1. No category

MAILA TALVIO
KOOTUT
TEOKSET
XIII
MAILA
TALVIO
Valokuva
Wäinö
Aaltosen
veistoksesta.
Marmoria
1930.
Maila
Talvio
KOOTUT
TEOKSET
XIII
RUMA
ANKANPOIKANEN
JUHLAVALKEAT
RUKKASET
JA
KUKKASET
Porvoo • Helsinki
WERNER
SÖDERSTRÖM
OSAKEYHTIÖ
Werner
Söderström
kirjapainossa
O
sakeyhtiön
Porvoossa
t951
SISÄLLYS
RUMA ANKANPOIKANEN
JUHLAVALKEAT
7
105
Juhlavalkeat
107
K u o k k a j a kirja
Ihminen j a hänen peltonsa
Ä i t i Satakunta j u h l i i tytärtään
Pursi ja purje
Minna Canthin muistolle
Muistelma hautausmaalta
U u n o Kailaan äidin leposijalla
Nante, Viljakkalan poika
Heinäkuun viidentenä
no
117
127
134
139
155
158
161
164
RUKKASET JA KUKKASET
Pieni M a r '
Rautaveden rannoilla
Sydänmaalla
O p i n sauna
Ruusuinen orjantappuratie
Koti
Maailman kylillä
173
175
208
243
266
291
306
352
RUMA
HANS
ANKANPOIKANEN
CHRISTIAN
ANDERSENIN
ELÄMÄNTARINA
Ensimmäinen
painos
ilmestyi
1915
I
Ankanpoikanen on »liian suuri ja e r i k o i n e n » . Se saa
kärsiä paljon pilkkaa. K o k o kanatarha tuuppii ja nokkii
sitä, sen omat sisaret ja veljet t o i v o v a t että kissa sen
veisi, palvelustyttö potkii sitä. Lintu raukka j o u t u u e p ä toivoon rumuutensa vuoksi. Se pakenee kotoisesta k a n a tarhasta ja etsii suojaa maailmalta: täälläkin ahdistavat
sitä kaikki, joita se tiellään kohtaa.
Eräänä k y l m ä n ä iltana, kun aurinko meni mailleen,
näki hyljätty ankanpoikanen komeita valkoisia lintuja,
jotka lensivät kylmästä pohjolasta lämpöisiin maihin.
Outo tunne valtasi ruman ankanpoikasen, kun se katseli
mahtavia lintuja. Se ei tietänyt niiden nimeä, se tiesi
vain rakastavansa niitä. Ei se vähääkään kadehtinut
niiden onnea — miten se olisi voinutkaan t o i v o a itselleen niiden kauneutta. R u m a lintu raukka!
Tuli talvi j a j o k a y ö pieneni avovesi. A n k a n p o i k a s e n
täytyi lakkaamatta liikutella jalkojaan, jottei jäätyisi
kiinni. V i h d o i n se uupui, j ä i liikkumattomaksi ja jäätyi
paikoilleen. T a l o n p o i k a hakkasi puukengällään rikki
jään ja vei linnun kotiinsa. Siellä virkosi a n k a n p o i k a nen, mutta pelästyi lapsia ja syöksyi suinpäin ovesta
ulos. Kävisi kuitenkin liian pitkäksi kuvata kaikkea mitä
lintu raukka talven mittaan sai kokea.
Eräänä kevätpäivänä se heräsi kuin horroksesta auringonpaisteeseen ja tunsi, että sen siivet olivat tulleet suuriksi ja voimakkaiksi. Se levitti sulkansa, lensi puutarhaan ja laskeutui veteen, jossa uiskenteli samoja ihania
lintuja, joita se kerran oli nähnyt. Se odotti että ylpeät
linnut antaisivat sille kuoliniskun, kun se uskalsi lähestyä niitä. Mutta samassa se katsahti veteen ja näki
9
v e d e n kalvossa o m a n kuvansa. Eikä siellä enää ollutkaan rumaa ankanpoikasta, vaan uljas valkea lintu,
samanlainen kuin nuo toiset. Rumasta ankanpoikasesta
oli kehittynyt joutsen. » V ä h ä t siitä j o s syntyykin ankkatarhassa, kunhan vain lähtee joutsenen munasta!»
Lintu muisteli kiitollisena kärsimyksiään, sillä nyt
vasta se osasi antaa arvoa onnelle ja kauneudelle. Se ei
ollut ensinkään ylpeä, sillä » h y v ä sydän ei milloinkaan
k ä y ylpeäksi».
Tässä sadussa, j o k a on tunnetuin ja kuuluisin tekijänsä tuotannossa, o n H a n s C h r i s t i a n A n d e r s e n vertauskuvallisesti esittänyt oman elämänsä tarinan.
A s u i p a Odensen kaupungissa Fyenin saarella Tanskan
maalla k ö y h ä vastanainut pari, suutarimestari Hans
A n d e r s e n ja hänen v a i m o n s a A n e Marie. He pitivät
äärettömästi toisistaan. Mies oli vasta p a r i n k y m m e n e n
ikäinen, v a i m o viisitoista vuotta vanhempi. Huhtikuun
toisena päivänä 1805 syntyi heidän ensimmäinen ja
ainoa lapsensa Hans Christian, josta tuli maailman suurin sadunkertoja ja j o n k a me suomalaisetkin tunnemme
» R u m a n ankanpoikasen», » S i k o p a i m e n e n » , » L u m i k u n i n gattaren» ja m o n e n m u u n kauniin ja opettavaisen sadun
tekijänä.
Hans Christian Andersenin o m a elämäntarina, v a r sinkin hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, on kuin ihana
ja ihmeellinen satu. Hän sanookin itse, että j o s mahtava
haltiatar olisi kohdannut hänet silloin, kun hän köyhänä
ja hyljättynä läksi maailmalle, ja antanut hänelle v a l lan valita mitä ikinä hän tahtoi, niin ei hänen v a e l l u k sensa olisi voinut k ä y d ä rikkaammaksi ja onnellisemmaksi. » M i n u n elämäni tarina ilmaisee maailmalle sen
m i n k ä se sanoo minulle itselleni: h y v ä Jumala johtaa
kaikki parhain päin.»
Ensimmäisinä päivinä pojan syntymisen jälkeen oli
suutarimestari A n d e r s e n istunut vaimonsa vuoteen
ääressä ja lukenut hänelle ääneen H o l b e r g i a . K u n v a s tasyntynyt kesken lukemista oli ruvennut huutamaan,
1
1
Ludvig Holberg Tanskan suurin huvinäytelmänkirjoittaja (1684—1754). Meillä ovat tunnetuimmat hänen näytelmänsä »Valtioviisas kannunvalaja» ja »Jeppe Niilonpoika».
10
kerrotaan isän leikillä sanoneen hänelle: » n u k u tai
kuuntele sitten koreasti!»
Kastamistilaisuudessa oli
poika niin ikään huutanut täyttä kurkkua. Eräs k u m meista oli silloin lohduttanut hätäytynyttä äitiä v a k u u t tamalla, että lapsi suurena laulaa sitä kauniimmin mitä
enemmän se nyt huutaa.
Äiti piti kodin siistinä ja viihtyisänä. V a i k k a se oli
ahdas, oli seinillä tilaa k u v i l l e ja piirongilla p i k k u e s i neille. Ikkunan alla olivat isän työkalut ja kirjahylly.
Katonrajassa olevaan ikkunaan äiti oli kiinnittänyt
multalaatikon, jossa hän kasvatti persiljaa ja sipulia. Se
oli perheen puutarha. Ja kun keväällä käytiin metsässä,
toi äiti mukanaan sylin täyden nuoria k o i v u n l e h v i ä ja
kukkia, ja näistä riitti iloa enemmältäkin, sillä niillä
koristettiin o v e n p i e l e t ja seinänraot. Isä ei viihtynyt
toverien parissa, hän vietti kaikki joutohetkensä pienen
Hans Christianin seurassa tehden hänelle leluja ja l e i k kien hänen kanssaan. T a l v e l l a luettiin satuja ja k e r t o muksia. Kesäisinä sunnuntaipäivinä olivat isä ja poika
metsässä. Isä astui mietteissään. Yleensä hän puhui
vähän ja nauroi harvoin, hän ei ollut ammatissaan o n n e l linen, hänellä oli ollut suuri halu lukutielle ja hänen
hartain toivonsa oli, että p o i k a kerran pääsisi kouluun.
Hans Christian j u o k s i ruohikossa, etsi mansikoita ja
punoi seppeleitä. Y h d e n ainoan kerran kesässä, t o u k o kuussa, juuri silloin kun lehti oli puhjennut, tuli äitikin
mukaan. Hänen yllään oli silloin sama kukallinen karttuunipuku, j o t a hän käytti mennessään ehtoolliselle.
Vielä kuului perheeseen isoisä ja isoäiti, joista j ä l k i m mäinen j o k a päivä, vaikkapa vähäksi hetkeksi, tuli
taloon nähdäkseen pienen pojanpoikansa Hans Christianin. Hän oli hiljainen, herttainen vanhus, j o t a elämä oli
kouluttanut k o v a l l a kädellä: hän oli läpikäynyt sen mitä
ihminen läpikäy tullessaan varakkaasta köyhäksi, ja
lisäksi oli hänen miehensä menettänyt järjen valon.
Mielipuoli isoisä istui äänettömänä köyhässä h u o n e e s saan ja veisteli puusta ihmeellisiä leikkikaluja, joita sitten kylällä vaihtoi ruokatavaroihin. Isoäiti, j o n k a huolena
elatuksen hankkiminen pääasiassa oli, ei milloinkaan
valittanut. P o i k a n e n y m m ä r s i hänen kertomuksistaan,
että hänen äitinsä äiti oli ollut aatelisnainen ja asunut
11
suuressa saksalaisessa kaupungissa, nimeltä Kassel. T ä m ä
esiäiti oli m e n n y t naimisiin »komelianttarin» kanssa ja
karannut kotoa: siitäpä onnettomuus oli lähtenyt v a i n o a maan sukua. Isoäiti rakasti pojanpoikaansa kaikesta
sydämestään. Hän oli liian k ö y h ä tuodakseen lapselle
lahjoja. Mutta hän hoiti erään mielisairaalan puutarhaa
ja j o k a lauantai-ilta hän toi sieltä muutamia kukkia.
N ä m ä pantiin äidin piirongille vesilasiin, ja ne olivat
Hans Christianin omat. Minkä ilon ne lapselle tuottivatkaan! Isoäidin rakkaus lämmitti häntä, isoisää hän
sen sijaan pelkäsi. Eräänä päivänä kun vanhus palasi
Odenseen retkiltään, juoksivat katupojat huutaen ja
nauraen hänen perässään. Kauhuissaan piilottautui Hans
Christian: hän tiesi olevansa mielipuolen vanhuksen lihaa
j a verta.
Poikasen ensimmäisiä vaikutelmia olivat sen illan
tapahtumat, j o l l o i n hän vanhempiensa m u k a n a pääsi
vieraisille kaupungin vankilan portinvartijan luo, j o k a
oli heidän tuttaviaan. Vankilarakennus oli aina lapsen
mielikuvituksessa ollut oikea ryövärijuttujen tyyssija ja
hän oli monesti matkan päässä seisonut kuuntelemassa
ääniä muurien sisäpuolelta. Siellä laulettiin ja kehrättiin. N y t avautui suuri, raudoitettu portti Hans Christianille ja hänen v a n h e m m i l l e e n , ja j y r k k i ä portaita
m y ö t e n noustiin vanginvartijan asuntoon. Siellä oli yllin
kyllin herkkuja, syötiin ja juotiin, kaksi vankia palveli
aterian aikana. Mutta lapsi oli niin järkyttynyt, ettei
hän kajonnut mihinkään. Äiti pelkäsi hänen sairastuneen ja pani hänet pitkäkseen vuoteelle. Siinä makasi
poikanen, sydän sykkien, ja kuunteli rukkien surinaa
seinän takaa. Hänen jännityksensä oli sekä k a m m o t t a v a
että suloinen, hän oli tullut keskelle ryövärijuttujen
lumottua linnaa.
Odensen kaupungissa oli vielä siihen aikaan k a i k k i naisia v a n h o j a tapoja ja menoja, j o t k a olivat omiaan
ravitsemaan suutarimestari Andersenin herkän p i k k u p o jan mielikuvitusta. Eri ammattikunnat, kuten teurastajat, merimiehet, kalastajat y m . panivat toimeen k u l kueita tai kilpailuja kaduilla ja rannassa. Koristettiin
esimerkiksi lihava sonni kukkasilla ja köynnöksillä,
pantiin pieni, enkeliksi puettu p o i k a eläimen selkään, ja
12
niin kuljettiin läpi kaupungin. Tanskalle niin k o h t a l o k kaan Napoleonin sodan aikana v. 1808, j o l l o i n Hans
Christian siis vielä oli varsin pieni, majaili espanjalaisia
j o u k k o j a Fyenillä ja erinäiset korkeat herrat perheineen
pitivät Odensen kaupunkia väliaikaisena olinpaikkanaan.
Sodan h u m u kuului niin m u o d o i n tänne asti, tulipalot ja
katukahakat häiritsivät muuten niin rauhallisen O d e n sen elämää, u n i v o r m u t ja kiiltävät aseet välähtelivät.
Eräänä päivänä tempasi espanjalainen sotamies kadulla
syliinsä Hans Christianin, painoi hänen huulilleen p i e nen ristin, j o k a riippui hänen rinnallaan, hypitti häntä
käsivarsillaan ja suuteli häntä. Poikanen viihtyi varsin
h y v i n ystävällisen miehen sylissä, j o k a nähtävästi m u i s teli o m i a lapsiaan kaukana kotimaassa, mutta äiti k a u histui hänen katolista ristiään. Muutamia vuosia m y ö h e m m i n seisoi poikanen äitinsä rinnalla katselemassa
ihmeellistä pyrstötähteä, j o n k a » S i b y l l a n ennustuksen»
mukaan piti tietää maailmanloppua. Ä i t i uskoi ennustukseen, mutta kun isä sattui tulemaan paikalle, antoi
hän pyrstötähdestä varsin yksinkertaisen ja l u o n n o l l i sen selityksen. Ä i t i ja naapurinvaimot, j o t k a hekin seisoivat katselemassa mahtavaa, pyrstöllä varustettua tulikiekkoa, kauhistuivat, ja Hans Christianin valtasi suuri
p e l k o sen j o h d o s t a ettei isä uskonut samaa kuin he.
Illalla otti äiti asian puheeksi isoäidin kanssa. Hans
Christian istui m u m m o n polvella, katseli hänen lempeihin silmiinsä ja odotti komeetan putoavan ja t u o m i o p ä i v ä n tulevan.
M u m m o n m u k a n a poikanen joutui joskus mielisairaalan puutarhaan. Hän lekotteli silloin rikkaläjillä, j o t k a
m u m m o oli kitkenyt, sai parempaa r u o k a a kuin k o t o n a
ja näki ne potilaat, j o i l l a oli lupa liikkua vapaasti. P e l o n
ja uteliaisuuden vallassa kuunteli poikanen heidän p u h e i taan. Joskus hän pääsi vartijan m u k a n a siihen osaan
sairaalaa, missä raivohulluja pidettiin. Jokin kauhun
k u v a painui lapsen mieleen niin lähtemättömäksi, että
hän vielä vanhanakin sen muisti. Iloiset kuvat vaihtelivat peloittavien kanssa. Ihanaa oli illoin, kun äiti nosti
lapsensa isän ja äidin suureen vuoteeseen odottamaan
maatapanon hetkeä, ja veti kukilliset karttuuniuutimet
eteen. Uneen vaipumatta uneksi poikanen silloin heleit13
ten kukkasten keskellä. Hänellä ei ollut tovereita eikä
hän kaivannut niitä. Isän tekemät leikkikalut olivat
parasta seuraa. Hauskaa oli o m m e l l a nukeille vaatteita
ja ihmeellistä oli maata karviaismarjapensaan alla pihamaalla ja seurata kuinka lehdet hiirenkorvista kehittyivät suuriksi. Pihamaalla ei ollut mitään muuta v i h a n taa kuin tuo yksi ainoa karviaismarjapensas, mutta siinä
oli yllin kyllin ihmettelemistä, ja sen oksien alla saattoi
v i i p y ä sateellakin ja helteisellä päivänpaisteella, kun p i n gotti äidin esiliinan suojaksi. Suutarimestarin pieni poika
kulki unelmiensa vallassa usein silmät kiinni ja ihmiset
luulivat hänen näköään huonoksi. Hän näki kuitenkin ja
— kuten t u l e m m e h u o m a a m a a n — ihmeellisen syvälle.
Ensimmäisen opetuksensa sai Hans Christian pikkulastenkoulussa, jossa enimmäkseen oli tyttöjä ja jossa
opettajana oli vanha m u o r i . Korkeaselkäisestä tuolistaan, kellon alta, jakeli e u k k o vitsalla kuria sitä mukaa
kuin sitä hänen mielestään tarvittiin. Hans Christiania
ei, niin oli äiti sopinut, ollut oikeus l y ö d ä , ja kun eukko
kerran unohti sen, otti p o i k a muitta mutkitta kirjansa
ja jätti koulun. Äiti v e i hänet n y t poikakouluun, jossa
oli yksi ainoa pikkuinen tyttö, hiukan v a n h e m p i Hans
Christiania. K o u l u n ainoa tyttö ja suutarimestari A n d e r senin p o i k a lyöttäytyivät yksiin ja keskustelivat tulevaisuudentoiveistaan. T y t ö n päämääränä oli päästä meijerskaksi suureen kartanoon, p o i k a sanoi: »Pääset minun
linnaani, kun minä tulen ylhäiseksi!» Ystävyydestä tuli
n o p e a loppu. Kerran kun Hans Christian kertoi, että hän
oli ylhäissyntyisten ihmisten lapsi, vaihdokas j o n k a
kanssa Jumalan enkelit puhuivat, sanoi tyttö: » H ä n on
hullu kuten hänen vaarinsakin!» Silloin p o i k a j ä h m e t tyi kauhusta. K u n Hans Christian oli koulun oppilaista
pienin, talutti opettaja häntä välitunneilla, jottei poika
suurempien leikkiessä sotkeutuisi näiden jalkoihin. Hän
oli h y v ä pienelle Hans Christianille, antoi hänelle m a keisia ja kukkasia ja oli vanhana miehenä iloisen ylpeä
voidessaan todeta, että oli saanut olla Tanskan suurimman saturunoilijan opettajana.
Syksyisin läksi k ö y h ä äiti joskus muiden v a i m o j e n
kanssa korjatuille viljavainioille poimimaan tähkäpäitä.
Pieni Hans Christian oli mukana. K e r r a n he sattuivat
14
pelloille, joita hallitsi h y v i n pahaksi tunnettu pehtori, ja
kesken työnsä näkivät tämän tulevan. K a i k k i läksivät
pakoon, ainoastaan poikanen ei päässyt, hänellä oli j a l a s saan raskaat puukengät. Piiska pystyssä saavutti p e l o t tava mies Hans Christianin. Silloin korotti lapsi silmänsä hänen puoleensa ja sanoi: » K u i n k a sinä uskallat
lyödä minua, kun Jumala näkee sen!» Ja ankara mies
heltyi, silitti pojan poskia ja antoi hänelle rahaa.
Puoleksi Jumalaa pelkäävänä, puoleksi taikauskoisena
kasvoi lapsi. Hän ei tietänyt vanhempiensa k ö y h y y d e s t ä ,
hänen silmissään oli koti ylellisen rikas. Isän vanhoista
vaatteista tehtiin hänelle pukimet, äiti muodosti taitavasti liivit kiinnittämällä neljä pitkää silkkistä sukkaa
ristiin hänen rintansa yli. Suuri liina sidottiin solmuun
kaulan ympäri, hiukset kasteltiin ja kammattiin j a k a u k selle. Ei yksikään pieni kuninkaanpoika saattanut olla
onnellisempi juhla-asustaan kuin suutarimestari A n d e r senin poikanen omastaan. Ja tässä asussa pääsi hän v a n hempiensa m u k a n a ensi kerran Odensen teatteriin ja
näki Holbergin Kannunvalajan — saksan kielellä ja
oopperaksi muodostettuna. Sen jälkeen ei hän enää tietänyt mitään niin hauskaa paikkaa kuin teatteri. K u n
ei sinne ollut varaa päästä kuin kerran vuodessa,
solmi Hans Christian neuvokkaasti liiton ohjelmien
levittäjän kanssa, auttoi häntä työssä ja pääsi siten
teatteriin. K y y r ö t t ä e n jossakin nurkassa hän tavaili
kappaleiden nimiä ja henkilöitä, ja hänen aivoissaan
alkoi vielä m u o t o u t u m a t o n runoilemisen t y ö .
Isä ei joutoaikoinaan lukenut vain satuja ja tarinoita,
hän luki m y ö s k i n p y h ä ä raamattua. Ja luettuaan hän
ajatteli ja olisi mielellään keskustellut äidin kanssa.
Mutta sellaisia lauseita kuin: »Kristus on ollut ihminen
kuten me, mutta harvinainen i h m i n e n » , tai: »Ei o l e m i tään muuta paholaista kuin se, j o k a asuu meidän omassa
sydämessämme» ei äiti ymmärtänyt. Ne saattoivat hänet
surun valtaan ja pieni Hans Christian murehti äitinsä
kera isän onnettomasta sieluntilasta. Mutta isä k ä v i
entistä umpimielisemmäksi ja yksinäisemmäksi, sillä
hän ei enää yrittänytkään keskustella äidin kanssa
asioista, joita ajatteli. Ja hän ajatteli paljon. U l k o n a
luonnossa hän oli aina viihtynyt ja hetket metsässä p i e 15
nen p o j a n seurassa olivat piankin hänen ainoa ilonsa.
Hänessä heräsi halu muuttaa k o k o n a a n maalle.
Sattui sitten, että eräässä suuressa herraskartanossa
Fyenillä tarvittiin suutaria. T u l e v a l l e suutarille luvattiin vapaa asunto, pieni puutarha sekä laidun lehmälle.
Eikö tarjous ollut kuin suutarimestari Andersenia v a r ten? — eivätkä isä ja äiti enää ajatelleet mitään muuta
kuin elämää maalla, puutarhaa ja o m a a lehmää. Kartanosta lähetettiin tarjoutuneelle suutarimestarille k a p pale silkkikangasta, josta hänen piti, osoittaakseen taitoaan, tehdä tanssikengät. Anturanahka oli otettava suutarimestarin omasta varastosta. Näiden tanssikenkien
parissa askarteli nyt pienen perheen ajatus parin päivän
aikana kokonaan. Hans Christian ajatteli pientä p u u tarhaa, jossa oli kukkia ja pensaita ja jossa käki kukkui.
Ja hän rukoili kaikesta sydämestään, että Jumala täyttäisi heidän hartaimman toivomuksensa ja antaisi isälle
työpaikan. Toiveikkaana läksi isä kotoa, tanssikengät
liinaan käärittyinä, mutta palasi kalpeana ja katkerana,
sillä kartanon armollinen r o u v a oli ynseästi tuominnut
hänen työnsä kelvottomaksi. K o k o perhe itki. Hans
Christianista tuntui, että Jumala toki olisi saattanut
kuulla heidän rukouksensa.
Jos isä siihenkin asti oli ollut mieleltään levoton,
kadotti hän n y t kaiken rauhansa. Napoleon-innostus v a l tasi hänet, ja ennen pitkää hän astui vapaaehtoisena
taistelevien riveihin ja toivoi palaavansa kotiin luutnanttina. A a m u , j o l l o i n isä läksi, sisälsi ensimmäiset tuskan
täyttämät hetket pienen Hans Christianin elämässä.
Rykmentti, j o h o n suutarimestari A n d e r s e n oli liittynyt,
ei kuitenkaan päässyt pitkälle ennen kuin tehtiin rauha.
Isä palasi siis työhönsä, mutta hänen terveytensä oli
mennyt, se ei ollut kestänyt sotilaselämän ponnistuksia.
Eräänä aamuna hän houraili sodasta ja Napoleonista.
Äiti, j o k a ei voinut jättää sairasta, lähetti pojan k y s y mään n e u v o a eräältä tietäjävaimolta. V a i m o teki taikoja
ja p o i k a palasi luottavana kotiin. K o l m a n t e n a päivänä
isä kuitenkin kuoli. K u o l l u t jäi vuoteeseen ja äiti ja
poika nukkuivat ulkopuolella. K a i k e n yötä määki jossakin lampaankaritsa. » H ä n on k u o l l u t » , sanoi äiti, »älä
sinä enää huuda hänelle, Jää-impi on ottanut hänet!»
16
Hans Christian muisti erään talvipäivän, j o l l o i n ikkunat
olivat olleet kuurassa. Isä oli osoittanut jotakin ruudun
kuviota, j o k a oli muistuttanut käsiään ojentavaa impeä.
»Hän tahtoo minut!» oli isä leikillä sanonut, ja nyt, kun
isä makasi kylmänä, muisti äiti sanat. Ne tekivät p o i kaan syvän vaikutuksen ja panivat hänen m i e l i k u v i t u k sensa askartelemaan. Kauniissa tarinassa Jää-immestä
kuulemme sittemmin kaikuja tästä yöstä.
Isän kuoleman jälkeen eleli poikanen yksikseen l e i k kien pienellä teatterilla, j o n k a isä oli hänelle tehnyt, o m mellen nuttuja nukeilleen ja lukien näytelmiä. Ä i t i elätti
heitä pesemällä p y y k k i ä ja v i i p y i päivät pitkät poissa
kotoa. Hans Christian oli näihin aikoihin pitkä vaaleatukkainen poika. Hän kulki paljain päin, jalassa puukengät.
Eräs papinleski, j o k a asui läheisyydessä, osoitti h y vyyttä yksinäistä poikaa kohtaan. Hänen kotinsa oli
ensimmäinen sivistynyt koti, jossa tuleva kirjailija j o u tui käymään. Täällä kuuli p o i k a niin ikään ensi kerran
lausuttavan sanan r u n o i l i j a . Hän kuuli m y ö s , että
oli ihanaa ja ihmeellistä olla runoilija. Papinrouvan
luona sai A n d e r s e n ensi kerran käsiinsä Shakespearen
näytelmiä, tosin h u o n o n a tanskalaisena käännöksenä,
mutta tapausten vauhti, murhat, noidat ja haamut tekivät häneen valtavan vaikutuksen, ja ennen pitkää hän
esitti Shakespearea nukketeatterissaan. K u t a useampi
kappaleen henkilöistä kuoli, sitä mahtavampi oli v a i kutus, ja kun poikanen Hans Christian A n d e r s e n nyt
kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä, kuolivat kaikki sen
henkilöt. P o i k a oli ylen onnellinen! K a i k k i e n ihmisten
piti kuulla hänen kappaleensa, ja millä riemulla hän ne
esittikään!
Mutta äidistä alkoi tuntua siltä, että näyttelemishulluttelua jo oli kestänyt tarpeeksi ja hän rupesi toimittamaan poikaa työhön. Tehdas, jossa eräs naapurinpoikakin kävi, soveltui siihen mainiosti. V a n h a lempeä isoäiti
saattoi Hans Christianin tehtaalle. Ei hän ollut ajatellut,
että hänen lapsenlapsensa joutuisi sellaiseen paikkaan,
kaikenlaisten kunnottomien poikien j o u k k o o n ! Siellä
kerrottiin todella r i v o j a juttuja ja laulettiin rumia lauluja, mutta suutarimestari vainajan viaton p o i k a ei y m märtänyt niiden sisältöä. Hänellä oli harvinaisen kaunis
2 — Talvio, Kootut teokset X I I I
17
heleä lauluääni, hän osasi paljon satuja ja lisäksi hän
vielä näytteli teatteria. Ensimmäiset päivät kävivät kaiken tämän taidon nojalla h y v i n hupaisiksi. Mutta ennen
pitkää tuli poika itkien äitinsä luo ja äiti ymmärsi, ettei
häntä enää voinut lähettää tehtaalle.
Pian meni äiti uusiin naimisiin hyväntahtoisen n u o ren suutarin kanssa, j o n k a omaiset pitivät naimiskauppaa niin kehnona, etteivät halunneet olla missään t e k e misissä Andersenin lesken ja hänen Hans Christianinsa
kanssa. Isäpuoli ei halunnut vähimmässäkään määrässä
puuttua pojan kasvatukseen ja niin Hans Christian vietti
päivänsä entistäkin yksinäisempänä.
Tulevaisuudesta
puhuttaessa hän ilmoitti äidilleen haluavansa mennä
teatteriin.
Äiti lupasi hänelle sellaisesta syntisestä
puheesta selkäsaunan ja sanoi toimittavansa hänet räätälinoppiin.
Mainiten Odensen parhaimman räätälin
nimen hän kehui tämän onnea: suuret ikkunat t y ö h u o neessa ja sällejä p ö y d ä l l ä — pääsisipä Hans Christian
vain yhdeksi sälleistä, niin saisi kiittää onneaan.
K u n v a n h e m m a t muuttivat asumaan kaupungin laidalle ja siellä saivat pienen puutarhan, tuli pojan e l ä mään uutta ihmeellistä sisältöä. Puutarha, j o h o n ei k u u lunut muuta kuin yksi lava ja muutama karviaismarjapensas, ulottui j o k e e n asti ja vähän matkan päässä oli
m y l l y sulkuineen ja suurine pyörineen. P o i k a näki nyt
k u m m i a asioita: milloin kuivi j o e n pohja niin että k a l o i hin saattoi k ä y d ä kiinni käsin, milloin tulivat suuret
rotat myllystä rantaan juomaan, milloin päästettiin sulut
auki ja vesi kohisi valtavasti. V e d e n kohistessa täytti
pojan mielen sellainen ilo, että hänen täytyi, kivellä
seisten, laulaa kilpaa h y r s k y j e n kanssa. Hän lauloi
kaikki laulut mitä osasi ja lauloi sellaisiakin lauluja,
joita ei ollut ennen ollut, vaan j o t k a siinä hetkessä s y n tyivät. Pojan laulunääni ei voinut olla herättämättä h u o miota. Ihmiset ennustivat, että sellaisen äänen t ä y t y y
tuottaa omistajalleen onnea ja menestystä maailmassa.
Hans Christian oli siitä itsekin vakuuttunut. Mutta
missä muodossa onni ja menestys tulisivat? Muuan
vanha v a i m o , j o k a huuhteli vaatteita joessa, oli kertonut
Kiinan keisarikunnan olevan maan alla, juuri Odensen
j o e n kohdalla. Kukaties jonakin k u u t a m o y ö n ä tapahtui18
sikin, että kiinalainen prinssi kuulisi Hans Christianin
laulun, puhkaisisi auki maan ja tulisi ottamaan laulajapojan? Hans Christian pääsisi prinssin valtakuntaan ja
tulisi suureksi herraksi! Mutta Odenseen hänen silti t ä y tyisi päästä ja siellä hän rakentaisi linnan. P o i k a piti
kiinalaisen prinssin tuloa niin mahdollisena, että hän
iltakaudet piirusteli linnaa, j o n k a hän sitten rakentaisi,
kun kiinalainen prinssi häntä auttaisi.
Mitään kiinalaista prinssiä ei kuulunut, mutta sensijaan saatettiin tämä merkillinen lapsi tanskalaisen
prinssi Christianin eteen. H y v ä t ja vaikutusvaltaiset
ihmiset, j o t k a olivat kuulleet pienen Andersenin laulavan ja lausuvan, uskoivat hänessä piilevän ties mitä lahjoja, ja muuan sotaherra otti hänet eräänä päivänä m u kaansa Odensen linnaan.
— Jos prinssi k y s y y , n e u v o i eversti, miksi tahtoisit
ruveta, niin vastaa, että tahtoisit päästä latinakouluun.
Tämän vastauksen p o i k a todella antoi prinssille. Mutta
prinssi huomautti, ettei ihminen vielä ollut nero, vaikka
hän osasi hiukan laulaa ja lausua. Ja lukutie se oli pitkä
ja maksoi paljon. Jos p o i k a sen sijaan valitsisi h y v ä n
ammatin, kuten esimerkiksi sorvarin, niin prinssi auttaisi häntä. Tähän ei pojalla ollut minkäänlaista halua
ja surullisena hän lähti Odensen linnasta.
Hän kasvoi yhä pitemmäksi ja rupesi tuottamaan äidilleen huolta. Johan noin suuren p o j a n toki täytyi ryhtyä
johonkin t y ö h ö n ! Köyhäinkoulussa, j o k a sijaitsi v a i vaistalolla, hänen piti oppia lukemaan, mutta hän ei m i l loinkaan lukenut läksyjään eikä hän osannut kirjoittaa
oikein ainoaa sanaa. Sen sijaan hän aina opettajan s y n tymäpäiviksi sepitti runon ja punoi kukkaseppeleen,
jonka mukana runo ojennettiin. Opettaja milloin kiitti,
milloin moitti häntä. K u n tämä samainen opettaja esitti
oppilailleen uskonnollisia kertomuksia, alkoivat raamatulliset kuvat koulun seinillä elää nuoren Andersenin
silmissä. Opettajan täytyi muistuttaa häntä, ei saanut
olla hajamielinen. Välitunneilla kertoi Hans Christian
tovereilleen hullunkurisia juttuja, joissa hän itse esiintyi päähenkilönä. T o v e r i t nauroivat häntä joskus, mutta
pahinta oli, että katupojat rupesivat häntä ahdistamaan.
He olivat muun muassa kuulleet, että hän kävi »ylhäi19
sissä perheissä», juoksivat hänen perässään ja hokivat
häntä »komelianttariksi». Hans Christian karkasi kotiin,
piilottautui nurkkaan ja huusi Jumalaa avukseen.
K u n Hans Christian oli neljännellätoista i k ä v u o d e l laan, rupesi äiti toimittamaan häntä rippikouluun. S e n j ä k e e n hän toivoi pojan tarttuvan toden teolla työhön.
Rovastin oli tapana antaa rippikoulunopetus v a r a k k a a m pien lapsille ja kappalaisen koulussa kävivät köyhät.
Varallisuutensa puolesta olisi Hans Christian tietysti
kuulunut kappalaisen oppilaihin, mutta hän ilmoittautui
rovastille. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut turhamaisuudesta, vaan Hans Christian pelkäsi katujen villejä p o i kia — he olivat kiusanneet häntä niin, että hän tunsi
heidät. Hänen ei ollut h y v ä parempienkaan lasten t o v e rina, sillä hän sai j o k a päivä k o k e a heidän ylenkatsettaan. Itse rovasti huomautti hänelle kerran, miten s o p i matonta oli lausua näytelmiä rippikouluaikana — hän oli
kuullut Andersenin tehneen niin — ja uhkasi karkottaa
hänet koulusta, j o s sellaista vielä kerran tapahtuisi.
P o i k a oli h y v i n onneton. Y k s i ainoa rippikoululaisista
kohteli häntä h y v i n . Hän oli h y v i n hienon kodin tytär,
hän tervehti ystävällisesti k ö y h ä ä poikaa, j o p a antoi
hänelle kerran ruusun. K u i n k a kiitollinen A n d e r s e n o l i kaan! Muuan vanha ompelijatar teki hänelle isävainajan vaatteista rippipuvun ja ensi kerran eläissään hän
sai saappaat. Varsinkin näistä saappaista oli p o i k a niin
onnellinen, että hän juhlapäivänään veti varret h o u s u j e n päälle, jotta seurakunta oikein näkisi, että hänellä
oli saappaat. Ja kuinka somasti ne narisivat, kun hän
astui kirkonpermannon poikki! T o k i poika samalla s y d ä mestään rukoili Jumalalta anteeksi, että hän näin ajatteli vaatteitaan. Tämän elämyksen on kirjailija ikuistanut tarinassaan »Punaiset k e n g ä t » .
Hans Christian oli vuosien kuluessa säästänyt k o k o o n
kaikki pienet rahat mitä oli saanut, ja niistä oli nyt karttunut summa, j o k a hänen mielestään oli tavaton: k o l m e toista taalaria . T ä m ä n rikkautensa avulla oli poika
päättänyt lähteä koettamaan onneaan kaupunkiin, j o k a
hänen mielikuvituksessaan oli suurin maailmassa, K ö ö 1
1
Taalari = 2 kruunua, jaettiin siihen aikaan kuuteen
Tanskan markkaan.
20
penhaminaan, ja kun äiti väkipakolla tahtoi häntä räätälinoppiin, rupesi hän rukoilemaan, että äiti päästäisi
hänet Kööpenhaminaan.
— Mitä sinusta siellä tulee? kysyi äiti.
Minä tahdon tulla kuuluisaksi! vastasi poika ja
muistutti äidille, miten m o n e t suuret miehet olivat s y n tyneet köyhinä. — Ihmisen täytyy ensin k o k e a hirveän
paljon kovaa ja sitten vasta hän v o i tulla kuuluisaksi!
Poika itki ja p y y s i niin kauan, että äiti vihdoin kutsui
povarivaimon kysyäkseen häneltä, uskaltaisiko päästää
Hans Christianin maailmalle.
— Pojasta tulee suuri mies, sanoi vanhus tutkien korttejaan ja kahvinporojaan, — Odensen kaupunki panee
vielä kerran toimeen ilotulituksen hänen kunniakseen.
Äiti itki kuullessaan ennustuksen ja oli heti valmis
päästämään pojan matkaan. Kuitenkin hän eli siinä t o i vossa, että p o i k a pelästyisi ja kääntyisi takaisin tieltä.
Ja sitten hän toki suostuisi menemään räätälinoppiin.
Hans Christian toimi kuitenkin n e u v o k k a a m m i n kuin
äiti osasi aavistaakaan. Hän oli edellisinä vuosina i n n o k kaasti seurustellut teatterin ohjelmanjakajan kanssa ja
tämän avulla päässyt katselemaan esityksiä aina kun
kööpenhaminalaiset näyttelijäseurueet vierailivat O d e n sessa. Hän tunsi niin m u o d o i n pääkaupungin etevimmät
näyttelijät nimeltä. Hänen luja uskonsa oli, että onni
ja kuuluisuus tulisivat hänen osakseen juuri teatterialalla ja niinpä olikin K ö ö p e n h a m i n a n teatteri hänen
matkansa päämääränä — ei enempää eikä vähempää.
Tanssitaiteilijatar r o u v a Schall tuntui hänen mielestään
kaikkein vaikutusvaltaisimmalta henkilöltä tällä alalla
— hän ei ollut häntä nähnyt, ainoastaan kuullut hänestä
puhuttavan. Oli j o n k i n verran vaikeaa saada suositus
tanssijattarelle: vanha kirjanpainaja Iversen, j o k a samalla oli Odensen mahtavin porvari, varoitti hänkin
puolestaan poikaa lähtemästä maailmalle, parempi oli
ruveta rehelliseksi käsityöläiseksi. Mutta yritteliäs poika,
joka oli uskaltanut mennä pyytämään suosituskirjettä
kirjanpainajalta, sanoi itsepintaisesti, että hänen olisi
synti ruveta käsityöläiseksi, ja niin hän sai kuin saikin
suosituskirjeen. Tuntui siltä kuin hänellä nyt olisi ollut
taskussaan itse onnen avain.
21
Lähtöpäivä koitti. Kädessään pieni vaatemytty, äidin
ja isoäidin saattamana, suuntasi Andersen askeleensa
postivaunuja kohti. K o l m e n taalarin maksusta hänen
piti päästä unelmiensa kaupunkiin. Isoäiti kiersi kätensä
hänen kaulaansa. Hänen kauniit hiuksensa olivat viime
aikoina käyneet aivan harmaiksi. Hän itki. Hans Christian oli hänkin h y v i n suruissaan, ja niin he erosivat.
He eivät enää milloinkaan nähneet toisiaan, isoäiti kuoli
seuraavana vuonna. Hänet haudattiin köyhien hautausmaahan eikä pian kukaan tietänyt osoittaa hänen hautansa sijaa.
Oli kaunis iltapäivä ja ihastuneena katseli poika kaikkea uutta ja ihmeellistä, mikä sattui hänen tielleen. K u n
kuitenkin tultiin rantaan ja hänen piti astua laivaan,
j o n k a oli määrä viedä hänet hänen kotisaareltaan eteenpäin, valtasi hänet ikävä. Hän tunsi kipeästi miten yksin
ja hyljätty hän nyt oli. Tultiin Själlantiin. Silloin riensi
p o i k a rannalla olevan vajan suojaan, lankesi polvilleen
ja rukoili, että Jumala auttaisi ja johdattaisi häntä.
Rukous oli vahvistanut hänet ja niin hän turvallisesti
jatkoi matkaansa. Vaihtopaikoissa hän seisoi yksinään
vaunun vieressä syöden leipää, j o n k a äiti oli pannut
evääksi. Kaikki oli vierasta, hän oli kaukana maailmalla.
II
Syyskuun kuudentena päivänä v. 1819 pysähtyivät
postivaunut K ö ö p e n h a m i n a n edustalle, ja pieni vaatem y t t y kädessään astui Hans Christian A n d e r s e n unelmiensa kaupunkiin, taskussaan 10 taalaria rahaa. Melu
ja liike kaduilla ei vähääkään hämmästyttänyt häntä,
hän oli kuvitellut, että Kööpenhaminassa piti olla juuri
sellaista. Saatuaan asunnon pienestä majatalosta, hän
läksi katsomaan kaupunkia.
Teatteri oli tietenkin ensimmäinen paikka, j o n k a hän
halusi nähdä. Hän kiersi rakennuksen m o n e e n kertaan
ja tuijotti kauan seiniin. Tuntui kuin rakennus olisi ollut
tuleva koti, j o n k a o v e t eivät vielä olleet avautuneet
hänelle. Mies, j o k a harjoitti lippujen jälleenmyyjän
ammattia teatterin edustalla, luuli että hän halusi ostaa
22
lipun. Poika taasen puolestaan luuli, että mies tahtoi
lahjoittaa hänelle lipun, ja kiitti kaikesta sydämestään.
Syntyi selvittely ja l i p u n m y y j ä pelotti pojan niin, että
tämä pakeni minkä jaloistaan pääsi.
Seuraavana päivänä puki Hans Christian y l l e e n rippivaatteet, pani saappaanvarret housujen päälle ja painoi
hatun päähänsä. Hattu oli niin suuri, että se vaipui k o r viin asti. Suosituskirje taskussaan hän näin läksi k u u luisan tanssijattaren luo. Ennen kuin soitti r o u v a Schallin ovikelloa hän lankesi polvilleen o v e n ulkopuolella ja
rukoili. Samassa astui j o k u palvelustyttö ylös portaita,
torikoppa kainalossa. Hän hymähti ystävällisesti p o l v i s tuvalle p o j a l l e ja pisti, ohi astuessaan, pikkurahan hänen
käteensä. P o i k a tuijotti sekä rahaan että tyttöön ja oli
syvästi loukkaantunut. Näyttikö siltä kuin hän olisi k e r jännyt? Olihan hänellä yllään rippivaatteet. Hän huusi
tytölle ja tahtoi antaa pois rahan, mutta tyttö huusi
takaisin, että hän pitäisi sen, ja katosi sen tien.
Andersen pääsi tanssijattaren puheille ja rupesi heti
kiihkeästi selittämään, miten mielellään hän tahtoisi
päästä teatteriin. Tanssijatar ei muistanut tuntevansa
vanhaa kirjanpainajaa, j o k a oli antanut pojalle suositukset, hän katseli kummissaan o u d o n näköistä vierasta
ja kysyi, mitä osia hän luuli voivansa näytellä.
— T u h k i m o a ! vastasi A n d e r s e n empimättä.
Kuninkaallisen teatterin näyttelijät olivat esittäneet
kappaleen Odensessa ja päähenkilö oli tehnyt A n d e r seniin niin syvän vaikutuksen, että hän osasi tämän osan
ulkoa. Tanssijatarta ehkä huvittaisi se kohta, jossa T u h kimo tanssii, A n d e r s e n arveli ja päätti siis esittää juuri
tämän kohdan. Hän p y y s i saada riisua saappaat j a l a s taan, otti suuren hattunsa tamburiiniksi ja alkoi tanssia
ja laulaa:
Mitä on rikkaus
ja maailman kunnia! —
R o u v a Schall luuli vierastaan mielipuoleksi ja koetti
kaikin keinoin saada häntä poistumaan talosta.
Andersen suuntasi nyt askeleensa teatterin johtajan
luo. Johtaja katseli häntä ja sanoi vihdoin, että n u o r u kainen oli liian laiha sopiakseen teatteriin.
23
— K y l l ä minä lihon, poika vastasi viattomasti, —
j a h k a saan paikan ja sadan taalarin palkan!
Teatterinjohtaja kävi ankaraksi ja sanoi, ettei teatteriin oteta muita kuin sivistyneitä ihmisiä.
P o i k a seisoi kadulla ja hänet valtasi yksinäisyys ja
avuttomuus. Ei yhtään ihmistä, jolta voisi kysyä n e u v o a
ja saada lohdutusta! Mikäpä tässä m u u oli edessä kuin
kuolema. Hans Christianin ajatukset kääntyivät J u m a lan puoleen, hän itki mielensä keveäksi ja päätteli luottavasti: » K u n kaikki ensin käy h y v i n onnettomasti, niin
Hän lähettää apua — niin olen lukenut. Ihmisen pitää
ensin kärsiä paljon, sitten hänestä tulee jotakin.» Hän
osti lipun teatteriin, istui katonrajassa ja katseli laulunäytelmää » P a u l ja V i r g i n i a » . Rakastavaisten ero k a p paleessa teki häneen niin valtavan vaikutuksen, että hän
purskahti suureen itkuun. Muutamat matamit, j o t k a sattuivat istumaan vieressä, koettivat lohduttaa ja selittivät, ettei se ollut muuta kuin teatteria, ei sen vuoksi
kannattanut itkeä. Ja he antoivat Andersenille voileipää
ja makkaraa. Mutta poika, j o k a piti kaikkia ihmisiä
ystävinään, selitti, ettei hänen liikutuksensa oikeastaan
tarkoittanut kappaletta. Hän itki omaa kohtaloaan, sillä
teatteri oli hänen Virginiansa ja jollei hän pääsisi sinne,
tulisi hän yhtä onnettomaksi kuin Paul. Matamit saivat
nyt kuulla minkä tähden odenseläinen poika oli saapunut Kööpenhaminaan. He katsoivat häneen pitkään, eivät
ymmärtäneet häntä ja antoivat hänelle lisää voileipää ja
makkaraa.
K u n Andersen seuraavana aamuna maksoi laskunsa
majataloon, hän huomasi, että hänen omaisuutensa oli
supistunut yhteen taalariin. Nyt ei auttanut m u u kuin
nopeasti etsiä kippari, j o n k a turvissa pääsisi kotiin, tai
kööpenhaminalainen mestari, j o k a ottaisi luoksensa o p piin. Ja koska kotonakin olisi edessä sama, niin miksei
yhtä h y v i n koettaisi oppia ammattia pääkaupungissa
kuin Odensessa.
Ilmoituslehden avulla Andersen sai tietää, että muuan
puuseppä halusi oppipoikaa. Hän siis ilmoittautumaan.
Puuseppä otti tarjokkaan ystävällisesti vastaan, mutta
vaati kaikenlaisia tietoja kotioloista ja lisäksi todistuksia. Ja mistäpä nuorukainen ne siinä hetkessä otti.
24
Ystävällinen puuseppä salli hänen muuttaa väliaikaisesti
luokseen jotta poika voisi tutustua ammattiin. Andersen
lähti verstaaseen kello kuudelta seuraavana aamuna,
mutta ennen mestarin tuloa puhuivat työntekijät ja
oppipojat sellaisia asioita, että hän oli häpeästä v a i p u maisillaan maan alle. K u n miehet huomasivat uuden
oppipojan ujouden, alkoi kiusottelu. Andersenin mieleen
muistui kohtaus tehtaalla, hän pelästyi ja purskahti
itkuun. Ei hänestä ollut tähän ammattiin enempää kuin
verstaaseenkaan. Hämmästynyt mestari koetti turhaan
rauhoittaa häntä. P o i k a syöksyi suunniltaan ulos kadulle.
Siellä hän sitten vaelteli. K u k a a n ei tuntenut häntä
eikä hän liioin ketään. Keskellä yksinäisyyttä johtui
hänen mieleensä nimi, j o n k a hän oli lukenut sanomalehdistä, kuninkaallisen musiikkiopiston johtajan, Sibonin
nimi. Olivathan ihmiset sanoneet hänellä, Hans C h r i stian Andersenilla olevan kauniin äänen — j o s p a johtaja
Siboni ottaisi hänet lauluoppilaakseen. Jollei, niin hänen
täyty' heti paikalla hakea kippari, j o k a veisi hänet kotiin
Fyenille. Muuten tulisi nälkä ja kuolema.
Hän kiirehti etsimään johtaja Sibonia ja sattui taloon
juuri kun siellä oli k o o l l a suuri päivällisseura k a u p u n gin etevimpiä ja tunnetuimpia taiteilijoita ja musiikkimiehiä. Palvelustyttö sai heti avattuaan o v e n kuulla
oudon vieraan asian ja hätääntyneen tilan, ja hän kertoi
siitä luultavasti sekä isäntäväelleen että vieraille, sillä
hän v i i p y i kauan ja kun hän palasi, oli k o k o seura hänen
mukanaan. K a i k k i katselivat outoa nuorukaista. V i h d o i n
vei Siboni hänet soittokoneen ääreen ja pani hänet laulamaan. A n d e r s e n lausui niin ikään ja purskahti, ajatellessaan toivotonta asemaansa, itkuun kesken lausumistaan. K o k o seura taputti käsiään.
— K y l l ä hänestä tulee jotakin, sanoi runoilija B a g g e sen, — mutta ei saa antaa yleisön suosionosoitusten
mennä päähän!
Puhuttiin puhtaasta, terveestä luonnollisuudesta, j o k a
joutuu vaaraan ihmisten keskellä ja katoaa iän mukana.
Poika ei y m m ä r t ä n y t kaikkea mitä sanottiin, mutta hän
käsitti, että tarkoitettiin hänen parastaan. Siboni lupasi
ottaa hänet oppilaakseen ja ennusti, että hän laulajana
saisi esiintyä kuninkaallisessa teatterissa. Palvelustyttö
25
saattoi eteiseen onnellisen pojan, taputti häntä poskelle
ja kehoitti häntä m e n e m ä ä n seuraavana päivänä p r o f e s sori W e y s e n luo. Hänen ystävyyteensä saattoi luottaa.
Säveltäjää, professori W e y s e ä , j o k a itse oli lähtöisin
köyhistä oloista, oli pojan kohtalo suuresti liikuttanut.
Käyttäen h y v ä k s e e n hetken mielialaa oli hän Sibonin
luona pannut toimeen pienen rahankeräyksen ja saanut
k o k o o n 70 taalaria. Näistä piti A n d e r s e n i l l e tulla 10 taalaria kuukautta kohti. P o i k a riemuitsi. Äiti sai häneltä
n y t ensimmäisen kirjeen, jossa p o i k a kertoi mikä suuri
onni oli tullut hänen osakseen. Ylenmääräisen ilon v a l lassa äiti näytti kirjettä kaikille tuttavilleen ja se herätti
Odensessa sekä ihmetystä että naurua.
Italialainen Siboni, j o k a näihin aikoihin oli huomattav i m p i a ja j o h t a v i m p i a m u s i i k k i v o i m i a Kööpenhaminassa,
ei osannut tanskaa. V o i d a k s e e n y m m ä r t ä ä häntä täytyi
Andersenin oppia edes hiukkasen saksaa. H y v i e n i h m i s ten välityksellä hän saikin j o n k i n verran ilmaista o p e tusta. Hän vietti y ö t halvassa asunnossa, j o k a m a k s e t tiin professori W e y s e n k o k o a m i l l a rahoilla, ja oli päivät
Sibonin kodissa, jossa hän sai sekä ruoan että laulunopetuksen. Siellä oli italialainen palvelusväki. Neiti
Marietta, laulajan sisarentytär, piirsi, maalasi, käytti
Andersenia apunaan ja hullutteli hänen kanssaan. O o p peran henkilökunta tuli j o k a päivä laulamaan opettajan
luo ja A n d e r s e n sai kuunnella heidän tunneillaan. Siboni
oli tulinen sielu eikä hän t y y t y n y t yksinomaan u l k o n a i siin keinoihin, oppilaiden täytyi ennen kaikkea y m m ä r t ä ä
esitettävien kappaleiden sisällys.
Lähes v u o d e n oli Andersenille kestänyt tätä onnen
aikaa, kun opettaja eräänä kevätpäivänä kutsui hänet
luokseen ja ilmoitti, ettei hänestä milloinkaan voinut
tulla laulajaa. Hän oli menettänyt äänensä. A n d e r s e n
y m m ä r s i kyllä s y y n : hän oli k o k o talven k ä y n y t h u o noissa jalkineissa, jalat olivat aina olleet märät tai k o s teat. Siboni kehoitti nuorukaista nyt, kevään tullen, l ä h temään kotiin ja o p p i m a a n j o n k i n ammatin.
Tieto ikään kuin murskasi Hans Christianin. Miten
1
1
Christoph Ernst Friedrich Weyse (1774—1842), tunnettu
tanskalainen säveltäjä ja soittotaiteilija, näytteli huomattavaa osaa aikansa tanskalaisessa kulttuurielämässä.
26
hän saattaisikaan palata äidin luo, j o k a uskoi hänen m e nestyvän suuressa Kööpenhaminassa! Ja millaisen p i l kan kohteeksi hän joutuisikaan Odensessa.
Nuori A n d e r s e n oli aina tuntenut outoa kiinnostusta
suuria taiteilijoita kohtaan. Heidän nimensä hän oli nähnyt sanomalehdissä tai teatteriohjelmissa, ne olivat j ä ä neet hänen mieleensä ja hädän hetkinä hän muisti nimet
ja turvautui asianomaisiin henkilöihin. Niinpä hän kirjoitti onnettomuudestaan runoilija Guldbergille ja sai
hänestä ystävän. Andersenin kirjeestä oli G u l d b e r g nähnyt miten huonosti nuorukainen kirjoitti äidinkieltään,
ja hän alkoi opettaa hänelle oikeinkirjoitusta. Harjoitukseksi kirjoitti A n d e r s e n näytelmän loppusoinnuttamaila runomitalla. G u l d b e r g korjasi kielen, mutta oli
ankarasti kieltänyt oppilastaan tarjoamasta sepustusta
teatteriin. Rahankeräykseenkin ryhdyttiin taasen ja j o k sikin aikaa tuntui Andersenin toimeentulo turvatulta.
Kuukautta kohti tuli kuusitoista taalaria: niistä piti riittää kaikkiin menoihin. Muuan rouva, j o k a oli kuullut
puhuttavan rahankeräyksestä, tarjoutui ottamaan n u o rukaisen täysihoitoon. Hän piti pitkän puheen maailman
pahuudesta ja siitä miten ihmiset tavallisesti o v a t p e t o l lisia, sekä lupasi antaa pojalle todellisen kodin. A n d e r sen uskoi häntä, kuten hän uskoi kaikkia ihmisiä. R o u v a
luovutti nuorelle vuokralaiselleen tyhjän ruokasäiliön,
jossa ei ollut ikkunaa, ja sanoi, että hän saisi oleskella
hänen valoisassa huoneessaan miten paljon tahtoi. Tässä
huoneessa riippui sohvan yläpuolella rouvan miesvainajan kuva. Koetteeksi saattoi vuokralainen viettää pari
päivää uudessa asunnossaan, jotta näkisi miten h y v ä
siellä oli sekä ruoan että muunkin puolesta. A n d e r s e n
kotiutui nopeasti, piti rouvaa jo ensi päivänä kuin äitinään ja iloitsi uudesta onnestaan, kun r o u v a toisena päivänä ilmoitti, että v u o k r a olisi kaksikymmentä taalaria:
se pitää maksaa, tai täytyy huomispäivänä muuttaa.
Pojalla ei ollut kuin kuusitoista taalaria, ja niiden piti
riittää vaatteisiin, kirjoihin ja kaikkeen muuhunkin. Hän
itki ja esitti äidilliselle ystävälleen onnettoman tilansa.
R o u v a p y s y i lujana, sanoi pariksi tunniksi lähtevänsä
kaupungille ja tullessaan odottavansa vastausta, maksaisiko vuokralainen 20 taalaria, vai muuttaisiko hän.
27
A n d e r s e n jäi huoneeseen, missä rouvan mies-vainajan
k u v a riippui, ja kääntyi itkien k u v a n puoleen. Hän t o i v o i , että k u v a näkisi miten surullinen hän oli ja vaikuttaisi rouvan sydämeen niin, että hän tyytyisi kuuteentoista taalariin kuukaudessa. R o u v a palasi ja lienee h u o mannut, ettei saanut kiristetyksi pojalta enempää rahaa,
koskapa ilmoitti pitävänsä hänet kuudestatoista taalarista. P o i k a oli ylen onnellinen ja toi heti rouvalle
kaikki rahansa, vaikkei tietänyt mistä saisi v a r o j a jalkineihin ja vaatteisiin, sekä kiitti Jumalaa ja rouvan
miesvainajaa.
Hän oli näihin aikoihin jo kuusitoistavuotias, mutta
niin täydellinen lapsi, että leikki nukeilla ja nukketeatterilla aivan kuin Odensessa. Hänen suurin ilonsa oli
o m m e l l a vaatteita nukeilleen ja saadakseen kangasta hän
kävi kauppapuodeissa pyytämässä kankaanpalasia ja
silkkinauhanpätkiä. Ainahan sellaisia oli suurissa l i i k keissä. Hans Christian A n d e r s e n seisoi vilkasliikkeisillä
paikoilla, katseli naisten kauniita pukuja ja kuvitteli,
kuinka komeita ritarikaapuja ja silkkivaippoja niistä
olisi tullut hänen nukeilleen. Tuntikausia hän mietti,
miten leikkelisi heidän pukujaan ja puettaisi niillä
omat nukkeprinssinsä ja prinsessansa.
Andersenille, kuten sanottu, ei jäänyt äyriäkään rahaa.
Mutta silloin tällöin hän suoritti rouvalle pikku p a l v e luksia ja sai siitä j o n k i n killingin. Näillä rahoilla hän
osti kirjoituspaperia tai v a n h o j a näytelmäkirjoja. Y s t ä vällisten ihmisten avulla hän sai käytettäväkseen t e o k sia yliopiston kirjastosta. Hän piti niitä kuin silmäterää.
Ennen pitkää rupesi muuan näyttelijä valmistamaan
häntä näyttelijän ammattia varten. Andersen oli o n n e l linen ja teki parhaansa.
— K y l l ä teillä on tunnetta, sanoi opettaja vakavana,
— mutta ei teidän alanne sittenkään o l e näyttelijän
ammatti — Herra ties m i k ä se onkaan. Koettakaa oppia
hiukan latinaa — se v i e aina l i k e m m ä ylioppilasta!
Oppia latinaa, tulla ylioppilaaksi! sitä ei poika moniin
aikoihin ollut ajatellut. Teatteri oli kokonaan täyttänyt
hänen mielensä. Mutta mikseikäs latinaakin voinut
oppia, kuulostaisihan komealta, kun voisi sanoa: minä
luen latinaa.
28
Tuntuu siltä kuin ajan tieteellinen ja taiteellinen K ö ö penhamina olisi ottanut omituisen odenselaisen n u o r u kaisen yhteiseksi lapsekseen. Että hänellä oli harvinainen, taiteellinen luonne, siitä olivat kaikki selvillä, mutta
mikä hänen erikoisalansa oli, sitä ei kukaan tietänyt.
Hänen opintojaan ei järjestetty, hänelle koottiin välttämättömimmät varat j a v u o r o n perään antoivat k y v y k käät henkilöt hänelle opetusta, kukin alaltaan, ja nämä
alat olivat mitä erilaatuisimmat. Niinpä hän saattoi
saada latinanopetusta rovasti Bentzieniltä ja tanssitunteja herra ja r o u v a Dahlenilta, j o t k a viimeksimainitut
kohtelivat häntä erikoisella h y v y y d e l l ä . Tosin ei pitkästä
laihasta Hans Christianista näyttänyt olevan tanssijaksi,
mutta uusien ystäviensä avulla hän pääsi teatteriin n ä y t tämön puolelle ja sai nyt läheltä katsella kaikkia teatterin salaisuuksia. Hän oli, pituudestaan huolimatta, lapsi
ja lapsena häntä kohdeltiinkin.
Erään laulukappaleen markkinakohtauksessa tarvittiin paljon väkeä ja yksin teatterin konemiehiäkin k e h o i tettiin hankkimaan poskilleen vähän maalia ja m e n e mään näyttämölle. A n d e r s e n k i n kuului niihin, j o i l l e
kehoitus lausuttiin. Hänen yllään olivat rippi vaatteet, ne
olivat pahasti kuluneet ja omistajansa omakätisesti p a i k kaamat, vanha suuri hattu vajosi korviin asti. A n d e r s e n
ei uskaltanut ojentua suoraksi, koska vaatteet olivat
käyneet niin pieniksi ja ahtaiksi. Mutta hän unohti
tämän kaiken, m e n i p y y t ä m ä ä n maalia kasvoilleen ja
astui riemuiten näyttämölle, yleisön eteen. Hän näki
lamput, kuiskaajan luukun ja k o k o pimeän teatterisalin.
Sydän sykki ilosta. Samassa huomasi muuan laulaja
hänen hullunkurisen hahmonsa, tarttui häntä käteen ja
rupesi vetämään häntä yleisön eteen. A n d e r s e n tunsi,
että hän tahtoi naurattaa yleisöä. » M i n ä p ä esitän teidät
Tanskan kansalle!» sanoi laulaja. Mutta nuorukainen
riuhtaisi itsensä irti, k y y n e l e e t puhkesivat esiin. Hän
karkasi näyttämöltä.
Pian oli kuitenkin tuleva ilta, j o l l o i n Hans Christian
Andersenin nimi ensi kerran oli painettuna teatterin
ohjelmassa. Hänen piti esiintyä noitana eräässä uudessa
tanssikappaleessa nimeltä » A r m i d a » , hänen kasvonsa
olivat hirvittävän naamion peitossa ja hänen nimensä oli
29
ohjelmassa. Sitä onnea! Hänestä tuntui kuin k u o l e m a t toman kunnian loisto olisi säteillyt tuosta painetusta
nimestä. Hän luki nimen y h ä uudelleen ja otti illalla
ohjelman mukaan vuoteeseensa.
Onnen hetket olivat kuitenkin lyhyet j a harvat. T y ö lästä oli tulla toimeen. Koettuaan toista vuotta suurkaupungin elämää ei A n d e r s e n enää tuntenut halua
uskoa ihmisille huoliaan. Hän kärsi yksin. Leskirouva,
j o n k a luona hän tähän aikaan asui, antoi hänelle kupin
kahvia aamulla, se kuului huoneeseen, ja luuli hänen
s y ö v ä n ateriat tuttavien luona. Mutta aterian muodosti
pieni vehnäleipä, j o n k a p o i k a söi milloin minkin puiston
penkillä. A n i harvoin hän uskalsi mennä halpaan r u o kapaikkaan ja hiipi silloin äärimmäiseen nurkkaan.
Saappaat olivat risoina, sadeilmalla eivät jalat aamullakaan päässeet kuivaan kenkään. Päällystakkia hänellä ei
ollut lainkaan. P o j a n elämä oli pimeää ja surullista.
Jumalan läsnäolon hän kuitenkin tunsi pienessä h u o n e e s saan ja m o n e n a iltana hän, luettuaan iltarukouksen,
turvallisesti lausui itsekseen: »Pian kääntyy kaikki
h y v i n päin!» Hän tiesi, ettei Jumala hylkää lapsiaan.
Suutarimestari Andersenin pojalla oli aina ollut se
käsitys, että k o k o vuosi muodostuisi pääasiassa u u d e n v u o d e n p ä i v ä n kaltaiseksi: se mikä tapahtui v u o d e n ensi
päivänä, uudistuisi v u o d e n kuluessa. Hänen hartain t o i vomuksensa oli tämän v u o d e n aikana päästä esiintymään
jossakin osassa näyttämöllä. Sitten hän kyllä saisi p a l k kaakin. Hän päätti nyt, uudenvuodenpäivänä, tehdä
jotakin, j o n k a v u o d e n mittaan täytyisi uudistua. Hän
hiipi teatteriin, pääsi vanhan, puolisokean portinvartijan
ohitse livahtamaan näyttämön puolelle ja astui sykkivin
sydämin näyttämölle. Teatteri oli juhlan vuoksi suljettu, ei n ä k y n y t ketään ihmistä. Nuorukainen lankesi
polvilleen ja koetti alkaa lausua jotakin, täytyihän hänen
tehdä se, muuten hän ei saisi esiintyä täällä. Hän ei
muistanut yhtään ainoaa runoa tai näytelmän kohtaa.
Silloin hän lujalla äänellä luki »Isä meidän» ja läksi
toiveikkaana teatterista.
K u u k a u d e t kuluivat kuitenkin eikä esiintymisestä
ollut puhettakaan. Tuli kevät. Poika, j o k a kerran isänsä
30
kanssa oli viettänyt pyhäkaudet metsässä, ei k o k o p ä ä kaupungissa olonsa aikana ollut k ä y n y t luonnon h e l massa. N y t hän joutui vastapuhjenneiden jättiläispyökkien alle. A u r i n k o paistoi keltaisen vihreiden lehtien
lomitse, ilma tuoksui, ruoho kohosi korkeana, linnut
lauloivat. K e v ä ä n riemu valtasi nuorukaisen, hän kiersi
kätensä puiden y m p ä r i ja suuteli niiden runkoa.
— Oletteko te hullu! sanoi hänen viereltään j o k u linnan palvelijoista.
A n d e r s e n lähti peloissaan p a k o o n ja astui äänetönnä
ja mietteissään kaupunkiin.
Hetkisen näytti kuin kadonnut laulunääni olisi r u v e n nut palaamaan Hans Christianille. Hän pääsi teatterin
k u o r o o n ja hänet puettiin milloin paimeneksi, milloin
sotilaaksi, milloin merimieheksi. Häntä pidettiin nyt
teatterin avustajana ja hänellä oli lupa istua katsomossa,
kun sattui olemaan tilaa. Hän ei milloinkaan laiminl y ö n y t tätä tilaisuutta, teatteri oli hänelle kaikki k a i kessa. Mutta sensijaan hän mielellään laiminlöi latinantuntinsa. K i e l i o p p i oli ikävää ja teatteriväeltä hän silloin tällöin kuuli, ettei sitä tarvittu kuorossa enempää
kuin näyttämölläkään. Mutta kun runoilija G u l d b e r g
sai tietää millä menestyksellä A n d e r s e n harjoitti latinanopintojaan, kutsui hän p o j a n luokseen, antoi hänelle
ankaran läksytyksen ja lakkautti ilmaiset tunnit. S e l laisessa hädässä kuin nyt, ei nuorukainen ollut vielä m i l loinkaan ollut. Hän ei koskaan ollut siinä määrässä tuntenut elävänsä ihmisten h y v y y d e n varassa. Nuhde, j o s kin ansaittu, ja k o v a t sanat nujersivat hänet.
Pian tapaamme hänet kuitenkin taasen uusien ystävien parista. Muutamien ylhäisten perheiden kodit ovat
avautuneet hänelle ja varsinkin naiset kohtelevat k ö y hää poikaa ystävällisesti.
Näihin aikoihin kirjoittaa
A n d e r s e n jonkinlaista näytelmää ja lukee sen eräälle
suojelijattarelleen. T ä m ä huomauttaa, että se ensi riviltä
asti on täynnä otteita Tanskan kirjallisuudesta. A n d e r sen ei huomaa siinä mitään pahaa, ja kun suojelijatar
leikillä nimittää häntä runoilijaksi, tekee se häneen v a l tavan vaikutuksen.
Hän, Hans Christian Andersen,
31
runoilija! Siitä hetkestä lähtien oli nuorukaisen p ä ä määränä tulla runoilijaksi.
Eräänlaisen kuuluisuuden hän jo etukäteen oli saavuttanut omituisen luonteensa ja esiintymisensä vuoksi.
Hän lausui. Häntä alettiin kutsua perheisiin, kun oli v i e raita, huvittamaan seuraa. Hän esiintyi varakkaissakin
kodeissa. Useimmat kuulijat nauroivat häntä. A n d e r s e n
ei käsittänyt ivaa, hän otti suosionosoitukset todeksi ja
lausui hartaana ja vakavana. Joskus tapahtui, kun hän
esitti o m i a runojaan, että naurajat hänen v i l p i t t ö m y y tensä edessä vaikenivat ja että pilkka muuttui m y ö t ä tunnoksi.
— Teidän t ä y t y y välttämättä ruveta lukemaan! sanottiin Andersenille usein. Ja juuri silloin kun ihmiset tahtoivat olla ystävällisiä, sanoivat he sen ja vakuuttivat,
ettei nuorukaisesta tule mitään, j o l l e i hän heitä tyhjäntoimittamista ja r y h d y vakavasti lukemaan.
K u k a a n ei kuitenkaan r y h t y n y t tosityöhön auttaakseen häntä. Hän elätti vaivalloisesti henkeään ja mietti
kauan turhaan, mistä saada v a r o j a lukuihin. V i h d o i n
viimein hän luuli keksineensä keinon: hänpä kirjoittaa
murhenäytelmän, se esitetään teatterissa ja rahoilla hän
alkaa lukea! Neljäntoista päivän kuluttua Andersenilla
olikin valmiina »isänmaallinen m u r h e n ä y t e l m ä » . Siinä
ei ollut yhtään ainoaa oikein kirjoitettua sanaa. N u o ren miehen uskotuksi tässä vaikeassa asiassa tuli se neiti,
j o k a kerran, hänen käydessään rippikoulua, oli k o h d e l lut häntä ystävällisesti ja ojentanut hänelle ruusun.
T ä m ä neiti toimitti kappaleen puhtaaksikirjoitetuksi.
Päätettiin, että tekijän nimi pidettäisiin salassa. K a p p a l e
jätettiin teatteriin.
Kuusi v i i k k o a eli nuori Andersen rohkeissa unelmissa.
Sitten näytelmä palautettiin. Myötäseuraava kirje puhui
k o v i a sanoja: toivottiin ettei teatteriin enää tarjottaisi
kappaleita, j o t k a todistivat tekijän olevan niin kokonaan
vailla alkeellisinta sivistystä.
Ensi hetkessä oli nuori mies kuin k a i v o o n syösty, hän
ei nähnyt apua missään. Mutta seuraavana hetkenä hän
päätteli, että hänen täytyy yrittää uudelleen ja saada
kappaleensa näyttämölle. Ja hän kirjoitti todella tuota
pikaa uuden näytelmän ja kääntyi taasen, tapansa mu32
kaan, maan kaikkein ensimmäisten miesten puoleen,
saadakseen sen otetuksi teatteriin.
Näiden joukosta on ennen muita mainittava kaksi h e n kilöä, j o i d e n vaikutus Anderseniin on ollut käänteentekevää laatua, nimittäin professori Hans Christian Örsted
ja salaneuvos, siihen aikaan m y ö s k i n teatterinjohtaja
Jonas C o l l i n . M o l e m m a t nämä miehet ovat sittemmin
isällisinä ystävinä ja neuvonantajina seuranneet A n d e r senin kohtaloja, ottaen osaa hänen m y ö t ä - ja vastoinkäymisiinsä. Heidän kotinsa o v a t olleet hänelle a v o i mina sekä h y v ä n ä että pahana päivänä ja hän on tuntenut heidän lapsiaan kohtaan veljen rakkautta.
Jätettyään uuden kappaleensa teatteriin eli A n d e r s e n
toivon ja epätoivon vaiheilla. Sitä oli monelta taholta
kiitetty, A n d e r s e n itse oli aivan ihastunut ensi n ä y t ö k siin, mutta mitä hän tekisi, jollei näytelmää sittenkään
hyväksyttäisi? Eräänä päivänä astui hän näine e p ä i l y k sineen siihen taloon, josta oli tuleva hänelle »kotien
k o t i » , salaneuvos ja teatterinjohtaja Collinin taloon.
Teatterinjohtaja oli harvasanainen ja hänen puheensa
tuntui miltei ankaralta. A n d e r s e n sai sen vaikutelman,
ettei tältä mieheltä ollut odotettavissa mitään. Mutta
Collin oli hiljaisuudessa auttanut ja tukenut monta sittemmin huomattua miestä ja hän oli ottanut A n d e r s e n i n kin asian vakavasti sydämelleen. Vaikka hän olikin
näennäisesti t y y n e n ä kuunnellut nuorukaisen puhetta,
oli hänen mielensä heltynyt, ja kun vieras oli mennyt,
olivat k y y n e l e e t puhjenneet hänen silmiinsä. Muutaman
päivän perästä kutsuttiin A n d e r s e n teatterin j o h t o k u n nan eteen. Käsikirjoitus jätettiin takaisin, se ei ollut
1
2
1
Hans Christian örsted (1777—1851), maailmankuulu tanskalainen luonnontutkija ja sähkömagnetismin keksijä.
Jonas Collin (syntynyt 1776), ylhäinen tanskalainen
finanssdvirkamies. Otti innokkaasti osaa useihin yleistä hyvää tarkoittaviin rientoihin. Vaikutti seurustelullaan kirjalliseen ja taiteelliseen elämään.
Edvard Collin (1808—1886), edellisen poika, ylhäinen tanskalainen virkamies ja tunnettu kirjallisuuden ystävä. Julkaissut muun muassa teoksen »Hans Christian Andersen ja
Collinin perhe».
Jonas Sigismund Collin (synt. 1840), edellisen poika, luonnontutkija. Tehnyt matkoja Andersenin kanssa.
2
3 — Talvio,
Kootut teokset X I I I
33
käyttökelpoinen, mutta siinä oli tavattu »niin monta
kultajyvää», että toivottiin nuoren tekijän v o i v a n tulevaisuudessa lahjoittaa tanskalaiselle näyttämölle k u n nollisia kappaleita, j o s hän v a k a v i e n opintojen avulla
valmistautuisi vastuunalaiseen työhönsä. Tätä varten oli
johtaja Collin esittänyt asian kuningas Fredrik V I m n e l l e ,
j o k a armollisesti oli määrännyt rahasumman Andersenin
toimeentuloa varten, oppikoulujen johtokunta taas oli
lahjoittanut hänelle vapaapaikan Slagelsen latinakoulussa, j o h o n juuri oli otettu uusi, p y s t y v ä rehtori. Ensi
postivaunuilla piti Andersenin lähteä Slagelseen, Collin
toimittaisi hänelle vuosineljänneksittäin tarvittavat rahat
ja hän tulisi niin ikään seuraamaan, millä menestyksellä
nuorukainen harjoittaisi opintojaan.
Miltei m y k k ä n ä ihmetyksestä kuunteli A n d e r s e n näitä
tiedonantoja. Hän ei milloinkaan ollut ajatellut, että
hänen elämänsä lehti kääntyisi näin. Hän joutui h u u mauksen valtaan ja hänen oli m a h d o t o n järjestää ajatuksiaan.
K u n hän sitten uudelleen meni hyväntekijänsä luo
kiiittämään häntä, puhutteli Collin nuorukaista tavalla,
j o k a heti sai tämän rakastamaan häntä kuin isää. » K i r joittakaa minulle aina suoraan, kertokaa minulle mitä te
tarvitsette ja miten te voitte!» sanoi mahtava suojelija,
ja hänen h y v y y t e n s ä lahjaa oli ihmeellisen h e l p p o ottaa
vastaan, sillä sitä ei tyrkytetty yhdessä tuhansien v a r o i tusten kanssa, kuten useimmat m u u t ihmiset olivat tehneet harjoittaessaan hyväntekeväisyyttään.
Kauniina iltapäivänä läksi Andersen postivaunuissa
Kööpenhaminasta aloittaakseen koulunkäyntinsä Slagelsessä. Hän oli silloin seitsemäntoista v u o d e n vanha.
Nuori ylioppilas, j o k a sattui matkatoveriksi postivaunuihin, riemuitsi ylioppilaanpäivistään ja vakuutti, ettei
hän mistään hinnasta enää tahtoisi istua koulunpenkillä.
Se kuulosti Andersenin korvissa hiukan pelottavalta. Hän
koetti kuitenkin reippaana ajatella tulevaisuutta.
Se kirje, j o n k a äiti nyt sai, oli y l e n onnellinen. Olisivatpa vain isä ja m u m m o eläneet — miten he olisivatkaan riemuinneet siitä, että Hans Christian nyt todella oli
päässyt latinakouluun!
34
III
Slagelsen kaupungissa vietettiin yksitoikkoista, patriarkaalista elämää.
K a i k k i tiesivät toistensa asiat,
koulu ja teatteri olivat yleisenä puheenaiheena. J o k a
talossa tiedettiin m i m m o i s e n todistuksen se tai se o p p i las oli saanut. Teatterin pääharjoituksiin oli koululaisilla ja palvelustytöillä vapaa pääsy. Tarkoitus oli totuttaa näyttelijöitä esiintymään yleisön edessä.
Andersen sai kunnollisen asunnon sivistyneen leskirouvan luona. Hänen pienen huoneensa ikkunasta näkyi
puutarha ja maaseutu, ja ruutuja kiersi villi v i i n i k ö y n nös. Koulussa hän joutui toiselle luokalle, keskelle p i e niä poikia. Hän ei osannut mitään.
» M i n ä olin todella kuin villi lintu, j o k a on pantu h ä k kiin. Minulla oli harras halu oppia, mutta vastaiseksi
minä ainoastaan hapuilin; käyttäydyin kuin ihminen,
j o k a uimataidottomana on heitetty mereen. Minun t ä y tyi, elämän tai kuolemankin uhalla, päästä eteenpäin,
toinen aalto seurasi toista, y h d e n nimi oli matematiikka,
toisen nimi kielioppi, kolmannen maantieto j n e . — tämä
kaikki k ä v i minulle ylivoimaiseksi ja minä pelkäsin,
etten milloinkaan pääsisi niiden perille. Milloin minä
lausuin väärin j e n k i n nimen, milloin minä sekoitin asiat
yhteen, milloin minä tein k y s y m y k s e n , j o t a ei k o u l u p o jan olisi ollut lupa tehdä. Rehtori, j o k a mielellään p i l k kasi meitä kaikkia, sai siihen täyttä syytä minuun n ä h den, ja minä kävin araksi ja alakuloiseksi. K a i k k i
runonteko minun tietysti oli täytynyt heittää, ja kuitenkin minut heti pantiin tähän työhön. Rehtori piti asetettaman virkaansa, kun piispa tuli tarkastusmatkalleen.
Laulunopettaja antoi minun tehtäväkseni kirjoittaa laulun; minä teinkin sen ja se laulettiin. A i k a i s e m m i n minä
olisin iloinnut siitä, että sain olla avustajana tällaisessa
tilaisuudessa, mutta nyt minä ensi kertaa tunsin sitä sairaalloista surumielisyyttä, j o k a sitten vuosikausia p a i nosti minua. Juhlan aikana astelin kirkon edustalla p i e nellä kirkkomaalla. P y s ä h d y i n rappeutuneelle haudalle,
tunsin sen nimen, siinä lepäsi runoilija Frankenau.
Mieleni oli ihmeen alakuloinen ja rukoilin, että Jumala
sallisi m i n u n tulla runoilijaksi tai pian päästä maan
35
p o v e e n . Rehtori ei puhunut minulle sanaakaan j u h l a r u nostani, mutta minusta tuntui kuin hän olisi katsonut
minua ankarammin. Hän oli minun silmissäni j o k a suhteessa kuin k o r k e a m p i v o i m a , uskoin jokaiseen hänen
sanaansa, vieläpä silloinkin, kun ne olivat pilkan sanoja.
K u n minä eräänä päivänä annoin hänelle väärän v a s tauksen ja hän sanoi minua tyhmäksi, ilmoitin sen o m a n tunnonmukaisesti Collinille. Pelkäsin nimittäin, etten
ansaitsisi kaikkea sitä hyvää, mitä minun puolestani tehtiin. Collin kirjoitti minulle pari rauhoittavaa sanaa ja
pian minun arvosanani erinäisissä aineissa alkoivatkin
kohota. V a i k k a edistykseni tapahtui aivan säännöllisesti,
väheni itseluottamukseni vähenemistään. Eräässä tutkinnossa rehtori kuitenkin kehui minua ja kirjoitti k i i toksensa m y ö s k i n arvostelukirjaani. Onnellisena vietin
nyt pari vapaapäivää Kööpenhaminassa. Guldberg, j o k a
huomasi edistykseni ja rehellisen pyrkimykseni, otti
minut ystävällisesti vastaan ja lausui tunnustuksensa
ponnistuksistani. Ei vain pidä kirjoittaa runoja, sanoi
hän, Saman toistivat he kaikki, ja minä en kirjoittanut
runoja, vaan suuntasin vakaasti katseeni v e l v o l l i s u u teeni ja kaukaiseen, epävarmaan ylioppilaaksipääsemisen toivoon.»
A n d e r s e n ei ollut k ä y n y t kotiseudullaan sitten kun
jätti Odensen. Isoäiti oli jo kuollut ja isoisäkin kuoli
j o n k i n ajan kuluttua. Äiti oli aina kehunut pojalleen,
että tämä oli oikea onnen suosikki: hän saisi periä i s o isän, j o l l a oli o m a talo. K ä v i kuitenkin niin, että i s o isän k ö y h ä pieni talo m y y t i i n vanhoista veloista. Setelirahoja oli kyllä niin paljon, että »niillä olisi voinut täyttää kokonaisen vaununistuimen», mutta ne olivat k ä y neet yli-ikäisiksi eivätkä kelvanneet. K o k o perintö
supistui p a r i i n k y m m e n e e n taalariin. Hans Christian ei
kuitenkaan surrut sitä. Päästyään salmen poikki k o t i saarelleen hän asteli jalan Odenseen, kädessään pieni
vaatemytty. Mitä lähemmäs hän pääsi ja mitä s e l v e m min hänen silmänsä erotti kirkontornin, sitä enemmän
hänen mielensä heltyi. Hän tunsi syvästi Jumalan h u o lenpidon ja purskahti itkuun.
Äiti oli ylen onnellinen ja selitti, että kaikki hänen
36
tuttavansa halusivat nähdä Hans Christianin. Sellaisten
hienojenkin herrasväkien luo kuin kauppias ja kirjuri
häntä oli p y y d e t t y . »Suutarin Marin Hans Christian ei
sittenkään ollut niin t y h m ä » , sanottiin. Ja todella otettiin nuorukainen kaikkialla ystävällisesti vastaan ja
ihmiset avasivat pienet ikkunansa katsellakseen häntä,
kun hän kulki kadulla. Kirjakauppias, j o k a huvikseen
oli rakentanut pihamaalleen korkean tornin tehdäkseen
siitä tähtitieteellisiä havaintoja, vei nuorukaisen torniin
ja näytti hänelle sieltä seutua. K ö y h ä t vanhat vaimot,
j o t k a olivat nähneet suutarin Marin pojan pienenä, v i i t tailivat korkeuteen ja ihmettelivät, kun näkivät hänet
siellä ylhäällä itse kirjakauppiaan rinnalla. Hans C h r i stianista tuntui todella siltä kuin hän olisi seisonut
onnensa y l i m m ä l l ä huipulla. Eräänä iltapäivänä ottivat
eversti Guldbergin ja piispan perheet nuorukaisen m u kaansa, kun he veneellä soutelivat Odensen joella. Hans
Christianin äiti itki onnesta. Kunnioitettiinhan hänen
lastaan n y t kuin kreivin lasta.
K o u l u n k ä y n t i ä jatkui Slagelsessa.
» M i n ä uskallan
väittää», sanoo Andersen, »että olin h y v i n ahkera, ja
minut päästettiinkin niin pian kuin se vain oli m a h d o l lista y l e m m ä l l e luokalle. Mutta kun minä sittenkin aina
tulin sinne kypsymättömänä, kävi ponnistus minulle
miltei ylivoimaiseksi; m o n e n a iltana, kun uni pienessä
huoneessani oli minut voittamaisillaan, haudoin päätäni
kylmällä vedellä tai lähdin juoksemaan yksinäiseen p u u tarhaan, kunnes sain unen karkotetuksi ja taas pääsin
kiinni lukuihin.» Rehtori oli oppinut mies, mutta o p e t taminen oli kidutusta hänelle itselleen ja siksi se m u o dostui hänen oppilaineenkin. Pojat pelkäsivät hänen
pilkkaansa e n e m m ä n kuin hänen ankaruuttaan. Saattoi
esimerkiksi sattua, että karjalaumaa kuljetettiin i k k u noiden ohi ja j o k u pojista tuli kääntäneeksi päätään
sinnepäin. Rehtori käski nyt k o k o luokan ikkunaan katsomaan, miten siellä kuljetettiin » v e l j i ä » . Kauheinta oli
Andersenille, kun hänet tehtiin naurunalaiseksi. Hän
pelkäsi rehtoria siinä määrin, ettei tahtonut saada suustaan ainoaa järkevää vastausta. Epätoivoissaan hän kirjoitti kerran illalla eräälle yliopettajalle hädästään. Hän
sanoi pelkäävänsä, ettei k y k e n e oppimaan mitään, että
37
hän on aivan vailla lahjoja ja että rahat, j o t k a tuhlataan
hänen koulunkäyntiinsä, ehkä m e n e v ä t aivan hukkaan.
Ystävällinen yliopettaja lohdutti häntä, vakuutti, ettei
rehtori tarkoittanut pahaa, ettei Andersenin pitänyt m a sentua, hän oli päinvastoin edistynyt niin h y v i n kuin
ikinä saattoi toivoa. Itse asiassa rehtorin hyväntahtoisuus Andersenia kohtaan todella silloin tällöin tuli n ä k y viin. Ja muutamissa aineissa kohosivat arvosanatkin.
Äidinkielenkirjoituksessa oli hänen maineensa niin suuri,
että y l i m m ä n k i n luokan pojat p y y s i v ä t hänen apuaan,
»mutta niin ettei tule liian h y v ä ä ja ettei huomata!»
V a l o k o h t i a kouluelämän yksitoikkoisuudessa olivat
teatterin pääharjoitukset, joihin koululaiset pääsivät v a paasti. Teatteri oli järjestetty entiseen tallirakennukseen
ja sijaitsi takapihalla. Näyttämön taustalle oli maalattu
Slagelsen tori, ja kun ei muuta taustaa ensinkään ollut,
oli kaikkien näytelmien tapahtumapaikkana siis Slagelse.
T ä m ä huvitti katsojia loppumattomiin. Andersenin m i e likuvitus imi ravintoa kaikesta mitä hänen silmänsä
näki: kaivauksista, joita toimitettiin vanhan, puoleksi
palaneen linnan raunioilla, pyhän Antreaksen puurististä,
j o k a siihen aikaan vielä oli jäljellä katolisuuden ajalta
tien varrella lähellä kaupunkia, erään nuoren, vastanaineen parin kodista, j o k a nähtävästi oli syntynyt vasten
ylhäisten ja varakkaiden v a n h e m p i e n tahtoa, mutta j o k a
säteili onnea; jossa oli kauniisti sidottuja kirjoja, josta
ei milloinkaan puuttunut kukkasia ja jossa soitettiin
harppua. Onnellisia olivat ne harvat sunnuntait, j o l l o i n
A n d e r s e n k ä v i tervehtimässä runoilija Ingemannia ja
hänen nuorta rouvaansa Sorössä. Heidän kotinsa seinällä
olivat miltei kaikkien Euroopan ja Tanskan kuuluisien
runoilijoiden kuvat, puutarhassa helottivat jalostetut
kukat rinnan metsän villien kukkien kanssa, kun lähdettiin purjehtimaan, sidottiin tuulikannel mastoon.
Ingemannit kuuluivat niihin ihmisiin, j o i d e n seurassa
tulee ikään kuin paremmaksi; katkeruus haihtuu ja
maailma saa sen hohteen, j o k a säteilee onnellisesta k o dista. S o r ö n lukion oppilaiden j o u k o s s a tapasi A n d e r s e n
niin ikään pari runoilevaa nuorukaista, joten hiljaisesta,
yksinäisestä Soröstä tuli hänelle oikea runouden ja ystäv y y d e n koti.
38
Tapaus, j o k a mitä suurimmassa määrässä oli omiaan
järkyttämään Hans Christianin mieltä, oli seuraava.
Erään varakkaan isännän nuori tytär oli saanut sulhasensa surmaamaan isänsä, koska tämä oli heidän a v i o liittoansa vastaan. A p u n a oli renki, j o k a aikoi naida l e s ken.
Sulhanen, morsian ja renki hirtettiin, ja tätä
tapausta
valmistautuivat
kaupunkilaiset vastaanottamaan kuin juhlaa. Rehtori antoi koulun k o r k e i m m i l l e
luokille lupaa arvellen, että oppilaille olisi terveellistä
nähdä elämää tältäkin puolelta. T ä m ä mestaustoimitus,
j o h o n vielä liittyi suorastaan keskiaikaisia taikamenoja,
vaikutti Anderseniin niin voimakkaasti, että kauhun
kuvat pitkän aikaa seurasivat häntä, sekaantuen hänen
uniinsa.
Muuten kuluivat päivät toistensa kaltaisina. A n d e r s e n
oli jo k a h d e n k y m m e n e n v u o d e n vanha, mutta hänen
mielensä oli y h ä lapsen. Muutama ote hänen päiväkirjastaan on tässä suhteessa k u v a a v a :
» K e s k i v i i k k o . — Alakuloisena otin käteeni Raamatun,
j o k a oli edessäni; tahdoin nähdä eikö se voisi ennustaa
minulle, avasin sen, viittasin umpimähkään erääseen
kohtaan ja luin: Sinun pahennuksesi on sinusta itsestäsi,
oo Israel! mutta minussa on sinun apusi!» ( H o s e a ) . —
Niin, Isä, minä olen heikko, mutta Sinä näet sydämeni
ja tahdot olla apuni niin että pääsen neljännelle luokalle.
Pidin h y v i n puoliani hepreassa.»
»Torstai. Tulin repineeksi jalan hämähäkiltä! M a t e matiikka m e n i h y v i n . Jumala, Jumala! sydämeni k o k o
kiitos.»
»Perjantai. Jumala! auta minua! — Tuolla ulkona on
kirkas talvi-ilta. Tutkinto on onnellisesti m e n n y t ; h u o menna julistetaan päätös. K u u ! h u o m e n n a näet j o k o k a l pean ja epätoivoisen tai maailman onnellisimman o l e n non! Lukenut Schillerin » K a b a l e und L i e b e ' n » .
»Lauantai. Jumala! nyt on kohtaloni ratkaistu, vaikka
se yhä p y s y y minulta salassa; mikähän minua odottaakaan? — Jumala, Jumala, älä minua heitä! veri j u o k s e e
nopeasti suonissani, h e r m o n i vapisevat, oi Jumala, k a i k kivaltias Jumala! auta minua — en ansaitse sitä, mutta
ole armollinen, oi Jumala, Jumala — ( m y ö h e m m i n —
39
Minä läpäisin. Omituista, iloni ei ole niin valtava kuin
luulin. K l . 11 kirjoitin Guldbergille ja äidilleni.»
Näihin aikoihin teki Andersen Jumalalle sen l u p a u k sen, että j o s hän sallisi hänen päästä neljännelle l u o kalle, niin hän seuraavana sunnuntaina menisi ripille.
Hän pääsi luokalta ja menikin ripille. Hänen suureksi
hämmästyksekseen ehdotti rehtori, j o k a oli päässyt j o h tajaksi Helsingörin latinakouluun, että A n d e r s e n m u u t taisi hänen mukaansa, asuisi hänen talossaan ja nauttisi
koulutuntien ohella hänen yksityisopetustaan.
Sillä
tavalla hän voisi tulla ylioppilaaksi puolessatoista v u o dessa, mitä tulosta hänen Slagelsen koulussa olisi m a h doton saavuttaa. Rehtori ei vaatinut muuta korvausta
kuin sen, minkä A n d e r s e n muutenkin maksoi täysihoidostaan. Tähän kaikkeen piti Andersenin hankkia lupa
Collinilta. L u p a tulikin. Mutta vaikea Andersenin oli
erota tovereistaan ja perheistä, joihin hän oli ehtinyt
kiintyä.
A l u k s i teki ihana luonto Helsingörin ympärillä n u o r u kaiseen valtavan vaikutuksen. Virkistävästi se näytti
vaikuttaneen rehtoriinkin. Kuitenkin kesti j ä l k i m m ä i sellä mielen tasapainoa lyhyeltä. Andersenille koitti
k o v a aika, pimein k o k o hänen elämässään.
