
u n o h t u n e e t t u t k i m a a n noita kummallisia maisemia ja
m i e t t i m ä ä n niiden tarkoitusta.
Y h t ä k k i ä huomasi vaitelias Olli Someri, että jotakin
outoa oli t a p a h t u n u t huoneessa: k u v a t olivat poissa seiniltä. Vai oli se k ä y n y t ne nyppimässä. Helvetti! Olli
ei t e h n y t y h t ä ä n liikettä, ainoastaan veriaalto läikähti
y l i h ä n e n karkeatekoisten kasvojensa.
Helvetti!
H ä n e n pienet silmänsä kohosivat korkeiden poskipäiden keskeltä niin ylös että silmäterien y l ä r e u n a t katosiv a t luomien alle, m u i s t u t t a e n jotakin auringonpimennyksessä t a p a h t u v a a ilmiötä. Toiset pojat tunsivat raivon ajavan Ollin silmät noin puolinurin ja seurasivat
h ä n e n katsettaan.
— P i r u t ja perkeleet! pääsi J a n n e l t a . — Kyllä se . . .
kyllä se L e h m ä saisi m e n n ä p a r k i t s e m a a n enonsa nahkoja sillankorvaan.
E i n o - I l m a r i t u h r i nopeasti n ä k y m ä t t ö m i i n erään
nimen, j o n k a h ä n oli kirjoittanut imupaperiin edessään.
Saattoiko sen vielä lukea? A u n e . . . A u n e . . . Aune:
p a r a s vetää m u s t i a viivoja yli koko tuon suloisen nimen.
A u n e oli kuin valoa koko tyttö, h y v ä ja p u h d a s . Jos
olisi u s k a l t a n u t nostaa uudinta, olisi vielä voinut nähdä
veikeiden tyttölasten k u l u n kirkkopuistoa kohti. Kynä
teki y h ä k i n m u u t a m i a k a a r t o j a ilmassa, A-kirjainta
tavoitellen. Pitikö A u n e hänestä, Eino-Ilmarista? Kauan
h ä n oli p a i n a n u t h ä n e n k ä t t ä ä n viimeksi, k u n tultiin
Vireniuksen tanssiaisista ja Eino-Ilmari oli saattanut
h ä n t ä kotiin. Loistavat silmät olivat katsoneet valkoisen k a r v a l a k i n alta. E i n o - I l m a r i tunsi A u n e a ajatellessaan m i n k ä v o i m a k k a a n t u e n h ä n tulisi hänessä saam a a n k e r r a n papin ihanassa vastuunalaisessa tehtävässä,
jos vain A u n e h ä n e s t ä piti.
— Etkö k u u l e — k u v a t ovat poissa seiniltä! huusi
J a n n e h ä n e n edessään. — Sano n y t jotakin, mies! Lehmä
on o t t a n u t sotapäälliköt alas seinältä. K u k a meistä
144
menee häntä oikaisemaan, sinä vaiko minä? Tai: k u n han ei tuo Olli olisi siihen paras. Olli on sisukkain meistä
kaikista, se t u n n u s t u s hänelle t ä y t y y antaa, v a i k k a h ä n
nuorin onkin.
Sotapäälliköt alas seiniltä — v ä h ä t siitä, m i t ä se m e r kitsi! Aune, Aune, Aune! M u t t a E i n o - I l m a r i painoi
alas rintaansa jotakin, joka oli kuin m a h l a j a a ja simaa
ja läksi ääneti keittiöön. Aliina ei ollut h e i t t ä n y t k u v i a
tuleen. Hän antoi ne vapaaehtoisesti pois, luetteli p i t käaikaiset äidilliset ansionsa poikain hoidossa, v a k u u t t i
aina tarkoittaneensa heidän p a r a s t a a n ja rukoili heitä
toki muistamaan, että piti olla koreasti, k u n oli tällaiset
vaaralliset ajat. N y t k i n käveli poliisi ulkopuolella. Mitä
hän tekee; jos se h ä n e l t ä r u p e a a kyselemään poikain
sotaherroja ja sotakarttoja. Ja a i n a h a n se t u p p a a k y s e lemään.
— Ne on läksyjä! huusi Eino-Ilmari. — Hullukin sen
ymmärtää!
Iltaruskon kajastus t u n k i läpi vanhojen valjenneiden
uudinten kuluneiden pöytäin ääreen, missä pojat istuivat ja lukea mutisivat. He lukivat luonnottoman kiivaasti, ilman ajatusta, k y y n ä r p ä ä t n a u l i t t u i n a p ö y d ä n levyyn kaikkine piirustuksineen ja r a k k a i n e nimineen
sekä käsi litistettynä korvia vasten, joissa humisi ja
kumisi.
Eino-Ilmarilla oli aine ylihuomiseksi. Se oli kirjoitettava aiheesta, jota n y k y a i k a n a kyllä k a n n a t t i selvittää itselleen — B r u t u s . Mikä oli B r u t u k s e n rikos?
Tämän ennen k a i k k e a tahtoi poika koettaa saada esiin.
Brutus ei ollut se m u r h a m i e s ja kavaltaja, joksi h ä n e t
oli tahdottu tehdä. H ä n ei kevyellä mielellä n o s t a n u t
kättään h y v ä n t e k i j ä ä n s ä vastaan. I s ä n m a a oli hänelle
ylinnä m u u t a eikä h ä n k a v a h t a n u t isänmaan v a a r a n
vuoksi s u r m a a m a s t a sitä, joka saattoi tulla sen t u r mioksi. B r u t u s oli sankari. Veren t a h r a ei liannut h ä n e n
käsiään, sillä eihän h ä n ollut kristitty. Eino-Ilmari saneli
itselleen t ä t ä k a i k k e a k y m m e n e t t ä kertaa, sormet p a i nellen tykkiviä ohimoja . . . Miten olisi Rooman käynyt,
jos Caesar olisi j ä ä n y t henkiin? Caesarkin oli suuri p e r soonallisuus. Y h t ä k a i k k i kävi B r u t u s sääskeksi h ä n e n
rinnallaan, sääskeksi j o n k a pistin riitti s u r m a a m a a n
10 - Talvio,
Kootut teokset VIII
145
m a a i l m a n h e r r a n . J a v a i k k a j ä r k i julistikin B r u t u k s e n
sankariksi, jäi h ä n e e n kristityn silmissä jotakin k a v a l tajasta. I s ä n m a a yli kaiken! B r u t u s oli pestävä p u h taaksi j ä l k i m a a i l m a n silmissä. Häneltä ei voinut vaatia
kristityn k a t s a n t o k a n t a a .
T u u n a n poika otti laatikosta paperia ja koetti miettiä
lähtökohtaa, alkulausetta. »Aikana, jolloin . . . » Hän oli
jo a l k a n u t liian m o n t a ainetta sillä tavalla, se ei enää
menetellyt.
Olivatko ne Suomen miehet t e h n e e t oikein, jotka
lähtivät vieraalle maalle? Heidän tähtensä j u u r i t a p a h tui t ä m ä ajometsästys, n ä m ä kotitarkastukset. »Ei
oikeutta maassa saa, k e n itse sit' ei hanki!» Vaapi oli
s a a r n a n n u t niitä sanoja ja lyönyt ne k u i n moukarilla
jokaiseen p ä ä h ä n . Mitä oli kotona t a p a h t u n u t ? Keitä
oli viety? Miksi Riikka viipyi? L ä h t e ä k ö J o r m a Sarinin
kanssa m a t k a a n ? E i sinun pidä t a p p a m a n . . . K u i n k a
H e r r a sallii sodan näin j a t k u a loppumattomiin? Eikö
Suomenkin v a p a u d e n s i e m e n jo ollut taimella m a a i l m a n tapahtumissa, vaikkei se vielä n ä k y n y t pinnalla? Sitä
t ä y t y i vain l ä m m i t t ä ä ihmissydämen lieskalla . . . Mene
pois m i n u n tyköäni, saatana! Eino-Ilmarista t u n t u i , että
h ä n t ä n ä yönä h y p p ä ä suksille Sarinin kanssa ja sitten:
o t t a k a a lintu kiinni, te sonnit ja sarvipäät! K u n tulisi
Riikka, että edes v ä h ä n saisi tunnustella, m i t ä kotona
ajatellaan . . . B r u t u s . . . Aikana, jolloin . . . A i k a Rooman
historiassa, j o l l o i n . . . K u n saisi h ä n e n kanssaan k e r r a n
keskustella. H ä n on niin hieno ja oikeudenmukainen, ei
k u k a a n p a r e m m i n kuin h ä n voi sanoa, m i k ä on oikein ja
m i k ä väärin. Aune, Aune, m i n ä r a k a s t a n sinua! Sano,
pidätkö h i u k k a s e n minusta? Tahdotko j a k a a kanssani
k ö y h ä n papin e l ä m ä n jossakin e r ä m a a n pappilassa, jossa
ei ole s e u r a e l ä m ä ä eikä loistoa, ainoastaan yksinkertaisia
sieluja, joiden kanssa p y r i m m e korkeuksiin? Aune, t a h dotko istua n ä k y m ä t t ö m ä n ä p e n k i n n u r k a s s a ja rukoilla
puolestani, k u n m i n ä nousen saarnatuoliin julistamaan
Mestarin sanaa? Aune, Aune, m i n ä kuolen, jollen saa
sinua o m a k s e n i . . . E i n o - I l m a r i T u u n a tuijotti u u t i meen, jossa s a t u m a i n e n silta k u l k i jonkin vuolaan veden
poikki toiselle rannalle, jolla oli linna. Ei y h t ä ä n siltaa
vielä ollut h ä n e n ja A u n e n välillä. Vain kaksi kertaa
146
oli hän ollut samassa seurassa A u n e n kanssa. M u t t a silmän välähtelystä oli E i n o - I l m a r i ollut lukevinaan, ettei
hän ollut Aunelle y h d e n t e k e v ä . K a i k k i oli A u n e n silmäyksessä, h ä n e n uskollinen v a k a v a hyvyytensä, h ä n e n
k a u n e u t e n s a . . . Jos saisi kirjoittaa Aunelle ja p y y t ä ä
kohtausta, jos saisi k u u l l a m i t ä h ä n arveli S a k s a n - m a t kasta. Hän ei j a k s a t ä t ä enää: h ä n kirjoittaa, A u n e n
täytyy hänet y m m ä r t ä ä . Ja m i n k ä A u n e neuvoo, sen
hän tekee . . . B r u t u s . . . K o r k e i m m i l l a a n oli J u l i u s
Caesarin valta . . . E i oikeutta maassa saa . . .
— Hamlet, älä toki n y t h u u d a , poliisi kävelee u l k o puolella! Sinun pauhaamisesi v a r m a a n on t e h n y t P o k sin hänelle epäilyttäväksi. L a k k a a nyt, t ä y t y y h ä n m e i dän muidenkin saada täällä joitakin o i k e u k s i a . . .
Eino-Ilmari sieppasi äskeisen kissatyynyn, veti s y r jään serttinkiseinää ja paiskasi t y y n y n lausuvaa Fabiania
kohden.
Fabian Soikko vaikeni, pusersi kädet l i k a a n t u n e e n
runokirjansa y m p ä r i l l e ja läheni Eino-Ilmaria askelilla,
joilla Hamlet likenee rikollista äitiään.
— Minä sanon sinulle: älä sinä kiusaa minua! Suomi
tarvitsee m u u t a k i n kuin pappeja. Jos m i n u n onnistuu
— niinkuin minä uskon . . . j a toivon . . . j a olen v a r m a . . .
viedä suloinen suomenkieli Euroopan näyttämöille, niin
luulenpa, että i s ä n m a a tyytyväisenä katsoo poikaansa.
Eino-Ilmari heilautti m a l t t a m a t t o m a n a p ä ä t ä ä n .
— J ä ä t luokalle mies! Mitä sinua auttaa, että sinulla
suomessa on k y m p p i , jos m u u t arvosanat ovat kuutosia
ja nelosia.
— Aina sinä m i n u a h ä r n ä ä t . ..
— No m u t t a H a m l e t — Teli — K u s t a a A a d o l f . . .
Serttinkiseinät t u h a n s i n e r y p p y i n e e n ja laskoksineen
heilahtelivat ja taasen istuivat pojat kirjojensa ääressä.
No, nyt rupesi Aliina veisaamaan, ei koskaan h ä n m u i s tanut, että Olli kärsi siitä ja he m u u t k i n . Siitä oli hänelle
sanottu k y m m e n i ä kertoja, m u t t a aina h ä n sen u n o h t i . . .
»Uskon l a m p p u l a k k a a m a a t t a a a . . . » Saattoi jo selvästi
kuulla k u i n k a Ollin s u u r e t j a l a t viereisessä karsinassa
liikahtelivat pöydän alla.
— Ole hiljaa nyt, k u u l u i F a b i a n kuiskaavan. — Mitäs
minua potkit. Ei sitä n y t ihminen saa olla noin k i u k 147
kuinen, k u n toinen harjoittaa h a r t a u t t a a n . Ota oppia
m i n u s t a — helkkarissa, mitä minä s a a n k a a n niellä!
Nim h ä n p u h u i k u i n näyttelijä — totta totisesti olisi
voinut luulla istuvansa palokunnantalossa Akseli G a a b riel S u m u n premieerissä. E h k ä hänestä sittenkin tulisi
taiteilija. M u t t a lukumieheksi ei hänestä ollut. Ja isä
tahtoi hänestä j u u r i lukumiestä. Vaapia p a r k a !
N y t . . . n y t alkaa L e h m ä u u d e n virren . . . »Käy nyt
sieluni ja mielen' . . . » Ja se on se k a u h e a n pitkä
virsi. Hän veisaa sen aina päästä p ä ä h ä n . Eikö siinä
liene k a k s i k y m m e n t ä värsyä . . . »Perkeleestäkin mun
päästä .. . !» P i r u vieköön kaikki h u r s k a a t ihmiset.
— Älä potki! sanoi Fabian Soikko. — P a r a s että koet a m m e täällä olla hissuksissa. Jos sinun isäsi on k a r a n nut, niin . . .
— S u u kiinni! huusi Olli. — Suu kiinni toisen ja kolmannen ja tuhannen kertaa.
Olli löi n y r k k i n s ä pöytään, nousi, haeskeli jotakin.
Ovi eteiseen läiskähti. Sitten läiskähti ulko-ovikin.
Olli Someri, joka ei vielä ollut t ä y t t ä n y t neljättätoista
ikävuottaan, Somerin talon v a n h i n poika, jolla ei ollut
koskaan ollut p u u t e t t a mistään, k a r k a s i ulos pimeään
iltaan. Hän oli onneton ja yksin, ei hänellä ollut kotia
eikä taivasta, ei J u m a l a a eikä maallista isää. Hänen
ainoa pesänsä oli se sohvasänky, jossa h ä n nukkui
yhdessä Hamletin kanssa. Koulu, jossa h ä n ennen oli
ollut mielellään, oli k ä y n y t hänelle piinaksi: kaikki tiesivät h ä n e n h ä p e ä n s ä eikä h ä n enää voinut katsoa
k e t ä ä n silmiin. Isä oli m e n n y t Saksaan — viisaasti hän
teki. M u t t a sitä ei h ä n ajatellut m i h i n yksinäisyyteen
j ä t t i penikkansa. Olli k u l k i seinävieriä pitkin, kädet
taskuissa. Hänellä ei ollut päällystakkia, h ä n h ä n oli läht e n y t j ä ä h d y t t ä m ä ä n itseään. M u t t a k u n h ä n värjärin
p i t k ä n punaisen talon ohitse astuen y h t ä k k i ä töytäisi
lyhtytolppaan, t u n t u i hänestä siltä, että hänelle ei ole
sijaa m a a n päällä, näin h ä n kulkee pää tyhjänä ja järki
vähissä. Tuolla virrassa siellä on tilaa, siellä jäähtyy,
siellä unohtaa, siellä pääsee kaikesta.
Hän piteli p ä ä t ä ä n , h ä n oli lyönyt otsansa lyhtypilariin. L a k k i k i n oli poissa. Mitäpäs tuosta enää oli
väliä. Hän tähtäsi k u i t e n k i n silmänsä lumeen lyhdyn
148
alla ja otti ylös lakin. H ä n e n s u u r e t j a l k a n s a veivät
häntä kuin sukset vaivalloisesti ylös m ä k e ä . Mikä h ä n
olikaan kummitus, jolla oli s u u r e m m a t j a l a t kuin t ä y s i kasvuisella miehellä. Sekasikiö h ä n oli — kunnollisen
isän ja heittiön äidin poika. Ja siitä heittiöstä äidistä
hän oli pitänyt e n e m m ä n kuin mistään m u u s t a m a a i l massa, e n e m m ä n k u i n kunnollisesta isästään. Sisko oli
vielä kotona, silkkitukkainen sisko. Sen opettaa äiti
tietysti kaltaisekseen, se on m e n n y t t ä . Ei ikinä h ä n
tahdo heitä nähdä, ei koko kotia. Hänellä ei enää ole
kotia! Helvetti on h ä n e n asuinpaikkansa. M u t t a ensin
koski tuossa, että j ä ä h t y y kunnollisesti e n n e n k u i n tulee
kuumaan p a i k k a a n .
Hän pysähtyi sillalle, nojasi kätensä k a i d e p u u h u n eikä
hetkeen voinut k u u l l a m u u t a kuin sydämensä lyöntejä.
Ne pauhasivat kuin kellot, hätäkellot kirkontornissa.
Koko tapuli jyski, koko h ä n e n k u r j a suuriraajainen
ruumiinsa. Tällaisia k ä s i ä k ä ä n ei ollut k e n e l l ä k ä ä n
muulla. Mitä se auttoi, että v a k u u t e t t i i n hänestä t u l e van suurikasvuisen miehen. H ä v e n n y t h ä n oli käsiään.
Ja nyt hän häpesi äitiään. M u t t a pian se kaikki l o p puu. Tuolla alhaalla on viileää.
Hänen täytyi etsiä nenäliina t a s k u s t a a n ja p y y h k i ä silmiään. Hän itki.
Pian on pääsiäinen ja ne m u u t m e n e v ä t kotiin. J u o s taan taas mäen törmässä ja k e i n u t a a n n a v e t t a p i h a l l a . . .
Hän itki hillittömästi, väristen vilussa ja kuumeessa.
Hän löi inhottavia käsiään k a i d e p u u h u n . J o k u h u l l u
hänelle oli sanonut, että h ä n niillä joskus vielä toimittaisi suuria asioita.
Äiti, äiti!
Hän parkaisi n ä m ä sanat esiin syvältä sielustaan,
vaikkei huulille tullut m u u t a kuin vaahtoa, j o k a syöksyi keuhkoista.
Tuolla kylmyydessä h ä n ajelehtii h e t k e n perästä. Ja
hänellä on kuitenkin k e r r a n ollut koti, kaunis l ä m m i n
huone, vuode jossa oli k o r k e a t laidat ja äiti, joka hyväili
häntä, lauleli hänelle, suuteli h ä n t ä . Yhden sekunnin
hän vielä tahtoisi omistaa t ä m ä n kaiken, u n o h t a a k y l män hautansa ja k u u l u a m a a n päälle. Yhdeksi s e k u n niksi hän vielä m e n e e kotiin ja lämmittelee keittiön
149
lieden ääressä. T u n t u u p e r u n a k e i t o n h a j u . . . Ei! Hän
oli t u n t e v i n a a n hienon, m a k e a n t u p a k a n tuoksun ja
k u u l e v i n a a n viheltelyä salin t a k a a . Äiti tuli ovesta ja
h ä n e n m u k a n a a n t u l v a h t i t u p a k a n t u o k s u entistä äitel ä m p ä n ä . Äiti oli kuin pilven sisässä. Hänen hiuksensa
olivat k a m p a a m a t t o m a t j a h ä n e n kasvonsa h e h k u i v a t . . .
P o i k a t a r t t u i hävettävillä käsillään lujasti kaidepuuhun.
Ei tullut k e t ä ä n e h k ä i s e m ä ä n h ä n e n tekoaan, ei kukaan
h ä n t ä k a i p a a kotona, v a s t a h u o m i s a a m u n a h e h u o m a a vat, että h ä n o n poissa . . . Jos kelpaisi sinne Saksaan . . .
J o s sanoisi olevansa kahdeksantoista v a n h a . Se olisi
valhe, m u t t a v ä h ä t siitä . . . Isä p a k e n i h ä p e ä t ä ä n , paras
p e n n u n m e n n ä perässä.
Äiti, äiti!
Jos h ä n saisikin käsiinsä äidin, tuosta h ä n paiskaisi
h ä n e t k a i d e p u u n yli. H ä n e n sydämensä ei liikahtaisi,
v a i k k a h ä n kuulisi h ä n e n huutonsa. Maailmaa ei ohjaa
m i k ä ä n isä, j o k a m u k a rakastaisi ihmisiä. Maailma
k i e p p u u avaruudessa k u n n e s s a m m u u — sen kokee kerr a n eräs onnellinen sukupolvi, noin k u u d e n tuhannen
vuoden perästä. Siihen asti: piinaa, piinaa. Sokeina
etsivät mies ja n a i n e n toisiaan. Häpeä on heidän suhteensa, häpeällinen on heidän h ä p e ä n s ä hedelmä.
Häpeällinen ja onneton!
Äiti, äiti!
Kirottu!
Se m i k ä hänessä n y t kiehui, ei enää ollut onnettom u u d e n tunne, v a a n viha. Eikä h ä n yksin vihannut
siittäjäänsä ja synnyttäjäänsä, v a a n edellisiä sukupolvia
ja vihdoin sitä kättä, j o k a oli v i s k a n n u t planeetat avar u u t e e n k i e p p u m a a n k u i n leikkipallot, m i t k ä lapsi visk a a . M u t t a ainakin yhdellä planeetalla oli miljoonan
miljoonia kärsiviä olentoja.
H ä n ei enää ollut sillä päällä, että olisi halunnut
hukuttautua.
H ä n sanoo olevansa kahdeksantoista
v a n h a j a a n t a a v ä r v ä t ä itsensä sinne m i n n e muitakin
m e n e e . K e l p a a p a suurilla r u m i l l a jaloilla marssia
h i e k k a t a n t e r i a . . . H ä n t ä rupesi n a u r a t t a m a a n . Hänen
oli kylmä. Oikeastaan h ä n e n n a u r u n s a oli itkua.
Äiti, äiti!
Niinkuin l i n n u n poikanen h ä n oli, j o n k a emo on hyi
150
jännyt ja p u d o t t a n u t pesästä. Käenpoikasellakin on
vaalijansa, vieras lintu sen ottaa omakseen, m u t t a ei
niin ihmisen lapsella.
Luontokappaleen t u r v a t t o m u u s saattoi h ä n e t i t k e mään ja raivoamaan y h t a i k a a . H ä n e n käsiään pisteli ja
poltti ikäänkuin h ä n olisi kierrellyt jotakin nuoraa, j o k a
viiltäytyi syvälle lihan sisään. Milloin h ä n oli käsillään
repivinään pellavankarvaisia hiuksia, milloin h ä n suomi
jotakin selkää. Missään tapauksessa ei h ä n enää ajatellut h e i t t ä y t y m i s t ä ä n koskeen. J o t a k i n v a r t e n h ä n
halusi elää, h ä n ei tarkoin t i e t ä n y t mitä v a r t e n — n ä h däkseenkö vielä k e r r a n äitinsä, lyödäkseenkö häpäisijää,
vai lähteäksensä isänsä jälkeen. Hän seisoi sillalla,
kädet n y r k k e i n ä ja päästeli joitakin outoja ääniä.
— Ei m i t ä ä n isää . . . sokko s a t t u m a . . . sokko s a t t u m a !
Ja ihminenhän rukoilee . . . Käenpoika on ihminen . . .
Maailma kieppuu . .. Sokko s a t t u m a sitä p y ö r i t t ä ä . . .
Kerran se s a m m u u .
— Mitä — m i k ä p e r h a n a se käveli h ä n e n perässään?
Nauroiko se? Oliko se kävellyt k a u a n k i n ? H ä n s u u t t u i
niin ettei t i e t ä n y t löisikö sitä kasvoihin, vai . . . H ä n t ä
hävetti. Sehän oli Eino-Ilmari. H ä n t ä raivostutti.
He vaihtoivat m u u t a m i a lyhyitä sanoja. E i n o - I l m a r i n
tyyneys ja v ä l i n p i t ä m ä t t ö m y y s olivat todella r a i v o s t u t tavat. Hänen h y v y y t e n s ä sentään oli itkettävä. Ja Olli
oli tällä hetkellä v a s t a a n o t t a v a i n e n hyvyydelle. Itse
asiassa h ä n janosi m y ö t ä t u n t o a . Hän kuuli, että Riikka
ja Milja olivat saapuneet, tästä ohi he olivat ajaneet ja
heti kun ei Ollia ollut kotona, muistaneet n ä h n e e n s ä sillalla miehen, j o k a saattoi olla heidän Ollinsa. E i n o Ilmari oli heti s a a n u t lähteä t ä n n e etsimään karkulaista.
Aine — ties miten senkin n y t saa valmiiksi. Ylihuomenna sen pitäisi olla. Sonni — niin, poksin u l k o puolella seisoi taas uusi »Sonni». Kyllä heitä v a r m a s t i
vartioitiin. Ties m i k ä olikaan tulossa. Ja H a m l e t vain
pauhasi sisäpuolella. H ä n t ä e i s a a n u t l a k k a a m a a n . . .
Niin, kyllä siinä oli p e r ä ä : K a n k a a l l a oli pidetty t a r k a s tuksia — Somerilla ei k u i t e n k a a n . E i n o - I l m a r i ei tullut
ajatelleeksi, että h ä n tälläkin viimeisellä tiedonannolla
haavoitti a r k a a Ollia. Hän tunsi, vaikkei poika t e h n y t
mitään merkkiä, k u i n k a Ollin hengitys kiihtyi. K y l l ä p ä
151
tuo h a n k k i itselleen t u s k a a kaikesta, aivan kaikesta se
kärsii. Hän nosti p ä ä t ä ä n ja huomasi y h t ä k k i ä , että pilvet siirtyivät niinkuin v a a t e t t a olisi vedetty syrjään ja
s u u r e t säihkyvät t ä h d e t tulivat näkyviin. Oli kuin joitakin kahleita olisi irroitettu.
Eino-Ilmari hengitti
syvään eikä hetkisen aikana m u i s t a n u t m i t ä ä n m u u t a
kuin tähtiä. Samassa h ä n kuuli Ollin hengityksen, joka
oli sillä hetkellä ä ä n e k ä s kuin jonkin eläimen.
— K i r k a s t u u , sanoi Eino-Ilmari. — No, etkö n ä e :
kirkastuu!
— Roskaa, p ä r s k ä h t i Ollin suusta.
— Riikalla on paljon t a v a r a a , tunnusteli Eino-Ilmari
taasen. — Vierreleipää, v e r i m a k k a r o i t a , p a n n u k a k k u j a .
— Mene hiiteen, a n n a m i n u n olla, v a i k k a hänellä olisi
linnunmaitoa, niin m i n ä en tule . . . Älä sinä k ä y minun
käsiini, paiskaan sinut värjärin k a t o l l e . . . Mikä sinä
olet m i n u n käsissäni! Ne ovat r u m a t , m u t t a niissä on
voimaa. Katso sinä senkin . . . , että m e n e t loitomma.
Setä, setä sinä olet minulle. Jos olisit eno, niin panisin
oikopäätä m e n e m ä ä n alas koskesta. Olisipa m a a y h t ä
pappia köyhempi. Pääsisipä m a a yhdestä valehtelijasta.
Minä en ole humalassa, m u t t a minä en kärsi sitä, että
juostaan perässäni. J u o k s e n k o m i n ä o t t a m a a n kiinni
sinua, k u n sinä v a h t a a t valkoista n a a p u k k a a K i r k k o p u i s tossa. Luuletko, etten m i n ä tiedä. Luuletko, että h o u kuttelet m i n u a verimakkaroilla. Yhdelle minä olen niin
s u u t t u n u t , että tahtoisin tehdä siitä v e r i m a k k a r a a . . . J a
teenkin. Ja paiskaan h ä n e t alas koskesta. Ja jos sinun
J u m a l a s i tulee siihen väliin, niin minä panen h ä n e t k i n
kovalle ja vastatkoon, mitä minä olen tehnyt, että m i n u n
pitää tällä t a v a l l a . .. h ä v e t ä . .. Saat olla, jos annat
m i n u n n y t m e n n ä hyvällä etkä sekoita itseäsi m i n u n
asioihini...
Heidän välillään syntyi pieni tepastelu keskellä k a t u a .
Nuori setä t a r t t u i ystävällisesti velipuolensa poikaa
käsivarteen ja äkäisesti tuuppasi poika h ä n e t m e n e m ä ä n .
Ei y h t ä k ä ä n ihmistä n ä k y n y t , värjärin i k k u n a t olivat
tällä puolella pimeinä. Ainoastaan koski valvoi ja t ä h det vilkkuivat.
— No, hyvästi sitten! sanoi Eino-Ilmari, pidellen r a n n e t t a a n , jota veljenpoika oli puristellut. — T y h m y y d e l l e
152
minä olen v i h a i n e n . .. m u t t a viisaus ei ole kaikille
annettu...
Olli ei enää kuullut. Hän hoippui R a n t a k a t u a värjärin
nitkän punaisen r a k e n n u k s e n ohi, tunsi sieraimissaan
outoa, inhottavaa h a j u a ja ajatteli, että sittenkin on
paras peittää itsensä kosken kuohuilla. Häpeää ei voida
pistää v ä r i p a t a a n niinkuin vanhoja takkeja.
Häpeä
pysyy häpeänä, niinkuin äiti pysyy äitinä. Jos h ä n e t
kymmenen k e r t a a kieltää sydämessään ja p ä ä t t ä ä , ettei
häntä tunne eikä t u n n u s t a , niin astuisi ohi niinkuin a s t u taan vieraan ohi — ei voi tehdä t e k e m ä t t ö m ä k s i sitä,
että hän se oli, joka tuli vuoteen ääreen illoin ja pani
poskensa tyynylle ja antoi k ä d e s t ä ä n jonkin kauniin
makean, hän se oli, joka tuli silloin k e r r a n keväällä ja
otti Ollin syliinsä, veti r a u t a n a u l a n j a l a s t a ja kantoi
hänet kotiin ja pesi h ä n e n haavansa, v a i k k a hänelle
teki niin pahaa, että h ä n oli pyörtymäisillään. Hän ei
voinut n ä h d ä verta, hänellä oli sellainen k a u h u , että
hänen laheat hiuksensa t ö r r ö t t i v ä t kuin pistävät k u l o heinät .. . Hän istui aivan valkoisena ja vapisi, k u n
haava vihdoin oli sidottu. Eikä h ä n voinut p i t k ä ä n
aikaan m e n n ä pientareelle n a v e t a n taakse, missä t ä m ä
oli t a p a h t u n u t . . . M u t t a se ei enää auta eikä merkitse.
Samat kädet ovat sittemmin silitelleet toista p ä ä t ä k u i n
isän lasten. Olisipa saanut j ä ä d ä r a u t a n a u l a silloin j a l kaan, se olisi r u o s t u t t a n u t j a l a n ja ehkä koko r u u m i i n
ja kaikki olisi pian l o p p u n u t . .. M u t t a n y t on s y d ä messä jotakin p a h e m p a a kuin ruoste ja r a u t a n a u l a t . On
häpeä. On viha. On inho. On kaipaus, on kipu, on h e l vetti ja tuli. On yksinäisyys. On ikävä että saisi t a r t t u a
lämpimään käteen, hypistellä t u t t u j a sormuksia ja
kuulla t u t u n äänen s a d a n n e t t a k e r t a a sanovan: t ä m ä on
kihlasormus . . . t ä m ä on vihkisormus . . . t ä m ä n antoivat
isoisä ja isoäiti, k u n äiti pääsi ripille . . . Kivi? Se on
rubiini. T ä m ä n antoivat sedät, kaikki äidin v e l j e t . . . se
on t i m a n t t i . . . T ä m ä n . . . K i r o t u t sormukset, kirottu
käsi, kirottu kaipaus. Lunta, lunta!
Poika taipui äkkiä o t t a m a a n l u n t a maasta. Hän painoi
sitä kasvojaan vasten, h u u l i a a n vasten, silmiään vasten.
Hän purskahti i t k u u n ja jäi seisomaan. Nyt sai E i n o Ilmari t a r t t u a h ä n e n käsipuoleensa ja viedä h ä n e t m i n n e
153
halusi. Hän ei n ä r k ä s t y n y t sitä että E i n o - I l m a r i oli
h ä n t ä s e u r a n n u t , hänellä ei ollut t a h t o a eikä tarmoa
h ä n ei enää ajatellut itseään eikä äitiään. Koski sai
p u h u a ja se sanoikin kaikki. U n o h d u s t a sanoi se ja
v ä s y m y s ottikin valtoihinsa n ä ä n t y n e e n pojan. EinoI l m a r i talutti h ä n t ä , lumi suli Ollin käsissä ja valui alas
kasvoja. E i n o - I l m a r i kulki itsepintaisesti ylöspäin katsoen. Vihdoin nosti Ollikin kasvonsa ja n ä k i tähdet.
T ä h t i t a i v a a n r a u h a k ä ä r i y t y i samassa h ä n e n sielunsa
y m p ä r i l l e niinkuin suuri m ä r k ä v a a t e k ä ä r i y t y y k u u meisen r u u m i i n ympärille.
E i n o - I l m a r i luki jotakin r u n o a tähdistä, ja rupesi
p u h u m a a n siitä. Olli ei s e u r a n n u t h ä n t ä ja keskeytti
äkkiä:
— Muistatko sinä meidän k ä e n p o i k a a m m e . . . tyhmä,
sokko, r a u k k a se o l i . . . Minä olen v a r m a , ettei ihminen
ole enempää. Vähissä höyhenissään, silmät pullollaan
se istui kivellä . .. m u i s t a t k o . . . ja antoi pienen leppälinnun itseään ruokkia. Tuntikausia se i s t u i . . . Yhtä
r u m a o n tällainen ihminen. O r a v a t u l i . . . n a k e r s i käpyä.
K ä e n p o i k a ei p a e n n u t . Muistatko k u i n k a me pelkäs i m m e käenpojan puolesta. Oravalle se olisi ollut oiva
saalis. M u t t a t ä m ä toinen t y h m ä meni ohitse. Sattuma
— mitäs m u u t a . Missä suhteessa ihminen on viisaampi
. . . tai t u r v a t u m p i . . . tai v a r m e m p i . . . tai enempi?
Ihmisellä ei ole haiveniakaan, paitsi m i n k ä l a i n a a . . .
M u t t a pappi p u h u u J u m a l a s t a : J u m a l a j o h d a t t i niin että
orava meni ohitse . . . J u m a l a suojeli t y h m ä ä k ä k e ä —»
hahhahhah.
E i n o - I l m a r i k u l k i y h ä k o r k e u t e e n katsellen. Hänkin
n a u r a h t i , v a i k k a aivan toisella lailla k u i n Olli.
— Niin suojelikin ja johdatti.
— Ja puetti ja p a n i l a m p a a n villat lapselle koltuksi
— hahhahhah.
E i n o - I l m a r i k u l k i ääneti. Ollin oli niin k y l m ä että
h ä n e n äänensä värisi. E i n o - I l m a r i kulki nopeammin.
Y h t ä k k i ä Olli pysähtyi, laski tärisevän kätensä ystäv ä n s ä olalle ja sanoi:
— M u t t a m i n ä en kärsi että m i n u a p i l k a t a a n . . .
— Ole höpisemättä, sanoi Eino-Ilmari.
154
Jos te r u p e a t t e p u h u m a a n m i n u n a s i o i t a n i . . .
S o m e r i s t a . . . j a ties mistä, niin minä m e n e n . . .
Eino-Ilmarilla oli jokin leikki huulillaan, m u t t a se
unohtui ja h ä n sanoi j ä n n i t t y n e e n ä :
Sonneja on u s e i t a . . . katso nyt, etkö näe. M i k ä h ä n
nyt on?
Niinkuin h u m a l a i n e n y h t ä k k i ä s a a t t a a selvitä, niin
palasi Olli silmänräpäyksessä todellisuuteen.
— Ei m e n n ä kotiin, kuiskasi h ä n ja pysähtyi.
Mutta se oli myöhäistä. Poliisit olivat jo h u o m a n n e e t
heidät. He seisoivat Poksin portilla ja odottivat. E i n o Ilmari rupesi v i h e l t ä m ä ä n ja astui h u o l e t t o m a n a heitä
kohti. Olli h u p p u r o i perässä ja p u h u i l u o n n o t t o m a n
äänekkäästi laskuesimerkistä, jota ei h ä n s a a n u t p ä ä hänsä, mikä hitto siinä olikin. P o r t i n k a h d e n puolen
seisoi s a n t a r m i ja poliisi liikkui heidän välissään, siitä
tuskin pääsi k u l k e m a a n . Vai oliko tarkoitus heti k ä y d ä
kiinni?
Eino-Ilmaria kylmäsi, k u n h ä n pujottelihe
miesten ohi. Ollin jäseniä k a r m i v a t k y l m ä t väreet. Viha
kiehui heissä molemmissa. E i n o - I l m a r i k u i t e n k i n löi
kaikki samassa n a u r u k s i , Olli astui s y n k k ä n ä ylös
pimeitä portaita.
Pienessä eteisessä tapasivat he kaikki t u t u t m y t y t ja
kääröt kotoa, kopat, joissa niin m o n t a k e r t a a oli heille
tuotu eväitä, pytyt, joissa milloin oli ollut voita, milloin
suolakalaa, milloin sieniä, säkit, joista pistivät esiin
reikäleipien syrjät, peitteet ja loimet, m i t k ä e r o t t a m a t tomasti k u u l u i v a t T u u n a n rekiin ja vinttiin, missä orsilla
riippui ryijyjä. Eteisessä oli myöskin tilapäinen vuode,
sijoitettuna p u k k i s ä n k y y n . Sisarukset Milja ja Aliina
olivat poissa, kaikki pojat huoneissaan.
Keittiön pöydän ääressä istui Riikka T u u n a ja odotti
— oliko h ä n sairas eikä päässyt liikkeelle, vai miksei
hän tullut vastaan? H ä n nousi vasta k u n Olli tuli h u o neeseen.
— Terveisiä kotoa. Mitäs n y t k u u l u u ?
— Hyvää vain, sanoi Olli kiihkeästi ja loi heti k a t seensa pöytää kohti.
Siinä oli läjässä leipää, suuri voipytty, p a l v a t t u lampaanjalka sekä erinäisiä h e r k k u j a paperipusseissa. K a i kesta oli jo runsaasti n a u t i t t u . Koko h u o n e oli t ä y n n ä
155
lämpöä ja r u u a n t u o k s u a , joka toi mieleen joulun. Olli
kävi nälkäisenä kiinni ruokiin. Riikka T u u n a komensi
kasvonsa ystävällisiksi. Välkettä silmissään h ä n ei saan u t t y y n t y m ä ä n . I k ä ä n k u i n h ä n olisi p e l ä n n y t ajatustensa leiskuvan esiin katseestaan, h ä n pysytteli pimeässä.
Ei ollut vaikeaa löytää varjopaikkoja tässä huoneessa,
missä öljylamppu katossa ei ollut valoisimpia.
— Syökää nyt. Olette taitaneetkin n ä h d ä nälkää.
— No, ei mitään, sanoi Eino-Ilmari.
Olli söi i k ä ä n k u i n h ä n olisi p e l ä n n y t r u u a n k a r k a a v a n .
— P a r a n n a n isäntä sitten kanssa kuoli, sanoi Riikka.
— Niin aina, vastasi Eino-Ilmari.
— Ja veivät h a u d a l t a n a u h a t K a n k a a n k u n n a n seppeleestä.
— K u k a h a n sekin oli?
Y k s k a n t a a n oli keskustelua j a t k e t t u v ä h ä n aikaa, k u n
E i n o - I l m a r i sanoi:
— K ä v i v ä t k ö ne ehkä t ä ä l l ä . . . nuo, j o t k a olivat
portilla?
Riikka T u u n a n silmät leiskahtivat.
— Kyllä ne kävivät.
Olli lakkasi syömästä ja sanoi jotakin epäselvästi,
pala suussa.
— Kysymässä meitä? P u h u i v a t k o vangitsemisesta?
T ä m ä on kaikki L e h m ä n työtä . . .
— K u n ei täti ennen sanonut, sanoi Olli, — ehkä tästä
olisi päässyt pakoon . ..
— Mitä joutavia, vastasi viime sanoihin Riikka. —
A n t a k a a niiden t u t k i a — entä sitten.
— Minä en r u p e a i s t u m a a n heidän vankiloissaan,
m e n e n v a i k k a piipusta . . .
Ollin pää väisti k a t t o l a m p p u a ja silmät t u n t u i v a t t u t kivan mitä mahdollisuuksia pakoon oli hellan tienoilla.
Äkkiä h ä n otti pöydältä palan vierreleipää ja pisti sen
taskuunsa. Sitten h ä n m e n i Poksin sisäsuojiin, missä
pojat jo n u k k u i v a t h a a l t u n e i d e n kotikutoisten t o p p a peitteiden alla ja raoitti uudinta. K a d u l l a ei n ä k y n y t
mitään, yksinäinen lyhty Rameenin kulmassa valaisi
lunta. P i h a m a a l t a k u u l u i ääniä. P i r u istukoon heidän
vankiloissaan! Hän n ä k i vielä pahasti t a h r i t u n ja v u o leskellun koulupöytänsä v i h k o - ja kirjapinkkoineen,
156
Hamletin pystyn t u k a n ja lintumaisen niskan valkaisemattomalla tyynyllä. Hän muisti laskuesimerkit, j o t k a
olisivat olleet opittavat huomiseksi. Sitten h ä n s a m mutti lampun ja t a r t t u i u u t i m e e n niin että kaikki linnat
ja tornit huojuivat. Ei oikeutta maassa saa ken itse
sit' ei hanki. P i r u istukoon heidän karssereissaan!
Eino-Ilmari y h ä h a u k k a s i keittiön pöydän ääressä ja
Riikka ylläpiti keskustelua h ä n e n kanssaan, seisoen
lämmittelemässä hellan luona. M u t t a molempien s y d ä met takoivat ja k o r v a t k u u n t e l i v a t ääniä p i h a m a a l t a .
Molemmat tiesivät m i k ä oli tulossa, m u t t a eivät m i t ä oli
tehtävä.
Aliina on kaikkeen syypää, kuiskasi E i n o - I l m a r i
ainakin kolmannen k e r r a n .
Riikan k ä s i v a r r e t suoristuivat oudosti, k u n h ä n sanoi:
— Ei ole.
— Et tiedä, kiihtyi nuori velipuoli — poliisien ja solttujen kanssa h ä n on seurustellut kaiken talvea ja viimeksi . . . Hän o n suorastaan i l m i a n t a n u t m e i d ä t . . .
Riikka tuli nopeasti p ö y d ä n ääreen, katsoi r a k a s t e t tuun pikkuveljeen k u i n a p u a anoen ja sanoi hiljaa:
— Onhan sinunkin m i e l e s t ä s i . .. sinä k u n luet papiksi
. . . onhan aina p u h u t t a v a totta . . . Vaikka h e n k i menisi
. . . Mitä?
Eino-Ilmari vastasi hajamielisenä ja h i u k a n h ä m m ä s tyneenä:
— Tietenkin. Mitä sinä sellaisia.
Riikan piti j u u r i r u v e t a p u h u m a a n siitä k u i n k a kaikki
kotona olivat aikoneet valheella pelastaa itseään k o t i tarkastuksessa ja k u i n k a h ä n oli t ä h ä n s u h t a u t u n u t , k u n
askelten kopina alkoi nousta ylös portaita. E i n o - I l m a r i
karkasi ylös. Hänen päänsä läpi lensi: h y p p ä ä n k ö ulos
ikkunasta? Otanko p u u k o n ? Rupeanko humalaiseksi?
Hän muisti A a r n e Laurelan, joka sitten m a r r a s k u u n oli
istunut Krestissä. He olivat yhdessä L a u r e l a n kanssa
ottaneet lausuntatunteja, L a u r e l a oli keväällä tullut y l i oppilaaksi. Hänen mieleensä tuli maisteri Saukon h a h m o
— hänestä ei tiedetty, oliko h ä n elossa vaiko kuolleena.
Puhuttiin P ä h k i n ä l i n n a s t a ja Siperiasta. Rouva elätti
lapsia leipomalla. Myöskin A u n e n vaalea pää sukelsi
hänen silmiensä eteen. Hän nojasi raskaasti pöytään.
157
Sinä hetkenä, jolloin s a n t a r m i t ilmestyivät o v e n a v a u k seen, helähti sisälläpäin i k k u n a r u u t u . T ä r ä y s t ä ei s a a t t a n u t olla k u u l e m a t t a , poliisi töytäisikin oikopäätä sitä
kohti. Vedossa j o k a oli s y n t y n y t r u u d u n särkyessä, h ä ä lyivät s u u r t a salia e r o t t a v a t serttinkiverhot. P i l k k o pimeässä nostivat tuskin n u k k u n e e t j a j u u r i h e r ä n n e e t
pojat päitään. P ö y d ä l t ä putosi kolisten erinäisiä esineitä.
— J o k u perkele on k a r a n n u t ikkunasta! huusi poliisi
ja koetti samassa toimittaa asiaa venäjäksi.
S a n t a r m e i s t a läksi heti kaksi juosten pihamaalle, yksi
kiirehti serttinkiverhoja kohti, p u h u i äkäisesti jotakin,
veti t u l t a t i k k u u n ja katsoi verhojen taakse. Poliisi ja
yksi s a n t a r m e i s t a seisoivat E i n o - I l m a r i n edessä. He
p u h u i v a t sekä suomea että vierasta kieltä. He t u n k e u tuivat niin lähelle, että n u o r e n miehen t ä y t y i askel a s k e leelta p e r ä y t y ä .
— Ä l k ä ä kajotko m i n u u n , sanoi h ä n pidätetysti.
Suonet h ä n e n ohimoillansa alkoivat pullistua. Hänen
päänsä kohosi sitä m y ö t e n kuin h ä n e n edessään ä r h e n televät miehet lähestyivät. K a l p e a Riikka, k ä d e t j ä n n i tettyinä kuin teräsvieterit, y r i t t i tulla väliin, m u t t a sai
heti sekä omaiseltaan että vierailta miehiltä kuulla, ettei
hänellä ollut täällä m i t ä ä n tekemistä. Nuori mies kysyi,
m i t ä h ä n e s t ä tahdottiin, m i t ä h ä n oli tehnyt. Sonni tiuskaisi, että h ä n h y v i n tiesi sen itse ja ojensi kätensä
i k ä ä n k u i n kiinni t a r t t u a k s e e n .
— Älkää kajotko m i n u u n , sanoi T u u n a n poika, veri
kohisten päässä.
Sisäkomeroista k u u l u i huutoja, juoksua, kolinaa. S ä r kyneestä i k k u n a s t a tulvivassa vedossa nousivat r y p i s t y neet serttinkiseinät aavemaisesti, n ä y t t ä e n y h t ä k k i ä h u o neen alkuperäisen s u u r u u d e n ja telineet, joiden v a r a a n
verhot olivat h i l a t u t sekä k a a t a e n noustessaan pieniä
pöytiä, poikien saappaita, voimisteluvälineitä ja m u u t a
m i t ä oli lähellä. K o l m e n tihruisen p ö y t ä l a m p u n valossa
veti s a n t a r m i auki laatikoita eri haaroilla, sai esiin
k o r t t i p a k a n , t a s k u l a m p u n , kengännauhoja, vihkoja, k i r jeitä, k o r k k i r u u v i n , sinikantisen kirjan, jossa oli laivan
k u v a . . . J a n n e Lehtonen seisoi vavisten j a seurasi h ä n e n
työtään, yllään housut ja takki, k a u l u s pystyssä. Hamlet
158
oli saanut hartioilleen peitteensä ja juoksi paljasjaloin
kyökin ja sisäsuojien väliä.
Hän veti Riikka T u u n a a hihasta ja vei h ä n e t eteiseen.
Kirja, kuiskasi hän, — oli l a a t i k o s s a . . . kirja jossa
kuvataan Emdenin s a n k a r i t ö i t ä . . . O n h ä n sen n ä h nyt . . . Meidän k ä y h u o n o s t i . . . Olli . . . eivätköhän n e
ole saaneet h ä n t ä kiinni. Hitto vie, meidän k ä y h u o nosti.
Kadulta kuului poliisipillien vihellystä ja kaukaisia
huutoja. Keittiössäkin k ä v i v ä t äänet u h k a a v a m m i k s i .
Eino-Ilmari oli jo t y ö n n e t t y seinään asti, h ä n ei enää
päässyt m i h i n k ä ä n ja ainoastaan huusi käheästi, että
hän seuraa vapaaehtoisesti, m u t t a h ä n e e n ei saa koskea.
Kun hän sitten s a n t a r m i n ja poliisin välillä astui läpi
ahtaan keittiön, j o k a kotoisella lämmöllään ja r u u a n hajullaan i k ä ä n k u i n pidätti ihmisaskelien kiirettä, t u i s kahti Riikka T u u n a kynnykselle ja p u h u i :
— Ettehän te n y t k o u l u p o i k a a . . . N ä m ä h ä n ovat
kaikki koululaisia . . . lapsia . . .
Poliisi katsoi h ä n t ä kuivakiskoisesti silmiin, niinkuin
ihminen katsoo, j o k a on ollut tällaisessa toimituksessa
kymmeniä kertoja ja e t u k ä t e e n tietää t ä m ä n t a p a i s t e n
huudahdusten säestävän työtään.
— Kyllä niiden lasten leikit t u n n e t a a n , sanoi h ä n
ikävystyneenä.
— Tutkikaa ensin, p u h u i Riikka entistä hilj emmin,
— tulkaa sitten viemään, k u n h a n jotain syytäkin löydätte. Täällähän n ä m ä ovat, s a a h a n heidät täältä. O p e t tajillekin pitää ilmoittaa e n n e n k u i n . . .
— Opettajat ne j u u r i ovat p a r h a i t a itse. Kyllä ne t i e detään . . . Menkää pois tieltä vaan.
— Kyllä minä pian palaan, sanoi E i n o - I l m a r i y h t ä k kiä, kasvot h e h k u e n ja aivan rauhallisena. — En ole
mitään tehnyt. Ole i h a n levollinen, ei minulle m i t ä ä n
tule...
Hän yritti jotakin sanoa J a n n e Lehtoselle, m u t t a sen
estivät miehet. P ä ä l l y s t a k i n he sentään sallivat Riikan
tuoda. Niinikään katseli poliisi silminnähtävällä h y v ä k synnällä, k u n Riikka ojensi veljelleen sadan m a r k a n
setelin. J a n n e Lehtonen solmi nopeasti kenkiään, H a m letkin puki jotakin ylleen. S a n t a r m i t puhelivat k e s k e 159
n ä ä n . Se miehistä, joka oli p e n k o n u t laatikoita, antoi
toiselle heleänsinisen kirjan laivakuvineen, kolme kynäveistä, paperossilaatikon, j o n k a kannessa oii jotakin kirjoitusta sekä vielä joitakin papereja. J a n n e Lehtonen
h ä n p ä p u h u i venäjää k u i n p a r a s tulkki. Naurussa suin
h ä n p u h u i ja p u h u i . K u k a a n ei hänelle ärjynyt, tai edes
v a s t u s t a n u t h ä n t ä . K u n h ä n k u i t e n k i n yritti p a n n a lakin
päähänsä, sanoi poliisi, ettei k u k a a n saa lähteä mukaan.
Silloin tehtiin hänelle E i n o - I l m a r i s t a y h t ä k k i ä joukko
kysymyksiä: m i n n e h ä n t ä viedään? Koska h ä n saa
palata? T o t t a h a n hänelle siellä a n n e t a a n ruokaa? Eikö
h ä n saa ottaa m u k a a n s a peitettä ja t y y n y ä ? Miehet sulkivat oven ja k y s y m y k s e t j ä i v ä t taloon, jossa talvinen
yöilma t u n k i sisään rikkinäisestä ikkunasta, huokuen yli
koko n u r i n p a i s k a t u n koulupoikakodin.
J a n n e Lehtonen ja H a m l e t vaihtoivat ajatuksia, seisoen kuin n a u l i t t u i n a keittiön ovelle.
— Ehdotin niille roistoille, että m i n ä saisin lähteä
T u u n a n m u k a a n — y h t ä syyllinen olen kuin hänkin.
Mitäpä ne p e n t e l e e t . . . Veisasin v ä h ä n siihenkin suuntaan, että eikö saisi lupaa olla pientä r y y p p y ä . . . Olisin
h a n k k i n u t v o t k a a v a i k k a m a a n alta.
— E i n o - I l m a r i ei koskaan p ä ä s e . . . saatte nähdä! Ja
Ollin ne v a r m a a n ovat saaneet kiinni. Pillit ovat soineet
kuin tulipalossa. Niinkuin koirat ne ovat olleet hänen
kintereillään . . .
— Älä siinä lausu. Sinun paatoksesi j u u r i ne on tänne
h o u k u t e l l u t . . . Niin on, niin on . .. Ei, n y t ne ovat päässeet kadulle ja n y t t ä m ä poika läksi! Lahjon ne perkeleet. H a r a v o i d a a n p a y h t e e n r a h a t . Onpa se ihme ja
k u m m a , jollei r a h a ryssään t e p s i . . .
Pojat juoksivat seinäverhojen alitse ja rupesivat kopeloimaan taskujaan. Tulos oli laihanpuoleinen. Liian
m i t ä t t ö m ä l l ä tarjouksella saattoi tärvellä h y v ä n asian.
He seisahtuivat Riikka T u u n a n eteen, joka oli lyyhistyn y t tuolille.
— Täti hoi, a n t a k a a v ä h ä n r a h a a , lähden ja lahjon
r o i s t o t . .. E m m e saaneet kokoon kuin v ä h ä n päälle viisi
m a r k k a a . Ä l k ä ä olko huolissanne, minä lasketan h a r a soota ja jeibohua, kyllä vielä h y v ä tulee . . .
H ä n katsoi yöhön. H a m l e t ei y r i t t ä n y t k ä ä n mukaan.
160
Hänessä oli s y t t y n y t toivon kipinä ja hapuillen ilon ja
epätoivon vaiheilla h ä n k y y n e l i ä ä n niellen asettui sohvan kulmaan, missä vieterit aikoja sitten olivat l a k a n neet toimimasta vietereinä.
Riikka T u u n a seisoi keskellä E i n o - I l m a r i n ja J a n n e
Lehtosen pientä koppia. H ä n e n y m p ä r i l l ä ä n olivat t a v a rat levällään, m u t t a h ä n ei niihin kajonnut, h ä n ainoastaan tuijotti eteensä. Hänessä raateli tuska, jommoista
ei hän ollut t u n t e n u t jälkeen sen yön, jolloin A r v o M ä k i matka ja Somerin isäntä läksivät. K u u r a i s e n k y l m ä k ä r simys kävi kiinni h ä n e n sydämeensä, kaivoi kynsin esiin
jokaisen hermosäikeen p ä ä n ja veti ja nyki. Hartioihin
ja niskaa ylös aivoihin asti k a r k a s i t u s k a k u i n h i i r i lauma, joka alkoi n a k e r t a a h ä n e n elävää lihaansa.
Niin oli häneltä n y t otettu h ä n e n viimeisensä, pikkuveli,
hänen lapsensa, jota h ä n oli kanniskellut käsivarsillaan
ja n u k u t t a n u t laulullaan. E i n o - I l m a r i on m e n n y t , m e n nyt ties mitä kärsimyksiä kohti ja hän, Riikka, on ehkä
siihen syypää. Ne voivat k i d u t t a a h ä n t ä saadakseen
häneltä jotakin tietää. Sitäkin y h t ä ylioppilasta olivat
venytelleet laudalla.
Ne voivat ruoskia i h m i s t ä . . .
Riikka ajatteli pikkuveljen jäseniä sellaisina k u i n h ä n
oli n ä h n y t ne E i n o - I l m a r i n pienenä pulikoidessa j ä r vessä. Hän olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut a l a s tonna h e i t t ä y t y ä s a n t a r m i e n eteen pikkuveljen sijasta.
Onko hän, Riikka, todella t ä h ä n syypää?
Mitä o n n e t t o m u u t t a h ä n aina levittääkin ympärilleen.
Jos hän olisi aikoinaan k u u l l u t Arvoa, niin h ä n n y t olisi
Arvon vaimo eikä A r v o olisi m e n n y t . Jos h ä n olisi ollut
vähemmän ylpeä, niin ei h ä n olisi kohdellut Arvon
huikentelevaisuutta niin i l m a n anteeksiantoa.
Ehkei
Arvo olisi ollutkaan niin levoton, jos hänellä olisi ollut
varmuus l a p s u u d e n y s t ä v ä n loputtomasta mielisuosiosta.
Arvo oli niin ihmeellinen, h ä n ei k ä r s i n y t kahletta, h ä n t ä
ärsytti tieto siitä ettei h ä n saanut tehdä m i t ä ikinä t a h toi. Ja n y t h ä n on ties missä, vapaudessa vaiko v a n k i lassa, vaiko kuolleena. Tai ehkä h ä n p a r a i k a a on k i d u tuksen alaisena niinkuin Eino-Ilmarikin. Ja kaikkeen
tähän o n syypää hän, Riikka T u u n a . . . ehkä. V a r m a a n .
Sovituksen sana h ä n e n ja A r v o n välillä jäi l a u s u m a t t a .
Helvetin k a u h u t jäivät Riikan sydämeen, jäi s u r u n t o v e 11 — Talvio, Kootut teokset VIII
161
riksi p a h a o m a t u n t o . Ja n y t tuli näille kolmas seuralain e n : E i n o - I l m a r i n kohtalo. S u r u oli k u d o t t u monista
säikeistä, se oli k ä r s i m y k s e n kangas, j o n k a v ä r i t paloiv a t heleällä tulella. M u t t a kuvioista katsoivat EinoIlmarin yli k a i k e n r a k k a a t kasvot: uskolliset t u m m a t
silmät, p u h d a s kalpeus, täyteläiset h u u l e t ja v ä r ä h t e l e v ä t sieraimet. Oli k e r r o t t u jotakin niin k a u h e a a kuin
että poliisissa oli suomittu u h r e j a kasvoihin. Riikka
Tuunalla oli t u n n e i k ä ä n k u i n jättiläiskokoinen r a u t a piikki olisi sijoitettu h ä n e n ruumiiseensa ja h ä n olisi
kierrellyt itseään päästäkseen siitä eroon.
— Täti, alkoi y h t ä k k i ä Hamlet, — kyllä me saamme
jotakin tietää, k u n Lehtonen palaa. Hän p u h u u venättäkin. Ei n y t k a n n a t a vielä s u r r a . . . Kyllä vielä on toivoa . . . M u t t a s e Lehmä, s e Aliina . . . h ä n e t saisi n y l keä . . . Kas vaan, t ä t ä eivät ole löytäneet. Itse Hindenburgi on j ä ä n y t t ä n n e . On se sentään miehen näköinen
mies, viiksetkin noin m a h t a v a t ja entäs silmäys . . . kuin
K u s t a a Aadolfilla . . . K a t s o k a a n y t . . . Mies se on!
T u u n a n t y t ä r h a v a h t u i . Miksei h ä n ollut lähtenyt
apuun, miksi h ä n seisoi tässä? E h k ä h ä n olisi voinut
jotakin. M u t t a h ä n olisi myöskin voinut vahingoittaa
ja ä r s y t t ä ä vaaralliset viranomaiset. Täytyi odottaa
a a m u a ja sitten lähteä opettajain puheille. Koneentapaisesti taipui h ä n alas ja rupesi nostelemaan tavaroita
pöydälle. Hänen oli kylmä, h ä n muisti että piti peittää
s ä r k y n y t ikkuna. Olli p a r k a , h ä n e t h ä n oli unohtanut
E i n o - I l m a r i n m e n e t y k s e n vuoksi. K a t u lepäsi hiljaisena.
Yksikerroksiset p u u t a l o t n u k k u i v a t . Se m i t ä oli t a p a h t u n u t , ei ollut h e r ä t t ä n y t k e t ä ä n ihmistä, jonkin koiran
vain, joka n y t h a u k k u i jossakin. K u u l u i askelia. Kaksi
varjoa ilmestyi näkyviin. Riikka tunsi paikalla Miljan
ja Aliinan, j o t k a t u l i v a t värjäriltä. He p u h u i v a t kiihtyneesti ja astelivat nopeaan. Riikka lähti v a s t a a n ja
tapasi heidät kadulla. Aliina älmensi jo k a u k a a :
— No siinä se n y t oli! Enkö minä sanonut. Se siitä
pelistä tuli. M u t t a minulle vain naurettiin, k u n sanoin,
että s o t a h e r r a t alas seinältä . . . Ollia ajetaan t a k a a . . .
a m m u t t u k i n o n h ä n e n jälkeensä. J a T u u n a n pojalle v a l j a s t e t a a n p a r a i k a a hevosta . . . L ä h d e t ä ä n v i e m ä ä n . . .
162
onnekin, v a r m e m p a a n talteen. Ja niin ylpeästi k u n h ä n
minulle sanoi, että . . .
-Missä
hevosta valjastetaan? pääsi Riikalta käheästi.
Torilla . . . Poliisikamarin edessä. Ottivat ajurilta
hevosen pitkän reen e t e e n . . . Ei s u i n k a a n h ä n t ä enää
koskaan . . . Se siitä tuli. Älkääs . . . älkää, ei sinne enää
ehdi.
Riikka T u u n a juoksi. Niinkuin kauris h ä n pitkillä
hypyillä ponnisti eteenpäin. H ä n ei p ä ä s t ä sitä hevosta
lähtemään! Poikittain h ä n h e i t t ä y t y y m a a h a n . . . Hän
juoksi niin että r i n n a n huohotus vei h ä n e l t ä k u u l o n ja
näön. Nyt v a a n tästä k u l m a s t a tuonne, sitten on tori!
Yhdellä laidalla s u u r t a autiota toria k u u l u i jotakin
liikettä, m u u osa oli aivan äänetönnä. Huonossa v a l a i s tuksessa oli m a h d o t o n erottaa, m i t ä t a p a h t u i . K a i k k i
rakennukset olivat pimeinä paitsi poliisikamari, j o n k a
kaikissa ikkunoissa paloi tuli. Riikan s y d ä n seisahtui,
kun ei hän n ä h n y t rekeä. Hän ei k u i t e n k a a n p y s ä h t y n y t ,
vaan juoksi ä ä n t ä kohden. H ä n ei u s k a l t a n u t h u u t a a ,
peläten että suututtaisi s a n t a r m i t . P i a n hiljeni tori
kokonaan.
Hetken h ä n seisoi ja paineli käsiä r i n t a a n s a vasten.
Sitten hän suuntasi askeleensa poliisikamaria kohden.
Pieninkin m a t k a t u n t u i pitkältä j a myöhästymisen m a h dollisuus kävi y h ä u h k a a v a m m a k s i .
Poliisikamarin p i h a m a a l l a oli vasta riisuttu ajurinreki
vällyineen. Sen nähdessään Riikka y m m ä r s i , että lapsi
todella oh viety. Hän seisoi ja tuijotti rekeen, y m m ä r tämättä mitä tehdä. Jos ottaisi hevosen ja lähtisi a j a maan perässä.
— Tjule, tjule, n e t t i flikka, lausui miehen ääni p o r tailta.
Riikka h a v a h t u i , terästi j o k a jäsenensä ja läksi
nopeasti ulos portista.
Astuessaan autioita k a t u j a poikain kortteriin, kyseli
hän itseltään, h ä n k ö oli syypää siihen m i t ä oli t a p a h t u nut? Eikö ihmisen aina pidä p u h u a totta, k a i k e n uhalla?
Eikö hänen puheensa tule olla j a a - j a a ja ei-ei?
163
IHMISEN
SIELU-RAUKKA
Ihmiset seisoivat syvällä t a p a u s t e n virrassa ja luulivat
j o h t a v a n s a pyörteitä. Virta tuli k a u k a a ja leveältä ja
ihmiset hosuivat ja h ä ä r i v ä t .
Niiden monien s a i r a s - ja raamatunselitysmatkojen
joukossa, j o t k a k i r k k o h e r r a p a l a v a n sielunsa kehoituksesta teki eri haaroille pitäjää, kävi yksi erikoisen kohtalokkaaksi. Se oli se, jolla h ä n tavoitti K u s t a a K e m p paisen, v a n h a n salaviinanpolttajan.
Riikka T u u n a h ä n e t sai l ä h t e m ä ä n tälle matkalle. Oli
kysymys niinsanotusta » S y d ä n m a a n Miinasta», nimittäin
Miina Matintyttärestä, j o k a kissansa kanssa asui mökill ä ä n T u u n a n takamailla. Miina oli hoitanut Riikan ja
A l m a n pieninä, heidän o m a n äitinsä eläessä. Kivulloisena ihmisenä oli h ä n p a r i k y m m e n t ä v u o t t a elättänyt
itseään k e h r u u l l a ja v a l m i s t a u t u n u t vastaanottamaan
taivaallista y l k ä ä n s ä sekä yöllä että päivällä, minä hetk e n ä t ä m ä tulisi. Morsiusvaatteet, n i m i t t ä i n kuolinvaatteet, T u u n a n e m ä n n ä n lahjoittama v a n h a karttuunipuku,
olivat k a u a n olleet kauniisti valmiina rasiassa. Nyt ei
Miina enää kolmeen vuoteen ollut k y e n n y t rippikirkk o o n k a a n ja y h ä viipyi ylkä. Riikka Tuuna, joka Alman
m e n t y ä naimisiin, oli v i e t t ä n y t päivänsä miltei puhum a t t o m a s s a yksinäisyydessä, sai y h t ä k k i ä päähänpiston
lähteä t e r v e h t i m ä ä n h u r s k a s t a v a n h a a vaimoa. Ehkäpä
h ä n tietäisi a n t a a jotakin neuvoa.
Lapsellista oli k u i t e n k i n ollut sellaista luullakaan.
S y d ä n m a a n Miinan m a a i l m a loppui h ä n e n pirttinsä seinien t a k a n a . H ä n ei osannut p u h u a m u u s t a kuin omasta
v a i v a s t a a n , m i t ä h ä n saattoi syödä, mitä ei, miltä tuntui
164
siinä ja siinä paikassa r u u m i s t a ja m i k ä saisi h ä n e n k u o lemansa jälkeen m i n k ä k i n h ä n e n pirttinsä köyhästä,
rakkaasta kalustosta. Riikka T u u n a , j o k a oli toivonut
voivansa v a n h u k s e n kanssa p u h u a asiasta, josta ei h ä n
ollut saanut p u h e t t a s y n t y m ä ä n r o v a s t i n k a a n kanssa,
nimittäin totuudesta ja rehellisyydestä ja siitä m i t ä r a a matussa tarkoitettiin sanoilla: teidän p u h e e n n e olkoon
jaa-jaa ja ei-ei — Riikan mielestä kävi näennäisesti niin
yksinkertainen asia entistäkin ongelmallisemmaksi ja
mahdottomammaksi ottaa puheeksi k e n e n k ä ä n kanssa.
Hullu hän oli ollut, k u n t ä n n e tuli! Hänen p ä ä t ä ä n kivisti
huonossa ilmassa, joka y m p ä r ö i sairasta, h ä n k u u n t e l i
puolella korvalla t ä m ä n juttuja, k u u n t e l i ilman t a r k kaavaisuutta sellaistakin asiaa, j o k a m u u t e n olisi h e r ä t tänyt valveille koko h ä n e n huomionsa.
— K u k a teitä n y t sitten täällä vakituisesti k ä y k a t somassa? kysyi Riikka. — K u k a teille vedenkin k a n t a a ,
kun kaivo on tuolla m ä e n alla? Sekö Heta?
— K ä y h ä n Heta, m u t t a h ä n k i n on sairastellut, ja
Marjan tyttö on m i n u l l e j u o k s u t t a n u t v ä h ä n m o n e n
lämpimän l e i v ä n . . . J a Kemppaisen veljekset, n e h ä n
minulle veden tuovat. Ja s a u n a n k i n l ä m m i t t ä v ä t ja ovat
vieneet kelkalla s a u n a a n k i n , ja säälineet taas sisään,
kun olen kovin h u o n o n a ollut. Niillä on t e h t a a n s a tässä
vallan likellä, ne saavat t ä ä l t ä p ä i n p a r e m m i n viljaa.
Vaikka sellaista laitontahan se on, kyllä m i n ä siitä olen
heille usein sanonut, m u t t a he sanovat, että t a r v i t s e e h a n
ihminen viinaa l ä ä k k e e n ä k i n . Ja sen m i n ä k i n kyllä t i e dän, että h y v ä ä se t e k e e . .. Sellaista huonomaista e l ä mää ne veljekset ovat eläneet, kyllä m i n ä heille olen
koettanut sitä j u m l a n s a n a n valossa esittää, m u t t a hyviä
he vain minulle ovat olleet. Ja m a k s a n e e t k i n ovat siitä
että täällä ovat olleet yötä. Viisitoista m a r k k a a k u u l t a .
Riikka T u u n a muisti nuuskaisen Kustaan, ainoan i h m i sen, jota ei h ä n e n isänsä k ä s k e n y t istumaan, k u n h ä n
taloon tuli. Hyvin k a u a n siitä olikin, k u n K u s t a a l l a oli
ollut T u u n a a n asiaa. Niinikään s e k a a n t u i e r ä ä n v a i k e a n
helmikuun-yön muistoon mielikuva pienestä t a n a k a s t a
miehestä, j o n k a päässä oli ollut h u o p a h a t t u ja jalassa
lysyyn a s t u t u t kengät. Riikka yritti k e s k e y t t ä ä v a n husta, m u t t a t ä m ä jatkoi itsepintaisesti:
165
— V a n h a a äitiäänkin n ä m ä pojat muistavat. Ei ole
Kemppaisen m u o r i a lähetetty v a i v a i s t a l o l l e . . .
— Kyllä ne ovat huonoja miehiä, sanoi Riikka vihdoin, — kyllä Miina saisi l a k a t a heitä suosimasta. Toin e n on istunut linnassakin.
Hän ei enää k u u n n e l l u t m i t ä sairas sanoi. Hän vain
kaipasi hetkeä, jolloin taas istuisi reessä ja saisi rauhassa
ajatella omia asioitaan. Ei siksi, että ei kai niille ollut
p a r a n n u s t a ajassa e n e m p ä ä k u i n iankaikkisuudessakaan.
J o k a tapauksessa Riikka lupasi vanhalle lapsenpiialle
toimittaa papin. Ja k i r k k o h e r r a olikin heti valmis lähtemään.
Harvoin lienee sielunpaimen löytänyt alttiimpaa ripit e t t ä v ä ä kuin siveä v a n h a neitsyt T u u n a n sydänmailla.
Viime ajoilta oli hänellä tunnollaan, että h ä n joskus oli
t u s k a s t u n u t ristiinsä ja rukoillut taivaallista y l k ä ä kiir e h t i m ä ä n , v a r h e m m i l t a ajoilta, että h ä n oli tullut
pahoittaneeksi T u u n a n e m ä n t ä vainajan mieltä. Niin
h y v ä ihminen k u i n e m ä n t ä oli, t ä m ä Toivon, Riikan ja
A l m a n äiti. Ilo oli v a k u u t t a a i a n k a i k k i n e n elämä ja
anteeksianto sellaiselle kuolevalle. P y h ä n toimituksen
jälkeen k ä ä n t y i p u h e maallisiin asioihin. Sairas tuntui
virkistyneeltä j a k i r k k o h e r r a h u o m a u t t i , että hänen
edessään e h k ä oli elonaikaa maailmassakin. Puhuttiin
ruustinnasta, diakonissasta ja lääkäristä. Siltalan Heta
oli k e i t t ä n y t k a h v i a ja k i r k k o h e r r a n t ä y t y i sitä juoda.
Y h t ä k k i ä h ä n kysyi, täälläpäinkö Kemppaisen Kustaa
poltti viinaa.
Miina kävi levottomaksi: e h k ä p ä siinä olikin asia, joka
olisi p i t ä n y t m a i n i t a e n n e n k u i n n a u t t i H e r r a n ehtoollista. Olikohan tullut tehdyksi suuri synti, k u n ei sitä
m a i n i n n u t ? H ä n toisti n y t kaiken mitä Kemppaisista oli
Riikallekin sanonut: että he t ä ä l t ä p ä i n saivat viljaa, että
he olivat olleet h y v ä t hänelle ja että he olivat pitäneet
m u r h e e n v a n h a s t a äidistään. K i r k k o h e r r a k a t s a h t i ulos
i k k u n a s t a : m a a l i s k u u n illan varjot lepäsivät lumella ja
v a r p u s p a r v i h ä ä r i h ä n e n hevosensa ympärillä. Hänen
kellonsakin jo osoitti, että hevonen oli s a a n u t tunnin
levätä. H ä n sanoi nopeaan hyvästi, lausui, ajatukset
t y k k ä n ä ä n toisella taholla, sanat, j o t k a tällaisissa tilai166
suuksissa oli t o t t u n u t l a u s u m a a n ja j ä t t i katkuisen p i e nen tuvan.
Mutta ulkona kysyi h ä n heti matalalla äänellä H e t a l t a
tietä Kemppaisten tehtaalle. V a n h a vaimo silloin i k ä ä n kuin lysähti kokoon ja seisoi väristen h ä n e n edessään,
rukoillen, ettei h ä n e n tarvitsisi m i t ä ä n sanoa. Jos K u s taa saa tietää, että h ä n on h ä n e t ilmiantanut, niin h ä n
tappaa hänet. J a n n e on istunut linnassa v a r k a u d e s t a ja
on ehkä t e h n y t m u r h a n k i n , vaikkei sitä ole n ä y t e t t y
toteen. Ja k i r k k o h e r r a l l e itselleenkin on paras, ettei h ä n
lähde. He ovat olleet niin hyviä Miinallekin, k u k a
hänelle v e d e t k ä ä n k a n t a a ja p u u t toimittaa, jos h e i d ä t
tuomitaan . . . K i r k k o h e r r a s s a kuohahti, k u n h ä n katseli
pelkoa kurjassa kyyryselkäisessä vaimossa.
Sellaisia
olivat ihmiset, k u k a a n ei u s k a l t a n u t , jokainen pelkäsi
vaivaista h e n k e ä ä n . K i r k k o h e r r a n pää heilahti h ä n e n
tukahduttaessaan vastenmielisyyden ilmaisua ja h ä n e n
katseensa lensi yli p u n e r t a v a n paljaiden metsien ja siintävien lumiaukeiden. Y h t ä k k i ä h ä n e n silmänsä p y s ä h tyivät: valkoinen sauhu, ohut k u i n n a u h a lapsen leijassa, kohosi ilmaan. K i r k k o h e r r a n ei t a r v i n n u t e n e m pää kysellä. Hän loittoni vaimosta, j o k a ulvoi ulvomalla,
ja meni ajomiehensä, p a p p i l a n v u o k r a a j a n rengin luo:
— Lähdetäänpäs, Ahvenainen, tästä h i u k a n metsälle.
Hevonen saa syödä täällä. Kyllä t ä m ä Heta sen v e r r a n
katsoo, ettei se sotke heiniä jalkoihinsa.
Nuoren miehen ystävälliset, h i u k a n k a v a l a t kasvot
vetäytyivät epäluuloisesti n a u r u u n .
— Mihinkä metsälle k i r k k o h e r r a n y t ?
— Tuonne vain v ä h ä n m a t k a n p ä ä h ä n . .. Tässähän
näkyy k ä y v ä n selvä tie. K a s vain, t ä s t ä h ä n on ajettu
hevosella niinkuin m i h i n k ä k i n luvalliseen p a i k k a a n . . .
Täytyy ihmetellä, t ä y t y y ihmetellä . . .
Kirkkoherra asteli jo, t u r k k i auki, tietä pitkin, missä
keskellä oli luja j a l k a p o l k u ja k a h d e n puolen pari
kevyttä, reenjalaksen viiltämää viivaa. Ylitäkkiä h ä n
kääntyi y m p ä r i .
— No, eikö A h v e n a i n e n t u l e k a a n ? Mitä te pelkäätte?
Hän astui p a r i askelta takaisin päin ja t u r k i n leiskuvat liepeet osoittivat, että hänessä aikoi kiehua. P a p p i 167
lan v u o k r a a j a n tallimies oli k u m a r t u n u t m a a h a n ja kopeloi heiniä syliinsä.
— Eikö se A h v e n a i n e n kuule? Olettehan t ä h ä n asti
ollut h y v i n k i n hyväkuuloinen.
— Minä vain sitä, sanoi tallimies punaisena, — että
tulee j o i l t a k i n . . . J a kyllä o n parasta, että k i r k k o h e r r a k i n j ä t t ä ä sen m a t k a n . . .
— Tietääkö A h v e n a i n e n sitten edes mistä matkasta
on kysymys?
— Hm, k u n s a u h u on j u u r i tuossa ahon t a k a n a . . .
— Ja m i k ä s a u h u se sitten on?
— Niinkuin ei k i r k k o h e r r a sitä tietäisi.
— En m i n ä tiedä, siksipä j u u r i tahtoisin k ä y d ä k a t somassa.
— No, o n h a n sitä n y t s a u h u a n ä h n y t .
— Ä l k ä ä kierrelkö, lähtekää m u k a a n n y t . . . No mutta,
mies, m e h ä n aina olemme olleet y s t ä v ä t ja tehneet niin
monet m a t k a t yhdessä.
— Niin, m u t t a jokaisella on oma n a h k a niinkuin rakas
olevinaan.
— Ja onko tässä m u k a se oma n a h k a vaarassa?
— Voi olla niinkin.
— T ä t ä en olisi Ahvenaisesta uskonut.
— K i r k k o h e r r a ei tiedä mitä k a i k k i a kirkkoherrasta
pitäjällä p u h u t a a n .
— Se ei m i n u a liikuta. V a s t a a n teoistani Jumalalle
e n k ä ihmisille. Tuletteko m u k a a n vai ette?
— En taida tästä lähteä. Se oma n a h k a . . .
K i r k k o h e r r a n valkoiset sormet tekivät ilmassa suonenvedontapaisen liikkeen.
— Oletteko k a u a n k i n t i e t ä n y t tästä . . . nimittäin, että
t ä m ä s a u h u nousee tuosta metsästä . . . ?
— Mistäs minä. Paljon toki nousee s a u h u j a . . . K y l läpä k i r k k o h e r r a n y t . . . Nouseehan niitä kylistä j a
metsistä ja pappiloistakin.
— Ei A h v e n a i n e n viisastele. Te kyllä tiedätte, mikä
s a u h u t ä m ä on.
— Sen saa k i r k k o h e r r a itse tietää. Minä en tiedä.
E n k ä tahdo tietää. Mitä ihmisten s a u h u t m i n u u n k u u luu. Jos k i r k k o h e r r a tahtoo haistaa mitä he keittävät,
niin m i t ä sivullisia siinä t a r v i t a a n . . .
168
— Vaiti!
Kirkkoherra oli v a l a h t a n u t valkoiseksi kasvoiltaan.
Tuntui siltä kuin h ä n olisi aikonut lyödä edessään olevaa miestä. K u i t e n k a a n ei h ä n ollut edes likellä h ä n t ä
eikä tehnyt ainoaakaan liikettä. H ä n ainoastaan nousi
varpailleen tai nosti itseään. Vuokraajan tallimies oli
hänkin m e n n y t valkoiseksi ja kädet, j o t k a pitivät h e i n ä tukkoa, koukistuivat puserrukseen.
Lyhyen hetken
aikana välähtelivät näiden molempien ihmisten silmävalkuaiset u h k a a v a s t i toisiaan vastaan.
Sillä aikaa ojenteli k y t t y r ä s e l k ä i n e n H e t a itkien l e p ä n oksien kaltaisia käsivarsiaan milloin toista, milloin toista
kohti ja vasta ripitetty sairas hoippui i k k u n a a n , p a i naakseen kasvonsa r u u t u u n , j o k a tuskin oli s u u r e m p i
kuin että se kehysti inhimillisen k ä r s i m y k s e n k u v a a
tämän k u i h t u n e e n naisen hahmossa. M u t t a hiljainen
sydänmaa näiden neljän ihmisen y m p ä r i l l ä hengitti l u k e mattomilla huokosilla, joita aurinko päivän a i k a n a oli
sulattanut lumeen, ilmoille r a u h a a n s a .
Kun K a n k a a n k i r k k o h e r r a pitkin, t a r m o k k a i n askelin
astui Miinan j ä ä t y n e e n kaivonläven ohitse, istui h a r a k k a
kiponvarren nenässä ja nauroi. Myöskin tallimies n a u r o i
katsellessaan liehuvia liepeitä, j o t k a etenivät pitkin
ahoa. Siinä se on syöttiläs, ajatteli hän, toistellen j o t a kin hokemaa. K i r k k o h e r r a Nahinen ei n i m i t t ä i n ollut
mikään lihava mies. Syöttiläs! lausui h ä n ääneen.
Nahinen puolestaan hillitsi mielessään t u n n e t t a , j o k a
sillä hetkellä oli luja k u i n visa. Huono oli ihminen,
viheljäinen on ihminen, ajatteli hän. Tuokin Ahvenainen,
jonka minä olen mieskohtaisesti o p e t t a n u t l u k e m a a n ,
joka tälläkin hetkellä k ä y m i n u n vaatteissani, j o k a on
saanut vaatteeni e n n e n k u i n n e olivat k u l u n e e t k a a n . . .
Ja tuokin kyttyräselkä, j o n k a t u u l e n p u u s k a k a a t a a
kumoon . . . kaikki h e vapisivat h e n k e n s ä puolesta, k a i k k i
he hautovat kostoa. K u k a a n ei tahdo kohota. Huonoa,
viheljäistä o n elämä . . . M i t ä h ä n todella tuokin A h v e nainen ajattelee, olio, j o k a kaksi v u o t t a sitten ei vielä
ollut saanut p ä ä h ä n s ä k i r j a i m i a . . . Samalla h a a v a a
kuin n ä m ä ajatukset k u v o t t a e n k u l k i v a t läpi h ä n e n sielunsa, paahtoi hänessä t u n n e lämpöinen kuin s y d ä n suven a u r i n k o : suuri Isä, sinä olet kaikessa, sinä olet
169
r a k k a u s ja armo. Sinä kokoat k e r r a n kaikki luotusi
Sinä olet totisesti a r m o j a anteeksianto . . . J a samalla
k u n h ä n tunsi o m a n syntisyytensä siinä että oli ajatellut
h a l v e n t a v a s t i nuoresta ajomiehestään j a kyttyräselästä
n ä k i h ä n yhdellä silmäyksellä m a a i l m a n kauneuden
s y d ä n m a a n hohtavassa keväänkeväässä. E l ä m ä on k a l lisarvoinen j a i h m i n e n h i t u n e n J u m a l a a . . . H ä n laski
j a l k a n s a s i n e r t ä v ä ä n l u m e e n t a l l a t u n polun syrjällä. Se
upotti ja jääsohjo reenjalasten jälkien syrjillä putosi
h e l i s t e n . . . Metsikössä veivät reenjäljet yli pienten
pensaiden. P u i d e n j u u r i l l a oli l u m i jo l a s k e u t u n u t kuopille. Y h t ä k k i ä tunsi k i r k k o h e r r a sieraimissaan keitetyn
viljan m a k e a n hajun. Samassa silmänräpäyksessä kipunoi s u u t t u m u s taasen läpi h ä n e n sielunsa. P u h u t a a n
köyhyydestä ja köyhästä maasta, m u t t a t ä h ä n on varaa!
Hän astui n o p e a m m i n ja koetti t e h d ä a s t u n t a a n s a äänettömäksi.
K u s t a a K e m p p a i n e n seisoi p a r a i k a a mäsldpatansa
ääressä j a kohenteli. J a n n e n j a l a t n ä k y i v ä t havumajan
oviaukosta, a u r i n k o paistoi h ä n e n polvilleen, joilla lepäsi
leivänpuolikas. Hennot, likaiset hyppyset tulivat ja taittoivat leivänpuolikkaasta, samassa kadotakseen ylöspäin
ja sivuille, mistä ne niinikään kokosivat jotakin. S a a p p a a t olivat aivan u u d e t ja n ä h t ä v ä s t i valmistetut sotilashenkilölle, j o k a ei ollut tavallinen sotamies. Eivätköhän
ne olleet v a r a s t e t u t . H a v u m a j a n l u m i n e n k a t t o valui
k i m m e l t ä v ä n ä vetenä alas pitkiä sinisiä jääpuikkoja,
j o t k a t u n t u i v a t helisevän auringossa. Likaisen sohjon
vallassa oli ala t e h t a a n ja h a v u m a j a n välillä, jota saattoi
k u t s u a pihamaaksi. Nokiset p a n n u t , kattilat, saavit ja
piiput t ö r r ö t t i v ä t t a i v a a n sineä kohti niinkuin jotkin
rauniot tulipalon jätöllä. K u s t a a laski kolahtaen k a u h a n k ä d e s t ä ä n t y h j ä ä n saaviin ja sylkäisi, eteenpäin
k u m a r t u e n , p i t k ä n nuuskaisen syljen. Nostaessaan päät ä ä n n ä k i h ä n k a l p e a n miehen tiellä pensaiden joukossa.
K u n ei K u s t a a K e m p p a i n e n ollut kirkossakävijöitä, ei
h ä n ollut n ä h n y t Nahista, m u t t a sensijaan h ä n aavisti,
e t t ä tuon näköinen m a h t o i olla h ä n e n pahin vihollisensa,
se mies, joka saarnatuolista oli iljennyt asettaa viinanpolton h ä v e t t ä v i e n tekojen l u k u u n ja p a r j a t a häntä,
n i m i t t ä i n viinanpolttajia, missä ikinä liikkui. Kustaa
170
oli erinäisiä kertoja hionut p u u k k o n s a v a r t a v a s t e n
pimeitä iltoja v a r t e n niillä tienoilla, missä N a h i n e n liikkui. Täksi päiväksi ei ollut t u l l u t hiotuksi, m u t t a e h k ä p ä
siinä oli terää n y t k i n . Rinta n ä k y i olevan papilla suuri
kuin kumoon k a a d e t u n veneen pohja, m u t t a heikko oli
mies muuten. Vai tuon näköinen se oli. K u s t a a unohti
päästää linnunvihellyksensä Jannelle, niinkuin heillä oli
sopimus v a a r a n tullen. M u t t a eipä tässä m i t ä ä n v a a r a a
ollutkaan. Ei n ä y t t ä n y t olevan pelko K a n k a a n pitäjän
lammaspaimen, k u n tuli t ä n n e yksikseen. V a a n eipä
ollut läheskään v a a r a a . Sekö j u m a l i n e n v a n h a p i i k a
hänet oli l ä h e t t ä n y t ? Jos oli, niin k a t u u h ä n sen. Mitä
perkelettä tuo seisoo ja tuijottaa eikä m i t ä ä n p u h u ?
Hän luulee n y t sillä m a s e n t a v a n s a viinanpolttajan. K u n
olisi varmasti tietänyt, että t ä m ä oli se K a n k a a n pitäjän
lammaspaimen eikä j o k u viaton . . . Herroissa oli toki
paljon sellaisia, j o t k a suosivat korpirojua, lakimiehet
Helsingistä asti olivat ottaneet m a t k a a n s a korpikuusen
kyyneliä ja sekin Maahisten h e r r a oli m e t s ä s t y s r e t k e l lään tullut t e r v e h t i m ä ä n ja kattelemaan ja p a n n u t t y h jät pullonsa täyteen täältä. Ja n a u r e t t u oli yhdessä raittiuslakia. Ei, tuo ei ollut sitä m a a t a , kyllä tuo oli itse
se perkeleen sielun villitsijä.
Kustaan j a l a t tallukkaissaan, j o t k a olivat k u i n k o k o naiset mättäät, siirtyivät p a r i askelta nokisella, m ä s k i n
ryvettämällä tantereella. T ä m ä n Nahisen s a a r n a sen oli
vaikuttanut, että Sojasen S a n t r a toissa t a l v e n a tuli t u o maan takaisin ne viisi litraa, j o t k a oli K u s t a a l t a v a i h e t tanut jauhoihin. Ja eikö liene ollut samaisen Nahisen
aiheuttamaa mielenmuutosta, että M ä k i m a t k a n p a p p a
viime tingassa kielsi a n t a m a s t a j y v ä n s ä ? M ä k i m a t k a n
pappa ei ollut niitä miehiä, j o t k a j o u t u v a t m i e l e n m u u tokseen, m u t t a h ä n pelkäsi mainettansa, Nahinen k u n oli
selittänyt viinanpolton veriruskeaksi häpeäksi. J a N a h i nen sen oli t o i m i t t a n u t t ä n n e senkin k a u p u n g i n h e r r a n ,
joka oli tulitikulla s y t y t t ä n y t p a l a m a a n viinalasin ja
sanankuulijoilleen selittänyt, että tuolla tavalla viina
palaa ihmisen sisälmyksissäkin. E h k ä joku h o u r u p ä i n e n
sellaiseenkin uskoi.
— Mitäs olisi asiaa? kysyi K u s t a a karheasti, käsi
puukon kahvassa.
171
Nyt astui t u r k k i n i e k k a pelsepuupi likemmä ja toivotti
h y v ä ä päivää. Ja sanoi vain tulleensa katsomaan, kun
oli paljon k u u l l u t p u h u t t a v a n K e m p p a i s e n veljeksistä.
J a n n e oli n y t h ä n k i n r y ö m i n y t ulos pesästään ja astui
vielä leukojaan liikutellen veljensä rinnalle. Hän tunsi
k i r k k o h e r r a n hän, hänellä oli p a r a i k a a taskussaan k i r k k o h e r r a n a n t a m a paperi, paperi, jolla ei suorastaan ollut
m i t ä ä n virkaa.
— T e h ä n olette Kemppaisen veljekset? p u h u i musta
mies ystävällisesti. — Tuon teille terveisiä äidiltänne.
Vaimoni ja lapseni k ä y v ä t usein h ä n e n luonaan.
Tässä ojensi kalpea m u s t a mies kätensä ja iski veljeksiin silmänsä i k ä ä n k u i n lävistääkseen heidät. Hän
oli m a i n i n n u t heidän äitiään ja he antoivat hänelle
ä ä n e t t ö m i n ä kätensä.
— Te olette olleet äidillenne hyviä poikia, jatkoi k a l pea mies, y h ä pidellen v a n h e m m a n Kemppaisen kättä
pitkien valkeiden sormiensa välissä. — M u t t a t ä m ä viinanpoltto — k u i n k a s sen on laita?
H ä n katsoi eteensä polttavalla silmäyksellä, joka niinkuin p i t k ä auringonsäde meni läpi jonkin sielun ruudun,
ja puhui, suu pienessä hymyssä, sanojen tulo m u i s t u t t a e n kiehumisen ensimmäisiä köykäisiä poreita m ä s k i padassa. S i l m ä n r ä p ä y k s e k s i sai h ä n K u s t a a n ymmälle.
Samassa huomasi k o r v e n salapolttaja avonaisen turkin
alta m u s t a n p a p i n t a k i n ja p a k s u t kellonperät. Silloin
sai h ä n v a r m u u d e n , vetäisi pois kätensä valkoisten h y p pysten välistä ja v i h a v ä l ä h t i esiin kaikista laskoksista
h ä n e n nuuskaisilla kasvoillaan. T ä m ä viha ei vielä r y h t y n y t toimintaan, v a a n j ä h m e t t y i ä ä n e t t ö m ä ä n odotukseen, t a r k a t e n m i t ä tulisi. J a n n e Kemppaisen silmät
k u l k i v a t y l h ä ä l t ä alas pitkin vieraan vaatteita ja pysäht y i v ä t siihen missä k u l t a k e t j u kimalteli. Sitä tuskin
näkyi, auringonsäteet vain löysivät sen ja iskivät siitä
irti kipunoita. Oli k u i n olisi l ä p ä y t e t t y kelloa J a n n e
Kemppaisen sielussa. M u t t a se ei ollut m i k ä ä n kirkonkello. Se oli hälytysvehje, j o k a yön pimeydestä kutsui
esiin n u k k u v i a voimia. Jos K a n k a a n k i r k k o h e r r a olisi
k a t s o n u t n u o r e m p a a n Kemppaiseen, olisi h ä n nähnyt
miten värit h ä n e n silmissään m e n i v ä t sekaisin niinkuin
k a n a n m u n a s s a menee, k u n se h ä m m e n n e t ä ä n . Pitäen
172
varsinaista viinanpolttajaa p a h e m p a n a syyllisenä, seurasi Nahinen k u i t e n k i n pääasiassa h ä n t ä . H ä n e n k a t seensa meni K u s t a a n perässä kivistä kokoonkyhätylle
uunille, m i n n e t ä m ä tallusti ja missä h ä n kävi kiinni
palavaan näreeseen, pidellen sitä paljain sormin e n n e n kuin viskasi sen takaisin tuleen. J a n n e K e m p p a i n e n
puhui h y v ä n aikaa e n n e n k u i n Nahinen kiinnitti h u o miota häneen.
- Pitää taas m e n n ä äitiä t e r v e h t i m ä ä n . Hyvissä voimissa kai se siellä on, eukko. Se on v a n h a n k a n s a n
ihmisiä, a h k e r a kahville ja nuuskalle. T ä y t y y taas m e n n ä
viemään sille kahvia. Kyllä sen pitää saada juoda niin
paljon kuin tahtoo. K e h u i viimein, että h e r r a s v ä e t olivat
tuoneet. Mikäs h ä t ä sillä siellä on. K a n a t h a n sillä ovat
tovereina. Munivat sen sängyn j a l k a p ä ä h ä n ja melkein
suusta syövät palasen. K e m p p a i s e n m u o r i ei ole k o s kaan kaivannut ihmisiä. Mekin k u n tullaan k ä y m ä ä n ja
kun on p a n n u tyhjennetty, niin a k k a sanoo: m e n k ä ä pois
taas jo k a u e m m a , tulee k u u m a , k u n tuossa h a u d o t t e l u i tanne, m e n k ä ä omiin toimiinne, kyllä m i n u l l a on, en
minä mitään tarvitse . .. Hakekaa, k u n olen kuollut, t a r kasti kaikki paikat. Täällä on rahat, että saatte h a u taan, omillani m i n ä k i r s t u n i lunastan, en m i n ä ikänä ole
muilta o t t a n u t . . . Sellainen se eukko on, kuvittelee,
että hän vielä elää omalla ansiollaan. Ja me a n n e t a a n
hänen olla siinä luulossa. Viedään a i t t a a n leipää, suolakalaa, sianreittä — t ä y t y y vain viedä sillä lailla, ettei
hän tiedä. Silloin luulee, että siellä vielä on omia e n t i siä. Ei silti, että h ä n e l t ä paljon kuluisi. M u u t a kuin
kahvia. Sitä h ä n joisi. Ja leikillään sanoo, että k u n
hänet r u u m i i n a pestään, niin kahvilla h ä n e t pitää p e s tämän.
K i r k k o h e r r a keskeytti hänet.
— Tekee h y v ä ä kuulla, että pidätte v a n h a s t a äidistänne. M u t t a ettekö ole tulleet ajatelleiksi m i n k ä s u r u n
hänellekin tuotatte, jos taasen j o u d u t t e linnaan. Sillä
eihän tätä m e n o a voi j a t k u a . L ö y t ä ä h ä n lain k o u r a t e i dät kuitenkin k e r r a n , jollei o m a t u n t o n n e k a a n h e r ä i s i . . .
Nahinen oli p u h u n u t sillä äänellä, millä sanotaan:
taitaa tulla sade. Ei sen a n k a r a m m i n eikä j u h l a l l i s e m min. Ja n y t h ä n levollisesti tuli p a d a n luo, j o n k a toisella
173
puolella K u s t a a p i m e ä n ä ja k u m m a s t u n e e n a seisoi
kädessänsä jättiläiskauha. K a t s a h t a e s s a a n m a k e a a n höyr y y n Nahinen h i u k k a s e n n y ö k y t t i p ä ä t ä ä n . Sitten hän
m e n i ja istuutui k a n n o n n e n ä ä n h a v u m a j a n edessä, keskelle sulavaa lunta. Veljekset antoivat äänettöminä
t ä m ä n t a p a h t u a . Toiselle tuli mieleen, että jos tuon mieh e n pistäisi vaatteineen päivineen tuohon kattilaan, niin
ei siitä jäisi m u u t a k u n kultavitjat. A u r i n k o etsi taasen
esiin kauniin kappaleen ja iski siitä irti kipunoita. Silm ä t t ä y t t y i v ä t keltaisilla kipunoilla ja keltaisella valolla,
k u n katseli sinne, missä a u r i n k o välkytteli kallista koristusta. Mitä tuo tuollainen mies sillä, tuollainen taivaan
enkeli maallisella k u l l a l l a . . . ? Teki mieli ottaa sitä
kauluksista kiinni ja pistää se p a t a a n . Mitä p i r u a se
t ä n n e tuli? Kyllä he k a h d e n K u s t a a n kanssa olisivat
j a k s a n e e t sen p a t a a n m ä j ä y t t ä ä . Vai olisivatkohan? Oli
ä r s y t t ä v ä ä saada koettaa. Kyllä siinä oli k a h d e k s a n k y m m e n e n kilon paino tuossa mustatakissa. N u o r e m p a a veljeä rupesi y h t ä k k i ä n a u r a t t a m a a n . Ensin h ä n vaistomaisesti pidätteli sitä, m u t t a sitten h ä n nauroi, silmät sekavina. Toisen veljen kasvoilla oli viha y h t ä k k i ä tehnyt
h y p p ä y k s e n esiin kaikista rypyistä. Vai tuohon tuo yritti
pesiä, senkin Kaifas ja Herodes. Jos vain oli Sydänmaan
Miina papin lähettänyt, niin kyllä tästä tiedetään
nopeasti passittaa Miina taivaallisen ylkämiehensä syliin.
E t t ä ilkeääkin istua tuossa ja popottaa niinkuin ei niitä
papin lukuja tunnettaisi. Eikö h ä n y m m ä r r ä tätäkään
k a u h a n heilutusta, eikö h ä n näe, että korpikuusen kyynelten keittäjä on k i u k k u i n e n . . . Vai vallesmanni ja
poliisi ja ehkä k u v e r n ö ö r i — n i i t ä h ä n piruja tässä kaiv a t a a n . Niin kyllä, ja J u m a l a n vihaa ja viimeistä tuomiota ja helvetin m ä s k i u u r n i a — niin, H a t t u l a n apupapin p a p u p a t a p i r u n p a k s u n a porisee j a p a u k k u u . . .
— Etkö sinä, p e r h a n a , jo y m m ä r r ä lyödä lukkoon
leukojasi! tuli nuuskaiselta mieheltä vihdoin kuin pitk ä n ä sylkynä. — Mene helvettiin popottamaan, mitäs
täällä teet. Vai tahdotkos tästä näin? Jollet pääsekin
siitä pystyyn, niin tulee k a u h a l l i n e n mäskiä päin silmiä . .. Mene, m e n e sinä kuvernööriin — sittenpähän
n ä h d ä ä n mitä siellä voitat. Laita luusi v ä h ä n nopeasti
sinne mistä tulit, t a i k k a saat sellaisen vauhdin, että
174
yhtenä läjänä m a k a a t tuossa tunkiolla . . . Älä sinä siinä
härnää, h y v ä k i n taivaan l a m m a s . . . K u s t a a K e m p p a i s t a
et sinä petä. Älä enää m ä ä i k ä ä n , m e n e mistä tulit. Jos
sinä et jo tottele, niin . . . niin . . .
Kirkkoherra ei liikahtanut, hymyili vain ja sanoi silloin tällöin jotakin. V a n h a viinanpolttaja ei koskaan
ollut n ä h n y t näin h ä v y t ö n t ä miestä. H ä n seisoi p i t k ä n
aikaa äänetönnä, p ä ä t ä ä n ravistaen ja k a u h a kädessä,
vavisten.
— Sääli, sääli, sanoi pappi, — sääli ihmistä, j o k a
päästää o m a n t u n t o n s a kuolemaan. Kyllä m i n ä m e n e n ,
mutta en suinkaan senvuoksi, että teitä pelkäisin. I h m i sen henki on J u m a l a n kädessä.
— J a a - a , läksi K u s t a a n nuuskaisesta suupielestä. —
Luuletteko te J u m a l a n p a n e v a n sormensa vastaan, jos
minä haluan tällä puukolla k u t i t t a a kylkiluitanne? Saa
olla vielä t ä m ä n k e r r a n , m u t t a . . . Te olette s a a r n a t u o lista ahdistaneet viinanpolttoa — k u k a sen on sanonut,
että se on huonompi elinkeino kuin p ö n t ö n p a u k u t u s ? Te
villitsitte senkin S a n t r a n , jolle ei enää viina k e l v a n n u t . . . J a minä läksin teidän tieltänne j a j ä t i n sinne
äiti-muorin. Minulla oli siellä h y v ä t oltavat, oli m a j a
hirsistä . . . K a i k k i m i n ä j ä t i n . .. lasiputkikin oli ja se
meni m a t k a l l a rikki. Ja n y t sinä, saatana, tulet t ä n n e
minun k o t i i n i . . . Sinulla on salit ja k a m a r i t — m i n u l l a
maakuoppa, m u t t a sekin sinun pitää m i n u l t a tulla r i i s tämään . . . Ryöväri sinä olet, etkö sitä y m m ä r r ä . . .
Kirkkoherra nousi ja n a p i t t i takkinsa. K u l t a i n e n
kääty peittyi ja J a n n e K e m p p a i s e n silmissä i k ä ä n k u i n
pimeni. Hetken h ä n e n katseensa vielä i k ä ä n k u i n h y v ä i l len kulki pitkin v i e r a a n h y v ä ä t u r k k i a , sitten h ä n istui
silmät kiinni.
Kirkkoherra oli k ä y n y t h y v i n kalpeaksi. Ei koskaan
hän ollut n ä h n y t vihaa niin s a m m u m a t t o m a n a kuin
tuossa vanhuksessa, j o k a seisoi h ä n e n edessään suu
vaahdossa, joka jäsen n u o r t u n e e n a vihan voimasta.
— No niin, sanoi Nahinen, — menköön kaikki laillista
tietä.
Kustaa n a u r a h t i pahasti.
— Kyllä sentään nykyistenkin virkamiesten joukossa
löytyy joku rehellinen, jatkoi k i r k k o h e r r a . — K u n v a i 175
moni h u o m e n n a m e n e e äitinne luo, niin kai h ä n saa
sanoa terveisiä . . . ?
— Ei m i t ä ä n terveisiä. Siihen m u i j a a n ei p a p p i l a
herrasväellä ole m i t ä ä n sanomista. P i r u vie, antakaakin
h ä n e n olla rauhassa. P i t ä ä k ö m i n u n toimittaa verikoira
v a r t i o i m a a n äitini ovea . . .
Siniset aallot k u l k i v a t yli k i r k k o h e r r a n kasvojen. Vaivoin t u k a h d u t t i h ä n r i n t a a n s a ne m i e k a n t e r ä t , jotka
p y r k i v ä t l i n k o a m a a n herjaajia vastaan. H ä n oli jo
menossa, k u n J a n n e K e m p p a i n e n hyppäsi pystyyn ja
rupesi p u h u m a a n .
— Ei, k u u l k a a s nyt, Nahinen, — m i n ä varoitan teitä.
Annoitte minulle sellaisen rekisterin, että mitä te luulette sellaisella tekevän. T ä m ä täällä, tässä on monta
pykälää. M u t t a m i n ä k u i t e n k i n varoitan. Katsokaas, nyt
on aika toinen eikä köyhälistöä enää pidetä sokkona.
Kirkkojärjestelmä on raa'asti r a i v a n n u t tietänsä, mutta
ei enää. Nyt lyödään alas itse Moolok. Ja silloin on kesä.
M u t t a jollette ole ihan läpikotaisin r a h a j u m a l a n n e ja
o m a n v o i t o n p y y n t ö n n e sokaisema, niin e h k ä vielä on
armonaikaa. Niin sanoi Pietikkakin, että r a k k a u s kantakoon v a l t i k k a a ja a n n e t t a k o o n anteeksi niille, jotka
r y h t y v ä t taistelemaan m ä d ä n n y s t ä j a kapitalistijärjestelm ä ä vastaan. Ja köyhälistö ei kosta, sen m i n ä k i n sanon,
k u n lähden p u h u m a a n . Ja P i e t i k k a kovin kehoitti. Niinkuin m i n ä k i n olen istunut yksitoista v u o t t a kruunun
tiilipalatsissa, niin m i n ä kyllä ne m ä d ä n n y k s e t tunnen.
Ja k u n siellä syötettiin sellaistakin velliä, että oli homeht u n e i t a jauhoja ja toukkia, niin kyllä vain saan sanoa,
että olot ovat Moolok, j o k a on lyötävä alas. Ja vanha
kirkkojärjestelmä pitää hajoittaa m a a n tasalle ja hyvyys
k a n t a k o o n valtikkaa. I h m i n e n on luonnostaan hyvä ja
järjestelmät ovat p a h a t . . .
K i r k k o h e r r a oli k ä ä n t y n y t ja seisoi p ä ä painuksissa,
k a t s e maassa. V i i m e sanat kuullessaan h ä n yhtäkkiä
nosti silmänsä.
— Mitä te sanoittekaan, Kemppainen, h u u d a h t i hän,
— lähdettekö te p u h u m a a n ? Teillä on ehkä jo matkakassa taskussa? Ja se on niin runsas, että äitinnekin
siitä saa k a h v i r a h o j a eliniäkseen? Vai niin, vai niin.
Ja te aiotte sanoa, että ihminen on luonnostaan hyvä ja
176
että olot ja järjestelmät ovat s y y p ä ä t kaikkeen o n n e t t o muuteen? K u u l k a a s K e m p p a i n e n , jos te n ä e t t e k a n s s a ihmisellä kultakellon ja teidän r u p e a a t e k e m ä ä n sitä
mieli ja te otatte sen — niin kapitalistinen järjestelmäkö
tästä asetetaan syytteeseen?
Janne Kemppaisen silmät, j o t k a äsken olivat olleet
aivan selkeät, k ä v i v ä t y h t ä k k i ä sameiksi ja outo h y m y
sekoitti h ä n e n piirteensäkin niin ettei s a a t t a n u t tietää
mitä hän ajatteli. Itse asiassa h ä n oli säikähtynyt. K i r k koherra sai n y t h ä n e n puolestaan p u h u a miten paljon
halutti.
Lienee t u r h a puhua, sanoi k i r k k o h e r r a hiljaa, —
minä pelkään, että teidän tapaisellanne ihmisellä eivät
aivot ensinkään toimi. M u t t a jos teille tulisi jokin valoisampi hetki, niin koetan sitä v a r t e n kylvää sanat: i h m i nen on paha, ihminen on p a r a n n e t t a v a . K o e t t a k a a ajatella ennenkuin p u h u t t e ja mitä p u h u t t e .
Nuoremman Kemppaisen kasvot selkenivät taasen.
— Kiitoksia, kiitoksia, sanoi h ä n tyytyväisenä, —
kyllä minä n y t tiedän. P i e t i k k a sanoi, että pitää olla
lähtökohta, sellainen asia, mistä lähtee aloittamaan. Ja
nyt se on minulle selvillä. Niin, sillä lailla j u u r i , N a h i nen. Te tulitte k a i v a m a a n köyhälistölle kuoppaa, m u t t a
itse siihen putoatte. Sillä minä voin n y t vain kertoa,
kuinka me veljekset olimme r a k e n t a n e e t korpeen h a v u majan ja k u i n k a kapitalistijärjestelmän sortovalta s i n n e kin tuli meidän p e r ä s s ä m m e ja uhkasi poliiseilla. V a i k k a
kyllä k i r k k o h e r r a siinä erehtyy, että K a n k a a n poliisi
Kemppaisille m i t ä ä n tekee. Meidän m i e h i ä m m e on
poliisi, köyhälistöä h ä n puoltaa. M u t t a m i n ä sanon
puheessani sen, että kirkkojärjestelmän peto, joka p u h u u
rakkaudesta, onkin sellainen, että se p ö n k i t t ä ä j u u r i
tuota samaa kapitalistiyhteiskuntaa. Näettekös nyt,
arvon k i r k k o h e r r a , k u i n k a kävi. K e n e n puolella on
voitto, teidänkö vai köyhälistön? Kesä tulee k e r r a n k i n
niille, jotka ovat kituneet orjuuden yössä ja totuus on
ojennusnuorana . . .
Janne K e m p p a i n e n seisoi k u i n yleisön edessä ja teki
samoja liikkeitä kuin s u u r p u h u j a Pietikka. A u r i n k o
paistoi h ä n e n uusiin saappaihinsa niin että ne hohtivat
kuin peili. K i r k k o h e r r a loittoni jo pensaiden joukossa,
12 - Talvio,
Kootut teokset V I I I
177
p ä ä painuksissa. Sillä lailla ne p i r u t m a s e n n e t a a n . Kelp a a p a se tiilenpäittenkin lukija johonkin. K a i k k i voim a t t a r v i t a a n , k u n historian n ä y t t ä m ö a v a u t u u . . .
— Ole vaiti, keskeytti v a n h e m p i veli m a l t t a m a t t o m a n a . — Et itsekään tiedä m i t ä p u h u t . K e l p a a t lukem a a n tiilenpäitä, m u t t a et p u h u m a a n . A n n a sinä viisäitten ja oppineitten p u h u a . Mikä p a k a n a tuon mieh e n t ä n n e toi? Oletko t u l l u t hulluksi, k u n tuossa pauh a a t ? Maailma on elänyt i l m a n sinun oppiasi ja elää
vastakin. Vai oletko o t t a n u t liikaa? Mitä p i r u a sinä
kosket, k u n et pidä m ä ä r ä ä . Sontiainen sinä olet aivan
niinkuin sinun Pietikkasikin. Se siitä tuli, että muuta
pois toisen k u u s e n alle. Koditon on ihminen m a a n päällä,
sen n e sanovat oikein nuo papit. Muuta, m u u t a . . .
M u t t a kyllä h ä n k i n sen vielä katuu, että täällä kävi.
J a Miina ryökäle myöskin . . .
P ä ä pystyssä ja kasvot valoisina astui kirkkoherra
esiin metsikön laidasta. K u n h ä n n ä k i rengin, tuli hänen
mieleensä: t e e t ä n v a n h a s t a palttoostani v a a t t e e t pojalle,
Jeremiaalleni. Tuo tuolla on jo s a a n u t niin p a l j o n . . .
Älköön h ä n tässä luulkokaan, että viinanpolttajat vievät
m i n u l t a uskoni elämään. E i . . . A n n a - L i i s a o n oikeassa:
m e i d ä n t ä y t y y r a k a s t a a e n e m m ä n . Tuonkin t ä y t y y sent ä ä n saada j o t a k i n : a n n a n hänelle toisen huopahattuni,
m i t ä m i n ä kahdella. R a k a s t a a e n e m m ä n , r a k a s t a a enemm ä n . . . J a h k a olemme saaneet olla täällä K a n k a a n pitäjässä v ä h ä n u s e a m m a n vuoden, niin sittenpä n ä h d ä ä n . . .
Mikä J u m a l a n lahja sellainen vaimo kuin minulla. Ja
sellainen poika . . . »Jumalalle pyhitetty» . . .
S e u r a a v a n a p ä i v ä n ä auringon kallistuessa laskuaan
kohti oli A n n a - L i i s a N a h i n e n t y t t ä r i n e e n liikkeellä kirk o n k y l ä n t a n h u a l l a entiseen tapaansa, m u t t a entistäkin
alttiimpana. H ä n oli miehensä kanssa v i e t t ä n y t yön,
j o n k a voima y h ä varjosti h ä n t ä taivaallisella onnella ja
k i r k k a u d e l l a . L e v ä t e n käsi kädessä olivat he puhuneet
pitkältä, rukoilleet ja vihdoin n u k k u n e e t , ympärillään
lasten hengenvedot ja t u t u t kotoiset esineet aamun
sarastuksessa. Sekä äidillä että molemmilla tyttärillä
178
oli korit käsivarrella ja tiehaarassa k u t o j a - A n n a n mökin
luona he, k u k i n tietäen tehtävänsä, e r k a n i v a t eri
haaroille.
Ruustinna tahtoi t ä n ä ä n itse k ä y d ä Kemppaisen m u o rin luona.
Hän tapasi eukon syömässä, rahilla v a s t a p ä ä t ä i k k u naa. K a n a t k ä r t t i v ä t r u o k a a kahdenpuolen, h y p ä t e n
emäntänsä h e l m a a n ja siitä pudoten lattialle. Mitäpä
niille m u u t a k a a n saattoi kuin n a u r a a , noin kesyjä ne
olivat. S u u h u n tulivat, kieleen oli n o u k k a i s s u t tuo
tuolla, tuo kaikkein rohkein, viimekeväinen poikanen.
Kuka sellaista uskoisi. R u u s t i n n a oli n ä h n y t kuvia,
missä joku nuori t y t t ö seisoo torilla, syöttäen kyyhkysiä,
räpyttelevät valkoiset l i n n u t hartioillaan ja j a l k a i n s a
juuressa. T ä m ä m u i s t u t t i noita kuvia, v a i k k a r u n o l l i suus tässä oli tuiki toista laatua. Eukon t ä y t y i ottaa
luuta ja vetäistä r a h i a e n n e n k u i n käski r u u s t i n n a a istumaan ja r u u s t i n n a n t ä y t y i voittaa jokin syntinen v a s t a hakoisuus ennenkuin asettui i s t u m a a n eukon ja kanojen
äskeiseen oleskelupaikkaan. Oli m a h d o t o n tietää, mitä
ruokaa kivivadissa oh. Se saattoi olla p u u r o a tai p a p u rokkaa . . . K a u h e a a n siivoon olivat k a n a t j a e u k k o e h t i neet laittaa pirtin. Toissapäivänä olivat toki lapset
olleet täällä siivoamassa.
— S e . . . tuo v a n h a - p a r k a , alkoi eukko h y v ä n t u u l i sena — . . . m u n i m o l s k a u t t i t ä n ä ä n sellaisen m u n a n ,
ettei luulisi k a n a n m u n a k s i . Se on tuolla hyllyllä suolatuokkosessa, jos o t a t t e ja viette kotiin. K a u a n se olikin
munimatta, niin että m i n ä jo ihmettelin, m u t t a sitten
tulikin sellainen m u n a . Se pitää H a a k a r i n ja L y y t i n
panna kahtia. Kyllä siinä on k a h d e n m u n a n verta. Ja
sanovat venäläisten jo tarjoavan m u n i s t a viisikymmentä
penniä kappaleelta. Se on niin paljon k u i n m a r k k a .
Minä en ota ilmaiseksi, t i e d ä t t e sen. Enkö aina olekin
lähettänyt takaisin, k u n olette t u o n u t minulle t u l i a i s i a . . . K e r m a ei ollut viimein oikein v a h v a a ja h a p p a n i
kanssa niin että annoin kanoille. T ä m ä taitaa olla h y v ä ä .
No, v a n h a - p a r k a , sinunko t ä t ä n y t pitäisi saada? On,
on tämä oikein hyvää. M u t t a k a i sulle a n t a a pitää, k u n
munit sellaisen m u n a n . . . Noh, t u l e n y t . . . kyllä sinä
papinrouvan k e r m a n p e r m a n n o l t a k i n l a t k i t . . . Tällä
179
k e r m a l l a minä m e n e n m o n t a päivää. T ä m ä on oikein
sellaista m a k e a a k e r m a a . Kas, kas .. . kahvia! Ja poltetuita. Onkos tässä neljänneskilo . . . ? Puoli! No kyllä
n y t . . . Ei siksi, että kyllä minulla vielä on. Tuolla on
jalkapäässä p u r k k i vielä puolillaan. T ä y t y y pitää pii,
lossa. Venäläiset veivät k e r r a n . . . Pojat k u n taas tulev a t k ä y m ä ä n , tuovat. Ne ovat taas toimissaan, missä
lienevät, k a u k a n a . Ei silti, että m i n ä ilman ottaisin.
Minä en ota k e n e l t ä k ä ä n e n k ä k a i p a a ihmisiä. Olenhan
teillekin aina m a k s a n u t . On minulla rahoja, ei minua
tarvitse k u n n a n k u s t a n n u k s e l l a h a u d a t a k a a n .. . Sanon
teille sitten missä ne ovat, sitten k u n tästä tulen huonommaksi. Minä elän vielä k a u a n . E n k ä h ä n minä niin
v a n h a olekaan. Niin, siellähän se on kirkonkirjoissa
m i n u n k i n s y n t y m ä v u o t e n i ja päiväni. En minä sitä kosk a a n ole p i t ä n y t mielessäni. M u t t a kai minä siinä seits e m ä t t ä k y m m e n e t t ä m a h d a n l ä h e t ä . . . Aijai, k u n oli
vehnäleipä! Tästä nuo p i t ä v ä t . . . No pois siitä, pois,
pois! Meillä oli ennen lehmä, Mansikki se oli. Siinä oli
niin rasvainen maito, että k e r m a k i n oli sellaista, että
lusikka pysyi pystyssä. T ä m ä n ä k y y olevan sellaista . . .
Ei, en a n n a enempää.
— Tässä on tällainen m a t t o , sanoi A n n a - L i i s a Nahinen, vihdoin väkisinkin ottaen suunvuoron. — J a h k a
siistimme pirtin, niin p a n e n sen p e r m a n n o l l e sänkynne
ääreen. Olen k a u a n aikonut sellaista tuoda. Onpa lämpöisempää astuaksenne m a a h a n . ..
Se oli h a m p p u k a n k a a l l e kirjaeltu s ä n k y m a t t o . Eukko
p y y h k i k ä d e t alushameensa h e l m a a n ja kävi kiinni sinik i r j a v a a n kankaaseen.
— Kai tuosta voisi saada viisi m a r k k a a , sanoi hän
tunnustellen.
— M u t t a e t t e h ä n te sitä myy, k u n m e i d ä n lapsetkin
ovat neuloneet sitä j u u r i teille. O n h a n se toki parink y m m e n e n m a r k a n arvoinen.
— P a r i n k y m m e n e n ! Sanoitteko p a r i n kymmenen?
Minun jalkojani ei ole vielä koskaan palellut.