Heti kun lukuaika oli ohi, suljettiin koulutalon portit
ja A n d e r s e n jätettiin ummehtuneeseen l u o k k a h u o n e e seen lukemaan läksyjään. Siellä oli hänen lämmin olla,
sanottiin. Sitten hän sai leikkiä rehtorin lasten kanssa
tai istua yksin pienessä huoneessaan. Pitkän aikaa hän
sekä nukkui että asui koulun kirjastohuoneessa. T o v e r i t
eivät koskaan tulleet häntä katsomaan, sillä he pelkäsivät johtajaa. Tunneilla huvitti rehtoria erityisesti tehdä
A n d e r s e n naurunalaiseksi muiden oppilaiden silmissä.
Ja kun m u u t pääsivät kotiin ja heidän piinansa niin
m u o d o i n loppui, jäi A n d e r s e n rehtorin perheeseen ja
talon portit suljettiin. Rehtori käytti j o k a päivä h o l h o killeen sellaisia puhuttelusanoja kuin »idiootti» ja selitti
hänen olevan tyhmän kuin nauta. T ä m ä rehtorin m e n e t tely oli sitä merkillisempi, kun hän Collinin kirjeen j o h dosta oli kirjoittanut K ö ö p e n h a m i n a a n nuoren A n d e r s e nin isälliselle ystävälle mitä ylistävimmän tunnustuksen
oppilaansa sekä siveellisistä ominaisuuksista että älylli40
sistä lahjoista. Jos nuorukaisella olisi ollut aavistusta
siitä, että opettaja näin arvosteli hänen k y k y ä ä n , niin
hän keveällä mielellä ja rohkeasti olisi kestänyt pilkan
ja kovat sanat. Mutta n y t hän joutui epätoivoon. Hän
uskoi olevansa aivan väärällä uralla, työssä, j o k a ei
ensinkään sopinut hänelle. Toista vuotta kesti aikaa,
j o n k a miltei jokaisena iltana nuori A n d e r s e n rukoili, että
Jumala ottaisi häneltä pois liian katkeran kalkin, tai
säästäisi häntä näkemästä huomista päivää.
L y h y e n l o m a - a j a n A n d e r s e n kerran vuodessa vietti
Kööpenhaminassa asuen amiraali Wulffin kodissa, jossa
köyhää poikaa kohdeltiin kuin o m a a lasta. Amiraali,
j o k a oli merikadettikoulun johtaja, asui itse A m a l i e n borgin linnassa, ja A n d e r s e n sai nyt huoneestaan linnanikkunoiden korkeudesta katsella alas torille, jossa hän
köyhänä ja hyljättynä poikana ennen oli kävellyt. L o m a ajan onnellisina päivinä täyttyi muuan hänen hartaimpia toivomuksiaan: hän tutustui henkilöön, j o k a hänen
silmissään oli merkitsevämpiä kaikkia muita: runoilija
A d a m Oehlenschlägeriin. Oli k o o l l a suuri seura ja
valaistussa salissa tunsi A n d e r s e n olevansa huonosti ja
köyhästi vaatetettu. Hän vetäytyi pitkien uudinten s u o jaan ja katseli sieltä huoneeseen. Silloin tuli Oehlenschläger hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.
Andersenista tuntui kuin hän olisi tahtonut langeta p o l villeen hänen eteensä. Amiraali Wulffin kodissa seurusteli K ö ö p e n h a m i n a n henkinen y l i m y s t ö ja vapaiden h i l peiden päivien jälkeen tässä ympäristössä tuntui o l o
Helsingörissä entistäkin pimeämmältä.
A n d e r s e n oli k o k o kouluaikanaan uskollisesti välttänyt runoilemista. Ainoastaan pari pientä runoa oli s y n tynyt Slagelsessa ja Helsingörissä. N ä m ä oli n u o r u k a i nen ottanut mukaansa K ö ö p e n h a m i n a a n ja lukenut m u u tamille ystävilleen. Huhu, että A n d e r s e n oli lukenut
Kööpenhaminassa j o n k i n runonsa, tuli rehtorin korviin,
ja eräänä päivänä hän astui julmistuneena holhokkinsa
eteen vaatien saada nähdä asianomaista tekelettä. V a v i s ten toi A n d e r s e n runonsa » K u o l e v a lapsi». Rehtori luki
sen, nauroi, tuomitsi kaikki tyynni h ö l y n p ö l y k s i ja lausui k o v i a sanoja. Tässä runossa tapaamme idun yhteen
Andersenin ihanimmista, kuuluisimmista saduista: » Ä i t i » .
41
Nuorukaisen asema kävi tämän jälkeen epätoivoiseksi.
Rehtori tuntui suorastaan huvikseen kiduttavan häntä.
Eräs koulun opettajista huomasi sen vihdoin ja kirjoitti
Collinille. Paikalla määräsi tämä, että Andersenin on
jätettävä sekä k o u l u että rehtorin talo ja tultava K ö ö penhaminaan. Tieto suututti mitä suurimmassa m ä ä rässä rehtoria. K u n A n d e r s e n hyvästijättäessään kiitti
opettajaansa, purki tämä vielä v i i m e hetkessä hänelle
kiukkuaan, selittäen, ettei hänestä ikinä tule ylioppilasta,
että hänen runonsa, j o s ne painetaankin, tulevat l a h o a maan kirjakauppiaiden ullakoilla, koska ei kukaan viitsi
niitä lukea, sekä että nuorukainen itse tulee joutumaan
hullujenhuoneeseen. Kauhuissaan läksi A n d e r s e n r e h t o rin talosta.
M o n t a vuotta m y ö h e m m i n , kun A n d e r s e n j o oli tunnettu kirjailija, tapasi hän kadulla samaisen rehtorin.
T ä m ä tuli silloin ystävällisesti Andersenin luo, tunnusti
erehtyneensä ja tarjosi sovinnon kättä. T ä m ä loi s o v i t tavaa v a l o a y l i sen pimeän ajan, j o k a unessa ja painajaisen m u o d o s s a vielä kirjailijan ollessa vanha mies palasi
hänen mieleensä.
Jätettyään Helsingörin A n d e r s e n vuokrasi pienen
vinttikamarin Kööpenhaminassa ja alkoi jatkaa lukujaan
erään jumaluusopin ylioppilaan, sittemmin pastorin j o h dolla. Kuninkaan määräämiä rahoja oli vielä jäljellä sen
verran, että tunnit ja asunto saatiin maksetuiksi, mutta
muihin menoihin täytyi keksiä toisia keinoja. Muutamat
perheet suostuivat nyt määrättyinä viikonpäivinä antamaan nuorukaiselle pöydässään päivällisaterian. T ä m ä
saattoi tavallaan tuntua raskaalta, mutta siitä oli h y ö tyäkin, sillä A n d e r s e n oppi siten tuntemaan ihmisiä. Nuori
jumaluusoppinut oli jaloluontoinen, tulinen mies, j o k a
kiivaasti riippui kiinni raamatun kirjaimessa. A n d e r s e n
taas oli aina uskonut Jumalan rakkauteen enemmän kuin
helvetin tuleen, ja opettaja ja oppilas väittelivät k i i h keästi uskon asioista. M o l e m p i e n sydämissä paloi p y h ä
tuli yhtä puhtaana.
Seurauksena siitä ajasta, j o l l o i n Andersenin p a r h a i m pia ja herkimpiä tunteita oli pilkattu, oli omituinen kausi
nuorukaisen kehityksessä, kausi, j o l l o i n hän itsekin p i l k kasi niitä pieniä runojaan, j o t k a hän kerran v e r t a v u o t a 42
vin sydämin oli kirjoittanut. Tänä aikana sepitti Hans
Christian lukujensa lomassa ensimmäiset humoristiset,
leikilliset runonsa ja nämä ilmestyivät eräässä tunnetussa viikkolehdessä, varustettuina nimimerkillä » h » .
Aikaisemmin oli Slagelsessa kirjoitettu runo » K u o l e v a
lapsi» ollut painettuna eräässä kööpenhaminalaisessa
lehdessä. K u n nyt n i m i m e r k k i h'n tuotteet olivat r u n o i lija Heibergin toimittamassa aikakauskirjassa, luultiin
niitä päätoimittajan sepittämiksi ja tämä oli niille h y v i n
edullista. Ne otettiin vastaan yleisellä innostuksella.
Tapahtui eräässä perheessä, jossa A n d e r s e n seurusteli ja
jossa häntä aina oli varoitettu kirjoittamasta runoja, että
juuri hänen ollessaan saapuvilla perheen isä tuli sisään
asianomainen viikkolehti kädessä ja rupesi kehumaan
runoja. Mainioita runoja! Se se vasta oli mies se H e l berg! A n d e r s e n kuunteli kiitosta sykkivin sydämin.
Mutta talon nuori tytär, j o k a tiesi, kenen runot olivat,
ei saattanut vaieta, vaan puhkesi puhumaan: »ne ovat
Andersenin!» Syntyi pitkä äänettömyys. V i h d o i n talon
herra läksi huoneesta. Runoista ei kukaan enää puhunut
mitään. Y l e i n e n mielipide oli, ettei Andersenilla ollut
lahjoja ja hän sai siitä syystä läpikäydä m o n t a kipeää
nöyryytystä.
Syyskuussa v. 1828 tuli Hans Christian A n d e r s e n y l i oppilaaksi ja runoilija Oehlenschläger, j o k a sinä v u o n n a
oli yliopiston dekanuksena, ojensi hänelle ystävällisesti
kätensä, toivottaakseen hänet tervetulleeksi akateemisten kansalaisten j o u k k o o n . A n d e r s e n oli silloin 23 v u o den vanha.
Päästyään irti opintojen kahleista hän antoi m i e l i k u v i tukselleen oikeudet ja pani nyt paperille jo kauan päässään liikkuneen suunnitelman, pukien sen m i e l i k u v i t u s rikkaan matkaseikkailun m u o t o o n . Niin syntyi » J a l k a matka Holmenin kanavalta A m a g e r i n n i p u k k a a n » . Teos
ei kuitenkaan saanut kustantajaa ja A n d e r s e n kustansi
sen itse. Ensimmäinen painos m y y t i i n pian l o p p u u n ja
toisen ja k o l m a n n e n painoksen uskalsi jo kustantaja
ottaa. K o k o K ö ö p e n h a m i n a luki kirjaa, puhui siitä ja
kiitti sitä. A n d e r s e n oli nyt saavuttanut mitä hän hartaimmin oli halunnut: hän oli ylioppilas ja runoilija!
Rumasta ankanpoikasesta oli tullut joutsen.
43
IV
Hans Christian A n d e r s e n alkaa nyt kulkunsa » k u n nian orjantappuratiellä» — käyttääksemme hänen o m a a
nimitystään eräässä tarinassa, jossa hän kuvaa maailman
suurten kohtaloa. Oikeastaan ei kirjailijan luonteessa
enää tapahdu kehitystä, niin oudolta kuin tämä k u u l o s taakin. Huolimatta vaihtelevista, tekisipä miltei mieli
sanoa kirjavista ulkonaisista olosuhteista, hän p y s y y k a i ken ikänsä herkkänä lapsena, j o k a etsii ihmisiltä
h y v y y t t ä ja uskoo jokaista vastaantulijaa ystäväksi. H ä nen mielikuvituksensa toimii kiihkeän vuolaasti, kaikki
mitä hän näkee, kuulee ja läpikäy, pyrkii paperille,
hänen mitenkään koettamattakaan sitä pidättää. I h m i s ten pilkka, j o k a lapsesta lähtien on haavoittanut ja v a i vannut häntä, ei tietenkään lakkaa kirjailijakauden
alkaessa. Päinvastoin se y l t y y . Julkisesta arvostelusta
tulee suorastaan nuoren kirjailijan risti.
Hänen vilkas, l e v o t o n ja alituisesti uusia vaikutuksia
kaipaava mielensä keksii matkustelemisen tuottavan
ravintoa ikävöinnilleen ja matkustelemisesta muodostuu
Andersenille vähitellen elämäntarve. Hänen halunsa
tutustua uusiin ihmisiin, ja — kuten jo lapsena — aina
ensimmäisiin laatuaan, johtaa häntä aikansa kaikkien
eurooppalaisten kuuluisuuksien luo, olivat ne sitten
kruunupäitä, taiteilijoita tai tiedemiehiä.
Suorastaan
h ä m m ä s t y y sielullista joustavuutta miehessä, j o k a jaksaa
suorittaa kaiken sen seurustelun, minkä nämä tuttavuudet tuovat mukanaan. J o k a tapauksessa täyttää m a t k u s taminen suuren osan Andersenin elämää ja vaikutelmat
matkoilta niin ikään suuren osan hänen tuotantoaan.
Kesällä 1830 lähtee nuori tanskalainen ensimmäiselle
matkalleen. Hänen päämääränsä tällä kertaa on tutustua
Jyllantiin ja kotisaareensa Fyeniin. Jyllannin nummet,
j o t k a A n d e r s e n tuntee erinäisistä kuvauksista kirjallisuudessa, vetävät häntä erikoisesti puoleensa. Kukaties
siellä saa nähdä mustalaisperheen, j o m m o i s i s t a kirjat
ovat tietäneet kertoa! Siihen aikaan olivat k u l k u n e u v o t
varsin kehittymättömät. V u o t t a aikaisemmin oli A n d e r sen kulkenut laivalla » C a l e d o n i a » , j o k a oli ensimmäinen
näillä mailla; tällä kertaa hänen piti matkustaa » D a 44
nialla». Laivat eivät vielä olleet saavuttaneet yleisön
luottamusta, varsinkin pilkkasivat niitä merimiehet.
»Danialla» A n d e r s e n siis läksi liikkeelle ja ensimmäinen
yö Kattegatilla oli valtavan ihana. Sitten tuli meritauti
ja teki joksikin aikaa lopun ihastuksesta. Jyllannin
nummilla se taasen puhkesi esiin, mutta ilma oli niin
epäsuotuisa, ettei A n d e r s e n voinut vähissä matkavaatteissaan jatkaa länsirannalle asti. Siitä huolimatta hän
kirjoitti matkakirjeitä niiltä seuduilta, j o i l l e oli aikonut
lähteä. Tunsihan hän ne toisten suusanallisista k e r t o muksista! Jonkin verran muuttunut matkasuunnitelma
vei n y t nuorukaisen sisämaahan. Hän näki V e j l e n ja
Skanderborgin, ja Fyenin herraskartanot ottivat hänet
vastaan tervetulleena vieraana. Kaikkialla tunnettiin jo
mitä hän oli kirjoittanut ja häntä kohdeltiin kuin tulevaa kuuluisuutta ainakin. »Ilossa ja riemussa lensivät
v i i k o t » , A n d e r s e n kirjoitteli runoja ja kokosi aineksia
historiallista romaania varten. P a r i k y m m e n t ä lupaavaa
sivua oli jo paperilla, kun uusi valtava elämys tuli n u o ren miehen tielle. A n d e r s e n k e r t o o :
»Jouduin kesämatkallani pienenpuoleisessa k a u p p a kaupungissa rikkaaseen taloon; täällä avautui minulle
odottamatta valtava maailma. Se oli niin suuri ja k u i tenkin se mahtuu niihin neljään säkeeseen, j o t k a silloin
kirjoitin:
Kaks tummaa silmää ma äsken näin,
miss' ota kotini, elämäin.
Ne leimus neroa, lapsenmieltä.
En ikinä unohda niiden kieltä.
M e n ä i m m e t o i s e m m e m y ö h e m m i n syksyllä K ö ö p e n haminassa. — Uudet elämänsuunnitelmat täyttivät m i e leni; olin päättänyt jättää runoilemisen, mitäpä h y ö t y ä
siitä oli? A i o i n lukea papiksi; yksi ainoa ajatus eli m i e lessäni ja se oli tyttöni. Mutta tämä kaikki oli itseni
pettämistä: hän rakasti toista ja meni naimisiin hänen
kanssaan. Vasta vuosia m y ö h e m m i n minä tunsin ja tunnustin, että kaikki oli kääntynyt parhain päin sekä
minulle että hänelle. Hän ei ehkä silloin aavistanut
miten s y v ä minun tunteeni oli ja mitä se minuun oli v a i kuttanut. Hänestä tuli kunnon miehen oivallinen v a i m o
ja onnellinen äiti. Jumala heitä siunatkoon!»
45
Seuraavana v u o n n a lähtee A n d e r s e n ensimmäiselle
niistä monista ulkomaanmatkoista, j o t k a sittemmin toistuvat hänen elämässään välttämättömänä tottumuksena.
Pakottavana syynä näihin matkoihin on miltei aina sama
kuin ensimmäiseenkin: arvostelu, sekä julkinen että
yksityinen, j o k a k y l v ä ä herkän runoilijan tielle niin p a l j o n okaita, että hän on joutumaisillaan epätoivoon. K u n
Andersenin isällinen ystävä Jonas Collin huomasi r u n o i lijan ärtyneen suorastaan sairaalloisuuteen asti, n e u v o i
hän häntä lähtemään pienelle matkalle, vieraiden i h m i s ten ja uusien vaikutelmien keskelle. K u n A n d e r s e n oli
säästänyt pienen summan rahaa, päätti hän sen nyt
käyttää ja läksi matkaan.
»
Minä näin L y y p e k i n ja Hampurin. K a i k k i
hämmästytti ja valtasi minut; ei vielä ollut rautateitä;
leveä, vajottava, hiekkainen tie kulki L y n e b u r g i n n u m m e n yli.
Minä näin ensi kerran vuoria, ne olivat
Harz-vuoret, ja minä kuljin jalan Goslarista B r o c k e n i n
kautta Halleen. H y v ä tuuleni palasi kuten muuttolinnut, mutta suru on varpusparvi, j o k a jää paikoilleen ja
asettuu muuttolintujen pesään.»
Tällä matkalla tekee A n d e r s e n ensimmäiset tuttavuudet niiden monien kuuluisuuksien joukossa, jotka sittemmin täyttävät hänen ulkomaanmatkansa. Dresdenissä
hän menee, Ingemannin suosituskirje taskussa, runoilija
L u d v i g T i e c k i n luo, ja heistä tulee niin h y v ä t ystävät,
että Tieck hyvästi jättäessään ja kirjoitettuaan m u u t a mia sanoja tanskalaisen virkaveljensä albumiin t o i v o t taa hänelle runoilijaonnea sekä sulkee hänet syliinsä ja
suutelee häntä. » S e teki minuun mitä s y v i m m ä n v a i k u tuksen. Hänen lempeät, suuret siniset silmänsä katsoivat minuun, se ei ikinä lähde mielestäni; läksin itkien
menemään ja rukoilin palavasti, että Jumala antaisi
minulle v o i m a a vaeltaa sitä tietä, jota minä kaikesta sielustani ja mielestäni halusin kulkea, rukoilin v o i m a a
lausua mitä tunsin rinnassani, sekä että T i e c k voisi antaa
minulle arvoa, kun me taasen tapaisimme toisemme.»
Berliinissä piti Andersenin Örstedin kirjeen suosittamana
1
1
L u d v i g T i e c k (1773—1853),
runoilija ja romaanikirjailija.
46
tunnettu
saksalainen
1
päästä runoilija C h a m i s s o n puheille. » K o r k e a , vakava
mies, hartioilla pitkät kiharat, ja rehelliset silmät tähdättyinä tulijaan, oli itse avaamassa o v e a . » Heistäkin
tuli heti ystävät. A n d e r s e n puhui saksaa huonosti, mutta
Chamisso luki tanskaa ja hänen kääntäminään joutuivat
muutamat Andersenin runot jo tällöin saksalaisen y l e i sön luettaviksi.
»Matkaelämä on ollut kehitykselleni paras k o u l u » ,
sanoo A n d e r s e n tämän matkan jälkeen, ja K ö ö p e n h a m i nan arvosteleva yleisökin on taipuvainen myöntämään,
että kirjailijan julkaisemat uudet matkakuvat osoittavat
edistystä. T ä m ä tietysti ei estä tuttavia pitämästä huolta
siitä, että kunnian orjantappuratie tulisi runoilijalle
liian helpoksi vaeltaa. Sen sai A n d e r s e n kohta taas
kotoisella pohjalla kokea.
Toimeentulo oli työlästä, palkkiot varsin pienet.
Sanomalehdet eivät maksaneet mitään. Mutta miehen,
j o k a liikkui hienoston piirissä, täytyi koettaa p y s y ä edes
vaatteissa. A n d e r s e n ymmärsi, ettei voinut turvautua
yksin runolliseen tuotantoon, ja niin hän ryhtyi kääntämään teatterille sekä kirjoitti pari oopperatekstiä. Tämä
oli leipätyötä eikä se löytänyt armoa arvostelun e n e m pää kuin tuttavienkaan taholta. R u n o k o k o e l m a » V u o d e n
kaksitoista kuukautta», j o k a syntyi kesken tätä työtä ja
j o l l e m y ö h e m p i arvostelu on antanut paljon tunnustusta,
sai silloin osakseen moitetta ja pilkkaa. Seuraava pieni
kirja, j o k a sisälsi tanskalaisten runoili jäin luonnekuvia,
jätettiin kokonaan arvostelun ulkopuolelle. »En saanut
ainoaa ystävällistä sanaa, ainoaa lohdutuksen pisaraa,
vaan sitä e n e m m ä n entisen moitteen uusintoja. Minulle
ei annettu arvosteluja, vaan nuhteita — ja tätä kesti
myöhäiseen ikään asti. Mutta juuri tähän aikaan olivat
asiani pahimmillaan.»
H u o m a a m m e Andersenin j o täydellisesti k y p s y n e e n
uutta ulkomaanmatkaa varten, h u o m a a m m e hänen h e r mostuksensa kehittyneen niin pitkälle, että olopaikan
vaihto, j o k a ennen oli vaikuttanut niin edullisesti, käy
hänelle välttämättömäksi. V a r o j a kuitenkaan ei ollut.
1
C h a m i s s o (1781—1838),
huomattavimpia runoilijoita.
yksi
Saksan
romantiikan
47
Mutta lupaaville nuorille miehille jaettiin j o k a vuosi
matkarahoja. Andersenhan oli kiitollisella rakkaudella
kiintynyt hyväntekijäänsä kuningas Fredrik V I : e e n —
ei siis ihme, että hän tunsi tarvetta saada ojentaa hänelle
viimeisen runovihkonsa. Mutta ystävät kehoittivat häntä
samassa tilaisuudessa esittämään kuninkaalle m a t k a raha-anomuksensa ja selittämään, miten tärkeä hänen
kehitykselleen ulkomaanmatka olisi. Kauhealta tuntui
runoilijasta mennä yhtaikaa viemään kuninkaalle k i r jaansa ja p y y t ä m ä ä n matkarahaa. Mutta ystävät sanoivat, että se oli välttämätöntä. Epätoivoissaan astui r u n o i lija kuninkaan eteen ja juuri kun kuningas oli kiittänyt
kirjasta, hän esitti anomuksensa. Hän puhkesi p u h u maan: »Niin, teidän majesteettinne, minusta on niin
kauheaa, että m i n u n pitää tuoda se yhtaikaa kirjan
kanssa; mutta minulle on sanottu, että minun täytyi niin
tehdä, muuta keinoa ei ollut. Minusta se on niin rumaa
ja vastenmielistä...»
K y y n e l e e t nousivat runoilijan
silmiin, mutta kuningas nyökäytti ystävällisesti päätään.
Ja A n d e r s e n sai matkarahaa.
Ne pistosanat, joita tuttavat lausuivat tämän o n n e l l i sen lahjan johdosta, olivat omiaan vain kiihdyttämään
Andersenin halua päästä pois. Ystävistään hänen k u i tenkin oli vaikea erota.
»Vasta kun ihminen loittonee vuorimaisemasta, hän
näkee sen todellisen m u o d o n , ja niin kävi minulle, kun
läksin ystävieni luota.» Huhtikuussa v. 1833 jätti r u n o i lija K ö ö p e n h a m i n a n . Syvästi liikuttuneena hän rukoili
Jumalaa, että hänen sallittaisiin »kasvaa ja kehittyä,
jotta hän voisi tuottaa rehellisen ja toden runoteoksen»
— muuten hän tahtoi jäädä vieraalle maalle ja k u o l l a
siellä, kaukana Tanskasta. K ö ö p e n h a m i n a n tornit h ä v i sivät ja laiva likeni Möeniä, kun kapteeni leikillisenä
tuli haikeamielisen runoilijan luo ja toi hänelle kirjeen.
» S e tuli nyt juuri suoraa tietä ilmasta!» sanoi hän. J o n kin tunnin kuluttua tuli uusi kirje, pian taas uusi ja v i i meisen kirjeen antoi kapteeni saksalaisen rannan liketessä. » K a i k k i vain suoraa tietä ilmasta!» Ystävät olivat
Kööpenhaminassa panneet kapteenin taskut täyteen k i r jeitä, jotta tämä pitkin matkaa näillä tervehdyksillä
ilahuttaisi runoilijaa!
48
Matkan määränä oli tällä kertaa Pariisi. Kulkiessaan
läpi Saksan joutui A n d e r s e n Kasseliin, mistä hänen esiäitinsä, j o k a vastoin vanhempiensa tahtoa meni naimisiin
köyhän näyttelijän kanssa, oli kotoisin. A n d e r s e n ei k u i tenkaan ehtinyt v i i p y ä näissä muistoissa, sillä muistot
Napoleonista, hänen lapsuutensa sankarista, valtasivat
hänet. Täälläkin oli N a p o l e o n ollut valtaherrana, m u u tamissa kadunkulmissa näkyi vielä epäselvästi N a p o leonin nimi, j o k a oli annettu sankarin kunniaksi ja p e i tetty maalilla, kun sankari voitettiin.
Siihen aikaan ei matka pohjoismaista Pariisin k ä y n y t
aivan nopeaan. Hitaasti kulkivat raskaat postivaunut
tomuisilla teillä yötä ja päivää. Tarinassaan »Onnettaren kalosseista» A n d e r s e n kuvaa matkustajan v a i v o j a
tässä aikansa kulkuneuvossa. Runous on tästä m a t k u s tamisesta varsin kaukana. K u i n keidas vaikuttaa l y h y t
lepo Frankfurtissa, G o e t h e n syntymäkaupungissa. Ja
entä sitten Rein-virta! Se tosin ei ollut niin s u u r e n m o i nen kuin A n d e r s e n oli kuvitellut, mutta satujen ja l a u lujen h o h d e lepäsi kuitenkin sen yllä ja teki sen ihanaksi
pohjoisen runoilijan silmissä.
K o l m e y ö t ä j a k o l m e päivää kesti matkaa Reiniltä
Pariisiin. A n d e r s e n odotti tätä »kaupunkien kaupunkia»
tavattomalla jännityksellä.
Hän tähysteli
silmänsä
kipeiksi saadakseen sen näköpiiriinsä ja kyseli k y s e l e mistään, eikö jo tulla perille. V i h d o i n hän väsyi o d o tukseen ja sai vasta keskellä pariisilaista bulevardia t i e tää, että oli saavuttu maailmankaupunkiin. V ä s y m y s
tällaisen matkan j ä l k e e n oli kuitenkin niin suuri, ettei
A n d e r s e n mitään muuta p y y t ä n y t kuin päästä v u o t e e seen. Hän heräsi hotellissa sikeästä unestaan hirveään
meluun: oli ukkosilma, jyrisi ja salamoi. Kansaa tulvi
ulos vastapäisestä teatterista. Salama häikäisi, m e l u a v a
ihmismeri häikäisi sekin. K a u p u n k i e n kaupunki! Pariisin teatterit ja niiden »tähdet» täyttävät pohjoismaisen
teatterinystävän ihastuksella.
Ja ihastuksella, joskin
toista laatua, hän l y ö t t ä y t y y Pariisissa oleskelevien
maanmiesten piiriin ja riemuitsee, kun saa puhua
»armaan k o d i n kieltä». Pyhällä hartaudella hän käy
katsomassa historiallisia paikkoja. K u n hän Trianonin
linnassa tulee Napoleonin makuuhuoneeseen, missä
4
— Talvio, Kootut teokset X I I I
49
kaikki on samassa kunnossa kuin keisarin aikana, hän
laskee kätensä suureen vuoteeseen johtaville portaille,
j o i t a keisarin jalka on koskettanut, ja hänen tekee mieli
langeta polvilleen. Hän näkee Pienen Trianonin p u i s tossa maitohuoneen, missä Marie Antoinette t a l o n p o i kaistytön puvussa itse on emännöinyt. Ja runoilija taittaa vaatimattoman kukkasen, j o k a koskettaa o n n e t t o man kuningattaren h u o n e e n ikkunaan, ja v i e sen kotiin
muistoksi mahtavasta Versaille'sta.
Vallankumouksen vuosipäivän vietto heinäkuussa oli
siihen aikaan vielä tuore ja kulumaton. A n d e r s e n halusi
nähdä Pariisin tänä päivänä ja jäi kaupunkiin. E n s i m mäisenä juhlapäivänä piti Napoleonin patsas paljastettaman V e n d o m e - t o r i l l a . Aattoiltana, kun tätä varten
vielä tehtiin* valmistuksia ja keisarin k u v a k o r k e u d e s saan vielä oli v e r h o j e n peitossa, seisoi Andersenkin k a n sanjoukossa torilla. Silloin tuli omituinen laiha vanha
v a i m o hänen luokseen, nauroi mielipuolen lailla ja sanoi:
» T u o n n e y l ö s ne nyt o v a t asettaneet hänet! H u o m e n n a
ne taasen raastavat hänet alas. Hahhahhah, k y l l ä minä
tunnen ranskalaiset»! Seuraavana päivänä alkoivat sitten mitä moninaisimmat juhlallisuudet. Musiikki soi ja
sotamiehet marssivat, kukkakimput kiväärinpiippuihin
pistettyinä, pitkin katuja. Huudettiin sekä hurraata että
»alas herrat!» Kaupungintalon suurissa tanssiaisissa oli
läsnä kuninkaasta ja kuningattaresta lähtien kaikki säätyluokat köyhimpäänkin asti. K u n L o u i s - P h i l i p p e kuningattarineen astui tanssisaliin, soitettiin sitä kohtaa o o p perasta »Kustaa K o l m a s » , jossa kuningas murhataan.
T ä m ä o o p p e r a oli silloin muodissa Pariisissa, mutta
murhakohtauksen musiikki, soitettuna juuri sillä h e t kellä, teki Anderseniin kaamean vaikutuksen. K u n i n gatarkin oli sitä kuunnellessaan ollut h y v i n kalpea.
Kuninkaalliset
prinssit
tanssittivat
köyhiä
tyttöjä.
M o n t a päivää kesti juhlahumua. Illoin sytytettiin surusoihtuja kaatuneiden haudoille, j o t k a olivat koristetut
eternelliseppeleillä. Seine-virralla suoritettiin turnauksia veneissä. K a i k k i Pariisin teatterit pitivät näytöksiä
päivälläkin ja o v e t olivat avoimet, pääsy vapaa. K u k a
tahansa saattoi tulla ja mennä. Keskellä näytäntöä saattoi yleisö yhtäkkiä puhjeta laulamaan marseljeesia tai
50
jotakin muuta vallankumousajan laulua. Illoin säteili
k o k o kaupunki loistavassa ilotulituksessa. Häikäisevämpää hyvästijättöä ei »kaupunkien kaupunki» olisi voinut
valmistaa lähtevälle runoilijalle.
Pariisilaisista kuuluisuuksista, j o i d e n luo Andersen,
suosituskirje taskussa, tällä matkalla meni, mainittakoon säveltäjä Cherubini, j o n k a hän tapasi istumassa
soittokoneen ääressä, kummallakin olkapäällä kissa. Sielumessujen
säveltäjämestari
ei
tuntenut tanskalaisia
säveltäjiä, j o i d e n teoksista A n d e r s e n toi hänelle pieniä
näytteitä. P y s y v ä m p ä ä ystävyyttä ei heidän välillään
syntynyt. Ei m y ö s k ä ä n Heinrich Heine, j o n k a runous
likeisimmin oli vaikuttanut Anderseniin hänen e n s i m mäisenä kirjailijakautenaan ja j o h o n A n d e r s e n k i i h k e ä m min kuin ehkä kehenkään toiseen halusi persoonallisesti
tutustua, tullut hänelle niin läheiseksi kuin hän oli t o i vonut.
He koettivat m o l e m m a t parastaan, tapasivat
useita kertoja ja kävelivät yhdessä bulevardilla, mutta
todempaa ei ystävyydestä tullut.
Ensimmäinen ranskalainen kirja, j o t a A n d e r s e n alkukielellä koetti lukea, oli V i c t o r H u g o n » N o t r e D a m e » .
Ihastuneena sen kuvauksiin hän kävi Notre D a m e - k i r kossa ja tutki muutenkin Pariisia. Ja ennen pitkää
hänessä heräsi halu tutustua kuuluisaan kirjailijaan.
Andersen kuvaa käyntiään V i c t o r Hugon luona näin:
»Hän asui vanhanaikaisissa huoneissa ja näissä riippui
seinillä Notre D a m e a esittäviä kuparipiirroksia ja m a a lauksia. Itse hän esiintyi yönutussa, alusvaatteissa ja
siroissa tohveleissa.» Mutta kun A n d e r s e n poislähtiessään p y y s i häneltä hänen nimikirjoitustaan, hän kirjoitti
sen aivan paperin ylälaitaan, niin ettei olisi tilaa ainoallekaan sanalle. T ä m ä varovaisuus teki Anderseniin k i u sallisen vaikutuksen. M y ö h e m m i n , toisella matkalla,
kun Andersenin teoksia jo luettiin Euroopassa, tutustui
pohjoismainen kirjailija, kuten saamme nähdä, l ä h e m min sekä Heineen että V i c t o r H u g o ' h o n .
Vallankumousjuhlan r e m u a v a loisto mielessään A n d e r sen jätti »kaupunkien k a u p u n g i n » . Täpötäydessä postivaunussa mentiin pari yötä ja pari päivää. J u r a - v u o r i s tossa eräänä iltana oli A n d e r s e n vihdoin yksinään v a u nussa. Ä k k i ä avasi junailija o v e n ja päästi sisään kaksi
51
nuorta talonpoikaistyttöä. » E m m e k ö s ota heitä mukaan,
kun heillä olisi niin pitkä matka kävellä!» sanoi hän.
V a u n u oli pilkkosen pimeä, tytöt tiesivät, että siellä istui
yksinäinen herra. K u n he aikansa olivat kuiskutelleet ja
naureskelleet, alkoivat he kysellä mistä kaukaa vieras
oli. K u n heidän piti sanoa » K ö ö p e n h a m i n a » , he sanoivat
» K o r p r a a l i » ja kun he eivät oppineet merkillistä nimeä,
nauroivat he taas. V i h d o i n he rupesivat pyytämään, että
vieras herra seuraavalla postiasemalla näyttäisi heille
kasvonsa. K u n ei herra suostunut, peittivät tytötkin
nenäliinalla kasvonsa astuessaan alas vaunuista. N a u raen ja ilakoiden ojensivat he — kasvot nenäliinan p e i tossa — hänelle kätensä ja katosivat. Tämäntapaisia
vaarattomia pikkuseikkailuja sattui runoilijalle pitkin
elämää.
Jo näkyivät A l p i t ja M o n t - B l a n c . Tie kulki alituisesti
kuilujen partaalla, tuntui siltä kuin suuret savupilvet
lakkaamatta olisivat olleet liikkeellä siellä alhaalla,
mutta eivät ne olleet savua, vaan pilviä. G e n e v e n k a u punki lepäsi G e n è v e - j ä r v e n kainalossa, k o k o A l p p i e n
ketju ui sinisessä autereessa, jäätiköt loistivat auringossa. » O l i sunnuntaiaamu, p y h ä sunnuntainen hartaus
täytti rintani täällä luonnon suuressa kirkossa. Chillonin
linna kuvasteli torniaan veteen. Savoijin vuorilla k i m melteli lumi, mutta alhaalla kukoisti viini ja maissi ja
upeat kastanjapuut loivat varjoa eteläiseen auringonpaahteeseen. T ä y n n ä liikutusta katseli pohjoismainen
runoilija niitä kidutuskammioita, joissa v a n k e j a oli
pidetty. B y r o n i n nimi ja v u o s i l u k u 1826 oli eräässä
pilarissa. Eukko, j o k a matkustavaisille näytteli linnaa,
selitti, että muuan matkustavainen herra oli hänen h u o maamattaan päässyt piirtämään siihen nimensä, j o t a
kaikki ihmiset n y t töllistelivät. Mikä lieneekään ollut
kummallinen herra!
Jura-vuoristossa joutui A n d e r s e n erään puoleksi tanskalaisen perheen vieraaksi. Häntä kohdeltiin siellä kuin
omaista, lapset ja tädit ystävystyivät häneen, ja tässä
ystävällisessä ympäristössä, keskellä suurta luontoa,
alkoivat kirjallisetkin aiheet kasvaa runoilijan mielessä.
V a n h a kansanlaulu Agnetesta ja vedenhaltiasta oli
kauan soinut hänen sielussaan ja nyt hän kävi uudelleen
52
käsiksi jo Pariisissa aloittamaansa aiheeseen. E n s i m mäinen osa oli valmistunut Seinen rannoilla, toinen v a l mistui täällä korkealla, Jura-vuoristossa.
A g n e t e - r u n o e l m a oli niin rehellisen n ä k e m y k s e n ja
niin iloisen ja hartaan t y ö n tulos, että sen tekijä k u v i t teli kotimaansa ennen vihamielistenkin kielten nyt v a i kenevan. Siinä hän kuitenkin erehtyi.
Ero Jura-vuoriston ystävistä oli haikea. Lapset itkivät
ja vanhat tädit pistelivät poislähtevän taskuihin villaisia
kintaita, joita olivat kutoneet matkaa varten lumisella
Siplonilla. A n d e r s e n sanoo, että oleskeluun täällä ja
» A g n e t e e n » päättyy eräs hänen kirjailijaelämänsä kausi.
Tasan 14 vuotta siitä kun A n d e r s e n köyhänä poikana
tuli Kööpenhaminaan, hän näki kaipauksensa maan Italian. » M i k ä luonnon suuruus yltympärillä! Meidän
täpötäydet v a u n u m m e hevosvaljakkoineen tuntuivat
olevan vain kärpänen mahtavalla vuorella. Me ikäänkuin r y ö m i m m e pitkin kalliotietä, j o k a kerran N a p o l e o nin käskystä oli halkaistu keskelle maan selkärankaa.
Jäätiköt loistivat lasinvihreinä päittemme päällä; ilma
kylmeni kylmenemistään; paimenpojat olivat käärineet
ympärilleen taljoja ja majatalossa paloi uunissa aikamoinen tuli. U l k o n a oli ankara talvi, mutta muutaman
tunnin perästä vierivät vaunut kastanjapuiden alle, j o i den pitkät vihreät lehdet kiilsivät lämpimässä auringonpaisteessa. L a g o M a g g i o r e loisti tummien vuorten
välitse, kauniit saaret lepäsivät kuin k u k k a k i m p u t
veden pinnalla, mutta taivas ei ollut selkeä, sitä peitti
harmaa auer aivan kuin Tanskassa, vasta illalla se oli
poissa ja i l m a loisti läpikuultavana, taivas tuntui o l e v a n
k o l m e kertaa k o r k e a m m a l l a kuin siellä kotona; v i i n i rypäleet riippuivat pitkinä köynnöksinä teiden varsilla,
aivan kuin ne olisivat olleet tarkoitetut juhlaan. En
milloinkaan o l e nähnyt Italiaa ihanampana.»
L u o n t o tekee näillä Andersenin ensimmäisillä u l k o maanmatkoilla häneen suurimman vaikutuksen. M y ö hemmillä matkoilla kiinnittää pääasiallisesti ihminen
hänen huomiotaan. Italian kuumaveriset, huolettomat
ihmislapset ovat tietenkin nytkin ikään kuin v ä r i k k ä i m mät kukkaset tässä eteläisessä luonnossa. Järjestyksestä
53
he eivät tiedä paljonkaan. Matkustajia vaivataan alituisella passintarkastuksella, postivaunujen k o n d u k t ö ö r i ei
tunne teitä vaan vedättää kurjilla hevosillaan valtavia
vaunu jaan puolen v u o r o k a u d e n m a t k o j a harhaan. Pisan
kaupunkiin esimerkiksi piti saavuttaman päivällä, mutta
tultiin vasta keskellä yötä. Oli pilkkosen pimeä. Suuren
kynttilän avulla, j o n k a ajaja oli jostakin ostanut, etsittiin majataloa ja löydettiinkin vihdoin perille.
Italian taide valtaa runoilijan, hän tuntee olevansa
kuin uudestisyntynyt ihminen viivyttyään sen parissa.
Thorvaldsen, Andersenin kuuluisa maanmies, j o k a p a r aikaa työskentelee Roomassa, on hänkin edustettuna.
Pisan C a m p o - S a n t o l l a , hautausmaalla, tapaa A n d e r s e n
hänen veistoksiaan. Carraran m a r m o r i l o u h i m o t tekevät
häneen valtavan vaikutuksen. K u i n lumotuissa vuorissa
v i i p y v ä t vanhanajan jumalat j a jumalattaret täällä o d o tellen vapauttajaansa, mahtavaa taikuria, Thorvaldsenia
tai Canovaa. Mutta matkustaminen ihanassa Italiassa
vaatii aina kulkijoilta raskaat lunnaat kaikesta siitä n a u tinnosta, mitä he ovat saaneet. Päivällä paahtaa aurinko
näännyttävän kuumana. Laihat hevoset ovat niin k ä r pästen vallassa, että ne p a r e m m i n tekevät raatojen kuin
elävien olentojen vaikutuksen.
Matkustajat taittavat
tienvarsilta myrtinoksia, j o i l l a puolustavat itseään. Y ö l l ä
likaisissa majataloissa ahdistavat myrkylliset hyönteiset,
purren kasvoja ja käsiä niin että ne ovat sekä paisuksissa että verillä. Ruoka, j o k a tuodaan nälkäisille m a t kustajille, on usein niin pilaantunutta, ettei sitä v o i
s y ö d ä . Tienvarsilla ja majatalojen edustalla valittavat
kerjäläiset näyttäen r u u m i i n v a m m o j a a n ja ojennellen
surkastuneita käsiään . . .
V
R o o m a ! L o k a k u u n 18:tena, keskellä päivää, saapuvat
postivaunut R o o m a a n ja A n d e r s e n tuntee nyt tulleensa
kaupunkiin, j o k a hänelle sittenkin on läheisin kaikista.
Hän joutuu heti suuren ja sangen omalaatuisen j u h l a tilaisuuden näkijäksi: vietetään Rafaelin hautajaisia —
toisen kerran. Sattuneesta syystä oli nimittäin mestarin
54
hauta avattu ja luut olivat uudelleen saatettavat v i i m e i seen leposijaansa Santa Maria della R o t o n d a n k i r k k o o n .
Pappien rukoillessa ja ihanan laulun kaikuessa avattiinkin arkku, ja kun se sitten oli jälleen suljettu, saattoivat
sitä Italian taiteilijat sekä kansa valtavana j o u k k o n a läpi
kirkon. Tässä saatossa näki A n d e r s e n Thorvaldsenin,
vahakynttilä kädessä.
Pian olivat lukuisat R o o m a s s a oleskelevat tanskalaiset
johdattaneet Andersenin Thorvaldsenin työpajaan. K u u luisa tanskalainen m u o v a i l i paraikaa korkokuvaansa
Rafaelista. A n d e r s e n sai nähdä j o u k o n Thorvaldsenin
omia ja ajan etevimpien taiteilijain kuvia, j o t k a T h o r valdsen oli ostanut, aikoen kuolemansa j ä l k e e n lahjoittaa ne Tanskan kansalle.
Suuressa romaanissaan »Improvisaattori», j o l l a A n d e r sen yhdellä iskulla tulee tunnetuksi kautta Euroopan,
käyttää hän sittemmin h y v ä k s e e n sitä runsasta Italian
luonnon ja kansanelämän tuntemustaan, minkä hän
tällä matkalla saa. Hän onkin alituisesti maanmiestensä
kanssa liikkeellä R o o m a n ympäristössä. He kulkevat
mielellään joukossa, koska turvallisuus ei o l e läheskään
taattu. » M e kohtasimme rosvoja, j o t k a olivat k y t k e t y t
härkien vetämien vaunujen taakse ja joita santarmit
ympäröivät. Me n ä i m m e hautausmenot, missä ruumista
peittämättömänä kannettiin paareilla, ilta-aurinko paistoi kalpeille kasvoille ja pojat juoksivat kupit käsissä
kokoamassa vahaa, j o k a tippui m u n k k i e n kyntteleistä.
K e l l o t soivat, laulu soi, miehet pelasivat morra-peliä,
tytöt tanssivat saltarelloa, l y ö d e n tahtia tamburiinilla.»
Ja tämän puolivillin elämän keskeltä k o h o a a tuon t u o s takin näkyviin v a n h a temppeli kuun tai tulisoihtujen
valossa.
Jouluaaton viettivät R o o m a s s a oleskelevat skandinavialaiset yhdessä. He olivat saaneet käytettäväkseen
rakennuksen itse V i l l a Borghesen puutarhassa ja A n d e r sen sekä muutamat muut tanskalaiset olivat aamusta
alkaen koristamassa sitä illaksi. Oli niin lämmin, että
he paitahihasillaan kiinnittivät seppeleitään. J o u l u k u u sen virkaa hoiti suuri oranssipuu, j o n k a oksilla riippui
hedelmiä. Jokin pieni v ä ä r i n y m m ä r r y s taiteilijoiden
kesken selveni itsestään — k u u l e m m e esimerkiksi T h o r 55
valdsenin suusta sanat: » K ö y t ä sinä kiinni käteni j o s
tahdot — minä puren hampaillani marmoriin p a r e m m i n
kuin sinä hakkaat sitä käsilläsi!» T ä m ä n lausui kuuluisa
kuvanveistäjä eräälle kilpailijalle, ja syynä siihen oli
pieni, v a r o m a t o n joulupila, j o n k a A n d e r s e n viattomana
ja tietämättömänä oli keksinyt, kantaakseen kortensa
yhteiseen iloon.
S o p u palasi, kuten sanottu, pian.
A n d e r s e n oli kirjoittanut runon skandinavialaiselle v e l j e y d e l l e ja yhteiselle j o u l u l l e . R u n o laulettiin tutulla
sävelellä ja maljoja juotiin.
Ulkomailla tunsi A n d e r s e n aina liikutuksella y h t e e n kuuluvaisuutensa kotimaahan. Hänen mielensä heltyi,
kun hän kuuli tanskaa, ja hän oli onnellinen, kun sai
puhua sitä. Mutta hän ei ikävöinyt kotiin. Hän suorastaan pelkäsi sitä päivää, j o l l o i n taas astui pilkallisten,
hämmästelevien kööpenhaminalaisten j o u k k o o n . O l o
heidän keskellään tuotti ainaista kidutusta ja kärsimystä. A n d e r s e n ei ulkomailla vastaanottanut m o n t a kaan kirjettä. Usein hän kaipasi tietoja Tanskasta, mutta
kun ne tulivat, olivat ne tavallisesti sitä laatua, että ne
antoivat esimaun niistä harmeista, j o t k a odottivat
kotona.
— Oletteko te taas saanut kirjeitä kotoa? k y s y i v ä t
ystävät, kun he tapasivat Andersenin alakuloisena R o o man kadulla. He tiesivät, mikä koski Anderseniin, ja
antoivat hänelle n e u v o n : — minä vain en lukisi sellaisia
kirjeitä, ja eron minä tekisin sellaisista ystävistä, j o t k a
kiusaavat ja piinaavat!
Ja mitä nämä kirjeet sitten sisälsivät? Niissä e s i m e r kiksi kehoitettiin Andersenia karsimaan pois lapsellisuutensa ja tunteellisuutensa, miehistymään, oppimaan ja
tunkemaan asioiden ytimeen. »Ihmiset sanovat: mitä hän
siellä nyt taas on keittänyt k o k o o n ?
Minä p u o lestani olen aikoja sitten saanut hänestä tarpeekseni.
— — — Hän kirjoittaa aina yhtä ja samaa.
Sanalla sanoen: teidän runottarellanne on tällä haavaa
uskomattoman vähän ystäviä. Ja mikä siihen on syynä:
te kirjoitatte liian paljon.
Tällä raivoisalla ja
vahingollisella tuotteliaisuudellanne te alennatte teostenne arvoa siinä määrin, ettei lopulta yksikään kustan56
taja huoli teitä ilmaiseksikaan.
Ja taas te aiotte
kirjoittaa matkastanne ( A n d e r s e n oli kirjeessä m a i n i n nut Roomassa aloittaneensa uutta teosta, j o k a sittemmin
ilmestyi nimellä »Improvisaattori» ja joka, kuten on m a i nittu, perusti hänen maailmanmaineensa).
Teidän uskonne että ihmiset olisivat teistä niin huvitetut,
osoittaa itse asiassa suunnatonta itsekkyyttä. S y y n täytyy
olla teissä itsessänne, sillä yleisö ja varsinkaan a r v o s t e lijat eivät ainakaan ole antaneet aihetta siihen.» Pitkän
kirjeen lopussa oli murhaava mielipide » A g n e t e s t a » .
Joku ystävällinen kirje, jossa ihastuneesti puhuttiin
Andersenin viimeisen kirjan kauneudesta, ei paljon l o h duttanut epätoivoista runoilijaa.
Tässä mielialassa saavutti hänet sanoma äidin k u o l e masta. Jumalan kiitos! oli pojan ensi ajatus. Olihan
äiti saanut kuolla siinä uskossa, että hänen pojastaan o l i
tullut jotakin. Jos hän olisi elänyt, olisi hän saanut
hänestä pelkkää surua. Ja samalla kun järki saneli k i r jailijalle tämän, saneli tunne yksinäiselle ihmiselle, ettei
hänellä maailmassa nyt ollut ketään, j o k a häntä rakasti.
Muutamien ystävien kirjeet kotimaasta ja R o o m a s s a
oleskelevien kansalaisten myötätunto valoivat l o h d u t u k sen pisaran kärsimyksen kalkkiin. K u n T h o r v a l d s e n
eräänä päivänä näki miten alakuloinen A n d e r s e n oli,
kietoi hän kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä ja
kehoitti häntä rohkaisemaan mieltään. A n d e r s e n kertoi
hänelle nyt kirjeistä, j o t k a tulivat kotoa ja m y r k y t t i v ä t
hänen elämäänsä. Silloin kiristi Thorvaldsen h a m p a i taan ja puhkesi puhumaan: »Niin, niin, kyllä minä tunnen maanmieheni siellä kotona! Minun ei olisi k ä y n y t
ensinkään paremmin, j o s minä olisin jäänyt sinne. Minä
ehkä en olisi saanut lupaa käyttää edes mallia! Jumalan
kiitos etten minä tarvitse heitä! Jos heistä vain on r i i p puvainen, niin kyllä he osaavat piinata ja kiusata!»
Saavuttaakseen uudelleen mielensä tasapainon lähtee
A n d e r s e n etelä-Italiaan, ja mahtava luonto, taide ja h i s torialliset muistot todella karkottavat hänen surunsa,
mutta se palaa, kun hän tulee takaisin R o o m a a n sanoakseen sille hyvästi ja kun alkaa matka kohti kotia. S u r u mielisenä p y s ä h t y y A n d e r s e n Venetsiassa ja Veronassa.
Hänen t ä y t y y pian jatkaa matkaa pohjoista kohti. »Yhä.
57
raskaammaksi kävi mieleni, kun ajoin A l p p e j a y l ö s ,
kotiin päin.
P e l k o n i kasvoi kasvamistaan, kun
ajattelin sitä katkeraa kalkkia, j o t a minä varmaan kävin
tyhjentämään . . . » T o u k o k u u n lopulla saapui A n d e r s e n
Muncheniin ja j o u k k o mieltäkiinnittäviä tuttavuuksia
oli heti tarjolla. Mutta p e l k o kotiintulosta kävi y h ä
ahdistavammaksi. A n d e r s e n oli saanut käsiinsä uusia
pilkallisia arvosteluja kirjoistaan. » K u i n ruostunut v e i t sentynkä vihlaisi jokainen sana mieltäni ja hermojani,
on siis helppoa käsittää missä hädässä minä odotin k o t i i n tulon hetkeä.» Äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen
koettaa A n d e r s e n saada rahansa riittämään voidakseen
viivyttää kotimatkaansa, ja kokonaisen kuukauden hän
viettää yli määräaikansa Bayerin pääkaupungissa.
Itävallan virkaintoisen poliisin kanssa s y n t y y rajalla
hupaisia selittelyjä. K u n Andersenilta kysytään hänen
nimeään, vastaa hän: Hans Christian Andersen. Mutta
Kööpenhaminassa on hänen passiinsa kirjoitettu ranskalainen m u o t o , j o k a kuuluu: Jean Chretien Andersen.
Ja kaikki muut matkustajat, j o t k a kuljettavat m u k a naan sekä tupakkaa että muuta luvatonta tavaraa, u n o h tuvat siinä ankarassa kuulustelussa ja tarkastuksessa,
j o k a kohdistetaan viattomaan tanskalaiseen runoilijaan.
Epäillään, että hän liikkuu väärällä nimellä ja ties mitä.
Wienissä j o u t u u A n d e r s e n keskelle teatterimaailmaa
ja
seuraa ihastuksissaan
Burg-teatterin
näytäntöjä.
Hänen tuttavuuksiensa joukossa mainitaan Grillparzer
j a Strauss, j o k a viimeksimainittu, johtaessaan o r k e s t e riaan, oli kuin » k o k o valssiposetiivin sydän . . . sävelet
ikään kuin kumpusivat esiin hänestä j o k a jäsenen kautta,
hänen silmänsä loistivat
.»
K u u k a u d e n viivyttyään Wienissä jatkoi A n d e r s e n
matkaansa. B ö h m i n maa ja Saksa, j o i d e n läpi hän ajoi,
jättivät hänet tällä kertaa kylmäksi. Hänen sydämensä
o l i jäänyt Italiaan, Italian luonto ja kansanelämä täyttivät hänen mielensä. Hän oli jo Roomassa alkanut k i r joittaa romaania, Münchenissä oli syntynyt j a t k o a ja n y t
kehittyi teos kehittymistään kirjailijan mielessä, vaikka
se varmaan tulisi tuottamaan hänelle surua eikä iloa.
Elokuussa 1834 saapui A n d e r s e n Tanskaan. Sekavin
tuntein hän astui maihin eivätkä kaikki hänen k y y n e 58
leensä olleet kotiintulon aiheuttamia ilonkyyneliä. Niin
oli kotimaassa usko runoilijan lahjoihin mennyt, ettei
hän ollut saamaisillaan kustantajaa romaanilleen, kun
se valmistui. Hänen täytyi hankkia kirjalle ennakkotilaajia ja tekijäpalkkio oli uskomattoman pieni. C o l linille, hänen puolisolleen ja perheelleen oli tekijä o m i s tanut »Improvisaattorinsa». Kustantajan luottamus k i r jaan oli sitä laatua, että hän katsoi olevan syytä i l m o i tuksissa rauhoittaa yleisöä epäilyksiltä, että teos olisi
matkakertomus — kirjailija oli kätkenyt siihen ainoastaan henkisen tuloksen matkastaan.
Mutta kirja sai, vastoin odotuksia, paljon lukijoita ja
siitä julkaistiin y h ä uusia painoksia. Arvostelijat, j o t k a
olivat tuominneet Andersenin tulevaisuuden kirjailijana, eivät ensin tietäneet mitä sanoa ja vaikenivat, k u n nes yksi uskalsi lausua julki totuuden. »Improvisaattori» kokosi Andersenin ystävät jälleen hänen y m p ä r i l leen ja niiden lukumäärä kasvoi kasvamistaan, kun uusi
romaani alkoi ilmestyä ulkomaalaisilla kielillä ja k a i k kialla sai loistavan vastaanoton. Kirjailijan katkera mieli
suli. K u i n sairas, j o k a kääntää kasvonsa auringon p u o leen, A n d e r s e n toipui saadessaan tunnustusta. » N a u r a kaa, j o s tahdotte», sanoo hän, »mutta niin vain oli, että
minä itkin, itkin itseni iloiseksi ja tunsin kiitollisuutta
Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.»
Arvostelusta sanoo hän m y ö h e m m i n : » M i n u n arvostelujeni laita on ollut kuten viinin, j o k a tulee paremmaksi
kuta useamman v u o d e n se käy, ennenkuin se tarjotaan.»
Kuitenkin oli taiteilijalla ollut m o n i katkera hetki k e s tettävänä »Improvisaattorin» herättämän innostuksen
jälkeenkin. Hänen »Satujensa» ensimmäinen osa oli
ilmestynyt j o k i n kuukausi mainitun romaanin jälkeen
ja heti olivat sekä arvostelu että yleisö rientäneet j u l i s tamaan, että Andersen, » j o k a jo 'Improvisaattorissa'
antoi niin suuria toiveita lahjoistaan, satuvihossaan taasen on vaipunut lapsellisuuteen.» Kuitenkaan ei hänen
runoilijanlahjojaan enää epäilty ja uudet suuret r o m a a nit vain vahvistivat hänen mainettaan.
Andersenin seuraava matka ei kaikesta päättäen j o h tunut mielenkarvaudesta, kuten edelliset. Mutta se ei
ollutkaan mikään varsinainen ulkomaanmatka, matkus59
tajan ei tarvinnut vaihtaa edes kieltä ja se kieli m i n k ä
hän kuuli ympärillään kaikui hänen korvissaan ikäänkuin se olisi ollut vain hänen o m a n kielensä m u r r e .
A n d e r s e n matkusti tällä kertaa Ruotsiin. »Minusta tuntui kuin Tanska olisi avartunut, minä y m m ä r s i n miten
likellä toisiaan ruotsi, norja ja tanska ovat. Minä k o h tasin sydämellisiä, ystävällisiä ihmisiä, ja luontoni
mukaisesti liityin pian heihin. T ä m ä matka oli ja p y s y y
aina yhtenä iloisimmista matkoistani.» Andersen, j o k a
tunsi ruotsalaista kirjallisuutta verraten vähän — läheisimmäksi oli hänelle k ä y n y t » o n n e t o n Stagnelius v a i naja» — tekee n y t j o u k o n uusia tuttavuuksia. P y s y v i m maksi niistä jää se tuttavuus, j o k a solmittiin seuraavalla
tavalla.
Laivalla Trollhättanin kanavan ja V e n e r s b o r g i n välillä
kyseli A n d e r s e n kapteenilta, sattuiko hän tietämään
mitä ruotsalaisia kirjailijoita tällä haavaa oli T u k h o l massa ja mahtaisiko Fredrika Bremeriä saada tavata.
»Häntä ette kuitenkaan tapaa», kuului vastaus, »sillä
hän on paraikaa Norjassa.» A n d e r s e n sanoi silloin l e i killä, että kirjailijatar varmaankin pian palaa, ja lisäsi:
» M a t k o i l l a on onni aina minulle myötäinen ja t o i v o m u k seni täyttyvät enimmäkseen.» »Tuskinpa tällä kertaa!»
naurahti siihen kapteeni. M y ö h e m m i n hän kuitenkin
rientää Andersenin luo, kädessään matkustajien l u e t telo, ja huutaa: »Onnellinen mies, onni näyttää todella
o l e v a n teille myönteinen, neiti B r e m e r on tällä laivalla
ja matkustaa Tukholmaan!» A n d e r s e n epäili kuitenkin,
olisiko luetteloon merkitty neiti B r e m e r kirjailijatar,
j o h o n hän halusi tutustua, sillä hän ei matkustajien j o u kossa ollut nähnyt ainoatakaan, j o k a olisi voinut olla
hän. » K e l l o k o l m e aamulla tulin katsomaan a u r i n g o n nousua, paitsi minua tuli hytistään muuan nainen, hän
ei ollut nuori eikä vanha, kääriytyneenä takkiinsa ja
suureen huiviinsa — hänkin tahtoi nähdä a u r i n g o n n o u sun. Minä ajattelin: j o s neiti B r e m e r on täällä, niin
tämä on hän! Minä rupesin keskustelemaan, hän vastasi
kohteliaasti mutta kylmästi, ja kun minä kysyin häneltä,
eikö hän ollut tuttujen romaanien tekijä, niin hän v a s tasi vältellen ja k y s y i nimeäni. Hän tunsi sen, muttei
ollut lukenut minulta mitään, kysyi, eikö minulla ollut
60
mukanani yhtään kappaletta teoksistani. Minulla oli
»Improvisaattori», j o n k a aioin viedä B e s k o w i l l e , lainasin
hänelle sen ja hän m e n i hyttiinsä eikä näyttäytynyt k o k o
aamupäivällä, mutta kun hän tuli, olivat hänen kasvonsa
kirkkaat ja täynnä sydämellisyyttä, hän puristi kättäni,
sanoi lukeneensa suurimman osan, ja n y t hän tunsi
minut!» Seurustelua jatkui Tukholmassa ja Andersenista
ja Fredrika Bremeristä tuli elämänikuiset ystävät.
Vastaanotto, m i k ä kohtasi Andersenia sekä T u k h o l massa että Upsalassa, oli mitä sydämellisin. Hän tunsi,
kuten sanottu, maansa rajojen avartuneen ja kirjoitti
kotimaahansa tultua innostuneen laulun, j o k a alkoi
säkeellä:
» Y k s kansa o o m m e kaikki skandinaavit.»
Mutta hän ei suinkaan ajanut politiikan asiaa —
»runoilijan ei pidä työskennellä politiikan palveluksessa,
vaan levollisesti kulkea virtausten edellä kuin tietäjän
ainakin.» Laulu oli puhjennut esiin sydämen käskystä.
Tanskassa naurettiin sitä ja sanottiin: tietäähän sen, kun
ruotsalaiset n y t o v a t juhlineet häntä. Mutta v u o d e n
päästä luettiin Ruotsissa entistä e n e m m ä n tanskalaista
kirjallisuutta ja Tanskassa samoin ruotsalaista kirjallisuutta, Kööpenhaminassa syntyi »Skandinaavinen y h d i s tys», ja nyt sävellettiin Andersenin laulu, ja arvostelu
ylisti runoa pilviin asti.
VI
Menestyksen m u k a n a olivat tekijäpalkkiot kyllä j o n kin verran kohonneet, mutta kuitenkin on Andersenin
yhä edelleen vaikea tulla toimeen. Hakemaansa k u n i n kaallisen kirjaston virkaa hän ei saa, koska häntä p i d e tään »liian lahjakkaana tällaiseen jokapäiväiseen t y ö h ö n » . Pari muutakin käytännöllistä suunnitelmaa, j o h o n
Andersen o n kiinnittänyt toiveita, m e n e e m y t t y y n . » A i n a
minun niin m u o d o i n täytyi ajatella huomista päivää.
Elin k ö y h y y d e s s ä ja puutteessa, josta en edes
tahdo kertoa. Mutta aivan kuten ennen lapsenakin ajat61
telin, että kun puute on pahimmillaan, auttaa Jumala!
Minulla on onnentähteni, ja se on Jumala.» Eräänä p ä i vänä, kun runoilija istui työskennellen pienessä h u o neessaan, koputettiin o v e e n ja sisään astui hieno vanha
herra, kreivi Rantzau. Hän oli lukenut runoilijan t e o k set ja tuli kiittämään häntä siitä ilosta, minkä ne olivat
tuottaneet. Hän k y s y i m y ö s k i n , eikö hän voisi m i t e n kään auttaa häntä. Samainen kreivi Rantzau osaltaan
vaikutti sittemmin siihen, että kuningas määräsi A n d e r senille 200 taalarin vuotuisen eläkkeen.
» M i n ä olin täynnä kiitollisuutta ja iloa! Minun ei tarvinnut, kuten tähän asti, kirjoittaa elääkseni; minulla oli
nyt, sairaudenkin sattuessa, v a r m a apu; olin v ä h e m m ä n
riippuvainen ihmisistä! Uusi ajanjakso elämässäni alkoi!
Englantilaisessa laivastossa kulkee läpi kaiken
touvin punainen lanka, j o k a osoittaa, että se on kruunun
omaisuutta; läpi k o k o ihmiselämän, sen sekä suurissa
että pienissä piirteissä, kulkee n ä k y m ä t ö n lanka, j o k a
osoittaa, että me k u u l u m m e Jumalalle.»
Siitä valoisasta ajasta, m i k ä nyt koitti kirjailijalle, ei
siitäkään puuttunut harmaita päiviä. Tällä kertaa tuli
vastus teatterin taholta. Andersenissa tietenkään ei
vanha rakkaus teatteriin ollut sammunut ja niin hän,
pitkästä aikaa taas kirjoitti pari näytelmää. Silloinen
teatterinjohto, tirehtööristä alkaen, ei ollut hänelle s u o pea, ja vaivalla sai hän suuren runomittaisen surunäytelmänsä »Mulatti» näyttämölle. Koitti ensi-illan aamu.
L e v o t o n runoilija ei k o k o y ö n ä ollut nukkunut, pitkänä
j o n o n a odotti yleisö l i p p u m y y m ä l ä n avaamista. Silloin
ilmestyi kaduille suruairueita, j o t k a julistivat, että
kuningas Fredrik VI oli kuollut. Kaksi kuukautta oli
k o k o maa nyt kuin surutalo, mutta niin pian kuin teatterit avasivat ovensa, esitettiin »Mulatti» K ö ö p e n h a m i nan kuninkaallisessa teatterissa ja vastaanotto oli erittäin innostunut. K a p p a l e esitettiin m y ö s k i n T u k h o l m a n
kuninkaallisessa teatterissa ruotsiksi, sekä erinäisillä
pienemmillä näyttämöillä Tanskassa ja Ruotsissa. Mutta
kesken yleistä ihastusta keksittiin Kööpenhaminassa,
ettei näytelmän aihe ollut Andersenin oma, vaan lainattu
eräästä tutusta ranskalaisesta novellista. Tästä sukeutui
pitkä v y y h t i juoruja ja niistä j o h t u v i a harmeja kirjaili62
jalle. Ärtymistään ärtyvä A n d e r s e n tuntee jo suurta
halua taasen turvautua yleislääkkeeseensä matkustamiseen, mutta päättää kuitenkin sitä ennen uudella t e o k sella — jossa aihe ei ole lainattu! — saattaa häijyt kielet
vaikenemaan. Uuden näytelmän tuli niinikään antaa
tekijälleen varat ikävöityä matkaa varten. Italiaan,
Kreikkaan ja Turkinmaalle asti hän halusi lähteä. Elämä
ja maailma olivat toki paras koulu ihmiselle, miten
hänen mielensä paloikin päästä lentämään kauas pois.
Mutta Andersenin uusi näytelmä »Maurilaistyttö» ei
miellyttänyt teatterinjohtajaa, ja hänen rouvansa, suuri
näyttelijätär, j o t a varten pääosa oli kirjoitettu, kieltäytyi
esittämästä sitä. Loukkaantuneena ja katkeroituneena
Andersen vietti päiviä ja öitä, j o t k a veivät hänet sairauden rajoille. Ei enää ollut muuta n e u v o a kuin nopeasti
lähteä matkaan. E m m e saa tietää, mistä kirjailija otti
siihen tarvittavat varat. K u u l e m m e vain, että m u u t a mat ystävät, niiden joukossa Collin, Oehlenschläger ja
Örsted pitävät hänelle pienet juhlat ennen kuin hän lähtee. T ä m ä tapahtui lokakuussa 1840.
M a g d e b u r g i n ja Leipzigin välillä oli juuri avattu rautatie. Kirjailija käytti tätä k u l k u n e u v o a ensi kerran ja
se teki häneen mahtavan vaikutuksen. Nürnbergissä
hän näki D a g u e r r o t y y p i t , sanottiin kuvien syntyvän
kymmenessä minuutissa. Se tuntui Andersenista sulalta
noituudelta. R o o m a s s a tuli häntä vastaan h u o n o talvi
ja pahanluontoinen kuumetauti. Runoilija kävi katsomassa kaikkia rakkaita paikkoja ja etsi ensimmäisen
matkansa aikaiset tuttavat. Hän näki vilua ja kärsi h a m maskipua. Viimeksimainittu seurasi häntä Napoliin ja
hän oli vakuuttunut, että suonenisku, j o h o n hän hotellinisännän kehoituksesta alistui, pelasti hänet varmasta
kuolemasta. Nuortuneena, keventynein mielin saattoi
Andersen maaliskuussa jättää Napolin.
Valkeana ja häikäisevänä lekotti kaupunki auringossa,
pilvet peittivät Vesuviuksen, meri oli miltei t y v e n .
Stromboli suitsutti tulta, vesi v ä l k k y i sen hohteessa.
Tuli Sisilia mataline kallioineen, lumenpeittämä, suitsuava Etna kohosi näkyviin. Seurasi ihania öitä ja p ä i 1
1
Varhaisin muoto valokuvia.
63
viä Välimerellä ja Maltalla, delfiinit leikkivät vedessä,
laivankannella tanssittiin ja ilakoitiin. Matkustajat k u u luivat kaikkiin mahdollisiin kansallisuuksiin, mutta
näinä satumaisina öinä ja päivinä laivalla olivat he kuin
yhtä suurta perhettä. Andersenin oli suorastaan vaikea
erota heistä.
Ateenan satamassa oli kirjailijaa vastassa j o u k k o tanskalaisia ja saksalaisia, sillä sanomalehdet olivat tietäneet
kertoa hänen tulostaan, olihan hän n y k y ä ä n jo k u u l u i suus. Ihailijat olivat aikoneet viettää tanskalaisen r u n o i lijan syntymäpäivää Parnassolla, mutta kun sattui t u l e maan paha ilma, vietettiin syntymäpäiväjuhla A k r o p o lilla. K u u k a u d e n v i i p y i A n d e r s e n Ateenassa. Hänet esitettiin m y ö s k i n kuninkaalle ja kuningattarelle. K r e i k a n
luonto teki häneen syvän, v a k a v a n vaikutuksen. » M i n u l l a
oli se tunne, että kuljin maailman suurella taistelukentällä, missä kansakunnat olivat kamppailleet ja sortuneet. Sellaista suuruutta ei v o i mahduttaa mihinkään
runoelmaan. Jokainen kuivunut j o e n u o m a , j o k a i n e n
kukkula, jokainen kivi saattoi kertoa suurista muistoista
— miten pieniksi häviävätkään sellaisella paikalla arkielämän epätasaisuudet!»
Huhtikuun lopulla purjehti A n d e r s e n S m y r n a n kautta
Konstantinopoliin, ja taasen sai kaikki uusi runoilijan
mielen syttymään. »Uusi maanosa oli edessäni. Ja
astuessani sen maapohjalle tunsin samaa hartautta kuin
m u i n o i n lapsena Odensessa, kun astuin vanhaan P y h ä n
Knuutin k i r k k o o n . Ajattelin Jeesusta Kristusta, j o k a
vuodatti verensä tällä maapohjalla, ajattelin Homerosta,
j o n k a laulut täältä kaikuivat ikuisiksi ajoiksi maailmaan.
Aasian ranta puhui minulle vaikuttavammin kuin ehkä
yksikään saarna jossakin muuratussa kirkossa.»
Konstantinopolissa sattui A n d e r s e n näkemään M u h a metin syntymäpäivän v i e t o n : sulttaani ajoi moskeijaan,
sotajoukot marssivat, kadut olivat täynnä kirjavapukuista itämaista kansaa. »Illalla olivat kaikki K o n s t a n tinopolin minareetit valaistut ja niiden, kuten m y ö s k o k o
kaupungin y l l e oli pingotettu lamppujen v e r k k o , j o k a
tuikki kilpaa kirkkaiden, kiiltävien tähtien kanssa. Ilta
oli itämaisen tähtikirkas, O l y m p o n vuori Vähässä64
Aasiassa hehkui auringonlaskussa, se oli satumaisinta,
mitä ikinä olen nähnyt.»
Andersenin aikomus oli ollut palata kotiin eteläisten
T o n a v a n - m a i d e n kautta. Mutta siellä puhkesi kapina.
Kerrottiin hirvittäviä asioita kristittyjen vainoamisesta,
ja jonkin aikaa askarteli Anderseninkin ajatus kauhuissa,
jotka huhu oli pannut liikkeelle. V i h d o i n hän kuitenkin
läksi matkaan. Venäjän ja Turkin välisestä v i i m e sodasta
oli hävityksen jäljet kaikkialla havaittavissa. N y k y i sestä kapinasta j o h t u v i a julmuuksia näki verraten vähän.
Pari kristittyä heitettiin j o k e e n , toinen ui maihin ja t o i sen pelasti se laiva, missä A n d e r s e n kulki. J o k u kylä
paloi rannalla. Pysähdyspaikoissa astui aina kirjavaa,
epäilyttävää j o u k k o a laivan kannelle. P a r i k y m m e n t ä
päivää kesti kulkua Tonavalla. Wienin kautta palasi
Andersen kotimaahan.
Pian tunsi hän kotoiset pienet olot. Hampurissa hän
tapasi erään tanskalaisen naisen, j o k a lausui: » N o , herra
Andersen, oletteko te nyt m o n i l l a ulkomaanmatkoillanne
nähnyt mitään niin kaunista kuin meidän pieni T a n s k a m m e ? » » O l e n kyllä, Jumala p a r a t k o o n » , vastasi
Andersen, »nähnyt kauniimpiakin paikkoja.»
»Hyi»,
sanoi tanskatar, » t e ette o l e isänmaanystävä!» Odenseen
saapui A n d e r s e n juuri Knuutinmarkkinoiden aikaan.
Täällä sanoi hänelle vuorostaan toinen tanskatar: » S e
on oikein se: te olette järjestänyt k o k o suuren matkanne
niin, että pääsitte mukaan markkinoille. K y l l ä te pidätte
Odensesta, olenhan minä sen aina sanonut!» Slagelsessa,
j o h o n matka nyt vei Andersenin, joutui hän liikutuksen
valtaan. Täällä oli hänen kouluaikanaan ollut kunnianarvoisa pastori, j o n k a aina oli tapana määrättynä hetkenä iltapäivällä lähteä kunnon puolisonsa kanssa k ä v e lylle kaupungin ulkopuolelle. K u n postivaunut, joissa
Andersen ajoi, lähestyivät kaupunkia, sattui olemaan
tämä hetki päivästä — ja pastori ja hänen rouvansa
tavanmukaisella kävelyllään. Täällä he olivat eläneet
vuodesta vuoteen, aina samaan tapaan sillä aikaa kun
Andersen oli lentänyt pitkin maailmaa! V i h d o i n tavatessaan ystävänsä Kööpenhaminassa puhkeaa A n d e r s e n
sanomaan: »Kotiintulon ensi hetki se sentään on k o k o
matkan kukka!»
5 — Talvio,
K o o t u t teokset X I I I
65
Pian oli kirjailijan vuolas k y n ä pannut paperille m a t kan vaikutelmat. A n d e r s e n omisti kirjansa eri osat eri
henkilöille sen mukaan, missä oli heidät tavannut. T ä m ä
tapahtui lapsenmielen kiitollisuudesta ihmisiä kohtaan,
j o t k a olivat tehneet hänen matkansa sisällysrikkaaksi.
Sattumalta olivat kaikki nämä henkilöt kuuluisuuksia
eri aloilta, mainittakoon heistä vain esimerkiksi Liszt,
j o l l e T o n a v a n - m a t k a oli omistettu. H y v ä t k ö ö p e n h a m i nalaiset saivat n y t mieluisan leikinaiheen. Tehtiin pilaa
Andersenin
turhamaisuudesta ja suurista
tuttavista.
Kirja sai paljon lukijoita, mutta ei mitään varsinaista
arvostelua. Ilmoitukset parissa päivälehdessä olivat sitä
laatua, että A n d e r s e n niiden j o h d o s t a sanoo: » O n j o t a kin niin kurjaa ja inhottavaa tuollaisessa arvostelussa,
ettei se edes koske, se synnyttää rauhallisimmassakin
ihmisessä halun piiskata noita märkiä koiria, j o t k a astuvat h u o n e e s e e m m e ja asettuvat parhaimmille paikoille.
Voisi kirjoittaa kokonaisen 'narrinkirjan' kaikesta siitä
hullunkurisesta ja hävyttömästä, mitä minun on pitänyt
kuulla esiintymiseni ensi hetkestä tähän päivään asti.»
A n d e r s e n mietti usein syytä siihen, että hänen sekä
julkiseen tuotantoonsa että yksityiseen persoonaansa
tuhlattiin niin paljon huomiota. Hän tuli siihen j o h t o päätökseen, ettei yleisö v o i n u t unohtaa hänen k ö y h ä ä
syntyperäänsä ja sen vuoksi aina p y r k i holhoamaan ja
ojentamaan häntä. Ihmiset pitivät mielessään, että he
olivat nähneet hänen köyhänä poikana kiertelevän katuja
ja elävän toisten armopaloista. Heillä oli silloin ollut
oikeus nuhdella, kurittaa ja nauraa häntä ja tästä o i k e u destaan he eivät tahtoneet luopua. K u v a a v a on m u u a n
keskustelu, j o n k a A n d e r s e n kertoo.
Kristianborgin linnassa piti olla hovitanssiaiset ja
Andersenkin oli saanut kutsukortin. Asiasta tuli puhe
erään
vanhemman
kööpenhaminalaisen
tiedemiehen
kanssa.
— Mitä te sieltä haette? Mitä tekemistä teillä on s e l laisissa paikoissa?
— Niissä piireissähän minua juuri pidetäänkin hyvänä,
vastasi Andersen leikillä.
— Mutta niihin te ette kuulu! sanoi vanha herra suuttuneena.
66
Andersen p y s y i tyynenä j a jatkoi h y m y i l l e n :
— Kuningas itse tervehti minua hiljan teatterissa
aitiostaan — miksen minä sitten voisi mennä hänen tanssiaisiinsa!
— Tervehti teitä aitiostaan — se ei vielä anna teille
oikeutta tunkeilevaisuuteen!
— Mutta näihin tanssiaisiinhan tulee väkeä juuri siitä
yhteiskuntaluokasta, j o h o n minä kuulun, puhui A n d e r sen nyt v a k a v a m m i n . — T u l e e esimerkiksi ylioppilaita.
— Mitä ylioppilaita?
Andersen mainitsi erään vanhan herran o m a n sukulaisen.
— Niin, se on toinen asia, v i r k k o i tämä, — hänhän
on valtioneuvoksen poika. Mikä teidän isänne oli?
V e r i alkoi kiehua kirjailijan suonissa.
— Minun isäni oli käsityöläinen, sanoi hän, — ja minä
olen Jumalan avulla ja o m i n v o i m i n hankkinut sen p a i kan mikä minulla nyt on. Minä luulin, että te osaisitte
antaa sille sen arvon, mikä
!
Ja tämän kerrottuaan A n d e r s e n lisää: »Minulta ei
koskaan p y y d e t t y anteeksi näitä sanoja.»
Poliittinen elämä — sekä h y v i n e että huonoine p u o l i neen — oli näihin aikoihin saavuttanut harvinaisen v i r keyden Tanskassa. Andersen, j o k a ei katsonut y m m ä r tävänsä politiikkaa, pysytteli siitä erillään. Hänellä oli
toinen kutsumus. Hän oli, kuten o l e m m e nähneet, aina
tuntenut v e t o a sekä maansa etevimpien että yleensä
maailman suurimpien puoleen, ja nämä olivat ottaneet
hänet piiriinsä. Tanskan ensimmäisten perheiden m a a tiloilla viettää kirjailija kesää, kun ei o l e ulkomailla.
Hän tutustuu sekä tanskalaiseen maaseutuun että tanskalaiseen elämään ja luo täällä suuren osan tuotantoaan.
»Hiljaisten vesien varsilla, metsässä, vihreillä n u r m i koilla, joilla metsän eläimet juoksivat ja haikara asteli
punaisilla jaloillaan, siellä en kuullut politiikkaa enkä
esittelyjä tai puheita Hegelin tyyliin; luonto ympärilläni
ja itsessäni saarnasi minulle kutsumustani.» Näissä p i i reissä koki A n d e r s e n v ä h i m m i n pettymyksiä. Ne silmät,
jotka häneen täällä katsoivat lempeästi, pettivät harv e m m i n kuin mitä tapahtui keskiluokan piireissä. Hyviltä
67
ja parhaimmilta ominaisuuksiltaan taas muistuttivat
kaikki ihmiset, ruhtinaista lähtien k ö y h i m p ä ä n t y ö l ä i seen asti, toisiaan.
Kööpenhaminassa ollessaan vietti A n d e r s e n suurimman osan päivää Collinin talossa. Salaneuvos, j o t a
hänen oli enemmän kuin ketään kiittäminen nykyisestä
asemastaan, p y s y i alati hänen isällisenä ystävänään ja
käytännöllisenä neuvonantajanaan, ö r s t e d taas otti osaa
hänen kirjalliseen työhönsä, keskustelujen avulla s e l ventäen ja avartaen hänen aiheitaan ja lopulta antaen
neuvojaan melkein kaikessa mitä A n d e r s e n kirjoitti.
Illat vietti A n d e r s e n teatterissa. Hänellä oli ollut
vapaa paikka siitä asti kun hänen kappaleitaan oli täällä
esitetty. K ö ö p e n h a m i n a n kuninkaallinen teatteri antoi
kirjailijoille vapaapaikat seuraavalla perustuksella: j o s
oli esitetty yksi kappale, sai tekijä istua vaatimattomalla
paikalla, toinen kappale paransi paikkaa ja kolmas k a p pale toi tekijänsä parhaimmille parterri-sijoille, missä
kuninkaan seurue ja maan ensimmäiset tavallisesti istuivat. » T ä m ä n kunnian olin minäkin saavuttanut», kertoo
Andersen. »Siellä istui siihen aikaan Thorvaldsen,
W e y s e , Oehlenschläger ja muita. Thorvaldsen soi m i e lellään, että olin hänen rinnallaan puhekumppanina ja
antamassa yhtä ja toista tietoa. Oehlenschlägerkin oli
usein naapurinani ja m o n e n a iltana, minun istuessani
näiden suurten parissa, valtasi mieleni n ö y r ä hartaus.
Ohitseni kulkivat elämäni eri ajankohdat siitä lähtien,
j o l l o i n istuin taimmalla paikalla kolmannella rivillä, tai
lapsellisen taikauskoisena polvistuin pimeällä näyttämöllä, lukien isämeitääni juuri sitä sijaa kohti, missä
nyt istun ensimmäisten j a merkitsevimpien miesten j o u kossa.
N ö y r y y s läpitunki minut ja sydämestäni
nousi rukous, että Jumala soisi minulle v o i m a a ansaita
onneni; Jumala, suo minun aina tuntea tällä tavalla!»
Y m m ä r t ä v ä n ä ja rohkaisevana seisoi Oehlenschläger
Andersenin rinnalla, kun kotoisen arvostelun tuomio oli
painanut hänet maahan. » Ä l k ä ä välittäkö m o k o m i s t a
räyhääjistä!» sanoi hän. »Saatte uskoa minua: te olette
todellinen runoilija!»
Sekä julkinen että yksityinen
arvostelu takertui erikoisen mielellään Andersenin k i r j o j e n muodollisiin seikkoihin ja virheisiin. Moitittiin
68
esimerkiksi hänen oikeinkirjoitustaan ja välimerkkien
käyttöään. »Niiden pitää olla juuri sillä tavalla», sanoi
Oehlenschläger, » n e o v a t kuvaavia pikkupiirteitä, j o t k a
kuuluvat hänelle. Suuri G o e t h e sanoi kerran sellaisesta
pikkusynnistä: 'Antaa sen hirviön olla!' eikä edes tahtonutkaan korjata sitä.»
Thorvaldsen oli syksyllä 1838 palannut kotimaahan
ja vastaanotettu suurin juhlallisuuksin. Siitä lähtien
tapasi Andersen hänet j o k a päivä j o k o hänen t y ö h u o neessaan tai kaupungilla. Paroni Stampen luona Nysössä
viettivät he kesäkaudet yhdessä. Paronitar oli rakennuttanut Thorvaldsenille ateljeen puistoon, vanhan vallihaudan luo, ja sinne meni A n d e r s e n usein. Eräänä
aamuna hän tapasi Thorvaldsenin niin työhönsä s y v e n tyneenä — hän m u o v a i l i paraikaa omaa muotokuvaansa
— ettei hän huomannut, kun A n d e r s e n o v e l l a toivotti
hänelle h y v ä ä huomenta. A n d e r s e n ei tahtonut häiritä
ja poistui hiljaa. Aamiaispöydässä kävi ilmi, että T h o r valdsen kyllä oli huomannut Andersenin tulon, j o p a hän
oli ryhtynyt kertomaan hänelle pitkää juttua Byronista,
mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei A n d e r s e n
ollut äännähtänytkään, vaikka jutun olisi pitänyt h u v i t taa. »Minä käännyn katsomaan», sanoi Thorvaldsen,
»ja näen — että tunnin ajan olen puhunut tyhjille seinille!» Kaikki rupesivat n y t pyytämään, että T h o r valdsen kertoisi juttunsa uudelleen. No niin, Thorvaldsen
suostui vihdoin, mutta lupasi kertoa asian aivan lyhyesti.
»Se tapahtui R o o m a s s a » , sanoi hän, »minun piti tehdä
Byronin m u o t o k u v a . Hän asettuu istumaan, mutta alkaa
paikalla näyttää aivan toisia kasvoja kuin tavallisesti.
Ettekö istuisi levollisena! sanoin minä. Ä l k ä ä vääntäkö
kasvojanne.' 'Tämä on juuri oikea ilmeeni!' sanoo B y r o n .
'Hyvä on!' sanoin minä ja veistin kuvan o m a n mieleni
mukaan, ja kaikki ihmiset sanoivat, kun se oli valmis,
että se oli h y v i n näköinen, mutta B y r o n katseli sitä. 'Se
ei ole ensinkään minun näköiseni!' sanoi hän, 'minä n ä y tän paljon onnettomammalta!' — Hänen piti aina olla
niin onneton!» lisäsi Thorvaldsen leikillisesti.
Thorvaldsenin toverina Nysössä kirjoitti Andersen
muutamia tarinoitaan, niiden joukossa » N u k k u - M a t i n » .
Tarinat huvittivat Thorvaldsenia suuresti. Siihen aikaan
69
eivät ne mitenkään olleet kuuluisat, tuskinpa edes siedetytkään. Usein, kun iltahämärissä istuttiin kuistilla,
tuli Thorvaldsen ja taputti hiljaa Andersenia olalle:
»Eikös meille lapsille nyt annettaisi pientä satua?» Ja
ihastuksissaan saattoi hän y h ä uudelleen ja uudelleen
kuunnella esimerkiksi tarinoita » P a l l o ja hyrrä» tai
» R u m a ankanpoikanen». A n d e r s e n esitti tarinansa m e s tarillisesti. M y ö h e m m i n , kun sadut ja tarinat olivat k ä y neet maailmankuuluiksi, luultiin eräillä tahoilla, että
Andersenin erinomainen suusanallinen esitys m u k a yksin
oli aiheuttanut tämän maailmanmaineen.
Eräänä päivänä astui A n d e r s e n Thorvaldsenin t y ö h u o neeseen. Taiteilija muovaili paraikaa suurta k o r k o kuvaansa »Retki G o l g a t a l l e » , j o k a koristaa Frue K i r k e ä
Kööpenhaminassa. Paronitar Stampe istui äänettömän
hartauden vallassa ja katseli. Thorvaldsen huusi heti
Andersenille: »Sanokaahan, onkohan Pilatus oikeassa
puvussa»? Andersen rupesi katsomaan. Ei, Pilatus oli
paremmin egyptiläisessä kuin roomalaisessa puvussa.
»Niin minustakin!» sanoi Thorvaldsen ja musersi samassa
rikki k o k o Pilatuksen.
Paronitar kauhistui ja torui
Andersenia siitä, että hän oli ollut syynä kuolemattoman
teoksen häviöön. »Tehdään uusi kuolematon teos!» sanoi
Thorvaldsen iloisesti ja niin syntyi se Pilatus, j o k a nyt
nähdään K ö ö p e n h a m i n a n kuuluisimmassa kirkossa.
Thorvaldsenin
syntymäpäivää
vietettiin lapsellisen
iloisesti Nysössä. Päivän sankari herätettiin laululla,
j o n k a Andersen kiireesti oli kirjoittanut tuttuun s ä v e leeseen, ja k o k o vapaaherrallinen perhe säesti rämistämällä kelloja, pulloja, hiilihankoja ja kattiloita. T h o r valdsen tuli yönutussaan ulos makuuhuoneestaan ja
rupesi tanssimaan laulun tahtiin.
Eräänä päivänä oltiin Kööpenhaminassa päivällisillä
N y s ö n vapaaherrallisessa perheessä.
Thorvaldsen ja
A n d e r s e n istuivat rinnan ja Thorvaldsen jutteli iloisesti
matkasta, j o n k a hän ensi kesänä aikoi tehdä Italiaan.
K u n Andersen läksi kotiin, hän näki Thorvaldsenin istumassa nojatuolissa, silmät ummessa, hän oli hiukan
v ä s y n y t ja aikoi vielä teatteriin. A n d e r s e n oli juuri h i l jaa poistumaisillaan, kun Thorvaldsen avasi silmänsä,
h y m y i l i j a nyökäytti päätään. A a m u l l a kertoi A n d e r 70
senille ihmetellen hotellin isäntä, j o n k a luona hän asui,
että Thorvaldsen äkkiä oli kuollut teatterissa. A n d e r s e n
tempasi hattunsa ja riensi ystävänsä asunnolle.
Thorvaldsen makasi k y l m ä n ä vuoteellaan. Vieraita
ihmisiä oli kadulta tunkeutunut sisään, paronitar Stampe
istui vuoteen ääressä surun murtamana. Surun m u r t a mana seisoi Andersenkin.
Thorvaldsenin
hautajaiset
muodostuivat
suureksi
surujuhlaksi. Laulussa, j o n k a ylioppilaat esittivät arkun
ääressä, olivat sanat Andersenin ja sävel Hartmannin.
Jonkin aikaa m y ö h e m m i n kirjoittaa Andersen laulun
suojelijansa ja vanhan ystävänsä, säveltäjä W e y s e n h a u tajaisiin. Tämäkin kuolemantapaus on Andersenin raskas kantaa. He olivat yhdessä W e y s e n kanssa hiljan saaneet valmiiksi oopperan.
Muuten oli Andersenilla näihin aikoihin ollut harmia
eräästä pikkunäytelmästä, j o n k a hän alunpitäen oli tarkoittanut kesäteatterien ohjelmistoon, mutta j o n k a —
suuren menestyksen vuoksi, minkä se näissä oli saavuttanut — kuninkaallinenkin teatteri sittemmin esitti.
Harmin s y y oli vanha ja tuttu: juorut ja arvostelut.
Andersen oli kypsä uutta ulkomaanmatkaa varten.
VII
K u n kirjailijan oli onnistunut säästää k o k o o n pieni
summa rahaa, ei ollut mitään estettä tiellä, ja heti
uudeltavuodelta 1843 jätti hän K ö ö p e n h a m i n a n . Paljon
oli niihin aikoihin moitittu rautateitä siitä, että m a t k u s tamisen runous niiden takia katosi, mutta kehutusta
runoudesta sai A n d e r s e n matkallaan e n e m m ä n kuin k y l läkseen, sillä tiet olivat kurjat. Slesvig-Holsteinin läpi
kuljettiin
postivaunuissa, L y n e b u r g i n n u m m e n y l i
madattiin niinikään postivaunuissa, ja Diisseldorf ja
K ö l n k i n saavutettiin samaiset hitaat, raskaat ajopelit
kulkuvälineinä. Muuten oli äskenmainituissa k a u p u n geissa vietetty karnevaalia ja viimeisten päivien rento
m e n o oli käsissä. Belgiassa kulki jo paikoitellen rautatie.
71
Brusselin taidekokoelmissa Andersenia »ikävystyttivät
Rubensin lihavat vaaleat naishahmot alhaisine k a s v o i neen ja haalistuneine vaatteineen», juhlamielellä hän
sensijaan viipyi ihanissa kirkoissa ja raatihuoneen e d u s talla, j o n k a varjossa E g m o n t kerran mestattiin.
Sanomalehtiartikkelien ja osaksi käännöstenkin ansiosta tunsi Pariisin kirjallinen maailma jo p o h j o i s m a i sen kirjailijan. Vastaanotto niiden puolelta, joihin A n d e r sen aikaisemmin oli tutustunut loistavassa Pariisissa,
muodostui nyt paljon sydämellisemmäksi kuin A n d e r senin ensimmäisellä matkalla. Itse V i c t o r H u g o kutsui
hänet usein luokseen ja vei hänet mukaansa teatteriin.
A n d e r s e n kirjoitti H u g o n kauniille rouvalle runon.
Lamartine , j o k a tanskalaiseen kirjailijaan teki sen v a i kutuksen kuin hän olisi ollut »ruhtinas heidän kaikkien
j o u k o s s a » , lausui pohjoismaista ja niiden kirjallisuudesta
mitä mairittelevimpia sanoja. M o n t e Criston kreivin ja
Muskettisoturien tekijästä A n d e r s e n k e r t o o : »Tapasin
joviaalin A l e x a n d r e Dumas'n tavallisesti vuoteessa,
v a i k k a päivällisaika kauan sitten oli ohi, siinä hän
makasi, vierellään paperit, kynät ja muste, kirjoittaen
viimeistä näytelmäänsä. Eräänäkin päivänä, kun tapasin hänet tässä asussa, hän ystävällisesti nyökäten sanoi:
'Istukaa hetkinen, runottareni on täällä juuri vieraana,
mutta hän lähtee heti!' ja hän kirjoitti ja puheli y h t aikaa. Sitten hän huusi 'eläköön', hyppäsi sängystä ja
sanoi: ' K o l m a s näytös on valmis!'
Balzacin, Eugénie Grandet'n runoilijan, A n d e r s e n näki
kreivitär B o c a r m e n salongissa, »sirona, hienosti p u k e u tuneena herrana, etumaiset hammasrivit loistivat v a l keina punaisten huulien välitse, hän tuntui joviaalilta,
mutta vähän puhuvaiselta, ainakin tässä piirissä. Muuan
runoileva nainen tarrautui häneen ja minuun, vei meidät
sohvaan ja asettui välillemme, siinä huojutellen itseään
eräänlaisessa vaatimattomuudessa ja puhuen siitä, miten
pieneksi hän tunsi itsensä meidän keskellämme. Minä
käänsin päätäni ja kohtasin n y t hänen selkänsä takaa
Balzacin ivallisesti h y m y i l e v ä t kasvot, suu puoleksi
1
1
Tunnettu
1869)
72
ranskalainen
runoilija
ja valtiomies (1790—
avoinna ja lystillisesti vääntyneenä. Sellainen oli oikeastaan meidän ensi tapaamisemme.
Eräänä päivänä minä kuljen L o u v r e n läpi ja kohtaan
täällä miehen, j o k a vartalonsa, käyntinsä ja kasvonilmeidensä puolesta täydellisesti on Balzac, mutta mies
esiintyy aivan huonoissa ja kuluneissa, j o p a likaisissakin
vaatteissa, saappaat ovat harjaamattomat, housunlahkeet
kuivuneessa katuliassa, kulunut hattu kuhmuilla —
minä hätkähdin, mies h y m y i l i minulle, astuin jo ohitse,
mutta yhtäläisyys oli minusta liian suuri, käännyin
takaisin, juoksin hänen perässään ja sanoin: 'Ettehän
te vain o l e herra Balzac!' Hän nauroi, näytti valkoiset
hampaansa ja sanoi ainoastaan: 'Huomenna matkustaa
herra Balzac Pietariin!' Hän puristi kättäni, hänen
kätensä oli hieno ja pehmoinen, hän nyökäytti päätään
ja läksi. V a r m a a n se oli Balzac, ehkä hän tässä puvussa
oli k ä y n y t kirjallisilla tutkimusretkillä Pariisin mysterioissa, tai oli tämä mies, j o n k a minä näin, aivan toinen,
mutta suuren yhtäläisyytensä vuoksi Balzacin kanssa
tottunut siihen, että häntä luultiin Balzaciksi ja h u v i t teli nyt vieraan kustannuksella. K u n minä pari päivää
m y ö h e m m i n puhuin kreivitär B o c a r m e n kanssa, toi hän
minulle terveisiä Balzacilta — hän oli matkustanut P i e tariin.»
- Heinrich Heine, Andersenin nuoruudenihastus, ei
enää tehnyt Anderseniin sitä hiukan k y l m ä ä vaikutusta
kuin ensi tapaamalta ja saattoi kööpenhaminalainen k i r jailija n y t pelotta seurustella hänen kanssaan. Heine
oli hiljan m e n n y t naimisiin. »Eräänä päivänä oli hän
ranskaksi kertonut rouvalleen tarinani 'Vakaa tinasotamies' ja, kertoen että tässä oli tekijä, vei hän minut
hänen luokseen.
'Julkaisetteko te tämän m a t k a n n e ? '
kysyi Heine ensin, ja kun minä vastasin kieltäen, sanoi
hän: 'No, sitten minä näytän teille vaimoni!' Hän oli
vilkas, sievä pariisitar; lapsijoukko — ' m e o l e m m e lainanneet ne naapurista, sillä meillä ei ole niitä itsellämme', sanoi Heine — leikki hänen ympärillään h u o neessa. R o u v a ja minä l e i k i m m e mukana.» Sillaikaa
kirjoitti Heine viereisessä huoneessa runon Andersenin
albumiin.
Ulkomaalaisten tuttavuuksien ohella liittyy tähän
73
Pariisissa-oloon j o u k k o mieltäkiinnittäviä tanskalaisia
tuttavuuksia. Eivät edes tavanmukaiset ynseät kirjeet
k o t o a häiritse Andersenin iloa. Päinvastoin tulee kirjeiden välityksellä tällä kertaa onnellisia sanomia. Ne t u l e v a t Saksasta ja kertovat ihailusta ja ystävyydestä, mikä
G o e t h e n maassa omistetaan tanskalaiselle runoilijalle.
Matkustaessaan kotiin läpi Saksan A n d e r s e n taasen saikin runsaassa määrin k o k e a saksalaista ystävällisyyttä.
Näihin aikoihin hän tutustuu laulajatar Jenny Lindiin,
»Ruotsin satakieleen», ja tulee tästä tuttavuudesta yksi
niitä, j o t k a kirjailijaamme jättävät syvimpiä jälkiä.
Seuraavana vuonna, 1843, tapaamme Andersenin taas
matkalla — matkustaminen on k ä y n y t hänelle välttämättömyydeksi, siksi »virkistäväksi k y l v y k s i » , j o t a ilman
hän ei enää tule aikaan. Outo halu oli aina vetänyt
häntä siihen kaupunkiin, missä Goethe, Schiller, W i e land ja Herder olivat eläneet, mistä »niin paljon v a l o a
oli virrannut y l i m a a i l m a n » .
Onni oli Andersenille matkoilla myötäinen. Hän tuli
Weimariin ja itse suurherttua ja suurherttuatar ottivat
hänet »armollisesti ja sydämellisesti» vastaan. Hän
kotiutui heidän linnoihinsa sekä kaupungissa että maalla.
Hän näki suurherttuallisissa puistoissa ikivanhojen p u i den kyljissä Schillerin, Goethen ja Wielandin nimet,
heidän itsensä piirtäminä. Henkevissä iltaseuroissa suurherttuallisten luona kertoivat useat läsnäolijat p e r s o o nallisia muistelmiaan Goethestä tai lukivat kirjallisia
tuotteitaan. A n d e r s e n k i n luki tarinoitaan saksalaisesta
käännöksestä. J o k a ilta oli kuin ihanaa unennäköä.
» L e m p e ä t silmät» loistivat kaikkialta kirjailijaa vastaan.
»Weimarista, runoilijain kaupungista on säteillyt aurink o a elämääni», lopettaa A n d e r s e n kuvauksensa W e i m a rin päivistä.
Kotimatkalla pysähdellessään eri kaupungeissa jatkaa
A n d e r s e n tutustumistaan ajan kuuluisuuksiin. E r i k o i sesti mainitaan ilta R o b e r t ja Clara Schumannin kodissa
— Schumann oli säveltänyt muutamia Andersenin
runoja, j o t k a esitettiin — ja tutustuminen r o u v a A r n i miin eli Goethen Bettinaan, j o n k a omituisen rikas ja
säihkyvä persoonallisuus saa Andersenin haltioihinsa.
74
Vaikutusvaltaisilta tuttavilta hän kuulee, että Preussin
kuningas ja kuningatar ovat lukeneet hänen romaaninsa
»Soittoniekka vain» ja että he ovat hänelle kaikin p u o lin suosiolliset. Tällä hetkellä he eivät kuitenkaan ole
kaupungissa.
Tanskaan palatessaan saa kirjailija omalta kuninkaaltaan ja kuningattareltaan kutsun saapua Föhr-saarelle,
missä he olivat kylpemässä. Sattui juuri olemaan viisikolmatta vuotta siitä, kun suutarimestari Andersenin
poika Odensesta köyhänä ja avuttomana saapui K ö ö p e n haminaan — A n d e r s e n ei koskaan unohtanut näitä
merkkipäiviä. Vuosipäivä tuli siis vietettäväksi k u n i n kaan ja kuningattaren luona.
Pienessä kaupungissa Föhr-saarella oli siihen aikaan
yksikerroksisia olkikattoisia asumuksia, mutta h o v i n
mukana oli niihin tullut elämää ja loistoa. Katoilla l i e hui Tanskan lippu ja musiikki soi. K u n merimiehet k a n toivat Andersenin tavaroita kylpyhotelliin, ilmestyi
muutamaan avonaiseen ikkunaan naisia, j o t k a heiluttivat käsiään ja huusivat: tervetuloa! tervetuloa! M e r i miehet paljastivat heti päänsä, sillä naiset olivat p r i n sessoja.
Tuskin oli A n d e r s e n istuutunut paikalleen
hotellin ruokapöydässä, kun hänet kutsuttiin kuninkaan
luo. Ja ateriat ja illat viettää kirjailija sitten ylhäisen
isäntäväkensä seurassa.
Illoin hän tavallisesti lukee
heille j o n k i n tarinansa. »Satakieli» ja » S i k o p a i m e n » esitetään m o n e e n kertaan, sillä ne ovat kuninkaan l e m p i satuja.
Koitti syyskuun 6. päivä. Kuninkaalliset olivat A n d e r senin ystävien kautta saaneet tietää, mikä merkkipäivä
se oli hänelle. Hän istui ylhäisessä pöydässä muistissaan
läpikäyden mennyttä elämäänsä. Hänen täytyi k o o t a
kaikki voimansa, jottei purskahtaisi itkuun. »Muutamat
hetket o v a t niin kylläiset kiitollisuutta, että me ikäänkuin t u n n e m m e tarvetta painaa Jumalan sydäntämme
vasten; kuinka syvästi tunsinkaan, etten ollut mitään ja
että kaikki, kaikki oli häneltä.»
Päivällisen jälkeen onnittelivat kuninkaalliset s y d ä mellisesti kirjailijaa.
Kuningas kyseli häneltä sekä
menneistä ajoista että nykyisistä elämänmahdollisuuksista ja kehoitti häntä aina tulemaan luokseen, j o s hän
75
jotakin tarvitsisi. Samaan aikaan kuin tämä tapahtui
kuninkaan pöydässä, olivat saksalaiset k y l p y v i e r a a t
hotellin ruokasalissa esittäneet maljan tanskalaiselle
kirjailijalle. »Näin paljon v o i helposti pilata ihmisen,
tehdä hänet turhamaiseksi — mutta ei: se ei pilaa
ihmistä, se ei tee häntä turhamaiseksi, se tekee ihmisen
hyväksi ja paremmaksi, se puhdistaa ajatuksen ja hän
tuntee tarvetta tulla kiitoksen arvoiseksi.»
» T ä m ä tapahtui syksyllä 1844 — kuinka pian kaikki
olikaan muuttuva!» huudahtaa Andersen. Satunäytelmä
» O n n e n kukkanen» johdattaa taas pilvet kirjailijan taivaalle. Vanhat neuvottelut ja selvittelyt teatterinjohtajan kanssa uudistuvat. Tuloksetta. » O n n e n k u k k a n e n »
ei l ö y d ä armoa teatterinjohtajan silmissä. Miettiessään
eivätkö hänen kappaleensa todella kelpaa mihinkään vai
tehdäänkö hänelle vääryyttä, keksii A n d e r s e n huvittavan keinon: hän kirjoittaa kiireessä pari pientä h u v i näytelmää ja toimittaa ne nimettöminä teatterinjohtajalle. K u k a a n ei tiedä kepposesta paitsi Collin ja ö r s t e d .
M o l e m m a t nimettömät kappaleet saavuttavat suuren
menestyksen ja arvostelut sekä yksityisten taholta että
julkisuudessa ovat niin yllättävät, että Andersenilla on
täysi t y ö säilyttää salaisuutensa. Y l e i s ö olikin niin
vakuuttunut siitä, ettei hän olisi voinut tässä m e n e s t y k sessä vaieta, ettei kukaan tullut häntä epäilleeksi. S e l vää on, mihin johtopäätökseen A n d e r s e n tuli kansalaisistaan.
Sillä aikaa lensivät hänen teoksensa käännöksinä
kautta maiden j a kaikkialla n e »voittivat ystäviä j a l e m peämpiä tuomareita kuin kotimaassa». — » O n samalla
sekä nostattavaa että pelottavaa nähdä ajatuksensa k u l k e v a n kauas ihmisten l u o ; on miltei kammottavaa siten
j o u t u a niin m o n e n yhteisomaisuudeksi. Siitä mikä on
h y v ä ä ja j a l o a koituu siunausta, mutta meidän e r e h d y k sillämme, pahalla, on silläkin itunsa ja ehdottomasti
täytyy ajatella: Jumala, varjele minua milloinkaan k i r joittamasta sanaakaan, josta en v o i tehdä tiliä sinulle.
Omituinen ilon ja p e l o n sekainen tunne täyttää mieleni
j o k a kerta, kun onneni genius v i e runotuotteeni vieraalle
kansalle.»
76
Andersenin seuraavat matkat ulkomaille ovat v o i t t o kulkua kansan luota kansan luo. K u n hän syksyllä 1845
jättää K ö ö p e n h a m i n a n , on hän l e v o t o n ystävistään: k u o lema on v i i m e aikoina y h ä useammin vieraillut hänelle
rakkaissa kodeissa. R o u v a Collin on poissa, äiti siinä
kodissa, j o k a ennen muita oli kodittoman Hans Christian Andersenin turvapaikka ja jossa hän kasvoi ikäänkuin kuuluen lapsiparveen. Miten m o n i ehtiikään hänen
poissaollessaan kaatua ystävien riveistä! Poiketessaan
Odenseen hän huomaa, miten aika on lakaissut pois
hänen lapsuutensa tuttavat ja ystävät. Ei edes v a n h e m piensa k ö y h i ä hautoja hän enää löydä, toisia kuolleita
on jo ehditty kätkeä niihin. Mutta niin pian kun hän
tulee Saksan rajan yli, ovat taas ne kodit, joissa hän niin
h y v i n viihtyy, hänelle avoinna. Berliinissä, jossa hän
v i i p y y muutamia viikkoja, hän jo saa suorastaan aihetta
huoata vieraanvaraisuuden ylenpalttisuuden johdosta.
Hän on vieraana itse kuninkaallisessa pöydässä ja lukee
korkealle isäntäväelleen ja pöytäseuralle satujaan. Illalla
ennen lähtöään hän saa kuninkaalta vastaanottaa ritarimerkin — ensimmäisen kunnianosoituksen tätä laatua.
Andersen on sanomattoman iloinen ja rukoilee kohta:
»Jumala siunatkoon sitä kuninkaallista mieltä, j o k a on
tuottanut minulle tällaisen ilon!»
Kaikissa Saksan
hoveissa, j o i d e n lähettyville A n d e r s e n joutuu, häntä
kohtaa sama ystävällisyys, hän on pikkuprinsseille satukuningas itse ja pikkuprinsessat lähettävät hänelle
hyvästi jättäessään lentosuudelmia.
Pragista lähtiessä on junassa suuri määrä sotaväkeä,
jota lähetetään Puolaan, siellä on syntynyt l e v o t t o m u u k sia. Wienissä kohtaa A n d e r s e n Lisztin, säveltaiturin,
sekä »ihanan Grillparzerin» ja suuren unkarilaisen isänmaanystävän, kreivi Széchényin. Itävallankin hovissa
lukee A n d e r s e n nyt tarinoitaan.
Ja pian k u u l e m m e : »Taasen avasi Italia minulle k o k o
ihanuutensa; kevät oli suudellut kaikkia hedelmäpuita
niin että ne olivat puhjenneet kukkaan, j o k a korsi v i l j a pelloissa oli täytetty auringolla, puut seisoivat kuin pilarit, pidellen viiniköynnöksiä, j o t k a sysäsivät vihreitä
lehtiä, ja k o k o tämän yltäkylläisen vihannuuden yllä
kohoilivat aallonmuotoiset siniset vuoret valkeine lumi77
peitteineen.» R o o m a s s a tapaa kirjailija tutut vanhat
paikat ikäänkuin entisestään somistuneina, kaupunkia
on raivattu eikä katuelämäkään enää o l e niin alkuperäinen kuin ennen: ei enää tanssita kadulla eikä enää l a n geta maahan suurella Pietarintorilla, kun p y h ä isä p ä ä siäisenä jakaa siunaustaan. Mutta rauniot ovat samat
ja A n d e r s e n ikäänkuin »kasvaa niihin kiinni, hän elää
yhtä elämää kivettyneiden katujen kanssa, ja aina k u k kivat ruusut ja aina soivat k i r k o n k e l l o t » . Maineikkaita
ystäviä ja henkevää seurustelua luonnollisesti ei taaskaan puutu. Juhlat puheineen ja maljoineen tanskalaisen kirjailijan kunniaksi eivät nekään jää pitämättä.
Etelä-Italiassa on kuumuus kuolettava, matkustajat
viettävät päivänsä kuin tajuttomina. Tarina » V a r j o » on
napolilaisen helteen esiinkutsuma, mutta sen tekijä oli
niin näännyksissä, ettei hän jaksanut panna m i e l i k u vaansa paperille ennen kuin kotona.
Matkat eräänlaisissa hevosraitiovaunuissa olivat h i r vittävät. A n d e r s e n i l l e sanottiin, ettei hän kestäisi retkeä etelä-Ranskan läpi Espanjaan, j o k a tällä kertaa oli
hänen matkansa päämääränä, mutta hän oli itsepintainen. Eräänä aamuna hän oli laivalla: itse yö tuntui tulikuumalta j a m i l j o o n i e n miljoonat hyytelömäiset v e s i eläimet täyttivät meren. L a n g u e d o c - k a n a v a s s a siirrettiin matkustajat tavaroineen jonkinlaiseen alukseen, j o k a
liikkui pitkien köysien varassa, neljän hevosen v e t ä mänä. Tällä retkellä p y ö r t y i matkustajia kuumuuteen
ja ilman puutteeseen. Andersenin oli p a k k o jättää
Espanjan-matkansa ja etsiä virkistystä V e r n e t ' n p i e nestä kylpypaikasta.
V e r n e t sijaitsee Ranskan puolella, likellä Espanjan
rajaa, ja k o k o vuoristo sekä kaupungit että maaseutu, on
täynnä jälkiä maurilaisten taiteesta ja mahtavuudesta.
Täällä päätti A n d e r s e n koottujen teostensa saksalaisen
laitoksen toimitustyön. L a i n a a m m e hänen loppusanoistaan seuraavat: »
— K o k o minun elämäni, sekä
sen valoisat että pimeät päivät johtavat parhaimpaan
päin. Se on kuin kulkua merellä määrättyä maalia k o h t i :
minä seison peräsimessä, olen valinnut tieni, teen mitä
v o i n , mutta Jumala on m y r s k y n ja merenkäynnin herra,
hän johtaa. Ja j o s k ä y toisin kuin minä olen ajatellut,
78
niin on tämä minulle onneksi — se usko elää lujana r i n nassani ja tekee minut onnelliseksi.
»
Hiljalleen kääntyy kirjailija sitten kotia kohti. K u u muus on hirvittävä. Ainoastaan yöllä k ä y k u l k u m a h dolliseksi. Eikä kuitenkaan y ö k ä ä n tuo viileyttä, paitsi
sen verran, että kärpäset, j o t k a eivät päivän helteessä
ole voineet lentää, nyt ovat liikkeellä. A v i g n o n i n
museossa A n d e r s e n tapaa erään Thorvaldsenin v e i s t o teoksen. R h o n e - v i r r a n rannoilla hämmästyttävät häntä
runsaat muistomerkit roomalaisajoilta.
Passirettelöt
siellä täällä lisäävät osaltaan matkustamisen tukaluutta.
Vasta Sveitsissä A n d e r s e n taas v o i hengittää. Hän näkee
jälleen Chillonin linnan. B y r o n i n nimeä on koetettu
raappia pois pylväästä — eräs B y r o n i n maanmies tavattiin tässä työssä ennen kuin hän oli ehtinyt hangata
kuuluisan nimen näkymättömiin. Kaksi uutta nimeä o l i
tullut lisää: V i c t o r Hugon ja R o b e r t Peelin.
Rasittuneena ja sairaana kulkee A n d e r s e n k a u p u n gista kaupunkiin. »Minun, j o k a rakastan etelää, täytyi
tunnustaa, että olin pohjolan lapsi, j o n k a liha, veri ja
hermot ovat kasvaneet esiin lumista ja kylmistä tuulista.» Hampurissa odotti kirjailijaa Dannebrogin ritarimerkki, j o n k a kuningas Kristian VIII oli m ä ä r ä n n y t
hänelle jo ennen hänen lähtöään, vaikkei hän ollut ehtinyt sitä saada. N y t hänen piti vastaanottaa se ennen
kuin tuli kotiin.
Muuten sattui Hampurissa olemaan kuninkaallinen
tanskalainen laiva noutamassa kotiin erinäisiä kuninkaallisen huoneen jäseniä.
Tähän laivaan kutsuttiin
Andersenkin. Ja sumun ja m y r s k y n läpi päästiin v i h doin K ö ö p e n h a m i n a a n .
K o t o n a oli kaikki ennallaan. A n d e r s e n tunsi sen heti
tulopäivänsä iltana teatterissa. Hän oli väsymyksestä
huolimatta rientänyt tänne, koska esitettiin Hartmannin
oopperaa »Pieni Kirsti», j o n k a teksti oli Andersenin k i r joittama. O o p p e r a oli esitetty suurella menestyksellä
kirjailijan poissaollessa ja nytkin olivat suosionosoitukset vilkkaat. Mutta k u m m a a : lopussa sekaantui tänä
iltana suosionosoituksiin v a h v a annos vastakkaista m i e lenosoitusta. Säveltäjä oli h y v i n kummastunut, sellaista
ei koskaan ollut tapahtunut. Mutta Andersen antoi
79
hänelle selityksen. »Ei se koske sinua», sanoi hän s ä v e l täjälle, »se koskee minua. Maanmieheni ovat h u o m a n neet minun palanneen kotiin ja tervehtivät minua!»
VIII
Näihin aikoihin valmistuu Andersenin suurisuuntainen runoelma » A h a s v e r u s » , jossa hän käsittelee aihetta:
ihmissuku hylkää jumaluuden, mutta kulkee siitä h u o limatta täydellisyyttään kohti. R u n o e l m a ilmestyi j o u luksi 1847 tanskan ja saksan kielillä. Keväällä samana
v u o n n a oli A n d e r s e n kuitenkin ehtinyt tehdä matkan
Englantiin, j o h o n maahan hän kauan oli halunnut tutustua. Teostensa saksalaisen laitoksen tekijäpalkkion, 800
taalaria, käytti kirjailija matkaansa. Seuraamme häntä
Hollantiin, Englantiin ja Skotlantiin.
» K u n n i a n orjantappuratie» o n j o v i i m e aikoina k o t i maassakin kasvattanut kirjailijallemme e n e m m ä n r u u suja kuin okaita. Ulkomailla ei orjantappuroista o i k e a s taan koskaan o l e voinut olla puhetta ja tällä matkalla
saattaa sanoa ruusujen kilpailevan laakerien kanssa.
K u n A n d e r s e n Amsterdamissa meni kirjakauppaan
ostaakseen joitakin hollantilaisia ja flaamilaisia runoja,
katsoi m y y j ä häneen ensin pitkään, nouti sitten pari h e n kilöä viereisestä huoneesta, ja kun nämä kaikki olivat
tuijottaneet häneen hetkisen, k y s y i v ä t he, eikö hän ollut
tanskalainen runoilija Andersen. Hänen kuvansa riippui
heidän seinällään, siitä he olivat tunteneet hänet. Suurin
osa Andersenin teoksia oli ilmestynyt hollanninkielellä
ja sanomalehdet olivat kertoneet hänen tulostaan. H o l lanti oli täynnä ystäviä. A n d e r s e n tapasi lapsia, jotka
olivat saaneet nimensä hänen romaaniensa tai tarinoidensa sankarien mukaan. Runoilija van Lennepin pieni
p o i k a oli ollut erittäin ihastunut tarinaan punaisista
kengistä. Hän seisoi pitkän aikaa äänettömänä ja katseli vierasta setää, j o k a esitettiin hänelle ihmeellisen
sadun tekijänä. M y ö h e m m i n hän toi esiin kirjan, missä
satu oli. Kuvissa olivat kengät maalatut punaisiksi,
m u u t e n oli k u v a maalaamaton.
K u n Andersen matkusti läpi ihanan pienen maan,
80
olivat sanomalehdet kaikkialla täynnä
kirjoituksia
hänestä, hänen teoksistaan ja juhlista, joita oli pidetty
hänen kunniakseen. Kanssamatkustajat tunsivat usein
hänet kohta kuvasta, j o n k a näkivät lehdissä. S y v i m m i n
liikutti Andersenia malja, j o k a Haagin juhlassa esitettiin »isä Collinin kunniaksi, tuon j a l o n miehen, j o k a otti
Andersenin kuin p o j a k s e e n » , sekä samassa yhteydessä
seuraavat sanat: » K a k s i kuningasta, kuningas Kristian
kahdeksas ja Preussin kuningas Fredrik W i l h e l m ovat
antaneet teille kunniamerkit; kun nämä kerran lasketaan teidän arkullenne, niin antakoon Jumala teille teidän hartaista saduistanne kauneimman kunniamerkin,
kuolemattoman elämän kunniakruunun.» Ilta oli i h a nimpia Andersenin elämässä. »Jumala j o k a tuntee s y d ä met tietää, miten n ö y r ä m i n u n sydämeni oli.»
L o n t o o valloittaa k o k o n a a n runoilijan. » T ä m ä on
Pariisi korkeammassa potenssissa, täällä vallitsee N a p o lin elämä, mutta ei sen m e l u . K a i k k i humisee kiireesti,
puoleksi hiljaa ohitse, omnibussi seuraa omnibussia, t y ö ja kuormarattaat, hienot ja komeat ajoneuvot rämisevät,
matelevat, vierivät ja kiitävät eteenpäin, ikäänkuin j o k a
hetki kaupungin j o k a puolella tapahtuisi jotain tärkeää,
j o h o n niiden t ä y t y y kiiruhtaa. Ja tämä meri aaltoilee
lakkaamatta! A i n a ! K u n kerran kaikki nämä ihmiset,
jotka m e n y t n ä e m m e kulkemassa, lepäävät haudoissaan,
kihisee täällä y h ä tämä sama kiire: omnibussit, vaunut,
kärryt, miehet, j o t k a kantavat mainoskilpiä, j o t k a t e k e vät tiettäväksi ilmapallojen, poppamiesten, p a n o r a a m o jen ja Jenny Lindin esitykset — kaikki tämä aaltoilee
kuten nyt.»
Jo tulopäivänsä iltana j o u t u u A n d e r s e n Tanskan
lähettilään m u k a n a iltaseuraan h y v i n rikkaaseen taloon,
missä Englannin ylhäisin aateli on koolla. K a i k k i tuntevat » P a l l o n ja h y r r ä n » ja » R u m a n ankanpojan» r u n o i lijan, ja timanttien säkenöidessä ja kukkien tuoksuessa
lausutaan hänelle sekä ystävällisiä että mairittelevia
sanoja. Ja kuvattuaan illan loistoa jatkaa A n d e r s e n k e r tomustaan: » L o p u k s i olin aivan v ä s y n y t liikkumaan k i i l tävän liukkaalla permannolla ja henkisesti kiipeilemään
eri kielillä, joita en osannut; kuumuus oli tukahduttava,
minun täytyi v i h d o i n riistäytyä irti ja kiiruhtaa käytä6 — Talvio, Kootut teokset X I I I
81
vään hengittämään ja lepäämään, tai ainakin nojaamaan
kaidepuuta vasten — ja tämän illan lailla jatkettiin
sitten k o l m e viikkoa. Se oli 'saisonia', l ä m p i m ä n v u o denajan seurustelukautta, j o m m o i s t a me t u n n e m m e vain
talvella; olin kutsuttu vieraihin j o k a päivälliseksi, ja
niiden jälkeen tanssiaisiin y ö k s i ; kaikkialla tungosta
saleissa ja portaissa, ja kun kutsuja oli varattu k o k o v i i koksi, täytyi minun mennä aamiaisillekin; oli m a h d o t o n
kestää tuota juhla-humua, -surinaa ja -kohinaa, tuota
ainoaa pitkää y ö t ä ja päivää läpi k o l m e n v i i k o n ; ainoastaan muutamat yksityiset kohdat jäivät selvinä mieleeni.
Miltei kaikkialla esiintyivät samat päähenkilöt v u o r o i n
kullassa, silkissä ja kukkasissa. — K a i k k i on E n g l a n nissa etikettiä, itse kuningatarkin on siitä riippuvainen
kotonaan. Eräänä päivänä hän oli jossakin kauniissa
puistossaan, hän olisi mielellään v i i p y n y t siellä hiukan
kauemmin, mutta tasan kello 8 oli päivällisaika ja hänen
täytyi olla kotona, muuten k o k o Englanti olisi puhunut
siitä. V a p a u d e n maassa saattaa ihminen olla k u o l e m a i sillaan etikettiin. Se on kuitenkin pieni asia verrattuna
kaikkeen siihen erinomaiseen mitä täällä on. T ä m ä
kansa on ehkä ainoa todella uskonnollinen meidän aikanamme.
M i n u l l e o n L o n t o o kaupunkien k a u punki, R o o m a a lukuunottamatta. R o o m a o n maailman
k o r k o k u v a , mutta y ö t ä esittävä, siinä on karnevaaliilokin kuin kohiseva uni ja itse Pius IX kuin suuri ajatus
unessa — L o n t o o on maailman k o r k o k u v a päivällä, k i i reinen toimeliaisuus, elämän kankaan salamannopea
sukkula.»
L o n t o o n kirjallisesta maailmasta tekee Anderseniin
s y v i m m ä n vaikutuksen Dickens. » H ä n astui sisään n u o rekkaana ja kauniina, kasvoissa viisas, ystävällinen ilme,
hänen suuret kauniit hiuksensa valuivat kahden p u o l e n .
Me puristimme toistemme kättä, k a t s o i m m e toisiamme
syvälle silmiin ja y m m ä r s i m m e toisiamme.» Erinäisten
pienempien kirjailevien henkilöiden seurassa A n d e r s e n
sensijaan on nääntymäisillään. M y ö s k i n se kunnioitus,
j o k a tulee hänen osalleen lapsimaailman puolelta, v ä s y t tää häntä kesäkuumalla. Muutamat kuvat L o n t o o n k ö y hyydestä v i h l o v a t Andersenin sydäntä. »Muistan k e r jäläiset — miehiä ja naisia, he kantavat rinnallaan
82
suurta, kauheaa paperia, j o h o n on kirjoitettu: Minä k u o len nälkään! Armahtakaa! He eivät uskalla puhua, k e r jääminen on heiltä kielletty, ja niin he liitävät ohitse
kuin varjot.» Vaaliaikaa tässä »kaupunkiensa k a u p u n gissa» kuvaa A n d e r s e n tähän tapaan: »Tungoksessa
kulki ihmisiä kantaen vaalilistoja sekä rinnalla että
selässä. Lippuja liehui katoilla ja lippuja kannettiin
saatossa pitkin katuja; vaunuissa, j o t k a olivat täynnä
valitsijoita, liehutettiin nenäliinoja ja suuria, kirjoituksilla varustettuja lippuja. Laulaen ja hoilaten saapui
joukoittain huonosti puettua väkeä komeissa vaunuissa,
usein h y v i n siropukuisen palvelijajoukon saattamana;
tuntui siltä kuin herrasväki olisi koonnut halvimmat
palkkalaisensa, tai ikäänkuin olisi vietetty jotakin p a k a nallista juhlaa, jossa herrasväki itse palveli orjiaan.
Puhujalavojen ympärillä vallitsi tungos ja meteli, silloin
tällöin lensi puhujan kasvoihin mädäntyneitä appelsiineja tai suorastaan pieniä eläintenraatoja.»
Lontoosta käsin pistäytyy A n d e r s e n Skotlannissa,
jossa hänellä on paljon sekä tuttuja että tuntemattomia
ystäviä. Ihastuneena hän kiitää pikajunalla vuoriston
yli ja sen tunnelien läpi. Vanhan Y o r k i n kirkot ja p u u veistoksilla koristetut talonpäädyt herättävät hänen
ihmettelyään. Ja kadulla lentelevät pääskyset suurissa
parvissa ja »pääni päällä lensi haikara, minun o m a l i n tuni». A n d e r s e n oli väsynyt, mutta lepoa ei ollut ajatteleminenkaan. Edinburgissa uudistui sama elämä kuin
Lontoossa, joskaan ei niin loisteliaassa muodossa. S k o t lannissa elettiin k a r u m m i n ja kaikin puolin vanhanaikaisemmin. A n d e r s e n asui erään varakkaan perheen
luona pääkaupungissa ja hän kuvaa sitä tähän tapaan:
»Tapasin täällä vilkkaita, herttaisia lapsia, vanha isoisä
saattoi iloita heistä; taas olin joutunut onnellisen p e r heen piiriin, h y v i e n , kunnollisten ihmisten luo. Talon
tavat olivat j o k a suhteessa h y v i n englantilaiset; illoin
kokoontui perhe ja sen palvelijat viettämään kotihartautta, rukoiltiin, luettiin kappale raamatusta. Ja tämä
sama tapa vallitsi kaikkialla perheissä, minne tulin. Se
teki minuun h y v ä n ja kauniin vaikutuksen.» H e l t y neenä seisoo A n d e r s e n Walter Scottin muistopatsaan
edessä, missä kirjailija esitetään istuvassa asennossa, j a l 83
kain juuressa uskollinen koiransa Maida. Pääkadulla
nähtiin vielä, v a i k k a rappeutuneena, K n o x i n pieni talo.
Muistopaikkojen j o u k o s s a mainitsee A n d e r s e n Maria
Stuartin makuuhuoneen. Muistoksi Edinburgista hän
ostaa halvan, kauniin laitoksen pyhää raamattua. N ä h tävästi hän siten on löytänyt paikkakunnalle o m i n a i s i m m a n muistoesineen.
Matkalla sisämaahan hänen käsityksensä u s k o n n o l l i suuden laadusta Skotlannissa j o n k i n verran j ä r k k y y .
»
Sunnuntai, se se jotakin merkitsee S k o t l a n nissa. Kaikki lepää silloin, junatkaan eivät tohdi k u l kea, ainoastaan j u n a Lontoosta Edinburgiin ei lakkaa
käymästä — ankarien ja pyhien skotlantilaisten harmiksi. — K a i k k i talot ovat suljetut, ihmiset istuvat l u k e massa raamattua tahi j u o v a t itsensä humalaan, kuten
minulle yleisesti on kerrottu.» Andersenin tekisi mieli
katsella kaupunkia, hän ei millään ehdolla haluaisi v i e t tää k o k o päivää sisällä, mutta hänelle vakuutetaan, ettei
se käy päinsä. K u n hän illansuussa erään kanssamatkustajan seurassa yrittää kadulle, kohtaa heitä siellä niin
kaamea hiljaisuus — samalla kun kauhistuneita katseita
ammutaan j o k a ikkunasta —, että he pian palaavat n e l jän seinän sisäpuolelle.
Muuten tunnetaan tanskalainen kirjailija kaikkialla.
Vuoristossa ojentavat nuoret tytöt hänelle kauneimmat
kukkasensa ja hotelleissa ja rautatievaunuissa saartavat
hänet hänen ihailijansa. Vaikeaan ristiriitaan saattaa
Andersenin kuningatar Viktorian kutsu, j o k a kehoittaa
häntä saapumaan vieraaksi pohjois-Skotlannin linnaan,
missä kuningatar paraikaa oleskelee. Kuningattaren
armollinen kutsu saavuttaa runoilijan jo toisen kerran,
ja tuskallisen taistelun jälkeen, kuten Lontoossakin, jossa
hän ensi kerran oli vastaanottanut samanlaisen suosionosoituksen, hänen on p a k k o kieltäytyä: hän on liian
rasittunut. S y y , j o t a hän ei mainitse, liittyy lisäksi k i e l t o o n : hänellä ei o l e varoja. Kuitenkin tiesivät s a n o m a lehdet laajasti kertoa tanskalaisen kirjailijan vierailusta
kuningattaren luona — tiedettiin Andersenin m u u n
muassa esittäneen tarinoitaan —, j o p a lausui j o k u lehti
paheksumisensa siitä, ettei tällainen kunnianosoitus m i l loinkaan ollut tullut englantilaisen kirjailijan osaksi.
84
Kaipaus mielessä jätti Andersen Skotlannin ja palasi
Lontooseen. Mutta L o n t o o oli tyhjänä, kaikki tuttavat
poissa. Tapahtui jotakin harvinaista: Andersenin v a l tasi koti-ikävä. Ja hän kääntyi kotimatkalle.
Hampurissa hän tapasi tanskalaisia, j o t k a kertoivat
hänelle ensi työkseen, että eräs pilalehti suurenmoisen
hauskasti oli kuvannut hänen Englannin-matkaansa.
Andersen oli esitetty laakeriseppel päässä, käsissä rahasäkki. Se oli ollut suurenmoisen hauskaa! Andersenia
ei se huvittanut. Päästyään kotiinsa Kööpenhaminassa
sattui hän seisomaan ikkunassa. Silloin pysähtyi kaksi
herraa häneen katsomaan, toinen osoitti häntä s o r m e l laan ja sanoi: »Katsohan, tuolla seisoo meidän kuuluisa
ulkomaalainen orangutanimme!» Andersen tunsi: » S e oli
raakaa — se oli häijyä — se sattui sydämeeni — se ei
unohdu!» Toiselta puolen kuuli kirjailija tämäntapaisia
asioita: » M i n u n t ä y t y y myöntää, etten koskaan oikein
ole lukenut teitä, mutta nyt minä sen teen. Teistä on
aina puhuttu niin halventavasti, mutta ei ihmistä Englannissa vastaanoteta sillä tavalla, jos hän on v ä h ä p ä töisyys! Minä tunnustan suoraan, että kokonaan olen
muuttanut mieltäni teidän suhteenne.»
Vuosi 1848 koitti. Jo v u o d e n ensi päivinä sairastui
kuningas. A n d e r s e n sai kuitenkin kutsun saapua teetä
juomaan ja hän viettikin illan kuninkaan ja kuningattaren luona, lukien heille pari lukua tekeillä olevasta
romaanista sekä tarinoitaan. Kuningas ei jaksanut olla
ylhäällä, mutta lausui vuoteestaan iloisesti ja ystävällisesti kirjailijan lähtiessä: näkemiin! Sairaus tuli k u i tenkin y h ä v a k a v a m m a k s i ja Andersenin levottomuus
kasvoi päivä päivältä. Eräänä iltana hän seisoi lumessa
linnan edustalla, j o n k a sisällä hänen rakas kuninkaansa
kamppaili elämän ja kuoleman vaiheilla. K u i n k a paljon
ymmärtämystä ja h y v y y t t ä kirjailija olikaan saanut
kokea hänen puoleltaan. K u i n k a orvoksi hän jäisikään,
jos kuningas otettaisiin häneltä pois. Oli kylmä, tuli
pimeä, A n d e r s e n tuijotti tuijottamistaan linnan i k k u noihin.
Samana iltana kuoli kuningas.
85
IX
Vuosi 1848 oli koittanut ja suurten aikojen aallot v y ö ryivät Tanskaan asti. Maailmanhistorialliset tapahtumat
tärisyttivät Eurooppaa, vallankumous oli puhjennut
Pariisissa ja Saksassa leimusi kapina. Jonkin aikaa sai
Tanska vielä nauttia rauhaa, sitten ulottivat melskeet
maininkinsa tänne asti. Tanskaan yhdistyneessä saksalaisessa Holsteinissa syttyi kapina. Tanskalaiset taas
vaativat, että Slesvig, j o k a oli kiinteästi yhdistetty H o l steiniin ja samoin kuin Holsteinkin vain löyhästi T a n s kaan, liitettäisiin Tanskan valtion erottamattomaksi
osaksi, koska sen pohjoinen puolisko oli asutukseltaan
tanskalainen.
K a i k k i skandinaavialaiset kansat täytti voimakas y h teistunto. Vapaata v a l t i o m u o t o a vaativat kansanjoukot
kulkivat kansallisen innostuksen valtaamina K ö ö p e n haminan katuja. Satujen runoilija katseli ihmeissään
uutta sukupolvea, j o t a hän ei tuntenut. Hänet valittiin
komiteaan, j o n k a piti v a l v o a ettei järjestys kaupungissa
häiriytyisi, ja niin hän läheltä joutui näkemään k o k o
liikkeen.
Hän koetti m y ö s k i n , vaikuttavien henkilöiden k e h o i tuksesta, Euroopan sanomalehdistössä esittää tanskalaisten ja saksalaisten välisiä suhteita.
Sotaa SlesvigHolsteinin saksalaisten ja Tanskan välillä ei voinut v ä l t tää.
Saksalaisten avuksi tuli Preussi, tanskalaisten
Ruotsi. Innostus oli ennenkuulumaton. Ylhäinen ja
alhainen taisteli rinnan riveissä. A n d e r s e n eli ikäänkuin omassa lihassaan läpi sotamiesten vaivat. K u k a
saattoikaan heltymättä kuulla heidän kärsimyksistään ja
urotöistään! Eräs lääkäri oli saanut sairaalakseen k i r k o n ja teki työtä alttarin vahakynttilöiden valossa.
T a l v e n tullen t y y n t y i mieliala maassa j o n k i n verran,
mutta jännitys oli siinä määrin uuvuttanut Andersenia,
että hänen täytyi ajatella virkistystä. Hän tarttui tuttuun keinoonsa: matkustamiseen. Fredrika Bremer, j o k a
silloin sattui olemaan Kööpenhaminassa, n e u v o i häntä
lähtemään Ruotsiin ja sinne A n d e r s e n suuntaakin k u l kunsa.
T u k h o l m a n Kirjallisuuden Seurassa — j o n k a illanvie86
tossa Andersenin malja esitetään kauniin puheen ohella
— hän tutustuu runoilija ja kamariherra B e s k o w i i n ja
tämä v i e tanskalaisen vieraansa kuningas Oskarin luo.
Tottuneena liikkumaan hoveissa on A n d e r s e n pian T u k holman linnassa kuin kotonaan. Kuningas tuntuu hänestä
ensi näkemältä kuin vanhalta tutulta. Hän on aikaisemmin vastaanottanut Pohjantähden ritarimerkin ja saa
nyt tilaisuuden kiittää siitä. Kuningas puolestaan k e r too, että »kuningatar, minun v a i m o n i » tuntee A n d e r s e nin teokset ja haluaa tutustua tekijään. Pian on A n d e r sen päivällisvieraana linnassa, eikä vain y h d e n vaan
usean kerran. Hän esittää täällä tarinansa » P e l l a v a » ,
»Ruma ankanpoikanen»,
»Äiti»,
»Kaulus»,
»Kuusi»,
»Parsinneula» ja »Pieni tulitikkutyttö». K u n A n d e r s e n
lukee » Ä i d i n » , hän näkee kyynelten kiiltävän ylhäisen
isäntäväkensä silmissä.
Andersen p y y d e t ä ä n suureen juhlaan, j o n k a yleisö
hänen kunniakseen panee toimeen. Täällä hän tutun k i r jailijattaren, r o u v a Flygare-Carlénin taluttamana kulkee
taajojen ihmisjoukkojen läpi katua, j o l l e lapset sirottelevat kukkia. Juhla on kaunis ja tunnelmallinen, mutta
Andersen ajattelee kotoisia pilalehtiä. Hänen täytyy
kuitenkin näyttää iloiselta ja hän tempaa y h d e n lapsen
syliinsä ja suutelee sitä sekä juttelee toisen kanssa. K ö ö penhaminassa saan tämän kaiken kalliisti maksaa! hän
ajattelee.
Uppsalassa tutustuu kirjailijamme — eräässä y l i o p p i lasjuhlassa — säveltäjä Wennerbergiin, »Glunttien» tekijään, ja k ä y Geijerin haudalla. Hän palaa sitten läpi
Ruotsin kotiin päin, ja kaikkialla vallitsee kuin juhla.
Tiedetään, että satukuningas on liikkeellä, ja sekä l a p set että aikuiset kukittavat hänen tiensä.
Virkistyneenä palaa A n d e r s e n K ö ö p e n h a m i n a a n . K u vaukseensa »Ruotsissa» on hän mahduttanut vaikutelmat tältä matkalta ja arvostelukin teoksesta on tällä
kertaa suopea.
Vuosi 1850 toi heti tullessaan surun A n d e r s e n i l l e ja
k o k o Tanskalle: Oehlenschlägerin kuoleman. »Hänen
kuolemansa», kertoo Andersen, » o l i tuskaton. Lapset
olivat hänen luonaan ja hän p y y s i heitä lukemaan ääneen
sen kohtauksen murhenäytelmästään 'Sokrates', missä
87
tämä puhuu kuolemattomuudesta ja iankaikkisen elämän
varmuudesta.» Saattaa sanoa k o k o kansan kantaneen
tämän suurimman runoilijansa hautaan, sillä pitkällä
matkalla Frederiksbergiin vaihtuivat kantajat alituisesti,
tuhansiin nousevasta saattojoukosta tuli kuka halusi.
Surujuhlaan Frue Kirkessä olivat vanha Grundtvig ja
Andersen kirjoittaneet kantaatit.
K ö ö p e n h a m i n a a n oli pari vuotta sitten kohonnut suuri
kansanteatteri, j o t a kirjallisissa piireissä pilkattiin ehkä
sen vuoksi, että se oli syntynyt yksityisen yritteliäisyyden
eikä
kirjallis-taiteellisten
harrastusten varassa.
Kukaan huomatumpi kirjailija ei halunnut olla tekemisissä tämän teatterin kanssa. Johtajan kehoituksesta
kirjoitti A n d e r s e n satunäytelmän » E n e m m ä n kuin päärlyt ja kulta» sitä varten ja kappale saavutti suuren m e nestyksen. N y t olivat muutkin kirjailijat valmiit l u o vuttamaan töitään uudelle kansanteatterille. Andersenin
seuraavan kappaleen, » N u k k u - M a t i n » ensi-ilta annettiin
täpötäydelle katsomolle ja tämä ilta oli kirjailijalle
merkillinen siitä, että hänellä oli n y t tilaisuus muutam a n tunnin kuluessa k o k e a yleisön tuomion k o k o oikullisuus. Ensimmäisen näytöksen lopulla naurettiin ja
meluttiin, toisen näytöksen lopulla ivattiin ja pilkattiin,
kolmannen näytöksen alkaessa lähtivät useat pois,
sanoen: » R o s k a a kaikki tyynni! Tällä hetkellä he ovat
Kiinassa! Herra ties, mihin hänen mielikuvituksensa
lopulta viekään!» Mutta kolmannen näytöksen alussa
yleisö äkkiä kävi tarkkaavaiseksi ja ymmärsi kappaleen
aatteen. Ja kun esirippu laski, oli ihastus yleinen.
Andersenille merkitsi e n e m m ä n kuin julkinen kiitos
se tunnustus, minkä muutamat kansanmiehet NukkuMatista antoivat. Eräänä iltana tuli k ö y h ä käsityöläinen näytännön loputtua tekijän luo vedet silmissä,
puristi hänen kättään ja sanoi: »Kiitos, herra Andersen,
se on ihana kappale.» Joku tullimies, j o k a oli ollut teatterissa, oli puolestaan lausunut seuraavan arvostelun:
» M i n ä olen aina luullut, että ne joilla on rahaa ja jotka
ovat hienoja ovat onnellisia, mutta n y t minä näin, että
meidän muiden on yhtä h y v ä ; sen minä opin teatterissa,"
se oli aivan niinkuin saarna.» Kirjailija sanoo tähän:
» K e n e n k ä ä n arvostelu ei o l e tuottanut minulle suurem88
paaa iloa ja mairitellut minua enemmän kuin tuon k ö y hän, sivistymättömän miehen!»
Kirjailijan ilo loppui kuitenkin ennen aikojaan. Eräs
nuorempi virkaveli oli tehnyt parodian Nukku-Matista
ja tarkoitus oli esittää se toisessa teatterissa. A n d e r s e n
odotti pahinta, hän oli tottunut siihen täällä kotimaassaan. Hänen ysävänsä Örstedin kirje, täynnä tervettä
arvostelua ja tunnustusta, lohdutti häntä kuitenkin.
Syvän jäljen jättää Anderseniin erään hänen y s t ä vänsä kuolema sotatantereella.
Samasta taistelusta,
missä ystävä kaatui, antaa kirjailija sotamiehistä seuraavan kuvauksen: » M e i d ä n sotamiestemme kestävyys
on suurenmoinen, syvien soiden läpi he ryntäsivät v i h o l listen tulta kohti, juoksivat kukkulalta kukkulalle, ja
vaikka kartessit tappoivat heitä kuin kärpäsiä, seurasivat toverit ja karkottivat vihollisen sen varmoista asemista. Kunhan tämä taistelu vain olisi viimeinen, mutta
me emme tiedä, mitä vielä on edessä ja o n k o noiden
monien kallis elämä uhrattu turhaan. — Jumala, anna
toki totuuden p y s y ä totuutena, anna rauhan taasen k o i t taa yli maiden!»
Rauha seurasi taistelua ja voittoa. Päivät, j o l l o i n sotamiehet palasivat kotiin, olivat ilojuhlia. K u n A n d e r s e n
näki ensimmäisten astuvan kaupunkiin, vierivät k y y n e leet alas hänen poskiaan. Hän kirjoitti heille lauluja
täydestä sydämestään. Mutta hän sai pian surun, ehkä
tuntuvimpia elämässään: E m m a Hartmann, säveltäjän
rouva, ja H. C. Örsted kuolivat samalla viikolla, juuri
keskellä kotiinpalaavien j o u k k o j e n riemua. T ä m ä suru
oli miltei liian raskas kantaa. » M i n ä kadotin näissä m o lemmissa niin sanomattoman paljon: ensinnäkin E m m a
Hartmannin, j o k a reippaudellaan, iloisuudellaan ja l e i killisyydellään oli nostanut mieltäni, kun minä olin ollut
masentunut ja l y ö t y , hänet, jolta minä ikäänkuin saatoin
ammentaa aurinkoa, ja sitten örstedin, hänet, j o n k a
minä olin tuntenut kaikkina niinä vuosina, j o t k a olin
viettänyt Kööpenhaminassa, j o k a oli k ä y n y t minulle rakkaaksi, j o k a mitä suurimmalla myötätunnolla oli ottanut
osaa kohtaloihini.» Y h ä tuntuvammaksi oli tämän ajattelijan ja tiedemiehen vaikutus runoilijaan tullut. » Y h t ä
voimakkaasti kuin hänen sydämensä sykki kaikelle kau89
niille ja hyvälle, yhtä läpitunkevasti etsi hänen ajatuksensa aina totuutta.
Läpi tieteen v a l o n näki hän
aina Jumalan suuruuden.
Minä palasin aina niin
ajatukseltani selkeänä ja mieleltäni rikkaana herttaisen,
ihanan ö r s t e d i n luota
.» Tarinassaan » V i i m e i nen h e l m i » on A n d e r s e n kuvannut E m m a Hartmannia ja
mielialaa hänen arkkunsa ympärillä. M y ö s k i n hänen
tyttärensä, pieni Maria, esiintyy tarinassa » V a n h a talo».
Pieni Maria oli oikea säveltäjän lapsi, herkästi musikaalinen ja tunteellinen. K u n hän kuuli soittoa, täytyi
hänen alkaa tanssia, niin pian kuin hän oli oppinut k ä v e lemään. Äitinsä kuollessa sairastui lapsi ja äitinsä hautajaispäivänä hän kuoli.
A n d e r s e n m e n i r o u v a Hartmannin kuolinvuoteen
äärestä Örstedille, j o k a j o n k i n aikaa oli sairastellut.
Silloin hän kuuli, että tauti oli vaarallinen. » H ä n k u o l e e » , ajatteli A n d e r s e n tuskissaan, mutta ö r s t e d itse
uskoi paranevansa. »Sunnuntaina minä nousen!» sanoi
hän. Sunnuntaina hän nousikin, mutta toisessa elämässä.
» K u n minä tulin taloon, kamppaili hän k u o l e m a n kanssa,
hänen vaimonsa ja lapsensa olivat vuoteen ympärillä,
minä istuuduin viereiseen huoneeseen ja itkin — olin
menehtymäisilläni. — Talossa vallitsi rauha, kristityn
hiljainen rauha!»
K u n kevät näiden surun päivien jälkeen koittaa, valtaa Andersenin halu lähteä lentoon ja alkaa uudelleen
elää. Hän lähtee tervehtimään ystäviä Prästön lahdella
ja samana päivänä saapuu taloon kauan odotettu haikarapari, alkaakseen rakentaa pesää katolle, j o n n e sitä
varten on pantu k ä r r y n p y ö r ä pesän alustaksi. Andersen
näki, pihaan ajaessaan, linnut lennossa ja piti sitä hyvänä
enteenä: se tiesi, että hän pääsisi matkaan. H ä n ei ollut
k ä y n y t Saksassa sodan jälkeen ja ikävöi siellä olevia
ystäviään. Niinikään hän tunsi tarvetta k ä y d ä kaatuneitten maanmiestensä haudoilla ja nähdä seudut, missä
he olivat vuodattaneet verensä. A n d e r s e n lähti lentoon,
lähti tanskalaisempana kuin milloinkaan, mutta k a u e m mas ei hän tällä kertaa tullut kuin että näki Pragin
tornit. Matkan merkillisimpänä tuttavuutena hän mainitsee erään harvinaisen älykkään nuoren naisen, jonka
90
kanssa hän keskusteli rautatievaunussa Leipzigin ja
presdenin välillä. Se oli neiti Antoinette B o u r b o n , L u d vig X V I : n ja Marie Antoinetten pojantytär.
Syksyllä 1851 sai A n d e r s e n Tanskassa professorin
arvonimen.
Seuraavana keväänä hän ottaa takaisin mitä edellisellä
ulkomaanmatkallaan menetti: tapaa tuttavat, j o t k a silloin olivat poissa. Tähän aikaan vaikutti Weimarissa h o v i kapellimestarina Liszt, varsinkin tehden työtä W a g n e r i n
musiikin hyväksi.
A n d e r s e n j o u t u u seurustellessaan
Lisztin kanssa tilille mielipiteistään tämän nousevan
suuruuden musiikin laadusta. Hän tunnustaa maalailevan valtavuuden Wagnerin sävelluomissa, mutta kaipaa
niissä musiikin kukkaa: melodiaa. A n d e r s e n k e r t o o :
»Myöhään illalla Lohengrinin-näytännön jälkeen tuli
Liszt luokseni aitioon. Hän oli vielä tulta ja leimausta,
minä istuin väsyneenä ja nääntyneenä. 'Mitä te n y t
sanotte?' kysyi hän; ja minä vastasin: » o l e n p u o l i k u o l lut! Lohengrin tuntuu minusta olevan ihmeellinen h u m i seva puu ilman kukkia j a hedelmiä. Ä l k ö ö n minua y m märrettäkö väärin, tuomioni musiikista merkitsee sitäpaitsi vähän, mutta minä vaadin tältä taiteelta samaa
kuin runoudelta, k o l m e a tekijää: järkeä, mielikuvitusta
ja tunnetta, ja viimeksi mainittu ilmenee melodiassa!
Näen Wagnerissa n y k y a j a n ajattelevan säveltäjän, hän
on suuri järjessä ja tahdossa, hän kaataa mahtavalla v o i malla maahan kaikkinaista vanhaa, mutta minä kaipaan
hänessä sitä jumalallista kipinää, mikä annettiin M o z a r tille, Beethovenille.
»
Matkalla Nurnbergiin sattui Andersenille seuraava
tapaus. Rautatievaunussa istui hänen vieressään isä ja
poika. Isä osoitti lapselle sähkömagneettista lankaa
ulkopuolella ja sanoi: » S e on tanskalaisen Örstedin k e k simä!» Andersenin sydän löi kovasti. Hän oli onnellinen
siitä, että kuului samaan kansaan kuin keksijä.
Kirjailijamme pitää Miincheniä Saksan mieltäkiinnittävimpänä kaupunkina. T a i d e on siellä j o k a suhteessa
huomattavasti edustettuna. Teatteri on niin j o h d o n kuin
näyttelijävoimien puolesta suorastaan kukoistavalla k a n nalla. Andersen, j o k a kirjeenvaihdon kautta oli ollut
tekemisissä teatterin intendentin kanssa, sai häneltä heti
91
käytettäväkseen kokonaisen aition teatterissa. K u n i n gas M a x kutsui hänet metsästyslinnaansa Starnbergerj ä r v e n rannalla. Hän tunsi tanskalaisen kirjailijan t u o tannon ja piti erikoisesti »Improvisaattorista», »Pienestä
merenneidosta» ja »Paratiisin yrttitarhasta». Päivällispöydässä esitti kuningas maljan Andersenin runottarelle. Lähdettiin soutelemaan. Oli harmaa sää ja pilvet
kiitivät taivaalla. V e n e irroitettiin, k o m e a t soutajat tekivät kunniaa airoilla. A n d e r s e n luki veneessä » R u m a n
ankanpoikasen». Hetkeksi astuttiin sitten maihin p i e neen saareen, seurue jäi etäämmä ja kuningas ja hänen
vieraansa istuivat kahden penkillä, v e d e n partaalla.
Kuningas puheli Andersenin töistä, kaikesta mitä Jumala
oli antanut hänelle, puhui siitä miten kummallisesti
ihmisten kohtaloja johdettiin ja miten lohdullista oli
aina saada turvata Jumalaan. A u r i n k o tuli esiin pilvistä,
alpit hohtivat punaisina. Kotimatkalla luki A n d e r s e n
tarinat » Ä i t i » , »Pellava» j a »Parsinneula».
Tällä ulkomaanmatkalla tapasi A n d e r s e n pitkästä
aikaa kuuluisan ruotsalaisen laulajattaren Jenny Lindin,
j o n k a vaikutus tanskalaiseen saturunoilijaan on, hänen
o m i e n sanojensa mukaan, ollut harvinaisen suuri. Jenny
Lindin avulla oppi A n d e r s e n ikäänkuin enemmän u n o h tamaan itsensä ja tuntemaan taiteen p y h y y d e n , sen k u t sumuksen, j o n k a Jumala oli antanut hänelle. Jenny L i n din taiteelle oli ominaista sen totuus, raikkaus ja l u o n nollisuus. »Näyttämöllä hän oli suuri taiteilijatar, j o k a
loistollaan voitti k o k o ympäristönsä, kotona huoneessaan
hän oli ujo nuori tyttö, jossa asui lapsen mieli ja lapsen
hartaus.» K u n Jenny L i n d oli antanut ensimmäisen
konserttinsa Kööpenhaminassa ja ylioppilaat hurmautuneina tulivat soihtukulkuein kunnioittamaan häntä, hän
lauloi heille kiitollisuutensa, pakeni sitten huoneensa
nurkkaan itkemään ja A n d e r s e n kuuli hänen kuiskaav a n : »Niin, niin, minä tahdon tehdä työtä ja ponnistaa
edistyäkseni, kunnes taas tulen Kööpenhaminaan.» Jenny
Lindin ja Andersenin välillä syntyi kaunis y s t ä v y y d e n
suhde — Andersen sanoo sitä veljen ja sisaren suhteeksi.
He kohtasivat toisensa usein Euroopan sivistyskeskuksissa. Heidän maineensa tähdet kohosivat rinnan,
Jenny Lindin tähti kohosi n o p e a m m i n ja loisti kirk92
kaammin, mutta m y ö s k i n l y h y e m m ä n ajan. Kerran o l i vat Berliinin sanomalehdet kauniisti kertoneet, miten
nämä m o l e m m a t pohjolan lapset yhdessä olivat viettäneet uudenvuodenaaton. Yhdessä he kerran pyhässä
hartaudessa seisoivat W e i m a r i n hautakappelissa Goethen
ja Schillerin hautojen ääressä. Ja kun » p o h j o l a n satakieli» m y ö h e m m i n laulullaan valloitti k o k o L o n t o o n , oli
hänen ilonsa ja sydämensä l ä m p ö entinen, kun hän
tapasi täällä Andersenin, » v e l j e n » . Wienissä, m o n i e n
vuosien perästä, näki A n d e r s e n vihdoin Jenny Lindin
pianisti Goldschmidtin rouvana. G o l d s c h m i d t vastaanotti puolisonsa nuoruudenystävän h y v i n rakastettavasti
ja heidän pieni poikansa tuijotti Anderseniin suurin silmin. Taasen kuuli A n d e r s e n Jenny Lindin laulavan, »se
oli riemuitseva, livertelevä lintu, niin ei satakieli soita
eikä laulurastas viserrä, siihen tarvitaan lapsensielu,
ajatteleva sielu — sen laulun laulaa vain Jenny G o l d schmidt.» Ja A n d e r s e n tulee siihen johtopäätökseen, että
Jenny L i n d on tehnyt syntiä pyhää henkeä vastaan j ä t tämällä näyttämön, hän on ollut kutsumukselleen u s k o ton! O u d o n surullisena, samalla kertaa alakuloisena ja
iloisena hän jättää nuoruutensa ystävättären.
Marraskuussa v. 1871 l u e m m e Andersenin p ä i v ä k i r jasta: »Sain 16 sivua pitkän kirjeen Jenny Lindiltä, j o k a
miehensä ja tyttärensä kanssa on Firenzessä; 20 vuoteen
en ole saanut häneltä kirjettä.» E m m e erehtyne, j o s o l e tamme Andersenin ihanan kertomuksen »Piilipuun alla»
syntyneen Jenny L i n d - m u i s t o j e n pohjalla.
V. 1853 raivosi Tanskassa ankara kulkutauti, j o k a
muitten muassa riisti pois Andersenin ystävän ja k u s tantajan, kanslianeuvos Reitzelin.
Hänen viimeinen
suunnitelmansa oli ollut julkaista helppohintainen l a i tos A n d e r s e n i n koottuja teoksia. Kirjailija ryhtyi nyt
toteuttamaan tätä suunnitelmaa, iloiten siitä, että hän
saisi tuotannostaan »karsia pois y h d e n ja toisen kuivan
oksan». Samalla hän halusi laajentaa suurta elämäkerrallista teostaan »Elämäni tarina», niin että hänen p e r soonallisuutensa kävisi selväksi. Syksyllä 1853, tasan
viisikolmatta vuotta siitä, kun A n d e r s e n oli tullut y l i oppilaaksi, alkoi tämä t y ö ja viidentenäkymmenentenä
syntymäpäivänään, siis huhtikuun 2 p. 1855, hän päät93
tää »Elämänsä tarinan», j o t a on verrattu m u u n muassa
Rousseaun Tunnustuksiin. Loppusanat kuuluvat:
»Elämäni tarina tähän hetkeen asti lepää siis n y t
edessäni k o k o rikkaudessaan, kauneudessaan ja l o h d u l lisuudessaan! — Pahastakin on tullut hyvää, surusta
iloa, kaikesta on tullut syvällinen runoelma, minä p u o lestani en pystyisi sellaista tekemään. Tunnen olevani
onnen lapsi! Niin m o n e t ajan jaloimmista ja p a r h a i m mista o v a t rakkaudella ja v i l p i t t ö m y y d e l l ä lähestyneet
minua, harvoin on luottamukseni ihmisiin tullut p e t e tyksi, katkerissa, raskaissa päivissä uinuu niissäkin siunauksen itu! Sekin v ä ä r y y s mitä luulin kärsiväni, sekin
käsi, j o k a raskaana tarttui kehitykseeni, toi mukanaan
siunauksen.
Sitä m u k a a kuin k u l j e m m e Jumalaa kohti, haihtuu se
m i k ä oli katkeraa ja tuskallista, ja se mikä oli kaunista
jää, se erottautuu kuten taivaankaari tummaa pilveä
vasten. T u o m i t k o o t ihmiset minua lempeästi, niinkuin
minä sydämessäni tuomitsen heitä ja niinkuin he suovat
että heitä tuomittaisiin! Elämän tunnustukset sisältävät
kaikille jaloille j a h y v i l l e ihmisille jotakin ripin p y h y y destä; turvallisesti minä teen tunnustukseni. V i l p i t t ö mästi ja luottavasti, ikäänkuin olisin istunut rakkaiden
ystävien piirissä, olen kertonut elämäni tarinan.»
T o d e l l a oli kaikki saturunoilijan elämässä kääntynyt
parhain päin. K o k e m u k s e t , yksinpä etsintä ja h a p u i l e minen kirjallisella alalla olivat koituneet hänen e l ä m ä n työnsä, sadun ja tarinan hyväksi. Pieninä v i h k o i n a oli
A n d e r s e n julkaissut satujaan k y m m e n e n v u o d e n aikana,
ennenkuin ne saivat osakseen varsinaista tunnustusta.
Siitä vihosta lähtien, j o k a ilmestyi v. 1845 (sisältäen
sadut: Enkeli, Satakieli, Pallo ja hyrrä sekä R u m a
ankanpoikanen) alkaa satujen ja tarinoiden v o i t t o kulku kautta maailman. K o t o i n e n k i n arvostelu antaa
viimein tunnustusta. L a i n a a m m e otteen eräästä tanskalaisesta arvostelusta, j o k a Andersenin omien sanojen
mukaan sisältää sen, mitä hän oli tahtonut saavuttaa.
»Satu julistaa lystillisen tuomiopäätöksensä n ä e n n ä i s y y d e n ja todellisuuden, u l k o k u o r e n ja sisäisen y t i m e n
välillä. Siinä k u l k e e kaksinkertainen virta: pinnalla
ivallinen, j o k a hulluttelee ja leikittelee sekä suurilla että
94
pienillä, sekä korkeilla että alhaisilla asioilla; sekä p o h jalla syvän v a k a v u u d e n virta, j o k a totuuden ja o i k e u den mukaisesti saattaa 'kaikki paikoilleen'. Sellainen
on totinen kristillinen huumori.»
X
Saavutettuaan p u o l e n vuosisadan iän oli Hans C h r i stian A n d e r s e n m y ö s k i n saavuttanut voimansa k e s k i päivän. Tästä p u o l e e n alkaa hänen elämänsä hiljalleen
kallistua iltaa kohti. Hänen tuotannossaan, enempää
kuin hänen elämänsä ulkonaisissa vaiheissa, ei tapahdu
huomattavampaa muutosta.
Sota v. 1863—1864 iskee Tanskan ruumiiseen a m m o t tavan haavan. Tänä aikana ei A n d e r s e n kirjoita mitään.
Hänen runottarensa oli m y k i s t y n y t surusta.
Vähitellen liukuu elämä takaisin vanhoihin uomiinsa.
Matkat, seurustelu, sadut ja tarinat täyttävät A n d e r s e nin päivät. Ja v a i k k a sekä kotimaa että ulkomaat jo
ovat julistaneet hänet kuolemattomaksi, niin pitää k o t o i nen arvostelu kuitenkin huolta siitä, ettei jännitys hänen
elämästään katoa. Hänen teostensa uusien painosten
yhteydessä ja teatterien silloin tällöin uudelleen ottaessa
esiin hänen kappaleitaan saattoi vanha sävy ilmetä s a n o malehtien lausunnoissa, ja vaikka toisaalta, ja paljon
huomattavammalta taholta, samaan aikaan satelemalla
satoi laakereita, eivät ne koskaan saaneet kirjoilijaa
unohtamaan niitä okaita, mitä tutulla K ö ö p e n h a m i n a l l a
häntä varten aina oli varastossa. V. 1867 esimerkiksi
julkaistaan eräs yksityinen kirjeenvaihto, missä tavataan
epäedullinen lausunto A n d e r s e n i n esikoisteoksesta. K i r jailijan päiväkirjamuistiinpanot antavat aavistaa, miten
lausunto on häneen sattunut.
A n d e r s e n p y s y y viimeiseen asti samana levottomana,
alituisesti vaihtelua j a n o a v a n a olentona kuin poikasenakin. Hänen sielunsa on alituisesti matkalla, kuten eräs
hänen maanmiehensä on hänestä sanonut. Kotimaassa
oleskellessaan hän vaihtaa usein asuntoa. Milloin hän
vuokraa pari huonetta jostakin yksityisperheestä, milloin
muuttaa hotelliin — m i k ä hänelle muistuttaa u l k o m a a n 95
matkoja, — milloin hän oleskelee j o n k i n v i i k o n maalla
tuttavien luona. K u n hän on saanut valmiiksi tarinan,
hän lukee sen uudelleen ja uudelleen ystävilleen ja h e i dän mielipiteensä kuuleminen on hänelle y l e n tärkeä.
Illat hän tavallisesti viettää teatterissa. Sairaanakin hän
m e n e e sinne, vaikkapa vain hetkiseksi. Ajanvietteeksi
hän leikkelee paperista kaikenlaisia esine- ja eläinkuvioita. Kuten pitkin elämäänsä, hän syö päivälliset eri
ystävien luona. Ruumiiltaan jo varsin riutuneena hän
haluaa yhä saada sielulleen sen vaihtelun, m i n k ä eri
ympäristön ja eri ihmisten näkeminen tuottaa. Hän ei
l u o v u näistä tottumuksistaan, vaikka hänen h e r m o t a u tinsa päivä päivältä k ä y v a k a v a m m a k s i ja pukeutuu y h ä
uusiin muotoihin. Hän varaa aina tuskiensa lomassa tarpeelliset hetket ystäviänsä varten. Hänen suhteensa
kuningashuoneeseen käy, sitä mukaa kuin hänen sairautensa kasvaa, entistä läheisemmäksi. Ylioppilaspiireissä
tapaamme hänet silloin tällöin esittämässä satujaan.
K u t e n poikasena pitää A n d e r s e n yhä tarkkaa lukua
v u o s i - ja syntymäpäivistään. Ne antavat aina aihetta
silmäyksiin taakse- ja eteenpäin sekä syytä itsetutkisteluun. Uudenvuodenaattona 1868 l u e m m e p ä i v ä k i r jasta: » M o l e m m a t v i i m e v u o d e t o v a t olleet minulle
onnelliset, 1867 oli juhlani Odensessa» (suurenmoinen
tilaisuus, missä syntymäkaupunki valitsi kuuluisan p o i kansa kunniaporvarikseen ja loistavasti valaisi talonsa
ja katunsa), »1868 ilmestyi 'Dryadi' ja sai sydämellisen
vastaanoton; minä sain niin paljon rahaa että miltei
luulin viettäväni rikkaan päiviä. Mitä tuo 1869 m u k a naan? Elänkö sen loppuun, o n k o K ö ö p e n h a m i n a a n tuloni
50-vuotisjuhla o l e v a viimeinen juhlavuoteni K ö ö p e n haminassa? M i n n e minä lennän, ulos maailmasta vai
maailmalle? Mitä m i n u l l e annetaan ja mitä minulle s u o daan? Herra Jumalani, älä sinä päästä minua, j o s itse
päästäisinkin itseni. Valaise y m m ä r r y k s e n i , o l e minulle
armollinen! Sinun tahtosi tapahtukoon! Kiitos, ikuinen
kiitos elonpäivistä täällä maan päällä!»
A n n a m m e päiväkirjanlehtien edelleen kertoa.
Helmikuun 11 p. (Eräissä tanssiaisissa.) »
siellä oli k o o l l a kukoistavaa nuorisoa, kävin alakuloiseksi, kun muistin, että n y t olin v a n h a . . . Istuin ylhäällä
96
kl. 2 asti ja tein runoja kuvakirjaan, j o n k a Mathilde
Örsted oli sommitellut veljenpojalleen.
Helmikuun 12 p:nä. » V o i n sangen huonosti, olin h e r mostunut ja tuntui siltä kuin olisin kävellyt puujaloilla.
Olin kaatumaisillani.»
Helmikuun 19 p:nä. » M e n i n kuulemaan Rasmus N i e l senin esitelmää yliopistolla. Se oli h y v i n mieltäkiinnittävää, mutta minä kuuntelin j o n k i n verran hämilläni,
k o k o esitelmä kun käsitteli minua miltei ainoastaan
saturunoilijana; hän tuskin kertaakaan mainitsi nimeäni.
Hän luki ja analysoi k o k o » L u m i u k o n » , tehden sen esitelmän keskustaksi. Tunsin mieleni ylennetyksi, ikäänkuin olisin ollut kuollut ja ulkoapäin saanut joutua
todistajaksi siihen, että yksi yliopiston kunnianarvoisista
professoreista piti minusta esitelmää K ö ö p e n h a m i n a n
yliopistossa . . . »
Kesällä samana v u o n n a saa A n d e r s e n nuorelta G e o r g
Brandesilta seuraavan kirjeen.
»Rakas herra Valtioneuvos!
Kaikista kirjoittajista olette Te enimmin tehnyt v ä ä ryyttä kritiikille, tukenut kansanomaisia ennakkoluuloja
ja saattanut sitä halveksumisen alaiseksi ja h u o n o o n
huutoon.
Minulle on kritiikki tiede ja intohimo ja tietysti minä,
kuten kaikki ihmiset, kuvittelen, että toistenkin pitää
nähdä miten erinomainen ammattini on.
Huomispäivästä alan Illustrered Tidningissä pienen
sarjan artikkeleja teidän saduistanne. P y y d ä n ettette
tuomitse niitä ennenkuin olette lukenut sarjan loppuun,
ja j o s Te näette, etten ole kostanut pahoja sanojanne
kritiikistä, niin uskokaa hiukkasen h y v ä ä esteettisestä
tieteestä ja sallikaa minun nauttia puoleltanne samaa
h y v y y t t ä kuin tähänkin asti.
Suurimmalla kunnioituksella ja sydämellisellä alttiudella kriitikkonne
G. Brandes.»
Andersen huomauttaa päiväkirjassaan, että j o l l e i k i r jeen alkupuoli ole leikkiä, niin se on suuri valhe. » M i näkö olisin kaikista kirjoittajista kielteisimmin suhtau7 — Talvio, Kootut teokset X I I I
97
tunut kritiikkiin, minä j o k a olen sietänyt sitä ja v a i e n nut. — En o l e tänään hyvällä mielellä.»
Brandesin artikkelit ovat sitä laatua, että A n d e r s e n
ne luettuaan on h y v i n tyytyväinen.
Elokuun 2 p:nä. » O l e n v ä s y n y t elämään ja raskaalla
mielellä tänään.»
S y y s k u u n 4 p:nä. »Tänään on kulunut 50 vuotta siitä
kun lähdin Odensesta.
Illalla olin luvannut lukea
satujani Ylioppilasyhdistyksessä kl. 8. Yhdistyksen v a n h i m m a t esiintyivät juhlapuvussa, suuri sali oli k o r i s tettu ja kateederille oli laskettu suuri kaunis ruusuk i m p p u , ympärillään laakereja, minua varten. Sali oli
täpötäynnä. — — K u n olin lopettanut, astui p u h e e n johtaja esiin ja kiitti minua kauniin sanoin.
Tänään
oli merkkipäivä ja sen j o h d o s t a olivat he nyt asettaneet
kuvapatsaani yhdistyksen saliin kuuluisten miestensä
j o u k k o o n . Kajahti yhdeksänkertainen e l ä k ö ö n - h u u t o .
Minä kiitin ja sanoin, että he olivat tuottaneet minulle
h y v i n suuren ilon.
Erinomaisen hyvällä mielellä
tulin kotiin.»
S y y s k u u n 6:tta päivää, nim. sitä, j o l l o i n A n d e r s e n oli
ensi kerran saapunut Kööpenhaminaan, juhlittiin sitäkin varhaisesta aamusta m y ö h ä ä n iltaan. Juhlan jälkeen
sai A n d e r s e n — ja tämä alkoi jo kuulua päiväjärjestykseen, mutta k ä v i varsinkin juhlien jälkeen suorastaan
ahdistavaksi — j o u k o n kerjuukirjeitä. Osa yleisöä n ä k y y
luulleen hänen olleen varoissa. Kuitenkaan hänellä ei
ollut kuin sen verran että hän tuli toimeen.
S y y s k u u n 8 p:nä. »Läksin junalla Charlottenlundiin
ja menin asemalta Bernstorfiin. Kuningas vastaanotti
minut erittäin sydämellisesti, puhui lapsenmielestäni ja
siitä miten kaikki kansanluokat minua rakastivat ja mitä
olin tehnyt kirjallisuuden h y v ä k s i . . . Hän vei minut
sitten puutarhaan ja taittoi minulle y h d e n kuningattaren ruusuista, hän pisti sormensa verille . . . K u n minun
piti lähteä, antoi kuningas valjastaa vaunut. K u s k i sai
käskyn odottaa kruununprinssin luona sekä sitten saattaa minut asemalle . . . Kruununprinssi puheli kanssani
kauan ja sydämellisesti.»
Edellisinä vuosina, käytyään Espanjassa ja Marokossa
asti sekä 1868 Pariisin maailmannäyttelyssä, tapaamme
98
Andersenin milloin Wienissä, Münchenissä, Genevessä,
Marseillessa tai Nizzassa. Hänen ystävänsä Jonas Collin
( n u o r e m p i ) , j o n k a terve suorasukainen luonne aina silloin tällöin elämän varrella on matkaansaattanut y h t e e n törmäyksiä ystävien kesken, on muutamilla näistä m a t koista mukana ja, huolimatta hetkellisistä e r i m i e l i s y y k sistä, turvautuu sairasteleva Andersen silminnähtävällä
mielihyvällä voimakkaaseen lapsuutensa toveriin. Jonas
Collinin kertomuksessa saamme luoda silmäyksen niinsanoakseni kulissien taakse, saamme nähdä kappaleen
kuuluisan miehen elämää, j o t a hän tuskin itse olisi, a v o mielisyydestään huolimatta, tullut meille esittäneeksi.
Collin kuvaa leikillisesti erään illan ystävysten palatessa
pitemmältä matkalta kotimaahan.
»Maaliskuun 7 päivänä me saavuimme Fredericiaan
ja m e n i m m e jo kl. 8 levolle, koska meitä väsytti ja
Andersen oli vilustunut. O l i m m e juuri nukkuneet, kun
o v e e m m e koputettiin. A n d e r s e n törmäsi y l ö s ja huusi
minulle: 'Nouse pian, täällä on varmaan varkaita.' —
'Eivät ne koputa', vastasin minä ja yritin nukkua u u d e l leen, mutta Andersenin uudistaessa pyyntöään minä
nousin ja avasin o v e n . O v e n takana seisoi hotellin
isäntä, p y y t ä e n tuhannesti anteeksi, että oli herättänyt
meidät, mutta kaupungin laulukunta oli saapunut k u n niatervehdykselle. 'Mitäs minä ihmisraukka nyt teen',
vaikeroi A n d e r s e n . — 'Mitäs muuta kuin puet yllesi ja
menet vastaanottamaan kunniatervehdystä.' — 'Etkö sinä
tule m u k a a n ? ' — 'Ei kiitos, eihän minua ole p y y d e t t y
tulemaan.' Huoneessa oli pimeä ja etsiessään tulitikkuja kaatoi A n d e r s e n k u m o o n erinäisiä esineitä, m u u n muassa vesilasin. V i h d o i n saimme tulta kynttilään,
mutta astuessaan sängystä pisti A n d e r s e n jalkansa
veteen. — — Vastoinkäymiset eivät vielä loppuneet
tähän. Kiireessä hän veti housut nurin jalkaansa; tämä
täytyi tietysti välttämättä korjata. Pitkin pukeutumista
sattui samantapaisia erehdyksiä ja samassa määrin k a s v o i kirjailijan epätoivo. Ä k k i ä hän kuitenkin huomasi
tilanteen koomillisen puolen ja purskahti nauruun. J o n kinlaisessa asussa hän loppujen lopuksi pääsi saliin ja
hetken kuluttua alkoi sieltä kuulua laulua. L y h y i d e n
väliaikojen jälkeen, j o l l o i n en saattanut erottaa mitään,
99
toistui laulu ja sitten A n d e r s e n palasi. 'No, miten sinä
s e l v i y d y i t ? ' kysyin. 'Huonosti, kaikki meni hullusti',
vastasi hän. 'Minut asetettiin tuolille, minulle pidettiin
p u h e ja sitten he lauloivat ja huusivat eläköötä. T ä y tyihän minunkin sanoa jotakin ja niin minä kiitin ystävällisestä vastaanotosta ja kauniista laulusta. K y s y i n
k u k a oli kirjoittanut kauniit sanat, mitkä minulle oli
lausuttu (luonnollisesti en ollut y m m ä r t ä n y t niistä m i tään) ja minulle vastattiin, että minä itse olin kirjoittanut ne. Onhan se kauheaa!' Minä lohdutin häntä m i n k ä
taisin ja pian me n u k u i m m e . »
Valoisten ja iloisten elämysten rinnalla täyttävät r u u miilliset ja sielulliset kärsimykset vanhenevan runoilijan
päivät ja k u o l e m a n ajatus astuu y h ä lähemmä häntä.
Dickensin k u o l e m a ja ranskalais-saksalainen sota ovat
osaltaan omiaan rasittamaan hänen kipeitä hermojaan.
» — — Lakkaamatta o v a t Ranskan kauhut mielessäni,
minun t ä y t y y elää läpi ne, nähdä itseni painettien l ä v i s tämänä, nähdä k y l i e n palavan, ystävien kuolevan, tai
minut heitetään vankeuteen niin että minä näen siitä
unta.
Sota on k o k o n a a n vallannut minut, lakkaamatta ajattelen kauhuja, joita Ranskan kansa ja saksalainen sotamies k o k e e . Herra Jumalani, kuinka saattaakaan kuninkaan sydän kestää tämän kaiken! K u i n k a
t y y n e n ä ja sydämellisenä hän kerran puhuikaan minulle,
ja hänen kuningattarensa sanoi: ' K u n m i n ä olen oikein
surullinen, luen Andersenin satuja ja saan lohdutusta ja
virkistystä.' — — K o k o y ö n minä vietin kuumeessa,
vasta aamupuoleen nukuin, olin sairas . . . p ä i v e m m ä l l ä
v o i n paremmin. Sota on tekemäisillään minut m i e l i p u o leksi, en uskalla puhua siitä ainoallekaan ihmiselle.»
— — »En v o i muuta ajatella kuin Pariisin piiritystä.
N a p o l e o n ensimmäinen ehkei saa nukkua rauhassa h a u dassaankaan, j o n k a p o m m i t ja kranaatit helposti v o i v a t
hävittää.»
A j a n kirjallisista tapauksista huomattavimpia ovat
tällöin ensimmäiset tanskalaiset Ibsen-esitykset. A n d e r senin vaikutelma »Nuorten liitosta» kuuluu: » S e esitettiin h y v i n ja oli hauska, mutta ei se mikään h u v i n ä y telmä o l e ; minua väsyttivät pitkät puheet vailla t o i m i n taa.» Jonkin aikaa m y ö h e m m i n , kun Ibsen on käymässä
100
Kööpenhaminassa, kertoo A n d e r s e n päiväkirjassaan:
»Lukenut l o p p u u n P e r Gyntin. Se on kuin hullun r u n o i lijan kirjoittama, ihminen m e n e e aivan sekaisin, kun
lukee tätä kirjaa. Runotkaan eivät ole hyvät, k o k o teos
vaikuttaa sairaalloisen villiltä. Minua harmittaa, että
tulin lukeneeksi kappaleen juuri nyt kun Ibsen ensi k e r ran tulee tänne. En koskaan ole nähnyt häntä, hän k u u luu olevan harvasanainen j a synkkä . . . Päivällisen j ä l keen hän tuli B l o c h i n kanssa, hän teki h y v ä n v a i k u t u k sen, puheli ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, me p i d i m m e
kaikki hänestä.
Esitin Onnen-Pekkaa, Ibsen piti
sitä niin runollisena.» M y ö h e m m i n nähdessään » K u n i n kaan-alut» p u h u u A n d e r s e n tästä kappaleesta suurella
ihastuksella.
Erittäin sydämellinen tuntuu olevan suuren norjalaisen kirjailijan Björnsonin ja tanskalaisen saturunoilijan
tuttavuus.
Muistiinpanoissa Norjanmatkalta 1871 ei
Björnsonin nimi puutu yhdeltäkään lehdeltä. »
—
Björnson oli a s e m a l l a . .. Hän asui kaukana maalla;
hänen pieni poikansa seisoi portilla liehuttaen nenäliinaansa, r o u v a B j ö r n s o n riensi ystävällisenä vastaan;
naisten j o u k o s s a oli W e l h a v e n i n sisar ja runoilija Lien
rouva. Huoneet olivat iloiset. Näin siellä Holbergin ja
Björnsonin veistokuvat, kukkia j a kuvia. Näköala v u o nolle.» Keskellä sitä juhlien ja kutsujen tulvaa, minkä
kohteena A n d e r s e n on Norjassa, tuntuu B j ö r n s o n t o i m i van hänen varsinaisena oppaanaan. Jollakin ihanalla
näköalavuorella tekevät runoilijat lähempää tuttavuutta.
Jättäessään Kristianian kaipaa A n d e r s e n B j ö r n s o n e j a
asemalla: kirjailijan vanha isä on juuri kuollut. Mutta
kuukautta m y ö h e m m i n saa hän Björnsonilta kirjeen,
missä m u u n muassa sanotaan: » . . . k a i k k i joita tapaan,
puhuvat siitä erinomaisen herttaisesta muistosta, minkä
jätit tänne ja miten vilpittömänä, iloisena ja lapsellisen
hyvänä sinä liikuit keskellämme. He lähettävät sinulle
kaikki minun kauttani kiitoksensa siitä, että vaikkapa
myöhäänkin, saivat tutustua sinuun, sinä nuoruuden
nuorin lapsensilmä.»
Toukokuussa 1871 oli A n d e r s e n alkanut kirjoittaa
tarinaansa »Täti Hammastauti» ja seuraavina k u u k a u sina on hän yhä tämän t y ö n kimpussa. Tällä tarinalla,
101
josta tulee Andersenin viimeinen, on silläkin juurensa
kirjailijan omassa kohtalossa: hän on pitkin elämäänsä
kärsinyt hammaskipua ja miltei viimeiseen asti se katkeroittaa hänen päiviään. Hänen hermonsa ovat ääärimmilleen kipeät ja ilonpilkahdukset käyvät yhä h a r v e m miksi. Syyskuun 6 p:ltä v. 1871 l u e m m e hänen p ä i v ä kirjastaan: »Tänään 53 vuotta sitten tulin k ö y h ä n ä p o i kana tänne kaupunkiin. Jumala on ollut minulle s a n o mattoman h y v ä j a armollinen. A n n o i n k ö y h ä l l e pojalle
3 mk ajatellen o m a a lapsuuttani. Tänään Tivolissa,
m i n n e en juuri milloinkaan mene, näin mainioiden tanskalaisten miesten j o u k o s s a m y ö s k i n o m a n veistokuvani,
oikealla olkapäällä istui kirjava perhonen; oliko se terv e h d y s juhlan kunniaksi, vertauskuva, vai merkitsikö
se, että minä tänä v u o n n a tulen jättämään maailman;
vasemmalla kädelläni oli suuri musta täplä, se oli kärpänen — oliko sekin allegoriaa?»
A n d e r s e n ei kuitenkaan vielä sinä v u o n n a tullut jättämään maailmaa.
24 p. tammikuuta ( 1 8 7 3 ) . »Nukuin y ö l l ä huonosti.
K e l l o tuli neljä ennen kuin pääsin jonkinlaiseen l e p o o n .
Olin tavattoman kärsimätön, v a i k k a koetin ajatella mitä
tuskia sairas v o i joutua kärsimään y ö n kuluessa ja
miten iloissani minun pitäisi olla, kun pääsen pelkällä
unettomuudella; sittenkin olin kiihdyksissäni ja tuskastunut elämään. Minusta tuntui, että jo olinkin kypsä, ja
miten vähän olin kuitenkin saanut aikaan! — A a m u l l a
tuli kirje Amerikasta; minua pelotti lukea sitä ja odotin
kuulevani jotakin j o k a masentaisi minua, mutta p ä i n vastoin, se oli kuin Jumalan sormen viittaus: Jumalan
avulla olin toki saanut aikaan jotakin. Muuan nuori
maanmies kirjoitti, että hän erään nuoruutensa k e v y t mielisen teon vuoksi, j o k a oli tuottanut häpeää k o k o
hänen perheelleen, nyt oli ollut kolmatta vuotta A m e r i kassa, palvellen sähkölennätinlaitoksessa. Hän oli v a r sinkin tänä j o u l u n a erikoisesti ikävöinyt Tanskaa ja v a n hempiaan; nyt hän siellä kaukana oli lukenut tarinani
'Komeetta', hän oli tullut ajatelleeksi 'menneisyyttä' ja
'tulevaisuutta', minun kirjoitelmani olivat tuottaneet
hänelle ylennystä ja lohdutusta, hän kiitti minua ja
p y y s i minulta kirjettä.»
102
Andersen ei saa kylläkseen ihmisten myötätunnosta.
Sen turvissa hän tuntuu elävän. Se hänet hetkittäin
havahduttaa siitä ärtyisyydestä, mikä enteilee hänen
loppuaan.
Terveytensä v u o k s i turvautuu A n d e r s e n vielä v i i m e
keinoonsa: ulkomaanmatkaan. L y h y e t päiväkirjamuistiinpanot Sveitsistä henkivät vielä j o n k i n kerran sitä
onnea, mitä satujen runoilija aina oli tuntenut u l k o mailla. Tauti ei kuitenkan häntä enää jätä. Kuuluisa
berniläinen lääkäri, j o n k a puoleen häntä on kehoitettu
kääntymään, luuli ensin hänen keuhkoissaan olevan
vikaa, mutta totesi m y ö h e m m i n , että vaikea h e r m o s t u minen oli syynä kärsimyksiin.
Raskasmielisyys kasvaa kasvamistaan. Ihmeteltävällä
joustavuudellaan A n d e r s e n kuitenkin kotiin tultuaan
taas k ä y täyttämään hänelle niin välttämättömiä seurusteluvelvollisuuksiaan.
L o p u l l a vuotta 1874 olivat useat Tanskan naiset päättäneet panna toimeen 1 kruunun rahankeräyksen lasten
kesken, jotta saataisiin pystytetyksi Andersenin m u i s t o patsas hänen 70:ksi syntymäpäiväkseen. K u n Andersen
sai tietää yrityksestä, se liikutti häntä. Mutta iloon
sekaantui pian katkera pisara, sillä niin outo ajatus kuin
että vielä elossa olevalle henkilölle pystytettäisiin m u i s topatsas, kohtasi tietenkin Kööpenhaminassa myöskin
vastustusta ja pilkantekoa.
Suhteellisesti parhaimmat tulokset rahankeräyksessä
antoi Odensen vaivaistalo. T ä m ä ilahdutti Andersenia
syvästi. Hänen ajatuksensa liikkui näihin aikoihin l a p suudenmuistoissa, kuten ihmisen mieli usein tekee k u o leman lähetessä. Hän kirjoitti runon sekä Odenselle että
ieman lähetessä. Hän kirjoitti runon sekä Odenselle että
muuten k o k o Tanskan kanssa suurenmoisesti viettämään
kuuluisan poikansa 70:ttä syntymäpäivää: hänen syntymätalonsa seinään piti muurattaman asianmukainen
marmoritaulu, teattereissa piti esitettämän » E n e m m ä n
kuin päärlyt ja kulta», j o h o n näytelmään kaikkien k o u lulasten piti päästä ilmaiseksi.
Huhtikuun 1 päivänä noudettiin kirjailija h o v i v a u nuilla linnaan ja kuningas ojensi hänelle D a n n e b r o g i n
103
ensi luokan ristin, kiittäen häntä sydämellisin sanoin
hänen elämäntyöstään. K u n A n d e r s e n kuvaili aikaa,
j o l l o i n hän puiston penkillä söi leipäpalaansa ja mainitsi
että samaan puistoon nyt pystytettäisiin hänen m u i s t o patsaansa, kostuivat kuninkaan silmät.
Seuraavaa päivää, Hans Christian Andersenin 70 s y n tymäpäivää vietettiin tavalla, j o k a vei voiton niistä m o nista juhlista, j o t k a hänen elämänsä aikana olivat toimeenpannut hänen kunniakseen. K o k o sivistynyt m a a i l ma säesti tanskalaisten juhlintaa.