A n n a - L i i s a N a h i n e n k u u l i h ä n e n äänestään, että
m a t o n kohtalo oli ratkaistu. E u k k o vaikeni ja katseli
siroa k a n g a s t a polvillaan, n ä h t ä v ä s t i laskien, mihin
käyttäisi rahat. Yksinäinen se täällä olikin, tässä noki180
sessa töllissä, j o k a ei tietänyt, mille puolelle se kaatuisi.
Lapsellisuutta oli ollut valmistaa se t ä n n e . Lapset sitä
olivatkin tahtoneet. Tuskallinen a v u t t o m u u s hiipi p a p pilanrouvan rintaan, h ä n e n siinä laastessaan lattiaa, joka
paremmin olisi k u u l u n u t johonkin n a v e t t a a n k u i n i h m i s asuntoon. Olisihan h ä n voinut l ä h e t t ä ä t ä n n e p a l v e l u s tytön a u t t a m a a n eukkoa. H ä n oli t a h t o n u t omin käsin
tehdä niin paljon k u i n suinkin. Pesihän Kristuskin omin
käsin opetuslastensa jalat. Y h t ä k k i ä h ä n sai takaisin
voimansa ja virkkoi iloisesti:
. Terveisiä pojiltanne. K i r k k o h e r r a tapasi heidät
eilen.
Akan käsi meni k o r v a n t a a k s e ja h ä n taivutti k u i h t u nutta korvanlehteä p u h u j a a n päin. Hän oli kaikesta
päättäen h i u k a n säikähtynyt.
— Tapasiko k i r k k o h e r r a pojat? Sielläkö . . . missä he
ovat toimissaan? Heillä on siellä sydänmaalla . . . t u k i n ajoa. Ostivat tässä hiljan hevosen. Saavat h y v ä ä p a l k kaa. Kustaa aina laskee leikkiä, että k u n h ä n e n äitinsä
ruumiina pestään, niin kahvilla se pestään. Oikeinko
kirkkoherra kävi siellä tukkimetsässä? No m i t e n k ä pojat
voivat? Ei suinkaan vain tullut k i r k k o h e r r a n kanssa
mitään riitaa?
Valehteleeko eukko tieten tahtoen? ajatteli p a p p i l a n rouva. Ovatko pojat ehkä valehdelleet hänelle? Ei, hän
kyllä tietää . . . H ä n vaikenee ja miettii asiaa.
— Laulanko teille v ä h ä n ? kysyi A n n a - L i i s a Nahinen.
— Ei ole väliä, sanoi eukko. — P a n k a a ovi kiinni,
täällä on jo k u i n tallissa. Ja m e n k ä ä sitten pois omiin
oloihinne. Teidän l a s t e n k a a n ei tarvitse tulla viikkoon . . . tai kolmeen päivään. No, kanalinnut, n y t p a n naan m a m m i m a a n . Nuo riitelevät aina, tuo v a n h a - p a r k a
ja tuo viimekeväinen . . . Ei s u i n k a a n tuosta l e i k k i k a lusta k u i t e n k a a n k u k a a n a n n a k y m m e n t ä m a r k k a a
enempää . . .
— K u u l k a a nyt, h y v ä ystävä, ettehän m y y sitä, k u n
juuri olemme sen teille valmistaneet.
— Mitä m i n ä . .. kenellekäs m i n ä sen? K u k a s sitä
tahtoisi o s t a a , . . . Ei s u i n k a a n k i r k k o h e r r a l l e ja pojille
vain tullut m i t ä ä n r i i t a a . . . ? Hyvästi vaan j a H e r r a n
haltuun. Tulikos se ovi oikein kiinni. K u n kertovat, että
181
pappilassa on tehty reikä seinään ja se on maatessa auki.
Kyllä se on oikein hullujen tekoa. H e r r a n haltuun
vaan . . .
A n n a - L i i s a Nahinen astui taas v a p a a n taivaan alla.
H ä n oli surullinen, h ä n ei itsekään t i e t ä n y t miksi, ja
h ä n t ä s u u t u t t i t ä m ä r a u k k a m a i s u u s . Sillä eihän ihminen
elä siitä r a k k a u d e s t a mitä h ä n saa, v a a n siitä m i n k ä hän
antaa. Tuoksuva tuuli lensi yli peltoaukeiden. Ah, kun
olisikin voinut olla v a p a a niinkuin tuo tuuli, vapaa ja
iloinen . . . Lähetessä t i e h a a r a a huomasi pappilanrouva
omien pienten tyttöjensä juosten t u l e v a n polkua työväenasunnoilta päin. He juoksivat niin että lakit kiikottivat takaraivolla, H a a g a r jonkin v e r r a n edellä, Lyydia
jäljessä.
— Äiti, m i t ä meidän pitäisi pelätä? huusi vanhempi
tytöistä h e n g ä s t y n e e n ä ja i t k u kurkussa. — He kysyivät
emmekö me pelkää . . . Eikö isä saa kirjeitä . . . ? Mitä
kirjeitä ne ovat, äiti? Mitä m e i d ä n pitäisi pelätä?
— Minä luulen, sanoi toinen, k ä y d e n kiinni äidin
käsivarteen, — että ne t u l e v a t yöllä ja t e k e v ä t pahaa.
N e p a n e v a t t u l t a n u r k a n alle.
— Ei, ole sinä h i l j a a . . . Ne t a r k o i t t a v a t , että isä pann a a n pois viralta. Mitä isä on t e h n y t ? Eihän mitään.
Minä sanoin, että m i n u n isäni on niin h y v ä ja Jumala
rankaisee jokaista, joka p u h u u hänestä pahaa. Ja siihen
he n a u r o i v a t . . . Minä olin niin s u u t t u n u t , että olisin
t a h t o n u t ottaa pois kaiken r u u a n , j o n k a äiti lähetti,
m u t t a se oli jo syöty.
Tyttöset tanssivat eteenpäin k a h d e n p u o l e n äitiään.
— Ollaan rauhallisia, lapset, ollaan, saneli äiti ja antoi
k e v ä t t u u l e n selvittää p ä ä t ä ä n . — Kysyivätkö he pelk ä ä m m e k ö . K u i n k a he niin y m m ä r t ä m ä t t ö m i ä olivat.
Mitä m e pelkäisimme . . . M u t t a n y t t e ette enää ajattele sitä, v a a n läksyjänne. Täti sanoi, että on mennyt
viime aikoina huonosti. T e leikitte liian paljon . . .
— Salenjus istui ja luki sanomalehteä, toimitti taasen
Haagar, — ja siinä oli, että j o k u isäntä oli piiskannut
renkiänsä . . .
— Ja lopuksi sanottiin, että k u i n k a k a u a n saa sellain e n . . . sellainen . . .
— . . . sortovalta rehoittaa.
182
Kuuletteko? keskeytti äiti.
He pysähtyivät. Jossakin laulettiin. Tuuli toi sävelet
yli lumisten aukeiden. Auringonlaskussa kimmelsivät
kirkonruudut. Myöskin i k k u n a t Somerin keskimmäisessä
tornissa olivat kuin tulessa. Keltaista iltataivasta v a s ten kohosivat m e t s ä t m u s t i n a varjokuvina. L a u l u n s ä v e let tulivat pitkinä surullisina aaltoina.
— Kaunista, sanoi äiti.
— Ei, äiti, n e h ä n ovat venäläiset, sanoi Lyydia.
— Ne ovat k a u k a n a kotimaastaan, sanoi äiti.
- Jerekin on hyvin s u u t t u n u t niille, p u h u i Lyydia
jälleen. — J e r e ei t e r v e h d i Irjan äidin ryssää. J e r e
sanoo, että sellainen mies on J u m a l a l l e kauhistus.
— Sanooko J e r e ? pääsi äidiltä eikä h ä n voinut estää
hymyn varjoa liitämästä yli kasvojensa. — M u t t a k u k a
sanoo sillä tavalla Irjan äidin ja isän ystävästä . . .
— Ei kirjuri ole Irjan isän ystävä. J u u r i siksi Irjan
isä läksi matkalle, että h ä n oli s u u t t u n u t ryssälle. Äiti
nyt luulee, että me olemme niin pienet, m u t t a kyllä me
ymmärrämme . . .
— Me y m m ä r r ä m m e senkin, että Liisa saa lapsen.
Siksi hänet pantiin pois Someriltakin . . .
Häpeän k u u m o t u s kulki yli äidin koko olennon. H ä n
turvautui säveliin, j o t k a n y t k u u l u i v a t l ä h e m p ä ä .
— Olkaapa hiljaa. Tuo on niin k a u n i s t a ja surullista.
Mies r a u k a t ovat niin k a u k a n a kodeistaan.
Muukalaiset lauloivat todella täyteläisellä k a i p a u k sella, sillä, millä ihminen laulaa vain, k u n h ä n e n s y d ä messään on suru. A n n a - L i i s a Nahisesta t u n t u i siltä k u i n
koko i h m i s k u n n a n kaipaus olisi n y y h k y t t ä n y t tuossa
hänen kansansa sortajain laulussa. Sanomaton alakuloisuus alkoi painaa h ä n t ä . Y h t ä k k i ä h ä n pusersi m o l e m pien tyttöjensä kättä, joka oli h ä n e n lämpöisessä k a i n a lossaan.
— J u o s k a a p a n o u t a m a a n T u u n a s t a k i r k o n avain.
Mennään sinne, sieltä s a a m m e lohdutusta.
— Onko äiti surullinen? huusi Lyydia, jo pienen m a t kan päässä. — P e l k ä ä k ö äiti sittenkin, että isälle t e h dään pahaa?
Milja seisoi aitan rappusilla ja söi vesirinkeliä. H ä n
sanoi Riikan äsken lähteneen siistimään kirkkoa.
183
Riikka T u u n a oli todella kirkossa, m u t t a ei h ä n nyt
ollut kajonnut puhdistamistyöhön. Hän istui t u t u l l a paikallaan, u n o h t u n e e n a k a t s e l e m a a n ristiinnaulittua alttaritaulussa. K u n h ä n kuuli askelia portaissa, niin hän
k i m m a h t i ylös ja seisoi jännittyneessä puolustusasennossa i k ä ä n k u i n valmiina k ä y m ä ä n r a k k a a n kirkkonsa
puolesta koko m a a i l m a a vastaan. A n n a - L i i s a Nahinen
syleili h ä n t ä ja vaipui penkkiin h ä n e n viereensä.
Molemmilla oli sydän niin raskaana, että t u n t u i siltä
kuin vuoret olisivat sitä painaneet.
Jos minä tietäisin heistä edes jotakin, ajatteli Riikka
T u u n a . Elävätkö vai ovatko kuolleet? Ovatko v a n k e u dessa? K i d u t e t a a n k o heitä? Ovatko he minulle suuttuneet? J a h ä n huokasi syvään, k u n h ä n ajatuksissaan
uudelleen ja uudelleen toisti n ä m ä kysymykset.
Miksi he vainoavat h ä n t ä ? ajatteli puolestaan AnnaLiisa Nahinen. Miesten mies h ä n on. J u m a l a n mies hän
on. J u m a l a , varjele h ä n t ä !
P i k k u t y t t ö j ä paleli ja he alkoivat k ä y d ä levottomiksi.
Vähitellen rupesivat p a p p i l a n r o u v a j a T u u n a n tytärkin
p u h e l e m a a n . R u u s t i n n a n piti h u o m e n n a lähteä katsom a a n S y d ä n m a a n Miinaa yhdessä Hultan, T u u n a n emänn ä n hoitajattaren kanssa. Entä jos h ä n e n tautinsa todella
vielä oli parannettavissa. Sairashuoneella oli moni saan u t a v u n näennäisesti toivottomaankin tilaansa.
A u r i n k o oli jo l a s k e n u t ja s u u r e t iltatähdet v ä l k k y i v ä t v a n h a n h a u t a u s m a a n päällä.
— Aina sieltä lähtee k e v e ä m m ä l l ä mielellä, sanoi
rouva Nahinen.
Riikka T u u n a n ääni h u k k u i kirkon avaimen ruosteisen
ä ä n e n vikinään. Se oli hänelle r a k a s ja t u t t u ääni.
Toukokuussa tuli K a n k a a n pitäjän taloihin käsky, että
mies ja hevonen oli l ä h e t e t t ä v ä vaihtoihin. T ä m ä n paikk a k u n n a n miehillä ei ollutkaan pitkä m a t k a , sillä Maahisten k a r t a n o n y m p ä r i l l ä oli se strateegisesti tärkeä
seutu, joka heidän piti varustaa.
Tuotti jonkin v e r r a n v a i k e u t t a löytää sopiva mies.
H ä n e n piti olla laiska, m u t t a ovelalla tavalla, niin ettei
h ä n t ä saatu kiinni. Hänen t ä y t y i olla h y v ä n a h k a i n e n
niin ettei h ä n v a s t u s t a n u t päällystöä. Hänen täytyi
184
myöskin olla l u o t e t t a v a niin että h ä n e n käsiinsä saattoi
uskoa hevosen.
Tuunan miehistä h u o m a t t i i n Johanssonni, m u o n a r e n k i
soveliaimmaksi l ä h t e m ä ä n vaihtoihin. Hevosekseen sai
hän vanhan Virman. Johanssonni ei enää ollut m i k ä ä n
nuori ja hurja. Hänellä oli jo kahdentoista v a n h a t y t ä r
ja toiselta puolen poikalapsi ensimmäisellä ikävuodella.
Hän ei juonut, hidas h ä n oli, m u t t a tasainen työssään.
Tuunassa h ä n oli ollut k u u d e t t a vuotta.
Saatuaan kevätkylvönsä tehdyiksi j a p e r u n a t m a a h a n ,
ojensi hän k ä d e n vaimolleen ja kaikille lapsilleen sekä
nousi, kyyneliä niellen, rattaille. Hänellä oli sellainen
hullu luonto, että kyyneleet tulivat niin helposti. Ei silti,
että eihän siellä n y t h e n k i mene. Ja onhan siellä m u i t a kin tämän paikan miehiä. M ä k i m a t k a s t a k i n on Salenjus.
Kyllä sitä oli hänelle selitetty tuota tuollaista t y ö maata, m u t t a ei sitä k u i t e n k a a n voinut kuvitella, m i l laista se oli. Ei, ei ollut ihme, että P a r a n n a n isäntä oli
tullut hulluksi. Kyllä joutui se A l m a k i n oikein p a h a a n
paikkaan, se heidän Alma.
Kartanon y m p ä r i l l ä ei enää ollut peltoja ja vainioita
eikä metsää ja p u u t a r h a a , v a a n niin pitkälle kuin silmä
saattoi katsoa, oli h i e k k a a ja multaa, kaivantoja, k u o r mia, ihmisiä, hevosia, ajopelejä, a m p u m a - a s e i t a , t y ö k a luja, ratakiskoja, aitauksia p u u s t a ja h ä m ä h ä k i n verkon
tapaisia aitauksia, laudoista k y h ä t t y j ä vajoja, kojuja,
vallituksia. Ei, ei ollut ihme, että P a r a n n a n isäntä tuli
mielenvikaan. Vieläköhän se A l m a oli järjissään.
Vanha Virma veti vastenmielisesti, kulkien hiljaa ja
korviaan höristellen. Johanssonni istui sydän j y s k y t t ä e n
kuormallaan j a h o p u t t i j o n k i n pelottavan n ä k y m ä t t ö män mahdin käskystä hevosta juoksemaan. Koko h ä n e n
mielensä paloi takaisin kotiin, siihen huoneeseen, missä
hänen vaimonsa seisoi s a v u t t a v a n lieden ääressä ja missä
hänen seitsemän lastansa t ä y t t i v ä t penkit, sängyt ja
kehdot sekä sen tyhjän tilan, m i k ä oli pöydän ja lieden
välillä. Tällaista siis oli sota. Ja h ä n k u n viimeinkin
ihan kiusalla j ä t t i h e i n ä n r i p p e e t n a v e t a n eteen, k u n tiesi
Riikan siitä s u u t t u v a n . Ja maitoa h ä n salaa oli s a a n u t
navettatytöiltä u s e a m p a a n k i n k e r t a a n . J a Johanssonska
se oli, joka j ä t t i p e r u n a k u o p a n oven auki niin että p a k 185
k a n e n meni kuoppaan. Johanssonilla n a u r o i v a t lapsetkin, k u n Riikka oli lähtenyt. M u t t a h y v ä ä kai se Riikka
vain sillä tarkoitti, k u n kävi heillä ja kuljetti sinne r ä ä syjä j a kartiineja j a käski pesemään j a h a n k a a m a a n . J a
y r i t t i h ä n se muija, v a i k k a sellainen s a a m a t o n h a n se oli
tullut otettua, m i t e n k ä sattuikin silloin k e r r a n pyhäyönä
j o u t u m a a n m a t k a a n . Se oli t o u k o k u u t a niinkuin nytkin.
Hän, Johanssonni, ajoi tyhjää hevosta ja tytöllä oli k a n n e t t a v a n a seitsemän kilon voipytty. P y t t y m e n i hyvästi
tyhjillä rattailla. Tyttö oli lihava ja korea. Hau veden
suon laidassa he astuivat rattailta. Siinä oli l a t o . . .
M u t t a t ä m ä on sotaa. Entinen elämä on j ä ä n y t kauas,
e n t i n e n elämä oli onnellista ja rauhallista. Ei vielä kuulu
p a u k e t t a , ainoastaan hiljainen, tasainen särinä ja kalkutus. Missä m a h t a a t ä n ä v u o n n a k a s v a a viljaa Maahisten
asujamille? V i r m a k i n k u u n t e l e e k a l k u t u s t a ja vitinää.
Mikä koje m a h t a a k a a n olla tuo, jota miehet köysin kiskovat kahdenpuolen. Heitä o n k a k s i . . . neljä . . . k a h d e k s a n . . . pitkä jono miehiä köydenpäässä k a h d e n p u o len. Hih! he ponnistavat ja p o n n i s t a v a t . . . pysähtyvät.
Hih! ja taas l ä h d e t ä ä n liikkeelle. Mikä se onkaan tuo,
j o t a he kiskovat? T a i v a a n r a n t a a v a s t a a n seisoo joitakin
torneja, j o t k a eivät ole kivistä eivätkä ole tiilistä — mitä
lienevätkään. Niiden läpi loistaa sininen ilma. Mitähän
i h m e t t ä ne ovat? Johanssonille tulee se t u n n e , että ne
o v a t jotakin h y v i n vaarallista. E h k ä ne ovat jotakin
r ä j ä h t ä v ä ä lasia, j o n k a on tarkoitus m e n n ä vihollisen
silmiin j a tehdä h ä n e t n ä k e m ä t t ö m ä k s i . J a nuo ovat
sitten juoksuhautoja, n u o j o t k a noin k ä ä r m e i n ä m e n e v ä t vainioiden halki. Ne ovat niitä n y k y a j a n ojia.
Tuossa sitä sitten t e h d ä ä n l i h a a . . . Se k u u l u i sadulta
vain, k u n P i e t i k k a siitä puhui, se t u n t u i mukavaltakin,
m u t t a k u n se tulee näin l ä h e m m ä , niin se sentään h i r vittää. Miltä sitten oikein t u n t u n e e k a a n , k u n tässä
p a u k k u u , k u n ihmiset k a a t u v a t ja veri vuotaa. Mitä
p e r h a n a a tuo hevonen tuossa t o r k k u u ! K u n on mentävä,
niin on m e n t ä v ä . Ja t u s k i n p a sitä elävänä siitä leikistä
pääsee. Taisi v a a n olla viimeinen kerta, k u n n ä k i senkin pienen Jallin, j o k a on niin lihava ja t e r v e poika,
v a i k k a tässä talvella sairasteli. P ä ä n laskun m u k a a n ei
t ä m ä n m a t k a n pitäisi kestää kuin kolme viikkoa, m u t t a
186
siltä tuntuu, että t ä y t y y kuolla kaikkien noiden k u o l e man kojeiden keskellä. No m i t ä p e r h a n a a . . . !
Johanssonni noitui hevostaan, m u t t a itse h ä n oli y h t ä
säikähdyksissään. K a u h e a l a u k a u s oli p a m a h t a n u t .
Ihan se oli viedä m a a n jalkojen alta. Täisikin olla se,
joka pani nuo o j a n r e u n a t noin halkeilemaan. Ei, ei
täältä ikinä pääse elävänä. Pieni Jalli ei m u i s t a isäänsä,
kun tulee suureksi, k u u l e e vain, että isä m e n i vaihtoihin
ja kuoli sillä m a t k a l l a .
Sädehtivässä auringonpaisteessa puhkeilivat p u u t ja
lauloivat linnut. Tuossa p a n i mökin muija perunoita.
Varmaan ne olivat j o t a k i n aikaista lajia. Siinä oli
kanoja ja lapsia ja vesisankonen. Tuolla alkoi sellainen
ala, jossa ei n ä k y n y t p u u t a eikä k u u l t u lintua eikä leikkinyt lapsia eikä n o k k i n u t k u k k o j y v ä ä maasta. Ne olivat Maahisten k a r t a n o n s u u r e t pellot, joilla vilja ennen
oli ollut kuin metsä. Maailma vielä tässä t ä m ä n töllin
kohdalla oli tuttu, kotoinen ja i k ä ä n k u i n J u m a l a n luoma
— tuli tässä mieleen J u m a l a . Johanssonni ihmetteli sitä
itsekin. Sillä ei h ä n ollut viljellyt j u m a l a n s a n a a eikä
uskontoa moniin monituisiin aikoihin. Nyt tuli ajatelleeksi, että J u m a l a oli t e h n y t t ä m ä n m a a i l m a n tässä,
tämän vihreän, jossa vaimo p a n i p e r u n o i t a m a a h a n ja
lapset tekivät auringonpaisteessa k r u u n u j a v o i k u k k a sista. Tuo m a a i l m a tuolla oli h i e k a n k a r v a i n e n ja outo.
Ei siellä tullut kevät, ei siellä k y n t ä j ä p u h u n u t Pollellensa. Hengettömät kappaleet, niinkuin vitjat ja r u u v i t
ja mutterit siellä olivat äänessä ja k u n joskus niihin
oikein tulee henki, niin se onkin sellainen, ettei m i k ä ä n
enää hengitä, k u n ne ovat t e h n e e t p u h d a s t a . K u k a on
luonut t ä m ä n m a a i l m a n ? S a a t a n a k o ? Johanssonni oli
viime vuosina ollut p a r e m p i ystävä s a a t a n a n kuin J u m a lan kanssa. K a v e r i t kaikki t u n n u s t i v a t s a a t a n a n joksikin, m u t t a J u m a l a a tuskin n a u r u n k a a n arvoiseksi. H ä n
ei siis oikeastaan t a h t o n u t p a n n a t ä t ä h u o n o m p a a m a a i l maa saatanan laskuun. I h m i n e n toki oli l u o n u t tuon
kilometrien pituisen sora-aavikon. Ihmisen se oh tekoa.
Yhtäkkiä h ä n osasi n a u l a n p ä ä h ä n : kapitalistinen m a a i l manjärjestys. Sitä se o h : k a p i t a h s t i n e n m a a i l m a n j ä r jestys. Hänen tuli p a r e m p i olla, k u n h ä n n y t tiesi, ketä
kohti h ä n saattoi s u u n n a t a s y y t t ä v ä n vihansa. K a p i t a -
listinen maailmanjärjestys — se oli puoleksi pappi, puoleksi pormestari, n i m i t t ä i n sellainen syöttiläs, joka oli
lihotettu k ö y h ä n k a n s a n hiellä ja kyynelillä. Niinkuin
m u u r a h a i s e t h ä ä r i v ä t ihmiset tuolla hiekka-aavikolla
lihottaen syöttilästä. Sitä ei n ä k y n y t . Se istui k a m a rissaan samettituolissa, poltteli sikaria, silkkihattu
päässä ja ryyppäsi välillä pitkäkorkkisesta pullosta.
A m p u a se olisi pitänyt, piikkilankoihin se olisi pitänyt
pistää. Seis . . . tuo tuossa, jota ne v e t ä v ä t . . . se on
k a n u u n a ! Nyt sen n ä k i selvään. Sitä kuljetettiin p y ö rien päällä, siinä oh k a u l a ja suu. Kyllä siinä menee
mäsäksi möhömaha, k u n sekin poika veisaa. A n t a a veisata . . . Sen se sanoi Pietikkakin, ettei ennen tule hyvää
e n n e n k u i n t e h d ä ä n lihaa. J a läjittäin.
Mäen päällä tuli hevonen v a s t a a n ja V i r m a hirnui
sille heti paikalla. H i r n u v a l l a n a u r a h d u k s e l l a tervehti
Johanssonnikin tulijoita. Salenjushan se oli. Olipa onni,
olipa tosiaankin onni, että tässä ensimmäiseksi kohtasi
oman k y l ä n miehen.
— No niin, mikäs h ä t ä täällä sitten on, selitti Salenjus,
— k u n t ä h ä n tottuu. T ä m ä on sitä tiplomaattista eläm ä ä . T ä m ä melska on se t i k a r a p p u , jota myöten köyhälistön asia kiipeää kuin orava. Syksyllä, syksyllä se
p a u k a h t a a . Helvetinmoinen leikki siitä tulee.
Johanssonni nieli kyyneliään, niin iloiseksi h ä n tuli.
Ei niin paljon sanojen vuoksi mitä h ä n kuuli, kuin tutun
reippaan äänen vuoksi, joka k e r r a s s a hilasi h ä n e t ylös
k u i n m a s e n n u k s e n alhosta, m i n n e h ä n oli pudonnut,
k i n t u t pystyssä kuin hevonen ojaan. Ei h ä n ollut paha
itkemään, m u t t a sellaisessa tuskassa h ä n oli t ä n ä ä n ollut,
että ilosta itketti, k u n tapasi o m a n kylän miehen.
— Ei, ei tässä kelpaa hempeys. Se on kaikki sitä lapsuuden-aikaista. N y t ollaan tiploja, t a i k k a tiplomatioja,
k u i n k a vaan. Helvetin korkeita h e r r o j a joka t a p a u k sessa. Täällä ei tehdä työtä eikä k e h r ä t ä . Sääntö on
j u u r i se, että pitää o l l a l i i k k e e s s ä , m u t t a e i saa
t e h d ä . Kas niinkuin y m m ä r r ä t , kaveri, niin köyhän
työ j u u r i on e l ä t t ä n y t r i k k a a n . Ja n y t pitää tulla veljeys. M u t t a t ä t ä soppaa keitetäänkin vihan tulella.
R a k k a u s on kattilassa. M u t t a kattilan alla t ä y t y y olla
vihan . . .
Johanssonni h i r n a h t i ilosta ja toisteli kotipuolen m i e hen sanoja.
__- Rakkaus on kattilassa, m u t t a k a t t i l a n alla t ä y t y y
olla v i h a n . . . Se on niin järjelle käypää, että kyllä sen
vaan käsittää t y h m e m p i k i n . . . S e sinun eukkosi lähetti
vehnäpytkyn. Se on täällä eväspussissa . . .
. Vai l ä h e t t i . . . A n t a a olla siellä vain. T ä y t y y tästä
käydä asemalla h a k e m a s s a sähkökaapelin k a n t t a . Se on
saakelinmoinen k u o r m a , m u t t a viikon ajan m i n ä sitä
vedätänkin. Kyllä m i n ä osaan v e d ä t t ä ä sitä viikon —
kaksikin, jos tahdot. A n n a n v i e r ä h t ä ä k u o r m a n ojaan.
Menee päivä e n n e n k u i n saan miehiä n o s t a m a a n k u o r man. K u n on v ä h ä n aikaa ajettu, lähtee pyörästä m u t teri . . . Joko y m m ä r r ä t . . . No, joko se muija siellä on
kuinka pahasti s e k a a n t u n u t venäläisten kanssa .. . ?
Johanssonnin silmät tuijottivat suurina.
— Ei, ei t o k i . . . Ei ole m i t ä ä n k u u l l u t . . . Ei t o k i . ..
— No mitä se sitten. Vaimoväki — yhteistä k a r j a a han se on. Ja yksiä tovereita ovat venäläiset, s a m a n
suuren köyhälistön aatteen palveluksessa ollaan.
— Niin aina, niin aina, kapitalismia v a s t a a n . .. R a k kaus on kattilassa, m u t t a alla p a l a a viha — se oli sitten
naulanpäähän sanottu. Sinun t ä y t y y pitää siitä p u h e . . .
— Mitäs niistä. N y t minä lähden n o u t a m a a n kaapelin
kantta . . . Ja sanot siellä tiplomaateille, ettei sellaista
vehjettä v ä h e m m ä s s ä ajassa k u i n viikossa työmaalle
a j e t a . . . J a a että m i n n e sinä m e n e t ? Eteenpäin vaan,
mars! Siellä j o u d u t heti s a m a a n myllyyn.
Salenjus lasketti jo alas m ä k e ä . Johanssonni tunsi
taasen s u u r t a t u r v a t t o m u u t t a . Että pitikin olla se k a a pelinkansi, olisi ollut m u k a v a a Salenjuksen kanssa j o u tua myllyyn.
Mylly se todella oli. T u u l e n p u u s k a t kiskoivat irti
hiekkaa tantereesta. Vihurit k u l k i v a t pyörteissä ja h y p pelivät patsaiksi tiivistyneinä taivasta vastaan. P i t k ä t ,
vastakkaisiin suuntiin m a t a a v a t hevos jonot huojuivat
eteenpäin multauomissa, joihin r a t t a a n p y ö r ä t upposivat
akseliaan myöten. Vetelässä tahdissa liikkuivat n i i n sanotun »jalkaväkikomppanian» käsissä lapiot ja k a n get. Siellä oli k a i k e n k a r v a i s t a v a a t t e e n j ä t e t t ä ja siellä
oli paljaita selkiä ja rintoja, ihmisiä oli tuhansia ja
189
hevosia oli satoja. V o r m u n i e k a t k u l k i v a t ja pitivät valvontaa. Tulkit selittivät ja toruivat. M i t ä h ä n tuokin
vaivainen oli tehnyt, jota kuljetettiin s a n t a r m i e n välissä.
Ei ollut sillä edessä leikin paikka. Eikös tuolla j o k u itkenyt. E i t a r v i n n u t T u u n a n m u o n a m i e h e n k a u a n k a a n k u l k e a a v u t t o m u u d e n tilassa. T u l k k i sai h ä n e t käsiinsä ja
selitti, että h ä n e n oli m e n t ä v ä h a k e m a a n l a n k k u j a tuolta
noin — l a n k k u j a oli siellä v a i k k a k u i n k a paljon. Ne
oli vietävä t u o n n e noin, siellä kyllä oli miehiä, jotka
sanoivat mihin.
— M u t t a p i t ä ä h ä n m i n u n evääni p u r k a a , sanoi
Johanssonni. — Missä täällä on miesten kortteeripaikat?
— Tuolla ne ovat, m u t t a sinne on kaksi kilometriä
m a t k a a . J a l a n k u t t a r v i t a a n heti. P u r k a k a a vaikkapa
tuohon. Siinä on passipaikka, ei niitä siitä kukaan
varasta.
T u l k k i p u h u i jo venäjää j o n k u n niin k o r k e a n herran
kanssa, että h ä n t y k k ä n ä ä n m u u t t i kasvoja j a p a n i lakkinsa oikoiseen.
— M u t t a jos v a r a s t a v a t , sanoi Johanssonni. — Millä
minä sitten elän? K a u a n k o m i n ä sitä k a h t a kilometriä
ajan. K a i siellä sitten on oikein l u k i t u t vajat. Tuo on
T u u n a n t y t t ä r e n kori, siellä on k a h d e t aivan u u d e t alushousutkin, k u n antoi j u u r i se T u u n a n neiti k a n k a a n . Se
on h ä n e n omaa k u t o m a a n s a k i n .
— No ettekö te ole l ä h t e n y t k ä ä n ? ärjäisi tulkki
samassa. — M e n k ä ä hiidessä. Niillä lankuilla on kiire.
Johanssonni nieli kirouksen ja pauhasi itsekseen. Se
oli sen näköinen paikka, että siinä ei t a v a r a pysy.
Ja siinä oli sen näköistä sakkia, että se ei katso mikä on
omaa, m i k ä toisen omaa. T u l k k i oli siinä k u i t e n k i n kuin
koira ympärillä. Mikäpä lopuksi m u u auttoi kuin käydä
kiinni nuoriin, joilla t a v a r a t olivat k ö y t e t y t kiinni. Sitä
oli suuri k u o r m a .
— M u t t a k u i n k a s sen asian laita on, alkoi Johanssonni
taas, — eikö näitä papereita pitäisi jossakin näyttää.
Se m e i d ä n neiti sanoi, että todistus pitää tuoda kotiin,
ettei t ä n n e toistamiseen tarvitse t u l l a . . .
— Sen te kyllä ehditte saada. P i t ä k ä ä n y t vaan
kiirettä.
190
Kuorma ei vielä ollut maassa, k u n jo yksi v o r m u niekka kävi kiinni hevosen suupieliin.
Ei siihen saa koskea, m i n ä sitä ajan! k i v a h t i
Johanssonni kiukkuisesti. — Ei ihminen voi yhdellä
kertaa olla kahdessa paikassa. Sitäpaitsi pitäisi hevosen
saada huoata.
— Täytyy m e n n ä asemalta h a k e m a a n sähkökaapelin
kantta, sanoi suomalainen mies, j o k a oli v o r m u n i e k a n
kanssa.
- Menkää ja n o u t a k a a lankut, niinkuin sanoin, ärjyi
tulkki. — Te m e n e t t e sinne, sillä hyvä. Tuolla päin ovat
lankut. Kasa on suuri k u i n vuori, kyllä löydätte. Ja
tuonne ne viedään, saatte siellä k u u l l a mihin ne k a a detaan.
Johanssonni mutisi itsekseen. Eivät n ä m ä v a a t t e e t kaan olleet tällaisia ajoja v a r t e n , t y ö v a a t t e e t olivat
säkissä eväiden kanssa. M u t t a m u u t a n y t tässä k a i k k i e n
nähden. Huono komento täällä y h t ä k a i k k i oli, ei t ä m ä
sentään sitä ollut, miksi Salenjus iloisella äänellään sen
kuvasi.
Hevonen kulki vastahakoisesti, k o r v a t luimussa, p i t k ä
häntä h u l m u t e n tuulessa. P a i k a t olivat sille oudot,
äänet oudot ja hajut oudot. Sieraimet levällään se k u o r s kasi ja puhalteli. M e n t ä v ä oli, k u k a p a tässä t o i n e n k a a n
sitten niin ilokseen tallusti. Kiskoo tuo tuuli irti sadetta,
kyllä se viljoille h y v ä ä tekee, m u t t a m i t e n k ä s näillä
teillä silloin kuljetaan. T ä m ä on n y t jo sellaista sotkua,
että tyhjillä r a t t a i l l a h a n tästä j u u r i pääsee. M u t t a
mitenkäs t ä m ä n k i n sillan yli k u o r m a kulkee. M e n t ä v ä
on. Älä sinä p e r k e l e siinä töllistele, en minä ole t ä t ä
siltaa tehnyt, e n k ä m i n ä ole t ä n n e t a h t o n u t . . . J o h a n s sonni tarttui ohjaksiin, juoksi p a r i askelta ja kokosi n u o ranpätkän kimpuksi, sitten h ä n alkoi lyödä hevosta
tavalla, jolla h ä n tuskin oli kohdellut l u o n t o k a p p a l e t t a
muuta kuin silloin joskus ihan m u k u l a n a . Kirotuksikin
tuli, vaikkei h ä n paljon ollut sitä t a p a a viljellyt, T u u nassa kun sitä niin vihattiin. H ä n oli onneton, sitä se oli.
Avuttomuus ja t u r v a t t o m u u s k ä v i v ä t h ä n e e n käsiksi
pitkin kynsin. E l ä v ä n ä ei t ä ä l t ä pääse, ei m u i s t a pieni
Jalli suurena isäänsä . . .
Rattaat r y t y y t t i v ä t yli sillan, joka johti j u o k s u h a u d a n
191
poikki. Sitten läksi tie v i e m ä ä n peltoa pitkin, joka oli
siltä k u l m a l t a t ä y n n ä sementtitynnörejä, savensotkentakaivoja, savisia l ä k k i ä m p ä r e j ä ja läjään p a n t u j a työaseita. Notkossa olivat miehet koolla lasitornien y m p ä rillä. M u t t a nepä eivät ensinkään olleet lasia. Niitä
purettiin. Pienempiin kiehkuroihin ne hajosivat. Niissä
olikin piikkilankaa. P a a l u j a h a k a t t i i n m a a h a n . Mitään
l a u t a t a p u l e j a ei n ä k y n y t . Hevonen olisi p i t ä n y t juottaa.
Johanssonni pysäytti sen ja silmäili ympärilleen. Virma
k ä v i nälkäisesti vihreiden korsien k i m p p u u n , joita oli
noussut tiepuoleen. P u h d a s t a ruislaihoa se oli. Olivat
p a k a n a t h ä v i t t ä n e e t kojeillaan ruispellon. Mitähän
t ä m ä k i n talo ensi t a l v e n a syö? Ja vieläköhän se Alma
on järjissään? Johanssonni sitoi ohjat hevosen etujalkojen y m p ä r i ja läksi pujottelemaan sementtitynnörien
lomitse notkoon, missä n a k u t e t t i i n kiinni piikkilankaa.
Kyllä tuli k a u h e a koje. Ei ollut ihme, että P a r a n n a n
isäntä luuli olevansa h ä m ä h ä k i n v e r k o s s a . Paaluläjän
vieressä istui mies, hioen kirvestä. K u n Johanssonni
h ä n t ä puhutteli, nosti h ä n p ä ä t ä ä n , m u t t a liikutti yhä
käsiään k i r v e e n t e r ä ä vastaan, i k ä ä n k u i n ei siinä mitään
n ä k e m i s t ä olisi t a r v i t t u k a a n .
— Missähän täällä olisivat ne laudat? kysyi Johanssonni, vetäisten lakin toiselle korvalleen.
— En minä v a a n tiedä.
Johanssonni seisoi n e u v o t t o m a n a .
— Niitten pitäisi olla täällä. Ja ne pitäisi vietämän
t u o n n e . Ja kiire piti oleman.
Mies katsoi Johanssonniin. N ä y t t i siltä kuin h ä n olisi
nukkunut.
— H a k e k a a sitten täältä . . .
Johanssonni katseli ympärillensä.
— Eihän niitä täällä missään ole.
Mies t o r k k u i jo äskeisessä asennossaan ja hioi. Kylläpä oli k u m m a l l i n e n mies. Olikohan tuo hullu? Ehkä
h ä n k i n kuvitteli olevansa jossakin helvetissä, missä aina
hiottiin kirvestä.
Johanssonni asteli l i k e m m ä p i i k k i l a n k a a ja katseli.
Nuori poika, hiukset pörröisinä, löi vasaralla kiinni
naulaa.
191
Missähän ne l a u d a t täällä ovat? kysyi T u u n a n
muonamies, taasen vetäisten lakkia toiselle korvalle.
Tuolla, vastasi n u o r u k a i n e n v a k u u t t a m a l l a , i k ä ä n kuin hän olisi luullut v i e r a a n epäilevän sanojaan.
Johanssonni ei s a a n u t selvää, m i n n e p ä i n h ä n e n päänsä
nyökkäsi, ja kysyi uudestaan. N u o r u k a i n e n uudisti
sanansa ja liikkeensä ja n a u r a h t i . Johanssonni epäili
todenteolla h ä n e n sanaansa. Tuokin k ä y t t ä y t y i niinkuin
hekkali. Mitäpä näiltä auttoi kysyä. Huono täällä t u n t u i
olevan järjestys. Piti r u v e t a h a k e m a a n lautoja vain omin
päin. Nuorukainen iski samaa naulaa. Johanssonnin
teki mieli j ä ä d ä k a t s e l e m a a n milloin h ä n e n käsityksensä
mukaan n a u l a pysyisi paikoillaan.
Helkkarissa, sanoi hän, — halkaisette paalun.
Nuorukainen katsoi Johanssonniin i k ä ä n k u i n h ä n e n
olisi tehnyt mieli sanoa: se on tarkoitus! Johanssonni
laski entisten lisäksi k y m m e n e n vasaraniskua, viisitoista
vasaraniskua . . . Silloin risahti p a a l u rikki.
— Sanoinhan minä, h u u d a h t i Johanssonni.
Nuorukainen n a u r o i i k ä ä n k u i n h ä n olisi p i t ä n y t
Johanssonnia hulluna. Johanssonni sen kyllä huomasi.
Nuorukainen t a r k a s t i n y t huolellisesti haljenneen p a i kan, otti sitten savukelaatikkonsa ja puhalteli, hengitti,
sytytti. Veti pari sauhua. J a n y t h ä n v a r u s t a u t u i a l k a maan irroittaa p a a l u a k o k o n a a n maasta. H ä n oikaisi
itsensä ja taipui sitten alaspäin, haeskeli n y t kirvestä ja
koetteli paalua käsin. H ä n sytytti uudelleen s a v u k keensa, veti pari sauhua. Alkoi taasen, s a v u k e h a m paissa, haeskella kirvestä ja löysi sen. Johanssonnia
rupesi n a u r a t t a m a a n .
Olisi ollut m u k a v a a katsella
kuinka k a u a n aikaa tarvittiin y h d e n n a u l a n lyömiseen.
Jollei olisi ollut hevosta tuolla, niin olisi viipynyt k a t somassa. Äskeinen mies istua t o r k k u i yhä, hioen k i r vestään. Johanssonnin täytyi siinä ypöyksinään r u v e t a
nauramaan. Ei h ä n s e n t ä ä n tällaista työntekoa ollut
ikinä nähnyt. M u t t a h y v ä se oli, m i t ä p ä sitä rupesi p ö n kittämään kapitalismia. T ä m ä oli sitä tiplomaattista elämää. M u k a v a a se oli.
Johanssonni tuli hevosensa luo ja kirosi. Mitä se siinä
rimpuili ja reistasi. Oliko n y t olevinaan niin n ä l k ä .. .
Nyt m e n n ä ä n h a k e m a a n lautoja. Etsitään niin k a u a n
13 — Talvio, Kootut teokset VIII
193
kuin löydetään. M e n n ä ä n ensin päin t ä t ä ilmansuuntaa
K a i p p a j o k u siellä tietää.
Tientapainen johti ylös loivasti viettävää rinnettä
Siellä olivat vielä paikoillaan ojat ja niiden pohjilla kasvoi k u k k i a . Kas, kas noita, k u n u s k a l t a v a t kukoistaa
tässä i k ä ä n k u i n ei olisi likellä m i t ä ä n vaarallista. Taisivat luulla nuo t y h m ä t keltaiset k u k a t tuolla, että tässä
saapui k y n t ä j ä tai äestäjä. N y t tuli n ä k y v i i n rivi joitakin vehkeitä, joita ei Johanssonni ollut ennen nähnyt
näin likeltä. H ä n e n sydämensä seisahtui ja h ä n pidätti
hevosen i k ä ä n k u i n j o k u olisi tullut vastaan. Ketään
elävää olentoa ei k u i t e n k a a n n ä k y n y t . Ainoastaan pitkät, sikarinmuotoiset oliot m a a t a m o t k o t t i v a t rattaillaan, suut a m m o t t a e n sinitaivasta vastaan.
Nuo .. . nuo .. . nuo . .. ajatteli Johanssonni voimakkaiden ja aivan sekavien tunteiden vallassa, löytämättä
m i t ä ä n täsmällistä k i i n t e y t t ä tai muotoa oudolle ihmetykselleen. Sen ainoastaan h ä n selvästi tajusi, että tuo
t y k k i r i v i tuossa saattoi, k u n niiksi tuli, lakaista pois
kokonaisen kylän, ihmisineen, elukoineen päivineen.
Sellaisia tiplomaatteja n e olivat. Nuo . . . nuo . . . nuo
tuossa. Niitä t ä y t y i kunnioittaa. Pomoja ne olivat. Täytyi kunnioittaa, siitä ei päässyt m i h i n k ä ä n .
M u t t a l a n k u t . .. niillähän oli kiire. Niitä ei kuitenk a a n n ä k y n y t missään. Tuossa alkoi jo J u m a l a n luoma
maailma, siinä oli p u i t a ja n u r m e a ja lehmiä ja kylä —
j u u r i se kylä, jota kohti pomojen suut olivat tähdätyt.
Lautoja ei n ä k y n y t . Huono järjestys täällä on.
Johanssonnin oli n ä l k ä ja h ä n t ä suututti. Hän päätteli, että olkoon l a n k k u j e n miten kiire tahansa, se on
v a r m a se, että h ä n n y t lähtee syömään. I h a n h a n tässä
suoletkin k u t i s t u v a t kokoon. Huono on järjestys tässä
kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä.
Mitäpä m u u t a k u i n aja takaisin samaa tietä. Jääkööt
t y k k i p o m o t siihen kidat a u k i kylää kohti.
Hän ajoi alas loivaa rinnettä, ajoi yli ojien, ohi rohkeiden k e l t a k u k k a s t e n ja seurasi h u v i t e t t u n a nakutusta
piikkilankaverkolta. V a r m a a n se h a u s k a poika siellä nyt
lyö p a a l u a m a a h a n — sitten h ä n sataan k e r t a a n iskee
s a m a a n n a u l a a n ja lyö halki t ä m ä n k i n paalun. Ja se
toinen poika ehkä yhä hioo kirvestään. Kyllä t ä m ä sel194
laista m u k a v a a elämää on. Jollei olisi ollut niin hiton
nälkä, niin olisi p o i k e n n u t s e m e n t t i t y n n y r i e n t a a k s e
katsomaan, vieläkö ne todella ilkesivät pitää peliään.
Tuuli alkoi tyyntyä, pilviä i l m a a n t u i taivaalle. J a h k a
tästä sade liottaa paikat, niin kyllä saa vaeltaa vellissä.
Johanssonnia k u i t e n k i n h i u k a n pelotti liketä niitä h e r roja, jotka olivat lähettäneet h ä n e t n o u t a m a a n lankkuja.
Voivat s u u t t u a ja tehdä ties mitä, k u n lankuilla oli kiire.
Hän kokosi siis puolustussanoja suuhunsa ja koetti r o h kaista luontoansa pois siitä hempeydestä, j o k a taas v ä k i sinkin alkoi r u v e t a m u i s t u t t a m a a n kotoisia asioita.
Kukaan ei n ä h n y t h ä n t ä , kaikki m e n i v ä t h ä n e n ohitsensa, siviili-herrat ja v o r m u n i e k a t . Mitä v a r t e n h ä n t ä
tänne oli vaadittu, k u n ei k u k a a n o t t a n u t hänestä v a a r i a ?
Itku pyrki väkisinkin n o u s e m a a n k u r k k u u n . Y h t ä k k i ä
seisoi hänen edessään venäläinen sotaherra, kädessään
kartta, sopotti jotakin ja liikutti käsiään. Samassa kävi
joku hänen hevosensa suupieliin ja sanoi:
— Hän sanoo, että a n n a hänelle hevonen.
Johanssonni lensi aivan k u u m a k s i . T u n t u i siltä, että
jos häneltä n y t viedään hevonen, niin ei h ä n sitä k o s kaan enää näe, se h u k k u u niille teilleen ja silloin on
häneltä poikessa viimeinen t u r v a .
— Minä m e n e n syömään, huusi h ä n k u r k k u kuivana.
— Se on annettava, intti h e r r a ja tulkitsi asian v e n ä jäksi.
— Minut käski jo toinen h e r r a h a k e m a a n lankkuja,
keksi Johanssonni. — Niillä on kiire, en m i n ä uskalla
mennä muualle.
Tulkki jäi selittämään asiaa venäläiselle ja J o h a n s sonni pääsi m e n e m ä ä n . H ä n löi hevostaan m i n k ä jaksoi
ja repi sitä suupielistä. Se oh aika menoa. R a t t a a t k e s tivät kuitenkin ja h ä n pääsi kojulle, mihin oli p u r k a n u t
tavaransa. Hän ilostui, k u n n ä k i heinäsäkkinsä — hänellä
oli ollut salainen pelko, että ne ehkä voisivat olla poissa.
Ja tuossa oli leipäsäkkikin. M u t t a missä oli kontti? Siihen oli Riikka p a n n u t särpimet. Sitä sai h a k e a hiki
päässä, k i u k k u k u r k u s s a ja vedet silmissä. Sitä sai
kysyä tulkilta, upseerilta, hevosmiehiltä ja jalkamiehiltä.
Asia ei kysymisestä p a r a n t u n u t . Siitä kulki sitten ohitse
sakki poikia ja k u n he n ä k i v ä t miehen o n n e t t o m a n a
k ä ä n t e l e v ä n säkkejään, kysyivät h e m i k ä h ä n e l t ä p u u t tui. He p u h u i v a t niin ihmeellistä kieltä, ettei J o h a n s sonni ollut vielä ikinä sellaista kuullut. K y l l ä h ä n K a n k a a n kirkonkylässäkin osattiin kirota, ei kiroamista toki
m u u a l l a niin v a s t u s t e t t u kuin Tuunassa. M u t t a näitten
poikain puheessa ei m u i t a sanoja ollut paitsi siteeksi.
K a i k k i perkeleet ja helvetit asuivat l a k k a a m a t t a heidän
suussaan. Yksi sanoi Johanssonnille:
— Mitäs s a a t a n a n helvettiä itket. Tee helvetissä
niinkuin sinulle on tehty. Saakelin t y h m ä pitää o l l a . . .
Johanssonni kysyi asiaa u u d e s t a a n . P o i k a oli korea
ja punaposkinen, p a k s u pörrö otsalla. H ä n tarjosi J o h a n s sonnille t u p a k k a a . Vihdoin viimein Johanssonni y m märsi, että piti m e n n ä o t t a m a a n toisen eväät, jos mistä
löysi.
H ä n e n t ä y t y i h y m ä h t ä ä . Yksinkertainen keino kyllä,
m u t t a se ei olisi j o h t u n u t h ä n e n mieleensä. Kai se sillä
lailla oli. Tosinhan h ä n olisi voinut e m ä n n ä l t ä , Tuunan
entiseltä A l m a l t a m e n n ä p y y t ä m ä ä n särpimiä, m u u t e n kin piti k ä y d ä viemässä hänelle terveiset kotoa. Mutta
sanoivat, että taloista oli niin t y y t e n otettu kaikki
t ä m ä n m a h d o t t o m a n ihmisjoukon ruokkimiseksi. J a
vähäkös siinä riitti. P a r a s r u v e t a katsomaan, eikö tässä
k u k a a n ollut u n o h t a n u t eväskonttiaan m i n n e k ä ä n .
Toisella k u l m a l l a s u u r t a p e l t o a u k e a m a a tulla jyryytti
p i t k ä junallinen avonaisia v a u n u j a t ä y n n ä halkoja. Vaun u t k u l k i v a t pitkin kiskoja, niitä oli k u m m i n k i n k y m m e n k u n t a . Koko m a a tärisi. Kyllä t ä t ä Suomen valtion
o m a i s u u t t a y h t ä k a i k k i tuhlattiin, sillä m i t ä p ä ryssällä
oli. Suomen valtion o m a i s u u t t a t ä m ä kaikki oli. Oli
k u i n salama y h t ä k k i ä olisi v ä l ä h t ä n y t T u u n a n muonamiehen silmien edessä, k u n h ä n käsitti t ä m ä n asian.
S a m a a n t a p a a n kuin t ä m ä ensimmäinen päivä, meniv ä t m u u t k i n päivät. K a i k k e e n t o t t u u j a Johanssonni
tottui. H ä n tottui t e k e m ä ä n työtä sillä tavalla, ettei
m i k ä ä n valmistunut. H ä n tottui siihen, että piti hävittää missä ikinä taisi. Hänestä oli aivan oikein, että Hann u k s e n mies piiskattiin salaa sakin kesken, k u n h ä n teki
t y ö t ä niinkuin kotonakin. H a n n u k s e n miehen täytyi
l u v a t a lähteä kotiin ja l ä h e t t ä ä toinen mies, joka alistui
toverihengen määräyksiin, m u u t e n h ä n e t luvattiin pas196
sittaa toiseen m a a i l m a a n . H a n n u k s e n miehen todella
täytyikin lähteä, sillä h ä n oli s a a n u t hyvin pahasti selkäänsä. Johanssonni n a u r o i makeasti, k u n sakilaiset
laskettelivat pirujaan — tarvittiin siinä taitoa, että osasi
muistaa niitä niin joka p a i k k a a n p a n n a ja niin m o n t a
peräkkäin. Hän k u u n t e l i huvikseen, että mies koko
viikon saattoi hioa y h t ä kirvestä, tai k u i n k a Salenjus
pelasi sen sähkökaapelin k a n n e n kanssa, niin että k u n
kuorma kaksi k e r t a a oli v i r u n u t ojassa, j o n n e se k a a t u i
— päivän molemmilla kerroilla, — ja k u n se k o l m a n tena ja neljäntenä oli joukolla nostettu tielle, niin se v i i dentenä joutui siihen notkoon, missä kasvoi keltaisia
kukkia, k u u d e n t e n a sille mäelle missä t y k i t oikoivat
kaulojaan ja k a h d e k s a n t e n a samaisen m ä e n alle. Siellä
riisui Salenjus hevosensa, k e i k a u t t i k u o r m a n s a pellolle
ja jätti sen sinne. H a r m i t t a v a t olivat sakot, joita sai
siitä, että oli seisahtunut tai l ä h t e n y t liikkeelle s o p i m a t tomaan aikaan. M u t t a se oli sitä, että h e r r a t tarvitsivat
tupakkarahoja! P a h a l t a t u n t u i , k u n joskus piikkien ja
pistimien keskellä vietiin miehiä päävartioon.
Sen
näköiset ne olivat kuin niitä olisi kuljetettu h i r s i p u u h u n .
Eivätkä ne koskaan tulleetkaan takaisin työmaalle. T ä m ä
oli sitä tiplomaattista elämää.
Kolmen viikon aikana oli T u u n a n muonamies V i r malla kuljettanut: l a n k k u k u o r m a n ensin tuonne, sitten
tänne ja vihdoin sinne — tälläkin k e r r a l l a oli lankuilla
kiire, m u t t a k u n h ä n sai ne perille, ei k u k a a n tietänyt,
mitä niillä piti t e h t ä m ä n ja niin h ä n kuljetti ne m u u a l l e ;
pienen, hyvin p a i n a v a n laatikon asemalle — oli k ä s k e t t y
salaa viemään y l l ä m a i n i t t u laatikko heinäsäkkiin k ä t kettynä asemalle; kaksi k u o r m a a piikkilankaa notkoon
keltaisten k u k k i e n joukkoon. Sitten h ä n oli ollut k y m menen m u u n hevosmiehen kanssa vedättämässä s a n t a a
erään ojan täytteeksi, johon piti t e h t ä m ä n silta. Kolme
päivää miehet puskivat rautaseivästä samaan läpeen.
Ikävät oltavat oli A l m a Tuunalla, suuren Maahisten
kartanon emännällä. Johanssonni oli ensin p u h u t e l l u t
häntä rouvaksi, m u t t a A l m a oli hymyillen sanonut, että
emäntä h ä n vain oli. Aivan portaitten edessä oli j u o k s u hauta ja vieraita miehiä vilisi joka nurkassa. Upseereille
ja päällysmiehille oli t ä y t y n y t a n t a a huoneet. L a i h t u n u t
197
A l m a oli, m u t t a oli toki sentään säilyttänyt j ä r k e n s ä ja
pisti nauruksikin, heidän juodessaan k a h v i a ruokasalissa.
T u u n a n asioita h ä n kyseli h y v i n t a r k k a a n . Sitten he
olivat äänettöminä. Y h t ä k k i ä h ä n sanoi:
— K u u l k a a s , Johanssonni, voitteko te sanoa: asuuko
työmies perheineen m i e l u u m m i n yhdessä likaisessa huoneessa kuin kahdessa puhtaassa?
Johanssonni katseli oudoksuen k a h v i k u p p i n s a päällitse p u h u j a n vakaviin sinisiin silmiin.
— Mitä A l m a . .. hehheh, r o u v a . . . hehheh, emäntä
sillä tarkoittaa?
— Niin, tiedättekös, k u n m i n ä ole ajanut läpi, että
jokaisella perheellä meillä n y t on keittiö ja k a m a r i . Se
on m a k s a n u t paljon r a h a a . Olen itse ollut auttamassa
äitejä k a l u s t a m a a n . M u t t a he ovat kaikki minulle suutuksissa.
Johanssonnin silmissä välähti häijysti. Hän muisti
k u i n k a he Johanssonskan kanssa olivat suuttuneet, kun
T u u n a n t y t t ä r e t ja pappilan r o u v a aina tulivat heille
n e u v o m a a n ja sotkemaan. Ei y h t ä a t e r i a a saanut r a u hassa syödä, aina ne perkeleet olivat sanomassa, mikä
oli terveellistä, m i k ä ei. I k ä ä n k u i n ei sitä työmiehen
oma vatsa olisi tietänyt. Sortovaltaa ja kapitalistista
maailmanjärjestystä se oli.
— Entisen isäntäväen aikana, jatkoi nuori emäntä
huolissaan, — asui y h d e k s ä n hengen p e r h e yhdessä pienessä pimeässä huoneessa. Ja n y t k u u l e n yhtämittaa,
miten h y v ä entisten haltioiden a i k a n a oli. Y m m ä r r ä t tekö te sitä?
Johanssonni viivytteli v a s t a u s t a a n ja nuori emäntä
kertoi k u i n k a k a u n i i n u u d e n t y ö v ä e n r a k e n n u k s e n he
j u u r i olivat saaneet a s u t t a v a a n kuntoon. Piirustukset
olivat a r k k i t e h d i n tekemät, jokaiselle eri perheelle k u u lui p u u t a r h a m a a , syksyllä istutetaan pensaita ja m a n sikoita ja kukkia. Hän n ä y t t i uskovan, että k u n kaikki
m a r j a t ja k u k k a s e t ovat paikoillaan, niin ihmisetkin
pakosta tulevat tyytyväisiksi.
Johanssonni pääsi l a u s u m a s t a mielipidettään. Ei hän
p i t ä n y t niistä pienistä likaisista huoneista. M u t t a ei hän
p i t ä n y t m y ö s k ä ä n uusista ja m u k a v i s t a . Mistäs sitten
syyttää kapitalismiakaan, jos k a i k k i on hyvin.
Eräänä yönä keskellä l i n n u n l a u l u a ja tuomien k u k kimista heräsi vallityömaa kellonsoittoon. Heräsivät
vanhemmat miehet, j o t k a n u k k u i v a t l a u t a p a r a k e i s s a j a
heräsivät sakilaiset, j o t k a istuivat ojansyvennyksessä,
käsi tytön kaulalla. Maahisten k a r t a n o n e m ä n t ä seisoi
paljasjaloin, hiukset hajalla ja soitti ruokakelloa: uusi
työväenasumus paloi heleällä lieskalla. H ä n veti n u o rasta kuin hengenhädässä, kellon läppäyksistä kuuli selvästi, että kysymyksessä oli k a l l e i m m a n pelastus, kodin.
Hän pelkäsi, siinä seisoessaan tuoksuvassa nuoressa
nurmessa, vakavasti, etteivät ihmiset olisi h e r ä n n e e t ja
päässeet pelastumaan. Jokisen vaimolla oli kolmen p ä i vän v a n h a lapsi. H e r r a J u m a l a , jolleivät he k a i k k i ole
pelastuneet! H ä n paiskasi kellonnuoran palvelustytön
käsiin ja läksi j u o k s e m a a n onnettomuuspaikalle. Siinä
ihmisjoukossa, j o n k a oli p a k k o hiljentää askeliaan y l ä mäessä, kuuli h ä n p u h u t t a v a n , että tuli ei ole päässyt
irti vahingossa. Siellä on yksi perhe, j o n k a kaikki l a p set ovat ulkona täysissä vaatteissa. K u k a p a tässä m a i nitsemaan nimiä, m u t t a sopii p a n n a merkille vain, että
kun kaikki m u u t tuskin pääsivät vuoteista, k u n r a k e n nus oli ilmi liekissä, niin n ä m ä kaikki olivat mäellä
puettuina. Niin, ja niillähän oli t a v a r a t v a k u u t e t t u i n a
niin korkeasta. Se on se mies sellainen, että se halusi
v a k u u t u s r a h a t . . . T ä m ä kaikki lausuttiin kuiskaten.
Mutta Alma M ä k i m a t k a painoi käsiä s y d ä n t ä ä n vasten
ja hänen huulilleen t u n k i k y s y m y s : m i t ä v a r t e n m i n ä
ponnistan ja taistelen — he eivät tahdo! H ä n pani k u i tenkin kaikki voimansa liikkeelle rientääkseen h ä d ä n alaisten luo: t ä y t y y r a k a s t a a ilman ehtoja ja ilman
rajoja.
Kuinka tuo kello soi niin huonosti, eikö se t y t t ö n y t
osaa soittaa? Oliko tästä k ä ä n n y t t ä v ä takaisin. T ä y t y i
saada väkeä liikkeelle, ettei tuli pääsisi leviämään. Hän
sanoi siis naisille, j o t k a olivat m a t k a l l a palopaikalle,
että he lähettäisivät taloon kaikki, j o t k a eivät saaneet
kattoa lähempää, n a a p u r e i l t a a n , ja alkoi juosta takaisin.
Täytyi soittaa hätäkelloja!
Hänen sydämensä salpaava t y k i n t ä esti k u u l e m a s t a
tulen kohinaa. Leivoset liversivät h ä n e n päänsä päällä
ja yli kuolemankojeiden, j o t k a peittivät peltoaukean,
199
kohosi kevättaivas. Hän oli paljasjaloin ja yön kosteudessa olivat h ä n e n j a l k a n s a k o h m e t t u n e e t . Hän kasasi
hajallisia hiuksiaan päälaelle ja juoksi. Eivätkö nyt
ihmiset h e r ä n n e e t j a tulleet a p u u n ? H ä n k u l k i kuin
y k s i n ä ä n koko maailmassa.
Niin paloi siis n y t heidän kaunis uusi Honkalansa
p a r a i k a a tuhkaksi. K u i n k a h ä n oli ponnistanut saadakseen sen valmiiksi j u h a n n u k s e k s i . K u i n k a h ä n oli ponn i s t a n u t saadakseen kaikki y h t ä kauniiksi k u i n itseään
v a r t e n ! Oliko mahdollista, että Virtala v a k u u t u s r a h o jensa vuoksi, tuon pienen s u m m a n tähden, sytytti tuleen
k u u d e n perheen kodin, r a k e n n u k s e n , jossa oli suuret
ikkunat, p a r v e k k e e t ja k a i k k i mahdolliset säiliöt ja
komerot? Mitä auttoi p a r a n t a a oloja, taistella ihmisonnen puolesta, jos ihminen pysyi petona. Ihminen,
ihminen on ensin p a r a n n e t t a v a ! Sen oli Nahinen sanon u t ja se oli totta . .. Vihdoinkin alkoi kylä herätä, koir a t h a u k k u i v a t ja r a t t a a t rämisivät. Hän poikkesi sisään
portista, mistä h ä n talvella ensi k e r r a n oli ajanut reessä
L e n n a r t i n rinnalla. Ei h ä n silloin ollut aavistanut, että
Maahinen oli niin strategisesti h u o m a t t a v a paikka, niinkuin h e r r a t sanoivat. Hän oli luullut, että sotavarustukset pysähtyisivät siihen missä ne silloin olivat. Jalat
savessa ja sorassa hyppeli h ä n yli silvottujen p u u n j u u r ten, laudanpalasten ja pienten rautaesineiden. Jostakin
vuoti verta, m u t t a h ä n e e n ei ollut sattunut, h ä n e n r u u miinsa oli i k ä ä n k u i n tunteeton. Vasta n y t k ö ne täällä
pääsivät liikkeelle. Voudin ääni k u u l u i k ä h e ä n ä . Hän
torui tyttöä, j o k a soitti kelloa. E m ä n t ä juoksi yli n u r mikon j a t a r t t u i kellonnuoraan.
— Kiirehtikää! huusi h ä n voudille. — Sanokaa isännälle, että m i n ä palasin soittamaan kelloa. J o k a ei
m a h d u n a a p u r i i n .. . tulkoon taloon. T o t t a h a n Jokisen
vaimo on viety t u r v a a n . Lapsi on vasta kolmen vuorokauden vanha.
— E m ä n n ä l l ä on suuri h a a v a jalassa, h u u s i vuorost a a n vouti, ajaessaan ohi ensimmäisessä hevosessa, jonka
rattailla vesitynnyri hölskyi.
J a l a t verissä seisoi A l m a M ä k i m a t k a ja veti kellonnuorasta. Selkeinä ja h ä t ä ä n t y n e i n ä k a i k u i v a t kellonläppäykset yli juoksuhautojen, piikkilanka-aitojen, val200
lien ja kaivantojen, yli koko tuon peltoaukean, joka ei
saanut k a n t a a k u k k a a ja hedelmää, v a a n joka v a l m i s tautui sotaan. Yli kotien k a i k u i v a t kellonläppäykset,
yli kaikkien noiden ihmisten ja eläinten, j o t k a täällä
päivisin h ä ä r ä s i v ä t ja öisin n u k k u i v a t , t i e t ä m ä t t ä m i t ä
huominen päivä toi m u k a n a a n . A l m a M ä k i m a t k a tunsi
voimiensa olevan lopussa, m u t t a h ä n tahtoi soittaa ja
hän jaksoi. Sisätyttö juoksi h ä n e n luokseen ja kertoi,
että tulipalo oli s y t y t e t t y — m u r h a p o l t t o t ä m ä oli. Eikö
se ollutkin k a u h e a a ! A l m a T u u n a n kello huusi m a a i l malle, että ihminen on hädässä. Ihminen m e n e h t y y ,
ihminen h u k k a a ikuisen itsensä, ihminen s u r m a a sieluraukkansa. Hänelle itselleen h u u s i kello: tulee r a k a s t a a
enemmän, tulee a n t a a anteeksi, tulee r a k a s t a a r a j a t t o masti, ilman ehtoja, ilman t o i v o a . . .
Hän ei enää n ä h n y t eteensä, k u n h ä n e n miehensä ehti
hänen luokseen. Kellonnuora i r t a a n t u i h ä n e n kädestään,
ja hän raukesi i s ä n n ä n olkapäätä vasten. L e n n a r t t i
Mäkimatka otti h ä n e t käsivarsilleen ja kantoi h ä n e t
sisään. Siinä oli hyvä, siinä h ä n kiitti J u m a l a a . . . e l ä mää . . . kaikesta.
Tuli sireenien k u k i n t a - a i k a . P ä i v ä t olivat ainoaa sineä
ja yöt rusotusta. Ei y h t ä sadepisaraa a n t a n u t taivas.
Maa eli vanhoista varastoistaan, siitä kosteudesta, m i n k ä
se oli koonnut sulavasta lumesta. Iltaviileässä lemusi
kasvillisuus kipeästi, i k ä ä n k u i n h u u t a e n a p u a janoonsa.
Taivas ei k u u l l u t sen h u u t o a : päivin helotti aurinko,
öisin rusottivat ilmojen ääret.
Sireenit K a n k a a n kirkonkylässä olivat k u i t e n k i n
onnistuneet i m e m ä ä n t a r v i t s e m a n s a kosteuden j a k a n toivat oksillaan täyteläisiä terttuja. T u u n a n s e l k ä n ä k i
kauniit t a l o r y k e l m ä t r a n t a ä y r ä ä l l ä ä n kuin sinipunervien harsojen peitossa. K i r k o n y m p ä r i l l ä oli harso v a l koinen — rippilapset olivat k e r r a n istuttaneet sinne v a l koisia sireenejä. P a p p i l a n sireenien alla lauloivat l i n nut, leikkivät lapset ja veisasivat uskovaiset ihmiset.
Kirkkotarhan k u k k i e n alla n u k k u i v a t vainajat, h u o k a sivat jälkeenjääneet ja hymisivät u r u t . Somerin v a n hojen puiden suojassa taas pingottuivat r i i p p u m a t o t
rungosta runkoon ja m u u k a l a i s e t sotilaat poimivat t u o k 201
suvat k u k k a t e r t u t ja läjäyttivät niillä kasvoihin sitä
r e h e v ä ä k i r k o n k y l ä n morsianta, j o n k a kanssa he saattoivat p u h u a ainoastaan yleismaailmallista lemmen
kieltä. Myöskin e m ä n n ä n ja h ä n e n r a k a s t e t t u n s a välillä
t a p a h t u i täällä kohtauksia, m u t t a niissä ei k ä y t e t t y sireen i n k u k k i a , niihin sopivat p a r e m m i n nokkoset. Myöskin
lasten ja äidin välillä t a p a h t u i kahakoita. Irjasta uhkasi
tulla äidille todellinen risti. Hänellä oli jo o m a j ä r k k y m ä t ö n tahto. K u n äiti lupasi l ä h e t t ä ä h ä n e t Tuunaan
R i i k k a - t ä d i n hoitoon, niin Irja viskeli niskojaan ja sanoi,
ettei h ä n viitsi m e n n ä m o k o m a n v a n h a n p i i a n luo. Hän
t u r v a u t u i Fedja-setään. Ja Fedja-setä otti h ä n e t polvelleen ja suuteli h ä n t ä . Äitiä k a m m o t t i sitä katsella.
— Tule pois siitä, Irja! huusi äiti.
— Miksi? nauroi kirjuri, painaen poskensa varhaisv a n h a n lapsen ruusuista poskea vasten.
Ja Irja sanoi itsepäisesti:
— Mene sinä, äiti, everstin luo, m i n ä pidän Fedjan!
M ä k i m a t k a s s a oli sireenejä e n e m m ä n kuin missään.
Niitä k u l k i pitkä rivi ikkunoiden alla, ne muodostivat
lehtoja ja siellä täällä aurinkoisilla kohdilla kasvoivat
vielä äidin, isän, P i i n a n ja lasten nimikkosireenit. Kaikki
sireenipuut, j o t k a talvella oli t u o t u k a u p u n g i s t a nimipäiviksi, oli otettu talteen ja k u k k i v a t y h ä uusina
keväinä M ä k i m a t k a n väkevässä maassa. I k ä ä n k u i n laiskasti uiden k u l k i v a t villit mehiläiset tuoksussa pensaiden välillä, h u m a l t u i v a t täyteläisinten k u k k a m a l j a k k o jen ääressä ja läksivät h u u m a a n t u n e i n a liikkeelle uusia
riemuja kohden.
M ä k i m a t k a n e m ä n t ä vietti h ä n k i n h u u m a u k s e s s a päivänsä ja yönsä. Sireenin tuoksu m e n i h ä n e n vereensä
ja piteli h ä n t ä unentapaisessa tilassa. H ä n seisoskeli
sireenimajoissa, silmät suljettuina, syvään hengittäen ja
r a u e n n e e n a auringon lämpöön. H ä n katseli läpi sinip u n e r v i e n k u k k a t e r t t u j e n ylös a v a r u u t e e n ja kuului
ilmaan e n e m m ä n kuin m a a h a n , h ä n makasi n u r m e s s a j a
sairasti h a l u t t o m u u d e n tautia. V a n h a Piina, joka kulki
töissään keittiön ja p u u t a r h a n välillä, kasasi hänen
ympärilleen piiraitaan ja hillojaan.
E m ä n t ä ikävöi
Arvoa, k a u n e i n t a poikaansa. Olisi m i e l u u m m i n saanut
h ä v i t ä joku noista toisista.
202
Isäntä tuli n u r m e e n e m ä n n ä n luo. H ä n oli toisellakymmenellä ja koko m a a t ä r ä h t i , k u n h ä n putosi p e i t teelle aviopuolisonsa viereen. Hän tuli l o h d u t t a m a a n
emäntäänsä talon tapojen mukaisesti. Oli tässä ilon
aihettakin, m a m m a kulta.
— Nyt, sanoi h ä n n a u r a e n ja viekkaasti iskien silmää
jonkin n ä k y m ä t t ö m ä n asian johdosta, jota ei toinen vielä
voinut tietää, — n y t ostetaan itsetoimiva piano. Ne ovat
perhanan hienoja koneita, kuulin Rojaal-ravintolassa
viimein ja jo siitä asti olen sitä ajatellut. P e r h a n a s e n tään, m a m m a , ole n y t iloinen. Ja m u u t a k i n ostetaan.
Sano vain mitä tahdot. Rahalla saa ja n y t on r a h a a .
Tiedätkö m i n k ä hintaisia k e n g ä t ovat — n ä m ä näin,
nimittäin jalkineet, y m m ä r r ä t h ä n , m a m m a , m i t ä p i d e tään jalassa. Minä t a r k o i t a n jalkojen t u r k k e j a — t i e dätkö mitä ne m a k s a v a t vuoden perästä? Mammaseni,
osaatko pitää asian h a m p a i t t e n t a k a n a ? J o n n i on poika,
siitä pojasta vielä tulee miljoonamies. Osaatko ajatella
k y m m e n t ä t u h a t t a p a r i a kenkiä. K y m m e n e s s ä t u h a n nessa parissa on niin paljon, että tuo m e i d ä n sali on
täynnä, p e r h a n a vie, katosta lattiaan asti. Wieniläisiä
j a parisilaisia j a . . . j a kasanilaisia . . . j a a m e r i k k a l a i sia . . . Mamma, saat kengittää j o k a sormesi, jos h a l u a t .
Kymmenen t u h a t t a p a r i a — peeveli sentään m i k ä
kauppa. N e ovat n y t . . . arvaas sinä missä n e ovat?
En sano sentään, piru vie. Tiedätkös, että siitä voi saada
linnaa, jos tulee ilmi. J o n n i sai ne melkein ilmaiseksi,
sellainen poika J o n n i on. M u t t a vuoden perästä ne
maksavat rahaa. Meistä tulee rikkaita! P e r h a n a s e n tään, m a m m a , sinä olet lihava ja pulska. Katsos, kyllä
n e ravintoloissa . . . n e p u h v e t t i t y t ö t j a sensellaiset l i n nut ovat heittäneet silmiään M ä k i m a t k a n isännän p u o leen. Sekin se Essi siellä Rojaalissa, se tahtoi n ä h d ä
minun lompakkoni, että k u i n k a paljon r a h a a m a a n
papalla oikein on. M u k a v a t y t t ö se on Essi, m u t t a m i n ä
en ottanut polvelleni. Mitä p e r h a n a a sinulla on t e k e mistä minun lompakkoni kanssa, sanoin, — a n t a a h e r rojen m a k s a a koreat höyhenet lintujensa kaulalla, sanoin.
Ja minulla on m a m m a kotona ja v a i k k a meillä on seitsemän suurta poikaa, niin M ä k i m a t k a n m a m m a on k a u niimpi kuin sinä, senkin n ä l k ä k u r k i . . . Kas Essi on sen
203
näköinen niinkuin olisi ikänsä elänyt vesivellillä. Mutta
m e i d ä n m a m m a syö k e r m a a j a saa v a i k k a kylpeä k e r massa, kyllä M ä k i m a t k a n l e h m ä t lypsävät, sanoin
Se suutahti, Essi, ja sipsutteli ja heilutteli. M u t t a sellainen palmikkokin kuin on m e i d ä n m a m m a l l a — näyt ä h ä n t ä n n e — sanoi, niin niitä saa olla sata Essiä ja
heidän hiirenhäntiänsä e n n e n k u i n tulee sellainen palmikko. Niin, ei se heistä m i t ä ä n h a u s k a a ole. He ovat
t o t t u n e e t siihen, että heitä vain lellitellään ja pyöritellään polvella. P e r h a n a n pulska sinä olet, m a m m a . Ei
sinun tarvitse m i t ä ä n tehdä, m a k a a sinä vain, minä soit a n sinulle pianoa ja pojat soittavat huiluja. Tiedätkös
sinä, että m e i d ä n H a r u s t a k i n tulee vielä miljoonamies
hänestäkin. P i r u vie, m i k ä äly siinä pojassa p i i l e e . . .
M a m m a , sinä saat n y t sairastaa h o r k k a a ja nuhatautia
v a i k k a p a sadan vuoden v a n h a k s i ja l ä ä k e t t ä on tulossa.
Meidän v e s a m m e ovat pitäneet siitä huolen . . .
Rouva M ä k i m a t k a nauroi. Mikä siinä auttoi.
— N u h a t a u t i a . .. sadan vuoden vanhaksi! voihki hän.
J a taas h ä n nauroi. Isäntä h y t k i h ä n k i n , m a a t e n vatsallaan peitteellä k u i n jättiläishylje.
— Niin, m a m m a , piru vie, v a i k k a p a t u h a n n e n vuoden
v a n h a k s i : l ä ä k e t t ä ei pidä p u u t t u m a n ! Tiedätkö mitä
H a r u kuljettaa kotiin? K o h t a a l k a a n ä k y ä v e n h e . . .
Voi sentään sinua, m a m m a , m i k ä syöttöporsas sinä
olet...
— N u h a t a u t i a ! voihkaisi r o u v a M ä k i m a t k a , pääsem ä t t ä eroon n a u r u n p y ö r t e e s t ä , joka oli riistänyt hänet
m u k a a n s a . — Voi-voi-voi-voi, n u h a t a u t i a !
— Niin, n u h a t a u t i a ! huusi isäntä r i e m u n vallassa ja
kellisteli toiselta kyljeltä toiselle, kasvot kokonaan
rypyillä ja laskoksilla. — Oletko sinä n a u t t i n u t salipyriiniä? Tiedätkö miltä se maistuu? H a r u l l a on sitä
kokonainen vuori. H ä n on löytänyt k a l k k i v u o r e n . . .
salipyriinivuoren piti m i n u n sanoa! Ja vasta k u n salipyriini loppuu Suomen maasta, niin k ä y d ä ä n H a r u n salipyriinivuoren k i m p p u u n — salipyriini m a k s a a silloin
rahaa! M u t t a pidä suusi kiinni, m a m m a . . . Tiedätkös
sinä, että silloin sinä olet miljoonapoikien äiti! Atte ja
L a u r i ja L e n n u ne ovat torakoita! Ei maanviljelys ole
m i t ä ä n , m u t t a se sellainen . . . sellainen .. . sellainen —
204
sinä y m m ä r r ä t , sinä et ole m i k ä ä n t y h m ä ! Sellaisesta
minä pidän, sellaisesta että pian rikastuu. K e n k i ä ja
lipyriiniä . . .
Isäntä vaikeni y h t ä k k i ä ja laskokset h ä n e n kasvoillaan silisivät. Hänen vaimonsa oli nimittäin a v a n n u t
silmänsä selkoselälleen ja katsoi h ä n e e n totisena.
Ettei teitä vain saada k i i n n i . . .
Isäntä hymyili taas ja kietoi k ä d e n vaimonsa k a u l a a n .
— Meitä pidetään silmällä A r v o n tähden.
Eikö mitä. Olen m i n ä aina siksi h y v ä ä p a t a a h e r rojen kanssa, ettei m i n u u n m i k ä ä n varjo lankea. P y y detään h e r r a t taas jahtiin, ne t u l e v a t mielellään. Piina
saa paistaa piiraita. Otetaan everstit ja kirjurit m u k a a n .
Minä sanon niille niinkuin asia on, että p i r u a k o niistä
penikoistaan k u k a a n osaa vastata. Voiko k u v e r n ö ö r i
sille mitä, että veljenpoika istuu Krestissä majesteettirikoksesta — voiko M ä k i m a t k a n p a p p a sille m i t ä että
poika ja vävy l ä h t e v ä t Ruotsiin? Ne on sitäpaitsi
ammuttu j a saaneet rangaistuksensa . . . Älä, m a m m a ,
tuijota. Ollaan hyvällä päällä. Ota sinäkin v ä h ä n v i s kiä, tiedätkös k u i n k a h y v ä ä se tekee. Sylvillä on t a k a naan koko everstin varasto, k ä v i n h ä n e l t ä noutamassa.
No, punssiako tahdot, sehän on m a k e a a ja vallan soveliasta naisten juoda. Älä, m a m m a , tuijota. A r v o oli sittenkin huonoin meidän pojista . . .
— Ei ollut! huusi Maria rouva, itku k u r k u s s a .
— Ei ollut — m u t t a mitä h ä n e s t ä tuli? Ei m i t ä ä n .
Kyllä se niin on, että pitää m y y d ä v ä h ä n m o n t a g r a m maa salipyriiniä, e n n e n k u i n A r v o n velat ovat m a k s e t u t .
Mutta ei sentään hätäillä: viljakin m a k s a a r a h a a ensi
vuonna . . .
— Arvo ei sittenkään ole kuollut. Minun on ikävä
Arvoa, poikaani!
— Annas tuota t y y n y ä tuolta. Raukaisee niin r i i v a tusti. M o s s a - M o s s a - M o s s a - k i s i . . . Tule tänne, k i s i . . .
Pane m a a t a sinäkin, m a m m a . Arvo ei osannut pitää
kiinni rahoista eikä koota niitä. Kaikille oli h ä n e n k u k karonsa auki ja kaikki ottivat. P a p p a maksakoon.
— Piina, tule! . . . A r v o ei voi olla kuollut. Eikä m y ö s kään Olli. Piina . . .
Isäntä hörisi unisena.
sa
205
— K u k a s m e i d ä t kiinni ottaisi. H y v ä ä p a t a a herrojen
ja h y v ä ä p a t a a järjestyneiden kanssa. Suostuinhan minä
heti siihen k a h d e k s a n t u n t i s e e n — heti paikalla, piru vie.
Nimittäin m i n ä sitä itse ehdotin. Ja koreat kirjoitukset
oli lehdessä — m u i s t a t h a n , m a m m a . »Esimerkiksi kelp a a v a maanviljelijä», niin seisoi päällekirjoituksessa.
»Eivät sentään k a i k k i rusthollarit ole y h t ä verena h n e i t a . . . I l a h u t t a v i a poikkeuksia löytyy, nimittäin
M ä k i m a t k a n omistaja F e r d i n a n t t i M ä k i m a t k a . . . » Osaan
m i n ä sen laskettaa päästä p ä ä h ä n kuin s y n n i n t u n n u s tuksen, jos tahdot, m a m m a . Niin että kyllä me saadaan
t u r v a s s a n a u t t i a salipyriiniä j a v a i k k a p a . . . vaikkapa
r i k k i h a p p o a . . . M u t t a p a h e m p i on Lennartin, sillä hän
ei t a i p u n u t v a p a a s t a t a h d o s t a a n kahdeksantuntiseen.
A t t e a ja L a u r i a en tiedä, eivät he niin j y r k k i ä olleet
kuin Lennu. Mutta, p i r u vie, ei j y r k k y y s m i t ä ä n auta,
k u n k a n s a tahtoo. V a n h a n T u u n a n ne vielä voivat jauh a a nuuskaksi, ne ovat hänelle vihoissaan, k u k a kaskikin olemaan niin härkäpäisen. »Palvelijat, olkaat teidän
h e r r a l l e n n e alamaiset» — käykös n y t sellainen meidän
a i k a n a m m e . . . M a m m a , nouse katsomaan, näkyykö
venettä? Minua n u k u t t a a aivan h i t o s t i . . . K u k a meidät
kiinni ottaisi? Eikös vatsa ole h e r r a l l a ja työmiehellä
sama? Viinaa k a a d e t a a n k u m p a a n k i n . Ja ne ovat kaikki
veljiä keskenään, v a t s a t ja miehet. Vatsa se on joka
k o m t e e r a a — aatteet h u u t helkkariin . . . Tuleeko meid ä n H a r u - v e s a m m e . . . ? M a m m a . . . ota auki n a p p i . . .
Isäntä kuorsasi jo sireenipensaan alla. H ä n e n vaimonsa
kömpi ylös ja alkoi etsiä v a n h a a palvelijatarta. Näiden
lyhyiden onnenpäivien osalle n y t tuli tällaisia huolia.
Olisi Arvo s a a n u t säästää äitiään sellaisista. Sireenit
k u k k i v a t t ä n ä v u o n n a nopeasti loppuun. P ä i v ä t olivat
sinisen k u i v a t ja yöt rusottavat.
— Jos T u u n a n t y t ä r olisi osannut rakastaa, niin ei
Arvo olisi m e n n y t .
Riikka T u u n a virui polvillaan turnipsimaassa,
kuumeisessa kitkemistyössä. Hän meni edellä ja
seurasi kolme vaimoa ja kolme lasta. Naiset
hänelle suuttuneita, k u k a h ä n e n kanssaan jaksoi
kilpaa, eihän h ä n edes nostanut p ä ä t ä ä n saralta.
206
ollen
häntä
olivat
tehdä
Mutta
mikä hänen oli raataessa, sellainen laiha k u i k k a k u i n
hän oli, ei h ä n hikoillut eikä h ä n t ä r u u m i s p a i n a n u t .
Huolet — niitä hänellä m a h t o i olla, milloinkaan ei h ä n e n
suunsa v e t ä y t y n y t h y m y y n . M u t t a kyllä kai p o r v a r i l lisilla nyt saattoikin olla huolia. Ei ollut tietoa siitä
miten kauan heillä pää saa pysyä k a u l a n varressa. V a r sinkin sellaisilla jumalisilla ja salarikkailla k u i n t u u n a laiset.
Päivä paistoi ja m a a pölysi t u h k a n k u i v a n a . Venäläisten huudot k u u l u i v a t r a n n a s t a . Siellä heitä oli uimassa.
Ja heitä riitti olemaan j o k a p a i k k a a n m u u a l l a k i n . Heitä
istuskeli aidoilla, heitä k u l k i tiellä, heitä oli kaivolla,
heitä oli veneessä ongella, heitä m a k a s i n u r m e l l a , he
pelasivat korttia ladoissa ja lehtimajoissa.
— Ottakaa t a r k k a a n j u u r e t , sanoi Riikka lapsille.
Hän ei tietänyt miten m o n t a k e r t a a h ä n oli sen s a n o nut. Hänen k o r v a n s a k u u n t e l i erästä ääntä, j o k a p u h taampana ja h e l l e m p ä n ä e r o t t a u t u i muista. Se oli p y s ä h dyttänyt h ä n e t illoin rannassa, se oli tullut h ä n t ä v a s taan kirkkotiellä, se pysytteli vaietessaankin jossain
likettyvilla, odotti h ä n t ä ja valvoi h ä n e n askeliaan. Se
oli Johan Kitsin ääni. Riikka T u u n a tiesi miehen nimen,
tiesi että h ä n oli maanviljelijä ja v a n h i n poika. H ä n e n
kanssaan saattoi p u h u a , h ä n p u h u i viron-suomea. Ei
mitään sopimatonta h ä n ollut tehnyt, h ä n toimi t u l k k i n a
paikkakuntalaisten ja venäläisten kesken ja h ä n oli aina
koettanut välittää ja sovittaa. Ei y h t ä sanaa h ä n ollut
sanonut Riikka T u u n a l l e siitä m i n k ä Riikka aavisti liikkuvan hänen mielessään.
Uskaltakoonkin!
ajatteli
Riikka ja h ä n e n verensä kohisi ohimoissa. Hän ei k u i tenkaan voinut sille mitään, että h ä n e n viluinen s y d ä mensä taipui sitä lämpöä kohti, joka säteili J o h a n Kitsin
olennosta. E h k ä minä en vielä ole m e n n y t aivan h i r vittävän rumaksi, ajatteli hän, koska tuo m u u k a l a i n e n
viitsii hiukkasen pitää minusta. E h k ä p ä voisi olla m a h dollista, että Arvo huolii m i n u t .
— Täytyy ottaa t a r k k a a n j u u r e t , sanoi hän. — T ä y t y y
oikein kaivaa sormet m a a h a n . Vesiheinät k a t k e a v a t aina.
Ja kaitaisilla lujilla käsillään kiskoi h ä n m a a s t a n a u risheinää, polviheinää, saviheinää, piikkisiä ja m u i t a
viljatainten vihollisia. Rikkaruohoja oli kokonaiset läjät
207
pitkin sarkoja, joissa t u r n i p s i n a l u t k u i v u u t t a kituen
seisoivat porossa, odottaen sadetta. Taivas vastasi kuum a n sinisellä säteilyllä. K u i v a m u l t a t u n k i kitkijäin
k u r k k u u n , sieraimiin ja sisään kasvojen huokosista.
J o h a n Kits oli r a n n a s s a uittamassa hevosia. Riikka
T u u n a kuuli h ä n e n silloin tällöin l a u l a h t a v a n ja tiesi
h ä n e n silmiensä k u l k e v a n ylängölle n a v e t a n taakse,
missä T u u n a n t u r n i p s i m a a oli. Siellä pensaissa heidän
v a a t t e e n s a olivat olleet k e r r a n k a u a n sitten, k u n he oliv a t lapsia ja uivat täällä. Tuolla m ä n t y j e n alla olivat
M ä k i m a t k a n pojat silloinkin viskelleet kivillä o r a v i a . . .
silloinkin pääsiäisenä. Uneliaana uiskenteli U m m e n saari
utuisen siintävällä ulapalla. Sinne oli Arvo k a d o n n u t sieltä h ä n tulee. Tuleeko? Onko kuollut?
— O t t a k a a t a r k k a a n j u u r e t , sanoi Riikka.
Rannassa alkoi soida h a n u r i .
Riikka T u u n a kaivoi sormensa syvälle m a a h a n ja repi
i k ä ä n k u i n h ä n olisi samalla repinyt jotakin vihattavaa
mielestään.
Lapset k u u n t e l i v a t .
— T ä y t y y tästä oikaista selkäänsä, sanoi Johanssonnin vaimo ja nousi, jäsenet natisten.
— Nousen minäkin, vaikkei tuo Riikka nouse, sanoi
toinen.
Ja ennen p i t k ä ä olivat he kaikki kolme pystyssä.
— Kauniisti h ä n soittaa, sanoi v a n h a k u t o j a - A n n a ja
hymyili.
— Kaunis siinä on mieskin, sanoi Johanssonnin vaimo
s u u t a a n m a i s k a u t t a e n . — Se on se kaunis virolainen.
Hän soittaa minulle, ajatteli Riikka ja iski hyppysensä
p o l t t a v a a n nokkoseen. Hän soittaa minulle.
— Mikä hänessä lienee, h u o m a u t t i n y t Ahvenaisen
n u o r i vaimo, — ettei h ä n välitä k e n e s t ä k ä ä n tytöstä.
H ä n olisi s a a n u t v a i k k a kenen. Kyllä se Paanasen
e m ä n t ä k i n oli k u i n h u l l u n a häneen. Ja se Helmisen
Jenny . . . ja vaikka kuka. Mutta ei tämä . . .
Siksi että h ä n pitää minusta, ajatteli Riikka ja kuuma
aalto läikähti yli h ä n e n kasvojensa.
T ä m ä on minulle mieluista, ajatteli h ä n samassa,
ottaen itsensä kiinni itse synnin teosta, vaikka minä
en ensinkään hänestä välitä. Jos h ä n uskaltaisi minulle
208
sanoa, että h ä n pitää minusta, niin m i n ä löisin h ä n t ä
korvalle. Onko m i n u n niin k a u h e a n vilu, että m i n u n
täytyy lämmitellä vieraiden lieden ääressä. Vai sitäkö
minä iloitsen, että koska t ä m ä pitää, niin e h k ä Arvokin
voisi pitää? Mikä on ihmisen sydän? Mikä on ihmisen
sielu-raukka?
Naiset p u h u i v a t jo m u i s t a asioista, Ahvenaisen vaimo
harmitteli, että k i r k k o h e r r a oli t e e t t ä n y t v a n h a s t a t a k i s taan vaatteet pojalleen. Niinkuin ei h ä n e n olisi k a n nattanut teettää J e r e m i a a l l e uusiakin ja niinkuin ei
Ahvenainen olisi a n s a i n n u t noita vanhoja vaatteita.
Ahvenainen oli ollut niin s u u t t u n u t , että oli l u v a n n u t
ajaa k i r k k o h e r r a n n u r i n . Leikillä tietysti h ä n niin sanoi.
Johanssonnin vaimo kertoi, että J a n n e Kemppaisesta
tulee valtiopäivämies, nimittäin kansanedustaja. H ä n oli
jo kaiket kesää k ä y n y t p u h u m a s s a juhlilla. P i e t i k k a itse
oli sanonut, että se ei m i t ä ä n merkitse, v a i k k a on linnassa istunut. Se on k a i k k i kapitalismia, että istuu
linnassa.
Hanurinsoitto lakkasi. S u u r e t poutaiset pilvet p u r jehtivat esiin t a i v a a n r a n n a l t a .
— Mitähän h ä n oikein kiskoo noissa veneissä? h u o mautti Ahvenaisen vaimo, katsoen ulapalle. — Se on
Mäkimatkan Haraltti. Eilen h ä n kävi h a k e m a s s a t a v a r a a
kaksi kertaa ja t ä n ä ä n h ä n taas on kulussa.
— Älä p u h u mitään, sanoi Johanssonnin vaimo, —
Mäkimatkassa suostuttiin ensimmäisenä k a h d e k s a n t u n tiseen.
— Onkos Riikka kuullut, alkoi v a n h a Anna, — että
syksyllä t a p a h t u u j o t a k i n . . . niin, n e ovat niin j u l m i a
asioita, ettei niitä voi p u h u a k a a n .
— Ainoastaan siinä tapauksessa, että p o r v a r i t eivät
suostu työkansan oikeutettuihin vaatimuksiin, sanoi
Johanssonnin vaimo.
— Kyllä olisi paras, alkoi A n n a taas, — että T u u n a n kin isäntä antaisi p e r ä ä n .
— Isä on v a n h a n a j a n ihmisiä, vastasi Riikka.
— Minä kävin Kemppaisen m u o r i n luona ja siellä oli
Kustaa . . . Kyllä se sentään kalliiksi tulee, k u n saa k u s tantaa senkin Miinan. H ä n on n y t jo sairashuoneella
viidettä k u u k a u t t a eikä vielä ole leikattu. M u t t a joka
14 — Talvio, Kootut teokset VIII
209
päivä tulee m a k s a m a a n k u n n a l l e toista m a r k k a a . K i r k k o h e r r a n r o u v a h a n h ä n t ä rupesi t o i m i t t a m a a n p a r a n nukselle. Ei sitä sentään jokainen tekisi sellaista köyh ä n hyväksi. M u t t a k u n t a on k i r k k o h e r r a l l e suuttunut
K i r k k o h e r r a e i pelkää . . . m u t t a h ä n saisi pelätä . . .
— Mitä h ä n pelkäisi, pääsi Riikalta kylmästi.
Kitkemistä riitti runsaasti viikoksi. Iltapäivällä tuli
tavallisesti sisar Hulta, T u u n a n kipeän e m ä n n ä n hoitajatar, t u o m a a n pellolle kahvia.
— Tietääkös Riikka, kertoi h ä n e r ä ä n ä päivänä,
että meillä kävi vieraita. M ä k i m a t k a n n u o r i n herra.
Lainaamassa r a h a a isännältä. M u t t a isäntä oli niin kiukuissaan, että tuskin sai p u h u t u k s i . Ä ä ä . . . äää . . . äää
. . . hänestä vain läksi. »Vai pitäisi m i n u n a n t a a rahoja,
että sinä tuottaisit sielullesi k a d o t u k s e n . . . » Haraldh e r r a oli s u u t t u n u t . M u t t a isäntä saattoi h ä n t ä aitan
n u r k a l l e ja ähisi ja pauhasi vielä siinä, että mitä se
ihmistä a u t t a a v a i k k a h ä n voittaisi koko maailman ja
saisi sielullensa k a d o t u k s e n . . .
E r ä ä n ä päivänä taas istuutui sisar H u l t a pientareelle
ja rupesi l u k e m a a n rasvaista lehteä, joka oli ollut
Johanssonnin vaimon eväiden ympärillä.
»Neljän k u u k a u d e n v a n h a poikalapsi a n n e t a a n kasvatiksi kokonaan. Eteläinen R a n t a k a t u n u m e r o 4,
Aaltola.
Nykyajan
tehokkaimmaksi
tunnettua
kolotusvoidetta...
Poreet j a kappaleet posliinissa j u o t e t a a n p i t ä v i k s i . . .
Kaksi haaksirikon k ä r s i n y t t ä keski-ikäistä rouvaa ja
leskeä h a l u a a kirjeenvaihtoon k u n n o n miesten kanssa.
Samanikäiset j a v a n h e m m a t otetaan h u o m i o o n . . . »
— Älä h y v ä ihminen! sanoi Riikka.
M u t t a venäläisten hevosten kaviot alkoivat samassa
tömistä m a a t a vasten. K u u l u i läiskinää, n a u r u a j a h u u toja, k u n notkeat miehet h y p p ä s i v ä t m ä r k i e n ja laukkaavien hevosten selkään ja alkoivat ajaa ylös mäentöyrästä. Oli kuin sisar H u l t a n vereen olisi kaadettu
m e t t ä ja viinaa. Hän rupesi k e i k u t t e l e m a a n itseään,
n a u r a m a a n ja l u k e m a a n kimakalla, luonnottoman lujalla
äänellä.
»Kaksi iloista poikaa on vielä vailla ystävää.
210
Kir-
joittakaa tytöt kiltit meille, niin r u p e a m m e ystäviksi
teille. Nimemme ja osoitteemme p i i r r ä m m e näin k u u luvaksi että kirjeet ja v a l o k u v a t tulisi k o t i i n . . . O s u u s kauppaan . . .
pojat huom.! K y m m e n e n tyttöä h a l u a a k i r j e e n v a i h toon poikain kanssa. Koivu, Leppä, Saarni, M ä n t y . . .
K o l m e k y m m e n t ä k a h d e k s a n vuotias leski h a l u a a k i r jeenvaihtoa järjestyneen miehen kanssa. Alli. T. 1. k.
Vanhatpiiat! Täällä olisi yksi leski, j o k a h a l u a a k e s ä heilaa . . . »
— Mutta H u l t a . . .
Riikka T u u n a seisoi h ä n e n vieressään ja laski m u l t a i sen kätensä h ä n e n käsivarrelleen. Sisar H u l t a r a u h o i t t u i
hiukan. Häntä hävetti, sillä h ä n muisti olevansa k r i s titty ihminen. Hän käänsi nopeasti lehden ja lasketti
kuin vettä:
»Viulun, k i t a r a n ja klarinetin soittoa i l t a m a - y m .
huvitilaisuuksiin tilataan puhelin 8756.
Uusi p r u u n i p u k u pienelle miehelle . . .
Kaksirivinen h a r m o n i k k a , viisikymmentä m a r k k a a .
Nuori hevonen m y y d ä ä n . . .
Kaksi yksinäisen ihmisen p i k k u t y t t ö ä otetaan i l m a i seksi asumaan omien lasten ratoksi . . .
Kuolemantapauksen johdosta m y y d ä ä n k a h d e n m a a t tava sänky patj öineen, r a u t a s ä n k y , Singerin o m p e l u kone, pesukomodi, lasten k ä t k y t , pöytiä, tuoleja, naisen
alus- ja pito vaatteita, myös uusi m u s t a l e n i n k i . . . »
— On siellä oikein kirjoituksiakin, h u o m a u t t i n y t
Johanssonnin vaimo.
— No, k ä ä n n e t ä ä n lehteä, huusi sisar H u l t a iloissaan.
»Voi maailmaa p a h e n n u s t e n t ä h d e n . . . Varkauksia,
ryöstöjä y n n ä m u i t a p i t k ä k y n t i s t e n sormiharjoituksia
tapahtuu t u h k a t i h e ä ä n . P o l k u p y ö r ä t n ä y t t ä v ä t olevan
halutuinta t a v a r a a . . . Odotan vain, että Lönnrotin äijä
on varastettu puistikostaan ja m y y t y r o m u k a u p p a a n . . .
Huomenna aurinko nousee kaksi ja viisikymmentäyksi
ja laskee . . . Omistavan luokan taholta on aina t u o m i t t u
lakot, joita työläiset ovat olleet p a k o i t e t u t . . . Ei ole
otettu lukuun, että kosto s e u r a a . . . kosto s e u r a a . . .
Verinen m e l l a k k a venäläisen sotaväen ja suomalaisten
välillä Saariluodossa . . . S a l a m a s u r m a s i . . . Sonni p u s 211
k e n u t karjakkoa. K u n k a r j a k k o A r v i L i n n a . . . Kirjap a i n o h e r r a t mahtailemassa . . . Siis m a h t a i l u pois, herrat
työnantajat...
Herrasväen
suurlakonpelko.
Eräänä
a a m u n a oli Helsingissä eräässä talossa vesijohto jostakin
syystä j o u t u n u t epäkuntoon. E r ä ä t talossa asuvat herraskaiset luulivat nyt odotetun suurlakon tulleen ja kantoivat hikihatussa vettä . . . Hyvää tekee, että joskus
saavat varistella pois i h r o j a a n . . . » T ä m ä p ä on ikävää!
»Tytöt hoi, onni odottaa teitä. K o l m e n u o r t a ihmisen
poikaa h a l u a a kirjeenvaihtoon ihmisen tyttöjen kanssa.
Etusija niillä, j o t k a omistavat 2.100 g r a m m a n leipäkortin ja jotka talveksi voivat h a n k k i a pienen porsaan.»
Hihi-hihi-hihi-hii!
Sisar Hulta nauroi, Johanssonnin ja Ahvenaisen vaimot nauroivat ja lapset tirskuivat niin että menivät
kaksinkerroin.
Riikka T u u n a oikaisi itsensä suoraksi ja pudotti tuhoruohot käsistään.
— K u u l k a a s Karoliina, älkää koskaan tuoko tuota
lehteä meidän pellollemme. Minä en kärsi n ä h d ä sitä.
J a vielä v ä h e m m ä n k u u l l a tuollaista.
Syntyi h e t k e n äänettömyys. Sisar H u l t a n katse seurasi venäläisten parvea, j o k a lakkia huiskien lasketti
läpi kylän. Eivät Johanssonnin e n e m p ä ä kuin Ahvenaisenkaan vaimot osanneet sillä hetkellä sanoa mitään
vastaan. M u t t a Riikka kyllä näki, että he jäivät ajattelemaan asiaa.
Mitäpä T u u n a n t y t ä r olisi voinut sanoa n a a p u r i n vanhalle Piinalle, k u n t ä m ä likaisena ja hymyillen lähestyi
häntä, esittäen e m ä n t ä n s ä asiaa. Mitäpä h ä n olisi tietänyt. H ä n sanoi kylmästi, että h ä n e n veljensä ja Arvo
olivat lähteneet täältä silloin helmikuussa yöllä, hän ei
tietänyt minne. Olli ja Eino olivat hävinneet maaliskuussa. P u h u t t i i n , että edelliset oli s u r m a t t u rajalla ja
jälkimmäiset v a n g i t t u — p u h u t t i i n monella tavalla.
Riikalla oli k u r k k u kuivana, k u n h ä n näitä asioita
toisteli.
— Vai ei sitten R i i k k a k a a n sen enempää tiedä. Meidän rouvan on ikävä Arvoa. Meidän r o u v a ajatteli, että
jos Riikka olisi h ä n t ä v a i k k a p a unissa n ä h n y t .
212
En minä m i t ä ä n unia n ä e e n k ä uniin usko. Meidän
Alma näkee ja uskoo. Ja h ä n kyllä silloinkin j u u r i n ä k i
unen jostakin valkeasta linnusta.
_ Valkeasta linnusta?
— Niin, j u u r i m u i s t u u mieleeni. Se oli jo aivan u n o h tunut. En minä sellaisiin usko. Se lintu kai a m m u t t i i n
ja putosi alas.
Ammuttiin ja putosi alas.
Syntyi äänettömyys.
— Unet ovat tärkeitä, sanoi Piina hyvin v a k a v a n a , —
ja korttien e n n u s t u k s e t ovat tärkeitä. Vai sellaisen
unen . . . J a A l m a sen n ä k i . N y t h ä n m i n ä voin m e i d ä n
rouvalle kertoa. Ilmankos m e i d ä n rouva tiesi m i t ä teki,
kun minut t ä n n e lähetti.
Älkää n y t . . . e n h ä n m i n ä tiedä tarkoittiko koko
uni miesten m a t k a a .
— Mitäs m u u t a , k u n sen A l m a silloin näki. Ja jos
meidän Arvo on a m m u t t u rajalla, niin sittenhän e n n u s tus jo on t ä y t t y n y t . . . Arvo oli kaunis poika. Ja n y t
hän on m e n n y t . . .
Riikka T u u n a vaikeni. S i l m ä n r ä p ä y k s e n a i k a n a h ä n
kysyi itseltään, E i n o - I l m a r i a vaiko A r v o a uni oli t a r koittanut. Maailma oli m u s t a n a h ä n e n silmissään.
Kotona Tuunassa pauhasi v a n h a k i r k k o v ä ä r t i k u o huksissaan.
— Tulee m i n u l t a k y s y m ä ä n . . . Äää . . . äää . . . äää . . .
sellaista. Ja lupaa minulle k y m m e n e n prosenttia k o r koa . . . J a luulee, että m i n ä . . . äää . . . äää . . . H a r u saa
hävetä, sanoin. Ja p a r a s on, että H a r u j ä t t ä ä sellaisen
kaupanteon. On p a r e m p i että H a r u m e n e e ja .. . viileskelee itseään . . . terävällä veitsellä . . . Sanoi t a r v i t s e vansa r a h a t vain kahdeksi k u u k a u d e k s i . En kahdeksi
tunniksi minä niitä antaisi, jos ne olisivat minulla. Ne
eivät ole, sillä ne vietiin pankkiin. M u t t a m i n ä otan ne
sieltä pois, ei r a a m a t u s s a p u h u t a mistään pankeista.
N i i n . . . menee v a a n H a r u j a viileskelee r u u m i i n s a h a a voille. Se on vain r u u m i s . Sielu t ä y t y y k ä t k e ä t u o m i o päivään . . . Ei, ei h ä n n a u r a n u t , m u t t a h ä n oli s u u t u k sissaan.
— Millähän lailla H a r u k i n aikoo kostaa meille, sanoi
213
Riikka, joka oudosti tunsi, että vaimot, joiden lehteä hän
äsken oli loukannut, h a u t o i v a t kostoa.
Lisäksi oli Hulta l u k e n u t jotakin kostosta, h ä n oli tois*
t a n u t sanat: kosto seuraa.
— Minun sielulleni J u m a l a n kiitos . . . äää . . . äää
äää .. . eivät ne m i t ä ä n m a h d a , sanoi k i r k k o v ä ä r t i . — Ei
mitään...
Sisar H u l t a istui ajatukset muissa sairaan emännän
luona. Ei s a a n u t ilmaa p y s y m ä ä n p u h t a a n a , vaikka
i k k u n a oli auki. K ä r p ä s e t h a k i v a t sairasta niinkuin
haaskaa. Pöydällä kaljatuopin vieressä oli postilla, virsikirja ja hengelliset laulut. Ne olivat k u l u n e e t sisar Huit a n käsissä, m u t t a n y t h ä n olisi y h t ä hyvin voinut tartt u a tukkoon kuivia olkia. Ei m i t ä ä n m a k u a ollut niissä.
H ä n t ä veti portaille, portille, kujalle.
E r ä ä n ä iltana, k u n sairas piti n o s t e t t a m a n keinutuolista sänkyyn, ei sisar H u l t a a k u u l u n u t . Renki seisoi ja
odotti, huudeltiin kuistilta, kuunneltiin ja huudeltiin
taas. Etäältä saattoi k u u l l a hanurinsoiton. Sisar Hultaa
ei k u u l u n u t . K i r k k o v ä ä r t i seisoi pihamaalla, tuuheat
k u l m a k a r v a t t ö r r ö t t ä e n a n k a r a i n silmien päällä, ja ajatteli. N u r m i oli k e l l a s t u n u t toisella k u l m a l l a pihamaata,
seljapensaskin kitui, n ä l k ä oli ihmisten edessä. Taivas
vain rusoitti poutaa.
— Miljaaa, huusi isäntä, — t u l k a a p a t ä n n e auttam a a n . Nyt oitis.
Milja meni pitkin askelin i k ä ä n k u i n ei h ä n olisi
kuullut.
Isäntä m e n i salin puolelle ja pääsi Eino-Ilmarin huoneeseen asti ilman että Riikka h ä n t ä huomasi. Riikka
istui keinutuolissa, p ä ä nojaten t a a p ä i n ja silmät kiinni.
H ä n ei k u i t e n k a a n n u k k u n u t . H ä n k i m m a h t i pystyyn
i k ä ä n k u i n olisi säikähtänyt. Mielessään teki h ä n johtopäätöksen, että m e n e e tästäpuoleen kirkkoon, k u n tahtoo olla rauhassa.
— Missähän H u l t a on? kysyi isä.
— En m i n ä v a a n tiedä.
— Tulisitko sinä n o s t a m a a n e m ä n t ä ä . M i k ä h ä n Hultalle on tullut?
Riikka asteli isänsä edellä yli s u u r e n aution salin,
214
jonka permannolla k u l k i v a t l u m i v a l k e a t m a t o t k u i n
mitkäkin suorat, a u t u u t e e n viitatut tiet. Hän veti huivia
hartioidensa y m p ä r i i k ä ä n k u i n h ä n t ä olisi palellut.
Mikähän Hultalle on tullut? sanoi isäntä uudestaan.
— Liha, sanoi Riikka.
Isä kääntyi ovessa h ä n e n puoleensa ja t y t ä r toisti
sanansa ja n y ö k ä y t t i p ä ä t ä ä n .
Kun sairas oli nostettu vuoteeseen ja r e n k i ja Riikka
olivat poistuneet, seisoi v a n h u s ja katseli kuolleita
kasvoja h a r m a i l l a tyynyillä.
Kesäyön h ä m ä r ä v e r hosi huoneen ja vuoteen, vain pöydältä e r o t t a u t u i v a t
mustat hartauskirjat. V a n h u s koetti pujottaa käsiään
ristiin, m u t t a ne olivat niin työn k o v e t t a m a t , etteivät ne
taipuneet. Ne j ä i v ä t päälletysten ja siinä h ä n paineli ja
puserteli niitä. Hän muisti k u i n k a kaunis t ä m ä h ä n e n
toinen vaimonsa oli ollut silloin k u n h ä n h ä n e t n ä k i l ä h e tysjuhiilla. Tyttö oli äitinsä kanssa seisonut p i t k ä n r u o kapöydän ääressä ja v a n h a T u u n a oli t u n t e n u t suonissaan uuden n u o r u u d e n . Hän oli p y y t ä n y t saada m a k s a a
heidän kahvinsa ja voileipänsä eikä hänellä ollut enää
mitään r a u h a a e n n e n k u i n h ä n sai v a r m u u d e n . Tyttö oli
niin nuori ja äiti p ä ä t t i asian.
Liha, ajatteli v a n h u s ja oudon selkeä ja polttava t u n n e
tuli yhtäkkiä h ä n e n mieleensä niinkuin joskus m y ö h ä i senä syksynä tulee kesäisen l ä m m i n ja k i r k a s päivä.
Liha — mitä oikeutta on Uhalla? Se h u u t a a ja vaatii.
Eivätkö kaikki oikeudet ole hengen? Liha . . . liha . . .
Kaikki meni samassa sekaisin h ä n e n vanhassa päässään.
Mitä on t e h t ä v ä Hultalle? Onko h ä n e t p a n t a v a pois
talosta? Vanhus läheni vuodetta, laski kätensä v a i monsa k y l m ä n hikiselle otsalle ja sitaisi pois hiussuortuvan. T ä m ä tässä oli se kaunis tyttö. Missä oli heidän
ainoa lapsensa, Eino-Ilmari? Liha . . . liha . . . K a i k k i
liha on niinkuin ruoho. Mikä oli J u m a l a n tarkoitus?
Hänen polvensa vapisivat, k u n h ä n laskeutui alas v u o teen ääreen, h ä n e n k a n k e a t kätensä h y t k i v ä t p u s e r t a e s saan puuta, otsa kolahti vuoteen laitaan.
— Jeesu . . . a r m a h d a m i n u a . . .
Oli t a p a h t u n u t suorastaan i h m e : v a n h a S y d ä n m a a n
Miina oli k ä y n y t läpi v a i k e a n leikkauksen ja uhkasi n y t
tulla t e r v e e m m ä k s i k u i n h ä n koskaan oli ollut. I h a n a t
215
t u s k a t t o m a t päivät, jommoisia ei hänellä ollut elämässä
ollut, annettiin hänelle h ä n e n vanhoilla päivillään ja
h ä n makasi vain odotellen haavojen p a r a n t u m i s t a päästäkseen mökilleen s y d ä n m a a h a n . H ä n e n kiitollisuutensa
J u m a l a a ja ihmisiä k o h t a a n oli rajaton. J u m a l a sai
osansa veisuun ja rukousten muodossa, l ä ä k ä r i ä ja sair a a n h o i t a j a t t a r i a h ä n tarjoutui palvelemaan koko loppuiäkseen. Heidän k a u t t a n s a oli J u m a l a t e h n y t suuren
ihmeensä. Koko sairaala tiesi S y d ä n m a a n Miinan t a r i nan, koko k a u p u n k i sai sen k u u l l a ja t a p a h t u i vielä
sekin, että tohtori kirjoitti harvinaisesta sairastapauksesta oikein tohtorien sanomiin. V a n h a Miina rukoili
lopulta J u m a l a a , että nöyryydellä jaksaisi k a n t a a näin
s u u r e n k u n n i a n . H ä n e n y s t ä v ä n s ä K a n k a a n pitäjässä
iloitsivat h ä n e n kanssaan, eivätkä suinkaan vähimmin
A n n a - L i i s a Nahinen j a Riikka T u u n a . J a e r ä ä n ä päiv ä n ä istuutui Riikka rattaille lähteäkseen p a n e m a a n j ä r jestykseen v a n h a n palvelijattaren m ö k k i ä h ä n e n kotiinpaluutaan varten.
H ä n e n rattaillaan kulki Johanssonni, joka oli p y y t ä n y t
päästä m u k a a n t ä r k e i d e n asioiden vuoksi, m i t ä hänen
piti toimittaa s y d ä n m a a n kulmalla. Hänellä oli kuitenkin m u k a n a a n niin paljon t a v a r a a , että Riikka jo r a t taille noustessa oli u h a n n u t j ä t t ä ä osan pois. Ne olivat
sentään kaikki niin t ä r k e i t ä — vaali julistuksia ja kirjallisuutta Johanssonnin piti lähteä v i e m ä ä n — että
niiden täytyi olla siinä missä hänkin, Johanssonni, oli.
He aloittivat siis m a t k a n hyvässä sovussa. Oli ihana
syyspäivä ja m e t s ä t helottivat juhlallisimmassa väriloistossaan. Kalliista hinnoista ja näiden mahdollisesta nousemisesta riitti yllinkyllin puhelemista. K u n kuitenkin oli
k ä ä n n y t t y s y d ä n m a a n tiehaarasta, alkoi Johanssonnille
tulla asiaa alas rattailta. H ä n antoi ohjakset Riikalle ja
aukaisi suuren käärön. »Kaikkien m a i d e n köyhälistö
liittykää yhteen», luki T u u n a n t y t ä r sadoista papereista,
j o t k a v i u h k a n t a p a a n lepäsivät päälletysten. »Raatajat,
sorron yöstä nouskaa», nähtiin toisen k ä ä r ö n paperiviuhkassa. Näitä kirjoituksia naulasi Johanssonni telefonipylväisiin j a virstanpatsaisiin, l a d o n n u r k k i i n j a m a k a siinien seiniin. Yhä h a r v a s a n a i s e m p a n a katseli t ä t ä T u u n a n tytär, y h ä y k s i n v a l t i a a m m i n hallitsi uusi poliitikko
216
sanaa rattailla, j o t k a olivat m a t k a l l a S y d ä n m a a n Miinan
mökkiä kohden.
Tää on sitä tiplomaattista toimintaa, puheli J o h a n s sonni vasaraniskujen välillä. — P i t ä ä t ä n n e korpeenkin
viedä valoa ja valistusta. Tässä on n ä i t ä oman p a i k k a kunnan miehiä, joita pitäisi ajaa läpi. On Salenjus ja
itse Pietikka — sehän on P i e t i k k a niin h y v ä kuin m e i d ä n
pitäjäläinen, niin paljon k u i n h ä n täällä on ollut ja
täällä p a n n u t kaikki edistyspyrinnöt pystyyn.
Tuo
paketti tuolla t a k a n a onkin Pietikan, h ä n on m a t k a l l a
tuolla noin toisessa pitäjässä. Kova mies se oli Nahinen,
kun karkoitti Kemppaisen näistä k o r v i s t a . . . Ei se K u s taa sitä unohda . . . Valoa ja valistusta. Mitä p i r u n n a u loja n ä m ä ovat, en p a r e m m i n sano. Sellaista se on
maailman imperialismi, sotia se tahtoo eikä m i k ä ä n teollisuus sotia kestä, n a u l a t p a r e m m i n kuin m u u t k a a n . . .
Sotilaat on työväkeä, n u o venäläiset, ja s e n t ä h d e n on
välit pysytettävä hyvinä. E t t ä yksimielisinä voitaisiin
mennä m a a i l m a n imperialismia ja t a a n t u m u k s e l l i s t a
porvarien v a s t a v a l l a n k u m o u s t a v a s t a a n . . . Rouva J u u r i
kanssa on näillä listoilla, kyllä hänelläkin on kieli k a n nassaan . . . Kovastihan n e tahtoivat ehdokkaiksi m i n u a
ja Kemppaista, nimittäin J a n n e a , m u t t a ei me sentään.
Kyllähän meitä aina p u h u j i n a t a r v i t a a n . R a k k a u s on
kattilassa, m u t t a vihan t ä y t y y p a l a a alla. Kemppaisesta
tehdään yhdistyksen esimies, jos n y t Salenjus tulee k a n sanedustajaksi. Ja eiköhän se Salenjus tulle. P i e t i k k a
sanoi, että kun K e m p p a i n e n on ollut vankilassa, niin se
voi jotakin v a i k u t t a a ulospäin, vaikkei se sisään päin
mikään asia olisikaan. Se on P i e t i k k a niin t a r k k a niistä
ulkonaisista, niinkuin oikein onkin, k u n köyhälistön asia
nyt kerran on historian n ä y t t ä m ö l l ä . . . Ei taida vain
olla tietoa Eino-Ilmarista p a r e m m i n k u i n Somerin i s ä n nästä ja pojastakaan. S i n n e k ö h ä n ne todella m e n i v ä t
Saksaan? Että k u i n k a y h t ä k a i k k i voi olla tuntoa, k u n se
Saksan keisari j u u r i on t ä m ä n sodan a l k a n u t . M u t t a
kyllä kai ne ovat jo saaneet passit toiseen m a a i l m a a n ,
tarkoitan E i n o - I l m a r i a ja Somerin isäntää ja poikaa.