Toukokuussa suunnittelee väsymätön A n d e r s e n taaskin ulkomaanmatkaa. Hänellä ei kuitenkaan ole v o i m i a
lähteä liikkeelle. Kesäkuussa hän p y y t ä ä saada tulla
ystävänsä salaneuvos Melchiorin luo. V i i m e vuosien
kuluessa on hänen kotinsa ollut häntä lähinnä ja nytkin
avaa ystävällinen » R o l i g h e d » hänelle tutut suojansa.
Kesäkuun 1 4 päivänä l u e m m e päiväkirjasta: » — —
Olen tänään h y v i n alakuloinen. Mitä minusta kurjasta
tuleekaan!» K e s ä k u u n 19 p:nä kirjoittaa A n d e r s e n v i i meiset muistiinpanonsa, j o t k a loppuvat sanoihin: »
olen silti surkea mies. A u r i n k o paistaa, minua palelee,
vaikka on tulta uunissa.»
K u i n k a kauas kantavatkaan nämä sanat. Itse asiassa
Andersenia aina oli palellut, v a i k k a yleisön myötätunto
ja sen suosion suitsutus olivat palaneet hänen tiellään!
R o u v a M e l c h i o r jatkaa nyt sanelun mukaan p ä i v ä k i r jaa ja panee paperille kirjailijan viimeiset tuotteet. H e i näkuun alussa s y n t y y pari runoa, toinen Fyenistä, t o i nen Sveitsistä. K u u k a u d e n lopulla panee A n d e r s e n
nimensä kirjeen alle, j o n k a uskollinen r o u v a M e l c h i o r
on hänen sanelunsa mukaan laatinut Jonas Collinille.
Andersenin viimeiset elonpäivät ovat tuskattomat,
sairas tuntee ainoastaan suurta väsymystä. Joka aamu
tuo r o u v a M e l c h i o r hänelle valkean ruusun ja ilonhäilähdys kuvastuu silloin hänen kasvoillaan. Samassa hän
vaipuu taasen horrostilaan.
Pitkien uniensa välissä
h y m y i l e e hän kiitollisena hoitajilleen.
Elokuun 4 päivänä 1875 päättyvät muistiinpanot
sanoilla: » N y t o n v a l o sammunut! Mikä onnellinen k u o lema. K l . 11 ja 5 minuuttia ( p ä i v ä l l ä ) veti rakas y s t ä v ä m m e viimeisen henkäyksensä.»
104
JUHLAVALKEAT
PUHEITA
Ensimmäinen
painos
ilmestyi
1948
J U H L A V A L K E A T
Ainainen kaipaus vetää meitä ihmisiä valoa ja juhlaa
kohden. Suurimpia onnettomuuksia, j o t k a v o i v a t meitä
kohdata, on silmäimme v a l o n menettäminen ja k y k y
tuntea hengen ylennystä juhlasta. Milloin me vain j u h laa valmistamme, kotona, kylässä tai kaupungissamme,
niin valkeiden sytyttäminen kuuluu tärkeimpiin valmistuksiimme. Tosin on muistettava, että m a h t a v i m m a n
juhlaroihumme, auringon kanssa, me yleensä e m m e
haluakaan kilpailla. K u n aamuyöstä k o k o o n n u m m e k u k kulalle vastaanottamaan auringon nousua, niin tuskin
on käsissämme soihtuja tai kynttelejä — vaan sensijaan
on sieluumme syttynyt kiihkeän odotuksen liekki ja
tämän sisäisen valkean kuumentamana seuraa m i e l e m m e
hämärää taivaanrantaa ja ihmettä mitä o d o t a m m e siellä
tapahtuvaksi: auringon sinipunervan valkean syttymistä
hämäryyteen. O d o t a m m e tätä äänettöminä, ikäänkuin
e m m e tätä aurinkojuhlaa koskaan olisi nähneet. Ja kun
tuo kuvaamattoman mahtava aurinko sitten levollisena
kohoaa e t e e m m e taivaalle, niin me tajuamme, että m e i dän maisen e l ä m ä m m e valtias, hän j o k a meille leivän,
lämmön, kaiken ilon ja valkeuden antaa, on keskipiste
tässä elämässämme, ja nöyrästi riemuitsemme hänestä.
Mutta kuitenkaan ei o l e mahdotonta, ettemme silloinkin seisoisi palavat soihdut kädessä odottamassa auringonnousua. Kaipaus saattaa ohjata meitä valaisemaan
yhdessä suuren valonantajamme kanssa ja seuraamaan
miten meidän vähäiset soihtumme siinä riutuvat n ä k y mättömiin, kuvastaessaan alttiuttamme.
K u n meidän pisin p ä i v ä m m e kallistuu iltaa k o h d e n ja
107
auringon k i e k k o etsii taivaan rantaa, silloin t ä y t y y m e i dänkin saada syttyä sen viimeisen hohteen mukana. S i l loin p y s t y t ä m m e j u h a n n u s r o v i o m m e , nostamme sen l i e kit seuraamaan pisimmän p ä i v ä m m e valoa. Ja j u h l a
on y m p ä r i l l ä m m e ja mielessämme. Juhlaa tiivistää k y l l ä
kaipauskin, sillä tästälähin lyhenee p ä i v ä m m e l y h e n e mistään.
Muistan erään juhannusaaton m o n t a - m o n t a vuotta sitten, kun me muutamat suomalaiset vieraalla maalla p ä ä t i m m e lähteä katsomaan juhannusvalkeita maaseudulle.
Meidän oli ikävä k o t o m a a m m e juhlavalkeita j a m e
u s k o i m m e jotenkuten p ä ä s e v ä m m e niitä likemmä, j o s
jättäisimme suurkaupungin tyhjät tomuiset kadut ja
tulisimme maaseudun vehmauteen.
Pikajuna kulki vuorimaastossa ja todella ainutlaatuinen juhlatulitus tapahtui y m p ä r i l l ä m m e .
Juhannustulien lukua oli m a h d o t o n laskea. N ä i m m e niitä niin
likellä, että saatoimme kuulla ihmisten iloisen p u h e e n sorinan, ja laulut ja pelit ja musiikin. N ä i m m e niitä
niin kaukana, että ne olisivat muistuttaneet kiiltomatoja,
j o l l e i niiden lieskat olisi olleet punaiset kuin rubiinikivi, j o n k a sisällä palaa kynttilänsydän. Olikohan kotiin
j ä ä n y t ketään, kun näitä valkeita oli näin sadottain?
V a r m a a n kaikki, j o i d e n veressä vielä elämän v o i m a a l ö y tyi, olisivat kiiruhtaneet juhlavalkeille. Ja kukapa sen
sanoo, etteivät vaarit ja m u m m o t k i n olisi tunteneet v a l o n
ja juhlan nuorentavaa liikahtelua olemuksessaan. O l i k o
äiti ottanut pienokaisensakin matkaan, niinkuin hän n o s taa hänet kätkyestä katselemaan joulukuusta? Me s u o malaiset j o u d u i m m e y h ä kiinteämmin mukaan tähän
juhlavalkeiden hurmaan, missä k i i d i m m e nopean k u l k u n e u v o m m e vauhdissa.
Jokaisen valkean ympärillä oli pienempi tai suurempi
ystäväpiiri, saman, ikuisen kaipauksen kutsumana. V a l o n
kaipaus oli kaikkialla kattanut juhlapöydän, j o n k a y m päriltä arkipäivän onnettomat ja pahat v o i m a t olivat
kaikonneet pois, ja kauneus ja hartaus täyttivät kalkit.
Lähestyvän y ö n vilpoisuus oli täynnä vihreiden yrttien
hengitystä. Näitä sai ihminen hengittää juhannusillan
korkeilla juhlavalkeilla.
Nyt, meillä Suomessa, on tultu saunasta ja on kiireh108
ditty valkeille. Siellä ei ole näin pimeä. Siellä ei nyt
tulekaan yö eikä pimeä!
Juhlan ja sen valkeiden kaipaus on siellä sama kuin
täällä. Se lohduttaa meitä. Se yhdistää meitä näihin
vieraisiin ihmisiin. Me tiedämme, että j o s astuisimme
minkä juhlavalkean ääreen tahansa täällä vieraalla
maalla, niin me o l i s i m m e tervetulleet. Juhlavalkeiden
kaipaus, j o k a täyttää maan piirin, saattaa yhdistää
ihmiset ystäviksi — vaikkapa vaan niiksi hetkiksi, j o l loin liekit k o h o a v a t korkeuteen.
M y ö s k i n tähtivalojen ja revontulten liekehtiminen
taivaalla ravitsee ihanasti meidän kaipaustamme ja j o h dattaa m i e l e m m e ikuisuuden esikartanoihin.
Näiden
suurten juhlavalaistusten vaikutelma ei saisi milloinkaan
lakata tenhoamasta ja hurmaamasta meitä. Sen tulisi
alati tehota meihin, ikäänkuin näkisimme sen ensi k e r ran.
Sillä juhlavalkeiden v o i m a on suotu meille juuri sitä
varten ettemme uupuisi siihen mitä o l e m m e tottuneet
kutsumaan »arjen harmaudeksi». Me saatamme varastoida itsellemme tätä v o i m a a ja kutsua sen esiin rinnastamme, kun elämän vaikeudet yrittävät meidät lannistaa. Taiteilijat elävät tästä voimasta. Mutta meihin
jokaiseen on luotu e n e m m ä n taiteilijaa kuin aavistammekaan, kunhan vaan t u l e m m e tästä lahjasta tietoisiksi
ja y m m ä r r ä m m e ryhtyä käyttämään sitä h y v ä k s e m m e .
L u o v a n , ylhäisen mielikuvituksen aarre lepää omassa
p o v e s s a m m e — juhlakaipauksemmekin sen ilmaisee,
niinkuin pienoiset kullanhiukkaset kimaltelevat puroissa,
joista kullankaivaja nostaa, kärsivällisyydellä ja v a i v a n näköä pelkäämättä ne palvelemaan ihmisen tarpeita.
Paljon on tuota tuskin silmin nähtävää kultakimmellystä
m e n n y t hukkaan, j a m e n e e j o k a hetki. Niin m y ö s m e i dän h e n k e m m e maailmassa, vahingoksi sille arjen aherrukselle, j o n k a tulee saada juhlavalkeansa jumalallisen
kaipauksemme aarteesta. Meidän kotimme, ihmiskoti,
kaiken maisen t y ö n p y h ä k k ö , vaatii juhlaa ja juhlavalkeita. Sillä m e , kodin ihmiset, o l e m m e luodut valkeuden
lapsiksi.
109
KUOKKA
J A
K I R J A
K u n ensikertalainen lähestyy sitä suomalaisen isänmaan osaa, j o k a kantaa nimeä Satakunta, hänet valtaa
juhlallinen kunnioituksen tunne. M i k ä suunnaton määrä
ihmistyötä sisältyykään lakeuteen, j o k a tuossa avartuu
eteemme!
Peltoa, peltoa y l i silmänkantamien, lakeutta vailla
rajaa ja rantaa! T ä m ä on m e r i tähkäpäitä, j o t k a sisarusten h e l l y y d e l l ä n u o k k u v a t toisiaan vasten, keinutellen ja kaulaten toisiaan.
Jäämme
kuuntelemaan,
u s k o m m e urkujen soittavan kirkosta kirkkoon, tai
kotien-ihmisten veisaavan kodista kotiin yli e t ä i s y y k sien. Ei, vaan viljavainiot laulavat ja kodeissa kalkkaa,
kalkkaa jokapäiväinen työnteko. Niin kuuluu elämän
o m a laulu pellolta pellolle ja kodista kotiin. Ja tämän
kaiken yllä laulaa Jumalan lintu, suven leivonen.
J o k a ensimmäisen kerran näkee Satakunnan lakeuden,
hän ajattelee: Satakunta, sinä v ä k e v y y s isänmaassa!
Mutta j o k a näkee Satakunnan lakeuden tuhannennen
kerran, hän tuntee: Satakunta, sinä koti, kallein maan
päällä!
Jos m e , hiljaiseen kiitollisuuteen vaipuneina, etsimme
vertauskuvaa, j o k a ikäänkuin yhteen kiteytymään sulkisi Satakunnan viljavainioiden suuren näyn — aivan
niinkuin me vierailla mailla v i i p y e s s ä m m e k i t e y t ä m m e
ä i t i m m e kuvaan
koko
kodin,
tai
siniristil i p u s t a t e e m m e isänmaan vertauskuvan, tai r i s t i n m e r k i n k i t e y t ä m m e kristinuskomme j a k o k o länsimaisen sivistyksemme symboliksi — niin astuu silm i e m m e eteen kylväjän juhlallinen hahmo. Ja ääni
sanoo: » K y l v ä j ä meni ulos siementänsä k y l v ä m ä ä n ja
110
hänen kylväessään putosivat muutamat siemenet tien
oheen ja linnut tulivat ja söivät ne. Toiset putosivat
kivikkoon, missä niillä ei ollut paljon maata, ja ne n o u sivat kohta oraalle, kun niillä ei ollut syvää maata.
Mutta auringon noustua ne poudittuivat, ja kun niillä ei
ollut juurta, niin ne kuivettuivat. Toiset taas putosivat
orjantappuroihin ja orjantappurat nousivat ja tukahuttivat ne. Ja toiset putosivat h y v ä ä n maahan ja antoivat
sadon, mitkä sata, mitkä kuusikymmentä, mitkä k o l m e kymmentä j y v ä ä . Jolla on k o r v a t kuulla, se kuulkoon!»
Hiljaisen onnen ja odotuksen päiviä ovat kylväjän
päivät, kun hän pimeän ja usein niin vaikean talven j ä l keen astuu pellolle. Hän on k o d i n isäntä itse, tahi kodin
isä. Joka tapauksessa hän on taattu ja vakaa mies. Hänen
silmänsä katsoo kauas ja määrätietoisesti, hän ohjaa
askeleensa huolellisesti ja työnsä vastuunalaisuuden tuntien. V a n k o i n askelin hän astuu vakoa, päästä päähän,
päästä päähän. Tässä työssä ei hutiloida, m a a vaatii
niinkuin Jumala vaatii. Joka pieninkin petollisuus tulee
ilmi kasvun päivänä ja korjuun päivänä. Tuhansien
tuhansina kevätpäivinä on kylväjä astunut Satakunnan
pellolle ja S u o m e n pelloille ja ajatellut samoja ajatuksia
ja valmistautunut samalla tavalla samaan tarkkaan j u h latyöhön. Ja niin kauan kuin Jeesuksen Kristuksen,
tämän peltotyön s y v i m m ä n kunnioittajan ja ihailijan
sanat ovat olleet S u o m e n kansalle tutut, on varmaan
moni kylväjä valmistautuessaan k y l v ö n t y ö h ö n , toistanut: » K y l v ä j ä meni k y l v ä m ä ä n . . . » J a hän o n m u i s tanut, että siemenet v o i v a t j o u t u a k i v i k k o o n tai tienoheen, tai ne v o i v a t antaa kymmenkertaisen tai satakertaisen sadon hyvässä maassa. Niin paljon riippuu
kylväjästä. O n k o kaikki tehty sillä ehdottomalla r e h e l lisyydellä ja alttiudella, mihin ihminen p y s t y y ? O n k o
muistettu, että m a a vaatii niinkuin Jumala vaatii?
Ennenkuin k y l v ä j ä tulee vaolle, on p e l l o n täytynyt
läpikäydä ankara m u o k k a u s . Oli kerran pieni poika,
j o k a joutui juoksemaan apilapellolle juuri kun k y n t ä jätkin olivat siellä. Kiiltävät auranterät viilsivät auki
heleää kukkanurmea. Jos kukkasissa olisi ollut punaista
verta, niin nyt sitä olisi vuotanut! Rytisten aukeni maan
rinta, raadellut juurakot kääntyivät nurin, syvät haavat
111
viilsivät vainion laidasta laitaan, m o n i e n kesien k u k k a s loisto syöksyi k u m o o n j a hukkui juuriensa alle. K y n täjien ja hevostenkin ponnistus kutsui esiin hien. Juuret olivat lujana v e r k k o n a kaiken sen kasvillisuuden
edessä, j o k a kerran oli välittänyt niille ravinnon, nyt
kaikki armotta j a julmasti revittiin j a r a a d e l t i i n . . .
Niin kyntäjä näki miten lapsi itki. Ja ruokaleponsa
aikana hän puhui lapselle: » E t k ö sinä sitä tiedä, että
maan rinta t ä y t y y näin tällä lailla aina väliin viiltää
auki. Jollei näin tehdä, ottaa rikkaruoho vallan eikä
heinä eikä vilja mikään kasva. Pelto on niin suurella
huolella hoidettava, muuten ei saada jokapäiväistä l e i pää. Ihminen koettaa usein päästä vilpillä ja siitä tulevat onnettomuudet, riidat ja lopulta sodatkin. Pelto
näyttää heti, o n k o synti nyhdetty juuriaan m y ö t e n .
Mutta tästä sopii ihmisen ottaa esikuvaa.» Ja siinä h e i dän istuessaan pientarella, kirkkaana syyspäivänä, kun
riihen tuoksu tuntui kuulaassa ilmassa, lapsi vapisevin
suupielin katsoi vanhaan kyntäjään ja k y s y i : »Sitäkö
te tarkoitatte, että ihmisenkin rinta näin viilletään . . . ?»
Ja vanha mies silitti hänen päätänsä: » . . .älä itke, älä.
K y l l ä on niin, että ihmisenkin rinta viilletään auki, jotta
hän kantaisi h y v ä ä hedelmää . . . » Niin, ennenkuin k y l väjä tulee vaolle, on rikkaruohojen ja ynseiden j u u r a k k o j e n täytynyt väistyä ja maan jalostua vastaanottamaan kallis siemen. K u k a l u k e e niiden kyntäjien ja
kylväjien määrän, j o t k a o v a t valmistaneet tämän Satakunnan viljalakeuden kantamaan moninkertaisia satoja.
Jälkipolvet v o i v a t vain aavistaa. He ovat olleet rauhan
t y ö n armeija S u o m e n maassa keskellä veristen vaatteid e n j a vainon vuosisatoja. H e ovat olleet uskon j a t o i v o n vähälukuinen armeija usein hävitetyssä ja nälkiintyneessä isänmaassa. E m m e k ä unohda peltotyön reserviä, äitejä, siskoja, poikasia, j o t k a vetivät auraa ja astuivat kylväjän paikalle, kun ei miestä enää ollut talossa.
K e r r a n k i n vainojen ja nälän aikaan, kun pappilan riihen
p e r m a n n o l l e oli koottu puhdas vilja, niin sitä oli pieni
kasa. Mutta se oli hallaisten vuosien jälkeen kuitenkin
puhdasta viljaa ja lupasi, ettei kylväjän v a k k a olisi
aivan tyhjä. Niin siinä, ennenkuin ruvettiin sitä p a n e maan säkkiin, pysähtyi riihiväki katselemaan jyväläjää
112
ja j o k u otti j y v ä s e n käteensä, pienen jyväsen, ja vei sen
suuhunsa kuin herkun. Niin tuli siihen vanha rovasti ja
lankesi polvilleen väkensä kanssa ja kiitti ja siunasi
puhtaan viljan. Ja j a k o i sen väkensä ja itsensä kesken,
että jokainen vähänkin saisi. . . Me u s k o m m e että ne
jyvät, j o t k a siitä kasasta lähtivät kylväjän vakkaan,
kantoivat h y v ä n sadon. Tämä tosi satu kylväjästä on
vain yksi niistä h y v i n monista, j o t k a Suomessa elävät
lakastumattomassa kauneudessaan. Mutta ennenkaikkea
laulavat isänmaan pellot — ja etenkin Satakunnan m a h tava viljalakeus, j o n k a n ä e m m e nykyisessä voimassaan
kaikkien uudenajan apuneuvojen m u o k k a a m a n a — p e l tomiehen kunniaa.
Mutta kylväjän vertauskuvan vierelle, meidän tarkkaillessamme kuinka se j a l o n a piirtyy lakeuden taivaanrantaa vastaan, nousee toinenkin s y m b o l i : hengen
ihmisen, ihmisen sellaisena j o m m o i s e n a hän vailla v i l p piä seisoo Jumalansa edessä. K u k a tai mikä soveltuu
kylväjän vierelle edustamaan hengen työtä? P a p p i k o ?
Äitikö? Opettajako? Kasvattajako, j o k a vastaanottaa
Mestarin sanat: Isä meidän, j o k a olet taivaassa . . . p y h i tetty o l k o o n sinun nimesi, lähestyköön sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi. .. anna meille meidän
syntimme anteeksi niinkuin mekin annamme . . . Ä l ä k ä
anna meidän sortua kiusaukseen, mutta päästä meitä
pahasta, sillä sinun o n valtakunta, v o i m a j a kunnia . . .
Tämä kuokan ja kirjan väki, sehän se rakentaa kodin
ja kansoittaa kodin. Kodista on kylväjä vuosisadasta
vuosisataan lähtenyt k y l v ö v a k k o i n e e n pellolle, kodista
on niin suurin uhrauksin ja vaikeuksin poika lähtenyt
kouluun, usein kauas kodista, usein vieraalle maallekin,
mutta aina länttä k o h d e n ja länsimaista valistusta k o h den eikä milloinkaan itään. Opinnälkä ja tiedonjano
ovat aina ja kautta vuosisatojen vetäneet suomalaista
nuorukaista ja neitoa tietämisen lähdettä kohden. S u o malaisessa o n k i r j a aina herättänyt kunnioitusta.
Äiti rukkinsa ääressä on ollut lapsen ensimmäinen o p e t taja, häneltä on aina riittänyt aikaa illoin painua l a p sensa puoleen rukoilemaan — sillä hänen ikivanhat v a i s tonsa ovat häntä vaatineet muistamaan, että Herran
pelko on viisauden alku. Maailman koulumatkalle, j o l l e
8 — Talvio, Kootut teokset X I I I
113
m o n e n m o n i varaton lapsi on saanut lähteä ilman muuta
turvaa kuin hengen eväät: k o d i n karut, kestävät ja kaikissa tilanteissa pätevät opetukset oikeasta ja väärästä,
ja taskussa virsikirja tai katkismus. Mutta suomalainen
on aina kartuttanut kirjastoansa. Hänen kirstunsa p o h jalla on aina ollut kirjoja pyhäiltaa varten eivätkä ne
ole olleet koristuksia ja huvin vuoksi, vaan ne ovat olleet
elämän leipää. Ne ovat luetut, tutkitut ja niiden n e u v o j a on seurattu.
Mikä suunnaton vastuunalaisuus kaikilla, j o t k a kynää
käyttävät ja sanaa käyttävät, sillä puhuttukin sana v o i
myrkyttää j a v o i pyhittää.
Näin oli ennenvanhaan, kirjat olivat silloin harvinaisia. Väitetään, että n y k y ä ä n m o n e n suuren talon isännät ostavat korukantisia kirjoja koristuksiksi h y l l y i l leen ja että niitä ei milloinkaan avata. Olisiko saattanut
näinkin olla? Mutta pohjaltaan tunnustautuu S u o m e n
kansa taatusti niiden lukuun, j o i l l e Herran p e l k o ja v i i saus, s.o. tietäminen ja taitaminen, ovat kulmakiviä tässä
elämässä. Tarvitaanko parempaa todistajaa kuin sotatalvi. A i n a seurasi k i r j a , uusitestamentti, virsikirja,
katkismus tai Vänrikki Stool sotamiestä »sinne j o n n e kin» ja kotirintamalla kokoonnuttiin kesken tulisen k i i reen kirjoista ammentamaan voimaa. Kiinteä h e n g e n yhteys näissä asioissa ihmisten kesken kohtalotalvena
1939—40 sai tämän kirjaa-viljelevän kansan niin » k i r jalliseksi», että täällä j o k a i n e n sydämensä kyllyydestä
sepitti runoja. Erään 12-vuotiaan p o j a n runo on k a u niisti sävellettykin ja nelivuotias tyttö keskusteli r u n o mitalla iltatähden kanssa, p y y t ä e n sitä välittämään
sanan suojelusenkelille. Tyttönen ei osannut kirjoittaa,
j o t e n runo e i tullut paperille. E i o l e suotta s a n a n
v o i m a a julistava eepos, yksi maailmankirjallisuuden
h a r v o j a suuria eepoksia, lohjennut S u o m e n kansan h e n gestä. Se ei ole aineen väki eikä m a m m o n a n p a l v e l i jain lauma, j o k a johtaa elämän kulkua. Henki tekee
eläväksi. Jollei henki kannata kättä, j o k a rakentaa kotia
j a iskee kuokkaa, j o l l e i h e n k i siivitä askelia, sotamiehen rientäessä kotia ja isänmaata puolustamaan,
jollei h e n k i anna äidille voimaa, niin e i hän jaksa
kahdeksaa tai k y m m e n t ä lastaan kasvattaa terveiksi ja
114
kelvollisiksi isänmaan kansalaisiksi, tuskin yhtäkään.
Tiedettä ja taidetta ei o l e olemassa ilman hengen v a i kutusta. Ei isänmaanrakkautta eikä uhria o l e olemassa
vailla hengen hedelmöittämistä. K a i k k i on autiota ja
tyhjää kuin luomisen aamuvartiossa, ellei Jumalan
henki liiku vetten päällä ja kosketa sitä mikä elotonta
oli. Pyhässä kirjassa kuvataan, miten Jeesus Kristus
maallisen vaelluksensa v i i m e päivinä ilmestyy o p e t u s lapsillensa heidän pelon vallassa viipyessään lukittujen
ovien takana. » R a u h a o l k o o n teille!» Ja hän lupaa nämä
heikot pelonalaiset miehet lähettää maailmalle julistamaan jumalallisen rakkauden sanomaa ja käännyttämään ihmisiä synnin tieltä. Hän näkee heidän pelkonsa
ja epäilyksensä tämän käskyn edessä ja uudelleen hän
kutsuu heitä tasapainoon: »Rauha teille!» Missä on
puhdas omatunto ja usko ihmisen kutsumukseen, siellä
on mielen tasapaino ja rauha. Siellä ovat m y ö s eheät,
voimakkaat ihmiset. V a h v a on se kansa, j o n k a jäsenet
ovat tätä rotua. Ehkäpä opetuslapset vielä k y s y v i n ä
tuijottavat Mestariin koska Hän nyt — niinkuin o p e t taja, j o k a haluaa oppilaille tehdä j o n k i n asian havainnolliseksi,
puhaltaa heihin,
lausuessaan:
ottakaa
p y h ä h e n ki.
Tuhannen vuotta m y ö h e m m i n saarnattiin tätä sanomaa kaukana Suomenmaassa mahtavan j o e n varrella
nimeltä K o k e m ä e n j o k i . Ja länsimaisen sivistyksen käsi
ojennettiin silloin K a l e v a n kansalle ja K a l e v a n kansa
tarttui käteen eikä ole siitä koskaan hellittänyt. T ä m ä n
sivistyksen suojassa on S u o m e n kansa sitten kasvanut
voimakkaaksi
oksaksi germaanilaisessa tammessa ja
m o l e m m i l l e tulisi vahinko, j o s ne erotettaisiin toisistaan.
Suomen heimot, j o t k a ennen riitelivät keskenään ja pitivät yllä h e i k k o u d e n ja hajaannuksen tilaa, käsittivät
kerran vaaran hetkellä yhteenkuuluvaisuutensa. V ä h i tellen ne kasvaessaan kansaksi huomasivat olevansa s u o malaisia ja kansallisen vapauden kaipuu asui heidän
hengessään, antaen heille v o i m a a yhä uudelleen ja
uudelleen rakentaa tuhkasta kotinsa ja ponnistaa kohti
vapauden päämäärää. Tänään on kansa yhtenäinen ja
suojelee kaikin v o i m i n ja toivorikkaana, vaikeuksista
115
huolimatta, vapauttaan ja yksimielisyyttään, valmiina
kestämään, kantamaan ja antamaan.
Satakunnan kansa k o k o o n t u u tänään ensi kertaa v i e t tämään Satakunnan päivää, k o k o o n t u u siellä missä tuhat
vuotta sitten länsimainen kulttuuri ja vanha kalevalainen kulttuuri ojensivat toisilleen kättä. Me t a h d o m m e
näillä Satakunnan päivillä kohottaa h e n k e m m e kaiken
sen yläpuolelle, mikä arjen aherruksessa erottaa ihmistä
ihmisestä ja suurten historiallisten muistojen ja suurten
historiallisten tehtävien nimessä kutsua esiin sen, j o k a
meitä yhdistää. On k y s y m y s sydämen syväkynnöstä,
niiden pienten katalien epärehellisyyksien, i t s e k k y y k sien ja vilpillisyyksien poisnyhtämisestä, j o t k a salaa
pesivät meissä eivätkä tosin aina vie oikeusistuimen
eteen, mutta sensijaan murentavat siveellistä v o i m a a m m e , terveyttämme j a elämänrohkeuttamme. M e
t o i v o m m e , että tätä hengenvainiota kylväessämme t y ö aseemme k u o k k a ja kirja olisivat kirkkaat, että siemenet
eivät putoaisi tien oheen tai k i v i k k o o n tai orjantappurapensaisiin, vaan todella hyvään maahan, s.o. alttiisiin
ihmismieliin.
116
IHMINEN
JA
HÄNEN
P E L T O N S A
Saattaakohan suomalaisen silmälle tarjoutua mitään
voitollisempaa nähtävää kuin Satakunnan lakeus, silloin
kun hento vihanta verhoaa harsoonsa kasvillisuuden ja
rukiinoraat tarmoa ja alttiutta uhoten
ponnistavat
maasta! M y ö s k i n ne vaot, jotka silloin aukaistaan kesantoihin, uhkuvat nöyrää vastaanottamisen iloa, tottelevaisuutta ja hyödyttämisen tarvetta.
A l k a v a n työn
riemu tuntuu elävöittävän kaiken, minkä on suotu
päästä yli talven. T a l v e n lepo oli annettu maan yrteille
sitä varten, että kevään tullen täydellä virkeydellä
uurastettaisiin, aivan niinkuin y ö n uni on annettu i h m i selle sitä varten että työhaluisina astuttaisiin uuteen
päivään. K a i k k i ne silmut, j o t k a jo syksyllä valmistuivat kevättä varten idulleen ja piiloutuivat ihmeteltävän
valmiina ja täydellisinä pikkuruikkuisessa pienoiskoossa
suojelevaan kuoreensa, sävähtävät muutamassa kevään
silmänräpäyksessä ilmoille ja kasvavat ja lemuavat
ikäänkuin ylistyksellään tahtoisivat täyttää ilmojen p i i rin. Nyt on kiire. Niin lyhyt on Suomen kesä, niin l y h y t
on ihmisen elämä!
Ihmeellinen lumous lepää tuollaisen rannattoman v i l jelysaukeanaan yllä. Me o l e m m e kuin kirkossa, ja t u o k sujen ja luonnon moninaisten äänten yhteissoitto h y m i see meidän y m p ä r i l l ä m m e kuin rukous ja ylistys. Me
v i r i t y m m e nöyriksi, alttiiksi ja kiitollisiksi. Katkerat,
kateet ja epärehelliset ajatukset — nuo ihmissydämen
syvin ja pohjimmainen onnettomuus, o v a t kaikonneet
kauas, meidän ajatuksemme tekevät Jumalan työtä: me
t o i v o m m e lähimmäisellemme kaikkea hyvää, niinkuin
t o i v o m m e sitä itsellemme. Ja tällaisista ajatuksista v u o 117
tavat käsiimme hyödylliset teot ja m i e l e e m m e iloisuus
ja omantunnon rauha. Meidän v i l j a p e l t o m m e on meille
h y v ä esikuva, niin nöyrä, niin altis ja kaikkensa antavainen. M o l e m m a t suoritamme Jumalan työtä. Käteni
p y r k i v ä t ristiin kiitollisuudesta, kun minä ajattelen
uutisleipää, minkä tämä uskollinen pelto syksyllä m e i dän k ä t e e m m e ojentaa! . . . Mutta nythän vielä v i i v y m m e keväässä. Hennot taivaankaaren seitsenvivahteiset värit hehkuvat lakeudella, usvat kuljettavat t u o k suja yli kasviston latvojen, jokainen ruoho liittää tähän
harsoon oman osuutensa ja lopulta se on kuin yksi ääretön morsiushuntu, j o k a laskoksiinsa sulkee k e v ä t y ö n
hurman.
Me v i i v y m m e suuren kunnioituksen ja alati uuden
hämmästyksen vallassa tuon valtavan viljelysaukeaman
edessä. Senkö tähden että sen elämä ja hengittäminen
tapahtuu niin ehdottoman kurin ja lainkuuliaisuuden
alaisena? Ja kuitenkin hallitsee tätä lakeutta neitseellinen kainous ja koskemattomuus. Tai ehkä juuri sentähden henkii tämän juhlallisen viljelyslakeuden sielusta niin ehdoton puhtaus, että kuri täällä on niin e h d o ton? Ei mitään hätiköityä, hutiloitua ja kevytmielistä.
K a i k k i on suoritettu työn ilossa ja totisuudessa. Jotakin
hääjuhlien onnellisuudesta liittyy kevään päiviin, kun
siemensäkit ajetaan pellolle. Ne tuodaan liistereellä,
hiekka narskaa jalasten alla ja h e v o n e n vetää jänteitään ponnistaen. Suut auki jäävät säkit sarkojen p ä ä hän. Näissä tärkeissä painavissa säkeissä on siemen,
k o k o ensi v u o t e m m e hengissäpysymisen kohtalo. S u u rella huolellisuudella on siemen valikoitu. Ennenvanhaan talojen vanhat vaarit kokemustensa ja tarkkojen
huomiointiensa nojalla seurasivat oraiden elämää niihin
hetkiin asti, j o l l o i n painavimmat, s.o. sisäisiltä o m i n a i suuksiltaan
kelvollisimmat
jyvät
ajettiin
pellolle.
N y k y ä ä n istuu satoja nuoria ihmisiä opettajiensa j o h dolla laboratorioissa tutkimassa, kehittämässä ja j a l o s tamassa sitä siementä, j o n k a me k ä t k e m m e pyhään p e l t o o m m e . Kaikki ala-arvoinen hyljätään. Jalostamisen
t y ö , j o n k a entisaikojen ihmiset suorittivat vaistojensa
varassa, siten että he niin viljoistaan kuin karjoistaankin
valitsivat elinkelpoisimmat yksilöt viemään jälkipolvia
118
eteenpän — jalostamisen t y ö tapahtuu nykyään määrätietoisesti, tieteen keinoin. Meidän aikamme jalostaa
palavassa pyrkimyksessään parantaa oloja, tehdä i h m i siä onnellisiksi, jakaa kaikille elämisen oikeutta, luoda
maailmaan iloa. Me jalostamme kaikkea m i n k ä me
uskomme helpottavan elämää.
M e jalostamme v i l jaamme mitä moninaisimmilla menetelmillä, samoin
karjaamme. M e o l e m m e jalostaneet työvälineitämme
niin että ihmisen osuus työnteossa todella on k ä y n y t
paljon helpommaksi. Meidän k u l k u n e u v o m m e ovat saavuttaneet ihmeteltävän nopeuden.
K o n e e t kiidättävät
meitä n o p e a m m i n kuin lintu lentää. Me jalostamme
koulujamme niin että lasten tuskin enää tarvitsee ajatella — havainto-opetuksen kautta kaikki tehdään heille
niin selväksi. Meidän äänemme kuuluu maanosasta t o i seen — etäisyyksiä tuskin enää on olemassa. Me j a l o s tamme m y ö s a i k a a , josta meille nyt ilmestyy, kiitos
oivallisten koneiden, huomattava ylijäämä. Me t ä y tämme aikamme hyödyllisellä valistuksella, lukemisella,
esitelmillä, urheilulla, railakkailla tansseilla, m o n e n l a i silla iloisilla ajanvietteillä — y r i t ä m m e sitä tehdä h u m mauksella ja juopottelullakin — kukapa voisi luetellakaan niitä m o n i a keinoja, joilla me y r i t ä m m e jalostaa
joutoaikaamme. Jalostus on suorastaan päivän tunnus.
Tytär tuli tässä hiljan aamuyöstä kotiin — eikös ollutkin
jo äiti ylhäällä ja aamuaskartensa kimpussa. Tytär v a i s tosi, että hän, niinkuin vanhojen ihmisten tapa on, heti
alkaisi torua. Tytär sanoi: » Ä l ä nyt, äiti, taas viitsi
ruveta pauhaamaan. K e r r o n uutisen, oikein kivan uutisen: ihminen on saanut y h t e y d e n kuuhun. No niin, niin,
taivaan kuuhun. Pian v o i m m e atomipommin siivillä,
niinkuin
ikään
lentokoneessa,
matkustaa
kuuhun.»
»Mitä? Mitä sinä höpiset?» Tytär ei enää ollut k u u l e massa, hän oli painunut vuoteelleen. Ja äiti oikeastaan
puhui, tai ajatteli itsekseen: »Saanut yhteyden kuuhun.
Koskahan hän saa y h t e y d e n Jumalaan. Mitenkähän olisi,
jos ajtatelisit sitäkin yhteyttä.»
Meidän aikamme keksinnöt tekniikan alalla ovat huimaavat. Ja kukapa aavistaa mitä mahdollisuuksia sillä
alalla vielä ilmenee. K u n meidän m a a n o s a m m e turvallisuus a t o m i p o m m i n keksinnön kautta on käynyt hiukan
119
turvattomaksi, niin m i k s e m m e me voisi yrittää vallata
Kuu-planeettaa, tai Mars-tähteä, tai vaikkapa itseään
kaunista Venusta, kaikkia noita planeettoja, joita haaveellisesti o l e m m e öin ja illoin ihailleet? Miksi e m m e
voisi tehdä näitä itsellemme alamaisiksi ja uusilla k e k sinnöillä varustaa ne kaikin puolin m i e l e m m e m u k a i siksi? Niinpä ei tulisi puutetta alueesta ja tilasta.
Uudet satumaiset keksinnöt ovat kyllä varmaan ihmisneron, hänen jumalallisen älynsä luovaa työtä, m o nien valvottujen öiden, keksijän tuskan ja keksijän ilon
riemullinen tulos. Se aika, j o n k a nerot ovat tähän k ä y t täneet, on k a i . . . varmaan . . . ollut tiivistettyä aikaa.
V o i k o sitä kutsua m y ö s k i n jalostetuksi ajaksi? V o i k o
yleensä väittää kaiken sen ajan, mikä meille tekniikan
suurten saavutusten kautta vapautuu, j o u t u v a n j a l o s tuksen alaiseksi?
A i k a — tuo salaperäinen a i k a ,
j o n k a alkua e m m e tunne j a j o n k a loppupäätä e m m e näe
ja jota meille itsekullekin on mitattu vain rajoitettu
määrä — aika voidaan käyttää itsellemme ja yhteisöll e m m e siunaukseksi tai tuhoksi. Kaikki mikä lisää
omantunnonrauhaa, työnteon voimaa, siveellistä kuntoa
ja valoisaa mieltä, voitanee laskea kuuluvaksi jalostettuun aikaan. K a i k k i mikä näitä hyödyllisiä omistuksia
turmelee, kuulunee tuhon piiriin.
Viljamaa on kiistattomasti niitä alueita, j o t k a kasvattavat raivaajassaan j a l o j a arvoja. Keinottelun p a h o lainen ei k y k e n e pistämään m a a t y ö h ö n sormeaan. Pelto
paljastaa heti paikalla työntekijänsä siveellisen laadun.
Se kieltää kevytmieliseltä ja hutiloivalta ihmiseltä sadon.
Mutta raatajan jaloa työntekoa, j o h o n liittyy
miltei raamatullinen juhlallisuus, kun hän raa'asta h y ö dyttömästä kamarasta kutsuu esiin kukoistuksen ihmettä,
v o i verrata kääntymiseen, j o k a saattaa tapahtua ihmiselämässä. K u n raaka, epärehellinen, irstas ja laiska i h minen muuttuu hyödylliseksi, kunnolliseksi kansalaiseksi, on tapahtunut jotakin samankaltaista. Me ihmiset
saamme olla välikappaleina Jumalan ihmeteoissa.
Jos mikä todistaa ihmisen osuutta Jumalan v o i t o l l i sissa teoissa, niin se ainutlaatuinen viljalakeus, j o k a
K o k e m ä e n j o e n ympärillä tarjoutuu nähtäväksemme.
Tämä viljelys on ikivanha.
120
Harmaassa menneisyydessä, jolloin voidaan sanoa
m a a m m e olleen aution ja tyhjän, astuvat täällä e n s i m mäiset ihmiset maan kamaralle. E m m e tiedä mistä he
saapuivat ja mitä kieltä he puhuivat. T i e d ä m m e vain
heidän täällä rakentaneen kotilieden, valmistaneen
ravintonsa, raivanneen maata, kylväneen ja korjanneen,
rakastaneen ja kuolleen niinkuin mekin. Meri oli silloin
paljon lähempänä kuin nyt. Maa oli epäystävällistä,
raakaa ja ynseää. Ihminen keksi työaseita ja kesytteli
maata. M e v o i m m e sanoa, että m y ö s k i n a j a n jalostaminen silloin alkoi, sillä se oli uljasta kamppailua laiskan, villin maan kanssa, mitä ihminen silloin suoritti.
Ei ollut ketään panemassa muistiin niitä sankarisatuja,
jotka silloin esitettiin korvessa villin luonnon ja villien
eläinten parissa. Vain kivet kertovat näistä ajoista,
kiviset työkalut, j o t k a maa nyt luovuttaa muinaistutkijalle. A r v e l l a a n että noin 6 000 kertaa aurinko olisi
keväällään tervehtinyt köyhää kylmää pohjoista maata
siitä saakka, kun ensimmäiset ihmiset uskalsivat asettua
tänne. Mikseivät he etsineet ystävällisempiä asuinsijoja?
Jokin vaisto toi juuri tänne ja käski iskeä multaan, j o k a
vaati ihmiseltä paljon v o i m a a ja kärsivällisyyttä. Omat
ei-isämme tulivat tähän maahan 2 000 v. sitten ja asettuivat K o k e m ä e n jokilaaksoon. Varhaisimman t e r v e h dyksen suomalaisista esi-isistämme on muinaistutkijoille
luovuttanut Nakkilan Penttalan kalmisto.
T ä m ä esikoisoikeus, tämä erikoisasema isänmaassa
kuuluu siis Satakunnalle.
Se sisältää ainutlaatuisen
omistuksen ja velvoituksen. Kahdentuhannen v u o d e n
sukupolvet ovat täällä etsineet ihmisonnea.
Alussa ihmisen elämisen turvana oli riistan ohella
ohra. Ehkäpä j y v i ä alunperin oli niin vähän, että ne
mahtuivat hänen lämpimälle povelleen, kun hän hiihtäen tuli ja leiriytyi koiransa kanssa kuusen suojaan.
Vähitellen tuli perhe, tuli tupa, tulivat toiset viljalajit.
Miehet joutuivat retkillään kosketuksiin uusien, outojen
ihmisten kanssa ja saivat yhä uutta kotiin tuotavaa.
Tulivat pavut ja herneet, tuli uusia puita ja uusia k u k kasia. Poltettiin metsää ja kylvettiin tuhkaan, se oli h e l pointa leivänsaantia, mutta entinen kuokos oli jo ennättänyt kiinnittää puoleensa raivaajansa sydäntä, ja niin
121
ei hän hennonnut sitä hyljätä, vaan juurtui siihen, viilsi
kauniita suoria v a k o j a ja hänen silmänsä alkoivat iloita
tästä näystä. Suuret, kuuluisat sepät takoivat h e i m o miehille tarkkoja aseita ja h e i m o n naisille kauniita
koruja. Ja kävi helinä ja kalske häätuvissa, kun j u h l a pukuinen kansa siellä kisaili ja lauloi v a n h o j a laulujaan.
Oppineet tietävät kansalliseepoksemme tapahtumien
ja sankarien liittyvän näihin Satakunnan seutuihin.
Nämä niinikään ovat ensimmäisiä, joihin saapui sanoma
Kiesuksesta, Marjatan pojasta. S a n o m a tuli kaukaa itäisiltä mailta.
Syntiselle ihmiskunnalle tuli sanoma Hänestä, j o k a
antautui syntisten sijaiskärsijäksi, j o k a toi turmeltuneen
ihmiskunnan keskuuteen verettömän vallankumouksen,
missä vihan ja verisen koston sijalle korotettiin rakkaus
ja armahdus. Hän syntyi pienen ja tuntemattoman k a n san keskuudessa, vaatimattomassa työläiskodissa. Hän
sai herätyksensä, paitsi heimonsa pyhistä kirjoista,
Johannes Kastajalta Sakariaan pojalta, j o k a saarnasi
parannuksentekoa ja sai surmansa irstaan kuninkaan
käskystä sen tähden että hän pelottomasti oli tuominnut
hänen, kuninkaan, rakkaussuhteen naimisissa olevaan
naiseen. O n a r v e l t u Jeesuksen oleskelleen Intiassa
ennenkuin hän alkoi vaikutuksensa, mutta tätä ei tiedetä. Vain k o l m e vuotta vaikutti hän, Jeesus Kristus,
j o n k a K a l e v a l a tuntee Kiesuslapsen nimellä. E m m e
tiedä millaiset olivat hänen kasvonpiirteensä, mutta
jumalallinen puhtaus, säteily ja kauneus on mahtanut
häntä ympäröidä, koska tuhannet häntä seurasivat,
janoisina vastaanottaen hänen tinkimättömät julistuksensa. »Mitä se auttaa ihmistä j o s hän voittaisi k o k o
maailman j a saisi sielullensa kadotuksen . . . » »Etsikää
ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan,
niin kaikki m u u teille a n n e t a a n . . . » »Autuaita ovat
j o t k a isoovat ja j a n o o v a t vanhurskautta, sillä heidät
ravitaan. Autuaat ovat laupiaat, sillä heidän osakseen
tulee laupeus. Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he
saavat nähdä Jumalan . . . » Nämä kumoukselliset j u l i s tukset saapuivat matkallaan halki Euroopan nyt kaukaiseen S u o m e e n ja täällä K o k e m ä e n j o e n mutkassa niitä
122
ensinnä saarnattiin, pienessä hirsimajassa, pienille k u u lijakunnille.
Totisesti: onpa tämä maakunta saanut suuret o m i s tukset näissä muistoissa! Satakunta omistaa S u o m e n
vanhimman pellon, erikoisen oikeuden kansalliseepoksemme s y n t y y n ja esikoisoikeuden kristinuskon ensimmäisiin saarnatilaisuuksiin.
Totisesti: j o s on suuri
omistus, niin on suuri velvoituskin! O n k o Satakunta
oikeastaan milloinkaan tehnyt itselleen selkoa näistä
muistojensa tavattomista omistuksista?
Tuhat kevättä ja vielä kerran tuhat kevättä on k ä y n y t
yli sen uskollisen ihmistyön, mikä on kätketty Satakunnan suureen viljelyslakeuteen. Tämä on viileä, rauhallinen ja voitollinen pelto, minkä ihminen on tehnyt itselleen alamaiseksi.
Mutta puhutaan toisestakin pellosta. Se on pieni,
kuuma ja rauhaton, mutta sen ulottuvaisuudet ovat v i e läkin laajemmat kuin tuo ihana viljalakeus. Se on i h m i sen sydän, tämä kärsivä, riemua janoava, salaperäinen
ja hauras ihmisen sydän.
Huimaavat teknilliset keksinnöt ovat seuranneet v a r sinkin niitä sotia, j o l l o i n ihmiskunta pantuna k o v a n
paineen alle, on vuodattanut verta ja läpikäynyt sanomattomia kärsimyksiä puolustaessaan vapauttaan ja
muita kalleimpia arvojaan. Keksinnöt, joita e m m e unennäöissämmekään mitenkään olisi voineet kuvitella m a h dollisiksi, ovat nyt todellisuutta.
Mutta ihminen, ihminen itse? O n k o ihminen kaikkien
näiden vuosituhansien ja niiden mahtavien keksintöjensä sekä kaiken niihin kuuluvan jalostustyön keskellä
tullut onnelliseksi? Tai onnellisemmaksi? Hän on v ä s y mättä pyrkinyt, vuodattanut verta ja kantanut hirvittäviä uhreja. O n k o hän tullut onnellisemmaksi? O n k o
hän yleensä muuttunut? Ulkonaisesti hän on läpikäynyt
tavattomia muutoksia, hänen ruumiillinen kuntonsa,
hänen kasvonpiirteensä, hänen vaatepartensa, hänen
työvälineensä, hänen tarvekalunsa, hänen elämäntapansa
— kaikki tämä on muuttunut, ja v o i n e m m e p a sanoa
jalostunut. Ihmisen älyllinen olemus on suuresti kehittynyt. Hänen tietomääränsä on suuri ja hänen t i e d o n nälkänsä tyydyttämätön. M y ö s k i n hänen taitamisensa
123
on suuri. Hänen vaatimuksensa elämään nähden ovat
paljon suuremmat kuin ennen. K u o l e m a n väistämättöm y y s lienee hänelle vastenmielisempi kuin ennen. Vaan
j o s me nyt juuri K u o l e m a n kasvojen edessä k y s y m m e
nykyajan ihmisen sisintä olemusta, niin o n k o hän muuttunut?
Tuskin.
Pohjimmiltaan hän on sama kuin vuosituhansia sitten, niin kauas kuin tietämisemme luo valoa ihmiskunnan historiaan. Ei o l e n y k y a j a n ihminen vähemmin
j u l m a ja rakkaudeton kuin tuhansia vuosia sitten. Hän
on irstas ja nautinnonhimoinen, hän on petollinen ja
valheellinen, hän vihaa ja kadehtii. Hänen i t s e k k y y tensä on vailla rajaa. Hänen sisäisin olemuksensa on
kaikkinaisten pimeiden himojen varastopaikka, missä
omantunnonrauhalla ei v o i olla vähäistäkään tilaa. Hän
on juureton ja onneton, sillä hän on erkaantunut alkuperästään, Jumalasta. Ihminen kesken suuren jalostamistyönsä on laiminlyönyt oman sisäisimmän itsensä.
Hänen peltonsa ja karjansa on m e n n y t eteenpäin — hän
itse on pysähtynyt paikalleen. Hän on uurastaessaan
älynsä kehittämiseksi unohtanut o m a n sielu-raukkansa.
Tarkoitan niitä ihmisolemuksen ominaisuuksia, jotka
kestävät kuoleman kasvojen edessä. Siinä ei riitä yksin
suuri tietämisemme ja taitamisemme, j o s meidän paljas
alaston sielumme osana Jumalan vanhurskaasta h e n gestä on jätetty näivettymään syntien paahtavalle
turulle.
Kehitysmahdollisuudet tällä — sanoisinko — sydämen
linjalla ovat kuitenkin itse asiassa vielä paljon suuremmat kuin tuolla älyllisellä, millä nyt niin voittoisesti
t o i m i m m e . K o k o se alue meidän olemustamme, missä
esim. unet ja aavistukset asuvat, on vasta vähän tunnettu. Meidän y h t e y t e m m e kuolemantakaiseen elämään
on vasta harvoille valkenemassa. Kuinka moni meistä
on ottanut y h t e y d e n Jumalaan niin että Hänen kanssaan
p u h u m m e kaikista asioistamme, ripittäydymme Hänelle
ja antaudumme Hänen johdettavikseen. K u i n k a moni
meistä tuntee rukouksen v o i m a n ja käyttää sitä h y v ä k seen? Joka on nähnyt tekniikan riemukulun v i i m e v u o sikymmeninä ihmiskunnan onneksi, hänellä ei ole lupa
124
tuntea epäilystä siitä, ettei sydämen linjalla samoin
tulisi tapahtumaan mullistavia keksintöjä ihmiskunnan
onneksi. Ja v o i m m e me m y ö s k i n aavistaa, että se v e r e tön vallankumous, j o k a tätä tietä seuraa, tulee nostamaan kunniaansa ne meidän sieluraukkamme o m i n a i suudet, j o t k a välittävät ihmiselle y h t e y d e n Jumalaan.
Kansat nuolevat haavojaan ja hiovat aseitaan veristä
kostoa varten. U s k o o k o kukaan, että rauha v o i palautua,
jollei suuri uskonnollinen liike kuin kevään i h m e käy
yli sairaan ihmiskunnan? Vai tietääkö j o k u toista lääkettä? Pilkkaajien kuoro, j o k a kautta maailman tähän
vastaa, on kyllä h y v i n suuri. K u i n k a siis: tahtooko niinmuodoin ihmiskunta tuhoutua? Edes ponnistamatta p y s tyyn alennuksestaan?
Sielunhoitajat, j o t k a tekevät työtä hiljaisuudessa,
vakuuttavat, että sielujen hätä on h y v i n suuri ja että
paljon parantumisen ihmeitä jo tapahtuu seurakunnissa.
Kouraantuntuvina ilmauksina siitä rakkauden hengestä,
joka valmistaa suuren kevään tuloa, v o i m m e pitää kahta
vierailua, j o t k a ovat sattuneet meidänkin maassamme
viime päivinä. Kaksi vanhaa miestä, joilla ikänsä nojalla
jo voisi olla oikeus nauttia ns. vanhuuden lepoa, kiertelee väsymättä ja vaivannäköä kysymättä onnetonta
runneltua Eurooppaa, maasta maahan ottaen m i e s k o h taisesti selkoa näiden maiden puutteista. Toinen on
kveekarien uskonlahkoon kuuluva presidentti H o o v e r ,
jolle jokainen suomalainenkin paljastaa päänsä, toinen
on suuren kansainvälisen pelastusarmeijan kenraali,
j o k a sanoo uskovansa, että s u o r i u d u m m e suunnattomista vaikeuksistamme, » j o s vaan pysyväisesti m e n e s tyksellisen sosiaalisen t y ö n pohjana p i d ä m m e kristinuskoa». Pelastusarmeijan tulevaisuuden hän katsoo
riippuvan upseerien j a sotilaiden u s k o s t a .
Kenraali Carpenter kuvasi näkemäänsä kurjuutta
Saksassa, pakolaisten toivottomuutta, raunioiden tragediaa sekä ennen kaikkea sitä henkistä nälkää, j o k a
Saksan kansan on vallannut. Hengellisiin kokouksiin
jonotetaan tuntikausia, kokoushuoneistot ovat ahdinkoon saakka täynnä, puheita kuunnellaan henkeä pidättäen ja lauluihin yhdytään voimakkaasti. Kaikki tämä
velvoittaa kenraali Carpenterin mielestä voittajavaltoja
125
nyt omasta puolestaan unohtamaan vihan ja koston h e n gen ja yrittämään auttaa voitettuja.
Eivätkö nämäkin viestit ilmoita, että tekee tuloaan
aika, j o l l o i n h y v y y s ihmissydämessä saa voiton p a h u u desta! On kestänyt tuhansia vuosia ennenkuin suuret
keksinnöt ovat hapuilevista ensi aavisteluistaan saavuttaneet sen asteen, j o l l a me ne nyt tunnemme. Tuhansien
tulvien roudan on täytynyt käydä yli meidän viljalakeutemme ennenkuin se on saavuttanut voitollisuutensa. Raatajat eivät ole väsyneet eivätkä he saa väsyä.
Y h ä uudelleen meidän täyty uskoa, toivoa ja tehdä työtä.
Sydäntemmekin routaisen p e l l o n saralla täytyy meidän
yhä uudestaan taistella, uskoa, toivoa, nöyrtyä ja nousta.
Näin valmistamme itsekukin itseämme astumaan kansalaisiksi siihen aikaan, j o l l o i n jalostus on suoritettu
m y ö s k i n sydämen maailmassa niinkuin nyt tekniikan.
Olisi mieletöntä ajatella että tämän sydämen maailman
olisi määrä jäädä kehittymättömäksi, pysähtyä n y k y i seen veriseen julmuuteensa ja valheellisuuteensa. S y d ä m e n maailma on toki oleellisin osa ihmistä. Ja kerran
o n s e n k i n k e v ä t k o i t t a v a . Lupaus o n annettu
tuhatvuotisesta valtakunnasta. E m m e tiedä aikaa tai
hetkeä. Tuhat vuotta v a i k o yksi päivä?
Sen tiedämme, että jokainen vanhurskauden voitto
meidän olemuksessamme valmistaa ja jouduttaa sitä
aikaa, j o h o n me kaikki p y r i m m e : jalojen ja onnellisten
aikojen tuloa ihmisten keskuuteen.
Satakunta — Sinä sait esikoisoikeuden, Sinä sait
m y ö s k i n korkean velvoituksen!
126
ÄITI
S A T A K U N T A JUHLII
TYTÄRTÄÄN
(Nuorisoseurojen juhlissa Porissa.)
Me v i e t ä m m e tänään juhlapäivää — syntymäpäivää.
Äiti Satakunta juhlii tytärtään — v o i s i m m e ehkä
sanoa: lempitytärtään, sillä hän on tämän lapsensa
nimeen liittänyt nuoruuden kukkivan mainesanan. Ja
missä tämä vaatelias mainesana esiintyy, siellä hellyys
kiinteästi liittyy sen m y ö t ä . Niinpä tänään hellyydestä
vietämme »Satakunnan nuorisoseurojen liiton» puolivuosisataisjuhlaa.
Äiti Satakunta on järjestänyt suuren yhteisen kodin
korkeaan juhla-asuun. Hänen musta multansa viheriöi
ja kantaa moninaista väriloistoa, hänen merensä v ä l k k y y kuin kulta ja hopea, hänen jokensa siintävät kuin
lapsen silmä, m o n i e n kotien pirtti on lehditetty, m o n i e n
kattojen harjalla hulmuavat viirit, juhlaa soittavat kirkonkellot ja m o n e e n Herranhuoneen penkkiin taipuu
satakuntalaisen miehen ja naisen pää, hänen muistellessaan nuoruuttansa ja kotikylänsä nuorisoseuraa, j o k a
yhä k o k o a a kotikylän nuorisoa. Tämä n y k y h e t k e n mies
j a nainen, h e o v a t j o harmaantumassa, mutta n u o r i s o s e u r a kukoistaa, sillä tämä Äiti Satakunnan l e m pilapsi omistaa ikuisen nuoruuden salaisuuden.
Äiti Satakunnan lempilapsi on ennättänyt kypsään
ikään. Tietää sen jokainen meistä, j o k a on päässyt p u o livuosisataiseen merkkipäiväänsä, että hän silloin on
kaarensa huipulla ja että hänen voimansa ja j a l o p o n nistuksensa on täyteläinen niinkuin tähkäpää tänään
pellollamme.
Entä sitten t ä l l a i n e n s u u r i
yhtymä nuoruutta,
kauneutta, j a l o a ikävöintiä j a
127
ponnistusta — miten mahtava juhlasisältö k o k o o n t u u kaan tänne kaikkien nuorisoseuramuistojen ja tekojen
yhteissoinnusta! Miten monet tuhannet nuoret tytöt ja
pojat ovatkaan kuuluneet ja kuuluvat siihen mahtavaan
kokonaisuuteen, j o k a puolen vuosisadan aikana on i m e nyt sisältöä Satakunnan nuorisoseurojen työstä, l ö y t ä nyt aherruksensa lomaan virkistyksensä niiden yhdessäoloista, löytänyt niistä ystävän, uskotun ja elämäntoverin. Joka nuorisoseurasta ystävän valitsi, hän löysi aatteellisen toverin, j o n k a kanssa kelpasi keskustella niin
ajan kuin ikuisuudenkin asioista. Hänen kanssaan kun
oli vaihtanut ajatuksia, tiesi, ettei uskottu sana kauemma
mene. Ja murheen k u o r m a oli siinä keventynyt. K a n s sakäyminen nuorisoseurassa tarjosi m y ö s k i n tilaisuuden
eri käsityskantojen yhteentörmäykseen. Täytyi tehdä
itselleen selvää oikeasta ja väärästä. T ä y t y i oppia päättämään, mikä valinta oli omiaan korottamaan ihmissielua ja mikä sitä alentamaan. Täytyi terästyä voittamaan kiusaukset — eikä niistä ollut puutetta. Mitään
arvokkaampaa ei ole ihmiselle annettu kuin kilvoittelu
kiusaajaa vastaan ja siitä voitto.
Ikuisesti muistissa
säilyvät nuorisoseuralaisilla ne kesäillat tai talviset
ehtoot, j o l l o i n iltaman tai k o k o u k s e n päätyttyä on
pysähdytty ystävän kanssa hakamaan laidalle ja p u n nittu, tuliko siinä tai siinä omantunnon asiassa m e n e t e l lyksi oikein. Siinä puhuttiin y s t ä v y y d e n armaalla ja
totisella kielellä. Ne olivat pyhiä hetkiä.
Mutta katselkaammepa tänä juhlapäivänä h e n k e m m e
silmillä Äiti Satakuntaa, kun hän kaunistetussa k o d i s saan lastensa keskellä astelee. Tuhansien vuosien k o k e mus lepää hänen hartioillaan ja kasvojensa uurteissa.
Vuosisadat ovat vaeltaneet hänen ohitseen kuin pilvet.
M y r s k y t ovat kasvattaneet hänet pystypäiseksi. Nälkä
ja halla ovat opettaneet häntä iskemään kuokan yhä
s y v e m m ä l l e kamaraan. Sodat ja vainot ovat terästäneet
hänen voimaansa ja syventäneet hänen kokemustaan.
Äiti Satakunta on y l e n kaunis ja kunnianarvoisa, ei ole
missään hänen vertaistaan!
Hän on elänyt niin kauan, että t o s i on ennättänyt
saada s a d u n hohteen. Äiti Satakunta oli j o silloin,
kun Kalevalan sankarit isännöivät siellä K y r ö s j ä r v e n
128
rannoilla.
Äiti Satakunta oli hengellään täyttänyt
vakaan vanhan Väinämöisen, hänen voimansa jylläsi
seppo Ilmarisessa, kun hän takoi Sampoa. Äiti Satakunnan laulun tahtiin kisaili kaunis K y l l i k k i — ehkäpä
saatammekin löytää ensimmäisen nuorisoseuran juuri
siellä, missä » K y l l i oli Saaren neiti, Saaren k u k k a » . Ja
kun Kalevalan miehet ja naiset vaipuivat todellisuudesta
runouden maille, niin Äiti Satakunta otti vastaan u u d e n kin ajan. Hänen lakeudellaan saarnasi rakkauden J u m a lan oppia p y h ä mies, kulkien maasta maahan ja j u l i s taen, että viha synnyttää y h ä uutta vihaa, sota tuo y h ä
uutta sotaa ja j o k a miekkaan tarttuu, se miekkaan h u k kuu. Vain rakkaus v o i rakentaa rauhaa ihmisten kesken.
Äiti Satakunta k o k i noina päivinä vaikean ristiriidan.
Lalli, satakuntalainen mies edusti toista puolta tässä
ristiriidassa, Lallin v a i m o toista. Lalli, uskollisena v a n hoille perinteille, surmasi p y h ä n sanan julistajan, L a l lin v a i m o rakensi kotiinsa alttarin, antoi kastaa itsensä
ja ryhtyi elämässään toteuttamaan Jeesus-lapsen oppia.
Äiti Satakunta harkitsi, teki valinnan ja turvasi m i e lensä tasapainon. Tänään kun suuressa Satakunta-perheessä vietetään muistojuhlaa, avaa tämä ikivanha ja
ikinuori äiti p y h ä n kirjan ja lukee sieltä:
»Kiitä Herraa minun sieluni ja kaikki mitä minussa
on, Hänen pyhää nimeänsä . . . » j a hän lopettaa: » I h m i sen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. K u n tuuli käy hänen ylitsensä,
ei häntä enää o l e eikä hänen asuinsijansa häntä enää
tunne. Mutta Herran armo p y s y y iankaikkisesta iankaikkiseen.»
Mutta tähän perhehartauteen on m y ö s k i n saapunut
edustusta likeisimmästä sisarsarjasta. Astuu esiin Sat a k u n n a n M a a n v i l j e l y s s e u r a , j o k a o n seurojen sisarussarjassa kaikkein vanhin. Hän on k o m e a ja
voimakas katsella. K e l p a a niitä työn kasvattamia käsiä
ihmetellä, kelpaa iloita siitä määrätietoisesta silmänluonnista, j o k a ilmaisee tyyntä harkintaa ja kiitollisuutta
työn menestymisestä. Satakunnan vanhin seura, Satakunnan Maanviljelysseura ei esiinny monisanaisesti.
Hän haluaa vaan kiittää juhlivaa pikkusiskoa uskollisesta työstä kasvavan satakuntalaisen maakansan k e s 9 — Talvio, Kootut taokset X I I I
129
ken. »Olet kasvattanut jäsenissäsi kiintymystä maahan
ja maatyöhön, olet julistanut nuorelle kansalle työnteon
kunniaa ja ruoskinut laiskuutta ja herrastelevaa h i e n o s telemista. Jatka siihen suuntaan. Ja muista vastakin
pitää silmiesi edessä isänmaa, kotiseutu ja Jumala.
Nyt astuu esiin sisarussarjan toinen edustaja. Hän on
kaunis, puhdaspiirteinen ja palavahenkinen neito. Mutta
mikä syvä huoli häntä nyt painaakaan? Hän on Satakunnan Maanviljelysseuran jälkeen vanhin Satakunnan
seuroista. Hänen nimensä on Raittiusseura. K u i n k a k soissisarta lähestyy hän juhlivaa Nuorisoseuraa, he ovat
syntyneet miltei yhtaikaa ja aina käyneet käsi kädessä.
» S i s k o n i » , virkkaa juhlivalle Nuorisoseuralle neiti
Raittiusseura, » o n ollut onnellista tietää, että sinäkin
työskentelet kodin ja kodin viihtyisyyden hyväksi.
Meillä on sama päämäärä. Minä olen joutunut k o k e maan, mitä hirveää onnettomuutta nimenomaan v ä k i j u o m a t tuovat mukanaan. Ne ne tärvelevät a v i o p u o l i soiden välit, ne heikentävät lapset, ne täyttävät v a n k i lat, mielisairaalat, parantolat ja sairashuoneet. U s k o l lisempaa liittolaista ei paholaisella ole kuin väkijuomat.
Suomi ei olisi köyhä, j o l l e m m e joisi m y r k k y n ä v a r o j a m m e ja siinä turmelisi ruumistamme ja h e n k e ä m m e .
Ei ole meille kunniaksi anoa vierailta apua ja lainaa ja
alati vedota vieraisiin, kun k ä y t ä m m e v a r a m m e v ä k i juomiin.
Rakas sisareni Nuorisoseura, kiitän sinua
hyvästä yhteisymmärryksestä j a rukoilen meille m o l e m mille v o i m a a taistella rakkaan Satakunnan k o t i e n
puolesta. Olet kirjoittanut kilpeesi: h y v ä ihminen ja
kunnon kansalainen. Nämä ovat juhlalliset ja kauniit
sanat. Mutta h y v ä ihminen ja kunnon kansalainen voi
lähteä vain hyvästä ja kunnollisesta kodista.»
K u n ystävättäret ovat sydämellisesti painaneet toistensa käsiä seisoo jo puheenvuoroaan odotellen keskiikäinen mies, j o n k a olemuksesta ensi silmäyksellä voisi
sanoa, että hän täyttää ne vaatimukset, jotka ovat k i r joitetut nuorisoseuraliikkeen kilpeen: h y v ä ihminen,
kunnon kansalainen.
»Minäkin toisin merkkipäivän j o h d o s t a o n n e n t o i v o tuksen sieltä meidän kulmalta. Siitä tulee nyt lähemmäs
nelisenkymmentäseitsemän vuotta kun siellä meillä
130
perustettiin nuorisoseura. Opettajaihmiset kirkonkylässä
sen panivat p y s t y y n eikä siitä tullut paljonkaan tietoa
sinne missä Johanna pienessä torpassaan lastensa Marin
ja Mikon kanssa ankarasti taisteli jokapäiväisestä l e i västään. Isä oli jäänyt h a l k o k u o r m a n alle eikä ollut
siitä tointunut. M i k k o ja hänen äitinsä olivat sitten k e r ran syyskesästä kirkossa ja nauttivat ennen kotiin lähtöään eväitään katveessa heinäladon kupeella, kun kirkonkylän opettajatar m e n e e siitä ohitse ja heti paikalla
puhuu heille, että tottahan emäntä ja tämä nuorimies
nyt lähdette koululle nuorisoseuran juhliin, siellä puhuu
rovasti ja vallesmannin neiti soittaa kitaraa ja kanttori
laulaa ja . . .» Säikähtyneenä keskeyttää Johanna o p e t tajan kehoituksen vakuuttaen, ettei heidän sovi sellaisiin tulla, heillä on kolmatta peninkulmaa matkaa
kotiin ja tuo heidän hevosensa on vasta vallan varsa,
ei sillä sovi ajaa kuin niin hiljaa.
Mutta lienee tuo opettajaneiti ihmistuntija. Hän h u o maa heti, että pojalla, n. 16-vuotiaalla Mikolla on iso
lainatakki ja jalassa hölskyvät lainasaappaat, että
hänellä on rehelliset kasvot ja tiedonjanoiset siniset silmät. Hän saa edelleen tietää, että äiti kovasti pelkää
sellaista pahentavaa maallista laitosta kuin nuorisoseura,
sen pariin j o s M i k k o joutuu, niin jo rupeaa häpeämään
köyhää kotiaan ja äitiään eikä tahdo tehdä tätä raskasta maatyötä, vaan kaupunkiin rupeaa pyrkimään ja
hotellin j u o m i a tahtomaan ja vieraantumaan J u m a lasta . . . Äiti pidättää kyyneliään ja katsoo hellittävästi opettajaa silmiin. Mutta opettaja vaan puhuu ja
sirkuttaa ja jo ottaa äidin käden ja lähdetään m e n e mään .. . Jopa onkin täällä laitettu ja koristettu! K o u lun o v e n päälle on ripustettu seppel karhunmarjoista
ja kissankäpälistä, ja ihmisiä tulee ja menee. N ä k y y p ä
paraikaa Kaalepin Manta, sieltä kotipuolesta, pistävän
kättä Suvelan Sannalle .. . Tuotapikaa Johannakin j o u tuu pistämään heille kättä ja ihmettelemään, että mitäs
he täällä. Niin, mikseivätkö he olisi täällä, sisältä k u u luu torvien ääntä ja kun päästään ovien alitse j u h l a h u o neeseen, niin itsensä rovastin tukevat hartiat n ä k y v ä t
etupenkistä . . . Mutta ei, ei mitenkään, sinne ei Johanna
tule, opettaja ei nyt kiusaisi, kyllä he ovat täällä M i k o n
131
k a n s s a . . . ! Opettaja asettaakin heidät penkinpäähän
istumaan ja käy maksamassa ovirahan. Ja kuin unessa
he siitä kuulevat p i a n o n - ja kitaran soitot ja rovastin
puheen. Ei niissä o l e mitään moittimista, ei. Mutta
tulee sitten väliaika ja mennään ulos pihamaalle. Halk o p i n o j e n välissä koulun pihalla on vapaa ala, missä on
määrä leikkiä. Äiti pelkää kovasti juuri tätä leikkiä.
Eikä suotta. Sillä juuri tämän palloleikin aikana tapahtuu M i k o l l e jotakin ihmeellistä. Hänen elämäänsä m u o dostuu käännekohta. Jotain kääntyy saranoillaan.
Oikeastaanhan ei tapahdu mitään. Ollaan suuressa
piirissä. On kaksi puoluetta ja h y v i n suuri pallo hyppii
ja p o m p p i i siinä puolella ja toisella. Juostaan, h u u d e taan, palloa tavoitetaan kiinni. M i k k o j o u t u u keskelle
piiriä, pallo k e i k k u u hänen päänsä päällä, hän on k o m pastumaisillaan suuriin saappaisiinsa, mutta hän saa
kuin saakin käsiinsä tuon veitikan, nimittäin pallon ja
painaa sen kainaloonsa, ettei se karkaisi:
»Mikko,
M i k k o » ! huudetaan. »Pallo, pallo!» Ja nyt M i k k o y m märtää, että hänen on viskattava tuo veitikka tuonne
toiselle puolelle ja päästettävä se irti.
Ja oudon, kuvaamattoman tunteen vallassa nuorukainen seurasi sen liitoa ja nauroi.
Oliko hän koskaan elämässään näin huolta vailla nauranut? Oliko hän koskaan elämässään tuntenut niinkuin
nyt nuoruuden iloa, tätä suuren kevään tunnetta tuokion
ajan?
Sydänmaan kylän p o i k a oli kuin pyörryksissä siinä
mylläkässä, j o k a kiehui pallon ympärillä. Hän nauroi
ja katseli siinä kunnes äiti otti häntä kädestä. Äiti ei
y m m ä r t ä n y t oliko tämä hyväksi v a i k o pahaksi.
Ihmeellinen herääminen oli tapahtunut nuorukaisessa,
ei hän muistanut k ö y h i ä lainavaatteitaan. Hän oli rikas,
sillä viaton ilo oli hänet käsittänyt. Viaton ilo, tuo
Jumalan kallis lahja keskellä elämän murhetta oli ensi
kerran koskettanut hänen sydäntään.
K u n opettajaneiti juhlan jälkeen kysyi äidiltä, miltä
nyt tuntui, niin eihän äitikään muuta voinut sanoa kuin
että eihän tämä mitään syntiäkään ollut, kun vaan
pysyisi tällaisena viattomana.
Niin, kunhan vaan pysyisi tällaisena viattomana!
132
V o i m m e arvata, että M i k k o joutui nuorisoseuraan ja
tuli sen toimeliaimmaksi jäseneksi. Hän löysi sieltä sen
valistuksen mitä ikävöi, hän oppi tietämään miten k a l lis on koti ja isänmaa, hän oppi pyrkimään kuriin ja
järjestykseen, hän löysi ystäviä ja ystävän. Hän oppi
punnitsemaan, m i k ä oli oikein, mikä väärin, mikä h y v ä ä
ja mikä pahaa, hän tutki tarkkaan mikä teko ja mikä
ajatus johtaa omantunnonrauhaan ja mikä tahraa ihmissielun. M i k k o oppi tietämään miten vaikeaa on tahrattomana ja oikeamielisenä toimien kulkea elämän läpi.
Ja vain tällainen vaellus on ihmisen arvoinen. N u o r i s o seurankin arvo riippuu siitä o n k o sillä h y v i ä voimia.
Nuorisoseurasta tuli M i k o n suuri ystävä, kasvattaja
ja vaikutuskenttä. Hänestä tuli h y v ä ihminen ja k u n non kansalainen.
Niin, tällainen oli M i k o n tarina. Ja se on tosi tarina.
Sillä tällaisia Mikkoja, tällaisia puhtaan viattoman ilon
ja kirkkaan tiedon etsijöitä on v i i d e n k y m m e n e n v u o d e n
työssä varmaan ollut satoja ja tuhansia.
Tänään, Ä i t i Satakunnan lempityttären »Satakunnan
nuorisoseurojen liiton» juhlapäivänä seisovat he kaikki
armaan Satakunnan kasvojen edessä. Kaikki, sekä elossa
olevat että jo ikuisuuteen siirtyneet, kiittäen Jumalan
armosta menneinä päivinä ja rukoillen v o i m i a ja taitoa
tulevia varten. Ja me kaikki k o k o tämä juhlakansa,
jotka o l e m m e päässeet osallisiksi Äiti Satakunnan n u o ruuden juhlasta, y h d y m m e lempityttären rukoukseen ja
kiitokseen. Ä l k ä ä m m e koskaan unohtako, että meidän
kilvoituksemme kunnollisuudesta ja meidän s y d ä m e m m e
alttiudesta riippuvat isänmaan ja kotiseudun kohtalot.
133
PURSI
JA
PURJE
Satakuntalainen Osakunta ja raumalaisen purjelaiva
O s m o n ystävät ovat tänään rohjenneet kutsua k o o l l e
raumalaisia isänmaan meren asian ympärille.
Suomalaisella isänmaalla on se harvinainen onni, että
kolmas osa isänmaan rajaa koskettaa merta. Tätä etua
kadehtii meiltä moni suurilukuinenkin kulttuurikansa.
Ja moni suurilukuinen kansa on saattanut, omistaakseen
y h d e n ainoan sataman ja sen kautta pääsyn merelle,
nostaa verisen sodan. Mikäpä m u u kuin meri on asettanut pienen Euroopan suuren Aasian rinnalla siihen
etuoikeutettuun, siihen valta-asemaan, missä se kautta
aikojen on ollut. Aasia on ajaton rauha, liikkumattomuus — Eurooppa levottomuus, liikkuvaisuus. Tämän
levottomuuden varassa on syntynyt se ihmisnerous, mikä
tällä hetkellä hallitsee maailmaa. Valtameren armain
tytär Eurooppa, merten saartama ja merten halkoma, on
meriltään saanut sen inspiration, j o k a synnytti tunnuslauseen: navigare necesse est, v i v e r e non est.
Ei aina ole meri ollut ihmisen ystävä. Ihminen ei
voinut meressä hengittää, hän ei päässyt siinä liikkumaan. Se sulki hänen näköpiirinsä, se ehkäisi hänen
toimintansa, se erotti ja se hajoitti.
Mikä keksintö tehtiinkään kerran, kun maan asukas
keksi pyörän. Se tapahtui mittaamattomassa kaukaisuudessa, seudulla, j o t a ei kukaan enää v o i mainita
nimeltä. Mieskö sen teki, j o n k a hartioille oli sälytetty
liian suuri kuorma, mies, j o k a tiesi että kuorman täytyy
päästä liikkeelle, että liikkuminen on kaiken elämisen
edellytys, että kuorman täytyy liikkua, ihmisen täytyy
liikkua, kaiken täytyy liikkua, muuten ei tule mitään
134
se mieskö keksi p y ö r ä n ? Vai lapsiko kerran löysi
ympyriäisen puupalikan, j o n k a keskelle teki läven, ja
tunki läpeen tangon ja leikki ja leikki, kunnes riemuiten
huomasi että ympyriäinen esine p y ö r i akselinsa y m p ä rillä?
Ja mikä keksintö tehtiinkään silloin, kun ihminen
keksi laivan! K u k a teki tämän keksinnön? Erämies
seisoi yksinäisen virran varrella kalanpyydyksineen ja
näki lastun tulevan alas virtaa. Ja ymmärsi, ettei hän
enää ollut yksinään erämaassa. Hän näki myöskin, ettei
puu m e n n y t pohjaan, vaan liikkui kauniisti aalloilla. Ja
erämies otti aarniohongan juurakon ja asettui sille ja
jäljitteli kalan liikkeitä ja m e l o i toiselle rannalle. Hänkö
keksi sen alun, mistä sitten tuli laiva? Vai lapsiko vuoli
kaarnankappaleen, asetti sille koppakuoriaisen ja lähetti
sen liikkeelle?
Hän ei aavistanut, tämä lapsi lapsenmietteissään, että
hän siinä loi y h d e n suurimpia symboleja, mitä on luotu:
symboli ihmisen ja hänen purtensa suhteesta mereen.
K u k a kohotti ensimmäisen maston? K u k a nosti
ensimmäisen purjeen?
E m m e v o i pystyttää muistomerkkejä näille keksijöille. Heidän syntymästään on kulunut mittaamaton
aika. Me o l e m m e heidät kokonaan unohtaneet, meistä
on luonnollista, että p y ö r ä on olemassa. U s k o m m e sen
aina olleen. Sehän sekaantuu jokapäiväiseen e l ä m ä ä m m e
niinkuin jokapäiväinen leipä. M y ö s k i n laiva kuuluu
meidän elämäämme. E m m e v o i ajatella elämää ilman
laivaa. Mutta jo vuosituhansia sitten me u n o h d i m m e
sen miehen, j o k a kohotti mastoon ensimmäisen purjeen;
sen vaimon, j o k a ensimmäisenä itki rannalla, itki m i e hensä hullua levotonta mieltä, j o k a ei t y y t y n y t kotoisen
lieden rauhaan; sen lapsen, j o k a oppi rukoilemaan kun
m y r s k y kävi merellä, j o k a oppi odottaen katselemaan
merta, j o k a oppi sitä rakastamaan. O l e m m e unohtaneet.
Unohtaneet — mitä vahinkoa olemmekaan itsellemme
tehneet! K u i n k a o l e m m e k a a n pienentäneet oman historiamme perspektiiviä . . . Sillä isänmaan j a sen meren
historia kuuluvat erottamattomasti yhteen.
Nämä suuret keksinnöt tarkoittivat m o l e m m a t liikunnan aikaansaamista seisovaan elämään.
135
Seisova elämä — samassa mielessä kuin seisova vesi
— on samaa kuin mädäntyminen, maatuminen, on
pahempaa kuin kuoleminen. Valtameren rakkain tytär,
Eurooppa, lausui: navigare necesse est — v i v e r e non
est.
E u r o o p p a tiesi mitä hän sanoi, hän, valtamerten uljain
tytär, alati levoton, läikkyvä, kaipauksesta k y l l ä i nen, tiedonhalussaan tyydyttämätön, toimintatarmossaan
niinkuin terve v o i m a k a s lapsi, iloa antava, i l o a p y y tävä, nautintoja takaa-ajava, kauneutta ikävöitsevä ja
ennen kaikkea: liikuntaa, liikuntaa, liikuntaa himoitseva
kaikille väkeville ja kukoistaville aisteilleen!
Mikäpä m u u olisi voinut hänelle tämän kaiken antaa
kuin p u r s i j a p u r j e .
Suomi, Euroopan lapsi lauloi:
Oispa pursi ja punapurje,
millä mentäisiin merten taa.
Tuolta tuottaisin kullalleni
k o ' o n kultaa ja hopeaa.
Tuli purret ja punapurjeet, tuli laivat ja valkoviirit.
Ja syntyivät ne uhkarohkeat miehet, joita heidän verensä
veti vaaroja hakemaan ja vaaroja voittamaan. P u r r e s saan he lähtivät tiettömille taipaleille — he olivat siinä
pienemmät kuin kovakuoriainen lapsen leikkiveneessä,
mahtavan m e r e n sylissä. Ja kuitenkin lähtivät he merta
valloittamaan! He kiikkuivat k ö y d e n varassa ja jos h e i dän kätensä hellitti, niin korjasi meri heidät ja heti oli
sillä k o h d a l l a aalto jo sileä, missä y h d e n äidin lapsi
vielä äsken oli hengittänyt. Eikä ollut m y r s k y n käsissä
suurempi kaarnavenettä se pursikaan, j o l l a äitien kuumaverisimmät pojat ja morsianten y l p e i m m ä t rakastetut
kulkivat. K u k a lukee hiekkajyväset meren pohjalla,
kuka tietää niiden miesten lukumäärän, j o t k a o v a t
myrskyssä joutuneet katsomaan kuolemaa silmiin? Y k s i
ainut aalto on silittänyt heidän hautansa.
Mutta niiden osaksi, j o t k a laivansa ja purjeensa turvissa pääsivät perille, tuli: liittää yhteen ihmiskunnan
sinne-tänne siroitellut jäsenet, perustaa uusia kansoja,
löytää uusia maanosia, nostaa järjestetyn yhteiskunnan
136
lippu asumattomille rannoille, levittää Euroopan kulttuuriverkko y m p ä r i maapallon. Toiset uskalikot l ö y s i vät palmumetsien rannat, toiset löysivät revontulten
maat ja niin syntyi hedelmällinen vuorovaikutus i h m i s ten ja kansojen kesken. Niistä tuli toinen toistensa o p e t tajia, kasvattajia, rikastuttajia. Ja heidän ammattinsa,
merenkulku, tuli kulttuurin levittäjäksi ja kehittäjäksi
maiden ja maakuntien välillä.
Meret eivät enää olleet ihmiselle vihollisia voimia.
Meren viettelevät ja vaaralliset tiet taltutettiin yhdistäviksi silloiksi. Ihminen kasvoi merten herraksi ja m e r ten kautta y h ä uusien aavistamattomien rikkauksien ja
kulttuuriarvojen omistajaksi.
Vuosituhansia hallitsivat purjelaivat maailman meriä.
Höyrylaiva on vasta sadan v u o d e n vanha. Se on uusi
tulokas, se on nousukas, se on kone, jota syötetään hiilellä. Eikä sitä olisi olemassa, jollei purjelaivaa ja p u r j e laivan vuosituhantisia kokemuksia olisi ollut. Se on nyt
— tekisi mieli sanoa — kuin kiittämätön lapsi, j o k a
työntää tieltään kasvattajansa. Purjelaiva on ystävä,
toveri, yksilö, elävä olento, jota merimies vaalii ja p a l voo kuin lemmittyä ja j o n k a luonteenoireet ja oikut hän
tuntee. Pitkillä matkoilla, näkemättä kuukausimääriin
maata, ollen kokonaan m e r e n ja taivaan armoilla, on
solmittu luja side miesten ja laivan kesken. Messeissä
ja kansseissa on keskusteltu kuuluisista, jalomuotoisista
purjelaivoista kuin sankarittarista, ja laulussa ja m u i s tossa ovat nämä eläneet ja elävät niin kauan kuin siniset
meret aaltoilevat.
Mikä suunnaton määrä monipuolista taitamista, nopeaa
älyä, kylmäverisyyttä, pelottomuutta ja sitkeää v o i m a a
kasvatetuinkaan purjelaivoissa ihmiskunnalle. Ja minkä
ihmeellisen v a k a v u u d e n ja jumalanpelon — kaiken p o h jalla — lahjoittivatkaan purjelaivojen merimiehet l a p silleen. Kapteeni, j o k a m y r s k y n raivotessa on sijoittanut miehistönsä ja laivansa päiväkirjan pelastusveneisiin ja yksinään jää uppoamaan laivansa mukana, k e l paa miehen ihanteeksi kaikkina aikoina.
Suomi, Euroopan tytär, sai suuren kappaleen m e r e n rantaa. Me e m m e omista tätä merenrantaa ennenkuin
137
sitä rakastamme. Satakunta sai tästä kallisarvoisesta
merenrannasta kauniin kappaleen.
Ja purjelaiva Osmo on satakuntalaisen merikulttuurin
uljas edustaja. Rakastaen merenrantaamme t a h d o m m e
me
satakuntalaiset
säilyttää
Osmon
merenkyntäjäisiemme muistoksi. Me t a h d o m m e antaa O s m o n kertoa
jälkipolville valkeista purjeista ja uljaasta mielestä.
138
MINNA
CANTHIN
MUISTOLLE
K o m e a n a k o h o a a vastaamme Minna Canthin hahmo
keskeltä ikivanhaa suomalaista sivistysseutua, itse sydänSuomesta, Hämeen ja Satakunnan rajoilla. Ja täällä
syntymäseudulla laskee elämä lemmikkilapsensa k e h toon rikkaat lahjat. Ja huolta pitävästi Minnaa niin
kauan kuin hänen elonpäiviään riittää, muistetaan m o n i naisilla ja vaihtelevilla tapahtumilla ia kokemuksilla.
Hän ei miltään kohdaltaan jää surkastuneeksi ja kitukasvuiseksi. Vaan hänelle suodaan tilaisuus k o k e a elämän riemut ja elämän murheet, hän saa ponnistaa kaikki
voimansa, hän saa otella arvokkaiden vastustajien
kanssa ja hän saa k o k e a riemullisia voittoja, j o s tarpeeksi tappioitakin.
Siellä syntymäseudulla v y ö r y t t i raju T a m m e r k o s k i
laulaen, toitotellen ja rytisten vesimassojaan Näsijärvestä Pyhäjärveen. Eivätkä olleet kaukana ne m a a n ääret, missä kalevalaiset paikannimet antavat aavistaa
kansalliseepoksemme sankarien ja sankarittarien eläneen.
Täältä käsin m y ö s tekivät pirkkalaiset, T a m m e r k o s k e n
levottomat ja yritteliäät kasvatit, kaupparetkiään k a i k kiin ilmansuuntiin, j o p a Jäämerelle asti. Täällä niinikään ihmiset varhain alkoivat valjastaa T a m m e r k o s k e a
pyörittämään myllynrattaitaan ja varmaan kaukaakin
saapui kansaa jauhattamaan viljaa, milloin h y v ä n v u o den, milloin katokesän eloa, tänne T a m m e r k o s k e n m y l lyille. Heikot olivat ihmisten rautalaitteet k o v i e n jäänlähtöjen aikoina, mutta ne kuitenkin osoittivat heidän
yritteliäisyyttään. Ja niinpä kerran kuningas m a t k o i l laan maassa saapui tännekin, näki ihmisten ponnistuksen, hurmaantui paikkakunnan ihanuuteen ja halusi
139
osoittaa raatajille h y v y y t t ä . Hänen käskystään nyt p e rustettiin tänne kaupunki. Ja siitä tuli Suomenmaan
ensimmäinen vapaakaupunki ja se sai nimensä kosken
mukaan, jota saattaakin pitää sen isänä.
Mutta nytpä nuoren kaupungin asukkaat, kuin lapset
keväällä jäänlähdön
aikaan,
toimeliaina kiiruhtivat
rakentamaan T a m p e r e e n alueelle y h ä useampia tehdaslaitoksia, ja he osoittivat selvää halua päästä äveriäiksi
ja omavaraisiksi, sillä pian lyötiin täällä tiiliä, kudottiin
ja värjättiin kankaita ja valmistettiin sekä nahkaa että
paperia. Mutta vielä ihmeellisempää on tulossa: kaukaa
ulkomailta saapuu insinöörejä ja monennimellisiä m e s tareja. Ja tuodaan jättiläiskoneita, joita koski käyttää,
niin ettei ihmisvoimaa ja tähänastisia pieniä pyörälaitteita enää tarvitakaan. K o s k e n partaalle kohoaa suuria
rakennuksia. Ja kaduilla liikkuu outoa kansaa, käyttäen
outoja, rikkaiden pukimia ja puhuen outoa kieltä. Ei
täällä ennen ole nähty näin uhkeita asumuksia eikä
ajopelejäkään. On siinä ihmettelemistä seudun asujäimillä, j o i d e n aikaansaannokset eivät mitenkään k y k e n e
kilpailemaan tehtaiden työsuoritusten kanssa! Onneksi
kuitenkaan nuo ihmeelliset koneet eivät tule toimeen
aivan vailla ihmiskäden koskettelua ja niinpä paikkakuntalaisillekin tulee jotakin ansion mahdollisuutta. Ja
kansaa virtaa nyt kaupunkiin, enimmäkseen nuorta kansaa, sekä miestä että naista, kaukaisilta seuduilta asti.
Onpa siinä liikettä ja vilinää kun pillit puhaltavat ja
t y ö v ä k i lappaa kadulle, tai sunnuntai-ehtoisin, kun
kävellään hiekoitetuilla teillä pensasistutusten lomitse,
mitä tänne on tehtaiden puolesta järjestetty.
Pian
havaitaan m y ö s k i n t y ö v ä e n taholla, sekä vaateparsien
käytössä että elämäntavoissa yleensä kaikinpuolisen
vaurastumisen merkkejä. Y h ä suurellisemmiksi käyvät
kaupungin markkinat, yhä e n e m m ä n nuorta kansaa
karkeloi juhannusilloin kokkokallioilla. Ja y h ä e n e m män vilisee lapsia pihamailla ja kosken suvannoissa,
missä äidit huuhtelevat pyykkiään.
Eräällä tällaisella tamperelaisella pihamaalla taaperteli vähää vailla sata vuotta sitten pieni kaunis tyttönen, J o h n s o n i n M i i n u , j o n k a askelia sekä isä että
äiti hellällä huolella seurasivat, milloin taluttaen lapsen
140
alas siistin vähäisen puutalon portaita, milloin sylissään
nostaen hänet pihanurmelle. K u n Johnsonien ensimmäinen lapsi oli aivan pienenä kuollut, niin oli vanhemmilla
nyt ainainen p e l k o , että jotakin sattuisi tälle Miinulle,
joka oli heille sen varhain kuolleen sijasta annettu. M i i nun isä oli Finlaysonin puuvillatehtaan mestari Gustaf
Wilhelm Johnson ja äiti Ulrika Archelin, m o l e m m a t
rehellistä suomalaista talonpoikaissukua ja Tampereen
lähipitäjistä lähtenyttä.
Heidän pienestä tyttärestäänpä näyttikin kasvavan
oikea ihmelapsi! Y l p e ä n ä ja onnellisena kanniskeli isä
häntä olkapäillään, jotta hän saisi korkealta katsella
koskea ja ihmisiä. Ja niin ihmeellisiä ja viisaita k y s y myksiä lapsi teki, ettei niihin suinkaan ollut helppo
vastata. Vieraatkin ihmiset — naapureista puhumattakaan — ihmettelivät Johnsonin Miinun k y s y m y k s i ä ja
vastauksia. K a i k k i vapriikin koneet hänen piti saada
tietoonsa. — Tämäntapaiset asiat hän vaati isältään.
Äidin kanssa puheltiin tuiki toisenlaisista. Äiti kun oli
hurskas ja jumalaapelkääväinen ihminen, vaistosi y l i luonnolliset. Hänen pieni tyttärensä osallistui jo varhain
samantapaiseen unennäön elämään kuin äitikin, jonka,
muutoin, k o k o päivä omistettiin k o d i n töille. Näihin
tehtäviinhän äiti Miinustakin toivoi apua, työtä kun
hänelle oli lisääntynyt lapsijoukon lisääntyessä. Mutta
tyttösen harrastukset näyttivät suuntautuvan muualle.