Niin se t ä m ä Aliinakin sanoo, T u u n a n Miljan sisko, että
kyllä ne sentiensä menivät. Ja sellaista tiplomaattista
elämäähän se k u u l u i harjoittaneen koko koulu, m i t ä
217
E i n o - I l m a r i kävi. Ja siellä oli jo J o h a n n e k s e n m a r k k i noilla eräs poika k e h u n u t , että hänellä on jalassa yhden
karkulaisen s a a p p a a t ja t a r k o i t t a n u t Eino-Ilmaria. Ne
olivat tietysti otettu jalasta, h y v ä t saappaat. Ei suinkaan
k u k a a n tällaisena kalliina aikana r u p e a saappaita h a u t a a n p a n e m a a n r u u m i i n m u k a n a , niin se p a n n a a n ihmin e n sellaisena k u i n se syntyy . . . Se Somerin Olli kuului k u r i s t a n e e n v a n g i n v a r t i j a n — sillähän oli sellaiset
k o u r a t niinkuin m o u k a r i t . . . Milja m e n e e n y t sitten
myös yhteen Linteenin kanssa. P y h i n ä miehinä pidetään
talolla häät. Se on sen a n t a n u t Linteeni anteeksi, että
Miljan lapsi on Antrein. Mitäs — isä k u i n isä ja ihmin e n k u i n ihminen. J a eikähän t ä m ä n y k y a i k a ole vanh a a testamenttia. Naiset on n y t p a r e m m i n niinkuin
yhteisiä ja y h t e i s k u n t a ottaa lapset. Ja se onkin m u k a vaa, niin äiditkin saa täytetyksi k o r k e a m m a t elämänehdot . . . Se on kovin s u u t t u n u t Miinalle Kustaa. Tait a a ottaa Miinan koville. P e r h a n a sentään, n y t taisi
jokin m e n n ä rikki. Onkos n ä m ä k i n teitä ja rumpuja. Se
s u u t t u u Pietikka, jollei saa t a v a r a a n s a . . . Ei, ei taitan u t m i t ä ä n tulla. M u t t a tässä rattailla n ä k y y k i n olev a n ihan v a n h a n t e s t a m e n t i n komento, että nainen vaikenee s e u r a k u n n a s s a . . . T o t t a h a n a n n a t t e vielä anteeksi,
jos k ä y n tuolla J o r t i k a n asumuksessa viemässä noita
lehtiä, ne ovat sellaisia pimeitä, J o r t i k a n väet, ettei niille
t u l e lehtiäkään. Niitä tuli P i e t i k a n toimesta oikein hevosk u o r m a . En m i n ä ole k a u a n .
Riikka T u u n a oli p a i n a n u t huulensa niin lujasti
kokoon, että h ä n e n t ä y t y i reväistä ne eroon, k u n hän
yksin j ä ä t y ä ä n hengitti. Eihän h ä n uskonut mitä hänen
omaisistaan oli k e r r o t t u , m u t t a kirveli kuitenkin. Kirveli ja inhotti. K u i n k a k o r k e a olikaan t ä m ä Luojan
m a a i l m a j a k u i n k a m a t a l a t ihmiset.
Johanssonni viipyi. Jos tästä lähtisikin liikkeelle ja
jättäisi koko tiplomaatin. Rupesivatkohan ne n y t tuolla
J o r t i k a n mökissä j u o m a a n ? Mistä tulee t ä m ä selvä viin a n haju?
Riikka T u u n a n silmät lepäsivät sanomalehtipinkalla
r a t t a i d e n pohjalla ja ajatuksissaan h ä n tavaili:
Sorron yöstä nouskaa.
218
Hirvittävä sota raatelee y h ä m a a i l m a n kansoja. Se on
kapitalistisen kansainvälisen h i r m u v a l l a n tulos. Sen
suojissa riistäjien ja suuranastajien saalis paisumistaan
paisuu. Köyhälistön nylkeminen, k u r j u u s ja h ä t ä k i r i s tetään huippuunsa. M u t t a samalla paisuu kaikkien m a i den köyhälistön k a t k e r u u s , koston t a r v e , v i h a ja v a s t a rinnan voima. Yhä v a l t a v a m m a t joukot järjestyvät k a p i talistista h i r m u v a l t a a vastaan. V a n h a pohja horjuu,
vanhat j u m a l a t ovat k a a t u n e e t . Sorrettujen ääni vaatii
oikeutta. Suomen suurriistajien ahneus on y l t y n y t sietämättömäksi m a a n v a i v a k s i . Peto on n ä y t t ä n y t k a r vansa. Vievätkö köyhälistöltä leivän suusta ja v a a t t e e t
päältä? M u t t a köyhälistön o n sortajat t u o m i t t a v a . . .
Riikka T u u n a nousi y h t ä k k i ä seisomaan rattaille.
— Johanssonni, n y t m i n ä lähden! huusi h ä n .
Ja samassa läjähtivät p a p e r i k ä ä r ö t tiepuoleen. T a k a a
hänen omilta r a t t a i l t a a n olikin tullut viinanhaju. Siellä
oli viinaksia. Hän nosti senkin k a n t a m u k s e n maantielle
ja läjäytti hevosta ohjasperillä. P i t k ä s t ä aikaa tuli h ä n e n
mieleensä jokin poikamaisen k e v y t olo. Sellaista h ä n oli
tuntenut lapsena kiivetessään puihin. H ä n t ä n a u r a t t i .
Johanssonni juoksi esiin metsästä, h u u s i ja hosui
käsiään.
— K u u l k a a s nyt, huusi Riikka vastaan, — m i n ä h ä n
olen porvari, riistäjä ja j u m a l a n k u m a r t a j a . On paljon
pyydetty, että m i n u n pitää kuljettaa teidän kirjallisuuttanne!
Hän näki että Johanssonni seisoi ja pui n y r k k i ä h ä n e n
perässään.
— Kyllä Riikka t ä m ä n vielä k a t u u ! h u u s i J o h a n s sonni. — En olisi uskonut, k u n Riikka on aina p a r e m m i n
ollut sellainen inhimillinen. S a a t a n a n porvarit, kyllä te
vielä n ä e t t e . . .
Riikka T u u n a k ä ä n t y i taakseen.
— J o h a n s s o n n i . . . k u u l k a a s : p a r a n n u k s e t eivät tule
vihan ja koston tietä. Viha s y n n y t t ä ä vihaa ja kosto k o s toa. Se tie ei koskaan vie perille . . .
— R a k k a u s on kattilassa, m u t t a viha p a l a a a l l a . . .
— R a k k a u s p a l a a p o h j a a n . . . P a h a ei voi palvella
hyvää...
— Mene helvettiin! Kyllä sinä vielä k a d u t . . .
Riikka ajoi y k s i n ä ä n eteenpäin, korvissaan muonarengin viime sanat. H ä n e n mielensä keveys oli jo kokon a a n ohitse.
K a a m e a alakuloisuus laskeutui hänen
ylleen. Tiekin kävi y h ä yksinäisemmäksi. Mitä tästä
kaikesta tulee?
K u n h ä n illalla palasi kotiin, kuuli h ä n ensi k e r r a n
äänen, joka siitä puoleen kaikui k a u t t a K a n k a a n pitäjän
joka ilta ja p y h ä p ä i v ä t k i n umpeensa, äänen, j o k a sittemmin kävi varsin kohtalokkaaksi. H ä n kuuli sanat: r a s dvaa, ras - dvaa! tahdissa kuin ikinä jonkin k o m e n n u s sanan. V e n ä t t ä olivat sanat ja kaiketi harjoittajatkin
olivat venäläisiä. Ääni ei k u i t e n k a a n k u u l u n u t venäläisten harjoituskentältä, v a a n niityltä h a u t a u s m a a n
takaa.
Ras-dvaa! ras-dvaa!
K a n k a a n k i r k o n k y l ä lepäsi yliluonnollisessa valaistuksessa. A u r i n k o laski lämpöisenä kuin kesällä ja sen
rusotuksessa h e h k u i v a t keltaiset metsät. P i t k i n niittyä
marssi omituinen j o u k k o : p a r i k y m m e n t ä työmiestä t y ö vaatteissaan. Heidän k ä y n t i n s ä oli raskas ja vaatteet
riippuivat väsyneesti.
Ras - dvaa! Ras - dvaa!
N e h ä n olivat t u t t u j a jokikinen, samoja miehiä, jotka
täällä olivat marssineet heinäntekoon ja viljankorjuuseen. T ä m ä oli tietysti k i r k o n k y l ä n järjestyskaarti eli
p u n a k a a r t i , olihan h ä n kuullut, että sellainen piti p e r u s t e t t a m a n . Tässä se n y t oli. K e t ä v a s t a a n se menee?
Venäläisiäkö? M u t t a v e n ä l ä i n e n h ä n sitä on johtamassa.
Mitä epäjärjestystä se aikoo asettaa? Eihän täällä näy
m i t ä ä n epäjärjestystä.
Ras - dvaa! Ras - dvaa!
Jokin kaunis innostus n u o miehet k u i t e n k i n oli koonnut, sillä he olivat työstään tulleet t ä n n e ja marssivat
n y t tuossa raskain, kömpelöin jaloin. V a r m a a n heidän
sisimmässään k u i t e n k i n oli t a r v e v a r u s t a u t u a kaiken
v a r a l t a suojelemaan kotia j a k o t i p a i k k a a . . .
P i a n senj aikeen saapui v a n h a Miina kaupungista.
H ä n t ä totisesti ei olisi s a a t t a n u t t u n t e a . K a u p u n g i n rouv a t olivat lahjoittaneet hänelle hienoja v a a t t e i t a a n —
h a t t u vain p u u t t u i , ja h ä n t ä olisi luullut joksikin v i r k a 220
miehen rouvaksi. K y l l ä h ä n ne h a t t u j a a n k i n tarjosivat,
kertoi Miina punastuen, m u t t a eihän h ä n n y t toki sellaisia . . . Nytkin jo vallan hävetti tulla kotipuoleen t ä l laisissa pukimissa. Hänellä oh u u d e t kalossit, hänellä
oli sateenvarjo, hänellä oli r u o k a t a v a r a a . Ja s a i r a a n h o i tajattaret olivat lahjoittaneet hänelle sormuksen. Musta
risti siinä oli kannassa, kyllä se oli hyvin kaunis. M u t t a
outo se oli kädessä, k u n ei ikinä ollut sellaista omistanut
eikä uskonut sellaista s a a v a n s a k a a n . Miina oli niin
nuortunut, h ä n oli niin kiitollinen, iloinen ja keveä, ja
kertomista hänellä riitti loppumattomiin. H ä n istuikin
penkillä T u u n a n keittiössä ja kertoi jokaiselle, joka
halusi kuulla.
— Miina m e n e e vielä naimisiin! sanoivat T u u n a n p a l velustytöt. — K u n soltut n ä k e v ä t , niin k o p p a a v a t h e v o sen selkään.
Miina nauroi. Ei n y t toki sellaisista sopinut p u h u a ,
mutta kyllä se elämä oli k u i n silkkiä, k u n oh t e r v e y tensä saanut. Sitä ei voinut kieltää. J u m a l a l l e kiitos 3 a
kunnia.
Miinan piti n ä y t t ä ä kalossejaan sisar Hultalle.
Niitä
ei löytynyt mistään. O v e n s u u h u n h ä n oli ne j ä t t ä n y t ,
alas, ulkoeteiseen. Koko talo h a k i . Aivan v a r m a a n ne
olivat joutuneet vaihdoksiin. K u k a täällä oli k ä y n y t ?
Oma väki vain. Kalosseja ei löytynyt. Miina istuutui
vakavana penkille.
— No mihin panitte sateenvarjonne ja saalinne? kysyi
Riikka. — Ei n y k y ä ä n voi ulos j ä t t ä ä .
— Ulos minä jätin, penkille tuohon, k u n aioin heti
lähteä eteenpäin.
Mentiin katsomaan. Koko talo haki. No m u t t a H e r r a
siunatkoon, m i k ä ihmisille oli tullut?
Miina itkeä
tihutti keittiön penkillä. Sormus oli toki vielä jäljellä.
Mutta entä koppa r u o k a t a v a r o i n e e n ? Hän pelästyi jo
kun t a r t t u i s a n k a a n : koppa oli k e v e n t y n y t . Jestas siunatkoon: sokeri oli poissa! J o n k a t o h t o r i n n a itse oli
antanut. H ä n e n h ä n piti tarjota tuliaiskahvit kotona ja
kutsua K e m p p a i s t e n veljeksetkin m e t s ä s t ä . . .
Mikä
ihmisille oli tullut?
— L ä h t e k ä ä te pian s y d ä n m a a h a n n e , nauroi p i t k ä
221
Milja astuessaan i t k e v ä n pienen naisen ohitse, — m u u ten olette p u t i p u h d a s .
V a n h u s ei yöllä n u k k u n u t y h t ä ä n silmällistä. Hänen
sydämensä oli murheellinen, h ä n ei t u n t e n u t maailmaa
eikä ihmisiä. Niin k a u a n oli t a u t i p i t ä n y t h ä n t ä heistä
erossa. H ä n oli vain n ä h n y t mökkinsä k ö y h ä t seinät ja
t u n t e n u t t a u d i n l a k k a a m a t t o m a t kouristukset. Nyt oli
hänellä kauniit vaatteet, sormus, terveys ja t a v a r a a h ä n olisi voinut olla niin onnellinen, jolleivät ihmiset
olisi näin m u u t t u n e e t . J u m a l a n , J u m a l a n h e olivat h y i .
j ä n n e e t . V a r h a i n a a m u l l a kyydittiin h ä n e t T u u n a n hevosella pois kirkonkylästä. H ä n läksi mielellään. Sydänmaassa toki olivat k a i k k i ihmiset hyviä tuttuja.
M a r r a s k u u n lakko m e n i K a n k a a n pitäjässä varsin hiljaisesti. Ei j u u r i m u u t a t u n t u n u t k u i n että oli yleinen
vapaaviikko. O s u u s k a u p p a oli suljettu ja järjestyskaarti
marssi j o k a päivä, p u n a i n e n lippu etunenässä, kylän
päästä p ä ä h ä n . Siinä oli n y t toistasataa miestä, v a n h e m pia, nuorempia, jopa pikkupoikiakin. Salenjus oli k ä y n y t vaatimassa kauppias Huoposelta säästöpankin avaimia, m u t t a kauppias ei a n t a n u t . Pikkupojat, niinhyvin
porvarilliset kuin j ä r j e s t y n e i d e n k i n lapset, juoksivat
innoissaan k u l k u e e n perässä, j o k a marssi t a n h u a a läpi
kylän, laulaen:
. . . o n veljet keskenään.
P i t k ä Milja oli jo j ä t t ä n y t p a i k k a n s a Tuunassa, m u t t a
h ä n e n t a v a r a n s a olivat vielä talossa ja Riikka oli l u v a n nut, että h ä n täällä saisi p u k e u t u a niihin »punaisiin h ä i hinsä», j o t k a vietettäisiin talolla ja joihin oli kutsuttu
toistasataa henkeä, sekä suomalaisia että venäläisiä.
Myöskin P i e t i k k a oli l u v a n n u t tulla.
Oli l a u a n t a i - i l t a ja talo loisti valkenevien vainioiden
keskellä k u i n lyhty, odottaen uudenaikaista ylkää ja
morsianta. Ensi lumi lankesi maille. Silloin tultiin Riikalle h u u t a m a a n , että morsian on valmis. Suojellen
viluisia käsiään esiliinan alla läksivät Riikka ja sisar
H u l t a j u o k s e m a a n p i h a n toiselle puolelle.
Samassa pienessä huoneessa, missä Milja ollessaan
n a v e t t a t y t t ö n ä Tuunassa, oli v i e t t ä n y t niin monen yön
iloisten solttujen seurassa, oli h ä n e t n y t p u e t t u morsiameksi suomalaista miestä v a r t e n . K ä r y ä v ä n lampun
222
valossa h ä ä r i kolme naista, vielä ojennellen kaikkinaisia
tavaroita Aliinalle, joka hikipäässä p u k i niitä m o r s i a men ylle. Milja oli valkoisissa. S u k a t ja k e n g ä t k i n olivat valkoiset. Tuli jo kiire. S u l h a n e n saattoi saapua
minä hetkenä hyvänsä. Siinä viimeisiä valmistuksia t e h täessä kävi iloinen ja j ä n n i t t y n y t puheensorina.
— Missä on m i n u n nenäliinani?
Pistithän sen j u u r i povellesi.
— P a n k a a vielä neula, etteivät k u k k a s e t putoa.
Helkkarissa, älkää pistäkö!
Se tietää vain h y v ä ä .
— Aijai, o t t a k a a v ä h ä n auki liivejä, pingoittaa niin
hitosti...
— Niin, se on se pikkulintu, joka siellä p i n g o i t t a a . . .
Mutta eihän h a k a s i a voi a u k i j ä t t ä ä .
— Onhan n a u h a , silkkinauha. P a n n a a n se päälle.
— Sehän on punainen. Kyllä morsiamen pitää olla
kokonaan valkoisissa.
— Ja vielä tässä! Se on uljas n a u h a . . .
— Ja sopii Miljalle erinomaisesti.
S e h ä n peittää
kaikki.
— Alalaatikossa se on . . .
— En minä panisi. Kyllä morsiamen pitää olla v a l koisissa.
— P a n e pian nyt, k u u l e t h a n että t a r v i t a a n . . . No
noin vaan, solmuun taakse!
— Kaunis tulee . . . K a u n i s tulee!
— Se on uljas n a u h a .
— Ja sopii tällaisiin punaisiin häihin.
— Ja Miljan m u s t a a n t u k k a a n .
Kun solmu oli k ö y t e t t y ja morsian kääntyi, luki Riikka
selvästi leveän punaisen silkkinauhan päistä:
»Viimeinen tervehdys . . .
Autuaat ovat p u h t a a t sydämestään . . . »
Nauha oli värjätty, m u t t a paksut, p a i n e t u t kirjaimet
näkyivät selvästi. Se oli k a n k a a n k u n n a n P a r a n n a n
isännän haudalle l a s k e m a n seppeleen n a u h a .
Porraskiveliä narisi lumi. Tömistettiin jalkoja. S u l hanen astui sisään.
Näissä punaisissa häissä sattui m u u t e n pieni välikoh-
223
taus, josta m y ö h e m m i n oli k o h t a l o k k a a t seuraukset muutamille K a n k a a n pitäjän kansalaisille.
K a n s a n e d u s t a j a t P i e t i k k a ja Salenjus veivät sivuhuoneeseen Kemppaisen ja Johanssonnin ja keskustelivat
heidän kanssaan p u n a k a a r t i n tilasta ja m u u s t a k i n pitäjässä. Pietikalla oli kädessään taskukirja ja h ä n teki
siihen muistiinpanoja.
— No miehet, sanoi h ä n , k y n ä n p ä ä hampaiden
välissä, — k u t k a t ä ä l t ä n y t niinkuin ensinnä olisivat
n y p i t t ä v ä t , jos niinkuin tulisi puhdistus tarpeen? Toivotaan, etteivät p o r v a r i t p a k o t a työväkeä epätoivon
tekoihin. M u t t a k a i k e n v a r a l t a : k u t k a ne n y t täällä olisivat, j o t k a siinä suuressa r y t ä k ä s s ä tulisivat kysymykseen?
Johanssonni j o u t u i y m m ä l l e ilosta, että toveri Piet i k k a oli v a l i n n u t h ä n e t k i n neuvonantajaksi tällaisessa
tärkeässä asiassa. K e m p p a i n e n oli puheenjohtaja, oli
siis selvää, että h ä n e l t ä kysyttiin. M u t t a hän, Johanssonni oli vain jäsen — h ä n m a h t o i siis j o t e n k u t e n muuten tehdä l u o t e t t a v a n ja edullisen vaikutuksen. Oli siis
vihdoinkin h ä n e n k i n hetkensä tullut, kyllä olikin ollut
k o v a a h ä n e n elämänsä. K u n oli se muijakin tullut otett u a sellainen saamaton. N y t saisivat n ä h d ä pomot ja
porvarit, että hänessäkin, Johanssonnissa oli tiplomaattia ja käskijää. Sekin T u u n a n t y t ä r , joka kiireimpänä
a k i t a t s u u n i a i k a n a teki hänelle sellaiset kepposet. Salenj u s oli jo ehtinyt luetella L e n n a r t t i M ä k i m a t k a n , joka
piti Maahisten k a r t a n o a , k i r k k o h e r r a Nahisen ja kauppias Huoposen.
— Riikka T u u n a k u m m i n k i n on sellainen! huusi
Johanssonni kiihtyneenä.
— P i t ä ä v ä l t t ä ä naisia, sanoi Pietikka. — Ovatko
M ä k i m a t k a n väet luotettavia?
— K a h d e k s a n t u n t i n e n m e n i M ä k i m a t k a s s a ensin
läpi...
— J a a h a h , j a a h a h . . . H y v ä on.
— Kelju mies on opettajakin! sanoi Johanssonni.
— Jaahah, jaahah . . .
— M u t t a hiidessä: S y d ä n m a a n Miina! huusi Kemppainen äkkiä.
224
— Se nyt on niin v a n h a k ä ä k k ä , että oli tuo missä oli,
huomautti Salenjus hymyillen.
— Se ilmiantoi m i n u n veljeni pappipirulle, kyllä se
o n toimitettava taivaaseen . . . h a h h a h h a h . . .
Pitää katsoa, ettei harjoiteta persoonallista kostoa,
huomautti P i e t i k k a vakavasti. — T ä m ä p u n a i n e n liike
on pyhä asia eikä sitä saa vetää alas ryöstön ja m u r h a n
tasalle...
Hetkeksi vaikenivat kaikki.
— Vain vastavallankumoukselliset voimat on toimitettava pois tieltä, selitti Pietikka.
Ei, ei ryöstön eikä m u r h a n tasalle, toisteli J o h a n s sonni. — M u t t a T u u n a n Riikka k u n paiskasi k a i k k i
vaalijulistukset maantielle, alas r a t t a i l t a a n . Niin kyllä
se jo on vastavallankumouksellista toimintaa. Ja m e i d ä n
lehteä hän oli kieltänyt t u o m a s t a silmiensä eteen.
— Ja kyllä v a a n viinaa on t a r v i t t u kaikissa v a l l a n kumouksissa, kuiskasi K e m p p a i n e n viisaana ja v a k a vana. — Mikään v a l l a n k u m o u s ei k ä y l a a t u u n ilman
viinaa.
— Pappi on y l l y t t ä n y t saarnatuolistakin, sanoi S a l e n jus, — eikä ole huolinut varoituksista eikä mistään.
Kyllä h ä n t ä on varoitettu.
— Papilla on niin p a k s u t kellonvitjat, sanoi K e m p painen, — että sellaiset olisi k o r j a t t a v a y h t e i s k u n n a n
talteen.
— Pappilassa harjoittavat lapsetkin v a s t a v a l l a n k u mousta! huusi Johanssonni.
— Ahoselta meni puotipalvelijakin Saksaan.
— Jaahah, j a a h a h . P a n n a a n ylös. Ei siksi, että t ä t ä
luetteloa tarvittaisiin. Toivomme viimeiseen saakka,
että herraskaiset t u l e v a t järkiinsä. Varoitan vieläkin
päästämästä asioita yksityisten koston ja ryöstön luisuvalle pinnalle. Ja tietenkin on s a n o m a t t a k i n selvää, että
tämä asia pysyy m e i d ä n kesken.
— Se on selvää k u i n Kemppaisen m u o r i n kahvi! n a u roi Johanssonni ja tarjosi kunnioittavasti k u m a r t a e n
savukkeet kansanedustajille.
Salissa kajahtivat eläköön-huudot. Miehet, kaikki
neljä, sekaantuivat k a n s a n vilinään.
15 — Talvio
Kootut teokset VIII
225
E r ä ä n ä p i m e ä n ä iltana jälkeen j o u l u n ilmestyi Tuunan
keittiöön v a n h a mies, joka pyysi yösijaa. Riikka Tuuna
pesi astioita pienen l a m p u n valossa, öljy k u n oli kovin
vähissä. Tytöt tulivat lypsyltä, h a m e e t korkealla ja jäätyneinä kahisten. Kissa sai maitoa teevadille pöydän
alle ja latki sitä hiljaa.
— Sopii v a a n m e n n ä pirtin puolelle, kehoitti Riikka
vierasta.
— Jos voisi saada jotakin syötävän puolta, sanoi mies
ääni vavisten.
— Sitä ei n y t paljon ole kenelläkään. Syökää jos tahdotte tuossa tyttöjen m u k a n a . Totta kai vieraalla on
paperinsa kunnossa, ettei tule ikävyyksiä taloon.
— Kunnossa pitäisi oleman.
Tytöt istuivat toisiaan vastapäätä, toinen i k k u n a n alla,
toinen irtopenkillä, ja j y r s i v ä t suurista reikäleivänpalasista. Ukko kastoi leipäpalaansa s a m a a n suolakuppiin
kuin hekin. K u k a a n ei p u h u n u t . Kello tikutti. Kissa
m a k a s i uuninkyljessä. Riikka päästi sisään koiran ja
katosi.
M u t t a koirapa k a r k a s i u k k o a k o h d e n ja alkoi iloisesti
v i n k u a j a nuolla h ä n e n käsiään.
— Onpa täällä ystävällinen koira, yritti v a n h u s pelästyneenä. — On kai penikka. Soh, s o h . . . Eipä taida olla
h y v ä vahti, k u n noin suostuu vieraaseen.
Tytöt katsoivat h ä n e e n p i t k ä ä n ja sanoivat, että se on
p e n i k k a ja nuo venäläiset sen ovat opettaneet sellaiseksi,
että se on joka miehen ystävä. Vieras sanoi nopeasti
h y v ä ä yötä ja tytöt kuulivat h ä n e n askeltensa kopisevan
alas portaita.
Mitä? Tuliko h ä n takaisin?
Riikka T u u n a istui E i n o - I l m a r i n kiikkutuolissa silmät
ummessa, k u n h ä n salista kuuli askeleita.
— K u k a siellä on?
— R i i k k a . . . hsss! Minä se olen. Etkö t u n n e . Ole
J u m a l a n t ä h d e n hiljaa.
— K u k a minä?
— Etkö n y t t u n n e ? E i n o - I l m a r i m i n ä olen. Lähdet ä ä n pian pakoon. Osaatko t y y n e n ä m e n n ä keittiöön ja
lähettää tytöt n u k k u m a a n . . . N o m u t t a Riikka, hyvä
ihminen...
226
Riikka oli v a i p u n u t pikku-veljensä r i n t a a vasten. H ä n
nieli siinä jonkinlaista k u i v a a n a u r u a , koetellen k ä s i l lään pojan olkapäitä, käsivarsia, niskaa, kasvoja.
Niin, niin, m i n ä se olen. M u t t a m i n ä olen j u l m a n
vaarallinen. Jos ne koirat saavat tietää, että m i n ä olen
täällä, niin minä riipun hirressä ja sinä myös. Mene n y t
siis keittiöön ja koeta l ä h e t t ä ä t y t ö t n u k k u m a a n . Tai
lähetä heidät k y s y m ä ä n v i e r a a n p a p e r e j a . . . Tai vielä
parempi: m e n e itse ja k u n et löydä u k k o a tuvasta, niin
ihmettele ja lausu arvelu, että h ä n kai on m e n n y t
muualle. Katso, koira, se p a k a n a , se teki minulle aika
tepposet, sillä se tunsi m i n u t . M u t t a sisko — n y t sinun
täytyy olla terästä niinkuin e n n e n k i n olet ollut.
— Minä en voi valehdella, yritti Riikka tuskissaan.
— Mitä sinä p u h u t ? Valehdella? T a h d o t k o m i n u t
hirteen? Onko n y t k y s y m y s valehtelemisesta. Sinä olet
paha ja tyhmä.
— Olin mikä olin. M u t t a p u h u t a a n jostakin t ä r k e ä m mästä. Oletko todella täällä? K u i n k a olet tullut? Missä
olet ollut.
Eino-Ilmari tuli surulliseksi.
— Minulla siis ei ole t u r v a a sinun luonasi. Jos m i n u a
tullaan etsimään täältä, niin sinä heti sanot, että olen
täällä.
— Älä m i n u a kiduta, poika, tiedäthän, että m i n u n
täytyy riippua kiinni totuudessa. K u k a sinua t ä ä l t ä
etsisi.
— Ne tietävät asiat p a r e m m i n k u i n y k s i k ä ä n meistä.
Niillä on u r k k i j a t j o k a paikassa. On h y v i n mahdollista
. . . jopa luultavaa, että n e n y t k i n tietävät e r ä ä n u k o n
tallustelleen k y l ä ä n j a t u l e v a t t a r k a s t a m a a n , m i n n e h ä n
on joutunut. Tytöt kertovat, että koira tunsi m i n u t .
Silloin minä olen kiinni.
— Oi, Eino-Ilmari, että t u l i t k a a n . Miten m i n ä voin
sinua suojella? En valehtele, tiedät sen. Mitä m i n u l l e
sitten jää, jos luovun totuudesta?
— Minun kai ei olisi p i t ä n y t tulla t ä n n e . M u t t a p e l käsin sinun m e n e h t y v ä n e p ä v a r m u u t e e n . Me e l ä m m e
kyllä kaikki, Toivo, Arvo, O l l i . . . Onko v a r m a , että
kaikki täällä n u k k u v a t ? Eihän täällä ole k e t ä ä n ? Toivo
ja Arvo m e n i v ä t väärillä passeilla rajan yli. Minä k a r -
227
kasin yöllä poliisivankilasta, josta m i n u t piti lähetettäm ä n Venäjälle. Eräs h e r r a antoi minulle palttoonsa ja
lakkinsa sekä silmälasinsa ja niiden turvissa pääsin läpi
k a u p u n g i n . Olin sairashuoneella viikon. Sieltä sain
lääkärintodistuksen, että m i n u n t ä y t y y lähteä J ä m t lantiin p a r a n t a m a a n k e u h k o j a n i . . .
J o n k u n Armas
Laakson passilla lähdin J ä m t l a n t i i n . Minua ei kukaan
epäillyt, kävelin r i n t a s i s ä ä n p a i n u n e e n a . . . No, mitä
n y t ? Riikka, et ole y h t ä ä n iloissasi tulostani.
— Tällaisten valheiden turvissa sinä olet säilynyt.
— Totuus olisi syössyt m i n u t suoraan s u r m a n suuhun
y m m ä r r ä t toki sen. Minä olen oppinut ovelaksi, oi, et
aavista miten ovelaksi! Ja sinäkin vielä opit.
— En ikinä! En tahdo!
— Odota sinä vaan, k u n h ä t ä tulee.
— Teidän s a n a n n e olkoon j a a - j a a ja ei-ei.
— Olkaat v i e k k a a t k u i n k ä ä r m e e t ja lempeät kuin
k y y h k y s e t . . . Olli meni suksilla yli j ä ä n . . . Hän tappoi
ainakin kolme s a n t a r m i a . Kyllä he h ä n e n nyrkkinsä
muistavat. Yhdenkin k a u h e a n i n h o t t a v a n u r k k i j a n hän
löi tainnoksiin ja viskasi avantoon. Niin, niin, sillä m u u ten he olisivat t a p p a n e e t hänet. Se se j u u r i on sodassa:
jollen m i n ä t a p a sinua, niin sinä t a p a t minut.
— Voi s i e l u - r a u k a t , s i e l u - r a u k a t !
— Älä sinä voihki, n e u v o k k u u s on h y v ä asia ja viekk a u s on sodan p a r h a i t a apukeinoja. Ole terästä, sisko,
niinkuin olet aina ollut. Ä l ä k ä sitä totuuttasi tuuppaa
j o k a p a i k k a a n , mihin se ei sovi. S u o r a a n sanoen: sinun
saivarteleva totuutesi pitää sulkea sodan ajaksi johonkin alttarikaappiin j a ottaa sitten taas esiin . . .
— P o i k a . . . en t u n n e sinua, m i k ä sinulle on tullut?
— Olen k o k e n u t totta ja satua, olen seikkaillut, eläm ä n i on ollut t ä y n n ä v a a r a a ja voittoa. K a i k k i on ollut
kuin satua j a runoa, miten vain t a h d o t . . . Tyttö, herää
ja y m m ä r r ä m i n u a . Y m m ä r r ä m i k ä on edessäsi, meidän
suomalaisten edessä: sota.
Riikka vaikeni p e t t y n e e n ä ja alakuloisena. Vihdoin
h ä n kysyi Toivoa ja Ollia. E i n o - I l m a r i päästi tulemaan
nopean sanojen pärskeen, j o k a v a i k u t t i k u i n sadekuuro.
— Hyvin he voivat. En ole n ä h n y t heitä, m u t t a he
ovat v i m m a t u s t i harjoitelleet Lockstädter-Lagerilla ja
228
odottavat n y t Libaussa Suomen v a p a u t u k s e n hetkiä.
Siellä se on Ollikin j ä ä k ä r i e n joukossa. P o i k a p a h u s
valehteli olevansa kahdeksantoista vuoden v a n h a . Ne
nielivät valheen kuin h y v ä n k i n h e r k u n ja Olli hoitaa n y t
tietääkseni k o n e k i v ä ä r i ä . . . Siellä on paljon m e i k ä l ä i siä, toista t u h a t t a k u m m i n k i n . Minä, m i n ä olen h o i t a n u t
komerssia rajalla. On siinä ollut työtä siinäkin. Ja n y t
on m u u t a m i a j ä ä k ä r e j ä jo tullut k o t i m a a h a n h a r j o i t t a maan suojeluskuntia. P o h j a n m a a l l a n e j o o v a t . . . s u u rilla jäillä harjoitellaan j o u l u n p y h i n ä että kaikaa. T i e dätkös, minä osaan sellaisen laulunkin, että tulee h u l luksi ilosta, k u n sen kuulee. Tule t ä n n e , niin veisaan
korvaasi. M u t t a sinä et saa unissasikaan toistaa tätä,
muista se. K u n m i n ä n y t osaisin sen sinulle niin k u i s kata, että y m m ä r t ä i s i t . Minua i t k e t t ä ä aina, k u n sen
kuulen. No, korvasi t ä n n e nyt, t y t t ö . .. Oletko oikein
harras niinkuin olet kirkossa, oletko valmis? K u u l e
siis:
Syvä i s k u m m e on, viha voittamaton,
meill' a r m o a ei, k o t i m a a t a .
Koko o n n e m m e k a l p a m m e kärjessä on,
ei r i n t a m m e heltyä saata.
S o t a h u u t o m m e h u r m a t e n maalle soi,
mi katkovi kahleitansa.
Ei ennen u h m a m m e u u p u a voi,
k u n v a p a a on Suomen kansa.
— J u m a l a ! pääsi Riikalta ja h ä n pusersi tuskissaan
pikkuveljen käsivarsia. — Vihaa ja k o s t o a . . . en
ymmärrä...
— Et saa olla penseä, tyttö. Se on v a p a a n S u o m e n
sotalaulu, etkö n y t k u u l e . J ä ä k ä r i t ovat sen tehneet
L i b a u s s a . . . Minä voisin lentää J u m a l a a kaulaan, k u n
sen kuulen. Katso, j ä ä k ä r i t ovat J u m a l a n lahja, ne ovat
ne, jotka ovat uskaltaneet uskoa S u o m e n vapauteen, ne
ovat ne, j o t k a ovat t u n t e n e e t k e v ä ä n rinnassaan e n n e n kuin k u k a a n m u u . . . Minun t ä y t y y n ä h t ä v ä s t i p u h u a
sinulle aivan niinkuin olen p u h u n u t käydessäni selittelemässä kansalle. Ei siksi, että se paljon tarvitsi. Siellä
Pohjanmaalla ollaan valveilla. M u t t a on k u i t e n k i n t ä y -
229
t y n y t järjestellä. Olen k ä y n y t p u h u m a s s a . Ja n y t puhun
sinulle, sillä sinun t ä y t y y h e r ä t ä ja järjestää asiat täällä.
Katso, sota on o v e l l a . . . Älä keskeytä minua, minulla
on niin l y h y t aika. Sinun t ä y t y y ensinnäkin y m m ä r t ä ä
jääkäriliike. Se on j o t a k i n h y v i n ihmeellistä. Olen
puhuessa v e r r a n n u t j ä ä k ä r e i t ä p a j u i h i n . . . niin, niin
pajuihin. Tiedät miten aina olen p i t ä n y t pajuista. Ja
n y t tiedän miksi: siksi että ne t u n t e v a t k e v ä ä n ennenk u i n m i k ä ä n m u u luonnossa. Jollen kuole v a p a u s sodassa, niin ehkä vielä runoilen, siltä m i n u s t a tuntuu.
M u t t a k u u l e h a n : et s u i n k a a n sinä voisi a n t a a minulle
v ä h ä n ruokaa. K a u h e a n k o v a a leipää sinä tarjoat meid ä n väille . . . Niin, katso, paju k a s v a a vesiojain varsilla
ja e n n e n k u i n y k s i k ä ä n toinen kasvi meillä aavistaa
k e v ä ä n lähestyvän, k u u l e e paju veden solinan syvällä
m a a n povessa. K e v ä t tulee! Ja ennen pitkää ovat hopeiset k u k a t ilmestyneet metsään.
Muistatko Ummen
saarta, siellä ne aina ensinnä p u h k e a v a t . . . Sinä saat
uskoa, että k u n j ä ä k ä r i t tulevat kotiin, niin kaikki n u o ret s e u r a a v a t heitä. P o h j a n m a a l l a se alkaa, s a m a n a päiv ä n ä riisutaan venäläisiltä aseet. M u t t a ole niljaa, hilj a a . . . Meillä ei ole aseita, siinä se on. M u u t e n olisikin
leikkiä, m u t t a k ä y n y t paljain käsin aseistettuja joukkoja vastaan. Ruotsi m o k o m a ei a n t a n u t . M u t t a Saksa
a n t a a . Hindenburgi ja Ville ovat meille suosiolliset —
ajattelevat kai, että a n t a a lapsen y r i t t ä ä . Ja ovathan
ne n ä h n e e t Saksassa, että jääkäreissä on sisua. Hitosti
m i n u n on nälkä, olin riistämäisilläni kissalta kupin, kun
sinä sitä äsken keittiössä s y ö t i t . . . E t k ä ensinkään
a r m a h t a n u t u k k o r a u k k a a , j o k a sinuun t u r v a u t u i . En
olisi uskonut, että sinä, j u m a l i n e n ihminen, olisit niin
kova. No, kuules nyt, ala sinä n y t k u t o a ja k e h r ä t ä ja
neuloa valkokaartille. Ja mobilisoi k a i k k i luotettavat
voimat. M u t t a viisaasti ja t a i t a v a s t i . . . Tuo n y t ruokaa,
r a k a s lapsi. Ja sitten lähtee u k k o Viljami Toivola
taasen liikkeelle. Katso, m i n ä olen lasinpuhaltaja Vilj a m i Toivola ja lähden työasioille Riihimäelle. Mitä
m i n ä antaisinkaan, k u n pääsisin saunaan.
— Sota, kuiskasi Riikka raskaasti, — pitääkö n y t r y h t y ä siihen? Eikö n y t ole m u u t a k e i n o a . . . ? Sotahan on
meille toivoton.
230
Ei ole! Und setzet ihr nicht das Leben ein . . . Mutta
tuo jo ruokaa! Ja sitten takaisin taipaleelle.
Yö kului. Ennenkuin päivänsalo alkoi tuntua, täytyi
Riikka Tuunan päästää pikkuveli ulos pimeyteen. Ei
niin paljon valoa hän ollut uskaltanut sytyttää, että hän
olisi nähnyt hänen kasvonsa. Ei portille hän saanut
häntä saattaa. Ei mitään varmuutta hänelle jäänyt,
pääsisikö edes läpi kylän. Mutta jokin häikäisevä valo
tunki nyt vähitellen hänen sieluunsa ja hänen korvissaan alkoi soida se runo, jonka Eino-Ilmari oli lausunut
ja joka hänestä ensi hetkessä oli tuntunut vihan ja koston julistukselta. Se oli sodanjulistus valhetta vastaan,
sodanjulistus kansallista häpeää vastaan Suomenmaassa.
Se oli Jumalan oma ääni, hänen kevätlähettiensä huuto
kiusatulle kansalle. Se oli vapautuksen viesti syntiin
vangituille sieluille.
Arvohan oli luvannut lähteä noutamaan kevättä! Hän
tuo kevään!
Muutamana silmänräpäyksenä tuntui tämä kaikki ei
ainoastaan uskottavalta, vaan luonnolliselta ja selvältä.
Mutta jota enemmän vanha elämä paljastui talvipäivän
harmaassa sarastuksessa, sitä kauemma häipyi öinen
satu. Riikka Tuuna ajatteli kuulemiansa vuoteellaan,
tarkaten sydämensä lyöntejä ja tuttua arkista liikettä
kaivolla, portaissa ja pihamaalla. Mutta kun hän sitten,
yllään saappaat ja vanha toppatakki kulki lumiröykkiöiden keskellä navetan ja keittiön välillä, oli hän
varma, että oli nähnyt hullua, vaarallista unta, joka
rangaistaan tyrmällä ja kuolemalla. Sielujen vankeus
ei ole loppunut.
Oli kuitenkin yksi sävel, joka äännähti eikä ottanut
vaietakseen. Runo, jonka Eino-Ilmari oli lausunut, ei
ollut unta. Jääkärien runo oli totta.
Hän muisti, että jonkin sadun joutsen oli lapselle
ilmoittanut unessa tärkeitä asioita. Mutta jotta lapsi
herättyään uskoisi unen ilmoitukseen, pudotti lintu pois
lentäessään valkean höyhenen ja jätti sen lapsen rinnalle.
Riikka Tuimallekin oli jäänyt valkea höyhen, runo
josta ei hän muistanut muuta kuin
. . . kun vapaa on Suomen kansa.
231
KURJET
K u k a olisi uskonut, että viikossa kaikki niin voi m u u t tua? K u k a olisi uskonut, että seitsemää päivää myöh e m m i n K a n k a a n kirkonkylässä v a r u s t a u d u t t i i n lähtem ä ä n sotaan? S a m a t miehet, j o t k a viikko sitten vielä
rauhallisina olivat n u k k u n e e t talojen pirteissä seinäkaappiensa alla, kiersivät n y t asekuormia ja tyhjinä
odottavia ajopelejä työväentalon edustalla, valmiina
h e i t t ä y t y m ä ä n istuimille ja l ä h t e m ä ä n sodan seikkailuihin. Siinä olivat M ä k i m a t k a n rengit J a n n e ja Jere, itselliset Linteeni, Aaltonen ja Halme, Rajalan vanhimmat
pojat sekä lisäksi k y m m e n k u n t a m u u t a n u o r t a miestä.
Johanssonnin Karoliina etsi vielä viime hetkessä neulaal a n k a a kiinnittääkseen n a u h a n veljensä Linteenin hihan
y m p ä r i l l e ja Rajalan m u o r i t y r k y t t i poikiensa povitask u u n kahvipulloa, j o n k a h ä n oli t u o n u t heille evääksi.
— J u o t t e jäällä, pyyteli hän, — panin ensin paperiin ja sitten neljä s u k k a a päälle. Se on k u u m a a vielä,
v a i k k a juotte U m m e n saaren tuolla puolella. Otatte sitten s u k k a p a r i n k u k i n t a s k u u n n e . I h k a uusia sukkia, itse
olen k e h r ä n n y t langat ja k u t o n u t . K a h v i on varmasti
k u u m a a vielä U m m e n s a a r e n tuolla puolen.
K u k a a n ei k u i t e n k a a n k u u n n e l l u t h ä n t ä . Hänen tytt ä r e n p o i k a n s a Eemeli ja Iivari latoivat m u u n sakin joukossa selkäreppujaan k u o r m a a n ja jäivät sitten sytyttäm ä ä n s a v u k k e i t a a n m u o n a r e e n ympärille, missä Mirja,
Niinimäen t o p a k k a palvelustyttö istui leipäsäkkien
päällä, ohjakset käsissä, valmiina m i n ä h e t k e n ä tahansa
k ä s k e m ä ä n hevostaan liikkeelle. Se oli T u u n a n vanha
Virma, sama joka aikoinaan oli s a a t t a n u t asemalle Somerin isännän ja Arvo M ä k i m a t k a n . Se ei ollut edellim232
maisena joukossa, se oli aivan loppupäässä ja oli K e m p painen kironnut, k u n T u u n a s t a oli p a n t u tällainen koni.
Mäkimatkasta oli toki a n n e t t u säädyllinen hevonen. Se
olikin jonossa ensimmäisenä. Eikä Somerin ja P a a n a senkaan hevosissa ollut m i t ä ä n moitittavaa. T ä m ä h e v o s asia oli huomioon o t e t t a v a seikka sen tähden, että se
todisti eri talojen s u h d e t t a punaiseen liikkeeseen eli
kansan vallankumoukseen.
Aaltonen ja H a l m e tulivat portaille pistimet pystyssä.
Heillä oli uudet s a r k a v a a t t e e t ja h y v ä t saappaat. P u n a i set nauhat lakkien y m p ä r i l l ä ja käsivarsissa hohtivat
komeasti. Hiiron Manta, joka n y t niinkuin m a r r a s k u u s sakin, oli otettu emännöitsijäksi talolle, hyppäsi heidän
perässään ja kysyi k u k a oli u n o h t a n u t t u m p p u n s a . A a l tosen ne olivat. H ä n p y ö r ä y t t i M a n t a a vyötäisistä ja
Manta k u r k o t t a u t u i innoissaan varpailleen ja kosketti
terävää pistimen p ä ä t ä pojan selässä.
— Kumpiko se n y t on se japanilainen? kysyi h ä n
tärkeän näköisenä.
— Minulla se on japanilainen, sanoi Halme.
— J a a niin, sanoi Manta, — t ä m ä puukonmuotoinen.
En opi e r o t t a m a a n v a i k k a i h m e olisi.
— Opi helvetissä sellainen asia, k u n olet sellaisella
paikalla, sanoi Aaltonen, vetäen kintaita käsiinsä. —
Tämä minun nelisärmäiseni on venäläinen, p a n e se m i e leesi.
— No, katso nyt, opetti Halme, — tässä on lappeessa
tällainen uurros, siitä pääsee veri hyvästi. T ä m ä on
japanilainen...
— Nelisärmäinen on venäläinen ja se on japanilainen,
josta veri pääsee hyvästi, hoki M a n t a kuin läksyä.
— Lahtarien veri, sanoi Aaltonen tyynesti, i k ä ä n k u i n
olisi ollut p u h e pikkuvasikasta, j o k a oli o t e t t a v a h e n giltä.
— Ettekös te n y t tosiaan huoli t ä t ä kahvia, k u u l u i
Rajalan muorin ääni, — k u n m i n ä sieltä asti lähdin sitä
tuomaan.
— Meillä on m a t k a l l a kahviasemia useampiakin, h u u dettiin joukosta. — N y t on kansalla valta!
— Niin, naurettiin, — j u o k a a te muori, itse k a h v i n n e .
Kyllä vallankumous ruokkii väkensä. A n t a a tyttöjen
233
keittää ja hypätä, o n h a n T u u n a j ä r v e n r a n n a l l a taloja ja
taloissa tyttöjä.
— Kyllä minä niin mielelläni olisin t ä m ä n a n t a n u t
vaikeroi m u o r i kaikista kielloista huolimatta. — Kun
ne j ä i v ä t äidistään niin pieniksi nuo pojat ja minä olen
n e h o i t a n u t . . . Tuon Iivarin j a Eemelin. J a sitten isä
on niin t ä t ä lähtöä vastaan. Ja m i n ä k i n olen heille
sanonut, että . . .
— Olkaa hiljaa nyt, h u u s i Johanssonnin Karoliina. —
A n t a k a a s u k a t pojille ja pistäkää k a h v i poskeenne.
H y v ä ä se v a n h a l l e tekee.
Muori ei k u i t e n k a a n vaiennut.
— Minä olen heille sanonut, että joka m i e k k a a n t a r t tuu, s e m i e k k a a n h u k k u u . . .
M u o n a k u o r m a n y m p ä r i l l ä r ä m ä h t i n a u r u . Mäkimatkan
r e n k i - A a t u oli o t t a n u t t a s k u s t a a n viinapullon ja tarjosi
n a u k k u a Mirjalle. H e t k e n t y t t ö arasteli. Hyi, ei hän
ollut milloinkaan ottanut! Koska n y t kuitenkin oli
sotaan lähdössä, niin kai sitä piti k a r a i s t a luontoaan.
Tuskin oli k u i t e n k a a n tulinen j u o m a m e n n y t alas hänen
k u r k u s t a a n , k u n h ä n jo päästi niin h i r v e ä n irvistyksen,
että kasvot olivat k u i n vastasyntyneellä lapsella ja
sihinä k ä v i kuin kissan sylkiessä. Miehet nauroivat.
— P a k a n a , sitä tyttöä!
— Eivät saa järjestyneitten heilat olla niin hempeitä.
— Taitaakin istua p o r v a r i h ä n e n nahoissaan.
— Olkaa t e . . . P i t ä ä h ä n y h d e n pysyä raittiina, kun
te k a i k k i k e i k a h d a t t e h a n k e e n .
— Hiidessä, eikö jo lähdetä? h u u d e t t i i n jostakin ä r t y neesti. — Mitä siellä sisällä k u h n a i l l a a n . On t a r k k a
k ä s k y olla asemalla ennen a a m u j u n a n lähtöä.
— No, Mikko, otatko sinä?
Pullo oli tullut n u o r e n Mikko Salenj uksen kohdalle
eikä poika ensi silmänräpäyksessä t i e t ä n y t miten suht a u t u a tarjoukseen. Jos koskaan, niin piti h ä n e n tällä
hetkellä olla mies, m u t t a äidin kiellot k a i k u i v a t vielä
h ä n e n korvissaan. Isäkin tuli samassa sisältä ja asettui
äidin puolelle h u o m a u t t a m a l l a , ettei pojalle tarvinnut
tarjota: h ä n oli vielä t o t t u m a t o n . Myöskin Mirja keik a u t t i itsensä toiselta syrjältä leipäsäkkiä toiselle ja,
t a p u t t a e n poikaa puhdasihoiselle poskelle, sanoi:
234
Lapsihan se on vielä.
Silloin t a r t t u i Mikkoon k u u m a vimma, h ä n ravisti
tytön käden luotaan i k ä ä n k u i n se olisi ollut syöpäläinen
ja otti askeleen sitä s u u n t a a kohti, m i n n e pullo oli h ä v i n nyt. Hän ojensi vapisevat k ä t e n s ä ja sai kiinni pullosta.
Hänen koko m i e h u u t e n s a oli v a a r a s s a ja saattoi pelastua
vain tällä tavalla.
— Kas, kas, se poika on jo valmis sotamies!
Ehket k ä ä n n y k ä ä n M a n t a n kanssa takaisin, v a a n
lähdet rintamalle?
Outo h u u m a oli k a r a n n u t läpi pojan jäsenten. H e t kisen piti h ä n silmiään kiinni. Mirjan käsi oli jo taasen
hänen leukapielissään eikä h ä n sitä estellyt.
— Ei, en minä Mikkoa päästä, puheli tyttö. — Eikö
niin: me saatetaan pojat asemalle ja t u o d a a n sitten h e v o set kotiin. Oikein totta: ei k u k a a n y k s i n ä ä n t ä t ä r o i k kaa kotiin tuo, n e h ä n ovat n u o r i a hevosia nuo, m i t k ä
on lähetetty M ä k i m a t k a s t a ja Somerilta. Me m e n n ä ä n
sitten yhdessä r i n t a m a l l e Mikon kanssa. Vai ettekö te
luule minun osaavan vetää housuja j a l k a a n i .
Naurajat olivat t y t ö n puolella.
Nuori Mikko selvisi h i u k a n ja k a t s a h t i isäänsä. M u t t a
isä oli selinpäin ja puheli i k ä ä n k u i n ei m i t ä ä n olisi
tapahtunut.
— Pääsen m i n ä yksinänikin! huusi poika t u l i k u u m a n a
ja paiskasi Mirjan k ä d e n olkapäiltään, — en m i n ä ä m m i ä
tarvitse seurakseni!
Hän sai n y t vuorostaan n a u r a j a t puolelleen ja yltyi
jatkamaan.
— Ja siksi toiseksi: j ä ä n jo tälle matkalle, jos katson
sopivaksi. Jollette saa hevosia kotiin, niin a n t a a l a u k a t a
pitkin Tuunajärveä, o n h a n siinä tilaa. Mitä porvarien
hevosten on väliä!
Taas naurettiin. K a i k k i eivät k u i t e n k a a n olleet tässä
ryhmässä. Monet pojat kävelivät aivan yksikseen ja
polttivat. Venäläisiä tuli paikalle. J o h a n Kits oli heidän
joukossaan. Hän kysyi Salenjukselta mitä odotettiin ja
sai kuulla, että K e m p p a i n e n ja Johanssonni olivat m e n neet n o u t a m a a n säästöpankista r a h a a . K a u p p a m i e s ei
ollut toissapäivänä l u o v u t t a n u t avaimia ja eilen hän oli
ollut m a t k a l l a . Oli mahdollista, että oli täytynyt ryhtyä
235
m u r t a m a a n lukkoja. Niin, myöhästymisen v a a r a jo oli
k u o r m a t eivät olleet keveät. E t t ä uskalsikin Huoponen
vastustella.
— Minne ne m e i d ä n pojat m e n i v ä t ? toisteli Rajalan
muori, pidellen kahvipulloa olkaansa vasten kuin lasta.
— Ei tule hyvää, ei tule h y v ä ä . Olisivat ottaneet edes
t ä m ä n pullon. K a h v i pysyy l ä m p i m ä n ä tällä tavalla
k u n p a n e e p a p e r i a ensin. Sen keinon opetti ruustinnavainaja, Relanterin rouva.
— Mitä siinä hoette ja valitatte, huusi vuorostaan
M a n t a portailta. — Sanokaa pojille hyvästi ja lähtekää
kotiin. Ei t ä m ä lähtö sen k u m m e m p i ole k u i n m a r k kinareissu. Minä totuin t ä h ä n k a i k k e e n jo marraskuussa
niin että ei se m i n u s t a ole y h t ä ä n m i t ä ä n . Mikäs tässä
eteen tuli: k u n p o r v a r i t t a h t o i v a t lujaa järjestysvaltaa
t y ö k a n s a a v a s t a a n ja p e r u s t i v a t verikaartejansa, niin ei
suinkaan siinä työkansa voi a n t a a itseään t e u r a s t a a niinkuin lampaita. Katsokaas, muori, se oli p a k k o . Ei suink a a n työkansa t ä t ä huviksensa tee. Ja sinäkin, Helmisen
J e n n y , saisit l a k a t a itkemästä. K u r s s i n h a n sinä heikoilta
päiltä viet, k u n noin itket. Kas, m e i d ä n pojilla on aate,
eivät ne kaadu. M u t t a l a h t a r e i t a k a a t u u kuin heinää.
Kas, eivät ne osaa, k u n ei heillä ole aatetta, v a a n käsi
vapisee. Minä totuin t ä h ä n jo m a r r a s k u u s s a niin että
t ä m ä on jo niin m u k a v a a ja t u t t u a . Aijai, silloin parh a i m p a n a aikana pantiin p a t a a n kokonainen hieho ja
p e r u n o i t a k i n vain t y n n y r i t t ä i n . Ja kai tästä vielä nytkin
tulee sama, j a h k a oikein p ä ä s t ä ä n alkuun. J e n n y s i n ä . . .
älä hiidessä, ei s i n u n k a a n solttusi kaadu, h ä n on samoja
tovereita j a t u n n u s t a a k a n s a n v a l l a n k u m o u k s e n .
Muori oli t u l l u t portaiden eteen ja tähtäsi katseellaan
tyttöön, joka punaisessa villaröijyssään liikuskeli portailla, vilun t a k i a tömistellen jalkojaan permantoon.
— Siellä sisälläkö ne o v a t . . . Eemeli ja Iivari? kysyi
m u o r i ja nousi jo portaita.
— Ä l k ä ä te t ä n n e , torjui Manta, — kyllä m i n ä käsken
pojat.
M u t t a muori t u n k i h ä n e n kintereillään läpi eteisen ja
juhlasalin, j o t k a olivat t ä y n n ä vaateläjiä, punaista kangasta, kirjapinkkoja, tyhjiä ja täysiä pulloja, pahnoja,
tilapäisiä vuodesijoja ja kiireisen syönnin jälkeen jätet236
tyjä astioita, kirjastohuoneeseen. Siellä seisoivat todella
pojat, seisoivat k a h d e n i k k u n a n ääressä ja tupakoivat.
He eivät tulleet iloisiksi. N ä y t t i siltä kuin he olisivat
aikoneet lähteä m u o r i a pakoon. Y m m ä r s i h ä n sen, niin
hienoja kuin he n y t olivat. Minnekäpä he k u i t e n k a a n
olisivat päässeet, olihan m u o r i h e i d ä t jo n ä h n y t . Hän
lähestyi heitä nöyrästi ja hiljaa. Uusissa puvuissaan,
nauhoissaan ja pistimissään saattoi heitä tuskin t u n t e a
samoiksi, joita lapsina oli p u e t t a n u t ja k y l v e t t ä n y t .
— Ehkä minä sitten vain j ä t ä n teidät H e r r a n h a l t u u n ,
sanoi hän.
Hän ei enää p u h u n u t pullosta. Ei h ä n m y ö s k ä ä n i t k e nyt. Hän ei oikein t u n t e n u t poikia. He ojensivat hänelle
kätensä ja lähettivät terveisiä kotiin. Hän puolestaan
toisti »Herran h a l t u u n » ja k ä ä n t y i l ä h t e m ä ä n . Mikä
paikka t ä m ä olikaan, jossa oli tällaiset m ä ä r ä t papereja.
Nukkuiko noilla pahnoilla ihmisiä? Salenjusko se istui
pöydän t a k a n a kirjoittamassa? Mitä h ä n kirjoitti? Mitä
varten Ahvenainen läjäytteli papereihin sinettejä? P a p e riin jäi pyöreä sininen m e r k k i ja jokin kirjoitus. P i d e l len toisella kädellään kiinni pöydistä ja toisella p a i n a e n
kahvipulloa r i n t a a n s a vasten, m u o r i pääsi läpi h u o n e i den portaille ja alkoi astua niitä alas. Hän oli niin p ö k e r ryksissä, että h ä n luuli venäläisen sotamiehen aikovan
ryöstää pullon, jota h ä n kantoi, v a i k k a ystävällinen
solttu päinvastoin oli aikonut a u t t a a h ä n t ä portaista.
— T ä m ä on sama, j o k a varasti Marjelinin lesken l a m paan, sanoi m u o r i p e i t t e l e m ä t t ö m ä n kylmäkiskoisesti
niinkuin lapsi. — T u n n e n m i n ä hänet. H ä n sen vei, eikä
ollut pimeäkään. N ä y t ä n v a i k k a p a p a i k a n k i n metsässä,
missä h ä n sen tappoi. Siellä odotti kaksi m u u t a ryssää.
Sotamies ei y m m ä r t ä n y t m u o r i n ilmiantoa ja h y m y i l i
ystävällisesti. M a n t a puolestaan n a u r a h t i , että k u k a n y t
enää ajattelee Marjelinin lesken lampaita. Marjelinin
leski saa k a r j a a m i t e n paljon tahtoo. Nyt voi ottaa n a v e tasta, mistä vain. Mikä talo siinä n y t olisi likimpänä?
— Minä en enää koskaan n ä e poikia, höpisi muori,
hävitessään ihmisjoukkoon, j o k a oli y h t ä k k i ä m e l k o i sesti s u u r e n t u n u t ja jossa j o t k u t itkivät, j o t k u t n a u r o i vat ja useimmat seisoivat äänettömässä ihmetyksessä.
Salenjus astui n y t vähitellen portaille ja silmäsi tielle.
237
Sitten h ä n h y p p ä s i alas p o r t a i t a ja asettui ensimmäiseen niistä reistä, j o t k a odottivat talon edustalla.
— T ä y t y y tästä m e n n ä katsomaan, mitä pirua he näin
viipyvät.
H ä n katui, että oli p ä ä s t ä n y t K e m p p a i s e n säästöpankkiin. Hän, suoraan sanoen, epäili, että K e m p p a i n e n voi
o t t a a rahoja itselleen. Johanssonni kyllä oli rehellinen
mies, m u t t a niin typerä, että K e m p p a i n e n hetkeksi saattoi l ä h e t t ä ä h ä n e t pois ja sillaikaa m ä t t ä ä saappaanvartensa setelejä täyteen. Olisi p i t ä n y t itse lähteä ottamaan
rahoja. K e m p p a i s e n teki k u i t e n k i n sinne niin mieli ja
saattoi olla y h d e l t ä k a n n a l t a katsoen parempi, ettei
m e n n y t pankkiin, siltä k a n n a l t a nimittäin, että tämä
v a l l a n k u m o u s e h k ä ei onnistuisikaan ja että vielä pitäisi
j o u t u a v a s t a a m a a n teoistaan porvari-perkeleille. Ei
siksi, että m i t ä ä n v a a r a a oli. Olivathan punaiset joka
paikassa lyöneet l a h t a r i t ja kelpo puhdistus oli täälläkin
j o k a tapauksessa t o i m i t e t t a v a e n n e n k u i n u u d e s t a yhteisk u n n a s t a saattoi m i t ä ä n tulla.
R a k k a u s on kattilassa, m u t t a vihan t ä y t y y palaa alla!
M u u t e n ei tule valmista.
Tällaista se n y t on t ä m ä työväen vallankumous! Tässä
hän, Salenjus, M ä k i m a t k a n entinen orja, v a p a a n a lask e t t a a M ä k i m a t k a n Liinaharjalla i k ä ä n k u i n se olisi
h ä n e n omansa. Ja o m a h a n se onkin. Ei k u k a a n tule siih e n m i t ä ä n sanomaan, tai jos tulee, niin saa pyssynpiipusta. Ei ihme, että r a h a v a l l a n korpit k o i k k u v a t ja sylk e v ä t k i u k k u a j a herjausta työväenliikettä vastaan.
Kateeksi käy. M u t t a työn jättiläinen on kerrankin
i r r o i t t a n u t k ä t e n s ä kapitalismin grottemyllystä ja raataa
n y t omaksi hyödykseen. Työn jättiläinen on kerrankin
o t t a n u t h a l t u u n s a työn tulokset. K u k k a r o v a l t a vapisee.
Saakeli sentään, m i t e n k ä t ä m ä o n k a a n juhlallista.
Akseli Salenjus, M ä k i m a t k a n m u o n a r e n k i , tunsi siinä,
ajaessaan t ä y t t ä l a u k k a a läpi kylän, aavistamatonta
iloa. Ei milloinkaan ollut t u n t u n u t näin mukavalta.
K u i n k a monet k e r r a t h ä n olikaan M ä k i m a t k a s s a palvellessaan ajanut t ä t ä hevosta, m u t t a k u i n k a aivan toista
oli ollut. Siinä se j u u r i oli ero: silloin tuli koska hyvänsä
j o k u haltiaväistä k a t s o m a a n j a v a a n i m a a n j a määräilem ä ä n , ja riisti voitot k u k k a r o o n s a . Nyt teki niinkuin
238
itse tahtoi, otti hevosen ja ajoi niinkuin tahtoi. Siinä
se oli ero. Ja tällainen olo tulee n y t kaikelle työkansalle.
Se Eevertti p a k a n a se aina tuli ja p a n i : e h k ä l ä h d e t t ä i siin . . e h k ä koetettaisiin . . . , ehkä mentäisiin, e h k ä j a
ehkä! K e r r a n k i n tuli ja loi ojaa viikon miesten m u k a n a
eikä a n t a n u t h e n g e n r a u h a a . V a r m a a n h ä n on sillä t o i sella kulmalla h a r j o i t t a n u t lahtareja. T ä y t y y nopeasti
soittaa sinne, että vangitsevat e n n e n k u i n pötkii t i e hensä . . . Saakeli sentään, ei h u m a l a s s a k a a n ollut k o s kaan ollut näin m u k a v a a . Toisen näköinen oli n y t k y l ä kin. Raatajat seisoivat pystyssä päin ja vartioivat v a l lankumouksen t u r v a l l i s u u t t a . Teiden risteyksissä heitä
oli, jyvämakasiinien ovilla he pitivät vahtia. P u n a i s e t
merkit hohtivat kuin tuli. Ne olivat kipunoita v a l l a n kumouksen tulesta. R a k k a u s on kattilassa, m u t t a viha
palaa alla. Postikonttoria lähetessä Salenjus pidätti
hevosen.
— Eikö K e m p p a i s t a ja Johanssonnia jo k u u l u ? huusi
hän vahdeille ja k u n eivät he m i t ä ä n tietäneet, mutisi
hän vain, että m i k ä p i r u niitä viivyttelee.
J a hän huusi s a m a n k y s y m y k s e n vielä niillekin v a h deille, jotka astelivat pitäjän j y v ä m a k a s i i n i n edustalla,
vain senvuoksi, että t u n t u i m u k a v a l t a h i h k u a ja h u u t a a
ja muistuttaa poikasille, ketä heidän n y t oli t o t t e l e m i nen. Toisen näköisiä totisesti olivat ihmisetkin. Ei t a r vinnut m u u t a kuin katsoa Johanssonnin tihrusilmäiseen
Karoliinaan: niinhän h ä n p u h u i k u i n itse Fiina J u u r i !
Ja nyt tuossa Niinimäen kesti-Maija: eikös tuo p y s ä h t y nytkin tiepuoleen ja n i i a n n u t syvään niinkuin ennen
kirkkoherralle. Valta oli s i i r t y n y t . . . J a entäs Mäkimatkan H a r u — m i s t ä h ä n tuo tulee? K u i n k a h ä n u s k a l taakin olla liikkeellä? Eikö hänelle t u l l u t k a a n m ä ä räystä, että on p y s y t t ä v ä kotiarestissa? Sanooko tuo
jotakin, k u n m e n i m ä r ä k s i t ä m ä Liinaharja? Hetkiseksi
pysähtyi p u l p p u a v a ilo entisen m u o n a r e n g i n rinnassa ja
jännitys astui tilalle: sanooko H a r u jotakin hevosesta?
Hän veti ohjaksia taaksepäin, nosti l a k k i a ja kysyi
eikö Haaraltti h e r r a ollut n ä h n y t Johanssonnia ja K e m p paista. Sydän seisahduksissa h ä n tuijotti entisen isäntänsä poikaa silmiin.
239
M ä k i m a t k a n n u o r i n poika vastasi kohteliaasti, ettei
ollut n ä h n y t ja otti t a s k u s t a a n paperossilaatikon.
— No, n y t l ä h d e t ä ä n sitten rintamalle, sanoi hän.
— Niin aina pitäisi. J u u r i siksihän m i n ä Johanssonnia j a K e m p p a i s t a . . .
— Onkos tietoa, missä asti se r i n t a m a n y t on?
— No ei ole sen t a r k e m p a a k u i n että asemalla on
m ä ä r ä olla ennen a a m u j u n a n lähtöä. M u t t a voitolla
p u n a k a a r t t i kaikkialla v a a n on.
— No niin n ä k y y lehdestä . . . O n p a n y t kaunis ilma
ajaa. Ei n y t palele.
— Sellaista l a u h a a t ä m ä on ollut koko talvi.
— O n p a se hyvä, k u n on vaatteista p u u t e niin toisella
kuin toisellakin puolella.
— Niin aina, niin aina.
— Ettekös ota vielä savuketta. O t t a k a a pois pari kappaletta taskuunne.
Salenjus otti ja kiitti. Heti k u n h ä n oli sen tehnyt,
h ä n tunsi, ettei olisi p i t ä n y t ottaa. Nyt jäi H a r u siihen
luuloon, että hänellä, Harulla, on odotettavissa joitakin
erikoisia etuja v a l l a n k u m o u k s e l t a . Vaan pelkäsipäs. Ei
k o s k a a n ennen h ä n ollut tuolla tavalla n o s t a n u t lakkiaan
eikä p u h u n u t Salenjukselle noin arvokkaasti. Pelkäsipäs n a h k a a n s a ja tunsi, että v a l t a on siirtynyt. Ei puhett a k a a n hevosesta. H a r u ei u s k a l t a n u t . Salenjus totesi
t ä m ä n kaiken, m u t t a niin k i r k k a a n a k u i n h ä n e n ilonsa
äsken oli ollut, ei se enää p a l a n n u t .
Säästöpankin siisti uusi talo tuli näkyviin. Sekin oli
n y t oma, n i m i t t ä i n k a n s a n oma. K a n s a n valtuutetuilla
oli siellä m ä ä r ä ä m i s o i k e u s eikä porvareilla ja k u k k a r o äijillä. Äskeinen r i e m u olisi syystä voinut palata, mutta
sitä ei k u u l u n u t . Se oli ollut k u i n iloinen lintu. No,
kyllä se siitä vielä palaa. Ja se tulee kaikille ja varsinkin uusille sukupolville. Sillä tällä sukupolvella on vielä
niskoillaan kapitalisti järjestelmän j ä t t ä m ä vararikko.
M u t t a ilo palaa k e r t a .
V a a n tuollapa he vihdoinkin tulevat. Etteihän vain
K e m p p a i n e n ole s a a n u t y k s i n ä ä n penkoa kassakaapeissa.
Kiusallinen epäluulo iski k y n t e n s ä Salenjukseen. Eikä
se m i t e n k ä ä n h a i h t u n u t , k u n h ä n n ä k i edessään Kank a a n k i r k o n k y l ä n esikuntapäällikön ja rahastonhoitajan.
240
Outo oli miehillä n ä k ö ja oudon makuiselta t u n t u i h e i dän puheensa. Vai erehtyikö h ä n ? Olivatko he juoneet?
Jäykkinä kuin seipäät seisoivat aseistetut p u n a k a a r t i l a i set r a h a k u o r m a n reenjalaksilla. Salenjus ei m a l t t a n u t
olla kysymättä, m i t ä p i r u a miehet niin olivat viipyneet.
Keskustelu t a p a h t u i sittemmin h u u d a h d u k s i s s a reestä
rekeen.
— Mitenkä helvetissä me aikaisemmin olisimme v a l mistuneet, sanoi K e m p p a i n e n . — Huoponen valehteli
olleensa m a t k a l l a eilen. Piiloitettuna h ä n oli. T u u n a n
tytär sen ilmaisi. S a t u i m m e ohi ajaessa k y s y m ä ä n , t i e tääkö hän, onko kauppias jo t u l l u t kotiin. Kyllä h ä n
meni valkoiseksi, k u n sanoi, että »kotona kai h ä n on».
Mutta sanoi k u n sanoikin sen ja me h a i m m e ja p e n goimme ja t a v a r a m a k a s i i n i s t a h ä n e t löysimme. T ä y t y i hän siinä, helvetissä, m e n n ä aikaa, k u n t a k a v a r i k o i m m e
puodin, julistimme miehen kotiarestiin ja p a k o t i m m e
hänet a n t a m a a n säästöpankin avaimet. Pyssy ohimolle
vain, mikä siinä auttoi.
— Se on sellainen m e i d ä n Riikka, ettei se sano m u u t a
kuin juuri niinkuin asiat ovat! huusi Johanssonni ylpeänä
entisestä e m ä n n ä s t ä ä n . — Se ei valehtele, T u u n a n
Riikka, vaikka pantaisiin pää poikki.
— Hullu se on! tokaisi Salenjus ja kysyi sitten p a l jonko rahaa p a n k i s t a saatiin.
Ajaen jälkimmäisessä hevosessa ei h ä n voinut nähdä,
miten a v u t t o m a n näköiseksi Johanssonni meni. K e m p painen huusi hänelle tiukasti, että p u h u t a a n niistä sitten. Ja niin ajoivat k a n s a n l u o t t a m u s m i e h e t t ä y t t ä l a u k kaa läpi kylän, piikkiniekkojen vartioima r a h a k u o r i n a
edellä, jäljessä Salenjus ilkeine epäluuloineen. J o k a
ikkunasta katseltiin ajoa, työväenasunnoista juoksi esiin
lapsia, iloisesti h u u t a e n , ja koirat h a u k k u i v a t .
— Kyllä t ä y t y y t ä n n e k i n saada pari k u u l a r u i s k u a ja
tykki, touhusi Johanssonni, jaellessaan miehille r a h a a .
— P u h u k a a n y t siellä piiriesikunnassa, että v ä l t t ä m ä t t ä
toimittavat pari t y k k i ä j a . . . v a i k k a p a viisi k u u l a r u i s kua. Tämä on sentään niin rateekisti t ä r k e ä p a i k k a —
vai kuinka ne s a n o v a t k a a n — t ä m ä k i r k o n k y l ä . . . No,
kun ei näillä m e i d ä n venäläisillä ole niitä kojeita. M u t t a
16 - Talvio,
Kootut teokset VIII
241
kyllä ne neuvovat niitä k ä y t t ä m ä ä n , k u n ne vain tänne
saadaan. J a hevosia m e kyllä lähetetään h a k e m a a n .
Aikuisten tehdessä viimeisiä lähtövalmistuksia, h a r joittelivat lapset tuimassa kiihkossa maantiellä. Heitä
oli t o i s t a k y m m e n t ä poikaa, käsissä kaaripyssyt ja puusapelit, lakeissa punaiset n a u h a t . Johtaja oli muita vanhempi.
— Yks-kaks! Yks-kaks!
— Jo meni lahtarilta henki!
— Ja toiselta!
— Yks-kaks! Yks-kaks!
— Taas meni yksi saatana!
— Viis, kuus, k y m m e n e n , sata l a h t a r i a . . .
— Yks-kaks! Yks-kaks!
— Olkaa hiljaa, lapset! h u u d e t t i i n joukosta. — Oletteko hiljaa, j u n k k a r i t !
Esikuntapäällikkö tuli portaille.
Salenjus päätteli
hänen punoittavista poskistaan, että hän oli k ä y n y t suutelemassa pulloa ja meni h ä n t ä l ä h e m m ä . Selvästi tuli
K e m p p a i n e n konjakilta, ja hienolta lisäksi! Oliko hän
k ä y n y t ottamassa auki laatikon, joka eilen hissuksissa
oh otettu asemamakasiinista? S u u t a r i n lestit sentään,
se poika ei huolinut välipuheista: j u u r i oli sovittu, että
yhdessä otetaan auki laatikko. Ei toki ollut Kemppainen o t t a n u t paljoa. Hyvin h ä n asiansa toimitti. Ryhd i k k ä ä n ä kuin sotaherra seisoi h ä n portailla ja puhui:
— . . . kaikkialla s u u n t a a kansa t e r ä v ä n teräskatseensa
kapitalismin kukistamiseen. K a n s a ei ole t a h t o n u t sotaa,
v a a n porvarit ovat valinneet verisen tien. Työväenluokka on ollut p a k o t e t t u l ä h t e m ä ä n kivääri olalla puol u s t a m a a n itseään ja korkeaa, kauas t ä h t ä ä v ä ä aatettaan. Vaan k e r r a n ne, jotka n y t n a u r a v a t , tulevat itkem ä ä n . K a n s a kyllä varotti porvaristoa r y h t y m ä s t ä luom a a n lujaa järjestysvaltaa työväkeä vastaan. Meitä ei
k u u n n e l t u . Porvariston k e r m a k e r r o k s e t nauroivat meitä
vasten silmiä. Nyt seisotaan luokkasodassa. Lahtarit
taistelevat h a r v a i n v a l l a n puolesta, k u k k a r o n s a ja kapitalismin puolesta, me taistellaan sitä varten, että työläisten kurjiin koteihinkin k e r r a n k i n lankeaisi aamun
rusotus, sitä varten, että heidänkin rintansa k e r r a n saisiv a t riemusta kohota ja t u n t e a hyvinvointia ja onnelli242
suutta. Toverit, j o t k a lähdette u h r a a m a a n h e n k e n n e
vallankumouksen alttarilla, m u i s t a k a a esiintyä a r v o k kaan, luokkatietoisen työläisen tavoin, t a h r a a m a t t a
käsiänne. Eläköön v a l l a n k u m o u s ! Eläköön p u n a k a a r t i laisemme!
Kankaan kirkonkylä kuuli eläköönhuutoja ja pian senjälkeen työväenmarssin. T u t t u j e n sävelten s a a t t a m a n a
liukui sotaan-lähtijöiden jono juhlallisesti läpi peltojen
jäälle. Seisoen ikkunoissaan tai r a n t a t ö r m ä l l ä katselivat
ihmiset kasvoja, j o t k a he olivat tottuneet n ä k e m ä ä n
joka päivä, milloin huoneessa, milloin tiellä, milloin v a i niolla, milloin ruokapöydässä. N ä m ä kasvot olivat silloin kuuluneet yhteiseen kotoiseen e l ä m ä ä n niinkuin siihen kuuluu pihakoivu tai virstantolppa, joita ei h u o m a a
ennenkuin niitä pois siirrettäessä. Nyt e r k a n i v a t t u t u t
kasvot j y r k ä s t i v a n h a s t a ympäristöstään, melkein sillä
tavalla kuin kuollut elävistä. Nuo lähtijät k ä v i v ä t k a l lisarvoisemmiksi kuin ne j o t k a j ä i v ä t kotiin. He olivat
valitut, he muodostivat uhrin. Ja heidän k a u t t a a n siirtyi
sota yhtäkkiä lähelle K a n k a a n kirkonkylää. Sota, josta
ei kenelläkään nykyisestä sukupolvesta ollut elävää
käsitystä, tuli y h t ä k k i ä niin lähelle, että se saattoi laasta
pois tuon o m a n kodin tuossa ja lävistää t ä m ä n oman
sydämen tässä. K a u h u t , joista sanomalehti viime aikoina
oli kertonut, alkoivat y h t ä k k i ä elää silmien edessä aivan
toisella tavalla k u i n t ä h ä n asti, sillä n e h ä n saattoivat
uudistua täälläkin. Sota oli t ä h ä n asti ollut K a n k a a n
kirkonkylälle kirjoitettua k e r t o m u s t a — n y t se tuli
aavistetuksi todellisuudeksi. N i i n k a u a n kuin rekijonoa
saattoi erottaa kylässä, k a n t o i v a t laulunsävelet lähtijöiden korviin, kertoen siitä m i k ä liikkui jäljellejääneiden
mielissä. Viritettiin y h ä uusia lauluja. Sää oli niin leuto,
että saattoi liinoja h u i s k u t t a e n viipyä talon portailla.
Pikkupojat jatkoivat n y t k e n e n k ä ä n h ä i r i t s e m ä t t ä h a r joitustaan maantiellä.
— Yks-kaks! y k s - k a k s !
— Nyt minä a m m u i n l a h t a r i - s a a t a n a n !
— Tuossa meni K a n k a a n p a p p i - p e r k e l e !
— Yks-kaks! Y k s - k a k s ! P y s y k ä ä rivissä. T a r t t e e olla
koreasti. P y s y k ä ä rivissä! T a r t t e e totella johtoa. Minä
suutun . . . Y k s - k a k s ! y k s - k a k s !
243
Heitä ei k u k a a n kunnellut. Ei myöskään kukaan
k u u n n e l l u t muoria, joka p a i n a e n h y l ä t t y ä kahvipulloa
r i n t a a n s a vasten, kompastellessaan metsätiellä toisteli:
»ei t u l e hyvää, ei tule hyvää» aivan niinkuin h ä n olisi
u n o h t a n u t kielen kaikki m u u t sanat.
Sillaikaa kuin naiset ja lapset näin omistivat ajatuksiaan sodalle, kokoontuivat miehet, nimittäin Kankaan
k i r k o n k y l ä n esikunta, p e r i m p ä ä n huoneeseen karttojen
j a paperien ympärille.
— T ä y t y y tulevaisuudessa katsoa, h u o m a u t t i Johan
Kits, ettei päästetä m u k a a n saattajia. Se hermostuttaa
miehiä, k u n naiset itkevät. On paras, että lähtö tapaht u u pimeällä.
— No se n y t oli t ä m ä n k e r r a n , katkaisi h ä n e t Salenjus
lyhyesti. — T ä m ä n y t oli ensimmäinen kerta. Eikä niitä
naisiakaan k ä y s u u t u t t a m i n e n , niitä t a r v i t a a n tässä vielä
pirusti!
Oli paljon j ä r j e s t e t t ä v ä ä : vahtivuoroissa oli tullut
sekaannusta, peräkulmille t ä y t y i l ä h e t t ä ä sanoja, että
miesten on liityttävä p u n a k a a r t i i n , taloista täytyi toim i t t a a k e r ä ä m ä ä n vaatteita, T u u n a s t a oli kieltäydytty
a n t a m a s t a lehmää, k i r k o n avaimet oli saatava esikunnan
h a l t u u n , k a u p p a m i e s t ä y t y i k u t s u a vallankumoustuomioistuimen eteen, venäläiset v a a t i v a t talon salia kahdesti
viikossa tanssia v a r t e n . Salenjus oli kuitenkin päättänyt, että hän, e n n e n k u i n r y h t y y m i h i n k ä ä n muuhun,
ottaa selvän r a h a - a s i a s t a .
— Yksitoista t u h a t t a sieltä lähti, sanoi Kemppainen
ja katseli y s t ä v ä ä n s ä j ä y k ä s t i silmiin. — Pennejä päälle,
ei ollut aikaa laskea. Johanssonnin t a k a n a ovat.
Salenjus koputteli rystysillään k a r t t a a n , joka oli heid ä n edessään pöydällä ja katseli t i u k k a a n esikuntapäällikköön.
— T ä y t y y olla e n e m m ä n , sanoi h ä n äänellä, jolla vanh e m p i veli s ä i k ä h d y t t ä ä sisartaan. — Minä menen sinne
itse. Onpa ihme, jollei löydy rahoja.
— Sopii mennä, vastasi K e m p p a i n e n täydelleen levollisena. — Olenhan sanonut, että t ä y t y y k e r ä t ä taloista
ylellisyydet. Nahisellakin on sellaiset p a k s u t kultavitjat.
— Saakeli, pitääkö sitä aina u u d e s t a a n selittää, ettei
v a l l a n k u m o u s t a saa päästää ryöstöön. Olithan sinä itse
244
siinä, k u n P i e t i k k a s a n o i . . . J a toistithan s a m a n äsken,
kun puhuit äsken, niinkuin p i t i . . .
— Olin minä kyllä ja toistin . . . M u t t a .. .
Kemppaisen ikenet tulivat n ä k y v i i n ja silmissä välähti.
- Niinkuin eivät h e r r a t Helsingissä . . . tai »toverit»,
miksi heitä vain tahtoo kutsua, pitäisi puoliaan. V a l l a n kumous ottaa aina sellaiset niinkuin kultavitjat. Ne ovat
ylellisyyttä. V a l l a n k u m o u s tasoittaa aina ylellisyydet.
Salenjus rauhoittui. Ehkei K e m p p a i n e n ollut m i t ä ä n
ottanut. Ehkä sattui olemaan kassassa vain s e n v e r r a n .
He tulivat siihen johtopäätökseen, että t ä y t y i l ä h e t t ä ä
mies Helsinkiin h a k e m a a n r a h a a j a m u u t e n k i n p u h u maan näistä K a n k a a n pitäjän asioista. P i e t i k k a kyllä
ajaa asiat, k u n h a n hänelle ensin selvittää. Se on se k i r joittaminen täällä sellaista huonoa eikä puhelimessa
kuulu. J a n y t h ä n ovat m a t k a t vapaat. H e olivat j u u r i
päässeet täyteen yksimielisyyteen, k u n Salenjus y h t ä k kiä kuohahti:
— Olenko minä m i k ä k e r i t t ä v ä lammas, ettet s a n a s sasi pysy. Vai etkö luule m i n u n e r o t t a v a n keltaista
valkoisesta.
Kemppainen y m m ä r s i h ä n e t j a k u o h a h t i takaisin.
— Mitä p i r u a sinä m i n u a h ä r n ä ä t . En m i n ä sinun
konjakkisi vaivainen ole. Minä heitän v a i k k a löylyä
konjakilla, niin paljon minä sitä saan.
— Mistä sinä sitä niin saisit? sanoi Salenjus epäillen.
He huomasivat k u i t e n k i n ä k k i ä molemmat, ettei heidän
johtomiehinä sopinut kinastella ja vaikenivat, k u k i n
jääden epäluuloonsa.
Hiiron Manta pisti p ä ä n s ä ovesta ja kysyi, k u k a m i e histä tulee p i e n e n t ä m ä ä n l e h m ä n r u h o a . A h v e n a i n e n ja
nuorempi Linteeni olivat heti valmiit. M a n t a ei k u i t e n kaan vielä poistunut, v a a n valitti, että Elviira ja Aina,
joiden pitäisi olla hänellä vakituisina apulaisina, istuvat
kestikievarituvassa poikain kanssa. Hän on niitä p y y t ä nyt, m u t t a niitä t ä y t y y kovistaa. Salenjus käski h ä n e n
vain nopeasti toimittaa r u o k a a p ö y t ä ä n ja lupasi m e n n ä
kovistamaan tyttöjä.
Piiriesikunnasta soitettiin, että pitää valmistaa p a i k k a
vähintään viidellekymmenelle haavoittuneelle. Jos t a r vittaisiin. Ei ole m i t e n k ä ä n sanottu että t a r v i t a a n , m u t t a
245
on mahdollista, että r i n t a m a a lyhennettäessä taistelut
siirtyvät tälle kulmalle. M u u t e n k a i k k i hyvin. Oulaassa
oli a n k a r a taistelu perjantaina. Vihollinen kohdisti tykkitulensa pääasiassa työväentaloa kohden, m u t t a se säilyi v a h i n g o i t t u m a t t o m a n a . E i v ä t h ä n ne pirut osanneet
a m p u a . K u u l a r u i s k u - j a kivääritulesta haavoittui m u u t a m i a miehiä. L a h t a r i e n m i e s h u k k a suunnaton. Työläisten yksimielisyyden todisteeksi sopii mainita, että
taistelun a i k a n a m u u n m u a s s a vaimot ja lapset latailivat
k u u l a r u i s k u n a u h o j a . . . Miehet täältä? Niin, kyllä ne
pian taas ovat siellä. Lisää miehiä? K o e t e t a a n . . . Muonavaroja? L ä h e t e t ä ä n . . . K o e t e t a a n lähettää . . .
Salenjus, j o k a oli puhelimessa, toisti k a i k k i mitä piiriesikunnasta sanottiin niin että huoneessaolijat heti kuulivat sen. He istuivat äänettömässä jännityksessä, paperossit hampaissa. Vain p a h n a t toisessa päässä huonetta
kahisivat, k u n toverit, j o t k a olivat niillä pitkänään,
k ä ä n t y i v ä t , ja M a n t a rupesi innoissaan hyppelemään
p a i k a l l a a n ja ääneti läjäyttelemään käsiään.
Innostuneet olivat m u u t k i n .
Se sairaalajuttu siihen n y t tuli h i u k a n tielle. Olivatko
n y t p a i k a t siellä l ä h e m p ä n ä r i n t a m a a jo niin kiinni, että
h a a v o i t t u n e i t a t ä y t y i t u o d a t ä n n e asti? E t t e i v ä t h ä n vain
hoitaneet l a h t a r i e n k i n haavoittuneita. Oli sellainen inhimillinen laki, että h a a v o i t t u n u t oli ihminen, olipa hän
sitten o m a tai vihollinen. K e r r a n k i n — missä se nyt
olikaan? — olivat l a h t a r i t ottaneet vaivaistalon asemapaikakseen. M u t t a k u n siellä säilytettiin sairaita ja vanhuksia, niin eivät työläissoturit r y h t y n e e t sitä pommitt a m a a n . Sillä lailla k ä y t t i v ä t raakalaiset hyväkseen työläisjoukkojen inhimillisyyttä. Oliko p a r e m p i sijoittaa
h a a v o i t t u n e e t taloihin, vaiko r y h t y ä väliaikaisen sairaalan pystyynpanoon? Siinähän se oli säästöpankin talo
v a p a a n a . Ja T u u n a s s a oli sisar Hulta. H ä n ei kuulunut
olevan p a h a porvari. Venäläisten kanssa oli pitänyt
seuraa.
Tuli uusi puhelinsana. Siihen vastatessaan kiroili
Salenjus niin paljon, etteivät läsnäolijat saaneet asiasta
selvää.
M ä k i m a t k a n Atte, joka piti L a a r i n taloa, oli päässyt
k a r k a a m a a n . E e v e r t t i M ä k i m a t k a otettiin kiinni viime
246
tingassa. Edellistä kyllä ajettiin t a k a a ja samassa t a r koituksessa pyydettiin K a n k a a n kirkonkylässäkin p i t ä mään varalta, jos k a r k u l a i n e n kätyreineen ilmaantuisi
sinne. Niinikään oli p a r a s t a r k a s t a a M ä k i m a t k a n ja
Somerin talot. Kaikesta p ä ä t t ä e n olivat veljekset olleet
suuremmankin lahtarijärjestön johdossa.
Koko K a n k a a n k i r k o n k y l ä n esikunta kiroili uutiset
kuullessaan ja päätti ottaa p o r v a r i - p i r u t lujille. Vai
vielä inhimillisyyttä sellaisille!
— Mitä se T u u n a n t y t ä r n y k y ä ä n n a u r a a ? h u u d a h t i
yhtäkkiä Hiiron Manta, joka oli a s e t t u n u t pahnoille
Johan Kitsin viereen. — N a u r a a h ä n ja hymyilee. S i t ä köhän hän hymyilee, että l a h t a r i t ovat päässeet p a k e nemaan?
— Kysytään häneltä, h u u d a h t i Johanssonni. — Kyllä
hän sanoo niinkuin asia on. Huoposestakin sanoi heti.
— Hän on hullu! tokaisi Salenjus. — P i e t i k k a käski
säästämään naisia, m u t t a jollei h ä n a n n a lehmiä ja t ä y t ä
muitakin määräyksiä, niin h ä n e t t ä y t y y ottaa lujille.
— Hän on vain ollut niin toisen m a k u i n e n kuin ennen,
väitti Manta. — Hymyillyt.
Johan Kits n a u r a h t i .
— Hänen on a n t a m i n e n kirkon avaimet, jatkoi S a l e n jus. — Jollei h ä n olisi selvästi hullu, niin olisimme jo
kohdelleet h ä n t ä toisella tavalla. Mutta k u n n y k y a i k a n a
ottaa maitolitrasta viisikolmatta penniä ja voikilosta
kolme m a r k k a a , niin, helvetissä, silloin on ihminen
hullu!
— Ukon se on syy, sanoi Johanssonni. — Kyllä Riikka
ottaisi enemmän, m u t t a u k k o p u h u u aina siitä mitä se
ihmistä auttaa, jos h ä n voittaisi koko m a a i l m a n ja saisi
sielullensa vahingon . . .
Kits n a u r a h t e l i niin että se h e r ä t t i yleistä huomiota.
Vihdoin h ä n sai suunvuoron.
— Kyllä minä tiedän syyn siihen, miksi neiti T u u n a
hymyilee. M u t t a ei se ole m i k ä ä n poliittinen syy. Se on
aivan yksityistä laatua. No, sellainen v a a n . . . r a k k a u den s y y . . .
— Laita r u o k a pöytään, sanoi Salenjus y h t ä k k i ä t i u kasti. — Mantaa! Ruoka pöytään. T ä y t y y tästä lähteä
toimiin. Ei tällainen kelpaa.
247
M a n t a kivahti i s t u m a a n käsiensä v a r a a n .
— Ja k e h e n k ä s se laiha k ä ä k k ä olisi mielistynyt?
— No, v a i k k a p a . . . v a i k k a p a m i n u u n !
M a n t a l t a pääsi n a u r u .
— Eihän n y t h u l l u m p a a . K a i k k i vanhatpiiat tässä!
H ä n h ä n oli sen A r v o n morsian, sen j o k a ammuttiin
Ruotsin rajalla. Ja entäs te?
— O n h a n neiti T u u n a kaunis tyttö.
— Tyttö? Ja kaunis?
M a n t a h i r n u i k u i n hevonen.
— Niin, sitä m i n ä vain, että neiti T u u n a n ilon syyt
ovat aivan yksityistä laatua. K u k a sitä uskoisi, että
r a k k a u s u s k a l t a a nostaa p ä ä t ä ä n näin keskellä vallankumousta.
— Helkkarissa, h u u d a h t i esikunnan emännöitsijä, -.
silloin se vasta uskaltaakin. Ja j a h k a t ä n n e n y t tulee
sairaala! . . .
Salenjukselta m e n i kärsivällisyys niin että h ä n polki
j a l k a a M a n t a n edessä. Noita kaupunkilaisnaisia ei saan u t tottelemaan . . . No, olihan M a n t a ollut palveluksessa kaupungissa, v a i k k a t ä ä l t ä olikin kotoisin. Mutta
toteltava on, saakeli vie! Eikö M a n t a n ä h n y t missä siivossa lattia oli? Sylkeä ja paperosseja p u u r o n a a n . Nouskoon heti k e i t t ä m ä ä n kahvia.
— Ei toki k y l m e n e k a h v i p a n n u tässä talossa yöllä
eikä päivällä! huusi M a n t a s u u t t u n e e n a . — Ja vaikka
loppuisi k a h v i maailmasta, niin ei lopu K a n k a a n k i r k o n k y l ä n esikunnasta.
— Tuo t ä n n e sitten . . .
— K u i n k a se l e h m ä paloitellaan? kysyi ovella Linteeni.
Sinä päivänä, jolloin ensimmäinen joukko lähetettiin
rintamalle, oli K a n k a a n k i r k o n k y l ä siirtynyt sodan piiriin. Toisin tuntein k u i n ennen katseltiin n y t T u u n a j ä r v e n jäälle, toisin t u n t e i n t a r t u t t i i n sanomalehteen.
Mitä h y v ä n s ä saattoi t a p a h t u a . Ja aika, jolloin ei mitään
t a p a h t u n u t , oli t ä y n n ä odotuksen jännitystä. H u h u t
täyttivät ilman kuin vihaiset itikat sateen edellä. K e r rottiin, että Saksasta oli t u l l u t suuri aselaiva v a l k o k a a r tille, m u t t a punaiset olivat sen k a a p a n n e e t ja räjäyttä248
neet laivan. Yli neljäsataa valkoista oli räjäyksessä s a a nut surmansa. Senaatti oli päässyt pakoon Pohjanmaalle,
se tiedettiin v a r m a s t i . Senaatin puheenjohtaja oli p e l a s tunut ihmeellisellä tavalla. Hänen luoksensa oli e r ä ä n ä
yönä tullut naamioituja miehiä, piikit pystyssä. Vähissä
pukimissa oli suuri h e r r a pistinten välissä kuljetettu
kadulla odottavaan autoon ja sitten oli hurjassa ajossa
menty kaikkien p u n a k a a r t i k e t j u j e n läpi. Metsässä v i h doin olivat miehet riisuneet n a a m a r i n s a ja senaattori oli
saanut kuulla, että m u u t a m a t urhoolliset v a l k o k a a r t i l a i set olivat r y h t y n e e t ryöstöön saattaakseen m a a n k o r keimman viranomaisen t u r v a a n . Kerrottiin myöskin,
että samaista k o r k e a a v i r k a m i e s t ä oli y r i t e t t y kuljettaa
ilmalaivalla, m u t t a sitä olivat punaiset a m p u n e e t
tykeillä. Luultavasti koko ilmalaiva oli t u h o u t u n u t . J o s sakin oli m u r h a t t u yksitoista henkeä, miehiä ja naisia,
aivan syyttömiä ihmisiä. P u n a i s e t väittivät, että v a l k o i set olivat tehneet m u r h a n . P o r v a r i t olivat saaneet t i e tää, että m u r h a t u i s s a oli kaksi maisteria, yksi lehtori ja
ylioppilaita — miksi valkoiset olisivat m u r h a n n e e t h e i dät? Helsingissä oli kuollut n ä l k ä ä n ihmisiä. Porvoon
jäällä oli ollut s u u r i a taisteluja. Valkoiset olivat k ä t keytyneet kivien taakse ja hylkeenpyytäjien avulla olivat punaiset p y y d y s t ä n e e t heitä kuin otuksia ikään, niin
että koko jää n y t oli r u u m i i t a t ä y n n ä . Helsingissä oli
pantu toimeen suuri e l i n t a r v e t a r k a s t u s . P o r v a r e i l t a oli
tavattu kahvia säkittäin. Rautatiellä oli s a t t u n u t sellainen tapaus, että eräs h y v i n v a n h a r o u v a oli k u l k e n u t
kahden t y t t ä r e n s ä kanssa. T y t t ä r e t olivat p u h u n e e t ,
mutta rouva vain n u k k u i . H ä n oli h y v i n v a n h a ja sairas. Eräällä asemalla oli samainen v a n h u s äkkiä n o u s sut, ketterästi h y p ä n n y t penkille, o t t a n u t m a t k a l a u k kunsa ja l ä h t e n y t tiehensä. H a m e e n alta oli n ä k y n y t
housunlahe ja miehenjalka saappaineen. Se oli ollut
naiseksi p u e t t u m i e s . . . Voikilo maksoi kaupungissa
neljäkymmentä m a r k k a a , k a n a n m u n a t kolme m a r k k a a
kappale. Olisipa täällä s a a n u t ne hinnat! M u t t a ylösostajat maksoivat täällä k o l m a n n e n osan . . . M u u t a m a t
valkokaartilaiset olivat paenneet e r ä ä n k a r t a n o n vinnille
ja talon naiset olivat asettaneet heidät siltapalkkien alle
ja peittäneet vanhoilla sanomalehdillä ja m u u l l a r o s 249
kalla. P u n a i s e t toivat sinne poliisikoiran, löysivät mieh e t ja teloittivat. Yhdellä näistä valkokaartilaisista oli
ollut ruumiissa kolmetoista k a u h e a a h a a v a a . . . Ilmestyi
jokin salainen lehti, j o k a oli p a i n e t t u silkkisille nenäliinoille. Se kertoi uutisia valkoisten puolelta. Mutta sitä
ei k u k a a n täällä ollut n ä h n y t . Miksi se oli painettu silkkisille nenäliinoille eikä paperille? Muste oli hyvin omituista: sitä ei ensinkään n ä k y n y t ja nenäliinaa saattoi
k ä y t t ä ä niinkuin nenäliinaa ainakin. M u t t a kun kuum a l l a r a u d a l l a silitti o h u t t a kangasta, niin kävi muste
y h t ä k k i ä selväksi, kirjoitus näkyi. Olisipa tännekin saan u t sellaisen nenäliinan, että olisi t i e t ä n y t jotakin varm a a . P o r v a r i t mielistelivät Saksan keisaria ja koettivat
saada saksalaisia joukkoja t e u r a s t a m a a n Suomen omaa
työväkeä.
P u h u t t i i n , että M ä k i m a t k a n isäntä oli k ä t k e n y t suuria
elintarvevarastoja ja että h ä n e n n u o r i n poikansa oli
ostanut kokonaisen v a u n u l a s t i n miesten karvalakkeja,
joita h ä n säilytti lukitussa makasiinissa asemalla ja joita
h ä n k o r k e a s t a h i n n a s t a m y i y m p ä r i pitäjien. Mäkimatkalle oli tiistainvastaisena yönä t u l l u t viisi kuormalhsta
punakaartilaisia ja heitä oli kestitetty väkijuomilla ja
p a r h a a l l a m i t ä talossa oli — olivatko mäkimatkalaiset
punaisia? K o l m e salaperäistä miestä oli liikkunut kirkonkylässä. Heidän j ä l k i ä ä n oli t a v a t t u heinäladoissa ja
vanhassa myllyssä, jossa he n ä h t ä v ä s t i o h v a t asustaneet
useita päiviä. Arveltiin heitä samoiksi, j o t k a eräänä
yönä olivat t u n k e u t u n e e t Jokisen lesken mökkiin ja u r k kineet h ä n e l t ä tietoja venäläisistä, p u n a k a a r t i s t a ja
m u u s t a . K a i k k i h ä n e n r u o k a v a r a n s a he o h v a t vieneet,
m u t t a m a k s a n e e t kaikesta. Tietenkin he olivat lahtareja — niin röyhkeitä olivat lahtarit. Heitä ryhdyttiin
kyllä heti s e u r a a m a a n , m u t t a ei saatu kiinni. Jokisen
leski väitti y h t ä Ahosen Kalleksi, puotipalvelijaksi, joka
p a r i v u o t t a sitten oli k a d o n n u t . H ä n oli kyllä paljon
m u u t t u n u t , m u t t a v a r m a a n se oli h ä n . Kirkonkylän esik u n t a kiroili ja noitui, m u t t a linnut olivat a u t t a m a t t o masti päässeet pakoon. Väitettiin, että Kemppainen oli
säästöpankkia tyhjentäessään itse p i t ä n y t kymmenen
t u h a t t a m a r k k a a . Johanssonni oli ihmeellisen näköinen,
k u n sitä h ä n e l t ä kysyttiin. Huoponen makasi sairaana,
250
niin hän oli pelästynyt. K u i n k a h a n k a u a n T u u n a n Riikka
uskalsi kieltää Salenjukselta k i r k o n ja k u i n k a k a u a n
kirkkoherra pitää j u m a l a n p a l v e l u k s i a ? Viime p y h ä n ä
oli kirkossa ollut vain kaksitoista henkeä, niiden j o u kossa Rautajärven v a n h a isäntä ja S o k e a - L e e n a t a l u t tajapoikineen. N i k k a r i - E e t i oli p y s ä y t t ä n y t pojan ja
leikillä kysynyt: k e n e n k ä s sinä olet poika? Ja v ä h ä m i e linen lapsi oli sanonut: » J u m a l a m u n isäni, L e e n a m u n
äitini, kirkko m u n kotini» ja p u r s k a h t a n u t i t k u u n .
»Mitä sinä itket?» oli Eeti kysynyt. Ja poika oli töintuskin saanut s u u s t a a n : »kun oli niin v ä h ä n v ä k e ä k i r kossa». Silloin oli Eeti pahasti n a u r a n u t ja lähtenyt.
Vallitsi odotus niinkuin rajuilman edellä. Mitä tästä
tuleekaan?
Kun Mirja ja Salenj uksen Mikko saapuivat k y y t i r e t keltään, tiesivät he k e r t o a k u m m i a asioita. He olivat
viipyneet sentähden, että heidät oli p a n t u v i e m ä ä n v a n keja. Kaksi miestä oli asetettu Mirjan reen p e r ä ä n ja
kaksi kaartilaista oli tullut Mikon rekeen. Vankeja ajettiin edellä. Toinen oli p i t k ä ja nuori, hänellä oli s i l m ä lasit. Toisella oli p a r t a , h ä n oli lyhyessä turkissa. T u s kin oli k u i t e n k a a n päästy jäälle, k u n hevoset p y s ä y t e t tiin ja miehet, niinhyvin vangit kuin kuljettajat, a s t u i vat reestä. »Ajakaa v ä h ä n m a t k a n päähän», sanoi toinen kaartilaisista heille, ajajille. P i t k ä n u o r i poika
vapisi niin, että h a m p a a t kalisivat. Ei ollutkaan ihme,
hänellä oli vain hiihtopaita. V a n h e m p i kysyi, eikö saisi
antaa toverilleen t u r k k i a a n . »Se on t u r h a a » , sanoi toinen kaartilaisista. M u t t a toinen huusi samassa: »No, riisu
sitten!» Mirja ja Mikko ajoivat taakseen k a t s o m a t t a .
Yhtäkkiä kuului yhteislaukaus ja hevoset läksivät m e n e mään nelistäen. Toinen l a u k a u s seurasi. Hevoset m e n i vät kuin hulluina. K u u l u i jotakin h u u t o a ja yksityisiä
laukauksia. Hevosia oli m a h d o t o n pysäyttää. Tilsat vain
lentelivät ajajien korvissa, Mirja k e i k a h t i j a l a t pystyssä
äkillisestä n y k ä y k s e s t ä reen perälle, m u t t a ei u s k a l t a n u t
edes huppuroida pystyyn, v a a n m a k a s i siellä k i e h k u rassa kuin koira, k u u l l e n t a k a n a a n Mikon h u u d o t »soosoo-soo, p t r u u - p t r u u - p t r u u » sekä hevosen l ä ä h ä t y k s e n .
He eivät tietäneet miten p i t k ä aika oli k u l u n u t , k u n
hevoset vihdoinkin hiljensivät v a u h t i a a n ja he u s k a l s i 251
v a t katsoa taakseen. Ei n ä k y n y t m i t ä ä n m u u t a kuin
luminen j ä ä n p i n t a j a p u n e r t a v a t m e t s ä n l a i d a t taivasta
vasten . . . J u n a s s a oli ollut pieniä m u s t i a miehiä mustissa pukimissa ja m u s t a t ja pienet olivat heillä silmät.
Junailijat sanoivat heitä pääkallomiehiksi. Ja yhdessä
t a v a r a v a u n u s s a oli ollut kokonainen pino r u u m i i t a . Olisi
luullut olevan halkoja, j a l a t k u n a a m u h ä m ä r ä s s ä törröttivät ulospäin. K e n e l l ä k ä ä n ei ollut saappaita, ne oliv a t ryöstetyt, se oli l a h t a r i e n työtä. Oli myöskin ollut
lapsi, j o n k a äiti m a t k a l l a oli vangittu. K u k a a n ei tahtonut ottaa h a l t u u n s a lasta, se p a r k u i odotushuoneessa
niin että k u u l u i k a u a s ulos. M u t t a yksi vartioivista punakaartilaisista sanoi: »ottaa l a h t a r i m u k u l a n piikinkärkeen, sillähän siitä pääsee!» K u k a a n ei k u i t e n k a a n tehn y t sitä ja lapsi k i r k u i k i r k u m i s t a a n . L a h t a r i t olivat
perjantaina saaneet h a l t u u n s a Oulaan kylän. Petoksella
ja k a v a l u u d e l l a he t u n k i v a t eteenpäin, sillä heitä oli
tuskin p u o l t a s a t a a miestä, m u t t a he k o m e n t e l i v a t metsässä r y k m e n t t e j ä j a ratsueita j a m u u t t i v a t ainoaa kuul a r u i s k u a a n paikasta toiseen niin että punaiset luulivat
heillä olevan paljon useampia. Vangiksi joutui kolmatta
sataa miestä, toiset sanoivat viidettä sataa. Puhuttiin
myöskin, että l a h t a r i t oitis asettivat johtajat Oulaan
k a r t a n o n n a v e t a n seinää vasten . . . P e r k e l e i t ä h e oliv a t eivätkä ihmisiä.
K a n k a a n k i r k o n k y l ä k u u n t e l i j ä y k k ä n ä j a henkeä
pidätellen näitä sanomia. Nuotta, joka sitä oli piirittänyt
jo p i t k ä n aikaa, kiristyi kiristymistään. Vielä kohosi
m a h t a v a r a k e n n u s r y k e l m ä paikallaan, niinkuin viljavainio kohoaa e n n e n raepilven tyhjentymistä. Rauhalliset kivinavetat, iloiset a s u i n r a k e n n u k s e t ja juhlallinen
kirkko, k a i k k i katseli vielä l a u h a a talvitaivasta kohden,
niinkuin ne olivat t e h n e e t vuosikymmenien aikana. Sekä
kodit että ihmiset olivat vielä koskemattomina. Säästyykö K a n k a a n k i r k o n k y l ä vai tuhoko sen perii?
Inhimilliseen raivoon, m i k ä riehui pohjolan mailla,
vastasi talvi harvinaisen leudolla säällä ja hymyilevällä
taivaalla. T u s k i n p a miesmuistiin oli ollut tällaista talvea. A a m u t v a l k e n i v a t ystävällisinä kuin keväällä, päivisin kävi suloinen t u u l e n l e y h k ä , i k ä ä n k u i n pääsiäisajan
l u m i k u k k a s e t jo olisivat h u o k u n e e t ilmoille sulamisen
252
tuoksua. Illat lankesivat r a u k e i n a ja uneliaina. Ihmiset
tarkenivat, seisoskellessaan r a n t a t ö y r ä ä l l ä silmäilemässä
Tuunajarven jäälle. Ei k u u l u n u t t y k i n p a u k e t t a . K a u h u t
pysyivät vielä loitolla. K a i k k e e n tottui. Tottui siihen,
että punakaartilaiset vartioivat tienhaaroissa ja j y v ä m a kasiineilla. Tottui siihen, että piti olla esikunnan l u p a lippu, k u n halusi lähteä ulkopuolelle kotiporttia, k a u p papuotiin, pappilaan, jopa kirkkoonkin. Tottui siihen,
että Salenjus, K e m p p a i n e n , Vuorelan pojat ja m u u t t a r kastivat ja penkoivat taloissa. Tottui siihen, että esikunta otti hevosia ajoihinsa m i e l i n m ä ä r i n ja että se
lähetti n o u t a m a a n lehmän, l a m p a a n tai maitoa, milloin
hyväksi näki. Tottui siihen, että se katsoi talojen h u o n e kalu- ja liinavaatevarastoja yhteisomaisuudeksi ja k u l jetti niitä t u l e v a a n sairaalaan, j o n k a oli m ä ä r ä sijaita
säästöpankin talolla. Tottui siihen, että venäläiset k a h desti viikossa pitivät tansseja ja soitollaan ja h u m a l a i sella menollaan t ä y t t i v ä t kylän. Tottui siihen, että k i r jeet avattuina t u l i v a t perille, tai eivät tulleet ensinkään. Tottui e l ä m ä ä n ilman sanomalehtiä. Tottui siihen,
että puhelimet olivat auki tai suljettuina esikunnan h a r kinnan m u k a a n . J o k a talossa oli pinkoittain pieniä,
likaisia paperilippuja, joihin oli p a i n e t t u K a n k a a n k i r konkylän esikunnan leima sekä vikuroivalla käsialalla
kirjoitettu: »yksi lehmä otetu punakaartile», tai »50 litra
maito otetu p u n a k a r t i l e » . K a i k k e e n tottui. Tottui m y ö s kin huhuihin. Oli tukalaa, m u t t a olisi s a a t t a n u t olla p a l jon tukalampaa. Sai olla kiitollinen, että oli n ä i n
hyvä. Oikeastaan oli p a r e m p i kuin ensi aikoina. J u m a lanpalveluksetkin m e n i v ä t n y t r a u h a s s a eikä ihmisiltä
kysytty lupalippuja, k u n he virsikirjat käsissä s u u n t a s i vat askeleensa H e r r a n h u o n e t t a kohti. S o k e a n - L e e n a n
taluttajapojankaan ei enää t a r v i n n u t itkeä. Kirkossa ei
ollut aivan v ä h ä n väkeä.
Eräänä a a m u n a heräsi k i r k o n k y l ä outoon h ä l i n ä ä n :
venäläiset tekivät lähtöä. Oli sellainen kiire, etteivät he
ehtineet m e n n ä sanomaan tutuille hyvästi. Nopeasti
hyvästeltiin kortteeripaikoissa ja sitten p ä ä t ä p a h k a a
marssiin. Naiset, j o t k a olivat pitäneet s e u r a a heidän
kanssaan, jopa j o u t u n e e t heidän lastensa äideiksi, e h t i vät tuskin käsittää mistä oli kysymys, k u n miehet jo oli-
v a t poissa. Heidän i t k u n s a s ä r ä h t i tyhjään ilmaan, heidän kätensä tavoittivat t u r h a a n k a u k a a - t u l l e i t a , joiden
kanssa he eivät olleet osanneet p u h u a , m u t t a joiden
sydän oudosti t u o k s u v a n kiiltonappitakin alta oli lyönyt
heidän s y d ä n t ä ä n vasten. Miehet olivat jo kaukana
He eivät lähteneet Tuunanselälle, v a a n maantietä. Heid ä n menonsa t a p a h t u i kuin pakokauhussa. Miksi he olivat menneet? Miksi niin äkkiä? Mitä se tiesi? Hyvää
vaiko p a h a a ? K a n k a a n k i r k o n k y l ä kyseli t ä t ä henkeä
pidättäen.
J o h a n Kits oli j ä ä n y t ja p y r k i palvelukseen Tuunalle.
Miksi J o h a n Kits oli j ä ä n y t ? Mitä se tiesi? Hyvää vaiko
pahaa?
K a n k a a n k i r k o n k y l ä kyseli t ä t ä k i n h e n k e ä pidättäen.
Riikka T u u n a ei o t t a n u t Kitsiä taloon, vaikka siellä
olisi t a r v i t t u miestä, v a n h a vouti k u n mieliharmista
y h t ä m i t t a a sairasteli. Mitä Riikka m e n i ärsyttämään
Kitsiä, sellaista h y v ä ä miestä, jota jokainen oli kilpaa
ottamassa. Ties m i t ä siitäkin vielä saattoi seurata. Kits
p y r k i Somerille ja Sylvi otti h ä n e t avosylin. Ehkäpä
h ä n e s t ä oli pieni lohdutus kaiken sen jälkeen, mitä Sylvi
oli m e n e t t ä n y t : everstin. Kirjurin k a n s s a h a n välit oliv a t t y k k ä n ä ä n rikki. Sylvihän ei ollut enää tahtonut
päästää h ä n t ä taloon, koska h ä n pelkäsi h ä n e n tekevän
p a h a a lapsille. E s i k u n t a ei ollut ensinkään hyvillään,
että Kits meni yksityiselle. H ä n t ä olisi kyllä tarvittu
esikunnassa.
E r ä ä n ä päivänä v a i k e n i v a t telefonit. Ei minnekään
päässyt. M u t t a taloista hälytettiin kaikki hevoset liikkeelle h a k e m a a n haavoittuneita.
K a i k k i hevoset — v a r m a a n se tiesi, että sota yhtäkkiä
oli siirtynyt l ä h e m m ä s . V a r m a a n oli ollut taistelu jossakin näillä mailla. K u i t e n k a a n ei ollut k u u l u n u t tykinp a u k e t t a . K a i k k i hevoset — v a r m a a n oli ollut suuri
taistelu.
K a n k a a n k i r k o n k y l ä n ä k i p i t k ä n hevosjonon laskeutuv a n alas t u t t u a r a n t a t ö y r ä s t ä ja k a t o a v a n jäälle. Oh
a n n e t t u käsky, ettei hevosia saa säästää.
J ä h m e t t y n e e s s ä jännityksessä odotti K a n k a a n kirkonkylä hevosia palaaviksi. Asumuksissa toimitettiin arkiset askareet, m u t t a ajatukset eivät olleet niissä. Liedet
254
lämpisivät ja s a u h u kiiri piipuista ilmaan, m u t t a mieli
lensi järven taakse, sinne m i n n e hevosjono oli h ä v i n n y t .
Keitä tuovat miehet kuormissaan? K e t k ä ovat h a a v o i t tuneet ja ketkä k a a t u n e e t ? Kuljettiin tuttuja, koviksi
tallattuja polkuja n a v e t t a a n , aittaan, s a u n a a n ja takaisin
tupaan, m u t t a t ä m ä k a i k k i t u n t u i t a r p e e t t o m a l t a .
Kylän naiset valmistivat siteitä. P a p p i l a n r o u v a oli
asettunut toimen e t u n e n ä ä n . Sisar Hulta antoi neuvoja.
Riikka T u u n a a ei n ä h t y yhteisissä talkoissa. Se ei j ä ä nyt esikunnalta h u o m a a m a t t a . P a p p i l a n r o u v a selitti,
että hänen piti hoitaa e m ä n t ä ä , k u n H u l t a oli täällä. Se
ei v a k u u t t a n u t esikuntaa.
Joko mitä n ä k y y Tuunanselällä?
Tulisella kiireellä oltiin työssä entisellä säästöpankin
talolla. Kirjava varasto vuoteita oli saatu kokoon. Siellä
olivat talojen vierassängyt, kaikkinaisista h u u t o k a u p o i s t a
ostetut herrasvuoteet ja vinteiltä kootut telttasängyt.
Laupeudentyö oli tasoittanut kuilut ja p a r h a i m m a s s a
sovinnossa t ä y t t i v ä t naiset orjilla patjoja ja valmistivat
siteitä. Myöskin pappilan ja Somerin lapset olivat
mukana. Heidän k ä t e v y y t e n s ä liitonarkkileikistä tuli
nyt hyvään tarpeeseen. Keskusteltiin j o k a k u l m a l l a
taloa.
— Näihin p a r e m p i i n vuoteisiin pitää sijoittaa v a i keammin haavoittuneet.
— Tuskinpa niitä t ä n n e l ä h e t e t ä ä n k ä ä n , ne sijoitetaan
sinne lähemmäs.
— Mitenkä m e i d ä n k i n miesten lienee.
— Kyllä näissä v a a n h y v i n n u k k u u . . .
Pahnat
tasaantuvat pian.
— Ne ottavat n y t miehet pakolla. J o k a ei mene, se
ammutaan.
— Ei se m e i d ä n k ä ä n isä olisi m e n n y t , m u t t a k u n
sanottiin, että vain vartioimiseen t a r v i t a a n . R i n t a m a l l e menosta ei ollut p u h e t t a k a a n . . .
— No k u n ei r i n t a m a a silloin ollut. K a n s a toki uskoi,
etteivät porvarit johdattaisi asioita teurastukseen. P o r varit sanovat itsensä sivistyneiksi, m u t t a he ovat h y e noja, raatelevia p e t o j a . . . Äiti vainaja aina kertoi,
kuinka kun k a r t a n o o n m e n i p y y t ä m ä ä n kaskilupaa, piti
olla »tuomisia» n y y t i t t ä y n n ä , voita, k a n a n m u n i a . . .
255
Kello k a h d e l t a yöllä mentiin riihelle . . . Savupirtti oli
asuntona. Niistä se on t ä m ä sota. K u n p u h u i patruunan
kanssa, piti seisoa paljain päin, v a i k k a oli kova pakkanen. Niistä se on t ä m ä s o t a . . . Mitä porvarit menivät
t a h t o m a a n lujaa järjestysvaltaa työväkeä vastaan?
— Sanovat, että K a n k a a n lähteestä olisi löydetty mieh e n r u u m i s . Ei, ei tiedetä k u k a h ä n on.
— Kas, kas noita pappilan pikkutyttöjä, niin ne ovat
kuin valmiita ruustinnoja.
— Somerin Irja, h ä n syö p i p a r k a k k u a .
— T ä m ä on ainakin viides.
— Sylvi istuu omissa ajatuksissaan.
— Sekä eversti että kirjuri ovat poissa.
— Se k u u l u u , tuo v a n h i n tytär, olevan äidilleen niin
paha.
— T u u n a n i s ä n n ä n r a h a t ne m e n i v ä t parempiin taskuihin. Ei äijä ajatellut, k u n r i k k a u k s i a a n kokosi, että
n e tulisivat k a n s a n h a l t u u n .
— Kyllä hänellä vielä on t a k a n a a n , eivät ne kaikki
olleet pankissa.