Viisivuotiaana Miinu jo luki — ties miten oli oppinut.
Niinikään hän suurella äänellä veisasi virsiä ja yritti jo
urkuharmonilla lauluaan säestääkin. Ei sovi ihmetellä,
että isässä heräsi halu saada tällainen viisas ja etevä
tyttö kouluun. Olihan tehtaan yhteyteen perustettu
koulu, vaikka tietysti ruotsinkielinen. Turhaan äiti
koettaa pitää puoliaan: tyttöjen tuli tuntea kotoiset tehtävät eikä ajatella sellaisia turhia kuin koulunkäynti!
Mutta isä ja Miinu tukivat toisiaan, Miinua eivät äidin
askareet vähintäkään huvittaneet, ei hän myöskään
pelännyt ruotsinkieltä, ja Miinun päästyä k u u s i v u o tiaaksi hän ja isä ovat vieneet tahtonsa perille ja Miinu
paukuttaa jo ruotsinkielisiä läksyjään, jotta kotituvan
seinät tärisevät. Siellä koulussa on suloinen opettajatar,
jonka tunneilla opinhalu vain kasvaa. Johnsonin älykäs
141
ja vilkas Miinu-tyttönen seurusteleekin jo ruotsinkielellä parempien ihmisten lasten kanssa, ainakin u l k o salla. Ja hänen herkät vaistonsa kaukaisesti ilmoittavat
hänelle, että on ero ihmisten ja ihmisten välillä, on rikkaita ja köyhiä, on ylhäisiä ja alhaisia.
Miinu on kahdeksan v u o d e n ikäinen, kun tehdas lähettää hänen isänsä panemaan p y s t y y n lankakauppaa K u o pioon ja perhe joutuu muuttamaan sinne. Ei lähde
Miinu tyhjänä syntymäseudultaan. Hän v i e matkassaan
rikkaat ja monipuoliset muistot. Ei ole Kuopiossa T a m merkosken valtavia kuohuja, ei jyskiviä koneita eikä
huutavia tehtaanpillejä. Mutta täällä on kauppapuoti,
jossa ihmisiä k o k o päivän tulee ja menee! Lankaa tarvitsevat sekä rikkaat että köyhät, ja yksi tahtoo punaista
ja toinen tahtoo mustaa. Finlaysonin tehtaan lankakaupasta, j o k a on isän hoidossa, muodostuu Miinulle suurenmoinen nukkekaappi. Hänen leikkikumppaneinaan
ovat isot ihmiset. Tai he ovat kaikki nukkeja, Miinu
m y ö s . He sanovat toisilleen »päivää» ja »hyvästi», he
pyytävät lankaa tuolta tai tältä hyllyltä. Miinu ylettyy
jo m y y m ä p ö y t ä ä n ja hyllyllekin, kun nousee seisomaan
lankapinkalle. Miinu antaa n e u v o j a lankojen ostossa
— on ihmisiä, j o t k a eivät tiedä mitä tahtovat. Miinu
oppii ottamaan vastaan rahaa ja antamaan takaisin. On
tuo . . . on tuo oikea älyniekka, tuo isän pikku tytär, j o k a
itsepintaisesti yhä puhuu Hämeen murretta, vaikka
täällä haastellaan savoa. Miinu oppii tuntemaan ihmiset
ja arvaamaan mitä he tahtovat ennenkuin ovat avanneet suunsakaan. Kokonaisia elämäntarinoita v o i lukea
heidän kasvoistaan. Ja toiset kertovatkin avomielisesti
elämänsä vaiheet alusta tähän hetkeen asti. Jotkut sadut
ovat hauskoja, useimmat ovat surullisia. Kuinka onkaan
niin paljon köyhiä ja surullisia ihmisiä! Kuinka Jumala
sallii sellaista? Pieni tyttö on niin avulias ja ystävällinen, että ostajia tuntuu tulevan kauppaan suorastaan
tämän pikku myyjättären vuoksi. Ja köyhille ihmisille
Miinu on erikoisen h y v ä .
Mutta kouluasia sukeltaa tietenkin isän mielessä j ä l leen esille, Kuopiossa kun on — tietenkin ruotsinkielinen hieno »frouvasväen k o u l u » . Mutta kielestähän ei
ole enää haittaa, senhän Miinu jo oppi Tampereella. S e n 142
sijaan astuu esiin k y s y m y s : sopiiko kauppamiehen tyttären päästä herrasväen lasten kanssa samaan k o u l u u n ?
Miinun koti ei enää ole mikään varaton ja hänen isänsä
puettaa hänet tavalla, j o t a vastaan ei herrasväenkään
silmä v o i mitään muistuttaa. M o n e n pohdinnan jälkeen,
mihin ottavat osaa sekä ä l y m y s t ö n kodit että koulun
opettajat ja missä parhaan taitonsa mukaan sanansa lausuu m y ö s k i n Miinun isä, asia ratkaistaan J o h n s o n - p e r heen hyväksi. K a u p p a m i e h e n tytär pääsee siis »frouvasväen k o u l u u n » , ja ainoastaan j o k u harva aristokraattinen isä jää kieltämään tytärtään seurustelemasta hänen
kanssaan tai tuomasta häntä kotiinsa. Miinu ja tämä
ylimystötyttö siis seurustelevat salaa ulkosalla. K a u p p a miehen tytär h u o m i o i heräävine vaistoineen mistä tämä
mahtanee johtua. Kuitenkin hänen lahjakkuutensa ja
herttainen olemuksensa vähitellen murtaa vastukset ja
ennenpitkää hän on luokkansa j o h t a v a oppilas, paras
ainekirjoittaja ja kaikkien uusien leikkien ja kuvaelmien
keksijä.
Minna Canthista on siltä ajalta jäänyt seuraava, erään
silloisen kuopiolaisen koulupojan, sittemmin kirjailija
Robert Kiljanderin — kuvaus: »Hän oli pitkä ja solakka,
silmät erittäin vilkkaat ja ymmärtäväiset ja kaunis v a a lea tukka riippui hajoitettuna hänen hartioillaan. Hän ei
lausunut sanottavaansa samalla läksyntapaisella tavalla
kuin hänen kumppalinsa, vaan suurella v a k a v u u d e l l a ja
tunteellisuudella . . . » Oli k y s y m y s Topeliuksen » S u o j e lusenkeli» nimisestä lastennäytelmästä, jota Minnan
luokkalaiset erään koulutädin kortteerissa esittivät ja
johon pääsy kaikilta mieshenkilöiltä oli ankarasti k i e l letty. Kuitenkin muutamat pojat olivat päässeet piileilemään kuokkavieraiden takana, ja Kiljander päättää
kuvauksensa h u o m i o o n , ettei kyseenalaisesta k o u l u t y töstä näytteleminen mahtanut olla »leikkiä ensinkään,
vaan täyttä totta».
Niinkuin T a m p e r e aikoinaan oli elämää varten e v ä s tänyt lapsensa kaikella mitä tämä luonnonkaunis tehdaskaupunki saattoi pois muuttavalle antaa, niin nyt
Kallaveden kaupunki ravitsee neitoseksi kehittynyttä
Minnaa kaikella mitä nuoruus saattaa pyytää ja mikä
tältä iältä tulevalle kirjailijalle saattaa olla käyttökel143
poista. K u o p i o n nuoriso huvittelee huimasti, Minna
Johnson hurmaantuneena mukana. Hänen vanhempansa,
j o t k a eivät milloinkaan ole muuta kuvitelleet kuin että
koulun päätyttyä seuraisi häät vakavaraisen ja kunnioitusta nauttivan miehen kanssa, näkevät mielihyvin, että
tyttären taipumukset kehittyvät toivottuun suuntaan.
Minna puolestaan tekee h u o m i o n , että mies, j o k a hänet
hurmasi illan rusotuksessa, ei aamun valjetessa kestäkään päivän valoa. Hän näkee elostelevan miehen v a a tivan vaimoltaan uskollisuutta ja yhteiskunnan h y v ä k syvän tämän. Hän tekee huomion, että v a i m o n pitää olla
miehelleen alamainen, tai toisin sanoin lausuttuna: että
mies on v a i m o n pää. Hän näkee mitä tästä seuraa. Eikä
huvittelu enää maistu. Naamarin alta paljastuvat elämän ankarat kasvot, j o t k a vaativat ihmiseltä jotakin
muutakin kuin päiväperhosen liitelemistä kukkasesta
kukkaseen. Nuorelle Minna Johnsonille selviää, ettei
naisella oikeastaan ole valittavana muita teitä kuin a v i o liitto. Ja hänen silmiensä eteen nousee kuvia irstaista,
juopottelevista miehistä, j o t k a häntäkin ovat k o s i n e e t . . .
Juuri näihin aikoihin, 1863, avataan Jyväskylässä
maan ensimmäinen suomenkielinen opettajaseminaari
niinhyvin miehiä kuin naisiakin varten, ja kansakoulun
suuri ajatus tempaa Minnan valtoihinsa. K o k o n a a n ja
eheästi hän tahtoo sille antautua. Hänen oppilasparvensa
ovat j o k a uutena päivänä kokevat, miten hän tahtoo
heitä valmistaa elämän vaikeaa retkeä varten. Kuinka
onkaan ihanaa ja onnellista suunnitella tällaista elämäntehtävää!
Suomalaisen kansakoulun isä Uno Cygnaeus oli aatteelle antanut elämänkipinän omasta lämpimästä rinnastaan. Ja kaikki, j o t k a tähän uuteen kouluun tulivat,
saivat kosketuksen hänen kipinästään. Nuoret opettajat
astuivat luokkansa eteen ikäänkuin sitä ennen sadun
Tuli-Hiili olisi k ä y n y t koskettamassa heidän kieltään.
Ja nuoret neitoset, tiedonjanon ja kaipauksen tänne t u o mina, vastaanottivat vakaina j o k a sanan. Niin syntyi
opettajien ja oppilaiden kesken kunnioitukseen ja kiitollisuuteen perustuva ihannesuhde, uusi ja aivan toinen
kuin se mitä Minna oli tähän asti miehen ja naisen
välillä tottunut tapaamaan. Kuitenkin se parissa tapauk144
sessa kehittyi k a u e m m a kuin nuoren opettajan ja hänen
nuoren oppilaansa kesken oli ohjelmanmukaista. Ida
Forsell joutui naimisiin Ernst Bonsdorffin kanssa ja seurasi siitä kunnioitukseen ja keskinäiseen y m m ä r t ä m y k seen perustuva pitkä ja onnellinen avioliitto. Minna
Johnson joutui, kauan vastustettuaan lehtori Canthin
puolisoksi j a : » K a i k e n pahan mitä tästäpuoleen sain
kokea, katsoin olevan tämän anteeksiantamattoman s y n nin seurausta.» Ida Bonsdorffin kertomuksen mukaan ei
Minnan ja hänen lehtorinsa avioliitto mitenkään ollut
onneton. Canth oli kunnon mies ja kunnioitti kaunista
lahjakasta v a i m o a a n suuresti. Varsinkin m y ö h e m m i n ,
kun lapset syntyvät ja kun sanomalehtityö kävi heille
yhteiseksi, kehittyi heidän kesken suorastaan kaunis
toverillinen suhde. Mutta Minnan neito-aikainen unelma
vapaasta aatteellisesta työstä S u o m e n lasten hyväksi
kansakoulussa, oli hänelle y l e n rakas. Tämä unelma oli
hänen luonteiselleen naiselle kiteytynyt kaiken onnellisuuden ainoaksi edellytykseksi. Jollei hänelle m i l l o i n kaan olisi näytetty tätä tulevaisuustehtävää sen täydessä
vapaudessa ja kauneudessa, niin hänelle olisi ollut h e l pompaa alistua kaikkeen mitä elämä toi mukanaan.
Mutta nyt häntä orjuutti kodin arki alati samoine t ö i neen. Häntä masensi seurustelu syöminkeineen ja j u o minkeineen, juoruiluineen ja ummehtuneisuuksilleen.
Häntä hirvitti lohduttomuus kaupungin köyhälistökodeissa, missä raaka isä saattoi riistää lastensa raatajaäidiltä hänenkin k ö y h ä t ansionsa. Kuinka kauas olikaan
joutunut suloinen n ä k y kansakoulusta koivikossa ja
opettajattaren asunnosta, missä kaikki oli valkoista ja
kukkivaa ja missä opettajatar istui lampun ääressä k o r jaamassa lasten v i h k o j a tai valmistautumassa seuraavan
päivän tunneille. Kaukainen armas n ä k y . . . !
Kuitenkin johtui tästä avioliitosta, että Minnan k o t i paikaksi n y t tuli uusi seutu, kaunis, h y m y i l e v ä , aivan
nuori kaupunki Jyväskylä, jossa yhtaikaa toimi tuo ihanteellinen uusi opettajaseminaari ja rehoitti mitä hurjin
tukkihuijaus kaikkine seurauksineen. P o m o m i e h e t ostivat ympäristöjen k o k e m a t t o m i e n metsien omistajilta
polkuhinnasta heidän arvokkaat korpensa, j u o p p o u s ja
ylensyöminen rehoittivat vallaskodeissa ja juhlissa, v i i 10 — Talvio. Kootut teokset X I I I
145
det markkinat vuodessa kokosivat rahvasta kaukaisilta
maan ääriltä ja hurja juopottelu ja tappeleminen jättivät silloin kaameaa jälkeä, varsinkin Jyväskylän t y ö v ä e n kortteleihin, missä lapsirikkaat perheet kärsivät
suurta kurjuutta. Ne rehevät tukkipomojutut, joita
tänään, sata vuotta m y ö h e m m i n vieläkin kertoillaan
maassa, ovat syntyisin näiltä ajoilta.
Esimerkiksi:
humaltunut p o m o , pieksut jalassa ja kontti selässä, k y s y y
kaupungin hienoimman hotellin ruotsiapuhuvalta bufettineidiltä, minkä hintainen on ruokasalin korkea seinäpeili. »Int förstär j a ' finska», tulee vastaukseksi. Silloin
iskee suuttunut p o m o keppinsä peilipintaan, jotta sirpaleet lentelevät ja huutaa: » j o k o minä nyt saan tietää
mitä peili maksaa».
Nuoren lehtorinrouvan, j o k a m o n e n lapsen äitinä ja
kodin monien käytännöllisten tehtävien uuvuttamana
kaihoten muisteli lyhyttä seminaarikauttaan, ei oikeastaan sopinut valittaa. Hän oli nyt joutunut Jyväskylältä,
nykyiseltä kotipaikaltaan — niinkuin aikaisemmin T a m pereelta ja K u o p i o l t a — vastaanottamaan, mitä sillä,
Jyväskylällä, oli tulevalle kirjailijalle annettavaa. Ja
Jyväskylällä, suurten ja räikeiden vastakkaisuuksien
kaupungilla olikin erikoisen paljon tarjottavaa. V e r t a vuotavin sydämin Minna Canth toteaa mihin ihmispeto
kykenee, kun se päästetään irralleen. Nainen, tulevaisuuksien äiti, on jätetty sen mielivaltaan vailla lain
turvaa!
Olisiko Minna Canthista tullut kirjailijaa ja esitaistelijaa vailla tätä raskasta Jyväskylän-aikaa?
S u o m e n nainen ja S u o m e n kansa tuskin viettäisi
hänen sadatta syntymäpäiväänsä, j o s hänen vaikutuksensa olisi tapahtunut hänen suloisen neito-unelmansa
mukaisesti. A r v o k k a i s i i n aikaansaannoksiin yhdistyy
aina uhri.
Jyväskylässä k o k e e Minna Canth rikkaimmat ja ankarimmat elämyksensä. Se mikä m y ö h e m m i n seuraa ei
enää varsinaisesti kuulu siihen suureen kokemusten
elonkorjuuseen, minkä varassa hänen m y ö h e m p i elämänsä ahkerassa ja — tekisipä mieli sanoa — riemullisessa aherruksessa kuluu.
Jyväskylässä k o k e e Minna Canth avioliittonsa m o n i 146
naiset vaiheet, äidin onnen ja tuskan, y s t ä v y y d e n siunauksen, yhteiskunnan räikeän kamppailun tarkoituksenmukaisuutta kohden, isänmaanrakkauden heräämisen
ja nousun, kansallistunnon kirkastumisen kansalaiselle,
lapsuusajan perityn ja syvälle juurtuneen uskonnollisen
ihanteellisuuden kamppailun todellisuuden ankarissa
myrskyissä. Sielunsa uomaan ahdettuina tuntee hän
Räikkien näiden väkevien vaistojen ja kokemusten m y l lertävän jotain käsittämätöntä
täyttymystä kohden.
Muistuuko joskus hänen mieleensä Tammerkoski, j o n k a
jäänlähtö-temmellystä hän katseli isänsä olkapäällä
istuen? Missä on Jumala, missä Sinä olet, Jumala!
Hänen vuoteensa ääreltä tuskin siirtyi vanhan k o k e neen kristityn T u o m a s Kempiläisen kirja »Kristuksen
seuraamisesta». Sen oli suomentanut Minna Canthin
läheinen ystävä Eljas Erkko, nuori runoilija, j o k a sortui
keuhkotautiin. Minna luki kirjaa aamuin ja illoin.
Mutta eivät yksin naisen ihmisoikeudet miehen rinnalla olleet vailla lain turvaa. Hänen henkinen minänsä
oli tyyten laiminlyöty tai kieroon kuljetettu: » K u n n u o rena äitinä seisoin elämän p y h i m p i e n vaatimusten edessä
neuvottomampana, tietämättömämpänä kuin ainoakaan
niin sanottu sivistymätön nainen, silloin opin syvästi halveksimaan ja tuomitsemaan sitä kurjaa tyhjänpäiväisyyttä, j o t a sanotaan naisen kasvatukseksi, sitä silmänlumetta, j o t a nimitetään naissivistykseksi. Jokaisesta
pahasta erehdyksestä, minkä tein lasten hoidossa, j o k a i sesta kalliilla hinnalla hankitusta kokemuksesta l y k k ä sin edesvastuun sen surkean opetusjärjestelmän niskoille, j o k a , sensijaan että valmistaisi naista elämää
varten, ajaa hänet auttamattomasti harhapoluille.»
Maaliskuussa 1874 — siis Minnan täyttäessä 30 vuotta,
tapahtuu
hänen
masentuneessa mielessään
käänne.
Hänen miehensä on tullut pienen viikkolehti » K e s k i s u o m e n » toimittajaksi ja Minna käsittää v a i m o n olevan
annetun miehensä avuksi. »Oli kuin olisin e l p y n y t
uuteen eloon ja uudistusinto sai minut heti valtaansa.
Kirjoitin kiihkeitä kirjoituksia paloviinaa vastaan ja
nämä herättivät h u o m i o t a p a i k k a k u n n a l l a . . . » Tästä
maaliskuusta siis alkaa Minna Canthin kirjailijatoimi.
»Juopumuksen vaikutukset» nimisellä ruotsinkielestä
147
käännetyllä artikkelilla astuu nuori lehtorinrouva salanimeä käyttäen yleisön eteen. Hänen esiintymisensä ei
j o h d u turhamaisuudesta. Hän ei tunne yhtäkään naispuolista edeltäjää. Suomenkieli on viljelemätön ja v a i kea käsitellä. Hän vaistoaa joutuvansa naurun ja pilkan
alaiseksi, j o s tiedettäisiin hänen tekonsa. Vain kaikkein
lähimmät uskolliset ystävättäret Ida Bonsdorff ja Flora
Wallin saavat tietää hänen salaisuutensa. Näiden ystävättärien kanssa hän on kierrellyt, huivi päässä ja t y ö vaatteet yllä, niissä laitakaupungin kodeissa, j o i d e n p u o l e s t a h a n nyt hätähuudon nostaakin. »Viinaa vastaan!»
kuuluu se tunnus, j o n k a puolesta Minna Canth kahden
v u o d e n aikana miehensä toimittamassa lehdessä ja m i e hensä täysin hyväksyessä vaimonsa kirjoitukset, taistelee.
» V a i n o o k o isänmaatamme todella vihollinen? Uhkaako
j o k u vaara häiritä rauhaamme? — Uhkaa tosin! K a v a l a
vihollinen kiertää m a a t a m m e etelästä pohjoiseen, idästä
länteen. Hänen valtansa on jo suuri, ja se levenee päivä
päivältä. Hän kietoo meidät pauloihinsa, hän hävittää
kotimme, hän turmelee sielumme j a r u u m i i m m e . L e v o l lisinako katseleisimme miten vihollinen runtelee m a a m me — tämän maan, j o n k a edestä esi-isämme o v a t k u o lemaan asti taistelleet? Eipä suinkaan. Siis y l ö s miehet
ja vaimot, vanhat ja nuoret! Y h t y k ä ä m m e kaikki liittoon v i i n a a vastaan, sillä tämä juuri o n kauhea v i h o l lisemme.»
N i m i m e r k k i » V i l j a n » ( M i n n a Canthin) pirteän ja
vauhdikkaan kynän vaikutukset ovat niin tuntuvat, että
pienen » K e s k i - S u o m i » lehden omistaja, j o k a samalla
sattuu omistamaan suuren viinapolttimon, erottaa l e h tori Canthin toimituksesta. Eipä suotta ollut Flora Wallin
leikillisesti sanonut: »nimi oli Ferdinandin, mutta t y ö
Minnan.» Erottaminen kyllä tarkoitti rouvaa.
T ä m ä » s y y l l i n e n » palasikin jälleen kotiaskareihin.
Kuitenkin olivat hänen h u o m i o n t e k o k y k y n s ä ja hänen
mielikuvituselämänsä siinä määrin joutuneet liikkeeseen, ettei mikään enää voinut pidättää niitä toimimasta.
Uusi lehti »Päijänne» pannaan p y s t y y n ja nyt ilmestyvät siinä asiallisten artikkelien ohella Minna Canthin
ensimmäiset kaunokirjalliset tuotteet. Hänen k o k e m u k sensa eivät enää t y y d y kulkemaan ahtaaseen uomaan
148
sullottuina, vaan ne vaativat purkautumista. Ihmisten
hyödyksi, yhteiskunnan h y ö d y k s i , isänmaan h y ö d y k s i !
Sairaita ja onnettomia hän tahtoo auttaa, parannukselle
hänen täytyy saada aukoa alaa!
Vaatimaton Minna ei vielä lainkaan kuvittele a i k o vansa kirjailijaksi. Hän vain haluaa puhua kanssaihmisilleen niistä onnettomuuksista, j o t k a heitä uhkaavat.
Kun on mahdotonta mennä puhumaan jokaiselle erikseen, niin se näin kirjoittamalla käy mukavasti. Mitä
merkitsisi tässä hänen nimensä. Hän on vain huutavan
ääni korvessa, j o k a vetoaa ihmisiin milloin parannussaarna-tyyliä käyttäen, milloin mielikuvitusmuotoa. Se
mitä kaupungissa tapahtuu, osuu häneen kuin säiliöön,
mistä hänen tulee lähettää se jalostettuna edelleen. Ja
hän kirjoittaa
sekä
suuremmista
että pienemmistä
asioista ja yhä luistavammin hänen kynänsä toimii, v a l loittaen kielenkäytölle yhä uutta alaa ja uusia v i v a h duksia. Ei o l e vähäiseksi arvioitava se työ, mikä täten
tapahtuu suomalaisen sanonnan ja kielen hyväksi.
Tapahtuipa esimerkiksi, että eräässä kansakoulunopettajien kokouksessa itäisellä Uudellamaalla sikäläisen p i i rin kansakoulujen tarkastaja julkisessa puheessaan oli
kehoittanut suomalaisia opettajia oppimaan ruotsia,
koska se oli m a a m m e sivistyneiden kieli. Mutta J y v ä s kylässä tällainen teko kohtasikin j y r k ä n vastustuksen,
siellä kun usko suomalaisuuteen oli ehyt ja ehdoton.
Minna kirjoittaa:
»Rakkaat suomalaiset! Voitteko tarkoin käsittää tätä
ruotsinkiihkoisten suurta rakkautta ja sydämen h e l lyyttä! Eivät he riitaa rakasta; kun vaan kiellätte oman
itsenäisyytenne, poljette o m a a kieltänne, ovat he v a l miit meille tarjoamaan veljen kättä.
Miksipä kuitenkin suotta vihastuisimme heidän t y h jistä juonistansa? T e h k ä ä m m e vaan vakaasti työtä itse
kukin kentällämme, rakastakaamme isäimme maata,
edistykäämme tieteissä j a taiteissa . . . »
Saatuaan k y n ä n aseeksi sovitetuksi käteensä, hän
iskee sen epäkohtiin, siten saadakseen aikaan parannusta. Hän on yhä edelleen kansalainen ja lähimmäinen,
j o k a ei saata p y s y ä kylmänä kärsimyksille. Mutta s y k syllä 1878 tapahtuu hänessä muutos. Suomalainen Teat149
teri on, niinkuin pari kertaa aikaisemmin vieraillut
Jyväskylässä ja Minna, entinen Topeliuksen satunäytelmän suojelusenkeli, on istunut illasta iltaan katselijoiden joukossa.
» O o h — j o k a olisi päässyt teatteriin ja saanut ruveta
näyttelijäksi. Mutta minulla oli mies ja kuusi lasta
eihän semmoista voinut ajatellakaan. . .
Ajatella?
Miksei? Ajatukset, ovathan ne tullista vapaita. Iltasella
kun olin saanut j o u k k o n i levolle, kuvittelin olevani
teatterissa näyttelijänä, kuvittelin hurmaavani k o k o
S u o m e n yleisön näyttelemiselläni. — Ja minä nautin
voitoistani, vaikkakin ne olivat pelkkiä mielikuvitteluja.
Päivällä taas asetin kaikki kuusi lastani riviin istumaan,
itse asetuin heidän eteensä toiselle puolelle salia ja rupesin näyttelemään. P e k k a poikani, j o k a silloin oli noin
parin v u o d e n vanha, hymähti kerran minua katsellessaan ja sanoi harvaan ja hartaasti: m a m m a on hupsu!
Josta minä tietysti hieman nolostuin.»
Mutta Minnan ystävälleen Kiljanderille valittaessa
joutuneensa väärälle uralle, kun ei ollut päässyt näyttelijäksi, kehoitti tämä häntä rupeamaan näytelmäkirjailijaksi. Ja teki sen tosissaan. Ja Minna pysähtyi sitä
ajattelemaan. Ja seurasi tavattoman jännityksen aika.
Olihan Minnalla paitsi omien kokemusten varastoja suuri
määrä toisilta saatuja. Oli muiden muassa sellainen
H o p p u l a i s - t y y p p i suoraan Jyväskylän torilta, j o k a heti
rupesi laskettelemaan sanasutkauksiaan, ja ennenpitkää
Minna Canth tapasi itsensä kirjoittamassa näytelmää.
» S e sujui. Se sujui kuin itsestään. Oli kuin minulle j o k u
vieras v o i m a olisi kirjoitusta sepittänyt enkä minä itse.
Ja kuinka minä olin onnellinen! Jokainen repliikki,
j o k a tuli paperille, herätti minussa riemua. Että minä
osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi uskonut!
A i n o a suruni oli, etten tuota ennen ollut keksinyt.
Kuinka paljon Olinkaan jo menettänyt aikaa hukkaan!»
Oli kuin tässä työssä taiteilija Minna Canthissa olisi
puhjennut kukkaan. K a i k k i oli tapahtunut äkkiä ja
odottamatta, niinkuin kevät joskus puhkeaa. R i e m u n
vallassa hän kirjoittaa ja huudahtelee, nauraa ja naurattaa toisia. » M u r t o v a r k a u s » , j o n k a sittemmin k o k o
S u o m e n kansa osasi ulkoa, näkee ensi kerran p ä i v ä n 150
valon. K o k o kotiväki ottaa osaa tähän kirjalliseen s y n tymisriemuun. Keittiössä kuunnellaan emännän esitystä
ja arvostellaan sitä, k o u l u p o i k a Eljas Erkko, j o k a asuu
talossa, huudetaan lausumaan mielipiteensä. Minna itse
elää lapsuutensa ja nuoruutensa ilot uudella tavalla
uudelleen. K a i k k i hänen nukkuneet riemulliset v a i s tonsa ovat heränneet ja ilakoivat hänessä. Hänestä kasvaa esiin henkilöitä ja tapahtumia. O n k o tämä m a h d o l lista? O n k o tämä totta? Ei! Mutta se on todellisempaa
kuin todellisuus!
Vastakohdat olivat pitkin Minna Canthin elämää asettuneet hänen eteensä selventämään ilmiöiden ääriviivoja.
Niinpä nytkin. K e s k e n taiteilijan riemullista inspiraatiota asettuu sen vierelle suru, näyttäen hänelle todellisuuden ankarat kasvot. »Mutta samoihin aikoihin alkoi
kova huoli kiduttaa mieltäni. Mieheni terveys heikkeni,
hänen voimansa riutuivat päivä päivältä, en voinut sitä
enää salata itseltäni.
Heinäkuun 13. päivänä se
kamalista kamalin tapahtui. Isku oli musertava. En
tiennyt näille ilmoille paljon mitään, näin vaan ikäänkuin unessa, että lapseni olivat mustissa vaatteissa ja
suruharsoissa, minä itse samoin.»
Lahjomaton tosi oli nyt äidin edessä: ympärillä kuusi
lasta, heistä vanhin tuskin kolmeatoista täyttänyt ja
puolen v u o d e n perästä syntymässä seitsemäs. Minna
Canth eli n y t läpi suurimmat hetkensä ja nousi surun
mustien siipien kannattamana kirkastuksen vuorelle,
mistä palasi elinkelpoisena elämän velvollisuuksiin.
Hänen täytyi luopua kirjallisesta työstä, muuttaa K u o pioon ja lankakaupan turvin alkaa elättää perhettään!
Lapsen synnyttyä hän, vaikka h y v i n heikentyneenä,
urhoollisesti r y h t y y k i n toteuttamaan päätöstään. L ö y s i k ö
hän suurimmassa surussaan lohtua lopettaessaan M u r t o varkautta, j o n k a hän suurimmassa riemussa oli aloittanut?
Joka tapauksessa näytelmä lähti matkaamaan
omille teilleen Suomalaiseen teatteriin.
Kirjailija osaltaan kävi läpi kipeät inhimilliset tuskat,
eron seminaarikaupungista, uskollisista ystävistä, k o t i talosta, j o n k a rakentamista oli kiihkeästi seurannut p i i rustuksista asti, j o n k a puutarhaan oli j o k a puun ja p e n saan istuttanut. Kahteen rekeen oli mahdutettu kaikki
151
mikä sai seurata uuteen tuntemattomaan tulevaisuuteen
armaasta onnen ajasta seminaarikaupungissa. K o l m e
päivää kesti vaivalloista matkaa. »Näin n y t kuljin j o u k koineni samaa tietä, j o t a neljätoista vuotta aikaisemmin
eräänä päivänpaisteisena syyskesän päivänä olin vasta
vihittynä nuorena rouvana tullutkin. Silloin oli turva
mukana, nyt sitä ei ollut k o k o maailmassa, yksin täytyi
alkaa elämän taistelu sekä omasta että seitsemän p i e nokaisen puolesta.»
Koruttomasti, vailla kaikkea hempeää tunteellisuutta
tai artistista asennoitumista kirjailija Minna Canth k o e t taa järjestää suuren perheensä elämää Kuopiossa, samaan
aikaan kun Helsingissä Kirjallisuuden Seura 5 0 - v u o t i s juhlakokouksessaan palkitsee hänen näytelmänsä ja
Kaarlo B e r g b o m kirjoittaa hänelle, että »Murtovarkaus
on niin ilahduttava alku, ettei K i v e n jälkeen k o t i m a i selle näytelmäkirjallisuudelle o l e ilmestynyt parempaa
ennettä».
Erinomaisella käytännöllisellä älyllä järjestää tuleva
kauppias liikkeensä, varovasti ja ennen kaikkea kannattavaisuutta silmällä pitäen. Kirjallinen työnteko — j o k a
»lankakaupan rouvalle» kuitenkin lienee hänen n y k y i sessäkin elämässään juhlapuoli — tulee toisessa sijassa.
K o k o hänen päivänsä kuluu kauppapuodissa. Ja v ä h i tellen käy k o k o kaupanteko ja ihmisten palvelu hänelle
suorastaan huvittavaksi, niinkuin kerran pienelle Miinu
Johnsonille. Ja ihmistuntemus suorastaan tarjoutuu o s a l taan auttamaan kirjallisessa työssä! Kaupanpito ja k i r jallinen t y ö voidaan siis sovittaa keskenään, sen Minna
Canthkin huomaa, kunhan vain vuorokaudessa olisi k o r keampi tuntimäärä! Jota suurimmalla menestyksellä
Murtovarkautta näyteltiin pitkin maata, sitä enemmän
alettiin kirjailijalta vaatia uusia näytelmiä. K u n laaj e n e v a liike kuitenkin tarkkaan vaati kauppiaan päivän,
täytyi kirjailijan tehdä työtä aamuvarhaisilla ja yöllä.
Urhoollisesti Minna Canth taistelee lastensa puolesta,
j o i d e n koulunkäynti k y s y y varoja, ja uskollisesti inspiraatio antaa hänelle v o i m a a m y ö s k i n luovaan t y ö h ö n .
Kaikki kipeät k o k e m u k s e t ja armaat elämykset tarjoutuvat palvelemaan kirjailijaa hänen pyhässä tehtävässään.
152
Ja vähitellen kasvaa Minna Canth suureksi kirjailijaksi, j o n k a näytelmien ensi-illat ovat juhlia pääkaupungissa ja joita kautta maan esitetään enemmän kuin
kenenkään toisen kirjailijan. Kaikki se tärkeä sanottava mikä häneen on patoutunut, vaatii nyt purkautumista. Ja hän puhuukin suunsa puhtaaksi. Kansallisuuskysymys, Suomessa Snellmanin v o i m a k k a a n herätyshuudon esiin kutsuma, vaatii oikeuksiaan kautta
Euroopan, niinkuin kevät se ottaa omansa. Raittiusliike,
naiskysymys j a t y ö v ä e n pyrinnöt ovat polttavia k y s y myksiä kautta k o k o avaran maailman. Niin m y ö s S u o messa. Ihmeteltävällä pontevuudella ja voimalla Minna
Canth käytännöllisen toimintansa ohella, j o k a turvaa
hänelle ja hänen perheelleen riippumattoman aseman,
suorittaa kirjallista luomistyötään. Parissa kymmenessä
vuodessa lähtevät hänen kuopiolaisesta kodistaan maailmalle hänen suuret näytelmänsä ja romaaninsa. Ne eivät
jätä ketään välinpitämättömäksi. Se m y r s k y minkä ne
monesti aikaansaavat, on kevätmyrskyä. Ja vastustajat,
jotka tämä v o i m a - n a i n e n nostaa liikkeelle, ovat maan
parhaita ja v o i m a k k a i m p i a . Niinpä on mielipiteiden
vaihto tasaväkistä. Niinpä tuntuu, huolimatta siitä katkeruudesta ja masennuksesta, j o t a taiteilija ajoittain
kokee, näissä väittelyissä ja otteluissa riemullinen v o i tollisuus. Y h ä uutta t y ö - i n t o a syntyy.
Taitteen hänen suureen taistelukauteensa tuo » K o v a n
onnen lasten» kohtalo. Tätä näytelmää vastaan nousi
sekä valtaapitävä yhteiskunta että arvostelu.
Eikä
Minna Canthin uskollinen ystävä ja ymmärtäjä Kaarlo
B e r g b o m k a a n voinut pysyttää sitä näyttämöllä. Se n ä y teltiin Suomalaisessa Teatterissa yhden ainoan kerran.
Minna Canth käyttää tästä puhuessaan Renan'in sanoja:
»Paljon v o i m a a ja viisautta vaaditaan siltä, j o n k a v e l vollisuudentunto, kunnianhimo tai j u l m a kohtalo m ä ä rää sekaantumaan ihmiskunta-raukan kohtaloihin.» Ja
hän jatkaa:
»Katsoin nyt parhaaksi levätä laakereillani — kaikinpuoliseksi eduksi kodilleni ja hermoilleni. Seuraavana
vuonna menetin kuoleman kautta kaksi parhainta ystävääni ja suuresti rakastetun täysikasvuisen tyttären.
Ja nyt tunsin, että minut oli kuljetettu aina ikuisuuden
153
porteille asti, mistä näin elämän vapaammin ja selkeämmin. Iskut ja lyönnit eivät enää sattuneet minuun enkä
enää tuntenut olevani omasta puolestani velvollinen
niitä jakelemaan. Erkanin taistelusta ja jäin ainoastaan
katselijaksi. Lisäksi tulivat painostavat poliittiset olot,
j o t k a panivat pelkäämään kansallemme pimeää tulevaisuutta. Mielestäni hävisi viimeinenkin pisara katkeruutta, työhalu heräsi jälleen . . . »
Tämän vapautuneen ja selkeytyneen työhalun innoittamana Minna Canth luo viimeiset näytelmänsä. Ne ovat
hänelle taiteellisia riemuvoittoja ja on niillä ollut p y s y v ä
sija suomalaisella näyttämöllä — yhtä h y v i n maan suurimmilla, kuin syrjäkylien puutteellisemmillakin. K a i k kialla ne ovat valloittaneet yleisönsä.
Minna Canthia ei ole S u o m e n näyttämötaiteessa
tänään, hänen sadantena syntymäpäivänään, kukaan
voittanut.
Uljaana kohoaa hänen hahmonsa hänen j u h l a v u o n naan keskeltä S u o m e n keväistä kulttuuria. Ne rikkaat
lahjat, jotka hän syntymässään ja elämässään vastaanotti, on hän käyttänyt kansansa hyväksi.
Me rakastamme häntä ihmisenä, me siunaamme häntä
esitaistelijana, me ihailemme häntä taiteilijana. T y ö
tekijäänsä kiittää.
154
MUISTELMA
HAUTAUSMAALTA
Hetkittäin tulee meille ihmisille pakottava kaipaus
päästä yhteyteen vainajiemme kanssa. He palautuvat
alituisesti m i e l e e m m e , he käyvät l u o n a m m e unessa. He
ilmaisevat m o n e l l a m u o t o a läsnäolonsa. M y ö s k i n me
pakottavasti tunnemme, että meidän täytyy päästä
sinne, minne me kerran k ä t k i m m e heidän ruumiinsa,
heidän haudoilleen, sille kohdalle syntymämaata, missä
heidän tomunsa lepää.
Tämä vuosi 1945 on ajankohta, j o l l o i n jokaisen s u o malaisen ajatus etsii edesmennyttä rakasta, lähempää
tai kauempaa menneessä ajassa. Tänä vuonna tulee
kuluneeksi 600 vuotta siitä, j o l l o i n S u o m e n aikakirjoissa
ensi kerran tavataan maininta hautausmaan v i h k i m ä juhlasta. Niinpä t u n n e m m e me suomalaiset nyt p a k o t tavaa tarvetta lähestyä vainajiamme ja hautausmaitamme, asettua yhteyteen poismenneiden e s i - v a n h e m pien kanssa, hiljentyä heidän muistonsa ääreen, ottaa
vastaan heidän läsnäolonsa, ripittäytyä heille ja anoa
heidän suojelustaan Jumalan luona. Meidän täytyy saada
käydä syntymäseutumme tutusta hautausmaan portista
— hengessä, jollei se ole mahdollista todellisuudessa —,
nähdä tutut ristit ja muistokivet, nähdä ne koivut ja
kuuset, j o t k a heille humisevat, herkistää k o r v a m m e
kuulemaan sitä hellyyttä, j o t a hautakumpu meille
välittää.
K u v a a m a t o n hartaus täyttää k o k o o l e m u k s e m m e tällaisena juhlahetkenä.
Kerran tapahtui eräällä S u o m e n hautausmaalla seuraavaa:
Oli arkipäivä ja meitä oli siellä vain muutamia h e n 155
kiä. K y l ä l l ä tehtiin heinää, oli hehkuvaa heinäkuuta.
Hiljaisuudesta kuului vain yksinäisen linnun visertely
ja villien mehiläisten surina. Porttia lähestyy nainen.
Hän ei varmaan ole paikkakuntalaisia. Vapisevatko
hänen kätensä, kun hän koettaa avata porttia? Hänen
etsivä katseensa käy yli puiden ja ristien. Tuolta oikealta
puolen käytävää hän etsii. V i i p y v i n askelin hän lähestyy ja pysähtelee. Nuori haudankaivaja, j o k a sattuu
olemaan paikkakuntalaisten mukana, näkee, että tulija
on täällä outo, mahtaa olla ulkomaalainen, vaateparsi
todistaa varallisuutta — pitääpä mennä lähemmä, j o s
vieraalla olisi jotain kysyttävää.
Niinpä onkin.
Hän tulee kaukaa, hän puhuu suomen kieltä. Hän
etsii omaisen hautaa — ja hän lausuu nyt tuon omaisen
n i m e n ja k u o l i n v u o d e n . Täällä se oli oikealla portista,
täällä, ei kaukana vanhan rovastin hautakivestä. Jes —
täällä, täällä sen t ä y t y y olla. Hän oli pieni tyttö, kun
tuo omainen haudattiin, ja seisoi k o i v u n juurella ja piti
isää kädestä. K o i v u ei ollut suuri, mutta hän muistaa
selvään sen valkoisen tuohirungon. Vaan missä onkaan
se k o i v u ? Se oli haudan merkkinä, kunnes isä teki v a l koisen taulun, missä oli äidin m o l e m m a t nimet. P u u oli
j o kasvanut paljon suuremmaksi, kun h e lähtivät A m e rikkaan. Sen t ä y t y y n y t jo olla suuri puu. V a a n missä
on k o i v u ?
Me o l e m m e jo kaikki liittyneet kaukaiseen tulijaan
ja etsimme hänen mukanaan hänen äitinsä hautaa. Me
n ä e m m e hädän hänen sielussaan kasvavan ja kasvavan.
Kultaiset rannerenkaat helähtävät vastatusten hänen ristiessään käsiään. Pakottava kaipaus on ajanut hänet
tänne merten takaa, tuon k ö y h ä n hautakummun ääreen,
jolta isän veistämä muistotaulu jo on ammoin lahonnut
ja j o n k a ainoana merkkinä n y t t ä y t y y olla mahtava
k o i v u . Mutta k o i v u a ei ole. Jes — täällä! Täällä on
ollut se merkkipuu, mutta on vain jäljellä kanto — ei
mitään kumpuakaan!
Niin, ehkä vanha suntio olisi tietänyt, ehkä olisi
kylällä j o k u vanha ihminen, j o k a m u i s t a i s i . . .
Mutta kaukainen sisaremme merten takaa, A m e r i k a n
suomalainen, näyttää jo luottavan omaankin muistiinsa.
156
Hän jää tuon karun kannon luokse, j o k a kerran on kannattanut tuuheaa, laulavaa puuta, ja p u u oli laulanut
rauhaa hänen äidilleen . . . Siitä on kauan, kauan.
Mutta kaikki palautuu hänen mieleensä eikä hän enää
tarvitse ketään meistä. Me jätämmekin hänet, k u u lemme hänen autonsa pysähtyvän hautausmaan portille
ja n ä e m m e hänestä enää vain välähdyksen. Hän on p o l villaan maassa, kasvotkin koskettavat maata.
Lapsi on löytänyt y h t e y d e n äitiinsä, tytär on löytänyt
yhteyden syntymäseutuunsa.
157
UUNO K A I L A A N ÄIDIN
LEPOSIJALLA
A i n a kun me lapsenmielin ja lapsen-uskossa elävien
mailta lähestymme vainajia, tapahtuu ylösnousemuksen
i h m e : me saamme tuntea heidän läsnäoloaan ja seurustella heidän kanssaan sielusta sieluun. Rukouksessa
ja kaipauksessa on meille maan lapsille suotu tämä l o h dutus eronhetken suureen tuskaan.
Suurina k u o l i n aikoina vuotavat vereksillä haudoilla surevien vereksistä
tuskanhaavoista vuolaat kyyneleet ja usein vasta ajan
lieventävän käden kosketuksesta me pääsemme siihen
lapsen-uskoon j a lapsenmieleen, j o n k a avulla v o i m m e
tulla liki vainajiamme. Vainajat eivät ole poissa l u o t a m m e niinkauan kuin muistamisen ja rukouksen siltaa
m y ö t e n y l l ä p i d ä m m e yhteyttä heihin. Vainajiemme v a r sinainen k u o l e m a meihin nähden on unohdus. Muistaminen tietää meidän k o h d a l t a m m e p o i s m e n n e i d e m m e
elämää meidän yhteydessämme, unohtaminen heidän
kuolemistansa. K u i n k a paljon onkaan unohdettuja v a i najia, j o i d e n sukua ja h e i m o a me o l e m m e ! Mutta silloinkin kun v u o d e t jo ovat käyneet yli hautojen, ei
meillä o l e varaa menettää y h t e y t t ä m m e poismenneisiimme. Sillä aina meillä on heille jotakin tilitettävää,
aina heiltä jotakin anottavaa ja heille jotakin uskottavaa. A i n a me kuolevaiset tarvitsemme sitä mieltä, j o k a
yhdistää meidät vainajiimme ja j o k a valmistaa meitä
omaa lähdönhetkeämme varten. Muistamisen mahtava
v o i m a liittyy erikoisesti siihen paikallisuuteen, mihin
vainajamme kätkettiin.
Muistamisen tarve on tänään tuonut meidät tänne,
tälle haudalle.
158
S e o n ä i d i n hauta. K u n k o k o isänmaa hartaassa k i i tollisuudessa toistelee hänen runoilija-poikansa säkeitä,
niin eikö o l e oikein ja kohtuullista, että me hartaassa
kiitollisuudessa l ä h e s t y m m e m y ö s k i n äitiä!
Asteli kerran, vuosia sitten, Honkapään talossa, Hartolan hiljaisissa metsissä pihapolkuja ja pellonpientareita kaino vaalea Olga, suuren ja kunnioitetun kodin
tytär. Täällä vallitsi yksinkertainen työntäyteinen elämä,
Jumalalle annettiin kunnia ja Hänen käskyjensä n o u dattaminen tiedettiin ainoaksi keinoksi, j o l l a johdettaisiin ihminen kunnialliseen vaellukseen. Tuskinpa Olgan
elämä erosi toisten sydänmaan tyttärien elämästä. Hän
tunsi kotinsa suuren tuvan, pöydän, j o n k a ääressä
lukuisa perhe nautti jokapäiväisen leivän ja j o n k a ääreen
pyhäpäivänä kokoonnuttiin Sanan ympärille. Hän tiesi
ikkunan, josta pitkien pimeitten öiden jälkeen p ä i v ä n valo alkoi kajastaa. Hän iloitsi, kun räystäät alkoivat
tippua auringossa, hän odotti kevättä ja kurkia. Hänen
päivänsä olivat täynnä toimeliaita askelia tuvasta k a i volle, kaivolta navettaan ja saunaan. Pihamaan polut
olivat syviksi tallatut, tallatut sukupolvien askelten alla
kodin askareissa. Ne olivat samoja askareita, joita k e r ran kaksi tuhatta vuotta sitten maailman Vapahtaja
hyväksyvin silmin seurasi. Hän katseli kuinka v a i m o
sekoitti j a u h o j a vakkaan ja tämä yksinkertainen k o t o i nen askar syveni Hänelle suureksi vertaukseksi. K y l v ö toimitus laajeni Hänen silmissään kuvastamaan en
ihmisten suhtautumista Jumalan sanaan, kun se k y l v e tään heidän keskuuteensa. Näitä askareita ovat l u k e mattomat äidit suorittaneet kiitosta kysymättä ja saaneet l e v o n kotoisen kirkkomaan povessa. Honkapään
kaino Olga-tytär askarteli kuuliaisena lapsena sisarusparvessa isän ja äidin kodissa. Mutta siinä kulki m y l l y tie ja tällä tiellä hän sitten kerran, puoleksi säikähtäen,
vastaanotti kihlasormuksen.
Ja niin hänet nuorena a v i o v a i m o n a vietiin naapuripitäjään. Ja hän joutui asumaan talossa, missä v a l k o i set kirsikankukat löivät ikkunaruutuun, ja syntyivät
tiheään ja peräperään pienet lapset ja kuolivat pieninä.
Silloinko ilmaantui nuoren äidin kasvoihin se syvästi
totinen ja maailmasta vieraantuva katse, j o n k a n ä e m m e
159
jälkeenjääneessä kuvassa? Hänen äidinonnensa oli ollut
lyhyt ja kun viimeinen hänen pienokaisistaan v i h d o i n kin osoitti elinvoimaa, tuli kutsu äidille itselleen. Miten
suuri tämä elinvoima tulisi olemaan, ei kukaan silloin
aavistanut. Miksi olisi pojan elämä muodostunut, jos
hän olisi voinut uskoutua tälle sielukkaalle, rakastavalle
äidille, j o s hän olisi voinut ripittäytyä hänelle, häneltä
alati löytää turvaa? Sitä e m m e v o i arvaella. Ä i t i sai
kuoleman kutsun. Nuorena hänet kannettiin tästä p o r tista ja laskettiin tälle paikalle. Hänen pienokaisensa,
Uuno poikanen kasvoi Honkapäässä, vaarin ja m u m m o n
hoivissa.
Ja äidin henki eli tässä lapsessa. Itä-Hämeen sydänmaiden syvät urkusävelet olivat jääneet hänessä soimaan. Ja saattaneepa sanoa, että varhain kuollut äiti
oli se satama, j o n n e hänen kaipauksensa alati häntä veti.
Tälle äidille, niin läheiselle ja kaukaiselle, niin tutulle
ja niin tuntemattomalle hän alati oli uskollinen. Hänestä
tuli syvimmässä mielessä hänen ikuinen runottarensa.
Niin, o l e m m e tunteneet tarvetta tänään pyhäin m i e s ten sunnuntaina k o k o o n t u a runoilija-äidin haudalle
muistamaan ja kiittämään Jumalaa.
160
NANTE,
VILJAKKALAN
POIKA
P u h e pidetty Y l ö j ä r v e n hautausmaalla.
Vasta kun p u u kaatuu, me n ä e m m e kuinka suuri se
oli. Joskus kun m y r s k y tai kirves kaataa yksinäisen
puun, me h ä m m ä s t y m m e : oliko se näin suuri, näin v o i makas! Siihen jää nyt tyhjä tila meidän kotipihallemme. P u u soi suojan sateella ja helteellä, se varjeli
hallaltakin. Tuntuu tyhjältä. Eikä sitä tyhjyyttä mikään
täytä . .. Y s t ä v ä on lähtenyt.
Kerran, noin puoli vuosisataa sitten saapui Viljakkalasta Y l ö j ä r v e l l e nuori mies. Hän ei vielä ollut kahtak y m m e n t ä täyttänyt. Oli pyhäinmiesten aikaa, i h m i s ten pellot lepäsivät harmaina. Ne olivat vastaanottaneet
siemenen, kantaneet tähkäpäät, antaneet sadon ja n u k kuivat nyt, odotellen kevättä ja y l ö s n o u s e m u s t a . . .
Tunnustellen liitivät nuoren miehen katseet varmaan
yli peltoaukeaman. Ihmisten ystävälliset hiljaiset v a i niot siinä y m p ä r ö i v ä t Jumalan peltoa, j o k a kirkkonsa
turvissa juhlallisena kohosi peltoaukeasta. Nuorukaisen
katse haki sitä taloa, j o n n e hän oli lupautunut p a l v e lukseen.
Siinä se oli — Mikkola, ahtaan, ympäriinsä r a k e n n e tun k o d i n pyhättö, saman suvun hallussa ollut jo v u o s i satoja.
Aavistiko nuorukainen Viljakkalasta, Ferdinand K u jansuu, että tästä talosta tulisi hänenkin kotonsa? A a v i s tiko vanha talo, että tulija olisi sen ystävä läpi v u o s i kymmenien, kautta elämän? Talo ja tulija katselivat
toisiinsa yli syksyisten vainioiden. Talo oli vanha. N u o rukainen saapui taloon elämänsä keväässä. Hänen ja
talon kesken oli syntyvä suuri ja kestävä y s t ä v y y s .
11 — Talvio, Kootut teokset X I I I
161
Nuori mies, j o k a nyt saapui Y l ö j ä r v e l l e , oli h y v ä n
k o d i n lapsi ja hän oli kotoa saanut suurellisimman perinnön, minkä mikään kuninkaanlapsi saattaa saada: terv e e n sielun ja terveen ruumiin. Hän omisti kaikki ne
ominaisuudet, j o i d e n turvissa ihmisonni, koti ja isänmaa
kukoistavat: uskollisuuden, rehellisyyden, ahkeruuden.
Näiden ominaisuuksien varassa viihtyy ihmispovessa
omantunnon rauha ja kannetaan m y ö t ä k ä y m i n e n ja
koettelemus samalla mielen tasapainolla, annettuina
Jumalan kädestä.
»Herra antoi, Herra otti, kiitetty
o l k o o n Herran nimi.»
Talo sulki pian luottamuksella helmaansa nuoren
työntekijän, tuntien hänet o m a n henkensä lapseksi, ja
nuorukainen puolestaan iski kiitollisena voimansa p e l lon vakoihin, kynti j a k y l v i tuntien t y ö n i l o n i h m e e l listä onnea. Hän juurtui taloon, eli sen surut ja ilot ja
tiesi sen kodikseen. T a l o n uskolliset eläimet kuuntelivat
turvallisesti hänen ääntään, talon ihmiset vetosivat
häneen kiinteällä luottamuksella ja kunnioituksella. Sillä
talon ja sen ihmisten paras oli hänenkin parhaansa.
Hänellä ei muuta kunnianhimoa ollut kuin luontonsa
kallisarvoisilla lahjoilla palvella sitä tienoota, j o k a oli
hänelle tullut kodiksi.
T y ö n ilon siunaus seurasikin Nantea missä hän liikkui.
Ja minne hän tuli, siellä hänen korkeat siveelliset o m i naisuutensa korottivat tavat ja jalostivat seurustelun ja
kanssakäymisen ihmisten kesken. Eiköpähän mahtanut
kerran kaksituhatta vuotta sitten olla tämän suomalaisen Nanten henkistä sukua sekin mies, j o t a maailman
Vapahtaja mielisuosiolla katseli ja hänestä loi suuren
vertauksensa kylväjästä, j o k a meni ulos siementä k y l vämään . . .
Y h ä uusien keväiden kutsusta meni Mikkolan u s k o l linen kyntäjä ulos siementä kylvämään. Näiden tienoiden vainiot ovatkin pysyväisesti täynnä hänen askeliaan, hänen uskollisuuttaan ja uskoaan.
T ä m ä Jumalan-pelto kirkkonsa juurella on sekin alati
avannut vakonsa vastaanottamaan kylväjiä ja kyntäjiä,
elämän väsyneitä lapsia, poveensa odottamaan y l ö s n o u semuksen kevättä. Kaksi isäntäänsä sai Nante pitkän
162
työpäivänsä kestäessä saattaa tänne Elämän ja K u o l e man Herran lepoon. Tänään seuraa hän heitä.
Tyhjä on talossa Nanten sija. Ja kaipaavien sydämet
toistavat: kuinka h y v ä ja valoisa ihminen hän olikaan!
Ja kun kevät jälleen koittaa, kun vaoista nousee uusi
kasvu ja pellon lintu kohoaa korkeuksiin, silloin kukkii
tähkäpäissä maan kiitollisuus, pellon kiitollisuus, isänmaan kiitollisuus uskolliselle työntekijälle.
163
HEINÄKUUN
VIIDENTENÄ
P u h e pidetty Hörtsänän talossa 5. 7. 1946.
S u o m e n kansa on tämän päivän, heinäkuun 5:nnen,
seppelöinyt kaikella sillä kauneudella, mitä isänmaan
luonto sydänkesänsä loistossa v o i tarjota. Heinäkuun
viidentenä päivänä saattaa sanoa, että tämän pohjoisen
maan kukoistus on kohonnut kaarensa huipulle, että
silloin »kaikki kukkii ja h e i l i m ö i » . Yhdessä kukkaterien,
viljan nuorten tähkien ja puunlehvien voimakkaiden
terttujen kanssa o n ihmissilmälle avattu s a l a i s u u k s i a niin runsaassa määrin, että hän saattaa hetkittäin
uskoa kysymystensä päättyneen ja päässeensä salaisuuksien perille. Sillä s a l a i s u u s , kaiken olevaisen alkuperä ja kaiken kuolevaisen kohtalontäyttymys lienevät
lopultakin s e j o k i n , j o h o n meidän sisäisin tiedonkaip u u m m e tähtää. Me t a h d o m m e tietää mistä me t u l e m m e
ja minne me m e n e m m e , mikä on kaiken olevaisen tarkoitus. Näin heinäkuun viidentenä päivänä me ehkä
v o i m m e luulla y m m ä r t ä n e e m m e mikä o n ollut s i e m e nen tarkoitus, kun k ä t k i m m e sen maahan ja n y t n ä e m m e
sen valmistuvan jokapäiväiseksi leiväksemme, mutta
meillehän jää tuntemattomaksi, mistä tuli maailman
ensimmäinen siemen, j a sitäkään m e e m m e v o i järjellävmme selittää, mitä tapahtui siemenelle maan p i m e y dessä, kun vihdoin auringon ja mullan voimasta se nosti
pienen punertavan piikkinsä, missä jo uinui aines täysinäiseen tähkään. Ä l k ö ö n ihminen luulkokaan, että ihme
ja salaisuus lakkaavat sentähden, että ne tapahtuvat yhä
uudestaan ja uudestaan, j o k a kevään aamussa ja j o k a i sen syksyn elonkorjuussa, jokaisen hallayön surmatessa
ihanimmat puutarhat ja samalla julistaessa, että kevät
164
jo nukkuu idullaan syvällä maan alati hedelmällisissä
uumenissa ja jokaisessa puun nupussa — ah, kuinka
ihmeellistä ja salaperäistä onkaan, että k u o l e m a ja y l ö s nousemus ovatkin siinä niin lähetyksin! Syntymisen ja
kuoleman salaisuus asetetaan j o k a päivä e t e e m m e —
eiväthän ne lakkaa olemasta salaisuus siitä syystä, että
tottuminen yleensä turruttaa meitä ja että me t o t u m m e
ihmettelemättä katselemaan mitä ihmeellisimpiä ilmiöitä.
Tapasin hiljan erään tuttavan, j o n k a kasvoihin oli
viime näkemältä tullut niin ihmeellinen loisto, että täytyi pysähtyä kysymään, mitä hänelle oli tapahtunut.
Sain tietää, että s a l a i s u u s — kaiken olevaisen salaisuuden-ihme tai ihmeen-salaisuus — oli antanut hänelle
armon päästä lähelleen. Ja hän oli vieläkin niin tämän
salaisuuden lumoissa, että hänen piti minullekin, v a n halle ystävälleen kertoa elämyksensä, hiljaisin kuiskein.
Hän kai vaistosi, että j o s hän puhuu ääneen, niin seurassa nousee suuri ja iloinen m e l u : »onnittelemme,
onnittelemme! No vai on sinusta tullut isoisä. Kas, kas
kuinka punehtuu kuin tyttönen, j o l l e tehdään rakkaudentunnustus!» Ei, ystäväni oli vielä niin liki s a l a i s u u d e n lähdettä, että hän täynnä hiljaisuutta j a
hartautta, mykistyneenä salaisuuden ihmeestä, puki
sanoiksi sen mitä hänen häikäistyneelle siimalleen annettiin. Ystävät olisivat ehkä voineet sanoa: » N o , jo nyt
tuota ihmettelee — sitähän tapahtuu j o k a päivä!» Y s t ä väni kertoi kuiskaten, että hänelle edellisenä päivänä oli
syntynyt tyttärentytär. Ja lapsi oli niin suloinen, ettei
sitä voinut sanoin kuvata. K a i k k i mitä ihminen läpi
elämän, kuolemansa hetkeen asti tarvitsee, oli siinä jo
idullaan, pienessä koossa. Pienoiset kädetkin olivat kuin
ruusunlehdet, ja kynnetkin, kuinka kauniit ja täydelliset. Jumalan salaisuudesta, j o k a on kaiken olevaisen
ehtymätön, muuttumaton ja puuttumaton voimanlähde,
oli tämä ihmisparin salaisin kaipaus puhjennut ilmoille,
hiljaa niinkuin j y v ä salaisuudessaan itää oraaksi. A h ,
tämä s a l a i s u u s , josta ihmisten Isän kaikki teot, niin
käsittämättömät kuin käsitettävätkin lähtevät, on s y v i m mältä hengeltään se mitä sanotaan Jumalan rakkaudeksi. T ä m ä kaiken s a l a i s u u s , j o n k a perille e i
meitä elinpäivinämme päästetä ja jota meidän sallitaan
165
vain aavistaa, tämä on läpi vuosisatojen houkutellut
ihmistä luokseen, kiehtonut, raivostuttanut ja n ö y r r y t tänyt häntä, pannen hänet monesti epätoivossa huutamaan ilmoille k y s y m y k s e n : Miksi? Miksi?
S y n t y m ä n salaisuus — kuoleman salaisuus.
S u o m e n runous on seppelöinyt heinäkuun 5. päivän
kaikella sillä kauneudella, mitä isänmaan luonto sydänkesänsä loistossa saattaa tarjota. Mutta t ä m ä n kauneuden syventää — ei syntymisen leikkivä aurinkoinen
hartaus, vaan kuoleman tumma, kysymyksistä k y l l ä i nen kirkkaus, j o k a on tähtien sukua. Heinäkuun 5:nnen
päivän runoseppel on suotu isänmaan puolesta henkensä
antaneelle soturille. Ja hänen kalvenneille kulmilleen
laskevat sen yhä uudelleen uudet sukupolvet, j o t k a siunaavat uhrimieltä ja ihailevat isänmaanrakkautta ja
miehistä uljuutta.
Hän eli y l i sata vuotta sitten, Sakari Duncker. Hän
oli voittanut h y v i n nuoren neidon rakkauden ja heidän
lapsensa oli vielä varsin vähäinen, kun sotatorvet soivat
ja jäähyväiset oli lausuttava. Tästä miehestä ei o l e säil y n y t paljon tietoja eikä yhtään kuvaa, mutta perintämuisto sanoo hänen olleen kuin paljastettu m i e k k a ja
että hänen urhoollisuutensa oli kuolemaa halveksiva.
Pojat pitivät tästä upseerista ja kunnioittivat häntä suuresti. Huimapäisyydellään pelasti hän m o n e n t o i v o t t o man tilanteen ja miehistökin oli muodostunut johtajansa
kaltaiseksi. Kuitenkaan ei tämä Joakim Sakari D u n c k e r
ollut mieleltään mikään tappelija.
Kirjeet nuorelle
Maria Charlotalle henkivät syvää kaipausta kotiin, v a i m o n ja lapsen luokse sekä kotoisiin toimiin. Kuitenkin
riisti tuima into hänet valtoihinsa, kun oli kysymyksessä
isänmaan puolustaminen. Se pohjautui pyhään v e l v o l lisuudentuntoon, sillä sodan kurjuus saa hänet kerran
kirjeessään huudahtamaan: » V o i k o tämmöinen johtua
Kaikkivaltiaan tahdosta, huvittaako Häntä ihmisten
kiduttaminen?»
Näin hirvittävän k y s y m y k s e n tekee
nuori mies, j o k a kuitenkin on vanhanaikaisen suomalaisen jumalisuuden opetuslapsi!
Mutta hänen uljuutensa ja urhoollisuutensa kasvamistaan kasvavat. Hänen
j o u k k o n s a murtautuu monikymmenkertaisten saarrosten
läpi ja armeijan vanhat päälliköt katselevat hänen
166
välähtelevää rataansa ylpeällä hellyydellä, ikäänkuin
hän olisi heidän o m a sankaripoikansa. Menetetyn sodan
masennus painamassa mieltään D u n c k e r vihdoin j o h d a t taa peräytyvää j o u k k o a a n m e r e n yli, Ruotsin puolelle,
alituisten yllätysten tehdessä j o k a hetken ikäänkuin v i i meiseksi. Heinäkuun 5. p:n aamuna luoti sitten sattuu
urhoolliseen mieheen, j o k a kuin ihmeen kautta on tähän
hetkeen asti siltä säilynyt.
Teoksessaan tästä heinäkuun 5. p : n miehestä sanoo
Fredr. C y g n a e u s : »Tällaisessa kootussa voimassa, mikä
säilyy selvästi hukkaan j o u t u v a n j o u k o n mielessä ja saa
sen vielä viimeiseen asti uhmaamaan vaaroja ja k u o l e maa, piilee ihmeellinen, y l e v ä yksinkertaisuus, ja h e n kilö, j o k a ei tunne iloa siitä, että hän kuuluu tuollaista
voimaa omaavaan kansaan, ei ansaitse ihmisen arvoa.»
S u o m e n runous o n huipentanut meidän l y h y e n k e sämme kukkean heinäkuun päivän asettamalla k u o l e man sen keskipisteeksi, isänmaan puolesta kaikkensa
antaneen soturin. Hänen paariensa ääreen kantautuu
tuoksuja kukkivilta niityiltä ja pelloilta, hänessä h u i pentuu meille isänmaanrakkaus ja hänessä me k u n n i o i tamme esikuvallista isänmaan poikaa. T ä m ä sankarin
uhrilla ostettu kauneus on vuosisadan aikana ravinnut
jälkipolvia ja kannustanut niitä kunnian teille, k u n n o l lisuuden teille, Jumalan teille. Mutta uhriin on m y ö s kin osallistunut nuori v a i m o .
Sata ja kuusineljättä vuotta sitten hän hiljaisessa
kodissaan vastaanotti surusanoman. Me e m m e tiedä
oliko hänellä v o i m a a nurkumatta alistua tapahtuneeseen,
vai parkaisiko hän tuskasta ja toisteli kysymystä, miksi,
miksi, miksi?
Entisaikain ihmisillä oli usein niin
ihmeellinen v o i m a . K u n heidät johdatettiin käsittämättömien salaisuuksien eteen, niin eivät he vaatineet selitystä, vaan kärsivät hiljaa ja turvautuivat Jumalan j o h datukseen. Sakari Dunckerin v a i m o eli viisikymmentä
vuotta miehensä k u o l e m a n jälkeen, eli hiljaista kodin
työntekijän elämää eikä lakannut palvomasta hänen
muistoaan. Hänen viimeinen toivomuksensa oli, että
hänen miehensä kirjeet pantaisiin arkkuun hänen päänsä
alle. Ja p y y n t ö täytettiinkin. V i i d e n k y m m e n e n v u o d e n
y ö t näkivät ne kyyneleet, j o t k a leski vuodatti, ja vii167
d e n k y m m e n e n v u o d e n y ö t kuulivat ne rukoukset, jotka
hän kantoi Jumalalle ja j o i d e n kautta leski p y s y i m i e s vainajansa kanssa yhteydessä.
Mutta sotilaan sankarikuolema ja hänen vaimonsa
uskollisuus kuolemaan asti muodostavat tästäpuoleen
sen salaisuuden, j o n k a lumoissa me o l e m m e viettäneet
heinäkuun viidettä päivää.
Vuossata on m e n n y t — tämä kaikki on ollut hitunen
ajan mittaamattomassa kulussa, j o l l a ei ole ääriä, ei
taaksepäin, eikä eteenpäin. A i n a määrättömän suuressa
virrassa ovat yhtaikaa jo läsnä kaikki niinsanotut k u o l leet, me kaikki niinsanotut elävät, ja ne kaikki, joita me
kutsumme syntymättömiksi, aivan niinkuin luonnossa
meidän y m p ä r i l l ä m m e yhtaikaa on läsnä menneiden
kesien kukoistus maan mullaksi muuttuneena, ja tulevia
kukoistuksia ravitsevana n y t k u k k i v a kesä, sekä salattuina umppuina kaikki tulevat keväät. Tässä ajan v i r rassa, j o k a milloin nousee, milloin laskee, ovat läsnä
kaikki menneiden, nykyisten ja tulevaisten loputtomat
riemut ja tuskat. Pyörryttää — ajatellessa kärsimysten
määrää. Pelottaa muistaessa s y y n ja seurausten j ä r k k y mätöntä lakia.
Uhrin salaisuus alkaa selvetä syvällä meidän tajunnassamme.
Heinäkuun viidennen päivän salaisuus — sankarikuoleman salaisuus k o h o a a s y d ä m e m m e eteen. S u o m e n suvi
seppelöi tämän päivän ja sen uhrit kaikella sillä l o i s tolla, minkä l y h y t k e s ä m m e saattaa antaa.
Tänään, tällä paikalla ja tässä Hörtsänän talossa
toteamme, että Sakari D u n c k e r on saanut nuoren veljen
— heitä v o i olla useampiakin, v a i k k e m m e tiedä heidän
nimiään. Tämä sankari kuuluu v i i m e sotaamme ja hänetkin — niinkuin hänen v a n h e m m a n veljensä Sakari
Dunckerin, kohtasi uhrikuolema sodan v i i m e vaiheessa.
Vuosi on tänään kulunut u m p e e n siitä päivästä — vain
yksi pieni vuosi ajan mittaamattomasta vuosisarjasta.
Mutta vuosi, ah, niin täynnä surua, tuskaa, kysymyksiä,
epätoivoa ja kyyneliä. Tämä suru kodissa, kotikylässä,
kotiseudulla on vielä niin veres, että sen haavat y h ä v u o tavat verta. Poismenneen miehen k o m e a olemus on i l m i elävänä silmien edessä, hänen äänensä helähdys tuntuu
168
vielä olevan k o r v a n ulottuvilla, hänen kätensä kosketus
viipyy kodin esineissä, hänen askeleensa pihamaan nurmella, aitan polulla ja kaivotiellä, yksinpä kylän kisakentällä, missä hän oli — täälläkin — ensimmäinen.
Kaikki täällä kaipaa, k y s y y ja anoo lievennystä. Jumala,
sinä, j o l l a on valta ja v o i m a , lievennä — ilmaise salaisuutesi! Miksi? Miksi? Hän oli kasvanut kaiken keskipisteeksi, häntä tarkoitti kodin aherrus, hänen piti j a t kaa siitä mihin isät väsyivät, hän oli yksi ainoa kaunis
lupaus — hän olisi ollut v ä k e v ä ase rauhan työssä J u m a lan tahdon mukaan, hän olisi raatanut ja rakentanut.
Hän olisi ollut isänmaan k e l p o poika samalla kuin hän
olisi ollut h y v ä ihminen lähimmäiselleen. Suuri orpous
jäi hänen jälkeensä. K o d i n isä on harmaantunut, kodin
äidin askel on k ä y n y t raskaaksi, nuori sisko pysähtyy
askareissaan ja tuntee yksinäisyytensä vailla ainoaa v e l jeä. K o k o vanha uskollinen kotiväki tuntee m y k ä n
surun. K o k o kodissa on jotakin pysähtynyt, v e l v o l l i suudet täytetään, mutta entinen ilo, kun oli läsnä Jaakko,
tämä tulevaisuuden lupaus ja jo tämänkin hetken m ä ä rätietoinen ohjaaja ja työntekijä isän vierellä, on poissa
— peruuttamattomasti. Sinä ihmisten Isä, anna m e r k k i
tarkoituksistasi!
Monesta kodista näilläkin mailla on m e n n y t poika,
ainoakin poika. Paljon on valkoisia ristejä, kauniita
puhtaita ristejä Oriveden Jumalan-puistossa. Raskas
suru yhdistää omaisia näillä haudoilla.
Ja varmaan on tämä koettelemuksen aika avannut
ihmissydämissä sellaisia tienoita, j o t k a h y v i n ä päivinä
olivat tukossa. Meidän r u k o u k s e m m e on saanut voiman,
j o k a oli meille täysin aavistamaton, meidän arvosteluk y k y m m e on oppinut erottamaan halvan ja mitättömän
siitä, mikä on p y s y v ä ä ja arvokasta. Ja ennenkaikkea:
me o l e m m e oppineet läheltä tuntemaan kuoleman, j o k a
on meidän kaikkien osa, e m m e k ä varmaan k a m m o sitä
niinkuin noina hyvinä, huolettomina päivinä. K u o l e m a
on meihin nähden tullut ystäväksi. K u o l e m a n kirkkaus
on langennut y l i maisen elämän ja meidän aherruks e m m e täällä alhaalla tapahtuu n y t tässä valossa. Me
o l e m m e maailmassa, mutta e m m e ole maailmasta.
Ehkäpä meistä Jumalan ahjossa muodostetaan sitä
169
ainetta, j o n k a tulee lääkitä sairasta yhteiskuntaa ja pitää
k a n s a m m e hengissä.
Sillä sen työn, j o n k a meidän
urhoolliset p o i k a m m e uhrikuolemalla sinetöivät, täytyy
jatkua. Heidän ei suotu rakkaissa rauhantöissä elää ja
kuolla. Mutta meidän osallemme jää tämä: kestää rauhan töissä, kaiken uhalla, ja saada rauhan töistä siirtyä
nurmen alle. M y ö s k i n on surun aikana tietoisuuteemme
vankkumattomasti tullut, että näkyväisen vierellä sijaitsee n ä k y m ä t ö n maailma, minne meidän kaipauksemme
pääsee kohtaamaan rakkaitamme. He seuraavat sieltä
meidän kohtaloltamme. Mutta heille o n j o i l m a i s t u
s a l a i s u u s j a h e tietävät minkätähden kaikki
tapahtuu.
M y r s k y on k ä y n y t yli maailman, muuttanut meidät ja
muuttanut asiaintilat.
Uudet asiaintilat eivät aina ole entisten suoranainen
jatko. Ne saavat alkunsa entisten tilain kumouksesta ja
taas uudesta pyrkimyksestä tasapainoon ja onnellisempaan elämän tilaan. Historian kulkua ohjaa järkähtäm ä t t ö m ä s i korkein järki, Jumalan o m a ajatus sovitusta
kohti. Ihmisen tulee oppia sopeutumaan siihen. K u k a
on se isä, j o k a lapselleen ilmaisee salatut tarkoituksensa
ennen aikojaan?
K u n Jeesus Kristus vaikutti maan
päällä, kysyttiin häneltä moninaisia. Hän ei voinut p a l jastaa salaisuutta, hän vastasi vertauksissa. Ja opetuslapsienkin täytyi t y y t y ä siihen tietoon, etteivät he vielä
jaksaisi kantaa salaisuuden tuntemista. »Mutta vastedes
saatte sen tietää.» T ä m ä lupaus annettiin. Salaisuus on
ihmiselle välttämätön kuin kuolema. »Vastedes saatte
sen tietää.» Ihmeellisen näkyväisen maailman vierellä
elää n ä k y m ä t ö n maailma o m a a elämäänsä. Järki, niin
tarpeellinen näkyväisessä maailmassa, ei aina o l e paras
johdattaja näkymättömään. Rukous ja kaipaus ovat v a r m o j a oppaita. Täällä, näkymättömässä maailmassa, j o k a
o n olevainen j o ennen meidän k u o l e m a a m m e , v o i m m e
k o k e a suuria lohdullisia elämyksiä. Mutta tie k ä y aina
kärsimysten portista. Historian kulkua ohjaa järkähtäm ä t t ö m ä s i korkein järki, Jumalan o m a ajatus s o v i t u k sesta. Mitkään epäitsekkäät jalot teot eivät j o u d u h u k kaan, vaikka saattaakin siltä näyttää. Ne säilyvät rakennusaineena uudessa tulevaisuudessa, j o n k a meidän p y r 170
k i m y k s e m m e aina tahtoo uskoa entistä paremmaksi.
Jokaisessa uudessa kulttuurissa elää edellisten kulttuurien perintö edelleen, uusi ja vanha sulautuvat yhteen
ja henkisten arvojen p ä ä o m a lisääntyy sukupolvesta
sukupolveen. Yksityisen onni ja menestys saa tässä historian kulussa kyllä joutua koviin koettelemuksiin. Me
v o i m m e j o u t u a poljetuiksi ja muserretuiksi niinkuin
ahkera muurahainen, j o n k a ihmisjalka tallaa. Mutta
syvällä ihmisen rinnassa elää tietoisuus siitä, m i k ä on
hyvää ja oikeaa, ja tie ihmisonneen käy siitä, missä
pyritään näihin. Silloin pyritään m y ö s Jumalaan. Ja eikö
liene Jumalan usein meiltä salattu ja käsittämättömästi
ohjattu j o h t o aina tarkoittanutkin viedä meitä s o v i tukseen.
Heinäkuun 5. päivä, Sakari Dunckerin kuolinpäivä
v. 1809 ja Sinun kuolinpäiväsi, Jaakko Hörtsänä, v i e tetty sinun kodissasi 1945, kuluu jo iltaansa kohden.
Dunckerille sepitti ihanan runon itse isä Runeberg, ja
sinulle, Jaako Hörtsänä, on sepittänyt vieläkin ihanamman runon se isä, j o k a rakasti sinua yli kaiken ja j o k a
kirjoitti runonsa sydänverellään.
171
RUKKASET JA KUKKASET
MUISTINÄKYJÄ
Ensimmäinen
painos
ilmestyi
1947
PIENI MAR'
Vähäisen papintalon kammarissa jokeltaa lapsi, M a a rianpäivän aikoihin Mariaksi kastettu, tavoitellen k a i k kea sitä riemullista ja sykähyttävää, m i k ä tulee ulkoa:
ääniä, tuoksuja, valoja, vauhteja! Tuuli tuutii ikkunaharsoa, puunoksa tuutii lintua, ikkunasta kirmaa kultasäteitä.
Lapsi kirkaisee ilosta. Hän tahtoo tuulen, hän tahtoo
linnun, hän tahtoo kultasateet! Lintu ei saa mennä
pois!
Kultasateet j u o k s e v a t peiliin ja kiehuvat ja sihisevät
siinä — lapsi tahtoo peilin!
Ja taasen hän kirkaisee ilosta ja sätkyttelee käsiään
ja jalkojaan.
K u k k u u ! sanoo lintu. Lapsi jokeltaa vastaan, huhuaa,
huutelee ja tavoittaa käsiinsä ikkunaharsoa. Mutta se
vain hulmuaa kultalankojen luona eikä tule sätkytteleviin käsiin.
— Kukkuu!
— U-huu! huutaa lapsi kaikella äänellään ja nauravalla suullaan ja p y s ä h t y y odottamaan.
Mutta ei ketään tule. Isot ihmiset yhä vielä k y y k ö t tävät mullan ääressä. He olivat siinä jo silloin, kun
panivat lapsen nukkumaan. Saisivat jo tullakin. Pienen
ihmisen tekee mieli riipaista peilistä kouransa täyteen
auringonsäteitä. Hän tarttuu vuoteensa laitaan, pääsee
pystyyn, n ä k e e suuren sinisen avaruuden, näkee suuren
vihreän nurmilaattian ja ihmiset siinä kyyköttämässä.
Hän ravistaa sängyn laitaa, hyppelee, huutaa, nauraa ja
sätkyttelee jokaista jäsentään.
175
— V u o j i l l e . . . vuojille . . . vuojille! ääntää pieni ihminen voimansa yltäkylläisyydessä ja k o k e e outoja iloja
ja uusia riemuja. Näin ääntävät isot ihmiset, kun he
laulavat. Tällaista se o n : v u o j i l l e . . . vuojille! Pieni
ihminen täyttää äänellään huoneen ja tuon suuren
sinen, j o n n e lintukin meni.
Jopa tulevat isot ihmiset. Pieni ihminen näyttää heille
heti uutta taitoaan: hän laulaa heille ja samalla täyttää
vuoteensa leikkivine askelineen ja siivenlyönteineen.
Vuojille . . . vuojille . . . !
Mutta isot ihmiset eivät naurakaan. He seisahtuvat
säikähtyneinä. A i j a i j a i . . .
— K a h t o k a a . . . K a h t o k a a . . . Ei se elä, kun noin
laulaa.
— Laulaa ennenkuin osaa puhua. Ei se elä kauan.
H y v ä t ihmiset k y y k ö t t i v ä t vuoteen ääressä, hartioitaan huojutellen ja hiertäen multaa käsistään.
— Mistäs laps' on saanut korviinsa tuommoisen laulun? V o i nyt tokii minkämoisen ruman laulun: » V u o rille, vuorille pyssyjen kanss'» . . . Sellaista se on kun
viedään laps' kuulemaan mitä miehet tuvassa laulavat.
— Laulaa ennenkuin puhua osaa. K u o l e e se, muistakaa minun sanoneeni. K u o l e e se . . .
— Uolee, uolee, kuolee, vuojille, vuojille!
— Ei saa, ei saa! Eihän lapset toki l a u l a vuorista ja
pyssyistä. Pienet lapset laulavat Jumalan enkeleistä.
Ei ollut enää kukkulintua, mutta oli variksia, kun
lapsi jo pääsi kävelemään ulkona ja hänellä oli jalassa
o m a t kengätkin. Isot ihmiset eivät enää kyyköttäneet
pihassa mullan ääressä. Siellä oli nyt kukkia. Isot i h m i set leikkasivat keltaisia heiniä, j o t k a olivat niin k o r keat, ettei pientä tyttöä n ä k y n y t niiden takaa, kun hän
lapsenpiikansa edellä taapersi polkua metsään päin.
K u n kuitenkin käveleminen oli huonoa, otti piika hänet
syliinsä ja he tulivat niin suureen metsään, ettei n ä k y nyt yhtään taloa ja ylhäällä sinessä kulki jotakin outoa
ja peloittavaa. Näin kaukana ei pieni ihminen ollut vielä
koskaan ollut. Puutkin suhisivat itkettävästi. Mitä ne
olivat nuo isot, tuolla korkealla? Lapsen pää painui
piikatytön olkapäälle turvaa etsien. Pilvethän ne siellä
176
olivat, eihän lapsi nyt nähnyt niitä ensi kertaa. Mutta
mitäs tämä oli?
Heidän edessään aukealla oli musta savupiippu ja
nokinen uuninsuu. Kivistä ja hirsistä oli tehty tupa,
mutta hirsistä oli tullut kekäleitä ja o v e n aukolla kasvoi
niitä korkeita ruohoja, j o t k a polttavat käsiä ja paljaita
jalkoja. Varis huusi pahasti. Lapsen suupielet vapisivat,
hän kävi kiinni hoitajansa polviin ja pidätti itkua. Ei
ollut milloinkaan ollut näin pahaa oloa. T ä m ä hirvitti
enemmän kuin p i m e ä y ö .
— No mikäs n y t tuli? Polttiko n o k k o n e n ? Tässähän
on vaan Pimeänpirtin torpanpaikka — tätäkös laps' nyt
säikähtää? Hävisivät tästä pois, kun köyhtyivät, ja sitten paloi kaikki, silloin kävi niin k o v a tuuli. Mennään
kotiin, ei laps' itke. K u k a nyt säikähtää raunioita.
Tuo viimeinen sana ja kaikki mitä h y v ä lapsenpiika
oli sanonut tuntui murskaavan pienen ihmisen. Hän tarrautui vapisevin käsin hoitajansa polviin ja hänen
itkunsa — pienen lapsen parku — vihloi yli hyljätyn
tienoon kauas metsiin.
— No ei itketä, ei itketä. Pääsiväthän ne ihmiset
muualle asumaan. Mennään kotiin, mennään.
Pääsiväthän n e ihmiset muualle . . . Mennään kotiin,
mennään .. .
» K o t i » sanaa kuunteli pieni ihminen n y t ensi kerran,
korva painettuna nuoren hoitajattarensa o h i m o a v a s ten, ja kun tyttö pellonpientareelle päästyä laski lapsen
nurmikkopolulle, tunsi lapsi olevansa turvan takana,
nähdessään tutut rakennukset ja kaivon vintin. Ja k o i rakin tuli, A m i - k o i r a !
— Ei enää itketä. Kotonahan ollaan. T ä m ä on lapsen
koto. Laps' on niin väsyksissä. Kallistetaan pää omaan
vuoteeseen. Ollaan kotona.
Kotona. Kotona.
Jo näin h y v i n kaukaisessa lapsuudessa koti sisälsi
pienelle ihmiselle parasta kaikesta mitä oli olemassa.
Suurimmaksi onnettomuudeksi hän vaistosi sen, että
j o k u oli joutunut pois kotoa. Pimeänpirtin väki oli j o u tunut.
Y ö l l ä hän saattoi havahtua raunionäkyyn ja tuskasta
huutaa. Ja kun hän päivälläkin ajatteli ihmisiä, j o t k a
12
— Talvio,
Kootut teokset X I I I
177
k ö y h t y i v ä t ja »joutuivat p o i s » , niin hänen täytyi juosta
yksikseen itkemään. Ja kun k y ö k i n o v e l l e tuli kerjäläisiä, niin hänen mieleensä johtui, että olivatko nämä
heitä.
Lapsenlikka ei v ä s y n y t häntä lohduttelemasta. Hän
puhalteli väsymättä »pipiin» paikkaan, kun lapsi valitteli sormea tai varvasta, ja vakuutteli, ettei enää k o s kaan mennä Pimeänpirtin kankaalle. Kerran sanoi l a p senlikka:
— Mar', kuuleppas, se laulu on tällainen:
Herrat ja koirat m ä n ' mehtää ja kävit he vuorille,
vuorille, vuorille pyssyjen kanss'.
J a s e nuorin o i ' kaikista kaunein . . .
— V u o j i l l e , v u o j i l l e . . . ! lauloi lapsi riemun vallassa
vastaan, mutta lapsenlikka lauloi veisua pitemmältä ja
siinä puhuttiin käärmeestäkin, j o k a käveli kahdella
jalalla ja j o l l a oli kultainen kruunu.
— K ä ä r m e — kotipihan piirissä oli käärmeellä kaksi
aluetta missä se asui: kaksi kiviriuttaa, yksi k u m m a l l a kin puolella tietä. Tänne ei saanut mennä, se oli k i e l letty kaikkien mahdollisten rangaistusten uhalla. Mutta
käärme tuli joskus ulos suurten terävien kivien raoista,
leikitteli ruohikossa ja makasi auringonpaisteessa p o r taiden edessä. Mitähän olisi tapahtunut j o s siihen olisi
koskettanut? Se nähtiin, kun koira kävi koskemassa ja
haukkumassa: käärme puri ja koira tuli kipeäksi. Se
ei osannut ottaa edes lypsymaitoa, pullo piti panna h a m paanrakoon ja kaataa kurkkuun. M o n e e n päivään ei
A m i - k o i r a hypellyt, ei sittenkään, vaikka kissa, Pekka,
kellitteli sen edessä ja käpälällään löi korvalle. P e k k a
oli vasta tämänkeväinen poikanen. P e k k a oli musta,
rinta valkoinen.
V a n h a P e k k a k i n oli ollut musta.
K a i k k i edellisetkin sisäkissat olivat olleet Pekkoja,
mutta niissä oli ollut aivan harmaitakin. Navettakissat
olivat aina Mirrejä. Oli kerran ollut h y v i n iso Mirri,
j o k a toi kotiin jäniksenkin. Niin, ja sehän se tappoi
rappujen edestä käärmeen. Mutta tämä Mirri katosi, ei
kuulunut, vaikka kauempanakin käytiin huutelemassa.
Se oli ollut niin erinomainen rottakissa. Mutta sillepä
ei kelvannutkaan kuin o m a h a n k k i m a ruoka. Ei se kos178
kenut paistettuun eikä keitettyyn, piti olla verestä ja
omaa p y y d y s t ä m ä ä .
Tämä n y k y i n e n pieni P e k k a on kaikkien talonväkien
yhteinen lelu. Sen ottaa kirk'herrakin polvelleen, silitellen sitä ja kuunnellen sen hyrinää, istuessaan k e i n u tuolissa, kun lepäilee aterian jälkeen. Lapset retuuttavat kissaa vuoronperään, ja tämä M a r ' sen aina tahtoo
vuoteeseensa, v a i k k a se on lapsen niin raapinut, että
kädet ovat arpia täynnä. Mahtaako milloinkaan tuo
syvä arpi huulestakaan parantua! Mutta mitäs tapahtuikaan kun tässä eräänä iltana pastorska tuli sanomaan
lapsille h y v ä ä - y ö t ä j a v a n h e m m i l l e j o opetti e h t o o rukoustakin: M a r ' oli jo nukuksissa ja kissanpoika
hänen rintansa päällä kyttäili valtimonlyöntiä lapsen
kaulalla. Käpälät koukussa niin että k y n n e t kiilsivät se
hyökkäsi tykkivään suoneen! M a r ' huusi, sävähtäen v a l veille, hänen äitinsä tarttui kissaan ja paiskasi sen
menemään. No niin, sen enempää ei tapahtunut, mutta
olisihan kissa voinut runnellakin . . . Kotoiset eläimet
pidettiin pienessä papintalossa hyvänä. Sekä s u u r e m mat että pienemmät ihmiset kallistuivat punaraitaiselle
matolle, kun kissa tavoitteli lankakerää, puri ja potki
sitä, tai A m i ja P e k k a teutaroivat leikin ja tappelun
vaiheilla. Hirveätä leikkiä harrastivat isot pojat — o m a t
ja naapurin pojat — kun ärsyttivät sisäkissan ja navettakissan tappelemaan. Mikähän ääni mahtaisi r u m u u dessa vetää vertoja tappelevien kissojen kiljunnalle ja
mourunnalle. Panee se vaan käärmeetkin vapisemaan
onkaloissaan ja rotat pakenevat pesistään. K a r v a t u k o t
lentelivät ja k u o n o t menivät haavoille, kun nämä tiikerin sukulaiset iskivät toisiaan vastaan, poikien yhä usuttaessa ja koiran etäämpänä haukkuessa. Ja välittivätkö
pojat kielloista, kun olivat makuun päässeet. Kissatkin
jo olisivat uupuneet, mutta pojat eivät hellittäneet.
— Kirk'herra tulee!
Silloin pojat päästivät hurjistuneet eläimet käsistään,
sitaisivat pörröjään järjestykseen, siirtelivät kaatuneita
tuoleja p y s t y y n ja paikoilleen ja olivat laupiaan
näköisiä.
— Me vaan l e i k i m m e Seedanin taistelua.
Kirk'herra ei torunut, k y s y i vaan tiesivätkö pojat sit179
ten kuka siinä Sedanin taistelussa pääsi voitolle. Tiesivät he toki sen. T u o Kokkolan Aukusti oli k ä y n y t K o s kipään kartanossa ja herran-huoneen seinällä nähnyt
N a p o l e o n III:n ja hänen keisarinnansa kuvatkin.
Kissat nuolivat haavojaan kukin haarallaan. Ne olivat
n y t käyneet niin aroiksi, etteivät päästäneet pientä tyttöä likellekään.
— Sellaista se sota on! sanoi Aukusti astuessaan
ihmettelevän lapsen ohitse rantaan, mistä saatiin kaloja
ja krapuja. — Niin nuolevat sitten haavojaan ihmiset
j o s kissatkin.
Täällä laulettiin sellaista lauluakin, jossa sanottiin:
Se kaunis ja ihana f ranskojen maa
N y t saksoilta vallattu o n . . .
Sitä hyräilivät piiat kun olivat saattaneet karjan pihan
piiristä tai kun olivat k y y k i s t y n e e t lehmän taakse l y p sämään, ja sitä lauloi n y t Kokkolan pitkä aatelisnenäinen poikakin, jota pitäjän herrasnaiset pitivät sotapäälliköksi syntyneenä. Sisällä salissa laulettiin vielä sellaistakin laulua jossa kuului pyssyjen laukauksia. Isot
sisaret soittivat nämä laukaukset pianolla ja pieni Mar'
odotti niitä kesken soittokappaleen, odotti p e l o n vallassa.
Hänelle oli selitetty, että se j o h o n laukaukset a m m u t tiin, kaatui eikä enää noussut y l ö s , sillä hän oli kuollut.
Hän oli puolalainen ylioppilas. Pieni M a r ' ei osannut
puhua niin paljon että olisi k y s y n y t . Mutta hänen tuli
v i l u ja silmät pimenivät. Minkätähden ylioppilaan piti
kaatua? Piff-paff! paukautti tuleva sotaherra, pilkatakseen pelkuria ja löi kätensä yhteen, juostessaan hänen
ohitseen. Mar' nyhtäisi kaksin käsin yrttejä viereltään
ja viskasi sotaherran perässä. M a r ' oli s u u t t u n u t . . .
Sisaret soittivat m y ö s k i n pianolla k o v i n kaunista k a p paletta, j o n k a pitkät sävelet juhlallisesti kaikuivat kuin
huilusta. K a u k a n a vierailla mailla kuuluivat paimenet
huiluttavan korkeilta vuorilta tätä laulua niin että laaksot ja v u o r e t raikuivat.