— K i r k k o v ä ä r t i oli itse sanonut, että h y v ä oli, kun
r a h a t menivät.
— Sen h ä n sanoo vain siksi, että hänellä on pääsäästöt t a k a n a a n .
— Ei, oikein totta: isäntä k u u l u u olevan tyytyväinen
siitä että r a h a t menivät. H ä n sanoo, että h ä n e n sielunsa
n y t on niin köykäinen olla.
Somerin ja pappilan lapset olivat viikkokausia kestäneen kotiarestin a i k a n a ehtineet jonkin v e r r a n vieraant u a toisistaan.
— Mene p e s e m ä ä n kädet, sanoi Haagar Irjalle. —
Tulee h a a v a k u u m e , jollei ole ihan p u h t a a t kädet.
— En m i n ä viitsi! sanoi Irja ja k e i k a u t t i päätään.
— T ä y t y y viitsiä.
— M u t t a m i n ä en viitsi.
— Mene kotiin sitten, sanoi Lyydia.
— Minä olen n i i n k u i n tahdon.
— Täällä ei saa olla niinkuin tahtoo. Pitää tehdä
työtä.
Irja n a u r a h t i ja k e i k a u t t i taasen p ä ä t ä ä n . Jeremias
loi h ä n e e n katseen ja ehti nähdä, että Irja punehtui.
256
— Sinä olet t y h m ä tyttö, sanoi Haagar, posket k u u mina.
Irja ei sanonut mitään, m u t t a nousi ja v a r u s t a u t u i l ä h temään pois lasten pöydästä. J e r e m i a s loi h ä n e e n taasen
katseensa ja näki, että h ä n oli p u r s k a h t a m a i s i l l a a n
itkuun. Hän kierteli jotakin t i l k k u a nuoraksi käsissään
eikä tietänyt m i n n e joutuisi. J e r e m i a a n kävi h ä n t ä sääli.
— Älä sinä t u r m e l e kangasta, sanoi Lyydia a r m o t t o masti. — K a n k a a s t a on p u u t e ja tulee paljon h a a v o i t tuneita.
Irja paiskasi r i e v u n k ä d e s t ä ä n ja huusi, kasvot h e h kuen:
— Sinun isäsi otetaan pian vangiksi, tiedätkö sinä sen!
Pappilan lasten käsissä pysähtyi työ.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Se ei ole totta!
— K u k a a n ei uskalla koskea m e i d ä n isäämme, m u t t a
sinulla on sellainen äiti, että h ä n e t saa viedä v a i k k a . . .
vaikka sikoläättiin!
Vanhat ihmiset olivat kuulleet ja tulivat r a u h o i t t a maan lapsia. A n n a - L i i s a N a h i n e n vei nopeasti t y t t ä rensä huoneen k u l m a a n ja n u h t e l i heitä.
— K u n Irja sanoo, että isä otetaan vangiksi! h u u s i v a t
lapset väkivaltaisen i t k u n puistatuksessa. — Eihän se ole
totta? M u t t a Irjan äidin saa o t t a a vangiksi, h ä n on
huono ihminen.
— Mistä te olette saaneet sellaisia sanoja s u u h u n n e ,
puheli äiti kalpeana. — E h k ä isä otetaan vangiksi s e n tähden, että h ä n e n lapsensa ovat p a h a t . . . J a äiti m y ö s kin. Menkää n y t paikoillenne ja olkaa oikein kiltit.
Irjan äiti oli h ä n k i n k o e t t a n u t taltutella v a n h i n t a l a s taan, m u t t a Irja oli riistänyt k ä t e n s ä h ä n e n k ä d e s t ä ä n
ja paennut h ä n t ä askel askeleelta. Äitiä hävetti. Hän
päätti kotona a n t a a tytölle vitsaa, niin suuri k u i n h ä n
olikin, ja palasi työhönsä. Yksinään ajelehti Irja pitkin
huonetta. Kaikki seurasivat h ä n t ä katseillaan.
Pappilan tyttöset tulivat paikoilleen. Heidän k o h t a u k sensa Irjan kanssa oli sekin n ä h t y ja k u u l t u .
Irja seisoi i k k u n a n ääressä ja hypisteli uudinta, J e r e mias meni h ä n e n luokseen.
— Tule v ä h ä n tänne, sanoi poika ja pujotteli läpi vuo17 — Talvio, Kootut teokset VIII
257
teiden ja erinäisillä käsity(Harpeilla kuormitettujen pöytien eteiseen ja ulos.
Tyttö seurasi h ä n t ä h e t k e n päästä ja eksytteli katselijoita viipymällä milloin pöytien ääressä, milloin ikkunoiden luona. Vihdoin seisoi h ä n kuistilla, vaaleat, silkinpehmeät hiukset loistaen t u m m a a samettipukua vasten ikkunoista k u m o t t a v a s s a valossa.
— Mitä sinä tahdot? huusi h ä n alas.
J e r e m i a s seisoi lumessa ja t a r k k a s i jotakin outoa tärin ä ä jalkojensa alla. K u i n k a kaunis Irja olikaan!
— Tule t ä n n e lumeen, sanoi poika.
— Mitä minä siellä?
— Tule.
— No?
J e r e m i a s kuunteli. S u u r e t lempeät t ä h d e t paloivat
taivaalla, niin alhaalla, että miltei saattoi luulla niiden
puhjenneen esiin t u m m i e n m ä n t y j e n oksilta. Jääpuikot
k a t o n n u r k k a u k s i s s a kimmeltelivät i k ä ä n k u i n ne olisivat
k u u l u n e e t johonkin satulinnaan. Pehmoisesti putoeli silloin tällöin puista lunta. Ä ä n e t t ö m ä n ä kohosi metsä
toisella puolen r a k e n n u s t a ja miltei y h t ä äänettömänä
lepäsi kylä toisella puolella.
— Sano sitten? vaati Irja.
— Mitä tuo oli? kysyi J e r e m i a s kalpeana.
— Mikä?
— Tärähdys.
— Minä menen sisään.
— E i . . . , virkkoi poika kuin heräten. — Minä t a h toisin pestä sinut puhtaaksi. Tässä on lunta. Tahdotko?
Älä n a u r a . . . Olet t a h r i i n t u n u t , m u t t a J u m a l a tahtoo,
että olisit puhdas. Sydämessäsi sinun pitää tulla p u h taaksi. T ä m ä pesu on vain m e r k k i . . . uusi kaste. Ee,
e i . . . älä mene, sinä olet niin kaunis. Minä kosketan
sinun otsaasi valkoisella lumella. Me m e n e m m e naimisiin j a h k a me t u l e m m e s u u r i k s i . . . Ei, älä vielä . . . Vasta
k u n me olemme suuria. Meidän t ä y t y y olla puhtaita ja
Herralle pyhitettyjä.
Tyttö irroitti vastenmielisesti kätensä leikkitoverin
kaulasta. Hän jäi pitelemään pojan k ä t t ä ja painoi sitä
h u u l i a a n vasten.
258
Tuletko minulle, k u n me olemme suuria? kysyi
poika juhlallisesti.
— Tulen.
Poika vei hennossa kädessään l u n t a Irjan otsalle. Y h t äkkiä vaipui h ä n e n kätensä ja sulava lumi valui h a n keen.
Nyt kuuli Irjakin. J e r e m i a s j ä t t i hänet, juoksi ylös
portaita, tempasi auki oven, k a r k a s i läpi eteisen ja, seisoen äitinsä edessä k a l p e a n a ja sotilaallisen j ä y k k ä n ä ,
hän lasisen terävällä äänellään huusi:
— Tykit!
Ja hän toisti vielä k e r r a n :
— Tykit p a u k k u v a t Tuunaj a r v e n t a k a n a .
Kaikki k ä d e t pysähtyivät. Ä ä n e t t ö m y y d e s t ä k u u l u i
yhtäkkiä Johanssonnin ä ä n i :
— N e . . . n e . . . n e ovat: tiplot! J o k u u l u u t ä n n e k i n .
Tiplot n e o v a t . . .
Nämä ensimmäiset t y k i n l a u k a u k s e t olivat kuin m e r kinanto. T a p a u k s e t alkoivat tästä puoleen h u i m a a v a l l a
vauhdilla s e u r a t a toisiaan K a n k a a n kirkonkylässä.
Kaikki tunsivat r a t k a i s u n lähestyvän. Sota likeni K a n kaan kirkonkylää.
Jo samana yönä sai v a s t a v a l m i s t u n u t sairaala e n s i m mäiset potilaansa. Itse Fiina J u u r i oli l ä h t e n y t heitä
saattamaan Leena Lipposen a v u s t a m a n a . J a s e u r a a v a n a
aamuna v a r h a i n t ä y t y i hevosten p a l a t a v i e m ä ä n t ä m ä n
paikkakunnan p u n a k a a r t i l a i s i a m u u a l l e j a t u o m a a n
tänne toispaikkakuntalaisia. Sellainen siirto oli v ä l t t ä mätön.
Kemppainen y m m ä r s i heti paikalla t ä m ä n v ä l t t ä m ä t tömyyden, m u t t a Salenjus, Johanssonni ja m u u t a s e t t u i vat vastakynteen. Rouva J u u r e n t ä y t y i vedota Pietikkaan, pääesikuntaan Helsingissä ja vihdoin k u o l e m a n rangaistukseen, e n n e n k u i n sai miehet liikkeelle.
Puhelin soi kaiken yötä.
Mutta m i n n e oli A h v e n a i n e n j ä ä n y t joukosta?
Hän oli osalleen saanut r u u m i s k u o r m a n . Kaikista
hänen estelemisistään h u o l i m a t t a oli k u o r m a lisäksi
pantu niin suureksi, että h ä n e n oli m a h d o t o n pysyä toisten jäljessä. Onneton p a i k k a se oli, että j u u r i h ä n oli
259
j o u t u n u t likelle t a v a r a v a u n u a , missä veriset, puolialast o m a t ihmisjäännökset viruivat läjässä päälletysten kuin
eläinten r u h o t t e u r a s t a j a n puodissa. Mikä piru hänet
panikin m e n e m ä ä n sinne j u u r i silloin! T u t t u junamies
huusi, että t u l k a a katsomaan, olisiko täällä r u u m i i t a .
eli m i e h i ä . . . sieltä K a n k a a l t a . A h v e n a i n e n ei voinut
kieltäytyä, lisäksi oli h ä n utelias. Hän tunsi oitis paik a l l a läjässä Rajalan l i v u n k a s v o t ; . . . ne olivat ihka
e h e ä t . . . Hänen teki mieli n ä h d ä , olisiko Eemelin k ä y n y t y h t ä h u o n o s t i . . . Paljon h u o n o m m i n vielä oli Eemelin k ä y n y t . H ä n e n r u u m i i n s a keskikohta oli yhtenä
ainoana m u s t a n a verikuoppana. I h a n rupesi pyörryttäm ä ä n j a pahasti o t t a m a a n kiinni sydänalasta. Mutta
j u n a m i e h e t vain komentelivat, että sinne rekeen, oikopäätä! J a k u n A h v e n a i n e n tahtoi n y t lähteä, huusivat
he, että täällä voi olla vielä m u i t a k i n K a n k a a l t a . Oudolta
se t u n t u i , k u n näitä vainajia vain paiskeltiin maahan
i k ä ä n k u i n olisi käsitelty p u u n t y n k i ä . S u u r e t rukkaset
käsissä t a r t t u i elävistä miehistä m i k ä kiinni jalkoihin,
m i k ä hartioihin vainajia. Hoo-op! Ja kolisten putosi
ruumis maahan.
— Eikö tuo ole Halme? Onkos h ä n k i n jo mennyt?
H ä n se oli lopultakin, vaikkei h ä n t ä ollut helppo
tuntea.
— Ja tuo on Linteeni! K y l l ä p ä ovat p i r u t häntä
repineet.
— Sitten onkin jo tarpeeksi! änkötti Ahvenainen,
pitäen kiinni v a u n u n seinästä. — En pysy muiden hevosten jäljessä, jos k u o r m a tulee kovin s u u r e k s i . . . Älkää
hiidessä enää p a n k o . . . Eivät nuo ole K a n k a a l t a . . .
— Ykskaikki mistä ovat, ei s u i n k a a n niitä enää vaun u u n panna, k u n sieltä k e r r a n o n o t e t t u . . .
— Minä en vie noita kaikkia, huusi Ahvenainen,
k u r k k u kuivana. — En v a i k k a m i k ä o l i s i . . . Mitä helvettiä niitä k a i k k i a m i n u n h e v o s e e n i . . .
J u n a m i e h e t työnsivät v a u n u n o v e n kiinni niin että
rämisi, ja ennen p i t k ä ä seisoi A h v e n a i n e n yksinään kaam e a n k u o r m a n s a ääressä. H ä n e n hevosensa korvat viittasivat h a r a l l a a n taaksepäin eri ilmansuuntiin ja sen
riippuvien h u u l t e n raosta k u u l u i t y y t y m ä t ö n korskina.
T y k i n l a u k a u s teki k u i t e n k i n silmänräpäyksessä lopun
260
sekä hevosen että miehen epäilyksestä. Hevonen pääsi
liikkeelle ja mies heittäytyi kiireesti m u k a a n . K u i n k a han likellä r i n t a m a jo o l i k a a n . . . Sanottiin t y k k i e n
kantavan niin kauas. Oli t ä m ä tiekin ajettu näin h e l k karin huonoksi. Ja sairaiden rekijono k u l k i jo tuolla
selällä. K u n saisi edes sen kiinni, niin kelpaisi. H e v o nen meni m i n k ä pääsi, m u t t a nuo edellimmäisetkin m e n i vät keveillä k u o r m i l l a a n m i n k ä pääsivät. Koeta, koeta,
Poika! Ylös-alas. Tie oli ajettu loiville laineille, reki
kulki syvissä uomissa niinkuin tukkitiellä. Ylös-alas,
huiskis-haiskis! Koetetaan, Poika! P i m e ä k i n tulee,
hauskempi on k u l k e a joukossa. A h v e n a i n e n oli, k i i n nittäessään kaiken ponnistuksensa edellimmäisiin h e v o siin ja kuunnellessaan y h ä uusiintuvia tykinlaukauksia,
hetkeksi u n o h t a n u t , m i t ä h ä n e n k u o r m a s s a a n oli. Y h t äkkiä tuuppasi j o k u h ä n t ä olkapäähän. Hän muisti
samassa silmänräpäyksessä, mitä s e u r a a h ä n e n t a k a n a a n
oli ja häneen iski ajatus, että j o k u vainajista oli ojentanut kätensä j a k ä y n y t kiinni häneen. H ä n t ä k a r m i
jäätävä k a m m o , t ä y t y i k a r a i s t a luontoaan kaikilla v o i milla ennenkuin sai katsotuksi taakseen. K a n g i s t u n u t
jalkapari rikkinäisissä sukissa törrötti h ä n e n hartioidensa
takana. Ruumiit olivat ajaessa luisuneet. Täytyi nousta
korjaamaan. K u n ei ollut edes peitettä, millä olisi v e r honnut vainajat, eikä köyttä. Olivatpa ne k ä y n e e t r a a kamaisiksi nuo j u n a m i e h e t , k u n m ä t t i v ä t k a a t u n e e t
tuolla tavalla rekeen. Yksiä samoja sosialidemokraattejahan ne olivat k u i n n ä m ä k i n kaatuneet, eivätkä heille
sen enempää kunnioitusta osoittaneet. P e i t t e e t olivat
kaikki jääneet alle. Olisi e h k ä voinut kiskoa j o n k i n
esille, jos olisi iljennyt r u v e t a p e n k o m a a n reenpohjia.
Mutta j u u r i siellä alla olivat Eemelin ja Iivarin r u u m i i t
. . . j a L i n t e e n i . . . j a Halme. Iivolla olivat silmät auki
ikäänkuin ne anoisivat apua. Ja tuolla, joka on tuossa
päälläpäin, on otsa halki. Se on t u n t e m a t o n mies. T u o n n e
keskelle joutui joku, johon ei saanut katsotuksikaan,
jotakin niin h i r v e ä ä sille oli t a p a h t u n u t . L a h t a r i e n se
on tekoa t ä m ä kaikki, sodan se on tekoa. L a h t a r i t t a h toivat lujaa järjestysvaltaa ja työväen t ä y t y i pitää
päänsä.
Ahvenainen oli parkaisemaisillaan: taas ne kosketti261
v a t h ä n e n olkapäitään. Mitä ne h ä n e s t ä tahtoivat? Olik o h a n h ä n ehkä sanonut y h t ä ja toista, jota ei olisi pitän y t sanoa? Ei olisi p i t ä n y t yllyttää u u t t a esikuntaa pappilaisia vastaan. Vieraspaikkakuntalaiset aikoivat m u r h a t a papin . . . Ahvenaisen tuli mieleen k u i n k a Nahinen
istui h ä n e n kanssaan kansliassa ja luetti hänellä vuoris a a r n a a . . . Ei siksi, että h ä n lukemista olisi koskaan
t a r v i n n u t , osasi h ä n e n vaimonsa Liisa toki lukea niin
että aina sai katsotuksi lehdestä uutiset. M u t t a r u u s t i n n a oli usein t u n n i n lopulla tullut huoneeseen ja tuon u t k a h v i a ja J e r e m i a s oli juossut sinne h ä n k i n ja pyytänyt, että h ä n saisi opettaa Ahvenaisen kirjoittamaan.
P i t ä ä . . . pitää, k u n tästä pääsee kotiin . . . mennä esik u n t a a n ja sanoa, että r a n k a i s e v a t miten rankaisevat
m u t t a eivät t a p a . . . P i t ä ä myöskin m e n n ä puhumaan
K u s t a a Kemppaiselle, ettei h ä n vain tee p a h a a Sydänm a a n Miinalle. Eihän Miina m i t e n k ä ä n yllyttänyt läht e m ä ä n viinatehtaalle. Miinanhan luultiin kuolevan.
M u t t a k u n K u s t a a Ahvenaiselta uteli asiaa, niin Ahvenainen sanoi, että ei s u i n k a a n p a p p i m u u t e n olisi mitään
t i e t ä n y t koko tehtaasta. Mitenkä t u l i k a a n sen sanoneeksi.
Alkoi jo h ä m ä r t ä ä ja A h v e n a i n e n y m m ä r s i , ettei hän
saa kiinni haavoittuneiden kuljettajia. Hevonen oli tott u n u t t y k i n l a u k a u k s i i n eikä enää p i t ä n y t kiirettä. Yön
selkään tässä joutuu. Ja luontonsa t ä y t y y saada karaistuksi. K u k a tietää, k u n tässä sota n ä k y y likenevän näitä
kotipaikkoja, v a i k k a joutuisi vielä samalle kohdalle kuin
n u o vainajat. M u t t a h ä n ei ota asetta käteensä, se on
sanottu. Hän p a n e e v a i k k a p a kätensä havutukille ja
n a p a u t t a a etusormen poikki niin ettei voi ampua. Sen
h ä n tekee. T a i k k a h ä n lähtee sydänmaalle j a kätkeytyy,
aina h ä n kolon löytää, jääköön m u i j a mihin haluttaa,
sillä onkin paljon r o h k e a m p i luonto. Se on ollut t y k k ä n ä ä n toinen asia, k u n on ollut esikunnassa ja käynyt
taloissa vaatimassa lehmiä ja k a r j a a ja hakemassa aseita
ja karkulaisia, niinkuin silloinkin, k u n Eeverttiä ja Lauria etsittiin M ä k i m a t k a s t a . Sitä sellaista palvelusta teki
mielellään. Ja m u k a v a a oli esikunnassa k a n t a a Mantalle
p u i t a ja vettä ja paloitella v a s i k a n r u h o j a ja painaa leimoja esikunnan lupalippuihin. M u t t a ei koskaan hän
262
sitä ajatellut, että h ä n joutuisi tällaiseen, niinkuin n y t
ruumiitakin k u l j e t t a m a a n . Ja että näitä oman kylän
miehiä piti j o u t u a niin koville paikoille. Helvetti y h t ä kaikki, mitä K e m p p a i n e n ja Salenjus sanoisivatkaan, jos
näkisivät hänet näin p e h m e ä n ä . He leimaisivat h ä n e t
oikopäätä lahtariksi, ei siinä m i k ä ä n auttaisi. Mutta he
eivät toki ole tässä.
Nyt ovat nuo toiset jo päässeet P u k k i s a a r e n r a n t a a n .
Senjälkeen k a t o a v a t he näkyvistä. Ei ole enää sitäkään,
että silmä voisi heidät saavuttaa. P a i n a päälle, Poika,
kuolla pitää jokaisen!
Hän suomi ruoskallaan hevosta ja sai sen pieneen
juoksuun. Heti t u u p a t t i i n h ä n t ä taasen olkapäähän.
Kuolleen jalasta riippui jokin vaateriekale, joka häälyi.
Ahvenainen kirosi ja päätti, että h ä n nousee jalaksille,
ottaa tuota pirua kainaloista ja vetää sen taaksepäin
niin että se k e r r a n k i n pysyy. Vaikka henki siihen p a i k kaan jäisi, niin sen h ä n tekee.
Hän pysäytti hevosen, hyppäsi alas ja korjasi r u k kaset tiukasti käsiinsä. Olisi ollut edes t u p a k k a a , niin
olisi ollut m u k a v a m p i lähestyä noita m a t k a t o v e r e j a .
Mutta t u p a k a n k i n oli tullut tarjonneeksi asemalla l o p puun. Tai vielä p a r e m p i olisi ollut viina. Iskien k a t seensa voimakkaaseen rintaan, johon paita oli l i i m a u tunut kiinni, iski Ahvenainen leuat toisiaan vasten ja
tarttui vainajaa kainaloihin. K a n k e a t k ä s i v a r r e t nousivat. Mitä? . . . Valkoinen n a u h a . . . r y v e t t y n y t , verinen
nauha, m u t t a valkoinen . . . käsivarressa. E i p u n a i n e n
nauha. Eikä se ollut jälkeenpäin siihen pistetty, se oli
neulottu. Vainaja oli lahtari.
Ahvenainen joutui aivan ymmälle. T ä m ä oli niin uusi
asia, ettei h ä n y m m ä r t ä n y t , miten n y t menetellä. Jos
hän yhtäkkiä olisi n ä h n y t p i r u n istuvan k u o r m a l l a a n ,
niin ei hän olisi voinut e n e m m ä n h ä m m ä s t y ä . Hän oli
kuljettanut lahtaria. Kaikkien noiden oikeiden r u u m i i den joukossa. R u u m i i n a k i n olivat lahtarit petollisia ja
tuppasivat sekoittamaan köyhälistön asiaa. Jos K e m p painen ja Salenjus saavat tietää, että lahtarin raato on
virunut sankarien r u u m i i d e n joukossa, niin hän, A h v e nainen, j o u t u u siitä edesvastuuseen, h ä n e t erotetaan
puolueesta, kukaties . . . niin, kukaties a m m u t a a n . Mitä
263
h ä n n y t sitten tekee tuolle koiralle? Ottaako h ä n sitä
harteista ja viskaa hangelle? M u t t a entä jos tuolla alla
olisi useampiakin valkoisia n a u h o j a . . . ?
Hänelle tuli sekainen olo i k ä ä n k u i n sisälmyksiä olisi
sotkettu seipäällä tai pää olisi ollut t ä y n n ä häkää. K u n h a n ei tästä kävisi niinkuin P a r a n n a n i s ä n n ä l l e . . . Mutta
j u n a m i e h e t h ä n ne panivat h ä n e n k u o r m a a n s a sekä toverit että l a h t a r i t ja sanoivat, että y k s k a i k k i mistä ovat
ja keitä ovat. Ne olivat niin samanlaiset, ettei hän h u o m a n n u t heitä erottaa, haavoissa ja verissä kaikki
Sovussa ja hiljaapa kuolleet olivat olleet kuormassa keskenään, ainoastaan häntä, elävää, oli lahtari hätyytellyt.
Mistä h ä n h ä n t ä moitti? Haava, joka oli halkaissut
h ä n e n päänsä, ei ollut lahtarien tekoa. Sitäkö hän
h ä n e l t ä kysyi, että miksi h ä n e l t ä oli lyöty kallo halki?
P ä ä meni sekaisin, k u n näitä asioita ajatteli.
P u k k i s a a r e n r a n n a s s a putosi hevonen y h t ä k k i ä sulaan.
Mitään t e r v e t u l l e e m p a a ei Ahvenaiselle olisi voinut
sattua. Hän sai vielä hartioihinsa viimeisen täräyksen
k a u h e a l t a syyttäjältä ja p ä ä t t i samassa silmänräpäyksessä, että h ä n n y t j ä t t ä ä sekä oikeat että v ä ä r ä t ruumiit
oman onnensa nojaan. Riidelkööt tai sopikoot miten
tahtovat, h ä n ei p a n e järkeänsä alttiiksi heidän tähtensä.
Erottakoon h ä n e t K e m p p a i n e n ja Salenjus puolueesta
— m i t ä sillä on väliä! M u t t a h e p ä eivät uskalla, kun
h ä n sanoo, että m i t e n k ä h ä n niin raskasta k u o r m a a k u l jetti sulan läpi.
Näitä ajatellessaan riisui h ä n jo hevosta ja hölkötti
ennen pitkää läpi P u k k i s a a r e n pajupensaikkojen vapaana
miehenä kotia kohti. S a t t u i niin hyvin, että saari joutui
h ä n e n ja k u o r m a n väliin. Se auttoi h ä n t ä unohtamaan
k a i k k i a noita avonaisia, kuolleita silmiä, käsivarsia ja
jalkoja, j o t k a jäivät k a t s o m a a n h ä n e n jälkeensä ja
o j e n t u m a a n h ä n t ä kohti. H u o m e n n a h ä n toimittaa tänne
kolme hevosta. Mikä niiden siellä on hätänä, jääkööt
Herran huomaan.
Ei milloinkaan ollut kotikylä t u n t u n u t Ahvenaisesta
niin mieluiselta kuin n y t sydänyön hetkellä, k u n hän,
ohjaskimpulla läjäytelien hevostaan, ratsain nousi ylös
rantatöyrästä.
264
Nämä uudet K a n s a n v a l t u u t e t u t , joiden hallussa K a n kaan kirkonkylä n y t oli, olivat t y k k ä n ä ä n toista m a a t a
kuin oman p a i k k a k u n n a n punaiset. Vahdissa ollessaan
eivät he taipuneet p u h e l e m a a n kyläläisten kanssa, eivät
he myöskään kiinnittäneet m i t ä ä n huomiota siihen, jäikö
taloihin ruokavaroja omiksi tarpeiksi — he ottivat mitä
halutti. He ottivat myöskin miehiä p u n a k a a r t i i n a m p u misen uhalla. Kyllä olikin k e l v a n n u t niin k a u a n , k u n
sai keskustella tuttujen miesten kanssa, m u t t a he olivat
nyt osaksi r u u m i i n a Somerin uusissa riihissä, osaksi r i n tamilla. Vain j o t k u t h a r v a t olivat kotona ja he olivat
nykyiseen johtoon melkein y h t ä t y y t y m ä t t ö m ä t k u i n
porvaritkin. Mitä p i r u n k a n s a n v a l t a a t ä m ä oli? J u u r i
muka oli heitetty niskoilta p o r v a r i e n ies, niin tulivat
kaupungin toverit k ä s k e m ä ä n j a m ä ä r ä ä m ä ä n . P a r h a a t
herkut aina tahtoivat. K u s t a a K e m p p a i n e n ei ehtinyt
polttaa niin paljon kuin he joivat ja kirkkoviiniäkin
olivat kysyneet, olisiko sitä ja m i t e n paljon. Sairaalaan
sanoivat tarvitsevansa. Niinkuin ei sitä olisi a r v a t t u ,
mihin he sitä tahtoivat. M ä k i m a t k a n n u r k i s s a k i e r t e l i vät Jonni ja H a r u t u h a n n e n m a r k a n setelit kourassa,
etsien tilaisuutta, milloin saisivat siirtää ne uusien v a l lanpitäjien taskuihin, m u t t a ensi päivinä varsinkin olivat he j ä y k k i ä poikia. H y v ä k u n sai heidät o t t a m a a n
savukkeen. Niitä oli toki M ä k i m a t k a n nuorimmilla
pojilla kokonaiset varastot. Viisitoistamiehinen j o u k k u e
kierteli pitäjää etsimässä T u u n a n Eino-Ilmaria, lyseolaista. K u n se ilmestyi k i r k o n k y l ä n esikuntaan ja
Johanssonni v a k u u t t a m a l l a v a k u u t t i , ettei E i n o - I l m a r i
ole kotonaan, niin n a u r e t t i i n h ä n t ä vasten silmiä ja
sanottiin:
— P o r v a r i h a n tuo p i r u on! Täysi porvari. K u i n k a
sellaista täällä suvaitaan. T o i m i t t a k a a helvetissä pois
tunkiolle!
Sellaisia sanoja k ä y t e t t i i n hänestä, Johanssonnista,
joka toki oli v a n h i m p i a työväenyhdistyksen jäseniä
täällä Kankaalla! Yhdessä A r v o - h e r r a n kanssa oli t a l o n hankekin p a n t u pystyyn. Ja siihen olivat y h t y n e e t p i t ä jäläiset, niin hyvin r i k k a a t kuin köyhät. M u t t a A r v o herra ja hän, Johanssonni, olivat kaiken aikaa olleet
etunenässä. Ja p u n a k a a r t i i n k i n oli hän, Johanssonni,
265
kirjoittanut nimensä ensimmäisenä. Ja tällaista iljettiin
tulla sanomaan hänelle! Mitä heillä oli, noilla vierailla
nulikoilla, täällä tekemistä? T u k a t heillä oli otsalla kuin
hevosilla ja h o u s u n l a h k e e t leveinä. Kaupungissa oli
kait sellainen muoti, m u t t a täällä m a a l l a oli oma muoti
ja omat tiplot.
— Itse saatte olla p o r v a r e j a ja piruja! huusi Johanssonni. — Minulle ei t a r t t e tulla p u h u m a a n sellaisia. Itse
saatte m e n n ä tunkiolle, tuolla se on eikä siellä ole rotist a k a a n p u u t e t t a . Meillä on täällä omat tiplot, teitä ei
t ä n n e ole k u k a a n käskenyt. Vai t u n k i o l l e . . . saakelin
perkeleet, saisivat l a h t a r i t teidät a m p u a . . .
— P i e t i k k a on m e i d ä t lähettänyt! p a m a u t e t t i i n J o hanssonnin eteen ja silloin h ä n m e n i aivan äänettömäksi.
Työlään sovittelun jälkeen läksi Johanssonni näyttäm ä ä n vieraille tovereille tietä T u u n a a n . Hän selitti pitkin m a t k a a , että h ä n t u n t e e t a r k k a a n t ä m ä n talon väet
ja ne p u h u v a t aina totta, vaikkeivät ole hulluja. Neitikin täällä on sellainen, että h ä n aina sanoo asian niinkuin se on. Huoposenkin h ä n ilmiantoi, v a i k k a hän on
h ä n e n ystävänsä.
Otsatukkaiset eivät enää n a u r a n e e t .
Riikka T u u n a tuli heitä v a s t a a n portailla, jalassa saapp a a t ja yllään v a n h a t o p p a t a k k i . Hän loi heihin kirkk a a t keltaiset silmänsä ja sanoi t y y n e s t i :
— Hän ei ole kotona.
O t s a t u k a t t u n k i v a t likemmä.
— Me olemme k u i t e n k i n saaneet m ä ä r ä y k s e n etsiä
h ä n t ä kaikkialta.
— K u n sanon, ettei h ä n ole täällä, niin ei h ä n ole.
Miehet p e r ä ä n t y i v ä t ja katselivat toisiinsa. He olisivat
luultavasti poistuneet, jos Johanssonni olisi malttanut
vaieta. M u t t a n y t h ä n vahingoniloisesti virkkoi:
— Siinä se oli! K u n ei ole, niin ei ole. Sanoinhan
minä. Tulette t ä n n e , niinkuin ei täällä meillä olisi
omiakin tiploja.
T u u n a n talossa tehtiin n y t t a r k a s t u s kellareita, vinttejä ja n a v e t a n p a r v i a myöten. Johanssonni kulki otsat u k k a i s t e n perässä k u i n koira j a h a u k a h t e l i :
— No, m i t ä löysitte? Eikös n y t m e n n ä sikoläättiin —
se on vielä t a r k a s t a m a t t a . Te luulette, ettei missään
266
maailmassa osata p u h u a totta, m u t t a Tuunassa p u h u taan. Jos n y t tulevaisuudessa vielä t a h d o t t e tietää, onko
meidän Eino-Ilmari kotona, niin neiti sanoo. Vaikka
siihen paikkaan ampuisitte hänet, niin h ä n sanoo. Totta
täytyy puhua. Minäkin seison t o t u u d e n puolella ja
puhun vielä k e r r a n k a i k k i m i t ä tiedän.
Otsatukat vaihtoivat silmäyksiä ja antoivat äijän
räyhätä.
Seuraavana päivänä, k u n Karoliina tuli esikuntaan
kysymään miestään, sanottiin hänelle, ettei J o h a n s sonnia oltu n ä h t y sittenkuin eilen aamulla. H ä n t ä oli
kaivattu täälläkin. Oli l u u l t u h ä n e n olevan kotona.
— Hänet on lähetetty rintamalle! alkoi silloin K a r o liina huutaa. — Sinne lähetettiin ensin toinen Linteeni,
ja nyt toinen . . . Sinne n a r r a t t i i n . M u t t a jos te olette
sen tehneet, niin . . . Ei a n n e t t u k ä y d ä kotona sanomassa
hyvästi lapsillekaan. R i n t a m a l l e h ä n e t on lähetetty,
kyllä minä tiedän . . . P i e n t ä J a l l i a k a a n ei h ä n saanut
nähdä . . .
Hänelle vakuutettiin, että Johanssonni on missä l i e neekin. Salenjus otti Karoliinaa olkapäistä ja t a l u t t i
hänet ovea kohti. Otsatukkaiset n a u r o i v a t ja käskivät
hänen v ä h ä n varrota, niin saa takaisin siippansa.
Kahta päivää m y ö h e m m i n löysi T u u n a n Musti J o h a n s sonnin, löysi r u u m i i n a .
S y d ä n luotien lävistämänä
makasi h ä n h a u t a u s m a a n aidan t a k a n a . Aitaa vasten
hänet n ä h t ä v ä s t i oli a m m u t t u . H ä n e n kellonsa, s a a p paansa ja r a h a n s a olivat poissa.
L a h t a r i - r a a k a l a i s e t t ä m ä n tietenkin olivat tehneet.
Näin rohkeita he olivat: keskelle kylää tultiin, kaikkien
vahtien uhalla. Salenjus toimitti lehteen kirjoituksen
Johanssonnista, k u n n o n toverista, sekä k u v a u k s e n lahtarien konnanteosta ja lesken ja t u r v a t t o m i e n lasten
surusta.
Kun uutinen tuli Riikka T u u n a n näkyviin, h y m ä h t i
hän ja virkkoi:
— Ne vieraat miehet, j o t k a meillä kävivät, a m p u i v a t
Johanssonnin.
Hän sanoi sen, seisoen keittiön lieden ääressä ja sen
kuuli koko väki, j o k a p a r a i k a a istui aterialla. H ä n e n
sanansa tuli nopeasti k y l ä n tietoon ja Karoliina riensi
267
heti paikalla k u u l e m a a n h ä n e l t ä itseltään, miten hän
niin saattoi sanoa. Riikka T u u n a kertoi hänelle kaikki
mitä oli k u u l l u t Johanssonnin ja vieraiden puhuvan
keskenään.
E s i k u n n a n v a l t u u t e t u t tekivät n y t paperin, jossa oli
K a n k a a n k i r k o n k y l ä n p u n a k a a r t i n leima j a lähettivät
kaksi miestä T u u n a a n v a a t i m a a n k i r k o n avaimia.
T y t ä r istui keittiön penkillä ja kutoi sukkaa. Hän ei
noussut ylös, k u n miehet kysyivät isäntää.
— H ä n on hyvin vanha, m u t t a tuolta te h ä n e t tapaatte
. . . toisesta rapusta.
Hän tiesi isän n y k y ä ä n v a s t a a v a n kaikille, etteivät
m a a i l m a n asiat h ä n e e n kuulu, h ä n hoitaa vain tämän
vaimonsa h a u t a a n , k u n veivät sisar H u l t a n sairaalaan.
Ei k e s t ä n y t k ä ä n k a u a n , k u n miehet taasen seisoivat Riik a n edessä.
— Tekö olette t ä m ä n talon t y t ä r ?
— Minä.
— Isäntä käski k ä ä n t y ä teidän puoleenne. Meillä on
tässä t ä m ä paperi. K i r k o n avaimia me vain. On paras,
että a n n a t t e yksintein. Teille voi tulla vaarallisiakin
seurauksia, jos .. .
— Mitäs te n y t sitten kirkolla?
— Se on m e i d ä n asia.
— On se h i u k k a s e n m i n u n k i n asiani. Isälläni on
k a u a n ollut k i r k k o v ä ä r t i n toimi ja m i n ä a u t a n häntä,
h ä n k u n on v a n h a ja sairas.
— N y t on toinen aika. K i r k k o t a r v i t a a n toisiin t a r koituksiin . . .
— Minä olen kuullut, että tahtoisitte viiniä haavoittuneille.
— Niin kyllä .. . siellä on heikkojakin sairaita.
— K u u l k a a s , m i n ä n o u d a n viiniä. Vien sitä sairaalaan. E h d i t t e h ä n te saada k i r k o n avaimen, jos tarvitsette. Se on täällä hyvässä tallessa. Voitte t a r v i t a k i r k koa, uskon kyllä sen.
Tuolla ihmisellä oli saakelinmoiset silmät. Ne katsoiv a t itkettävästi ja samalla t u n k i e n läpi sen, johon ne
katsoivat.
— No, jos toimitatte viinin . . . K a i k e n viinin . . .
— En ihan kaikkea. T ä y t y y j ä t t ä ä ehtoollista varten.
268
- Onko se niin tarpeellista?
En j ä t ä paljon, ja k i r k o n a v a i m e t säilytän k u n n e s
te tarvitsette kirkkoa. Jokaiselle ihmiselle tulee hetki,
jolloin h ä n tarvitsee kirkkoa.
Laiha keltasilmäinen t y t t ö j ä i saappaissaan ja t o p p a takissaan k u t o m a a n s u k k a a n s a penkille, missä h ä n oli
istunut, kun miehet tulivat. He olivat seisoneet ovensuussa ja n y t he kiroillen ja naureskellen k u l k i v a t t a k a i sin esikuntaan k e r t o m a a n , että t y t t ö oli l u v a n n u t viedä
osan kirkkoviinistä sairaalaan. Eivät viitsineet vielä
häneen koskea. Kyllä tulee sekin aika.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin E i n o - I l m a r i oli j ä t t ä n y t
sisarensa k o r v a a n säkeen eräästä uudesta laulusta, oli
rauha vallannut T u u n a n t y t t ä r e n mielen. Arvo eli, A r v o
palaa! Arvo ei hänelle, Riikalle, ole p a h a l l a mielellä.
Olli palaa, Toivo palaa, E i n o - I l m a r i elää! T o t u u d e n sotajoukko saapuu. J u m a l a ei enää k ä r s i v a l h e t t a m a a n
päällä. Hän l ä h e t t ä ä valittunsa, valkoiset soturinsa.
» . . . k u n v a p a a on Suomen kansa!»
P y ö r r y t t ä v ä kiitollisuus t ä y t t i Riikka T u u n a n o l e m u k sen. Sanat seurasivat h ä n t ä h ä n e n rukouksiinsa ja
uneensa, ne antoivat h ä n e n askelilleen siivet, ne k o h o t tivat kodin k a t t o a niin että se oli k u i n k i r k o n k u p u .
Oli vielä toinenkin säe, j o k a p y r k i t u t u n säkeen edelle,
mutta h ä n ei tietänyt, oliko h ä n k u u l l u t sen oikein.
»Ei ennen u h m a m m e u u p u a voi,
k u n v a p a a on Suomen kansa.»
Varmaan se k u i t e n k i n oli oikein. Viimeiset p ä i v ä t
olivat valheella ja j u m a l a n p i l k k a a j i l l a käsissä. Valkoinen sotajoukko saapuu. Minkä m e r k i n a n t a a r a k a s p i k kuveli? Koska k u r j e t tulevat?
Kurjet! Niin, kurjet! K e v ä t t ä ne m e n i v ä t n o u t a m a a n
ja kevään ne tuovat. E h k ä he t u l e v a t pääsiäiseksi? H e i dän tullessaan on ylösnousemuksen juhla. Näkeekö
Riikka T u u n a n silmä t ä m ä n onnen päivän? N ä k i tai oli
näkemättä. Ei p ä ä s t e t t y Moosestakaan l u v a t t u u n m a a han. Saatikka sitten p ä ä s t e t ä ä n syntistä, k o v a a Riikka
269
T u u n a a . Eli, tai oli e l ä m ä t t ä yli S u o m e n kansan pää.
siäisen — h ä n tiesi, että kurjet olivat m a t k a l l a kotiin
H ä n oli ennen m u i t a k u u l l u t niiden huudon. Läpi
häpeän ja valheen oli hän kuullut:
Ei
ennen
uhmamme
uupua
k u n v a p a a on Suomen kansa.
voi,
H ä n t ä ei enää p e l o t t a n u t m i k ä ä n . H ä n t ä ei h ä m m ä s t y t t ä n y t m i k ä ä n : viimeiset ajat oli valheella käsissä
K u i n unessa h ä n toimitti arkiset työnsä. Hänen tehtäv ä n ä ä n oli n y t rukoilla ja t a r k a t a k e v ä ä n merkkejä.
H ä n e n sydämensä piti yöt p ä i v ä t outoa pientä yksinp u h e l u a niinkuin ensimmäinen kevät, joka solisee hangen alla: J u m a l a , minä kiitän sinua, sinä et a n n a kansasi h u k k u a , sinä näit m e i d ä n h ä t ä m m e , sinä annoit
m e i d ä n vajota, m u t t a sinä et u n o h t a n u t meitä. Kun
aika oli täytetty, valitsit sinä aseesi, kolkutit nuorten
sydämiin. Sinä neuvoit heille tien, niinkuin sinä sanot
kurjille: k e v ä t on läsnä, n o s t a k a a siipenne ja lentäkää
pohjoiseen. Niin sanoit sinä valituillesi. Sinä tiesit heidän sydämensä ja uskonsa. P i m e ä ä n yöhön he menivät
ja omaisten kiroukset seurasivat heitä. M u t t a sinun
kätesi j o h d a t t i heitä, he kasvoivat suureen työhönsä
otollisiksi ja n y t he tulevat. Kiitetty olkoon Herra
Sebaot, kiitetty ja y l i s t e t t y . . . ! T ä h ä n t a p a a n kuiski
Riikka T u u n a n sydän j a h ä n e n k ä t e n s ä kutoivat lämm i n t ä villaa. Pojat t a r v i t s e v a t l ä m m i n t ä villaa, kun he
tulevat!
K u n ensimmäiset t y k i n l a u k a u k s e t illassa kuuluivat
K a n k a a n k i r k o n k y l ä ä n , t u n t u i Riikasta siltä kuin hän
olisi k u u l l u t E i n o - I l m a r i n h u u d o n . Ja k u n tulipalojen
k u m o t u s alkoi h e h k u a taivaalla, ajatteli h ä n : sen täytyy
k ä y d ä k ä r s i m y s t e n tietä.
Hänelle kerrottiin, että S y d ä n m a a n Miina oli tavattu
pirtissään ilman päätä. H ä n e t oli m u r h a t t u niin kauhealla t a v a l l a . . .
Hänelle kerrottiin, että Lennartti
M ä k i m a t k a oli kuollut. H ä n e t oli m u r h a t t u ! ajatteli hän
heti ja silloin olisi h ä n e n t e h n y t mieli soittaa Almalle.
M u t t a kaksi p u n a k a a r t i l a i s t a istui heidän puhelimensa
ääressä yötä ja päivää. Jos pääsisi A l m a n luo käymään.
270
Jos koettaisikin l ä h t e ä . . . P i t k ä p e r j a n t a i n kai aina
pitää käydä pääsiäisaamun edellä? K e t k ä kaikki H e r r a
on valinnut ristinpuuhun, k u o l e m a a n k a n s a n syntien
takia?
Hänen ei k a u a n t a r v i n n u t odottaa: ajomiehenä h a a voittuneiden jonossa tuli A l m a k ä y m ä ä n entiseen
kotiinsa. Siitä oli jo viikko, k u n se k a u h e a oli t a p a h t u nut . . . Ei h ä n tietänyt, että L e n n a r t t i olisi ollut m i s sään mukana, tai m i t e n k ä ä n v a s t u s t a n u t punaisia j ä r jestysmiehiä. He olivat, h ä n ja L e n n a r t t i koettaneet
pysyä aivan erossa kaikesta. Sitten l a u a n t a i - a a m u n a
tuli kaksi vierasta etsimään aseita ja vaikkeivät he
mitään löytäneet, pyysivät he, että agronomi tulisi esikuntaan. A l m a oli heti p e l ä s t y n y t ja t a h t o n u t lähteä
mukaan. Jospa h ä n olisikin silloin lähtenyt, niin e h k ä
se olisi j ä ä n y t t e k e m ä t t ä , tai olisivat ne a m p u n e e t h e i dät molemmat. M u t t a L e n n a r t t i ei ensinkään p e l ä n n y t
ja pyysi vain vaimoaan p y s y m ä ä n tyynenä. A l m a kysyi
miehiltä, koska h ä n e n miehensä tulee takaisin. »No,
kyllä te h ä n e t pian saatte!» Niin he sanoivat ja t a r k o i t tivat asian jo silloin omalla tavallaan. Hän kuuli kyllä
laukauksia, m u t t a n i i t ä h ä n k u u l u i niin usein. P u o l t a
tuntia myöhemmin, k u n h ä n tuli portaille, huusi hänelle
punakaartilainen alhaalta r a n n a s t a : »Korjatkaa pois tuo
raato tuosta.» Sillä lailla h ä n sai tietää miehensä k u o leman . . . M u t t a n e eivät sitten a n t a n e e t k a a n pois r u u mista, hän ei edes t i e t ä n y t missä se n y t oli. H ä n oli t a r jonnut siitä rahaa, h ä n oli i t k e n y t ja rukoillut. Sillä
ainoa mitä h ä n enää pyysi, oli saada miehensä r u u m i s .
Mutta sitä a r m o a ei ollut vielä k u u l u n u t . Viikon h ä n
oli juossut, rukoillut, valvonut. H ä n ei enää j a k s a n u t .
Kuolemaa h ä n oli o d o t t a n u t päästäjäksi tuskistaan. H ä n
kuitenkin y h ä eli. Kotona ei h ä n voinut olla, k a i k k i
muistutti siellä liiaksi heidän onneaan. H ä n tarvitsi
työtä ja unohdusta. T ä ä l l ä h ä n oli s a i r a a l a . . . h a a v o i t tuneita . . .
— Punaisia! pääsi Riikalta. — Etkö tiedä, että ne ovat
pelkkiä punaisia.
Alma makasi vanhassa kapeassa vuoteessa, josta h ä n
onnellisena m o r s i a m e n a niin hiljan oli lähtenyt, ja t u i jotti eteensä. Hänen silmistään k u v a s t u i autius i k ä ä n 271
k u i n h ä n olisi n ä h n y t koko vainajien valtakunnan, nuo
miljoonan miljoonat ihmiset, j o t k a vuosituhansien kuluessa olivat haavoittaneet, h a a v o i t t u n e e t ja sitten n u k k u n e e t pois.
— Kuolemassa ovat k a i k k i valkoisia, sanoi hän.
Hänellä oli k u u m e t t a , m u t t a h ä n vain ikävöi uutta
työtänsä. Koko m a a n piirin päällä ei hänellä ollut muuta
pelastusta k u i n t ä m ä yksi: lieventää kärsimystä, yhdentekevää kenen. H ä n ei t a h t o n u t odottaa parantuvansa
h ä n tunsi p a r a n e v ä n s ä ainoastaan tässä rakkauden
työssä.
— Sinä vietkin sitten haavoittuneille viinin, sanoi
Riikka. — Olen l u v a n n u t toimittaa sen heille.
— Minä vien. K a t s o t a a n samalla m a t k a l l a haudan
p a i k k a minulle j a Lennartille.
Riikka läksi esikuntaan p y y t ä m ä ä n passia itselleen ja
sisarelleen. T u u n a n portilla astui nuori punakaartilainen
keskelle tietä.
— L u p a l a p p u ? sanoi h ä n o t t a m a t t a paperossia h a m paistaan.
— Menen j u u r i h a k e m a a n .
— Ja mihin n y t sitten on asiaa?
— Sanon sen esikunnassa.
— P a r a s sanoa yksintein tässä.
— E t t e h ä n te voi passia antaa.
— M u t t a m i n ä voin sanoa k a n n a t t a a k o sen asian
vuoksi v a i v a t a esikuntaa.
S u u t t u m u s nousi kuin h u m a l a T u u n a n t y t t ä r e n päätä
kohden, t u n t u e n koko ruumiissa. Silmänräpäyksen
aikana h ä n päätteli, että k ä ä n t y y takaisin, ei h ä n rupea
olemaan noiden armoilla.
— Minulla on asiaa kirkkoon.
— Helkkarissa, kirkkoon! Näin arkena. Minä lähdenkin m u k a a n . . .
Riikka m e n i h y v i n kalpeaksi ja y r i t t i astua pistimen
ohitse. Nuoren p u n a k a a r t i l a i s e n sanat eivät olleet niin
ä r s y t t ä v ä t k u i n ääni, millä ne lausuttiin.
— Me p i d ä m m e k i n helvetinmoiset hauskat.
Sydän j y s k y t t ä e n pääsi Riikka miesten ohitse. Hän
kuuli, että n a u r e t t i i n ja että k i v ä ä r i p a u k a h t i . Hän näki
272
myöskin, että lumi jonkin m a t k a n päässä pöllähti. Nyt
huudettiin h ä n e n t a k a n a a n .
Joko sanotte asian, tai lasketan lävitsenne.
Riikka pysähtyi.
Minä n o u d a n kirkkoviiniä teidän h a a v o i t t u n e i l lenne.
Miehet vastasivat n a u r u l l a ja laukauksilla. J ä r v e n
takana jysähti samassa hetkessä tykki. Riikka T u u n a s t a
tuntui siltä kuin se olisi v a s t a n n u t h ä n e n puolestaan.
Eino-Ilmarin äänen h ä n taasen oli k u u l e v i n a a n ja h y m y
puhkesi h ä n e n kasvoilleen. K u m m a l l i s t a t ä m ä oli.
Siellä, missä t y k k i puhui, oli k a i k k i m i t ä h ä n m a a i l massa omisti. Sellainen oli aika, että ihmisen t ä y t y i
iloita, k u n kuuli t y k i n j y r i n ä n . Sellainen oli aika, että
rakkaimmat ihmiset p u h u i v a t surmanaseiden k a u t t a .
Jotakin rukouksen h a r t a u d e s t a oli Riikan mielessä, k u n
hän siinä kiväärien ja t y k k i e n p a u k k u e s s a asteli t u t t u jen vainioiden halki. A m p u k o o t läpi — ykskaikki.
Totuuden sotajoukko likenee.
Ei ennen u h m a m m e u u p u a voi,
k u n v a p a a on Suomen kansa.
Voima läksi noista säkeistä.
Mäkimatkan makasiinin portailta tulivat tielle m o l e m mat vartijat.
— Minä vasta m e n e n n o u t a m a a n passia, selitti Riikka
Tuuna. — Olen l u v a n n u t toimittaa jotakin teidän h a a voittuneittenne hyväksi. P u h u n asian likemmin e s i k u n nassa.
— Se on p u h u t t a v a tässä.
— Me ei kaikkien t u r h i e n t ä h d e n päästetä esikuntaan.
— Isäni on k i r k k o v ä ä r t i , m u t t a k u n h ä n on vanha,
niin minä . . . Me v a s t a a m m e k i r k o n tavaroista. Minä
olen luvannut viedä viiniä haavoittuneille.
— Ohoo . . .
— Hiidessä, t u o k a a meillekin r y y p p y .
Tykin j y r ä h d y s tuli taasen k u i n t i l a t t u n a Riikan
avuksi. Se k u u l u i n y t l i k e m p ä ä k u i n äsken.
— Meikäläiset ne siellä vain harjoittelevat, sanoi t o i nen miehistä.
18 - Talvio,
Kootut teokset VIII
273
Riikka k a t s a h t i häneen. Mitä tuo p u h u i — punaistenko t y k k i .
He eivät enää estelleet.
Tienhaarassa seisoi k a k s i poikasta punaisissa n a u hoissa ja täysissä varustuksissa. Salenjuksen Mikko ja
A h v e n a i n e n t a l u t t i v a t lehmää. Työväentalon edustalla
seisoi paljon hevosia ja miehiä. K a i k k i olivat outoja
T u p a k a n s a u h u tuli k a u a s tielle. Pojat tähtäsivät varikseen aidanseipäällä. Hevoset seisoivat p ä ä t riipuksissa
m ä r k i n ä r a s k a a n ajon jälkeen. Niiden edessä ei ollut
k o r t t a k a a n . H e i n ä k u o r m a n ä k y i k u i t e n k i n lähestyvän
pappilan p u u k u j a n päässä. K e n e l t ä h ä n se oli tällä k e r t a a otettu. P a m ! Varis lähti lentoon ja pojat ryhtyivät
uusiin toimenpiteisiin. Riikka kävi miltei iloiseksi, kun
n ä k i Salenj uksen a s t u v a n ovesta. Olipa h ä n oman kylän
miehiä. Kitskin ilmestyi näköpiiriin. Hän oli taitanutkin tulla Riikan jäljessä. Salenj uksen vaimo näkyi
k o m e n t a v a n a m m u s k e l e v i a poikia.
»Pankaakin pois,
a m m u t t e vielä ihmisiä . . . K a i k k i tässä näyttävätkin
mahtiansa. Taidattekin olla niitä, j o t k a k u l k e v a t v a r a s telemassa. Oletteko ottaneet m e i d ä n isän p a t i i n i t . . . »
Riikka T u u n a p u h u i Salenj ukselle asiansa ja läpi t u p a koivan miesjoukon k u l k i v a t he sisään. P o r t a a t ja p e r m a n n o t olivat niin liukkaassa liassa, että täytyi varoa
k a a t u m a s t a . Eteisessä, pitkällä vanhanaikaisella sohvalla, joka vielä hiljan oli ollut P a a n a s e n salissa, makasi
k u m m a s s a k i n päässä mies, käsi niskan alla, suu ammollaan. Juhlasalista juoksi koira, suuri luu hampaissa.
Eteisen toisella k u l m a l l a i k k u n a n ääressä pelattiin k o r t tia. Oljilla m a k a s i sielläkin miehiä. Tulitikku rupesi
k y t e m ä ä n pahnoissa, j o k u polki risaisella kengällä sen
sammuksiin. J u h l a s a l i s t a tuli mies, käsi siteessä. Tultiin ja mentiin, ovet läiskivät, savu lainehti vedossa,
kuorsattiin, p u h u t t i i n puhelimessa, luettiin ääneen. Pam!
k u u l u i ulkoa. P a m - p a m - p a m !
— Vielä noita p a n n u j a poorisee
tuolla Suomen sydänmailla . . . !
Se, j o k a t ä t ä lauloi, veti kaikella voimallaan alas
u u d i n t a juhlasalin i k k u n a s t a . Mitä v a r t e n ? Riikka ja
274
Alma T u u n a olivat aikoinaan kutoneet ja lahjoittaneet
nuo uutimet. Outoja kaupunkilaisnaisia m a k a s i p e n keillä, joita oli asetettu r i n n a k k a i n . Yksi k a m p a s i h i u k siaan. Yksi haukotteli, venytteli itseään ja nousi sitten
seisomaan, hänellä oli h y v i n k o r k e a t ja hienot kengät,
ei käsittänyt, että ihmisen j a l k a sellaisiin m a h t u i . T u p a kanhajuun tuoksahti y h t ä k k i ä m a k e a lihakeiton lemu j a
läpi voimakkaan vedon purjehti esiin suuria ruokavateja.
Joku mies toi sylissään polttopuita ja kuului, latoessaan
niitä uuniin, k e h u v a n naisten vaatteita. Mistä n u o t u o l laiset t u r k i t olivatkaan . . . n a h k a päälläpäin j a vuori
silkkiä.
Vihdoin viimein seisoi Riikka esikunnassa ja Salenjus
selitti hänen asiaansa. Sohva, joka ennen oli ollut S o m e rilla Toivon huoneessa, oli n y t täällä. Sylvin k a u n i s
orvokkityyny p ä ä n alla m a k a s i K e m p p a i n e n kuorsaten.
Yhdessä kulmassa h u o n e t t a oli läjässä p u h t a i t a liinavaatteita, uusia naisten kesähattuja, taulu, j o k a esitti
kahta tappelevaa metsoa, hopeiset h a a r a k y n t t i l ä n j a l a t
ja keittoastioita. K e m p p a i s e n r i n n a l t a kiilsivät k u l t a vitjat. Missä Riikka oli ne n ä h n y t ? Unessaankin pusersi
humalainen k ä t t ä ä n vitjojensa ympärille.
— . . . r i n t a m a l l a on asema meikäläisille m i t ä edullisin, luki j o k u keittiössä lujalla äänellä.
— Kyllä ne t a r t t e e päästää, selitti Salenjus, seisoen
pöydän edessä, jolle paperien ja k a r t t o j e n päälle oli
pantu suuri tarjotin voileipää ja kylmiä m a k k a r o i t a . —
Maahisten e m ä n t ä h ä n aikoo t y k k ä n ä ä n a n t a u t u a h o i t a maan haavoittuneita.
— J a a - a . P u k i n tekee mieli k a a l i m a a h a n .
— . . . asema pääasiassa ennallaan, ellei oteta l u k u u n
erinäisiä joukoillemme menestyksellisiä etulinjatoimia.
— Rouva J u u r i siellä tuskittelee, ettei tule aikaan.
Sehän o n s e laupeudensisar . . . s e Lipponen . . . s a a t t a n u t
itsensä siihen tilaan, ettei k y k e n e a u t t a m a a n .
— . . . sellaisten joukkojen k u l j e t t a m i n e n Suomeen
taktillisesti m a h d o t t o m u u s . Niin ollen on h u h u s a k s a laisten joukkojen tulosta k e r r a s s a tuulesta t e m m a t t u ja
levitetty yksinomaan provokatsionitarkoituksessa.
— Me o t a m m e itse h a l t u u m m e k i r k o n ja n o u d a m m e
275
itse, helvetissä, sairaillemme viinit. Mitä me siihen t a r v i t s e m m e porvareja.
— No, k u n se on tälle neidille se k i r k k o niin kaikki
k a i k e s s a . . . A n t a a h ä n e n n y t pitää n e avaimet, saamm e h a n m e n e häneltä, k u n t a r v i t s e m m e .
— Minä otan tytön vastuulleni, sanoi Kits röyhkeästi
— Kyllä minä katson, että p y s y v ä t tallella sekä avaimet
että tyttö.
Mitä tiesi se katse, j o n k a otsatukkaiset vaihtoivat kesk e n ä ä n ? Mies, j o k a istui p ö y d ä n ääressä, kävi toisella
kädellään kiinni voileipään, toisella m a k k a r a a n . Keittiön ovi avattiin ja Elviira kantoi sisään savuttuneen
k a h v i p a n n u n . Riikka tunsi m u m m o v a i n a j a n s a k u p a r i sen pitopannun, se veti viisikolmatta litraa. Keittiön
n u r k a s s a oli kaksi m a h t a v a a m a i t o t o n k k a a .
— . . . ei m i k ä ä n peto ole niin j u l m a kuin porvari,
k u n sen k u k k a r o o n kosketaan, k u u l u i avonaisesta ovesta.
— Täällä on tällä k e r t a a niin paljon k u l k e v a a joukkoa, piti Salenjus y h ä puoliaan p ö y d ä n ääressä, — että
v a i k k a rupeaisivat rosvoamaan kirkkoa. Pietikkakin
aina teroitti, ettei pidä p ä ä s t ä ä v a l l a n k u m o u s t a rosvoamiseen.
— . . . tuomioistuimella istuu ihmisyyden ja oikeuden
vartija — ei l u o k k a p a r p a - p a r p a - l u o k k a - p a r p a r i s m i n
lohikäärme...
— Ei, kyllä sakki kurissa pysyy, k u n pidetään. Kirkon avaimet on ehdottomasti tuotava. Ja mitä siihen
sairaanhoitoon tulee, niin on meillä esimerkkejä, että
porvarilliset ovat m y r k y t t ä n e e t potilaita . . .
— Niin, m u t t a m i n ä t a k a a n n ä m ä T u u n a n tyttäret.
N y t k u u l u i p ä t k ä puhelinkeskustelua.
— . . . n e s a a t a n a n perkeleet eivät l ä h d e . . . J a t a r v i t a a n h a n täälläkin. Niin, eihän k u k a a n lahtarien j a l koihin tahdo j ä ä d ä . . . J a a , n a u l a a v a t jäsenkirjan otsaan
. . . kyllä s e täällä tiedetään . . . Täällä e i ole mitään . . .
tarvitsee saada k a i k k e a . . . kuularuiskuja, miehiä, t y k kejä . . . S e o n s a a t a n a n v a l h e . . . K u u l a r u i s k u j a pitää
saada . . . !
Koko h u m u työväentalolla oli y h t ä k k i ä hiljennyt ja
k a i k k i k u u n t e l i v a t puhelinkeskustelua.
Se oli selvästi h ä t ä ä n t y n y t ja h ä t ä ä n t y m i n e n tarttui
276
kuuntelijoihinkin. Riikka T u u n a sai passiliput käteensä
ja tunkeutui J o h a n Kitsin j o h d a t t a m a n a läpi väkijoukon.
Kaikki olivat päässeet jalkeille ja p u h u i v a t y h t a i k a a .
Savupilvien t a k a a n ä k y i kiihtyneitä kasvoja j a palavia
silmiä. Naiset vetivät ylleen päällyskenkiä ja t u r k k e j a .
Kesken kaiken k a n n e t t i i n sisään kopallinen k a n a n m u n i a
ja joukko m i e h e n k o u r i a ojentui niitä kohden i k ä ä n k u i n
ne olisivat olleet omenia. P a m - p a m ! — Joko tuo Salenjuksen Mikkokin n y t ampui? K u u l u i kavionkapsetta . . .
Tuunasta päin tulla hölkötti mies ratsain, m i n k ä h e v o nen pääsi. Eläimen huohotus k u u l u i kauas. A h v e n a i n e n
jakeli heiniä niille hevosille, j o t k a seisoivat talon e d u s talla. Hän jäi t u i j o t t a m a a n tulijaan. Portaille lappoi
kansaa sisältä.
Sieraimet verissä, v a a h t o a kupeilla
juoksi hevonen, selässään kaartilainen, Riikan ja Kitsin
ohitse. J ä r v e n t a k a n a jyrisi.
— Tuo on valkoisten, sanoi Kits. — Tuo on punaisten.
Kun vartijat n y t tulivat heitä kohden, selitti Kits, että
hänet oli lähetetty v a r t i o i m a a n t ä t ä neitiä. Ääneti a s t e livat he tietä, joka illan tullen v e t ä y t y i j ä ä h ä n ja m u r s kautui askelten alla i k ä ä n k u i n olisi poljettu lasihelmiä.
Takaa kuului h u m u työväentalolta, edessä oli iltarusko,
joka kuin tulipalo hohti yli K a n k a a n k i r k o n k y l ä n . H a u tausmaan päällä paloi i l t a t ä h t i j a k u n t a r k e m m i n k a t seli taivasta, n ä k i sinisessä paljon pieniä tähtiä. Riikka
olisi tahtonut sanoa Kitsille jotakin ystävällistä, m u t t a
hän ei löytänyt m i t ä ä n sopivaa.
Kun he pääsivät T u u n a n riihien kohdalle, hiljensi Kits
askeliaan, Riikka pelästyi jo, että h ä n aikoo sanoa sitä
mitä ei hän t a h t o n u t k u u l l a ja loittoni, selkä suorana,
toiselle puolelle tietä.
— Neiti, sanoi Kits, — älkää pelätkö. Niillä on r u m a t
aikomukset. He ovat säästäneet teitä . . . te voitte a r v a t a
mitä ne aikoivat. Te olette ä r s y t t ä n e e t heitä y l p e y d e l länne. He ovat riidelleet teistä. Niin k a u a n kuin oman
kylän miehiä vielä on täällä, eivät n e koske, m u t t a n e
pakotetaan rintamalle.
— Ettekö te voi toimittaa minulle asetta? kysyi Riikka.
— En. M u t t a minä pysyn teidän likellänne ja a m m u n
teidät, jos se on v ä l t t ä m ä t ö n t ä .
— Se on hyvä.
277
T u u n a n portilla virkkoi Kits j ä y k k ä n ä :
— Te ette astu askeltakaan, paitsi m i n u n valvontani
alaisena. Katsokaa, pojat, ettei t ä m ä neiti ja hänen sisarensa lähde m i n n e k ä ä n ilman m i n u a .
P u n a k a a r t i l a i s e t t e k i v ä t k u n n i a a ja pistinten välitse
astui Riikka kotiportistaan.
Ilta oli p u n e r t a v a n h ä m ä r ä . Navetassa lypsettiin. Läpi
hikisten lasien valaisivat k a t t o l y h d y t m u s t i a tauluja lehm ä n n i m i n e e n ja laihtuneiden eläinten harvenneita
rivejä. Ei ollut niille m u u t a a n t a m i s t a kuin olkia. Ne
puhalsivat t u o k s u t t o m i a korsia kohti väsyneen h e n k ä y k sen ja a m m u i v a t hoitajiaan kohti.
Mikä siellä jäällä taas ajaa k u i n viimeistä päivää?
P a k e n i v a t k o ihmiset? E t t e i h ä n vain olisi ollut paras
lähteä pakoon täältäkin. Ja tulipalokin n ä k y i taas. Missähän tuo oli?
Vastenmielisesti tulivat tytöt n o s t a m a a n sairasta
e m ä n t ä ä . Se k ä v i t ä n ä ä n helpommin, k u n Maahisten
e m ä n t ä oli auttamassa.
— M i t e n k ä h ä n se teidän isäntä oli valmistettu l ä h töön? sanoi k i r k k o v ä ä r t i tyttärelleen, istuen alusvaatteisillaan sänkynsä laidalla.
— L e n n a r t t i oli niin h y v ä ihminen, sanoi Alma, istuen
tuijottamassa eteensä.
— M u t t a ei h ä n m i k ä ä n kristitty ollut.
— H ä n oli niin hyvä, toisti n u o r i leski ja h ä n e n k y y neleensä alkoivat taasen vuotaa.
— Valmiina t ä y t y y olla, sanoi v a n h u s . — Valmiina
v a i k k a ristinkuolemaan. S e n h ä n m e i d ä n H e r r a m m e k i n
kärsi.
K a i k k i v a i k e n i v a t ja v a n h u k s e n viime sanat jäivät
soimaan huoneessa.
Kissa sai maitoa keittiössä ja koira seurasi kateellisena syöntiä. P a l v e l u s t y t ö t k i n söivät, istuen kukin
ääneti paikallaan. Riikka ja A l m a kuivasivat astioita.
K a i k k i oli kuin ennen ja k a i k k i oli k u i t e n k i n niin toisin.
Sisarukset juoksivat pihan poikki katsomaan, vieläkö
tulipalo loimotti. Se oli levinnyt laajalle pitkin taivaanr a n t a a . Koira rupesi h a u k k u m a a n . J ä r v e l t ä kuului ajoa
ja kylässäkin liikuttiin levottomasti. K u u l u i laukaus.
Niinkuin entisaikoina n u k k u i v a t sisarukset kovissa,
278
kapeissa vuoteissaan. Riikka n ä k i alati edessään Arvon,
Eino-Ilmarin j a Ollin . . . Milloin h e seisoivat t ä h d ä t e n ,
milloin he h e i t t ä y t y i v ä t m a a h a n , milloin he m a k a s i v a t
hangella. Näkeekö h ä n heitä koskaan? Etteivät he vain
joutuisi rääkättäviksi. Poltti ja pakotti, k u n sitä a j a t teli. Yhden k e r r a n jos saisi n ä h d ä A r v o n ja kuulla, että
hän on todella a n t a n u t a n t e e k s i . . . M u t t a jos h ä n p a l a a
vanhingoittumattomana ja jos h ä n vielä m u i s t a a entisiä
aikoja, niin silloin Riikka tahtoo tulla h ä n e n omakseen.
Ei mikään enää pidätä h ä n t ä . M u t t a se onni olisi liian
suuri. A l m a ei saanut silmistään, m i t e n L e n n a r t t i
makasi r a n t a t ö y r ä ä l l ä r i n t a veressä, v a a t t e e t r y ö s t e t tyinä. Miksei h ä n ollut m e n n y t m u k a a n , että olisivat
ampuneet heidät m o l e m m a t ? H ä n e n ei olisi p i t ä n y t
kuulla L e n n a r t i n kieltoa. Ja m i n n e he n y t olivat h ä n e t
panneet? Olivatko he upottaneet h ä n e t avantoon, vai
viruiko hän jossakin kauheassa ruumisläjässä? Mikseivät
he antaneet h ä n t ä pois? A l m a oli tarjonnut heille r a h a a
— tahtoivatko he e n e m m ä n ? H ä n painoi k ä s i v a r r e n
suutaan vasten, jottei huutaisi.
— Nukutko? sanoi Riikka.
— En. En saa silmistäni k u i n k a h ä n m a k a s i siinä
lumella. Hän oli vielä lämmin. S u u r i v e r i l ä t ä k k ö j ä i
siihen...
— Muistatko untasi. S i n ä h ä n näit valkoisen l i n n u n
putoavan lennosta.
— Se putosi sinun eteesi.
— Minun?
— Niin. K u k a h a n sinulta k a a t u u ?
— Koetetaan n u k k u a .
Mutta he eivät k u m p i k a a n n u k k u n e e t , v a a n laskivat
kellonlyöntejä. Etteihän vain E i n o - I l m a r i yrittäisi kotiin.
Silloin h ä n t ä ei m i k ä ä n pelastaisi p u n a k a a r t i l a i s t e n
käsistä. E i n o - I l m a r i oli niin u h k a r o h k e a .
Toki k e r r a n loppui yö.
K i r k k o h e r r a Nahinen vietti n y k y ä ä n aikaansa h a k kaamalla puita. Hän seisoi v u o k r a a j a n vajassa ja iski,
valkeat pitkät k ä d e t kirvesvarressa, kaikin voimin p u u n sydämeen. J o t a kovempia, oksaisempia pökköjä, sitä
enemmän h ä n e n m a k u n s a mukaista. V u o k r a a j a n oh pitä279
n y t kuljettaa hänelle k a i k k i ikivanhat, jättiläiskokoiset
k o i v u n t y n g ä t riihen luota. Niiden kanssa h ä n taisteli
Kokonaisia pinoja k a u n i i t a heliseviä halkoja h ä n jo oli
s a a n u t käsistään. Visa m u r t u i h ä n e n tahtonsa m u k a a n
m u t t a h ä n e n sydämensä ei t a i p u n u t eikä m u r t u n u t . Se
kysyi ja niskotteli. Se ei t a h t o n u t t y h j e n t ä ä kalkkia, joka
oli sen eteen asetettu. Hiki pisaroi K a n k a a n kirkkoherr a n otsalta, hiki valui pitkin h ä n e n jäseniään. Hän ei
sitä t u n t e n u t , h ä n kamppaili uppiniskaisen sydämensä
kanssa. H ä n e n r a k k a a n s a n ä k i v ä t h ä n e n hätänsä, he
eivät milloinkaan j ä t t ä n e e t h ä n t ä yksin. J e r e m i a s pysytteli aina h ä n e n läheisyydessään — isä sen kyllä huomasi
— ja A n n a - L i i s a n kasvot ilmestyivät tuon tuostakin
i k k u n a a n . Hellyys niin rajaton k u v a s t u i h ä n e n silmistään, k u n h ä n juoksi p y y t ä m ä ä n miestään ruualle, ettei
k i r k k o h e r r a u s k a l t a n u t h ä n e e n katsoa. Olisi ollut helpompaa, jolleivät nuo ihmiset olisi olleet niin rakkaat.
Heidän tähtensä oli sydän heikko. Saattoiko olla J u m a lan tarkoitus erottaa heidät? Miksi h ä n säästäisi heitä,
k u n ei säästänyt ainokaista poikaansakaan.
He olivat aikaisemmin ajatelleet pakoa, m u t t a k i r k k o h e r r a oli jo t y k k ä n ä ä n h e i t t ä n y t sen mielestään. A n n a Liisa y h ä suunnitteli sitä yökaudet. Hän sommitteli valepukuja, h ä n mietti piiloutumista heinälatoihin, heinäkuormiin, vinnille, kirkon kellariin, v a n h a a n tuulimyllyyn . . . Hänen miehensä n u k k u i h a l o n h a k k a a j a n sikeää
u n t a . Olipa se onni, että h ä n n u k k u i . Tässä h ä n vielä
n u k k u i , tässä olivat h ä n e n kätensä, tässä h ä n e n rintansa.
Saattoiko olla mahdollista, että j o k u yritti nostaa kätensä
J u m a l a n p y h ä ä vastaan? Saattoiko J u m a l a sen sallia?
J u m a l a oli l ä h e t t ä n y t enkelinsä v a n k i t y r m ä ä n k i n v a p a u t t a m a a n valittujaan. Tässäkin voi t a p a h t u a ihme.
K u n Riikka T u u n a j a A l m a M ä k i m a t k a tulivat p a p p i laan, juoksivat p i k k u t y t ö t heti heitä vastaan.
— Meillä on k ä y n y t varkaita, toimitti Lyydia kuiskaten. — Isän vitjat ovat poissa, p a k s u t k u l t a v i t j a t . . . Ja
hopealusikoita o n k a d o n n u t . . . V a r m a a n p u n a k a a r t i laiset ovat ottaneet, k u n ovat k ä y n e e t täällä hakemassa
aseita.
— M u t t a jos he tulevat o t t a m a a n isää, kuiskasi H a a 280
gar, kädet Riikan kaulassa, — niin m i n ä lyön, m i n ä lyön
niin paljon kuin j a k s a n .
— Me v a r t i o i m m e isää. Ne eivät uskalla tulla, k u n
me olemme tässä. M u t t a sitä ei saa sanoa isälle, sillä
isä lähettää m e i d ä t pois.
- J e r e h a k k a a isän kanssa.
— Isän k ä d e t ovat aivan kipeät.
— Mutta äiti sanoo, että pitää n ä y t t ä ä iloiselta, ettei
tuota isälle surua.
- Äiti n a u r a a k i n usein.
— Ei pidä sanoa, että me o l e m m e kertoneet.
— Uskooko täti, että he voivat tulla ja ottaa isän?
— Ole vaiti, he eivät uskalla, k u n me olemme tässä.
P u u n h a k k u u lakkasi y h t ä k k i ä . Silloin p i k k u t y t ö t v a i kenivat ja j o h d a t t i v a t vieraansa sinne missä isä seisoi
auringonpaisteessa, vuotavien räystäiden alla.
— Mikä ilo! lausui k i r k k o h e r r a hymyillen ja ojensi
molemmat kätensä sisaruksia vastaan.
Hän ei k u i t e n k a a n voinut a n t a a heille m u u t a k u i n
sormensa, sillä kämmenissä oli suuria, kipeitä rakkoja.
— No, m i t e n k ä te olette päässeet t ä n n e ? . . . J a a , teillä
o n m u k a n a saattaja . . . Olipa s e ilo! M u t t a Alma . . .
mitä tälle nuorelle e m ä n n ä l l e on t a p a h t u n u t ?
Alma alkoi väristä eikä s a a n u t sanaa suustaan. Riikka
vastasi hänen puolestaan.
— Lennartti M ä k i m a t k a on m u r h a t t u . Tulivat h a k e maan aseita, veivät jäälle ja a m p u i v a t .
K i r k k o h e r r a nojasi molemmin käsin k i r v e e n t e r ä ä n ,
jonka hän oli lyönyt kiinni pölkkyyn. Sininen kalpeus
kulki hänen kasvojensa yli i k ä ä n k u i n h ä n olisi l ä p i käynyt m u r h a t u n kohtalon omassa lihassaan.
— Ja nyt aikoo sisareni m e n n ä h o i t a m a a n p u n a i s t e n
haavoittuneita.
— Miten? sanoi k i r k k o h e r r a ja nosti päänsä.
— Eivät ole vielä a n t a n e e t takaisin ruumista. Sisareni aikoo m e n n ä h o i t a m a a n punaisten h a a v o i t t u n e i t a .
— Niinkö?
Alma nyökäytti p ä ä t ä ä n . Myöskin k i r k k o h e r r a j ä i
nyökäyttämään p ä ä t ä ä n ja oikaisi itsensä suoraksi.
— V a p a h t a j a m m e olisi teihin tyytyväinen, sanoi h ä n
sitten ja laski kätensä A l m a n laihtuneelle olkapäälle.
281
Ei enää p u h u t t u . A u r i n k o paistoi, vesipisarat tippuiv a t räystäästä j a v a r p u s e t r a k s u t t i v a t navettapihalla.
— M e n e m m e k ö sisään? sanoi k i r k k o h e r r a .
— P y y d ä n k i i r u h t a m a a n ! huusi siihen Kits, astellen
edestakaisin m a t k a n päässä.
Lapset n o u t i v a t paikalle äidin. H ä n e n ja A l m a n kyyneleet vuotivat vuolaina yhteen. Riikka T u u n a ja kirkkoh e r r a seisoivat kyyneleettöminä.
— P y y d ä n k i i r u h t a m a a n ! toisti Kits.
Niin ojensivat siis n a a p u r u k s e t toisilleen kätensä ja
erosivat. Tien m u t k a s s a k ä ä n t y i v ä t T u u n a n t y t t ä r e t ja
n ä k i v ä t k i r k k o h e r r a n y h ä seisovan auringonpaisteessa
h a v u t u k k i n s a ääressä, y m p ä r i l l ä ä n A n n a - L i i s a ja lapset.
Y h t ä k k i ä teki kalpea mies kädellään m e r k i n ja taipui
poikansa puoleen. J e r e m i a s juoksi v i e m ä ä n lähteville
s a n a a isältään. Silloin astui p u n a k a a r t i l a i n e n nopeasti
portilta ja ojensi pistimen poikaa vasten.
— Mitä se on, että v a n g i t t u lähettelee sanoja! ärjyi
Kits.
J e r e m i a s Nahinen seisoi pelottomana pistimen edessä
j a katsoi punakaartilaiseen.
— Te ette tiedä keneltä m i n u l l a oli tuolle toiselle naiselle sanoma. J u m a l a l t a . N a u r a k a a te vain, m u t t a Herra
ei enää k a u a n a n n a itseään pilkata.
Samassa h ä n lensi t u p a r a k e n n u k s e n seinää vasten.
P u n a k a a r t i l a i n e n oli pistimensä lappeella lyönyt häntä.
— Mitä te siellä töllistelette! ärjyi Kits naisille. —
Menkää, m e n k ä ä .
Riikka ja A l m a k i i r u h t i v a t eteenpäin. He kuulivat
y h ä J e r e m i a k s e n ä ä n e n j a pelkäsivät h ä n e n puolestaan.
K i r k o n edustalla sanoi Kits naisille:
— He epäilivät m i n u a jo. Ä l k ä ä viipykö kirkossa.
M u t t a niin pian kuin Riikka astui sisään kirkon portista, u n o h t i h ä n varoituksen, sillä iänikuisesta tottum u k s e s t a vangitsivat h ä n e t heti kirkkoväärtintoimet.
Kyllä olivat p a i k a t siivossa!
Kokonaisia hevoslaumoja oli syötetty aidan takana
eikä m i t ä ä n siistitty. Ja eikö ollut j ä t e t t y jyväpussejakin
t ä n n e — ja vielä p u h u t t i i n viljanpuutteesta ja kaluttiin
talot niin puhtaiksi, etteivät o m a t l e h m ä t viljaa n ä h n e e t k ä ä n . J a sitä t u p a k a n p ä t k i e n paljoutta. J a mitä
282
tämä oli? Eikö ollutkin j o k u j u n k k a r i v i s k a n n u t r i k k i
ruutua! Sakariston i k k u n a oli r i k k i ja k i r k k o o n k i n oli
tähdätty. Itse alttariin oli t ä h d ä t t y . Ja osattukin. Kivi
löytyi alttariaitauksen sisäpuolelta, m i n n e se oli k i m mahtanut. S u u r i kivi. Riikka seisoi ja käänteli kiveä
käsissään ja kipeä viha kiersi h ä n e n mielessään. P i a n
oli pääsiäinen käsissä, m u s t a t liinat oli v a i h d e t t a v a
valkoisiin ja tällaista t a p a h t u i . M u t t a n y t olikin valheen
hetki ja pimeyden valta. Riikka piteli y h ä kiveä k ä d e s sään n ä y t t ä ä k s e e n sitä sisarelleen, m u t t a A l m a oli jo
suullaan p e n k k i p ö y t ä ä vasten eikä k u u l l u t eikä n ä h n y t .
Kellarissa tuli u u t t a h a r m i n aihetta: ehtoollisviiniä oli
juotu, l u k k a r i n tekoako se taas oli? Riikka toivoi h e t keä, jolloin saisi o t t a a l u k k a r i n kovalle. L u k k a r i ei
pelännyt mitään, k u n k i r k k o v ä ä r t i oh v a n h a ja veli poliisina. Täytyi saada k i r k k o h e r r a n u h t e l e m a a n h ä n t ä . Vai
olisiko täällä k ä y n y t m u i t a k i n ? Olisivatko ne k ä y n e e t
ikkunasta? Juostiin nopeasti ylös sakariston portaita ja
Kits astui sisään. Käsissään viini riensi Riikka h a k e maan sisartaan kirkonpenkistä. Sulkiessaan k i r k o n oven
muisti h ä n y h t ä k k i ä asian, j o n k a h ä n hetkeksi oli u n o h tanut: että oli p u n a k a a r t i l a i s t e n aika ja että h ä n e h k ä
viimeisen k e r r a n n ä k i v a n h a n kirkkonsa. Ei k u i t e n k a a n
enää ollut mahdollista p a l a t a polvistumaan a l t t a r i n j u u relle. Ei ollut a i k a a ajatella m e n n e i t ä eikä tulevia. K u u l lessaan kirkon a v a i m e n t u t t u a r u o s t u n u t t a vikinää
Riikka silmänräpäyksen kestäessä tunsi muistojen t u l vehtivan lävitseen. Sitten n ä k i h ä n kolme kaartilaista,
jotka olivat tulleet v a a t i m a a n h ä n e l t ä avainta. H ä n vei
nopeasti kätensä ylös pääntielleen. S a a v a t h ä n e t t a p p a a
ennenkuin h ä n sen antaa. Siinä se pysyy, saavat h ä n e t
tappaa, jos t a h t o v a t sen ottaa. Suojellen kallista viiniä
käsissään h ä n sivuilleen k a t s o m a t t a astui miesten ohitse.
Kits jäi selittämään. Vielä oli avain paikoillaan. Hän
ei sitä anna, älkööt luulkokaan!
Puolenpäivän a i k a a n tuli A l m a säästöpankin talolle
ja sisar Hulta otti h ä n e t vastaan. Rouva J u u r i n u k k u i
vielä ja sitähän ne tekivät ne m u u t k i n morsiamet. M o r siamet — miksipä niitä m u u k s i k a a n saattoi sanoa. Eivät
ne ainakaan sairaanhoitajattaria olleet, n i m i t t ä i n v a n 283
h a n ajan käsityksen m u k a a n . N ä k i h ä n sen heidän
h a t u i s t a a n k i n , tuossahan niitä oli pöytä täynnä. Täällä
sitten kyllä pantiin p ä ä h ä n valkoinen h u n t u ja suurin
osa päivää m e n i k i n sen h u n n u n järjestämiseen. Somerilta tuotiin viime viikolla peili, sen edessä ne seisoivat. Venäjälläkö pidettänee h a a v o i t t u n e i t a hoitaessa
h u n t u , j o k a ulottuu vyötäisille asti — ei sitä suomalaisten j ä r k i käsitä, k u i n k a sellaisessakin voi tehdä työtä.
M u t t a eiväthän n ä m ä työtä teekään, v a a t e t t a v a t itseään
vain. Rouva J u u r i k i n jo s u u t t u i ja sanoi, että h ä n lähettää pois n ä m ä »toussut» ja ottaa m a a n - i h m i s i ä sijaan.
L a k a i s e v a t h a n ne toki edes lattiat ja pesevät käärerievut. T ä y t y y n ä e t pestä ja k ä y t t ä ä vanhoja uudelleen,
k u n eivät ole toimittaneet sidetarpeita, haavoittuneita
vain aina lähettävät, lisää ja lisää. Ei täällä mitenkään
tahdo jaksaa, vaikkeivät n ä m ä olekaan vaikeimmin h a a voittuneita. M u t t a niihin on t u l l u t h a a v a k u u m e t t a , kun
ei ole ollut hoitoa. Ja niitä on n y t jo viisi tuolla
vajassa . . . Ruumiina, mitäs m u u t a . Tässä toissapäivänä
sattui se k a u h e a tapaus, että yksi pyysi pappia. Se oli
jo v a n h e m p i mies . . . tuolla se makasi takahuoneessa.
H ä n huusi niin että k u u l u i t ä n n e asti. M u t t a rouva Juuri
vain sanoi, että h ä n hourii ja ettei sellaisten puheita
tarvitse kuunnella, ja kai sen tietää, että ihminen houriikin, k u n on yli n e l j ä n k y m m e n e n y h d e n asteen kuume.
M u t t a hoitajia ei Fiina p ä ä s t ä n y t lähellekään, mitä lienee hänelle a n t a n u t , koska h ä n sitten vaikeni ja illalla
kuolikin. Eivät n ä m ä yleensä pappia kysy, kostaa ne
vain lupaavat. Yksikin selitteli, että alettiin väärästä
päästä, k u n alettiin ihmisyydestä: olisi p i t ä n y t oikopäätä
t a p p a a jokikinen p o r v a r i viisivuotisiin lapsiin asti.
T ä m ä n kaiken sisar H u l t a kuiskauksena antoi tulla
yhdessä hengenvedossa, i k ä ä n k u i n h ä n e n sydämensä olisi
ollut p a k a h t u m a i s i l l a a n k y l l y y t t ä ä n .
— J a a , t ä m ä on se viini. P i t ä ä p ä tästä ottaakin eroon
j o k u m ä ä r ä , että on a n t a a sellaisille oikein kipeille.
M u u t e n Fiina j u o t t a a kaikki niille, joista h ä n pitää.
Täällä on niitä m u u t a m i a , joita h ä n erikoisesti suosii ja
ne ovat kaikkein terveimpiä. Niin kuin se m u u a n Ronkanen, jolla ei ole m u u t a vikaa kuin h a a v a jalassa. Sellainen oikea j ä t k ä . . . j a h ä n e n vieressään t ä m ä lojuu,
284
muka rauhoittaakseen h ä n e n hermojaan.
»Tuu-tuu
lasta!» hän p a n e e ja nousee miesten viereen sänkyyn. Se
rauhoittaa heitä, h ä n sanoo. J a t ä t ä pitää katsella! . . .
Niin että minä otan v ä h ä n tästä viinistä taakseni. M u t t a
sitä ei Alma v a a n sano hänelle. Sillä siitä sitä melu n o u sisi! Hän lyö korville . . . S e n t ä h d e n ei täällä k u k a a n
oikea ihminen pysy. O n h a n näitä k y l ä n naisia k o m e n nettu tänne a u t t a m a a n , oikein e s i k u n n a n k a u t t a , m u t t a
ne eivät pysy. Tuo Lipponen on kuitenkin p a r a s . H ä n e n
on käynyt hullusti ja h ä n on n ö y r t y n y t . Hän se n y t k i n
pesee lattiaa . . . M u t t a ei t ä m ä sairaala ole n ä y t e t t ä vässä kunnossa. J o k a huoneessa vain p y r i t ä ä n p o l t t a maan t u p a k k a a k i n , tuollakin, missä n y t s a i r a i m m a t ovat.
— Minä tahtoisin sinne, missä e n i m m ä n kärsitään,
sanoi Alma.
— No, kyllä sinne pääsee. Eiköhän r o u v a J u u r i n y t
ole kiitollinen, k u n saa apua, v a i k k a h ä n alussa kielsi
ruustinnalta ja opettajan r o u v a l t a pääsyn.
He tulivat haavoittuneiden luo.
Tupakansavun seasta n ä k y i v ä t vuoteet likaisine p ä ä n alaisineen ja kasvoineen, joista toiset olivat sidotut.
Toiset sairaista istuivat, toiset lepäsivät v a a t t e e t yllä,
toiset olivat vuoteessa, j o t k u t söivät. Uunin edessä seisoi suuri nokinen k a h v i p a n n u , n u r k a s s a oven luona
kohosi läjä likaisia v a a t t e i t a ja verisiä rääsyjä. K a k s i
huntupäätä t y t t ö ä kokosi astioita.
Paperossinpätkät
litistyivät heidän hienojen kenkiensä alla.
Puhe lakkasi, k u n outo m u s t a p u k u i n e n nainen i l m e s tyi sairaanhoitajattaren kanssa ovelle. Ainoastaan astiat
helisivät ja toinen tytöistä hyräili jotakin. H u l d a N u r minen läheni liioitellun ystävällisenä vuoteita.
— No, Kirjorinta, m i t e n k ä s n y t on? Tässä saatte
uuden hoitajattaren. T ä m ä haavoittui t ä m ä Kirjorinta
ojassa. Hän oli h e i t t ä y t y n y t ojaan ja pistivät o l k a p ä i hin. Mutta me p a r a n e m m e jo pian. U h k a a v a t l ä h e t t ä ä
Kirjorinnan u u d e s t a a n rintamalle. V a i k k a mies sanoo,
ettei siitä tule m i t ä ä n . Tällä Seliinillä on vielä k u u l i a
ruumiissa, niin m i n ä vain luulen. Pitäisi saada lääkäri,
ei niille k u k a a n meistä m i t ä ä n voi. H a a v a t p a r a n t u v a t ,
mutta terveyttä ei tule. Kyllä siellä on kuulia. No, a i n a kaan ei sitten lähetetä rintamalle, onhan siitä se h y v ä .
285
Seliini ei tahdo enää siihen leikkiin. M u t t a tuolla n u r kassa m a k a a Aarnio, ja se poika ikävöi takaisin sotaan
H ä n on siitä niin v a r m a , että jos n y t nykypolvi u h r a a
m u u t a m i a satoja henkiä — kyllä niitä sentään on t u h a n siakin, v a i k k a p u h u t a a n sadoista! — niin tuleville s u k u polville koittaa onnen p ä i v ä t . . . Missähän asti se rint a m a m u u t e n n y t kulkenee. T ä y t y y v ä l t t ä m ä t t ä saada
katolle punaisen ristin lippu, ettei r u v e t a meitä pomm i t t a m a a n . K y l l ä r u u s t i n n a t o i m i t t a a lipun, k u n vain
saisi hänelle sanan. Se jäi silloin, v a i k k a siitä kyllä oli
puhetta.
Eihän n y t telefonissa pääse pappilaan
Täällä t ä m ä Virtala sai toissapäivänä vahingonlaukauksen, k u n a n t a v a t aseet niin t o t t u m a t t o m i i n käsiin. Lääk ä r i h ä n siinäkin tarvittaisiin. Mitenkäs se m u u t e n on,
eikös t ä m ä olekin Maahisten alueelta?
Maahisten e m ä n t ä oli Virtalan nimeä mainittaessa
k ä y n y t entistä k a l p e a m m a k s i . K u n h ä n ojensi kätensä
miehelle, syöksyi veri h ä n e n laihtuneille poskilleen. Hän
muisti kesäyön, jolloin h e i d ä n uusi työväenasumuksensa
oli palanut. Hän muisti, miten h ä n oli seisonut soittamassa hätäkelloja ja L e n n a r t t i oli tullut ja kantanut
h ä n e t sisään. Virtalaa epäiltiin tulipalon sytyttäjäksi.
Ja Almalle oli viime viikon vaikeina h e t k i n ä jonkin
v e r r a n tullut epäilys, ettei Virtala ollut aivan erossa
L e n n a r t i n m u r h a s t a . Ajatus oli ollut vain k a u k a i n e n ja
perustelematon, m u t t a n y t y h t ä k k i ä h ä n e n seisoessaan
Virtalan kasvojen edessä, se k ä v i kiinteäksi.
— T ä m ä tulee t ä m ä Maahisten e m ä n t ä h o i t a m a a n h a a voittuneita, laverteli sisar Hulta. — Se on kristillistä
r a k k a u t t a se.
Rotevan miehen kasvoilla vaihtelivat ilmeet. A l m a oli
luullut saaneensa s y d ä m e s t ä ä n voiton ja antaneensa
k a i k k i anteeksi, m u t t a n y t t ä y t t i viha koko h ä n e n olentonsa. T u o t a miestä ei h ä n voi r a k a s t a a , tuolle ei hän
a n n a anteeksi! Hetkiseksi m u s t e n i m a a i l m a h ä n e n silmissään ja h ä n e s t ä t u n t u i siltä k u i n h ä n olisi syössyt
johonkin pimeään. Sitten sai h ä n kiinni sanoista, joita
h ä n viime viikon a i k a n a usein oli toistellut. Ne olivat
pitäneet h ä n e t pystyssä j a n y t k i n h ä n t u r v a u t u i niihin.
»Isä, a n n a heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he
tekevät.» H ä n tunsi taasen pohjan jalkojensa alla ja
286
näki päivänvaloa. H e eivät tiedä m i t ä h e t e k e v ä t . . .
Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja taipui Virtalan puoleen.
— Ehkä minä, lausui h ä n sitten sisar H u l t a l l e —
säänkin t ä m ä n sairaan, koska h ä n on Maahisten miehiä.
- J a h a h , j a h a h , sepä mainiota, että s a a m m e apua.
Jahah, j a h a h . Täällä t a r v i t a a n erikoisesti ihmisiä, j o t k a
voivat tehdä sitä n i i n k u t s u t t u a m u s t a a k i n työtä. N ä m ä
tehtaalaiset ovat t o t t u m a t t o m i a . Aijai, oletteko te p o r varillisesta leiristä — e t t e h ä n vain k ä y m y r k y t t ä m ä ä n
meidän sairaitamme? Sitä ne ovat t e h n e e t . . . No, no,
no, sitä parempi, jos on p o i k k e u k s i a . . . Viiniä, k i r k k o viiniä, ehtoollisviiniä — a n t a k a a p a s t ä n n e ! Hei pojat,
tiedättekös . . . ei, hsss, t ä t ä onkin näin v ä h ä n ! E s i k u n nassa sanottiin, että sitä olisi t y n n y r i ja käskettiin sinnekin lähettää. Tällä ei pitkälle potkita, tästä ei riitä
kuin tuonne noille sairaimmille. P i k k u Ronkaselleni
minun t ä y t y y viedä. Se on niin suloinen poika, saatte
heti hänet n ä h d ä . K u i n k a m o n t a yötä olenkaan v a l v o nut hänen kanssaan j a k o e t t a n u t r a u h o i t t a a h ä n e n h e r mojaan. Eihän täällä riitä yksin sairaanhoito, t ä y t y y
olla sielunhoitoa! No niin, h a u s k a a että tulitte. K ä y kää kiinni työhön n y t vaan. Varsinaisia p u k u j a ei meillä
ole ollut, suuret esiliinat vain ja h u n n u t . T ä m ä h u n t u
on oikeastaan m e i d ä n o m a a m u o t i a m m e . Näin k e r r a n
Helsingissä suurissa sankarihautajaisissa venäläiset h o i tajattaret ja oli heillä kaikilla h u n n u t . Se oli h y v i n k a u nista. On, näettekö, t ä r k e ä ä , että hoitajattaret p u k u n s a
kautta eroavat esimerkiksi siivoojanaisista. Minulla on
ollut siitä paljon hyötyä. E n h ä n ole k ä y n y t m i t ä ä n
kurssia, olen toiminut valtiollisella alalla. M u t t a veljien
kärsimys on p a k o t t a n u t ! L ä ä k ä r i t h ä n ovat melkein t y k känään k ä ä n t ä n e e t meille selkänsä. Häpeä heille. No
niin, huntuja on m i n u n huoneessani. K a n g a s on h a r v i naisen kaunista, niinkuin n ä e t t e . Me o n n i s t u i m m e s a a maan sitä aika paljon. Jossakin oli t a k a v a r i k o i t u . . .
Hei pojat, t ä m ä on h y v ä ä t ä m ä . M u t t a eikö todella ollut
enempää? Ei e s i k u n t a a n n y t liikene m i t ä ä n . P a r a s , ettei
näille terveemmille ensinkään k e r r o koko saaliista. H e i dän kävisi vaan kateeksi, k u n eivät voi s a a d a . . . T a h dotteko kahvia? Hulta, tuo kupit. Hui! Olipa se jysäys.
287
Mistähän tuo n y t kuului? T ä y t y y v ä l t t ä m ä t t ä saada
lippu katolle.
E r ä ä n ä päivänä seisoi Riikka T u u n a pihamaalla silitellen koiraansa. J o k a m i e h e n ystäväksi se rupesi, ei se
s e u r a a n s a v a l i n n u t ja työväentalolla se n y k y ä ä n asusti
siellä oleskelivat kaikki k y l ä n koirat, joita ei elintarvep u u t t e e n t ä h d e n oltu hävitetty, siellä niillä oli h e r k kuja. Musti-ressusta t ä y t y i k u i t e n k i n pitää ja sitä taputella. Riikka T u u n a s s a oli n y k y ä ä n niin suuri hellyyd e n t a r v e , että h ä n hyväili eläimiä, k u n ei hänellä ollut
ihmisiä. Portilla k u u l u i j o k u k y s y v ä n punakaartilaisilta,
oliko t ä m ä T u u n a n talo. Riikka veteli sormiaan yli koir a n silkinpehmeiden korvien ja ajatteli jotakin onnellista ja suloista. Mikä h ä n e n oli? K y l ä oli t ä y n n ä hurjia
miehiä ja h u r j a a elämää, k u o l e m a saattoi kohdata ensi
silmänräpäyksessä, ja h ä n u n o h t u i siihen koiransa luo,
eikä s i l m ä n r ä p ä y k s e n a i k a n a m u i s t a n u t m i t ä ä n vaarasta
ja onnettomuudesta. Unessa tunsi h ä n n y k y ä ä n usein
A r v o n läsnäolon, n ä k i h ä n e n hiuksensa, silmänsä, h u u lensa, kätensä. Herätessä täytyi aivan p u n a s t u a . . . Nyt
kysyttiin portilla, palveliko täällä j o k u tyttö, joka oli
ollut venäläisen morsian. Mies toi venäläiseltä terveisiä
tälle tytölle. V i e r a s p a i k k a k u n t a l a i s e t vartijat eivät tiet ä n e e t ja k ä s k i v ä t kysyä talosta.
Riikka tuijotti tulijaan. Koko h ä n e n r u u m i i n s a j ä h m e t tyi, k u n h ä n tunsi h ä n e t Eino-Ilmariksi. K y l ä n y m p ä rillä oli moninkertaiset vartijaketjut ja Eino-Ilmaria
oli miesjoukoin etsitty pitkin pitäjää. Ja tuossa h ä n seisoo keskellä päivää, keskellä pihaa, punakaartilaisten
silmien edessä. Lapsellinen parta, j o n k a h ä n oli kasvatt a n u t , ei h ä n t ä paljoakaan m u u t t a n u t .
— Kyllä täällä palveli sellainen Milja-niminen tyttö,
sanoi Riikka. — M u t t a h ä n läksi jo syksyllä pois. Hän
k u u l u u asuvan K e m p p a i s e n m u o r i n mökissä. Menette
t u o n n e noin ja k y s y t t e K e m p p a i s e n m u o r i n mökkiä.
— Eikö ensin saisi r u o k a a talosta?
— Täältä on k a i k k i niin viety.
— K a i täällä n y t jotakin on. P i r u vieköön, kyllä minä
tässä k a s k e a k i n osaan, jollei h y v ä l l ä anneta.
— O t t a k a a sitten, mitä kysytte, jos aiotte ottaa omin
luvin.
288
P u n a k a a r t i l a i n e n ei ole m i k ä ä n rosvo.
Ajattelin vain, että e h k ä siellä esikunnassa olisi
ollut kaikkea p a r e m m i n .
Riikka pelkäsi, että h ä n e n sydämensä lyönnit k u u l u i sivat. Hän asteli edellä ja vieras tuli perässä ylös kodin
portaita. Mies istui keittiön penkillä ja Riikka toi p ö y tään ruokaa.
— Asuuhan se m e i d ä n entinen Milja Kemppaisen
muorin luona? puheli h ä n palvelustytölle. — Tällä v i e raalla on asiaa Miljalle. M i l j a - r a u k a n mies k a a t u i tässä
— koskas se n y t o h k a a n ?
- Eikö liene r a h a a kirjeessä, sanoi vieras ja Riikka
huomasi, että h ä n t ä alkoi n a u r a t t a a .
— Se venäläinenkö sitä n y t lähettää? kysyi Riikka
äänellä, jota h ä n ei t u n t e n u t omakseen.
— Se, vastasi vieras ja taipui k a t s o m a a n saappaansa
kärkiä.
Nyt hän p u r s k a h t a a n a u r u u n , ajatteli Riikka. Miten
tuon tytön saisi pois k u u l e m a s t a .
— Se on v ä h ä n myöhäistä n y t . Miljahan m e n i n a i misiin. M u t t a e h k ä p ä venäläisenkin r a h a vielä kelpaa.
— Kyllä vaan, sanoi palvelustyttö ja nauroi.
Vieras nauroi h ä n k i n .
— Jos kuitenkin lähtisi voudilta k y s y m ä ä n , asuuko
Milja Kemppaisen m u o r i n luona, ehdotti Riikka tytölle,
jännitystään hilliten. — Ettei menisi t ä m ä vieras t u r h a a n .
Sisarukset jäivät k a h d e n ja seisoivat k ä d e t toistensa
käsissä.
— Mitenkä sinä olet tullut?
— Taskussa passi, j o n k a itse olen tehnyt.
— Mitenkä minä sinut pelastan?
— Kyllä minä sillä passillani pääsen. Se on j u h l a l l i nen paperi. Siinä on v e n ä t t ä k i n .
— Väärällä passillako olet tullut?
— Neuvokkuus on sodassa y h t ä t ä r k e ä kuin kivääri.
Nyt minä syön ja sitten m e n n ä ä n p u h u m a a n . Minä olen
vakoilumatkalla.
— Mikä n y t on?
Portilla oli s y n t y n y t sanakiista. P i a n seisoi K e m p p a i nen kahden pistinmiehen kanssa ovella.
— Missä se vieras on? huusi esikuntapäällikkö. — Se,
19 — Talvio, Kootut teokset VIII
289
joka t ä n n e j u u r i tuli. Ä l k ä ä te olko niin viaton, kyllä
se nähtiin. P ä ä s t ä v ä t tomppelit läpi. K u n on outoja
miehiä, niin eivät tunteneet. M u t t a t u n s i n h a n minä
h ä n e t oitis. Tässähän on j u u r i ateria pöydässä. L u u leeko h ä n niillä viiksillään m e i d ä t eksyttävänsä! Noh
helvetissä, p u h u k a a n y t k i n totuus, Johanssonnihan se
aina sanoi teidän sanoneen j u u r i niinkuin asiat ovat.
Riikka T u u n a seisoi hellan luona ja nosti s u u r t a pataa
tulelta.
— Kyllä täällä vieras oli, m u t t a en minä tiedä minne
h ä n katosi. P i t ä ä kysyä vahdeilta. Eivätkö ne nähneet?
Jos h ä n sellainen vaarallinen oli, niin kai h ä n pakoon
läksi. Miljaa h ä n kysyi ja m i n ä vielä lähetin tytön tiedustelemaan h ä n t ä voudilta ja m e i d ä n m u i l t a väiltä.
Etsitään n y t karkulaista.
— Ettekö te sitten olisi h ä n t ä t u n t e n u t ? Sehän oli se
t ä m ä n talon lyseolainen, se Eino-Ilmari. Älkää nyt! . . .
Teidän veljenne . . .
T ä h ä n s a a k k a ei Riikka ollut suoranaisesti valehdellut. Hän todella ei tietänyt m i n n e poika oli k a d o n n u t ja
ajatteli k a u h u l l a hetkeä, jolloin miehet löytäisivät hänet.
Oliko h ä n m e n n y t saliin, vaiko o m a a n huoneeseensa?
Vai olisiko h ä n m e n n y t vinnille? Ulos ei h ä n ole m e n nyt. He löytävät hänet. P e l a s t u s t a ei ole. Hyvä, jos he
t y y t y v ä t a m p u m a a n , m u t t a h e voivat k i d u t t a a h ä n t ä j a
t e k e v ä t k i n sen.
— K o e t e t a a n etsiä t ä ä l t ä salin puolelta, niin itse
näette, sanoi T u u n a n t y t ä r j ä h m e t t y n e e n ä j a pakotti
itsensä k u l k e m a a n edellä.
Miehet eivät uskoneet, v a a n j ä i v ä t etsimään keittiöstä.
Seisoen eteisen k y n n y k s e l l ä n ä k i Riikka y h t ä k k i ä sein ä ä vasten a v a t u n oven alta veljensä jalat. Eino-Ilmari
oli p u j a h t a n u t oven t a a k s e ja siinä h ä n seisoi. Ei tarvittu
m u u t a kuin että j o k u n ä k e e nuo jalat, tai keksii katsoa
oven taakse. Silloin on k a i k k i hukassa. Riikka mietti,
eikö h ä n voisi jollakin peittää jalkoja. M u t t a sitten hän
käsitti, että se vain olisi j o h d a t t a n u t miesten huomion
vaaralliseen kohtaan. Hän meni saliin ja alkoi kolistaen
liikutella tuoleja. Ensin seurasi h ä n t ä yksi p u n a k a a r tilaisista.
— Niin, tässä n ä m ä huoneet n y t ovat, p u h u i Riikka.
290
- Ei näissä ole m i t ä ä n säiliöitäkään, j o n n e voisi paeta.
Voinhan m i n ä vielä katsoa sängyn alle. P ö y h i t ä ä n k ö
auki vuode?
— Täällä h ä n on, h u u s i K e m p p a i n e n , — ja teidän
veljenne se oli!
Riikka tunsi k u u m o t u k s e n k a r k a a v a n läpi koko r u u miinsa. M u t t a K e m p p a i n e n etsi t y k k ä n ä ä n toisessa
päässä taloa ja ainoastaan h u u t e l i sieltä h u o m a u t u k s i a a n .
Eino-Ilmari seisoi y h ä litistyneenä seinän ja oven väliin
j a hänen j a l k a n s a n ä k y i v ä t a u t t a m a t t o m a s t i . J a h k a m i e het kulkevat eteisen läpi, n ä k e v ä t he ne, sille ei m a h d a
mitään. Riikka t a r t t u i viimeiseen keinoon.
— K u u l k a a nyt, miehet, sanoi hän, kooten k a i k k i v o i mansa, — n ä e t t e h ä n , ettei täällä ole k e t ä ä n . Etsikää
ulkoa, sinne h ä n on voinut paeta. Minun veljeni se ei
ollut eikä täällä ole k e t ä ä n . K u n m i n ä sanon jotakin,
niin se on niin.
Miehet uskoivat häneen. Hetken he tuijottivat h ä n t ä
silmiin. Sitten he läksivät. Riikka ja E i n o - I l m a r i s a a t toivat kuulla, k u i n k a he h a k i v a t ja kiroilivat. He kovistivat myöskin vartioivia punakaartilaisia. Riikka tuli
varmuuden vuoksi portaille ja kysyi palvelustytöltä,
oliko vieras l ä h t e n y t h ä n e n m u k a a n s a . A l e t t u a a n v a l e h della, täytyi h ä n e n valehdella y h ä eteenpäin. Oli m a h dotonta peräytyä. Valehteleminen kävi helpommin kuin
hän luuli.
Tällaistako se oli? Oikeastaan se oli h y v i n helppoa.
Saattoi oikeastaan y m m ä r t ä ä , miksi ihmiset niin paljon
valehtelivat. E p ä m u k a v a a ja raskasta usein oli p u h u a
totta, helpolla pääsi, k u n lasketti valheen. T o t u u d e n
puhuminen oli ainaista k u l k u a ylämaassa — miksi k u l kea ylöspäin, k u n saattoi laskettaa alaspäinkin. Jos h ä n
nyt olisi p u h u n u t totta, niin E i n o - I l m a r i jo olisi ollut
pyövelien käsissä. H ä n oli valheella p e l a s t a n u t veljensä
hengen, ensimmäisellä valheella. E i n o - I l m a r i oli e l ä vänä h ä n e n luonaan, h ä n e n turvissaan. J a h ä n suojeli
häntä edelleen valheella. Totuus ei tässä tapauksessa
kelvannut.
Miehet uskoivat h ä n e e n yhä. K y m m e n h e n k i n e n j o u k k o
läksi kiertelemään kylään, etsien salaperäistä k a r k u laista: hän oli h ä v i n n y t k u i n m a a n alle. Riikka T u u n a
291
h ä m m ä s t e l i keittiössä kilpaa palvelustyttöjen kanssa
m i n n e mies oli voinut joutua. Etteivät vain vartijat
olisi pistäneet h ä n t ä kuoliaaksi ja k ä t k e n e e t jonnekin.
Ja m i k ä se sellainen mies oli?
Riikka ihmetteli, että h ä n saattoi elää, omallatunnollaan tällaisia tekoja. Jos h ä n e l l e jokin k u u k a u s i sitten
olisi sanottu, että h ä n tulee k ä y t t ä m ä ä n hyväkseen valheen asetta, niin h ä n olisi v a n n o n u t , että mieluummin
kuolee, k u i n t a r t t u u sellaiseen. H ä n e n valheensa oli
p a h e m p i rikos k u i n k e n e n k ä ä n toisen, s u u r e m p i olisi
h ä n e n häpeänsä p i t ä n y t olla, k u n h ä n n ä k i valehtelijoiden l u o t t a v a n sanaansa. M u t t a h ä n ei t u n t e n u t omantunnonvaivoja eikä häpeää. Mitä t ä m ä merkitsi? Kuinka
t ä m ä oli mahdollista? Mikä oli h ä n e t näin perinpohjin
paaduttanut?
Sota.
Sota oli p a i s k a n n u t n u r i n käsityksen oikeasta ja v ä ä rästä. Sota oli t e h n y t luvalliseksi m u r h a n ja valheen.
Eikä yksin luvalliseksi, v a a n kiitettäväksikin. Murha
saattoi olla sankariteko ja v a l h e ase oikeuden palveluksessa.
Oliko sitten totuus jotakin, jota saattoi k u m o t a ja
m u u t t a a ? Eikö totuus k e s t ä n y t ajan vaihtelussa? Mitä
oli totuus?
Saattoiko ihminen elää valheenkin pohjalla? Oliko
e h k ä aivan t u r h a a kiivailla t o t u u d e n puolesta? Syvällä
Riikka T u u n a n sielussa n y y h k i k u i t e n k i n kaipaus siihen
viileään, p u h t a a s e e n tilaan, missä h ä n oli elänyt p u h u e s saan totta kaiken uhalla. J o t a i n k a u n i s t a ja p y h ä ä oli
h ä n e l t ä viety, elämä ei a n t a n u t ihmiselle eheyttä, vaan
antoi ristiriidan j a lankeemuksen, k o r k e i n t a a n p y r k i myksen. Hänen kiintein oma itsensä oli m e n n y t rikki,
koko entinen elämä j ä ä n y t k a u a s . Syvällä h ä n e n sielussaan asui s u r u t ä m ä n takia. M u t t a n y t ei ollut aikaa
r y h t y ä tilinteolle sen johdosta.
Täytyi valehdella
edelleen.
Valheensa turvissa viettivät sisarukset lyhyitä onnen
ja j ä n n i t y k s e n hetkiä. Y h d e n yön he puhuivat, kuulo
t e r ä s t e t t y n ä k u i n etuvartijalla j u o k s u h a u d a s s a ja sydän
sykkien niin että se y h t ä m i t t a a pelotti heidät uskomaan,
että heidät oli yllätetty. Y h d e n yön he iloitsivat jälleen292
näkemisestään, iloitsivat tavalla, jolla iloitaan, k u n t i e detään k u o l e m a n v a a r a n v a a n i v a n k y n n y k s e n t a k a n a .
Eino-Ilmari ei enää ollut se huoleton lapsi, m i k ä h ä n
oli vielä viimeksi käydessään kotona. H ä n e n silmänsä
olivat liian paljon katsoneet k a u h u n k u v i a ja h ä n oli
vanhentunut. J o n k i n k e r r a n meni sisarusten kuiskailu
kuitenkin leikilliseksi, niinkuin silloin, k u n E i n o - I l m a r i
kuvasi Arvoa. A r v o se vasta oli n ä h t ä v y y s ! Vapausarmeijan kaunein mies ja ylen vaarallinen tyttöjen sydämille. Hän oli s a a n u t v a s t a a n o t t a a r a k k a u d e n t u n n u s tuksia sekä r u n o n että proosan muodossa, milloin vain
oli j o u d u t t u v ä h ä n k i n v i i p y m ä ä n kaupunkipaikoissa tai
kirkonkylissä. A r v o oli n ä h t ä v y y s . Ja k u i n k a peloton
hän oli. Ja m i k ä h y v ä toveri, jakoi sotamiehen kanssa
viimeisen leipäpalasensa.
Uljas oli Ollikin katsella, m u t t a niin a n k a r a n ja s y n kän näköinen, etteivät t y t ö t u s k a l t a n e e t h ä n t ä l ä h e t ä kään. T ä n n e h ä n on tulossa — miten sitten k ä y n e e k ä ä n ,
kun hän kohtaa äitinsä. Ettei vain surmaisi h ä n t ä .
J u l m u u t t a ei s u i n k a a n p u u t u valkoistenkaan puolella.
Sota on sellaista. Ei voi » a m p u a hiljaa» niinkuin e n t i nen mies kehoitti t e k e m ä ä n . Ja jollen m i n ä s u r m a a
vihollista, niin s u r m a a h ä n m i n u t . Menee paljon v i a t t o mia ihmisiä, se se on k a u h e a a . M u t t a k u n on k o h d a n n u t
punaisten silpomia r u u m i i t a — jotakin niin k u v a a m a t toman k a u h e a a —, niin on j o u t u n u t sellaisen raivon v a l taan, ettei miehiä ole voinut pidättää. Jos n ä e t asetoverisi, jonka vierellä olet taistellut, j o n k a kanssa olet
kuularuiskun ääressä p u h e l l u t e l ä m ä n ja k u o l e m a n k y s y myksistä, jos n ä e t t ä m ä n asetoverisi r u u m i i n h a l k a i s tuna, silmät sokaistuina, niin sinä i k ä ä n k u i n pettäisit
hänet, jollet maksaisi samalla mitalla.
— Tiedän t ä m ä n omasta kokemuksesta. Muistathan
Hamletimme, Poksin lausujapojan.
K a i k k i pitivät
hänestä h ä n e n h y v ä n t o v e r u u t e n s a j a u h r a u t u v a i s u u t e n s a
vuoksi. Hän h u v i t t i meitä kaikkia, h ä n h ä n osasi ulkoa
koko m a a i l m a n runot. Orjilla heinäladoissa ja muissa
kortteeripaikoissa pauhasi h ä n entisellä voimalla:
Ei oikeutta maassa saa,
k e n itse sit' ei h a n k i !
293
F a b i a n Soikko ei koskaan l ä h t e n y t v i e m ä ä n suloista
suomenkieltä eurooppalaisille näyttämöille.
Hamlet i m m e jäi vihollisen puolelle. E m m e voineet häntä
pelastaa. P u n a i s e t valmistivat meille h ä n e n k u s t a n n u k sellaan h i r v i t t ä v ä n n ä y t e l m ä n , tahi oikeammin konsertin. Me k u u l i m m e h ä n e n huutonsa, me t u n s i m m e hänen
voimakkaan, k o u l u t e t u n äänensä. Se soi k u i n palotorvi
yli metsien ja maiden. Minä r y ö m i n yöllä kuulasateessa
Lehtosen kanssa sinne . . . j a m e saimmekin h ä n e n r u u miinsa. He olivat h ä n e l t ä — en tiedä, olisivatko he saaneet kuulla h ä n e n olevan lausujan, en tiedä. M u t t a he
olivat h ä n e l t ä leikanneet kielen. Senj aikeen en minä
t u n t e n u t m i t ä ä n sääliä, m i n ä päättelin j a m e kaikki
m u u t k i n : sata p u n a i s t a yhdestä valkoisesta! K e r r a n k i n
m i n ä jouduin pensaikosta n ä k e m ä ä n , k u i n k a h e h ä p ä i sivät r u u m i s t a . . . aivan niinkuin ei heillä olisi ollut j ä r keä kallossa. He istuivat hangella ja kuollut oli tienlaidassa. He asettivat h ä n e t p y s t y y n ja puhelivat: missäs l a h t a r i p i r u n sarvet ovat? T ä y t y y p a n n a pirulle sarvet paikoilleen . . . Tai k e r r a n h e olivat saaneet vankeja
j a lähteneet k u l j e t t a m a a n heitä m u k a k a u p u n k i i n . Mutta
he olivat tuskin päässeet r a n t a a n , k u n antoivat heille
n i k k e l i n u k u t u k s e n . K u n m e t u l i m m e j a n ä i m m e ryöst e t y t ruumiit, niin me p ä ä t i m m e : vangiksi ei a n t a u d u t a
eikä v a n k e j a o t e t a . . . I h m i n e n villiytyy sellaisessa.
Silmä k a s v a a k ä r s i m ä ä n k a u h u a , käsi k a s v a a a n t a m a a n
haavoja. M a h t a a k o r u u m i s k i n saada moninkertaisesti
voimia kärsimyksiin, koska ihminen niin k a u a n voi
k i t u a kuolematta. Sodassa vallitsee laki: silmä silmästä
j a h a m m a s h a m p a a s t a . K a u h e a a on, että m e n e e viattomia. Sitä ei voi välttää.
— Mutta, keskeytti sisar — sittenhän ei rikoksista
t u l e m i t ä ä n loppua. K u n punaiset k o h t a a v a t valkoisten
kostontyöt, niin h e i d ä n t ä y t y y kostaa ne.