V u o j i l l e , vuojille! muisti M a r ' laulua, j o t a oli laulanut
ennenkuin osasi puhua. V a a n eihän hän vieläkään osannut — aina sitä naurettiin, ettei hän oppinut ärrää. K u n
180
kylän emännät tulivat asioilleen papintaloon niin he
aina sanoivat: mikäs sinun nimes' o n ? M a r ' painoi alas
päänsä eikä vastannut, kun tiesi että häntä n y t taas
naurettaisiin. Kerrankin tuli m o n t a emäntää ja he t o i vat paljon mansikoita niin että p ö y d ä t olivat punaisina
ja niiden h y v ä haju sekaantui savuun j o k a tuli i k k u nasta, kun suomaita poltettiin ulkona.
— No, sano nyt! M a - m a - r i - a ! Katsoppas n y t — mitäs
nämä ovat? Sano, että m a r j o j a ! Saat tästä koreasta
tuokkosesta, kun sanot. Mei'än lapset kävivät marjassa,
että heidän äitensä veisi tuliaisiksi Savelan pienelle
Marialle. Jeesuksen äiti oli hänkin Maria. Sanoppas
Loviisan k o r v a a n : »Maria.» Sanoppas että: »Juurikkoja.»
Tulette kesällä m a m m a s i kanssa Juurikkojan
Loviisaa katsomaan. Meidän lapset noukkivat kauniita
vattuja. N o , sano: »Loviisa!»
— Loviisa.
— Ahahaha, kun tuli ihan puhtaasti. Ja tulee se vielä
»Mariakin». Se tulee tuolta marjatuokkosesta.
— O n k o se M a . . . ? o n k o se tuokkosessa?
— On, se on putkahtanut sinne.
Huuda oikein
lujaan . . . Se on se ärrä j o k a tekee kiusaa. Meidänkään
Malviina ei vielä saa sitä ärrää, v a i k k a jo on iso tyttö.
No, koetetaankos n y t . . .
— Ma-ma-ija.
— Ä l ä pane iitä — p a n e ärrä. Ota se Maria täältä t u o k kosesta . . .
Pieni M a r ' näki p ö y d ä t täynnä mansikkatuokkosia,
niiden haju täytti suut, silmät ja sieraimet ja palavien
suoturpeiden savu tuntui pyörryttävänä päässä, mutta
naurava Juurikkojan Loviisa piteli yhä tuokkostaan
hänen edessään ja toisteli: »Maria» on tässä t u o k k o sessa, ota se siitä . . .
Lapsi ponnisti rintansa s y v y y d e s t ä asti:
— Maila!
— Maila — senkös laps' n y t sieltä sai. K y l l ä se siitä
vielä Marjaksikin muuttuu. E i pidä itkeä . . .
Emännät h y m y i l i v ä t ja lohduttelivat. Heidänkin lapsissaan oli ollut sellaisia, j o t k a vasta m y ö h e m m i n o p p i vat puhumaan puhtaasti. Mikseikös tämä »Maila» s o v e l tunut vaikkapa koiran nimeksi, yhtä h y v i n kuin A m i k i n .
181
Mutta Juurikkojan Loviisan marjatuokkosesta n o u s sut nimi pääsi ihmeesti kotiväen suosioon, v a i k k a Mar'
kiukutteli sitä vastaan. Kiukuttelun täytyi kuitenkin
lakata, kun pappa itsekin alkoi huudella »Mailaa» eikä
Mariaa.
Kerrankin hän, keinutuolissa istuen sanoi:
»Maila, tuo papalle Pekka.» Jos vaan Kokkolan pojat
olisivat lakanneet virnistelemästä. »Maila seh», sanoi
Aukusti ja katsahti p ö y d ä n alle ikäänkuin siellä olisi
ollut villakoira. Jännittävää oli nähdä, mitä sanoisi l a p sen k u m m i r o u v a , Eekun armo, j o k a aina vaunuilla tai
kuomireellä ajoi Savelan papintaloon.
K ä v i kohahdus läpi talon kun tieltä, matkan päästä,
alkoi kuulua nelipyöräisten ajopelien tulo tai hopeatiukujen helinä. » E e k u n vaunut!» kuului hätääntyneesti
kautta talon, pastorska ja sisäpiika vaihtoivat äkkiä
vaatetta, lapset juoksivat ikkunaan, koira haukkui
pihalla. Posket kuumina pastorska sai esille hopeakannun ja parhaat kahvikupit, eivätkä koskaan hänen sisäpiikansa oppineet kyllin kohteliaasti auttamaan Eekun
armoa alas ajopeleistä. A i n a oli armon suupielissä ylpeä
t y y t y m ä t t ö m y y s , kunnes hänen o m a opetettu ja kultanappinen ruotsalaispuheinen kuskinsa sai auki vaunun
o v e n ja, käsivarresta tukien emäntäänsä, auttoi hänet
maahan. Ja usein sattui vielä niinkin, että juuri siihen
hänen tielleen osui lasten k ö m p e l ö i t ä leikkikaluja. He
hyvästi tiesivät, että heidän käpykarjansa ja puupalikkansa kuuluivat k y ö k i n rappujen vaiheille!
Tämän
mahtavan k u m m i n ristimänimi oli Sohvia eikä hän enää
toisi mitään lahjoja sellaiselle kummilapselle, j o l l a ei
olisi oikeaa kristillistä nimeä.
Eekun armon ympärillä kävi aina salaperäinen kohina,
sillä hän käytti pelkästään silkkikangasta eikä kukaan
tietänyt kuka hän oikeastaan oli tai mistä hän tuli —
tai tiedettiinhän se, että hän tuli Ruohtin maalta ja kirkkoherra ehkä tiesi enemmänkin, mutta hän ei mitään
puhunut eikä häneltä kukaan olisi uskaltanut kysyäkään. Kirk'herra Winter oli ainoa, j o k a uskalsi sanoa
Eekun rikkaita ja suurellisia ihmisiä vastaankin. Eikä
hän sen p a r e m m i n kohdellut heitä kodissaan kuin hän
kohteli pitäjän isäntiä ja emäntiä. Pieni Mar' o p p i aikaiseen tietämään, että hänen suhteensa Eekun a r m o o n oli
182
toinen kuin kaikkien m u i d e n lasten. »Tante Sophie» oli
hänen kumminsa ja toi hänelle usein jotakin makeaa,
jota lapsi tiesi odottaa ja kun häntä puettiin hänen p a r haisiin vaatteisiinsa ja pakotettiin kankeat uudet k e n gät jalkoihin, j o t k a kesän aikana olivat vapaasti paisuneet ja suurentuneet. K u n hän sitten syvään niiasi k u m mille, äidin vielä sitaistessa tukkaa taaksepäin, niin
kummi hetken piteli hänen päivettynyttä kättään, puheli
pari sanaa, joita ei lapsi y m m ä r t ä n y t ja ojensi hänelle
tuoksuvan käärön. Lapsi muisti toki kiittää niinkuin
oli opetettu, mutta sitten hän vain odotti hetkeä, j o l l o i n
pääsisi avaamaan koreita papereja ja silkkinauhoja.
Joskus tuli esiin pitsiesiliina, joskus suklaalaatikko, j o s kus nukke, joskus kiiltokuvakirja. A i n a tuoksuivat k ä ä repaperit v o i m a k k a a n suloiselta niin, että k o k o lastenkamari oli kuin yrttitarhamaa.
Kirk'herran täytyi illalla pitää auki ikkunaa. Hän ei
sietänyt näitä hajuja.
Joskus toi Eekun armo mukanaan m o l e m m a t poikansa.
Vanhempaa pidettiin h y v i n kauniina ja hän oli saman
ikäinen kuin papintalon vanhin tytär A n n i .
Nämä
samanikäiset lapset lähetettiin puutarhaan keinumaan.
Ei enää puhuttu siitä mistä Eekun armo leikillä oli p u h u nut silloin kun Carl ja A n n i ensi kerran olivat k o h d a n neet toisensa. He olivat silloin pikkuisia taapertelijoita,
ja kun S o p h i e edellään työnsi poikaa tyttöä kohden,
sanoi hän, osoittaen Annia, j o k a äitinsä turvissa niiaili
tulijoille: katso Carl, tässä on sinun pieni kaunis m o r siamesi — meneppäs nyt ja suutele häntä. Ja äiti päästi
irti A n n i n ja Carl tuli hänen luokseen ja suuteli häntä
keskelle suuta. Eekun a r m o oli sillä kertaa ollut erittäin h y v ä l l ä mielellä ja alentunut olemaan kaikille ystävällinen. Joitakin vuosia m y ö h e m m i n A n n i ja Carl istuivat puutarhan keinussa ja puhelivat »farbror Ä b e r g i n »
metsäkoirasta, j o k a oli englantilainen. » F a r b r o Ä b e r g »
taas oli yksi niitä Ruotsinmaalta tulleita v a n h o j a h e r roja, j o t k a oleilivat Eekun alarakennuksessa ja joita
sanottiin »kavaljeereiksi». Lasten aikaisempaan kohtaamiseen ei kukaan kajonnut, vaikka m o l e m m a t muistivat
suudelman.
Suuren kummilahjansa Eekun armo toi
kummitytölleen kerran palatessaan Tukholmasta. K a u r
183
niissä punaisessa nahkakotelossa nähtiin valkoista s i l k kiä ja tummansinistä samettia sekä häikäisevän kiiltäviä
hopeaesineitä. Ja veitseen, lusikkaan ja haarukkaan oli
kaiverrettu »Maria W . » Mutta ainahan lapset keksivät
lapsellisia nimiä — niinkuin tämäkin »Maila» — j o t k a
sitten unohtuivat. Ikävää vaan oli, että tante S o p h i e n
lahjat niin l y h y e n ajan saivat olla omistajansa n ä k y vissä. Kaikki Savelan lapsille tuotu kauneus hävisi p e r ä kamarin laatikkoon, tullakseen esiin vain kun lapset
sairastivat tai kun oli j o u l u . Siellä oli suuri n u k k e
T y y r a , j o n k a m u m m o oli Ruusulle tuonut Kaukaasiasta,
missä kävi tervehtimässä veljeään, sotaherraa. R u u s u kaan, j o n k a o m a T y y r a oli, ei saanut pidellä sitä kuin
l y h y e n hetken, Maila tietysti vain katsoa, kuinka se
lepäsi laatikon pohjalla tyhjän karamellitölkin ja s u k laarasian, helmikenkien ja m a m m a n silkkiliinan s e u rassa. A h , kuinka Maila toivoi aikaa, j o l l o i n hän olisi
niin suuri, että saisi koskea näihin kiellettyihin i h a n u u k siin. J o k o hän on suuri, kun tulee j o u l u ? Ei — siihen
m e n e e m o n t a joulua.
Ylemmäisten emännät tapasivat joskus tyttösen l a u lamassa väentuvan rappusilla. Ja sen jälkeen he a l k o i vat pyytää häntä laulamaan. Juurikkojan Loviisa lirutteli suurella äänellä virsiä eikä mikään lintu lirutellut
niin pitkään ja niin lujaan kuin tämä uskollinen k i r kossakävijä. Taivaan linnut pelkäsivät kun hän korotti
äänensä, ja pieni Mar', j o n k a piti laulaa hänen v i e r e l lään, kävi hyttyseksi ja lopulta p y r k i p a k o o n .
Kirk'herrakin tuli joskus kuuntelemaan, kun M a r '
yksiksensä lauloi » O n p a taivaassa tallella lapsillekin».
— Maila, tule papan p o l v e l l e .
Lasta ujostutti kun hänet tavattiin laulamasta ja t u l tiin kuuntelemaan. V i e l ä pahempaa oli, kun käskemällä
käskettiin laulamaan ja uhkaava vihtakin aina oli k y ö kin ovenpielessä. Ei, se ei ollut siinä leikin vuoksi.
Kerran kesällä tuli isonpappilan R i k u - h e r r a sisarensa
L i l l y - r y ö k i n ä n kanssa Savelaan ja, kun salissa oli oltu
ottamassa kahvia, sanoi olevan asiaa kummilapselleen.
M a r ' tavattiin leikkimästä toisten lasten kanssa tuvan
edessä nurmella ja y l i o p p i l a s - k u m m i tuli pienten apilankukkien poikki lasten luo ja ojensi Marialle käärön,
184
joka putosi hänen käsistään ja särki leikkinavetat ja
ryytimaat. Kangas oli horsmankukkien ja angervojen
värinen — ai! Ai kuinka kaunis! Lapsi ei huomannut
kiittääkään.
— Se on kummilahja, se on Marian ihan o m a .
Vieraat olivat jo lähdössä, kun Mar' huomasi, ettei
ollut kiittänyt. Hän tuli h y p p i e n nurmikon poikki, raahusti kangasta sylissään ja lauloi täyttä suuta: V u o r i l l e ,
vuorille pyssyjen kanssa! Ei Eekun armon hopealusikka
eikä kuvakirjat eikä T y y r a k a a n olleet tehneet niin r i e mullista vaikutusta kuin tämä h o r s m a n - ja angervonkukkien värinen kangas. Siitä tehdään Mailalle leninki
.— se on kummilahja! Mutta nyt lähestyi isojen ihmisten
katseista päättäen se hetki, j o l l o i n lapsen oli erottava
kankaasta. He tutkivat sitä ja se oli koreaa villatyykiä.
Mutta siihen oli jo nurmesta tullut läiskä, ja nyt oli
parasta, että kangas meni laatikkoon T y y r a n luo. Ja
samassa ruvettiin puhumaan, että siitä voitaisiin saada
vaatetta isommallekin ihmiselle, kun sitä oli näin p a l jon. Lapsi vaistosi vaaran, huusi kiihkeästi, että hän
kasvaa pian, eikä kangasta tahdottu saada hänen käsistään. M a m m a kuitenkin puhui hellitellen, talutti Marian
salaperäisen laatikon luo ja lupasi, että lapsi j o k a päivä
pääsisi katsomaan kangasta.
Epäily isojen ihmisten tarkoituksista oli ensi kerran
pahasti koskettanut hänen tuntoaan, ja kun he p y y s i v ä t
häntä syliinsä tai tahtoivat laulamaan, niin hän repi esiliinaansa ja j u o k s i pois. Mutta m i k ä olikaan tämä
ruma kangas, j o k a yhtäkkiä ilmaantui ruokasalin p ö y dälle? Isot ihmiset kehuivat sitä kauniimmaksi kuin
Mailan kangas olikaan, ja tyttönen y m m ä r s i nyt selvään mikä oli tarkoitus. Hän piti puoliaan minkä j a k soi: ruma, paha! Maila ei huoli!
Vähän ennen j o u l u a tuli kirje Jyväskylästä, missä isot
sisaret olivat koulussa. He k y s y i v ä t kauniisti eikö Maila
luovuttaisi kangastaan, sitä kun nyt siellä tarvittaisiin
Lusia-juhlaan. Mar' tiesi tuskittelemisensa turhaksi,
isot ihmiset tekivät mitä tahtoivat. Kummisetä oli s e l vään sanonut, että kangas on Marian ihan oma, mutta
nyt ne ottavat sen häneltä ja varmaan antavat sijaan
sen ruman!
185
A i v a n niin kävikin. Se r u m a ruohonpäinen tuotiin
laatikosta pöydälle, leikattiin siinä ja sovitettiin Marialle.
Se oli silkkaa pumpulikangasta eikä mitään villatyykiä
ja se neulottiin niin suurin saumanvaroin, että varmaan
tarkoitus oli kiusata Mariaa pitämään se elämänsä l o p puun asti. Hameeseenkin tuli puolen k y y n ä r ä n h e l m a käänne. Mutta mitä sanoisi Riku-setä? Niin, mitä
sanoisi Riku-setä? Entä j o s hän määrääkin, että hänen
kankaansa on annettava oikealle omistajalleen! Olisiko
m a m m a n sittenkin ollut paha mieli siitä, että oli pienelle
lapselleen tuottanut sellaisen surun? M a m m a neuloi
tähän Marian uuteen hameeseen taskun. Ja sehän oli
jotakin! Ei milloinkaan lapsella ollut sellaista ollut! Se
oli suuri kuin ison ihmisen sukka ja M a r ' antoi pukea
p u v u n ylleen vain tämän taskun vuoksi, j o h o n oli hauska
työntää kätensä .. . Mutta olisihan siihen kauniiseenkin
kankaaseen v o i n u t tehdä taskun! Ei koskaan, ei k o s kaan hän unohtaisi, että se oli häneltä viety! P a h o j a
olivat olleet.
Ei saa enää kiukutella. L a p s ' panee taskuun tämän
kauniin vehnäpullan. Ja sitten ei enää puhuta siitä
kankaasta.
Tähän tapaan m a m m a lopetti keskustelun siitä h o r s m a n - j a angervonvärisestä kummilahjasta, j o n k a i s o n pappilan Riku-setä oli tuonut Savelaan. M a m m a puheli
siltä paikaltaan ruokasalin ikkunan alla, missä hän aina
istui neuloessaan ja parsiessaan.
Siinä oli ikkunalaudalla hänen ompelukorinsa, mihin
oli kielletty koskemasta ja mistä siitä huolimatta aina
jotakin katosi, milloin lankarulla, milloin neula tai nappi,
milloin sakset. N e u l o j a säilytettiin kolmessa paikassa ja
j o k a i n e n näistä paikoista oli yhtä houkutteleva: n u p p i neulat pistivät esiin pienen mustan porsaan kyljistä, j o l l a
oli jalkoinakin nuppineulat — tällaisen porsaan isot
sisaret aina jouluksi valmistivat äidille — parsinneulat
olivat pistetyt pienen ruohopäisen neulakirjan samettilehtiin, ja mitäpä niistä lehdistä muutakaan saattoi lukea
kuin että lasten sukissa j o k a päivä oli reikiä, niin suuria
kuin suden suu. Silmäneulat löydettiin pienestä p a p e risesta neulakirjasta, minkä mustasta aukosta kohosi
r i v i mitä kauneimpia kultasilmäisiä neuloja — oli m a h 186
dotonta olla niihin koskematta, sormet juoksivat j u o k semalla niiden luokse, mutta siinä samassa neulat tahtoivat lattialle, mutta eivät enää tahtoneetkaan takaisin . . . ! Pienen neulalaukun kuoressa oli kruunupäisen
drottningin k u v a ja kruunusta valui harsohuntu. M a m m a
sanoi, että kirjoitus j o k a luettiin kuvan alapuolella oli
» V i c t o r i a » . Drottningin nimi oli Victoria. Vielä tavattiin tällä ikkunalaudalla talterikki, mihin m a m m a p o i m i
kauniita kiviä, mistä hän vaan niitä löysi, pyöreitä kiviä,
soikeita kiviä, sileitä kiviä, teräviä kiviä, ja kivien väliin
kuului erilaisia sammalia, hopeankarvaisia, mustanpuhuvia, ruohonpäisiä. Oli sammalia, j o t k a olivat kuin
pieniä punaisia maljakuppeja. K u n niihin rupesi katsomaan, niin ei osannut lopettaa. Äitikin joskus unohtui
kiviensä ääreen. Niin kuului tehneen m a m m a n isäkin,
Punstorhv-vainaa, j o k a oli tullut tänne kaukaa H a m i nan kaupungista asti, missä oli sotaherroille opettanut
miekan käyttämistä ja n u m e r o - o p p i a . Tämä sama W i n terien lasten » v u h v u a r » oli h y v ä lapsille, aina »ihte
tahto ne luettaa lukukinkereillä», mutta hän kaatui halvaantuneena Onkiniemen kestikievarin o v e n eteen, kun
oli matkalla Heinolaan tohtorin luokse, eikä siitä enää
noussut. Hänkin kokoili kiviä ja heiniä ja sammalia ja
niin kuuluivat tehneen hänenkin vuhvuarinsa. Muuten
äiti usein istui siinä työssä neulomapöytänsä ääressä, m i l loin ei ollut kyökissä tai navetassa. Ä i d i n kädet eivät
koskaan olleet jouten. Erikoisen tarkkaa työtä olivat
hienoimmalle hollanninliinalle neulottavat saumat, j o t k a
kuuluivat isän juhlapaitoihin ja j o i d e n täytyi tulla lankasuoriksi, pistos toisensa kaltaiseksi. Pimeän aikaan
joutui näitä saumoja ratkomaankin, kun olivat e p ä onnistuneet. Mutta tapahtui suuri muutos.
Tuotiin neulomamasiina.
Se haettiin hevosella Hollolan Lahdesta, minne se oli
kuljetettu rautatiemasiinalla. Ja siihen sitten kokoontui
k o k o talon väki, kun k u o r m a a purettiin ja laatikko k a n nettiin sisälle. Kauniita kultaviivaisia pintoja tuli n ä k y viin käärepaperista, kuminen letku pantiin p y ö r ä n
ympärille, neula asetettiin paikalleen. Ja sitten se rupesi
puremaan kangasta kuin vimmattu. T u o j a - h e r r a potki
polkusimia ja veti tilkkuja pastorskan ikkunalta minkä
187
ennätti — enemmän vaan masiina tahtoi ja tak-taklattaen otti hampaansa alle: tak-tak, tak-tak! T ä m ä m e n o
kuului pihalle asti ja siellä sitä kuunteli räätäli Manu,
j o k a suurimmalla epäilyksellä suhtautui k o k o kojeeseen.
K y l l ä kai se v i e saumaa eteenpäin, mutta kaiketikin
kangas samalla on viilletty rikkikin. Ä l k ö ö t vaan sitten
tulko hakemaan häntä, Manua, sitä korjaamaan kun se
rikki menee, tuo uusi keksintö. Hetken kuunneltuaan
vanha Manu selvästi kuulikin kuinka masiina teki tenän:
todennäköisesti se puraisi poikki langan niinkuin kettu
käpälänsä, jouduttuaan rautaan! Ja siinä mahtoi mennä
rikki k o k o masiina, koska rengit ja piiat lappoivat alas
k y ö k i n rappusia. Oli kirk'herra käskenyt heidät pois,
jotta tuoja-herra elikkä masunisti rauhassa saisi opettaa
pastorskaa potkimaan polkusimia. Ja masiina kulki taas
ja taklatti. N o , h y v ä h ä n oli, etteivät menneet ostorahat
hukkaan sinne A m e r i k k a a n — kaiketikin pastorska
tästäpuoleen itse n e u l o o k i n niinhyvin hienopalttinaiset
kuin sarkaisetkin vaatteet pappilassa ja Manu saa lähteä
K ö k k ö l ä ä n , minne häntä k o v i n on kaivattu, ja m u u a l l e kin. Kas, ei kaiketikaan pastorska kuitenkaan naapurien
sarkavaatteita rupea neulomaan.
Ehkä tässä riittää
työtä entisillekin n e u l o j i l l e . . . V a n h a M a n u tasaantui
vasta kun kirk'herra itse tuli tuvasta hakemaan häntä,
näytti hänelle juurta jaksain k o k o tämän S i n g e r - o m p e l u koneen ja lupasi auttaa häntä itselleenkin hankkimaan
käsin veivattavan kojeen, j o m m o i s i a kuului olevan saatavana Helsingissä. Manu ei puhunut tähän mitään,
mutta hänen laiha kalpea hahmonsa sanoi selvästi, ettei
hän puolestaan tule mitään uutta sinkeriä veivaamaan.
Hartolan syrjäiseen kappalaispappilaan aukeni tämän
o m p e l u k o n e e n kautta yhteys outoihin maailmoihin, missä
pyörät pannaan kiertämään ja hihnat vinkumaan. K u n
j o u l u n alla r e n k i - V i l l e , kolmas kahdestatoista sisaruksesta, läksi A m e r i k k a a n , pantiin se Savelan n e u l o m a masiinan syyksi. Sillä sen käyntiä V i l l e yhtenäkin p y h ä ehtoona oli seisonut kuuntelemassa, juuri vähän ennen
kuin sisälasit pantiin ikkunoihin.
Oli talvista hämärää ja puista kaikki lehdet poissa.
Ja oli ikävääkin eikä mikään leikki käynyt. Äiti oli
kipeä eikä saanut mennä häntä katsomaankaan. K u k a a n
188
ei kieltänyt koskemasta hänen neulomakoriinsa, olisi
saanut pudottaa lattialle vaikkapa kaikki drottninkisilmäneulat, ja sinkerin polkusimilla sai hyppiä miten
paljon tahtoi. Mutta ei tahtonutkaan, k u n ei kukaan
kieltänyt. K u n kissa ja koira tulivat sisään, niin j o k u
ajoi n e heti k y ö k k i i n . . . A n n i hakkasi sokeria ikkunan
ääressä. Hän paloitteli suurta kappaletta eikä tahtonut
saada sitä halki. Oli jo pian pimeää. Lapsi oli noussut
polvilleen tuolille ja litistänyt kasvot ruutua vasten. Ei
yhtään lehteä ollut puissa, maa oli valkoisena ja m y ö s
järvi. Harakka tuli aidalle. — A n n i toi lapselle jotakin
kourassaan ja tahtoi pistää sen lapsen suuhun. Se oli
sokeripala. Hetken perästä A n n i toi hänelle T y y r a n .
Mutta hänellä oli niin apea o l o , että hän jätti sekä nuken
että sokeripalan p ö y d ä l l e ja y h ä tuijotti hikiseen k o h taan ikkunaruudussa. Halutti vain murjottaa.
Silloin tuli vieras täti huoneeseen, yllä k y l m ä esiliina
vailla kaikkia pitsejä, ja sanoi, että nyt saisi tulla katsomaan m a m m a a ja pientä sisarta, j o k a aamulla oli tuotu
kaupungista, ja se oli h y v i n herttainen, mutta aivan
pieni, niinkuin n u k k e . Ei se vielä osannut leikkiä eikä
nauraa, mutta itkeä se osasi. Ja tämän kuurikin M a r '
heti, kun tuli o v e l l e ja näki m a m m a n ja hänen v i e r e l lään jotakin, j o n k a rinnalla M a r ' oli iso kuin kissa hiiren
rinnalla. Ja vieras täti valaisi y ö l a m p u l l a kaukaa ja
Mar' katseli hämmästyksissään. He käskivät häntä suutelemaan pienokaisen kättä, mutta Marian teki mieli
ilosta laulaa ja hän j u o k s i ruokasaliin, veti jalasta T y y ran alas pöydältä, sieppasi sokeripalan samaa kyytiä ja
paiskasi kaiken tämän äidin vuoteeseen. Mutta niin ei
saanut tehdä, Herran tähden — mitä lapsi ajatteli! V a n hat ihmiset sipisivät ja supattelivat, nauroivat ja v a r o i t telivat, toisten mielestä pienokainen oli papan, toisten
mielestä m a m m a n näköinen. Entä m i k ä sille pannaan
nimeksi? Mutta sus'siunatkoon, n y t siihen tuli kissakin,
mistäs M a r ' n y t senkin löysi! Se pikkuruikkuinen i h m i nen pelästyi ja rupesi hirvittävästi parkumaan. Se itki
nyt ensimmäisen kerran. Iso valkoinen esiliina vailla
kaikkia pitsejä läiskäytettiin samassa levälleen ikäänkuin hirmuinen pilvi olisi p u d o n n u t huoneeseen, talikynttilän liekki v e n y i vedossa v i n o o n pitkästä karres189
taan ja vieras täti komensi mahtavasti kaikki katselijat
pois ja sulki o v e n .
Ja jo oli tuo M a r ' ennättänyt koota pulikoitaan ja
palikoitaan o v e n eteen, viedäkseen nekin pienelle t u l o k kaalle! No niin, M a r ' toi mitä osasi — eihän hänellä
ollut kultaa eikä hopeaa niinkuin itäisten maiden tietäjäkuninkailla, kun he tulivat Betlehemin seimen
ympärille jouluyönä.
Mutta jotakin Betlehemin y ö n hartaudesta viipyi ehkä
sinä y ö n ä tämänkin syrjäisen pienen papintalon yllä,
kun y ö l a m p p u yksinäisestä ikkunastaan valaisi pihamaalle, mistä metsää riitti j o k a suunnalle loputtomiin.
Oli jo taas sitä aikaa vuodesta, kun kattojen reunusta
alkaa kasvaa pitkää hopeista jääpuikkoa. Ja kun
aurinko paistaa puikkoihin, niin puikoista vuotaa
vettä niinkuin katto itkisi.
L u m i tulee alas että
jytisee j a m y ö s k i n pihalta m e n e e lumi pois j a j o
kärpänenkin hyrisee auringonpaisteessa.
K u n isäntiä
tulee papan puheille, panevat he hevosen kiinni aidan
viereen ja sen eteen heiniä. Ja silloin tulee pilvenä
varpusia siihen ääreen syömään. Joskus köyttää isäntä
hevosen k u o n o n y m p ä r i l l e pussin ja n y t on ihmeellistä,
ettei hevonen tukahdu. Ei, se syödä rouskuttaa ja välillä
ravistaa pussia, ja varpusetkin tahtoisivat osansa siitä
rouskutettavasta, mutta vasta sitten ne saavat, kun
isäntä tulee ja irroittaa pussin. Silloin siitä varisee j y v i ä
linnuillekin ja ne lentelevät, h y p p i v ä t ja iloisesti tirskuttelevat. Pieni M a r ' nauraa, tanssii ja uskoo käsivarsiaan siiviksi. Isäntä tulee nyt k y s y m ä ä n häneltä
kuinka vanha hän on. Neljä vuotta, tietää tyttönen. Ja
kiiruhtaa sanomaan: » M a r ' on M a r ' » Sillä hän osaa
nyt lausua sen ärrän, j o k a oli niin vaikea oppia, ja hän
arvaa, että isäntä k u m m i n k i n sitä k y s y y , että » m i k ä
sinun nimesi o n » . L u m i on sinistä ja tekee ihanasti
kipeää silmiin. Pyykkivaatteet nuoralla m y ö s k i n ovat
siniset. Mar' j u o k s e e hankeen, kaatuu ja piehtaroi. Hän
vetää koiran vierelleen, he huutavat riemuissaan. Se
pieni sisar tuodaan ulos lapsenpiian käsivarrella, mutta
ei hän osaa leikkiä ja vain l y h y e n ajan häntä kuljetetaan auringonpaisteessa. On ikävää, että hän on noin
pieni eikä j u o k s e eikä leiki. Koiraan saa heittää lunta,
190
se siitä vain ilostuu, mutta pieneen lapseen ei saa heittää. K o s k a se tulee suureksi? » Ä l ä h ä n nyt, sellainen
Mar'kin on ollut.» Ei! sanoo Mar', ei! Ei v o i mitenkään
uskoa, että on ollut noin pieni. A a m u l l a on lumi k o v a a
kuin vuori, j a l k a ei u p p o a v a i k k a tömistelee. Kiiltävä
jääkuori ulisee kelkan alla. K u n tullaan alavalle maalle,
on pensaiden oksilla pehmeitä valkoisia nuppuloita. Ne
ovat pajun kukkasia. Paju kukkii jo näin varhain. Mar'
vie kukkaset kotiin, ne ovat hänen pieniä kissojaan.
Kyllä ne o v a t kauniita ja laheita.
Eräänä tällaisena sulavana kevätpäivänä pysähtyi
koko papintalon v ä k i outoihin säveliin, j o t k a kuuluivat
ulkoa. Ei, eivät ne olleet sitä lajia soittoa, j o k a lähtee
pianosta, mutta k u m m i n k i n sinnepäin. Ikkunoiden alla
auringonpaisteessa seisoi v a n h a mies kiertäen kaappilaitetta, j o k a p y s y i pystyssä jonkinlaisen jalan varassa,
ja tästä kaapista lähti musiikki. Navettapiika oli nähnyt
miehen tulon jo maantiellä, ja silloin kaappi oli ollut
vanhan miehen selässä. Se mahtoi olla painava k a p pale, kun u k k o oli kulkenut aivan kyyryssä. T y t t ö oli
ensin luullut häntä konttiryssäksi, mutta sitten hän oli
nähnyt k u v a n kaapin selässä, punahameisen naisen
kuvan ja naisella oli vielä ruusunkukkanenkin mustassa
tukassa. Silloin piika heti oli huomannut, ettei ollut
kysymys mistään laukkuryssästä, ja k ä y n y t otattamaan
kaappiukon jäljessä pihaan. Mutta se vasta oli haukku
ja rähinä, minkä koira päästi, ihan piti teljetä se tupaan,
ja sielläkin se vielä haukkui, mutta ei kuitenkaan k y e n nyt kaapin mahtavia säveliä häiritsemään, sillä tästä
kaapista läksi ihmeellisen ihania lurituksia, v i n g a h d u k sia ja pauhinoita. Se lauloi surullista nuottia, mutta
samalla aivan itkettävän kaunista. K y ö k i n rapusta k i i ruhdettiin kuulemaan, itse kirk'herra tuli ikkunaan,
mihin Mar'kin nostettiin. K a a p p i u k k o kohotti hattuaan
— hänellä oli päässä lierihattu eikä mikään karvareuhka
— ikkunaa k o h d e n ja silloin kuului hänen kojeestaan
vain pihinä. Mutta silloinpa ei Mar'ta enää mikään
pidellyt, hän luisui papan käsivarsista lattialle ja h e t ken perästä hän ilmaantui m a m m a n kanssa rappusille
ja pääsi viemään ukolle pientä nappia. Olikohan hän
koskaan ollut niin iloinen kuin nyt juostessaan vierasta
191
kohden, j o k a kaiken aikaa vain laulatti kaappiaan.
V a n h a mies h y m y i l i ja kumarteli. Mar' ei ollut koskaan
nähnyt tällaisia suuria mustia silmiä, tuntui siltä kuin
ne olisivat laulaneet yhdessä kaapin kanssa. Lapsi olisi
m i e l u i m m i n antanut vieraalle piparikakun tai vaikkapa
vehnäpilpun, mutta pappa oli sanonut, että hän m i e luummin ottaa rahan. Oliko se pieni esine raha eikä
nappi? Sellaista M a r ' ensi kerran piti kädessään. Mutta
kaappi vaan soi ja soi, milloin surullisesti, milloin i l o i sesti, ja vanhan miehen silmät loistivat ikäänkuin hän
olisi niillä silittänyt kuulijoiden katseita, kun he toivat
noita pieniä nappeja hänen hattuunsa. M a r ' oli vasta
niin lyhyt, ettei y l e t t y n y t hattuun, mies otti hänen
rahansa käteensä ja tyttönen jäi katsomaan kuvaa, j o k a
oli lasin alla kaapin kyljessä. Ei hän koskaan ollut nähnyt mitään näin kaunista. Eikä kuullutkaan tällaista
soittoa. Varpusten tiukutus v a n h o j e n heinänjätteiden
ääressä, lumisirujen helinä, kun aurinko niihin paistoi,
kaikki liittyi kaappikoneen musiikkiin ja vanhan m i e hen h y m y i l e v i i n mustiin silmiin, j o t k a olivat kosteina
ikäänkuin itkusta. Juuri kun M a r ' ajatteli, että vielä
tahtoisi pistää hattuun napin, kuului j o k u mies sanovan,
että hän on tällaisen k o j e e n nähnyt Heinolan m a r k k i noilla ja sitä sanotaan posetiiviksi. Ne miehet ovat
kaukaa eteläisistä maista, missä ei o l e talvea ensinkään,
eivätkä ne y m m ä r r ä tämän maan kieltä, ne puhuvat
italjan ja saksanmaan kieliä. Sillä Heinolan miehellä oli
ollut onnenlehtiä, joita keltainen kanalja-lintu n o k a s saan tarjosi markkinakansalle. » K y m m e n e p e n n i » , sanoi
mies ja m o n e t niitä lehtiä ostivat, kiertotähti niissä
ilmoitti kullekin hänen elämänsä kulun. Mutta tulihan
siinä lumessa sentään k y l m ä ja m a m m a p y y s i miehen
sisälle ja pappa istui keinutuolissa ja puhui hänen kanssaan. M a r ' seisoi papan p o l v i e n välissä keinutuolin
ääressä ja ihmetteli niitä o u t o j a sanoja, j o t k a soittaja
nopeasti ja viitaten käsillään sekä auringonpaistetta että
taivasta ja maata k o h d e n laulatti keskelle seinäkellon
tikutusta ja keinutuolin jalasten kitinää. »Bella, bella,
Itaalia» luritti soittaja ja m o n t a asiaa hän sanoi monta
kertaa, kun ei pappa h y v i n y m m ä r t ä n y t kaikkea. Pappa
kuului mainitsevan paavia ja k y s y v ä n , o l i k o vieras näh192
nyt paavia. Ja taas Mar' juoksi eteiseen minne kaappi
oli asetettu. Se oli nyt m y k k ä n ä . Mutta se kaunis m u s tatukkainen ja punahameinen tyttö h y m y i l i paikoillaan
ja ruusunkukka hänen hiuksissaan h y m y s i sekin. Etteihän vain olisi tyttö asunut siinä kaapissa ja soittajaukko
pannut häntä sieltä laulamaan! M a r ' h y p p e l i kaapin
edessä ja löi käsiään yhteen — kukaan ei ollut häntä
näkemässä ja kieltämässä. Hän kosketti lasia ja tiesi
silittäneensä vieraan tytön silkkistä olkapäätä. M a r '
tunsi, että hänellä on siivet ja hän lentää Italiaan. Bella,
bella! Mar' lauloi, hyppiessään, niitä äskeisiä lurituksia
ja taas juoksi kuuntelemaan kuinka pappa ja soittaja
puhelivat. Hän seisoi silloin aivan hiljaa. Ä k k i ä hän
muisti kauniit napit äidin neulomakorissa, kapusi kaikki
kiellot unohtaen tuolille ja niiaten toi soittajalle napin.
Se oli h y v i n kaunis nappi. Soittaja tulikin oikein i l o i seksi, otti hänen kätensä m o l e m p i i n käsiinsä ja silmät
paistoivat kuumasti kostuneina. Mutta kaikki isot i h m i set nauroivat. Soittajan käsi silitti vielä hetkisen M a r ' tytön hiuksia. Samassa lapsi häpeillään j u o k s i sinne
missä soittokaappi oli ja kuuli sieltä papan selittävän
mammalle ja m a m m a n selittävän papalle, että vanhalla
miehellä oli lapsenlapsi Italiassa ja sitä hän nyt muisti.
Mutta ei tullut soittoon enää sitä riemullista virettä,
mikä oli ollut alussa, auringon säteetkin menivät v i i s toon y l i pihamaan, jäähelmet hangessa j ä y k k e n i v ä t
k o k o o n . Soittaj aukko käänsi viimeisen kerran irti k a a pistaan sen kaikkein kauneimman nuotin, j o t a m a m m a
sanoi » v e r d i k s i » , katsahti aurinkoon päin, kumarsi, p a i noi lierihatun päähänsä ja nosti painavan kaapin selkäänsä.
K o i r a haukkui vimmatusti tuvan ikkunassa, kun u k k o
vaivalloisesti asteli kevätliukasta tietä ohi kiviriuttojen,
joiden päitä jo näkyi lumesta. Isot ihmiset keskustelivat,
kannattiko tuollainen kuljeskeleminen ja p a l j o n k o u k k o
oli ansainnut tässä talossa. Mar' nukkui sängyssään
syvää unetonta unta. Mutta Savelan pappilassa mainittiin lähiaikoina useasti Verdiä, Rafaelin madonnaa, p a a via ja R o o m a a . Mar' kysyi, koska tulee j o u l u . N o , mitäs
Mar' nyt sitä k y s y y , eihän kesäkään vielä ole tullut. Sitten tehdään kynttilät ja vasta sitten tulee j o u l u . Mar'
13 — Talvio, Kootut teokset X I I I
193
tahtoo joululta kauniin nuken, sellaisen, että sillä on
musta tukka ja että sillä on punainen silkkihame ja sen
nimi on Italia.
Mar'-tyttösen o m a puhuttelunimi ei oikein ottanut
vakiintuakseen. V u o r o i n sanottiin » M a r ' » , v u o r o i n sanottiin » M a i l a » . Se emäntä, j o k a oli opettanut lasta lausumaan ärrää, piti tiukasti kiinni siitä nimestä, m i k ä
oli annettu kasteessa. Mutta kun kirk'herrakin usein
käytti sitä, mikä ei ollut mikään oikea nimi, niin v ä h i tellen juuri se alkoi päästä v o i t o l l e .
Joulun edellä tehtiinkin kynttilät. Ensin punottiin
sydämet ja tässä työssä saivat lapsetkin olla auttamassa,
kun vain ylettyivät tuolin selustan kohdalle, mihin k i i n nitettiin kepit kynttilänsydänten lankojen k o k o o n k i e r t ä mistä varten. Saattoi m y ö s k i n seisoa jakkaralla, j o t t a
ulottui. M o n t a päivää tehtiin tätä työtä. Sitä saattoi
tehdä vain päiväsydännä, kun oli niin vähän aikaa v a l o i saa. Sitten pudotti Jumala valkoista lunta ja maa o l i
kuin lakanalla peitetty. K e s ä meni silloin n u k k u m a a n .
K a i k k i kukkaset jäivät k y l m ä n lakanan alle, p u i d e n
lehdetkin olivat lakanan alla. Ei yhtään lintusta
näkynyt.
Eräänä aamuna oli ikkunoihinkin tullut lakana. Se oli
jäätähtiä täynnä. K u u n v a l o kajasti näiden tähtien takaa.
Oli pelottavaa. Ja vielä pelottavammaksi kävi, kun äidin
v u o d e oli tyhjänä. Paitasillaan juoksivat lapset häntä
etsimään, mutta pieni tuikkulamppu paloi yksinään p ö y dällä eikä äitiä n ä k y n y t missään.
» N o , m a m m a n n e meni j o kukonlaulun aikaan kynttiläntekoon ränniin. Pitäähän jouluksi olla kynttilät.»
N y t liimautuvat unisten lasten nenät jäiseen ruutuun,
siihen tulee reikä ja siitä n ä k y y rännin h i m m e ä ikkuna.
Siellä äiti kynttilänsydämistä rakentaa j o u l u a aivan
niinkuin lapset rakentavat palikoista linnaa. Linna on
kuninkaan asunto ja j o u l u on Jumalan asunto. Lasten
sydämet alkavat kiihkeästi takoa.
A a m u n sarastaessa tulee äiti sisälle. Hänellä on liina
päässä ja yllä toppatakki, hän tuo kyökistä k a h v i p a n nun ja asettuu pienen tuikkulampun ääreen j u o m a a n
kahvia. Hänen sylinsä on k y l m ä ja kädet ovat kuin jää.
»Mamma!»
194
»Menkää s ä n k y y n lapset, menkää!»
Ja hän lähtee taas h y v i n pian. On k o l k k o a , on ikävää,
kissa ei viitsi leikkiä ja koira kulkee kaikkien tiellä,
edestakaisin ulos ja sisälle. Jääköön k o k o j o u l u tulematta, j o u l u ei saa tulla, m a m m a n pitää tulla!
Mitenkä niitä kynttelejä tehdään?
No, on kirnu, tällainen pitkänomainen, eikä y m p y r i ä i nen niinkuin voikirnu. Se on täynnä kuumaa talia, siihen kastetaan sydämet. N o , ne tulevat jäykiksi kuin
tikut, kun ne nostetaan jäähtymään. Ja taas ne kastetaan uudestaan ja aina ne tulevat paksummiksi. Ja sitten
tehdään haarakynttilät. Ne ne vasta ovat juhlalliset,
kun palavat kirkossa.
Lapset muistavat n y t tyhjän kynttiläkirnun aitassa.
K o k o v u o d e n tämä seisoo pimeässä nurkassa ja odottaa
tätä yhtä k y l m ä ä aamua ja päivää. T ä m ä on kynttiläkirnun ainoa suuri juhla k o k o v u o d e n mittaan. Mutta
kirkkoa eivät he vielä tunne. He tietävät, että kun isä
pyhäaamuna varustautuu m e n e m ä ä n kirkkoon, hän p u kee ylleen pitkät mustat vaatteet eikä hän nauti ravintoa
niinkuin muina aamuina. Hän seisoo jo portailla o d o t t a massa hevosta, kun renkipoika vasta valjastaa. K o k o
pyhäpäivän o v a t isot ihmiset kaikki h y v i n hiljaisia.
Se on ikävä päivä, kunnekka isä palaa kirkosta ja saadaan h y v ä ä ruokaa. Kynttilänteko-päivänä isä aina on
poissa kotoa, koska sekin on ikävä päivä. Vain kynttiläkirnulle se on iloinen päivä. Illalla isä tulee kotiin, kun
äitikin jo on tullut rännistä. L u m i narisee portaiden
edessä, jalat tömistävät lunta eteisessä, m a m m a k u r o t tautuu irroittamaan pitkää punaraitaista v y ö t ä papan
turkin ympäriltä, pappa hieroo käsiään tulen ääressä,
kissa hieraisee kylkeään hänen jalkaansa vasten.
— Maila, tuo papalle Pekka.
Tyttö ja kissa keinuttelevat isän polvella. M o l e m p i e n
on uni. M a m m a tuo pöytään hyvältä tuoksuvaa ruokaa.
Piiat kantavat sisälle p y y k k i k o p p a a , j o k a on täynnä
kynttelejä. Ne ovat niitä, j o i d e n sydämiä lapsetkin o l i vat punomassa. Mutta kynttiläkirnussa vasta ne tulivat
tällaisiksi juhlallisiksi. Pai, pai, h y v ä kynttiläkirnu. Isä
laskee käsistään pienen tyttärensä sohvalle. Lapsi tuntee sieraimissaan talikynttiläin käryä: äiti on sytyttänyt
195
y h d e n noista kauniista kyntteleistä ja k o k o h u o n e on
muuttunut korkeaksi saliksi. Kynttilä on tulikukka, se
pääsee kirkkoon. On jo melkein j o u l u . M a r ' tahtoo
kanssa kirkkoon. M a r ' o n j o iso . . . N y t äiti ottaa kynttiläsakset ja niistää kynttilän. Samassa tulee p i m e ä m pää ja sekä kissa että tyttö vaipuvat uneen.
Näitä kauniita talikynttelejä säästetään jouluksi, vain
j o n k i n kerran niitä sytytetään ruokasalissa ja kyökissä,
ja tuvassa palaa illoin-aamuin vain kitupiikki ja päre.
Tuvassa on kaikkien k e l k k o j e n ja saavien tohtori,
Jere, j o n k a käsistä lähtee mikä tarvekalu tahansa ja j o k a
korjaa kaiken mikä m e n e e rikki. Hän on tehnyt sen
sängyn, missä lapset pieninä nukkuvat, isän keinutuolin
ja paljon muuta. N y t on lasten k e l k k a korjattavana ja
M a r ' pyytää Jereä viemään hänet tupaan. He astuvat
tähtien alitse, ne v i l k k u v a t h y v i n korkealla ja M a r ' on
h y v i n vähäisenä ison Jeren sylissä. M a r ' ihan tuntee
olevansa h y v i n pieni. T u v a n takassa paukkuvat paksut
kuusipuut ja v a i m o j e n rukit hyrräävät siinä vieressä.
Maila pääsee istumaan pallille. K e l k k a tuodaan eteisestä keskelle höylänlastuja, joita on singonnut siitä
työstä, j o t a paraikaa veistetään. Se on saavi. Jere r y h t y y heti korjaamaan kelkkaa ja Maila hypistelee h ö y länlastuja. Niistä tulee yhtä kauniita koruja kuin k u l lasta ja hopeasta. V a i m o t vetävät kuontalostaan villaa
ja pellavaa ja siitä tulee lankaa. Joku vaimoista p y s ä y t tää rukinpyörän, nousee ja ottaa seinäko pastaan lapselle
makean. »Sain mammaltas kesällä.» Hän on säästänyt
piparikakkutähden ja se on k i v i k o v a . Seinäkopassa säilytetään m y ö s kirjoja ja villalankakeriä. Uunin päältä
kuuluu kuorsausta. Kerjäläiset siellä nukkuvat l ä m pimässä.
— Joutuivatko ne pois Pimeästäpirtistä? k y s y y Maila.
— Mistäs sinä sen Pimeänpirtin tiedät? Ei nämä ole
niitä, mutta samanlaisia on paljon muita.
Ja n y t toistetaan tarina, j o n k a tyttönen on ennenkin
kuullut: oli niin paljon lapsia, tuli ne köyhät v u o d e t . . .
Mikä pääsi palvelukseen h y v i e n ihmisten luokse, mikä
pahojen ja armottomien. Silloin niinä köyhinä vuosina
niitä kuoli paljon ihmisiä nälkään. Isossapappilassa k e i tettiin yötäpäivää huttua muuripadassa noita kerjäläisiä
196
varten, mutta useinhan ne nääntyivät pappilan kujalla
eivätkä jaksaneet kulkea perille, vaikka tunsivat sieraimissaan savun huttupadan alta. Siellä kyllä oli v a k i tuinen varasto ruumiskirstujakin, että saatiin hautaan.
Mutta tulihan sitten taas hyviäkin vuosia ja tehtiin s e l vää leipää. Ihmiset lankesivat polvilleen riihessä, kun
puimisen j ä l k e e n ensimmäinen puhdas viljakasa saatiin
kootuksi lattialle.
Näitä oltiin tuvassa kertomassa, kun jo lähetettiin
hakemaan lasta sisälle. Iltaruoka oli valmiina ja piti
joutua maata.
Jonkin kerran M a r ' k y s y i missä oli Riikan sänky.
Mille Riikka nauroi? N o , sille vaan, ettei hänellä sen
parempaa sänkyä ollutkaan, senkun penkillä makasi,
vaatemytty pään alla. Mikäs siinä — leveä penkki,
makea lämmin tupa. Ja j o s olisi oikein pakkanen sattunut, niin noustiin uuninpankolle. Mutta missäs kerjäläiset sitten makasivat? No eihän niitä nyt aina ollut,
ja jos oli, niin saivat olla vähän ahtaammin.
Jonakin iltana tuvan kehrääjävaimot puhelivat k y l ä n
vaaterikkaista tytöistä. Kusti oli katsellut Hetaa ja jo
ajatellut syksyllä viedä hänet markkinoille. Mutta sitten
oli hänelle kanneltu, että Heta petti häntä, oli antanut
Kustin olla siinä uskossa, että vaatteet mukamas Hetan
makuuaitassa olivat hänen omiaan. Täälläkös riippui
orret notkolla niinhyvin rohtimisia kuin aivinaisiakin
paitoja, ja korearaitaisia sukkia ja hameita. Ja k a t o n rajasta riippuvat lakanat olivat osittain valkaistuja, osittain vielä pellavanruskeita ja tanakoita kuin lauta. K o k o
aitta haisi pellavalta ja haavanlehdiltä ja mynttiheinältä.
Ja Heta mainitsi mitkä olivat hänen m u m m u n s a aikaisia,
mitkä äite-vainajan kutomia, kun Kusti, selällään viruen
haavanlehvillä lattialla, tavoitteli näitä koreuksia, toinen
käsi tytön niskan alla. Ja sellainen lunttu oli se tyttö,
että sai sen pimitetyksi m i k ä hän o l i : k ö y h ä n kestivaimon tytär, j o k a o m i n luvin oli m e n n y t makaamaan
talon tyttären aittaan, kun tytär lasaretissa oli. Mutta
tuhmansekainen oli ollut se Kustikin — hihihii. V a a n
kyllä sai Heta häneltä jäädä, kun hän asian lopulta
ymmärsi.
Toki aitan orret aina sen ilmiantavat, minkälainen
197
tyttö niiden alla kesäöitään viettää. Pojat pistelivät
Kustia ja K o i v u m ä e n Manukin ilmaantui äkkiä katsomaan Iitan aittaa, v a i k k a jo olivat käyneet markkinoilla.
Tyhjäksi oli katsonut aitan, mutta vei tytön sentään
pappilaan.
Puhuttiin m y ö s k i n satua K e n o vievästä, j o t a synkässä
metsässä imetti valkoinen kili. Ja K e n o v i e v a oli kaunis
ja h y v ä . Ja puhuttiin sinisestä härästä, j o k a asui h o p e a i sessa metsässä. K a i k k i puiden lehdet olivat siellä hopeaa.
Ja kun tuuli kävi, niin ne soivat kuin kellot. M a r ' katseli liekkejä, j o t k a loimottivat riutuvien pystyhalkojen
ympärillä, ja se oli kuin metsää, josta sininen härkä
saattoi tulla. N y t se tulee, nyt, n y t . . . Hiiltyvien halk o j e n sekaan oli heitetty uutta puuta ja k o k o vanha halkoläjä romahti alas suurella kohinalla, aivan kuin p e l o t tava härkä olisi sen tallannut. Siniset liekit jo n ä k y i vät, kun ne tulivat ulos sinisen härän suusta . . . Mar'
karkasi rukin taakse kehrääjävaimon syliin . . . Häntä
käytiin nopeasti rauhoittamaan: eihän sininen härkä
ollut paha h y v i l l e lapsille, suurilla sarvillaan se puolusti
h y v i ä lapsia. Ja sitten kerrottiin kuninkaanpojasta, j o k a
heitti kalliin sormuksensa j ä r v e e n ja sanoi, että se sen
saa, j o k a sukeltaa ja ottaa s e n . . . Mutta taas tultiin
sanomaan, että leipäkeitto on valmis, ja lapsi vietiin
nauttimaan tätä tuttua iltaruokaa. Sanottiin, ettei saa
olla tuvassa niin kauan. Mutta M a r ' tunsi sinne k o v a a
vetoa. Jäihän tietämättä, kuka löysi sormuksen, ja tämä
tietämättömyys kiusasi häntä k o k o y ö n . Jo päivällä hän
sai sen tietää, kun kehrääjä-vaimo oli tuvan portaiden
edessä levittämässä havuja: paimenpoika oli sukeltanut
hakemaan sormusta, mutta hän ei tullutkaan takaisin.
Näkin tytär vei hänet linnaansa. Sille paikalle puhkeaa
aina kesällä lumpeenkukka. Eikös Mar' o l e rannassa
nähnyt suurta valkoista l u m p e e n k u k k a a ?
M a r ' ei ollut nähnyt muita kuin keltaisia vesikukkia
ja jäi nyt odottamaan sitä valkoista. Sitä saikin kauan
odottaa. Tuli keltaisia, mutta ei tullut valkoista ennenkuin sitten kun siniset lemmenkukatkin tulivat. Ne v a l koiset uivat suurina vesitähtinä mustanpuhuvan veden
pinnalla. Oliko paimenpoika löytänyt sormuksen? Oliko
se n y t Näkin tyttären sormessa? M a r ' ymmärsi, että
198
Näkin linna oli vastapäisen rannan alla, missä v u o r i
mustana uhkasi. V a r m a a n Näkin tytär o l i kaunis. V u o r i
oli korkea, ei koskaan siellä paistanut aurinko.
Kerran taas, kun rannalta nousi sauhu p y y k k i p a d a n
alta ja m a m m a ja pappa olivat poissa kotoa, seisoi Mar'
pellonpientareella ja katseli rantaan.
Tuli k y l m ä .
Hämärsikin. Mutta p y y k k i v a i m o t vain viipyivät. Y h t äkkiä M a r ' näki loistavan tähden taivaalta putoavan
veteen. Se meni sinne mihin sormuskin oli heitetty! Ja
Mar' läksi juoksemaan. Hän juoksi k o v e m m i n kuin k o s kaan oli juossut. Hän tahtoi nähdä tähden vedessä.
K o k o musta vesi olikin kuin pohjasta valaistu. Mar'
syöksyi veteen. Jalkojen alla ei ollut enää mitään. K u u n
puolikas paistoi häneen v e d e n läpi. Hän parkaisi k a u huissaan ja k y l m ä vesi virtasi hänen sisäänsä. Vielä k u u lui rannalta tuttu ääni: » S u s ' siunatkoon, nyt se kuitennii hukkuu! . . . N o Mar', M a r ' putosi j ä r v e e n . . . » Sitten
pieni tyttö litistyi v e d e n pehmoisen painon sisään. Sydän
löi kipeästi. Viimeisen kerran.
Mutta p y y k i n p e s i j ä v a i m o t syöksyivät veteen hekin,
nostivat pohjasta tytön ja pitelivät häntä kuin kissanpoikaa niskasta, että vesi pääsi pois sisästä. Ja siinä he
päivittelivät ja älmensivät, että piti n y t tämän tapahtuman kun herrasväki on poissa. Ja kyllä se n y t kuolee,
johan se sanottiin silloin kun lapsi lauloi ennenkuin
puhua osasi, ettei sellainen koskaan eloon jää.
Mutta se jäi sittenkin eloon.
Oli jo lunta maassa kun aamun hämärässä kerran
äidin käsi pehmoisesti kulki lapsen otsalta niskaan ja
alas käsivartta ranteeseen ja hän kuiskaten lausui sanat:
»Jumalan kiitos, ei enää kuumetta.» Vähitellen t y t t ö sen mieleen palautuikin, että äidin käsi tällä tavalla oli
kulkenut aamuin illoin, päivällä ja y ö l l ä ja että hänen
kasvonsa aina olivat viipyneet vuoteen ääressä ö l j y l a m pun palaessa.
M a r ' sai nyt osakseen niin hellää kohtelua, että häntä
alkoi pelottaa. Ei enää tehnyt kipeää mistään. He l u u livat häntä vielä sairaaksi, mutta ei hän ollut. Hänelle
annettiin vehnäleivästä valmistettu leipäkeitto — lasten
jokapäiväiseen ravintoon kuului mustasta ruis- tai h i i v a leivästä valmistettu annos, j o n k a päälle oli kaadettu
199
kuumaa maitoa. T y y r a tuotiin j o k a päivä vuoteeseen
Mailan viereen, Jere oli tehnyt hänelle kauniin pienen
puulusikan ja niinikään Jere lähetti puusta veistämänsä
koiran. K e l k k a oli maalattu siniseksi ja se oli kovin
kaunis. Oli jo lunta maassa. M a r ' rupesi laulamaan laulua kolmesta kreivistä, j o t k a »laski't laivansa rannalle.
Ja se nuorin kaikista kreiveistä tuli minua kihlaamaan.»
Lapsen sairauden aikana oli taloon otettu uusi kestiv a i m o Liena, köyhä, laiha ihminen, j o l l a oli suuri komea
kirkkovakkanen, täynnä h y v i n monenlaisia liinoja, silkkisiä ja villatyykisiä ja vielä karttuunisiakin. Mailalle
oli luvattu, että kun hän n y t kauniisti p y s y y alallaan ja
tulee ihan terveeksi, niin hän pääsee tupaan näkemään
Lienan kirkkovakkasta.
Ei ollut pieni tyttö odottanut j o u l u a hartaammin kuin
Lienan kirkkovakkaa. Ja sitten kerran illansuussa hänet
puetettiin tupaan vietäväksi ja todettiin, että vaatteet
olivat käyneet hänelle suuriksi. » K a s nyt tätä — mutta
kyllä M a r ' olikin niin kipeä että kuolevan luultiin.»
T u p a oli laastu, oli lauantai-ilta. Lattialla ei n ä k y n y t
höylänlastuja eikä saavia, rukit olivat työnnetyt n u r k kiin. Ihmiset olivat menneet saunaan. Liena yksin s y t y t teli pystypuita. Käpertyessään tuohet tuoksuivat ja
savusivat juhlallisesti. K i r k k o v a k k a s t a ei näkynyt. Entä
j o l l e i sitä olekaan? Maila pääsi lattialle. M a m m a n t o p patakin hihat hänen ylimpänä vaatetuksenaan koskettivat permantoa.
— Liena on h y v ä , Liena kulta on h y v ä , lepytteli pieni
tyttö.
— Nii mutta eihän nyt kukaan kirkkovakkaansa
tuvassa pidä. Se on aitassa orsien päällä. Jos nyt sen
sieltä tuon. Sinne on niin paha ylettyäkin.
Kesti kauan ennenkuin hän luudalla kokosi rikat
uunin edestä, puhalsi valkeaan ja asetti päreen m u u r i n
rakoon. Maila kertoi hänelle olleensa niin kipeä että
odotettiin kuolevan. Hän toisti mitä oli kuullut muiden
sanovan, vaikkei y m m ä r t ä n y t siitä mitään. Tarkoitus oli
vain voittaa Lienan mielisuosio. Liena sitoi liinansa
lujemmin leuan alle ja läksi ulos. Mailan sydän löi niin
että tuntui k o k o ruumiissa. Kesti h y v i n kauan. V i h d o i n
tömistettiin porstuaan lunta jaloista.
200
p y s t y v a l k e a oli parahiksi syttynyt j a paukkui j a l o i musi korkealle savupiippuun, hulmuten pitkin kattoa ja
permantoa, kun k i r k k o v a k k a työntyi sisään ovesta. Se
näytti kulkevan o m i n v o i m i n , sillä Lienaa tuskin sen
takaa näkyi. Ja kun se asetettiin penkille ja hetken oli
siinä itsekseen, niin se oli iso kuin isoin m y l l y n k i v i ,
mutta m o n e l l a m u o t o a maalattu ja väreillä koristettu.
Hento, harmaa pieni Liena huoahtikin kuin vetojuhta,
joka on saanut kuormansa perille. Mutta Mailan kädet
räpyttelivät siipinä, kun avattiin suuria munalukkoja,
jotka pitelivät kiinni kantta. Hänen sydämensä seisahtui ja hän oli aivan hiljaa.
Siellä oli kaikkia värejä, mitä on kukkivassa niityssä
ja taivaankaaressa, ja kaikkia värejä, mitä on syksyn
sammalissa ja lintujen siivissä, j a . . . Lienan kovat, laihat kädet olivat käyneet pehmoisiksi, kun hän sormiensa
päillä nosteli ja levitteli suuria silkkisiä liinoja tulta
vasten, että ne oikein näkyisivät. Ja niitä oli r u o h o n päisiä, joista katseli punaisia ruusunkukkasia, ja r u o s teenvärisiä, missä kukkaset olivat hohtavan sinisiä kuin
suuret ruiskukat, ja hopeanharmaita, mistä nousi punaisia kirkontorneja, ja aivan mustia silkkejä kuin y ö ,
mutta niissä vasta olikin kauniita kukkasia, kaikki m u s tia mutta silti kiiltäviä aivan kuin tähdet olisivat niihin
paistaneet. Ja tuli n ä k y v i i n valkoinen silkkiliina, j o n k a
valkoisiin ruusuihin kuu tuntui valelevan hopeataan —
se oli » m o r s i a m e n liina», sanoi Leena, mutta alkoi
samassa kuunnella ja pysäytti kätensä liikkeet. Ja rupesikin nopeasti panemaan takaisin liinasia, vaikkeivät ne
suinkaan vielä olleet loppuneet.
— Liena, yritti papin pieni tytär, — Liena kulta, Liena
on h y v ä . . .
— Ei makeata mahan täydeltä, pani Liena hätäisesti,
silitti jokaisen liinan suoraksi, pani karttuuniliinat p ä ä l limmäisiksi ja lukitsi vakkasen m o l e m m i l t a puolilta.
Sitten tuo mahtava v a k k a hänen sylissään taas retkeili
y ö n pimeyteen, aitan orsille.
Pieni Maila ei nyt osannut puhua mitään. Hänen silmänsä hakivat liekkejä löytääkseen niistä vielä jotakin
siitä loistosta, mikä niiden loimussa oli hänelle näytetty.
Liekit leiskuivat ja humisivat. Liena astui sisään sauna201
vasta kädessä
suunsa ja k o k o
l u k k o . Miehet
tuvan.
Ä s k e n täällä
puraruusut.
ja puhdas särkki käsivarrella. Hänen
hänen kasvojensa edessä tuntui olevan
tulivat saunasta ja saunan tuoksu täytti
oli tuoksunut mynttiheinä ja orjantap-
Isän huoneeseen oli kielletty menemästä, vain jonkin
kerran vanhojen ihmisten m u k a n a oli sinne päästy. Ja
oli nähty p ö y d ä l l ä kaunis, pieni enkeli. Se oli hopeainen,
siivet olkapäiltä riipuksissa. K y l l ä täytyi taivaassa olla
kaunista, kun se oli täynnä tuollaisia ja kun ne kaikki
lauloivat. Mutta kerran sattui, että kielletty o v i oli j ä ä nyt auki ja Maila taapersi k y n n y k s e n yli. Ja aurinko
paistoi h y v i n kirkkaasti kuvaan, j o k a riippui seinällä
sohvan yläpuolella. Lapsi pysähtyi hiukan säikähtyneenä. Vieras herra katsoi seinältä suoraan häneen,
Mailaan. Hänellä oli paksu leuka, j o k a lepäsi leveän
mustan kauluksen varassa, käsi piteli lujasti rintaa v a s ten suurta kirjaa, ikäänkuin vieras olisi pelännyt j o n k u n
aikovan sitä ottaa. Päässä oli outo hattu, kuin leveä
musta tatti ja sen toisessa laidassa töyhtö. Vieras ei sanonut mitään, katseli vaan. Lapsi y m m ä r s i äkkiä, että
hänen piti tervehtiä, ja niin hän syvään niiasi. Vieras
ei taaskaan vastannut. Lapsi säikähti lopullisesti, pidätti
itkua ja j u o k s i kynnystä k o h d e n ja syöksyi äitinsä
turviin.
Hän sai n y t kuulla, että niin käy, kun ei tottele —
eikö ollut kielletty menemästä isän huoneeseen. Mutta
se oli kyllä h y v ä mies, se herra, j o n k a k u v a riippui seinällä. Hän oli elänyt monta sataa vuotta sitten -Saksanmaalla ja kirjoittanut kirjan, j o n k a nimi oli Katkismus
ja se täytyi jokaisen lapsen oppia, sitten kun osasi lukea.
T ä m ä n herran nimi oli Luther. Hänen kuvansa oli m y ö s kin kirkon sakariston seinällä — lapsi näkee sen kun
pääsee k i r k k o o n .
Lapsen oli pitkän aikaa tehnyt mieli k i r k k o o n ja nyt
teki entistä enemmän. Eikö hän jo ollut tarpeeksi iso?
Ja hän lupasi ettei itke, ei vaikka kuinka palelisi. J o u lukirkko kangasti jokaisen lapsen mielessä kaikkein k a u neimpana ja ihmeellisimpänä kaikista mitä v o i olla,
202
vaikka juhannuskirkkoa palelemisenkin tähden olisi
ollut pidettävä soveliaampana.
y l e e n s ä p y h ä - a a m u t j o kauan olivat valmistaneet t o i vottua ja lakkaamatta anottua kirkkomatkaa. P y h ä aamut kotona olivat h y v i n hiljaisia ja aina samanlaisia.
Ei puhuttu ääneen. Isä ei nauttinut ruumiillista r a v i n toa. Hän oli pitkissä mustissa vaatteissa ja odotti m a l t tamattomana hevosta. A i n a muistutettiin, että koira
vaan olisi teljettynä tupaan. Neulomamasiinan kupu oli
kiinni, äidin n e u l o m a k o r i peitettynä kuin uneen. Lapset
saivat puhtaat vaatteet ja leikkiminen tuntui e p ä m u kavalta kun oli varotettu rypistämästä valkoista esiliinaa.
Ja sitten tulee sekin joulu, j o l l o i n Maila luvataan ottaa
mukaan k i r k k o o n . S y d ä n takoen odotuksesta hän nyt
laskee päiviä ja öitä. Itse jouluaattokin kuitenkin kärsii
mieltäkiinnittävyydestä sen rinnalla, mitä j o u l u k i r k o n
odotus valmistaa.
Kaikki k ä y niinkuin v i i m e j o u l u n a k i n : rikkinäiset
nuket palaavat terveinä Heinolan tohtorin luota, j o n n e
ne vietiin vähää ennen joulua. Joulukuusessa riippuu
piparikakkusydämiä ja hirvensarvia — mutta niihin ei
vielä saa koskea. J o u l u p u k k i pelottaa. V a n h e m m a t
sisarukset eivät ensinkään sitä pelkää, Ernst-veli j o p a
käy kiinni sen partaan ja k y s y y oliko Lapinmaassa k y l mempi kuin Savelassa. P i e n e m m ä t sisaret tarttuvat v a p i sevin käsin niihin kääröihin, joita heille p u k k i ojentaa.
No, mennäänpä nyt katsomaan, mitä kääröissä on. Niin,
hyvästi vaan, p u k k i kulta ja suurkiitos ja tulkaa takaisin ensi jouluna!
On saatu valkoista paperia ja värikyniä, on saatu
punaisia lakkatankoja ja liimatölkkejä. On tullut postim e r k k i a l b u m i ja Topeliuksen satukirja, on tullut k a l e n teri ja almanakka. Äiti on jokaiselle perheensä jäsenelle
kutonut sukat — hän tuo k o k o sukkakuorman sylissään,
sillä hänellä ei o l e ollut aikaa kääriä tätä sukkamäärää
paperiin. Hän ei saanut niin hienoa lankaa kuin olisi
tahtonut. Tätä hän valittaa. Mutta pienet talikynttilät
käryävät suloisesti kuusessa ja p ö y d i l l ä rätisevät haarakynttilät ja h u u m a a v a runsaus tekee tuloaan taloon,
missä karuus niinhyvin ruoassa ja juomassa kuin m y ö s 203
kin kaikessa tämän elämän h y v y y d e s s ä useasti vallitsee.
Joulupuun kynttilät vuodattavat taliaan piparikakkusydämille ja rinkeleille, j o t k a houkuttelevat kuusessa.
Herkkuja, joita ei nähdä k o k o vuonna, syödään nyt niin
paljon kuin jaksetaan. Talon k o k o väki, sekä ne, jotka
o v a t saaneet lahjaksi värikyniä ja almanakkoja että ne,
j o t k a ovat saaneet kaulahuiveja, rukkasia, leninkikankaita ja villaröijyjä, veisaavat yhdestä suusta virren
» K o k o m a a i l m ' iloit' mahtaa». Sitten soittaa m a m m a klaveerilla Hampurin polskan — hän soittaa sen vain näin
kerran vuodessa ja v e r k k a a n kiertää lasten piiri puun
ympärillä. S y d ä m e t lasten rinnoissa sensijaan h y p p i v ä t
ilosta. On mahdotonta kuvata miltä tuntuu, kun m o n e n laiset makeat ruoanhajut kyökistä ja ruokasalista, h a v u neulasten sininen savu luvattomasti syttyneistä kuusenoksista, haarakynttelien karrelle palavien sydänten
käry ja uusien nahkarukkasten v e r e v ä tuoksu yhtyneinä
lainehtivat huoneesta huoneeseen. Niin, ja tähän ainutlaatuiseen joulutuoksuun liittyy vielä yhtäkkiä, kuin
taivaasta tullen kaikkien tähän iltaan kuuluvien t u o k s u j e n hienoin ja köykäisin lisälemu, lemu, j o k a kuin e n k e lin siipi liitää saliin, y l ä p u o l e l l e kaiken muun. Se on
punaisen sinettilakan tuoksu.
K u n palveluskunta o n lahjoineen siirtynyt tuvan p ö y dän ääreen juhla-aterialleen, tuo pappilan äiti saliin
käärön, j o n k a vasta on kaikessa kiireessä järjestänyt
sinettien taakse. Se ei o l e tullut Lapinmaalta. Ja m a m m a
avaa sen tuskallisen hitaasti, huolellisesti säästäen sekä
n y ö r e j ä että papereja. M u m m u l t a Helsingistä. M u m m u n selvä suurikokoinen nimikirjoitus heti tunnetaankin kunkin lahjan yhteydessä. Lasten sydämet takovat
p ö y d ä n l e v y ä vasten heidän odottaessaan vuoroaan.
K u m i n e n suuri m o n i v ä r i n e n pallo, iso karamellitölkki,
joitakin sinisiä ja punaisia kankaita, pieni kumipallo,
leikkisaha, kiiltokuvia, paperinukkeja! Jouluaaton y l t ä kylläisyys on saavuttanut huippunsa. K u m i p a l l o t p o m pahtelevat lattiaan, kankaita levitellään ja ihaillaan,
kiiltokuvia ihmetellään. Äiti kuitenkin kiiruhtaa ateriaa
pöytään, huomennahan on varhain lähdettävä k i r k k o o n .
Joulukirkko, luvattu ja kauan toivottu j o u l u k i r k k o !
Entä j o s jättäisi sen ensi vuoteen. Mutta tällaista rumaa
204
ajatusta ei saa lausua ääneen. Silloin varmaan ei j o u l u kirkkoon pääsisi koskaan.
Niin, j o u l u on jo taas h u o n o i m m a l l a puolellaan. L a h j a kopissa on ainoastaan tyhjiä papereja. Kynttilät ovat
palaneet l o p p u u n ja niistetään sammuksiin.
Aamulla, h y v i n varhain ja h y v i n unisena ja viluisena
lapsi herätetään ja kiireesti puetetaan uusiin parhaisiin
vaatteisiinsa. Jalkaan tulevat uudet k o v a t kengät —
niissä on paha olla ja paha kävellä. Hänelle puhutaan
ystävällisesti ja iloisesti ja hänet kiedotaan ja kääritään
niin moniin peitteihin, että kantamalla t ä y t y y viedä
rekeen. Hän j o u t u u m a m m a n syliin ja pappa istuu m a m man vieressä. Maila on uninen ja äreä eikä m u u t a
haluaisi kuin päästä takaisin sänkyynsä. Mutta u l k o ilmassa hän vähitellen herää ja ymmärtää, että tätähän
hän on tahtonut. Aisakello alkaa rämistä, pehmoisista
valkoisista puista varisee lunta. Nietokset ovat niin suuret, että t ä y t y y ajaa käyttöä. N y t tullaan kylään: » K a t s o
nyt, katso nyt!» Ja lapsi näkee: kylän ikkunat ovat
valoa tulvillaan, pienimmilläkin ikkunoilla tuikkaa h i m meästi kitupiikki. Rännilän pihassa valjastetaan hevosta.
Kökkölästä ollaan jo tulossa kahdella hevosella, mutta
päästetään kohteliaasti Savelan h e v o n e n edelle. » P a l e leeko?» »Ei.» Nytpä Rännilän Reilu aika kohahduksella
hypähtää reen ohitse ja alkaa haukkua hevosen edessä.
Pappa ponnahtaa etukumaraan ja huutaa taempiin
rekiin, että koira on saatava kiinni ja vietävä kotiin ja
teljettävä. N i k o o n pysähdyttänyt hevosen, k o k o r e k i j o n o seisoo. N i k o yrittää houkuttelemalla saada käsiinsä
pienen koirarellun. Mutta se y m m ä r t ä ä erinomaisen
hyvin m i k ä on tarkoitus ja reistaa hevosen k u o n o n
edessä, taitavasti välttäen rengin kädet. Uih, nyt N i k o
sivalsi piiskalla ja koira jäi tiepuoleen. » K a t s o k a a vaan,
ettei se Rännilän R e i l u ilmesty k i r k k o o n . » T ä m ä n h u u taa isä ankaralla äänellä taempiin rekiin. Ja nyt onkin
jo kiire. K u n tullaan Sysmän tienhaaran kohdalle, alkaa
lapsi äidin sylissä tuntea pieniä pistoja varpaissa ja j a l kapohjissa. Äiti painaa häntä kiinteästi vastaansa. »Eihän
vaan ole k y l m ä ? » »Ei!» Outoa uutta m e n o a alkaa k u u lua edestäpäin ja n y t varmaan tullaankin kirkonkylään,
K i r k k o v ä k e ä on j o k a paikka täynnä. Helisevin tiukusin
205
ja kulkusin koettavat hevoset päästä toistensa ohitse.
Suurista ikkunoista
liekehtivät
valot
lumihankiin.
»Tuossa o n nyt j o k i . . . J a siinä o n silta . . . J a n y t n ä k y y
Koskipää.» Äiti kohottaa lapsen päätä ja hän näkeekin
pitkän rivin valaistuja ikkunoita. Ei koskaan hän ole
nähnyt noin suurta taloa! Se on Koskipää. Y h ä lisäänt y y pistely ja pakotus jaloissa. Mutta kesken tämän
tulee huppuliinojen kääröstä silmiin ääretön torni, j o n k a
avonaisista aukoista n ä k y y kello, suurempi kuin suurin
muuripata. Ja yht'äkkiä se paukahtaa soimaan niin että
torni h u o j u u ja m a a vapisee. K i r k o n k e l l o soi. Se on
pelättävää ja ihanaa. Toinenkin kello soi.
Ä i t i irröittaa lapsen peitteistä ja nostaa hänet maahan.
Y m p ä r i l l ä on paljon rekiä ja hevosia ja kansaa. M o n e n laiset tiukuset kilisevät ja ihmisiä tulee tervehtimään,
mutta ne suuret kellot huojuttavat k o k o tornia ja yrittävät temmata kaikki mukaansa.
Maila pitelee äitiä
kädestä niin paljon kuin jaksaa. Häntä palelee hirveästi
ja hänen on vaikea p y s y ä pystyssä. K y y n e l e e t tulevat.
Ei saa itkeä, ei saa itkeä! Mutta ne vaan tulevat. Joku
mies nostaa hänet käsivarsilleen, mies sanoo o l e v a n asiaa
sakastiin kirk'herralle, hän h y m y i l e e ison kranssipartansa sisästä. Siellä sisällä on jo isä ja seinällä se sama
herra, j o k a on k o t o n a isän huoneessa. Mutta uunissa
palaa tuli ja sen eteen vieras isäntä nostaa lapsen. Ja
l ä m m i n n u o l e e hänen kasvojaan ja kuivattaa kyyneliä.
Ja isän y m p ä r i l l e nostetaan musta pitkä v a a t e . . .
Lapsi täytyy herättää unesta kun pitäisi astua k i r k k o o n . Siellä liekehtivät penkkien päässä ja alttarilla
haarakynttilät — ei niiden lukua v o i laskeakaan —,
miesten puolella istuvat isojen ihmisten j o u k o s s a Kokkolan pojat, naisten puolella heidän äitinsä tant Charlotte ja täältä kuuluu voimallinen laulunluritus, v a r maan Juurikkojan L o v i i s a on kirkossa. Talikynttelien
sinisen sauhun pyrkiessä ylöspäin kohtaa sen ihmishengityksen kuurainen harmaus, ihmisten veisatessa tuttuja
virsiään v u o d e n suurimpana juhlana. Sekä miesten että
naisten puolelta kuuluu voimakas ja taukoamaton
yskintä, välillä pienen lapsen itku.
— Katso alttaritaulua — Jeesus siinä nousee taivaaseen.
206
Mutta tuskin on lapsi kiintynyt tähän ihmeelliseen
näkyyn, kun pappa astuu alttarille, niin juhlallisena ja
suurena, että pelottaa. Samassa kuitenkin tulla heiluttelee isoa käytävää pitkin pääovesta Rannilan Reilu, kippurahäntä iloisessa tervehtimisen touhussa.
Mamma
säikähtää. Ja Mailakin säikähtää, sillä tästä ei pappa
pidä. Sekä äidin että tyttären sydämet tykkivät k i i vaasti, kunnes v i n k u v a R e i l u on v i e t y ulos kirkosta ja
papan laulu taas täyttää Herran huoneen. Sen jälkeen
lasta sekä nukuttaa että viluttaa ja saarnojen välillä äiti
taluttaa hänet sakaristoon, riisuu turkkinsa ja järjestää
hänet siihen nukkumaan.
Tämän ensimmäisen kirkkomatkan jälkeen kului
monet ajat ennenkuin Savelan papin vähäinen tytär
pyrki k i r k k o o n . Hän tiesi itsekin nyt, että oli ollut vielä
liian pieni päästäkseen niin pitkälle matkalle.
Mutta Savelassa alettiin puhua toisesta ja vieläkin
pitemmästä matkasta: muutosta Hartolan isoonpappilaan
Rautaveden rannalle, vielä eteenpäin kirkosta. Rautavesi oli suuri, suuri järvi, paljon suurempi kuin K a r a järvi.
207
RAUTAVEDEN
RANNOILLA
Viimeisellä rekikelillä ajoi Winterin p e r h e Savelasta
Hartolan isoonpappilaan, m i n n e Julia Malvina B o n s dorff, vastanimitetyn Hartolan kirkkoherran A d o l f M a g nus Winterin v a i m o , n y t muutti toisen kerran — olihan
hän 8-vuotiaana lapsena vanhempiensa m u k a n a ensi
kerran tullut tänne, tullut Haminasta syntymäkaupungistaan, missä hänen isänsä Nils R o b e r t Bonsdorff oli
ollut kadettikoulussa miekkailun ja matematiikan o p e t tajana. Miten sopiva hän lienee ollut syrjäisen maaseurakunnan sielunpaimeneksi ja miten paljon hän lienee
osannut suomenkieltä? Joka tapauksessa pitäjässä sata
vuotta hänen kuolemansa jälkeen vielä muistetaan j o i t a kin kaskuja »Punstohv-vainajasta». Muistetaan, että hän
lukusi joilla mielellään itse halusi luettaa lapset »ettei
kanttuor peäsis' kiusuamaa niitä». Kanttori nähtävästi
ajan tavan mukaan piti velvollisuutenaan sovelluttaa
käytännössä olevia rangaistuskeinoja huonolukuisiin l a p sukaisiin: pistettiin heidät p ö y d ä n alle, tai vedettiin heidän otsaansa mustekynällä risti, tai lyötiin vitsalla sormille, y n n ä muuta samantapaista. Niinikään muistetaan
pitäjässä, että Punstohv-vainajan pappilassa, vaikka
rovasti oli jättänyt miekkailun-opettajan tehtävät H a m i naan ja ruvennut Hartolaan papiksi, seinillä y h ä riippui
m i e k k o j a ja floretteja, joilla hänen poikansa varttuessaan leikkivät, siten jo vaistomaisesti valmistaessaan
itseään sotilasuralle — tulihan kaksi heistä sittemmin
kenraaliksi keisarillisessa venäläisessä sotaväessä. V a s tanimitetty kirkkoherra A d o l f Magnus Winter oli apulaisena tullut taloon, nainut pappilantyttären Julia Malvinan, päässyt Hartolan kappalaiseksi ja nyt sitten k i r k 208
koherraksi. Hänkin tuli siis tuttuun paikkaan, tuli nyt
monen lapsen isänä.
Näistä olivat v a n h i m m a t Jyväskylässä koulussa ja
nuorimmat nostettiin muuttokuormasta huppuliinoissaan
isonpappilan portaiden eteen, samoin kuin m y ö s kissat,
jotka säkkeihin kytkettyinä, mouruten kierittelivät sulavassa lumessa. Sisältä syöksyi vastaan iloinen musta
villakoira, heti nuolaisten punaisella kielellään tervetulleiksi lapset ja sitten touhuten ja nuuskiskellen tarkastaen noita kieritteleviä pusseja. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, se oli nuori ja nöyrä, sillä oli ollut ikävä
pois muuttanutta isäntäväkeään ja nyt se iloitsi, kun tuli
ihmisiä. K o i r a n nimi oli Prisse ja siitä tuli ennenpitkää
koko talon lemmikki, uskollisuudessa vailla vertaa.
Kuinka täällä oli uutta ja väljää! Lapset jäivät m y k kinä ajelehtimaan kauniissa tyhjissä huoneissa, missä
vain joitakin kotoisia kapistuksia oli nähtävänä, sellaisia kuin heidän vuoteensa. Niin, ja olihan piano ja oli
neulomamasiina. K u i n k a heillä oli lupa olla täällä ja
missä olivat oikeat asukkaat? Heille kerrottiin, että setä
Danielson oli kuollut ja kummisetä Richard ja täti Lilli
ja täti Jenny muuttaneet pois. Oli paljon huoneita ja
viimeinen niin sininen, että silmiä poltti. Oli vähän
pelottavaa, k o i v u t ulottuivat melkein taivaaseen asti.
Järvenselkä hävisi niin kauas, ettei n ä k y n y t loppua.
Kaikilla paikoilla oli uusia nimiä. Uusia ihmisiä ja uusia
lapsia tuli näkyviin. Piha-aita oli kivestä ja sen pykälät
houkuttelivat kiipeilemään. Pihan suuren k o i v u n sisälle
saattoi astua kuin huoneeseen. L u m i suli nopeasti, tuli
lintuja, suuret k o i v u t lauloivat. K a i k k i oli niin i h m e e l listä, päivät kuluivat h y v i n nopeaan. Salin k a a r i - i k k u noiden alitse kulki p o l k u jääkellariin. Siellä oli pimeä
metsä ja sinne kiellettiin lapsia menemästä. A s u i k o
käärme siellä? Ei, mutta M ö r k ö . M ö r k ö sieltä tuli lapsia
vastaan!
M ö r k ö — eikö se tullut isoja?
Tähän k y s y m y k s e e n ei saanut vastausta. Siellä oli
outoja puita j a mustanpuhuvia sananjalkoja. M ö r k ö . . . ?
Olikos M ö r k ö vielä pahempi kuin käärme?
A i k a m e n i h y v i n , h y v i n pian, päivät loppuivat aina
kesken. Rautavesi kohotti jäitään. Syntyi leveitä rai14 — Talvio, Kootut teokset X I I I
209
loja. Jotkut lapset olivat P e r v i k i n rannassa menneet
heikolle jäälle ja yksi oli hukkunut. Tupaan tuotiin
nuotta parsittavaksi. Mörtin Matti istui siinä työssä pitkät viikot ja antoi lasten teutaroida suuren nuotan pussipuolella. Hän oli ollut tämän pappilan entisten poikain,
sen Huukon ja A k s e l i n kanssa kalassa jo silloin Punstohv-vainajan aikaan. Nythän nämä olivat suuria sotaherroja Pietarissa, mutta aina muistivat tänne vaatteitaan lähettää Mörtille. Niistä piti vaan ottaa pois tähdet
ja kunniamerkit. Ei kukaan usko kuinka paljon kaloja
tuli, kun nuotta sitten pantiin veteen ja nostettiin maihin. P u h k e a v i e n lehtisilmujen alla k y ö k i n portaiden
edessä, suurten koivujen juurella puhdistettiin saalista
m o n e t päivät. Lahnat olivat aika mollikoita, lihavia ja
isoja. T ä m ä oli Hartolan isopappila, täältä oli l y h y e m p i
matka kirkolle kuin Savelasta. Ensin mentiin K a n k a a n pään ohi — siinä oli ennen ollut suuri kartano, Sysmän
rikkaan rovasti-vainajan taloja, mutta nyt siinä oli vain
pari latoa. Sitten jäi v a s e m m a l l e kädelle Töllinmäki,
jossa asui reviisori Tandefeitin perhe, oikealle jäi K i r k kola, missä elivät tant Sigrid Gestrin ja tant Ida Schantz
sekä heidän veljensä kapteeni Gestrin. Täällä oli kerran
pappilan lapsille paistettu plättyjä — mutta tämä tapahtui oikeastaan sentähden, että A n n i ja Hugi olivat tulleet
kesälomalle Jyväskylän koulusta, ja ne plätyt olivatkin
hyviä! Tant Sigrid kehoitti kaikkia ottamaan niin p a l j o n kuin halutti, mutta m a m m a katsahti samassa p i e nimpiinsä ja he y m m ä r s i v ä t h y v i n , ettei kehoitusta pitän y t käsittää sananmukaisesti.
Peltoaukean keskellä
sijaitsi Ruskealan talot. Niiden isännät kävivät p a p p i lassa kirk'herran luona. He olivat isoja harteikkaita
miehiä ja heidän emäntänsä toivat äidille kauniita m a r j o j a . K i r k k o l a n taloista oikealla asui kanttori Granath,
j o l l a oli monta tytärtä ja poikaa, heidän nimiään oli Ida,
Laura, Natta ja Vikki, ja he kävivät Jyväskylässä opettajakoulua eli seminaaria, mutta kanttori rokotti pitäjässä lapsia, lääkitsi haavoja ja veti hampaita. R u s k e a lasta eteenpäin oli h y v i n musta petäjikkö ja sen syrjällä
» T o l t i n m ä k i » , missä sodan aikana oli hirtetty mies.
T ä m ä o l i pelottava paikka, siitä ei ollut h y v ä k u l k e a
pimeällä, siellä nähtiin » L i i k a » , se oli v i i m e syksynä
210
käynyt kiinni h e v o s m i e h e n suitsiin, mutta hävinnyt kun
mies puhui: »Jumalan nimeen sanon sinulle: m e n e kotiis,
pahaan paikkaan.» Petäjikössä sijaitsi m y ö s Paavilaisen
puoti ja sitten tuli pimeästä petäiköstä esiin hautausmaa kiviaidan y m p ä r ö i m ä n ä , vastapäätään pitäjäntupa.
Täältä annettiin m ä e n n y p p y l ä l t ä ruumissaatoille ja k e l lonsoittajalle hautajaismenoihin kuuluva m e r k k i ja tästä
näkyi mahtava Eekun kartano ja näkyivät Koskipään
monet sekä suuret että vähäiset rakennukset, niinkuin
myös » G u l a Koskipää» ja » G r ö n a K o s k i p ä ä » , niinkuin
herrasväki sanoi, talonpoikien puhuessa » Y l ä - K o s k i päästä» ja » A l a t a l o s t a » . Näiden takana virtasi s y v ä
mustanpuhuva K o s k i p ä ä n - j o k i j a yleni y ö t ä - p ä i v ä ä h u misten K o s k i p ä ä n satavuotinen petäjikkö. Oli m y ö s
Suursuo, pohjaton, k y m m e n i e n tynnyrinalojen k o k o i n e n
alue, j o n n e kesäisin tuli, säkit selässä, seitsemän pitäjän
muuraintenpoimijat. Ja tapahtui täällä sellaistakin, että
ihmiset, j o t k a eivät tietäneet tämän suon luontoa, j o u tuivat kaulaa m y ö t e n suohon ja sinne oli j o k u j ä ä n y t kin. Koskipään isäntiä olivat Tandefeltien ja v o n G e r d tenien aatelisherrat ja tämän kartanon takana — p a p p i lan uusien tulokaslasten tajunnassa — ei enää muuta
maailmaa ollutkaan kuin Savelaan j o h t a v a tie. Niin, ja
jossakin hirveän kaukana olivat Heinolan ja Pietarin
kaupungit.
Pappilassa kävi paljon vieraita, Eekun armokin asui
nyt likempänä.
Juhannusaattona, j o k a oli isän nimipäivä, odotettiin
pappilaan vieraita aina Sysmästä ja Jousasta asti. S u u r ten koivujen y m p y r ä ä n j o k a sijaitsi jääkellarintien v a r rella, kannettiin iso p ö y t ä kahvitarjoilua varten. Pojat,
Hugi ja renkipoika Janne, kuljettivat kaiken päivää
veneellä kokkotarpeita K a k k a r a l u o d o l l e . Miten he saivatkin rovionsa niin korkeaksi! Makeat kaakkujen ja
ruokien tuoksut kiertelivät taloa. Morttelin survonta —
siinä hienonnettiin pippurit, k a t e m u m m a t ja kaneelit —
kuului taukoamatta kyökistä. A n n i ja Ruusu silittivät
koreita tärkättyjä alushameitaan ja järjestivät kahvitarjottimia. Lapset tunsivat olevansa j o k a paikassa tiellä
ja Prissen relluhäntä jäi alituisesti o v e n väliin. » U a t a m » ,
Jannen isä ja pappilan v o u d i n arvoa kantava mies, p y s 211
tytti juhannuskoivuja pihamaalle. Iloisen m e l u n nosti
Mörtin saapuminen k y ö k k i i n : hän kantoi niin suurta
kuhaa, ettei sitä saanut p y s y m ä ä n käsivarsillaan, vaan
olkapäällä. No olipas se! Tätä isoa-kalaa p i d o t juuri
olivat vailla, ei voinut ensinkään arvaella m o n t a k o naulaa tuollainen otus painoi. Mutta missäs kattilassa sellainen voitaisiin kokonaisena keittääkään? Ei sellaista
kattilaa missään ollut, ei Eekussa eikä Koskipäässäkään.
Mörtille nyt h y v ä t vehnäiskahvit, niin, ja aamiainenkin
— mistäs Mörtti tuollaisen kalan arvasi ottaakin? Ka
tuota noin, sieltä A k o n takaa, siellä on sellainen tietty
paikka, sitä on pidetty vähän niinkuin salassa, mutta
johan sieltä ennen vanhaan niitten sotaherrojen kanssa,
kun vielä poikina kävivät lomalla Pietarista, m o n i h y v ä
saalis otettiin, niinkuin sekin iso hauki, minkä sisältä
l ö y t y i hopeasormus — kyllähän r o u v a sen muistaa?
Tällaisessa kiireen huminassa valmistettiin Hartolan
isossapappilassa ensimmäisiä A d o l f i n - p ä i v i ä . Maila sai
hopeakorista tarjoilla hirvensarvia ja piparikakkuja n e i deille ja rouville, heidän istuessaan punertavassa illansuussa lehtimajan turvepenkeillä.