— Niin.
— Lopuksi ei ole maailmassa y h t ä ä n elävää ihmistä.
Alma, meidän sisaremme, on a l k a n u t toisesta päästä: hän
a n t a a anteeksi.
He vaikenivat.
E i n o - I l m a r i n mieleen tuli käenpoikanen, josta Olli
k e r r a n epätoivon h e t k e n ä oli p u h u n u t , käenpoika, jota
294
he luonnontieteellisellä retkeilyllään olivat tarkastelleet.
Kun se a v u t t o m a n a istui kivellä, vähissä höyhenissä, silmät pullollaan, ja odotti leppälintua. O r a v a tuli, varis
t u l i . . . Sattuma, s a t t u m a , että k ä e n p o i k a n e n säilyi.
Mitenkä ihminen oli p a r e m m a s s a tai v a r m e m m a s s a a s e massa? Samassa h ä n e n mieleensä muistui, k u i n k a k e r ran pari viikkoa sitten v a n h a mies juoksee läpi k u u l a sateen valkoisten puolelle ja käsiään kohottaen taivasta
kohden h u u t a a : oli m i t e n oli, m u t t a on j o k u j o k a s u o jelee!
Lapsi on ihminen, avuton lapsi, käenpoikanen. P i d ä
kiinni Isän kädestä ja luota häneen!
— P u h u t a a n p a s jostakin m u u s t a ! sanoi poika äkkiä ja
nousi kävelemään. — Tuo v ä h ä n ruokaa.
Syödessä p u h u t t i i n m u u s t a .
Toivo — h ä n oli i t ä r i n t a m a l l a . Hän ei t a h t o n u t t ä n n e .
Mahtaneeko h ä n koskaan palata. Lapsia h ä n k u u l u u
ikävöivän, m u t t a ei tahdo n ä h d ä Sylviä. Sylvi r a k a s tuisi, jos n y t näkisi Toivon. Kyllä niillä pojilla on r y h tiä. Eihän Toivo enää ole k ä y t t ä n y t Somerin n i m e ä k ä ä n .
Toivo T u u n a h ä n on ollut k a i k e n aikaa.
Niin, n y t se leikki pian a l k a a täälläkin. Viimeistään
pääsiäisenä pitäisi K a n k a a n k i r k o n k y l ä n oleman p u h d a s .
Kunhan kestäisi tuo jää, se on pahasti ajettu. S a a t t a a
sentään olla mahdollista, että e n n ä t e t ä ä n a i k a i s e m m i n kin. Eino-Ilmari antoi ohjeita p o m m i t u k s e n v a r a l t a .
Pitää m e n n ä kellariin, ja jos j o u t u u kuulasateeseen, pitää
heittäytyä m a a h a n .
Runolliseksi kävi poika taasen, k u n h ä n alkoi p u h u a
jääkäreistä. K o m e a oli heidän r e t k e n s ä ollut. Niinkuin
liput, joihin katsotaan, joiden y m p ä r i l l e k o k o o n n u t a a n
ja joita s e u r a t a a n voittoon tai k u o l e m a a n — sellaisia olivat jääkärit olleet kansalle. Taikavoimalla v a i k u t t i j ä ä kärin nimikin. Jos kuultiin, että j ä ä k ä r i oli k a a t u n u t ,
niin t u n t u i tappio k a h t a r a s k a a m m a l t a . J ä ä k ä r e i l l e
varasivat naiset k a u n e i m m a t varustuksensa, jääkäreille
kantoivat tytöt talviset k u k k a n s a . Eräässä talossa k u l jetutti sairas v a a r i itsensä tiepuoleen, missä pojat k u l kivat, vain n ä h d ä k s e e n y h d e n k i n niitä miehiä, j o t k a
ensinnä ajattelivat ajatuksen, että venäläinen on s a a t a v a
Suomesta pois.
295
Eikö olekin itse asiassa ihmeellinen j ä ä k ä r i e n satu!
Mistä tiesivät n ä m ä miehet silloin lähteä maasta? Muut
k ä r s i v ä t ilman toivoa — he n ä k i v ä t u n e n Suomen v a p a u desta. M u u t pysyivät kärsivällisinä — näillä ei ollut
r a u h a a . M u u t ajattelivat t u r v a l l i s u u t t a a n — he panivat
alttiiksi henkensä. He alistuivat omaistensa v ä ä r i n y m m ä r r y k s e e n ja k a n s a n s a kiroukseen. He kuuntelivat vain
k ä s k y ä rinnassaan: i s ä n m a a vapaaksi! ja he heittivät
kotinsa eivätkä tietäneet koska he voisivat palata.
L i b a u n r a n t a voi k e r t o a suomalaisten miesten kotiikävästä. Odotuksen p i t k ä t h e t k e t k u u l u v a t jääkärien
L i b a u n - a i k a a n . Täällä k u l u v a t tunnit, päivät, viikot,
täällä tulee k u u k a u s i s t a vuosi. Nuoret miehet astuvat
m e r e n r a n n a l l e : siellä, siellä se on Suomi. Niin lähellä
ja kuitenkin niin saavuttamattomissa.
K u n n e s e r ä ä n ä p ä i v ä n ä k u t s u t a a n k a s a r m i n pihalle ja
siellä ilmoitetaan, että pataljoona n y t on hajoitettu ja
miehet v a p a a t l ä h t e m ä ä n m i n n e h a l u a v a t .
Minne h a l u a v a t — yksi ainoa oli heidän halullansa
m ä ä r ä : Suomi.
T ä m ä pataljoonan hajoitus t a p a h t u i ilman juhlallisuutta, k a r u s t i j a sotilaallisesti, h a r m a a n a runottomana
a a m u h e t k e n ä . M u t t a j u h l a k s i k ä v i se ikävöiville mielille.
Itse v a n n o m i n e n t a p a h t u i kirkossa. Siellä vahvistivat
jääkärit valan:
ei ennen u h m a m m e u u p u a voi,
k u n v a p a a on S u o m e n kansa!
K y n t t i l ä t lepattivat alttarilla j a a n k a r a n a katseli m i e hiin ristilippu, j ä ä k ä r i p a t a l j o o n a n lippu. Kotiintulon
h e t k i oli koittanut.
— Sano, tyttö, eikö ole ihmeellistä, että he tiesivät
silloin lähteä maasta.
Sisar painoi pimeässä h ä n e n k ä t t ä ä n ja kuiskasi:
— Kurjet!
— Niin, mistä tietävät kurjet k e v ä ä n tulon!
E i n o - I l m a r i T u u n a oli kaiken aikaa puhellessaan
kesken k e r t o m u s t e n s a kummallisella tavalla lausunut
k e v ä ä n nimen. »Kevät, kevät!» h e n g ä h t i hän, ikäänkuin
läsnä olisi ollut joku, j o n k a h ä n yksin näki. Jos p i k k u 296
veli olisi lausunut ihmisnimen, olisi sisar luullut h ä n e n
muistelevan jotakin k a a t u n u t t a . »Oi k e v ä t
kerran . . .
mutta e n niitä m a n ä ä . . . » Riikka p y s ä h d y t t i kyselynsä
ja kertomuksensa ja kuunteli. »Oi k e v ä t . . . !» Hän oli
jo kysymäisillään, m i t ä poika tarkoitti. M u t t a E i n o Ilmarin omituisen soinnuton ääni todisti, ettei h ä n l u u l tavasti ensinkään t i e t ä n y t lausuneensa sanoja k u u l u vasti. Hän oli n ä h t ä v ä s t i t o t t u n u t yksinäisyydessä niitä
lausumaan ja luuli n y t k i n olevansa yksin. Kenelle h ä n
puhui? Mitä h ä n tarkoitti? Sisar kysyi vihdoin:
. Mitä sinä sanot?
— Dulce
et
decorum
est
pro
patria
m o r i . . . Muistelin vain vanhoja koululäksyjä. S e oli
sellainen r u n o . . . latinaa.
Sisar ei h e n n o n u t k y s y ä enempää.
Aamuyöstä h ä n pääsi E i n o - I l m a r i n salaisuuden perille.
He olivat p ä ä t t ä n e e t n u k k u a jonkin t u n n i n ja Riikka
oli lattialle u u n i n eteen t u o n u t vaatteita. V u o d e t t a ei
hän uskaltanut v e t ä ä auki, punaisia joukkoja k u n j o s kus tuli taloon keskellä yötä. E i n o - I l m a r i oikaisi p i t käkseen ja Riikka sulki oven. M u t t a tyttö ei ajatellutkaan lepoa. H ä n hiipi sukkasillaan r a k e n n u k s e n t o i sesta päästä toiseen ja tähyili ikkunoista s a r a s t a v a a n
aamuun. Kuulo oli niinä päivinä ihmisillä niin t e r ä s tynyt, että t u n t u i siltä k u i n ulkonainen k o r v a k i n olisi
liikahtanut t a r k k a k u u l o i s t e n eläinten korvien t a p a a n .
Oli harvinaisen hiljainen yö. Tykit vaikenivat, t u l i p a loja ei n ä k y n y t , olisi miltei s a a t t a n u t luulla, että elettiin r a u h a n aikaa. Riikka palasi pikkuveljen oven eteen
ja vei k o r v a n s a ovenraolle. Mitä? K u k a siellä oli?
Puhuiko Eino-Ilmari? Miksei h ä n n u k k u n u t ? Yksinkö
hän puhui? P u h u i k o h ä n unissaan?
»Niin tulet k e r r a n taas, kevät, valkein a a m u i n ja illoin,
mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan.»
Eino-Ilmari lausui runoa!
Riikka y m m ä r s i y h t ä k k i ä : kuolemaansa E i n o - I l m a r i
ajatteli!
Riikkaa puistatti ja tuska, joka jonkin aikaa oli a n t a nut hänen levätä, palasi. E i n o - I l m a r i käveli e d e s t a k a i sin huoneessa. Jos olisikin u s k a l t a n u t a v a t a oven.
297
E i n o - I l m a r i avasi sen itse. H ä n ei suuttunut, kun
yllätti sisarensa k u u n t e l e m a s s a kynnyksellä. Hän näytti
arvanneen, että h ä n olisi siinä.
— Kuule, sanoi h ä n ja etsi Riikan käden, — en minä
voi m a a t a lämpöisessä huoneessa, k u n n e m u u t m a k a a v a t hangella, y m m ä r r ä t sen. E n k ö h ä n m i n ä lähtisi nyt.
Taistelut voivat a l k a a aivan äkkiä. Minun t ä y t y y päästä
m u k a a n . J a o n h a n m i n u l l a t ä r k e i t ä tietoja vietävänä.
— M u t t a oletko sinä järjiltäsi! kuiskasi sisar vastaan.
— Ne ottavat sinut kiinni tässä pellon alla.
— Älä estele . . . sinä et tiedä m i n k ä m o i s t a siellä on!
J a sitten: m a a t ä y t y y saada p u h t a a k s i . . . Eikä s e taistelu n y t niin k a m a l a a ole kuin luulisi. En minä ainakaan
ole pelännyt, v a i k k a k u u l a t ovat v i n k u n e e t siinä jokusen k y m m e n e n senttimetrin päässä kasvoistani. Saammeh a n m e v o i m a a . . . L u p a a n sitäpaitsi olla varovainen j a
h e i t t ä y t y ä m a a h a n . Ensin kävelin toisinaan pystyssä,
m u t t a j ä ä k ä r i k i n sitten kehoitti varovaisuuteen. Tuo
minulle n y t niitä uusia vaatteitasi.
— M u t t a yksinkö sinä menisit t u o n n e yön s e l k ä ä n . . .
keskellä punaisten ketjuja?
— En ole yksin . . . Ja onhan minulla komea passini.
Meikäläiset eivät ole k a u k a n a . Ja jos on kuolema t u l lakseen, niin tulee. Kuolen mielellänikin näin keväällä.
No, älähän n y t ole suruissasi. Sanonko terveisiä Arvolle?
O v a t p a n ä m ä suurenmoiset. Olisipa kaikilla sellaiset!
Sinäkö olet k u t o n u t ? Suomen naiset ovat paljon k u t o neet t ä n ä talvena . . .
H ä n ei k u i t e n k a a n sinä yönä päässyt lähtemään. Tuunajärvellä lähestyi kuormajono — vai pakolaisiako tulij a t olisivat olleet? Riikka ei u s k a l t a n u t m e n n ä ulos, jottei
herättäisi vartijoiden huomiota, v a a n k u u n t e h eteisen
ovella. Hän oli oppinut äänestä päättelemään, mikä milloinkin oli kysymyksessä. Toinen ääni oli raskailla kuormilla, toinen keveillä, toinen niillä, joissa kuljetettiin
miehiä rintamalle, toinen niillä, joissa tuotiin haavoittuneita. N ä m ä olivat luultavasti r a s k a i t a kuormia, niitä
saattoi olla k y m m e n k u n n a n v e r r a n .
E i n o - I l m a r i eli pelossa, ettei h ä n ehtisi m u k a a n . Hänen
silmiensä edessä oli l a k k a a m a t t a näkyjä viime päiviltä.
N y t k u k k u l a , missä o h v a t k u u l a r u i s k u t miehineen. K u k 298
kulan takaosalla on sanitääri ja m u u t a m i a miehiä. Vihollinen on puolentoista kilometrin päässä. Sanitääri a l k a a
laulaa: o i katso Golgataa . . . K ä y y r t t i t a r h a s t a polku . . .
Toisia y h t y y lauluun. Koko k u k k u l a l a u l a a . . . N y t :
juostaan, juostaan jonossa kohti kylää. Korvissa v i n k u u
ja sihisee. J o k u k a a t u u voihkaisten. R a k e n n u k s i s t a p e l lon t a k a n a alkaa nousta liekkejä. J o k u n a i n e n h u u t a a
kauhealla, eläimellisellä äänellä. T ä y t y y j o u t u a a p u u n .
Kuula vie lakin päästä . .. N y t se n a i n e n v a i k e n i . . .
Tuossa on sen r u u m i s . Voi, m i t ä o v a t k a a n hänelle t e h neet . . .
Aamu ei vielä ollut valjennut, k u n Kits tuli taloon.
Hän vaati mahtipontisena k i r k o n avaimia. K i r k k o a t a r vittiin nyt, k y l ä ä n saapui paljon kansaa.
Riikka T u u n a katseli h ä n e e n t i u k k a a n . E n e m m ä n kuin
kirkkoa ajatteli h ä n tällä hetkellä veljeään. E i n o - I l m a r i
oli huoneessaan, p i h a a n lappoi l a p p a m a l l a piikkiniekkoja, vintinportaisiin päästiin vain eteisen k a u t t a . H ä n
päätti uskoa asian Kitsille ja p y y t ä ä h ä n e n apuansa.
Kits näki h ä d ä n h ä n e n silmissään ja seurasi h ä n t ä saliin.
He menivät E i n o - I l m a r i n luo, Kits painoi lakkinsa pojan
päähän ja riisui nopeasti lyhyen t u r k k i n s a . He läksivät,
lakit kallellaan, läpi miesjoukon ja tulivat keskelle p i h a maata. Siellä kuljetettiin p a r a i k a a k u u l a r u i s k u a T u u n a n
navettaa kohti. Avattiin n a v e t a n ovia. Aita särkyi r i s a h taen, k u o r m a n ajaessa kiinni t a k a p o r t i n pieleen.
— Mikä siellä olisi sellainen l e v ä n n e e m p i hevonen,
huusi Kits hevosriviä kohden. — Pitäisi lähteä n o u t a maan asemalta sidetarpeita. No tuossa — tuollahan
tämän m a t k a n pian ajaa. M u t t a pidä kiirettä, poika.
Eino-Ilmari hyppäsi r e k e e n j a lasketti taakseen k a t somatta jäälle.
Kaksi lehmää h a r h a i l i ynisten takapihalla. P o r t i s t a
kääntyi p i h a m a a l l e uusia r a s k a i t a kuormia. T u u n a n
vanha k i r k k o v ä ä r t i tuli portailleen ja katseli, k u l m a k a r vat tuuheina ja otsa rypyssä eteensä. Miehiä, v a a t t e e t
risoina, käsivarsien y m p ä r i l l ä l i k a a n t u n e e t punaiset m e r kit, liikkui kuisteilla, huoneissa, pihamaalla. He ottivat
keittiöstä mikä m i n k i n astian ja m e n i v ä t n a v e t t a a n .
Joku kantoi aitasta voipyttyä. Ilma oli s a k e a n a a n t u p a kansavua ja r ä h i n ä ä . Palvelustytöt juoksivat p e r u n a 299
kuopalle. Taas tuotiin r a s k a s t a k u o r m a a . Hevonen
k ä ä n t y i h ö y r y t e n portista. K u o r m a s s a oli aseita. Kirkk o v ä ä r t i n katseet etsivät t y t ä r t ä . Y h t ä k k i ä astui K e m p painen k a h d e n miehen kanssa portaiden eteen.
— No, tulevatko k i r k o n avaimet? huusi hän.
— Mitä? sanoi v a n h u s , otsa rypyssä.
— K i r k o n avaimet, p i r u vie!
— K i r k o n a v a i m e t . . . E - e - e n ole niitä t-teiltä s-saan u t e - e n k ä niitä teille a - a n n a .
Miehet t a r t t u i v a t kivääreihinsä.
— Hän p i l k k a a v a l l a n k u m o u s t a . Kuulitteko, mitä
h ä n sanoi!
— A n t a k a a hänelle lyijyä yksintein!
— A v a i m e t ovat täällä! h u u s i Kits toisilta portailta.
M u t t a h ä n tuli m y ö h ä ä n . K i v ä ä r i oli jo paukahtanut
ja v a n h u s m a k a s i verissään portailla. Hän huuteli tytärt ä ä n ja l a a h a u t u i sisään. Hänen oli hyvin vaikea päästä
k y n n y k s e l t ä . H ä n e n k a a t u m i s e e n s a ei kiinnitetty mitään
huomiota.
— Missäs se keltasilmäinen t y t t ö sitten on? huusi
toinen miehistä, j o t k a olivat tulleet Kemppaisen mukana.
— J o u t u k o o n k e i t t ä m ä ä n kahvia.
— Se on k u t s u t t a v a vallankumousoikeuden eteen.
— Sen ovat k a i k k i veljet l a h t a r e i t a ja tuo on sen isä.
He törmäsivät saliin. K e m p p a i n e n suuntasi heti askeleensa piirongin luo, otti käteensä kynttilänjalan ja katseli sitä. Mitä lienee ollut huonoa ainetta. Hän heitti
sen pois ja k ä ä n t y i perähuoneeseen. Yksi miehistä koppasi kainaloonsa keinutuolimaton. K ö y h ä talo t ä m ä olikin, ei täällä ollut y h t i k ä s mitään, jolleivät olleet kätkeneet. R u u k k u k a s v e j a ei voinut ottaa taskuunsa.
T ä m ä k ö se oli se salarikas isäntä?
— Missä helvetissä se on se keltasilmäinen tytär?
Nuori poika astui a r k a n a , h a t t u silmillä, vinnin r a p pusista alas, tuli p i h a a n ja yritti v a n h u s t e n puolelle.
— Ei ensinkään sinne nyt! kiljui Kits. — Vai sinne,
m i t ä sinä lurjus siellä! L ä h d e heti m i n u n kanssani!
S a n o k a a esikuntapäällikölle, että minä olen mennyt
a v a a m a a n kirkkoa.
Esikuntapäällikkö oli l ä h t e n y t n a v e t t a a n . Koeteltiin
300
kuularuiskua. Popo — popo — popo — popo, p a u k k u i
ikkunasta ulos r a n t a t ö y r ä ä l l e .
palvelustyttö tuli kiireesti yli p i h a m a a n , käsivarrella
perunakoppa. Nuori p u n a k a a r t i l a i n e n p y s ä h d y t t i h ä n e t
ja sanoi:
Pitää laittaa r u o k a saliin . . . J a p a r h a a t lautaset
ja v e i t s e t . . . ja sohvatyynyjä pitää p a n n a tuoleille, aivan
niinkuin silloin k u n on herrasvieraita.
Niitä on meillä niin v ä h ä n ollut, vastasi t y t t ö ja
yritti mennä.
Silloin katsoi n u o r i mies h ä n e e n rukoillen, i k ä ä n k u i n
hän olisi p y y t ä n y t t ä m ä n ainoan k e r r a n saada olla h e r rasväkeä, t ä m ä n ainoan k e r r a n n a u t t i a sitä m u k a v u u t t a ,
mitä hän ikänsä oli m u i l t a k a d e h t i n u t ja ajanut t a k a a .
Tyttö katsoi h ä n e e n p i t k ä ä n .
Mistä minä ne sellaiset lautaset ja veitset ja s o h v a tyynyt otan!
Kai niitä n y t talossa on.
— Somerilla niitä on. Ja Mäkimatkassa. Jollei niitä
ole viety. T ä m ä on t ä m ä k y l ä niin m o n e e n k e r t a a n
käyty läpi.
— No, laittakaa p a r a s t a . . . ä l k ä ä siinä . . . Missä päin
se kirkko on? Sinne k u m m i n k i n pitää p ä ä s t ä . . .
— Johan sitä m e n t i i n a v a a m a a n .
Ikäänkuin ajaen t a k a a jotakin, j o k a m e n e e käsistä,
nuori mies kiirehti portille. Ä k k i ä h ä n k u i t e n k i n h u o masi, että h ä n voi päästä m u k a v a m m i n k i n ja suuntasi
askeleensa hevosjonoon. Hevoset höyrysivät loppuun
ajettuina.
Tyttö kuului kyselevän, joko se sota n y t sitten tulee
tänne. Popo — popo — popo — popo! p a n i k u u l a r u i s k u
navetassa. Kylälläkin k u u l u i a m m u n t a a .
Tanhualla k u l k i Kits pojan kanssa, j o n k a h ä n oli
komentanut m a t k a a n s a .
— Mikä sinä olet, j o k a et k ä y t ä v a l l a n k u m o u k s e n
merkkejä! ärjyi h ä n heidän astuessaan M ä k i m a t k a n t i e n haaran ohitse.
Mäkimatkan jyvämakasiinissa säilytettiin n y k y ä ä n
ruumiita eikä syömäviljaa. Kits repäisi n a u h a n omasta
käsivarrestaan ja paiskasi sen pojalle.
301
— Taidat t a h t o a päästä hengestäsi, kosket huoli nauhasta?
— Minne m i n u n veljeni joutui? kuiskasi poika Riikka
T u u n a n äänellä.
— Sinne m i n n e piti.
Työväentalon edustalla seisoi j o u k k o miehiä punakaartilaisten y m p ä r ö i m ä n ä . Niiden väsymys ja kalpeus
oli jotakin niin pohjatonta, että Riikka T u u n a heidät
nähdessään unohti veljensä, isänsä, kotinsa, kirkkonsa
k a i k k i menetyksensä. Yksi lysähti polvilleen ja punak a a r t i l a i n e n tuuppasi h ä n t ä kiväärinsä perällä. Riikka
y m m ä r s i , että he olivat vankeja. Kits t a r t t u i h ä n e n käsiv a r t e e n s a ja astui niin nopeaan, että h ä n e n täytyi juosta.
Oliko t ä m ä K a n k a a n k i r k o n k y l ä ä ? Oliko t ä m ä eläm ä ä m a a n päällä, samassa paikassa, missä joskus oli
k y n n e t t y , m e n t y kirkkoon, k u l j e t t u hääsaatossa, ajettu
niittokonetta, k ä y t y n o u t a m a s s a t a v a r a a kauppiaalta,
p i s t ä y d y t t y pappilassa? Oliko t ä m ä u n t a ? Painajainenko
piti m a a i l m a a puristuksissa?
J ä ä l t ä päin nousi ylös r a n t a t ö y r ä s t ä hevosjono, jolla
ei n ä y t t ä n y t olevan loppua. Sen pää ei p ä ä t t y n y t Ummen
saareen, v a a n ulottui läpi pajupensaikkojen suurelle
selälle. Hiekka ulvoi, v i n k u i ja n a r s k u i reenjalasten
alla. Oli kuin olisi v i n g u t e t t u joitakin helvetin viuluja.
R a t t a a n p y ö r ä t hölskyivät j a r y t y y t t i v ä t . K u u m a höyry
leijaili pilvenä rasittuneiden hevosten yllä ikäänkuin
m i k ä k i n luontokappaleiden h u o k a u s , j o k a p y r k i taivasta
kohden. Jonossa ei ollut yksin rekiä, siinä oli ratasajopelejäkin. Oli nelipyöräisiä h e r r a s v a u n u j a k i n ja loistokääsejä, joiden kiiltävissä pinnoissa aurinko leikitteli,
oli työrekiä, k u o r m a v a n k k u r e j a , keveitä, korkeita jahtir a t t a i t a ja y h d e n h e n g e n kilparekiä. Oli sellaisiakin ajopelejä, joita ei enää k ä y t e t ä ja joita n ä h d ä ä n vain
museoissa. Ja näissä tuhansissa ajopeleissä, joita yksi
t a i kaksi hevosta veti, nähtiin k a i k k e a mitä taivaan ja
m a a n päällä vuosikymmenien aikana on syntynyt tai
keksitty ihmisestä ja kissasta aina puhelinkeskuksen
pöytiin ja pronssisiin veistokuviin asti. T u h a n n e t olivat
m a t k a l l a noissa tuhansissa ajopeleissä: kuluneita työväenvaimoja lapsineen ja k a d u n huvityttöjä, jotka paken i v a t sotaa, miehiä, j o t k a jonkin syyn varjossa olivat
302
onnistuneet keinottelemaan itsensä m u k a a n , v a n h u k s i a
ja raajarikkoja, joille ei ollut saatu tilaa, äitejä, j o t k a
etsivät sekamelskassa k a d o n n e i t a lapsiaan, lapsia, j o t k a
olivat eksyneet kotiväistään, kaikenlaisia ihmisiä, j o t k a
olivat sattuneet olemaan likettyvillä jossakin jonon
levähdyspisteessä ja j o t k a oli t a h t o m a t t a a n sullottu
mukaan, k u n k u l k u e taasen komennettiin liikkeelle.
Suuret m ä ä r ä t t a v a r a a oli niinikään k u o r m i t e t t u m a t kaan. Oli sänkyvaatteita, keittoastioita, ompelukoneita,
oli kallisarvoinen k u l l a t t u tuoli, oli v a n h a n a i k a i n e n
kello, josta lasikupu oli s ä r k y n y t , oli kirjavia käsitöitä,
oli komea salin lamppu, oli hopeinen h a a r a k y n t t i l ä n jalka, oli m y l l y n k i v e n muotoisia j u u s t o j a . . . Ihmisten
puvut olivat nekin varsin moninaiset. Jonossa n ä h t i i n
talvitamineita ja suvipukuja, turkiksia, pitsejä, o l k i h a t tuja, silinterejä, huiveja, kumivaippoja. A u r i n k o paistoi
väreihin, joista ei p u u t t u n u t y h t ä ä n vivahdusta. P ä ä l lysvaatteille ominaisen yksitoikkoisuuden korvasi k i r jailtujen pöytäliinojen, o v i - ja i k k u n a v e r h o j e n sekä
kankaiden v ä r i k k y y s . Viimemainittuja oli saaleina l e v i tetty naisten olkapäille. Y h t ä k k i ä pysähtyi r a n t a t ö r mässä jono: hevonen, j o n k a perässä oli k u o r m a r e k i , ei
päässyt eteenpäin. Sitä lyötiin, sille huudettiin. Se k i s koi ja kiskoi ja putosi vihdoin suulleen. Miehiä k o k o o n tui ympärille. P ä ä t kymmenissä ajopeleissä k ä ä n t y i v ä t .
Suut kymmenissä ajopeleissä kysyivät ja kiroilivat.
— Älkää katsoko sinne, sanoi Kits pojalle vieressään.
Rantatöyräällä a m m u t t i i n . Kylässä a m m u t t i i n n i i n ikään. Vangitkohan ne siellä s u r m a t t i i n ?
— Koettakaa m e n n ä sairaalaan sisarenne luo, kuiskasi
Kits, pysähtyen tienristeykseen pappilan ja kirkon v a i heilla. — Ä l k ä ä katsoko, älkää katsoko . . . Ä l k ä ä m i s sään tapauksessa m e n k ö kotiin. M e n k ä ä sisarenne luo . . .
— Tuossa h ä n on! k u u l u i läpi tuhansien ajopelien
m a t k a a n s a a t t a m a n kitinän j a r ä t i n ä n Kemppaisen ä ä n i .
— Hän on vastavallankumouksellinen, h ä n on lahtarien
kätyri!
Kivääri p a u k a h t i ja Kits horjahti tiepuoleen. H ä n
nousi kuitenkin samassa ja astui p a r i askelta. Häneen
ammuttiin uudelleen j a h ä n jäi m a a h a n oikomaan j ä s e niään. Pistinniekat juoksivat h ä n e n ympärilleen ja k o p e 303
loivat h ä n e n taskujaan. Oli m a h d o t o n t a kuulla mitä he
sanoivat. Ajopelit ulvoivat, valittivat ja itkivät. Popo
— popo — popo — popo k u u l u i h a u t a u s m a a n laidalta
Y h t ä k k i ä nousi korkeilla rattailla seisomaan nuori mies,
leveä m u s t a viitta v i s k a t t u n a yli olan, päässä suurilierin e n s a m e t t i h a t t u . Töyhtöpää n a i n e n h ä n e n vierellään
avasi rattailla istuen pulloa.
— Toverit! kajahti siniseen kevätilmaan, — älkää te
itkekö ja v a i k e r t a k o . Me k ä r s i m m e , j o t t a lapsillemme
koittaisi onnen aika. Voitto on j o k a tapauksessa meidän.
V a l l a n k u m o u k s e n malja.
Mies tyhjensi lasin v a a h t o a v a a juomaa, jonka nainen
oli hänelle ojentanut ja he vaipuivat p i t k ä ä n suuteloon.
K o m e a n n u o r u k a i s e n ääni oli soinut yli pakolaisrattaiden j y r i n ä n , yli kiväärien p a u k k e e n ja tulipalon h u m i nan, m u t t a se ei s y t y t t ä n y t y h t ä ä n silmäparia eikä siihen
enää u s k o n u t y k s i k ä ä n sydän.
S u u r i a savupilviä pöllähti ilmaan P a a n a s e n kulmalta.
Eikö T u u n a n tienoillakin jo noussut savupatsas? Ajajat
pakolaisjonossa suomivat hevosiaan. Nuori tyttö, joka
ajoi m ä r k ä ä liinaharjaista hevosta, k ä ä n t y i ja huusi
taakseen:
— Se on n y t se sytytyskomppania. Antaisivat ihmisten
r a u h a s s a päästä k y l ä n läpi. L ä h e t t ä k ä ä niille hiidessä
sana, etteivät polta kylää e n n e n k u i n me olemme p ä ä s seet läpi!
Pojanpuvussaan, Kitsin a n t a m a p u n a i n e n n a u h a käsivarressa, seisoi Riikka T u u n a k u i n n a u l i t t u n a paikallaan. Hän n ä k i siitä kylän, j o n k a yli savupilvet j ä t t i läishahtuvina nousivat, pakenijoiden jonon, punaisten
r y h m ä t , j o t k a juoksivat ja huusivat, rakennukset, joiden
ovet a m m o t t i v a t auki, naisia, lapsia ja koiria, jotka eivät
tietäneet m i n n e pelastua, kuolleen hevosen KutojaA n n a n mökin edustalla, Kitsin ruumiin, joka ei enää
liikkunut. Hän k u u l i t u h a n s i e n ajopelien vihlovan kitinän, tulipalojen h u m u n , ihmisten huudot, kiväärien
p a u k k e e n , t y k k i e n jylinän. H ä n k u u l i myöskin kuinka
k i r k o n ovi kierrettiin auki ja lukko narisi. Hän ei liik a h t a n u t , hänelle oli y h d e n t e k e v ä ä miten h ä n e n kävi,
h ä n tunsi myöskin ettei h ä n k y e n n y t sormensakaan
päällä v a i k u t t a m a a n tapauksiin. Myrsky kävi yli hänen
304
kotikylänsä, sota lähestyi. K u i n tainnoksiin lyötynä h ä n
sitä katseli.
Hänessä ei k u i t e n k a a n k a i k k i ollut kuollut. Se, m i t ä
hän nyt näki, h e r ä t t i hänet.
Pappilan portista tuotiin k u l k u e t t a , punakaartilaisia
kahden puolen. Edellä k u l k i pieni J e r e m i a s Nahinen,
sitten kolme pikkutyttöä, sitten heidän äitinsä ja viimeiseksi k i r k k o h e r r a . K a i k k i olivat paljain päin ja ilman
päällysvaatteita. Poika asteli v a r m a s t i ja h o r j u m a t t a ,
tytöt huusivat ja p y r k i v ä t t a r t t u m a a n äitinsä helmoihin,
heitä täytyi pistimillä erottaa. Äiti asteli horjuen e t e e n päin, silmät taivasta kohden. Hänen kätensä olivat sidotut, hän ei voinut niitä liikuttaa. K i r k k o h e r r a kulki p ä ä
pystyssä niinkuin h ä n e n poikansakin, h ä n e n k i n k ä t e n s ä
olivat sidotut. Y h t ä k k i ä kohotti p u n a k a a r t i l a i n e n asettaan ja iski pyssynperällä viimeistä u h r i a olkapäihin,
käsivarsiin, leukaan. P u n a i n e n mies oli A h v e n a i n e n .
Veri p u r s k a h t i k a l p e a n miehen suusta, h ä n vaipui m a a han. Pistimellä h ä n e t nostettiin pystyyn. H ä n e n k ä s i vartensa olivat poikki.
Silloin valtasi v i m m a i n e n raivo Riikka T u u n a n koko
olennon. Hän syöksi eteenpäin, yli ojien ja sulavien
hankien h ä n hyppäsi, h ä n oli valmis k u r i s t a m a a n p y ö velit. K u u l a m e n i h ä n e n jalkainsa välitse. Tuo t ä y t y y
estää! Mitään noin k a u h e a a ei voi t a p a h t u a , J u m a l a ei
voi sitä sallia. K u u l a v i n k u i h ä n e n k o r v a n s a ohitse.
Heristellen n y r k k e j ä ä n taivasta kohden, h a m p a a t k i r i s tyksissä ja h u u l e t vaahdossa h ä n parkaisi ilmoille:
— J u m a l a n nimessä, p ä ä s t ä k ä ä heidät!
Hän ehti n ä h d ä A n n a - L i i s a n m a a i l m a s t a k ä ä n t y n e e n
katseen, k i r k k o h e r r a n k ä r s i m y k s e n t ä y t t ä m ä n , m u r t u van silmän ja tulipalojen loimotuksen taivaalla. Sitten
hän vaipui pimeyteen ja k a i k k i hiljeni.
Hän heräsi siihen, että hevosen kaviot tömisivät h ä n e n
ylitseen. K u u l u i huutoja, laukauksia, rytinää. H ä n sai
päätään nousemaan ja y m m ä r s i , että h ä n m a k a s i ojassa.
Tuossa on pajupensas. Tuolla m a k a a vielä joku. Se on
mies. Se ei liiku. H ä n e n oli j ä ä t ä v ä n kylmä, h ä n ei
päässyt liikkumaan. Nehän a m p u i v a t häneen, ehkä h ä n
20 — Talvio, Kootut teokset VIII
305
on h a a v o i t t u n u t . Tuo t o i n e n k a a n ei liiku, ehkä h ä n on
kuollut. Miksei hänkin, Riikka T u u n a , ole kuollut?
K u u l u i voihkinaa.
N y t . . . tuo oli r i e m u h u u t o a .
Huutakoot, voihkikoot. H ä n kuolee nyt.
H ä n oli l ä p i m ä r k ä ja vilusta k a n k e a . H ä n p u r i yhteen
h a m p a a n s a j a päätti, että h ä n m a k a a tässä j a kuolee.
Mitä siellä n y t t a p a h t u i ?
Juostiin . . . K i v ä ä r i t p a u k k u i v a t . Popo — popo popo popo — popo . . . Huudettiin.
— Valkoiset tulevat! k u u l u i vihlaisevana huutona
j o n k u n naisen suusta.
— Ne nousevat jo ylös r a n t a t ö r m ä ä !
— Siellä on j ä ä k ä r e j ä k i n m u k a n a !
Riikka T u u n a n ruumiissa v ä r ä h t i .
J ä ä k ä r i t . . . valkoiset ovat täällä!
Ei kuolla. N y t eletään.
H ä n p u r i y h t e e n h a m p a a n s a , ponnisti k ä d e t sulavaa
ojansyrjää vasten ja sai p ä ä n s ä nousemaan.
Tulimeri oli h ä n e n edessään. Liekkien keskeltä törr ö t t i v ä t h e h k u v i k s i k u u m e n t u n e e t savupiiput. Hänen
kotikylänsä oli tulen vallassa. K i r k k o vielä seisoi p y s tyssä. Viimeisillä vaistoillaan alkoi h ä n p y r k i ä vanhaan
H e r r a n - h u o n e e s e e n s a . J u m a l a oli säästänyt kirkkonsa,
j o t t a h ä n e n o n n e t t o m a t lapsensa voisivat p a e t a sinne.
Riikka T u u n a kapusi ylös ojan syrjää ja ryömi lumessa
eteenpäin. Hänestä t u n t u i oikealta, että ihminen näin
ryömien lähestyy H e r r a a n s a , j o t a v a s t a a n h ä n on tehnyt
niin h i r v e ä ä syntiä. Tuossa oli r u u m i s . . . tuo vielä taisi
elää . . . K u o l e m a o n synnin p a l k k a . . . o n . . . on. Tuossa
m a k a s i n u o r e n pojan ruumis, kainalossaan keinutuolim a t t o E i n o - I l m a r i n huoneesta. Riikka T u u n a oli hiukan
l ä m m e n n y t ja pääsi pystyyn. H ä n tahtoi n y t kävellä
vain ehtiäksensä aikaisemmin H e r r a n ristin juureen
Golgatalle. Tuolla niitä on ojissa, eläviä ja kuolleita.
K u u l a v i n k u i ohitse. K u n pääsisi kirkkoon, k u n saisi
h e i t t ä ä h e n k e n s ä siellä. Jeesuksen kasvoin eteen . . . m a
s y n t i s r a u k k a .. . Sinne, sinne! Riikka T u u n a juoksi.
L u m i kiviaidan t a k a n a oli k a u t t a a l t a a n verellä sekoit e t t u a , tuossa oli kuollut hevonen, tuossa oli kolme, neljä
. . . paljon r u u m i i t a . H ä n e i niitä h ä m m ä s t y n y t eikä
306
pelästynyt. Hänellä oli kiire kirkkoon. Mitä ne olivatkaan täällä tehneet? Tuosa oli nuoraa, tyhjä s a v u k e laatikko . . . kivi . . . sileä k u l t a s o r m u s . . . verta. Mitä
oli tehty ovelle?
Valkoiseen p i n t a a n oli n a u l a t t u jokin v e r i n e n . . .
ikäänkuin h y y t y n y t jättiläispisara. Sen alla oli kirjoitus.
Se oli sormella k i r j o i t e t t u . . . sormi oli k a s t e t t u vereen.
I h m i s e n s y d ä n siinä luki. Riikka tavaili j a tavaili
eikä y m m ä r t ä n y t m i t ä ä n .
Ei, ei h ä n y m m ä r t ä n y t , m i t ä ne olivat tarkoittaneet.
Vihdoin h ä n horjui kirkkoon.
Ristiinnaulittu Kristus seisoi siellä keskellä a u r i n g o n paistetta. Hän oli a s t u n u t ulos t a u l u n kehyksestä ja seisoi
verisenä odottaen niitä, joiden syntien t ä h d e n h ä n oli
antanut henkensä. Hänellä oli K a n k a a n k i r k k o h e r r a n
kasvot. Sehän olikin K a n k a a n k i r k k o h e r r a .
Silmänräpäyksessä y m m ä r s i Riikka Tuuna, että N a h i nen oli ristiinnaulittu o m a a n kirkkoonsa. Ja tuossa alttariportailla h ä n e n y m p ä r i l l ä ä n olivat h ä n e n vaimonsa
ja lastensa ruumiit, suoriksi oikaistuina, ryöstettyinä.
Kirkon oveen n a u l a t t u oli ihmisen sydän. I h m i s s y d ä n ten työtä t ä m ä oli.
Riikka T u u n a ei p y ö r t y n y t , ei h ä n m y ö s k ä ä n p u h j e n nut valituksiin. Mikään ei h ä n t ä enää h ä m m ä s t y t t ä n y t
eikä k a u h i s t u t t a n u t . J o n k i n l a i n e n k a u k a i n e n k a t e u s
nousi h ä n e n mieleensä, k u n h ä n ajatteli, että n u o k a i k k i
nyt olivat päässeet elämästä. Herralle p y h i t e t t y i n ä he
lepäsivät k u o l e m a n rauhassa, koko p e r h e . H ä n seisoi
hetken seinään nojaten, h ä n ei t a h t o n u t h ä i r i t ä heidän
untaan. Sitten h ä n hiljaa liukui ulos ovesta.
Ihmisen sydän — tuollainen suuri veripisara se on.
Tuo se on, joka kärsii, tuo se on, joka kaipaa, tuo se on,
joka raatelee. Näin on ollut m a a i l m a n alusta. Tuleeko
näin olemaan m a a i l m a n loppuun?
307
YKSI
KAIKKIEN JA KAIKKI
YHDEN PUOLESTA
M y r s k y n hiljettyä alkoivat ihmiset K a n k a a n k i r k o n kylässä nostaa p ä i t ä ä n kellareista, halkopinoista ja
ladoista, m i n n e he kiireesti olivat paenneet. Myöskin
metsistä he varovaisesti lähestyivät seutuja, joilla vasta
eilen oli sijainnut heidän kotinsa.
Eilen? Mitä m e r k i t s i »eilen»?
H e katselivat m a a i l m a a i k ä ä n k u i n h e t u h a t vuotta
olisivat m a a n n e e t h a u d a s s a ja heidät n y t olisi k u t s u t t u
uudelleen elämään. Ihmetys oli heidän kasvoillaan, i h m e tys siitä, että m a a ei r a t k e n n u t heidän j a l k a i n s a alta,
että taivas ei s a t a n u t t u l t a ja tulikiveä heidän päälleen
ja ennen k a i k k e a ihmetys siitä, että m u i t a k i n eläviä
ihmisiä ilmestyi näköpiiriin. Ja kiuru, lauloiko kiuru?
J a k e v ä t k i n teki tuloaan. S e t u n t u i k ä s i t t ä m ä t t ö m ä l t ä .
Sen sijaan eivät ihmiset h ä m m ä s t y n e e t , että kylä, jossa
he k e r r a n olivat s y n t y n e e t ja eläneet, y h ä vieläkin paloi
heleällä lieskalla, h e h k u v a t savupiiput t ö r r ö t t ä e n t a i v a s t a kohden. Eivät he m y ö s k ä ä n h ä m m ä s t y n e e t , että
r u u m i i t a m a k a s i vainioilla, r a n t a t ö y r ä i l l ä ja tienvarsilla.
Ruumiit olivat jotakin paljon mahdollisempaa k u i n eläv ä t ihmiset. Siinä oli t u t t u j a ja t u n t e m a t t o m i a , vihollisia ja ystäviä, syyllisiä ja syyttömiä, eläimiä ja ihmisiä.
Haeskellessaan k a a t u n e i d e n joukosta ja raunioista omaisiaan ihmiset väistivät k u u l i a niinkuin väistetään lapsen
h e i t t ä m ä ä leikkipalloa. Sodan m o u k a r i oli, pitäen alasim e n a a n ihmissydäntä, iskenyt sen tainnoksiin niin että
se tunsi vain harvoilla karkeilla vaistoilla. Sääliä ei sille
ollut olemassa. Tylsinä katselivat k a i k k e n s a m e n e t t ä neet ihmiset viheliäisiä vankileirejä, joissa lapset epä308
kainosti syntyivät kaikkien nähden, joissa miehet ja n a i set yhtä epäkainosti ja k a i k k i e n n ä h d e n kuolivat, joissa
nälkä, taudit ja rikokset raivosivat luonnottomassa r e h e vyydessä. M y k k i n ä olivat miehet kaivaneet o m a a h a u taansa, m y k k i n ä lähestyivät k u o l e m a a n t u o m i t u t toverit
kuoppaa, joihin heidän oli m ä ä r ä k a a t u a . Yhteislaukaukset k a j a h t i v a t yli k y l ä n — t u s k i n p a eloonjääneet
edes säpsähtivät. Epäkainosti, niinkuin s y n t y m i n e n ja
kuoleminen vankileireissä, t a p a h t u i näinä päivinä t u o mitseminen ja tuomion t ä y t ä n t ö ö n p a n o . Inhimillinen
sydän oli k e r t a k a i k k i a a n veripäivinä t a i n n u t e t t u eikä
tuntenut.
Arastellen lähestyivät eloonjääneet raunioita ja k ä v i vät arvioimaan m e n e t y k s i ä ä n .
Tuhkana oli K a n k a a n m u h k e a kirkonkylä. P a h i m m i n
oli kärsinyt T u u n a n talo, j o k a sijaitsi likinnä r a n t a a .
P ä ä r a k e n n u k s e n raunioista tavattiin isännän j a e m ä n n ä n
hiiltyneet ruumiit, k i v i n a v e t t a oli a m m u t t u m u r s k a k s i ja
eläimet sisällä kuolleet. Sairas v a n h a vouti t a v a t t i i n
surmattuna kujalla, m i n n e h ä n n ä h t ä v ä s t i oli h ä d ä s s ä ä n
laahautunut. Yksin T u u n a n koirakin oli s a a n u t s u r mansa. Sensijaan oli M ä k i m a t k a säilynyt p a r e m m i n . Ja
se oli n e u v o k k a a n v a n h a n P i i n a n ansio. Sillä k u n s y t y tyskomppanian miehet jo olivat k a n t a n e e t olkia k i v i jalan alle ja y r i t t i v ä t valella niitä lamppuöljyllä, niin
eukko lähti heidän luokseen, n a u r o i heitä vasten k a s voja ja sanoi: pojat, l ä h t e k ä ä syömään piiraita, m i t ä
hulluja te n y t teette — älkää viitsikö! Ja s y t y t y s k o m p p a nian syödessä piiraita soitti isäntä h u u l i h a r p p u a ja talo
jäi polttamatta. Somerista säilyi p ä ä r a k e n n u s . Sensijaan
ei pappilasta ollut jäljellä m u u t a kuin savuavia k i v i jalkoja.
Se asiaintila, että M ä k i m a t k a oli säilynyt, teki, että
tästä talosta n y t tuli uuden, a l k a v a n elämän keskipiste.
Päälliköt, everstiä myöten, asettuivat sinne ja H a r a l d ja
Jon M ä k i m a t k a saivat j o h t a v a n aseman pitäjän sisäisten asioiden järjestämisessä.
Niinpä heidät, valkea
nauha hihan ympärillä, n y t n ä h t i i n k i n milloin r i e n t ä mässä jalan, milloin kiitämässä ratsain paikasta t o i seen. K a n k a a n k i r k o n k y l ä ei enää ensinkään tullut toimeen ilman heitä. Heidän t a r k k a a silmäänsä tarvittiin
309
kuolemantuomioiden täytäntöönpanotilaisuuksissa, heidän t ä y t y i järjestää m a j o i t u s - ja muonitusasiat, heidän
t ä y t y i edustaa p a i k k a k u n t a a , mikäli sitä tarvittiin, niiden vieraiden edessä, joita oli s a a p u n u t K a n k a a n kirk o n k y l ä ä n . M ä k i m a t k a n p a p p a saattoi olla tyytyväinen
poikiinsa. Hän olikin sitä. Itse kulkien pienessä h u m a lassa h ä n asetti vieraanvaraisesta kaikki varastonsa h e r rojen k ä y t e t t ä v ä k s i ja vaelsi, h u u l i h a r p p u povitaskussa,
everstin luota m a m m a n luo ja m a m m a n luota poikansa
A r v o n luo ja A r v o n luota t y t t ä r e n p o i k a n s a Ollin luo
ja sitten v ä e n t u p a a n ja sitten ulos, kaikkialle, missä hän
tapasi j o n k u n ihmisen, j o k a viitsi h ä n t ä kuunnella. Hän
oli aina sanonut Arvosta, että h ä n e s t ä se vasta mies
tulee. J a silloinkin, k u n A r v o oli l ä h t e n y t sinne . . . sinne
S a k s a a n ja kaikki m u u t h ä n t ä moittivat, niin hän, isä,
vain aina oli sanonut, että a n t a a ajan k u l u a : kenraali
Arvosta tulee, tai senaattori, tai m i k ä vain k o r k e a herra,
pientä ei hänestä milloinkaan tule. Somerilla majailevat sanomalehtimiehet ja valokuvaaja viettivät papan
kanssa lasin ääressä hauskoja t u n t e j a ja jälkimmäinen
valokuvasi p a p a n poikineen sekä ulkona että sisällä,
t a u s t a n a sekä k y l ä n rauniot että M ä k i m a t k a n säilynyt
p ä ä r a k e n n u s . K u v a t tarvittiin lehteä varten, missä K a n k a a n k i r k o n k y l ä n k a u h u t piti i k u i s t e t t a m a n nykyisille
ja tuleville sukupolville. P a p a n ainoa s u r u oli, ettei
saatu Arvoa ja Ollia m u k a a n kaikkiin kuviin. He olivat
k ä y n e e t niin v a k a v i k s i . . . tai y l p e i k s i . . . tai taisi olla
niin, että toisella oli p u h u m i s t a leikkitoverille, naapurin
tytölle, toisella äidilleen. Myöskin Maahisten isäntä,
L e n n a r t t i Mäkimatka, tuotti k u n n i a a papalle. Hänet oli
a m m u t t u o m a a n r a n t a a n s a . P a p p a itki, k u n t ä t ä kuvasi.
Nuori leski hoiti haavoittuneita. T y t t ä r e s t ä ä n Somerin
e m ä n n ä s t ä ei p a p p a v i r k k a n u t m i t ä ä n .
Se olikin ollut hyvin viisasta ja edullista molemmin
puolin, sillä vaikkei p a p p a siitä vielä tietänyt, oli Somerin e m ä n n ä l l e j u u r i t a p a h t u n u t jotakin varsin ikävää,
jotakin, joka pahasti merkitsi h ä n e t ihmisten silmissä.
H ä n e n luoksensa oli h y ö k ä n n y t kaksi aivan n u o r t a poikaa. He olivat t e h n e e t k u n n i a a sotilaalliseen t a p a a n ja
toinen oli kohteliaasti p y y t ä n y t saada t a r t t u a hänen
molempiin käsiinsä. K u n pojat n ä y t t i v ä t kilteiltä ja
310
vakavilta, oli e m ä n t ä a n t a n u t kätensä. M u t t a toinen
poikapa t a r t t u i k i n niihin lujalla otteella. Ja e n n e n k u i n
emäntä tiesikään, oli toinen pojista hajoittanut h ä n e n
hiuksensa ja terävällä tikarilla viiltänyt ne poikki. Ne
putosivat p e h m e ä n ä v a a l e a n a läjänä permannolle. Taasen
tekivät pojat kunniaa, v a k a v i n a ja kohteliaina niinkuin
velvollisuuden t ä y t t ä m i s e n jälkeen ainakin, ja kysyivät,
missä täällä vielä oli ryssänmorsiamia. He eivät saaneet
vastausta kysymykseensä ja lähtivät niine hyvineen.
Muualla pitäjässä ei ollut niin h a u s k a a kuin M ä k i m a t kassa.
Useita ihmisiä p u u t t u i . P a p p i l a n vuokraaja ja h ä n e n
vaimonsa olivat poissa — lienevätkö olleet paossa, vai
olisiko punaisten raivo k o h d a n n u t heitäkin.
Kylän
molempia kauppiaita, Huoposta ja Ahosta, kaivattiin
niinikään. J a n n e K e m p p a i s t a etsittiin joukolla. H ä n t ä
ei ollut missään. L ä h d e t t i i n k y s y m ä ä n Salenjukselta ja
Ahvenaiselta, j o t k a vasta tuomionsa s a a t u a a n miesjoukossa odottivat lähtöä ampumispaikalle. Ensin j y r kästi kiellettyään olleensa tekemisissä v a l l a n k u m o u k s e n
kanssa, olivat he lopulta alistuneet kohtaloonsa ja v a s tasivat n y t levollisesti n ä h n e e n s ä Kemppaisen nousevan
vaunuihin, missä P i e t i k k a k i n oli ja l ä h t e v ä n a j a m a a n
pakolaisjonon jäljessä. T ä m ä oli t a p a h t u n u t j u u r i sen
perästä k u n Nahisen väki oli s a a t e t t u kirkkoon. Samassa
komennettiin jono liikkeelle ja Salenj uksen ja A h v e naisen väsyneet h a h m o t hoippuivat viimeistä k e r t a a sitä
tietä, jolla he niin monesti olivat kuljettaneet l a n t a kuormaa j a niittokonetta j a vihdoin r a a s t a n e e t m u i t a
ihmisiä samanlaisille retkille, jommoiselle he itse n y t
olivat menossa. K u s t a a Kemppaista, v a n h a a viinanpolttajaa etsittiin h ä n e n äitinsä mökistä. Siellä tavattiin
sensijaan pitkä Milja, T u u n a n entinen palvelustyttö,
pienen lapsensa kanssa. Kemppaisen äiti ei ollut k ä r sinyt mitään vahinkoa, ei h ä n m y ö s k ä ä n ollut pelännyt,
ainoastaan s u u t t u n u t h ä n oli siitä, että »nostavat sellaisen metakan, niin toiset kuin toisetkin». Hänen poikansa
olivat käyneet tuomassa hänelle k a h v i a ja sokeria, j u u s toa ja m u u t a k i n . Vaan k a i k k i p a oli m e n n y t , tuo t y t t ö
kun oli tuossa syömässä. Ihan väkisin t u n k i Milja t ä n n e ,
hän, eukko, ei k a i v a n n u t ihmisiä ja oli moneen k e r t a a n
311
s a n o n u t k i n hänelle, että h ä n siitä menisi loitommaksi.
Vaan tuopa ei ollut m e n n y t . Ja n y t oli siinä lapsikin
p a r k u m a s s a . Ei h ä n vain suosinut sellaista ihmistä, joka
ei a n t a n u t k a s t a t t a a lastaan ja joka antoi sille sellaisia
nimiä, että eihän sellaisia toki koirallekaan anneta.
V a r m a Kosto — oliko sekin ihmisen nimi? Ja tuossa
h ä n istuu ja laulaa, että t ä m ä V a r m a Kosto, se n y t sitten
n ä k e e ajan, jolloin ei tarvitse tehdä työtä, ainoastaan
n a u t t i a . Uskooko siihen k u k a a n j ä r k i - i h m i n e n ? Eukko
pyysi, että p i t k ä Milja lapsineen nopeasti vietäisiin
muualle, h ä n oli kristitty ihminen eikä k ä r s i n y t sellaisia
p a k a n a n i m i ä kuin V a r m a Kosto. Pojat? N e . . . n e m e n i vät taas tukinajoon. Ne ajavat jonkin yhtiön t u k k i m e t sässä. Ei, eivät ne tästä r y t ä k ä s t ä m i t ä ä n tietäneet, eivät
ne toki sellaiseen sekaannu, niin hiljaisia poikia kuin
ovat.
Myöskin opettaja Kuusi oli kateissa ja r o u v a kulki
etsien h ä n t ä ojista, heinäladoista ja avannoista.
M u t t a missä olivat sitten T u u n a n t y t t ä r e t ? Nuorempi
oli sairaalassa, h ä n ei sieltä päässyt m i n n e k ä ä n . Mutta
missä oli v a n h e m p i ? H ä n t ä etsittiin. Alettiin jo pelätä,
ettei h ä n k ä ä n enää olisi elävien luvussa. P u n a i s e t h a n
olivat erikoisesti v i h a n n e e t T u u n a a ja tuunalaisia.
K o v a t uutiset odottivat sisaruksia: koti oli raunioina, isä
ja äitipuoli palaneet ja lisäksi veli, E i n o - I l m a r i k a a t u n u t . K a u n i s kuolema se oli ollut. Milloin lähettinä, milloin j o u k k u e p ä ä l l i k k ö n ä oli poika yksin tai miehineen
k o m e n n e t t u sinne, missä v a a r a oli suurin, ja pelkoa t u n t e m a t t a oli h ä n m e n n y t . N y t k i n oli h ä n e t miehineen
p a n t u m e n e m ä ä n paikalle, missä vasta kokonaisesta
k o m p p a n i a s t a oli j ä ä n y t jäljelle vain k o l m a t t a k y m m e n t ä
miestä. »Ketju eteenpäin!» oli T u u n a n poika h u u t a n u t .
Silloin lensi k u u l a ja osui r i n t a a n . Veri peitti huulet,
viimeiset askeleensa otti jalka, viimeisen k e r r a n nousi
käsi. Hiljainen ä ä n n ä h d y s puhkesi r i n n a s t a ja taistelu
oli l a k a n n u t ja r a u h a tullut. K a a t u n e e n t a s k u k i r j a n oliv a t toverit tuoneet m u k a n a a n omaisille. Siinä oli lyhyitä
muistiinpanoja, ne oli kirjoitettu hyökkäyskäskyjä odottaessa ja kuulasateiden väliajoilla. Siinä oli myöskin
r a a m a t u n l a u s e : »Herra on m i n u n paimeneni, ei minulta
m i t ä ä n puutu.» Sekä sanat: »Kun J u m a l a on k a n s 312
samme, mitä ihminen meille voi. J u m a l a on m e i d ä n t u r vamme ja v ä k e v y y t e m m e , j o k a on sangen sovelias a p u
tuskissa.» Kovien sanomien ohella, j o t k a sisaruksia
odottivat, oli heitä vastassa siis myöskin n ä m ä t a s k u kirjan lehdet.
Alma Tuunalla oli sairaalassa työtä yllin kyllin. Riikka
Tuuna oli n ä l ä n u u v u t t a m a n a j ä ä n y t kirkon portaille.
Hänen v a n h a n r a k k a a n H e r r a n - h u o n e e n s a ovella
riippui elämän veripisara ja sen alle oli verisellä sormella kirjoitettu kirjoitus: ihmisen sydän. Riikka T u u n a
oli tämän veripisaran ja t ä m ä n sydämen edessä k a u a n
kysynyt ja v a a t i n u t vastausta. Vihdoin oli h ä n väsynyt,
istuutunut tahriintuneille portaille, o j e n t a n u t k ä t e n s ä
jotakin s u u r t a ja laupiasta kohden, j o n k a h ä n tunsi v i i pyvän likellään, laskenut p ä ä n käsivarrelleen ja v a i e n nut. Aurinko paistoi häneen, paistoi suloisesti ja a r m a h taen. Se paistoi hyviin ja pahoihin. Oliko h ä n hyvä,
vaiko paha? Väsynyt h ä n oli, ei m u u t a h ä n p y y t ä n y t
kuin unta. Lapsi h ä n oli, ei m u u t a h ä n p y y t ä n y t kuin
isän kättä, isän t u r v a a . Hiljaisuus tuli. Vai oliko t ä m ä
kuolemaa. Ei t u n t u n u t t u s k a a eikä muistoa. Ainoastaan
valoa ja lämpöä.
Siinä auringossa leväten h ä n vähitellen alkoi e r o t t a a
ääniä. Ensinnäkin k i u r u n äänen. Ei milloinkaan h ä n
ollut kuullut m i t ä ä n niin suloista. Oli kuin t a i v a a n sini
olisi äännellyt. T ä h ä n ä ä n t e l y y n vastasivat muistot
Riikka T u u n a n rinnassa. Ne p u h u i v a t pääsiäisestä ja
kurjista.
T u u n a n t y t t ä r e n h u u l e t ääntelivät nekin
mukana, jokeltaen ja epämääräisesti, i k ä ä n k u i n eivät
vielä olisi osanneet p u h u a . P i a n on pääsiäinen, kurjet
tulevat, taivas on sininen, lumi sulaa. Ihmiset ovat olleet
hyvin sairaina.
Hän alkoi erottaa h u m u a ja ihmisääniä. Muisto palasi.
Puhuttiin jossakin likellä. Kaksi ä ä n t ä puhui. Ne sanoivat, että piti olla varuillaan, tuolla aidan t a k a n a saattoi
vaania vihollinen. Riikka T u u n a kuuli j o k a s a n a n ja
hänen huomionsa terästyi sentähden että ne p u h u i v a t
asiasta, jota h ä n k i n oli ajatellut.
— Katso n y t tänne, t ä ä l l ä h ä n on lapsiakin s u r m a t tuina . . . J a entä näitä eläimiä. T ä m ä syyttömien k ä r simys, se on minulle sovittamaton ja k ä s i t t ä m ä t ö n asia.
313
— K u k a on syytön? E l ä m ä n laki on, että yksi vastaa
k a i k k i e n j a k a i k k i y h d e n puolesta.
— M u t t a eläimet?
— K u u l u v a t s a m a a n s u u r e e n talouteen.
— M u t t a lapset, h e h ä n itse eivät ole tahtoneet tänne
— Hakekoot ulos, h a k e k o o t ulos. Ja sitähän tämä
k a i k k i j u u r i on: t y y t y m ä t t ö m ä t ovat koettaneet hakea
ulos. Se on y h t ä uloshakemista ja käräjöimistä alusta
l o p p u u n asti. Velka v a a d i t a a n viimeistä ropoa myöten
ja siltä otetaan, jolla on. Saa sitten koettaa, ketä haluttaa, h a k e a ulos omaansa.
— Lohdutonta.
— Mihin siitä pääset! T ä m ä pitäisi ihmisten ottaa
l u k u u n . He ovat aivan täydelleen riippuvaisia toisistaan,
m u t t a k u v i t t e l e v a t voivansa tulla toimeen omin avuin.
Yhteiset edut sitovat heitä toisiinsa köysin ja touvein.
Länsi tarvitsee itää, pohjoinen etelää, kaikki toisiansa,
k a n s a t ja yksilöt. T ä m ä m a a i l m a on olevinaan suuri,
m u t t a se on yksi ainoa h u o n e — olin sanoa lastenkam a r i —, se pitäisi lasten muistaa.
— K u k a sitten vartioi t ä t ä l a s t e n k a m a r i a ? Onko se
h y v ä t a h t o vaiko p a h a ?
— Lasten pitäisi tulla järkiinsä ja järjestää niin, että
päästäisiin kauniisti läpi e l ä m ä n . . . Heidän pitäisi muist a a , että o n vain t ä m ä yksi h u o n e . . . Yksi kaikkien j a
k a i k k i y h d e n puolesta . . .
T u u n a n t y t ä r nosti p ä ä t ä ä n ja ponnisti pystyyn. Hänen
olisi t e h n y t mieli m e n n ä s a n o m a a n jotakin noille ihmisille. Oliko h ä n näin voimaton? Heidän puheensako
h ä n t ä näin l a m a u t t i ? Taasen h ä n lepäsi j a kuunteli.
K i u r u lauloi i k ä ä n k u i n se olisi tietänyt, että se voi laulaa terveeksi sairaan m a a i l m a n . Keitä olivat nuo vier a a t ? Ihmisiä, j o t k a k u l k i v a t k a a t u n e i d e n joukossa ja
kysyivät.
Taasen toi tuuli h ä n e n luokseen ääniä. Hän ponnisti
ja pääsi ylös. Silloin h ä n yhdellä silmäyksellä yli kirkk o t a r h a n aidan n ä k i pellon, k a a t u n e e t lumella, säpäleiksi a m m u t u t puut, k y t e v ä n kylän, k u k k i v a t pajut ja
m u u t a m i a miehiä, j o t k a likenivät tiellä. H ä n e n sydämensä liikahti p i t k ä n t a i n n u t u k s e n jälkeen: n ä m ä olivat
niitä odotettuja, n ä m ä olivat valkoisia.
314
Heihin k u u l u i v a t myöskin ne miehet, j o t k a olivat
hänelle r a k k a i m m a t m a a i l m a s s a — olivatko he tulleet,
olivatko he elossa?
Silmänräpäyksessä kokoontui Riikka T u u n a n sieluun
muisto siitä, m i t ä oli ollut, ja tietoisuus siitä m i t ä oli
tapahtunut. Hän muisti häpeän, j o k a oli p a i n a n u t kotia
ja maata, synnit, j o t k a i h m i n e n oli k a s a n n u t päälleen,
valheen, j o n k a h ä n oli laillistuttanut. Sellainen pestään
pois vain verellä ja tulella. Ihmisten Isä on oikeuden
isä. Hän ei ole h y l j ä n n y t lapsiaan, h ä n a n t a a heille h e i dän Golgatansa j ä l k e e n pääsiäisaamun.
Nuo, jotka tuossa lähestyvät, ovat p a n n e e t h e n k e n s ä
alttiiksi. K u i n k a v a h a n p e h m e ä k s i k ä v i k ä ä n sydän, k u n
heitä ajatteli.
Harmaapukuisten keskellä käveli yksi, j o n k a yllä oli
vihreät vaatteet ja päässä t e r ä s k y p ä r ä . K a i k k i e n m a a i l man ihmisten joukosta olisi Riikka T u u n a h ä n e t e r o t t a nut. Oliko siis mahdollista, että h ä n oli elossa? Sisimmässään h ä n oli uskonut, etteivät h ä n e n r a k k a i m p a n s a
palaisi, ei A r v o eikä E i n o - I l m a r i — miksi olisivat he
säästyneet, k u n niin m o n t a k a a t u i . Ja tuossa tuli Arvo,
niin t u t t u n a j a k u i t e n k i n niin outona j a i k ä ä n k u i n k o r keaksi kasvaneena. Häikäisi, k u n h ä n e e n katsoi.
Tuunan t y t ä r muisti äkkiä olevansa risaisessa pojan
puvussa. J u h l a v a a t t e i s s a h ä n n y t olisi t a h t o n u t olla, jos
koskaan. K u i n unessa ojensi h ä n k ä t e n s ä A r v o M ä k i matkalle, kuin unessa k u u l i h ä n h ä n e n t u t u n äänensä.
Hänestä tuntui, että e l ä m ä n t ä y t y y loppua t ä h ä n . Ääni
oli sama kuin ennen, t u h a n n e t muistot tulivat v a s t a a n
siinä äänessä, a r m a a t kesäpäivät ja talvipäivät, koko
lapsuus, koko n u o r u u s , koko elämä. Mitä saattoi t u l e vaisuus enää a n t a a tällaisen päivän jälkeen!
Sotilaat olivat tulleet k a t s o m a a n kirkkoa. He t a h toivat siellä pitää pääsiäisjumalanpalvelukset. Heidän
joukossaan oli nuori p a p p i sotilaan puvussa. Heidän
kasvoillaan paistoi jokin k u m m a k i r k k a u s , j o t a k i n y l i maallista oli t ä n ä ä n tuulessa, ilmassa, auringonvalossa.
Ja ennen k a i k k e a t u n t u i epätodelliselta, että hän,
Riikka Tuuna, asteli A r v o M ä k i m a t k a n rinnalla, käsi
hänen kädessään, vanhojen h a u t a k u m p u j e n keskellä.
315
Hetkeksi h ä n alkoi uskoa, e t t ä k a i k k i sittenkin oli totta.
Silloin lausui a r m a s ä ä n i :
— Leikkitoveri, pidinkö s a n a n i : toinko K e v ä ä n ?
Siihen se loppuikin.
Samassa s u h a h t i luoti. A r v o horjahti, k a a t u i maahan.
M u r t u v a silmäys . . . h e n k i oli poissa.
T ä m ä n uskoi Riikka T u u n a . T ä m ä oli todellisuutta.
Siinä oli h ä n e n v a l k e a lintunsa, p u d o n n e e n a h ä n e n jalkainsa juureen.
H ä n ei h u u t a n u t apua, h ä n ei p u h j e n n u t valitukseen.
K a i k k i piti antaa. Siltä otettiin, jolla oli. Sillä hetkellä
h ä n tunsi, ettei E i n o - I l m a r i palaisi. Rikas h ä n oli ollut,
Riikka T u u n a . T ä m ä n j ä l k e e n ei hänellä ollut m u u t a
k u i n h ä n e n oma h a l p a elämänsä. Uhriksi k e l p a a v a t vain
p a r h a i m m a t . Ne ovat i s ä n m a a n v a p a u d e n p a n t t i . Nyt
h ä n uskoi i s ä n m a a n v a p a u t e e n .
H ä n nosti l a p s u u d e n y s t ä v ä n p ä ä n syliinsä, nojasi h a u takiveen ja piteli k y l m e n e v ä ä poskea poskeaan vasten.
Ja siinä sulavien k e v ä t h a n k i e n keskellä annettiin
Riikka T u u n a l l e lahja, jota h ä n t u r h a a n oli p y y t ä n y t
m o n e n a k o v a n a h e t k e n ä : k y y n e l t e n armolahja.
— Leikkitoveri, toinko K e v ä ä n ?
H ä n oli vielä k u u l e v i n a a n äänen, h ä n oli vielä n ä k e v i n ä ä n h u u l t e n liikkuvan.
S y d ä n tulvillaan a l t t i u t t a painoi h ä n päänsä kuolleen
olkapäätä k o h d e n ja teki siinä hiljaisen valan suojelev a n s a kallista k e v ä t t ä koko halvalla elämällään.
Yksi kaikkien ja k a i k k i y h d e n puolesta.
316
KIHLASORMUS
Ensimmäinen
painos
ilmestyi
1921
I
Ennen sitä päivää, jolloin H e i n i - s e r k u n k i h l a s o r m u s
katosi Surpaeusten huvilalla, Niemenkivessä, oli k ä y n y t
huumaavan voimakas k e v ä ä n t u l o . Maaliskuun k e s k i vaiheilla oli H e i n i - s e r k u n kihlailmoitus ollut lehdissä —
Heini Surpaeus, Halvor V a s a r a — ja jo silloin oli i h m e e l linen kevät alkanut. Silloin oli myöskin Heini l u v a n n u t
lähimmille sukulaisilleen k e v ä ä n kuluessa k ä y d ä heitä
tervehtimässä — eli »näyttämässä itseään», niinkuin h ä n
oudon heleällä äänellään puhelimessa h u u s i N i e m e n kiven tädille, k u n t ä m ä h ä n t ä onnitteli.
Heini-serkku oli s u v u n lemmikki, sentähden s u h t a u duttiin jokaisessa sukulaisperheessä h ä n e n k i h l a u k s e e n s a
ikäänkuin olisi ollut k y s y m y s omasta t y t t ä r e s t ä . L u u t nantti Vasara tuskin aavisti, m i n k ä arvostelun alaiseksi
hän morsiamensa suvussa oli j o u t u v a . Hänestä ei t i e detty eikä voitu sanoa m i t ä ä n pahaa, k u i t e n k i n t u n t u i
mahdottomalta, että h ä n olisi Heinin arvoinen, j o k a
tapauksessa h ä n — se t ä y t y i t u n n u s t a a — mahtoi a a v i s taa Heini Surpaeuksessa löytäneensä aarteen, koska h ä n
Heinille antoi sen kallisarvoisen v a n h a n t i m a n t t i s o r m u k sen, jonka h ä n e n äitinsä oli s a a n u t esiäideiltään. Suvussa
puhuttiin tästä sormusasiasta paljon, niinkuin kaikesta
muustakin, mikä koski kihlausta. Niemenkivessäkin oli
tietysti p u h u t t u sormuksesta. Toiset olivat sitä mieltä,
että timantit m e r k i t s i v ä t kyyneleitä ja että ainoa oikea
kihlasormus oli se sileä, jommoista ennen v a n h a a n k ä y tettiin — ilmanko n y k y a i k a n a oli niin paljon onnettomia
avioliittoja, k u n jo k i h l a s o r m u k s e t k i n olivat k a d o t t a n e e t
vakavan leimansa — toiset katsoivat erittäin hienoksi,
että tuollainen v a n h a sormus annettiin kihlasormuksena
319
ja vieläpä morsiamelle, jolle tuskin oli maailmassa ver
taa. T ä t ä mielipidettä puolusti m u u n muassa kiivaasti
Lida Surpaeus, H e i n i - s e r k u n p a r a s ystävä, vanhin Niem e n k i v e n lapsisarjassa. Heiniä odotellessa elettiin Niem e n k i v e n huvilalla k e v ä ä n onnellisia päiviä, ei sellaisia
j o t k a kestäessään j a k a v a t m e l u a v a a riemua, vaan sellaisia, joiden k o r k e a ilo t a j u t a a n jälkeenpäin.
K e v ä t tuli, k u t e n sanottu, sinä v u o n n a varhain ja
h u u m a a v a n v o i m a k k a a n a . Maaliskuun hanget sulivat
silmin n ä h d e n ja samalla saapuivat suven linnut. Huhtik u u s s a uitiin huviloissa ja k a u p u n g i n uimalaitoksilla.
T u n t u i m a h d o t t o m a l t a ja suorastaan pelottavalta. »Ilot
m a k s e t a a n kalliisti, laskut t u l e v a t jälkeenpäin», oli Niem e n k i v e n herralla, S u r p a e u s - v a i n a j a l l a ollut tapana
sanoa, ja t ä m ä k e v ä t v a r m a a n oli m a k s e t t a v a ankaralla
takatalvella. Talon täysikasvuiset naiset muistelivat,
ihmetellessään k e v ä ä n tuloa, kuolleen sanoja, mutta
k u k a a n ei l a u s u n u t niitä ääneen. H a a v a t kalliin vainaj a n m e n e t y k s e n vuoksi olivat vielä liian verekset. Kuol e m a varjosti vielä taloa.
Äidin silmistä ei s u r u enää n ä y t t ä n y t poistuvan.
Hänessä oli y h ä s a m a säikkyvä mielenherkkyys kuin
punaisena aikana, samalla k u n h ä n e n liikkeensä olivat
tuskallisen hiljaiset. » K u n h a n h ä n raivoaisi», ajatteli
h ä n e n v a n h i n t y t t ä r e n s ä usein t ä t ä katsellessaan, »se
olisi paljon p a r e m p i . Tuo k u l u t t a a h ä n e t loppuun.»
Äiti pelästyi, k u n L e t t a juoksi sisään palmikot leiskuen
ja h u u s i : »Käki on tullut, se k u k k u i vuorella!» Hän
pelästyi, k u n n ä k i palvelustytön seisovan tuijottamassa
iltaruskoon, joka oli p u n a i n e n k u i n heinänteon aikaan.
H ä n tuskin sai sanaa suustaan, k u n hänelle tultiin ilmoitt a m a a n : »Se k u l k e e taas siellä aidan t a k a n a se herra,
j o k a on sukua.» H ä n e n lävitseen k u l k i v a t k y l m ä t väreet
j o k a k e r t a k u n porttikello soi. Vieras k u i t e n k a a n tuskin
olisi tästä kaikesta m i t ä ä n h u o m a n n u t . Vain se, joka
tunsi Tekla Surpaeuksen, saattoi n ä h d ä jotakin. Koko
pelästys ilmeni silmissä, liikkeet vaikenivat. »Kaikki
k ä y hyvin», toisti h ä n tavallisesti selviytyessään pelästyksestään. H ä n sanoi sen ääneen muille ja h ä n äänteli
sitä k u u l u m a t t o m a s t i itselleen. N ä m ä k i n sanat olivat
j ä ä n e e t hänelle punaiselta ajalta. Silloin niitä kipeästi
320
oli tarvittu, n i m i t t ä i n oli t a r v i t t u uskoa l e m p e ä ä n k a i t selmukseen, isä k u n oli tappotuomiolla ja poika v a l k o i sella rintamalla. Ja äiti n ä k y i y h ä t a r v i t s e v a n l o h d u tuksen yksinkertaisia sanoja, j o t k a kova aika oli hänelle
opettanut.
Jotakin pelottavaa olikin itse asiassa tässä oudossa
keväässä, joka tuli kuin j u o v u t t a v a n v o i m a k k a a n a . Niitä
päiviä, jolloin a u r i n k o suven kylläisyydellä v u o d a t t i
lämpöään hankiin! Niitä aamuja, jolloin kesän lintukuorot r a i k u i v a t yli talven lumien. Niitä iltoja, j o t k a
vielä olivat pimeät, v a i k k a luonto jo k u k k i , niitä öitä,
jolloin keltainen t ä y s i k u u h e h k u i yli valkoisten t u o m i lehtojen. Tästä k e v ä ä s t ä t u l i v a t lapset ja lapsenlapset
vielä p u h u m a a n , tällaista ei t ä m ä sukupolvi ollut n ä h n y t .
Kunpa siitä vain olisi u s k a l t a n u t iloita. K u m m a l l i n e n se
oli, sitä suorastaan ei s a a t t a n u t l a k a t a ihmettelemästä.
Jo maaliskuun viime päivinä toi m y r s k y Niemenkiven
uimahuonetta kohden sellaisen jääröykkiön, että pojat
vaivoin saivat u i m a h u o n e e n pelastetuksi. Ei Tommi,
vaikka h ä n oli niin suuri ja voimakas, m i t e n k ä ä n olisi
selviytynyt niistä yksinään, m u t t a Yngve L a x tietenkin
oli valmis a u t t a m a a n . »Joskus hänestäkin on hyötyä»,
kuiskailivat H e r t t a ja L e t t a katsellessaan poikain
työtä ylhäältä puiston kaltaalta. Ja Tommi oli aina niin
valmis soittamaan hänelle j a p y y t ä m ä ä n h ä n t ä . T ä h ä n
työhön h ä n n y t kyllä todella soveltui. U i m a h u o n e oli
toiselta laidaltaan ihan pystyssä. Pojat h a k k a s i v a t j ä ä t ä
rautaseipäillä. Puolessa tunnissa oli k a i k k i tehty. Pieni
Lulu juoksi koiran kanssa vesisohjossa pitkin r a n t a a ,
huutaen ja laulaen. Oli hauskaa, kovin h a u s k a a ! Eikä
ollut k u l u n u t m o n t a k a a n päivää, k u n T o m m i ja Yngve
jo uivat — ei Niemenkiven rannassa, v a a n Miramarissa,
Yngven luona. P ä i v ä m ä ä r ä m e r k i t t i i n seinään, niin v a r haista p ä i v ä m ä ä r ä ä ei ollut entisten muistiinpanojen j o u kossa eikä tuskin missään uimahuoneessa kaupungissa.
Vesi kyllä oli k y l m ä ä , viilsi kuin veitsellä k u n siihen
hyppäsi. Viikkoa m y ö h e m m i n ui Tommi kotona v i r a l lisesti ensi k e r r a n ja t ä m ä p ä i v ä m ä ä r ä tuli Niemenkiven
uimahuoneen seinään. Ei t a r v i n n u t pelätä, että äiti j o u tuisi Miramariin n ä k e m ä ä n m i t ä sinne oli kirjoitettu.
Menivät ne i h a n a t päivät, jolloin laastiin n u r m e t p u h 21 — Talvio, Kootut teokset VIII
321
taiksi. Hiljaisessa sateessa seisoivat tytöt, valkoiset h u i vit päässä, Lida h a r a v o i d e n ja L e t t a ja H e r t t a seuraten
l u u d a t käsissä. L a k a s t u n e i t t e n lehtien alta paljastuivat
n u r m e n idut ja lehtisilmut päiden päällä paisuivat pihk a a tuoksuen. Uskaltaisikohan jo a l k a a toivoa, että
t a k a t a l v e a ei tulisikaan?
Menivät yhdessä h u m u s s a nekin päivät, jolloin i k k u n a t päästettiin papereistaan j a h u v i l a - a l u e e n kaikilla
laidoilla harjattiin ja koputeltiin v a a t t e i t a ja mattoja.
H i e k k a p i h a m a a l l a helotti k u u m a n a kuin kesällä.
Koira m a k a s i siinä, m a k u u a s e n n o s t a a n haukahdellen
ohikulkijoita.
Aamuisin oli hento n u r m i hopeisessa kasteessa niink u i n sydänkesällä.
Vanhalle tädillekin oli k e v ä t k ä y n y t ylivoimaiseksi,
niin että h ä n oli j ä t t ä n y t työnsä ja nostanut p a r v e k keelle korituolinsa. H ä n istui siinä kotiturkissaan, k a s vot ja u m m i s t e t u t silmät t ä h d ä t t y i n ä aurinkoa kohden.
H ä n unohti siinä kaiken, m i k ä h ä n e n elämässään oli
m e n n y t rikki, unohti ne rikkinäiset vaatekappaleet, joiden paikkaamisessa h ä n e n päivänsä n y k y ä ä n kuluivat, ja
lepäsi auringon hyvyydessä ja k e v ä ä n laulelussa.
K a i k k i k e v ä ä n laulajat olivat tulleet. Niin pian kuin
päivä kallistui iltaa kohden, alkoi niiden k u k u n t a , visertely, piipatus, r a k s u t u s ja h u i l u m a i n e n huhuilu. K a u i m m i n lauloi korpirastas. K u n k ä k i jo oli l a k a n n u t k u k k u m a s t a ja viileä yö h e t k e k s i p y s ä h d y t t i k e v ä ä n kiireisiä
askeleita, vihelteli korpirastas. K o r k e i m p i e n puiden latvoista hallitsi se y k s i n ä ä n seutua. Ihmishälinä alhaalla
k u l k i k u l k u a a n , autot nostivat ilmaan tomupilviä, k a u p u n g i n yli kiiteli h u r i s t a e n lentokone — lintu p u u n l a t v a n s a suojassa ei siitä välittänyt. Monenmoisilla
äänillään n ä y t t i se h a l u a v a n uskotella, että laulajia oli
k y m m e n i t t ä i n : yksi j o k a vihelteli, yksi joka viserteli,
yksi j o k a kaihersi, yksi j o k a . . . Eikä k u i t e n k a a n ollut
k u i n k o r v e n laulaja, j o k a oli eksynyt t ä n n e kaupunginlaitaan.
Niin t ä y n n ä p y h ä ä h u u m a a olivat illat, että ihmiset
Niemenkiven huvilalla liikkuivat k u i n varpaisillaan ja
toisiaan vältellen. Jokaisella oli puistossa oma paikkansa, mistä h ä n yksikseen seurasi yön tuloa. Kun
322
vahingossa satuttiin vastatusten, kuljettiin sanaa l a u s u matta ohi. Äiti se aina oli, j o k a lopulta särki ä ä n e t t ö myyden. H ä n e n täytyi, sillä h ä n ei saanut u n o h t a a eikä
levätä. Hänen sanojensa t ä y t y i aina p u d o t a keskelle
illan hiljaisuutta, häiriten ja m u i s t u t t a e n .
Äitien o n n e n h e t k e t ovat lyhyet, vielä l y h y e m m ä t kuin
muiden, äitien o n n e n h e t k e t a i h e u t u v a t toisista syistä
kuin muiden ihmisten. Tavallisesti lepäävät äidit silloin, kun joku heidän pelkonsa osoittautuu perättömäksi.
Eräänäkin iltana t ä t ä h u u m a a v a a k e v ä t t ä seisoi Lida
Surpaeus laiturilla, missä kaislojen t e r ä v ä t torvet n o s tivat päitään liejusta ja k u u soudatti k u v a a n s a n u k k u vassa aallokossa s u u r e n a ja keltaisena kuin syksyllä.
Talon p i k k u t y t ö t H e r t t a ja L e t t a istuivat keinussa —
kunhan vain ei olisi ollut sääskiä, niin olisi ollut ihanaa!
Titsia-täti käveli ä ä r i m m ä s s ä päässä p u u t a r h a a ja äiti
nousi taimilavan äärestä, helmoissaan Lulu, j o n k a oli
uni m u t t a j o k a ei m e n n y t m a a t a ennen muita.
Koira
kulki r y h m ä s t ä r y h m ä ä n , kaikkialla ilmaisten mielisuosiotaan ja uskollisuuttaan.
Kuin l u m o t t u oli taaskin ilta. Korpirastas vihelteli
metsän laidassa, taivaan t u m m e n n o s s a paistoi k u u .
Värähtämättä seisoivat t u o m e t kukissaan.
Äiti virutti käsiään r u i s k u k a n n u s s a ja tuli, sivelien
kosteutta pois vuoroin toisella, vuoroin toisella k ä d e l lään, keinulle tyttöjen luo.
— Eikö T o m m i vielä ole tullut?
— Kyllä kai h ä n t ä t ä n ä ä n saa odottaa, vastasi H e r t t a .
— Laxille on m e n n y t autoja, toinen toisen jälkeen,
lausui samaan menoon Letta, huitoen ympärilleen h a a vanoksilla ja huoaten.
Äiti jäi seisomaan aivan hiljaa ja tytötkin vaikenivat.
Korpirastas oli l a k a n n u t l a u l a m a s t a ja n y t saattoi selvään kuulla mieslaulua pianon säestyksellä.
— Sieltä se on, kuiskasi H e r t t a .
— Siellä on m u k a n a taiteilijoita ja kirjailijoita. K a i k kea saa, k u n on rikas.
— M a r t o m a a laulaa.
He kuuntelivat. Saattoi e r o t t a a kokonaisia säveljaksoja. Korpirastas alkoi jälleen vihellellä.
323
— Ettekö jo menisi n u k k u m a a n , kuiskasi äiti. - Te
tiedätte miten v a i k e a a nouseminen aina on.
— M u t t a h u o m e n n a h a n on pyhä, etkö n y t sitä muista?
h u u s i L e t t a niin ääneen, että k o r p i r a s t a a n laulu taasen
lakkasi.
— Niin, aivan oikein, h u o m e n n a h a n on pyhä.
— Minä soitan Laxille, sanoi H e r t t a ja nousi t a r m o k k a a n a keinusta. — Äiti ei k u i t e n k a a n m e n e n u k k u m a a n
e n n e n k u i n T o m m i on kotona. T o m m i on hävytön, kun
a n t a a tällä lailla . ..
— M u t t a lapset, sanoi äiti h y v i n hiljaa ja sillä omituisella hitaalla painolla, jolla h ä n oli p u h u n u t punaisena
aikana, — miksei T o m m i saisi olla Laxilla. Siellä on
k a u n i s t a laulua, siellä . . .
— Älä viitsi, sanoi H e r t t a ja hyppäsi alas, älä viitsi,
äiti, niinkuin e m m e m e t i e t ä i s i . . .
— Niinkuin e m m e me tietäisi, toisti n a u r a e n Letta,
— mitä sinä ajattelet.
— Niin, m u t t a ei ole oikeutta ajatella p a h a a ihmisistä,
j o t k a eivät ole tehneet meille m i t ä ä n pahaa, kuiskasi äiti.
— Isäkään ei k ä y n y t heillä, piti H e r t t a puoliaan, —
m u t t a T o m m i k ä y — sopiiko se?
— Tommi saa olla ja t e h d ä m i t ä tahtoo. Soittaisit
h ä n e t kotiin, äiti.
— Hän kyllä tulee, sanoi äiti sillä äänellä, jolla hänen
oli t a p a n a lopettaa keskustelu.
— Se on se Raina, j o k a ei päästä Tommia. Rouvan
on ikävä.
— Ole sinä vaiti.
— Niinkuin en m i n ä tietäisi.
— Mitä sinä sitten olet tietävinäsi?
— O n h a n sinulla itselläsikin silmät päässä. Nuori
r o u v a ja v a n h a h e r r a . Yngvekin oli sanonut, ettei hän
luule u u d e n äidin k a u a n pysyvän. Ettei vain Tommille
ja Yngvelle tulisi riita hänestä.
— P i d ä n y t jo suusi kiinni.
— Ja m i k ä sinä olet m i n u a k ä s k e m ä ä n . Rouva k u u l u u r u p e a v a n m a a l a a m a a n . S e n t ä h d e n h e r r a k i n nykyään
h a k e e taiteilijoiden seuraa.
— No, sehän olisi hyvä, niin h ä n jättäisi meidän
ihmiset r a u h a a n .
324
- pelotatte linnut, sanoi äiti vihdoin.
Korpirastas oli siirtynyt ja vihelteli vuorella, toisella
puolen tietä. Sen ääni k a i k u i oudon likeltä, i k ä ä n k u i n
vuorenseinä olisi ollut kaatumaisillaan Niemenkiven
huvilan päälle ja viheltely olisi k u u l u n u t vuoren sisältä.
Toiselta puolen h u v i l a a k u u l u i mieslaulu ja piano ja
jostakin k a u k a a sen t a k a a torvisoitto. Torvisoitto tuli
kaupungista asti.
— Äiti, virkkoi n y t L u l u niin unisena, että sanat
hänen suussaan kangersivat, — miksei sanota Tommille:
mene! Silloin T o m m i ei menisi. Äiti, Mikael-setä
sanoo . . . Mikset sinä sano Tommille: m e n e Yngven luo,
mene, siellä on laulua . . .
Titsia-täti astui n y t k a u k a a k a a r t a e n ohitse. Hän viittasi vain kädellään h y v ä ä yötä ja hiljaisuudessa kuului,
miten hiekka h ä n e n askeltensa alla n a r s k u i ja p o r r a s palkit sitten n a r a h t e l i v a t . K u n ovi oli s u l k e u t u n u t h ä n e n
jälkeensä, alkoi L u l u taasen:
— Minä sanoisin Tommille: m e n e Laxille! Sitten ei
Tommi m e n i s i . . .
— Me m e n e m m e n y t n u k k u m a a n , keskeytti h ä n e t äiti,
— äidin pieni poju on niin uninen, ettei tiedä m i t ä
puhuu. J a tekin tytöt, p i t ä k ä ä v a r a n n e , e t t e t t e p u h u
tyhmyyksiä.
Äiti veti poikaa jonkin v e r r a n kovakouraisesti p e r ä s sään ja yritti t y ö n t ä ä h ä n e t sisään keittiön portaista.
Poika t a r t t u i k u i t e n k i n h ä n e n helmoihinsa ja laahasi
hänen perässään pienen m a t k a a r a n t a a kohti, m i n n e äiti
suuntasi askeliaan. Uninen lapsi potki ja tuskitteli. Äiti
tarttui häneen n y t samalla tavalla kuin k e r r a n talvella,
silloin kun punaiset tulivat v i e m ä ä n isää. Ei t ä n ä t a l vena. Eikä olisi uskonut, että äiti sillä tavalla hentosi,
Lululta meni koko k i u k k u ja säikähdys tuli sijaan. Silloin talvella ei h ä n p i t k ä ä n aikaan saanut sanaa s u u s taan. N y t k ä ä n ei h ä n h e t k e e n u s k a l t a n u t p u h u a äidille.
Vasta k u n äiti laski h ä n e t m a a h a n , h ä n rupesi p u h e lemaan:
— Miksi sinä olet surullinen? Eihän se siitä p a r a n e .
Isä on taivaassa. K u n m i n ä isältä kysyin, meneekö h ä n
taivaaseen .. ., niin, k u n m i n ä kysyin, niin isä sanoi:
»Lepoon». T ä m ä n sinä aina unohdat. O n h a n lepo s a m a a
325
kuin taivas, olet itse sanonut. Minun ei enää ole uni.
Minä olen s u u t t u n u t Tommille ja m i n ä sanon hänelle
että h ä n e n pitää m e n n ä Laxille, että äiti pitää siitä.
— Poju ei p u h u t y h m y y k s i ä . Odota tässä nyt.
Äiti t a r t t u i lastaan olkapäihin sillä tavalla, ettei Lulu
vastustanut, sitten äiti taipui p y y k k i n u o r i e n alitse ja
m e n i u i m a h u o n e e n sillalle Lidan luo. L u l u kuuli kaikki
m i t ä h e puhuivat.
— Sinä k y l m e t y t täällä.
— Olethan itse sanonut, että pitää ottaa hetkestä
kiinni.
— Sinä olet t ä n ä ä n harjoitellut niin paljon.
— N ä m ä p ä i v ä t ovat niin nopeasti ohi.
— K a i k k i on nopeasti ohi, ilo, kärsimys, kaikki.
— Niin kai, m u t t a kyllä ne voivat t u n t u a pitkiltäkin.
— T a r k o i t a n vain: älä huoli surra. E h k ä voit syksyllä j a t k a a . K a i k k i k ä y vielä hyvin.
Lida n a u r a h t i ja paiskasi jotakin veteen.
— Hyvin — kyllä kai. T ä t ä sinä n y t olet toistellut
ja k u i n k a on k ä y n y t ? Isä on kuollut ja me olemme v a r a rikon partaalla.
— K a i k k i käy aina hyvin.
Äiti irroitti esiliinansa ja p a n i sen Lidan olkapäille.
K u n h ä n jälleen oli L u l u n luona, laski h ä n lämpöiset
k ä t e n s ä pojan olkapäille ja kuljetti h ä n t ä edellään. Olikin tullut kylmä.
L u l u olisi mielellään kysynyt, m i t ä v a r a r i k k o oli,
pitikö silloin k a i k k i m y y d ä , vene ja Niemenkivi ja isän
kultakello j a . . . Ihmiset tiellä alkoivat y h t ä k k i ä meluta.
Korpirastas pelästyi eikä enää laulanut. J o k u mies
huusi. Huusi kauheasti. Olisikohan p i t ä n y t juosta autt a m a a n ? Setä L a x sanoi, että se oli kieltolain syy, että
juotiin. Niin sanoi Gabriel-setä myöskin. Ja Tommi.
Jos ihmisiä kielsi t e k e m ä s t ä jotakin, niin he tekivät sitä.
Olikohan niin, että ihmiset olisivat eläneet hyvästi, jos
olisi ollut käskylaki? Mikael-setä sanoi, että ohsi juotu
vielä e n e m m ä n , jollei olisi ollut kieltolakia. Aina sedät
siitä riitelivät. Olisikohan se a u t t a n u t , jos olisi Enoksedälle sanonut, että pitää tulla Niemenkiveen? Olisik o h a n E n o k - s e t ä sitten ollut t u l e m a t t a ? Oliko Enoksetä todella isän veli niinkuin Mikael-setä ja Gabriel326
setä olivat? Mitä h ä n oli t e h n y t ? Miksei h ä n koskaan
käynyt täällä isän eläessä?
— Äiti, t a p p a v a t k o ne toisensa? puhkesi poika p u h u maan. — Minä m e n e n ja h u u d a n heille, että he t a p paisivat toisensa. Hoooi, hoooi, miehet, t a p p a k a a t o i senne, l y ö k ä ä . . .
— Mutta poju, äidin pieni Lulu, m i t ä lapsi n y t ajattelee. Ei saa h u u t a a . Poliisi tulee . . .
— Mutta G a b r i e l - s e t ä k i n sanoo, että jos kieltää, niin
ihmiset t e k e v ä t sitä m i k ä on kiellettyä. Siksi m i n ä k ä s ken. Mikset sinä k ä s k e E n o k - s e t ä ä t u l e m a a n t ä n n e ?
Silloin ei h ä n tulisi. Ihan v a r m a s t i .
— Poju on oikein t y h m ä !
Äiti sanoi sen niin hiljaa ja lempeästi, että L u l u a
rupesi i t k e t t ä m ä ä n . S u u t t u i k o äiti vai tuliko h ä n n ä i n
surulliseksi? S a m a l l a h ä n k u l k i niin nopeasti, että t ä y tyi juosta. L u l u k a a t u i ja polveen sattui. Silloin sopi
ruveta i t k e m ä ä n k i n . M u t t a äiti ei h e l t y n y t l o h d u t t a maan, meni vain entistä nopeammin, k u n n e s y h t ä k k i ä
päästi irti L u l u n käden.
Tommi seisoi keskellä pihaa. Hänen leveä valkoinen
paidankauluksensa paistoi h ä m ä r ä s s ä .
— Minä jo ajattelin, että n u k u t t e kaikki, sekä koirat
että ihmiset, sanoi h ä n sillä äänellä, millä p u h u t a a n k e s kellä päivää. — Viivyin v ä h ä n , et s u i n k a a n sinä, äiti,
odottanut.
Äiti astui h y v i n hiljaa T o m m i a kohden ja hymyili.
— Oliko siellä paljonkin vieraita? sanoi hän, j a t k a e n
siihen k u i s k a a v a a n tapaan, jolla k a i k k i olivat p u h u n e e t
korpirastaan laulaessa.
Tommi heilautti keppiä kädessään. Miksi hänellä
taasen oli Yngven keppi?
— Kaikki k a u p u n g i n gulashit, sanoi hän. — K a u h e a n
ikävää. Olisivat tahtoneet j ä ä m ä ä n illalliselle. Oli k u r k kuja ja p u u t a r h a m a n s i k o i t a — niin, ja tietysti j u o t a v a a
myöskin. Ei, m i n ä en olisi j ä ä n y t mistään hinnasta.
Päättelin jo, että saa olla viimeinen k e r t a .. .
Äiti yritti laskea kätensä h ä n e n olkapäälleen, m u t t a
pysäytti sen p y y h k i m ä ä n t a k i n käänteestä jotakin pientä
tahraa.
— Mutta k u i n k a niin? kysyi hän, peläten, että sydä327
m e n t y k i n t ä kuuluisi. — T a r k o i t a n . . . eikö sinulla ollut
hauskaa?
— Hauskaa? Ja vielä mitä. Yngve oli a m p u n u t h a u kan, s e n t ä h d e n minä menin. P i d ä t t i v ä t ja pidättivät.
Äiti n ä k i läpi h ä m ä r ä n , että k u u m a p u n a oli Tommin
kasvoilla ja että h ä n katsoi oudosti h ä n e n ohitseen.
— Olitteko te pojat sitten niiden vanhojen herrojen
seurassa? sanoi äiti.
— K u n olisimmekin saaneet o l l a . . . Tai olimmehan
s e n t ä ä n sielläkin, sillä ne t a h t o i v a t k u u l l a juttuja
sodasta. Ja sitten u k k o L a x i s t a n ä h t ä v ä s t i on hauskaa
n ä y t t ä ä , että h ä n on s a a n u t pojan t u l e m a a n vieraakseen,
vaikkei s a a n u t isää. Ehei, älköön luulkokaan, en minä
ole voitettu. Yngve oli a m p u n u t h a u k a n . Hänellä on
niin mainio salonkikivääri, se se vasta on v e h j e . . . Minä
saattaisin saada samanlaisen. Kolmella sadalla m a r kalla! Ajattele, äiti, kolmella sadalla m a r k a l l a . Se on
pilahinta. Se laulaja, se M a r t o m a a möisi. Kas, kyllä se
olisi h y v ä olemassa täällä pimeinä syysiltoina, n y t kun
isä on poissa.
Äiti oli sanomaisillaan, että luultavasti ei koko h u v i l a a k a a n enää ole olemassa, k u n p i m e ä t syysillat tulevat,
m u t t a h ä n vain loi katseensa m a a h a n ja alkoi oikean
k ä t e n s ä etusormella h a n g a t a poikansa takinkäännettä.
T o m m i n ä k i v a k a v u u d e n h ä n e n kasvoillaan ja rupesi
nopeasti p u h u m a a n toisista asioista.
— L a x oli s a a n u t jotakin erinomaista viinaa ja kokonaista laivallista odottavat Ranskasta. Aikovat ostaa
h y v i n nopeakulkuisen moottoriveneen, jolla noutavat
m a i h i n t a v a r a t . M u t t a n ä m ä ovat h y v i n salaisia asioita.
Kuule, äiti, ä l ä h ä n vain vahingossakaan mainitse niistä
kenellekään. Kyllä m i n ä k i n ole t y h m ä , m u t t a k u n minä
olen niin t o t t u n u t sinulle p u h u m a a n .
— T ä n ä ä n et p u h u kaikkea, sanoi äiti y h t ä k k i ä .
H ä n sanoi sen m e l k e i n ilman ä ä n t ä ja hymyili niin
että koko h a m m a s r i v i paljastui, k a t s e h e l l i t t ä m ä t t ä kiinn i t e t t y n ä poikansa silmäteriin. T o m m i n silmät tähtäsivät ohitse ja äidin viime sanat h ä n niinikään sivuutti.
Eikö h ä n niitä k u u l l u t ?
— T i e d ä n h ä n minä, ettet sinä ilmaise kenellekään
m i t ä sinulle uskon, jatkoi T o m m i entiseen tapaansa. —
328
Lax toivoo saavansa konsulin arvon. »Se on niin k l e h j u a
kun ei ole titteliä», h ä n sanoi, k u n oli s a a n u t v ä h ä n p ä ä hänsä. Kas, jonkin sellaisen amerikkalaisen p i k k u v a l tion konsulinarvon saa ostaa, k u n on dengiä. J o k o s
mennään m a a t a , äiti?
Äiti seisoi liikkumatta, kasvoillaan j ä h m e t t y n y t h y m y ,
ja teki johtopäätöksiä.
— Eikö sinulla sitten todella ollut h a u s k a a ? sanoi hän
ja käsi siirtyi hiljaa pojan olkapäälle.
— Olisiko p i t ä n y t ? sanoi T o m m i ja vei katseensa
äitiin.
— Mutta olihan siellä taiteilijoita, k a u n i s t a laulua . . .
Kuului t ä n n e asti.
Tommi n a u r a h t i .
— Kyllähän siellä oli! R o u v a n luona p u h u t t i i n t a i teesta. Rouva on saanut päähänsä, että h ä n voi oppia
maalaamaan. Konsuli lupasi t a u l u t kolmelle seinälle.
»Alottelevia saa olla kanssa joukossa», sanoi h ä n r o h k a i sevasti niille, j o t k a olivat läsnä, »mutta sitten pitää olla
yksi oikein kallis!» Äh sentään.
— Vai niin, vai niin, äänteli äiti, m o l e m m a t k ä d e t
pojan olkapäillä.
Siinä kylmässä h ä m ä r ä s s ä v a r h a i s k e s ä n illassa k a t s e livat äiti ja poika toisiinsa ja tunsivat miten läheiset he
toisilleen olivat. He olivat lisäksi yhdenpituiset ja h a r vinaisessa m ä ä r ä s s ä toistensa näköiset. K o r p i r a s t a a n
ikävöitsevä ääntely läksi kuin heidän r i n n a s t a a n . K u m paakin painoi t a r v e p u h u a suoraan. Aidan t a k a n a k u l k i
kaiken m a a i l m a n virta, aidan sisäpuolella vallitse h e i dän oman elämänsä p y h i t e t t y yksinäisyys.
»Kaikki m i n ä k e r r o n hänelle, joskus toisen k e r r a n » ,
ajatteli poika. H ä n ei ääneen sanonut edes h y v ä ä yötä,
painoi vain äidin k ä t t ä ja astui nopeasti ylös p o r t a i t a
vinttikamariinsa.
»Minä tiedän, ettei h ä n tee m i t ä ä n r u m a a » , ajatteli
äiti ja onnen aalto k u l k i h ä n e n lävitseen. »Hän on hyvä,
hän on puhdas.» Keittiön portaissa tapasi h ä n p i k k u p o i kansa n u k k u n e e n a istualleen. Hän ei j a k s a n u t nostaa
häntä, niin suuri poika h ä n e s t ä k i n jo oli tullut! Lapsi
teki itkua ja hosui ympärilleen. Äidin k ä d e t olivat p e h moiset ja kärsivälliset. »Kaikki k ä y hyvin», sanoi h ä n
itselleen ja liikutteli lapsen uneliaita jäseniä, nosteli ja
peitteli, k u n n e s h ä n e n n u o r i m p a n s a rauhallisesti nukkui
lapsenuntaan.
H ä n on vielä onnellinen, h ä n . Kyllä kai hänkin jo
jotakin aavistaa. H ä n e n k y s y m y k s e n s ä ovat heräävän
ihmisen kysymyksiä. H ä n h e r ä ä liian varhain. Kaikki
n y k y a i k a n a h e r ä ä v ä t liian v a r h a i n ja kypsyvät ennen
aikaansa. Poikasille, j o t k a olivat m u k a n a sodassa, ei
n u o r u u t t a t u l e k a a n . T o m m i on niitä. Hän on jo mies.
No niin, m i t ä p ä sille voi. K a i k k i on niin nopeasti ohi
ilot ja surut, kaikki. Sekin vaikea ja raskas, mikä nyt
on edessä: luopuminen kaikesta, m i k ä on ehtinyt j u u r t u a sydämeen, l u o p u m i n e n tästä kaikesta tässä ympärillä,
Niemenkivestä. Vai onko se niin vaikeaa? Onko mikään
enää v a i k e a a senjälkeen k u n h ä n kuoli, hän, joka oli
tässä kaikessa sieluna? Onko m i k ä ä n enää vaikeaa kaiken sen jälkeen, m i t ä koki p u n a i s e n a aikana? K u n saattoi elää yli sen hetken, jolloin T o m m i lähti kodista —
v a l e p u k u ja v ä ä r ä passi auttoivat v ä h ä n . Tai yli niiden
viikkojen, jolloin punaiset vintiltä h a k i v a t poliisikoirien
avulla isää ja isä oli kiinniliimatun tapettioven takana.
»Täällä on pesty lysoolilla, kyllä se perkele on täällä . . . »
O n k o t ä m ä n kaiken jälkeen vielä jotakin vaikeaa? Mitä
m e r k i t s e e kodin k a d o t t a m i n e n ? Mitä merkitsee se, että
toiset ja vieraat ihmiset ensi k e v ä ä n ä k u o k k i v a t ja k y l v ä v ä t täällä, n ä k e v ä t tuomien k u k k i v a n j a korjaavat
o m e n a t puista, j o t k a he, Surpaeukset, istuttivat. Kaikki
on niin nopeasti ohi ja k a i k k i k ä y sittenkin hyvin.
O u d o n vastenmielinen asia on Enok S u r p a e u k s e n ilmest y m i n e n näyttämölle. Onko h ä n p a l a n n u t matkoilta vai
o n k o h ä n k a u e m m i n ollut täällä? H ä n ei uskaltanut
tulla, k u n veli oli hengissä. N y t h ä n tulee. Mitä hän
tahtoo? Onko h ä n todella vaarallinen? Kivikova oli
lasten isä h ä n t ä kohtaan. Ja h ä n on kuitenkin veli.
Heittiö h ä n on, sanoi lasten isä. Miksi h ä n on alkanut
kävellä edestakaisin täällä ulkopuolella?
K a i k k i k ä y lopulta hyvin.
Varmasti, v a r m a s t i . Kaikella on tarkoituksensa.
Oliko paha, että h ä n päästi E n o k - s e d ä n sisään portista ja kohteli h ä n t ä ystävällisesti? Yhden ainoan kerr a n niin oli t a p a h t u n u t ! Hän teki vainajan tahtoa vas330
taan. M u t t a eikö ollut mahdollista, että vainaja oli ollut
liian kova?
Äiti käveli ja käveli, k a i k k i m u u t olivat m e n n e e t
levolle. Hän lyhensi yötään, käveli pitkin h u v i l a n aluetta,
katsoi u s e a m p a a n k e r t a a n , että portit ja varastohuoneet
olivat lukossa. K a k s i k y m m e n t ä v u o t t a sitten ei m i t ä ä n
lukittu. Tuleekohan halla? Vielä on k u i t e n k i n pilviä.
Kuinka suuret o v a t k a a n jo omenapuut, tuokin, j o k a istutettiin kun pieni poju syntyi. M u t t a se oli silloin niin
iso ja voimakas taimi. Hopeapaju n ä y t t ä ä a l k a v a n k a s vaa. Se on lasten i s t u t t a m a isän muistolle. Hopeapajua
kutsutaan myöskin itkuraidaksi. T ä m ä on itkuraita,
surunpuu, j o k a aina v u o d a t t a a kyyneliä heidän k a i k k i e n
puolesta.
— No sinäkö, Ystävä, lausui h ä n y h t ä k k i ä koiralle,
joka oli pistänyt kuononsa h ä n e n k ä t t ä ä n vasten. —
Mistä sinä tulitkaan, sinä v a n h a uskollinen poika? Oi
voi, olemmeko paljon kokeneet yhdessä. Iloa ja surua.
Niin, niin, sinä olit p i k k u i n e n r a u k k a , k u n isäntä sinut
povellaan toi. Täällä on koko sinun elämäsi k u l u n u t .
J a nyt sinä olet h a r m a a . . .
Äiti vaikeni ja piti p ä ä t ä ä n koiran n i s k a a vasten.
Hänen mieleensä j o h t u i m i t e n kodittomaksi koira jäisi,
kun huvila myytäisiin, m i t e n v a i k e a a sen olisi t o t t u a
kaupungin ahtaisiin pihamaihin. Millä r i e m u l l a se oli
aina lähestynyt kotia ja h e i l u t t a n u t h ä n t ä ä k o t i p o r tilla . . .
Hänen kyyneleensä alkoivat vuotaa. Uskollisen eläimen kohtalo t u n t u i v a i k e a m m a l t a järjestää k u i n i h m i s ten. Kaikki h ä n e n huolensa kokoontuivat y h t ä k k i ä
keräksi, joka painoi tunnolla lyijynraskaana. Miten h ä n
tästä kaikesta selviytyisikään. K a i k k i on selvittämättä,
ratkaisematta. K u n saisi u n t a , edes y h d e n yön. E n n e n
sitä oli yllinkyllin.
Niemenkiven r o u v a Tekla S u r p a e u s tapasi itsensä seisomassa siinä missä h ä n e n t y t t ä r e n s ä äsken oli seisonut.
Koira istui h ä n e n vierellään. Tyynessä, t u m m a s s a illassa
kuvasti vesipeili taivasta, jossa pilvet kelluivat kuin
jättimäiset möhkäleet. Jokin t ä h t i kimmelteli vedessä.
Pilviä y m p ä r ö i v ä t h o h t a v a t p ä ä r m e e t .
Suruakin y m p ä r ö i oma hohtonsa j a m u r h e e s e e n k i n
331
v ä l k k y y tähti. K a i k k i on niin nopeasti ohi, — se se on
s u r u n hohto, se se on toivon tähti. »Lepoon, lepoon.»
M u t t a T o m m i h a n on kotona, hänellä ei siellä ollut
h a u s k a a . Heini tulee pian Niemenkiveen. P i t ä ä k ö Enok
k a r k o t t a a talosta? Mikaelin ja Gabrielin t ä y t y y siinä
a u t t a a . Jos voisi selviytyä siten, että vuokraisi pois
huoneita? M u t t a silloin t ä y t y y samalla a n t a a täysihoito.
Sitä ei j a k s a eikä ehdi.
Lepoon, lepoon!
L i n t u k o ä ä n n ä h t i ? J o k o a a m u a l k a a sarastaa? Vihreä
kajastus k ä y yli veden. Se on a a m u . Jospa saisikin
unta.
K a i k k i k ä y h y v i n — lopulta, sitten k u n kärsimysten
m i t t a on täysi. M u t t a k a i k k i m a k s e t a a n niin kalliisti.
L a s k u t t u l e v a t jälkenpäin.
No niin, m i n ä olen valmis m a k s a m a a n , olen ollut
onnellinen. Ja enkö ole vielä?
H ä n painoi poskensa koiran niskaa kohden ja tunsi
silloin tässä lämmössä, että h ä n e n y m p ä r i l l ä ä n on j ä ä t ä v ä n k y l m ä . Mitä saattoi h a l l a t ä h ä n a i k a a n vuodesta
viedä? Yö y m p ä r i l l ä oli t u m m a ja t ä y n n ä välkettä.
T ä h d e t v ä l k k y i v ä t vedessä j a taivaalla, k u u välkkyi,
v ä l k k y i v ä t rannoilla tuomet. K a i k k i tuoksu oli pysähtynyt, l i n n u n l a u l u vaiennut, liike tiellä lakannut. Yön
k a u n e u s oli totinen k u i n kuoleman.
T u n t e m a t t a m u r h e t t a mielessään, t u s k i n p a m a a t a jalkainsa alla, astui Niemenkiven r o u v a Tekla Surpaeus
uskollisen eläimensä seurassa läpi puiston huvilalle.
H e i n i - s e r k k u piti lupauksensa ja saapui sukulaisiin
» n ä y t t ä m ä ä n itseään». K y l l ä h ä n t ä kelpasikin katsella,
niin h ä n oli k u i n maito ja m a n s i k k a ja lisäksi kiitollinen
elämälle ja iloinen onnestaan. H ä n t ä y t t i talon naurulla
ja laululla ja myöskin kyynelillä ja osanotolla.
E n s i m m ä i n e n ilta k u l u i yhteisesti. Heini sai nähdä
j o k a sopen talossa ja todeta m i t ä m u u t o k s i a oli t a p a h t u n u t . Kaikista p i k k u m u u t o k s i s t a puheltiin laveasti,
siitä että ihmiset, p u u t ja pensaat olivat kasvaneet, siitä
että portteihin oli t e e t e t t y lukot ja aitaan p a n t u piikkilanka, siitä, että p u u t a r h u r i oli p a n t u pois, siitä, että
soittokone oli m u u t e t t u ruokasaliin, jotta voitaisiin
332
vuokrata sali. Taulujakin oli siirrelty. Talon kalleus,
maalaus, j o n k a S u r p a e u s - p a r i oli s a a n u t ystäviltä l a h jaksi k a h d e n t e n a k y m m e n e n t e n ä h ä ä p ä i v ä n ä ä n , oli siirretty makuuhuoneeseen. T ä m ä m u u t o s oli t e h t y n y t
keväällä, tuossa taulussa oli niin suuri lohdutus. »Sumut
hälvenevät» — se oli t a u l u n nimi. Taiteilija t u s k i n oli
saattanut aavistaa, m i n k ä a v u n h ä n oli a n t a n u t elämän
taistelua käyville ihmisille n ä y t t ä e s s ä ä n heille auringon
ja sumujen k a m p p a i l u n syysaamussa. Seisottiin t a u l u n
edessä vaieten. Heini huomasi k a i k k i pikkuseikat. S u u resta muutoksesta talossa ei p u h u t t u . K u i t e n k i n t u n t u i
tyhjyys siitä, j o k a oudokseltaan tuli tänne, pelottavalta.
Joka hetki odotti, että ovi avautuisi ja sisään astuisi
Hugo-setä, tuo virkeä, sädehtivä mies, j o k a y h t ä v ä s y mättömästi oli o t t a n u t osaa n u o r t e n s a iloihin k u i n l a s tensa leikkeihin, k u n h ä n vain ei ollut työhuoneessaan
kotona tai toimessaan kaupungilla. Heini oli kyllä ollut
hautajaisissa. Heini oli ehtinyt totutella siihen, että h ä n
oli poissa. M u t t a täällä, missä h ä n e n läsnäolonsa oli
syöpynyt joka p a i k k a a n , täällä huusi tyhjyys sittenkin
vastaan kaikkialta. Heini hillitsi k u i t e n k i n urhoollisesti
itseään, puhellen l a k k a a m a t t a p i k k u t a p a h t u m i s t a kotona
Niemessä, tai sulhasestaan.
Isä oli k y l v ä n y t varhain, h ä n oli kaiken aikaa l u o t t a nut siihen, ettei t a k a t a l v e a tulisi. Noin sata v u o t t a sitten oli ollut tällainen vuosi eikä t u l l u t takatalvea. Daaja
oli saanut varsan, m u t t a se ei ollut valkoinen niinkuin
äiti, vaan r u s k e a n kirjava, h y v i n omituisen näköinen.
He, tytöt, olivat k a i k k i siihen ihastuneet ja olivat p ä ä t täneet pitää sen ratsuhevosenaan. Pojat sitä halveksivat,
isäkin nauroi sen lasimaisille vaaleille silmille. V a r maan siitä k u i t e n k i n saattoi odottaa h y v ä ä ratsuhevosta,
äiti kun oli niin erinomainen. Halvorkin oli sanonut,
että Daajalla on kaikki h y v ä n r a t s u n ominaisuudet.
Monta o m e n a p u u t a oli kuollut viime talvena — k u m m a
kyllä, sillä eihän ollut erityisen k y l m ä . P u u t a r h a p o r t i l l e
oli istutettu jasmiinikuja, äiti sitä k a u a n oli t a h t o n u t .
Niemeä t ä y t y y hoitaa i k ä ä n k u i n se olisi oma, niin sanoi
aina isä, ja oikeinhan se olikin. Halvor piti Niemen niin
erinomaisena ja harvinaisena, h ä n sanoi, ettei v a r m a a n
sellaista k r u u n u n p u u s t e l l i a ole koko maassa. M u t t a
333
tavallisestihan he k a i k k i unohtivatkin, ettei se ollut oma
ja pitivät sitä perintötilana. Halvorin v a n h e m m a t k i n
olivat niin ihastuneet Niemeen, — he kävivät j u u r i nyt
isä lainasi pappilasta v a u n u t heitä vastaan ja päätteli
jo, että k u i t e n k i n olisi p i t ä n y t h a n k k i a v a u n u t taloon
He, lapset, olivat niin m o n t a k e r t a a t u r h a a n pyytäneet
isää niitä ostamaan, m u t t a isä oli ollut itsepintainen —
siinä h ä n sen n y t sai! Sellainen t e k e e alustalaiset k a t keriksi, oli isä aina vain sanonut. Tietysti, m u t t a sittenh ä n oli t u h a t seikkaa, j o t k a myös tekivät toiset k a t k e riksi, koko sivistyneistön e l ä m ä n t a p a yleensä oli omiaan
t e k e m ä ä n sitä.
Heini p u h u i l a k k a a m a t t a . M u t t a k u n h e sitten ä k k i a r v a a m a t t a t u l i v a t p e r ä k a m a r i i n j a talon h e r r a n viimeksi otettu k u v a siellä katseli alas kirjoituspöydän yläpuolelta, niin sai liikutus h ä n e t v a l t a a n s a ja h ä n lankesi
tätinsä k a u l a a n ja he itkivät kaikki. Vainaja oli ollut
niin kaikessa m u k a n a , p i e n i m m ä s t ä s u u r i m p a a n asti,
kaikkialla läsnäolevana. Niin, niin, m a h d o t o n t a oli käsittää, että h ä n oli poissa! Saattoi odottaa, että n y t juuri
portti paukahtaisi, t a r m o k k a a t askeleet narskuisivat hiekalla, noustaisiin ylös p o r t a i t a ja . . . M u t t a h ä n ei kosk a a n , ei koskaan enää tule.
Heinin ensimmäinen yö Niemenkivessä k u u l u i ystävättärelle, Lidalle. Silloin sai toinen tytöistä kuulla
m i t e n kihlaus oikeastaan oli t a p a h t u n u t — kuin ihmettä
se oli! Miten n u o r i j ä ä k ä r i silloin vapaussodassa pienen
valkoisen joukon kanssa oli metsästä pelastanut Niemen
a s u k k a a t . Halkopinojen t a k a n a he olivat olleet useita
päiviä. He n ä k i v ä t tulipalon loimotuksen puiden latvoj e n yläpuolella, he eivät s a a t t a n e e t m u u t a uskoa kuin
että koko koti ohsi t u h k a n a . M u t t a sitten m y ö h e m m i n . . .
Niin, tietysti nuori j ä ä k ä r i jo silloin oli t e h n y t heihin
kaikkiin syvän v a i k u t u k s e n . P a r i kirjettä oli vaihdettu
sittemmin. K e r r a n olivat he t a v a n n e e t toisensa raitiovaunussa, Heini ja Halvor, aivan s a t t u m a l t a . Heini oli
h ä n e n lähtiessään v a u n u s t a o j e n t a n u t hänelle k u k a n j a
s o p e r t a n u t jotakin. Ja Halvor oli l u o n u t h ä n e e n k a t seen . . . Katseen, jota h ä n ei ikinä unohda. Sitten he
tapasivat toisensa, k u n patsas s a n k a r i h a u d a l l a paljastettiin. L u u t n a n t t i oli tietysti k u t s u t t u juhlavieraaksi,
334
oli yleensä koetettu saada koolle kaikki, j o t k a olivat
valkoarmeijassa tulleet v a p a u t t a m a a n p a i k k a k u n t a a .
Halvor otti v a s t a a n suojeluskunnan p a r a a t i n , j u h l a p ä i vällisillä joutui hän, Heini, i s t u m a a n Halvorin vieressä.
j a niin s e sitten m e n i . . .
J a kyllä oli s a n o m a t t o m a n
ihanaa rakastaa. Ei v a r m a a n ollut m i t ä ä n t ä h ä n v e r r a t tavaa onnea, a i n a k a a n ei naiselle. Halvorkin oli niin liikuttava onnessaan. Heini oli h ä n e n ensimmäinen r a k kautensa — t u n t u i u s k o m a t t o m a l t a , että Halvor, niin
kaunis nuori ihminen, oli sillä tavalla voinut k u l k e a
elämän läpi. M u t t a niin se oli ollut. Ja niinhän H e i n i n kin oli, ettei h ä n ollut k e h e n k ä ä n koskaan voinut k i i n tyä, aivan niinkuin he m o l e m m a t olisivat odottaneet
toisiaan. Halvor oli a n t a n u t Heinille äitinsä sormuksen,
eikö se nyt ollut i h m e e n kaunis, ja sopi k ä t e e n i k ä ä n k u i n
olisi ollut tehty sitä v a r t e n . Kallisarvoinen se oli, r a h a l lisestikin, saatikka sitten v a n h u u t e n s a t ä h d e n . Halvorin
äiti myöskin oli tahtonut, että Heini saisi sormuksen.
Kas, Halvorin v a n h e m m a t olivat olleet niin kiltit ja heti
pitäneet Heinistä, t y h m ä s t ä , vähäpätöisestä m a a l a i s tytöstä. Kyllä vain Halvor olisi voinut saada paljon
paremman. M u t t a olisiko j o k u e n e m m ä n voinut r a k a s taa Halvoria, sitä ei Heini uskonut. Halvorin tädit olivat
olleet suuttuneita siitä, että sormus annettiin vieraalle,
jopa vaatineet, että jos kihlaus p u r e t a a n , sormus e h d o t tomasti on a n n e t t a v a takaisin. Niin k o v a t he olivat
olleet, että sanoivat t ä m ä n Heinille itselleen. Halvorin
äiti oli onneksi aivan toisenlainen.
Lida puolestaan uskoi y s t ä v ä t t ä r e l l e omat surunsa.
Hän oli niin rikki, koko elämä kodissa oli niin rikki, äiti
kulki hilliten itseään ja kului loppuun kärsimyksessään.
Huolet aineellisesta toimeentulosta veivät voiton k a i kesta henkisestä h a r r a s t u k s e s t a , j o k a esinettä tarvitessa
täytyi kysyä itseltään, voiko sitä ostaa, jokaista t a i d e nautintoa ajatellessa täytyi o t t a a lukuun, voiko olla sitä
vailla. Hän, Lida, oli v a k a v a s t i aikonut heittää l a u l u opintonsa, ottaa kurssin konekirjoituksessa ja k i r j a n pidossa ja h a k e a tointa jossakin konttorissa. Onneksi
hän oli ehtinyt tulla ylioppilaaksi, kaikki m u u t olivat
vielä koulussa ja k o u l u m a k s u t olivat n y k y ä ä n kalliit.
Hyvin heidän kaikkien sentään onneksi kävi, Tommi oli
335
k e r r a s s a a n etevä, h ä n luki, t o t t a p u h u e n , hyvin vähän
m u t t a h ä n osasi hyvin. Vahinko vain, että hänellä
n y k y ä ä n oli ikävä toveri, no se liikemies Laxin poika
a i n a he olivat yhdessä, a m m u s k e l i v a t maaliin, purjehtiv a t ja ties mitä. Äiti ei t a h t o n u t kieltää, koska uskoi
kiellon usein v a i k u t t a v a n päinvastaiseen suuntaan
L i d a a opettajat kyllä kehoittivat j a t k a m a a n lauluopintoja ja olihan h ä n e s t ä aina t u n t u n u t , ettei h ä n mihink ä ä n m u u h u n työhön kelpaa. M u t t a h ä n oli nykyään
niin voimaton, h ä n e s t ä t u n t u i , ettei h ä n j a k s a taistella
velkojen kanssa, p a r a s t a t a r t t u a kiinni leipäkannikkaan
ja pitää laulu lepohetkiä v a r t e n . Ei, sellaista rakasta
olentoa, jolle tahtoisi k o k o n a a n kuulua, sitä ei ole eikä
tule. Ei ole r a k k a u s enää samanlainen kuin ennen,
onnelliset avioliitot ovat harvinaiset — niin, niin. Ehkäpä
Heini ja h ä n e n sulhasensa s a a t t a v a t tulla onnellisiksi.
Lida n ä k i edessään h a r m a a n arkipäiväisen elämän jossakin konttorissa. M u t t a m i t ä p ä siitä, kaikki on niin
nopeasti ohitse.
A u r i n k o jo nousi ja lintujen laulu t ä y t t i aamun, kun
y s t ä v ä t t ä r e t vihdoin m a l t t o i v a t n u k k u a .
Kahvipöydässä otti Niemenkiven vaitelias ja kaunis
v a n h a Letitsia-täti h a l t u u n s a veljentyttären. Hän ei
n y t k ä ä n sanonut paljon, m u t t a h ä n antoi työnsä levätä
— h ä n parsi aina sukkia — ja katseli sensijaan pitkän
aikaa Heinin sormusta. Heini tunsi, ettei h ä n siitä pitänyt, ja h ä n e n oli p a h a olla. K u i t e n k i n taisteli h ä n t u k a laa t u n n e t t a v a s t a a n ja kertoi sormuksen tarinan, kuinka
Halvorin isoäiti jo oli k a n t a n u t sormusta, se oli luultavasti v a n h a a t u r k u l a i s t a työtä ja eikö se n y t ollut k a u nis, niin y k s i n k e r t a i n e n ja jalo sinertävine helmineen ja
timantteineen. H ä n vain ei ollut ensinkään arvokas sitä
k a n t a m a a n . Siihen sanoi t ä t i : no, no; ja lisäsi: kihlasormusta ei pidä koskaan ottaa kädestään. Heini painoi
s ä i k ä h t y n e e n ä sormuksen takaisin sormeensa. Hän oli
n ä y t t ä n y t sitä ties k u i n k a m o n t a k e r t a a ja kuinka
monelle ihmiselle. Heini sai n y t k e r t o a jokaisesta sisarestaan ja veljestään erikseen. Lopuksi h u o m a u t t i täti,
että h ä n oli pahasti u n o h t a n u t ruotsinkielen ja kysyi,
p u h u t t i i n k o Niemessä todella n y t vain suomea. Sitä
sanoessaan h ä n nyökkäsi päätään, tuijotti hetken eteensä
336
j painui sitten jälleen työhönsä. Hän oli h y v i n kalpea.
Heini ei u s k a l t a n u t kysyä, oliko tädillä n y t k i n tuskia.
Täti ei koskaan v a h t t a n u t ja alkoi heti hymyillä, jos
häneltä sitä kysyttiin. K a i k k i tiesivät kuitenkin, että
hänellä oli vaikeaa särkyä. Hän oli k e r r a n ollut h u k k u maisillaan jäihin ja k y l m e t t y n y t pahasti. J o k u oli ollut
tietävinään, että h ä n oli ollut h u k u t t a u t u m a i s i l l a a n .
Heinillä oli kyyneleet silmissä, k u n h ä n n ä k i tädin
kokoavan rikkinäiset s u k a t kainaloonsa ja vaivalloisesti
nousevan ylös p o r t a i t a toiseen kerrokseen. Täällä N i e menkivessä oli mieliala n y k y ä ä n sellainen, että oudosti
itketti.
Aamiaistunnilla h ä m m ä s t y t t i v ä t p i k k u t y t ö t kotiväet
tulemalla väliajaksi kotiin. Konsuli L a x oli aamulla,
mennessään k a u p u n k i i n , o t t a n u t heidät autoonsa ja
luvannut tuoda heidät kotiin aamiaiselle. J a m ä ä r ä n nyt paikan, missä piti odottaa, ja o d o t t a n u t k i n siinä. Oli
ollut kovasti h a u s k a a ajaa autossa, se oli s u u r e n m o i n e n
auto, kaikkein hienoin koko kaupungissa, seitsemänkymmentäviisi hevosvoimaa, h i n t a s a t a k a h d e k s a n k y m mentätuhatta. Konsuli oli ollut kovasti kohtelias —
kunhan h ä n vain ei olisi o n t u n u t ja k u n ei h ä n olisi
pukeutunut vaaleihin kenkiin. No, totta se oli, että h ä n
ontui ja että hänellä oli v a a l e a n h a r m a a t kengät. H ä n
ei ontunut paljon, m u t t a kyllä sen v e r r a n , että sen h u o masi. Hän oh k y s y n y t pääsevätkö tytöt luokalta. Sitten
hän kysyi, p i t ä v ä t k ö he ilotulituksesta ja kertoi, että
heille tulee paljon vieraita ja ilotulitus. Ei, r a k e t i t eivät
vahingoita k u n putoavat. Sitten h ä n oli kysynyt, oliko
se todella S u r p a e u s se sellainen v a n h a h e r r a , joka kävi
keräämässä ilmoituksia sanomalehtiin. Hän tietysti t a r koitti Enok-setää. H ä n siis k e r ä ä ilmoituksia. Ja k ä y
Laxilla. H e r t t a olisi kuin olisikin ollut valmis sanomaan,
että se kai on eräs setä, j o k a ei koskaan k ä y n y t talossa
isän eläessä ja j o k a paljon onkin ollut kaukaisilla m a t koilla. Hän on kai kapteeni. M u t t a L e t t a sanoi, ettei
sellaista S u r p a e u s t a löydy, j o k a kokoaa ilmoituksia
sanomalehtiin. On vain kaksi setää, Gabriel S u r p a e u s ja
Mikael Surpaeus ja vielä A l b e r t Surpaeus, m u t t a hänellä
on kartano maalla, tai k r u u n u n t i l a oikeastaan, v a i k k a
se jo on ollut k a u a n suvussa ja h ä n aikoo sen ostaa, jos
a
22 - Talvio,
Kootut teokset VIII
337
vain tulee sellainen laki. Mikael-setä on tuomari, vaikkei
h ä n voinut olla siinä toimessa, k u n ei t a h t o n u t tuomita
lain m u k a a n , k u n ei laki ollut oikeudenmukainen, sillä
Mikael-setä on hyvin oikeudentuntoinen mies ja laki on
sellainen kuin se luetaan. Gabriel-setä taas on eversti
ja hyvin hieno mies h ä n k i n . Muita ei ole. Konsuli väitti
että literatööri oli S u r p a e u s t e n näköä, Niemenkiven nuoren h e r r a n ja myöskin h ä n e n isänsä näköä. Letta
v a k u u t t i , ettei sellaista setää ole. K u n h a n ei n y t Tommi
menisi m i t ä ä n sekoittamaan ja k e r t o m a a n , että sellainen
E n o k - s e t ä todella löytyi. Konsuli oli menossa taiden ä y t t e l y y n — ajatella vain: L a x taidenäyttelyyn! »Yks'
pitää olla kallis taulu!» H ä n etsii n y t t u o t a y h t ä kallista
taulua.
P ö y d ä s t ä n o u s t u a veivät tytöt kiireesti Heinin k a m a riinsa ja pyysivät h ä n t ä kirjoittamaan muistoalbumiinsa.
Heini ei osannut m a a l a t a eikä h ä n ulkoa muistanut
y h t ä ä n r u n o a eikä osannut kirjoittaa mitään. Mutta
h ä n katseli m u i d e n r u n o j a ja kirjoituksia ja lupasi ajatella jotakin. Hänessä ei ollut y h t ä ä n kirjailijan vikaa.
Eikä h ä n erikoisesti p i t ä n y t k ä ä n runoista. Aivan totta,
niin t y h m ä h ä n oli. Se oli aina ollut h ä n e s t ä h u l l u n k u r i s t a lausua asiat t a h t i a lyöden ja lopussa töksäyteliä
t u l e m a a n sitä m i t ä k u t s u t t i i n loppusoinnuksi. Niin tyhmä
h ä n oli. Tytöt k u u n t e l i v a t ihmeissään. H e r t t a oli, totta
p u h u e n , ajatellut samaa, m u t t a ei h ä n toki koskaan olisi
k e h d a n n u t sitä sanoa. Sitä olisi pidetty t y h m ä n ä . Jos
h ä n olisi sanonut sen koulussa, maisterille, niin mitä
sijtä olisi t u l l u t k a a n . Luokalle h ä n olisi j ä ä n y t ilman
armoa. L e t t a puolestaan sanoi, että r u n o oli kaunista,
ä ä r e t t ö m ä n kaunista, ei h ä n m u u t a t i e t ä n y t ja onnellinen
h ä n olisi ollut, jos olisi osannut sitä tehdä. No niin, k a u nista se tietysti m o n e n mielestä oli, t a i d e t t a se oli, m u t t a
sitä eivät kaikki y m m ä r r ä . Ja Heini k u u l u i niihin, hän
ei osannut kirjoittaa proosaakaan, s a a t i k k a sitten runoa.
L e t t a kysyi arasti ja p u n a s t u e n , k u i n k a h ä n sitten voi
p u h u a sulhasensa kanssa, k u n he olivat erossa. Heini
p u n a s t u i h ä n k i n ja sanoi, että v a i k e a a se oli, sellaisia
ikäviä kirjeitä h ä n vain sai kokoon. Ei h ä n m u u t a osann u t k u i n v ä h ä n neuloa ja k e i t t ä ä ruokaa, h ä n oli niin
proosallinen. Ohoh, vastustivat Niemenkiven pikku338
tytöt, osasipa h ä n laulaa kauniisti j a . . . niin, sitten h ä n
oli itse niin suloinen, että he k a i k k i olivat h ä n e e n ihan
rakastuneet. S e d ä t k i n olivat h ä n e e n niin mieltyneet.
Saa nähdä vain, että he pian ovat täällä, he ovat odottaneet Heiniä k u i n p ä i v ä n nousua. K u n h a n vain se
Enok-setä ei tulisi, se literatööri — konsuli sanoi h ä n e n
maininneen t ä m ä n a r v o n i m e n ja kysyi heiltä, m i k ä se
oikein oli se sellainen nimitys. Eivät h e k ä ä n oikein sitä
tietäneet. Kyllä sillä t ä y t y i olla jotakin tekemistä k i r jallisuuden kanssa. E t t e i h ä n h ä n vain ollut kirjailija,
kuka ties h ä n oli kirjoittanut jollakin salanimellä m a t koillaan, kirjailijoitahan n y k y ä ä n oli niin paljon. Itse
puolestaan olivat tytöt levottomat siitä, etteivät saisi
v ä l t t ä m ä t t ö m i ä k ä ä n v a a t t e i t a kesäksi. K a i k k i p u v u t
olivat k ä y n e e t pieniksi ja h a t u t h a a l t u n e e t jo viime
kesänä. Olivatko heidän asiansa niin ä ä r e t t ö m ä n h u o nolla kannalla? Se oli s e n t ä ä n kurjaa, että he k a i k k i
olivat niin köyhät, koko s u k u oli henkistä p r o l e t a r i a a t tia. Tuollainen Lax, j o k a tuskin osaa lukea ja kirjoittaa, hän pitää ilotulituksia, h ä n . .. Heini n a u r o i ja sanoi,
että ne ovat pieniä asioita. Sen he kaiken voivat itse
korjata, k u n t u l e v a t suuriksi. Sitten he voivat r a k e n t a a
itselleen sellaiset kodit kuin he itse t a h t o v a t ja ostaa m i t ä
he tahtovat. Tytöt k ä v i v ä t vähäksi aikaa sanattomiksi.
Sitten he kysyivät, oliko se Heinin mielestä heidän t e h tävä eikä äidin? Kyllä kai v a n h e m p i e n asia oli a n t a a
lapsille mitä he tarvitsivat. Niin, m u t t a jollei heillä ollut
mitä antaa. T ä y t y i vain oppia t e k e m ä ä n työtä ja k u l u t tamaan v ä h ä n . Sitten k u n itse ansaitsi, sitten oli toista.
Tai eihän kai s i t t e n k ä ä n ollut oikeutta heittää r a h a a
menemään. M u t t a sitä ei k a i t e h n y t k ä ä n . Jos itse oli
kovalla työllä a n s a i n n u t varoja, niin ei niitä p a n n u t
menemään k u i n k a tahansa, v a a n tiesi niiden arvon. Niin,
hän oli niin k ä y t ä n n ö l l i n e n ja runoton ihminen, t ä m ä
Niemen Heini. Heidän t ä y t y i Halvorin kanssa elää h y v i n
säästäväisesti, upseerien p a l k a t olivat pienet. M u t t a se
olikin kaunista, upseerin pitääkin olla köyhä ja a s k e e t tinen, h ä n ei saa kiintyä m i h i n k ä ä n , sillä h ä n e n t ä y t y y
aina olla valmiina l u o p u m a a n kaikesta. No tietysti siten,
että voi tulla sota ja silloin h ä n e n t ä y t y y olla valmiina
lähtemään . . . Niin, ei vaimoonsakaan h ä n saa kiintyä
339
liiaksi. Sillä t a v a l l a he ajattelivat — sellaista r a k k a u t t a
se oli.
P i k k u t y t ö t k u u n t e l i v a t juhlallisina kuin saarnaa.
Kyllä se oli k a u n i s t a r a k k a u t t a , m u t t a niin surullista,
arveli Letta. Entistä s u u r e m m a l l a kiihkolla pyysivät he
nyt, että Heini kirjoittaisi heidän muistikirjaansa. He
olivat uteliaat n ä k e m ä ä n , m i t ä Heini kirjoittaisi. Heini
piteli molempia muistikirjoja käsissään ja mietti. Mutta
todella se m i k ä h ä n e n mieleensä tuli, oli niin tavallista,
että se vain olisi h ä i r i n n y t k a i k k i e n niiden kauniiden
värsyjen joukossa, m i t ä kirjassa oli. No, se ei tehnyt
mitään, m u u t a m a n sanan vain he t a h t o i v a t Heinin käsialaa, Heini k u n oli heidän sukulaisensa ja niin kultainen.
Oi voi, hänellä oli niin huono käsialakin! Se n y t oli ihan
sama, eihän t ä m ä ollut m i k ä ä n kaunokirjoitusvihko. Ja
n y t tuli kello niin paljon, että nopeasti t ä y t y i lähteä kouluun. Täältä k u n oli niin pitkä m a t k a . Pitikö kirjoitt a m i n e n tosiaan j ä t t ä ä toiseksi kerraksi? Silloin Heini
äkkiä aukaisi molempien kirjojen viimeisen sivun ja
kirjoitti. Sitä tehdessä olivat h ä n e n poskensa hohtavan
punaiset ja h ä n ujosteli kirjoitustaan siinä määrin, että
läiskäytti kiinni a u k e a m a n e n n e n k u i n m u s t e oli alkan u t k a a n kuivua. P i k k u t y t ö t kiittivät h i u k a n väkinäisesti, sillä he eivät y m m ä r t ä n e e t miksi Heini, täysikasvuinen ihminen ja l u u t n a n t i n morsian, k ä y t t ä y t y i sillä
tavalla. Saattoiko h ä n olla niin ujo? K u n he pääsivät
huoneeseensa, riuhtaisivat he kirjat auki. Niin, tietysti
k a i k k i t a h r i i n t u n u t t a ! »Ihminen on o m a n onnensa
seppä», sen oli Heini kirjoittanut. Eihän se m i t ä ä n t y h m ä ä ollut eikä r u n o t o n t a k a a n , ei sitä olisi t a r v i n n u t niin
p u n a s t u e n kirjoittaa. M u t t a h y v ä n e n aika: molemmissa
vihoissa oli sama lause! Eikö h ä n n y t ollut voinut keksiä
m i t ä ä n m u u t a ? Tai oliko asia h ä n e s t ä niin tärkeä, että
j u u r i se oli sanottava molemmille.
H e i n i - s e r k u n lause antoi tytöille paljon ajattelemista.
Ei sentähden, että se olisi ollut uusi, v a a n sentähden,
että se oli molempien vihossa. Tytöt istuivat ja odottivat
tiepuolessa L a x i n autoa. Tuolla se jo tulikin, äiti ei
p i t ä n y t siitä, että siihen meni, m u t t a olisipa äiti koett a n u t astua t ä t ä p i t k ä ä m a t k a a ! M i r a m a r i n auton tunsi
k a u k a a , edessä lepatti i h k a uusi siniristilippu. Yngve
340
oli isänsä kanssa autossa. Heillä oli v a r a a p u k e u t u a ,
heillä!
Heini-serkku ei sinä p ä i v ä n ä l ä h t e n y t m i n n e k ä ä n .
Hän valmisti kahvileipää L i d a n kanssa ja lauloi h ä n e n
kanssaan duettoja. Lida oli h ä n e n mielestään suuresti
edistynyt, kyllä h ä n e n t ä y t y i saada syksyllä j a t k a a . N y t
oli totisesti m u i d e n veljien aika a u t t a a niemenkiveläisiä
- tähän asti se oli ollutkin Hugo-setä, j o k a oli p a n n u t
itsensä alttiiksi kaikkien m u i d e n puolesta. Niin, niin p a n nut itsensä a l t t i i k s i , s e j u u r i oli oikea sana. H u l lua vain, että heillä oli kaikilla v e r r a t e n vähän, he ylpeilivät köyhyydestään, Surpaeukset, se oli sellaista k u m mallista ylpeyttä. Heillä Niemessä oli kyllä h y v ä t o i meentulo, m u t t a heitä oli niin paljon lapsia. Ja sedät,
niin, h e h ä n olivat suorastaan v a n n o u t u n e e t e l ä m ä ä n
köyhyydessä. M u t t a kyllä heiltä Niemestä s e n t ä ä n
jotakin täytyi riittää, ja entä jos saisi sedätkin r y h t y m ä ä n
tuottavaan työhön, olihan liian h u l l u n k u r i s t a elää k u v i t telujensa vallassa ja kirjoittaa teoksia, joiden t a r k o i tus oli p a r a n t a a maailma. Ei m a a i l m a a p a r a n n e t a t e o k silla, joita kaksi v a n h a a virasta e r o n n u t t a suomalaista
herraa kirjoittelee. Maailma on kuin onkin m u l l i n m a l lin. Mutta he voisivat hyödyttää, jos rupeaisivat a n s a i t semaan ja e l ä m ä ä n t e r v e t t ä elämää. Eikö t u o m a r i - s e t ä
voisi saada v i r k a a ? H ä n ei e h k ä ollut s u o r i t t a n u t l o p puun lukujaan, j o k u oli v ä i t t ä n y t h ä n e n olevan y l i oppilaan.
Heini p u h u i ja p u h u i . H ä n ei aavistanut, m i t ä p ä i v ä n
kuluessa tulisi t a p a h t u m a a n . Hänelle ei n ä y t e t t y m i n käänlaista ennettä, h ä n ei s a a n u t m i t ä ä n varoitusta.
Lida ja Heini k a t t o i v a t k a h v i p ö y d ä n n u r m e e n l e h musten alle ja toivat Titsia-tädin korituolin. Pöytäliina
levitettiin suoraan m a a h a n , sellainen oli tapa täällä Niemenkivessa ja sellainen se oli Niemen puustellissa.
Ihmiset istuivat hekin maassa, k a i k k i keskellä l ä m p i mintä auringonpaistetta.
Siinä sitä sitten oltiin koolla Heinin ympärillä — m o r siamen — ja jokainen onnitteli ja osoitti m y ö t ä t u n t o a a n
minkä ehti. Äiti oli ainoa, j o n k a ilo ei p u l p u n n u t
vapaasti: Tommi p u u t t u i taasen, h ä n oli toisten lasten
kanssa l ä h e t t ä n y t sanan, että oli p y y d e t t y päivälliselle
341
e r ä ä n toverin luo. Äiti pelkäsi, että t ä m ä toveri ei asun u t k a u k a n a , j a h ä n e n silmänsä h a r h a s i v a t levottomina
portille. H ä n ei k ä s i t t ä n y t m i k ä Tommille oli tullut
P o i k a tiesi varsin hyvin, ettei p e r h e j u h l a ilman häntä
ollut täysinäinen. Ja h ä n m e n i vieraisiin. Sedät vain
itse asiassa n y t n ä k i v ä t Heinin ensi k e r r a n h ä n e n suur e n t a p a u k s e n s a jälkeen, m u t t a m u u t säestivät heidän
onnitteluj aan i k ä ä n k u i n hekin v a s t a n y t olisivat saaneet
lausua j u l k i sydämensä ilon.
Heini istui valkeassa p u v u s s a a n suurella huopapeitteellä ja p u n a s t u i l a k k a a m a t t a vastatessaan setien kysymyksiin ja h u o m a u t u k s i i n . He olivat molemmat, sekä
t u o m a r i että eversti, p u k e u t u n e e t j u h l a - a s u u n eivätkä
oikein tietäneet k u i n k a v e l j e n t y t ä r t ä oli kohdeltava.
— Niin, niin, sanoi eversti ja veteli sileäksi ajettua
l e u k a a n s a i k ä ä n k u i n siinä olisi ollut piikkiparta, — t u n t u u oikein juhlalliselta. — Sinä olet n y t nainen, Heiniseni, koska r a k a s t a t . Nainen on v a s t a nainen, k u n hän
r a k a s t a a . T u n t u u aivan erikoiselta, k u n nainen ensi k e r t a a r a k a s t a a . Onnittelen sinua, p i k k u Heini. Olet kaunis
tuossa punastuessasi ja m i n ä suljen sinut sulhasesi u h a l lakin syliini niinkuin silloin k u n olit lapsi. Eilenkö se
o h ? Muistatko k u n piilotit sapelini, sinä veitikka? Ensin
veit sen sänkyysi ja sitten p a r e m m a k s i vakuudeksi
ruokasäiliöön j o u l u k i n k k u j e n taakse. Se oh siellä Niem e n puustellissa. Oliko se eilen? Et ole n y t paljon
suurempi, m u t t a olet n a i n e n ja r a k a s t a t . Rakastat ensi
k e r t a a . On se kummallista. Ei ole enää y h t ä lyyrillistä,
k u n s e u r a a v a t r a k k a u d e t tulevat. Niin, niin, et tietysti
usko, että ne t u l e v a t k a a n . Siltä n ä y t t ä ä nyt. M u t t a älä
p u h u m i t ä ä n . Minä t u n n e n naisen. J a naisen sydämen.
K a k s i n k e r r o i n , kolminkerroin, k y m m e n i n k e r r o i n on n a i n e n nainen rakastaessaan uudelleen ja uudelleen. Naista
pitää y m m ä r t ä ä . Tuomiot eivät ole naista v a r t e n . Muistatko, k u n me r a t s a s t i m m e yhdessä. Sinä et yhtään
pelännyt. Niin, p i k k u Heini! M u t t a silloin sinä pelkäsit,
k u n yritin p a n n a sinut t a s k u u n i — m i n u l l a oli sellainen
k a u h e a k a u h t a n a . M u t t a sitä et sinä muista, sait silloin
j u u r i h a m p a i t a ja olit p a h a l l a tuulella. Äitisi suuttui
minulle, äitisi on k o k o n a a n h u u m o r i n puutteessa niink u i n nainen yleensä. Sinä huusit. Olen p i t ä n y t sinusta
342
siitä asti. Sinun p i k k u i n e n pystynenäsi on m u o d o s t u n u t
varsin viehättäväksi. Yhteen a i k a a n olivat tällaiset
nenät Pietarissa muodissa. J a a , jaa, p i k k u Heini! Toisen
kerran p u h u m m e sulhasestasi. Teit hyvin, k u n et t u o nut häntä t ä n n e . E h d i m m e vielä h ä n e e n t u t u s t u a . H ä n
olisi vain r i k k o n u t mielialaa. Kestää aina hetken, e n n e n kuin tuollainen rievä taikina sulaa y h t e e n p e r h e e n v a n han sakan kanssa. H ä n ei, k u u l e n minä, h a a v o i t t u n u t
sodassa, tuo sinun luutnanttisi. Siinä h ä n teki viisaasti.
Ota sinä haltuusi h ä n e n sapelinsa, sinä olet m e s t a r i k ä t kemään sapeleita. Lapsesi voivat leikkiä niillä . . . No,
no, no, kyllä m i n ä lopetan. Te katsotte m i n u u n k a i k k i
ikäänkuin varastaisin teiltä jotakin tällä puheellani.
Päivä on vielä korkealla, jokainen ehtii vielä p u h u a m e i dän r a k k a a n k i h l a t t u m m e kanssa. Vai olisiko sinulla,
veli Mikael, ollut etuoikeus alkaa, koska olet v a n h e m p i ?
Minusta on n u o r u u s tässä tapauksessa etuoikeus. Sillä
nuorelle r a k k a u d e l l e m i n ä olen p u h u n u t . S a a n k o t a r jota sinulle savukkeen, tyttöseni? Et polta? Eikö »hän»
salli? Onko h ä n v a n h a n a i k a i n e n ? No, no, no, m i n ä lopetan. Aih, teitä naisia, ja teidän r a k k a u k s i a n n e , e n s i m mäisiä ja tulevia!
Kaikilta pääsi helpotuksen n a u r a h d u s . Eversti painoi
kiinni paksun, hopeisen savukekotelonsa, jota h ä n aina
piteli eräänlaisella h a r t a a l l a perinpohjaisuudella, i k ä ä n kuin tarkoitus olisi ollut a n t a a läsnäolijoille aikaa k ä s i t tää, että hänellä on tällainen k o m e a kotelo, j o n k a k a n s i
on v a r u s t e t t u upseeritoverien nimikirjoituksilla.
Heini oli p u n a s t u n u t ja p u n a s t u n u t . Aluksi oli h ä n
ponnistellut heitelläkseen iskusanoja sedän p u h e e n
sekaan, m u t t a lopulta oli h ä n v a i e n n u t h u o m a t t u a a n
yrityksensä t u r h a k s i . Setä Gabriel sai p u h u a m i t ä h ä n
tahtoi, setä Gabriel oli itse hyvyys, niin paljon muistoja
liittyi setä Gabrieliin. Heinin silmiin yritti taasen nousta
kyyneliä, k u n h ä n t a r t t u i vielä n u o r e k k a a n setänsä
käteen ja suuteli sitä.
— Oi setä kulta, otti h ä n vihdoin puheenvuoron, —
oli niin ä ä r e t t ö m ä n hauskaa, k u n setä tuli Niemeen. Ei
kukaan t u o n u t sellaisia k a r a m e l l e j a sellaisissa kauniissa
laatikoissa. Ja k u i n k a m i n ä aina olin sedästä ylpeä.
»Eversti», se oli m i n u s t a hienointa m i t ä saattoi olla.
343
Sanoin aivan hiljan vielä Halvorille — voiko setä aavist a a m i t ä sanoin? E t t ä h ä n ei saa t y y t y ä m u u t a kuin
k a i k k e i n ylhäisimpiin arvoihin: h ä n e n pitää tulla everstiksi ja kenraaliksi.
— Ohoo, ohoo! vastasi Gabriel-setä nopeasti, — vai
kenraaliksi — eversti ei riittänyt!
— Vieläkö, keskeytti n y t t u o m a r i Surpaeus, — vieläkö sinulla on jotakin tähdellistä lisättävää? Koska
n ä h t ä v ä s t i olet t u o n u t ilmi koko joukon siitä, mikä t ä y t t ä ä mielesi, ja a u r i n k o vielä on korkealla, k ä y t ä n tilaisuutta, minäkin, lausuakseni, että sinä Heini näinä päivinä tavallista e n e m m ä n olet a n t a n u t meille sukulaisille
aihetta ajattelemaan sinua. Sillä sinä olet aina ollut
kelpo tyttö. Uskon mielelläni, että vaalisi on kohdannut
kunnollista miestä. S u o r a a n sanoen en voi j a k a a ihailuasi sotilasammattia k o h t a a n ja oli minulle u u t t a kuulla,
että eversti-setäsi olisi ollut ideaalisi lapsuudessasi. Et
m a i n i n n u t lainkaan, k u i n k a esimerkiksi tuon sapelivark a u d e n laita oli. K u n sinulta kysyin, miksi olit ottanut
sedän sapelin, niin sanoit itku k u r k u s s a : ettei setä saisi
t a p p a a sillä ihmisiä. Se oli viisasta p u h e t t a . Uskon
t ä m ä n pohjalla, että hallitset t u l e v a n miehesikin sapelin
ja vartioit h ä n e n askeliaan. Sillä kaikissa maissa ovat
sotilaat, upseerista h a m a a n n a h k a p o i k a a n asti, kukkoilleen sulillaan ja halveksineet siviiliväkeä. En tahdo n y t
k u i t e n k a a n pitää m i t ä ä n p u h e t t a , v a a n j ä t ä n t ä m ä n h ä i hisi. Sensijaan pyytäisin sinulta tietoa siitä, mitä Vasaroita t ä m ä sinun l u u t n a n t t i s i oikeastaan on? Onko hän
sitä h a a r a a sieltä P o h j a n m a a l t a vai onko h ä n karjalaista
h a a r a a . Niinikään olisi h a u s k a a tietää jotakin hänen
äitinsä suvusta. Ja lisäksi lausun mielipahani sen j o h dosta, että sulhasesi ei ole täällä, olisi ollut t a r k o i t u k senmukaista yksintein sekoittaa nuori taikina vanhaan
hapatukseen, koska sen k u i t e n k i n pitää t a p a h t u a . Tai
eiköhän sulhasesi k u i t e n k i n olekin tulossa t ä n n e sinua
k a t s o m a a n . En ole m i k ä ä n s y d ä n t e n tuntija enkä v a r sinkaan r a k a s t a v i e n sydänten, m u t t a uskoisin psykologisesti selitettäväksi, että sulhasesi haluaisi pistäytyä
t ä n n e j u u r i nyt, ei s u i n k a a n meidän, sukulaisten tähden,
v a a n sinun, h y v ä veljentyttäreni. Olisi, niinkuin sanottu,
erittäin m i e l t ä k i i n n i t t ä v ä ä t u t u s t u a häneen. Maailma
344
haluaa k e r t a k a i k k i a a n pysyä pystyssä ja avioliitto on
se muoto, jolla y h t e i s k u n t a k o e t t a a suojata oikeuksiaan.
Se on hyvin epätäydellinen laitos, suorastaan kelvoton
laitos, m u t t a p a r e m p i k u i n ei m i k ä ä n . Sanon: kelvoton.
Sillä niinsanottua r a k k a u t t a ei ole voitu järjestää t ä h ä n
päivään asti, niin paljon k u i n lakeja onkin sitä v a r t e n
laadittu A a t a m i n ja Eevan ajoista laskien. Eikö tässä
naapurihuvilassa hiljan v e d e t t y esiin v a s t a s y n t y n e e n
lapsen r u u m i s kaivosta? Tällä en m i t e n k ä ä n t a h d o
peloittaa sinua, h y v ä veljentyttäreni. K o e t a parastasi,
koeta parastasi. Tiedän, että sinä koetat k y l v ä ä y m p ä rillesi niin v ä h ä n o n n e t t o m u u t t a k u i n suinkin. A v i o liitto on ies eikä onnea ole siinä e n e m p ä ä kuin m u u a l lakaan, m u t t a k a i k k i k i i t ä v ä t kilpaa t ä m ä n ikeen alle.
Sillä m a a i l m a h a l u a a pysyä pystyssä? Tuoko se n y t on
sinun kihlasormuksesi? S e h ä n k u u l u u olevan niin v a n h a
ja kallisarvoinen. M u t t a te olette kaikki niin v a k a v a t
ja sisareni luo m i n u u n m i t ä nuhtelevimpia silmäyksiä.
Minä olen vanhapoika, Heini hyvä, t i e d ä t h ä n sen —
minun onnitteluni ei ole leivosen liverrystä, v a a n v a r i k sen v a a k u n t a a . Vaaditteko, että variksen pitää liverrellä. Tällaisen v ä ä r ä n tuomion taas langetatte. Siinä
se on koko ihmissuvun synti, j u u r i tässä, että se m e n e e
langettamaan tuomioita. Sanojen m u k a a n t a p a h t u u t u o mio ulkonaisten olojen pohjalla, eikä k u k a a n t u n g e
syiden ja seurausten ytimiin, sinne m u n a s k u i h i n , sinne
esi-isien ja esi-äitien veriominaisuuksiin. J a h k a m i n u n
onnistuu k e r r a n lyödä kumoon se savijaikainen hirviö,
joka hallitsee t ä t ä y h t e i s k u n t a a : tuomio! J a h k a m i n u n
onnistuu todistaa, että p u h d a s t a h t o se vain on, j o k a
ratkaisee t e k o m m e oikeutuksen tai h y l j ä t t ä v y y d e n . En
huoli kahvia, en enää m i t ä ä n — minulla on kiire.
Vanha h e r r a nousi h i u k a n vaivalloisesti n u r m e s t a ja
puisteli heinänkorsia vaatteistaan. Kaikkien k ä d e t ojentuivat h ä n t ä p i d ä t t ä m ä ä n . Olisi s a a t t a n u t t u n t u a h i u k a n
tukalalta, jollei eversti olisi sydämellisesti n a u r a n u t .
Lida Surpaeus kuiskasi jotakin v a n h a n h e r r a n k o r v a a n
ja silloin hän y h t ä k k i ä i k ä ä n k u i n heräsi ja oikaisi a v u t tomana käsivartensa n u r m e s s a lepäävää s e u r u e t t a kohti.
— Vai että m i n ä olen h ä i r i n n y t k i h l a u s t u n n e l m a a .
Sellaista h ä n väittää. No, miten n y t t a h d o t t e että sen
345
pelastan? Vaaditteko, että teen k u p e r k e i k a n tässä k a i k kien n ä h d e n ? Tekisin sen kernaasti, m u t t a uskollinen
visiittitakkini, j o n k a olen p u k e n u t ylleni Heinin k u n niaksi! Etkö, h y v ä lapseni, t ä s t ä k i n pienestä ulkonaisesta asiasta voi s a a d a j o h t o a t o t e a m a a n , m i t e n . . .
m i t e n , niin m i t e n tahtoni iloitsee hullutuksestasi, nimittäin kihlauksestasi. No, uskotko, v a i vaaditko k u p e r keikkaa?
Iloisuus palasi. Ei k u k a a n v a a t i n u t kuperkeikkaa.
M u t t a Lulu, jota p i t k ä t p u h e e t olivat ikävystyttäneet,
alkoi kehitellä nurmessa, y r i t t ä e n , h ä n puolestaan, tehdä
kuperkeikkoja.
— Niin, katsokaas, sanoi t u o m a r i - s e t ä , y h ä koettaen
p a r a n t a a t u n n e l m a a , — me o l e m m e vanhojapoikia
m o l e m m a t , me s u v u n enkelit Mikael ja Gabriel. Meillä
on o m a t leikinlaskumme. Jos te n y t voisitte katsoa minun
t a h t o n i pohjalle, niin näkisitte m i t ä tarkoitan. Kun
s a n o n »hullutus», niin t a r k o i t a n : teko, j o n k a pelkään
k o i t u v a n jollei onnettomuudeksi, niin a i n a k a a n ei niitä
suotuisia tuloksia tuottavaksi, joita v a r t e n t ä m ä nuori
neiti siihen on r y h t y n y t , m u t t a j o k a teko on mitä p a r h a i m m a l l a tahdolla t e h t y j a n o u d a t t a e n luvallisia j a
y h t e i s k u n t a a ylläpitäviä vaistoja. S a n a t ovat sanoja,
teot ovat tekoja ja t a h t o on t a h t o . Usein ne toimivat
r i i p p u m a t t a toisistaan, m u t t a tuomiot langetetaan sanojen ja tekojen perusteella. Tekojen arvo ei ole paljon
s u u r e m p i k u i n sanojen. Meidän vanhojenpoikien, meid ä n ei pitäisi k ä y t t ä ä sanoja eikä tekojakaan, sillä meid ä n t a h t o m m e jää näistä vielä k a u e m m a k s i kuin muiden ihmisten. Me o l e m m e poikkeusasemassa. No niin,
s i n ä olet toivottavasti y m m ä r t ä n y t minut, h y v ä veljentyttäreni.
— Olen, olen, sanoi Heini ja koetti hymyillä.
Se onnistui hänelle huonosti, sillä t u o m a r i - s e t ä oli
a i n a ollut hänelle v i e r a a m p i k u i n toiset sedät. Lieventääkseen mielensä k y l m y y t t ä rupesi h ä n n y t nopeasti
k e r t o m a a n sulhasensa suvusta. L u l u tuli hänelle avuksi,
p a n i p ä ä n h ä n e n syliinsä j a k u t k u t t e l i h ä n e n leukaansa
ruohonkorrella. Gabriel-setä otti poikaa jaloista kiinni
ja nosti h ä n e t ilmaan. H ä n ei h u u t a n u t , oh vain hyvin
punainen
kasvoiltaan, k u n h ä n e t jälleen laskettiin
346
maahan. H ä n e n äitinsä sensijaan oli k ä y n y t valkoiseksi.
Hertta ja L e t t a h ä ä r i v ä t h e k i n Heinin ympärillä. Lida
ja äiti tarjoilivat. Oli kotona v a l m i s t e t t u a leipää ja oli
leipää Niemestä, Heinin kotoa.
— Jaa, jaa, »rooneja», sanoi eversti ja m u r e n t e l i
ohuita leivoksia, vieden j o k a p a l a n s u u h u n s a i k ä ä n k u i n
se olisi ollut rippileipä. — Näitä m i n ä ensi k e r r a n söin
isoäidin luona ja sitten Niemessä. Ne ovat aina aivan
samanlaisia. S i n u n äitisi on kauniisti v a a l i n u t p e r h e tapoja. Jaa, jaa.
Hän joutui j o n k i n muiston v a l t a a n ja vaikeni.
— J o k a ajalla on m u o t i n s a kahvileivästä hiuslaitteeseen asti, sanoi t u o m a r i - s e t ä . — Koska te aiotte v i e t tää häitä?
— Halvor tahtoisi jo syksyllä, m u t t a isä ja äiti eivät
vielä päästäisi m i n u a .
— Toivovatko ehkä, että tulisit järkiisi ja jäisit kotiin?
sanoi eversti-setä, y h t ä k k i ä h a v a h t u e n .
Heinin kasvot lensivät tulikuumiksi, m u t t a h ä n loi
setään k i r k k a a n katseensa, n a u r a h t i , ravisti p ä ä t ä ä n j a
kieritteli oikean k ä t e n s ä hyppysillä k i h l a s o r m u s t a a n .
— No, n ä y t ä n y t se sormus, h o u k u t t e l i eversti-setä.
Letitsia-täti oikaisi nopeasti kätensä, i k ä ä n k u i n e h k ä i s täkseen jotakin o n n e t t o m u u t t a .
Heinin katse laskeutui sormusta kohden ja h ä n e n k a s voillaan oli sellainen onnen hohde, että olisi l u u l l u t
hänen sillä hetkellä katselevan r a k a s t e t t u a a n silmästä
silmään. Muisteliko h ä n hetkeä, jolloin h ä n e n s y d ä mensä valittu painoi sormuksen h ä n e n sormeensa?
Hänen ilmeensä oli t ä y n n ä ihmettelyä ja kiitollisuutta
— oliko r a k k a u d e n i h m e j a k s a n u t pysyä hänelle i h m e e n ä
läpi viikkojen? Hänessä oli jotakin, j o k a s i l m ä n r ä p ä y k seksi pysähdytti puheensorinan. K e v ä i n e n lehto, lintujen
laulu, illassa v ä l k k y v ä lahti, tuoksu, j o k a kohosi k u o kitusta maasta, k a i k k i liittyi omituisesti h ä n e e n ja säesti
häntä.
— Vanha rovasti tulee v i h k i m ä ä n meidät, sanoi Heini.
— Halvorilla on kyllä velikin, j o k a on pappi, m u t t a k u n
vanha rovasti o n m i n u t k a s t a n u t k i n . . .
— Se on aivan asianmukaista, h u o m a u t t i tuomarisetä,
347
i k ä ä n k u i n p a n n e n pisteen h ä n e n lauseensa perään. —
Sen asian m ä ä r ä ä morsian.
N y t k u u l u i yksityisiä h u u d a h d u k s i a . Ne putoilivat
kuin pisarat taivaan sinestä. Taivas oli k o r k e a ja puhdas
j a ihmiset tunsivat t a r v e t t a äännähdellä.
— J a a , jaa, teitä naisia ja teidän r a k k a u k s i a n n e !
— Korpirastas — se se oli! P i a n alkaa sen laulu.
— Ihmeellinen kevät!
— Meillä laulaa k u h a n k e i t t ä j ä .
— Sielläkö kalliolla taas?
— Siellä.
— Niinkuin ennenkin. Jo silloin, k u n me olimme
lapsia.
— Me pelkäsimme, ettei se tulisi takaisin. Se oli
poissa kapinakesän.
— T ä ä l t ä k i n olivat l i n n u t poissa, m u t t a ne ovat t u l leet takaisin.
L e t t a veti s o r m u k s e n Heinin sormesta ja piteli sitä
a u r i n k o a vasten.
— Mikä i h a n a sormus!
— Kylläpä se todella on kaunis.
— Ja se sopi i k ä ä n k u i n se olisi ollut tehty.
— Enok-setä!
Pieni L u l u k a r k a s i ylös ja juoksi aidan luo. Koira
h a u k k u i . J o k u mies käveli pensasaidan t a k a n a ja pysähtyi k a t s o m a a n . H ä n meni. Ehkei se ollutkaan Enoksetä. Poika juoksi koiran kanssa takaisin.
— Miksei E n o k - s e t ä uskalla tulla? kysyi poika.
— Oliko se sitten E n o k - s e t ä ? sanoi äiti kalpeana.
— En tiedä.
— Ei se ollut hän! kiirehti Lida r a u h o i t t a m a a n .
— Isä ei p i t ä n y t hänestä! huusi Hertta.
— Aivan niinkuin ei isä p i t ä n y t Laxeista, säesti
yhteen kyytiin L e t t a ja juoksi porttia kohden.
— Se on sittenkin hän! huusi t y t t ö n e n samassa. —
P ä ä s t ä n k ö minä h ä n e t sisään?
— Aja h ä n e t pois! kuiskasi H e r t t a .
— Se n y t puuttuisi! pääsi Lidalta.
Sedät ja Letitsia-täti olivat ääneti, a n t a e n tapausten
m e n n ä k u l k u a a n . Heini seurasi niitä hämmästyksissään.
— Hän on T o m m i n kanssa! k u u l u i Letan h u u t o taasen.
348
Silloin äiti nousi ja astui ä ä n e t t ö m i n askelin, k ä s i v a r ret riipuksissa, p o r t t i a kohden. H e r t t a ja L u l u j u o k sivat hekin portille. S u r p a e u s - s i s a r u k s e t j ä i v ä t Heinin
kanssa paikoilleen. Sisarukset puhelivat kuiskaten.
— Olisi p a r e m p i , ettei T e k l a päästäisi h ä n t ä sisään,
sanoi sisar.
—. Yhdentekevää, sanoi eversti ja heilautti k ä t t ä ä n .
— Hän on n y t k e r t a k a i k k i a a n täällä.
— Eihän Tekla toki ole niin hullu, sanoi t u o m a r i .
— Hän on aina t u o n u t m u k a n a a n ikävyyksiä, äänsi
sisar soinnuttomasti. — M u t t a sitä ehkei voi välttää.
— Aih, ei se ole niin vaarallista, koetti eversti n a u rahtaa. — Meidän veljemme oli h i u k a n t u r h a n t a r k k a .
Ei k u k a a n n y k y a i k a n a pidä l u k u a sellaisista.
— Vainajan tahdolle t ä y t y y olla uskollinen, kuiskasi
sisar ja h ä n e n s u u r e t teräksensiniset silmänsä tuijottivat
ankarina.
— Sinä Mikael, h y m ä h t i eversti ilkeästi tuomarille,
— sinä langetat tässä lopullisia tuomioita. K u k a n ä k e e
hänen ytimiinsä? K u k a t u n t e e h ä n e n t a h t o n s a syyllisyyden?
— En langeta m i t ä ä n tuomioita, j y r ä h t i t u o m a r i n
huulilta, — olen v a k u u t t u n u t siitä, että tuomitsisimme
häntä väärin. M u t t a k u n ei k ä t e m m e ulotu hautoihin.
Siellä, siellä ne ovat syylliset! Minä vain suojelen v e l i vainajamme työtä. Aivan käytännöllisesti. K a i k k i m e i dän työmme on ollut t u r h a a , jos tuo tuolla t u n k e e lasten
seuraan. T a r t u n hätäkeinoihin. T a r t u n kieltolakiin, t a r tun avioliittoon. Meidän t ä y t y y toimittaa h ä n e t p a i k k a kunnalta.
— Hän ei tottele meitä. H ä n totteli vainajaa. Ei
meitä.
Se oli Letitsia S u r p a e u s .
— Mitä h ä n on t e h n y t ? kuiskasi Heini kalpeana.
— Yhdentekevää! sanoi eversti ja heilautti k ä t t ä ä n .
— Kuka n y k y ä ä n kysyy h y v ä ä n i m e ä ja persoonallista
kunniaa. Ne k u u l u i v a t s a m a a n a i k a k a u t e e n kuin roonit
ja voffelit. Alas kieltolait. Eläköön v a p a a r a k k a u s !
Luuletko sinä nostavasi m a a i l m a n entisille saranoilleen.
— Mitä h ä n on t e h n y t ? kuiskasi Heini ja h a m p a a t
hänen suussaan kalisivat.
349
M u t t a k u k a a n ei k u u n n e l l u t h ä n t ä . Sisarukset koettivat saada selvää siitä, m i t ä portilla t a p a h t u i . Alussa
e i k u u l u n u t m i t ä ä n , m u t t a sitten k ä v i p u h e kovaääniseksi.
— Minä voin e h k ä a u t t a a teitä, p u h u i Enok S u r paeuksen ääni, j o k a niin suuresti m u i s t u t t i Niemenkiven
h e r r a - v a i n a j a n kaunista, k u u l u v a a ä ä n t ä .
— Et m i t e n k ä ä n , k u u l u i naisen ääni vastaan.
T e k l a - r o u v a n p u h e oli niin soinnutonta ja tylyä, että
sitä tuskin tunsi.
— Äiti, sanoi T o m m i S u r p a e u s kiihkeästi, — antaisit
sedän n y t tulla. Minä selitän sitten kaikki. Sinä y m m ä r r ä t vielä kaikki.
— En koskaan, e m m e t a r v i t s e h ä n e n apuansa. Sinä
tulet kotiin nyt, sinä Tommi. Olen huonosti valvonut
sinua. En ole k i e l t ä n y t sinulta m i t ä ä n . M u t t a n y t sinä
tulet j a h ä n menee.
— Minä en tule, äiti. Sitten ajat k a d u l l e minutkin.
Sillä m i n u l l a on asioita h ä n e n kanssaan.
— Sinä tulet kotiin!
— Minä en voi. Tuomitset setää väärin. Isäkin on
t u o m i n n u t h ä n e t väärin.
— Et tiedä m i t ä sanot! Minä en aja h ä n t ä talvipakkaseen, en aja h ä n t ä köyhyyteen, sillä h ä n ei n ä y t ä n ä l käiseltä eikä n ä ä n t y n e e l t ä . On l ä m m i n kesä. Mene,
Enok. K u n n i o i t a velivainajasi tahtoa.
— Kyllä, kyllä! T ä m ä n u o r i mies m i n u t oikeastaan
t ä n n e toi. T a p a s i m m e tuolla konsulin luona. Hänessä
n ä y t t ä ä piilevän liikemiehen lahjat. Minä ajattelin, että
voisin a u t t a a h ä n e t jalkeille.
— H ä n ei ole l a n g e n n u t m i h i n k ä ä n . H ä n t ä ei tarvitse
a u t t a a jalkeille. H ä n on isänsä poika.
— Epäilemättä, epäilemättä.
Kaikella kunnioituksella. Toivoin voivani olla hyödyksi velivainajani perheelle. M u t t a koska ei, niin ei. All right. J ä ä sinä tänne,
poikaseni. E h k ä k e r r a n t a p a a m m e , k u n olet kuluttanut
lapsenkenkäsi. N y t sinun t ä y t y y j ä ä d ä t ä n n e . Good bye.
— Äiti, m i n ä en voi h ä n t ä päästää. Minun täytyy
h ä n t ä seurata. Minä selitän sinulle. Sinun tähtesi, meid ä n k a i k k i e n t ä h d e n m i n ä sen teen. Äiti y m m ä r r ä
m i n u a . Minä p a l a a n pian. Älä ole pahoillasi, älä ole
350
surullinen. Äiti, sinun tähtesi, isän tähden, m e i d ä n
kaikkien t ä h d e n m i n ä m e n e n h ä n e n kanssaan . . .
Äänet hiljenivät. K u u l u i vain askelten n a r s k u n a a
tiellä. Askeleet etenivät.
Koira palasi jo n u r m e l l e , missä sisarukset ja k i h l a t t u
nuori neito odottivat. Äiti n u o r i m p i e n lastensa kanssa
lähenivät, hekin. Silloin k u u l u i y h t ä k k i ä p a r a h d u s :
— Minun sormukseni!
Ja Heini S u r p a e u s p a i s k a u t u i suulleen m a a h a n ja alkoi
haroa sormillaan nurmessa. Ja i k ä ä n k u i n ei olisi u s k o n u t
menetystään todeksi h ä n silloin tällöin oikealla k ä d e l lään pusersi v a s e m m a n k ä t e n s ä sormia ja p a i s k a u t u i
taasen n u r m e e n ja haki. H ä n e n kasvoillaan oli epätoivo.
Hän tunsi, v a i k k a h ä n haki, ettei h ä n löytäisi.
— Älä ole levoton, rauhoitti h ä n t ä eversti-setä. —
Sormuksen t ä y t y y löytyä.
Heini voihkaisi ja k u l k i sormineen läpi n u r m e n .
Hänen kätensä olivat jo multaiset. Hän ei n o s t a n u t k a t settaan m a a s t a .
— Se löytyy, se löytyy! sanoi tuomari, polvillaan
maassa vastasilitettyine vaatteineen, joiden oli m ä ä r ä
kestää koko h ä n e n ikänsä. — Minä l u p a a n sinulle, h y v ä
veljentytär, että se löytyy. K u u n t e l e toki k a i k e n järjen
nimessä. Sormus ei ole voinut m e n n ä m a a n alle. Se ei
ole voinut j o u t u a pois t ä l t ä p i h a m a a l t a , t ä l t ä paikalta.
Täällä ei ole k ä y n y t k e t ä ä n vieraita.
— Se ei löydy! voihkaisi Heini. — Voi m i n u a o n n e tonta!
— Seis, kaikki! komensi n y t vuorostaan eversti. —
Kukaan ei saa liikkua. O t e t a a n asia järjestyksessä.
Kenellä sormus viimeksi oli? Sinä, Letta, sinä sen vedit
Heinin sormesta.
Letta saattoi i t k u l t a n s a tuskin p u h u a .
— En m i n ä tiedä. E n h ä n m i n ä o t t a n u t sormusta.
— Älä siinä valehtele, oikaisi h ä n e n sisarensa, —
sinä sen otit, m u t t a sitten se oli m i n u l l a ja olihan se
sedälläkin . . .
— Oli, oli, sanoi t u o m a r i - s e t ä , — ja m i n ä annoin sen
Heinille. P i t ä ä k ö paikkansa, Heini?
— Minä annoin sen u u d e s t a a n jollekin — k u k a sen
351
ottikaan? Voi m i n u a onnetonta. En koskaan saa sitä
takaisin!
— Seis! komensi taasen eversti. — K u k a otti sormuksen Heiniltä? Sinä, Lulu, sinä n ä y t ä t niin syylliseltä.
L u l u ei v a s t a n n u t , ainoastaan h a k i ja haki.
— Kuuletko, poika, m i t ä sinulta k y s y t ä ä n .
— Sano, lapseni, kehoitti äiti, — oliko sormus sinulla?
L u l u lakkasi h a k e m a s t a j a sanoi s u u t t u n e e n a :
— Se oli meillä kaikilla, Letalla ja Hertalla ja minulla
ja...
— Olisiko Ystävä voinut sen viedä? sanoi Lida jotakin
sanoakseen.
— Seis! kehoitti eversti k y m m e n e n n e n k e r r a n . — Siis
te ette k u k a a n muista. K o e t t a k a a h a n kuitenkin miettiä.
Selvältä n ä y t t ä ä , että j o k u teistä kolmesta on syyllinen.
Missä äsken istuitte? N y t etsitään siitä. Tehdään s t r a teginen suunnitelma. J o k a i n e n etsii o m a n terrenginsä.
Ei yli sen. On se i h m e ja k u m m a , jollei sormus löydy.
Heinin silmässä v ä l k ä h t i pieni k i p u n a toivoa. Täyt y i h ä n sormuksen löytyä.
K a i k k i etsivät, k ä ä n t ä e n yksitellen tieltä sekä kuloheinää että n u o r i a ruohonkorsia. Heini itse n y h t i t a n tereen paljaaksi m a a t a myöten. H ä n oli hiessä, hän
hengitti vaivalloisesti. K y y n e l e e t s e k a a n t u i v a t hikikarpaloihin. Toivo h ä n e n rinnassaan syttyi ja sammui.
— M u t t a jos te, tytöt, kuljetitte sormuksen m u k a n a n n e k u n m e n i t t e portille! keksi y h t ä k k i ä Lida.
Toivo t u i k a h t i jälleen. Etsiminen n u r m e s s a pysähtyi.
Tytöt nousivat nopeasti ja silmät t ä h d ä t t y i n ä maahan
astuivat he hitaasti p o r t t i a kohden. Eversti sytytti
s a v u k k e e n j a lähti m u k a a n .
— K o e t t a k a a muistella: kenellä sormus viimeksi oli.
Sinullako, Letta? Tai sinulla, H e r t t a ? Tai sinulla, Lulu?
L e t t a rupesi y h t ä k k i ä j u o k s e m a a n , i k ä ä n k u i n jokin
muisto olisi a l k a n u t hänessä h e r ä t ä .
— Katsos nyt, t a r t t u i setä a n k a r a s t i kiinni asiaan, —
sinä olet v a r m a a n k u l j e t t a n u t sormuksen kädessäsi
t ä n n e . K ä v i t k ö portin ulkopuolella?
— En! huusi Letta.
— Kävitpä! huusi H e r t t a takaisin. — Sinä kävit toisella puolella tietä ja h u u s i t vielä perässäsi Ystävän.
352
— Mutta sormusta ei minulla ollut! Se on y h t ä hyvin
voinut olla Lululla tai Hertalla tai L i d a l l a . . .
— Se on valhe! huusi H e r t t a .
Minulla ei sormus ollut kuin pienen hetken,
vakuutti Lulu. — Se ei ollut m i n u s t a m i k ä ä n kaunis
enkä minä y m m ä r t ä n y t , miksi siitä pidettiin niin s u u r t a
ääntä.
— Tyhmeliini! sanoi Hertta.
— Jos se on j o u t u n u t tuolle puolelle porttia, niin se
on mennyttä, äänteli Heini hiljaa ja tuijotti hiekkaiseen
tiehen.
— Ei ole sanottu, koetti Lida lohdutella, — en toki
uskoisi, että Letta, s u u r i tyttö, on voinut ajatuksissaan
kuljettaa sitä t ä n n e . Vai oletko sen t e h n y t ? Koeta
J u m a l a n t ä h d e n muistella. Etkö n ä e k u i n k a onneton
Heini on.
— No n ä e n h ä n minä. M u t t a mitä te kaikki m i n u a
syytätte! Olihan siinä m u i t a . K a i k k i katselivat sormusta, kaikkien käsissä se kulki. M u t t a m i n u a te
kaikki.. .
— Ei sinusta tiedä, m u r a h t e l i Hertta, — sinä olet sellainen, sinä et t u n n u s t a . Etsit vain sellaisella kiihkolla,
että taidat muistella jotakin. Sinä sen oletkin t a i t a n u t
hukata.
Ohikulkijat alkoivat n y t kysellä, oliko jotakin k a d o tettu, ja etsivät jo m u k a n a . Autoista k ä ä n t y i v ä t
ihmiset taakseen katsomaan. K o r p i r a s t a a n vihellykset
helähtelivät jo viilenevässä illassa. Lida kietoi k ä d e n
ystävättärensä vyötäisten y m p ä r i l l e ja asteli h ä n e n
kanssaan takaisin huvilalle. He tuijottivat m o l e m m a t
tiehen, joka oli moneen k e r t a a n etsitty.
— Sormus löytyy, saat n ä h d ä ! kuiskasi Lida.
— Ei, se ei löydy, vastasi Heini eikä enää itkenyt. —
Se on minun oma syyni, mitä minä aina otin sen sormestani ja n ä y t i n sitä.
— Se oli niin kaunis, että kaikki tahtoivat sen n ä h d ä .
— Sentähden ohikulkijakin on sen niin helposti h u o mannut.
— Mutta jos se n y t onkin tällä puolella. Etsitään
vielä.
— On jo pimeä. Minä hullu, sormushan oli minun,
23 - Talvio, Kootut teokset VIII
353
m i t ä se k u u l u i m u i h i n ihmisiin. Jos se olisi ollut tavallinen kihlasormus, niin ei k u k a a n olisi sitä kysynyt
N e h ä n ovat k a i k k i samanlaiset, eihän niissä ole mit ä ä n .. . Minä hullu, minä hullu!
V a n h a täti oli jo poistunut. Äiti kanniskeli keittiöön
kahvitarpeita. Ei k u k a a n a u t t a n u t h ä n t ä . Tuomari-setä
y h ä etsi n u r m e s t a , joka oli repelöity ja pengottu. Hänen
vanha, huolellisesti säästetty m u s t a p u k u n s a oli m u l lassa ja ruohossa.
— Älä sinä sure, h y v ä veljentyttäreni, — minä tulen
omilla käsilläni seulomaan m u l l a n tässä puistossa. Sinä
saat sormuksesi, koska se on sinulle niin suuriarvoinen.
Tietystikin suuriarvoinen, asian luonnon mukaisesti,
lisäsi h ä n pelästyen, että taasen oli r i k k o n u t tunnelmaa.
— En saa s o r m u s t a takaisin, sanoi Heini hiljaa ja
kyynelittä. — Minä t u n n e n sen.
Etsijät palasivat m e l u t e n portilta. L u l u oli löytänyt
kalvosinnapin j a L e t t a k y m m e n e n p e n n i n kuparirahan.
Eversti-setä julisti juhlallisesti, että portin tuolla puolen ei sormus ole, sieltä ei enää k a n n a t a etsiä. Ja koska
ei se ollut siellä, niin sen t ä y t y y olla täällä.
— Jollei joku ohikulkija ollut sitä ehtinyt ottaa, sanoi
tuomari-setä.
— Tietysti edellyttäen, ettei sitä k u k a a n ole ottanut,
vastasi eversti s u u t t u n e e n a . — M u t t a aika oli niin lyhyt,
ettei ole l u u l t a v a a . . . Eikä ole luultavaa, että sormus
yleensä joutui sinne.
— Se se j u u r i on luultavaa, pani t u o m a r i vastaan. —
Sillä täällä ei se ole. Sormillani olen jo seulonut hiekan.
Se ei ole täällä.
N y t tuli äiti p y y t ä m ä ä n päivälliselle. Hänen kasvonsa
t u n t u i v a t entistä k a l p e a m m i l t a ja t u m m a t hiukset olivat
v a l u n e e t yli korvien.
— K a i k k i k ä y hyvin, sanoi h ä n Heinille ja laski
k ä t e n s ä h ä n e n olkapäälleen.
L e h m u s t e n alla neuvoteltiin y h ä m i n k ä ehdittiin.
Sedät kiistelivät, tytöt syyttivät toisiaan. Ihmiset portin
t a k a n a eivät olleet hajaantuneet, v a a n h a k i v a t yhä. Äiti
kutsui uudelleen syömään. Huomattiin, että puiden alla
jo oli pimeä ja että t ä y t y i j ä t t ä ä kaikki huomiseksi.
354
Täytyi p a n n a portit lukkoon j a pitää koira ulkona. Y h t äkkiä tuli L u l u juosten äitinsä luo ja h u u s i :
,— M u t t a jos h ä n on sen o t t a n u t !
Äiti pudisteli m u l t a a h ä n e n valkoiselta k a u l u k s e l t a a n
ja kysyi h ä m m ä s t y n e e n ä :
— K u k a h ä n ? K e t ä lapsi t a r k o i t t a a ?
— Hän setä Enok!
Äiti säpsähti ja pudisti p ä ä t ä ä n . Hän otti n u o r i n t a a n
kädestä ja läksi edellä sisään. Epäilys oli hänessä k u i tenkin h e r ä n n y t . M u t t a k u i n k a sormus olisi j o u t u n u t
portin taakse?
Letitsia-täti istui ikkunassa ja parsi sukkia. H ä n e n
työnsä ei koskaan loppunut. Äiti lähetti lapsen p e s e mään käsiään ja astui Heinin kanssa tädin luo.
— Tiedätkö, täti, m i t ä h ä n sanoi? kuiskasi h ä n v a n hukselle.
Letitsia S u r p a e u s nosti katseensa.
— Hän sanoo, että entä jos Enok on o t t a n u t s o r m u k sen. Ajattele.
Silloin loi täti silmäyksen yli pöydän, näki, että r u o k a
oli pöydässä ja otti silmälasit silmiltään. H ä n katsoi n y t
pitkään veljensä vaimoon ja vastasi:
— Se on j o k u sinun lapsistasi.
— K u i n k a uskallat sanoa niin, v a n h a täti?
Kun Tekla S u r p a e u s sitten siinä taisteli s u u t t u m u k sen, surun, epäilyksen ja pelon välillä, nousi täti r a s kaasti tuolistaan ja otti Heinin käden.
— Gold gab ich fur Eisen — elämä a n t a a usein k u l lasta r a u t a a .
Hän hymyili heille molemmille, äidille ja morsiamelle,
alakuloista, alistuvaa h y m y ä ä n . He seisoivat k a t e t u n
pöydän ääressä, j o k a oli ajateltu juhlapöydäksi.
— Mitä täti t a r k o i t t a a ? kysyi Heini.
— Etkö m u i s t a : Gold gab ich fur Eisen. Sodan a i k a nahan k e r r a n kultaiset k i h l a - j a vihkisormukset v a i h dettiin rautaisiin. E l ä m ä kihlaa meidät raudalla.
— K u l t a a m i n ä annoin raudasta, toisteli Heini. —
Elämä kihlaa meidät raudalla.
Äiti oli paininut kapinoitsevien t u n t e i t t e n s a kanssa ja
alkoi hymyillen määräillä kullekin paikkaansa. Heinin
paikka oli t u o m a r i - s e d ä n ja eversti-sedän välillä.
355
Ulkona läheni t ä m ä n oudon v a r h a i s k e v ä ä n aurinko
veripunaisena laskuaan. Lintujen laulu raikui toiselta
t a i v a a n ääreltä toiselle. K o r p i r a s t a a n huilu soi yli m u i den äänien. O m e n a p u i d e n v a s t a a v a u t u v a t ja tuomien
varisevat k u k k a s e t h o h t i v a t h ä m ä r ä s s ä . Aidan ulkopuolella törähtelivät autot nostaen ilmaan tomupilviä. Lentäjä kuljetti päristellen k o n e t t a a n yli kaupungin. Niem e n k i v e n huvilan aidan sisäpuolella vallitsi eristetyn
alueen r a u h a . R a u h a oli luonnossa, m u t t a ei ihmisten
sydämissä.
— H u o m e n n a etsitään uudelleen, julisti eversti-setä.
— Me l ö y d ä m m e sormuksen.
— Jollet saisikaan takaisin kultasormustasi, kuiskasi
morsiamelle Letitsia Surpaeus, — niin älä sure: elämä
a n t a a sinulle kyllä rautaisen.
II
Yöllä tapasivat äiti ja poika kodin portilla. Äiti tunsi
askeleet e n n e n k u i n poika vielä oli näkyvissäkään. Heidän p u h e l u n s a alkoi k a h d e n puolen aitaa.
— M u t t a äiti, k u i n k a sinä vielä olet ylhäällä?
— Koska m i n ä olen p a n n u t m a a t a e n n e n k u i n te kaikki
olette kotona?
Äiti sanoi sen hymyillen.
— M u t t a se on järjetöntä. Me o l e m m e n y t suuria
ihmisiä. Ennen oli toista, k u n olimme lapsia.
P o r t t i a v a u t u i ja poika tuli sisäpuolelle. Äiti oli niin
kalpea, että h ä n läpi tiheän h ä m ä r ä n i k ä ä n k u i n hohti
k y l m ä ä poikaan, j o n k a k i i h t y n y t t ä mieltä ei kolea yökään
ollut voinut vaimentaa. Äiti tunsi, että Tommin kädet
hehkuivat, että h ä n e n kasvonsa, koko h ä n e n ruumiinsa
oli kuin kuumeessa. H ä n tunsi t ä m ä n kaiken pojan avatessa ja lukitessa porttia. T o m m i n k ä d e t haparoivat ja
haparoivat. Kivääri, jota h ä n piti olallaan, oli tiellä.
Äiti asteli hymyillen ja n ä y t t i h e n g i t t ä v ä n yön pysähtyneitä tuoksuja i k ä ä n k u i n hitaasti nauttiakseen jostakin k o r v a a m a t t o m a s t a ja pian katoavasta. Poika loi
h ä n e e n silloin tällöin nopean, v a r o v a n silmäyksen.
H i e k k a heidän jalkainsa alla särisi, i k ä ä n k u i n jauhaen
r i k k i hiljaisuutta.
356
Hän aavistaa jotakin, ajatteli poika. H ä n teeskentelee,
hän soutaa tuossa pimeässä kuin lintu. Kuvitteleeko
hän, etten m i n ä sitä h u o m a a ? Hän tekisi viisaammin,
jos yksintein puhuisi suunsa puhtaaksi. Ja ensi k e r t a a
elämässä tunsi poika outoa vastenmielisyyttä äitiä
kohtaan.
Mitä on t a p a h t u n u t ? ajatteli osaltaan äiti. Mitä on
tekeillä? P i t ä ä k ö m i n u n sanoa, että minä olen levoton,
että minä olen t u s k a s t a sairas, että m i n u n lastani u h k a a
vaara? Eikö ole epärehellistä tässä n ä y t t ä ä t y y n t ä
mieltä, k u n sydän on p a k a h t u a ? Ja ensi k e r t a a elämässä
tuli äidille tunne, että vastuunalaisuus lapsista on a n k a r a
asia, että ehkä olisi parempi, jollei h ä n e l l ä k ä ä n olisi ollut
lapsia. Hänet valtasi a v u t t o m u u d e n t u n n e : h ä n ei t i e t ä nyt, mitä h ä n e n piti tehdä. Oli kuin h ä n olisi k a h l a n n u t
kaamean kylmässä vedessä ja vaivoin pidellyt k a u l a a n s a
yläpuolella, jottei tukahtuisi. Hiekka askelten alla särisi
ja särisi.
— Oletko sinä ollut levoton? sanoi poika ärtyneesti ja
k u m a r t u i v a a h t e r a n oksan alitse.
Huimaten lensi läpi äidin p ä ä n : olen, olen, sano m i k ä
sinun on, päästä m i n u t k a u h e a s t a epätietoisuudesta!
Mutta hän t u k a h d u t t i t ä m ä n ajatuksen, i k ä ä n k u i n se olisi
ollut vaarallinen liekki, ja ravisti vilkkaasti p ä ä t ä ä n :
— En. Minä h i u k a n hermostuin, k u n olit kapteenin
seurassa. M u i s t a t h a n miten isä h ä n t ä karttoi. T i e d ä n hän minä, että sinä hoidat asiasi, läksyt ja m u u t k i n . E h k ä
isä todella oli hänelle liian kova. E h k ä isä tuomitsi n u o
naapuritkin liian a n k a r a s t i . . .
Tommi n a u r a h t i myrkyllisesti.
— Niin, niin, jatkoi äiti. — Isä oli sellainen j o k o - t a h i ihminen. Olet kyllä aivan oikeassa: m i n u n t ä y t y y ajoissa
mennä vuoteeseen. T ä m ä u n e t t o m u u s on t e h n y t m i n u s t a
yökulkijan. N u k u hyvin.
Hänen kätensä tuskin kosketti pojan k ä t t ä . L ä m p i m ä t
sanat olivat räikeässä ristiriidassa k ä d e n k y l m ä n sivellyksen kanssa, j o k a v a i k u t t i k u u m a a n ihoon kuin p y y h käisy m ä r ä l l ä vaatteella.
Poika oikaisi nopeasti k ä t e n s ä ja n ä y t t i äidille k i v ä ä riä. Äiti oli sen kyllä kaiken aikaa n ä h n y t . Poika p u h u i
kiireesti i k ä ä n k u i n estääkseen äitiä vielä lähtemästä.
357
K u i n k a hyvä, etten r u v e n n u t m o i t t i m a a n enkä kyselemään, ajatteli äiti, ja h ä n e n tuli helpompi olla. K u n h a n aina muistaisin, että h ä n on ihminen, joka lapsuudesta on a s t u n u t suoraan m i e h u u t e e n , että h ä n on yksi
sodan poikasia . . .
— T ä m ä tässä, p u h u i Tommi, — katso toki tänne, äiti,
t ä m ä on n y t m i n u n ! Nyt ei m e i d ä n tarvitse pelätä
pimeinä syysiltoina. Sinä ihmettelet mistä olen t ä m ä n
s a a n u t ja miten. Olenpahan n y t vain. Hyvin, hyvin h a l valla. Se taiteilija oli s a a n u t p u u s k a n ja osti kiväärin.
P u u s k a meni ohi ja n y t taas piti m y y d ä . Olemme t u l leet hyviksi ystäviksi ja niin h ä n m y i minulle. Mistä
m i n ä sain r a h a t ? Älä n y t huoli udella. Sain n y t vain.
— Hyvä on, h y v ä on. Saatko myöskin u n t a . . .
— Etkö todella ole minulle pahoillasi tuosta kivääristä?
— En. Jos sinä olet s a a n u t sen h a l v a l l a . . . ja saanut
irti r a h a t , niin m i t ä p ä m i n ä olisin m u u t a kuin iloinen.
Äidin k a l p e a t kasvot v ä l ä h t i v ä t pimeässä. Hänen
h y m y n s ä oli voiton h y m y ä . Poika t a r t t u i yhtäkkiä
h ä n e n käteensä j a t a l u t t i h ä n t ä p o r t a i t a kohti.
— Sinä olet k u i t e n k i n kaikista r a k k a i n , kuiskasi hän
alttiisti i k ä ä n k u i n h ä n olisi näissä sanoissa löytänyt
rauhan.
— Hyvä on, h y v ä on, saatko n y t u n t a .
— Saatko sinä?
— Kyllä, kyllä.
Heidän kätensä erosivat ja askeleet veivät eri h a a roille, m u t t a kuin yhteisestä sopimuksesta he hetken
perästä p y s ä h t y i v ä t l a u s u m a a n sanoja, j o t k a antoivat
heille tilaisuutta y h ä viipymään. He leikkivät näillä
sanoilla: he tunsivat molemmat, että k y s y m y s t e n verkko
piteli heitä.
— Mitä sinä sanoit, äiti?
— En mitään, poikani.
— K u n minä ihan luulin.
— On niin kaunista. Katso n y t noita tuomia. En ole
ikinä n ä h n y t tuomien k u k k i v a n kuutamossa.
— Sitä sinä et n y t ajattele, v a a n jotain aivan toista.
— M u t t a r a k a s lapsi, eikö se sitten ole kummallista?
358
Sinusta on paljon kummallisempaa, että t ä n ä ä n
tapasit m i n u t E n o k - s e d ä n seurassa!
Äiti vaikeni yllätettynä. P o i k a tunsi vuorostaan n y t
päässeensä voiton puolelle. H ä n t ä viehätti kiusoitella
äitiä ja äidin h i u k a n nolot vastaukset veivät h ä n t ä y h ä
kauemma ja k a u e m m a .
— No niin, tietysti sekin oli kummallista. M u t t a
arvaan, että tapasit h ä n e t Laxilla.
— Mistä sinä sitten tiedät m i n u n olleen Laxilla?
— Enhän t i e d ä k ä ä n — ehket ollut.
— Olin, olin k u i n olinkin. M u t t a sinulla ei ollut syytä
uskoa m i n u n olleen siellä, k u n olin luvannut, etten enää
mene.
— Sellaisia lupauksia ei aina pidetä.
— Kyllä m i n ä pidän. M u t t a en ollut siellä huvikseni,
vaan asialla. T ä m ä n k i v ä ä r i n takia. Hieroimme k a u p paa taiteilijan kanssa.
— Sinä n ä y t ä t olevan kovin onnellinen tuosta
kivääristä.
— Olen. En antaisi sitä pois mistään hinnasta. Sodassa
tottui kivääriin. On melkein niinkuin puuttuisi käsi,
jollei ole kivääriä.
— Pimeitä syysiltoja v a r t e n ehket sitä tarvitse. O n h a n
mahdollista, ettei meillä enää ole t ä t ä kotia.
— Sitä m a h d o l l i s u u t t a ei ole. Ei voi olla! K u i n k a me
myisimme isän kodin. E t h ä n n y t sellaista ajattele
tosissasi.
— Sellaisista asioista ei lasketa leikkiä.
— Ei tule kysymykseen, että me m y i s i m m e Niemenkiven.
— Mutta lapsi, onko m e i d ä n taloudellinen a s e m a m m e
sinulle niin t u n t e m a t o n ?
— Kyllä m i n ä tiedän. M u t t a . . . m u t t a . . . j ä t ä s e
minun haltuuni.
— Jos olisit v a n h e m p i . Jos olisit t o i m e s s a . . . M u t t a
sinähän k ä y t koulua.
— Niin, minä olen m y ö h ä s t y n y t , m u t t a ehken ole niin
kykenemätön kuin luulet. Niin, niin, äiti. K u k a t i e s
minulla on keinoja. Sen vain sanon: Niemenkiveä ei
myydä.
— Sinun salaperäisyytesi pelottaa minua.
359
— Sinähän aina pelästyelet. K a i k k i a sinä säikähdät
sinä p i k k u äiti.
— Nyt m u i s t a n : kapteeni p u h u i jotakin avusta. Ethän
toki ole missään tekemisissä h ä n e n kanssaan. Ethän
J u m a l a n tähden?
— Joko sinä taas alat h ä n t ä epäillä? Minun v a k a u m u k s e n i on, että isä on ollut hänelle liian kova. Mitä
h ä n on t e h n y t ?
— J o k a tapauksessa jotain huonoa ja r u m a a . Isällesi
oli teidän kunniallisen n i m e n n e suojeleminen t ä r k e ä m pää kuin m i k ä ä n m u u . E h k ä joskus k e r r o n sinulle.
M u t t a n y t kuitenkin m e n e m m e n u k k u m a a n .
— Te s y y t ä t t e h ä n t ä epärehellisestä konkurssista.
Niinkö? Sekö se on, mitä h ä n on t e h n y t ? Onko sitten
todistettu, että se oli epärehellinen?
Äiti veti huivia t i u k e m m a ympärilleen ja vilu kuului
h ä n e n äänessään, k u n h ä n sanoi:
— Sinä p u h u t näistä asioista kovin keveästi. Meidän
talossa on epärehellistä v a r a r i k k o a aina m a i n i t t u vain
vakavissa perheneuvotteluissa neljän seinän sisäpuolella.
— K u k a sitä n y t niin rehellisenä pääsee elämän läpi.
— Sinun isäsi pääsi.
— M u t t a eikö isoisästäkin p u h u t a jotakin? Enok-setä
mainitsi jotakin.
— Lapseni, minä luulen, että me e m m e t ä n ä iltana
saa t ä t ä asiaa selväksi. S i n u n h a n t ä y t y y olla koulussa
kello kahdeksan. Ja n y t on kello yksi.
— En m i n ä ole e n s i n k ä ä n väsynyt. V ä h ä n sinä
m i n u u n luotat, äiti, k u n pidät m i n u a kaiken ulkopuolella, i k ä ä n k u i n olisin lapsi.
— Minä usein unohdan, että olet ollut m u k a n a
sodassa. Olethan vasta seitsemäntoista vanha. Minä
olisin niin mielelläni suonut sinulle h i u k a n nuoruutta.
— Roskaa, äiti. A n n a m i n u n tietää, mistä syytätte
Enok-setää.
— Minä k e r r o n sinulle kaikki. V a i k k a en tänä iltana.
— Minä olen E n o k - s e d ä s t ä s a a n u t niin h y v ä n käsityksen. Hän on avulias ja h y v ä s y d ä m i n e n .
— Ehkä. V a i k k a isäsi kutsui sitä heikkoudeksi.
— Hän oli kuullut, että meillä oli vaikeuksia. Ja hän
360
oli heti valmis miettimään, m i t e n voisimme pelastaa
huvilan, joka v a r m a a n on meille r a k a s .
— Lapseni, e t h ä n vain ole r y h t y n y t kapteenin kanssa
mihinkään yhteistyöhön!
— Olisit kuullut, miten h ä n p u h u i isästäni. Hän
sanoi, että h ä n olisi ollut p y s t y v ä kaikkein t ä r k e i m p i i n
toimiin ja että h ä n olisi ne saanutkin, jos h ä n olisi h i u kankin t a h t o n u t t a i v u t t a a niskaansa.
— Niin, niin!
— Meillä olisi voinut olla yllinkyllin varoja, jos isä
olisi t a h t o n u t olla h i u k a n sovittelevampi.
— Niin, niin.
— Tietysti h ä n teki v a k a u m u k s e n s a m u k a a n . M u t t a
varmaan isoisäkin teki samoin. Ihmiset ovat niin e r i laiset ja v a k a u m u s voi olla niin erilainen. E h k ä p ä E n o k setäkin on t e h n y t o m a n v a k a u m u k s e n s a m u k a a n . M e i dän ei pitäisi h ä n t ä niin tuomita.
Äiti ja poika olivat tulleet eteiseen ja seisoivat i k k u nan alla, missä punaiset v e r e n p i s a r a n k u k a t t u m m i n a
palloina e r o t t a u t u i v a t pimeästä. Tommi p u h u i h i u k a n
kiihtyneesti, t ä y t y i sulkea ovi, etteivät n u k k u v a t heräisi.
— Isäsi p e r i a a t e oli, että lapsille piti j ä t t ä ä h y v ä
nimi. Et tiedä, miten h ä n taisteli t ä m ä n asian vuoksi.
— Roskaa, äiti. A n n a a n t e e k s i . . . Sinähän aivan
pelästyt. No niin, en t a r k o i t t a n u t m i t ä ä n p a h a a . T a r k o i tin vain, että jokainen itse luo nimensä. Ei nimeä
peritä . . . E n n e n a i k a a n e h k ä perittiin, m u t t a n y t o n
tykkänään toinen aika. Sota on sellainen asia, että se
kääntää m a a i l m a n saranoillaan. Ei sitä y m m ä r r ä m u u t
kuin se joka on ollut sodassa. T ä n ä ä n elät — h u o m e n n a
kuolet! Se on sitä. Hyvä nimi — no niin, e h k ä sekin on
jonkinlainen astinlauta. M u t t a m i k ä p ä S u r p a e u s t e n k a a n
nimen pelastaa, v a i k k a isä taisteli sen puolesta: Enoksetä ja isoisä ja ties k u t k a m u u t jo h i m m e n t ä v ä t sitä!
— K u n h a n et vain sinä sitä tekisi eikä k u k a a n isäsi
lapsista.
Äiti säikähti itsekin näitä sanoja, j o t k a olivat päässeet
hänen h u u l i l t a a n h ä n e n t i e t ä m ä t t ä ä n ja t a h t o m a t t a a n ,
ikäänkuin toinen olisi ne lausunut. Hän oli valmis soimaamaan suuta, joka oli sanat ä ä n t ä n y t , aivan niinkuin
hän äsken oli n ä r k ä s t y n y t vanhalle tädille. Hän kiihtyi
361
viattomien lastensa puolesta, h ä n tunsi epäluulossa solvauksen vainajaa vastaan. E n n e n k u i n Tommi oli ehtin y t m i t ä ä n sanoa, p u h u i h ä n syvällä v a k a u m u k s e l l a :
— Minä tiedän, että te k a i k k i p i d ä t t e isänne nimen
p u h t a a n a . Koko teidän isänne elämä tarkoitti tämän
nimen puhdistamista. Teissä elää isänne henki, te olette
hänelle uskolliset. Älköön k u k a a n t u l k o k a a n m u u t a
sanomaan.
Tommi n a u r a h t i pimeässä.
Äiti oli jo mainitsemaisillaan Letitsia-tädin nimen,
m u t t a h ä n vaikeni k u i t e n k i n ajoissa. Heinin sormus
j o h t u i samassa h ä n e n mieleensä. Hän oli todella sen
k o k o n a a n u n o h t a n u t . K u i n k a h ä n oli voinutkin. Hän
piti k u i t e n k i n niin paljon Heinistä. Heini v a r m a a n ei
t ä n ä yönä s a a n u t u n t a . T y t t ö r a u k k a . Puhelivatko tytöt
vielä ylhäällä huoneessaan?
— Niin, kuule, lausui h ä n y h t ä k k i ä , — ajattele, kun
Heinin kihlasormus t ä n ä ä n katosi. Meidän juodessamme
kahvia. Sitä katseltiin ja ihailtiin ja Heini otti sen, v a r o m a t t o m a s t i kyllä, sormestaan. Me istuimme, niinkuin
tavallisesti, lehmusten alla. Sitä etsittiin niin että r u o h o kin n y h d e t t i i n maasta, m u t t a ei voitu löytää. Etsimme
kaikki. Tietysti se Heinille oli suuri suru. Ja meille k a i kille. Sedät lupasivat m o l e m m a t heti h u o m e n a a m u n a
tulla etsimään. Mikael-setä lupasi seuloa mullankin.
P e l k ä ä n kuitenkin, ettei se auta. Sormus meni kuin maan
alle.
K u l u i h e t k i e n n e n k u i n T o m m i Surpaeus p u h u i :
— Sekö Heinin timanttisormus? Sehän ei ollut mikään
sileä kihlasormus. Niin, niin, se josta on niin paljon
kiistelty. Totta p u h u e n m i n ä en m u i s t a m i n k ä näköinen
koko sormus o l i . . . Tai ehkä m i n ä sentään näin sen.
No, Heinihän on niin j ä r k e v ä . L u u t n a n t t i Vasara antaa
hänelle toisen sormuksen. H ä n oli h y v ä mies, pojat pitivät hänestä. K a n n o i m m e yhdessä h a a v o i t t u n u t t a m e t sästä kilometrin m a t k a n . H ä n kuoli siinä, hänellä oli
k a u h e a t tuskat, m u t t a h ä n ei valittanut. Hän oli päässyt pakoon punaisilta ja oli siitä onnellinen.
Äidin silmät t ä h t ä s i v ä t v i l k k u m a t t a poikaan.
— M u i s t a t h a n toki Heinin sormuksen, puheli hän. —
362
Siinä oli keskellä helmi ja y m p ä r i l l ä pieniä timantteja.
Tiedätkö jotakin? Onko sormus löydetty?
Poika tuijotti h ä n t ä suoraan silmiin.
— K u i n k a niin? kysyi h ä n n ä r k ä s t y n e e n ä . — Eikö se
pudonnut pihamaalle? M i n ä h ä n olin poissa, ä s k e n h ä n
tulin kotiin, itsehän olit m i n u a vastassa.
— K u n ei v a r m a a n tiedetä, olisiko sormus j o u t u n u t
ulkopuolelle aitaa. Sitä koetettiin etsiä sieltäkin.
— Olisiko sormus voinut j o u t u a ulkopuolelle porttia?
kysyi Tommi.
— Te tulitte j u u r i silloin, k u n sormusta katseltiin,
tytöt ja pieni veljesi läksivät m i n u n kanssani. J o k u olisi
voinut ajatuksissaan k u l j e t t a a sormusta käsissään. Minä
en tiedä, sormus ei ensinkään j o u t u n u t minulle. Heini
oli kyllä hyvin varomaton, k u n otti sormuksen k ä d e s tään. Me h ä t ä y d y i m m e k a i k k i h i u k a n , k u n kapteeni tuli
sinun seurassasi. Sedät arvelivat, että mahdollisesti j u u r i
siinä joku olisi voinut ajatuksissaan viedä sormuksen
muassaan.
— Olisiko j o k u n y t ollut niin hajamielinen, sanoi
Tommi.
— H e r t t a syytti L e t t a a ja L e t t a H e r t t a a . Pieni v e l jesi lausui sen oudon olettamuksen, e t t ä . .. M u t t a
yhdentekevää. Mitäpä sinä sormuksesta tietäisit.
— Minkä olettamuksen? kysyi Tommi nopeaan.
— Ei siitä k a n n a t a p u h u a . Hän on lapsi.
— M u t t a äiti sanoisi nyt.
— Mikä sinulle tuli?
— Ei m i k ä ä n . Mikä minulle sitten olisi tullut.
— Menemmekö n y t vihdoinkin n u k k u m a a n .
— Minä en m e n e e n n e n k u i n sanot, m i n k ä viisauden
Lulu lasketti.
— Hyvänen aika, lapseni. K u n ei se ole m i n k ä ä n
arvoinen asia.
— Tietysti te taas epäilitte jotakin ihmistä.
— Emme. K u u l e t h a n , että se oli pieni veljesi.
— Jos sinä tietäisit äiti, k u i n k a sinä h e r m o s t u t a t
tuolla tavallasi. Sinä alat k e r t o a ja y h t ä k k i ä keskeytät.
Se on ilkeää.
— S a a t h a n sinä sen tietää, jos v ä l t t ä m ä t t ä tahdot.
— Tahdon, kyllä m i n ä tahdon.
363
— Pieni veljesi vain sanoi, että ehkä kapteeni on ottan u t sormuksen.
— Vai niin, vai niin.
— En olisi t a h t o n u t sinua kiihdyttää, sinä kun nyt
k e r t a k a i k k i a a n puolustat h ä n t ä .
— Mitä minä n y t siitä kiihtyisin. Jos h ä n olisi n ä h n y t sormuksen tiellä, niin olisipa h ä n ollut aika pölkkypää, jollei olisi o t t a n u t sitä ylös. M a h d o t o n t a h a n hänen
olisi ollut tietää, että se oli Heinin. Toinen asia on tietysti, olisiko h ä n pistänyt sen t a s k u u n s a ja mennyt
poliisikamariin i l m o i t t a m a a n sitä. E h k ä h ä n olisi mennyt.
— M u t t a e h k ä h ä n todella on l ö y t ä n y t sormuksen?
kuiskasi äiti ja t a r t t u i poikansa käteen.
Se ei ollut niin k u u m a kuin äsken.
— Niin, ehkä, sanoi T o m m i ja veti pois kätensä. —
En k u i t e n k a a n usko. Kai h ä n olisi jotakin maininnut,
jos olisi sormuksen löytänyt. M u t t a voinhan minä kysyä
häneltä.
— Sinä siis t a p a a t h ä n e t ?
— Niin, kyllä kai. E h k ä jo h u o m e n n a .
— Jos Heini saisikin takaisin sormuksensa!
— Oliko h ä n h y v i n surullinen?
— Oli. Ajattele n y t : kihlasormus. Ja vielä lisäksi niin
kallisarvoinen.
— Oliko se todella niin kallisarvoinen?
— K y l l ä se oli.
— Oikeinko Heini sitten aikoo r u v e t a s u r e m a a n tuota
sormusta?
— En tiedä. Kyllä h ä n eilen oli hyvin surullinen.
— Ei suinkaan h ä n niin hullu ole, että r u p e a a surem a a n . H ä n h ä n on niin j ä r k e v ä ja miesmäinen.
Äiti kävi uudelleen kiinni poikansa käteen.
— Kuule, tiedätkö jotakin Heinin sormuksesta? sanoi
h ä n . — Minusta t u n t u u niin k u m m a l l i s e l t a . . . Ikäänkuin sinä tietäisit. Onko hän, kapteeni, sittenkin löytän y t sormuksen?
Tommi painoi äitinsä k ä t t ä niin että miltei koski.
Pojan k ä d e t olivat aivan k y l m ä t .
— Voinhan minä kysyä häneltä, sanoi hän. — Mutta
uskon, että se on t u r h a a . E h k ä sormus vielä löytyy pihamaalta. On hyvin v ä h ä n luultavaa, että se olisi joutunut
364
aidan taakse. J a h k a n y t sedät h u o m e n n a seulovat m u l lan, niin eiköhän k a d o n n u t l a m m a s löydy. Jollei olisi
niin pimeä, niin alkaisin etsiä vielä t ä n ä yönä.
Ei, p o r t i t h a n ovat kiinni, ei k u k a a n n y t yöllä tule
tänne.
— Mutta eikö sitten eilen k ä y n y t ketään? Eikö k e t ä ä n
juoksupoikaa tai kerjäläistä, t a i . . . yleensä k e t ä ä n v i e rasta?
— Ei ketään. H y v ä ä yötä nyt, r a k a s lapseni. Meidän
täytyy tästäpuoleen p a n e u t u a ajoissa n u k k u m a a n . T ä m ä
valvominen ei ole terveellistä. Varsinkin näin l u k u k a u den lopussa.
— Kuule, äiti, k u n m i n u n niin tekisi mieli r u v e t a etsimään Heinin sormusta. E n t ä jos m i n ä löytäisin. Otan
lyhdyn.
—. Mitenkä sinä löytäisit! Meitä on ollut k y m m e n e n
henkeä etsimässä.
— M u t t a jos m i n ä sittenkin löytäisin. Olen v a r m a ,
että löytäisin.
— Tommi, lapseni, tiedätkö jotakin sormuksesta?
Poika rupesi n a u r a m a a n , t a r t t u i äitiään hartioista
kiinni ja ravisti h ä n t ä .
— Mitä i h m e t t ä sinä p u h u t ? Mistä m i n ä tietäisin?
Ethän luule, että m i n ä olen löytänyt sormuksen?
— K u i n k a sinä sitten voit sanoa olevasi v a r m a , että
löytäisit sormuksen?
— No, h y v ä n e n aika, k u n se täällä on h u k k u n u t , niin
sen täytyy t ä ä l t ä löytyä! E t t e ole osanneet etsiä.
— Nyt me m e n e m m e levolle. Minun on p a h a olla, en
ehkä ole aivan t e r v e . Y h d e n asian vain sanon sinulle,
l a p s e n i . . . Kuuletko? E t h ä n toki aio t ä n ä i l t a n a r u v e t a
etsimään.
— Olisi h a u s k a a h u o m i s a a m u n a ottaa Heini v a s t a a n
lahja kädessä.
— Sinun t ä y t y y k u u n n e l l a m i t ä sinulle sanon: jos sinä
otat kapteenilta r a h a a . . . tai jotakin a p u a pelastaaksesi
huvilaa, niin saat olla v a r m a , että m i n ä m y y n sen.
Myyn kylmällä sydämellä.
— Äiti, voisitko m y y d ä kotimme?
— Kylmällä sydämellä. Olen a s u n u t täällä k a h d e k s a n toista kesää ja viisi talvea, olen i s t u t t a n u t puut, olen
365
n ä h n y t teidän kaikkien kasvavan. M u t t a m i n ä lähden
t ä ä l t ä ilman kaipausta, jos se on tarpeellista.
— K o v a sinä olet, äiti.
— No katso nyt, T o m m i — oletko todella aikonut t u r v a u t u a kapteenin a p u u n ?
— Koska m i n ä olen sen sanonut? Sinä kuvittelet, äiti.
J a kärsit t u r h a n p ä i t e n .
— T ä n ä ä n elän — h u o m e n n a e h k ä olen kuollut. Sitä
se on.
— S e n h ä n me k a i k k i t i e d ä m m e . S e n p ä t ä h d e n : tee
elämä niin h a u s k a k s i ja siedettäväksi k u i n mahdollista.
— Se on sodan opetus. Minun oppimestarini on ollut
r a u h a : tee k u o l e m a niin sovinnolliseksi ja iloiseksi kuin
suinkin.
— K u m m a l l i s t a j o u k k o a te olette te naiset. Niin
monenlaisia teissä tapaa. Ja aina te p y r i t t e pitämään
k u o l e m a a silmienne edessä. I k ä ä n k u i n ei siihen ehtisi.
— K u n k a i k k i on niin pian ohi.
— No m u t t a j u u r i siksi. Ei k a n n a t a ottaa asioita raskaasti, ei kaivella v a n h o j a syntejä ja yhtsekäymisiä.
Niinkuin ei n y t niitä olisi jokaisella. Minä olen nuori,
minä. E m m e tiedä, m i n ä päivänä sota jälleen puhkeaa.
Paise ei vielä ole l a i n k a a n poissa. Vieläkö tytöt ovat
ylhäällä?
Äiti istui arkulla, jota aina näin keväisin y m p ä r ö i naftaliinin haju. H ä n e n kasvonsa saattoi erottaa selvemm i n k u i n äsken. A a m u n vihertävässä kajastuksessa oliv a t ne keltaisen kalpeat. M u t t a h ä n hymyili. Oli mahdoton t u n k e a h ä n e n h y m y n s ä läpi ja tietää, oliko hän
iloinen vaiko surullinen, levollinen vaiko levoton.
— Heini r a u k k a kai ei saa u n t a .
— H ä n ajattelee tietysti sormustaan!
— Ehkei h ä n niin paljon sure sulhasensa tähden kuin
sukulaisten, joille sormus oli perhekalleus.
— P i t ä ä k o e t t a a löytää Heinille h ä n e n sormuksensa.
Äiti ojensi pojalle istualtaan kätensä. Molemmat
h y m y i l i v ä t ja molempien k ä d e t olivat j ä ä k y l m ä t . Ikkunalla saattoi jo e r o t t a a punaiset kukkaset, jotka kuin
pienet v e r t a t i h k u v a t sydämet riippuivat oksillaan.
Ulkona valkeni verkalleen k e v ä t a a m u . Nuoret lehdet,
k u k k i v a t tuomet, koko ennen aikaansa eloon herännyt
366
luonto seisoi k u i n j ä ä t y n e e n ä t a i v a a n k u v u n alla, jolta
tähdet vasta olivat s a m m u n e e t ja j o k a oli kolea ja l u m e n karvainen. Äiti tuijotti hymyillen a a m u a kohden, i k ä ä n kuin h ä n olisi k u u n n e l l u t leivosta. H ä n k u u n t e l i itse
asiassa sydämensä lyöntejä, peläten että ne ilmaisisivat
hänet. Hänen sydämensä ei laulanut, se h u u s i hädässä.
Hänen h u u l e n s a tapailivat joitakin t u t t u j a sanoja.
»Kaikki on niin pian ohi», »kaikki k ä y aina hyvin».
Mutta ne tulivat tyhjästä ja m e n i v ä t tyhjään. H ä n ei
nähnyt edessään tietä, k a i k k i oli täydellistä korpea.
Mitä oli h ä n e n lapsellensa t a p a h t u n u t , sodan p o i k a selle, joka vailla n u o r u u t t a oli a s t u n u t keskelle e l ä m ä ä ?
Sillaikaa juoksi Tommi t ä y n n ä voimaa ylös p o r t a i t a
vinttikamariinsa. Hän olisi t a h t o n u t viheltää ja l a u l a a
ja lisäksi h u u t a a ja painiskella. Hän muisti kuitenkin,
ettei se m i t e n k ä ä n k ä y n y t päinsä näin keskellä yötä ja
äidin ollessa tuolla päällä. Niin, niin, h ä n oli surullinen!
Vaikka h ä n hymyili, niin h ä n oli surullinen. Sitähän h ä n
nykyään aina oli. Jos j o k u oli kuollut, niin katsoivat
omaiset velvollisuudekseen vuosikausia olla surullisia.
Täytyi siis olla hiljaa.
Tommi kourasi sormillaan liivinsä t a s k u a ja astui
nopeasti. Tuskin h ä n malttoi odottaa, että sai esiin a v a i men ja pääsi sisään. H ä n astui oikopäätä i k k u n a a n ja
otti taskustaan pienen esineen.
Sormus. Siinä se oli. Ja Heinin kihlasormus se tosiaan
oli. Hän muisti kyllä n y t selvästi, että e n n e n k i n oli
nähnyt tämän, vaikkei h ä n ottaessaan pienen esineen
maasta ollut tullut ajatelleeksi, että se voisi k u u l u a j o l lekin tutulle. Niin, sitä h ä n todella ei ollut voinut a a v i s taa. Aivan ajatuksissaan h ä n oli pistänyt sormuksen
taskuunsa, k u n se sattui h ä n e n silmiinsä. Se oli kaunis.
Ja se oli kallisarvoinen. K u n h ä n sen n ä k i maassa, luuli
hän sitä tuskin sen arvoiseksi, että viitsi ottaa ylös.
Kaunis se oli, ei ollut ihme, että Heini itki.
Täällä se oli ollut h ä n e n taskussaan kaiken aikaa, j o l loin he kaikki etsivät sitä k u i n hullut. No niin, h u o menna on h a u s k a hetki, k u n he taasen h a k e v a t . S e d ä t
seulovat multaa, väittelevät kieltolaista ja m u i s t a h u l l u 367
tuksista. Silloin h ä n m e n e e ja paiskaa sormuksen keskelle seulaa.
T o m m i n t ä y t y i n a u r a a , k u n h ä n ajatteli setiä j a m u l lan seulomista. Sellaista sanojen ja asioiden ainaista
seulomista se oli heidän elämänsä.
Ei, on sittenkin h a u s k e m p a a a n t a a sormus Heinille
itselleen, Heini v a r m a a n k a r k a a k a u l a a n ja suutelee keskelle suuta, niinkuin ennen maailmassa. T ä n ä vuonna ei
Heini suudellut. Se on sitä, että h ä n on kihloissa. Ei, ei
enää tule h y v ä i l e m ä ä n s e r k k u a a n . Oli sekin aikaa, kun
hän, Tommi, oli r a k a s t u n u t t ä h ä n Heiniin, v a i k k a hän
on niin paljon v a n h e m p i . Nyt hänellä on Raina. Ja
Raina on taasen h ä n t ä v a n h e m p i . Vielä paljon vanhempi
k u i n Heini oli. Mikä p e r h a n a siinä p i t ä ä k i n olla, että
h ä n aina h u l l a a n t u u vanhoihin ihmisiin! Roskaa! Heinih ä n on itse heleä n u o r u u s ja nuori on Rainakin. Ja k a u niit ovat m o l e m m a t . I k ä v ä ä asiassa on se, että Raina on
gulashin rouva. V ä h ä t sentään siitäkään. Ilmaa! Roskaa! Kaunis olisi t ä m ä k o r u Rainan täyteläisessä
kädessä. Se ei sopisi m u u t a kuin pikkusormeen. Heinillä
on kovin k a p e a t sormet. Raina ihastuisi. Jos h ä n k ä y t täisi sitä pikkusormessaan, niin ei mieskään voisi kysellä.
M u t t a onko sormuksessa e h k ä l u u t n a n t i n nimi? P e r h a n a n pimeää täällä vielä on. K i v ä ä r i — jäikö se alas?
Kivääri, hitto vie, sehän on m a k s e t t a v a t ä m ä n k o r u n hinnalla. Sehän hänellä oli selvänä tarkoituksena, k u n hän
otti sormuksen maasta, että h ä n n y t voi lunastaa kiväärin. Ja sen h ä n myöskin heti laski, että niin paljon tällä
k o r u l l a v a r m a a n saa, että m a k s a a pyssyn Martomaalle.
Äh sentään — ties m i t ä tässä oikein n y t tekee!
Olisi h a u s k a a paiskata sormus setien seulaan, hauskaa
a n t a a se Heinille itselleen, h a u s k a a a n t a a se Rainalle.
M u t t a kultasepälle se olisi m y y t ä v ä ja Martomaalle
a n n e t t a v a r a h a t . Totta p u h u e n , eiköpähän h ä n sentään
ajatellut ottaessaan sormuksen maasta, että h ä n sillä
m a k s a a kiväärin. Hän arvosteli heti sormuksen sen
arvoiseksi, että k i v ä ä r i sillä tulee maksetuksi. Hän
uskoi silloin, että sormus oli t u n t e m a t t o m a n . Mutta
t ä m ä n t u n t e m a t t o m a n omaisuuden perustuksella tuli
k i v ä ä r i h ä n e n omakseen. Millä h ä n sen maksaa, jos antaa
pois sormuksen?
368
Täytyy a n t a a pois k i v ä ä r i myös!
Tuoko, jota h ä n niin on k a i v a n n u t ? Ei, sehän ei ole
tässä, se jäi alas.
Kaunis kappale, j a h k a sen puhdistaa. Ihmiset eivät
osaa hoitaa kiväärejä. Ruostua annetaan, viikkokausia
pidetään voitelematta ja p u h d i s t a m a t t a . Siro se on
vehje. He lähtevät, Yngve ja hän, moottoriveneellä saaristoon, j a h k a metsästysaika alkaa. Suurilla saarilla
niitä on jäniksiä niin että j u o k s e v a t toisensa kumoon.
Mikä se on tuo pieni sormus sen sorean kappaleen r i n nalla, jolla voi k a r k o i t t a a rosvot ja a m p u a riistaa. Paistit
hän toimittaa kotiin, äidin ei tarvitse m e n n ä torille l a i n kaan. Että u n o h t u i k i n alas se vehje. M u t t a äiti piti siinä
niin pitkiä puheita. Mitä se on tällainen sormus k i v ä ä r i n
rinnalla!
Heini tuli y h t ä k k i ä h ä n e n silmiensä eteen sellaisena
kuin hän n ä k i h ä n e t k e r r a n ' talvella, m o n t a v u o t t a sitten.
He läksivät isän kanssa aivan o d o t t a m a t t a Niemeen. Oli
uudenvuoden aatto ja j o u l u k u u s i oli vielä salin p e r m a n nolla. Juostiin ja huudettiin, ja koira h a u k k u i . Heini
juoksi esiin tyttöjen huoneesta, hiukset hajalla ja p y y h e liina — tai m i k ä v a a t e lienee ollut — hartioilla. H ä n
kiljahti, k u n isä ja T o m m i astuivat vastaan. Samassa h ä n
kuitenkin tunsi miehet ja k ä v i kesyksi ja antoi isän pitää
hyvänä niin paljon kuin isä tahtoi. T o m m i n h ä n sulki
syliinsä ja suuteli h ä n t ä keskelle suuta. T o m m i olikin
silloin niin pienikasvuinen, että suututti. H ä n työnsi
serkkua syrjään, h ä n t ä hävetti, h ä n olisi suonut, että
Heini olisi t e h n y t sen heidän ollessaan k a h d e n k e s k e n .
Pyörrytti vieläkin, k u n sitä ajatteli.
Hän a n t a a sormuksen Heinille itselleen, totisesti. Heini
katsoo h ä n e e n iloisesti, Heinillä on kauniit silmät ja
Heini on hyvä. Ja V a s a r a s t a k i n pitivät pojat.
Helkkarin hieno sormus. Siitä saisi paljon e n e m m ä n
rahaa kuin kolmesataa m a r k k a a . Voisi ostaa k a i k e n laista. Vaikkapa pari k r a v a t t i a . On p u u t e kaikesta. V a a leat kengätkin olisivat h a u s k a t näin suvella.
Kyllä pitäisi Rainakin sormuksesta. Hänellä on niitä
paljon, konsuli kyllä on ostanut. M u t t a ei y h t ä ä n näin
hienoa. Raina r a u k k a . Raina on onneton. R a i n a on ollut
tyhmä, k u n otti k a u h e a n miehen. Raina oli köyhä ja
24 — Talvio, Kootut teokset VIII
369
tahtoi päästä köyhyydestä. K ö y h y y s ei ole m i k ä ä n ilo.
Eikä sitä liioin voi t e k e m ä l l ä k ä ä n t e h d ä miksikään erikoiseksi ansioksi, v a i k k a sedät sitä siksi koettavat. He
ovat k ö y h ä ä ylhäisöä ja ylpeilevät siitä. Valioproletariaattia. Ei, köyhyys ei ole m i k ä ä n ilo eikä m i k ä ä n hyve.
Hän, Tommi, a i n a k a a n ei tahdo elää köyhänä. Tänään
ihminen elää ja h u o m e n n a voi olla kuolleena. Roskaa!
Taivaalla purjehtii jo r u u s u n v ä r i n e n pilvi. Se on lähet e t t y partioretkelle. Koko taivaanlaen se n ä k e e kuin
k ä m m e n e l t ä ä n . H u o m e n n a l ä h e t e t ä ä n Heini-serkun kihlasormus seikkailulle. Joko se lentää Heinin sormeen.
Tai setien seulaan. Tai panttilainastoon. Tai Rainan
käteen.
Olipa onni, ettei h ä n kenellekään m a i n i n n u t löytäneensä sormusta, ei kapteenillekaan. K u k a a n ei tiedä,
että se on hänellä. H a u s k a a tulee olemaan huomenna,
k u n ne kaikki etsivät.
Rainalle ei sitä voi a n t a a — se asia ei menettele! Olipa
h ä n hullu, k u n ei heti y m m ä r t ä n y t , että Raina asuu tästä
pienen m a t k a n päässä. Tiellä voisivat naiset t a v a t a toisensa ja sitten — niin, sitten sitä vasta h u k a s s a oltaisiin.
E p ä l u o t e t t a v a t ovat myöskin panttilainastot. Poliisit
n u u s k i v a t niissä alituiseen, ja sedät kyllä p a n e v a t poliisit liikkeelle, sen he kyllä osaavat, poliisit ja poliisikoirat.
Hitto vie, n ä y t t ä ä k o i t u v a n h a r m i a ja vastusta koko
sormuksesta. V ä h ä n siitä on hyötyä, jollei sitä saa
rahaksi. P i t ä ä n ä h t ä v ä s t i m a t k u s t a a toiseen kaupunkiin.
M u t t a jos h ä n oikein t u n t e e t u o m a r i - s e d ä n , niin tämä
ilmoittaa sanomalehdissä ja p a n e e likoon koko vaivaisen
omaisuutensa saadakseen takaisin sormuksen. Hän on
valmis m y y m ä ä n v a a t t e e t yltään, jos niiksi tulee.
S u o r i n t a lienee sittenkin oikopäätä h u o m e n n a antaa
sormus Heinille. M u t t a millä ihmeellä sitten maksaa
kiväärin?
Vihoviimeistä se on t ä m ä köyhyys.
K a p t e e n i lupasi a n t a a työtä ja ansiota. K u n h a n saisi
pois koulun. P u u t t u i s i vielä, että K u k k o rupeaisi m a h tailemaan. No niin, h u o m e n a a m u l l a h ä n ehtii lukea läpi
sen läksyn. M u u t kyllä m e n e v ä t . Se se todella p u u t tuisi. M u t t a katsokoon K u k k o omia asioitaan. Kukko
370
istuu itse niin höllässä. K u k k o voi y h t ä k k i ä j o u t u a kiinni
virkavirheestä. K u k k o sairastaa viinatautia. Eikä p u n a i nen nenä ole luvallinen koulumiehellä. Setä ehdotti, että
heittäisi l u v u t kesken ja antautuisi liikealalle. Miten olisikaan, jos sen tekisi?
Raina, niin, siellä sinä olet. Se on sinun kattoasi tuo
punainen kulma, joka n ä k y y t ä n n e . Sinä lupasit n u k k u a
ylhäällä omassa huoneessasi. Katso nyt, m i n u n piikani
ihana, sinä saat t ä m ä n sormuksen . . .
Raina, olisit viisaampi, jollet yrittäisi olla m u u t a kuin
mitä olet. Taiteilijaa ei sinussa ole e n e m p ä ä kuin p u l s kassa nuoressa lehmässä. Olisit m i k ä olet etkä näyttelisi
maailmannaista. Ja m i k ä sinä sitten olet? Isäsi taisi
maalata lankkuaitoja — m i k ä ei s u i n k a a n ole m i t ä ä n
halveksittavaa. M u t t a t y t ä r ehkä ei silti ole s y n t y n y t
taidemaalariksi.
Raina, Raina, niitä liehuu sinun ympärilläsi n y t k a i kenkaltaisia. Poikapuolestasi lähtien. Minä olen nuorin,
minä, ja kiukkuisin.
Ole kiltti, Raina, ehkä saat m i n u n ensimmäisen flammani kihlasormuksen . . .
Roskaa, ilmaa! Ovatko u n o h t a n e e t tuoda t ä n n e ylös
saippuaa. Saippua joutui uimahuoneeseen. Jos l ä h t i sikin y h t ä k k i ä järveen. Ja unohtaisi kaikki, h y v ä t ja
pahat, ikävät ja h a u s k a t . L a s k u t tulevat jälkeenpäin.
Äh, kaikki on niin pian ohi. Heräävät, jos vielä liikkuisi. P a r a s t a n u k k u a j a h u o m e n n a p ä ä t t ä ä . A u r i n k o kin jo nousee. Heinit ja R a i n a t ja A n n i t ja H e l m i t . . .
Aurinko nousee . . . K ä k i . . . Peipponen . . . K u k k u u ,
kukkuu...
Aurinko nousi ja k e v ä ä n hetkeksi p y s ä h t y n y t j u h l a
alkoi jälleen. Ilma värisi taasen lämpöä ja värejä. M a a n pinnalla leikkivät valot ja varjot, p u u t ja ruohot a v a u tuivat ja tuoksuivat taasen, linnut ja hyönteiset t ä y t t i v ä t
ilollaan m a a n ja t a i v a a n välin. Lähtikin alkoi elää,
väreillä ja k u l j e t t a a aaltoja r a n t a a kohden. Ihmiselämä
vain oli vielä pysähdyksissä. Ei k u u l u n u t kavioiden
töminää, ei autojen törähdyksiä, ei ilmalaivojen pärinää.
Vihdoin souti lahdelle vene ja kalastaja alkoi laskea
verkkojaan. Airojen vikinä soi kuin jonkin linnun hil371
jäinen, yksitoikkoinen laulu. Tuli toinenkin vene. Se
p y s ä h t y i keskelle auringon rusotusta, sieltä heitettiin
veteen onki, toinen, kolmas.
N y t saattoi k u u l l a jonkin oven k ä y v ä n huviloissa r a n nalla. Sitten h a u k a h t i jossain koira. Sitten alettiin p u u tarhuriliikkeissä valjastaa t o r i k u o r m a a .
Sinä a a m u n a sattui Niemenkiven huvilassa se h a r v i nainen tapaus, että r o u v a n u k k u i . Lapset, j o t k a olivat
t o t t u n e e t siihen, että äiti heidät h e r ä t t i , luulivat kellon
k ä y v ä n v ä ä r i n ja olivat myöhästymäisillään koulusta.
Äiti heräsi siihen, että kaikki juoksivat, etsivät sukkiaan, k e n k i ä ä n ja kirjojaan. H ä n heräsi syvästä unesta
ja j o u t u i herätessään k u i n m a a i l m a a n , josta h ä n unensa
a i k a n a oli ehtinyt v i e r a a n t u a . Tytöt toruivat toisiaan ja
katselivat h i u k a n pelästyneinä äitiin, j o k a istui v u o teessaan, m u s t a t hiukset palmikkoina olkapäillä ja totisena silmäillen eteensä, i k ä ä n k u i n h ä n olisi silmäillyt
omiin ajatuksiinsa. Onneksi oli r u o k a pöydässä, jokain e n sai osansa ja läksi juoksujalan m e n e m ä ä n . Tommin
askeleet m e n i v ä t nopeasti salin läpi, h ä n ei tullut k a t somaan äitiä.
L u l u sensijaan oli noussut polvilleen vuoteeseensa ja
tuijotti sieltä äitiin.
— Ä i t i . . . ä i t i . . . Mikset sinä p u h u ? Mikset sinä sano
h u o m e n t a ? Mikset sinä nouse ylös? Minä tulen sinne.
Oletko s u u t t u n u t ? Oletko kipeä? Enkö m i n ä saa tulla
sinne? Kello on puoli k a h d e k s a n . . . Äiti, k ä k i kukkuu.
Minä tulen nyt.
Äiti kuuli toki m i t ä h ä n sanoi, avasi hänelle peitteensä
ja jo p u h u i k i n .
— Minä olen n u k k u n u t , lapseni. En moniin vuosiin
ole n u k k u n u t tällä tavalla. Se oli aivan kummallista.
K y l l ä se melkein niin on, että lepo on s a m a a k u i n taivas.
— Äiti, m i n ä muistin unissani, että Letalla oli kädessä
Heinin sormus. H ä n vei sen ulkopuolelle aitaa. Mikset
sinä kuule, äiti?
Äiti oli u n o h t a n u t sormuksen ja oikeastaan kaikki
yksityiskohdat eilisestä. Hänellä oli vain h ä m ä r ä tunne
siitä, että jotakin tuskallista oli t a p a h t u n u t hänen ja
T o m m i n välillä. K u n h ä n e n pieni poikansa mainitsi
sormuksen, muisti h ä n kaikki.
372
Niin, todella, Heinin sormus. Mitä sinä sanoitkaan?
Että L e t t a vei sormuksen ulkopuolelle aitaa. Muistaako
äidin pieni poju sen v a r m a s t i ?
— Muistaa. Kyllä k a p t e e n i - s e t ä on sen ottanut.
— Mutta k u n ei lapsi eilen sitä m u i s t a n u t .
— Minä muistin sen unessa.
— M u t t a jos lapsi on n ä h n y t unta.
— Sitten T o m m i on sen o t t a n u t .