Siellä kuiskailtiin
mikä mahtoi olla syynä, ettei Eekun armo ollut saapunut. Kökkölän täti kertoi Töllinmäen pehtoorinrouvalle
saaneensa karjapiian kiinni siitä, että tämä lypsi lehmää
suureen pulloon, j o t a piiloitti taskussaan. Danielsonin
Lilly-täti ja hänen vähäinen sisarensa Jenny — kuinka
kauniita nämä m o l e m m a t olivatkaan! varsinkin Lillitäti, j o k a käveli kaikkialla ja kuivasi kyyneliään. Tämä
ihana pappila oli vasta ollut hänen kotinsa, ja n y t hän
oli täällä vieras. Mutta se oli nähtävyys, kun Prisse pääsi
alas vinttikamarista, m i n n e se oli teljetty vieraiden
ajaksi, ja heti nuuski entisten omistajiensa jäljet. Ja
koira h y p p i korkealle Lilli-tädin rintaa vasten ja nuoli
hänen kasvonsa puolelta ja toiselta. Ja silloin Lilli-täti
nyyhkyttäen upotti kasvonsa eläimen kiiltävään m u s taan turkkiin.
Tarvittiin h y v ä läskinpala ennenkuin
Prisse saatiin takaisin vinttikamariin. Kummisetä R i c hard käveli Kökkölän U u n o - s e d ä n ja erään pitkän suuripartaisen herran kanssa siellä päin puutarhaa, missä
M ö r k ö asusti. N ä m ä k o l m e puhuivat keskenään suomea.
Se vieras herra kuului olevan virolainen ja kun hän
212
puhutteli pikkutyttöä, niin hänen kielensä kyllä oli t o i senlaista kuin ruotsi ja suomi. Eikö hän ollutkaan h e r rasväkeä, kun ei osannut ruotsia? K a i k k i lähtivät v ä h i tellen liikkeelle hämärtyvään iltaan. K u n korpirastaan
viheltely alkoi kuulua jääkellarin kuusenlatvoista, taukosi ihmisten puhelu ja heidän katseensa etsivät taikalintua. T ä m ä pieni olento todella erottautui k o r k e i m masta puunlatvasta ja sen hopeinen huilu täytti k o k o
tienoon. Hiljalleen solui vaaleapukuisten neitosten saatto
taivasta tavoittavien koivujen portista kalliolle, missä
silmään kimalsi auringonlaskussa hengitystään hiljentävä järvi. Tässä odoteltiin, pitkällä vahvalla k i i k k u laudalla istuen, k o k o n syttymistä. Ensinnä alkoivat k u i vat katajapensaat räiskähdellä. Poikain hahmot erottautuivat y l e n e v i e n liekkien keskeltä ikäänkuin jotkut hääräilevät pikkupeikot olisivat siellä hankoineen k o h e n nelleet tervaksia.
Rautaveden kaukaisilta rannoilta
kohosi sieltäkin valkeita. Kalliolla ei puhuttu m o n t a kaan sanaa. K o k k o v a l k e a n humina ja pauke räiskyivät
yli veteen kuvastuvien liekkisoimujen maata päin. K o r pirastas huilutteli korkealle taivaanrantoja kohden.
Suunnilleen tällaisena muistelee Maila Winter e n s i m mäistä juhannusaattoa Hartolan isossapappilassa. K u k a
oli sitten tämä tyttönen, j o k a m y ö h e m m i n joutui k i r jailijaksi nimellä Maila T a l v i o ?
Sitä kyllä sopii kysyä, sillä ei hänen kodissaan eikä
suvussaankaan erikoisesti harrastettu kirjallisuutta, j o l lei oteta lukuun hänen äitinsä isoisän, Turun vanhan
yliopiston teologian professorin J a c o b Bonsdorffin laajaa
ja oppinutta latinan kielellä esitettyä tuotantoa, tai hänen
isänsä kaukaisen esi-isän piispa Paavali Juustenin uraauurtavaa kirjallista työtä, mikä t y ö hänelle on antanut
nimen » S u o m e n kirkkohistorian isä». Talossa harrastettiin musiikkia. Maila T a l v i o n äiti harjoitti nuorena tyttönä p i a n o - o p i n t o j a Helsingin siihen aikaan kuuluisimman opettajan, saksalaissyntyisen pianistin Josef Elsnerin j o h d o l l a , j o n k a opettajana oli ollut tunnettu Johann
N. Hummel, itse Mozartin oppilas. Ei siis ihme, että
m y ö h e m m i n Mailan äidin kodissa kaukaisessa Hartolassa
tavattiin nuottivihkoja, j o i d e n kannessa nähtiin nuori
Mozart kuvattuna mitä siroimmassa r o c o c o - p u v u s s a ,
213
peruukissa ja istumassa vanhanaikaisen soittokoneen
ääressä, pitsiröyhelö ulottuen pieniin käsiin ja jalat s o l kikengissään riippumassa pitkän matkaa permannosta ja
pedaalista. Julia Malvina Bonsdorff asui tänä o p i n t o aikanaan äitinsä tätien »Rosenströmin tyttöjen» luona,
j o i d e n vihreä puutalo sijaitsi Erottajalla, siinä missä
sittemmin kohosi K a l e v a n talo. Tohtori Rosenströmin
perheessä seurusteli ystävänä tyttärien soitonopettaja
Fredrik Kress, Helsingin kirkon urkuri ja Adlercreutzin
rykmentin musiikinjohtaja, Porilaisten marssin säveltäjä.
Yleensä Helsingin tunnetuimpien perheiden tyttäret o l i vat olleet hänen oppilainaan. Julia Malvinan tullessa
tohtori-vainajan taloon oli Kresskin kyllä jo vainaja,
mutta hänen jättämänsä musiikkitraditiot elivät ja pitkässä vihreässä puutalossa Erottajalla — vaikka se suinkaan ei ollut mikään varakas — kokoontui kaupungin
virkeintä nuorisoa, m m . A u g u s t A h l q v i s t - O k s a n e n , j o n k a
kerrotaan pyytäneen Hartolan nuorta pappilantytärtä
seppeleensitojattarekseen tuleviin promotioihin — minkätähden tämä ei ottanut vastaan niin kunniakasta tarjousta, ei o l e jäänyt tietoon. Rosenströmin neljä tytärtä
olivat h y v i n erilaisia, vanhin Jeana toimitti talossa kaikki
miehen työt ja lisäksi hän erikoisesti holhosi ylioppilaita,
j o t k a silloisina levottomina aikoina olivat viranomaisten
kireän silmälläpidon alaisia. K u n j o k u Rosenströmien
tuttavapiirin pojista oli sairaana, nähtiin Jeana Rosenström leveän päällysviittansa alla kantamassa hänelle
ruokaa hänen ullakkokamariinsa. K e r r a n oli itse k u u luisa kansleri Nordenstam kohdannut hänet kadulla ja
epäluuloisena luonut katseensa hänen avaraan o l e m u k seensa. » N o , hvart bär de nu af, mamsell R o s e n s t r ö m ? »
Jeana niiasi niin että viitan liepeet kellona löivät m a a han, kun hän vastasi: »Jag hoppas, ers höghet, att jag
intet olagligt förehar, när j a g bär litet förfriskningar tili
en snäll sjuk student.» » J a - j a » , oli pelätty kansleri v a s tannut, »hur snäll han sen ä — det har vi n o g sett.»
Kansleri, tietäen ylioppilaiden kuohuvan verenkäynnin
ja Helsingin naisten ihailevan suhteen siihen, kohotti
kolean tohtorintyttären viitan lievettä. Ja silloin Jeanan
suuresta taskusta putosi k i m p p u papereja. Sekä Jeana
että itse k o r k e a viranomainen kumartuivat ottamaan
214
kääröä. Ulkomaalaista painotuotetta: ranskalaista tekstiä! » S i de ä desserten», kiirehti Jeana Rosenström sanomaan, niiasi h y v i n syvään ja jätti pelätyn kanslerin tutkimaan kirjoitusta. Totta puhuen ei Jeana tuntenut v i h kosten sisältöä, hänen veljensä, j o k a oli postissa v i r k a miehenä, oli ne tuonut. Kerrottiin tästä samaisesta Jeana
Rosenströmistä, että hänen eteensä eräänä kesäpäivänä
1827, kun hän oli lakaisemassa kotinsa pihamaata, oli yli
aidan lentänyt k ä r v e n t y n y t kirjankansi. Hän oli ottanut
sen käteensä ja siinä seisoessaan hän oli nähnyt jossakin
kaukana hirvittävän liekkimeren, minkä yllä paksu savu
leijaili. Hän oli silloin kiiruhtanut sisään sisartensa
luokse ja kertonut näkynsä sekä näyttänyt hiiltyneen
kirjankannen. Kannesta oli selvästi voinut erottaa Å b o sanan ja sisarukset olivat ymmärtäneet, että Turussa oli
hirveä tulipalo. Niinkuin osoittautui Olleenkin. Niin, ja
savun hajun olivat todenneet kaikki helsinkiläiset.
Näitä näkijän-lahjoja ei ollut toisilla sisarilla. H e d v i g
Ulrika joutui naimisiin Viaporin papin Johan G u s t a v s o nin kanssa, j o k a korkean vierailun aikana kerran l i n n o i tuksen kirkossa oli joutunut toivottamaan tervetulleeksi
itseänsä kenraalikuvernööriä. Vieras oli k y s y n y t p a s t o rilta, eikö hän osannut venäjänkieltä. Tähän kerrotaan
pastorin vastanneen: de va nietu! Tiedonannot Haminan
historiassa viittaavat iloiseen huolettomaan mieheen,
jonka maalliset asiat eivät aina olleet parhaimmassa
kunnossa. Iloluontoinen, käytännöllisen älykäs H e d v i g
Ulrika Rosenström oli siis j o n k i n aikaa papin rouvana
Viaporissa ja siellä syntyi Gustavsonien tytär Augusta
Isabella, j o k a lapsena leikki linnoituksen historiallisilla
kallioilla muitten muassa kreivi Heidenin, S u o m e n tulevan kenraalikuvernöörin kanssa. Kouluikään päässeenä
hänet käytettiin Smolnan naisopistossa, missä opittiin
sekä kieliä että tanssitaitoa ja tietysti muutakin. K o h talonsa löysi Augusta Isabella seitsentoistavuotiaana
Haminan kadettikoulusta ja joutui miekkailun ja m a t e matiikan opettajan Nils R o b e r t Bonsdorffin v a i m o n a
vanhaan
ankaraan
teologiseen
pappissukuun.
Tätä
tietä hän siirtyi kaukaiseen Hartolaan, osaamatta juuri
nimeksikään suomea ja tuskin tuntien tarvetta sitä oppia.
Monen lapsen äitinä, joista Maila Winterin äiti oli v a n 215
hin, hän tuskin saattoi säästyä raskaalta työltä ja m o nilta huolilta, varsinkin kun k o v a t katovuodet niihin
aikoihin olivat tavallisia ia pappilasta käsin yritettiin
ravita nälkäiset ja toimittaa hautaan nääntyneet. Augusta
Isabellan onnellinen huumorintäysi luonne lienee auttanut häntä yli m o n e n raskaan yksinäisen v u o d e n ja tehneen hänestä m u k i i n m e n e v ä n pappilanemännän.
Tohtori Rosenströmin perheessä oli teologeilla ehdoton
etumatka tyttärien sydämiin muutenkin. Caroline joutui
Rantasalmen kirkkoherralle rovasti Isak A l h o l m i l l e ja
kirjoitteli pappilastaan sisarilleen harmittomia juoruja
pitäjäläisistään sekä p y y t e l i Helsingistä lähettelemään
milloin mitäkin koreata vaatetavaraa tai pöytäkalustoa.
Charlotta Rosenströmistä tuli Muolaan pappilanrouva ja
useiden pienten Tengenien äiti. Jeana ei näytä tunteneen kutsumusta aviosäätyyn, hänen hartioillaan lepäsi
koti huolineen ja hänen hellyytensä löysi yllinkyllin h o i dettavia niinhyvin omaisten kuin ystävien piiristä. Mutta
minkätähden nuorin sisarista, erikoisen kaunis ja l e m peä Eva Sofia ei joutunut naimisiin, sitä kuiskaten k y s e livät m o n e t helsinkiläiset, j o t k a seurasivat hänen v a i heitaan h y v i n korkeaan ikään asti, ihmetellen hänen
viisauttaan ja siroa olemustaan. K a i k k i »Rosenströmin
tytöt» olivat tunnettuja runsaista hiuspalmikoistaan ja
eräänlaisesta ylpeästä eristäytyneisyydestään.
Heidän
m o l e m m a t veljensä antoivat heille vain vähän tukea heidän vaikeuksissaan. K o m e a Janne — kuuluisa pitkistä
viiksistään — valitsi sotilasuran, j o k a maksoi paljon
rahaa ja tuotti heille sisarille m o n e t tuskalliset j ä ä h y väishetket. M o n e n toisen suomalaisen mukana liittyi
ratsumestari Janne Rosenström vapaaehtoisena Venäjän
armeijaan, sen käydessä sotaa vuoristolaiskansoja vastaan
Balkanilla. Hänen pitkissä hauskoissa kirjeissään tavataan kuvauksia likaisista kaupungeista ja kylistä, missä
sotajoukko majaili, ja muutamat puolalaiset sanat antoivat aavistaa, etteivät Puolan neitoset jääneet kylmiksi
pohjoismaisen m i e h e v y y d e n läheisyydessä.
Balkanin
vuorilla taistellessaan Janne Rosenström saavutti sen
mitä sanotaan sankarikuolemaksi. Hänen sisarensa, v a r sinkin hento yksinäinen Eva Sofia jäi lohduttomaan
suruun. Jannen nuoremmasta veljestä, postivirkailija
216
Kalle Rosenströmistä ei paljonkaan ollut lohduttajaksi.
Hänen oli vaikea päästä eteenpäin maailmassa. Jokin
sielullinen tauti jäyti häntä, lopulta vieden hänet t ä y d e l liseen k y k e n e m ä t t ö m y y t e e n . Kuitenkaan ei sisarusten
jälkeenjättämässä kirjevaihdossa tavata mitään, mikä
tukisi sitä perhetarinaa, että tohtori Rosenström, k y l l ä s tyneenä sairaalloiseen poikaansa, olisi telkinyt hänet k y l mään talliin. Päinvastoin K a l l e - v e l j e ä perheen kirjeissä
mainitaan h e l l y y d e l l ä ja säälillä.
Bonsdorff-suku, niinkuin Winterkin oli peräisin S a k sasta. Ensimmäinen Bonsdorff, vakavien suomalaisten
teologien kantaisä oli iloisena kultasepänsällinä tullut
Ouluun, nainut lesken, tietysti taloineen, ja valmistanut
kauniita töitä, joista kastemalja on jäänyt todistamaan
tästä hänen ammattitaidostaan. Merkinnät oikeuspöytäkirjoissa eivät aina o l e yhtä kauniit kuin tämä todella
kaunis malja. Mutta eteläänpäin siirtyessään suku kasvoi viisaudessa niin että aikakirjat usein tietävät l u e tella runsasperheisiä piispanehdokkaita ja yliopiston
professoreja. Turun akatemian teologian professorin
Jacob Bonsdorffin pojanpojista kasvoi Hartolan p a p p i lassa h y v i ä matemaatikkoja. Naiset sensijaan harrastivat kaunotaiteita, n i m e n o m a a n musiikkia. Eikä olisi v o i nut ajatella bonsdorffilaista kotia vailla pianoa ja pianoa
soittavia tyttäriä. A d o l f Magnus Winter, Hartolan uusi
kirkkoherra asettui mielellään kuuntelemaan soittoa,
mikäli hän työltään ennätti. K u n helsinkiläiset s u k u laiset alati moittivat vanhaa pianoa, nousi kirkkoherra
nopeasti ja jätti naiset kiukuttelemaan sen raihnautta.
Mutta kerran sitten nouti kirkkoherra Pietarista suuren
ja kallisarvoisen B e c k e r - f l y y g e l i n , j o k a k ä v i laajalti
kuuluisaksi, niin että kaukaa tultiin sitä katsomaan. Ja
täytyi aina avata kansi ja antaa katselijoiden m y ö s k i n
soittokoneen alta käsin kuunnella mahtavaa ääntä.
Tämän f l y y g e l i n alle kyyristyneinä pappilan lapsetkin
monesti kuuntelivat Beethoven-säveliä, kun tädit kesäisin soittelivat. F l y y g e l i n osto mahtoi aiheutua todella
sisällisestä tarpeesta, koska suuriperheisellä kappalaisella ei voinut olla säästöjä ja kirkkoherranahan hän
ennätti olla ainoastaan k o l m e vuotta.
Äidin, Malviha Winterin, musiikkiopinnot olivat päät217
tyneet l y h y e e n . Hänen taiteellinen kaipuunsa ei hänen
tultuaan perheen äidiksi esittänyt mitään vaatimuksia.
Hän kertoi Helsinki-ajaltaan h y v i n vähän ja silloinkin
jotakin niin ulkonaista kuin että »Rosenströmin tyttöj e n » , hänen isoäitinsä sisarten, talon kulmassa oli ollut
kaakinpuu, jossa rangaistiin rikollisia. Heidän huutoansa
oli ollut tuskallista kuunnella ja uutimet vedettiin
nopeasti ikkunoiden eteen. M y ö s k i n hirsipuun j ä ä n n ö k siä oli ollut jossakin nähtävänä. K u n selailee » R o s e n s t r ö m i n tyttöjen» niukkaa kirjallista jäämistöä, niin siinä
kuitenkin tavataan kutsuja arvovaltaisten silloisten kansalaisten häihin ja hautajaisiin, ristiäisistä puhumattakaan. M y ö s k i n tilapäisten teatteri- ja oopperanäytäntöj e n ohjelmia ja lippuja ovat tohtori-vainajan tyttäret
säilyttäneet. Niin, eikä puutu nauharuusukkeita ja p i k kurunojakaan helline omistuksineen. V a r m a a n Malvina
B o n s d o r f f nuorena tyttönä oleskellessaan näiden sukulaisten luona on saanut ottaa osaa heidän huvituksiinsakin. Hän oli ollut h y v ä tanssija. Mutta nyt hän vain oli
altis ja vieraanvarainen emäntä, josta tuli m o n e n lapsen
äiti. Pari kertaa vuodessa hän kyllä asettui soittokoneen
ääreen säestämään lastensa piirileikkiä, n i m e n o m a a n
jouluaattona ja j o n a k i n j o u l u n p y h ä n ä . Mutta muuten
hän ainoastaan v a l v o i , että soittokonetta kosketeltiin
kunnioituksella. Piti o s a t a soittaa j a piti vakavasti
harjoitella ennenkuin oli lupa asettua flyygelin ääreen.
Jos j o k u vieras leikillään rupesi soittamaan yhdellä s o r m e l l a U k k o - N o a a , niin hänet sangen pian osoitettiin
oikealle paikalleen ja koskettimet pyyhittiin kostutetulla
vaatteella. Kerran tapahtui, että makuuhuoneessa herättiin flyygelin ääneen. Oli k e s k i y ö ja pilkkosen pimeä.
K u n isä raapaisi tulta tikkuun ja sytytti kynttilän, oli
ääni jo häipynyt. Mutta isän, äidin ja lasten päät v i i p y i v ä t kohollaan vuoteesta. Odotettiin jännityksellä
mitä seuraisi.
Uskaltaisiko äiti lähteä katsomaan?
» K i s s a » , sanoi äiti, jo lähdössä ovelta. » K u k a on jättänyt flyygelin kannen a u k i ? » sanoi isä uhkaavasti. L a p set lyyskähtivät säikähtyneinä vuoteisiinsa: he tunsivat
uhkauksen tarkoittavan itseään, mutta eivät voineet
muistaa, olisivatko he tehneet niin luvattoman teon, että
olisivat koskeneet flyygelin kanteen. Jo tämä sana
218
»flyygeli» oli heistä pelottava ja mahtava, melkein niinkuin » u k k o n e n » . Mutta samalla tuo uusi k o n e oli ärsyttävän puoleensavetävä ja uusiin tutkiskeluihin kutsuvainen. Kunhan ei sittenkin olisi tullut avatuksi kantta,
silloin kun oli j o vähän pimeä j a äiti läksi navettaan . . .
Kissa tosiaan oli maannut salin muurinkorvalla, h y p ä n nyt flyygelin kannelle ja siitä koskettimille. Mutta soittokone saarrettiin tästä puoleen entistäkin ankarammilla
kielloilla.
Äidin sukulaiset olivat miltei kaikki »esittäviä taiteilijoita», isän sukulaiset taas » k u u n t e l e v i a » . Isä itse
esiintyi kirkossa. Piispa, tarkastuksella käydessään, oli
äidille sanonut, että hän oli hiippakunnan paras m e s s u pappi. Seurakuntalaiset totesivat hänellä olevan niin
kovan messuäänen, että kuului Koskipäähän asti, kun
kirkon ovet olivat auki ja tuuli sattui myönteinen. S e l lainen oli tämä Hartolan kirkkoherran isälläkin, j o k a
kuoli Joroisten kirkkoherrana. N ä m ä Winterit olivat tulleet Saksasta, siinä 1500-luvulla, yksi heistä, lainoppinut
Severin W i n t e r kuului heti Turussa suomenkielelle
kääntäneen latinankielestä valankaavan. Saksasta päin
oli sekin v o n Essen-suku, j o n k a jäseniä Joroisten k i r k koherran rouva, elikkä siis tämän Hartolan Winterin
äiti, oli ollut. Paason kartanossa heillä oli sukulaisia,
sinne mentiin vierailemaan vaunuilla. Niin mentiin
myös kerran vuodessa H a i k k o o n ja Wirvikiin siellä P o r voon puolessa. Ne olivat suuria kartanoita. Miten k a u kaista sukua näille lienee ollutkaan se sotaherra v o n
Essen, j o k a Napuen taistelussa Pohjanmaalla oli j o h t a nut Porin rykmentin miehiä. K u n vihollinen oli a m p u nut hevosen hänen altaan ja läpi hänen jalkansa, niin
hän polviltaan johti rykmenttiä. Ja k o l m e k y m m e n t ä kaksi pistinhaavaa oli hänen ruumiissaan, kun hänet
kuolleena kentältä korjattiin. Hollolan k i r k k o o n kuuluivat sen sotaherran tuoneen. Tällaisista vanhoista asioista
tiesi yksi ja toinen mainita, kun j o t k i n kulkijat t a l v i iltoina pappilan tuvassa sattuivat kyselemään, m i k ä
tämä kirkkoherra oikein oli alkuaan. V a n h o j e n kartanoiden peräkamareissa totilasin ääressä saatettiin m u i s tella Ruotsin aikoja ja Anjalan liiton herroja. Vieras,
jos hän näillä main oli varsin outo, sai tietää ajaneensa
219
Hollolan Lahdesta asti pelkkien historiallisten kartanoiden ohitse: Seestan, j o n k a oli omistanut itse Sprengtporten, Nynäsin, missä oli asunut maaherra de Geer,
K a i h o n , mikä kuului Colliandereille, j o t k a aateloitiin
Wadenstjemoiksi, Koskipään, mikä ikivanha talo oli
Tandenfeltien. K a i k k i näiden kartanoiden haltijat olivat
keskenään läheistä sukua ja kun he häissä, hautajaisissa
ja ristiäisissä kohtasivat toisensa, niin ei pidettykään
kiirettä, vaan päiväkausia pohdittiin valtiollisia asioita
ja vähitellen katsottiin, että S u o m e n m a a oli S u o m e n maata, niinkuin S v e a n - m a a oli Svean-maata.
Winterien kodissa vallitsi arkioloissa karu y k s i n k e r taisuus, mutta vierasvaraisuus katsottiin uskonnolliseksi
laiksi. Lapset saivat itse keksiä, miten leikkivät ja kuluttavat aikansa. Niinpä he musiikkikappaleiden avulla,
joita talo aina oli tulvillaan, muodostivat arvausleikkejä.
Laulettiin pätkä jostakin kappaleesta ja toiset saivat
arvata, mistä se oli. Alettiin m e l o d i a keskeltä ja k o e tettiin eksyttää arvaajia. Sonaatti, etyydi ja ooppera
kuuluivat jo varhain näiden lasten sanastoon, vaikkeivät
he tietäneet mitä niillä tarkoitettiin. Ei ollut l e i k k i kaluja, mutta kääntämällä tuoleja nurin saatiin aikaan
monenlaista tarvekalustoa. Sormien avulla, joita tulen
valolla taitavasti asetettiin seinää vastaan, niin että m u o dostui j y r k k ä varjo, saatiin aikaan kaikenlaisia eläimiä.
K u n sormia sopivasti liikuteltiin, juoksivat nämä p u p u jussit ja k u k k o - k i e k u u t kilpaa, ja ne saattoivat m y ö s
käydä toistensa kimppuun. V a n h o j a kenkiä tuotiin alas
vinniltä ja edustivat ne riveihin asetettuina kuulijoita,
lasten esittäessä milloin c i s - m o l l i sonaattia, milloin C h o pinin surumarssia, milloin Brahmsin muunnelmia u n k a rilaisista tansseista tai Mendelssohnin R o n d o C a p r i c c i o soa. H y v i n ylhäistä aatelisneitiä edusti kauan aikaa v a l koinen, käyttämätön ja helmillä kirjailtu tanssikenkäpari. Oli peräti jännittävää kuvitella minkätähden niin
kaunis kenkäpari oli jäänyt pitämättä. Oliko se j ä ä n y t
naimattomaksi? Niin lihava ja koreahan se oli K i r k k o lan Siikri-ryökkinäkin, mutta naimatta vaan jäi, sanoi
selitykseksi A n n a - M a r ' , äidin uskollinen »kaikki k a i kessa» keittiön puolella. A n n a - M a r ' oli itsekin kaunis
ihminen, kaikessa osaava ja taitava, mutta hänellä o l i
220
pieni poika, vaikkei hänkään ollut naimisissa. K e n k ä parien avulla m y ö s k i n toimeenpantiin lastenkamarissa
tanssiaisia. V a l k o i n e n helmikenkäpari aina alkoi v a l s sin h y v i n korkeavartisten kanssa, j o i d e n omistajasta ei
ollut tietoa. Muotivalssi niihin aikoihin näillä main oli
nimeltään » L e Baiser» ja tätä lauloivat lapset sydämensä
pohjasta, käsin rummuttaessaan tuoleja ja kuvitellessaan kenkien tanssivan. Kesällä oli h e l p p o a keksiä l e i k kejä. K ä v y t , sammalet, kukkaset, kivet ja varvut olivat
erinomaisia leikkikaluja. Joululahjat, joita kotona v a l mistettiin tai Helsingistä lähetettiin, olivat h y v i n y k s i n kertaista laatua. Mutta vähästä osattiin iloita. Ja kuinka
iloittiinkaan!
Talossa täytyi asettaa suu säkkiä m y ö t e n . V e l k a a ei
saanut tehdä. K o r o t maksettiin kauan ennen määräpäivää. Isä vaati täsmällisyyttä. A t e r i o i d e n tuli olla
pöydässä sekunnilleen, hevosen portaiden edessä m i n u u tilleen. Miten lieneekin kerran lasten käsiin joutunut
korttipinkka. He eivät ymmärtäneet muuta kuin että
kauniista kirjavista lehdistä oli m u k a v a rakentaa l i n noja ja sitten taas ne hajoittaa. Mutta leikki loppui heti
kun isä näki kortit ja sitten seurasi tutkinto, mistä nuo
syntiset lehdet olivat tulleet. Helsingistä kaiketikin,
mistä sukulaiset käyttökelpoisen tavaran ohella lähettivät m y ö s k i n kevytmielistä. K i r k k o h e r r a n kiihtyneet
k y s y m y k s e t otti ruustinna vastaan sovittavalla l e v o l l i suudella. Korttipakka lensi äkkiä tuleen. K a i k k i k o t o i set m y r s k y t ja vastoinkäymiset k o d i n emäntä kohtasi
tasaisella maltilla. T y ö n kuormittamana äitinä hän oli
kaiken keskipiste, tarpeellisin henkilö talossa, aina
paikalla, aina valmiina auttamaan ja keksimään n e u v o a .
Jos hän joksikin tunniksi meni vaikkapa naapuriin sairasta katsomaan — häntä kun täällä kaukana lääkkeiden ja lääkärien ulottuvilta usein käytettiin n e u v o n antajana sairaustapauksissa — niin jo oltiin kotona n e u vottomina. Hänen apuaan tarvitsi ennenkaikkea hänen
tahtova, tarmokas ja älykäs miehensä. Hän neuloi hänen
alusvaatteensa, hienoja hollannin-palttinaisia päiväpaitoja m y ö t e n , jo silloinkin kun ei ompelukoneita vielä
tunnettu. Y h t ä karusti kuin arkioloissa vaadittiin p ö y dän antimia, yhtä runsaasti niitä p k i olla, kun vieraita
221
odotettiin. Ruustinna valmisti itse nämä juhlat ja kasvatti sen palveluskunnan, j o k a oli hänen apunaan.
Koruttomalla arvokkuudella otettiin vieraat vastaan ja
lapset opetettiin varhain tarttumaan työhön. Hauskoja
keskusteluja pitivät »vasta» ja »suupsihvel» (luuta ja
rikkalapio) öiseen aikaan k y ö k i n eteisessä, kuvitellen,
ettei kukaan kuulisi heitä. » O l i p a se h y v ä , että rouva
pani pois sen U l l a n » , sanoi vasta. »Niin se kohteli minua
kuin ei minulla olisi ollut mitään arvoa, paiskeli niin
että lehdet lähtivät ja varvut. Ja mihinkä kuitenkin
joutuisivat, j o l l e n minä heidän rikkojaan hameellani
nuohoisi. Kerrankin, kun se paiskasi minut hiilivasuun,
v a i k k a minä olin aivan uusi! Mutta A n n a - M a r ' kun tuli,
niin päin k o r v i a minulla antoi Ullaa, niin että tyttö tuli
aivan nokiseksi, hihihi!» »Niin, mutta minusta», sanoi
rikkalapio, »minusta se sama Ulla tempasi irti varren
eikä tunnustanut, kun kysyttiin. Lapsia syytti. Vähällä
oli, etteivät saaneet selkäsaunaa. Minä kyllä huusin,
m i n k ä jaksoin, mutta eivät ne kuulleet. Ei, m i n u l l e ovat
kyllä luvanneet juottaa varren kiinni, kun vaan seppä
tulee. Että vaan muistaisivat. On h y v i n mukavaa, kun
kauniisti kohtelevat rikkalapiotakin. M i n n e joutuisivat
ilman minua. Meidän r o u v a sen kyllä ymmärtää. Hänen
käskystään minut pestään ja pyyhitään ja kauniisti p a n naan omaan naulaani. Minä palvelen heitä mielelläni,
mutta vaadin että minulle annetaan minun arvoni.»
Lapset kuulivat tällaisia keskusteluja öiseen aikaan v u o teisiinsa ja päättivät, etteivät he koskaan viskele mitään
k y ö k i n kapineista. Mikseivät nämä olisi voineet puhua
keskenään niinkuin ihmiset. Ihmiset vaan aina k u v i t telivat ettei kukaan m u u osaa kuin he. Liena tuvassa
ei nauranut kun häneltä tällaisia asioita kysyi. Toiset
väittivät, että hän y m m ä r s i kanojenkin kielen. Ei, Liena
ei voinut tappaa hiirtäkään, vaan antoi sille salaa m u r u sia. Mutta siitä pastorska torui häntä, hiirethän lisääntyivät kuin kärpäset.
K e r r a n vuodessa kuitenkin ruustinna kävi Helsingissä
tervehtimässä äitiään ja viipyi tällä suurella matkallaan
viikon, minkä seitsemästä päivästä kaksi meni m e n e miseen ja tulemiseen. K u n kaksi päivää oli mennyt,
rupesivat kaikki jo kaipaamaan häntä kotiin. Lapset
222
kyselivät savupiipulta, j o k a oli niin korkealla, eikö äitiä
jo näkynyt tiellä. » K y s y k ä ä k o i v u i l t a » , sanoi savupiippu,
»nehän vasta o v a t korkealla. Ja K i r k k o l a n t u u l i m y l lyltä.» Kerran tapahtui, ettei ruustinnaa kuulunut kotiin
määräpäivänä. Silloin ei kirkkoherralle kelvannut m i kään ruoka ja hän torui että tomuhiutaleita oli s ä n k y jen alla ja muutakin epäjärjestystä. Ja kuinkahan m o n t a
kertaa hän lieneekään y ö l l ä lähtenyt portaille k u u n t e l e maan, eikö aisakelloa kuuluisi. N o , tulihan ruustinna
viimeinkin, j u n a oli päivän m y ö h ä s t y n y t lumentulon
vuoksi ja lunta oli Onkiniemen kujissa ollut aidanseipäitä m y ö t e n , niin että kestihän ennenkuin tie luotiin
auki. Itsekin hän oli siinä saanut aikamoisen yskän.
Äidin kerran saapuessa tällaiselta retkeltään, tuli taloon
hedelmiä, j o i t a eivät lapset olleet koskaan nähneet.
Niistä nyljettiin nahka ja sisus syötiin ja h e d e l m i e n nimi
oli sippelsiili tai j o k i n sellainen. Taikka appelsiinihan
se lopulta oli, kun sen o p p i sanomaan. Lapset nauttivat
osuudestaan lastenkamarissa, syöden l o h k o j a hitaasti,
jotta ne kestäisivät. Herkkuja ei ollut monta. Mutta
riitti paljon puhumista niistä maista, missä tällaiset isot
pompolat riippuvat puissa. K a i k k i a niitä kukkia, mitä
kasvoi pappilan salin ikkunalla, oli siellä u l k o n a m e t sissä, eikä sinne tullut talvea ensinkään. Mutta kuinkas
sitten pääskyset viitsivät lähteä sieltä pois? Niille tuli
liian kuuma. Posetiivinsoittajatkin sanoivat, ettei siellä
jaksa soittokonetta kantaa, kun aina hiottaa niinkuin
täällä saunassa. Ja ihmisillä on siellä ihan musta tukka
ja silmätkin kuin kekäleet. Ei suinkaan se paratiisin
paikka o l e sieltä kaukana, se missä Eeva otti o m e n a n
käärmeen suusta ja antoi sen Aatamille. Ja hän söi.
Maila olisi A a t a m i n a o m e n a n sijasta p y y t ä n y t Eevalta
sippelsiiniä. A n n a Marilta ja Lienalta sai joitakin v a s tauksia kysymyksiinsä. Äiti aina polki neulomamasiinaa,
äiti neuloi heille kaikille kaikki vaatteet.
Lapset pysytettiin niihin aikoihin vaatimattomasti
syrjässä. Heidän ei sopinut korottaa ääntään isojen
ihmisten seurassa, heidän vaatepartensa ei noudattanut
mitään muotia tai kauneussuuntia. Heidän lahjoistaan
ja erikoisluontoisista taipumuksistaan ei puhuttu. Heistä
puhuttiin vasta sitten, kun he sairastuivat. Ä i d i n käsi
223
oli talon kuumemittari, muuta ei ollut. K u n sukulaislapset Helsingistä tulivat viettämään kesää Hartolan
pappilaan, niin heistä puhuttiin ja kannatti puhua. He
olivat kauniita, lahjakkaita, hienosti vaatetettuja ja k ä y tökseltään mallikelpoisia. Winterin lapset tunsivat j o k a
suhteessa ala-arvoisuutensa. Mutta aurinko paistoi yhtä
lempeästi niin rumiin kuin kauniisiinkin ja pian olivat
kaikki yhtä ruskeita ja kiinnostuneita maalaisleikkeihin.
Ja sydämellisen kiintyneitä toisiinsa. Äiti oli opettanut,
että t y ö oli kunnia ja ilo. Ja niinhän se oli ollutkin. Kun
pääsi k y ö k k i i n p y y h k i m ä ä n astioita ja kun sai ottaa
käsiinsä tuon viisaan luudan ja sai kohdella sitä oikein
kauniisti, niin että se oli tyytyväinen, niin olihan tämä
kuin parasta leikkiä. Mutta miksei noita helsinkiläisiä
lapsia kutsuttu kuorimaan perunoita tai perkaamaan
kaloja? Heidät jätettiin leikkimään. Ja miksi nuo v i e raat isot-ihmiset eivät tulleet kitkemään puutarhaa? He
lepäilivät kirja kädessä riippumatossa tai nurmikolla,
ihan kaiken päivää.
He nukkuivat h y v i n pitkään
aamulla. Tuntui pahalta, kun rengit ja torpparit ja kestivaimot hikipäin ahersivat pellolla varhaisesta aamusta
m y ö h ä ä n iltaan ja tomuttuneina astuivat aterialle k y ö k kiin, kaupunkilaisvieraiden ohitse, j o t k a nurmesta haeskelivat neliapilalta. Kenelläkään ei kuitenkaan ollut
niin paljon, työtä kuin äidillä ja piioilla.
Ä ä r e t t ö m ä n hauskaa oli leikkiä, päivät päättyivät
aivan kesken. Pulikoitiin rannassa pehmeään saveen
sotkeutuneina. K u n Rautavettä oli laskettu — ties mistä
syystä — niin virstan mitta oli aivan laitoa. Ei ollut
mitään hukkumisen vaaraa.
Ajettiin takaa pieniä
kaloja, tehtiin kaisloista uimavälineitä, koska teki mieli
päästä väljemmalle, missä olisi vähän vaarallistakin,
röykytettiin kirkkoaittojen o v i a ja koetettiin raoista tirkistellä sisään. Ei sieltä muuta n ä k y n y t kuin joitakin
airoja, veneentuhtoja ja säkkejä, j o t k a riippuivat orsilla.
Pyhäaamuin tuli tänne suurilla veneillä k o k o » v e s i kansa», nimittäin saarten ja kaukaisten rantojen asukkaat. N ä m ä aitat kuuluivat heille. Pappilan Maila
juoksi p y h ä - a a m u i n h y v i n varhain läpi k y l m ä n kasteisen heinän kalliolle katselemaan järvelle. Hän tuli y k s i nään, kun kaikki muut lapset olivat jääneet nukkumaan
224
ja kun muutenkin oli mukavinta olla yksin lintujen
kanssa, joita täytyi lähestyä hiljaa. Sekä nuo korkeat
koivut että pensaat olivat laulua täynnä. Varsinkin lauloi täällä iso kultainen kuhankeittäjä, j o n k a ääni kantoi
yli k o k o tienoon. Oli niin ihmeellistä, että se asusti k u i vassa pihlajassa, j o k a tuskin koskaan saattoi päästä
kukoistukseen, kun se oli valinnut olinpaikakseen ahtaan
kallionvierelmän. Mutta tässä kuivassa pensaassa v ä l ä h telivät tuon ison linnun rinta- ja pyrstösulat kuin kultasalamat, sen istuessa omaan ihmeelliseen lauluunsa
unohtuneena tai käännellessä laulamaan toisillekin suunnille. Pieni paljasjalkainen tyttö saattoi seisoa tai istua
kivellä — kaunis lintu oli hänet tenhonnut. Tyttö oli
lintuunsa niin ystävystynyt, että kuvitteli sen kaipaavan
häntä j o l l e i tullut tänne. Mitä ne tiesivätkään kesästä
ja kesäaamusta, j o t k a eivät heti auringonnousun jälkeen
nähneet näitä hopeisia heiniköitä ja tätä lintua, j o k a
huilutti ihmisen silmät ihanaan itkuun ja hänen k o r vansa taivaan huilujen keskelle. Linnut eivät kysyneet
oliko p y h ä v a i k o arki, aina ne lauloivat. Ja pieni t y t t ö kin tuli. Mutta p y h ä - a a m u i n tapahtui aina jotakin m u u takin kuin arkipäivin. K a u k a a A k o n saarten vaiheilta
alkoi välähdellä n ä k y v i i n aironlehtien liikkeitä: v e s i kansan pitkät, hoikat k i r k k o v e n e e t saapuivat. Ensin
näkyi vain välähtely, sitten tuli musta piste ja tämä
piste kasvoi veneeksi. Veneitä tuli useita, rantaa lähestyessä ne soutivat kilpaa. K o k k a i n syöksy aittojen lautasiltaa vasten keskeytti linnun laulun. Minne se lensi?
Missä se asui? Äänettömät ranta-aitat alkoivat yhtäkkiä
elää. Kuului puhetta ja airojen kolistelua. Ovien lukot
päästivät ruostunutta narinaa. Hiljainen aamu-usva oli,
sekin, pelästynyt ja hävisi olemattomiin. Jo ilmestyivät
toisetkin lapset puistoon. K o i r a tuli iloisena keränä h e i dän edellään kalliolle.
Kerran varhaisena aamuna — eikä ollut pyhäkään —
näkyi jälleen vesikansan reitillä tulemassa vene. Sen
kokassa oli jotakin nostettuna p y s t y y n . Sellaista ei ollut
koskaan ennen ollut. K y y r i s t y n e e n ä lämmittelemään
jalkojaan kallionrevelmään Maila vaani veneessä olevan
jotakin outoa eikä päästänyt sitä silmistään. Jokin pitkä
laatikko oli hevosloimella peitettynä pohjalla. L o i m i oli
15 — Talvio, Kootut teokset X I I I
225
nuorilla sidottu. Tuollaisia kapeita tauluja oli ollut hautausmaalla hautojen merkkeinä. Maila k y l m e n i viiltäv ä n kylmäksi. Hän aavisti, että tuodaan hautaan k u o l lutta. Lintukin oli vaiti. Mailaa pelotti. Sydän löi harvaan, löi k o v i a kipeitä lyöntejä. Hän ei päässyt paikalta. Mitä oli k u o l e m a ? K e n e n k ä täytyi kuolla? K a i k kien, oli Liena sanonut. V a n h o j e n ja kipeiden ihmisten
täytyi ennenkaikkea. Näin kuollutta kiusataan. Hän ei
näe taivasta eikä aurinkoa — kauheaa! V e n e ei laskenutkaan uimalaiturin tienoille, vaan kaukaisinten rantaaittojen luokse. K u u l u i miesten puhetta suurten leppäpuiden takaa. Saattoi erottaa, että he odottivat hevosta.
Lintu tuli takaisin pensaaseen ja vihelteli. Maila ilostui
tavattomasti. Hän veti jalat altaan ja läksi liikkeelle.
Lintu oli h y v ä , häntä ei enää pelottanut, mutta hän
läksi kuitenkin juoksujalkaa sisään. Hirveätä oli sittenkin ajatella, että kuollutta nyt kuljetetaan tuolla kujalla.
Mitä on k u o l e m a ? Jumalako sen lähetti?
K u o l e m a tuli sinä kesänä vielä toisenkin kerran. Ja
silloinkin oli tällainen ihana kesäaamu ja oli sunnuntai.
K o l m e venettä ilmaantui näkyviin A k o n saaren k u l malta. Mitään erikoista ei näkynyt. Sydänkesän k u k k a set suitsuttivat tuoksujaan, kukin o m a l l a tavallaan, k e l taiset hiirenherneet, tervakukat ja valkoiset apilaat.
Maila katseli kallioon ja puista oli jo pudonnut keltaisia
lehtiä. Veneissä puheltiin ja kolisteltiin airoja. Y h t äkkiä hän huomasi miehen nostavan veneen pohjalta
kuolleen kirstua, j o n k a ympärillä taas oli loimi. A r k k u
oli pieni, siinä saattoi olla vain vähäinen kuollut lapsi.
Hän pelästyi kovasti: lapsikin saattoi siis kuolla, hänkin,
Maila, saattoi kuolla ja j o u t u a tuohon hirveään p i m e y teen! Hän karkasi p y s t y y n ja s y ö k s y i alas kalliolta.
Mitä n y t tapahtuisi? Pieni vainaja laskettiin isänsä kainalosta rantahiekalle leppien alle. Peite otettiin pois ja
tuli n ä k y v i i n kaunis taivaansininen v u o d e , j o n k a k a n nessa kiilteli kultatähtiä. Äiti asettui lapsensa vierelle,
kädet olivat ristissä ja k y y n e l e e t valuivat.
Ja n y t otettiin kansikin pois. Maila ei voinut nähdä
muuta kuin valkoista. Hänen sydämensä löi haljetakseen. Jos hän, Maila, tulisi kipeäksi ja kuolisi, niin
hänetkin pantaisiin tuollaiseen pieneen sänkyyn. Vähäi226
sen vainajan äiti itki niin että mustan silkkiliinan pitkät
ripsutkin tuntuivat vuotavan kyyneliä. Hän ei voinut
veisata muiden mukana. Toisistakin veneistä oli k o k o o n nuttu siihen y m p ä r i l l e ja murheellinen virsi leikkasi
kesäaamun sinistä auerta. Maila oli painanut kasvonsa
aidanseipäiden väliin ja saattoi siinä korkean ruohon
sisästä nähdä kuinka nuo mustiin vaatetetut ihmiset
toimivat. Pienelle vainajalle oli vielä kerran näytetty
sininen taivas, mutta n y t hänet peitettiin pimeyteen ja
nauloja lyötiin kanteen. Isä otti hänet kainaloonsa, hän
ei paljon painanut, äiti koski välillä arkun kantta. Maila
seurasi, aitaa pitkin juosten, kulkuetta ja kun se jo loittoni kujalle, sortui Maila maahan nokkosten keskelle ja
itki. Hänen mielensä oli joutunut p i m e y t e e n tuon p i e nen tuntemattoman vainajan kanssa. K u k a oli k u o lema? Hirveä oli kuolema. Ei ollut mitään niin hirveää.
Jospa olisi voinut näitä asioita jostakin kysellä. Mutta
ei äidille, ei Ellille, ei Ellin äidille, Anna-tädille, ei
kenellekään voinut näistä asioista puhua. Pelotti vaan
näyttää silmiään, kun oli itkenyt.
Olisikohan ollut seuraavaa kesää, j o l l o i n k u o l e m a astui
hänen eteensä taas uudella tavalla.
Pojat olivat lähteneet saareen ottamatta tyttöjä
mukaansa. He olivat n y t niin mahtavia, että tyttöjä suututti ja he päättivät leikkiä oikein hauskasti ja vähät
välittää m o k o m i s t a . Pojat viipyivät k o k o päivän ja alettiin jo vähän pelätä heidän puolestaan, kun heidän
veneensä sihahti rantaan ja he jotakin saalista kantaen
astuivat pihaan. V a r m a a n linnunmunia. Mutta ei: he
ottivat kiviaidalta tyhjän p u u p y t y n ja siihen he laskivat
vaivaisen, höyhenettömän, h y v i n ruman linnunpoikasen.
Ja vielä päällepäätteeksi kaatoivat tämän selkään p i i mää. Se oli n y t vieläkin r u m e m p i . Ja he nauroivatkin
tätä rumilusta, p o l v e t koukussa l y ö d e n pohkeisiinsa. N o ,
nyt sopi hellämielisten tyttöjen ottaa haltuunsa lintu,
muuten he kutsuvat tänne kissan. Maila tempasi linnunpoikasen esiliinaansa ja hävisi nopeasti näkyvistä.
Sääli oli vallannut hänet ja hän otti ruman eläimen
omakseen.
Se varttui h y v i n pian. Siitä tuli suuri, kaunis ja arka
lintu. Sitä kutsuttiin Kiikeriksi — kuka nimen antoi,
227
sitä ei kukaan tietänyt, yhtäkkiä vaan oli talossa kaunis
Kiiker.
K i i k e r oli luultavasti kalalokki. Se söi pelkästään raak o j a kaloja. Se antoi kiinni ruokkijalleen eikä vierastanut häntä, mutta kaikkia muita se pakeni. Maila
rakasti Kiikeriä.
K u n hän jälkeenpäin ajatteli tätä
kesää, niin ei siihen kuulunut leikkitovereja, marjaretkiä tai muita suven iloja. Oli vain aurinkoisia rantoja,
j o i l l a paljasjalkainen pieni tyttö seisoi, sylissään Kiiker.
Hänen hallussaan oli avain siihen vajaan, missä lintu
oli yöllä, hän sen aamulla sylissään kantoi rantaan ja
hän sen huudoillaan kutsui auringon laskiessa kotiin.
Sillä oli vajassa ateria valmiina, se nieli niin suuria
kaloja, että saattoi pelätä sen tukehtuvan. Pojatkin
olivat siihen nyt mielistyneet ja onkivat sille kaloja.
Miten kaunis se oli, kun se tytön käsivarsilta nousi
ilmaan ja suuret siivet kiiltäen auringossa halkoi avaruutta. Se oli jo täysikasvanut lintu ja lensi nopeasti
tuntemattomille vesille.
K o k o päivän se oli poissa. T ä y t y i pelätä, ettei se
palaisi. Joku saattoi tehdä sille pahaa. Tai se saattoi
mielistyä muihin maihin ja toisiin lintuihin. Joka ilta
lähtiessään kohtaamispaikalle tyttö tunsi tuskallista p e l koa. A u r i n k o laski ja taivaanranta alkoi hämärtyä, h y t tyset tanssivat rantaleppien alla, karjankellot kalkattivat haasta. Rakas lintu, miten sinä niin v i i v y t ? Mutta
samassa astuu taivaan hämärtyvästä ruskosta esiin v a l koinen pilkku, se s y ö k s y y suoraan odottavan tytön j a l kain juureen ja sallii hänen ottaa itsensä käsivarsilleen,
painaa posken siipeä vasten ja kuiskia helliä sanoja.
K u i n k a rakas se on, ettei sille vaan mitään tapahtuisi!
Päivät alkavat lyhetä, kanerva kukkii, ruis leikataan,
elokuun kuutamot tulevat. Lintu v i i p y y illoin entistä
k a u e m m i n retkillään. Miten k ä y talvella, kun ei ole
avovettä eikä tuoreita kaloja? Eräänä iltana viipyi tyttö
rannassa pimeään asti. Lintu ei palannut. A a m u l l a tiesivät kalastajat kertoa, että lintu oli nähty tuolla k a u kana vastarannalla ja j o t k u t tuntemattomat pojat olivat
sen huvikseen ampuneet.
T ä m ä oli Maila Winterin ensimmäinen persoonallinen
suru, sillä K i i k e r oli hänen lapsuutensa suuri rakkaus.
228
Vaan mitä on sitten unohdus? K u i n k a on mahdollista,
että kipeät tuskat v o i v a t niin pian vaimentua? Sydän ei
ole haljennut, v a i k k a siltä tuntui. Unohdus lääkitsi
niinkuin y ö . Ja tuli uusi kesä ja entiset leikit ja entiset
kesävieraat. Lapset koristivat Kiikerin hautaa vesikasveilla ja Maila saattoi jo puhua heille kauniista linnustaan. Hän ei m y ö s k ä ä n enää yksinään m e n n y t kalliolle
kuuntelemaan kuhankeittäjää.
Hän karttoi k i r k k o v e neitä. Hän pelkäsi tuskaa ja etsi iloa.
Ei, ei ollut ilosta puutetta pyhänä enempää kuin arkenakaan. Ulmaistenniemen metsässä notkuivat suopursut
valkoisinaan kukkia, j u o l u k a n ja mustikan varret tarjosivat niin paljon makeutta, että lapset saattoivat y l ö n syömisestä sairastua. Oltiin piilosilla ja polttosilla ja
hippasilla. Sadepäivien jälkeen seurasi riemullinen t e m mellys valuvien räystäiden alla ja nurmikoilla. K u k k a y m p y r ä pääportaiden edessä, j o n k a jokaista tainta sen
kehityksessä j o k i k i n e n talon asukas seurasi, riemuitsi
sateen siunauksesta. Ei mikään ihmiskäsien kastelu saanut aikaan sitä tehoa, minkä sai taivaan sade. Elli oli
h y v ä ja rakas tyttö. Oli onnellista kävellä käsi hänen
kaulallaan. He olivat saman ikäiset, hän ja Maila. Jere
teki kummallekin pienet haravat. Heinäpellolla he haravoivat. Haravat pantiin illalla vieretysten seisomaan
ladon nurkkaan aivan niinkuin niiden omistajattaretkin
illalla nukkuivat vieretysten suloiselle o l k i v u o t e e l l e p a p pilan vinnillä. Siellä oli pienen ikkunan alla räystäässä
linnun pesä. Ei saattanut nähdä mitä pesässä tapahtui,
mutta sensijaan kuului kyllä, miten paljon työtä oli
isällä ja emolla kodistaan ja lapsistaan. Vaan mitä
tapahtuikaan kerran! K a u h e a asia oli tapahtumaisillaan.
K y ö k i n ovenpielessä säilytettiin näkyvissä vitsa. S e l lainen oli j o k a kodissa, sekä köyhässä että varakkaassa.
Sen tunsi j o k a lapsi. Hyväksi katsottiin sitä isää ja äitiä,
jotka osasivat oikealla hetkellä ja oikealla mielellä tätä
kasvatusvälinettä käyttää.
Niinpä tapahtui p u o l o j e n
kypsymisen aikaan kerran, että lapset olivat lähteneet
Ulmaistenniemeen, missä niityn laidoilla kasvoi suurimpia marjoja. He olivat varanneet mukaan tinalusikan ja
tulitikut ja he rakensivat litteistä kivistä uunin. A l l e
pantiin kuivaa heinää ja risuja ja kiviarinalle koottiin
229
marjat. N y t oli jännittävin hetki tullut, kaikki oli v a l mista puolaruuan keittämistä varten. Heinät hulmahtivat heti heleään liekkiin ja risut perässä. Tyttöjen
sekoittaessa lusikalla marjoja alkoi pieniä tulikieliä liikuskella heinässä ulkopuolella uunia. Pienimmät lapset
sähisivät iloisessa hämmästyksessä pienten hyppivien
tulikielekkeiden jäljessä, kunnes yhtäkkiä kuivunut
katajapensas risahti palamaan. N y t tuli lapsille hätä.
T ä m ä ei enää ollut luvallista leikkiä. Ettei vaan kukaan
kotiin sattuisi näkemään savua. Mutta pian he alkoivat
ymmärtää, ettei heidän voimillaan saataisikaan tätä
sammumaan. He tunsivat sanan » k u l o » . Eikä ollut
ketään pappilan lapsista, j o k a ei olisi muistanut vitsaa
k y ö k i n ovenpielessä. Heidän käsissään eivät pienet
pajun v a r v u t voineet paljon auttaa, vaikka he niillä
iskivät palaviin mättäisiin. Eikä enää voinut paljan jaloin
astua liekkien perässäkään, kun maa poltti. V o i n y t sentään, mikä m e n o kotona nousi, kun pikkulapset ääneen
itkien huusivat jo aidan takaa: »Palaa, palaa, Ulmaisten
suo palaa. M e vaan paistettiin marjoja. U u . . . u u . . .
uu . . . palaa, palaa!» »Herranen aika noita lapsia, no ei
n y t uskoisi, että tällaisella helteellä ryhtyvät tulentekoon!
Menkää nyt vaan j o valmiiksi pappanne j a m a m m a n n e
luokse, että saatte selkäänne.»
K u n tulipalonalku oli saatu sammutetuksi, tuli todella
selkäsaunan v u o r o . K a i k k i retkellä olleet pappilan l a p set saivat maistaa » K o i v u n i e m e n h e r r a a » , ja tavallista
perinpohjaisemmin, jotta eivät unohtaisi kuinka v a a rallinen käsiteltävä tuli on. Helsinkiläisiin sukulaislapsiin tietysti ei K o i v u n i e m e n herran oppia ulotettu, vaikka
he olivat ottaneet osaa leikkiin samalla tavalla kuin
heidän maalaisserkkunsa. Nämä viimemainitut k u l j e s kelivat häpeissään ja itkettynein silmin pensaitten p e i tossa puistossa. Edellämainitut olivat noloina, hekin, ja
itkivät pelkästä yhteenkuuluvaisuuden tunteesta. Mutta
isot ihmiset käsittelivät useiden aterioiden aikana p e r i aatteellisesti k y s y m y s t ä rankaisutavoista. Eikä k i i h keyttä suinkaan puuttunut heidän koettaessaan s e l v i y tyä erimielisyydestään. Mutta asiaa pohdittiin vieläkin
laveammalta, n i m e n o m a a n väentuvassa ja k i r k o n k y l ä s säkin. Mitenkä kaupungin herrasväet sitten kasvattavat
230
lapsiaan, j o l l e i kurilla ja Herran nuhteella? L a p s i parat . . .
Ei sovi unohtaa sitä polttavan kuumaa ja kuivaa
kesää, j o l l o i n ankara i s o r o k k o raivosi pitäjällä. K u i n k a
se täällä puhkesikaan? Sanottiin sen tarttuvan, j o s terve
ihminen koskettaa kipeää. Herrasväet sellaisiin uskoivat,
eivät kansanmiehet ja - v a i m o t , j o t k a tiesivät, ettei
mikään tauti tule, j o l l e i niin o l e sallittu. K i r k k o h e r r a n
käskystä lukkari nyt ahkerasti rokotti lapsia. Ja i h m e teltävää kyllä olikin, ettei ennen rokotettuihin ihmisiin
tämä j u l m a tauti tullut. Helsingissä toimi kuuluisa v e s i tohtori, j o k a paransi kaikki taudit vedellä. Sairas p a n tiin vesisaaviin tai vesikaukaloon ja toisinaan se parani,
toisinaan se kuoli. N ä m ä Winterien sukulaislapset olivat
hoidetut kuuluisan vesitohtorin opin mukaan, heitä ei
rokotettu ja kaikki saivat isonrokon, toiset lievemmän,
toiset k o v e m m a n . M y ö s k i n nuorin pappilan lapsista, j o t a
ei oltu ennätetty vielä rokottaa, joutui taudin kynsiin.
Niin, nyt oli ilo kaukana pappilasta ja m o n e n m o n e n
muustakin kodista pitäjässä.
Peitettyjen ikkunoiden
takana poltettiin katajia ja koetettiin estää terveitä p ä ä semästä sairaiden kanssa kosketuksiin. Papin r o u v a oli
hankkinut varaston karboolivettä ja tätä hän jakeli
surullisille isille ja äideille, j o t k a tulivat kirjoituttamaan ruumiita. Paljon kuoli lapsia ja nuorta kansaa.
Täytyi alkaa uskoa, että tämä tauti tarttui. Oli p i d e t tävä väkevänlaista karboolivettä aina valmiina, että
jokainen m o n t a kertaa päivässä siinä pesi kätensä. Eihän
Heinolan tohtorilla ollut aikaa tulla tänne asti, j o k a
kodissa oli siellä likempänäkin sairautta. Joka kodissa
odotettiin K u o l e m a n ankaraa vierasta. Ruumisarkkuja,
varsinkin pieniä, täytyi pitää varastossa. Hartolan isossapappilassa loppui kesä sinä v u o n n a kesken. Saatuaan
lapset, pappilan lasten y l e n rakkaat leikkitoverit, p e l a s tetuiksi siihen kuntoon, että heidät saatettiin siirtää
kotiin, kiiruhtivat heidän vanhempansa viemään heitä
sen kuuluisan tutun vesitohtorin luokse, j o h o n he l u o t tivat. Pappilan suuriin vaunuihin tehtiin jonkinlaisia
makuusijoja. K a r b o o l i n t u o k s u täytti vaunut ja k o k o
ympäristön, turhaan yrittivät kukkarabatin vastapuhjenneet reseedat ja betuniat pitää puoliaan. Väsyneet, lii—
231
karasituksesta laihtuneet hevoset nuokkuivat surullisina
vaunujen edessä, odottaen k u o r m a n valmistumista,
Matkatavaroita varten olivat odottamassa toiset ajopelit.
Itkettiin, hätiköitiin. K e s k i m m ä i n e n sairaista serkuista
— terveenä kaikkein suloisin, nyt hirveiden arpien peittämä — kannettiin lakanaan käärittynä vaunuihin.
Surulliset jäähyväiskyyneleet itkettiin, surulliset h e v o set kiskaisivat liikkeelle surulliset vaunut ja k a r b o o l i n haju alkoi häipyä pellolle, missä näiden kivisten seutuj e n k i v i r ö y k k i ö t kylmästi seurasivat tämän hetken matkalaisia. A i v a n niinkuin ne olivat muutamia k y m m e n i ä
vuosia sitten katsoneet nälkäisten ruttotautisten v a i v a l loista kammertamista kohti pappilan hätäleipävartaita.
Ä s k e n lähtenyt perhe pääsi onnellisesti Helsinkiin
vesitohtorin luokse. K a i k k i muut perheen jäsenet paranivatkin. Mutta se kaikkein suloisin kannettiin ennen
talven tuloa hautausmaahan.
Kesän
l o p p u v i i k o t muodostuivat raskaan tautisen
kesän jälkeen helpottaviksi. »Ranuat l u k k a r » , minkä
nimen laulussa oli saanut pitäjän hyväntahtoinen kanttori Granath, oli onnistunut rokotustoimessaan, niin että
pikkulasten pintaan ei enää tarttunut niitä pahoja tautinyppylöitä. Ja elämä alkoi jälleen painua oikeaan
uomaansa.
Olisiko tänä syyskesänä tapahtunut, että pappilan
Maila, jo etukäteen surressaan Hugi-veljensä kouluun
lähtöä, olisi entistä e n e m m ä n joutunut istumaan hänen
vierellään f l y y g e l i n ääressä, kun hän soitti Mozartin
sonaatteja. Hugi halusi hänen siinä istuvan ja hän itsekin koki siinä kuunnellessaan koskettimien ääniä jotakin
uutta ja ihmeellistä, samalla kun häntä lämmitti veljen
h y v y y s ja kiintymys. Ja n y t hänen silmiensä edessä alkoi
v ä i k k y ä Mozartin kuva, sellaisena kuin hän oli nähnyt
sen nuottivihon kannessa: pieni poika, j o n k a jalat eivät
ulotu lattiaan, y l l ä hieno, r ö y h e l ö i t y silkkipuku, istumassa soittokoneen ääressä. Ja Maila tunsi k o v i n paljon
pitävänsä tuosta pienestä pojasta ja ajatteli, että hänen
kanssaan hän uskaltaisi mennä tuonne pimentoon, missä
M ö r k ö oli. Hän ottaisi poikaa kädestä ja he menisivät
yhdessä jääkellarin ohitse, suurten koivujen oksaholvien
alatse. Mozart oli tehnyt nämä sonaatit. Maila halusi
232
oppia soittamaan. Sisaret ja H u g i - v e l j e t neuvoivatkin
nuotit, skaalat ja jotain muutakin. T ä m ä oli paljon
hauskempaa kuin lukeminen. Eräänä päivänä, kun äidin
käsi oli todennut lapsen pään kuumaksi ja hän itsekin
tahtoi p y s y ä vuoteessaan, kuunteli hän taaskin Hugin
soittoa. N y t hän äänestä tunsi eri koskettimet. J o k a i sella koskettimella oli erivärinen ja erisointuinen mieli,
aivan niinkuin eri linnuilla oli o m a laulunsa ja m y ö s
oma mielensä. Eri mieli oli varpusella, eri mieli talitiaisella, eri mieli kauniilla keltalinnulla! Tuntui h y v i n
suloiselta ja keveältä. Ei hän suinkaan ollut kipeä,
mutta hän ei tahtonut nousta, vaan kuunnella. »Hugi,
tuo ääni oli c!» »Mitä sinä sanoit? Mistä sinä sen t i e dät?» » N o kun sillä on niin o m a nuottinsa ja mielensä.
C onkin keltainen!» » N o mikä tämä o n ? » » F . Se on f.
Se on sellainen viisas ja hauska ääni.» » E . E on sininen! E:n mieli on kuin peipposen!» » K u i n k a sinä tämän
voit tietää?» » E t k ö sinä sitten kuule mitä jokainen k o s ketin laulaa?» »En.» »Mutta Mozart varmasti kuulee!»
Tällainen ihmeellinen asia saattoi tapahtua näin s y y s puoleen. Oli jo tämän kuivan kuuman kesän jälkeen
keltaisia lehtiä puissa. Ja ilmassa helisi niinkuin s y k syllä helisee, vaikka linnut eivät enää laulaneet. Hugin
kouluunlähtö lähestyi. K u k a sitten istuisi laulattamassa
koskettimia? Ero veljestä oli h y v i n vaikea. Hugi oli
Mailan rakas veli.
Syksyisin tapahtui yleensä m u u a n hirvittävä asia.
Mitäpä se auttoi, että sanottiin sen tapahtuvan j o k a
talossa. Ei mitkään rukoukset auttaneet. Ei auttanut
itku eikä kiukutteleminen. Jumala oli tehnyt luonnon
ihmiselle alamaiseksi ja hänen täytyi teurastaa eläimiä
ravinnokseen ja vaatteikseen. Eivätkö Mailan kengät
olleet Mansikin nahasta? Mitenkä nyt olisi juostu ulos,
jollei olisi ollut kenkiä? Tuohikopposissa! V a i tuohikopposissa, vain niin. K o v i k s i p a niitä sitten moitittiin,
vaikka niitä ensin niin kovasti kerjättiin. Tietysti j o k a i nen eläin huutaa, kun p u u k k o pistää s y d ä m e e n . . .
Ei, ei, ei, ei saa puhuakaan sellaisesta hirveästä. Jumala
on hyvä, ei hän tahdo tätä kauheata tappamista. Pahat
ihmiset...
Lapset katselivat, kasvot aivan liki ikkunaruutua,
233
kauniita marraskuun jääkukkia, mutta eivät he niitä
nähneet. He näkivät vaan kuinka juostiin ja kanniskeltiin erinäisiä astioita. Ja sitten alkoi sikojen p a r k u m i nen. Ne kirkuivat avuttomassa hädässään juosten ahtaan
läätin toisesta päästä toiseen. Ne kompastuivat pahnoihinsa ja kaukaloihinsa, ne nousivat p y s t y y n seiniä v a s ten ja k o k o ajan ne huusivat. Huuto yhä yltyi, se kävi
teräväksi kuin hiottu veitsi. N y t . . . nyt n e ovat saaneet
sen kiinni ja nyt ne pistävät p u u k o l l a . . . ! Lapset karkasivat äärimmäisen kauhun kuristamina vuoteisiinsa
ja pakenivat peitteisiinsä. Siellä he itkivät onnettomuutta, josta Jumalakaan ei auttanut, vaikka hän oli
niin h y v ä .
Mutta hepä eivät uskoneet häntä niin
hyväksi, koska hän ei auttanut. He eivät ymmärtäneet
tällaista asiaa. Minkätähden piti olla tällaista?
K u n he itkettyneinä nostivat päänsä peitteiden sisältä,
oli talossa hiljaista. Ainoastaan harakat nauroivat aidanseipäissä. Mikseivät olisikin nauraneet? Tällainen se oli
ihminen, j o k a sanoi itseänsä Jumalan kuvaksi. Ja ehkä
oli vieläkin kauheampaa, kun isot lehmät, j o i l l e lapset
olivat tottuneet kädestään ojentamaan leipäpalasen,
talutettiin navetasta tappovuoteelle, mikä niille oli v a l mistettu oljista liistereen pohjalle . . . P a r e m p i olisi ollut
paeta kauas metsään kuin katsella tällaista.
Navetan ja päärakennuksen välissä oli navettaan päin
viettävä kivikkoinen alue, missä kasvoi koiruohoa. T u s kin näitä katkeria, k ö y h ä n - k u i v i a ja vaivaisen-kauniita
kasveja muualla olikaan. Mutta tässä ne laihan k i v i k k o mäen n y p y k ä l l ä rehottivat niin tarmokkaasti, ettei täällä
muille kasveille tilaa ollutkaan. K u n taittoi koiruohon
oksan, niin se oli kiehtovan hopeinen ja ruosteen tahmea
ja se tuoksui pistävän myrkyllisesti. Lapset vaistosivat,
että koiruohokenttä oli tähän pantu eristämään ihmisten
asuntopuolta eläinten asuinpuolesta, missä hirveyksiä
suoritettiin. K o i r u o h o nauroi ihmisten pyhäilyä ja suitsutti ympärilleen kitkerää tuoksuaan.
K u i n k a oli yleensä mahdollista, että saattoi unohtaa
tämän j u l m i e n tekojen maailman kuuluvan ihmisten
elämään? Kuitenkin se pian unohdettiin ja etsittiin
tomusta ilon murut. Ja paljon niitä olikin. Iloa oli sittenkin paljon.
234
Isä ja hänen ystävänsä rakennuttivat koulua pitäjäntuvan taakse, pihkaiselle kankaalle, minne näkyi Eekuu
ja Koskipää sekä Koskipään leveä, musta, kesät-talvet
sula j o e n u o m a . Oli tarkoitus, että kaikki lapset, m y ö s kin talonpoikaiset, kävisivät koulua ja oppisivat kirjoittamaan. Isä joudutti tätä kansakouluasiaa k o k o t a r m o l laan. Lukemaanhan jokainen äiti opetti lapsensa jo k e h rätessäänkin. Isän erikoinen ystävä oli Honkapään isäntä,
iso kranssipartainen mies, j o l l e kaikki antoivat suuren
arvon jo hänen varallisuutensakin vuoksi. Hänen talonsa
oli metsässä parin peninkulman päässä kirkolta, sen
kivikkomaat antoivat vain niukan tilan jokaiselle o l j e n korrelle, j o k a siemenenä niihin kylvettiin, mutta työllä
ja säästäväisyydellä oli koottu se omaisuus, j o k a nyt
pitäjäläisten tietoisuudessa antoi Juho Honkapäälle » r i k kaan» nimen. Hänen perheensä oli suuri ja hänen k ä s kijävaltansa tunnustivat Honkapäässä niinhyvin vanhat
kuin nuoret ja lapset. Mutta m y ö s k i n kunnan asioissa
oli hänellä paljon sanomista. K u n hän kesäisin h e v o sensa selässä saapui kirkolle — täytyi kiireisenä aikana
tällä lailla kulkea, kun ei ollut taloon asti ratastietä —
niin tervehtivät ihmiset häntä tiepuoleen astuen kuin
herrasväkeä ikään. Honkapään isäntä oli perheensä k e s kellä patriarkka ja pitäjäläisille lähestulkoon kruununvouti. T ä m ä n Honkapään tyttären pojan tuntee m y ö hempi aika nimellä Uuno Kailas.
Toinen j o h t a v a mies pitäjässä oli Kaksolan isäntä,
varsin toisenlainen kuin Honkapää, kasvultaan vähäinen,
puheissaan harvasanainen, katseeltaan valloittava ja
k o k o olemukseltaan etevä ja hallittu kuin k o u l u n k ä y n y t .
Hänenkin talonsa oli metsässä,
kaukana
kirkolta.
Hänellä oli suuri kirjasto ja k o k o hänen kotonsa kalustaminen oli suoritettu erikoisella huolella, tämä tiedettiin ulkopitäjissäkin.
Hän ei p y r k i n y t herrastyyliin,
päinvastoin, vanhat hongat olivat veistetyt kirveellä,
niin että jäljet näkyivät niinhyvin seinissä kuin p e n keissä ja pöydissä. Hänellä piti aina olla emäntänsä
kutomasta harmaasta sarasta vaatteet ja näin hän esiintyi Helsingissäkin ollessaan valtiopäivillä. Ja emäntä
oli samaa maata kuin isäntäkin, niin sopivat yhteen kuin
vakka ja kansi. Kauniin muotoiset, hiljaiset, valoisat ja
235
arvokkaat olivat m o l e m m a t . Ei sanaa lausuttu poikkipuolin. Niin olivat kuin toisiaan varten luodut. Ei jäänyt Honkapään isännästä jälkeen Kaksola. K u n nämä
kaksi ja heidän lisäkseen kirkkoherra olivat harkinneet
kunnan asiat niin-tai-näin päin parhaiksi johdattaa, niin
ei siinä jäänyt paljon sanomisen varaa muille. Tästä
Kaksolan isännästä tuli vähäisen Maila Winterin kansallinen herättäjä.
Hän oli eräänä aamuna pappilassa tapaamassa k i r k k o herraa. Ja kirkkoherra toi hänet aamiaispöytään, missä
k o k o perhe ja sen helsinkiläiset sukulaiset jo olivat
aloittaneet aterian. Maila palveli pöydässä. K u n hän
vielä oli pieni, ei hän k y e n n y t kantamaan painavia
vateja y m p ä r i pitkän p ö y d ä n , mutta vähäisempää palvelusta hän pystyi suorittamaan. Oli kaunis kesäinen
aamu, ikkunat olivat auki, pöydässä puheltiin vilkkaasti.
Y h t ä k k i ä tyttö huomasi, ettei vieraan isännän kanssa
puhunut kukaan m u u kuin hänen isänsä ja hänenkin
huomionsa veti pääasiassa yhteiseen keskusteluun.
K a i k k i puhuivat ruotsinkieltä, K a k s o l a n isäntä, isän
ystävä, tuo hienon näköinen mies ei osannut ruotsia ja
niin hän oli k o k o n a a n u l k o p u o l e l l a keskustelun. Hän
katsoi tiukasti lautaseensa ja vaikeni. Mitä hän mahtoikaan ajatella? Hänhän saattoi luulla, että puheltiin
asioista, joita ei ollut tarkoitettukaan häntä varten. Ehkä
hän saattoi sitäkin ajatella, että puhuttiin pahaa hänestä.
Erottava tila syntyi ruokapöydässä, jossa kaikki istuivat
lähekkäin, niiden ihmisten kesken, j o t k a puhuivat ruotsia, ja hänen, j o k a puhui suomea. Toiset olivat herrasväkeä, tuo yksi kuului talonpoikiin. Mutta niitähän juuri
oli pitäjässä paljon. Tuntui ihmeelliseltä, tuntui pahalta.
Miksi yleensä herrasväet puhuivat ruotsia ja työtätekevä
kansa suomea?
S u o m e n pappilat olivat noina vanhoina aikoina vierasvaraisia koteja, joihin seurakuntalaiset tulivat huolineen
ja haavoineen. Punstohv-vainajan aikana oli Hartolan
pappilassa pidetty varalla vierashuone kaukaisempiakin
matkustajia varten. Se pidettiin lämpimänä t a l v i k y l mien aikaan, sitä kutsuttiin »sudenkuopaksi» ja aamuisin mentiin sitä » k o k e m a a n » , niinkuin sudenkuoppaa
ainakin! M o n e t kerrat sieltä oli tavattukin tuttava tai
236
tuttavan tuttava, j o k a tänne oli päässyt p a k o o n p y r y ä ja
pakkasta. L i e n e e k ö kuitenkaan kukaan tullut ajatelleeksi, että s u o m e a p u h u v a vieras saattoi loukkaantua,
kun isäntäväki ympärillä puhui kieltä, j o t a hän ei
ymmärtänyt, ja että täten rikottiin vierasvaraisuuden
lakeja vastaan?
Tänä kesänä valmistettiin A n n i n häitä. Hänen piti
mennä Koskipään kartanon nuorelle aatelisherralle Carl
von Gerdtenille, j o k a oli suunnilleen yhtä nuori kuin
morsiankin, m o l e m m a t hiukan päälle k a h d e n k y m m e n e n .
Anni tuntui saaneen verenperinnöt sekä vuosisatojen
takaisilta pappisesi-isiltään että aatelisilta sotilassukulaisilta. Hän janosi iloa ja loistoa, mutta hänen v o i m a kas säälintunteensa k ö y h i ä ja kärsiviä kohtaan aiheutti
hänessä alituisia ristiriitoja. Hän oli kaunis, kiivas ja
äkki-katuvainen, soitti pianoa ja lauloikin, ratsasti m i e lellään ja oppi sulhaseltaan ja Eekun kavaljeerilta
ampumisen taidon, omaksui vaikeatajuistenkin korttipelien salaisuudet ja osasi taloudenhoidosta sen, mitä
kotoa oli tahtonut ottaa vastaan. Siltihän l ö y t y i h y v i ä
keittokirjojakin. Hänen sulhasensa Carl Erik v o n G e r d tenin syntyperässä oli jotain hämärää, mitä ei lapsille
kerrottu. Ylhäisiä maanomistajia ja sotilaita katsottiin
hänen sukulaisikseen, v o n Gerdten-suku oli alkuperäisesti Hollannista. Äiti oli ollut toimessa tukholmalaisessa »Blå P o r t e n » nimisessä ravintolassa. Sekä äiti että
poika kantoivat kaunaa helsinkiläisen ruotsalaisen k o u lun opettajia kohtaan heidän turhanaikaisesta tarkkuudestaan. Erittäin hauskan näköinen Carl Erik osasi
kaikkea mitä hänen säätyiseltään junkkerilta saattaa
toivoa. Hänen ja hartolaisen papintyttären yhdessä piti
siis n y t alkaa isännöidä vanhan Koskipään kartanon
suurta lääniä m o n e n m o n i n e torppareineen. A n n i n isä,
Hartolan kirkkoherra, katsoi karsaasti tätä aatelisavioliittoa ja Eekun armo, leskirouva Sophie v o n Gerdten
samoin aatelitonta morsianta.
Gerdtenien perhe tai
oikeastaan kaksi veljesperhettä oli pari v u o s i k y m m e n t ä
sitten muuttanut tänne Ruotsinmaalta, saatuaan naimattomalta sukulaiseltaan Eekun »tastuolilta», v a l t i o n e u vokselta, perinnöksi Hartolan suurimmat talot, entiset
Tandenfelt-suvun omistukset, Eekun ja Koskipään kar237
tanot. Nämä ulkomaalaiset joutuivat vähääkään tuntematta S u o m e n o l o j a ja kansaa, kielestä puhumattakaan,
kaukaiselle suomalaiselle maaseudulle eivätkä suinkaan
elämäntavoillaan vähentäneet sitä epäluuloa, mikä satoja
torppia käsittävällä paikkakunnalla oli herroja ja herrasväkeä vastaan. Papisto joutui heti erinäisten epäselvien perheasioiden vuoksi ikävään suhteeseen uusiin
tulokkaihin, ja v a i k k a näennäinen sopu säilytettiinkin,
niin kyti pohjalla aina tulenarkoja kekäleitä, valmiina
leimahtamaan liekkiin. K u n Carl v o n Gerdten j a A n n i
Winter jo lapsesta asti olivat leikkineet morsiusparia ja
päästäneet leikin k ä y m ä ä n todenperäiseksi rakkaudeksi,
niin siinä ei auttanut vastustus Eekun armon enempää
kuin kirkkoherrankaan puolelta. Tiedettiinhän u l k o pitäjiä m y ö t e n , että nuori herra valkoisella n i m i k k o hevosellaan ja pikkureellään oli talvikauden käynyt
pappilassa, ja mistäpä A n n i olisi saanut sen kallisarvoisen sormuksensakaan, j o l l e i salaiselta sulhaseltaan. Asia
tunnettiin paljon v a r h e m m i n kuin se tehtiin julkiseksi.
Ja nyt v i h o v i i m e i n valmistettiin häitä. Ulkopitäjiä m y ö ten seurattiin mitä Hartolan pappilassa tehtiin. N e u lottiin morsiuspeitteitä ja vihkityynyjä. Keskusteltiin
keväästä asti siitä mitä valmistettaisiin hääateriaksi ja
ketä kutsuttaisiin. Koskipään päärakennusta, j o k a oli
v u o s i k y m m e n e n ollut asumattomana, niin että siellä oli
pidetty kansakoulua ja postikonttoriakin, pantiin k i i reellä kuntoon. Sulhanen toi Helsingistä — tai lieneekö
tuonut Tukholmasta — syntisiä vaatteita, joita ei uskallettu näyttääkään kirkkoherralle. A n n i sai nimikortit,
nimittäin m a h d o t t o m a n kauniit kiiltävät kortit, joihin
oli ihan oikein painettu hänen tuleva nimensä. » A n n i e
v o n Gerdten, née Winter.» T ä m ä oli kaiken y l e l l i s y y d e n
huippu. Tällaisia ei täällä koskaan ollut nähty. Mitä oli
häämatka?
Puhuttiin Rein-virrasta ja lumivuorista.
Sattui tulemaan k u u m a kesä yhtämittaisine ukkosilmoineen. Jokin outo uhkaava ilmanpaino lepäsi pappilankin
yllä. Sukulaiskesävieraathan eivät siitä paljon h u o m a n neet, he kun vain aterioiden ajaksi tulivat sisälle, mutta
talonväet sensijaan, n i m e n o m a a n morsiamen äiti, kärsivät jostakin oudosta aavistuksesta, j o k a ei jättänyt rauhaan. K u n morsian joskus sattui näkemään äitinsä itket238
tyneet silmät, niin hän tulistui ja nosti ylpeästi niskaansa. Hän seisahtui m y ö s k i n usein salin suurten p e i lien eteen ja h y m y i l i omille kauniille kasvoilleen. Mitäpä
hän pelkäisi tulevaa anoppiaan — Eekun ja Koskipään
väliä oli parin virstan matka. Ja Carl rakasti pientä
morsiantaan, häntä yksin. Ja äitiään vähän. Hän tiesi
äidistään jotakin, j o t a hän ei kertonut. Näinä aikoina,
jolloin A n n i eli uuden elämäntilansa odotuksessa, hän
yhtäkkiä alkoi erikoisesti helliä pientä sisartaan Mailaa.
Hän otti hänet polvelleen, suuteli häntä lempeästi ja
houkutteli hänet laulamaan, säestäen häntä flyygelillä.
Mailan mieleen johtui, että n y t hän tahtoisi k y s y ä m i t ä
K u o l e m a oli.
Jospa hän kertoisi mitä oli nähnyt
rannassa, kun k i r k k o v e n e e t t u l i v a t . . . Mutta häntä
alkoi itkettää eikä hän voinut. Hän vaan painoi päänsä
isonsisaren pitsien röyheltämää rintaa vasten ja tunsi
outoa yhteenkuuluvaisuutta suloisten tuoksujen kanssa,
jotka n y k y ä ä n seurasivat Annia. A n n i koristi Mailan
hiuksia kulta- ja silkkinauhoilla, hän ripusti k o r v a r e n kaat hänen korviinsa ja vei hänet peilin eteen. Lapsi
kosketteli ison sisarensa kihlasormusta ja ymmärsi, että
Carlkin saattoi ottaa A n n i n p o l v e l l e e n ja suudella häntä
— sormus antoi sellaiseen luvan. Maila rakasti n y t
Annia aivan uudella tavalla. Hän oli prinsessa, häntä
ympäröi suloisten hajuvesien tuoksu ja hänellä oli k a u niita koruja.
Morsiuskruununkin hän saisi p i a n . . .
Carlkin otti Mailan p o l v e l l e e n ja sanoi, että hän ja A n n i
vievät Mailan mukaansa Koskipäähän. Lapsi ei uskaltanut näyttää kuinka tämä häntä säikäytti. »Lähdethän
mukaan Koskipäähän? Siellä on m o n t a koiraa ja k a u niita hevosia ja paljon marjoja puutarhassa.» Maila l i u kui alas tulevan lankonsa polvelta ja alkoi tästäpuoleen
karttaa Anniakin . . . Ja häät, joita kaikki niin odottivat,
aiheuttivat hänelle e n e m m ä n p e l k o a kuin iloa.
Oli
puhuttu sellaistakin, ettei Eekun armo, r o u v a S o p h i e v o n
Gerdten, ensinkään tulisi poikansa vihkiäisiin.
Sitä
oikkua saattoi sellaiselta bufettineidiltä odottaa, kuiskailtiin pitäjän vallaspiireissä. K u n T u k h o l m a n ravintolapöydän takaa tänne tuotetaan kartanon armoksi,
niin vanhat tavat vähitellen tulevat näkyviin. Mutta
armo saapui kuitenkin. Hänen vaunujaan saatiin j o n k i n
239
aikaa odottaen tähystellä tuleviksi kujalta. Tuli paljon
hevosia ja ihmisiä hienoissa vaatteissa. Lapsia huvittivat
erikoisesti nämä naisten moniväriset puvut. He itse o l i vat saaneet yllensä uudet valkoiset ja oli kovasti varoitettu, ettei niitä saisi rypistää ennen vihkimistä. Eekun
armo saapui h y v i n hitaasti ajaen, kaksi kiiltävän m u s taa hevosta vaunujen edessä. K y l l ä hän oli pelottavan
kaunis ja hieno, yksikään Sysmän ja Hartolan rouvista
ei vetänyt hänelle vertaa. Hänellä oli hopeanharmaa
silkkileninki, hatusta riippui mustia ja valkoisia strutsinsulkia ja kengät olivat hopeaa! Ei hän suvainnut
nähdä ketään muuta kuin m o r s i a m e n isän ja äidin, v i h kitoimitus alkoi heti. Ja kun morsiusparin malja oli
j u o t u ja konvehti tarjottu, läksi armo jälleen vaunuihinsa. Turhaa oli ollut häntä varten hankkia niin paljon
ylellisiä makeita — eihän hän kuitenkaan jäänyt niistä
nauttimaan. Turhaa m y ö s oli ollut pienen Mailan pelätä,
että A n n i ja Carl ottaisivat hänet mukaansa. He eivät
edes katsoneet häneen. He istuivat yhdessä, he kävelivät yhdessä, tanssivat yhdessä ja taas istuutuivat salin
sohvaan vierekkäin. K a i k k i tiesivät, että Koskipään
morsiusvaunut p u o l i y ö n hetkellä saapuisivat heitä n o u tamaan. Ja nyt kiihdytti jokainen mahdollisuutensa
mukaan vastaanottokykyään. Sillä pian olisi tämä o d o tettu ilon ja huuman ilta ohi eikä uudesta ollut tietoa.
Tanssin vauhti tiheni, k y m m e n e t kynttilät pitkässä h u o nerivissä lepattivat liekkejään pidentäen, ruoka ja j u o m a
tuntuivat olevan vähenemässä. K i r k k o h e r r a n ilmestyessä
o v e l l e hiljentyi m e n o salissa. Hän katsoi kelloaan. Uniset lapset, hakiessaan pakopaikkaa makuukamarista,
näkivät, että isän huoneessa Lutherin k u v a n alla vallesmanni ja kruununvouti niinikään torkkuivat. Kanttori
etsi jotain ovea, mutta meni suureen kaappiin ja oli kaatamaisillaan k o k o kaapin. Makuukamarissa oli r ö y k kiönä päällysvaatteita, mutta näihin lapset kallistuivat
eivätkä heränneet ennenkuin A n n i ja m a m m a nopeasti
tulivat huoneeseen. M o l e m m a t itkivät. A n n i n ympärillä
kahisi silkkinen vaippa, hän syleili kiireessä pieniä sisariaan ja läksi. Ulkona näkyivät morsiusvaunut, niiden
luona häävieraat, lepattavat kynttilät käsissään. Isän
huoneessa olivat kruununvouti ja kanttori saaneet
240
Käsiinsä viinipullot ja tyhjensivät niistä kurkkuunsa v i i meistä tilkkaa. Hurraa-huutojen kaikuessa näkyi e t e nevistä vaunuista morsiamen valkoinen käsi, j o t a hän
huiskutti ikkunasta. Se oli jäähyväistervehdys lapsuuden kodille, mutta se muodostui m y ö s k i n hyvästijätöksi
kokonaiselle aikakaudelle Winter-perheen elämässä.
Kirkkoherra A d o l f Magnus Winter kuoli pari k u u kautta v a n h i m m a n tyttärensä häiden jälkeen ja hänen
Maila-tyttärensä täytti päivää ennen isän k u o l e m a a
yhdeksän vuotta. Lokakuusta irtaantui kokonainen sarja
muistopäiviä perheen elämään. Olisiko isä aavistanut
perheensä j o u t u v a n uuden kodin tarpeeseen, kun hän
kerran vuosia sitten erään hartolaisen maanviljelijän
kanssa osti kaukaisen metsätilan Nipulin, 26 virstaa Hartolan kirkolta Mikkeliin päin? Nipuli oli lohkaistu K o s kipään suurista torpparilääneistä ja sen maat ulottuivat
aina Mäntyharjun rajalle asti. Olisiko isä tullut ajatelleeksi, että hänen perheensä joskus voisi tarvita tätä
sydänmaan taloa, j o n n e ei ollut edes maantietä perille
asti? J o k a tapauksessa hänen kuolemansa tuli kaikille
odottamatta. Hän ei ollut milloinkaan sairastanut, ja se
lastentauti, tuhkarokko, j o n k a hän pitäjältä tartunnan
kautta sai, jätettiin kokonaan h u o m i o o n ottamatta. T a r tuntaan yleensä uskoi tämä voimakas ja tarmontäysi
kirkkoherra itse kaikkein v ä h i m m i n . Hän suoritti siis
kaikki virkatehtävänsä sairaudestaan välittämättä, kävi
pitäjällä ja vastaanotti kotona seurakuntalaisia. Perjantaina viidentenätoista lokakuuta 1880 hänen täytyi p a neutua vuoteeseen. A n n i saapui silloin Koskipäästä
isäänsä tervehtimään. Yhtään kertaa ei isä ollut k ä y n y t
Koskipäässä eikä tytärkään usein entisessä kodissaan.
L i e n e e k ö heillä ollut j o k i n v a k a v a selvittely, koska he
olivat kahden ja suljetun o v e n takana. Itkettyneenä
tuli A n n i sairaan huoneesta ja kertoi äidille isän s a n o neen: tulen tästä pian sinne sinun vartiosotamieheksesi
(snart k o m m e r j a g o c h blir din v a k t s o l d a t ) . Tällä hän
tarkoitti hautausmaan likeistä asemaa Koskipäähän n ä h den. Seuraavana päivänä eli lauantaina täytti k i r k k o herra viisikymmentäkaksi vuotta. Vanhan tavan m u kaan leivottiin suuri rinkilä. Vetäessään peitin uunista
16 — Talvio,
Kootut teokset X I I I
241
A n n a m a r ' laski leikkiä: kyllä kirkkoherra n y t paranee
kun tämä rinkilä näin nousi. Naapurejakin kävi onnittelemassa. Sunnuntaina ei kirkkoherra lähtenyt kirkolle, mutta nousi kyllä vuoteestaan ja vihki morsiusparin, j o k a oli tässä tarkoituksessa saapunut pappilaan.
Vastavihitytkin saivat osansa syntymäpäivärinkelistä
kahvin höysteenä.
Maila ja häntä v a n h e m p i sisarensa Ruusu nukkuivat
näihin aikoihin nk. »förmakissa» salin takana. Ruusu
oli parina y ö n ä nähnyt unta, että Hartolan pitäjäntuvan
viereen, kankaalle vastapäätä hautausmaata, rakennettiin uutta taloa. Palvelustytöt, j o i l l e uni kerrottin, k ä v i vät totisiksi ja sanoivat uuden talon rakentamisen tietävän kuolemaa. Y ö l l ä ei ruustinna ollut ummistanut silmiään. A a m u y ö s t ä oli lähdetty Heinolaan hakemaan
lääkäriä. Varhain maanantaiaamuna Ruusu nosti päätään vuoteesta ja sanoi n u o r e m m a l l e sisarelleen: » S e
talo tuli valmiiksi n y t . . . » Samassa juoksi j o k u käskemään, että kiireesti tultaisiin makuukamariin.
K u o l e m a astui n y t ensi kertaa paljaassa todellisuudessaan Maila Winterin eteen. Ei ollut k y s y m y s tuntemattomasta, j o k a veneellä tuotiin rantaan, ei heikosta l a p sesta, j o k a kannetaan m i n n e halutaan. O m a isä, suuri
v a h v a isä, j o k a oli aina tehnyt mitä oli tahtonut ja jota
kaikkien muidenkin oli pitänyt totella, ei enää liikahtanut, ei avannut silmiä, ei puhunut. Tämä oli kuolema.
Hänet pannaan arkkuun eikä hän v o i puolustaa
itseään, hänelle tulee p i m e ä m p i kuin yöllä, toisten on
n y t tahto talossa. Hänet viedään maan sisään, missä ei
v o i hengittää — tämä on kuolema!
Pieni tyttö oli yhtäkkiä lakannut olemasta lapsi. Hän
ei enää tuntenut itseään. J o k o hänen tukkansa oli harm a a ? Hän oli vanha ihminen. Tuntui siltä kuin ei olisi
osannut puhua, rinta oli aivan kiinni.
— M a m m a ! huusi hän hiljaa ja karkasi k u o l i n h u o neesta, — m a m m a , minä . . . minä . . .
Hän pusersi tämän o u d o n sanan tulemaan esiin, sillä
hän ei enää voinut puhua itsestään pienenä Mariana eikä
Mailana — hän oli nyt m i n ä .
— M a m m a , minä en pelkää!
Mutta hän pelkäsi hirvittävästi, pelkäsi kuolemaa.