— Nyt lapsi p u h u u t y h m y y k s i ä .
— Kysy Tommilta.
— K u i n k a äiti sellaista kysyisi. T o m m i h a n oli poissa.
— Niin m u t t a T o m m i tuli j u u r i ja otti sormuksen
maasta.
— Näkikö poju senkin unessa?
— Ei.
— No niin. Ei pidä p u h u a t y h m y y k s i ä .
— Kysy Tommilta.
— M u t t a lapseni, olisihan T o m m i a n t a n u t Heinille
sormuksen, jos h ä n olisi sen löytänyt.
— Tommi ei tietänyt, että se oli Heinin sormus.
— Kyllä T o m m i tiesi. Kyllä T o m m i tunsi Heinin sormuksen.
— Minä k y s y n Tommilta.
— Sellaista ei pieni poju saa tehdä.
— Tarkoittaako äiti, että m i n ä kysyisin, vai että m i n ä
en kysyisi?
— Äiti t a r k o i t t a a sitä m i t ä äiti sanoo. Sinä et saa
kysyä Tommilta sellaista.
— Miksen?
— Tommin tulee p a h a mieli.
— Miksi T o m m i n tulee p a h a mieli?
— Äiti selittää sen toisen k e r r a n . Äidillä on jo hyvin
kiire.
— Äiti, saako Heini n y t toisen sormuksen?
— Kyllä kai.
— S u u t t u u k o Heinin sulhanen Heinille?
— Ei.
— Antaako h ä n rautaisen sormuksen?
— Ei äiti tiedä.
— Jos h ä n a n t a a kultaisen sormuksen, niin joku taas
sen ottaa. R a u t a i s t a s o r m u s t a ei k u k a a n huoli.
373
— Niin, niin, voit olla oikeassa, lapsi.
— Saanko m i n ä k i n r a u t a i s e n sormuksen?
— E h k ä sinä saat.
— Elämäkö antaa?
— Mitä sinä n y t p u h u t ? Etkö kuullut, että äidillä on
jo h y v i n kiire.
— Täti sanoi, että elämä a n t a a rautaisen sormuksen.
— Sanoiko. No, tuleeko äiti a u t t a m a a n . Sinä olet jo
suuri poika, sinun t ä y t y y tulla toimeen omin neuvoin.
— Äiti, onko E l ä m ä sulhanen?
— Nyt lapsi kysyy sellaisia asioita, ettei äiti osaa
niihin vastata. J a h k a sinä tulet suureksi, niin sinä näet.
— Elämäkö on ollut Titsia-tädin sulhanen? Onko se
a n t a n u t rautaisen sormuksen? P i t ä ä k ö sitten parsia?
P i t ä ä k ö kaikkien parsia? Äiti, minä en voi m e n n ä kouluun. Äiti, Lulu on kipeä, a n n a L u l u n j ä ä d ä kotiin.
— P i t ä ä k ö äidin s u u t t u a omalle lapselle, k u n lapsi
p u h u u sellaisia? Muistatko mitä isä sanoi, k u n sinä t a h doit j ä ä d ä kotiin? Hän sanoi, että t ä y t y y voittaa pienet
pahoinvoinnit. A n n i m e n e e torille, sinä m e n e t Annin
kanssa, A n n i s a a t t a a lapsen kouluun. Niin käy, kun
kysyy niin paljon. Ja k u n valvoo m y ö h ä ä n . Äiti tulee
niin ankaraksi, saat nähdä, koska lapsi ei tottele hyvällä.
Vihdoin olivat sitten kaikki lapset lähteneet kouluun
ja elämä S u r p a e u s t e n huvilalla p y r k i urhoollisesti v a n hoille laduilleen. K e v ä t oli sekin heti auringonnoususta
t a r t t u n u t kiinni siitä, mihin i l t a k y l m ä sen oli pysähdytt ä n y t , ja kiiti tuoksuen, laulaen ja k u k k i e n kesäänsä
kohden. Ihmisten ponnistukset onnistuivat työläämmin.
H i u k a n kalpeina tulivat y s t ä v ä t t ä r e t yläkerrasta. Heini
esiintyi kuitenkin hyvin reippaana, nauroi ja sanoi, että
h ä n jo oli m u k a a n t u n u t kohtaloonsa eikä enää ensink ä ä n odottanut s o r m u k s e n löytyvän. H ä n e n ei ensink ä ä n t a r v i n n u t tulla onnettomaksi t ä m ä n ensimmäisen
vastoinkäymisen johdosta. Päinvastoin oli t ä m ä oikein
terveellinen j o h d a n t o elämään. L u u l t a v a s t i Halvorin
t ä d i t t u l e v a t s u u t t u m a a n j a v a a t i m a a n kihlauksen p u r kamista, m u t t a onneksi h ä n ei ole kihloissa heidän k a n s saan. Halvor on sellaisten asioiden yläpuolella.
— Minä tulen p y y t ä m ä ä n , että h ä n a n t a a minulle
rautaisen sormuksen! n a u r o i Heini. — Totta totisesti. Se
374
teki m i n u u n syvän vaikutuksen, se m i t ä täti sanoi, n i m i t täin että elämä k i h l a a m e i d ä t raudalla. Täti, tietääkö
täti, että se k e r r a s s a a n auttoi m i n u t ylös kuilusta. K u k a ties olisin ollut k u i n k a k i n lapsellinen. Mitäpä me i h m i set tavoittelemme k u l t a a ja helmiä. E l ä m ä on meitä
voimakkaampi. On parasta, että heti alunpitäen m u k a u dumme . . . Täti, Titsia-täti, e n m i n ä ole koskaan ennen
y m m ä r t ä n y t tätiä. Minä olen saanut kuin lahjan. Täti
on kaunis ja h y v ä . K u i n k a m i n ä olen kiitollinen. Niin
kauan kuin muistan, on täti k u t o n u t s u k k i a ja p a r s i n u t
sukkia. Ja tädillä on ollut s ä r k y ä . . . Oi, voi, e l ä m ä n
rautainen kihlasormus on toki i h a n a koru, k u n sitä k a n netaan tuolla tavalla, noin a r v o k k a a s t i ja s u l o i s e s t i . . .
Heinin kyyneleet vuotivat sukkaläjään, j o k a oli v a n han neidin edessä. Hän vaikeni, säikähtäen s a n a t u l vaansa. Hän oli p u h u n u t niin paljon sen tähden, että h ä n
pelkäsi ä ä n e t t ö m y y t t ä ja o m a a h e i k k o u t t a a n . Lida ei
tänään ollut m i k ä ä n h y v ä toveri, h ä n piti s o r m u k s e n
katoamista p a h a n a enteenä, ja täti, nimittäin T e k l a - t ä t i ,
kulki oudosti omissa ajatuksissaan, i k ä ä n k u i n h ä n k i n
olisi miettinyt jotakin tuskallista. Ä ä n e t t ö m y y s voi j o s kus olla kiusallinen asia. Heini pelkäsi sitä t ä n ä ä n ja
puhui ja puhui. Sai olla kiitollinen, jos Titsia-täti v a s tasi edes hymyilyllä. H ä n vastasi t ä n ä ä n , h ä n oli tyyni
ja lempeä.
— Olisi p a r e m p i , p u h u i Heini taasen, — jolleivät
sedät t ä n ä ä n tulisi. On k u i t e n k i n aivan t u r h a a etsiä.
Eikä sormus enää ole minulle sen arvoinen kuin eilen.
Pidän e n e m m ä n rautaisesta s o r m u k s e s t a n i . . . K u n t u n tee molemmat v a n h i m m a t Surpaeus-veljekset, niin s a a t taa odottaa, että he todella seulovat mullan. Oi voi, jos
saattaisi saada heidät järkiinsä. M u t t a sitä ei kai voi
mikään m a a n m a h t i . Täti kulta, eikö täti väsy? T u o s sahan o n k a u h e a l ä p i . . .
Vanha neiti katsoi h ä n e e n silmälasiensa yli ja huojutti
päätään.
— Työ k u i n työ.
— No niin kyllä. M u t t a k u n m i n ä ajattelen, että täti
olisi voinut h u r m a t a yleisöä, esittää suuria osia n ä y t tämöllä. Mikä k o m e a k u n i n g a t a r täti olisi ollut!
375
— K u k a sen on sanonut, että se työ olisi ollut hyödyllisempää. Tai onnellisempaa.
— No niin. Raudalla. Raudalla.
Heinin silmät seurasivat v a n h u k s e n valkoisia käsiä,
j o t k a k ä ä n t e l i v ä t rikkinäisiä s u k k a p a r e j a . Y h t ä k k i ä k a t sahti v a n h a neiti h ä n e e n p i t k ä ä n .
— Älä estä everstiä ja t u o m a r i a etsimästä sormusta.
Sormus ei voi olla k a u k a n a . Katsele k a i k k i a serkkujasi
syvälle silmiin — e h k ä voit saada tietää jotakin.
— Luuleeko täti? M u t t a j o h a n m i n ä olen katsellut.
K a i k k i h a n ovat olleet etsimässä.
— Me S u r p a e u k s e t olemme v ä h ä n seikkailunhaluisia.
Tai me e m m e ole oikein rehellisiä.
— M u t t a täti! S e h ä n on kauheaa, m i t ä täti sanoo.
— Ei se ole niin k a u h e a a . Missä ovat rehelliset ihmiset? Meitä v i e h ä t t ä ä n ä h d ä , onnistuuko se. Sellainen
oli isoisäsi. H ä n saattoi ottaa k u l t a s e p ä n pöydältä k u l t a kellon vain nähdäkseen, s a a d a a n k o h ä n e t kiinni, onnist u u k o seikkailu. T u l t u a a n ulos heitti h ä n kellon pirstaleiksi k a t u u n .
Heini S u r p a e u s ja h ä n e n tätinsä tuijottivat toisiinsa.
— Minä y m m ä r r ä n t ä m ä n , sanoi Heini, posket k y l minä.
— Ja minä y m m ä r r ä n sen niin hyvin, sanoi osaltaan
t ä t i j a hymyili.
— Täti, m i n u a pelottaa.
— Minua on myöskin pelottanut. Siksi parsin sukkia.
Tässä työssä ei ole m i t ä ä n h o u k u t u k s i a .
— Olemmeko me S u r p a e u k s e t todella niin huonoja?
— Missä ne h y v ä t sitten ovat.
— M u t t a eihän täti voi tarkoittaa, että j o k u meistä,
k u k a hyvänsä, olisi löytänyt sormuksen ja salaisi sen.
Esimerkiksi minä! Tai Gabriel-setä. Tai Tekla-täti.
Olisipa se h u l l u n k u r i s t a .
— Tekla ei k u u l u meihin. H ä n ei etsi seikkailua.
— M u t t a jos m i n u n isäni esimerkiksi olisi täällä, niin
täti arvelee, että h ä n tulisi kysymykseen.
— Hän voisi tulla kysymykseen.
Heini p u r s k a h t i n a u r u u n , joka samassa hetkessä j ä h m e t t y i irvistykseksi.
376
— Minun i s ä n i . . . Minun isäni voisi tulla k y s y m y k seen v a r k a a n a ! toisteli h ä n soinnuttomasti.
Niin, sanoi v a n h a neiti a r m o t t o m a n a . — T u n n e t tiinko rehellisempää miestä k u i n näiden lasten isä? H ä n
oli rehellinen. M u t t a k u k a a n ei tiedä m i t ä se hänelle
maksoi. Hänessä oli kaksi l u o n n e t t a ja toinen vartioi
aina toista kuin veijaria. Tekla ei tiedä. Hänessä oli
seikkailunhalu, hänessä oli k u n n i a n h i m o . Hän tunsi k i u sauksen. M u t t a hänellä oli tahto kuin teräs. H ä n piti
veijarin kurissa. H ä n ajoi oman veljensä talosta, h ä n
ajoi luotaan r a h a n h o u k u t u k s e n , k u n n i a n h o u k u t u k s e n . . . Hän o n kuollut j a s a a t t a a levätä rauhassa.
Älä sinä huoli näistä m a i n i t a kenellekään. P u h u i n vain
siksi, että aavistaisit, keitä me S u r p a e u k s e t olemme.
— Oi täti k u i n k a m i n u a pelottaa.
— Ehkä sinullakin on luja tahto.
— En enää uskalla uskoa, että minulla se olisi. M i n u n
uskallukseni on r o m a h t a n u t .
— Koetetaan n y t j o k a tapauksessa katsella S u r p a e u k sia silmiin. Olisi h a u s k a a saada kiinni veijari.
Heini tuijotti ulos l a u l a v a a n k e v ä t a a m u u n ja h ä n e n
hengityksensäv k u l k i vaivalloisesti. Hänestä t u n t u i , e t t ä
hänellä, ihmisellä, ei ole oikeutta a n t a a äänensä y h t y ä
luonnon k e v ä t l a u l u u n . I h m i n e n on pimeä, p a r e m p i olisi,
että hän olisi m y k k ä k i n . . . Oi miksi, miksi on näin?
Setä taisteli ja taisteli — ja n y t olisi j o k u h ä n e n lapsistaan kuitenkin j o u t u n u t o n n e t t o m u u t e e n . . . K a u h e a a
— kuka u s k a l t a a välittää e l ä m ä n uusille ihmisille, e l ä män ja t a i p u m u k s e t ? Oli k u i n m u s t a v a a t e olisi l a s keutunut yli auringonpaisteisten kenttien.
— Heini, sanoi v a n h a neiti, — setäsi tulevat. A n n a
heidän etsiä. On h u v i t t a v a a nähdä, mitä he löytävät ja
mitä me löydämme, me kaksi. N ä m ä h ä n ovat pieniä,
näkymättömiä asioita. Tai oikeastaan suuria, k a i k k e i n
suurimpia. Ne ovat ihmisen salaisuudet. Niitä on p a l jon ihmissielun onkaloissa. Jokaisella suvulla omansa.
Siellä ne risteilevät ja rasteilevat sukujen välillä . . .
Heinin sielusta pääsi p a r a h d u k s e n a :
— Mitä ihminen sitten voi? I h m i s p a r k a . . . !
— Taistella h ä n v o i . . . Tai voi yrittää. Yrityksetkin
ovat jotakin . ..
377
Sedät saapuivat. Jos he eilen olivat olleet parhaissa
vaatteissaan, niin olivat he n y t p u k e u t u n e e t työasuun.
Kuluneissa tamineissaan o h v a t he saapuneet läpi k a u p u n g i n ja riidelleet kaiken m a t k a a . T ä m ä riita ei j ä ä n y t portin taakse, v a a n j a t k u i Niemenkiven huvilaalueella.
— Sinä olet lapsi, sinä olet fantasti, sanoi eversti
k y m m e n e n t e e n k e r t a a n veljelleen. — Sinä kuvittelet
e t t ä tästä tapauksesta voit saada lähtökohdan teoksellesi. Sinä tulet n y t p a n e m a a n p u n t a r i n n e n ä ä n tahdon,
jolla sormus on v a r a s t e t t u . Nimittäin edellyttäen, että
se on v a r a s t e t t u ja e t t e m m e sitä vielä löydä. Minä, näet,
olen v a k u u t t u n u t , että sen l ö y d ä m m e . Minua, suoraan
sanoen, v i e h ä t t ä ä p a n n a toimeen ajojahti t ä m ä n k a r k u laisen p e r ä ä n ja m i n ä aion mobilisoida kaikki voimat.
T ä n ä ä n e m m e syö e m m e k ä juo, v a a n etsimme. Minä
olen kuin koulupoika ajatellessani hetkeä, jolloin otamme
vangiksi karkulaisen. Minä olen valmis julistamaan
h u v i l a n piiritystilaan — j o k a tulee sisäpuolelle, a m m u taan. Lapio t ä n n e . Seula t ä n n e . T ä m ä voi t u n t u a l a p selliselta ja hullunkuriselta, m u t t a m i n ä olen p a n n u t
päähäni, että etsin sormuksen ja a n n a n sen naiselle, joka
s i t ä ikävöi. Eilen olimme t u o m a r i n kanssa y h t ä mieltä.
H ä n sanoi julistavansa t u h a n n e n m a r k a n palkinnon sille,
j o k a tuo sormuksen. N y t h ä n e n p ä ä n s ä on m u u t t u n u t .
N y t h ä n kuvittelee, että k a i k e n tahtomisen yliherra jo
on l ä h e t t ä n y t hänelle t ä m ä n t a p a u k s e n ainekseksi hänen
s u u r t a viisaudenkirjaansa v a r t e n . Sinulla ei ole filosofian alkeita, ei m i t ä ä n edellytyksiä y m m ä r t ä m ä ä n
n ä i t ä asioita, et tiedä ihmisen sielusta enempää kuin
porsas hopealusikasta. Koettaisit edes lukea jotakin.
M u t t a sinä olet vain s a a n u t päähäsi, että sinun pitää
k u m o t a tuomiot ja oikeusistuimet jollakin omalla j ä r jestelmälläsi. Hän on s a a n u t p ä ä h ä n s ä — k u u n n e l k a a
n y t kaikki! — että tässä on k y s y m y s varkaudesta,
varsin k u m m a l h s e s t a v a r k a u d e s t a — sanoisinko: Surpaeus-varkaustapauksesta. Hän väittää — kuunnelk a a t a r k o i n : että yksi S u r p a e u s löysi sormuksen
n u r m e s t a , siltä paikalta, missä me j o i m m e kahvia,
siis suunnilleen tästä. T ä m ä S u r p a e u s ei heti saanut
378
selville, mitä h ä n e n t a h t o n s a sillä hetkellä vaati. T ä m ä
Surpaeus otti siis s o r m u k s e n ja halusi voittaa aikaa.
Hänelle tuli avuksi kaksi Surpaeusta, j o t k a sillä hetkellä
lähestyivät porttia. N y t kuljetti ensimmäinen S u r p a e u s
sormuksen portille asti, y h ä miettien, pitääkö h ä n sormuksen vai eikö. Tullessaan portin tuolle puolelle teki
hänen tahtonsa p ä ä t ö k s e n : en huoli sormusta! Tai h ä n
ehkä pelästyi, ettei voi sormusta k ä t k e ä ; j o k a t a p a u k sessa, joskin siis varsin erilaiset syyt saattoivat a i h e u t taa sormuksen poisheittämisen — ensimmäinen S u r p a e u s
viskasi sormuksen m a a h a n . Tässä n ä k i sen toinen S u r paeus ja otti sen heti. Ei ole t u n n e t t u a mistä syystä eikä
kumpiko m y ö h e m m i n paikalle saapuneista S u r p a e u k s i s t a
sen teki. On mahdollista, ettei v a r a s tietänyt sormuksen
kuuluvan t ä n n e . On mahdollista, että h ä n aikoi m e n n ä
ilmoittamaan sen poliisikamariin. On mahdollista, että
hän aikoi m y y d ä sen omaksi edukseen. On mahdollista,
että hän aikoi pitää sen iloitakseen t i m a n t t i e n hohteesta.
On mahdollista, että h ä n t ä h u v i t t i n ä h d ä k u i n k a valpas
salapoliisi on. J o k a tapauksessa t ä m ä t u o m a r i n y t on
saanut päähänsä, että S u r p a e u k s e t ovat v a r a s t a n e e t —
sanoo: v a r a s t a n e e t — l u u t n a n t i n morsiamen sormuksen.
Minä sanon, että h ä n on kypsä hullujenhuoneeseen ja
ehdotan, että a l a m m e etsiä sormusta. K a i k k i t ä n n e .
Mutta mikä teidän on? Tekla, sinä olet sairas. Ja
Heini. .. mikä sinun on? Otatteko h ä n e n h o u r u i n h u o n e teoriansa tosiksi? M i n ä h ä n k e r r o n ne vain siksi, että
nauraisitte niille niinkuin minä n a u r a n .
Ikäänkuin he olisivat vaistomaisesti tunteneet, ettei
keväinen luonto ole sovelias p a i k k a näiden asioiden
pohtimiselle, olivat he vähitellen kaikki siirtyneet sisään
ja seisoivat Niemenkiven h e r r a - v a i n a j a n huoneessa.
Kaikki tuijottivat m y k k i n ä ja kalpeina toisiinsa. A i n o a s taan v a n h a neiti kulki, s u k k a pujotettuna k ä d e n yli
kuin mikäkin p i t k ä hansikas, parsien ja hymyillen.
— Eivät n a u r u n k a a n arvoiset ole n ä m ä asiat! toisti
eversti, sileäksi ajetut kasvot v ä ä n t y n e i n ä johonkin,
jonka senkin piti esittää h y m y ä .
— K u u l k a a nyt, sai Heini vihdoin äänensä kuuluville,
— minä en tahdo, että sormusta etsitään. Se löytyy, jos
379
löytyy. En k u i t e n k a a n enää k ä y t ä sormusta. En missään
tapauksessa.
— H y v ä veljentyttäreni, sanoi n y t vuorostaan t u o m a r i , — Gabriel-setä on esittänyt asiat t y k k ä n ä ä n v ä ä rässä valossa. En tahdo m e n n ä v ä i t t ä m ä ä n , että hänen
t a h t o n s a on y h t ä huono k u i n h ä n e n tekonsa. Minä en
ole koskaan väittänyt, että tällaista S u r p a e u s - v a r k a u t t a
olisi t a p a h t u n u t . Mistä m i n ä voisin tietää sellaisen
asian? M u t t a olen t a h t o n u t edellyttää, että näin olisi
t a p a h t u n u t , että siis yksi S u r p a e u s on vienyt sormuksen
portin taakse, vielä varsin epätietoisena siitä, mitä tekee
sormuksella. Toinen on siitä o t t a n u t sormuksen, niini k ä ä n epätietoisena p i d ä t t ä ä k ö sen itselleen. Nyt on
k y s y m y s siitä, m i t e n y h t e i s k u n t a j a k a a oikeutta, jos
t a p a a sormuksen . . .
— Setä, sanoi Lida keskeyttäen, — emmekö n y t vielä
voisi lähteä ulos etsimään. Eikö se olisi paljon viisaampaa. Kyllä me t i e d ä m m e , ettet sinä usko meitä v a r kaiksi.
— E t t e n m i n ä usko m e i t ä v a r k a i k s i — sitä en ole
sanonut. Minä uskon ketä t a h a n s a v a r k a a k s i . Kenen
t a h a n s a on voinut t e h d ä mieli toisen omaa. Kateelliset
ihmiset ovat k a i k k i v a r k a i t a p u h t a a n tahdon valossa.
Me S u r p a e u k s e t v o i m m e olla sitä t e k o m m e valossa ehkä
e n e m m ä n k u i n t a h t o m m e . J o k u meistä on voinut vaikk a p a h u v i n vuoksi ottaa sormuksen nähdäkseen, onnist u u k o h ä n e n salata tekonsa niin ettei k u k a a n sitä h u o m a a . Meidän s e t ä - v a i n a j a m m e , F a b i a n Surpaeus, laski
k e r r a n liikkeelle h u h u n , että Gabriel Surpaeus — nuori
l u u t n a n t t i silloin — on kihloissa j o n k u n Brita Karolina
Månstrålen kanssa. M u u t a m a n viikon perästä Gabriel
saa tilanomistaja Stjernstrålelta kirjeen, jossa t ä m ä syyttää h ä n t ä törkeästä k u n n i a n l o u k k a u k s e s t a . Hänen ainoan
t y t t ä r e n s ä A n n a A u r o r a n kihlaus oli h u h u n johdosta
p u r e t t u . M u t t a F a b i a n S u r p a e u s oli laskenut linnun
lentoon pelkässä ilon-kaipauksessa. Hän oli niin iloinen
mies ja h ä n e n oli niin ikävä, että h ä n teki juttuja. Olen
vain k e r t o n u t t ä m ä n todistaakseni, että Surpaeukset voisivat pistää t a s k u u n s a kauniin sormuksen. M u t t a tuon
teoriani taas rakensin aivan tuulesta t e m m a t e n ja vain
siksi, että se mielestäni voisi olla h y v ä lähtökohta.
380
Kaikki seisoivat h e t k e n vaiti, voidakseen selvittää
itselleen, m i k ä ero oli Mikael-sedän t u u l e s t a t e m m a t u n
teorian ja o l e t t a m u k s e n välillä, j o t a h ä n ei ollut l a u sunut. Esi-isien läheisyys, joiden nimiä oli mainittu,
tuntui oudosti ilmassa.
.— Ei koskaan maailmassa, sanoi Heini, koettaen k ä ä n tää kaikki leikiksi, — ole sormuksesta ollut sellaista
harmia kuin tästä. Minä p y y d ä n pyytämällä, ettei siitä
enää p u h u t a eikä etsitä. Kyllä m i n ä sovin asiasta s u l haseni kanssa. Ja h ä n e n tätinsä minä sovitan heidätkin.
Minä v a k u u t a n , että jos sormus löytyisikin, niin m i n ä en
sitä tule k ä y t t ä m ä ä n . Minä . . . m i n ä . . . lahjoitan sen
vaikkapa museoon!
Huoneessa kajahti v a p a u t t a v a n a u r u . Heinin h e r t t a i nen j ä r k e v y y s t u n n u s t e t t i i n j o k a taholla. Hänen p y y n töään ei k u i t e n k a a n k u k a a n k u u n n e l l u t .
— Jos Enok S u r p a e u s sittenkin olisi löytänyt s o r m u k sen, sanoi Niemenkiven rouva.
— Kysyköön h ä n e l t ä Tommi, h e h ä n n y t ovat y l i m m ä t
ystävät! h u o m a u t t i y h t e e n kyytiin Lida.
— M u t t a entä jos T o m m i itse on o t t a n u t sormuksen.
P u n a kohosi T o m m i n äidin kasvoille.
— Mikael-setä, sinä v a r m a a n et tahdo p u h u a niin
rumasti kuin p u h u t . Jos k a p t e e n i tai literatööri, tai m i k ä
hän nyt lienee, on löytänyt sormuksen, niin ei h ä n ole
tietänyt k e n e n se on. M u t t a T o m m i toki tunsi Heinin
sormuksen. Te olette s e n t ä ä n k a i k k i hyvin sairasta
väkeä, te Surpaeukset. En tiedä, m i t e n en sitä ennen
niin h u o m a n n u t . E h k ä p ä veli-vainajanne t a h t o ja t a r m o
varjeli teitä kaikkia. N y t m i n ä y h t ä k k i ä näen, että te
vain erittelette ja erittelette ja r a k e n t e l e t t e teorioja.
Minun lapseni ovat toki t ä h ä n asti olleet epäilystenne
ulkopuolella, m u t t a . . .
Äiti ei voinut j a t k a a . Ääni t u k a h t u i k u r k k u u n . H ä n e n
silmiinsä ei k u i t e n k a a n t u l l u t k y y n e l t ä k ä ä n . K a i k k i
hätääntyivät ja v a k u u t t e l i v a t , etteivät olleet t a r k o i t t a neet mitään. Ei y h t ä ä n m i t ä ä n .
— M u t t a Tekla, koetti t u o m a r i välittää, — aika on
paha. K a i k k i kokoontuu y h t a i k a a lastesi tielle: isän
kuolema, sodan poikkeustila ja sen jälkeinen s e k a sorto . . . Olisi toista, jos isä olisi s a a n u t elää . . .
381
— Ettekö te sitten käsitä, että h ä n e n muistoaan te
tässä ennen k a i k k e a häpäisette! kuiskasi Tekla Surpaeus
ja h ä n e n silmänsä kipinöivät s u u t t u m u s t a . — Häntä
h ä n e n lapsissaan j u u r i puolustan.
— Tekla, Tekla, veren perinnöt h y p p ä ä v ä t mielellään
sukupolvien yli ja i l m a a n t u v a t h y v i e n k i n ihmisten lapsissa.
— M u t t a n ä m ä lapset ovat toki myöskin m i n u n lapsiani ja m i n u n s u k u n i on aina ollut tervettä. Minä en
enää tahdo k u u l l a tästä asiasta enempää. Kaiken päivää
te v u o r o n p e r ä ä n olette solvanneet m i n u a ja vainajaa.
Minä m e n e n itse Enok S u r p a e u k s e n luo ja otan häneltä
sormuksen, jos se hänellä on. En m i n ä toki osannut
aavistaa, että me k a i k k i j o u d u i m m e näin aivan neuvottomiksi, k u n h ä n e t meiltä otettiin. H ä n piti pystyssä
m e i d ä t kaikki, h ä n piti kurissa intohimot ja pyyteet.
Tahdollaan h ä n sen teki. M u t t a t a h t o a on minullakin,
sen m i n ä n ä y t ä n .
Tekla S u r p a e u s j ä t t i huoneen. H ä n oli puhuessaan
i k ä ä n k u i n k a s v a n u t ja h ä n e n k ä y n t i n s ä oli terästä, kun
h ä n asteli. J o t a k i n h ä n e n t a r m o s t a a n siirtyi muihinkin.
K a i k k i nousivat ja y r i t t i v ä t r y h t y ä johonkin, eivät vain
tietäneet mihin. K a i k k i p u h u i v a t y h t a i k a a .
— No niin, n y t on asia selvä: h ä n m e n e e Enokin luo.
Jos sormus on hänellä, niin h ä n sen kyllä tuo. Sen hän
oli näköinen.
— On tässä n y t t a h t o a muillakin. Kunnioitan suuresti
T a n k e r i e n sukua, m u t t a kyllä sielläkin löytyy salaisuuksia — ne ovat j o k a suvulla. M u t t a Tekla T a n k e r on
oikeassa: me j ä i m m e tuuliajolle, k u n Hugo-veljemme
kuoli. Hän todella piti k a i k k i kurissa. Auktoriteetillaan. Uskallanpa vannoa, että jos h ä n olisi ollut tuolla
lehmusten alla m u k a n a , niin ei Heinin sormus ikinä olisi
k a d o n n u t — nimittäin se olisi heti löytynyt. Niin paljon
m e r k i t s e e yksi t a h t o .
Everstin t ä t ä lausuessa oli t u o m a r i Mikael noussut
ylös. Ja i k ä ä n k u i n h ä n olisi n ä h n y t edessään tahdon
ruumiillistuneena kuvassa, j o k a esitti h ä n e n poismenn y t t ä veljeään ja jota a u r i n k o valaisi, ojensi h ä n kätensä
sitä kohden. H ä n teki päällään everstille merkin, että
t ä m ä vaikenisi. Ja eversti y m m ä r s i hänet. He olivat
382
kaikki sekasortonsa hädässä m a n a n n e e t paikalle sitä,
jota he pelastajana t a r v i t s i v a t : Tahtoa, sellaisen j o m moisena se s a a t t a a olla ihmisessä. Ja he tunsivat, e t t ä
jos tämä Tahto saisi vallan, niin kaikki h ä m ä r ä lakkaisi,
kaikki sekasorto loppuisi ja lian sijaan tulisi p u h t a u s .
Ihmiskunta paranisi. K i r k a s t u k s e n hetki oli pian ohi.
Sen vaikutus teki k u i t e n k i n t y ö t ä ä n jokaisen mielessä.
Tuomari alkoi ensinnä p u h u a . H ä n p u h u i hiljaa, i k ä ä n kuin talossa olisi ollut vainaja.
— Veli-vainajammekin t ä h d e n t ä y t y y m e i d ä n j ä l keenjääneiden r y h t y ä k e h i t t ä m ä ä n t a h t o a m m e . Meidän
sukumme m e n e e m u u t e n rappiolle. Hugon lapset voivat
joutua sinne missä Enok S u r p a e u s on. T ä m ä s o r m u s - a s i a
voi n ä y t t ä ä pieneltä asialta, m u t t a se n ä y t t ä ä olevan
annettu meille, j o t t a m e n ä k i s i m m e a s e m a m m e j a t i e täisimme, mitä m e i d ä n on tehtävä. Sanokaa n y t j o t a k i n ,
te muutkin, että m i n ä tietäisin, m i t ä te ajattelette.
— Mitäpä t ä h ä n sitten lisää, sanoi eversti, — t a h t o probleemiahan sinä ikäsi olet h a u t o n u t , k u k a p a siitä
voisi s a a r n a t a niinkuin sinä. Jollei ihminen k ä y t ä t a h toaan ohjanaan, niin h ä n on k u i n v e n e ilman peräsintä,
se on t u n n e t t u asia. E h k ä p ä sinun viisaudenkirjasi
todella voi saada tästä kihlasormustapauksesta joitakin
lisiä. Se olisi toivottavaa. Ehdotan, että heti l ä h d e m m e
etsimään sormusta. Minusta t ä m ä sormus jo alkaa k ä y d ä
suorastaan kohtalokkaaksi, tai k u i n k a m i n ä sanoisin.
Jokin noitakappale se on, j o n k a k a u t t a aina tulee esiin
uusia seikkoja. Kyllä vain k a n n a t t a a seuloa m a a . Ja
sitten museoon l u u t n a n t t i Vasaran äidin t a i k a s o r m u s .
Ehdotan, että k a i k k i l ä h d e m m e .
— Mitä sanot sinä, Letitsia? Sinä olet kaiken aikaa
hymyillyt. Sano jotakin.
— Muistelin vain, että Kristus k ä y t t i sanoja: m i n ä
tahdon, ole p u h d a s . . .
— Niin, niin . . . »Minä t a h d o n : ole p u h d a s . . . » Mitä
sanotte te tytöt, Heini ja Lida.
— Minun on taas h y v ä olla, sanoi Heini.
— Ja sinä Lida?
— Kaikki on jo s a n o t t u . . .
Eversti kulki kopistellen ovea kohden, i k ä ä n k u i n h ä n
yhtäkkiä olisi h ä v e n n y t t ä t ä tunteellisuutta.
383
— Jos vieraat ihmiset kuulisivat m i t ä me p u h u m m e
niin he sanoisivat meitä hulluiksi.
He seurasivat k a i k k i h ä n t ä ulos auringonpaisteeseen.
Valo t u n t u i niin v o i m a k k a a l t a , että p y ö r r y t t i . Katseet
m a a h a n t ä h d ä t e n t u l i v a t he n y t l e h m u s t e n alle, missä
n u o r i ruoho oli poljettuna ja e n i m m ä k s e e n nyhdettynä
ylös. Eversti johti etsintää sotilaallisten periaatteiden
m u k a a n . Koko alue porttiin asti etsittiin niinkuin eilenkin. Aseina käytettiin lapiota ja h a r a v a a . Otettiin
l u k u u n , että k a d o n n u t esine on voinut sinkoutua syrj ä ä n , ja laajennettiin t u t k i t t a v a a aluetta. Jokin kulkija
p y s ä h t y i taasen portin t a a k s e ja kysyi, onko sormus jo
löydetty. H ä n oli eilen ollut täällä, k u n se h u k k u i . Hän
sai kuulla, ettei sormus ollut löydetty, pahoitteli vahinkoa, toivoi että se vielä löydettäisiin ja läksi tiehensä.
Mentiin portin tuolle puolen ja haettiin vielä sieltäkin.
Ei k u k a a n enää u s k o n u t sormuksen löytymiseen, haettiin
vain t o t t u m u k s e s t a . Itse asiassa t u n t u i niistä viidestä
ihmisestä, j o t k a olivat eilisillan ja t ä m ä n a a m u n h a k e neet sormusta, että heidän tästä puoleen aina tulee kulk e a näin katse t ä h d ä t t y n ä m a a h a n ja sieltä etsiä jotain
kiiltävää esinettä, j o n k a löytämisestä riippuu kokonaisen s u v u n kohtalo, niin t o t t u n e e t he olivat m a a h a n tuijottamiseen.
No niin, sormusta ei löytynyt, m i k ä p ä siinä auttoi.
K a i k k i olivat jo niin ehtineet alistua kohtaloonsa, ettei
k u k a a n enää s u r r u t menetystä. K u n Gabriel-setä vielä
p u h u i t u h a n n e n m a r k a n palkinnon julistamisesta löytäjälle, tai salapoliiseista, j o t k a h ä n aikoi p a n n a liikkeelle
niin hänelle vain hyväntahtoisesti h y m ä h d e t t i i n .
— Salapoliisit, sanoi tuomari, — no n e h ä n tässä vielä
p u u t t u v a t . Sitten meillä onkin v a l m i i n a koko detektiiviromaani.
— Setä kulta, j ä t e t ä ä n jo, pyyteli Heini. — Nauravat
pahanpäiväisesti, poliisit tarkoitan, ja m u u t k i n ihmiset
nauravat.
— Ei, sanoi eversti itsepintaisesti, — k u n h a n he ovat
poliisikoirilla h a k e n e e t ja nuuskineet, voin n u k k u a r a u hassa. Minä m e n e n t ä ä l t ä s u o r a a n etsivään.
— Voithan soittaa yksintein, ehdotti veli huvitettuna.
— He tulevat kyllä t ä n n e .
384
Niemenkiven e m ä n t ä alkoi väsyä. H ä n e n oli v a i k e a
jaksaa ruokapöydässä ja h ä n e n oli v a i k e a tietää, että
etsivät puolen t u n n i n p ä ä s t ä ovat täällä. H ä n odotti vain
hetkeä, jolloin k a i k k i v i e r a a t olisivat m e n n e e t ja h ä n
saisi j ä ä d ä yksin. H ä n tarvitsi h i u k a n a i k a a ennen
Tommin tuloa. H ä n e n t ä y t y i saada r a u h a s s a punnita,
miten puhuttelisi poikaa. Asia oli pelottavan a r k a .
Varomattomalla sanalla saattoi m e n e t t ä ä kaikki. A s k a r rellessaan keittiössä ja ruokapöydässä h ä n y h t ä m i t t a a
punnitsi, sanoisiko Tommille koko totuuden, k a i k k i m i t ä
oli tullut ilmi S u r p a e u s t e n perheestä sekä ne häpeälliset
luulot, joita oli kohdistettu Tommiin itseensä. Vai a l k a i siko h ä n p u h u a Enok-sedästä, olisiko parempi, että h ä n
menisi p u h u m a a n lankonsa kanssa vai antaisiko h ä n t e h tävän Tommille. Hänellä oli, näitä asioita s u u n n i t e l lessa, kaiken aikaa se t u n n e , että h ä n paljain käsin k a i veli inhottavassa likaläjässä. M u t t a h ä n ei päässyt siitä.
Niin oli h ä n e n j ä n n i t y k s e n s ä kipeässä pingoituksessa,
ettei h ä n e e n k o s k e n u t se outo t a p a u s k a a n , j o k a sinä p ä i vänä sattui, j u u r i aamiaista syödessä. T ä m ä t a p a u s
tuotti miltei lievennystä.
Soitettiin ja kysyttiin, onko huvila m y y t ä v ä n ä . J o k i n
asianajaja — h ä n ei k u u l l u t n i m e ä — soitti. H ä n sanoi,
että on. Koska se on v a p a a ? Niin, koska tahansa, sitä
eivät he olleet vielä niin t a r k k a a n p ä ä t t ä n e e t . J a h k a vain
ehtii saada u u d e n asunnon. Ja h i n t a ? Niin, alle viidens a d a n t u h a n n e n ei sitä voi m y y d ä . No m i t ä k a i k k e a siihen sitten k u u l u u ? T e k l a S u r p a e u s luetteli kylmästi
huoneet, saunat, lavat, omenapuut, kaikki m i k ä oli k u u lunut heidän p y h i t e t t y y n alueeseensa ja m i t ä oli säilytetty vierailta silmiltä.
Asianajaja lupasi r o u v a n s a
kanssa tulla k a t s o m a a n .
K u n r o u v a S u r p a e u s laski torven kädestään, h ä n t u s kin käsitti, m i t ä oli t a p a h t u n u t . Hänestä t u n t u i miltei
siltä kuin silloin, k u n h ä n palasi kotiin miehensä h a u t a jaisista. J o t a i n outoa, p e r u u t t a m a t o n t a oli t a p a h t u n u t .
Hän oli jo k a u p a n n u t kotiaan, lastensa kotia. Ja koira,
sekin tuli siihen k u i n k ä s k e t t y n ä t u o m a a n k u o n o a a n
hänen polvelleen ja sanomaan, miten kodittomaksi se
jäisi. M u t t a m i t ä p ä t ä m ä k a i k k i merkitsi sen h ä p e ä n
25 — Talvio, Kootut teokset VIII
385
rinnalla, millä h ä n t ä ja h ä n e n lapsiaan äsken oli viskelty. Ei m i t ä ä n .
Salapoliisitkin tulivat. H ä n kuuli, kulkiessaan edestakaisin askareissaan, m i t e n t a p a u s t e n koko k u l k u toistettiin j u u r t a jaksain. Everstin j a t u o m a r i n m u k a n a
k u l k i n y t l e h m u s r y h m ä n ja portin väliä kaksi laihaa
köyhästi p u e t t u a n u o r t a miestä, likaiset kaulaliinat huonosti solmittuina ja k a u l u k s e t hiestä lionneina. He saiv a t kuulla, että entinen perämies Surpaeus, jota kutsuttiin kapteeniksi ja j o k a itse oli k u t s u n u t itseään literatööriksi, yhdessä talon n u o r e n h e r r a n , lyseolaisen Tommi
S u r p a e u k s e n kanssa oli tullut portille j u u r i silloin, kun
sormus h u k k u i . Enok Surpaeus? Hänet he kyllä tunsivat. Hänen epäiltiin k u l j e t t a v a n spriitä laivalla k a u p u n kiin, vaikkei h ä n t ä ollut koskaan saatu kiinni. Se poika
ei p e l ä n n y t m y r s k y ä eikä itse p i r u a k a a n . Setä Mikael
tuli p y y t ä m ä ä n k ä l y l t ä ä n k a h v i a miehille, j o t k a kuulem a n m u k a a n olivat olleet liikkeellä kaiken yötä. Kun
T e k l a - r o u v a omakätisesti kantoi k a h v i n ruokasaliin,
missä asioita pohdittiin, kysyttiin h ä n e l t ä k i n jotakin.
Hän sanoi t y t t ä r i l t ä ä n ja pojaltaan kuulleensa, että
h e r r a Enok S u r p a e u s seurusteli naapurihuvilassa konsuli Laxilla. H ä n oli tullut sinne ilmoituksia k e r ä ä m ä ä n . Silloin miehet innostuneina nyökkäsivät päätään:
s a m a mies, sama mies . .. niin, h ä n h ä n se oli ollut autossa
silloin, k u n tässä hiljan kuljetettiin moottoriveneestä
spriitä k a u p u n k i i n . Kyllä se oli ollut h ä n . Miehet antoiv a t paljon toiveita sormuksen löytämisestä. Eversti-setä
h u o m a u t t i , että hyvänpuoleinen palkintokin saattoi tulla
kysymykseen. Ja niin nousivat miehet pyöriensä selk ä ä n j a j ä t t i v ä t talon.
M u u t k i n lähtivät vähitellen. Äiti seisoi yksinään keskellä askareitaan, j o t k a olivat j ä ä n e e t t e k e m ä t t ä . Niitä
oli k e r ä ä n t y n y t niin paljon, ettei t i e t ä n y t mistä alkaa,
sisähuoneista vaiko keittiöstä, vaiko p u u t a r h a s t a . P u u t a r h a se sitten aina oli, j o k a sai jäädä. T ä n ä vuonna se
tulee olemaan huonossa kunnossa.
Mitä — oliko h ä n l u v a n n u t m y y d ä huvilan? Asianajaja oli l u v a n n u t tulla r o u v a n s a kanssa katsomaan. Se
merkitsi sitä, että pitäisi j ä t t ä ä t ä m ä kaikki! Mutta
eihän n y t saa asuntoja mistään. Tai saa suurella rahalla,
386
m u t t a mistä n e s u u r e t r a h a t ottaa, k u n j u u r i velkojen
tähden pitää m y y d ä koti. Hänestä t u n t u i y h t ä k k i ä h u l lutukselta k a i k k i t y y n n i . Minne h ä n j o u t u u lasten
kanssa? T u r h a a s y y t t ä ä lapsia — heillä on kaupungissa
koulun t ä h d e n m u k a v a m p i ja silloin j o u t u v a t he kesiksi
maalle. Huvilalla asuen eivät he lainkaan t u n n e m a a seutua. Ei, siitä ei sittenkään tule mitään. Voihan asianajaja tulla — h ä n ei k u i t e n k a a n osta. Ja silloin on hän,
äiti, t e h n y t voitavansa.
Ohoo, Tekla T a n k e r — m i t ä oikeastaan tahdot, m y y däkö vai eikö m y y d ä ? Oletko sinä todella h a l u n n u t
myydä vai leikitteletkö sinä? Sinunko sukusi on niin
tervettä ja rehellistä? Toisen k e r r a n , toisen k e r r a n ajatellaan sitä asiaa. N y t t ä y t y y saada talo järjestykseen.
Vieraat tietysti t a h t o v a t n ä h d ä joka n u r k a n .
Tommi, Tommi. P i a n tulee Tommi. H y v ä J u m a l a ,
miten on m e n e t e l t ä v ä ? Jos poika aavistaa, että h ä n t ä
epäillään tai vakoillaan, niin h ä n t a i p u m a t t o m a s t i asettuu vastakynteen. K u i t e n k i n t ä y t y y h ä n e n saada k a i k k i
tietää. E h k ä hetki a n t a a oikean sävelen, sen josta pitää
alkaa. T ä y t y y a n t a a kaiken k ä y d ä niinkuin käy. Joko
hän voittaa Tommin tai h ä n k a d o t t a a hänet. K a i k k i k ä y
aina hyvin. Ja jollei käy, niin on se niin pian ohi, ilot,
kärsimykset, kaikki, ja tulee lepo.
Hänellä oli niin kiire, ettei h ä n ehtinyt h u o m a t a m i t ä ä n
keväästä. Olisi y h t ä hyvin voinut olla talvi. Vasta sitten kun alkoi olla valmista, laukesi j ä n n i t y s ja h ä n h u o masi, että j o k u viime vuoden orvokki oli a v a n n u t k u k kansa. Se oli urhoollisesti vienyt elämänsä läpi jäiden
ja kohotti n y t päivää kohti h e h k u v a n sinisen terän.
Suloinen sininen k u k k a . Niin pitää ihmisenkin kestää.
Läpi lumen ja j ä ä n säilyttää väriloistonsa ja ilonsa.
Suloinen, suloinen k u k k a , m i k ä saarnaaja sinä olit!
He sattuivat kaikki t u l e m a a n y h t a i k a a portille: a s i a n ajajan auto, Heini ja k a i k k i Niemenkiven lapset, niihin
luettuna Tommi. He puhelivat ja nauroivat. Asianajajan h e r r a s v ä e n y r i t t i k ä y d ä huonosti, m u t t a äiti ehti
hätään. K u n h e r r a ilmoitti tulevansa k a t s o m a a n h u v i laa, joka oli m y y t ä v ä n ä , niin sanoi Tommi kopeasti, ettei
täällä m i t ä ä n sellaista h u v i l a a ole. Ei t ä m ä Niemenkivi
387
ole m y y t ä v ä n ä . Äiti tuli miltei n ö y r ä n kohteliaana ja
läksi o p a s t a m a a n vieraita. H ä n e n t ä y t y i pelätä lasten
puolesta: he puhelivat jälkijoukossa m e l u t e n ja kaikkea
m u u t a k u i n kohteliaasti. Sanoiko T o m m i jotakin t u n gettelijoista?
K a i k k i n ä y t t i äiti vieraalle herrasväelle, isän h u o neesta lähtien keittiöön ja kylpyhuoneeseen asti. Vier a a t kysyivät, ovatko huoneet lämpöiset, ja suunnittelivat, m i t k ä m u u t o k s e t olisivat tarpeen. Paljon korjauksia
t ä m ä tulikin v a a t i m a a n . Sitten nousi k y s y m y s hinnasta.
Olipa siinä hintaa. Oliko t ä m ä todella tullut m a k s a m a a n
niin paljon? Vesijohto oli t e h t y sodan jälkeen vasta. Ja
k a s v i h u o n e niinikään. P u u t a r h a k i n oli vienyt paljon
päivätöitä. Niin, saattoi olla, m u t t a niin paljon eivät he
luultavasti haluaisi maksaa, v a a n katselisivat vielä.
Huviloita oli n y k y ä ä n m y y t ä v ä n ä aika paljon ja tänne
oli k u l k u m u u t e n k i n niin h a n k a l a .
K u n h e m e n i v ä t j a k u m a r s i v a t hyvästiksi, vastasivat
k a i k k i m u u t — T o m m i vain tuskin t a i v u t t i päätään.
— E t t ä sinä, äiti, voit a n t a a näiden vieraiden ihmisten t u n k e a m e i d ä n kotiimme. Olen sanonut sinulle, että
voit olla levollinen. Me t u l e m m e toimeen. Mitä luulet,
että isä tästä sanoisi?
H ä n pauhasi ja viskeli p ö y t ä ä n vuoroin sanomalehteä,
j o k a sattui h ä n e n tielleen, vuoroin jotakin m u u t a mikä
k ä t e e n osui. Heini riensi v ä l i t t ä m ä ä n sovintoa ja kertoi
iloisesti kotona olleille, että he olivat t a v a n n e e t raitiovaunuissa ja oli ollut niin h a u s k a a .
— Kas, tietääkö täti, m i n ä olin y h t e e n aikaan hiukan
r a k a s t u n u t t ä h ä n Tommiin. Surin sitä kovasti, että olin
niin v a n h a ja että h ä n oli m i n u n serkkuni, sillä minä olin
kuullut, etteivät serkukset voi m e n n ä naimisiin.
— No m u t t a , h u u d a h t i Tommi, — m i n ä k i n olin r a k a s t u n u t sinuun! Olisiko se n y t liian myöhäistä? Nykyään
v a r m a a n ei katsota sopimattomaksi, jos s e r k u t menevät
naimisiin.
— Niin, m u t t a m e h ä n e m m e enää ole rakastuneet!
M i n ä h ä n olen kihloissa.
Heini tuli ehdottomasti t ä t ä lausuessa peittäneeksi
h a m e e n s a poimuihin käden, missä sormus oli ollut.
K u k a a n ei m a i n i n n u t sormusta. K a i k k i välttivät kos-
388
kettamasta t ä h ä n aiheeseen, i k ä ä n k u i n he olisivat t a h t o neet suojella sitä onnellista hilpeää miltä, j o k a vihdoinkin oli pitkien itkujen ja h a n k a u s t e n perästä s a a t u
taloon. P u h u t t i i n vapaussodasta ja Halvor Vasarasta.
Heini kertoi p u n a s t u e n ja onnellisena hymyillen heidän
kohtaamisestaan metsässä. T o m m i kertoi h ä n k i n m u i s telmansa yhteisistä hetkistä l u u t n a n t i n kanssa. P u h e l tiin Laxeista ja laulaja Martomaasta. Tommi kysyi, saisiko hän tulla Niemeen m e t s ä s t ä m ä ä n . Laxillahan se oli
se kaunis n u o r i rouva. K u i n k a h ä n oli o t t a n u t sellaisen
ikävän miehen? Eikö se ollut oikein sellainen viinatrokari. Oli kai. M u t t a n y k y ä ä n h ä n joka talossa k e i t e t tiin kotitarve. Mitä m e n i v ä t s ä ä t ä m ä ä n sellaisia lakeja.
Ei koskaan oltu j u o t u niin paljon kuin nyt. Ohoo, Heini
serkku oli kieltolain puolella. Tietysti. Tietysti sellainen oikea ihanteellinen kristillissiveellinen m a a l a i s serkku. Entä l u u t n a n t t i Vasara? Sotaväki maassa, alkaen
upseeristosta, ei s y l k e n y t lasiin, niinkuin sitä h i u k a n
karkeasti sanottiin. Totta p u h u e n ei Heini ollut o t t a n u t
selvää sulhasensa k a n n a s t a tässä asiassa. Hyvä. Siis ei
kuitenkaan niin aivan fanaattinen.
Se oli sellaista h i u k a n ivalla r y y d i t e t t y ä keskustelua,
josta ei m y ö s k ä ä n p u u t t u n u t se pienen pieni m ä ä r ä m i e listelyä, j o k a usein j ä ä ihmisten suhteeseen, k u n he j o s kus ovat olleet r a k a s t u n e e t . Aterialla olivat v a n h e m matkin ihmiset läsnä ja silloin ei t ä m ä sävy luonnollisesti enää menetellyt. P u h u t t i i n Tommin kivääristä ja
Niemen metsästysmaista. Heini oli oppinut a m p u m a a n ,
nainen tarvitsi sitä n y k y a i k a n a . Lida p ä ä t t i h ä n k i n oppia
ampumaan. Ja p i k k u t y t ö t tietysti myöskin.
— Minun kiväärilläni vain ei k u k a a n saa ampua, ei
yhtä laukausta, sanoi Tommi.
— Oletko sinä edes sen m a k s a n u t ? h u o m a u t t i siihen
närkästyneenä H e r t t a .
Tommi valahti punaiseksi.
— Siitä minä pidän itse huolen, sanoi h ä n s u u t t u neena.
— Millä sinä sen m a k s a t ? jatkoi sisar itsepintaisesti.
— Meillä on n y t niin huonot afäärit.
— Enkö m i n ä k ä ä n saa a m p u a kiväärilläsi? kysyi
389
Heini, joka tunsi kallisarvoisen h y v ä n mielialan taasen
joutuneen vaaraan.
— No ehkä, sanoi Tommi ja loi katseensa m a a h a n .
N y t kysyi äiti E n o k - s e d ä n osoitetta. T o m m i tuli hiuk a n levottomaksi eikä t a h t o n u t sitä sanoa.
— Sinä m e n e t ja sanot hänelle, ettet salli m i n u n seurustella h ä n e n kanssaan.
— Ei. Sitä minä en tee. Minulla on vain m u u t a asiaa.
— Mitä asiaa?
— J o t a i n pientä vain.
— No etkö n y t voi sitä sanoa.
— Sanon sen toisen k e r r a n . Ei se ole m i t ä ä n v a a r a l lista. Tietysti sinä seurustelet k e n e n kanssa tahdot, l a p seni. Tiedän, että valitset seurasi hyvin.
— Sitä minä n y t en tiedä. O n h a n sitä kaikenlaista
seuraa n y k y a i k a n a . M u t t a eikö se ole hyväksikin?
Maailma ei ole m i k ä ä n luostari, missä istuu pelkkiä
pyhimyksiä. M u t t a m i t ä k u m m a a t e kaikki katsotte
m i n u u n ? Ovatko m i n u n kasvoni noessa? Mitä tämä
merkitsee?
— Olet kaunis poika, sanoi Heini hämillään. — Sinua
on h a u s k a katsella.
— Luuletko sinä m i n u n uskovan imarteluja, Heini
serkku!
— Minä v a k u u t a n s i n u l l e . . .
— Tommi, sanoi n y t kimeällä lapsenäänellä Lulu, nostaen h a a r u k a n p y s t y y n pöytää vasten, — Tommi, sinäkö
otit Heinin kihlasormuksen?
Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla k ä r p ä sen surinan. T o m m i k i n oli aivan vaiti. Menikö h ä n noin
valkoiseksi vai auringon valoko teki, että h ä n näytti
kovin kalpealta?
— Mitä sinä p u h u t ? sanoi h ä n vihdoin pienelle veljelleen. — Mistä m i n ä olisin sen o t t a n u t ? Minähän en
ollut täällä.
— Sinä tulit j u u r i silloin, sanoi lapsi itsepintaisesti.
— Itse olet voinut ottaa Heinin kihlasormuksen.
— Sitten E n o k - s e t ä on sen ottanut, jatkoi lapsi.
— Ahaa. Ja sitä v a r t e n äiti aikoo m e n n ä h ä n t ä tapaam a a n . Voithan m e n n ä . M u t t a t u r h a m a t k a se on. T u n nusta, äiti, sitä v a r t e n olet k y s y n y t h ä n e n osoitettaan.
390
Niin olen.
M u t t a olettepa te ihmeellisiä, pauhasi T o m m i j ä l leen ja rypisti salvettinsa k e r ä k s i vierelleen, — n y t t e i dän t ä y t y y etsiä syyllisiä meistä, j o t k a e m m e ensinkään
olleet täällä.
Nyt tulistui Heini.
— Joko me taas olemme j o u t u n e e t t ä h ä n aiheeseen!
Eikö minulle jo luvattu, että se j ä t e t ä ä n . Tuo sormus ei
liikuta m i n u a enää v ä h ä ä k ä ä n . E h k ä sen j o k u löytää
puolentuhannen vuoden perästä ja vie sen museoon. Toivon sitä h a r t a a s t i . . .
— Heini! h u u d a h t i T o m m i ja nosti maitolasinsa, —
olet suurenmoinen tyttö! Noin pitää p u h u a . Sinä et ole
pikkumainen. Onko todella liian myöhäistä?
Minä
rakastun sinuun uudelleen. Etkö todella y h t ä ä n ikävöi
sormustasi, etkö y h t ä ä n ?
— En, en y h t ä ä n . En kantaisi sitä enää, v a i k k a se
tuossa paikassa annettaisiin minulle.
— Älä h u l l u t t e l e : jos m i n ä ottaisin sen taskustani ja
antaisin auringonsäteitten leikitellä timanteissa, niin sinä
ojentaisit kätesi ja panisit sen sormeesi ja vartioisit
paremmin k u i n t ä h ä n asti.
Heini kävi y h t ä k k i ä vakavaksi.
— En. Minä olen sen p ä ä t t ä n y t .
Mieliala, joka äsken oli k e v e n t y n y t , k ä v i taasen t u k a laksi. Tommi pyysi anteeksi ja nousi pöydästä. Hän tuli
äitinsä tuolin taakse ja laski kätensä h ä n e n olalleen.
— Minun t ä y t y y m e n n ä e r ä ä n toverin luo. M u t t a
ethän valvo. E t h ä n ? L u p a a t h a n sen. Tulen ajoissa kotiin.
Äiti nyökkäsi hymyillen p ä ä t ä ä n eikä sanonut m i t ä ä n .
Kun Tommi oli m e n n y t , k a t s a h t i h ä n e e n v a n h a täti yli
pöydän. Äiti loi n ä r k ä s t y n e e n ä silmänsä alas ja nousi.
Hän on o t t a n u t sormuksen, ajatteli h ä n n e u v o t t o mana. K a i k k i jäljet j o h t a v a t häneen. M u t t a miksi h ä n
on sen t e h n y t — sitä ei voi käsittää, siinä ei ole m i t ä ä n
järkeä. Äiti ei ollut s u u t t u n u t eikä h ä n ollut edes o n n e tonkaan. H ä n oli ainoastaan h ä m m ä s t y n y t . M u t t a se ei
sittenkään ole mahdollista. Kyllä se sittenkin on k a p teeni, vaikkei T o m m i tahdo sitä t u n n u s t a a .
Niin, niin se onkin! T o m m i tahtoi suojella kapteenia,
siksi hän kävi levottomaksi. Aivan v a r m a a n se on niin.
391
S e h ä n on selvää, k u i n k a ei se heti j o h t u n u t mieleen? No
niin, h u o m e n n a p a n n a a n k a p t e e n i kovalle. M u t t a Tommi
on tietysti t ä n ä ä n juossut h ä n t ä v a r o i t t a m a a n . Tyhmää
että sormuksesta tuli p u h e . V ä h ä t s e n t ä ä n siitä. P ä ä asia on, ettei Tommilla ole tässä oudossa v a r k a u s jutussa
m i t ä ä n osaa. Hänellä ei ole, ei ole, ei ole! K u i n k a hänelle
saattoi sellainen j o h t u a joskus mieleen. Surpaeukset
luulevat t u n t e v a n s a sukuluonteensa. E h k ä tuntevatkin.
Ja t u n t e v a t k i n omituisesti. M u t t a Tommissa on myöskin Tankeria. K a i k k i k ä y k u i t e n k i n lopulta hyvin.
J a h k a h ä n h u o m e n n a t a p a a kapteenin, niin t ä m ä ikävä
sormus j u t t u vihdoinkin saa selvityksensä.
Yö kului tässä toivossa. Äiti valvoi ja h ä n e n ajatuksensa h a r h a i l i v a t vaarallisilla teillä. H ä n oli levoton
Tommista. Kodin kohtalo Niemenkivessä oli toisarvoinen asia. Tommin tulevaisuus oli ensimmäinen. Tommi
oli hänelle r a k k a i n , r a k k a a m p i kuin k a i k k i m u u t ! Saattoi olla v ä ä r i n r a k a s t a a y h t ä e n e m m ä n k u i n muita,
m u t t a niin se oli. Hän oli levoton T o m m i n opinnoista
— poika ei enää milloinkaan lukenut, ainoastaan silmäili läpi läksyt ja väitti osaavansa. H ä n oli levoton
T o m m i n y s t ä v ä - ja seurustelupiirin takia. Hän suri Tommin elämää, joka oli j ä ä n y t vaille n u o r u u t t a .
T ä n ä yönä poika sentään tuli kotiin aikaisemmin kuin
eilen ja silloin n ä y t t i k a i k k i taasen valoisammalta. Sormus-asiassa Tommilla k u i t e n k a a n ei ollut osaa ja se jo
oli suuri lievennys.
Se äidille k u i t e n k i n selveni, että h ä n e n jossakin m u o dossa t ä y t y i p u h u a poikansa kanssa asioista, j o t k a p a i noivat h ä n e n mieltään. M u t t a miten?
A a m u l l a oli kaikilla kiire, niinkuin tavallisesti. Äiti
ja poika ehtivät v a i h t a a vain hätäisesti tervehdyksen.
Tuskin olivat lapset ehtineet pois, k u n etsivät polkupyörillään saapuivat. He olivat iloiset ja salaperäiset ja
p a n t u a a n merkille, että ovet olivat kiinni ja ettei h u o neessa ollut k e t ä ä n a s i a a n k u u l u m a t o n t a , syntyi seur a a v a keskustelu.
— Eivätkö m o l e m m a t v a n h a t h e r r a t asukaan täällä?
— Eivät. M u t t a he t u l e v a t kyllä tänään, minä kerron
heille tarkalleen kaikki.
392
,— Kiitoksia vain. Kyllä k a i sentään on p a r e m p i , että
p u h u m m e heille itselleen.
— Niinkuin t a h d o t t e . Kyllä m i n ä a n n a n osoitteen.
Mutta onko sitten n y t jo saatu selville jotakin?
— On kyllä. K o s k a h a n h e r r o j a voisi tavoitella kotoa?
—. Minä olen heidän sisarensa. Kyllä m i n ä k e r r o n
heille.
— . Niin, m u t t a . . . Kas, h m . . . h e r r a t p u h u i v a t p a l kinnosta, jos asia saataisiin selville. T u h a n n e s t a m a r kasta oli puhe.
— Vai niin, vai niin. Kyllä te sen saatte, jos h e r r a t
ovat luvanneet, voitte olla huoleti. Mitä sitten on k ä y nyt selville?
Herrat katselivat toisiinsa epätietoisina siitä, toisivatko he esiin tietonsa. Viisaasti ja viekkaasti h y m y i l l e n
sanoi toinen:
— No, kai me n y t v o i m m e luottaa.
Silloin otti pienempi miehistä t a s k u s t a a n Heinin k i h l a sormuksen ja asetti sen pöydälle r o u v a S u r p a e u k s e n
eteen.
Se oli Heinin kihlasormus. Keskellä helmi ja y m p ä rillä seppel pieniä timantteja. Se oli Heinin kihlasormus,
sama jota he k a i k k i olivat epätoivoissaan etsineet. R o u v a
Surpaeus tuijotti siihen tuijottamistaan, u s k a l t a m a t t a
siihen kajota, i k ä ä n k u i n h ä n olisi p e l ä n n y t sen h ä v i ä v ä n
jos siihen kosketti. Miehet n a u t t i v a t silminnähtävästi
hänen h ä m m ä s t y k s e s t ä ä n j a t ä y t t i v ä t p i t k ä n ä ä n e t t ö myyden iloisella viisaalla pienellä naureskelulla. V i h doin viimein t a r t t u i r o u v a S u r p a e u s sormukseen ja jäi
pitelemään k ä t t ä ä n sen y m p ä r i l l ä kuin lintua, j o k a on
saatu kiinni.
— M u t t a mistä te olette t ä m ä n löytäneet?
— Me s a i m m e sen e r ä ä n k a h v i l a n tarjoilijattarelta,
joka oli eilen illalla s a a n u t sen n u o r e l t a h e r r a S u r paeukselta.
— Nuorelta? Oletteko v a r m a siitä, ettei se ollut se
vanha herra, joka poikani kanssa kävi täällä toissailtana?
— Tarjoilijatar selitti t a r k k a a n kaikki m e r k i t . Ja se
oli j u u r i s a m a n u o r i h e r r a , j o k a äsken lähellä r a i t i o v a u nupysäkkiä tuli meitä vastaan. H ä n k ä y usein siinä k a h 393
vilassa ja n ä y t t ä ä seurustelevan sen tarjoilijattaren
kanssa. Sitä k a h v i l a a on m u u t e n k i n pidetty silmällä.
Eikä t ä t ä sormusta ollut helppo saada t ä n n e . Hän oh
a n t a n u t sen neidille vain säilytettäväksi. Oli sanonut
että se on e r ä ä n k ö y h ä n t u t t a v a n sormus ja että se pitää
m y y d ä niin edullisesta h i n n a s t a k u i n suinkin.
— Minkä näköinen tuo n u o r i h e r r a sitten m u k a oli?
— Kaunis, kalpea mies, t u m m a t u k k a , t u m m a t silmät
kalpea p u h d a s iho, siniset vaatteet, leveä valkoinen paid a n k a u l u s , m u s t a k r a v a t t i jossa on sinisiä pieniä pilkkuja, tai ruskea k r a v a t t i . . .
— Kyllä siinä keksittiin y h t ä ja toista ennenkuin
neiti tuon sormuksen antoi käsistään. Meidän täytyi
luvata, että ennen iltaa t u o m m e sen takaisin, koska n u o r i h e r r a voi tulla sitä k y s y m ä ä n . M u t t a kyllä he saavat
sitä odottaa.
R o u v a S u r p a e u s k u u n t e l i miehiä miltei huvitettuna.
Onnellisesti suoritetun seikkailun muisto oli l ä m m i t t ä n y t n u o r e t miehet ja he p u h u i v a t niinkuin pojat, jotka
j u u r i ovat suorittaneet i n t i a a n i h u v i r e t k e n . He eivät ajatelleet, että heidän edessään istuu nainen, j o n k a pojan
he ovat saaneet kiinni v a r k a u d e s t a . He kertoivat hänelle
kuin satua, k a k s i n k e r r o i n h a u s k a a s a t u a sentähden, että
se on elettyä. Välähdyksittäin r o u v a Surpaeus sanoi itselleen, että tässä on kysymys r u m a s t a rikoksesta, jonka
h ä n e n r a k k a i n lapsensa on tehnyt, m u t t a sitten otti u t e liaisuus jälleen h ä n e t valtoihinsa ja h ä n pyysi miehiä
k e r t o m a a n kaikki, mitä he tiesivät.
N u o r i h e r r a oli entisen p e r ä m i e h e n Enok Surpaeuksen
kanssa Niemenkivestä l ä h t e n y t konsulin huvilalle. Konsuli ei ensin ollut kotona ja h e r r a t odottivat biljardihuoneessa ja pelasivat. Ei ollut tiettyä mistä he puhuivat,
sen v e r r a n vain oli saatu selvää, että he keskustelivat
jonkin m a a t i l a n tai talon tai h u v i l a n hinnasta. Toinen
sanoi, että h i n t a oli liian suuri ja toinen, että se oli hyvin
halpa. Sitten tuli konsuli kotiin ja toi autossa tohtori
Söderin, r a k e n n u s m e s t a r i Mahlajan ja vielä kaksi h e r raa, j o t k a eivät olleet ennen k ä y n e e t talossa. Silloin konsuli tilasi totivettä ja illallista ja p u h u i puhelimessa jonk u n autonkuljettajan kanssa, että h ä n e n piti olla klaarina niinä ja niinä öinä ja että hinnasta kyllä sovittai394
siin. Entinen perämies S u r p a e u s oli koko ajan h e r r a i n
kanssa konsulin huoneessa, m u t t a n u o r i h e r r a meni ylös
rouvan luo, j o n k a j a l k a oli kipeänä niin ettei r o u v a voinut liikkua. Sitten n u o r i h e r r a pian läksi pois ja meni
suoraan kahvilaan. H ä n oli o t t a n u t sormuksen t a s k u s taan ja k y s y n y t tarjoilijatar Fannilta, oliko se kaunis ja
minkä arvoinen h ä n luuli sellaisen olevan. Sitten h ä n oli
kertonut e r ä ä n sukulaisen j o k a tarvitsi rahaa, p y y t ä n e e n
myymään sormuksen. Miten tarjoilijatar sitten uskoi
heille t ä m ä n kaiken? Sormus oli ollut tarjoilijattaren
sormessa ja he olivat heti r u v e n n e e t ihailemaan, miten
se oli kaunis, ja h y v i n pian oli F a n n i k e r t o n u t kaikki.
Joskus onnistui kaikki niin paikalla, i k ä ä n k u i n r a t a s vain
olisi t a r t t u n u t rattaaseen. Ja monesti teki viikkokausia
työtä t u r h a a n . Oli erinomaista sekin, että heti k u n tuo
kaveri pysähtyi ajurien passipaikalle ja kysyi, sattuiko
joku eilen, silloin ja silloin, olemaan näillä mailla ja
näkemään sellaista ja sellaista h e r r a a , niin yksi oli t i e t ä nyt sanoa m i n n e päin h ä n oli m e n n y t . Ja k u n poliisi
sitten vielä tiesi, missä kahviloissa entinen perämies S u r paeus kävi, niin alettiin etsiä niistä. Ja kaikki luonnisti
niin mainiosti, niin että h a r v o i n sellaista sattuu.
He läksivät. Rouva S u r p a e u s avasi itse heille portin
ja näki heidän, lakkia nostaen, nousevan polkupyörille.
Siinä hän, hetkeksi pysähtyen, sanoi itselleen, että asia
siis nyt oli selvänä.
Että syyllinen siis todella oli yksi h ä n e n lapsistaan.
Ja kaikkein r a k k a i n .
III
Se ei t u n n e o n n e t t o m u u t t a , joka ei t u n n e häpeää. Eikä
se t u n n e o n n e t t o m u u t t a , joka ei t u n n e syyllisyyttä.
Rouva Tekla S u r p a e u s oli oppinut t u n t e m a a n huolet,
surut ja pelon r a k k a i t t e n s a kadottamisesta. M u t t a niiden
tuottama t u s k a oli toisenlainen kuin se, j o t a h ä n n y t
tunsi. Siinä oli s a a t t a n u t löytää lievennystä, jopa mielenylennystäkin. Nyt oli h ä n j o u t u n u t u u d e n t u t t a v u u den eteen: o n n e t t o m u u d e n , jossa ei ollut m i t ä ä n sovittavaa, koska se oli k a u t t a a l t a a n r u m a ja vastenmielinen.
395
Jos hänelle olisi a n n e t t u aikaa m a t k a n päästä t a r k a s t a a u u t t a tulokasta, niin h ä n e h k ä olisi t u n t e n u t niin
s u u r t a inhoa, että olisi k i e l t ä y t y n y t painimasta lähestyv ä n o n n e t t o m u u d e n kanssa. N y t kävi niin, että hän
ilman valmistusta joutui keskelle t u n t e m a t o n t a tilaa.
H ä n muisti, että j u u r i epärehellisyys oli se tahra, jota
h ä n e n miesvainaj ansa oli koko ikänsä k o e t t a n u t pestä
pois s u k u n s a nimestä ja n y t on j u u r i epärehellisyys se
pahe, j o n k a heidän v a n h i n poikansa valitsee osakseen
kaikista ajan niin monista tarjolla olevista paheista. Äiti
käsitti t ä m ä n järjellään — tuntemiseen ei n y t ollut
aikaa. Täytyi r y h t y ä käytännöllisiin toimiin. Tommi on
huonoilla teillä — s a a t t a a k o h ä n e t pelastaa ja miten?
H ä n e t on pelastettava, maksoi m i t ä maksoi!
S i l m ä n r ä p ä y k s e n ajan t ä y t t i h ä n e n mielensä yksinäisyyden t u n n e v o i m a k k a a m p a n a k u i n milloinkaan. Jos
T o m m i n isä olisi elänyt, niin ei koko t ä m ä Surpaeusten
onneton sukuperintö olisi voinut nostaa p ä ä t ä ä n . Mitä
olikaan kaipaus r a k a s t e t u n menettämisestä sen avuttom u u d e n rinnalla, mihin h ä n oh j o u t u n u t , j ä ä t y ä ä n yksin.
Hänestä t u n t u i siltä k u i n ei h ä n jaksaisi pysyä jaloillaan, kuin h ä n e n täytyisi lyyhistyä siihen paikkaan.
Syvällä h ä n e n äidinsydämessään n y y h k i ä ä n i : sinä m e n e t ä t poikasi! Ja h ä n e n ihmistunnossaan sanoi ääni: nuori
elämä m e n e e h u k k a a n ! H ä n vastasi itse molempiin h u u toihin: mitä m i n u s t a j a m i n u n menetyksistäni, kunhan
löytyisi joku, joka voisi h ä n t ä a u t t a a .
Olisiko j o k u toveri, j o k a olisi h ä n e e n hyvin kiintynyt
ja josta h ä n pitäisi? M u t t a äiti ei keksinyt m u i t a kuin
itsensä ja niin h ä n päätteli: m i n u n t ä y t y y itseni yrittää.
Minä tahdon! Ja uudelleen sanoi h ä n itselleen, sanoi
ä ä n e e n : minä tahdon! Ja t ä t ä sanoessa pääsi h ä n e n koko
olentonsa niin näiden sanojen sisällyksen valtaan, että
h ä n tunsi saaneensa i k ä ä n k u i n tulisen m i e k a n käteensä.
Hän ei i s t u u t u n u t paikalleen miettimään, mihin nyt on
r y h d y t t ä v ä , siihen ei ollut aikaa. H ä n liikkui kodin jokapäiväisten a s k a r t e n keskellä, järjesteli, p y y h k i tomua ja
puheli palvelijattaren, postinkantajan, nuohoojan ja
m u i d e n kanssa, j o t k a olivat talossa tai sattuivat tulem a a n . Hänen k ä t e n s ä pitelivät neulaa, vaatetta, ruiskuk a n n u a , p a t a a ja kattilaa, m u t t a m i e k k a oli kaiken aikaa
396
hänen hallussaan ja h ä n e n ajatuksensa kiertelivät sen
ainoan ympärillä, m i k ä hänelle tällä hetkellä oli t ä r k e ä ä .
Ihminen s a a t t a a elää monisäikeistä elämää y h t a i k a a . Sen
kyllä koki p u n a i s e n a aikana. M u t t a että se vielä näin
jatkuu ja e h k ä aina tulee j a t k u m a a n , sitä ei olisi
voinut ajatella k y m m e n e n v u o t t a sitten. E n n e n oli
kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Ihmisellä oli laki
ja k y m m e n e t käskyt. N y t on k a i k k i niin h ä m ä r ä ä ja
monimutkaista eivätkä laki ja k y m m e n e t k ä s k y t riitä.
— Olipa se hyvä, että m i n ä n u k u i n viime yönä — n y t
minä y m m ä r r ä n k i n , miksi minulle annettiin u n t a . Minä
jaksan nyt. Ja m i n u n t ä y t y y k i n jaksaa. Ei voi t e h d ä
sillä lailla, että oikopäätä menisi pojan luo ja sanoisi:
tässä on sormus, m i n ä tiedän kaikki, k u i n k a olet voinut
näin menetellä! E n n e n olisi voitu tehdä niin, k u n aika
oli terve. Nyt t ä y t y y keksiä jokin toinen keino. T ä y t y y
toimittaa sormus sinne, mistä etsivät sen toivat, ja j o h dattaa Tommi siihen, että h ä n itse tuo sormuksen sen
omistajalle. M u t t a onko luultavaa, että h ä n sen tekee?
Eikö päinvastoin ole oletettavinta, että tarjoilijatar on
mieltynyt sormukseen ja pitää h u o l t a siitä, ettei T o m m i
saa edes tilaisuutta ottaa sitä h a l t u u n s a ? M u t t a olisiko
Tommi voinut j ä t t ä ä sormuksen tuolle tytölle, jos h ä n
olisi epärehellinen? Voihan h e i d ä n k i n joukossaan olla
kunnon ihmisiä.
Tommin t ä y t y y itsensä n ä h d ä tekonsa r u m u u s ja sisällisestä pakosta korjata se! M u t t a miten saa h ä n e t siihen?
Sormus on p a n t a v a alttiiksi. Se voi tällä retkellä
mennä h u k k a a n . Koti voi k a d o t t a a Tommin. M u u t a
tietä k u i t e n k a a n ei ole!
Mitä poika sanoisi, jos h ä n tullessaan kotiin koulusta
tapaisi sormuksen p ö y d ä l t ä ä n ? H ä n vaivaisi k a u a n p ä ä tään, y m m ä r t ä i s i vihdoin, että h ä n e t jollakin s e l i t t ä m ä t tömällä tavalla on y l l ä t e t t y ja päättäisi toisen k e r r a n olla
varovaisempi. Ja olisikin niin varovainen, etteivät etsivät löytäisi y h t ä ä n jälkeä. H ä n ei ole vielä e n n ä t t ä n y t
pitkälle epärehellisyyden tiellä, sillä h ä n on v a r o m a t o n
ja kömpelö. E h k ä se vain on u r h e i l u a kaikki t y y n n i .
Mutta tekoon tulee uusi viehätys, k u n salaaminen k e h i t tyy järjestelmälliseksi. Rikollisuuskin s a a t t a a silloin
397
tulla tietoiseksi. O n n e t t o m a t S u r p a e u k s e t perintöineen
j a taipumuksineen!
— Jos minä koettaisin osoittaa lapselle entistä suuremp a a hellyyttä. Jos m i n ä antaisin hänelle h ä n e n isänsä
taskukellon. Se on kaunis kello, T o m m i pitää siitä ja
toivoo sitä. O h m m e ajatelleet, että h ä n saisi sen tullessaan ylioppilaaksi. Jos veisin isän k u v a n Tommin huoneeseen. Tai sen taideteoksen, jossa on k u v a t t u sumujen
taistelu auringon kanssa. Tai jos katsoisin, etteivät eläv ä t k u k a t milloinkaan lopu h ä n e n huoneestaan. Tai jos
koettaisin toimittaa hänelle u u d e t v a a t t e e t ja hatut
kaikki, m i t ä poika siinä iässä kaipaa. Tai jos kehoittaisin
h ä n t ä m e n e m ä ä n rippikouluun, niin että konfirmatio
voisi t a p a h t u a j u h a n n u k s e k s i . Tai jos koettaisin itse
p u k e u t u a p a r e m m i n , e h k ä vaikuttaisin n u o r e m m a l t a j a
h ä n voisi t u n t e a olevansa kanssani e n e m m ä n t o v e r i . . .
Nyt minä tiedän! »Sumut hälvenevät», sen minä siirrän
h ä n e n huoneeseensa. S u u r i taide v a i k u t t a a ehdottomasti. Hän ajattelee: miksi äiti on t u o n u t t ä m ä n tänne?
Sitten h ä n n ä k e e k u i n k a se k a u n i s t a a koko huoneen.
Sitten h ä n muistaa a a m u n , jolloin se t u h taloon. Se oli
t a m m i k u u n seitsemäs päivä. Lähestyvien levottomuuksien t u n t u oli jo ilmassa. Isä itse valitsi kuvalle paikan
ja löi n a u l a n seinään. Lapset olivat silloin kaikki kotona
ja Tommi auttoi isää. H ä n e n t ä y t y y t ä m ä muistaa.
Ei, ei kelpaa! Muistaessaan t ä m ä n k a i k e n h ä n sanoo
itselleen: taas koettaa äiti m i n u u n vaikuttaa, taas hän
vaanii j a epäilee . . .
M u t t a m i t ä m i n ä sitten teen? J u m a l a , a u t a minua!
Sinä saatat olla minulle pahoillasi, J u m a l a , en ole selv ä ä n m a i n i n n u t nimeäsi moneen aikaan. Olen puhunut
Levosta tai K a u n e u d e s t a , tai Kohtalosta, tai Kaitselmuksesta, tai Taivaasta. M u t t a t i e d ä t h ä n sinä, että olen
t a r k o i t t a n u t sinua, sinua. Minä olen n y t hädässä enkä
tiedä, miten m i n u n pitää tehdä. Nuori ihmiselämä on
k ä ä n t y n y t vaaralliselle tielle, m i n u n pitäisi heittää
pelastava köysi h ä n e n ympärilleen ja ohjata h ä n t ä pois.
M u t t a köyden pitäisi olla niin hienon, ettei h ä n sitä näe
ja johdatukseni niin arkatuntoisen, ettei h ä n sitä tuntisi.
K u n t ä m ä olisi edes m e i d ä n k a h d e n asia, minun ja
lapsen. M u t t a tässä on m u i t a k i n asianosaisia. Ensinnä398
kin on sormus Heinin — onko t y t t ö niin e n n a k k o l u u l o ton ja u h r a u t u v a i n e n , että p ä ä s t ä ä kihlasormuksensa
seikkailulle tuiki e p ä v a r m o i h i n käsiin? Sellaista ei voi
keneltäkään k i h l a t u l t a p y y t ä ä . J a sedät, Mikael j a G a b riel, h e h ä n ovat köyhästä omaisuudestaan p a n n e e t likoon
sen summan, j o n k a avulla sormus saatiin kotiin — m i t ä
arvoesineitä o v a t k a a n m a h t a n e e t m y y d ä ! Kaikilla näillä
on asiassa sanomista.
Mutta eikö ihmiselämä ole kalliimpi k u i n sormus?
Jos kaiken uhalla lähettäisi sormuksen sinne, m i n n e
Tommi sen j ä t t i . Sittenpä saisi nähdä, m i t ä h ä n tekee.
Ehkä h ä n h y v i n pian toisi sen kotiin. E h k ä h ä n sanoisi
löytäneensä sen tieltä. Tai p i h a n piiristä. Tai e h k ä h ä n
suoraan sanoisi pitäneensä sormusta piilossa jonkin
aikaa, voidakseen sen omistajalle sitten valmistaa s u u remman ilon. E h k ä h ä n tässä olisi p u h u n u t k i n totta.
Nyt pitäisi t u n t e a Tommin tahto, se josta Mikael S u r paeus aina p u h u u . Sitä k o n e t t a ei vielä ole keksitty,
millä se m i t a t a a n . Mikael S u r p a e u s luulee sen k e k s i vänsä. K u n h a n ei h ä n tulisi hulluksi.
Tommin pieni veli sanoi itse asiassa eilen koko t o t u u den. Tommi kuuli sen. Se s u u t u t t i h ä n t ä ja p a a d u t t i
häntä. Jos sitä tietä j a t k e t a a n , niin poika pian heittää
koulunkäyntinsä j a r y h t y y Enok S u r p a e u k s e n kanssa
yhteisiin yrityksiin. K u i n k a taitavasti ja hienosti n y t
olisi meneteltävä.
Tai jos sittenkin kävisi asiaan suoraan käsiksi, veisi
sormuksen T o m m i n eteen pöydälle, katsoisi h ä n t ä silmiin ja jättäisi h ä n e t sitten t e k e m ä ä n johtopäätöksiään.
Olisi kyllä j ä n n i t t ä v ä ä n ä h d ä , m i t ä h ä n tekisi. Ja ennen
kaikkea tuntuisi rehellisemmältä.
Tai jos antaisi h ä n e n löytää sormuksen Heinin kädessä
eikä selittäisi m i t ä ä n . Niin T o m m i kävisi vain t u l e v a i suudessa varovaksi, sehän jo äsken selveni.
P a r a n n u k s e n t ä y t y y tulla sisältäpäin, ei m i n k ä ä n u l k o naisten keinojen k a u t t a . Niistä ei ole m i t ä ä n apua. Tässä
tapauksessa. Joillekin luonteille s a a t t a a olla, m u t t a ei
tälle.
Mitä nuo pääskyset n y t niin lentelevät? P ä ä s k y s e t —
ovatko pääskyset tulleet? Kesäkin on siis tullut ja p a l jon m u u t a on t a p a h t u n u t . Jos saisi Niemenkivestä puoli
399
miljoonaa, sitten voisi h i u k a n p a r a n n e l l a lasten vaatteita
J a omiaankin.
Olisi m i e l l y t t ä v ä ä k ä y t t ä ä valkoisia
pukuja. Ne ovat niin kauniit. Miltä T o m m i t ä n ä ä n n ä y t tää, k u n tulee kotiin? Eikö h ä n e n kasvoistaan todella
s a a t a n ä h d ä m i t ä ä n ? Eikö h ä n todella t u n n e tarvetta
m i t ä ä n uskoa äidilleen? »Kun m i n ä olen niin tottunut
sinulle k a i k k i k e r t o m a a n » — eikö h ä n niin sanonut?
H ä n ei ole enää k i i n t y n y t äitiinsä eikä sisaruksiinsa,
h ä n e n kiintymyksensä on jossain toisaalla — siinäkö t a r joilijattaressa? Se on t u r h a a puhetta, että ihmisellä on
k i i n t y m y s t ä r a j a t t o m a t m ä ä r ä t , tai että se kasvaisi sitä
myöten kuin tulee sympaattisia ihmisiä vastaan. Kyllä
kiintyminen aina otetaan rajoitetusta varastosta ja annet a a n eri ihmisille. T o m m i on n y t k i i n t y n y t erääseen F a n niin siellä jossain syrjäkahvilassa. Ja lapset ovat viittailleet siihen, että h ä n myöskin pitäisi n a a p u r i n n u o resta rouvasta. O n h a n se kaunista, todella. Ja eikö olekin kurjaa, että ihminen on niin uskoton, ettei hänen
t u n t e e n s a kestä. Mitä n u o linnut niin h u u t a v a t ? K u k a t h a n piti kastella. Asianajaja ei m a k s a puolta miljoonaa.
Eikä luultavasti k u k a a n m u u k a a n . K u k a a n morsian ei
suostuisi j ä t t ä m ä ä n k i h l a s o r m u s t a a n seikkailujen varaan.
Tässä jutussa on liian m o n t a asianosaista. Tarvitseeko
T o m m i r a h a a kiväärinsä maksamiseen? Onko se jo m a k settu vai eikö? Mistä h ä n sai tai saa r a h a t ? E h k ä t ä y tyisi koettaa tarjota ne hänelle. T ä y t y y ostaa uusia siemeniä, k u r k u n s i e m e n e t j o t k a tuotiin, eivät idä. Västär ä k k i k i n on tuossa. Ja illalla laulaa jälleen satakieli.
S e h ä n lauloi eilen. Omenapuissa on pian k u k a t . Täytyy
taistella ja tahtoa. T ä y t y y tahtoa niin, että vuoret siirtyvät.
J u m a l a , J u m a l a , jos m i n ä y m m ä r t ä i s i n , miksi sinä
l ä h e t ä t minulle h ä p e ä n j a r u m u u d e n .
No niin, p u s e r t a a kuoliaaksi t u n n e ja kylmällä sydämellä tahtoa! Ottaa sydän käteensä niinkuin se olisi
pieni l ä m m i n lintu j a p u s e r t a a sormet k i i n n i . . .
Mitä? P a r a h t i k o h ä n ääneensä? Heini tuli ja kysyi,
m i t ä h ä n oli sanonut. Niin, tuossa oli Heini, yllään valkea silkkipusero ja kaulassa koru, j o n k a sulhanen varm a a n oli a n t a n u t . H ä n e n sormuksensa oli tuolla piiron400
ginlaatikossa hyvässä tallessa rasian pohjalla ja päällä
pinkka vanhoja kirjeitä.
Jos minä kuolisin, johtui y h t ä k k i ä Tekla S u r p a e u k s e n
mieleen, niin surisiko T o m m i ensinkään? Jos m i n ä sairastuisin vaarallisesti, niin voisiko se j o h t a a h ä n t ä ajattelemaan, m i t ä h ä n on t e h n y t ? Jospa minä s a i r a s t u i sinkin!
Vai niin — ja entä taistelu ja miekka. E n t ä t a r m o ja
tahto!
Kummallista: t u n t u u siltä kuin ei t ä m ä k o s k a a n
menisi ohitse, kuin ei sillä k o s k a a n olisi loppua.
Mutta tässähän on Heini. Hänellä on siis sentään toinen muisto sulhaseltaan. K u k a p a m u u olisi a n t a n u t tuon
kaulakoristeen. Kaunis se on. E h k ä p ä voisi ajatella, että
Heini uhraisi sormuksensa.
He alkoivat puhella keveästi ja ystävällisesti niinkuin
tavallisesti. K y s y i v ä t m o l e m m i n puolin, olivatko n u k kuneet ja k u i n k a jaksoivat. Vihdoin otti Heini selkänsä
takaa p i n k a n kirjeitä, joiden kuori ei ollut l i i m a t t u
kiinni, ja heilutti niitä tätinsä edessä.
— Nämä näin, sanoi h ä n ja hymyili, — n ä m ä m i n ä
nyt olen saanut kokoon. Viisi m i n ä oikeastaan olen k i r joittanut, m u t t a kaksi oli niin inhottavaa, että m i n ä heti
revin ne. Yksi näistä kolmesta lähetetään. M u t t a m i k ä ?
Minä pyytäisin tätiä l u k e m a a n ne läpi. Ja sitten, k u n
kirje on lähetetty, sitten ei enää p u h u t a koko s o r m u k sesta, ei y h t ä ä n sanaa.
Tekla S u r p a e u s käsitti nyt. Heini oli kirjoittanut s u l haselleen sormuksen kohtalosta ja pyysi h ä n t ä l u k e m a a n
kirjettä.
— Niin, niin, niitä on kolme, selitti hän, — h i u k a n
erilaista. Minä en tiedä m i k ä m i n u n on, m u t t a en t a h tonut saada m i t ä ä n paperille. Mikähän n y t olisi p a r a s
lähettää? E n h ä n m i n ä tavallisesti vaivaa m u i t a ihmisiä
lukemaan läpi kirjeitäni, m u t t a k u n t ä m ä on v ä h ä n
yhteinen asia. Tai jollei j u u r i y h t e i n e n k ä ä n , m u t t a . . .
en minä tiedä k u i n k a m i n ä sanoisin.
Rouva S u r p a e u s oli ajatuksissaan o t t a n u t kirjeet,
mutta ojensi ne samassa takaisin Heinille.
— Kyllä sinä itse tiedät, m i t ä kirjoitat, en m i n ä lue.
— Mutta jos täti olisi niin h y v ä . Ei niissä ole kuin
26 - Talvio,
Kootut teokset VIII
401
m u u t a m a sana. Tai luenko m i n ä ääneen? Jos heittäisin
a r p a a ja ottaisin k a i k e n v a r a l t a vielä kopion siitä, joka
j o u t u u lähetettäväksi? Ei, n y t m i n ä luen — kyllä täti
n y t j a k s a a kuulla. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissap ä i v ä n ä v ä h ä n ikävä t a p a u s . Minä h u k k a s i n kihlasormukseni, sinun äitisi k a u n i i n v a n h a n sormuksen. Olen
tietysti ollut v ä h ä n onneton ja k a i k k i m u u t myöskin.
Olemme k a i k k i etsineet ja poliisitkin ovat olleet liikkeellä. M u t t a ei ole l ö y t y n y t ja tuskin löytyy. Se olikin
liian kaunis ja kallis m i n u n maalaissormeeni. Sinä annat
minulle toisen, a n n a t h a n , ja koetat r a u h o i t t a a omaisiasi
m i n u n avukseni. Letitsia täti täällä, isän v a n h i n sisar,
jota et sinä koskaan ole n ä h n y t ja joka on hyvin miell y t t ä v ä ihminen, h ä n sanoo, että elämä aina kihlaa m e i d ä t rautaisella sormuksella. Ja niin m i n u l l a k i n n y t on
se päähänpisto, että tahtoisin sinulta rautaisen sormuksen. Niin, ei sitten m u u t a tällä kertaa.» No, mitä täti
siitä sanoo, se oli n u m e r o yksi. T ä m ä n on Lida h y v ä k synyt. N y t tulee toinen.
Tekla S u r p a e u s keskeytti h ä n e t .
— Tiedät itse, r a k a s lapsi, m i t ä teet, m u t t a pitääkö
sinun n y t jo l ä h e t t ä ä tuo kirje? Jos h i u k a n o d o t t a i s i t . . .
— Täti kuulee vielä n ä m ä toiset. Minä tahtoisin kerta
k a i k k i a a n t ä m ä n asian selväksi. K y l l ä h ä n täti n y t jaksaa
k u u l l a n ä m ä kirjeet, k u n m i n ä olen j a k s a n u t ne kirjoittaa. Ikävää työtä se on kirjeen kirjoittaminen. Eilen
illalla kirjoitin kaksi ja t ä n ä a a m u n a n ä m ä kolme. Mutta
ne eiliset olivat sellaisia h i r v e ä n haikeita. Voi, voi, ei
t ä t i usko, m i t ä tulee ihmisen p ä ä h ä n ! Minä kirjoitin,
suoraan sanoen, Halvorille, e t t e m m e voi m e n n ä naimisiin, että m i n ä pelkään, k u n m e i d ä n s u k u on sellaista
huonoa ja epäluotettavaa. Me i t k i m m e I i d a n kanssa
k u i n hullut. Lida päätti, ettei h ä n k ä ä n koskaan mene
naimisiin. M u t t a sitten me n u k u i m m e ja aamulla minä
revin kirjeet ja kirjoitin uudet. »Rakas Halvor!» Niin,
t ä m ä alku on kaikissa sama, m u t t a m i n ä luen n y t senkin,
että pääsisin kiinni. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä v ä h ä n ikävä t a p a u s . Minä h u k k a s i n kihlasormukseni, sinun äitisi k a u n i i n v a n h a n sormuksen. Olen
tietysti ollut onneton ja k a i k k i m u u t myöskin. Olemme
etsineet m i n k ä olemme jaksaneet, m u t t a toivomme, että
402
sormus vielä löytyy. S e d ä t tilasivat t ä n n e etsivät poliisit ja lupasivat t u h a n n e n m a r k a n palkinnon, niin että
eiköhän k a i k k i n y t k u i t e n k i n k ä y hyvin. Olisi h a u s k a a ,
jos sinä tulisit t ä n n e . M a t k a ei n y t olisi niin p i t k ä ja
kallis kuin Niemeen. Sydämelliset terveiset meiltä k a i kilta, e n i m m ä n Heiniltäsi.» Se on n u m e r o kaksi, m u t t a
se on oikein huono, h u o m a a n itsekin, ettei sitä voi
lähettää.
— Ei, keskeytti taasen r o u v a Surpaeus, — m i n u s t a se
on p a r e m p i k u i n ensimmäinen. S a a t t a a h a n sormus vielä
löytyä. M u t t a jos odottaisit etkä lähettäisi m i t ä ä n k i r jettä. T a r k o i t a n : jos odottaisit.
— Minä tahtoisin p ä ä s t ä eroon tästä asiasta, eikö täti
y m m ä r r ä ! sanoi Heini kiihkolla, jommoista ei Niemenkiven r o u v a ollut hänessä e n n e n n ä h n y t . — Minä en tiedä
miksi, m u t t a t ä m ä asia on m i n u l l e vastenmielinen. Se
vaivaa minua. J a k u n r u p e a n ajattelemaan, niin voin
tehdä jonkin t y h m y y d e n . K u v i t t e l e n ties mitä. Minä
olen luullut olevani niin j ä r k e v ä ja terve, ettei m i n u u n
mikään pysty, m u t t a m i n ä h u o m a s i n viime yönä, että
o l e n . . . olen . . . aivan kelvoton kappale. Tässä tulee n y t
vielä kolmas kirje. Se on oikeastaan Lidan kirjoittama.
Tämä alku on taas s a m a ja sen m i n ä olen kirjoittanut.
»Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä h i u k a n i k ä v ä
tapaus. Älä s e n t ä ä n pelästy, ei k u k a a n ole m e n e t t ä n y t
henkeään, ei edes k ä t t ä tai j a l k a a . M u u a n esine vain
katosi, tosin k a i k k e i n r a k k a i n m i t ä minulla oli, koska
olin saanut sen sinulta. Olen s u r r u t sitä äärettömästi,
olenpa k ä y t t ä y t y n y t suorastaan lapsellisesti. Olen n i m i t täin ollut taikauskoinen. K a i k e n iltayön me Lidan kanssa
yhdessä valvoimme ja s u r i m m e . M u t t a k u n a a m u tuli,
muistin, että sinä toki elät ja olet omani ja että se vain
oli kuollut pieni esine, j o k a katosi. V a r m a a n tiedät jo,
mikä esine se oli, niin ettei m i n u n tarvitse sitä sanoa.
Rakas se oli ja k a u n i s ja o m a syyni oli, että se katosi.
Olenkin itseäni niin s y y t t ä n y t . Tuskin ansaitsisin, että
se löytyisi. H i u k k a n e n toivoa meillä vielä on. M u t t a
jollei sitä n y t löytyisi, niin a n n a t h a n m i n u l l e toisen ja
lisäksi anteeksi, a n n a t h a n Heinillesi.» T ä m ä n on oikeastaan Lida kirjoittanut, sillä näin kauniisti en m i n ä k o s kaan pystyisi kirjoittamaan. Ja k y l l ä h ä n m i n ä niinkin
403
voin ajatella kuin Lida, n i m i t t ä i n voisin siis lähettää
t ä m ä n k i n kirjeen. M u t t a e h k ä on sentään rehellisintä
l ä h e t t ä ä ensimmäinen, koska itse olen sen kirjoittanut.
Voi sentään, m i n ä k i n p u h u n rehellisyydestä!
— M u t t a Heini!
R o u v a S u r p a e u s säikähti, sillä Heinin viime sanat oliv a t k u i n sairaan voihkahdus. H ä n ei ollut itse asiassa
koskaan o t t a n u t Heiniä v a k a v a s t i l u k u u n tässä sormusasiassa. Heini oli h ä n e n silmissään ollut onnenlapsi ulkopuolella kärsimyksen, lapsi, j o k a on täydellinen hyveissä
ja avuissa ja jota k a i k k i kohtelevat sen m u k a a n . Vaistomaisesti oli h ä n e s t ä t u n t u n u t siltä, että Heinillä on
niin paljon, ettei y h d e n s o r m u k s e n m e n e t y s hänelle m e r kitse sitä eikä tätä. Tai myöskin, että h ä n on niin terve,
etteivät h ä n e n h e r m o n s a t u n n e niin ärtyneesti ja kipeästi
kuin h ä n e n ja h ä n e n lapsensa, j o t k a ovat. läpikäyneet
isän menettämisen. N y t n ä k i h ä n y h t ä k k i ä kärsimyksen
syvällä Heinin silmissä.
— Minäkin p u h u n rehellisyydestä! toisti Heini vielä
kerran.
J a h ä n e n äänensä o l i soinnuton. Oliko h ä n m e n e t t ä n y t lauluäänensä — m i t e n h ä n p u h u i k i n k u i n ihminen,
j o t a vaivaa alituinen käheys. Heinillähän oli ollut erikoisen heleä ääni. Sen erotti k a i k k i e n m u i d e n äänistä,
k u n h ä n puhelimessakin puhui. J a n y t . . .
— M u t t a Heini, sanoi r o u v a S u r p a e u s eikä y m m ä r t ä n y t miten h ä n jatkaisi. — Mitä te olettekaan I i d a n
kanssa ajatelleet viime yönä. Oliko tuo sormus sinulle
niin rakas? Älä lähetä, lapsi, m i t ä ä n kirjettä. Sormus
e h k ä vielä löytyy. J a v a r m a a n löytyykin.
— Ei täti, ei se ole sitä. Ei se ole sitä. Tietysti minä
myöskin olen onneton sormuksen tähden, m u t t a m u u t e n kin. Voi, en minä saata siitä p u h u a .
— Minä kyllä tiedän m i t ä sinä tarkoitat.
— No, eikö se sitten ole k a u h e a a . Tällainen suvun
r a p p e u t u m i n e n on jotain h i r v i t t ä v ä ä . Ja m i n ä k u n en
koskaan e n n e n ole sitä ajatellut. E n k ä h u o m a n n u t
m i t ä ä n . M u t t a t ä m ä sormusasia n ä y t t ä ä olevan annettu
meille, jotta me n ä k i s i m m e t i l a m m e — niinhän setä
sanoi. K u k a tietää m i t ä minussakin kytee. K u k a tietää
m i t ä m i n u n k i n lapseni k e r r a n tekevät. J a mistä n e minua
404
s y y t t ä v ä t . . . K u n h a n Halvor tulisikin t ä n n e . Minun
täytyy h ä n e t t a v a t a .
— Lapsi, sanoi r o u v a S u r p a e u s y h t ä k k i ä ja t a r t t u i
nuoren tytön käteen, — älä tee m i t ä ä n t y h m y y k s i ä . K u u lehan, me l ä h d e m m e h i u k a n sisään, niin s a a m m e p u h u a .
Etkö kirjoittanut tyttöjen muistikirjaan jotakin, m i t ä
sinun n y t sopii muistaa? Tytöt n ä y t t i v ä t minulle. He
kysyivät, eikö se ollut ihmeellistä, että molemmille k i r joitit ihan s a m a n lauseen ja merkitsikö se sitä, että olit
todella niin proosallinen k u i n itse väitit olevasi — ettet
keksinyt m i t ä ä n m u u t a . Minä sanoin, että lauseessa oli
niin syvä totuus, ettei sitä voinut p a r e m m i n sanoa ja
siksi sinä olit s a n o n u t sen erikseen molemmille serkuille.
Eikö se ollut oikein selitetty? Mitä itse kirjoitit H e r t a n
ja Letan muistikirjaan? Minä olen niin kiitollinen että
annoit tytöille j u u r i nuo sanat. Olet a n t a n u t ne myöskin
minulle ja n y t ne k e l p a a v a t itsellesi. Sano nuo sanat
ääneen. M u i s t a t h a n m i t ä kirjoitit? No m u t t a m u i s tathan.
— En m i n ä tiedä. J o t a k i n t y h m y y k s i ä . En m i n ä k e k sinyt m i t ä ä n kunnollista. Ja siitähän on niin k a u a n .
— Toissapäivänä.
— Toissapäivänä!
K u n siitä on t a p a h t u n u t niin
paljon.
— Sanohan n y t nuo sanat.
— No, kyllä m i n ä ne muistan.
— M u t t a sano ne ääneen.
— En m i n ä voi. T i e t ä ä h ä n täti ne.
— Tiedän. Olen ne k u u l l u t ennen satoja kertoja.
Panttileikeissä, k u n vaadittiin sananparsia, kuulin ne.
Ne olivat silloin tyhjiä ääniä, m u t t a n y t niissä on sisältö.
Me t a r v i t s e m m e k a i k k i sitä sisältöä niinkuin l ä ä k e t t ä
sairaina aikoina. »Oman onnensa seppä» . . . Se on totta,
se on totta . . .
— Jospa m i n ä itse vielä voisin siihen uskoa, sanoi
Heini. — Minusta t u n t u u nyt, että isoisät ja isoäidit ovat
takoneet meidän k o h t a l o m m e . . .
— Ovat kyllä, m u t t a k u n k o r u n k u u m e n t a a , niin sitä
voi takoa uudelleen.
Rouva Surpaeus oli p u h u n u t itselleen, v a i k k a h ä n k a i ken aikaa osoitti sanat mies-vainajansa veljentyttärelle.
405
H ä n tarvitsi itse uskoa ja h ä n takoi sitä mieleensä väellä
ja voimalla. Y h t ä k k i ä otti h ä n Heiniä kädestä ja katsoi
häneen. Heini kalpeni ja tuijotti h ä n e e n m y k k ä n ä .
— Voisitko sinä sen tehdä? sanoi rouva Surpaeus hilj a a ja h ä n e n t u m m a t silmänsä n ä y t t i v ä t t ä y t t ä v ä n koko
h ä n e n kasvonsa. — Tahtoisitko sinä sen tehdä?
— Mitä? sai Heini vihdoin suustaan.
Rouva Surpaeus pani kätensä h ä n e n olkapäittensä
y m p ä r i ja johdatti h ä n t ä läpi huoneiden. Heini tunsi
e t t ä h ä n pyysi h ä n e l t ä jotain uhria, h ä n vain ei voinut
käsittää mitä. A n t a m i n e n oli aina ollut hänelle ilo,
m u t t a n y t h ä n t ä pelotti. Tekla tädin koko elämä tuntui
siirtyneen silmiin, j o t k a rukoilivat sillä tavalla, ettei
niiltä voinut kieltää. Myöskin p i t k ä t kalpeat sormet k u l j e t t i v a t toista, t e h d e n h ä n e t kuin tahdottomaksi. He
tulivat makuuhuoneeseen ja pysähtyivät v a n h a n peilipiirongin eteen. Heini n ä k i hyllyllä t u t u t pienet porsliinikorut ja setä-vainajansa n u o r u u d e n k u v a n . Hän näki
myös peilissä k a h d e t kasvot, j o t k a oudossa jännityksess ä ä n h ä m m ä s t y t t i v ä t h ä n t ä . Toiset olivat vaaleat ja h e h k u v a t , toiset t u m m a t ja pehmoisen k a l p e a t — h ä n itse
j a täti Tekla Surpaeus.
— K u u l e lapsi, eikö ole kauheaa, jos nuori elämä
m e n e e h u k k a a n ? sanoi täti hiljaa ja t a r t t u i piironginlaatikon kahvoihin.
Heini ymmärsi, että h ä n ajatteli T o m m i a ja sanoi täydestä sydämestä:
— On.
Täti veti auki laatikon ja etsi oikeanpuoleisesta n u r kasta. Sieltä tuli esiin v a n h a luinen, hopealla silattu
rasia. Heini, jolle äsken oli a l k a n u t jotain valjeta, joutui
t a a s e n aivan y m m ä l l e . H ä n koetti t u n k e a Tommin äidin
ongelmallisen ilmeen läpi eikä h u o m a n n u t mitä täti
askarteli, ennenkuin k a l p e a käsi h ä n e n edessään piteli
sormusta, j o n k a h ä n luuli t u n t e v a n s a omaksi kadotetuksi
kihlasormuksekseen.
Häneltä pääsi r i e m u n h u u t o , m u t t a samassa se t u k a h tui, sillä h ä n luuli' n ä k e v ä n s ä h a r h a n ä y n . Hän oli jo
käymäisillään kiinni sormukseen, m u t t a pidättyi ja h u u dahteli, vuoroin katsellen ihmiseen, j o n k a kädessä
ihmeellinen esine oli, vuoroin viettelevään esineeseen.
406
Vihdoin t a r t t u i h ä n siihen kiinni, katseli sitä, käänteli
ja pani sormeensa. K a i k e n aikaa piti h ä n e p ä m ä ä r ä i s t ä
pientä ääntelyä, n a u r a h t e l i ja vuodatti kyyneliä, k u n n e s
vihdoin puhkesi voitolliseen h u u d a h d u k s e e n :
— Se on se, se on se! Totisesti! M u t t a täti kulta,
mistä täti on sen s a a n u t ? Onko t ä m ä n y t todella totta?
On, on! M u t t a m i t e n se on t a p a h t u n u t ? Löytyikö sormus täältä? No mistä sitten? Minun sormukseni, m i n u n
oma sormukseni! N y t en enää ikinä ota sitä kädestäni,
en vaikka m i k ä olisi. Oi, että se löytyikin, kyllä Halvor
nyt tulee iloiseksi. Hyvä oli, ettei kirjettä lähetetty.
Kyllä minä olen onnellinen, kyllä m i n ä olen iloinen .. .
— Et a n n a k a a n sitä museoon? sanoi T o m m i n äiti.
— En, en! n a u r o i Heini, i r r o i t t a m a t t a k a t s e t t a a n sormuksesta.
— Et taida enää muistaa, että niin päättelit.
— Kyllä m i n ä muistan, m u t t a se oli sellaista e p ä toivoa.
— Mitä sanoo talon viisas v a n h a - t ä t i nyt, k u n ei
hänen r a u t a i n e n sormuksensa k e l p a a k a a n ?
Heini pusersi kiinni v a s e m m a n k ä t e n s ä i k ä ä n k u i n
peläten, että sormus karkaisi ja katsoi Tekla r o u v a a n .
Hän näki heti paikalla, että t ä t i ei ollut iloinen ja h ä n
tunsi, että täti ei p i t ä n y t Letitsia tädistä.
— Niin, se r a u t a i n e n sormus, p u h u i Heini h i u k a n
hämillään, — m u t t a en m i n ä tästä pidä sen rahallisen
arvon vuoksi, v a a n . . . niin, t i e t ä ä h ä n täti miksi. Se on
minun kihlasormukseni.
— Ja m i n ä k u n luulin, että sinä tosissasi aioit p y y t ä ä
sulhaseltasi r a u t a i s t a sormusta ja luopua tästä. E l ä m ä hän kihlaa raudalla. Eikö se k u u l u kauniilta?
— Täti, sanoi Heini, — t ä t i sanoisi selvemmin, siliä
minä en y m m ä r r ä . Miksi täti on s u u t t u n u t Titsia-tädille?
Hänhän on niin hyvä, aina h ä n parsii ja p a i k k a a . . .
— Niin, niin, e h k ä sinä t a h d o t k i n ottaa h ä n e t u u t e e n
kotiisi, k u n m e n e t naimisiin. Kyllä saat h ä n e t mielelläsi. Hän onkin jo ollut meillä t o i s t a k y m m e n t ä vuotta.
— Onko h ä n ollut täällä tiellä?
— Pidä sinä h ä n t ä kodissasi y h t ä k a u a n , ehkä tiedät
sitten. N y t h ä n ei sillä enää ole väliä, nyt, k u n setäsi on
poissa. Minä vain h i u k a n väsyn h ä n e n viisauteensa.
407
Hänellä on h y v ä ä aikaa ajatella siinä p a l k a t e s s a a n .
M u t t a tarkoitukseni oli p u h u a aivan toisista asioista. Sinä
hyvä, h y v ä Heini, voisitkohan, tahtoisitkohan auttaa
m i n u a . P y y d ä n sinulta kyllä h y v i n paljon. P y y d ä n sinun
sormustasi, niin, niin, j u u r i tuota, j o n k a vasta olet saan u t takaisin. Et anna! Näen sen kyllä, ettet anna
P i t ä ä k ö sitten n u o r e n e l ä m ä n m e n n ä h u k k a a n ? Eikö
ihmiselämä ole kalliimpi kuin kuollut esine? Olen aina
p i t ä n y t sinua niin j ä r k e v ä n ä t y t t ö n ä . . . M u t t a olen p y y t ä n y t sinulta liikaa. Minun olisi p i t ä n y t y m m ä r t ä ä
K u i n k a t ä m ä oli t y h m ä ä . ..
T o m m i n äiti oli p u h u n u t itsekseen. H ä n e n ei m u u t a
t a r v i n n u t kuin k a t s a h t a a Heiniin, niin h ä n sai takaisin
mielenmalttinsa. Heini n ä y t t i u u t t a puolta luonteessaan:
h ä n oli t a i p u m a t o n ja ynseä. I k ä ä n k u i n h ä n olisi pelänn y t tädin k ä y v ä n väkivalloin kiinni sormukseen, piteli
h ä n oikeaa k ä t t ä ä n puserruksissa v a s e m m a n käden
päällä j a h ä n e n poskensa h o h t i v a t s u u t t u m u s t a .
— Ja tuollaista täti vielä säälii! p u h u i h ä n . — Mitä
h ä n e s t ä tulee, jollei h ä n e e n t a r t u t a kovin kourin. Kyllä
m i n ä sanon hänelle. J a h k a se j u n k k a r i tulee kotiin, niin
kyllä h ä n kuulee kunniansa. Ettei ensinkään häpeä. En
m i n ä olisi voinut uskoa. Eilen tuolla r u o k a s a l i s s a . . . .
H ä n istuu sormus t a s k u s s a . . . Ei, en ikimaailmassa olisi
voinut uskoa. Kyllä m i n ä h ä n e t l ä k s y t ä n . . .
R o u v a S u r p a e u s seisoi ja katseli k u v a a vastapäätä
vuodettaan. Hälveneekö h ä n e n e l ä m ä s t ä ä n s u m u koskaan?
H ä n e n olkapäänsä p a i n u i v a t p a i n u m i s t a a n ja käsivarret
tulivat oudon pitkiksi. K u n Heini vihdoin lopetti,
hymyili h ä n ja h u o m a u t t i , että tyttöjen täytyi syödä
aamiaista e n n e n k u i n l ä h t e v ä t — pitihän heidän Lidan
kanssa lähteä kaupungille, eikö niin?
Ja i k ä ä n k u i n ei sormuksesta olisi ollut m i t ä ä n puhetta,
j a t k o i rouva S u r p a e u s :
— Se on sellaista täällä Niemenkivessä, että tämä
pitkä m a t k a on niin h a n k a l a . V a r m a a n k ä y paljon
m u k a v a m m a k s i , k u n asuu kaupungissa. Sekin on niin
t ä r k e ä asia, että lapset s a a v a t k ä y d ä kotona syömässä.
K u n h a n vain löytäisi huoneet. Kyllä niitä on, m u t t a ne
ovat niin kalliit. T ä y t y y r u v e t a kuulostelemaan. Ja
k u i n k a n y t sitten saa t ä m ä n h u v i l a n myydyksi.
408
Heiniä y h ä s u u t u t t i , että t ä t i noin keskeytti. H ä n olisi
mielellään kuullut, m i t e n sormus oli tullut t ä n n e , m u t t a
ei h ä n n y t t a h t o n u t r u v e t a k y s y m ä ä n k ä ä n . H ä n halveksi
Tommia, ei ikinä h ä n ollut k e t ä ä n niin halveksinut, ja
hänen kielelleen k e r ä ä n t y i k u k k u r a l l e e n sanoja, joita
hän halusi latoa T o m m i n eteen. Tommin äitiäkin h ä n
halusi soimata. Kehtasikin a n t a a h ä n e n k u l k e a j ä n n i tyksessä — jo sekin oli h ä v y t ö n t ä , vaikkei hänellä olisi
ollut m i t ä ä n m u u t a t a r k o i t u s t a . J a v a i k k a loppujen
lopuksi todella olisi aikonut pitää sormuksen, m y y d ä tai
ties mitä. K a u h e a a sitä oli ajatella.
Täti m e n i omille teilleen ja Heini riensi n ä y t t ä m ä ä n
sormusta Lidalle, ystävättärelleen. Sormus oli siis löytynyt. K e n e n k ä ä n ei k u i t e n k a a n ollut h y v ä olla.
Ei tullut sen p a r e m p i , k u n sedät saapuivat. He t u l i vatkin aivan heti. Tytöt istuivat keinussa p u h k e a v i e n
omenapuiden alla keskellä l i n n u n l a u l u a ja itkivät.
— No, sanoi eversti-setä ja t e r v e h t i keikarimaisesti.
— Ettekö te vielä tiedä?
Heini nosti v a s e m m a n kätensä, n y ö k y t t i p ä ä t ä ä n ja
antoi auringon välkytellä a a r r e t t a a n .
— No, ja itkette? Nainen, nainen, hänestä ei koskaan
saa selvää. S o r m u s on löydetty ja sinä itket, r a k a s v e l jentyttäreni. K u u l u u k o se ensimmäiseen r a k k a u t e e n ?
Ja Lida tietysti itkee y s t ä v ä t t ä r e n ä . Eikö se n y t ole
ihmeellinen j u t t u ? Olin sellaisessa jännityksessä, k u n
etsivät kertoivat, etten ikinä ole ollut mokomassa. S a n o taan sitten, ettei elämä ole y h t ä j ä n n i t t ä v ä ä kuin r o m a a nit. No, ettekö te ole kuulleet? Ettekö todella tiedä?
Mutta ovathan he kertoneet kaikki äidille täällä. Vai
eikö h ä n ole sanonut teille m i t ä ä n ? Niin, niin. Hm.
Äidin r a k k a u s on r a k k a u s sekin. No, p y y h k i k ä ä k y y n e leenne, niin s a a t t e kuulla. Mitä sinä sanoit, Mikael?
Mutta h y v ä veli, o v a t h a n he n y t suuria ihmisiä. Toinen
on kihloissa ja toinen on k i h l a t u n y s t ä v ä t ä r . Kyllä kai
heille voi kertoa. Hän, tuo lakitieteen sälli, on sitä
mieltä, että t ä m ä asia t ä y t y y pitää kovin salassa. Ja
samaa mieltä olen m i n ä tietysti. Otan sen aivan y h t ä
vakavasti kuin h ä n . S u v u n k u n n i a on minulle aivan
yhtä kallis kuin hänelle. J a ehkä jonkin v e r r a n k a l liimpi, koska olen upseeri. M u t t a ei ole helppoa katsella
409
n u o r i a tyttöjä k u k k i v i e n omenapuiden alla täydessä
itkussa. Siksi aioin k e r t o a h i u k a n salapoliisijuttuja. No
olkoot vain m i n u n puolestani, olkoot vain. Hän aikoo
keksiä baromeetterin, tuo tuossa, n i m i t t ä i n koneen, jolla
m i t a t a a n ihmistahtoa. H ä n j ä t t ä ä t y k k ä n ä ä n kirjallisen
esityksensä ja se on varsin viisasta. On tietysti paljon
parempi, jos koneella voi m ä ä r ä t ä t a h d o n rikollisuuden
tai p u h t a u d e n . Silloin h ä n e h k ä jälleen voi r u v e t a j a t k a m a a n lakitieteellisiä opintojaan ja v a l m i s t u a t u o m a riksi. Lisäksi h ä n e s t ä tulee rikas mies, sillä t ä t ä konetta
t u l l a a n o s t a m a a n y h t ä paljon k u i n k a m p a a tai p a r t a veistä. Ajatelkaa vain konetta, j o k a numeroilla osoittaa,
m i n k ä v e r r a n vilppiä, m i n k ä v e r r a n rehellisyyttä on
ihmisessä!
— Joko voit lopettaa? keskeytti Mikael Surpaeus,
p y y h k i e n hikeä niskastaan.
M u t t a eversti oli päässyt j u t t u a m i s e n m a k u u n ja puhui
ja puhui, varsinkin k u n h ä n näki, että tyttöjen i t k u alkoi
vaihtua nauruun.
— I h m i n e n i s t u t e t a a n tuohin. Yksi sähkövirta johd a t e t a a n n y t aivoihin ja toinen sydämeen. Painetaan
n a p p u l a a j a heti a l k a a k o n e v i m m a t u s t i hyristä j a
suhista. P i a n a l k a a lasiputki, j o k a on sovitettu potilaan
s e l k ä r a n g a n taakse, liikehtiä, n i m i t t ä i n aine, joka sinne
on p a n t u — se on jotakin r a d i u m i a tai sensemmoista —
j a n y t osoittavat n u m e r o t j u u r i millilleen, mistä aineosista potilaan olento on kokoonpantu.
— On kärsimys k u u n n e l l a sinua, y r i t t i taasen Mikael
S u r p a e u s , — sinulla ei ole alkeellisimpiakaan tietoja.
On m a h d o t o n käsittää, että sinä olet saanut everstin
a r v o n i m e n . Koulupoika toisella luokalla voisi lyödä
s i n u a sormille.
— Kyllä m i n ä fysiikasta tiedän y h t ä paljon kuin sinä
filosofiasta, sanoi m a l t t a m a t t o m a n a Gabriel Surpaeus.
— M u t t a tässähän onkin k y s y m y s jostakin aivan uudesta,
j o n k a Mikael S u r p a e u s luo. Ei ole vielä keksitty nimiä.
— N a u r a sinä, n a u r a sinä, sanoi v a n h e m p i v e h j u h lallisena, — m u t t a se kone keksitään k e r r a n , se kone,
s a n o n minä, jolla v a n g i t a a n hengenvoimat ja näytetään,
m i t ä ihmisessä on. Minä en sitä keksi, m i n ä en pääse
410
luvattuun m a a h a n , m u t t a m i n ä t a h d o n valmistaa tietä
sinne. Missä äitisi on, Lida?
Gabriel S u r p a e u s h e r k u t t e l i kuvaillessaan, m i t ä t u l i sikaan päivänvaloon, jos esimerkiksi n y k y a j a n n a i n e n
pantaisiin t u l e v a a n totuudentuoliin. Näyttäisikö m i t t a r i
esimerkiksi y h t a i k a a jo k a i k k i t u l e v a t rakastumiset,
kaikki alkuosat, joista tuollainen n a i k k o n e n on k o k o o n pantu. Sillä r a k k a u t t a hänessä tietysti on y h d e k s ä n k y m m e n t ä y h d e k s ä n prosenttia.
— Missä on äitisi, Lida? h u u s i tuomari.
Hän sai kuulla, että äiti oli keittiössä ja k u n h ä n vielä
oli selittänyt veljelleen, että paljon ihmeellisempiä t o d i s tuksia luonteen k u r j u u d e s t a tulisi päivänvaloon, jos m i t tari pääsisi toteamaan, m i t ä erinäisissä itserakkaissa ja
hulluissa vanhoissapojissa oh, niin läksi h ä n h a k e m a a n
kälyään.
S u u r t a perheselvittelyä j a t k e t t i i n n y t kotoisen lieden
lähimmässä läheisyydessä, äidin askarrellessa a a m i a i s valmistelussa. H ä n ojensi keskeltä patojensa ja k a t t i loidensa h ö y r y ä k ä d e n langolleen ja vastaili sitten h ä n e n
kysymyksiinsä. V a n h i n s u v u n miesjäsenistä m e n i s u o raan asiaan.
— Näin se n y t sitten kävi. S u u r p ä ä n s u k u on r a p peutumassa. Olen kaiken yötä ajatellut isoisän isää. Minä
muistan ukon. Oikeastaan ei h ä n t a h t o n u t pahaa, m u t t a
hän teki p a h a a . K ö y h ä t ja kiertolaiset, k a i k k i olivat
tervetulleet S u u r p ä ä h ä n j a k a i k k i syötettiin j a juotettiin.
Varsinkin juotettiin. Viina oli p a r a s lääke, viina, t e r v a
ja sauna. Pitäjän isännät olivat aina S u u r p ä ä s s ä ja aina
juovuksissa. E m ä n t ä sairasteli. Siellä asui j o k u m a i s teri, josta ei ollut t u l l u t m i t ä ä n . Hän soitteli häissä. K a s
kuinka minä e n m u i s t a h ä n e n n i m e ä ä n ! Isäntä k u n nioitti suuresti tietoa ja maisteri luki hänelle sanomat.
Vanhassa S u u r p ä ä n isännässä k u l k i v a t teko ja t a h t o
aivan eri teitä. T a h t o n s a perustuksella pääsi u k k o t a i vaaseen, sillä h ä n ei t a h t o n u t kärpäsellekään p a h a a eikä
sanonut y h d e l l e k ä ä n ihmiselle ei. K u n t o r p p a r i l t a oli
kuollut lehmä suohon, niin h ä n pyysi S u u r p ä ä s t ä toisen,
ja sai. Eikä s u i n k a a n huonoimpaa. M u t t a talo hävisi ja
muutkin talon y m p ä r i l l ä hävisivät j a m e n i v ä t v a s a r a n
alle. Se oli k a i k k i S u u r p ä ä n isännän tekoa. No, t u o 411
mitse sitten! Minkä m u k a a n on t u o m i t t a v a ? Ja mikä
on loppujen lopuksi totuus? Sinä, Tekla, j o k a et ole
Suurpäitä, sano sinä, jos tiedät. Vielä eilen minä haaveilin, että k e r r a n keksitään jokin kone, j o n k a avulla
voidaan p u n n i t a ihmisen siveellinen arvo ja että tuomiot
voidaan l a n g e t t a a sen m u k a a n . . . P u h u i n siitä everstille — t y h m ä ä kyllä — ja siitä h ä n n y t latelee ja lavertelee koko maailmalle. On, s i v u m e n n e n sanoen, m a h dotonta käsittää, k u i n k a se mies on s a a n u t everstin
arvon. Minä, suoraan sanoen, uskon, että h ä n jotakin
naistietä on päässyt t ä h ä n . J o k a tapauksessa en milloinkaan muista, k u i n k a lapsellinen h ä n on ja kerron
aina hänelle. No niin, sellainen k o n e kyllä keksitään.
I h m i s k u n t a kyllä k o e t t a a p a r a s t a a n . Ja vielä eilen minäkin kuvittelin, että silloin sitä p ä ä s t ä ä n oikealle tielle.
M u t t a sitten m i n ä taasen ajattelin S u u r p ä ä n isäntää.
Sano sinä, Tekla, t ä h ä n jotakin, jos y m m ä r r ä t . Mikä on
totuus ?
Tekla S u r p a e u s ei n o s t a n u t k a t s e t t a a n . H ä n e n suupielensä v e t ä y t y i pieneen h y m y y n j a h ä n sanoi:
— Kysy s u v u n viisaalta k a u n i i l t a tädiltä. Hänhän
k a i k k i tietää.
Mikael S u r p a e u s laski käsistään v a n h a n sanomalehden, j o t a h ä n oli hypistellyt, ja tuli lieden ääreen:
— Mitä sinä sanoit?
— En m i t ä ä n .
— Oletko sinä Titsialle noin ynseä? Sen minä kuulen
n y t vasta. Sitä et k o s k a a n n ä y t t ä n y t miehesi eläessä.
— Jos h u v i l a saadaan myydyksi, niin en tiedä, minne
panen hänet asumaan.
— Vai niin, vai niin. H ä n pääsee kyllä Niemeen.
— H ä n ei viihdy maalla.
— Omituista. H ä n oli meille kaikille kuin äiti. Sinun
miehesi oli h ä n e e n erikoisen kiintynyt.
— M u t t a h ä n h ä n n y t on poissa.
— Niin, niin, h ä n on poissa.
He vaikenivat. He olivat poikenneet toisarvoisiin
asioihin i k ä ä n k u i n olisivat t a h t o n e e t koota voimia vaik e i m m a n selvittämiseen. Lida tuli ovelle ja pyysi äitiään
puhelimeen. T y t ä r astui äidin sijalle lieden luo ja setä
kuiskasi hänelle:
412
Miksi äitisi on s u u t t u n u t v a n h a l l e tädille?
— Onko h ä n s u u t t u n u t ? sanoi Lida, pysytellen m a t kan päässä padoista ja kattiloista. — O n h a n h ä n aina
hiukan tuskitellut sitä, että täti on täällä. H u o n e t t a olisi
tarvittu j a . . .
Sitä p i k k u r u i k k u i s t a h u o n e t t a ? Siinähän ei ole
edes uunia.
— Niin, en m i n ä tiedä.
Oli h e t k e n a i k a a hiljaista.
— Kuule, sanoi setä jälleen, — m i t ä L e t t a t ä n ä ä n teki
Esplanaadipavilj ongissa?
I i d a Surpaeus kääntyi ympäri ja unohti kokonaan
työnsä.
— Onko L e t t a ollut Esplanaadipavilj ongissa? T ä n ä ä n ?
— Tänään, t ä n ä ä n . H ä n istui ikkunanpuoleisen p ö y dän ääressä. Näin itse.
— Se ei ole mahdollista, setä. H ä n m e n i k o u l u u n n i i n kuin m u u t k i n .
— Minä näin h ä n e t Esplanaadipavilj ongissa, k u n o d o tin raitiovaunua.
— Setä on e r e h t y n y t .
— Hänen palmikoistaan on vaikea erehtyä. Ne r i i p puivat m u s t a l l a hameella. Toisella puolen pöytää istui
Laxin poika.
— Yngve?
— Niin, Yngve. Eihän hänellä ole muita.
— Mitä h ä n meistä tahtoo, senkin tungettelija! Ja
Letta! Kyllä m i n ä sen tytön opetan . . . M u t t a e i J u m a lan tähden sanota äidille m i t ä ä n . . . n y t vielä. Hänellä
on niin paljon tällä hetkellä. Se oli se asianajaja, j o k a
on käynyt täällä katsomassa h u v i l a a . . .
— Rappiolle m e n n ä ä n . . . a l a m a a t a . . . v i n h a a vauhtia.
Äiti palasi keittiöön ja käski t y t t ä r e n s ä etsiä m i t t a nauhan. Ostaja tahtoi tietää salin s u u r u u d e n , n i m i t t ä i n
pituuden ja leveyden. H ä n kysyi niinikään, eikö voisi
saada v u o k r a t a h u v i l a a vuodeksi.
Aamiainen vietiin p ö y t ä ä n ja samalla siirryttiin r u o kasaliin. K e s k u s t e l u ei t a h t o n u t lähteä liikkeelle. Eri
haaroilla t a r t u t t i i n kiinni johonkin aiheeseen, m u t t a
siihen se katkesi. Heini ei j a k s a n u t n a u r a a niinkuin
eilen. Eversti j a u h o i y h ä j u t t u a a n t o t u u d e n tuolista.
413
K u k a a n ei k u u n n e l l u t h ä n t ä . V a n h a täti ja talon emäntä
v ä l t t i v ä t toistensa katseita. T u o m a r i vihdoin alkoi joht a a keskustelua m ä ä r ä t t y y n s u u n t a a n .
— Me siis t i e d ä m m e , m i t ä t i e d ä m m e , sanoi h ä n . M u t t a onko n y t sopiva aika ja p a i k k a pohtia, m i t e n olisi
otettava selkoa siitä, m i n k ä v a i k u t t i m e n nojalla teko
on t a p a h t u n u t ja m i h i n keinoihin olisi r y h d y t t ä v ä siihen
n u o r e e n S u r p a e u k s e e n n ä h d e n , j o k a tässä on horjahtamaisillaan rikollisten tekojen piiriin? Näen äidin t u s k a s t u n e e t kasvot ja y m m ä r r ä n h ä n e t täydellisesti. Niin
h y v i n k u i n tällainen v a n h a p o i k a voi y m m ä r t ä ä . Vai
vaaditteko, että voisin t u n t e a k u i n äiti? No niin, j ä t e t ä ä n k ö keskustelu Tommista?
N u o r e n Heini S u r p a e u k s e n kasvot olivat k u u m e n e m i s t a a n k u u m e n n e e t ja vihdoin h ä n keskeytti setänsä:
— Minä tässä j u u r i sanoin tädille, että selkäsaunan se
poika ansaitsisi. Kyllä m i n ä sen läksytän. E t t ä k e h t a a k i n . .. !
— Oikein, r a k a s Heiniseni, sanoi eversti. — J ä t ä m m e
tuomion Heinille. H ä n e n h ä n sormus oli. On siis aivan
oikein, että h ä n . . .
Lida rupesi n y t p u h u m a a n :
— M u t t a jos, k u n T o m m i tulee, koettaisimme keskustella sormuksesta. Jos epäilisimme k a p t e e n i a ja u h k a i simme l ä h e t t ä ä liikkeelle poliisikoirat ja salapoliisit.
Eiköhän Tommille t u h s i kiire t u n n u s t a m a a n , miten asiat
o v a t . . . Täti, sinä r a v i s t a t päätäsi. Mitä sinä tekisit?
Äiti nousi y h t ä k k i ä , laski salviettinsa pöydälle ja
k ä ä n t y i l ä h t e m ä ä n keittiöön.
Letitsia S u r p a e u s k ä v i h y v i n kalpeaksi j a h u u d a h t i :
— Älä m e n e pois, Tekla, kyllä m i n ä menen.
— Minä vain . . . m i n ä vain, kangersi Tommin äiti.
— Suola on u n o h t u n u t .
— T ä ä l l ä h ä n se on!
Miten kehnoksi m i n ä olen k ä y n y t ! ajatteli Tommin
äiti heti sen jälkeen ja pureskeli leivänkappaletta. Minä
valehtelen ja petän. E n n e n osasin hillitä itseni, n y t
n ä k e v ä t k a i k k i kehnouteni. Missä ovat m i n u n tahtoni
j a m i n u n tarmoni?
H ä n palasi p ö y t ä ä n ja p a k o t t i itsensä hymyilemään.
414
Niinkin pitkälle h ä n pääsi, että katsoi tätiin ja n y ö käytti p ä ä t ä ä n .
Lida ja Heini olivat t a r t t u n e e t v a n h a n tädin käsiin
ja pitelivät h ä n t ä pöydässä.
— Miten sinä, täti, kasvattaisit sitä p a h a a poikaa?
kysyi Heini.
— Kyllä e l ä m ä h ä n e t k a s v a t t a a , sanoi Letitsia
Surpaeus.
— Ehei, r a k a s sisar, kiivastui eversti, — jos j ä t ä m m e
vekaran e l ä m ä n h a l t u u n , niin h ä n mielin m ä ä r i n m u s t a a
meidän n i m e ä m m e k u n n e s k e r r a n istuu linnassa. K i r k a s
nimikilpi se on ainoa arvokas omaisuus elämässä. P o i k a
on otettava lujille. Kyllä m i n ä pelotan hänet. J a h k a
hän kuulee m i t ä perintöjä h ä n on saanut, niin kyllä hän,
piru vie, säikähtää. J ä t t ä k ä ä te asia m i n u n h a l t u u n i .
Kyllä m i n ä lupaan, että miehenalulla ennen iltaa h o u sut tutisevat.
— A n t a k a a m i n u n vielä v ä h ä n a i k a a ajatella, sanoi
Tommin äiti. — Minä e h k ä t u n n e n lapseni p a r h a i t e n ,
minä ehkä tiedän, m i k ä keino sopii j u u r i hänelle. Vai
ehkäpä . . . j o k u . . . täällä . . . tietää t ä m ä n k i n asian
paremmin . . .
Tekla S u r p a e u s tunsi s u u r t a h a l u a h a a v o i t t a a j a l a u sua pahoja sanoja. Niitä k u m p u i l i huulille, niitä nousi
tuntemattomista lähteistä ja niissä oli outo viehätys k u i n
jossakin uudessa urheilupelissä, j o n k a olemassaolosta ei
tähän asti ole ollut tietoa ja j o n k a y h t ä k k i ä havaitsee
osaavansa. S a m a l l a k u i n h ä n e n v a s t a h e r ä n n y t u r h e i l u halunsa p y r k i l a u k k a a m a a n eteenpäin m i n k ä jaksoi,
suhtautui h ä n e n v a n h a luonteensa h ä m m ä s t y n e e s t i , jopa
varsin tuomitsevasti urheilijaan. H ä v e t t i ja s u u t u t t i .
Hän tappoi v a l l a t t o m a t sanat s u u h u n s a ja ehti ajatella,
ettei ehkä h ä n itsekään ollut aivan viaton T o m m i n t a i pumuksiin, hänessäkin n ä y t t i olevan ties m i t ä alhaisia
ominaisuuksia. M u t t a n ä m ä k a i k k i tajuamiset k i p u n o i vat hyvin nopeasti h ä n e n sielussaan.
— Äiti, ei äiti n y t viitsi! huusi Lida. — Äiti söisi
jotakin, ei m e i d ä n v i e r a i l l e m m e k a a n maistu ruoka, k u n
ei äiti n ä y t ä esimerkkiä.
Tartuttiin kiinni k a i k k e i n lähimpiin tarjolla oleviin
keskustelunaineksiin. P u h u t t i i n siitä ruuasta, m i t ä oli
415
pöydällä. Se oli erinomaisen h y v ä ä . Mitä maksoi n y k y ä ä n
voi? Se oli h a l v e n n u t , sitä sai seitsemällä k o l m a t t a
m a r k a l l a . No kyllä sitä on siinäkin. K a n a n m u n a t m a k soivat m a r k k a viisikolmatta j a m a r k k a viisikymmentä
penniä. Nekin olivat halvenneet. Olivatko ne todella
niin h a l v a t ? M u t t a sehän oli h i n t a n a ennen sotaa.
Eversti ihmetteli ja iloitsi p e r h e e n e m ä n t i e n puolesta.
H ä n sai veljeltään tietää, että t ä m ä h i n t a koski m u n a yksikköä eikä tiuta. Hetkeksi tuli S u r p a e u s t e n piirissä
helpompi olla ja n a u r u k a i k u i luonnollisempana.
Silloin alkoi t u o m a r i t u o d a esiin asiaa, j o t a h ä n n ä h tävästi k a i k e n a i k a a oli säästänyt, odotellen sopivaa
hetkeä.
— Yksi seikka, alkoi hän, — yksi seikka tässä sormusasiassa on vielä selvittämättä. Katson olevani p a k o t e t t u siihen kajoamaan, v a i k k a olisikin h a u s k i n t a jo p o i k e t a m u i h i n aiheisiin. K u m m a kyllä ei k u k a a n t u l l u t
sitä ajatelleeksi, e n k ä m i n ä k ä ä n p u h u n u t siitä m i t ä ä n
salapoliiseille, v a i k k a se oli mielessäni. Minä n y t k e r t a
k a i k k i a a n olen se h u u h k a i n , joka aina tuo esiin i k ä v ä t
asiat. Vai e h k ä j o k u toinenkin on t u l l u t ajatelleeksi
asiaa, josta aion p u h u a ?
T u o m a r i antoi katseensa l i u k u a kasvoista toisiin.
U s e i m m a t olivat tuskallisessa odotuksessa. Eversti rupesi
nauramaan.
— Ei, sanoi hän, — v a r m a a n k u k a a n m u u ei k a d e h d i
sinulta yleisen syyttäjän v i r k a a p e r h e e m m e piirissä.
K u k a a n ei l a u k k a a sinun edellesi. Sinä pysyt aina susivoutina . . . Jos m u u t e n saan a v a t a suuni, nyt, k u n
arvoisa v a n h e m p i veljeni h e t k e k s i on s u v a i n n u t a n t a a
t y k k i e n s ä vaieta, niin haluaisin sanoa sinulle, r a k a s
veljenvaimoni, että on luonnollista, että sinä h a r k i t s e t
j a päätät, m i t e n p e r h e e m m e n i m i p a r h a i t e n voidaan s u o jella. S i n ä h ä n näit, m i t e n v e l i - v a i n a j a m m e taisteli sen
puolesta, niinkuin m e k i n m u u t olemme koettaneet. Sinä
tietysti t u n n e t poikasi p a r h a i t e n ja sinun äidinsydämesi
v a r m a a n löytää keinot, millä j o h d e t a a n h ä n e t pienestä
h a i r a h d u k s e s t a . T ä t ä asiaa on n i m i t t ä i n m i n u n m i e l e s t ä n i käsitelty osaksi aivan liian suuresti. »Rikollisuuden
teitä», joista m e i d ä n a n k a r a t u o m a r i m m e j a m u n a s k u i d e n - t u t k i j a m m e p u h u u , ei tässä k a n n a t a e n s i n k ä ä n m a i 416
nita. Poika on leikitellyt. M u t t a toiselta puolen olemme
taasen käsitelleet asiaa aivan liian kevytmielisesti. S u r paues-nimi ei saa j o u t u a ihmisten hampaisiin. Nimittäin
niiden Surpaeusten, joitten nimi t ä h ä n asti on ollut p u h das. Ja sitä voi täydellä syyllä sanoa k a m r e e r i Hugo S u r paeuksen ja maanviljelijä A l b e r t S u r p a e u k s e n nimistä.
Sitä e m m e voi estää, että kapteeni eli literatööri eli
miksi h ä n t ä n y t kutsuisimme, sotkee n i m e ä ä n m i n k ä
ehtii. Meidän r a k a s veljemme, jota k u t s u m m e t u o m a riksi, h ä n puolestaan kai tekee sen jonkin v e r r a n n a u runalaiseksi, m u t t a . . .
— Setäää! h u u s i Lida.
— No niin, no niin, p ä ä s t ä k ä ä m m e läsnäolevat r a u haan. Se m i t ä halusin sanoa oli, että jos me p i d ä m m e
tarkasti huolen siitä, että asia ei t u l e m a a i l m a n korviin,
niin kaikki oikeastaan on järjestyksessä. Heinillä on
sormuksensa, äiti pitää huolen siitä, että T o m m i saa
oikaisunsa ja me kaikki k o e t a m m e kiilloittaa yhteistä k i i peämme, jos niin saan sanoa, v o i m i e m m e m u k a a n . E t s i vät olen jo v a n n o t t a n u t , etteivät he lavertele.
Eversti oli o n n i s t u n u t hetkeksi jälleen k e v e n t ä m ä ä n
mielialaa huoneessa. K a i k k i olivat tyytyväisiä h y v ä n
aterian jälkeen ja v a l m i s t a u t u i v a t nousemaan. Mikael
Surpaeus ainoastaan ravisti, salviettia käyttäessään,
malttamattomana päätään.
— Täytyy ihmetellä, sanoi hän, huolellisesti t a i t t a e n
kokoon salviettinsa, — t ä y t y y ihmetellä h e r r a everstin
kevytmielisyyttä. Tuon kaiken h ä n lateli, h y v i n tietäen
mistä j u u r i s t a me k a s v a m m e esiin. Isoisän isän e m ä n t ä
oli sairas ihminen, m u t t a h ä n oli myöskin epärehellisen
kauppias Hompon t y t ä r . Rikkaudet, j o t k a h ä n e n k u o l lessaan jäivät lapsille o l i v a t . . .
Lida ja Heini nousivat. Heillä oli jo kiire kaupungille.
— No minä j ä t ä n , m i n ä j ä t ä n , kiirehti t u o m a r i p u h u maan. — M u t t a pyytäisin teitä, h y v ä t veljentyttäreni,
olemaan läsnä siinä, m i t ä vielä sanon. On saatu selville,
mikä oli sormuksen kohtalo, k u n se j o u t u i ulkopuolelle
porttia. M u t t a ei ole y r i t e t t y k ä ä n o t t a a selkoa siitä,
kuinka sormus vaelsi sinne.
Tekla Surpaeus seisoi jo kooten lautasia. H ä n hillitsi
27 — Talvio, Kootut teokset VIII
417
itseään äärimmilleen ja sanoi sentähden luonnottoman
tyynenä:
— M u t t a Mikael hyvä, e m m e k ö jo selvittäneet sitä
asiaa. J o k u lapsista kuljetti ajatuksissaan sormuksen
portille. K ä v i m m e kaikki h i u k a n hajamielisiksi s e n t ä h den, että kapteeni ja T o m m i j u u r i silloin t u h v a t . Lapset
eivät voi m u i s t a a kenellä sormus silloin oh.
Huoneessa valhtsi tuskallinen hiljaisuus. V a n h a täti
kokosi vuorostaan toisessa päässä pöytää lautasia, m u t t a
h ä n teki sen äänettömällä t o t t u m u k s e l l a niinkuin vain
se tekee, j o k a vuodesta vuoteen ja päivästä päivään on
t e h n y t s a m a a työtä, aina peläten häiritsevänsä. Heini
piteli tuolin selustan t a k a n a oikealla kädellään kiinni
sormustaan i k ä ä n k u i n peläten sen olevan vaarassa.
— Onko todistettu, jatkoi Mikael-setä hellittämättä
kyselyään, — ettei se lapsista muista, j o k a sormuksen
kuljetti?
— Kyllä se L e t t a on ollut, sanoi Lida, — m u t t a ei ole
sanottu, että h ä n sitä muistaa. Setä kulta, ei h ä n olisi
u s k a l t a n u t t a h a l l a a n ottaa sormusta, jos olisi t a h t o nutkin.
— R a k a s lapsi, sanoi taasen äiti, k ä ä n t y e n v a n h i m m a n t y t t ä r e n s ä puoleen, — saatatko n y t sanoa sellaista,
että sisaresi ehkä olisi voinut tahtoa? K u i n k a voit sellaista ajatella?
N y t p u h u i v a t kaikki y h t a i k a a . Eversti kysyi, oliko
palvelija jo tullut torilta ja kehoitti läsnäolevia seuraam a a n kirjastohuoneeseen, ettei h ä n kuulisi. Lida rukoili,
ettei tällä k e r t a a p u h u t t a i s i tästä asiasta. Heini pyyteli,
että jätettäisiin h ä n e n sormuksensa r a u h a a n , h ä n alkaa
m u u t e n pelätä, että se t u o t t a a o n n e t t o m u u t t a . Äiti vaati
langoltaan joitakin todistuksia, sillä t ä m ä alkoi jo käydä
liian r u m a k s i . K u k a a n ei k i i n n i t t ä n y t huomiota Letitsia
Surpaeukseen, joka oli a v a n n u t i k k u n a n ja seisoi ulos
katsellen ja päästäen sisään lintujen laulua. Mikael S u r p a u k s e n ja h ä n e n kälynsä välillä syntyi vihdoin k e s kustelu.
— P y y d ä t todistuksia, Tekla, sanoi tuomari. — Minä
olen jo k a u a n katsellut sitä tyttöä. Eikö hänestä liene
nousemassa k a u n e i n koko perheestä. Naistuntijamme
eversti kai sen voisi p a r h a i t e n todeta. M u t t a minä olen
418
seurannut jotakin muuta, mikä kehittyy tämän kauneuden turvissa. Sanoisinko sitä k i e m a i l u k s i . . . Ei, ei, ei,
lopetan heti. L u u l e t v a r m a a n , Tekla, e t t ä t y t t ä r e s i
t ä n ä ä n on i s t u n u t u s k o n n o n t u n n i l l a koulussa. Minä näin
h ä n e t tullessani t ä n n e Esplanaadipavilj ongissa L a x i n
pojan seurassa. Mehulasit ja jotakin m u u t a heillä oli
edessään. Ei, m i n ä en e r e h t y n y t . L e t a n p a l m i k k o j a ei
ole kovin monella eikä h ä n e n avokaulaista m u s t a a l e n i n kiään. On e h k ä syytä, Tekla, että sinä pidät silmällä
myöskin t ä t ä nousevaa k a u n o t a r t a .
Tekla S u r p a e u s ei p u h u n u t m i t ä ä n . H ä n kokoili t a v a roita tarjottimelle ja huojutteli p ä ä t ä ä n , tapaillen h y m y ä ,
jonka turvissa h ä n oli läpäissyt p u n a i s e n a a i k a n a niin
monesta vaikeasta tilasta. H y m y ei t a h t o n u t tulla,
m u t t a p ä ä n h u o j u t u s sanoi: en usko, en usko, en usko.
J a huulillaankin h ä n äänteli jotakin sentapaista. V i h doin h ä n sai h y m y n valtoihinsa ja lausui levollisesti:
— Se on k a i k k i mahdollista. Minulle selviää tässä
entistä selvemmäksi, että m i n u n lastenkin t ä h d e n t ä y t y y
asettua k a u p u n k i i n . On ollut paha, että he ovat olleet
pakotetut syömään aamiaisen m u u a l l a .
Eversti selitti jälleen n a u r a e n , ettei se n y t ole koko
m a a i l m a n asia, jos rikas koulupoika tarjoaa sievälle
tytölle lasin m e h u a . Sellaista on t a p a h t u n u t m a a i l m a n
alusta j a tulee t a p a h t u m a a n m a a i l m a n loppuun. N u o r t e n
katkismus on sellainen, sille eivät m i t k ä ä n k o u l u t a n t a t
mitään m a h d a . L e t t a on kaunis, h ä n e n ohitseen ei kulje
k u k a a n sitä h u o m a a m a t t a . Ja L a x i n k i n pojalla on silm ä t päässä.
— K u i n k a t ä m ä k a i k k i on k a u h e a a ! vaikeroi Heini
tuolille lyyhistyneenä. — Täällä oh k a i k k i niin hyvin,
kun minä tulin ja n y t on paljasta o n n e t t o m u u t t a .
K u k a a n ei k u u n n e l l u t h ä n t ä . Letitsia-täti sulki i k k u nan i k ä ä n k u i n h ä n n y t ulkoa olisi s a a n u t sen voiman,
jota tarvitsi. H ä n oh h y v i n kalpea, k u n h ä n astui p ö y dän ääreen ja h ä n e n k ä t e n s ä vapisivat niin, että h ä n
t a r t t u i tuolin selustaan, saadakseen n e p y s y m ä ä n
kurissa.
— Koska n y t n ä y t t ä ä tulleen tällainen selvittelypäivä,
sanoi hän, — niin e h k ä m i n ä k i n saan l a u s u a p a r i sanaa.
Tekla, t a h d o n vain sanoa, että pääset r a u h a a n m i n u s t a .
419
Minä olen valmis l ä h t e m ä ä n . Olen viipynyt liian kauan.
M i n u n olisi p i t ä n y t y m m ä r t ä ä lähteä heti, k u n veljeni oli
kuollut. Hän tarvitsi m i n u a ja m i n ä olin liiaksi kiint y n y t h ä n e n kotiinsa.
M o l e m m a t n ä m ä naiset, joiden mielissä vuosien
kuluessa hiljaa ja k e s k e y t y m ä t t ä oli p a t o u t u n u t k a t k e r u u t t a toisiaan vastaan, seisoivat n y t vihdoin vastatusten. S e o h v a n h a a k a u n a a j a h e u n o h t i v a t t y k k ä n ä ä n
salata m i t ä ä n kuulijoilta. He olivat k u i n k a h d e n . *
— Niin olit, v a n h a täti, sanoi Tekla Surpaeus. — Jos
sinulla olisi ollut h i u k k a s e n k i n hienotunteisuutta, niin
et olisi t u n k e u t u n u t v ä h l l e m m e .
— Ei, ei Tekla, h ä n oh vain niin t o t t u n u t minuun.
H ä n o h niin heikko lapsena. J a s i t t e m m i n h ä n aina t a h toi säästää sinua.
— H ä n sääli sinua! H ä n ei t a r v i n n u t sinua, sitä sinun
on t u r h a a uskotella minulle. M u t t a sinä olet aina ollut
r a u k k a , j o k a et ole k y e n n y t p i t ä m ä ä n itsestäsi huolta
— m i n n e olisit j o u t u n u t . . .
— Et tiedä, et tiedä m i t ä sanot. Sen saa siitä, että on
u h r a n n u t elämänsä m u i d e n hyväksi. Etkö luule, että
olisin voinut k u l k e a omia teitäni j a löytää o n n e n . . .
— En, suoraan sanoen en. Olit liian r o m a n t t i n e n ja
hysteerinen. P e l k ä ä n , että olet v a i k u t t a n u t m e i d ä n l a p siimme e n e m m ä n p a h a a k u i n olet t a h t o n u t . T a r i n a t k a u niista tädistä, josta olisi voinut tulla suuri näyttelijätär
j a j o k a jonkin r a k k a u s j u t u n t ä h d e n h e i t t ä y t y i j ä r v e e n . . .
Sedät y r i t t i v ä t m o l e m m i n puolin sovittaa kiihtyneitä
naisia, m u t t a he olivat päässeet selvittelyn alkuun, joka
vuosikausia oli heissä valmistunut, ja j a t k o i v a t hellittämättä.
— Mikset r u v e n n u t näyttelijättäreksi? sanoi rouva
S u r p a e u s kylmästi.
— Miehesi rukoili, etten tekisi sitä.
— Sitä en voi uskoa.
— Usko tai ole u s k o m a t t a . P i e n e t k ä d e t h ä n kietoi
k a u l a a n i . Minä olen aina niin s a n o m a t t o m a s t i r a k a s t a n u t lapsia.
— K u k a n y t k u u l e e lasten pyyntöjä. V a n h e m p a n a
h ä n olisi k i i t t ä n y t sinua siitä.
— Sinä et t u n t e n u t h ä n e n taistelujaan.
420
— Ja sinäkö tunsit?
— Minä tunsin. H ä n sääli sinua ja säästi sinua. H ä n
ei viattomalle vaimolleen t a h t o n u t n ä y t t ä ä , m i t ä on
rikollisuuden perintö . . .
— Sinä valehtelet, m i n ä jaoin h ä n e n k a n s s a a n ilot
ja surut.
— Riittihän niitä sinunkin osallesi, varsinkin viime
vuosina. Ilot sinä sait kaikki. Suruista v a i k e i m m a t sain
minä. Siksi että tunsin ne ennestään. Tekla, koeta
y m m ä r t ä ä t ä m ä . E r o t a a n ystävinä.
— Ei koskaan. Sinä olet vuosikausia täällä n a k e r t a nut m i n u n kotionneani . . .
— Oi, oi, oi, olisit vain s a n o n u t . . .
— Olisit saanut sen itsestäsi y m m ä r t ä ä , sinä j o k a olet
yhtä viisas k u i n olet ollut k a u n i s .
— Koetin pysyä niin hiljaa loukossani. Koetin a u t t a a
sinua.
— P a i k a t a ja parsia sitä sinä koetit tehdä.
— Niin, koetin p a i k a t a ja parsia s ä r k y n y t t ä elämääni . . .
— Siinä se tuli esiin! O m a a s ä r k y n y t t ä elämääsi sinä
ajattelit.
— E h k ä olet oikeassa.
E h k ä olen ajatellut vain
itseäni. Olen koko ikäni vain varjellut sormustani r u o s tumasta. Olen elämässä r a k e n t a n u t v a i n o m a n itseni.
Olen v a l m i s t a n u t itseäni k u o l e m a a v a r t e n . Ja tässä m i n ä
n y t olen. Tällainen vaivainen olen. E h k ä olet oikeassa:
olen ajatellut vain itseäni. M u t t a n y t ajattelen sinua:
sinun t ä y t y y p ä ä s t ä minusta. Minä menen.
— Olen h y v i n kiitollinen. K u n vain uskaltaisin uskoa,
että pidät sanasi.
— H ä n on t e r v e t u l l u t meille! huusi Heini k y y n e l t e n
vallassa.
— Ja meille, Tekla! sanoi t u o m a r i . — Me e m m e ole
tätä tietäneet. U h r a u t u v a i s u u t t a se on ollut m e i d ä n p u o leltamme, k u n o l e m m e a n t a n e e t h ä n e n olla täällä. T a r vinnut olen h ä n t ä aina, minä, vanhapoika. J a sitten k u n
hänkin m u u t t i Suomeen, tuo eversti, niin on meitä kaksi
vanhaapoikaa. Tekla, tiedätkö, olemme kovin kiitolliset,
jos s a a m m e Titsian p a i k k a a m a a n ja p a r s i m a a n sekä s u k k i a m m e että e l ä m ä ä m m e . Et n ä y tietävän, Tekla, mitä
421
s u k k a p a r i t n y k y ä ä n m a k s a v a t ja mitä on usko elämään
H y v ä n e n aika, jos vain olisimme aavistaneet. Titsiahan
on ollut meille k u i n äiti. Ja s a a n h a n m i n ä sen sanoa
sisareni? A n n a m i n u n n y t s e sanoa. A n n a m i n u n k e r toa, m i t ä sinulle o n m e r k i n n y t a n n e t t u s a n a . . .
— Ei! sanoi Letitsia S u r p a e u s käheästi. — Et mitään
sinä saa sanoa. Minulle on y h d e n t e k e v ä ä , m i t ä minusta
uskotaan. En ole k o s k a a n k a i v a n n u t m u i d e n kunnioit u s t a kuin omaani. E n t u l e p a r e m m a k s i enkä huonommaksi, jos m i n u s t a u s k o t a a n h y v ä ä tai pahaa. Olen mikä
olen. Ja pidän huolen itsestäni.
Heini tuli ja kiersi k ä d e t h ä n e n kaulaansa.
— Täti, sinä tulet meille. Tulethan! Tai sinä tulet
minun k o t i i n i . . .
— Kiitos, lapsi. En m e n e enää k e n e n k ä ä n luo.
— Ja m i n n e sitten, jos saan kysyä?
— Se on m i n u n asiani. Y h d e n vielä sanon sinulle,
Tekla T a n k e r . K u n alat oikoa lapsiasi, T o m m i a ja Lettaa, niin . . .
— J ä t ä se asia minulle!
— . . . niin on toista heistä k o h d e l t a v a hienosti, k a u kaa, niin ettei h ä n aavista, että kätesi j o h t a a h ä n t ä . Jos
m i n ä n y t uskallan s a n o a . . . Sormus t ä y t y y viedä sinne,
m i n n e T o m m i oh sen vienyt. Jos h ä n t ä taitavasti j o h detaan, niin h ä n itse tuo sen takaisin. L e t t a a taas on
pideltävä a n k a r a s t i ja kovakouraisesti. H ä n on paljon
k a r k e a m p a a , h a l v e m p a a ainesta. Ota hänet, Tekla, heti
koville j a r a n k a i s e h ä n t ä . . . J a sinä itse, sinä itse n ä y t ä t
n y t olevan oikealla tiellä. E l ä m ä n ä y t t ä ä mielistyneen
sinuun ja tarjoavan sinulle sormustaan. H y v ä siitä tulee,
Tekla Tanker, sillä sinä olet h y v ä ä ainesta. Ja n y t minä
lähden v a l m i s t a m a a n itseäni m a t k a a n . Onkin jo aika,
olen k i i n t y n y t t ä h ä n kotiin ja näihin lapsiin liiaksi. Siinä
m e n e t t ä ä ihminen v a p a u t e n s a . . . R a k k a a n Hugon vaalilause oli: h y v ä nimi on p a r e m p i kuin h y v ä voide ja k u o l e m a n päivä on p a r e m p i k u i n s y n t y m ä p ä i v ä .
H ä n oli viime sanoillaan m y k i s t y t t ä n y t läsnäolijat.
K a i k k i n ä k i v ä t h ä n e n oikaisevan selkänsä ja korottavan
päänsä j a raskaasti nojaten k a i d e p u u h u n a s t u v a n yläkert a a n . Jokaiselle tuli silmien eteen k u v a siitä, k u i n k a hän
astuu pieneen huoneeseensa, missä ei ole u u n i a ja i k k u 422
nasta vain puolikas, missä seisoo h ä n e n siro pitsitetty
vuoteensa, n u k k e m a i n e n kirjoituspöytä t ä y n n ä v a l o k u via, ja piirongilla ja hyllyillä pieniä muistoesineitä sellainen m ä ä r ä , että huoneessa tuskin s a a t t a a k ä ä n t y ä . Mitä
hän tekee, k u n tulee ylös? L y s ä h t ä ä k ö vuoteen laidalle ja
alkaa itkeä? Vai seisooko keskellä lattiaa ja ajattelee
asemaansa? Jokaiselle tuli t u n n e , ettei lohdutuksen t a r peessa ole v a n h a täti, v a a n koti, j o k a h ä n e t m e n e t t ä ä .
K e n e n k ä ä n mieleen ei j o h t u n u t lähteä v a n h a n neidin
mukaan, v a a n k a i k k i k a r k a s i v a t eri haaroille p u n n i t s e maan, m i t ä olisi t e h t ä v ä .
— K a i k k i on m i n u n syyni, vaikeroi Heini keinussa
omenapuiden alla. — E t t ä m i n ä t u l i n k a a n t ä n n e , m i n ä
onneton. Minun tekisi mieli lähteä takaisin heti p a i kalla. K a i k k i oli niin h y v i n ja n y t on k a i k k i n u r i n .
— Jos sähköttäisit Halvorille, ehdotti Lida.
— Sen m i n ä teenkin, valkeni Heinille. — Halvor tulee,
jos h ä n ikinä voi. Ja miksei h ä n voisi. H ä n sanoo
minulle m i t ä m i n u n on t e h t ä v ä . Tiedätkö, Lida r a k a s ,
se on kauheaa, m u t t a t ä m ä sormus ei enää a n n a m i n u l l e
rauhaa. Se polttaa m i n u n käsissäni. Minä pelkään, että
minun t ä y t y y viedä se sinne, m i n n e Tommi sen jätti, j o t t a
hän itse toisi sen takaisin. Uskotko että h ä n tuo? Jos
sormus j ä ä sille tielle? Minä p e l k ä ä n v a n h a a tätiä, k u n
hän sanoo jotakin, niin t ä y t y y totella. Mitä m i n ä teen?
— Odotat k u n n e s Halvor tulee.
— K y l l ä h ä n m i n ä tiedän m i t ä h ä n sanoo. Hänestä on
ihmisen elämä tietysti t ä r k e ä m p i k u i n t ä m ä sormus.
— Odota n y t j o k a tapauksessa.
— M u t t a jos Tommille sillä a i k a a tulee jokin vahinko.
Minun on p a h a olla. Salapoliiseille kai sitten täytyisi
uskoa koko asia. Meille t a i t a a jo tulla kiire. Pitäisikö
kuitenkin ensin m e n n ä Titsia-tädin luo? Minne luulet
hänen menevän?
— Ei äiti päästä h ä n t ä meiltä.
— H ä n ei j ä ä t ä n n e .
— Hän jää, k u n me k a i k k i p y y d ä m m e . En voi ajatella
Niemenkiveä i l m a n h ä n t ä .
— M u t t a jos h u v i l a m y y d ä ä n .
— En voi sitäkään ajatella.
423
— Se on kai v ä l t t ä m ä t ö n t ä lasten k o u l u n k ä y n n i n
vuoksi. Ja ehkä velkojenkin.
— M u t t a v a i k k a m e i d ä n k o t i m m e olisi missä, niin
Titsia-täti k u u l u u sinne. En luule T o m m i n k a a n suostuv a n siihen, että h ä n lähtee.
— Hän n ä y t t i siltä, ettei h ä n t ä m i k ä ä n taivuta. Ehkä
h ä n m e n e e Mikael-sedän ja G a b r i e l - s e d ä n luo. Aikook o h a n h ä n lähteä pian. Oi jos h ä n tulisi meille Niemeen.
T ä m ä kaikki sai a l k u n s a m i n u n kihlasormuksestani. Eikö
se n y t ole k a u h e a a ? Sormus polttaa kädessäni.
— L ä h d e t ä ä n s ä h k ö t t ä m ä ä n Halvorille.
Veljekset seisoivat k a m r e e r i - v a i n a j a n työhuoneessa ja
p u h e l i v a t kuiskaten.
— Siinä sinä n y t sait! sanoi eversti, silmät seisoen
päässä ja käsiään heristellen. — N y t on p e r h e hajalla.
Iankaikkisella penkomisellasi olet s a a n u t sen aikaan.
Mitä sinä m e n e t m u l l i s t a m a a n maailmanjärjestystä. Nyt
näet, m i h i n se vie. A n n a ihmisten j u o d a ja ottaa sorm u k s i a j a tehdä epärehellisiä v a r a r i k k o j a j a n a u t t i a
m e h u a paviljongeissa ja tehdä, m i t ä he ikinä haluavat.
K u k a sinut on a s e t t a n u t susivoudiksi? Sinä itse, ei
k u k a a n m u u . Mikä sinä olet s y y t t ä m ä ä n heitä tai t u t k i m a a n heidän tahtojaan? P i d ä h u o l t a itsestäsi j a anna
muille sama vapaus. P i r u vie, k u i n k a m i n ä raivostun,
k u n ajattelen m i t e n h y v i n m e k a i k k i elimme ennenkuin
sinä rupesit t u t k i m a a n ihmistahtoa. Mihin panet nyt
Titsian a s u m a a n ? Meillä on k a k s i h u o n e t t a — asutko
sinä h ä n e n kanssansa? Vai tarkoitatko, että m i n ä asuisin sinun kanssasi? Etkö r ä j ä h d ä heti paikalla, k u n minä
t u l e n kotiin k a u p u n g i l t a ja sinä tunnet, että olen ottanut
h i u k k a s e n alkoholia? Minä en sinun takiasi t u l e ottam a a n l u k u u n m i t ä ä n rajoituksia. Teen k a i k k e n i saadakseni t ä m ä n m a a i l m a n n u r i n k u r i s i m m a n lain rikki. Ja
jos sinä olet t u n k e n u t huoneeseeni, niin a u t a armias, jos
h i i s k a h d a t k a a n , piru vie.
— M u t t a Gabriel, rauhoitu, y r i t t i v a n h e m p i veli. —
Minunko syyni t ä m ä k a i k k i on? Minunko syyni on, että
veljeni yhdessä m a a n m u i d e n edesvastuullisiksi lukeutuvien kansalaisten kanssa urheilee lainrikkomuksessa?
Eikö Suomessa osattu j u o d a ennen kieltolakia? Tiedätkö
m i l t ä sairas n y k y a i k a m a a s s a m m e näyttäisi ilman kiel424
tolakia? Onko m i n u n syyni, ettei sinun everstinjärkesi
ylety y m m ä r t ä m ä ä n t ä t ä ? Onko m i n u n syyni, ettei S u o m e n sivistyneistökään käsitä t ä t ä ? Onko m i n u n syyni,
ettette pidä omasta a r v o s t a n n e kiinni, v a i k k a p u h u t t e
kunniasta. »Hyvä nimi on p a r e m p i k u i n h y v ä voide»,
sanoo v a n h a n t e s t a m e n t i n viisas, m u t t a m e i d ä n a i k a m m e
viisaan mielestä on huonokin voide p a r e m p i k u i n h y v ä
nimi. Onko t ä m ä m i n u n syyni? K u k a meistä julisti
t u h a n n e n m a r k a n p a l k i n n o n s o r m u k s e n löytämisestä —
minäkö? Mistä n y t otat tuon t u h a t m a r k k a a ? E h d o t a t
tietysti että j a a m m e menon, ja m i n ä olen tietysti valmis
j a k a m a a n sen. Niinikään olen valmis p i t ä m ä ä n h u o l t a
sisarestamme. En vielä tiedä millä tavalla. Jos v e l j e m m e Enok n y k y ä ä n todella ansaitsee, niin e h k ä h ä n
voisi a l k a a m a k s a a velkojaan, joiden t ä h d e n me olemme
joutuneet t ä h ä n köyhyyteen.
— A h a a — Enok! Sinulle ei m a h t a n e olla t u n t e m a tonta, millä t a v a l l a veljemme Enok ansaitsee, jos a n s a i t see. Etkö t u n n e tässä ansaitsemisessa spriin hajua?
Spriitä se poika kuljettaa, m e n e e yli, milloin mistäkin.
Mutta m i n u n puolestani all right. Minua ei o m a t u n t o
v ä h ä ä k ä ä n soimaa.
— Minkä olen l u v a n n u t , sen olen l u v a n n u t : pidän
sisarestamme huolen. M u t t a k u m p i k o meistä n y t m e n e e
h ä n e n luokseen p u h u m a a n , k u m p i k o Teklan?
— H ä n saa kesäksi lähteä Niemeen, Titsia. Menen ja
sanon h ä n e l l e sen.
— M u t t a osaatko t e h d ä sen hienotunteisesti? Muista,
mitä h ä n on ollut meille kaikille. Mitä olisimme ilman
häntä.
— Mitä olisimme — ja m i t ä n y t sitten olemme?
— No, o n h a n meissä edes m u u t a m i a kunniallisia
ihmisiä.
— Sinä — ei k u m m i n k a a n muita.
— Onko t ä m ä h a m m a s t e l e m i n e n mielestäsi vanhojen
miesten arvoista. Tahtosi ei ole niin huono k u i n sanasi
ovat. K o h t e l e s i s a r t a m m e kauniisti. Muista ettei h ä n
ole koskaan ajatellut itseään.
— Muita siis aina vain! Se k u u l u u kyllä kauniilta.
M u t t a siinäpä h ä n n y t on ilman k a t t o a päänsä päällä
425
j a k i i t t ä m ä t t ö m y y s p a l k k a n a . Sinä j o k a t u n g e t ihmisen
ytimiin, olet joskus h ä m m ä s t y t t ä v ä n m u i s t a m a t o n omiin
teorioihisi n ä h d e n . Enkö n y t k i n saa sinua kiinni epäj o h d o n m u k a i s u u d e s t a , j o k a todistaa mistä sinun tieteesi
on kotoisin. O t a p a s i s a r e m m e koekaniiniksesi, niin
e h k ä p ä näet, m i t ä h ä n on oikeastaan t a h t o n u t . Hän on
t a h t o n u t t a p p a a kaiken, m i k ä hänessä o h voimakasta.
J a h ä n onkin onnistunut. H ä n tappoi r a k k a u t e n s a sent ä h d e n ettei h ä n t a h t o n u t p e t t ä ä y s t ä v ä t ä r t ä ä n . Hän
tappoi luonnonlatujansa s e n t ä h d e n että h ä n tahtoi pelast a a sielunsa. Mitä tällä on voitettu? Emilie Hall sai
pitää sulhasensa ja istuu n y t mielisairaalassa. Letitsia
S u r p a e u k s e n e l ä m ä n t y ö on ollut s u k k i e n parsiminen.
Jos Letitsia S u r p a e u s olisi o t t a n u t Hallin kaiken uhalla,
niin, p i r u vie, n y t voisi m a a i l m a s s a olla k y m m e n k u n t a
kaunista, lahjakasta n u o r t a H a l h a . Tai Letitsia Surpaeus
ohsi j o k u , tekijä yhteiskunnassa. Etkö y m m ä r r ä tätä,
sinä m u n a s k u i d e n p e n k o j a ja psykologisten koneiden
näpertelijä!
Mikael Surpaeus istui ja tuijotti kirjahyllyyn, jonka
m u s t i s t a nahkaseljistä kaikkinaiset kultakirjaimin p a i n e t u t t e k i j ä n - ja teoksennimet välähtelivät. Seinät olivat t ä y n n ä kirjoja ja jokainen kirja tiesi sieluntaistelua,
ponnistusta ja haparoimista pimeydessä. Jokaisen t a k a n a
oli ihminen, tai e h k ä p ä kokonaisia sukupolvia, j o t k a oliv a t järjestelleet ihmisen j a y h t e i s k u n n a n suhteita, j ä r jestelleet v a r k a u t t a , valhetta, juoppoutta, armeliaisuutta,
r a k k a u t t a , miettineet hiuksensa h a r m a i k s i j a järkensä
sekaisin. Ja tässä sitä oltiin. Mikael S u r p a e u k s e n silmät
k u l k i v a t keväisten päivänsäteitten m u k a n a pitkin kirjoj e n selustoja j a h ä n k u u l i i k ä ä n k u i n k u o r o n h y m i s t ä v ä n :
m i k ä on oikein, m i k ä väärin, m i k ä on totuus? Lintujen
l a u l u k u o r o se oli, j o k a antoi ä ä n e n valon ja sinen t ä y t t ä m ä l l e ilmalle, l u k e m a t t o m a t pienet eläimet ääntelivät
v a r h a i s k e s ä n lämmössä. Mikael S u r p a e u s t a paleli ja h ä n
k u u l i l u k e m a t t o m i e n jo k y l m e n n e i d e n h u u l t e n toistavan
toistamistaan kysymystä, j o n k a he olivat vieneet v a s t a u s t a vailla m u k a a n s a k u o l e m a a n : m i k ä on oikein,
m i k ä väärin, m i k ä on totuus.
— Mikä on oikein, m i k ä väärin, m i k ä on totuus? toisti
h ä n itse eikä tietänyt, virtasiko h ä n e n huulissaan tällä
426
hetkellä veri, vai joko niidenkin k y s y m y s oli k a i k k i e n
noiden joukossa, joita peitti t o m u ja unohdus.
Ei h ä n m y ö s k ä ä n tietänyt, m i t e n k a u a n a i k a a h ä n jo
oli ollut tässä, k u n h ä n huomasi, että k u u l u i jotain outoa
ääntä ja n ä k y i jotkin k u m m a l l i s e t kasvot. Ääni oli n a u r u a ja kasvot esittivät h y m y ä . H ä n e n veljensähän se oli,
eversti, j o k a p u h u i ulos i k k u n a s t a ja nauroi. H ä n p u h u i
kuin lapsi — jos h ä n olisi ollut tarpeellisen m ä ä r ä n
lyhyempi v a r r e l t a a n , niin h ä n olisi voinut olla viisivuotias. J o n k u n lapsen kanssako h ä n p u h u i ?
— Noin, noin, noin, no onko sinun h y v ä ? Aijai-jai-jai,
kuinka on lämmin ja hyvä . . .
Mikael S u r p a e u s tunsi voivansa liikahtaa ja ponnisti
pystyyn. K y l m ä läikähti läpi koko h ä n e n olentonsa
ikäänkuin h ä n olisi k a u a n ollut jossakin kellarissa. H ä n
tuli i k k u n a a n .
Hiekassa sireenipensaiden alla kellitteli koira, jalat
oikonaan taivasta kohden, s u u täydessä n a u r u s s a ja
silmät kiiluen riemusta. Mikael S u r p a e u s n ä k i ensi k e r ran eläimen n a u r a v a n . Sireenipensaiden keltaisten l e h t i silmujen keskeltä nousi jo t u m m a k u k k a n u p p u . N a u roiko sekin? Mikael S u r p a e u k s e n suu a u k e n i ja v e t ä y t y i
korvia kohti. Ah, l u o m a k u n n a l l e oli a n n e t t u n a u r u . Ja
kevät, j a auringon v ä l k y n t ä , j a n u r m e n vihanta, j a o r v o kit, ja valkoiset kaunokit, ja o m e n a p u u t ja sininen ilma
j a . . . H ä n k u l k i h y v i n hiljaa, koettaen varoa, etteivät
h ä n e n askeleensa kuuluisi, läpi eteisen, alas p o r t a i t a ja
tuli hiekalle k o i r a n luo. Ja notkisti toisen polvensa ja
rupesi l e i k k i m ä ä n koiran kanssa j a p u h u m a a n koiran
kielellä. J a h e n a u r o i v a t j a temmelsivät niin että k y y neleet vuotivat v a n h a n ihmisen silmistä.
Äkkiä huomasi Mikael Surpaeus, että h ä n e n sisarensa
Letitsia seisoi heidän edessään, yllään p u k u , j o k a oli
ikäänkuin uusi, m u t t a j o t a Mikael oli n ä h n y t h ä n e n
k ä y t t ä v ä n jo p a r i k y m m e n t ä vuotta. Musta p u k u se oli
ja hatussa oli j o t a k i n valkoista. Sisar k u m a r t u i h ä n k i n
h y v ä i l e m ä ä n koiraa j a k a i k k i kolme nauroivat. Mikael
Surpaeus muisti, että he k a i k k i j o k u m i n u u t t i sitten olivat vaivanneet aivojaan ja t u n t o j a a n jollakin h i r v i t t ä v ä n
raskaalla kysymyksellä j o t a he eivät j a k s a n e e t ajatella
loppuun, vielä v ä h e m m i n s a a t t a a vastaukseen. Eikö siitä
427
ollutkin vain jokin hetki, jolloin koko vainajien ja elävien kuoro yhdessä toisti jotain tuskallista kysymystä.
J a n y t n a u r o i v a t h e kaikki, n a u r o i ihminen, nauroi eläin,
n a u r o i taivas j a m a a j a k u k a t haudoilla, j a aurinko antoi
lämpöä kaikille. H ä n ei m u i s t a n u t kysyä sisareltaan,
m i n n e h ä n on menossa ja m i t ä h ä n aikoo. Hän vain
sanoi:
— Mikä on oikein ja m i k ä väärin, voitko sinä sanoa?
Letitsia oli oudon nuori, k u n h ä n siinä leikitteli koir a n kanssa. P u n a poskilla h ä n k a t s e t t a a n n o s t a m a t t a
sanoi:
— Jossain kai ne ovat y h t ä . K u n vain m e n e e t a r peeksi syvälle.
— Tarpeeksi syvälle? toisti Mikael Surpaeus. — Siinä
se t a i t a a k i n olla koko o n n e t t o m u u t e m m e , e t t e m m e pääse
tarpeeksi syvälle.
Gabriel kysyi ikkunasta, m i n n e sisar aikoo ja sisar
vastasi m e n e v ä n s ä j ä r j e s t ä m ä ä n jotakin. Mikael ei silloinkaan h u o m a n n u t t a r t t u a kiinni k e s k u s t e l u u n k y s y ä k seen, k a u a n k o h ä n aikoi viipyä ja p u h u a k s e e n muista
t ä r k e i s t ä asioista. H ä n oleili vain siinä auringossa Ystäv ä n kanssa ja ajatteli, että jos olisikin koira, tai lintu,
tai orvokki. M u t t a k a i k k i h ä n e n ajatuksensa olivat
aivan epämääräiset ja i k ä ä n k u i n siniset ja h y v i n onnelliset. Vasta sitten h ä n huomasi, että h ä n e l t ä jäi sanom a t t a Letitsialle, että he tästä puoleen asettuisivat asum a a n yhdessä, että h ä n kyllä toimittaa h ä n e n t a v a r a n s a
heille. E h k ä he voivatkin m u u t t a a maalle, missä on h a l v e m p a a . Heillä ei ole v a r a a elää täällä, Enok sai kaikki
m i t ä heillä oli ja h ä v i t t i ne. M u t t a se ei tee mitään, sillä
h ä n ei enää aio ajatella m a a i l m a n p a r a n t a m i s t a . P a r a n takoon sen J u m a l a itse, j o k a sen on luonutkin. Ihmisen
on sittenkin p a r a n n e t t a v a omaa itseänsä ja pyrittävä
tarpeeksi syvälle, sinne missä totuus on. Letitsia oli jo
poissa, k u n h ä n t ä m ä n k a i k e n huomasi.
— H a u s k a a meille tulee, sanoi h ä n veljelleen, joka oli
t u l l u t portaille. — L ä h d e pois sinäkin. Niin, e t h ä n tiedä
mistä puhiinkaan. Ajattelen vain, että m u u t a n sisar e m m e kanssa maalle, tai johonkin pikkukaupunkiin,
missä on h a l v e m p a a . T ä y t y y r u v e t a t e k e m ä ä n jotakin
työtä, v a i k k a p a h a k k a a m a a n halkoja. Sellaisesta m a k 428
setaan n y k y ä ä n hyvin. Ystävä sinä, n u o r i a me olemme,
noin, noin, n a u r e t a a n , kellitellään — k e v ä t on! Minä
luulen, että e l ä m ä n tarkoitus onkin sellainen h y v i n
y k s i n k e r t a i n e n : n a u r a a j a t e h d ä työtä niinkuin kevät.
L ä m m i t t ä ä j a valaista j a olla p u h d a s n i i n k u i n a u r i n k o .
Noin, noin, noin Ystävä! Nuoria me olemme, iloisia me
olemme!
Sillaikaa seisoi Tekla S u r p a e u s m a k u u h u o n e e s s a a n ,
jota ei vielä oltu yön jäljestä järjestetty, ja kokosi
ajatuksiaan.
K u n menisivät pois, että saisin olla yksin. V a i k k a p a
v ä h ä n aikaa. M u t t a tietysti eivät he mene, v a a n pian
he seisovat tuossa ja n e u v o v a t m o l e m m a t . Toinen p u h u u
suvun nimestä j a kilvestä j a kunniasta, toinen t a h d o s t a
j a totuudesta. K u n h a n h e y m m ä r t ä i s i v ä t k i n j ä t t ä ä m i n u t
pieneksi hetkeksi. Minulla on n y t paljon tekemistä. Sillä
minä olen n y t a s t u n u t syyllisyyden piiriin, lapsistani on
kaksi rikollisuuden teillä ja itse olen t ä n ä ä n r u m a s t i
kohdellut v a n h a a neitiä, j o k a on t e h n y t h e l l i t t ä m ä t t ä
työtä kotini ja lasteni hyväksi. Niin, niin, m i n ä m u i s t a n
kaikki. K u n lapset olivat pieniä, niin valvoi h ä n niiden
kanssa e n e m m ä n k u i n m i n ä itse. K u n m i n ä läksin v i r k i s t y m ä ä n kesäisin, niin j ä t i n k a i k k i turvallisesti. En
olisi koskaan päässyt ulkomaille, jollei h ä n t ä olisi ollut.
T ä m ä n k a i k e n m i n ä tiedän ja toistelen sitä tässä k y l mällä sydämellä. Minä en y m m ä r r ä , mistä tulee t ä m ä
k y l m y y s j a t ä m ä kovuus. E n k a d u m i t ä ä n tällä hetkellä.
E h k ä se k a i k k i tulee jälkeenpäin. N y t tiedän vain, että
seison taistelussa ja aion taistella. Kihlasormus ja k i h l a sormus — p ä i v ä t ovat olleet t ä y n n ä keskusteluja sormuksista ja kihlasormuksista ja minullekin olisi t ä d i n
sanojen m u k a a n v a s t a n y t ojennettu varsinainen k i h l a sormus. Nyt vasta, k u n olen elänyt lähes n e l j ä k y m m e n t ä vuotta. Niinpä otetaan n y t sitten v a s t a a n r a u t a i n e n sormus! Ei ole e n s i n k ä ä n h u l l u m p a a tulla e l ä m ä n
morsiameksi. K y l m ä ä onnea se on. S u m u a , j o k a ei h ä l vene koskaan. Sellaista on syyllisyys. Siitä ei pääse ulos
eikä se k o s k a a n lopu. M i t ä h ä n saisi tuosta t a u l u s t a jos
myisi sen? Sen m e n e t t ä m i n e n ei enää t u n n u vaikealta.
Luultavasti k ä y v ä l t t ä m ä t t ö m ä k s i s e m y y d ä . P a l o v a k u u t u s t ä y t y y m a k s a a j a m i k ä vero s e n y t olikaan. T ä y 429
t y y soittaa taidekauppiaalle. Se on h y v i n arvokas taideteos. H y v ä oh, ettei se j o u t u n u t T o m m i n k a m a r i i n . Nyt
ei k u k a a n huomaa, jos se h ä v i ä ä täältä. T ä y t y y myöskin
soittaa ostajalle. E h k ä v a r m u u d e n vuoksi pitäisi kysyä
asianajotoimistoista, missä hinnassa h u v i l a t n y t ovat.
Ja jollei k a u p p a a synny, niin täytyisi kai k o e t t a a vuokr a t a pois sali ja isän huone. Paljonkohan niistä voisi
p y y t ä ä ? T u h a t m a r k k a a yhteensä. Se on hirvittävä
hinta, m u t t a n y t on k a i k k i niin kallista. H i r v i t t ä v ä m p ä ä
k u i t e n k i n on se ikävyys, m i n k ä vieraat t u o t t a v a t . Ja
kukaties lasten t a k i a täytyisi k o e t t a a pitää koti koossa.
He ovat n y t koulussa vielä m u u t a m a n t u n n i n . Siksi t ä y t y y ratkaista, mitä sanoo Tommille ja mitä Letalle. Se ei
ole t y h m ä , tuo Letitsia Surpaeus, se kyllä tietää. Aivan
oikeassa h ä n oli. M u t t a m i t ä p ä Heini antaisi sormustaan, saattoihan sen a r v a t a . T ä y t y y k o e t t a a keskustella
T o m m i n kanssa, t ä y t y y ottaa h ä n e t k a h d e n k e s k e n j a
kertoa hänelle kaikki. Se on vaarallista, m u t t a ei ole
m u u t a k e i n o a . . . Mitä h e n a u r a v a t k a a n , molemmat
sedät? Onko n y t n a u r u n syytä. Soiko p u h e h n ?
P u h e l i n soi ja porttikello soi ja k a i k k i tuli yhtaikaa,
niinkuin joskus t a p a h t u u j u u r i silloin, k u n ei m i t e n k ä ä n
olisi aikaa k u u n n e l l a niitä. Tekla Surpaeus sai juosta
asiasta toiseen, ihmisen luota toisen luo ja t u n t e a h e r m o jensa v e n y v ä n niin että luuli niiden poikki menevän.
M u t t a eivät ne m e n e — ne k e s t ä v ä t ihmeen paljon, ei
uskoisikaan. Niin, k a i k k i tuli yhtaikaa, mahdolliset ja
m a h d o t t o m a t seikat, m i t ä t t ö m ä t pikkuasiat ja s u u r e t ja
tärkeät.
Tuli kaksi poliisia ilmoittamaan, että eräs neiti oli
r e p i n y t h a m e e n s a piikkilankaan, j o k a oli pingoitettu
h u v i l a n aitaan. H a m e oli m a k s a n u t k a k s i t u h a t t a m a r k kaa. H ä n ei v a a t i n u t k o r v a u s t a hameesta, m u t t a h ä n
vaati, että l a n k a otettaisiin pois. Se olikin ratsastajille
vaarallinen. Neidin h e v o n e n oli pillastunut. Koko r a t sastusseurue oli h y v i n k i u k k u i n e n piikkilanka-aidasta.
Tuossakin n ä k y i hevosen jouhia, joita oli t a r t t u n u t l a n k a a n . M u t t a miksi ratsastajat k u l k i v a t niin läheltä
aitaa, olihan toisella puolella v a i k k a k u i n k a leveältä.
Niin, l a n k a jokatapauksessa oh t e h t ä v ä vaarattomaksi.
Ei n y t tietysti ollut k y s y m y s tunneista, m u t t a pian se oli
430
tehtävä. Jos tällaisia t a p a u k s i a alkoi sattua, niin epäilem ä t t ä pian ruvettaisiin v a a t i m a a n k o r v a u s t a t ä r v e l t y neistä vaatteista. R o u v a S u r p a e u s lupasi t e h d ä p a r haansa.
Tuli t u n t e m a t o n huivipää n a i n e n l a i n a a m a a n k ä s i r a t taita. H ä n tarvitsi niitä vain vähän, h ä n oli tästä n a a purista. Tohtorin p e r h e oli t a r v i n n u t talon k ä s i r a t t a a t
mankeliin.
J o k u autonkuljettaja kiipesi yli aidan p y y t ä m ä ä n
ämpärillistä vettä, k u n h ä n e n koneestansa oli l o p p u n u t
vesi. M i n k ä t ä h d e n täällä oli portti lukossa, ettei sisään
päässyt? Oli ollut niin paljon ajoa, k u n täällä oli tulossa
suojeluskunnan j u h l a t . Ei t u l l u t h u o m a t u k s i ottaa vettä
kaupungissa. Ä m p ä r i t olivat ties missä olivat. No, olihan tuossa yksi, m i t ä siinä olikaan. Neitien valkeita
pukuja liossa. Sopi ottaa pois pieneksi aikaa, kyllä h ä n
heti tuo ä m p ä r i n takaisin, tai h e i t t ä ä sen aidan tälle
puolen. Kyllä h ä n m e n e e yli aidan, ettei t a r v i t s e tulla
a v a a m a a n porttia. M u t t a pitääkö se v a r k a i t a tuollainen
aita? Kyllä siitä sisään pääsee, jos tulla tahtoo.
Taidekauppias oli k u v a s t a h y v i n h u v i t e t t u . Tosin ei
nyt ollut aika, jolloin t a i d e t t a ostettiin, m u t t a joka
tapauksessa tällä t a u l u l l a oli nimi. K u i t e n k a a n ei r a h a n aikojen a h t a u d e n vuoksi k a n n a t t a n u t m a k s a a kovin p a l joa. Taidekauppias lupasi o t t a a auton ja tulla k a t s o m a a n .
Olipa onni, että sisarukset k a i k k i pysyttelivät talon
edustalla. Täti oli p u k e u t u n u t — m i n n e k ä h ä n h ä n n y t
aikoi? Rouva S u r p a e u s h a k i luettelosta ostajan n i m e n ja
soitti. Niin, kyllä he ajattelivat Niemenkiveä, m u t t a
missään tapauksessa ei siitä k a n n a t t a n u t m a k s a a sellaista
hintaa. K y l l ä h i n n a n t ä y t y i t u n t u v a s t i pudota. Oikein
noin sadoissa tuhansissa. Ja pian sinne tietysti oli p ä ä s tävä asumaan, jos sen k e r r a n osti. Heillä oli kyllä j u u r i
tarjolla toinenkin huvila, j o k a ei ollut m e r e n r a n n a l l a ,
m u t t a joka oli aivan uusi ja jossa oli aivan sellainen
palatsimainen r a k e n n u s j a viisikymmentä n u o r t a o m e n a puuta.
Asianajotoimistosta vastattiin, että he kyllä mielellään
suostuvat v ä l i t t ä m ä ä n h u v i l a n m y y n n i n , m u t t a h e t a h t o vat silloin yksinomaisen m y y n t i o i k e u d e n esimerkiksi
l o k a k u u h u n asti. Jos olisi ollut tiedossa t ä m ä h u v i l a
431
aikaisemmin, tässä oli jokin viikko sitten suuri kysyntä.
Nyt m e n e v ä t ihmiset m a a l l e ja j ä r j e s t ä v ä t asiansa vasta
syksyllä. N ä y t t ä ä siltä k u i n h i n n a t syksyksi laskisivat.
Ainakin ihmiset sitä odottavat. M u t t a kyllä he koettavat m y y d ä h u v i l a n ja heidän k a u t t a a n se menee, jos se
yleensä menee, heillä on siksi s u u r i ostajapiiri ja v a n h a
t u n n e t t u nimi.
Rouva S u r p a e u s soitti vielä toiseen ja k o l m a n t e e n toimistoon. Silloin h ä n e t valtasi suuri l a m a a n t u m i n e n niin
että h ä n e n olisi t e h n y t mieli h u u t a a Letitsia tätiä a v u k seen. H ä n kokosi k u i t e n k i n voimansa ja p ä ä t t i pyytää
Mikaelia tai Gabrielia v i e m ä ä n huoneilmoituksen sanom a l e h t e e n . H e r r a t nousivat ylös portaita, k u n h ä n asettui sitä kirjoittamaan. » V u o k r a t t a v a n a n y t heti kaunis
sali j a k a m a r i . . . »
Silloin tuli vieraita, r o u v a L a a m a n e n ja h ä n e n t y t t ä rensä. He olivat h y v i ä ihmisiä eivätkä liikkuneet j u u r i
m i n n e k ä ä n kotoa. Oikeastaan tuli Anli t e r v e h t i m ä ä n
Heiniä, h ä n k u n oli kuullut, että Heini oli kaupungissa.
Niin, se oli h y v i n ikävää, että tytöt olivat poissa. Tuskin
heitä saattoi odottaa e n n e n päivällistä. No, kyllä he saattoivat odottaakin, k u n k e r r a n olivat tulleet t ä m ä n pitk ä n m a t k a n . Heinihän oli n y t kihloissa, senkintähden
heidän niin teki mieli t a v a t a h ä n t ä . Ikävää, että Niemenkivessä sattui olemaan h i u k a n levoton päivä. Niin,
ei m u u t e n , m u t t a sattui k a i k e n l a i s t a . . . Tyttö sotki
p a r a s t a i k a a t a i k i n a a — heillä oli n y t yksi ainoa tyttö
vain, Ja sitten oli l u v a n n u t tulla m u u a n h e r r a . No, se ei
m i t ä ä n , heidän t ä h t e n s ä e i t a r v i n n u t tehdä y h t ä ä n m i tään, he vain halusivat p u h e l l a Teklan kanssa.
Tekla S u r p a e u s tunsi k u i n k a h ä n e n h e r m o n s a v e n y i vät. Mikael ja Gabriel — missä he olivat? He olivat t i e tysti säikähtäneet n i i n k u i n heidän t a p a n s a oh, ja l ä h t e neet pois.
Niin paljon oli t a p a h t u n u t siitä k u n kohdattiin. H a u dalla he kyllä olivat — ei s u i n k a a n Tekla ollut sitä h u o m a n n u t . Kyllä elämä oli niin kummallista. Mikä siinäkin oli tarkoitus. Yli p u n a i s e n ajan h ä n säilyi ja sitten
piti m e n n ä niin äkkiä. Itkettiin. Tekla ajatteli, että
hänen välttämättä täytyy päästä panemaan kahvipannu
tulelle ja j ä r j e s t ä m ä ä n m a k u u h u o n e t t a , missä taideteos
432
on. Sillä n y t ei h ä n voi tuoda sitä saliinkaan n ä h t ä v ä k s i .
K u n oli h e t k i n e n itketty, niin h ä n ehdotti, että vieraat
menisivät k a t s e l e m a a n luontoa siksi aikaa k u n h ä n
täällä h i u k k a s e n . . . H e m e n i v ä t j a h ä n liikkui k u i n
liekki, k u l k i e n juoksuaskelin ja ajaen työtä käsistään.
Oli miltei valmista, k u n he palasivat. Mitä oh t e h t y
pihamaalla? Sieltä oli n u r m i niin kummallisesti p e n gottu . . . sieltä lehmusten alta. Niin, tottakin, siellä oli
etsitty erästä pientä esinettä — m i k ä se n y t olikaan, k u l tainen kalvosinnappi, tai jokin sellainen. P u h u t t i i n
Heinin sulhasesta ja muista, p u h u t t i i n k a i h i s t a ajasta ja
ihmeellisestä keväästä, p u h u t t i i n juomisesta ja k i e l t o laista, p u h u t t i i n Niemenkiven lapsista jokaisesta e r i k seen. Oli se y h t ä k a i k k i onnellista, että he m e n e s t y v ä t
niin hyvin. T o m m i h a n oli oikea nero — ja niin kaunis
ja h y v ä poika sitten! Ja L e t t a — aijai, h ä n se vielä
panee monen pojan p ä ä n pyörälle. Aikoiko Lida todella
heittää lauluopintonsa? Niin, kyllä kai se viisainta oli.
Entä L u l u sitten? Vieläkö h ä n niin auttoi äitiään k a i kessa, vieläkö h ä n kokosi paperossinpätkiä ja m u u t a t ö r kyä, m i t ä ohikulkijat viskasivat aidan yli h u v i l a n p u o lelle? Vielä, vielä, kyllä h ä n oh h y v ä poika. V a i k k a
tahtoivat n y k y a i k a n a lapset k e h i t t y ä ennen aikaansa.
Ja H e r t t a sitten — vieläkö h ä n sanoi r u p e a v a n s a l ä ä k ä riksi? Kyllä kai hänellä sellainen ajatus oh, vaikkei
tiedä m i t ä h ä n m y ö h e m m i n ajattelee, k u n tulee tosi
eteen. Olipa se onnellista, e t t ä lapset k a i k k i k i n m e n e s tyivät niin hyvin. M u t t a saattoihan sen käsittää — sellaisen isän ja sellaisen äidin lapset. Täällä N i e m e n k i vessä oli ihanaa, v a r s i n k i n n ä i n keväällä. Oikein h e n gitti v a s t a a n r a u h a , k u n t ä n n e tuli. Ei m i t ä ä n tietoa
m a a i l m a n m y r s k y i s t ä . Täällä oh oikein sellainen p y h ä
tunnelma. J a k u i n k a täällä maistui kahvi.
P u h e l i n soi. Lida p u h u i Heinin puolesta. He olivat jo
vieneet sormuksen sinne . . . Sinne, niin — äitihän tiesi.
He tahtoivat vain sanoa t ä m ä n , että äiti voisi k a s v a t t a a
poikaa niinkuin n ä k i hyväksi. Letitsia tädin sanat olivat
tehneet heihin niin s y v ä n v a i k u t u k s e n . Letitsia, Letitsia
— r o u v a S u r p a e u s tunsi k u i n k a h ä n e n mielessänsä o m i tuisesti nousi ja laski. H ä n vastasi yksityisillä pienillä
sanoilla eikä m u i s t a n u t sanoa tyttärelleen, että he Heinin
28 — Talvio, Kootut teokset VIII
433
kanssa koettaisivat kiirehtiä kotiin. L a a m a s e t olivat
hyviä ihmisiä, olisi p i t ä n y t olla aikaa ja r a u h a a heitä
varten.
Taidekauppias tuli. Rouva S u r p a e u s avasi itse hänelle
portin ja huomasi v a s t a nyt, k u i n k a r u m a k s i piha oh
poljettu ja pengottu. T a u l u miellytti h ä n t ä , se näkyi
k u u l u v a n taiteilijan v o i m a k a u d e n tuotantoon, h ä n ei
o l l u t k a a n ennen sitä n ä h n y t . Kyllä h ä n oli valmis ottam a a n sen salonkiinsa — saattoi sattua, että j o k u kysyi
tauluja näin kesälläkin, v a r s i n k i n saattoi t ä m ä miellyttää iloisine väreineen, j o t k a n ä k y i v ä t s u m u n t a k a a . K a h d e k s a n t u h a t t a — sen h ä n saattoi luvata. Ja jo etukäteen
a n t a a p a r i t u h a t t a , jos k a m r e r s k a halusi. Hänellä oli
t a p a n a aina a n t a a kuitti j a jokin s u m m a . K a h d e k s a n t u h a t t a — niin, olihan se suuri summa, v a r s i n k i n entisaikaan, m u t t a h ä n oli ajatellut, että olisi e h k ä voinut
saada jonkin v e r r a n e n e m m ä n . E h k ä viisitoista, tai ainakin kaksitoista. S a n a t t a k e r t u i v a t r o u v a Surpaeuksen
k u r k k u u n , k u n h ä n t ä t ä k a u p p a a teki. Taidekauppias
hymyili ja k o h a u t t i olkapäitään. Niin, se riippui t y k k ä n ä ä n siitä, miten sai t a u l u n m y y d y k s i . Saattoi ajatella,
että se meni h u o m e n n a , meni esimerkiksi Ruotsiin. Silloin kyllä saattoi m a k s a a aina viiteentoistatuhanteen,
kurssi k u n n y t oli niin korkea. Ja t ä t ä taiteilijaa kyllä
joskus ostettiin Ruotsiinkin. M u t t a saattoi olla y h t ä
mahdollista, että t a u l u jäi vuosikausiksi m a k a a m a a n
t ä n n e . Rouva S u r p a e u s oli kiitollinen, että h ä n otti t a u lun. Rahoja h ä n ei k u i t e n k a a n t a h t o n u t etukäteen. Ehkä
h ä n vielä saattoi saada takaisin taulun, jos onnistui j ä r j e s t ä m ä ä n toisin. E h k ä koko t ä m ä toimenpide oli hian
äkillinen.
H ä n e n o h y h t ä k k i ä t u l l u t vaikea l u o p u a taideteoksesta. K u n vieras h e r r a tottuneesti nousi tuolille ja otti
sen alas, n i e h r o u v a S u r p a e u s nielemistään jotakin, joka
nousi k u r k k u u n , j a k u n h ä n k u l k i v i e r a a n h e r r a n kanssa
p o r t t i a kohden, oli h ä n e s t ä k u i n h ä n olisi s a a t t a n u t h a u t a a n osaa siitä onnesta, m i k ä vielä oli hänellä jäljellä
H ä n e n oh m a h d o t o n sanoa vieraille, miksi t a u l u vietiin
pois. H ä n valehteli j o t a k i n kehyksestä ja muisti, ettei
h ä n e n t a h t o n s a valehdellut, v a i k k a suu valehteli.
434
H ä n t ä alkoi oudosti väsyttää, silmäluomia painoi ja
pää oli raskas. H ä n t ä p y ö r r y t t i .
Täytyi l ä h e t t ä ä sana, että mies tulisi k o r j a a m a a n piikkilankaa. Tyttö oli päivällisvalmistuksissa, m u t t a h ä n e n
täytyi m e n n ä . Niin, j a vieraita t ä y t y i taas p y y t ä ä k a t somaan p u u t a r h a a — vaikkei siellä ole m u u t a k a t s o mista kuin a u k a i s e m a t t o m i a lavoja.
Missä ovat n y t t a h t o ja t a r m o ? T ä m ä ilta ei lopu,
kaikki m e n e e n u r i n — m u t t a missä ovat silti t a h t o ja
tarmo?
Laamaset olivat k u n n o n väkeä, he y m m ä r s i v ä t kaikki
niin h y v i n eivätkä p a h a s t u n e e t mistään. He r y h t y i v ä t
suorastaan a u t t a m a a n t y t ö n poissaollessa a v a a m a l l a p o r tin niille, j o t k a n y t soittivat. K ä s i r a t t a a t tuotiin takaisin.
Puhelinlaskukin tuli. Puhelimessakin Anli k ä v i v a s t a a massa. Eräs asianajaja pyysi t a v a t a r o u v a Surpaeusta.
Se oli tietysti ostaja, h ä n pyysi huomiseksi vastausta,
mikä oli viimeinen hinta. Huomiseksi? Huomiseksi —
hyvä.
Vähää e n n e n k u i n lapset saapuivat koulusta, tuli v e n tovieras, v a n h a ihminen, j o k a selitti olevansa »se S u r paeuksen Fiina» ja pyysi kyynelsilmin, että h ä n saisi
t a v a t a rouvaa. Ja kyynelsilmin h ä n syleili rouvaa, j o k a
vihdoin muisti n ä h n e e n s ä h ä n e t pari k e r t a a morsiamena,
ja sitten alkoi kyseleminen ja vastaileminen ja l o p p u maton a n t e e k s i p y y t ä m i n e n siitä, että h ä n näin oli u s k a l tanut tulla. M u t t a k u n se Hugo, se k a m r e e r i v a i n a j a oli
lapsena niin rakas, niinkuin k a i k k i k i n n ä m ä S u r p a e u k s e t
olivat. Ja k u n Titsiakin oli täällä ja sanottiin Enokinkin, sen merimiehen, n y t olevan. Ja h ä n e n t ä h t e n s ä h ä n
hän oikeastaan oli tullut. Heinin kotona h ä n kyllä oli
käynyt, t ä m ä v a n h a Fiina, m u t t a ei toki koskaan täällä
kaupungissa. E i k ä h ä n h ä n ollut paljon päässyt m i h i n kään, k u n oli se mies-vainaja sellainen kivulloinen. Ja
j u u r i siinäpä ne m e n i v ä t säästöt — se vähä, m i t ä heillä
oli ollut sitten k u n he ensin m e n e t t i v ä t koko o m a i s u u tensa, niin että Niemen h e r r a se oli a n t a n u t n y t k i n
matkarahat.
Rouva Tekla S u r p a e u s k u u n t e l i v a n h a n m u s t a p u k u i sen vaimon h a i h a t t e l e v a a k e r t o m u s t a eikä y m m ä r t ä n y t ,
m i n k ä t ä h d e n h ä n k i n j u u r i t ä n ä päivänä oli l ä h e t e t t y
435
t ä n n e vastukseksi. N ä h t ä v ä s t i elämä n y t oikein tahtoi
koetella, mihin hän, Tekla Tanker, kelpasi. Surpaeusten
v a n h a palvelijatar ei k u i t e n k a a n i s t u n u t ristissä käsin
v a a n h ä n r y h t y i työhön i k ä ä n k u i n olisi vuosikausia työsk e n n e l l y t tässä keittiössä, ja siinä tehdessään työtä hän
k a i k e n aikaa kertoi, m i m m o i s t a Niemessä oh ollut ja
kyseli mimmoisia olivat sen Hugon, k a m r e e r i n lapset ja
poikkesi taas p u h u m a a n , m i t e n raskaaksi h ä n e n eläm ä n s ä oli k ä y n y t sairaan miehen vaimona, k u n he
m e n e t t i v ä t kaiken omaisuutensa. Ja he eivät olleet
ainoastaan toimeentulevia, saattoi sanoa, että he olivat
varoissa. Ja hänen, Fiinan, syy se oli, että se vainaja
otti p a n k i s t a r a h a n s a j a antoi n e lainaksi. J a n y t h ä n o l i
t u l l u t t ä n n e siinä toivossa, että voisi saada takaisin edes
jotakin.
N ä h t ä v ä s t i vieraiden t a k i a v a n h a palvelijatar ei p u h u n u t asiaansa loppuun, v a a n ainoastaan viittaili siihen.
Rouva Surpaeus käsitti y h t ä k k i ä päivällispöydässä mink ä t ä h d e n tuo uskollinen i h m i n e n oli tullut. Kaikki
t a p a h t u m a t liittyivät kummallisesti lomikkain. Kesken
sitä m e l u a ja iloa, j o k a aina t u o k s a h t i taloon, k u n n u o riso palasi koulusta, y m m ä r s i hän, m i t e n vieraitten
läsnäolo helponsi h ä n e n k o h t a u s t a a n molempien niiden
lasten kanssa, joita h ä n e n t ä y t y i r y h t y ä k a s v a t t a m a a n .
H ä n oh p e l ä n n y t hetkeä, jolloin h ä n e n täytyisi n ä h d ä
T o m m i n j a L e t a n kasvot salaisuuksineen j a n y t h u k k u i
t ä m ä h e t k i t e r v e h d y s t e n t u l v a a n . J a m i k ä o h kaikkein
k u m m a l l i s i n t a : v a n h a S u r p a e u s t e n Fiina, huomatessaan,
etteivät v i e r a a t l ä h d e k ä ä n pois, u n o h t i y h t ä k k i ä v a r o v a i suutensa ja k ä v i s u o r a a n asiansa ytimeen.
Se Eenokki S u r p a e u s — k a p t e e n i vai m i k ä h ä n n y t oli
— h ä n h ä n k u u l u i n y t k u l j e t t a v a n laivaa ja kovasti r i k a s tuneen. Niin että eiköhän h ä n e l t ä n y t voisi saada jotakin takaisin. H ä n h ä n oli s a a n u t koko heidän säästörahansa, k o l m e k y m m e n t ä t u h a t t a m a r k k a a — siitä oli nyt
viisitoista v u o t t a h u h t i k u u s s a . Eikä velkakirjaa antanut
eikä y h t ä penniä k o r k o a ollut l ä h e t t ä n y t . Ja teki sitten
v a r a r i k o n k i n , jossa k a i k k i v a n h a n h e r r a n lapsetkin
m e n e t t i v ä t perintönsä. Ja kyllä siellä S u u r p ä ä n puolessa
v ä h ä n moni j o u t u i k ä r s i m ä ä n . K u n h ä n o h niin h y v ä
p u h u m a a n j a niin t u t t u kaikissa mökeissä. J a niin h ä n
436
osasi selittää ja v a k u u t t a a , e t t ä v a n h a t m u i j a t antoivat
hänelle viimeiset säästönsä, m i k ä viisisataa m a r k k a a ,
mikä t u h a n n e n . J a antoihan h ä n heille velkakirjat, m u t t a
m i t ä p ä arvoa niillä lapuilla sitten oh, k u n ei niissä ollut
takaajia eikä laillisia todistajia. Kyllä siellä m o n i v a n hus itki, k u n h ä n sitten hävisi näiltä mailta, j a k a t u i t y h m y y t t ä n s ä , että sillä lailla h ä n e e n uskoi. M u t t a kyllä
kai h ä n itsekin luuli ne k a i k k i voivansa m a k s a a takaisin,
ei h ä n p a h a ollut, Enok h e r r a , avulias h ä n oli ja puhelias
niinkuin isoisänsäkin ja h ä n e n isänsä, S u u r p ä ä n - i s ä n t ä
vainaja. M u t t a outo v i m m a hänelle tuli, k u n h ä n e n piti
r a k e n n u t t a a se sellainen s u u r i laiva, j o n k a piti m e n n ä
A m e r i k k a a n asti. Siihen l a i v a a n h a n ne h u k k u i v a t k a i k k i
Surpaeusten r a h a t j a S u u r p ä ä n vanhojen palvelijoiden
ja alustalaismuijien säästöt. Ja oikein ne olivat i k ä ä n kuin yhdessä kehoittaneet h ä n t ä , Fiinaa, l ä h t e m ä ä n
tänne katsomaan, voisiko h ä n e l t ä m i t ä ä n saada takaisin,
koska h ä n n y t k u u l u i kotiin tulleen. J a Niemen h e r r a kin sanoi, että p a r a s m e n n ä vain, e h k ä sieltä jotain l ä h tee. Eihän niitä vanhoja enää m o n t a ole elossa, m u t t a
on vielä se sokea Matti, j o k a oli Suurpäässä voutina, ja
Leena — ei s u i n k a a n k a m r e e r s k a sitä muista, eikä t a i t a n u t koskaan n ä h d ä k ä ä n , Titsia neiti sen muistaa, h ä n
ompeli niin hyvin, ettei k a u p u n g i n k a a n ompelijat tee sitä
sen p a r e m m i n , k a i k k i neitien hienot p u v u t h ä n ompeli
ja m o r s i a m e n k a p i o t — niin, se Leenakin antoi k a i k k i
tälle Enokille ja olisi n y t kovin tarpeessa. Ja kyllä se
Titsia neiti olisi kiirehtinyt kotiin, jos vain tiesi Fiinan
täällä olevan.
Tekla S u r p a e u s ei u s k a l t a n u t katsoa v a n h i m p a a n p o i kaansa, jottei t ä m ä huomaisi, m i t e n äiti iloitsi siitä, että
Tommi vihdoinkin sai kuulla, k u k a h ä n e n y s t ä v ä n s ä k a p teeni oli. Niin oli siis t ä h ä n helteiseen p ä i v ä ä n t u l l u t v i l voittava hetkensä! Tekla S u r p a e u k s e s t a alkoi taasen t u n t u a siltä, että k a i k k i e h k ä jotenkin k ä ä n t y y hyväksi.
K u n h a n e i n y t v a n h a täti menisi t e k e m ä ä n m i t ä ä n t y h myyksiä.
V a n h a palvelijatar oli j o u t u n u t k u u l i j a k u n n a n eteen,
jonka uteliaisuus m i t ä s u u r i m m a s s a m ä ä r i n kiihoitti k e r t o m a a n lisää. Lida ja Heini varsinkin edistivät k e r t o m u s t a kysymyksillään ja siveellisellä s u u t t u m u k s e l l a a n .
437
T o m m i ei t a h t o n u t uskoa v a n h u k s e n k e r t o m u s t a todeksi
T ä m ä antoi hänelle aihetta t u o d a esiin y h ä uusia todistuskappaleita. Nuori h e r r a n a u r a h t e l i ja sanoi jokseenkin suoraan, että k a i k k i t y y n i oli naisten kahvikestiloruja, m u t t a silloin v a n h u s v a k u u t t i , että v a i k k a h ä n e t
vaadittaisiin siinä paikassa viimeiselle tuomiolle, niin
h ä n on p u h u n u t totta. Lida alkoi ahdistaa äitiään siitä,
ettei heille oltu k e r r o t t u t ä t ä kaikkea. Silloin r o u v a S u r paeus hiljaisesti vastasi, että lasten isä oli koettanut
h y v i t t ä ä k a i k k e a niin paljon k u i n h ä n ikinä voi eikä
tahtonut, että näihin asioihin kajottaisiin. Hän oh u s e a m m a n k e r r a n l ä h e t t ä n y t rahoja e n i m m ä n kärsineille j a
niin olivat Mikael ja Gabriel sedät ja ehkä myöskin Titsia
täti tehneet, m u t t a heitä oli niin monta, ettei oltu voitu
heitä hyvittää. E i v ä t k ä he e h k ä olleet t i e t ä n e e t k ä ä n k a i kista. Heini y m m ä r s i n y t y h t ä k k i ä , että h ä n e n k i n isällään oli ollut rahaläpiä, joista ei heillä, lapsilla, ollut
ollut aavistusta ja t u s k i n p a heidän äidilläänkään.
Talo oli h ä m m ä s t y k s e n ja kiihkon vallassa. Vanha
vaimo oli p u h u n u t itsensä k u u m a k s i ja ammensi t y h j e n t y m ä t t ö m ä s t ä lähteestä. Nuoret h ä ä r i v ä t h ä n e n y m p ä rillään, kysyen kovaäänisesti ja liikkuen niin että paikat
kolisivat. Rouva S u r p a e u s ajatteli: a n t a a heidän kuulla!
Ja a s k a r t e h ääneti. H ä n ei T o m m i n eikä L e t a n kasvoista
voinut n ä h d ä m i n k ä ä n l a i s t a syyllisyyden m e r k k i ä . Letta
hosui niinkuin H e r t t a k i n ja syyteli sadatuksia miehen
niskoille, joka oli voinut olla niin h ä v y t ö n ja roistomainen. S a t a a n k e r t a a n sai Tommi k u u l l a : ja se on sinun
ystäväsi, sen kanssa sinä seurustelet ja olet ja elät.
T o m m i p u d i s t e h sisarten kädet y m p ä r i l t ä ä n niinkuin
otus pudistelee ajokoirat kupeiltaan. Hän silmäili t u o n tuostakin kelloaan ja sanoi vihdoin, että h ä n e n täytyy
m e n n ä k a t s o m a a n erästä sairasta toveria. Siihen sanoi
äiti, että h ä n mielellään tahtoisi neuvotella h ä n e n k a n s saan vielä t ä n ä ä n eräästä asiasta, ja Tommi sanoi pian
p a l a a v a n s a kotiin.
Lida ja Heini loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: n y t
h ä n m e n e e F a n n i n luo.
R o u v a L a a m a n e n , se h y v ä sielu, alkoi n y t t y t t ä r e n s ä
kanssa ottaa jäähyväisiä. H ä n e n mieleensä j o h t u i m y ö s kin, että jos Niemenkivessä oli vaikea saada yösijaa
438
Fiinalle, niin heillä kyllä saattoi saada. Ja sydämellisten
v a k u u t t e l u j e n j a kaikinpuolisten onnentoivotusten j ä l keen l ä h t i v ä t r o u v a L a a m a n e n , Anli ja Fiina talosta.
Suloinen pieni r a u k e u s tuli hetkeksi. K a i k k i h u o m a sivat, että oli k e v ä t ja että linnut lauloivat. Tytöt k u l kivat k a u l a t u s t e n ja pieni poika t a r r a u t u i äitinsä h e l moihin. K a i k k i tunsivat omituisesti y h t e e n k u u l u v a i s u u tensa ja muistivat kiitollisina, ettei yleisessä hälinässä
k u k a a n ollut k y s y n y t o n n e t o n t a sormusta. Niinikään
huomasivat kaikki, ettei satakieli t ä n ä iltana laulanut.
M u t t a m i t e n k ä se olisi v o i n u t k a a n laulaa, k u n oli s u o j e l u s k u n t a j u h l a t pallokentällä, n i m i t t ä i n k u n liike tiellä
oli niin meluavainen. Ratsastajatkin olivat liikkeellä.
Eikä aidan korjaajaa k u u l u n u t , v a i k k a h ä n oli l u v a n n u t
heti tulla.
— Äiti, oliko se totta, m i t ä Fiina sanoi Enok sedästä?
K u i n k a ei Enok setä ole vankeudessa? Onko Enok setä
huligaani? Tuleeko Tommista huligaani? Äiti, onko
Enok setä gulashi? Tuleeko Tommistakin? Äiti, onko
konsuli gulashi ja huligaani? Eroaako konsuli Rainasta?
Ottaako T o m m i sitten Rainan? Äiti, onko h a u s k a a h u u taa? Onko suojeluskuntajuhlilla h a u s k a a ? Ovatko ne
kaikki rikkaita, k u n ajavat autossa? Äiti, miksei s a t a kieli t ä n ä iltana laula? P e l k ä ä k ö se? Äiti, miksi meillä
kaikilla on niin k u m m a l l i s e t nimet? Miksi me k a i k k i
olemme niin kummallisia? Äiti, m i k s e m m e enää etsi
sormusta? Onko Enok setä o t t a n u t isän r a h a t ? Olisiko
isä rikas, jos ei Enok setä olisi o t t a n u t rahoja? Miksei
Enok setää p a n n a v a n k e u t e e n ? Olisiko v a n h a täti m y ö s kin rikas? Äiti, miksi v a n h a täti on niin k a u a n poissa?
Voiko v a n h a täti u u d e n k e r r a n m e n n ä j ä r v e e n ?
T ä h ä n t a p a a n puheli, pieniä väliaikoja pitäen, talon
n u o r i n lapsi. Tuoksun t ä y t t ä m ä s s ä kevätillassa t u n t u i v a t h ä n e n k y s y m y k s e n s ä k a a m e i l t a kuin syytökset tai
ennustukset. Se, m i t ä äiti hänelle vastasi, oli t y h j ä ä
h ä t ä v a l h e t t a . Hän toisteli itse ääneti samoja kysymyksiä
j a m o l e m m a t v a n h e m m a t tytöt n ä y t t i v ä t siltä k u i n hekin
olisivat t e h n e e t samoin.
Nyt alkoi vuorostaan Letta.
— Äiti, m i n ä olin t ä n ä ä n kovasti kipeä, kirjoita
439
minulle todistus huomiseksi. En y m m ä r r ä m i k ä minulle
tuli . . . M u t t a äiti, enkö m i n ä n y t saisi pitää n ä i t ä h e l miä? Isähän itse on ne a n t a n u t . N e h ä n ovat niin kovin
v ä h ä n punaiset, melkein valkoiset. Niin, kyllä sinä
lupaat, m u t t a olet niin surullisen näköinen. No niin,
m i n ä en tiedä, m i k ä m i n u l l e tuli, m u t t a rupesin voimaan
k a u h e a n pahoin. P y ö r r y t t i ja oli aivan m u s t a a . Vihko
on pöydällä m a k u u h u o n e e s s a . Olin poissa kaksi tuntia.
En olisi j a k s a n u t m e n n ä iltapäivälläkään, m u t t a menin
sitten kuitenkin, k u n tuo H e r t t a aina niin k a u h e a s t i
morkkaa.
Äiti aikoi j u u r i v e t ä ä esiin tiedon, j o n k a Mikael setä
oli hänelle a n t a n u t , m u t t a y h t ä k k i ä h ä n m u u t t i m e n e t telytapaa. H ä n halusi n ä h d ä , m i t e n pitkälle L e t t a oli
joutunut.
— Olitko, lapseni, sanoi hän, peläten, että ääni i l m a i sisi hänet. — Tuliko pahoinvointi keskellä tuntia?
— Ei, v a a n välitunnilla — tai k y l l ä h ä n m i n ä jo edelliselläkin tunnilla voin h i u k a n pahoin.
— Te n u k u t t e , lapset, liian v ä h ä n . Illalla aina v a l v o taan. Tästäpuoleen p a n n a a n v a r h a i n n u k k u m a a n .
— Mitä vielä, äiti! T u l e e h a n n y t sellaista. Meillä on
sattunut, että on p y ö r r y t t y k i n . Varsinkin näin l u k u k a u den lopulla. Nyt m i n ä lähden v ä h ä n k ä v e l e m ä ä n t y t t ö jen kanssa. Tulen kyllä pian kotiin.
— K ä v e l e m ä ä n ? h u u d a h t i äiti. — Sellaisen k o h t a u k sen jälkeen. Ei toki, lapseni. Sinä m e n e t s ä n k y y n n y t .
E h k ä sinulla on k u u m e t t a ?
— K a i k k e a vielä. Olen ihan terve. Tytöt odottavat.
— Odottakoot. Sinä tulet n y t vuoteeseen. En ikinä
uskalla a n t a a . . .
— M u t t a h u o m e n n a on s u n n u n t a i . Minä en t u l e v u o teeseen. Oletko hullu, äiti!
— M u t t a lapseni, sellaisen k o h t a u k s e n jälkeen!
— Mitä se n y t sitten oli. Se on ohi jo!
H e r t t a sekaantui äkkiä k e s k u s t e l u u n :
— Tekeekö mielesi suojeluskunta juhlille Laxin pojan
kanssa? Sano suoraan vain! Se on m e n n y t äkkiä se r a k a s t u m i n e n . Tässä p a r i viikkoa sitten vielä h ä n yhdessä
m i n u n kanssani nauroi Yngveä, j a n y t . . .
— S u u kiinni! huusi Letta.
440
— Yngveltäkö se on se lahja, jota et sinä uskalla
tuoda kotiin?
— Jollet sinä ole hiljaa . . .
— Mikä se on? Onko se k a u l u s vai h u i v i . . . ? No,
n ä i n h ä n m i n ä koulussa. Pulpetissa se säilytetään.
— Äiti, h ä n valehtelee, m i n ä t a p a n hänet.
Äiti sai h ä n e t r a u h o i t t u m a a n ja vei h ä n e t vuoteeseen.
Hän m a k a s i v a a t t e e t yllä, silmät tuijottaen kattoon ja
kädellään hypistellen korallihelmiään. Y h t ä k k i ä h ä n
rupesi k a t s e l e m a a n y m p ä r i l l e e n ja sanoi:
— Mikä t ä ä l t ä on poissa?
Äiti istuutui vuoteen laidalle ja laski k ä t e n s ä h ä n e n
otsalleen.
— Kyllä sinulla on h i u k a n k u u m e t t a .
— Nyt m i n ä tiedän, se on m e i d ä n p a r a s taulu. Minne
olet p a n n u t sen?
Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoi äiti:
— Meidän kai t ä y t y y m y y d ä se, että saisimme r a h a a .
Tytön silmät s u u r e n i v a t ja säikähtivät.
— Sitä sinä et saa tehdä. K u i n k a sinä voit sanoa niin.
Sinä t a h d o t k i u s a t a minua!
Äiti huojutti ääneti p ä ä t ä ä n .
— Äsh, sanoi tyttö. — T ä m ä iänikuinen köyhyys!
Äiti näki, että h ä n e n sisässään myrskysi. H ä n p u r i
h a m m a s t a , kyyneleet t u l i v a t silmiin.
— Viisi lasta, toinen toistaan t e r v e e m p i ä ja n ä l k ä i sempiä, eikä ole m i t ä syödä!
T ä m ä n lausui n u o r i L e t t a j a p u r s k a h t i n a u r a m a a n . J a
nauroi siinä hirtehistä n a u r u a .
Äiti tunsi taasen syytöksen lapsensa sanoissa eikä v o i n u t v a s t a t a m i t ä ä n . Hän oli kiitollinen, k u n puhelin soi
ja h ä n hetkeksi sai poistua huoneesta. V a n h e m m a t ovat
naivia väkeä ja ajattelevat, että lapset ovat valmiit j a k a m a a n heidän kanssaan k o v a n päivän aivan niinkuin h e l p o m m a n k i n . M u t t a ei: lapset eivät tahdo kovia päiviä.
Ja mitä heille vastaa, k u n he h u o m a u t t a v a t : viisi lasta,
toinen toistaan t e r v e e m p i ä ja nälkäisempiä, eikä ole
mitä syödä! Äiti tunsi k u i n k a n ä m ä sanat j u o t t a u t u i v a t
hänen mieleensä i k ä ä n k u i n ne olisivat tulleet poltetuiksi
johonkin pintaan.
Puhelimessa kysyttiin Lettaa. Äiti oli j u u r i kertomassa,
441
e t t ä h ä n on sairas eikä voi tulla, k u n L e t t a k a r k a s i eteiseen ja huusi:
— Minä tulen itse p u h u m a a n . En m i n ä ole sairas —.
oi, voi, äiti, joko sinä n y t suljit. Oliko se t y t t ö vaiko
poika?
— Naisen ääni se oli, vastasi äiti.
Ja siinä puhellessaan kiihtyneen lapsensa kanssa,
m i e t t i h ä n kaiken aikaa, mistä päästä alkaisi v a i k u t t a a
h ä n e e n . Se ei ollut t e h n y t m i t ä ä n vaikutusta, että t a u l u
oli lähetetty m y y t ä v ä k s i . L e t t a ei v ä l i t t ä n y t taideteoksesta. Mikä hänelle oli r a k a s t a ? Kotiko? Äitikö? J o k u
sisaruksista erikoisesti? Mikä oli tälle tyttöselle p y h ä ä ?
K i i h t y n e e n ä seisoi L e t t a p u h e l i m e n edessä.
— Siinä se n y t oli! Minä lähden, m i n ä en ole kipeä.
K u i n k a sinä sillä lailla voit sulkea puhelimen? K y s y m ä t t ä k u k a p u h u u . N y t e n m i n ä tiedä missä t a v a t a a n .
— M u t t a miksi sinä noin kiihdyt, lapseni?
— No, k u n he o d o t t a v a t ja m i n ä tahdon m e n n ä .
— Etkö sitten olekaan sairas?
— En, en, en! Voi äiti, m i n ä pitäisin sinusta paljon
e n e m m ä n , jos n y t antaisit m i n u n m e n n ä .
Äiti t a r t t u i h ä n e n käsivarteensa ja veti h ä n t ä tuolille
viereensä.
— K u u l e Letta, sinä et e h k ä ollutkaan sairas? P u h u t a a n p a h i u k a n vakavasti. Sinä istuit kahvilassa — katso,
kyllä äiti tietää koko j u t u n .
— No niin, pitihän m i n u n jonnekin mennä, en suink a a n m i n ä voinut k a d u l l e j ä ä d ä . K a m a l a t t e olette
kaikki! Oli onni, että pääsin jonnekin, ohsin voinut
pyörtyä . . .
— Ja Yngve L a x pelasti sinut ja virvoitti sinua k a h v i lassa. Oliko h ä n k i n e h k ä sairas, vai tiesikö h ä n sinun
sairastuvan?
— Tommi, se roisto! Se on Tommi, j o k a on t ä m ä n
k a i k e n k e r t o n u t . Jos m i n ä kertoisin m i t ä T o m m i tekee
— aijai, kyllä se on tekopyhä. Minä p u h u n vielä kaikki
h ä n e n salaisuutensa . . .
— A n n a sinä veljesi olla, kyllä m i n ä tiedän h ä n e n
asiansa. M u t t a etkö y h t ä ä n ajattele isää — luuletko, että
h ä n olisi p i t ä n y t tästä? Sinä olet k o u l u t y t t ö ja ensimm ä i n e n velvollisuutesi on suorittaa opintosi kunnialla.
442
— M u t t a m i n ä p ä en aio j a t k a a , äiti. Minä saan ehdot
matematiikassa, tai e h k ä j ä ä n luokalle. J a e h k ä t u l e e
vielä m u i t a k i n ehtoja.
— Vai niin, vai niin — o v a t p a n ä m ä hauskoja uutisia.
— Niin. Minä olen p ä ä t t ä n y t erota.
— Ja sinä luulet, että äitisi suostuu siihen.
— Et s u i n k a a n sinä tahdo, että m i n ä istun luokalla
kaksi vuotta.
— En. Saat kesän a i k a n a lukea ehtosi. Sinulle ei
t u l e k a a n l o m a - a i k a a , koska olet laiskotellut l u k u k a u d e n
aikana.
— M u t t a entä jos j ä ä n luokalle.
— Sitten istut luokalla kaksi vuotta.
— Äiti, m i n u l l a on jo paikka. Minä saan t u h a t m a r k k a a kuussa.
— Vai niin, vai niin. Ja m i k ä merkillinen p a i k k a se
on, johon otetaan koulutyttöjä ja joille m a k s e t a a n t u h a t
markkaa?
— Se on n y t s a m a se. K o n t t o r i p a i k k a se on. Ei siellä
muille m a k s e t a sillä lailla.
— Sinä siis vain olet niin suosiossa.
— Minä!
Hän seisoi uppiniskaisena äidin edessä, hiusten r u n saus valuen k u i n k u l t a alas t u m m a a p u k u a ja kasvot
h e h k u e n ja n a u r a e n . Hän oli k u i n itse n u o r u u d e n u h m a
v a n h u u d e n j ä r k e i l y n edessä, itse nuoruus, j o k a ei tahdo
ottaa v a s t a a n m i t ä ä n valmiita kokemuksia, ainoastaan
itse kokea. Äiti k ä v i y h ä n e u v o t t o m a m m a k s i h ä n t ä k a t sellessaan ja koetti voimiensa t a k a a salata sitä. H ä n ei
itse asiassa t u n t e n u t lastaan. Missä olivat h ä n e n silmänsä olleet, k u n ei h ä n ollut n ä h n y t , m i t e n r e h e v ä ä n
k a s v u u n t ä m ä t y t t ö n e n oli p u h j e n n u t . N y t olisi h ä n t a r vinnut v a n h a a tätiä. Ei ikinä L e t t a olisi esiintynyt tällä
tavalla, jos täti olisi ollut kotona. Sekö k a u p p i a a n t y t ä r
sieltä vuosisadan t a k a a k u m m i t t e l i tässä tytössä? Äiti
katseli h ä n t ä voittaakseen aikaa. H ä n h ä n ei enää ollut
tekemisissä lapsen, v a a n kokeneen ihmisen kanssa.
— L e t t a r a u k k a , sanoi h ä n vihdoin, — ei tule k y s y m y k s e e n k ä ä n , että sinä lopetat koulun.
— M u t t a T o m m i k i n lopettaa!
— Se ei ole totta.
443
— Onpas, koska he p e r u s t a v a t osakeyhtiön.
— Älä p u h u t y h m y y k s i ä . H u o m a a n , että olen ollut
sinulle liian hyvä, lapsi r a u k k a . N y t otetaan kiinni kovin
kourin. Mitään sairaustodistusta en anna, koska et ole
ollut sairas.
Letta purskahti nauruun.
— Niinkuin en m i n ä itse osaisi sitä kirjoittaa.
— Mitä sinä p u h u t , eihän sinun todistuksesi kelpaa.
— Minä kirjoitan sinun nimesi y h t ä h y v i n k u i n
sinä itse.
— L e t t a — m i t ä sinä sanot!
— Niin Tommikin tekee. Sinä luulet, että t u o lellipoikasi on niin kiltti ja kuuliainen. K u u n t e l e vain, eikö
s e t ä n ä k i n yönä, k u n m e m u u t n u k u m m e , h y p p ä ä aidan
yli M i r a m a r i n puolelle. K u n h a n eivät vain Yngven
kanssa joutuisi miekkasille. Saisit olla kiitollinen, jos
m i n ä h i u k a n vieroitan Yngveä kauniista äitipuolesta.
Eihän ole ensinkään sanottu, että T o m m i voittaisi. E n t ä
sitten, jos juon lasin viskiä Yngven kanssa. H ä n on
h a u s k a poika j a pitää minusta. J a m i n ä huvittelen h i u k kasen h ä n e n kanssaan. E n m u u t a . M u t t a t ä n ä iltana
minä menen.
Viime sanat kuullessaan äiti nopeasti nousi pystyyn.
— Sinä et m e n e m i n n e k ä ä n .
Äiti ja t y t ä r painivat siinä kevätillassa. Se oli siveellistä painia, m u t t a t o t t a p u h u e n , myöskin suoranaista
k ä s i k ä h m ä ä . Äiti pääsi sinä iltana voitolle, m u t t a h ä n
tunsi, että h ä n vastaisuudessa tulee j ä ä m ä ä n alakynteen.
Koti tuskin enää k a s v a t t a a näitä lapsia. Heillä on edessään e l ä m ä n koulu. M u u t e n k i n t u n t u i sillä hetkellä koti
m e n e t t ä n e e n sen sisällön, m i k ä sillä oli ollut. Aidat t u n t u i v a t k a a t u n e e n ja m a a i l m a n hälinä ajoi m e l u t e n ja
t o m u t t a e n yli sen m i k ä e n n e n oli ollut suljettua p y h ä k köä. K u i n k a v ä h ä n suojelevatkaan kotia lukot ja aidat.
L e t t a makasi vuoteellaan ja itki. Häneltä ei saanut
sanaa vastaukseksi, k u n h ä n e l t ä jotain kysyi.
Heinin kihlasormus oli totisesti tullut kummalliseksi
välikappaleeksi. Heini oli u h r a n n u t sen. Se vaelsi n y t
t u n t e m a t t o m i l l a teillä. Oliko se pelastava Tommin?
L e t t a k o sen oli k u l j e t t a n u t ulkopuolelle pihan piirin?
444
S a a t t a a k o täti u u d e n k e r r a n m e n n ä veteen? Oliko sorm u s vielä tarjoilijatytön sormessa? Missä viipyi Tommi?
Äiti teki jo samanlaisia k y s y m y k s i ä k u i n h ä n e n pieni
poikansa. H ä n e n ajatuksensa hyppelivät järjettömästi
toisesta asiasta toiseen.
Ystävä, oletko sinä siinä!
I k ä ä n k u i n se olisi tietänyt, että h ä n e n oh vaikea olla,
se tuli ja etsi k y l m ä l l ä kostealla kuonollaan h ä n e n k ä t tänsä.
Sinun tähtesi on v a i k e a a j ä t t ä ä t ä t ä kotia. T ä m ä on
ollut sinun pihasi ja porttisi. Ja sinä, jos k u k a , olet s u o jellut t ä t ä kotia. T ä m ä on ollut sinun maailmasi. H e r r a
toi sinut pienenä r a u k k a n a t a k k i n s a sisällä.
Kyyneleet eivät saa tulla. N y t on aivan toista ajateltavaa. N y t m a k s e t a a n laskuja, n y t on se aika. T a h t o a
t a r v i t a a n ja t a r m o a . Onko tuo pieni poikakin jo sairas?
Hänen k y s y m y k s e n s ä eivät e n n e n ole olleet j u u r i t ä l l a i sia. Silmien eteen a u k e a a niin outoja näköaloja: k u i n k a
t ä m ä lapsi k e r r a n on totuudenetsijä Mikael S u r p a e u k s e n
t a p a a n . H e r t t a ja Ellida — heistä tulee ehkä j o t a k i n s e n tapaista k u i n isä ja äiti. T o m m i ja Letta, m i t ä tulee
heistä? Aika on sairas — tahtoa, t a h t o a ja t a r m o a !
Niin, ilta tuolla u l k o n a on taasen ihmeellinen. Ei enää
näe tehdä työtä eikä hentoisi s y t y t t ä ä tulta. P u u t ovat
käyneet aivan vihreiksi. O m e n a p u u t k u k k i v a t . Mehiläiset eivät asetu l a i n k a a n levolle. L i n n u t t e k e v ä t pesää,
satakieli yksin vaikenee. A u t o t ajavat alas m ä k e ä i k ä ä n kuin suoraan m e r e e n . Vesi on k u i n v e r t a .
Tekla S u r p a e u s seisoi keskellä p i h a m a a t a ja k a i k k i
r a t k a i s e m a t t o m a t asiat velloivat k u i n aallokko h ä n e n
ympärillään. H ä n toisteli sanoja t a h t o j a t a r m o , m u t t a
hänellä ei ollut k u m p a a k a a n . Heini ja Lida seisoivat
y h t ä k k i ä h ä n e n edessään.
— Äiti, missä täti s a a t t a a viipyä? sanoi Lida. — T ä m ä
on niin k u m m a l l i s t a . H ä n e l l ä h ä n ei ole t u t t a v i a eikä
h ä n koskaan ole t a h t o n u t k ä y d ä missään. H ä n on k u i tenkin ollut niin h y v ä meille. Minä olen niin levoton.
— E h k ä h ä n on m e n n y t setien luo.
— Eihän heillä ole hänelle tilaa yöksi. Ettei hänelle
vain olisi t a p a h t u n u t jotakin, jokin auto . . . tai j u o p u n u t .
Oh todella paljon j u o p u n e i t a liikkeellä.
445
— M u t t a entä jos t ä t i on huoneessaan? johtui äidin
mieleen.
— Ei h ä n ole voinut päästä sinne k e n e n k ä ä n n ä k e mättä.
H e r t t a nousi keinusta ja läksi y l ä k e r t a a n .
— Äiti, jatkoi Lida, käsi y s t ä v ä t t ä r e n s ä olkapään
ympärillä, — Heini ei itse t a h d o sitä sanoa, m u t t a h ä n
haluaisi t ä m ä n yön olla m u u a l l a . . . H ä n t ä h ä n on niin
p y y d e t t y sinne — no, t i e t ä ä h ä n äiti. Älä p u h u m i t ä ä n
nyt, Heini, v a a n lähde. Minä saatan sinua, en ensinkään
pelkää. Kyllä äiti y m m ä r t ä ä , ei h ä n pahastu. T u l e m m e
s a a t t a m a a n H e r t a n kanssa.
— Niin, täti, alkoi Heini, — m i n ä olen k a u h e a i h m i nen. P a h a , p a h a m i n ä olen. Täti ei kysy minulta, h u o m e n n a se on ohi. Minä n u k u n sen pois. En voi sanoa
sitä. Oi täti, täti, jos se olisi ollut j o k u m u u , m u t t a
Tommi! K u n m i n ä olen aina niin paljon p i t ä n y t hänestä.
Jos m i n ä olen täällä, niin m i n ä en j a k s a hillitä p a h a a
kieltäni, v a a n m i n ä sanon hänelle, että h ä n o n . . . että
m i n u s t a h ä n . . . S e n t ä h d e n m e n e n pois, k u n n e s olen
v o i t t a n u t sen.
T o m m i n äiti katsoi Heinin suloisiin kiihtyneihin k a s voihin, j o t k a rukoilivat anteeksi, että h ä n ei ollut voinut
luopua k i h l a s o r m u k s e s t a a n i l m a n kärsimystä. T o m m i n
äiti nosti käsivartensa, j o k a n y t t u n t u i kovin painavan,
etsi k ä d e l l ä ä n Heinin v a s e m m a n k ä d e n ja h a k i sanoja.
H ä n löysi vain jotain tyhjää.
— Rakas lapsi, sinun ei olisi p i t ä n y t a n t a a sitä, k u n
se on sinulle niin vaikeaa. Sinun ei ohsi p i t ä n y t . . .
E n h ä n m i n ä voi vastata, saatko sen takaisin.
Heini varisti kyyneliä silmistään ja nauroi.
— H u o m e n n a olen taas kiltti. Olenkin ollut niin
t y h m ä . Olen s ä h k ö t t ä n y t Halvorille. E h k ä h ä n h u o m e n n a on täällä. Menen n y t yöksi muualle, t ä t i k u l t a
suo minulle anteeksi. H u o m e n n a olen taas kiltti tyttö.
E h k ä myös saan k u u l l a jotain Titsia tädistä. En tiedä,
miksi olen niin levoton. »Kuolemanpäivä on p a r e m p i
k u i n syntymäpäivä» — ne sanat soivat l a k k a a m a t t a k o r vissani. V a r m a a n ne ovat r a a m a t u s t a . H y v ä ä yötä, r a k a s
täti.
446
Tytöt läksivät ja äiti oli yksin nuorimpien lastensa
kanssa.
Hänen ajatuksensa t a r t t u i v a t heti siihen asiaan, j o k a
oudosti kaivellen oli a a m u s t a lähtien l i i k k u n u t h ä n e n
sisimmässään: eikö lasten isän r a k k a u s k u u l u n u t k a a n
niin y k s i n o m a a n hänelle k u i n h ä n oli luullut? Kiinteää
yhteistä elämää he olivat eläneet. Ainoastaan lasten
rankaisemisesta he olivat olleet erimieliset. Isä oli a i n