242
SYDÄNMAALLA
Jos lienee Hartolan nimellä niihin aikoihin ollut v i l kasliikkeisempien seutujen asujainten korvissa erämainen kaiku, niin oli Nipulin metsäkulmalla hartolalaisten korvissa m e l k e i n maailmanlopun maine. K o r p i se
oli. Eihän sinne kulkenut maantietäkään. Ja sinne piti
Winterin perheen nyt muuttaa Hartolan kauniista p a p pilasta. K u n tämä perhe sitten viimeisillä rekikelillä
todella matkasi läpi k i r k o n k y l ä n Jääsjärveä kohden,
jonka yli talvisin ajettiin Nipulin sydänmaille, niin k a r tanoista, taloista ja torpista tultiin tienhaaroihin s a n o maan hyvästi. Ja hiukkasen itkettiinkin puolella ja t o i sella ja pistettiin lasten käteen tuokkosellinen m u n a v o i t a
tai rieska tai m u u m a k e a jäähyväisiksi. K a h d e n pitkän
kirkkoreen pohjalle sälytettynä nähtiin huppuliinoissaan
perhe lapsineen, piikoineen, koirineen, kissoineen, k i m p suineen ja kampsuineen, ja näiden k u o r m i e n edessä
uskolliset hevoset V a p p u ja Musti. Hautausmaan p o r tilla pysähdyttiin vähäksi aikaa. Rovasti Nils R u b e n
Bonsdorffin ja A d o l f Magnus Winterin haudat olivat heti
oikealla. K i r k o n tienristeyksessä tuli ensimmäisen reen
kannaksille Anni, Koskipään rouva, takaapäin halaillen
äitiä ja pieniä sisaruksiaan sekä taistellen k y y n e l i ä v a s taan. Eekun armoa tietystikään ei näkynyt, kun ajettiin
siitä ohitse, hän makasi aina pitkään. Siinä pauhasi
Jääsjärveen Koskipään j o k i , j o t a sittemmin koulussa
opetettiin sanomaan Tainion virraksi. A n n i ilmaisi p e l konsa h e i k k o j e n jäiden vuoksi ja seisoi silmiään p y y h kien rannalla, kun reet alkoivat retkensä pitkän viittatien keskitse. Kuitenkin oli hän muistanut käsistään
pudottaa pienten sisarustensa eteen käärön, j o n k a he
243
aavistivat sisältävän plättyjä ja vattuhilloa. Näitä l a p sia ei ero kirkon ja pappilan läheisyydestä vähääkään
surettanut. Uusia elämyksiä oli tulossa. Minähän olin
k ä y n y t Nipulissa, silloin Savelasta käsin, kun siellä oli
Kettulan häät. N ä m ä häät olivat olleet toisenlaiset kuin
A n n i n häät. Isä oli vihkinyt morsiusparin, morsiamella
oli ollut suuri hely kruunu. Hän oli kaunis ja nuori R o t talan tytär. Minä olin silloin ollut pikkunen tyttö.
Minun paras leninkini oli silloin se ruohonpäisestä kankaasta tehty, jossa oli tasku ja j o n k a olin saanut, kun se
kaunis punaruutuinen kummilahjakangas oli minulta
otettu, vaikka Riku-setä oli sanonut, että se oli minun.
T ä m ä ei ollut kaunis, mutta tämä pantiin Kettulan
häihin.
Minä olin n y t yhdentoista v u o d e n vanha. Tiedän j o ,
että on täytynyt ottaa velkaa, m i k ä on hirvittävä asia,
jotensakin yhtä vaarallinen kuin isorokkotilanne. Niinikään tiedän, että on jotakin mitä sanotaan »intressiksi»
eli koroiksi ja j o l l e i niitä v o i maksaa, niin pannaan v a n keuteen ja Nipuli otetaan pois.
Nipulin talo tehdään kahden torpan maille. M a r ' ei
o l e enää Mar' eikä Mailakaan. V a a n minä olen m i n ä .
Minun t ä y t y y nyt osata auttaa äitiä. T ä y t y y neuloa ja
pestä p y y k k i ä j a kitkeä j a leipoa j a . . . N e surevat
minun koulunkäyntiäni. A i v a n turhaan. V a i k k a m u m m u
ottaisi minut luokseen asumaan Helsinkiin, niin pitäähän
olla h y v i ä vaatteita ja kirjoja ja muutenkin koulurahaa.
Minä en halua mitään koulua, k o t o n a oppii mitä minä
tarvitsen . . .
Pieni M i n ä ajattelee unisena tällaisia asioita, heräten silloin kun ylimenosaarten rannassa reki uppoaa
sulaan, niin että äiti säikähtää v e d e n lainehtivan rekeen.
K u n ajetaan saarten yli, l y ö v ä t pajunkissat kasvoihin ja
elävät kissat pusseissaan päästävät pahan mourunnan.
Prisse t ä y t y y päästää juoksemaan. Mitähän A n n i n p a k e tissa o n ? Ääretöntä upottavaa viittatietä kestää saaren
takana niin pitkältä kuin v o i nähdä. Ei o l e yhtään taloa
tai torppaa, metsää vaan. Silloin kun mentiin Savelasta
käsin Kettulan häihin, kuljettiin maantietä. Oli V i i n a Heikki niminen torppa ja toinen oli Mannila. Täällä kasv o i niin tavattoman iso kuusi, ettei isompaa ja k o m e a m -
244
paa v o i nähdä. Sen alle ei koskaan satanut. Vanha reki
oli pantu sinne oksien alle ja se nähtiin siellä v u o s i kausia. Oli niin korkeita mäkiä, etteivät hevoset j a k saneet vetää vaunuja. Sahamäkeä oli kuitenkin m a a n tietä tehdessä alennettu, sen kahden puolen nähtiin
suuria punaisia kiviä. Isä sanoi, että se punainen oli
sammalta, mutta minusta se oli jotakin pelottavampaa.
Tuollaisten punaisten kivien sisällä saattoi olla vaikkapa
musta M ö r k ö . Taikka puna-pirunen. T ä m ä pirunen oli
vielä ilkeämpi ja se muistutti villakoiran kokoista
ludetta. Kukaties näitä pirusia juuri olikin lääpällään
noiden kivien päällä. Mahtoiko niitä olla Nipulissakin?
Mutta sinne oli täältä pitkä matka. Sahamäen alla seisotettiin vaunut — tämä kaikki oli muistoa kesäisestä
Nipulin-matkasta — ja hevoset päästettiin niitylle s y ö mään. Ihmisetkin ottivat esiin eväänsä. Oli munavoita.
Pieni Mar' muisti Fantin, j o k a oli sen ruman leningin
taskussa, otti sen käteensä ja silppusi sille heinää. Sillä
Fantti oli elefantti, pikkuruikkuinen puinen leikkikalu,
jonka hän oli saanut lahjaksi sinä jouluna, j o l l o i n hänet
uudenvuoden päivänä otettiin mukaan täti A m a n d a n
joulutanssiaisiin Jousaan. Fantti söi heinää. Fantti oli
ollut m u k a n a niissä joulutanssiaisissakin, sillä M a r ' ei
voinut jättää sitä kotiin, kun sen olisi tullut ikävä. Sillä
matkalla oli hänen täytynyt ottaa Fantti taskustaan
näyttääkseen sille miten kirkas kuunvalo oli. Brusin
kuuraisessa koivumetsässä olisi nähnyt vaikkapa lukea
kirjaa. Ja juuri siellä kulki posetiivinsoittaja raukka,
selässä painava soittokaappinsa. Hänet otettiin tieltä
rekeen kuskin viereen ja hänen suuri kaappinsa oli
hänen sylissään, siitä ei hän eronnut — eihän Mar'kaan
olisi eronnut Fantista. Hän oli silloin niin lapsellinen,
ja Fantti oli uusi. N y t oli Fantista kulunut kaikki maali.
Ei olisi pitänyt unohtaa sitä ulos sateeseen ja sitten
muutenkin unohtaa sitä . . .
Tulihan silloin kesällä kuitenkin vastaan muitakin
torppia. Raatar-Matissa päättyi maantie, sinne jätettiin
vaunut ja siellä oli vastassa » V a n h a K e t t u » , häätalon
isäntä. Äiti ja minä m e n i m m e pyytämään torpasta vettä
j u o d a k s e m m e . Torpan akka oli kuin noita, hänellä ei
ollut ensinkään hampaita ja hän p y y h k i särkkinsä hel245
maan kupin, j o l l a ojensi äidille saavista vettä. Äiti kiitti
eikä juonut. Vanha K e t t u otti lapsen olalleen ja sitten
astuttiin k o l m e n virstan matka Kettulaan. Tiellä ei
ollut yhtään asumusta, mutta metsässä kasvoi niin rehevää ruohoa, ettei m a m m a osannut kylläkseen kiittää niiden lehmien onnea, j o t k a täällä saivat käydä laitumella.
Niinpä nyt meidänkin l e h m ä m m e kesällä pääsisivät
näille laitumille. Ja varmaan olisi kukkasia ja marjoja
yhtä paljon kuin silloinkin.
Itse häätalossa tarjottiin marjoja ja muita herkkuja
suurista sankosista. Viulut soivat, saappaankorot iskivät, Savelan pieni M a r ' pääsi kieppumaan lattialla itse
morsiamen ohjaamana, ja v u o r o n p e r ä ä n kanniskelivat
häntä isot miehet olkapäillään katto-orsien tasalla. Unisena hän vihdoin k o k i kaiken humun, kunnes pääsi
sikeään uneen peräkamarissa, missä mynttiheinää ja
tervakukkaa oli pujotettu langalle toisesta seinästä toiseen ja haavanlehdet litistyivät askelten alla valkoiseksi
kuurattuun lattiaan.
Minun ensimmäinen Nipulin-matkani sekaantui näin
tähän uuteen Nipulin-matkaan, j o k a suoritettiin k e v ä t jäiden sulaessa. V e h k a l a h d e n rannassa h e v o n e n joutui
vatsaa m y ö t e n sulaan. N y t sitten jo oltiin samalla m a a n tiellä, mistä silloin kesällä oli ajettu. Raatar-Mattikin
oli entisellä paikallaan. Kuljettiin peltoja m y ö t e n , kun
kujat olivat täynnä lunta. Metsät punersivat k e v ä t punerrusta. Mäellä nousi savesta ja kanervista tehty
uusi rakennus, lautoja m y ö t e n astuttiin k y ö k k i i n . Tämä
nyt oli o l e v a uusi k o t i m m e .
A l k o i sitten elämä sydänmaan kylässä, mistä Hartolan
kirkolle oli kuusikolmatta virstaa ja Heinolaan kuusineljättä. Heinolan—Mikkelin vanhalle sotatielle arvioitiin uudesta talosta tulevan neljä virstaa vieläkin h u o n o m p a a tietä kuin Hartolaan päin. Mäntyharjun kirkko
oli kauempana ja rautatie tehtiin sinne m y ö h e m m i n .
Hartolaan saapui posti kerran viikossa, mutta koska olisi
ollut vaivaloista hakea se kuudenkolmatta virstan
päästä, järjestettiin Nipulin postilaukun jättäminen
Taulumäen taloon Heinolasta Mäntyharjuun menevässä
postihevosessa. Postin saapuminen kerran viikossa tänne
sydänmaan kylään oli suuri ja odotettu tapaus. Harvat
246
täällä olivat kirjoitustaitoisia. A i k a usein sattui, että
äidit tulivat Nipuliin pyytämään, että autettaisiin heitä
kirjoittamaan kirje maailmalla olevalle tyttärelle. K a n sakoulu — pitäjän ainoa — sijaitsi kirkolla asti, j o t e n
sinne tuskin oli Nipulista asiaa. K i e r t o k o u l u tuli kylään
kerran vuodessa k o l m e k s i viikoksi ja silloin ajettiin
jäykkäniskaisten lasten päähän oppia aamusta iltaan.
Me Nipulin kartanon lapset luonnollisesti k u u l u i m m e
siihen mitä eri-ikäisimpään oppilasjoukkoon, mikä K e t tulan kamarissa, penkeillä ja jakkaroilla istuen, veisasi
virsikanteleen säestyksellä ja opetteli tavaamaan tai
ulkoa lukemaan pyhiä käskysanoja, mitään näistä y m märtämättä. K u i n k a suloinen olikaan se nuori vaaleapalmikkoinen opettajatar, j o k a jaksoi kullekin jakaa
tietoa hänen tarpeensa mukaan. K u n hän toiseen n u r k kaan oli jättänyt pienimmät lapset etevimmän o p p i laansa Miinan avulla kuorossa opettelemaan aakkosia tai
tavaamaan, niin hänen toisessa nurkassa piti kuulostella
käskysanoja.
Miina oli kotitorppansa ainoa tytär,
vakaasti kasvatettu ja varsin nuoresta iästään h u o l i matta jo leimattu rikkaaksi perijättäreksi, j o n k a kasvua
erinäiset v a n h e m m a t seurasivat varttuvia poikiaan silmälläpitäen. Opettajattaren palmikot olivat niin suuret,
että ne seppeleinä peittivät k o k o takaraivon. K y l l ä hän
oli h y v ä ja kärsivällinen. Joskus tuntui siltä kuin hänen
olisi pitänyt purskahtaa itkemään, kun muutamalle
pojalle piti j o k a päivä sanoa sama asia, eikä se yhtään
auttanut. Illalla hän näytti h y v i n väsyneeltä. Mutta
virkistyi kuitenkin, kun laskevan auringon paistaessa
sisään pienistä ikkunoista laulettiin virsiä tai Siionin
Kanteleen lauluja. T ä m ä koulunkäynti oli Nipulin l a p sista äärettömän hauskaa. Oli aivan turhanaikaista
puhua Helsingin koulusta. Oliko se kolmensadan m a r kan vuosipalkka liian suuri s u m m a näin h y v ä l l e o p e t tajattarelle?
K ö y h i e n lasten vanhemmissa oli niitä,
jotka keskenään vakuuttivat näin olevan. V ä s y m y s täänkö opettajatar joitakin vuosia m y ö h e m m i n meni
naimisiin miehen kanssa, j o l l a » o l i ennestään niin m o n t a »
ja j o n k a naurettiin olevan oikea markkinaretku?
Nipulin torpparikansa muodosti ystävällisen, sopuisan
ja j o n k i n verran saamattoman yhteiskunnan, j o n k a h a r 247
maissa tuvissa lukuisat lapset kurissa ja Herran n u h teessa kasvatettiin sitä k o v a a tulevaa työtä varten, mitä
karu pohjoinen maaperä työntekijöiltään vaatii — tai
ainakin silloin vaati. Talon ja torppien väet kävivät
useasti toisissaan, olihan aina jotain asiaa. V e r o n m a k s u päivänä oli talossa valmistettu ateria ja toimituksen
päätyttyä seurusteltiin. Vanhat miehet kertoivat v a n hoja asioita, oli puhe sellaisestakin Mäntyharjun papista,
j o t a joskus täytyi hautaustilaisuudessa pidellä kiinni,
ettei kaatuisi, h y v ä t a a m u r y y p y t kun oli ottanut. Eekun
majorskalla oli makuukammarissaan ollut saavillinen
viinaa, j o t a hän avonaisesta ikkunastaan mittasi k i r k k o kansalle, kun se pyhäaamuisin viluissaan saapui v e n e i l lään pitkien matkojen takaa. Koskipään Alatalon Saana
ryökinä kysyi kerran Kettulalta: »Tulitko sinä tyhjin
käsin?» » E n » , vastasi Kettula, » o l i minulla rukkaset,
vaikka jäivät rekeen.» Mutta ryökinä oli tarkoittanut
tuomisia. Eihän hän mikään paha ollut, mutta kun ei
oikein osannut suomea, niin ei tahtonut saada asioitaan
ajetuksi. Eekun majuri kun kuoli, niin ruumis oli pantu
yläkertaan j o t a ei talvella lämmitetty, siksi kunnekkas
kirstu tulisi valmiiksi. Mutta kun se sitten tuli valmiiksi,
niin se olikin lyhkänen . . . Sitten seurasi sellaista j a t koa, j o k a oli liian k o l k k o a puhuttavaksi. Siellä ne kaikki
nyt ovat hautausmaassa m u u n kansan mukana.
Olisikohan Koukkujärvestä saanut rautaa, kun sinne
rannoille kokoontui aikalaisia harkkoja, j o t k a olivat kuin
ruostetta?
Olisi voinut saada raudasta nätit rahat.
Talon Musti-hevosesta puheltiin useaan otteeseen ja
aina samalla tavalla. Siinä se oli hevonen! K u n se tämän
ison soittokoneenkin pappilasta tänne toi, niin ei se
ottanut huoatakseen, vaikka monta kertaa houkuteltiin
seisahtumaan, että olisi saanut vähäsen irroittaa v a l jaita. Reikäleipää se otti ia Vehkalahdessa juotettiin,
mutta ei puhettakaan siitä, että T u i m a olisi pantu tilalle
vetämään kuormaa. Tuima sai vallan tyhjiltään kulkea
perässä. Kas, Mustilla mahtoi olla k o k e m u s siitä, että
kun on kuorman eteen pantu, niin pääsee siitä vasta k u n
on sen perille vetänyt. Mustin tavatonta intoa ja p a l v e levaisuutta käytettiinkin sitten joskus niin yli sen v o i mien, että se nuorella iällään »lapaantui».
248
Se se kyllä oli varmaa, ettei kukaan elänyt näillä p e l loillaan, j o s kaskenpoltto otettaisiin pois. Sellaistakin
oli puhuttu. Ja kivethän olivat pellossa tarpeelliset
siksi, että ne säilyttivät kosteuden.
Saattoihan ne
hyvästi kyntäessä kiertää. Nipulin rouvalla ei ollut
kokemusta näissä asioissa, ainoa mitä hän pelkäsi oli,
että metsät loppuisivat, kulokin kun j o k a kesä niin k a u heasti hävitti. Eihän n y t toki metsistä näillä main l o p pua tule, naurahtivat miehet. K y l l ä täällä lääniä on. Ja
siltä kyllä näyttikin, kun Nipulin mäeltä katseli y m p ä rilleen. Joka taholla oli metsää taivaanrantoja m y ö t e n ,
joitakin h a r v o j a harmaita asumuksia kaukana kaukaisuuksissa ja j o k i n ikkunaruutu, j o k a välähti n ä k y v i i n
toisista pitäjistä.
Pieniä, mutkittelevia polkuja pitkin kuljettiin näissä
metsissä yllätykseltä yllätykselle.
Mustanpuhuvasta
tiheiköstä, j o n k a alimmat kuusenoksat suojelevasti laahasivat maata peittääkseen turvattomien eläinten pesiä,
tultiin aurinkoisille kallionnyppylöille, minne käärmeet
keväisin k o k o o n t u i v a t sulamaan talviunestaan ja missä
m y ö h e m m i n paimenet seisoivat huhuilemassa k o k o o n
karjojaan. Nipulin alueeseen kuului kolmetoista järveä,
muutamat tosin vain pieniä, mutta syviä ja v a n h o j e n
kaatuneiden jättiläispetäjien runkojen risteilemiä. Jos
pani korvansa tiiviisti multaa vasten, saattoi kuulla,
miten maanalaiset v e d e t pisaroittain lirisivät yhteisiin
uomiin ja p y r k i v ä t järvestä järveen. Suuret mustanpuhuvat ahvenet liikuttelivat punaisia kitusiaan k u u mina kesäpäivinä lampien pimennoissa. Tuskinpa niiden rauhaa ulpukanlehtien alla mikään koskaan oli
uhannut.
Minne kalat joutuivat, kun ne tulivat oikein v a n hoiksi? K u o l i v a t k o ne ensinkään? Näkki otti ne k a l o j e n taivaaseen. Muutamista järvistä kulki v e n e e n l e v y i siä j o k i a toisesta toiseen ja villit orjanruusupensaat
kumartuivat katselemaan vaaleita kukkiaan vihreässä
vedessä. Täällä saattoi kohdata pelottavan suuren v a n han hauen, j o k a odotti viattoman saaliin kulkua m y ö t ä virtaan. Minnekkä nämä kaikki j o e t ja v e d e t p y r k i v ä t ?
Kaukaisiin meriin niillä oli halu, sinne suuriin m y r s kyihin. K ä v i h ä n toki täälläkin m y r s k y j ä . K u n ukkos-
249
Ilmakin nousi, niin m y r s k y ravisti latvoja niinkuin kanttori laiskan pojan pörröä ja taivutti runkoja. Ja kävi
sydäntä uuvuttava suhina. Yhtenäkin kesänä kun tuulispää nostatti heinäladot paikoiltaan ja survoi heinät
silpuksi, niin silloin ryski ja humisi niin, että pelko k y l m ä s i sekä ihmisiä että eläimiä. Lapset laskivat täällä
kesäviikkojen kulkua kasvien kukoistuksen mukaan.
Oli v u o k k o j e n , mustikankukkien, metsätähden, l a m paankielen, lehmänkielen, tervakukkien a i k a a . . . N e
kukkivat kaikki niin l y h y e n ajan ja tiesivät jokainen
lakastuessaan julistaa, että kesä kallistui pahalle p u o lelleen. K a n e r v a n punaillessa laajat kankaat vallitsi
luonnossa haikea hyvästijätön mieliala.
Nipulin pääportaiden eteen oli heti tehty k u k k a p y ö r y l ä ja täältä käsin seurattiin kaikkien niiden kukkien
kasvua, j o t k a kesästä kesään kylvettiin Winterin p e r h e e n pihamaalle. Siinä oli kehäkukkaa, betuniaa, resedaa, asteria, leukoijaa, o r v o k k i a . . . Jokaisen kukkasen
väriin, m u o t o o n ja tuoksuun oli s y v e n n y t t y ja sen eläm ä ä n otettiin osaa siitä hetkestä lähtien, j o l l o i n sen
ensimmäinen vihanta, nokassaan musta siemen, tuli
mullanpintaan, niihin hirmuisiin öihin asti, j o l l o i n taisteltiin hallaa vastaan. Huonekasvitkin olivat lakkaamattoman h e l l y y d e n ja h u o m i o n alaisina. Oli suuri
tapaus, kun Kristuksen ristinkukkaan tuli nuppuja, tai
agapantus tai iso valkoinen kallankukka avasi kalkkinsa. Jokaiseen pihanpiirin puuhun kehittyi ystävällinen suhde. K o i v u a ikkunan alla saattoi halata kuin
rakasta ihmistä. Sydäntä riipi, kun s y y s m y r s k y t raastoivat lehdet, ja avuttomina seisottiin rakennuksen seinämällä seuraamassa sitä paljaaksiriisumista, minkä
s y k s y suoritti. P y ö r r y t t ä v ä n ihanat olivat suuret p y r y ilmat, j o l l o i n tuuli kasasi peltoaukealle ihmeellisiä kiehkuraharjanteisia
lumivalleja. Joskus tuuli oli niin
v ä k e v ä , että saattoi heittäytyä sitä vastaan kuin tukeen
turvautuen. Teki mieli nauraa kilpaa tuulen vingunnan
kanssa. Ja eihän mikään estänyt tätä tekemästä. Y k s i n ä i s y y s oli täällä täydellinen.
T a l v e n suuri tapaus oli kylänluvut — eli kuten täällä
o l i tapana sanoa » l u v u t » . Niitä odotettiin joulusta l ä h tien ja vanhempien täytyi silloin kovistaa lapsiaan luke250
maan, sillä nurkkaa pidettiin häpeällisenä ojennuspaikkana, muista sensukuisista rankaisukeinoista p u h u m a t takaan. O u d o n vilkas m e n o vallitsi lukutilaisuuksissa
muuten niin hiljaisen lukupaikan ympärillä, hevoset kun
siellä ravistelivat tiukujaan ja miehet niitä hoitelivat,
milloin keskustellen asioistaan, milloin ajaen pois sikoja,
jotka pyrkivät k ä y m ä ä n hevosten kaurapussien k i m p puun.
Luettamisen jälkeen kokoontuivat kaukaisen
paikkakunnan vaivaiset, r a m m a t ja raajarikot heille
valmistetun penkin eteen vastaanottamaan Herran pyhää
ehtoollista. H y v i n heikot vanhukset näyttivät k o k o a v a n
kaiken k y k y n s ä vastaanottamaan papin kädestä h u u l tensa väliin kalkin reunaa ja rippileipää. Toiset olivat
tulleet tänne armoistuimen eteen syntitaakkansa tuntien
ja palavalla halulla päästä siitä. Suuri usko kuvastui
heidän kasvoillaan, eivätkä he näyttäneet k y s y v ä n ,
lähestyikö armo heitä p a r e m m i n juhlallisten k i r k o n h o l vien alla kuin täällä köyhässä sydänmaantorpan k a m marissa.
Kerran kesässä pidettiin Nipulissa ns. » m a a k i r k k o » .
Pappi ja lukkari saapuivat silloin pyhäaamuna ja j u m a lanpalvelus suoritettiin taivasalla, kuulijat n u r m i k o l l e
leiriytyneinä. Siinä istuivat kukkien keskellä äidit l a p sineen ja miehet ja nuori kansa reunemmalla. V ä k e ä tuli
paljon ja kaukaakin. Jokin erikoinen salaperäinen tenho
oli näissä tilaisuuksissa, ihmiset vaistosivat Kristuksen
saarnojen syntyneen tämäntapaisissa ympäristöissä. Hän
tuskin oli puheitansa valmistanut, mutta kun isoovat ja
janoovat ihmiset piirittivät hänet, niin hän asettui v u o relle tai seisoi nurmikolla ja siinä hän yhtaikaa ihmisenä
ja Jumalana vaistosi heidän t a r p e e n s a . . . Ja haltioituneella voimalla vuotivat vertaukset ja ojennukset heidän
sieluihinsa, murtaen syylliset omattunnot. Mahtoikohan
veisuu liittyä Kristuksen saarnatilaisuuksiin? Teki mieli
uskoa — ja niin sydänmaan vanhat kristityt uskoivatkin
— että ne samat virret, joita täällä Nipulin nurmikolla
veisattiin, tulivat suoraan sieltä Genetsaretin j ä r v e n
rannoilta vuosituhansien takaa.
Virret osattiin ulkoa, v a i k k a virsikirjakin oli mukana,
kauniisti käärittynä isoon pellavaiseen liinaan. Täällä
ei yleensä käsitelty muita kirjoja kuin Raamattua, virsi251
kirjaa ja katkismusta. Sanomalehtiä ei tullut kenellekään. Maallista kirjallisuutta pidettiin syntisenä.
S y k s y n o m a a laatuaan suuren tapahtuman m u o d o s tivat Heinolan markkinat. Niitä odotettiin k o k o vuosi,
niillä m y y t i i n kaikki mitä oli onnistuttu säästämään ja
niiltä ostettiin k o k o v u o d e n tarpeet. Mikä kynnelle
kykeni, se matkasi Heinolan markkinoille. Itse m a r k kinapäivänä — lokakuun toisena — Nipulin k y l ä k u n nassa tuskin olisi v o i t u kodeista tavata muita kuin lapsia
ja vanhuksia. Mustalaisetkin olivat markkinoilla, niinm u o d o i n uskalsivat v a n h e m m a t jättää lukitsemattomat
kotinsa Herran huomaan. Lukkojahan täällä tuskin
käytettiin. Kihlaparit liikkuivat vakaina m y y m ä l ä k o j u j e n ympärillä, ostettiin m y ö s kotiin tuliaisiksi orehtia ja
vesirinkelejä, savikukot kirkuivat, hevoslassilta kuului
ihmisten huutoja ja hevosten hirnuntaa. M y ö s k i n avuttomat nautaeläimet ammuivat tietymättömiä kohtaloltaan kysyen.
Eikähän kunnon renkimiehetkään aina
jaksaneet niin ankarina seisoa kiusauksia vastaan kuin
olisi pitänyt kaupungin houkutusten keskeen joutuessa.
Jussilla oli taskussa k o k o v u o d e n palkka ja sillä piti
saada palttoo ja villapaita ja h y v ä t rukkaset ja vielä
äidille naula kahvia ja sitten vielä muutakin. Mutta tuli
sellainen vieras mies, mikä lie ollut, ja rupesi hieromaan
kellonvaihto-kauppaa. Ja tarjosi pullostaankin. M e n tiin hotelliin, tehtiin tuttavuutta toistenkin miesten
kanssa. Tuli tappelu, Jussikin löi omalla puukollaan
j o u k k o o n , kaikki m e n i äkisti ja ikäänkuin olisi oltu
huojuvassa veneessä. Hän oli verissä, kun häntä tietämättömässä paikassa ravisteltiin hereille ja kuulusteltiin. Ei hän paljon muistanut, mutta kätensä hän y h t äkkiä muisti pistää povitaskuun ja sieltä oli kello
poissa. Ja rahat olivat, nekin, niin pennilleen poikessa,
ettei ruoka-ateriaa enää saanut. Näin tuli markkinoilla
pettymyksiä, j o s tuli kihlasilkkejä ja sormuksiakin.
Markkinoiden päätyttyä liikehtelivät mustalaiset naisineen, lapsineen, sianporsaineen ja surkeine hevosineen
pitkin kyliä. Nipulin lasten kanssa syntyi aina se sama
keskustelu, j o k a päättyi siihen, että » m e ollaan Kainin
sukua, ei me saada tehdä t y ö t ä » . M y ö s k i n kiertävät
»veisujen»
tekijät liikkuivat markkinoiden aikaan.
252
Samoilla Heinolan portailla, joilla Vänrikin markkinamuisto-runo kerran laulettiin, esitettiin m y ö h e m m i n
paljon vaatimattomampia lauluja. Toiskätinen A a t a m
Honkanen, tunnetuin vuosisadan lopun paikkakunnallisista runontekijöistä, lauloi myrkyllisessä äänensävyssä
tunnettujen henkilöiden kommelluksista. Eräät H a r t o lan isäntämiehet olivat tappaneet koiran ja siitä kantaneet suden tapporahat. Tästä riitti aihetta k u u t e e n k y m meneen värssyyn, mutta niissä esiintyikin sitten paljon
kansaa, tähän tapaan:
Ranuat-lukkar tunnustuksen
antoi, väärän tootistuksen:
tunnusti sen suteksi,
metsän pilapiskiksi.
K o i v e t , korvat koirasta
on saanut K o r p e l a .
Sutennahan piskistä
on saanut Hietala.
Sankarimuistot liittyivät vuosisadan alkuun. V u o s i sadan l o p p u antoi aihetta alempitasoisiin veisuihin.
Laukkuryssien käynnit toivat eloisia läikkiä päivien
kulkuun. » R y y s y m i e h e t » kuljettivatkin saviastioita aina
Muolaasta asti. Tuttu posetiivinsoittajakin tuli — tuli
sen pitkän matkan, kantaen selässään painavaa soittokaappiaan. Mutta häntä pidettiinkin sitten hyvänä. K u n
hän n y t ensi kertaa täällä sydänmaalla laulatti k a a p piaan, k o k o o n t u i kansaa lähitorpista. Lapset säikähtivät
alussa, mutta ihastuivat sitten niin, että tulivat äidiltä
pyytämään viittä penniä, jotta saisivat viedä sen posetiiviukon linnulle. Lintu oli pienessä häkissään mukana.
Mitenkä se olikaan saatu säilymään kylmässä!
Yksitoikkoisuus täällä sydänmailla oli kuvaamaton.
Kului kuukausia ilman että ketään kuului ulkoapäin.
Jokaisen kerjäläisen saapuminen toi vaihtelua. Ja n i i tähän n y t k y l l ä kävi, varsinkin kevätpuoleen.
Oli
sydäntäsärkevää katsella pientä poikaa tai tyttöä, j o k a
yksinään, harmaa pussi selässä, läksi vaeltamaan pitkiä
kylän välejä. Mitenkä he säilyivät susilta, joista näillä
253
main ei ollut puutetta? Eikä ollut v ä h e m m ä n surullista
katsella kokonaista perhettä, j o k a kelkassa veti pieniä
lapsiaan. Nämä perheet tulivat pohjoisesta, missä oli
k ä y n y t halla. K ö y h ä ä oli täälläkin. K o k o sydänmaa,
hautautuneena lumiin, nukkui karhun unta. Karja kitui
pimeissä navetoissa. Heiniä oli luonnonniityistä koottu
minkä oli voitu, mutta ei ollut harvinaista, että pitkistyvien keväiden kestäessä karja »nostettiin». Se m e r kitsi sitä, etteivät heikot eläimet ilman apua päässeet
p y s t y y n . Oli vielä lumitäpliä, kun ne täytyi päästää
metsään puolanvarsien ja kuloheinän varaan. Heinänviljelyksestä ei kukaan Nipulissa ollut kuullut puhuttavan. Ja kun talo ensi kerran pani peltonsa heinälle, laskettiin liikkeelle hyväntahtoinen pilapuhe: nyt herrasväet rupeavat syömään heiniä. Tämä pilapuhe koski
m y ö s k i n sellaisia vihanneksia kuin porkkanat ja punajuuret.
Hiljaisuutta kuunteleva ja luonnon p o v e l l a kasvava
ihminen tunsi tarkkaan taivaan merkit ja tiesi millainen
ilma h u o m e n n a tulee. Auringosta, kuusta ja tähdistä
hän arvasi v u o r o k a u d e n kulun. K u k k o lauloi hänelle
aamun — kelloja oli harvassa paikassa. K u n illalla
todettiin: »itä on auki», tiesi se, että h u o m e n n a on kaunista. K u n todettiin: » j ä r v i on j u o v i l l a » , tiesi se h u o mispäiväksi sadetta, v a i k k a aurinko olisi omapäisesti
laskenut miten kirkkaana tahansa. Jos Maarianpäivän
aikana katot olivat lumesta vapaat, voitiin odotta s u o tuisaa kevättä. »Eerikki evästä anoo — Urbanus uikuttaa», tämä vanha sanontatapa vaati näille allakan päiville vielä kolean ilmansään. Sensijaan seurasi sarja
suviöitä, j o i n a ei ollut lupa pakastaa, mikäli kesä olisi
toivotun laatuinen. K o k o vuosi oli täynnä äänettömiä
m e r k k e j ä ja tiedonantoja. Ääneti me kaikki tarkkail i m m e niitä.
Kevättä odotettiin niinkuin sitä voidaan odottaa vain
köyhällä seudulla, missä eletään luonnon armoilla. T a i katemput, j o t k a liittyivät karjan ulospäästöpäiviin ja
muihinkin merkittäviin tilanteihin, suoritettiin nekin,
vaikka osittain puolileikillä. Paimenet »huijasivat» kukin
omalla nuotillaan, enimmäkseen huvikseen, mutta m y ö s
kootakseen karjaa yhteen. Vaan saattoi se tapahtua
254
myöskin vaaran aikaan. K y l l ä se R a i t t i - S o p p o a a m u kasteisella kalliolla päästi kurkustaan sellaisen lirittelyn,,
että sitä seisahtui kuuntelemaan jokainen, ken k u u l u misen piirissä sattui olemaan. Sillä tämän pienen, k u i van, harmaan naisen rinnassa oli sellainen pelitoosa, että
satakielen olisi sopinut k ä y d ä sitä kateeksi. S o p p o —
eli Sohvi hän tietysti kirkonkirjoissa oli — riihaantui
ajoittain niin hulluksi, että hänet täytyi panna telkien
taakse, eikä se suinkaan aina tapahtunut armeliaasti
niinkuin S o p o n sairas sielu olisi vaatinut. Hänellä o l i
isätön poika, j o k a luritteli paimenena jossakin toisessa
pitäjässä, eväänään reikäleipä ja siinä voisilmä, n i i n kuin hänen äidilläänkin. Sanottiin S o p o l l a olleen m o n takin miestä — millä tämä k ö y h ä kääkkä oli ne l u m o n nut, sen lienevät tietäneet ne, joihin S o p p o oli kiinnittänyt tummat noidansilmänsä. Niillä samoilla silmillä
hän katsoi tauteja lehmille, j o i d e n omistajat suututtivat
hänet. Linnut saattoivat kuunnella häntä opikseen, n a u roivat kylän kestiakat, mutta he puolestaan kyllä p y s y t telivät hänestä virstan-parin päässä — niin oli r i v o
suustaan R a i t t i - S o p p o . Nipulin vähäinen tytär vei k e r ran Sohville tuoreen vehnäpilpun, kun hän h y v i n m ä r känä ja viluisena tuli illansuussa kotiin karjan kanssa.
Sohvi otti makean käteensä, h y m y i l i ja sanoi hiljaa:
»Säästän pojalle.» Ja pisti piipun taskuunsa. Tyttönen
juoksi nopeasti hakemaan toisen piipun S o h v i l l e itselleen, mutta n y t päästi tämä paimen-äiti o u d o n naurun,
työnsi toisenkin vehnäpilpun taskuunsa ja kuopaisi l a p sen hiuksia kylmällä sinipunaisella kädellään. K u i n k a
S o p p o saattoi yhtäkkiä k ä y d ä noin l u m o a v a n kauniiksi?
Rakastiko hän sitä poikaansa noin kovasti?
K u i n k a paljon h y v i ä ja miellyttäviä ihmisiä olikaan
täällä sydänmaalla! Ensinnäkin » V a n h a K e t t u » , K e t t u lan torpan vanha-isäntä, j o k a poikansa häissä kerran oli
olallaan kanniskellut minua, Savelan pientä Mar'tyttöstä.
Hän oli iso, k o m e a mies j o n k a leukaa y m p ä r ö i kranssi
ja j o n k a silmiin helposti tuli kyyneliä, kun ystävällisessä mielessä puhuttiin hänen perheestään. Kettulan
tuvassa kasvoi ja alati lisääntyi lukuisa lapsijoukko ja
hellyys ja sopu liitti sekä vanhusten että nuorten p e r heet lujaksi kokonaisuudeksi. Kettulan vanha emäntä
255
oli aikakautensa hurskaita ihmisiä, valoisa ja auttavainen ihminen. Olisikohan hän voinut olla herttaisempi
j o s hänellä olisi ollut silkkiset vaatteet ja kultainen
kaulakääty? Ja olisiko hän voinut olla onnellisempi linnan rouvana kuin nyt, jokeltaessaan lapsenlapsilleen ja
paistaessaan erinomaisia lehikäisiään suurelle perheelleen? Hän sai j o n k i n aikaa m y ö h e m m i n h y v i n vaikean
tudin: vatsakoiskan. Me Nipulin talon lapset k ä v i m m e
ahkerasti hänen tuskanvuoteensa ääressä veisaamassa
virsiä hänen lohdutuksekseen ja kun sitten tämä kärsivällinen kärsijätär kuoli, tuli V a n h a - K e t t u pyytämään,
että saisi lainata Mustin viemään vaimoaan hautaan —
Kettulassa ei ollut mustaa hevosta ja muutenkin Musti
oli mainittava h e v o n e n täälläpäin. K o k o k y l ä itki v a i najaa ja totesi hänen, j o s kenenkä, päässeen Herransa
iloon. Hautauspyhä-aamuna seisoin Koskipään i k k u nassa odottamassa Nipulista tulevaa saattoa. Se pysähtyi Koskipään portin kohdalle, siinä veisattiin virsi,
minä pääsin surevan V a n h a n - K e t u n vierelle rekeen ja
käsikädessä hänen kanssaan astuin arkun jäljessä sisään
hautausmaan portista. K u o l e m a tuli tällä kertaa vapauttajana. K y l m ä s s ä aamussa sen läsnäolo oli k y l m e m p i
kuin jää, ja hirvittävän juhlallinen. K a i k k i haudat oli
talvi peittänyt lumellaan, niin m y ö s isäni ja äidinisäni
haudat.
Erään torpan m u o r i a pelättiin hänen pahojen silmiensä
vuoksi, joilla hän katseli tauteja sekä ihmisille että eläimille. Mutta hän m y ö s k i n paransi tauteja: lehmällekin
kun hän määrätyissä tilanteissa pisti kurkkuun elävän
sammakon, niin k y l l ä siitä h y v ä tuli. Entäs sitten Ieva,
roteva, alati hyväntuulinen kestivaimo, j o l l a hänelläkin
oli p o i k a — n y t jo iso mies, j o l l e ei enää k ä y n y t lähettäminen vehnäpilppuja, vaan j o k a sensijaan olisi saanut
k e l p o äidilleen lähettää j o n k i n kahvinaulan, mitä hän
ei milloinkaan tehnyt. Ievan elämänvaatimukset olivat
ylenpalttisen vähäiset. Hän ei kaivannut mitään v u o detta, hän kääräisi illalla vaatteensa m y t t y y n päänsä
alle, oikaisi tuvan penkille — sängystä olisi ollut vain
vastusta — ja oli heti unessa. Ja tästä tiiviistä unesta
hän määrätyllä hetkellä, eli juuri silloin kun k u k k o t o i sen kerran lauloi — ensimmäistä kiekaisua hän vielä ei
256
kuullut — heräsi siivoamaan tupaa. Ieva ei ollut k o s kaan sairastanut eikä hän kallistanut k o r v a a kenenkään
sairasvalituksille. Hänen tuohikopassaan seinällä olivat
virsikirja ja katkismus, ikkunalla nähtiin palsamiinin
vierellä hänen kahvikuppinsa, j o k a oli paikattu t u o h e n tervalla. Meidän, lasten, mielestä oli tämä aina t e e v a din varaan k u m o l l e e n kaadettu kahvikuppi erinomaisen
kaunis. Mustanväriset tornit ja sillat kohosivat sekä
kupin että teevadin valkoisesta pinnasta, j o t a kahdessa
kohdassa leikkasi tuohentervapaikkaus. Ieva oli j u h lallisen näköinen kun hän, toisessa kädessään pidellen
kuppia ja toisella, sormiensa varassa halliten lautasta,
hörppäsi kahvia. Tämän toimituksen jälkeen hän kaasi
kupin takaisin teevadille ja asetti kuppiparin ikkunalle
palsamiinin viereen. Jouluksi ja juhannukseksi k u p p i pari pestiin. »Jos niitä koreita torneja ja siltoja rupeaa
alvariinsa kalttaamaan ja katselemaan, niin silmä v i e
osan ja käsi v i e toisen — mitäs sitten katselet», sanoi
Ieva. Nipulin r o u v a lakkasikin tästä asiasta puhumasta.
Ievalla oli kontissa vinnillä kuolinvaatteet, vaalea sinipilkullinen karttuunipuku, j o t a ei hän raaskinut panna
kirkkoonkaan. Ei olisi Ieva osannut pyhänäkään olla
vailla työtä, hän oli siihen niin oppinut. Hänen h e l l y y dentarpeensa etsi ja sai t y y d y t y k s e n valkoisesta kissasta,
Niilistä, mikä kerran oli joutumaisillaan hirveän k u o l e man uhriksi, sen kun oli tapana talvella maata tuvan
leivinuunissa. Niili pelastettiin v i i m e hetkessä. Ja kukas
kerran pelasti v o u d i n lapsen, j o k a putosi kaivoon, j o l l e i
Ieva. Hän iski paljaat v ä k e v ä t jalkansa sammaltuneisiin kaivonarkun alakiviin ja, pitäen toisella kädellään
kiinni kannesta, sieppasi särkistä kiinni parkuvaa poikaa.
Siinähän se märkä rääpiläs sitten oli keskellä saunakukkamätästä. P o j a n äidin oli tapana sydämensä h e l l y y dessä puhutella lasta sellaisilla lempinimillä kuin »karvasilmä, räkänoukka, pipana», mutta nyt ottaessaan kirkuvan lapsen kainaloonsa, hän sanoi: » V a i sinä s a m m a koksi k a i v o o n — heitänkin sinut sinne takaisin! Onkos
äites opettanut sinua kaivokannelle kipuamaan — vai?
Otetaanpa tästä avuksi K o i v u n i e m e n herraa . . . » Mutta
lyödessään lasta hän vuodatti kyyneliä. Ieva oli kerran
kirkkomatkalla Sahamäessä kohdannut suden ja kuvasi
17 — Talvio, Kootut teokset X I I I
257
tapausta hyväntuulisesti näin: »Ol' se aika iso mollikka
tupsaht' tielle ja lotkaht' mehtään.» Ja mahtavilla suonikkailla käsillään hän k u v i o i suden liikkeitä. Ievalla
ei ollut yhtään vihamiestä, ainoastaan ystäviä, niin
maan päällä kuin varmaan tuli olemaan taivaassakin.
M o n e t v u o d e t p y s y i paikallaan Nipulin rouvalla k u koistava ja taitava A n n a - M a r ' , jakaen hienotunteisesti
perheen kanssa sen ilot ja surut. Saattoipa tapahtua
että hän joitakin v i i k k o j a ennen pelättyä koronmaksupäivää k y s y i rouvaltaan, j o k o ne korkorahat olivat
koossa. Ja voisihan hänkin antaa omistaan, saisihan hän
ne sitten takaisin! A n n a - M a r ' kutoi kauniit p u m p u l i kankaat k o k o perheelle ja sai samasta itselleenkin.
Puhuttiin tämän korean tytön olevan kartanonherrojen
lapsia. Eikö hänen rippikouluikäinen poikansa ollutkin
kuin ilmetty Kustaa-patruuna!
Pientä Taavaa sanottiin » k y l ä n luudaksi». Hän ei
voinut p y s y ä paikallaan, kylä oli hänen virkistyksensä
ja vetäjänsä. Hänen piti saada avata vieraita ovia, sanoa
» p ä i v ä ä » , kurkistaa takapihoille, navettoihin, muuripatoihin ja aittoihin. Hänen piti saada kuulijoiden läsnä
ollessa hihittää o m i l l e sukkeluuksilleen. Pieni riiteleminen turhista asioista virkisti Taavaa erikoisesti —
tavallisesti ei hän muistanutkaan minkätähden oli antanut naapurin miniä-emännälle suut-silmät täyteen. M a keampi kuin hunaja ja mesileipä oli Taavalle viimeinen
sana. Sen hän otti vaikka itse kuvernööriltä. Taavan
kirkkaat silmät — hänen rehellisen mielensä peili —
kävivät näiden kahakkain aikana samean sinipunaisiksi
ja kesti monta päivää ennenkuin hän kiihtymyksestään
tuli entiselleen. Missään paikassa ei hän ollut kahta
j o u l u a tai juhannusta, v a i k k a hänen oli k o v i n ikävä
erota siitä karjasta, j o t a hän oli hoitanut. Lehmät pääsevät taivaaseen. Niille on valmistettu o m a taivas, mistä
ei koskaan l o p u viheriäinen laidun. Näitä asioita p o h dittiin monina iltoina tuvassa pystyvalkean ääressä.
Liena tuli vuosien väliajan jälkeen taas kestiksi entiselle rouvalleen.
Hän oli riitaantunut sukulaistensa
kanssa, j o t k a olivat pitäneet häntä huonosti, vaikka hän
oli luvannut antaa heille kirkkovakkansa kaikkine lii—
noineen ja muunkin omaisuutensa perinnöksi. Sisaren258
poika oli kaiken lisäksi vielä tuonut torppaan ilkeän
miniän, j o k a olisi tahtonut jo Lienan eläessä käyttää
hänen liinojaan. Kerrankin hän oli o m i n lupinsa ottanut
Lienan vakasta k i r k k o o n sinikukallisen silkin ja ajaessaan kirkonkylän läpi päästänyt hetaleet k ä r r y n p y ö r i e n
väliin. Ja vielä valehdellut, että silkki oli hänen omansa.
Silloin Liena suuttui ja läksi. Hänelle olivat nämä v a k kaliinat likeisemmät kuin mikään m u u . Hänen s y d ä mensä ei ollut kiintynyt kissaan, koiraan tai ihmiseen.
Mutta sensijaan näihin monikukanvärisiin silkkikankaihin, j o t k a väläyttivät hänelle omalaatuisen maailmansa.
Meille, Nipulin lapsille, oli Lienan ja hänen k i r k k o v a k kansa paluu suuri voitto.
Hyviksi l e i k k i t o v e r e i k s e m m e tulivat naapuritorppien
lapset. Oltiin piilosilla, pallosilla, polttosilla. Sukulaiset
Helsingistä eivät päässeet tänne yhtä helposti kuin k i r konkylään. Mutta j o k a päivä puhkesi uusia kukkia ja
vanhoja lakastui. Uusia linnunpoikasia ilmestyi p i h a maalle. Oraspelloille kehittyi tähkäpäitä. Milloin pelättiin, että halla veisi ne, milloin seurattiin toivotun sateen
merkkejä tuulen suunnasta ja auringonlaskusta. H e i nänkorjuun aikana oli jännittävä kiire. Päivät olivat
täynnä tällaista toimintaa ja huomiontekoa. Joitakin
kertoja kesällä lähetti A n n i Koskipäästä meitä noutamaan. Mutta me lapset o l i m m e niin juurtuneet s y d ä n maan kotiimme, ettemme olisi halunneet lähteä m i n nekään.
Koskipäässä oli kuin kuninkaan linnassa. A n n i , yllään
kauniit vaatteet, tuli aina jo portailla vastaan. Hänen
kiiltävien solkikenkiensä k o r o t kopisivat omassa nopeassa
tahdissaan porraspalkkeihin ja häntä y m p ä r ö i suloisten
hajuvesien tuoksu. Häneen oli tullut j o k i n uusi outo
viehätys sitten kun hän oli k ä y n y t ulkomaanmatkalla
ja nähnyt Reinin rannat ja Mozartin syntymäkaupungin.
Hän soitti uusia pianokappaleita ja lauloi uusia lauluja.
Suurissa huoneissa oli tauluja ja peilejä, vasta laajennettua puutarhaa hoiteli mies, j o k a ei puhunut s u o mea ja j o k a aamuisin toi monenlaisia tuntemattomiakin
kukkasia maljakkoihin. Kiiltävän mustat hevoset ajoivat portaiden eteen nelipyöräiset keinuvat rattaat ja niin
lähdettiin
katsomaan
viljelyksiä
kartanon
laajoilla
259
alueilla. T u m m a n j o e n rannalla taas odotti valkoinen
v e n e viedäkseen meitä v e d e n yli vanhaan petäjikköön,
m i n n e oli rakennettu vilpoinen oleskelumaja helteisiä
kesäpäiviä varten.
Minkätähden minä täältä kipeästi ikävöin kotiin
sydänmaalle?
Pelkäsinkö vainajia, j o t k a kuuluivat
ilmestyvän silloin tällöin, j o p a päivälläkin? Turvanani
olivat Andersenin sadut punaisen vierashuoneen h y l lyllä. Niitä luin kun A n n i ja Carl aamuisin nukkuivat
pitkään.
A i k a usein tapahtui, että j o k u alustalaisista tai kartanon lukuisasta palvelusväestä sairastui. Ja silloin varustettiin sankakoppaan sekä lääkkeitä että monenlaista
ruokaa ja lähdettiin sairaan luo. A n n i oli näillä sairaskäynneillä sydämellinen ja n ö y r ä — y l p e ä kartanonr o u v a oli h ä i p y n y t kauas ja me kunnostimme sairaan
vuodetta ja o t i m m e hiljaisen levollisesti selvää hänen
oloistaan, lieventäen tilannetta minkä vain v o i m m e .
Kartanon pihapiirin takana oli suuri määrä suurempaa
ja pienempää rakennusta, missä voudit, rengit ja m u o n a miehet perheineen asuivat. Täällä oli m y ö s Koskipään
kuuluisa torpparitupa — iso k o l k k o rakennus, missä laudasta tehdyillä lavitsoilla pitkin seinävieriä olkikuvot
tarjosivat lepoa pitkän päivätyön jälkeen torpparien
rengeille. Täällä oli kaikki harmaata, tylyä, masentavaa. Täältä käsin oli näillä työntekijöillä yllin kyllin
tilaisuutta verrata o m a a elämänkulkuaan siihen, jota
vietettiin kauniissa vanhassa päärakennuksessa. Ja näin
o l i ollut vuosisatoja.
V a i k k a menenkin nyt luvattoman kauas tulevaisuuteen, haluaisin kuitenkin tässä yhteydessä mainita, että
k u n Koskipään pihapiiri v u o s i k y m m e n i ä m y ö h e m m i n
omistettiin muistojen pyhäköksi, museoksi, ja tässä t o r p parituvassa ollut isokokoinen, kulunut p ö y t ä kannettiin
sisään kartanon pääovesta ja sijoitettiin sen historiallisten nähtävyyksien j o u k k o o n , laaja paikkakunta mykistyi
hämmästyksestä, sitten kysyäkseen, o n k o mahdollista,
että torpparipöytä on tuotu päärakennukseen. M y ö s k i n
tuli erinäisiä ihmisiä o m i n silmin näkemään, oliko
puheessa perää. Eräskin vanha mies sanoi minulle, kun
260
seisoimme tuon k o l k o n p ö y d ä n luona: » T ä m ä n ääressä on
lausuttu m o n t a kirousta.»
Me Nipulin lapset l ä h d i m m e m i e l e l l ä m m e — käsittämättömistä syistä kyllä, sillä meitä pidettiin sekä kesäettä talvikäynneillämme Koskipäässä erinomaisen h y vänä — kotiin s y d ä n m a a l l e m m e . Tutulla k a h d e n k y m menenkuuden virstan taipaleella vallitsi jo kotoinen h i l jaisuus ja yksinäisyys. A n i h a r v o i n tuli j o k u vastaan.
Talvisin oli tämä nälkävuosina rakennettu maantie
auraamaton. J o k u harva asumus ilmestyi näkyviin,
muuten oli metsää, metsää, metsää. Utelias närhi lensi
tien poikki, jänis loikkasi levollisesti pensaikkoon.
Kuinka olikaan tuttu ja kotoinen tämä hiljainen tie.
Sydänmaan yksinäisyys avautui vastaan kuin h y v ä n
ihmisen syli.
Nipulin rouva, meidän äitimme, ei ollut koskaan k u u lunut puheliaisiin seuraihmisiin. Eikä hän koskaan ollut
meille, lapsilleen, kertonut o m i a asioitaan. N y t hän tuntui käyneen entistä vaiteliaammaksi. Varmaan ero v a n hasta pappilasta, missä hän oli viettänyt lapsuutensa,
avioliittonsa ensi v u o d e t ja sitten seurakunnan e n s i m mäisen sielunpaimenen emäntänä muutaman v u o d e n ,
painoi häntä. Käytännölliset huolet, j o t k a meidän
isämme aina oli hoitanut, kukkuroivat hänen taakkansa.
Ja nyt meillä oli velka!
Tämä v e l k a hallitsi suurena osana vuotta k o k o taloa.
Se oli M o l o k , j o k a vuodessa vaati kitaansa yksituhat ja
seitsemänsataa kultamarkkaa. Helmikuun 17. p:ksi piti
pedon saada ateriansa. Sydänmaalla, missä ansaitsemisen mahdollisuudet olivat miltei olemattomia, täytyi
kaiken vuotta koota tätä summaa. Säästäväisyys oli
tässä varmin keino. T ä y t y i kieltäytyä kaikesta, mikä oli
maksettava rahalla ja luovuttava kaikesta, millä saattoi
saada rahaa.
Nipulin vastaperustetun talon lasten kouluttaminen
kävi näin ollen todella vaikeaksi. Minusta ensi sijassa oli
k y s y m y s . Jospa vanhat ihmiset vain olisivat rauhoittuneet ja antaneet minun olla. K u n tekisin työtä täällä,
niin varmaan täältä m y ö s saisin leipäni. Mitään seuraa
tai huvituksia en kysyisi. Täällä oli minulla flyygeli ja
261
metsä ja ystävät. Ja kirjojakin oli. Ä i d i n hyllyllä saattoi lukea Schillerin, Kleistin, Körnerin, Dickensin, Shakespearen, Runebergin ja Topeliuksen nimet. Näissä
paksuissa kirjoissa oli lukemista ja oppimista k o k o
iäksi. Kuitenkin vanhempi sisareni nyt väellä ja v o i malla, kauniista kesästä huolimatta, ajoi päähäni kaikkea, mitä hän Jyväskylän koulussa oli oppinut. Ja v a n hin veljeni, j o k a j o n k i n koulussa itseään kohdanneen
v ä ä r y y d e n vuoksi oli kaikista vanhempiensa kielloista
huolimatta lähtenyt koulusta ja ruvennut merimieheksi,
opetti minulle matematiikkaa j o n k i n merikoulun vaikean oppikirjan mukaan. K o k o tämä opetus muodostui
kärsimykseksi, sillä mitään en y m m ä r t ä n y t siitä mitä
minulle opetettiin. Tiesin vain, että vihasin numeroja.
Ne olivat minulle vastenmieliset silloinkin kun näin ne
kirkon virsitauluissa. Pitikö ihmistä tosiaan näin kauheasti kiusata? Sydänmaan loputtomat metsät, ne kaukaiset vapaat ja asumattomat taivaanrannat, j o t k a y m p ä röivät Nipulin mäkeä, ystävällinen torppariseutu —
tämä kaikki oli lumonnut minut enkä minä muuta toiv o n u t kuin saada elää samaa elämää sydänmaan ja sen
kansan mukana. A n n i oli naimisissa Koskipäässä, Ruususisarta, j o k a täällä tunsi olevansa vailla juuria ja tehtäviä, veti Helsinkiin — hänen kaupunkikaipuussaan
minä ensi kerran opin aavistamaan ristiriidan maaseudun ja kaupungin välillä.
Maila Winterin kouluttaminen oli nyt sekä perheen
varattomuuden että hänen o m a n haluttomuutensa vuoksi
kuolleessa pisteessä.
Silloin lausui sanansa suvun
m u m m u , A u g u s t a Isabella Bonsdorff, j o k a yritettyään
monella eri taholla ja tavalla \ i e d ä eteenpäin suurta
perhettään, nyt m o n e n m u u n papinlesken lailla piti
täysihoitolaa Helsingissä. Hän katsoi, että tuollainen
pieni tyttö mahtuisi hänen sohvalleen nukkumaan ja
aina voisi lukea läksynsä jossakin nurkassa. Mitä tällainen
haluttomuus
oikeastaan
oli merkitsevinään?
K a i k k i Winterin lapset olivat mielellään menneet k o u luun ja hyvästi edistyneetkin. Olihan tämä Mailakin
helposti oppinut lukemaan. Olisipa ollut häpeä jäädä
metsistymään Nipulin sydänmaille.
Minun sielussani parahti kipeästi, kun puhuttiin tällä
262
tavalla. Mitään eivät nuo isot ihmiset ymmärtäneet m e t sästä ja sen elämästä. N y t muistuteltiin minulle miten
kaunista Helsingissä oli. Enkö minä muistanut? O l i n han minä toki nähnyt pääkaupungin. Eihän se toki v o i nut olla mikään pelottava paikka.
Olinhan minä äitimme kanssa päässyt Helsinkiin.
Keväällä i s ä m m e kuoleman jälkeen tuo monivaiheinen
matka oli tehty. O l i m m e pappilasta lähteneet liikkeelle
reellä, mutta Heinolaan tullessa oli rataskeli ja meidän
oli vaihdettava a j o n e u v o m m e painaviin nelipyöräisiin
vankkureihin. Vaivaloisesti päästiin Lahteen, nähtiin
rautatiekiskot, asemahuone ja juna. Helsingissä taas oli
kaksi kirkkoa, joista sanottiin toista uudeksi ja toista
vanhaksi. M o l e m m i s s a kuultiin jumalanpalvelus. R u o t salaisessa teatterissa nähtiin linnoja ihmeellisissä p u i s toissa ja h y v i n kaunis Fanny-niminen neiti, j o k a oli
kreivin morsian. Mutta väliajoilla soitti orkesteri ja
tämä oli kaikkein parasta k o k o Helsingissä. Sillä s o i tettiin yhtaikaa h y v i n monilla instrumenteilla ja minä
tunsin melkein kaikki kappaleet: A u b e r i n » M y k k ä » , G o u nod'n Faust-marssi, Lucia di L a m m e r m o r i n alkusoitto,
Mendelsohnin häämarssi — tällaisia kauniita kappaleita
esitettiin. Se oli h y v i n hauskaa, mutta sitä kesti vain
lyhyeltä, kun taas verhoseinä vedettiin y l ö s . Erikoisen
vaikutuksen teki minuun, maalaislapseen, se puoti A l e k santerinkadulla, missä oli A l b i o n lamppumakasiininiminen kauppa. Siellä loisti ja v ä l k k y i niin ettei voinut
uskoa muuta kuin että oli siirretty satulinnaan. Katto
oli täynnä lamppuja ja kristalleja ja seinien peileistä
heijastui takaisin kaikki tämä ihanuus. Tätä oli ollut
Helsingissä. Mutta m u m m u n talossa oli ollut paljon v i e raita ihmisiä ja niin ahdasta, että illalla tuppauduttiin
sänkyjen ja lavitsojen välitse. Olihan kyllä puitakin, oli
Kaisaniemen puistossa . . .
Silloin ei ollut sitä uutta kaunista koulua, j o h o n Maila
nyt pääsisi. Suomalainen tyttökoulu alkaisi ensi syksynä
toimintansa omassa uudessa talossaan. Ellikin kävi juuri
tätä koulua. N y t ei enää sopinut oikutella, vaan täytyi
kiitollisin mielin valmistautua pääsytutkintoon. M a x eno oli luvannut kustantaa koulukirjat, sukulaiset antavat vaatetta ja k o t o a tuodaan ruokatavaraa.
263
Ensi kertaa elämässäni tunsin jääväni aivan yksin.
K u k a a n ei enää ollut minun puolellani eikä minua auttanut. Minun täytyy lähteä täältä kotoa, äitimme luota,
sisarten luota, naapuritorppien tyttöjen luota, näiden
metsien luota ja näiden puiden luota! T u l e n k o minä H e l singissä onnellisemmaksi tai paremmaksi ihmiseksi?
Oli kyllä ihme, ettei rinnasta tullut verta, sillä teki
kipeää kuin j o s puukonterällä olisi raadeltu sydäntä.
Mutta tämän eronkaipauksesta j o h t u v a n tuskan vierelle
ilmaantui toinenkin kärsimys: kiitollisuudenvelan v a s tenmielinen tunne. Mitenkä sellaisesta selviää?
Muutamia päiviä ennen koulumatkalle lähtöä koin
minä o u d o n elämyksen kaikessa hiljaisuudessa ja aivan
yksikseni. J o k a hetki oli silloin täynnä jäähyväiskipua
ja kodin armaus, kaikkia sen vaatimattomimpiakin esineitä m y ö t e n , hehkui sieluuni rakkautta ja hyvyyttä.
Lähestyin erikoisesti koivuja, joita olin tottunut pitämään uskottuinani, niiden humina kun muodosti salakielen, j o n k a ymmärsin. Niinpä nyt käsitin o m a n nimikk o k o i v u n i huminan jotenkuten näin:
»Jää tänne. Opetan sinua seisomaan juuret kiinni
maassa. Opetan sinua säilyttämään sydämesi elävänä,
v a i k k a pakkanen jäädyttää veresi jääksi. Opetan sinulle
kaiken, minkä itsekin olen oppinut. Tällä tietomäärällä
tulee toimeen. Puhkeamisen osaa jokainen itsestään.
Ihmiset sanovat sitä rakkaudeksi. V a i k e a m p a a on kun
rakkaus varisee, kun lehdet putoavat ja kauneus m e n e e .
T ä y t t y m y s on tapahtunut. Silloin on tärkein oppiaika.
Silloin t ä y t y y oppia tekemään uusia silmuja, uutta k e vättä varten. Silloin täytyy oppia uusiutumisen taito.
Sitä sanotaan m y ö s k i n ylösnousemukseksi. T ä m ä y l ö s nousemus on kaikkein tärkein, siinä on elämä. Sitä j o l lei ole, niin on parasta antaa hakata itsensä p o l t t o puuksi.»
M y r s k y ravisti puuta ja loputtomat metsät ympärillä
humisivat. Minua vilutti. Mitä olivat nämä vieraat,
säikähdyttävät ajatukset?
Joskus m y ö h e m m i n muistin, että kerran, kun isäni
kuoleman jälkeen vielä asuttiin Hartolan pappilassa,
meillä oli käymässä vieras herra, j o k a uskoi olevansa
vanhojen Ruotsin kuninkaitten sukua — ja hän oli m y ö s
264
meidän h y v i n kaukaista sukua. Olin kesken leikin m e n nyt uneen, sillä oli jo iltaa, kun heräsin siihen, että l a u suttiin outoja sanoja h y v i n ääneen, ikäänkuin olisi
puhuttu saarnatuolista, ja sitten taas puhuttiin k u i s k a ten. Sohvalla istui sisareni vierellä se kaunis kuninkaiden sukulainen. Olisiko siinä lapsen korvaan tarttunut
sellaiset sanat kuin rakkaus, täyttymys, ylösnousemus?
pappilan puiston mahtavat puut ravistelivat oksiaan
ruutuun.
Nyt vuosien jälkeen, kun minun oli k o v i n vaikea erota
kodistani sydänmaalla, pusersi kaipaus rinnastani outoja
sanoja. Olin niin yhtä tämän yksinäisyyden kanssa, että
jonkin minussa n y t täytyi särkyä.
265
OPIN
SAUNA
Ruustinna Isabella Bonsdorff asui vuosikymmeniä
M i k o n k a d u n 22:ssa, Kaisaniemen puiston vierellä. Talo,
j o n k a hän oli kokonaisuudessaan vuokrannut, oli aikansa
siisteimpiä ja halutuimpia helsinkiläistaloja.
Parhaat
huoneistot m u m m u oli vuokrannut hienoille herrasväille
— sellaisia oli hänen entinen leikkitoverinsa Viaporin
ajoilta, kreivi Heiden. Itse hän täysihoitolaisineen hallitsi alakertaa, j o k a m o n i n e sokkeloineen, ikkunattom i n e huoneineen, ulokkeineen ja parvekkeineen m a h toi vain vajavaisesti tyydyttää täysihoitolan tarpeet.
M u m m u oli — kuten jo taisi tulla kerrotuksikin — s y n t y n y t papintyttärenä Viaporissa, k ä y n y t Smolnan naisopiston ja h y v i n nuorena joutunut naimisiin Haminan
kadettikoulun matematiikan ja miekkailun opettajan
Nils R o b e r t Bonsdorffin kanssa.
Heidän ensimäiset
lapsensa syntyivät Haminassa kadettikoulun liepeillä,
mutta loppupää pitkää lapsi j o n o a näki ensimäisen kerran päivänvalon Hartolan pappilanlapsina. Nyt, kun
m u m m u n o m a t lapset olivat päässeet toimeentuleviksi
kansalaisiksi, halusi hän, verraten korkeasta iästään h u o limatta, p y s y ä heidän avustaan riippumattomana ja harjoittaa sitä vierasvaraisuutta, mihin hän todennäköisesti
jo vanhempiensa kodissa Haminassa ja sittemmin e m ä n tänä Hartolan pappilassa oli tottunut. Hänen rajaton
anteliaisuutensa ja kesken vaikeuksia leikkiväinen h y väntuulisuutensa k o k o s i hänen vaatimattomaan kotiinsa
loputtoman määrän sukulaisia ja ystäviä. Oikeastaan
hänen päivätyönsä suoritettiin keittiössä, mistä hän sitten jyrkkiä, pimeitä portaita m y ö t e n hetkeksi kohosi
arkihuoneeseen tapaamaan kahvikupin ääressä o d o t t e l e 266
via ystäviä ja sukulaisia. Piti olla h y v i n paha ilma, j o s
näitä täältä puuttui. Seuranpitoa hoiti loistavasti ja h o v i elein kaunis ruotsinmaalaissyntyinen täti Lina, j o k a oli
kerran Helsingissä vierailleen Stjernströmin teatteriseurueen mukana tullut tänne, ystävystynyt Malvina B o n s dorffiin ja hänen äitiinsä ja jäänyt heille. Tant Lina oli
ollut kihloissa tunnetun säveltäjä Södermanin kanssa ja
menestyksellä esittänytkin hänen laulujaan.
Minkätähden kihlaus oli purkautunut ja todella k o m e a k a u notar jäänyt syrjäiseen Helsinkiin, siitä ei puhuttu, hän
kerta kaikkiaan kuului Mikonkatu 22:een ja edustikin
täällä ainutlaatuisen komeasti m u m m u n pensionaattia.
Kun tant Lina astui m u m m u n pimeässä ruokasalissa
jotakuta vierasta vastaan, j o k a kuvitteli voivansa y l i olkaisesti tinkiä huoneen hintaa tai huomauttaa kalustuksen kuluneisuudesta, ja rakastettavan ylhäisellä päännyökkäyksellä tuli näkyviin, niin vieras säikähti j o u t u neensa j o h o n k i n kreivilliseen asuntoon ja yritti perääntyä. Kuitenkin k o m e a tukholmatar osasi pidättää hänet
ja asiallisesti keskustella hänen kanssaan. M u m m u n
täysihoitolaiset pitivät Mikonkatu 22:a kotonaan. Tant
Olgalla oli puhtaaksikirjoittajan toimi kouluhallituksessa. Hänen käsialaansa olisi saattanut rahasta näyttää.
Muster Matilda, m u m m u n tytär ja Malvina Winterin
nuorempi sisar sekä antoi että otti pianotunteja ja piti
huolen siitä, että h y v i n harvoin klassillinen musiikki
lakkasi kuulumasta täysihoitolan seinien sisäpuolella.
Kaunis nuori näyttelijätär Lilli harjoitteli laulunäytelmäosiaan kun f l y y g e l i vain oli vapaana. Hänellä oli
viehättävä ääni, mutta hän lauloi epäpuhtaasti — tästä
uhkasi joskus tulla ristiriitaa yleensä niin sopuisaan
yhteiseen kotiin. Lillin kautta muuten säilyi yhteys s u o malaiseen teatteriin, j o k a tosin oli uskollisesti kestänytkin aina suomalaisen oopperan ensi hetkistä asti. Sillä
Matildahan oli laulanut siellä kuoroissa ja m u m m u kävi
vieläkin h y v i n ahkerasti Arkadiassa, hän kun tahtoi n a u raa kaikissa hyvissä huvinäytelmäesityksissä ja e r i k o i sesti K i v e n Nummisuutareissa. Tätä lempikappalettaan
ei hän milloinkaan nähnyt liian usein. Ruotsalaiseenkin
teatteriin oli p y s y v ä i n e n yhteys, sillä kauan asui m u m mun täysihoitolassa laulajatar-näyttelijätär neiti Matilda
267
R. K u n Matildan-päivänä — 14 p. maaliskuuta -— tuli
kukkalähetyksiä talon m o l e m m i l l e Matildoille, niin nämä
h y v i n havainnollisesti osoittivat nimipäivälasten eri asemaa. Talon o m a Matilda, varaton pianonopettaja ja
kiihkeä musiikinharrastaja sai k y m m e n k u n n a n pieniä
hyasintteja pienissä ruukuissa. Aatelisniminen laulajatar
sai kalliita kukkakoreja, joissa oli monenlaista silkkinauhaa, kukkaa ja lehteä. Hänellä oli k o m e a ääni, mutta
yleisömenestys olisi saanut olla parempi. Silloin sen tiesi
k o k o m u m m u n täysihoitola, mitenkä häpeämätön saattoi
olla teatterin j o h t o , kun laulajatar Mathildalle annettiin
» M a d a m e A n g o f n tyttäressä» se osa, missä v i h o v i i m e i nen roskalaulu esiintyi, ja hänen piti se laulaa! Hän
olikin jo j o n k i n aikaa tuntenut, että hänen täytyy siirtyä suurempiin oloihin ja sivistyneeseen ympäristöön.
Suorasukaisessa mielessään m u m m o huomautti, että hän
puolestaan oli saanut Angot-näytännössä pääsyrahastaan
kohtuullisesti nauraakin j a k o k o m u u yleisö m y ö s , j a vielä
m a k e a m m i n olisi naurettu, j o s laulajatar olisi rohkeammin
liikehtinyt — kas, eihän tämä nyt ollut mikään m a d o n nan osa. Pianisti Matilda puolestaan oli v o i n u t suorastaan pahoin, nähdessään laulajatar-kaimansa ja ystävättärensä inhon, hänen esittäessään tuota ala-arvoista
roolia. Eikö olisi parasta kerran tehdä tuumasta tosi ja
todella siirtyä Ruotsiin? Kuitenkin laulajatar sitten jäi
S u o m e e n ja joutui varakkaan teollisuusmiehen edustavaksi rouvaksi maaseudulle.
Täysihoitolaisista ei mitenkään saa unohtua sen pääaines: herttaiset, kunnolliset j a t k o - o p i s t o tytöt Ida, Siiri,
A i n a ja Olga. Nämä osasivat taitavasti yhdistää n u o ruutensa iloisuuden nuoruutensa velvollisuuksiin. Heidän ystävyyssuhteensa oli kiinteämpi kuin parhaiden
sisarusten, varakkaammat auttoivat alttiisti v a r a t t o m a m piansa, lukujensa välissä he luistelivat, kävelivät, retkeilivät, ottivat konserteista ja teattereista irti mitä
niistä saattoi saada, ja kun he muutaman kerran l u k u kausien aikana menivät Suomalaisen Seuran iltamiin,
niin heidän pukeutumistaan
seurattiin kotiinjäävien
täysihoitolaisten puolelta hartaalla osanotolla ja iloisessa
odotuksessa. Jokaisella oli yksi »paras lenninkinsä» ja
siihen hän pukeutui. Se oli kiinteä korvanlehtiin asti
268
eikä ollut ensinkään sopimatonta pistää jalkaansa k o r keat uudet narskuvat kengät. Jolla oli matalat, se otti
ne, mutta kaikilla ei ollut. Vaaleat pitsiröyhelöt j u h l i s tivat edestä t u m m i a pukuja. J o k u oli käherryspihdeillä
kainosti m u o v a i l l u t j o n k i n kiharan ohimoilleen, mutta
ujosteli näyttää sitä kotiväille. Täysihoitolan m u m m u ,
tädit ja palvelijattaretkin k o k o o n t u i v a t ihailemaan tanssiaisiin lähteviä neitosia ja iloitsemaan heidän ilostaan.
He olivat niin räiskyvän h y v ä l l ä tuulella, että j a l k a iski
tahtia jo kiikkerissä kotiportaissa ja valssinpätkiä valui
hyräilyinä kadulle kuin makeata kermaa.
Täysihoitolan viimeisessä puistonpuoleisessa h u o neessa, missä ikkuna oli niin puistonurmen tasalla, että
kesäisin useasti hypättiin siitä Kaisaniemeen, asui y l i oppilaita, yksi, kaksi tai k o l m e k i n . Nämä pojat antoivat silloin tällöin aihetta yliopiston pedellien käynteihin
säädyllisessä täysihoitolassa. Tant Lina asettui aina
pedellejä vastaan ylioppilaiden puolelle, vakuuttaen, että
nämä sivistyneet nuoret herrat täältä eivät ole olleet
lyömässä rikki mitään peilejä. Eivätkä he ole käyneet
venäläisenä pääsiäisyönä ulkonakaan. Ja kaduilla tapellakseen he ovat aivan liian sivistyneistä kodeista. Ei,
hyvät herrat pedellit, etsikää näitä syyllisiä vaan
muualta. Niin, v a p u n p ä i v ä y ö n ä oli kyllä työnnetty v i a t toman l i m o n a a d i n m y y j ä n rattaat Kaisaniemen l a m m i k koon, kun hän oli hyvässä uskossa jättänyt rattaat V i l lensaunan kylkeen, tietysti kaikkine laseineen, m e h u i neen päivineen. Kärryntyontäjän valuvan märät jäljet
olivat johtaneet tämän talon portille ja ruustinna B o n s dorffin täysihoitolan o v e l l e . Ja talonmiehen v a i m o oli
sanonut, että se märkä nuoriherra, j o n k a ruustinnan
piika päästi sisälle, oli juuri näitä talon asukkaita, v a i k kei hän muistanut nimeä. Limonaadikauppias vaati t i e tysti korvausta tavaroistaan, j o t k a olivat vuotaneet
lammikon pohjaan. Oli ollut k o l m e tusinaa juomalaseja,
suuri sifonipullo j a p i e n e m p i . . . M u m m o tuli j a k e s keytti poliisikonstaapelin luetteloinnin: mikä h ö l m ö se
sitten v a p u n p ä i v ä y ö n ä jättää kärrynsä Kaisaniemeen
syltteineen, safteineen päivineen. Parahiksi oli, että ne
häneltä vietiin. Mutta tätä asiaa ei voitu hyvällä k o r jata. Poikaparan isä-ukko sai maksaa kauniit rahat ja
269
poika sai nuhteet. Toisena vapunpäiväyönä oli j o k u y l i oppilas laskeutunut l a m m i k k o o n viettääkseen yönsä
joutsenten kopissa, j o k a sijaitsi pikkusaarella keskellä
lammikkoa. Mutapohja oli kuitenkin pidättänyt hänet ja
siinä hän oli täyttä rintaa alkanut laulaa:
Hvad
här i
långt
långt
det är skönt endå
naturens sköte . . . ,
ifrån Fyriså,
f rån dess gator grå . . .
Olisikohan mahtanut palotorvi vaikuttaa tehokkaammin. Ikkunoihin ilmestyi pelästyneitä talonmiehenvaim o j a , ihastuneita piikatyttöjä, B ö ö k i n koulun siivoojatar ja vahtimestari perheineen. Joutsenet kaakattivat ja
kuhnustivat p a k o o n suurin valkoisin siivin. M u m m u n
täysihoitolan neitoset, paitasillaan pysytellen uudinten
takana, lauloivat hiljaa lammikkolaulajan mukana, iloisuudesta pakahtumaisillaan. Muster Matilda torui ja
pauhasi menevänsä heti h u o m e n n a Yliopiston rehtorin
puheille. » L ä t nu v a r a » , rauhoitti häntä suuttuneena
tant Lina. Laulava nuorukainen kahlasi rantaan ja
hävisi Kaisaniemeen päin. Arkisen toukokuun toisen
päivän aurinko oli jo korkealla. T ä m ä kaunis tuuhea
Kaisaniemi historiallisine ravintoloineen oli yleensä kiitollisin ja eniten käytetty kesäjuhlapaikka, mitä Helsinki
tarjosi ja mitä mikä pääkaupunki tahansa saattoi tarjota.
Vapaaehtoisen palokunnan juhlia odotti k o k o Helsinki,
tämä palokunta kun nautti erikoisen suurta suosiota.
Siihen kuului miehiä kaikista yhteiskuntaluokista ja kun
esimerkiksi sen innokas jäsen vapaaherra ja professori
Ernst Palmen pääsi kuvaamaan miten virkistäviä, l u o n netta kasvattavia ja suurenmoisen toverillisia yhdessäolot, tulipalon sammutustilaisuuksista harjoituksiin asti
olivat, niin sen tiesi, mikä mahti oli Helsingin V . P . K .
Sykähdyttävän juhlallista oli, kun V . P . K . kaikkine ruiskuineen, letkuineen, tikapuineen ja vesitynnyreineen,
miehet valkoisissa kesäpuseroissaan, kypärät päässä,
marssi torvien ja pillien tahdissa komeasti koristettuun
puistoon. Uskomaton j o u k k o pikkupoikia parveili j u h lakulkueen vanavedessä, katot, lauta-aidat ja lähitienoon
270
puutkin olivat kukkuroillaan näitä poikasia. Eikä suinkaan Helsingin hyväntekijä, sen V.P.K., koskaan j o u t u nut tuntemaan, ettei s e n tilaisuuksissa Kaisaniemi olisi
ollut yleisöä piukkanaan.
Arki-iltoina astuskeli uljaiden puiden alla rakastuneita ihmisiä ja huipentui heidän mielialansa » V a p a a muurarin haudan» tienoilla. K u k a oli ollut tämä v a p a a muurari? Hurskas mies, vanha soturi, Gratenhjelm.
Lähempiä tietoja ei p y y d e t t y . Romanttinen salaperäisyys y m p ä r ö i yksinäisen ihmisen hautaa ja muistokivi
antoi tukea vaikutelmille, että oli » y h d e n t e k e v ä ä tietääkö maailma kuka tässä lepää — Jumala sen tietää ja
köyhä siunaa hänen muistoaan».
Kerran kävi tällä tavalla: m u m m u n pimeään r u o k a saliin astuu tanakka v a n h e m p i herra ja kun ei ketään
ihmistä näy, koputtaa erinäisille oville. V i h d o i n tulee
paikalle m u m m u itse parhaimmalla tuulellaan, saatuaan
keittiössä käärityksi uuniin toistasataa kaalikäärylää,
päässä tavanmukainen musta pitsimyssynsä ja lihavan
vartalonsa ympärillä esiliina.
»Mistä olisi k y s y m y s ? »
» O l e n Rein. Tahtoisin tavata ylioppilas Forssia.»
»Hän nukkuu vielä. Hänellä oli eilen tentti ja hän
vietti kai hiukkasen iltaa ystävien seurassa.»
»Herättäkää hänet, onhan päivällisaika, minun pitää
tavata hänet.»
» N o o , älkäähän nyt, h y v ä herra. Se oli ehkä h y v i n
paha tentti. O n k o särkynyt j o k i n peili, v a i . . . »
Yhtäkkiä m u m m u huomaa, likinäköisyydestään h u o l i matta, ettei hän n y t olekaan tekemisissä j o n k u n tavallisen pedellin kanssa, ja m e n e e koputtamaan o v e e n .
»Herra Forss, nouskaa, teidän t ä y t y y j o nousta.
Täällä on herra, j o k a tahtoo teitä tavata. Hän sanoo o l e vansa Rein.»
Vähissä vaatteissa, hiukset pörröllään raottaa y l i o p p i las o v e a : hänen edessään seisoo hänen eilinen tentaattorinsa, suuri kuuluisa professori, kuuluisa sekä opistaan
että hajamielisyydestään. Ylioppilas Forss ei muista eilisestä illasta mitään. Mikähän k o m m e l l u s hänelle n y t
onkaan tapahtunut, kun itse filosofian professori tulee
271
häntä hakemaan? O n k o h a n tullut l y ö d y k s i jotain santarmia, tai särjetyksi katulyhty, t a i . . .
»Herra professori», sammaltaa ylioppilas, »suvaitkaa
m i n u n ottaa päällystakkini, en o l e ennättänyt p u k e u tua . . . Minä . . . minä . . .
» Ä l k ä ä antako häiritä itseänne. Minulta vain eilen
katosi k a u l a l i i n a . . . »
»Kaulaliina?
Olisinko, herra professori, m i n ä . . .
m i n ä . . . tentissä . . . »
»Ette te, vaan m i n ä otin. O n k o tämä teidän kaulaliinanne? »
Ylioppilas tuntee kauhistuksissaan professorin kädessä
ruskean kaulaliinansa. Hänen omaan hapuilevaan käteensä tulee naulakosta professorin harmaansininen. Ja
n y t hän muistaa, että tentin kestäessä eilen professori
kävi eteisessä ja ripusti kaulaansa, ei o m a a kaulaliinaansa vaan tentattavansa A l f r e d Forssin, eikä tämä
p o i s lähtiessään h u o m a n n u t pyytää sitä professorin kaulasta. Kaulaliinat vaihdettiin nyt oikeille omistajilleen,
mutta m u m m u a huvittaa kohtaus niin, että kyyneleet
tulevat hänen silmiinsä.
» K u u l k a a s n y t herra Forss, p u k e k a a yllenne, saatte
h y v i ä kaalikääryleitä. T ä m ä professorin kohtaus olisi
k y l l ä puolustanut paikkansa missä hyvässä komediassa
tahansa. K y l l ä hän sitten on erinomainen mies.»
M u m m u n oli vaikea kehenkään suuttua. Mutta ei
häneenkään suututtu. Hänen hyväntahtoinen leikillisyytensä pelasti vaikeatkin tilanteet. Omaiset rakastivat
häntä ja etsivät hänen seuraansa. Hän muisti kaikki s y n tymäpäivät, hänelle käytiin näyttämässä koulutodistukset ja niinikään sulhaset ja morsiamet, j o t k a pyrkivät
sukuun. Vailla kaikkea tunteellisuutta, käytännöllisesti
ja ystävällisesti hän otti selvää, mitä toimeentulon m a h dollisuuksia nuorella parilla tulisi olemaan.
M y ö s k i n vieraiden ihmisten taholla m u m m u nautti
arvonantoa. K u n katseli sitä tuttavallista ihmistulvaa,
j o k a p y r k i hänen köyhältä vaikuttavaa kotiaan kohti,
niin saattoi johtua mieleen, että hän oli j o k i n raamatullin e n kanta-äiti, j o n k a sukujuuria ulottui aina noihin v i e raisiin ihmisiin asti. Useat katsovat olevansa jollakin
lailla etuoikeutettuja olentoja m u m m u n laajassa s y d ä 272
messä, sillä m o n e t olivat saaneet j o n k i n v u o r o k a u d e n
nukkua hänen sohvallaan tai nauttia joitakin ilmaisia
aterioita hänen pöydässään, ja kun ei hänen vasen
kätensä milloinkaan tietänyt mitä hänen oikeansa teki,
niin ei kiitollisuudenvelan tarvinnut rasittaa ketään.
Hänen ainutlaatuisen hallitseva asemansa laajan suvun
kesken kesti korkeaan ikään asti. Hänen ystävilleen oli
tunnusomaista, että kun he tulivat vierailulle hänen
luokseen, niin he viipyivät k o k o päivän ja nauttivat
kaikki ateriat hänen luonaan.
Teologian professori Tötterman, vanhapoika, oli j o l l a kin lailla m u m m u l l e sukua tai suvun sukua. Ja tämän
suvun selvittelyä aina vuosisatojen taakse tehtiinkin
joka kerta, kun professori tuli päivän kestävälle vierailulleen. Sillaikaa kun m u m m u hoiti taloustoimensa keittiössä, piti tant Lina seuraa professorille. Ja kun hän
huomasi vieraansa väsyvän, jätti hän hänet keinutuoliin
uinailemaan, kaikki ihmiset astelivat varpaisillaan ja
tunnin perästä heräsi oppinut mies virkistyneenä u u d e l leen seurustelemaan, ja taaskin juotiin kuppi kahvia ja
sitten taas tuli m u m m u keittiöstä ja puheltiin suvun v a i heista. Mutta kerran sitten tuli näille herttaisille vierailuille professorin kohdalta outo päätös. Asetuttuaan
tavanmukaisesti keinutuoliin ja istuttuaan siinä tunnin,
ei hän herännytkään. Lääkäri noudettiin nopeasti, l ä h e tettiin kiireinen sana sukulaisille. Vanha ystävä nostettiin yhteisvoimin sohvalle, k o k o talo oli kauhun vallassa,
lääkärejä, ystäviä, sukulaisia tuli ja meni. »Hän sammui
niinkuin kynttilä», lausui kyynelsilmin vanha sukulaisrouva, j o k a tiedettiin vainajan perijättäreksi.
»Talikynttilä», korjasi surumielisesti toinen sukulainen. Kesti m y ö h ä ä n y ö h ö n , ennenkuin saatiin ruumis
kuljetetuksi talosta. K u n kuolemantapaus oli sattunut
m u m m u n ainoassa olohuoneessa, missä piti nukuttaman,
tuntui kolkolta. Se koulutyttö, j o n k a piti maata itse
tuolla kohtalokkaalla sohvalla, istui pelosta j ä y k i s t y neenä tuolilla ovensuussa k o k o y ö n . Ja monet m y ö h e m mätkin yöt. Hän oli ennen kokenut kuoleman ikäänkuin
aatteellisena, juhlallisena ja runollisena. N y t se oli astunut esiin aineellisena ja rumana ja maannut tuossa.
Toinen ystävä, j o n k a vierailu niinikään alkoi aamu18 — Talvio, Kootut teokset X I I I
273
kahvin aikaan ja päättyi iltateen jälkeen, oli suurenmoinen musiikkihullu maisteri Tickander. Oikeastaan häntä
saattoi katsoa Matilda Bonsdorffin erikoisystäväksi ja
palvovaksi ihailijaksi, sillä tämä köyhä, miltei repaleihin puettu mies vietti tämän päivänsä täti Matildan
kanssa pianon ääressä, nälkäisenä pusertaen hänestä
kaikki mahdolliset tiedot konserteista, joihin hänellä ei
ollut varaa mennä, nuoteista, joita hänellä ei ollut varaa
ostaa, uutisista musiikkikeskuksista, joita Bonsdorffin
perhe tallinnalaisilta ystäviltä oli kuullut. Nämä tallinnalaiset matkustelivat ja lähettivät ystävilleen B o n s dorffeille painetut ohjelmat konserteista, jotka he
eurooppalaisissa suurkonserteissa olivat kuulleet. K ö y h ä
maisteri tarttui näihin asiakirjoihin ikäänkuin hän olisi
aikonut ne niellä. G e w a n d h a u s - o h j e l m a t olivat painetut
kahisemattomalle paperille ja näitä tämä musiikin rakastaja piteli kuin onnellinen sulhanen valittunsa kiharoita.
Hän haisteli niiden tuoksua ja hellästi kierteli niitä laihojen likaisten sormiensa ympäri. Elättikö hän p o v e s saan salaista toivoa, että ystävätär Matilda, pianonsoitonopettaja ja Faltinin oppilas, lahjoittaisi hänelle edes
y h d e n näistä ulkomaalaisista ohjelmista? Mutta siinä hän
erehtyi. Matilda vartioi silmillään jok'ikistä ohjelmaa
joutumasta vahingossa syrjäteille, kunnes lukitsi ne
takaisin piironkinsa ylälaatikkoon. Ja taas alettiin soittaminen ja keskustelu flyygelin ääressä. Maisteri T i c k a n derin haave oli, että hän joskus saisi tehdä matkan B e r liiniin, Dresdeniin, Leipzigiin ja Wieniin. Ja silloin ei
hän olisi poissa yhdestäkään konsertista. Thomaskirchen
motettikonsertit, samoin kuin Nicolaikirchen j u m a l a n palveluksiin liitetyt suuret klassilliset ohjelmat olivat
maksutonta musiikkia ja samalla korkeinta luokkaa m u siikkia. Wienin h o v i k i r k o n k o k o jumalanpalvelus oli
kuin seppel ihanimpien v a n h o j e n italialaisten mestarien
tuotteita. K ö y h ä maisteri suunnitteli, että hän matkustaa
laivalla kolmannessa luokassa ja junalla Saksassa n e l jännessä, ottaen taskuunsa omat eväät, ja niin hän säästää matkarahoistaan konsertteja varten. Mutta mistä
hän saisi varat matkaan ja kaikkeen, m i k ä siihen liittyy,
sitä hän ei pohjaan saakka selvittänyt itselleen. Hän
ravitsi nälkäänsä joillakin olemattomilla mahdollisuuk274
silla, sillä hän ei voinut käsittää, ettei j o k i n laupias
hyväntekijä armahtaisi häntä hänen hädässään, kun
kaikenlaiset epämusikaaliset ihmiset saivat ajanvietteekseen astua sisään suurten konserttisalien pyhitetyistä
ovista ja paksuine käsineen pidellä Gewandhausin o h j e l mia loisto-orkesterin pauhatessa ympärillä ja j o n k u n
Nikischin pidellessä tahtipuikkoa .. . !
Kerran m u m m u n illallispöydässä, kun he vanhan
Augusta Isabellan kanssa sattuivat olemaan aivan k a h den — harvinaista kyllä, että kaikki olivat omilla teillään —, sanoi musiikkiin kiintynyt maisteri:
— Minä pelkään, että vasta taivaassa saan k o k e a
tämän kaiken.
M u m m u näki k y y n e l e n putoavan Tickanderin silmästä.
Hän nousi ja toi surulliselle miehelle piironginlaatikostaan lipun.
— K o k e k a a nyt sentään jotakin vielä maan päälläkin.
Maanantaina soitetaan Beethovenin Eroica. N o , ottakaa
pois vaan, annan mielelläni. A i v a n sattumalta sain lipun.
K u n maisteri ymmärsi minkä lahjan oli saanut, nousi
hän kuin vieteri ja peitti Augusta Isabellan käden suudelmilla.
Ehkäpä vielä voitaisiin mainita yksi m u m m u n monista
hyvistä ystävistä, j o t k a todella kiintymyksestä saapuivat
Mikonkatu 22:een k o k o päiväksi. E m m a Irene Åström,
Suomen ensimmäinen naismaisten astui portista ja häntä
odotettiin jo ikkunasta käsin, joten voitiin kiiruhtaa
pihalle sulkemaan häntä syliin, toivottamaan tervetulleeksi, taluttamaan sisään ja kyselemään kuulumisia ja
vointia. Tämä perin naisellinen oppinut toimi lehtorina
Tammisaaren seminaarissa ja kävi siis vain k ä y m ä s e l tään Helsingissä. E m m a Irenen olemus oli kuin kesäinen tuulenhenkäys, lempeä, valoisa ja meluton. K u n
yleensä m u m m u n talossa hiljeni vain maatapanon ajaksi,
niin nyt hiljeni oppineen naisen läsnäolon kautta k o k o
päiväksi. Mutta hiljeneminen ei tietänyt poistumista
elämän askareista, vaan siirtymistä toisenlaisiin tehtäviin. E m m a Irenen läsnäolo kutsui esiin sen kiinteän
valoisuuden, jossa muistot kukkivat ja työsuunnitelmat
syntyvä. Kaikki täysihoitolan opiskelevat nuoret neidit
saivat ajallaan tulla tervehtimään tienraivaajaa nais275
sivistyksen alalla, maisteri Äströmiä.
He niiasivat
hänelle syvään ja jäivät ehkä ihmettelemään hänen vaatimattomuuttaan ja erinomaista koruttomuuttaan. Hiukset tosin olivat lyhyiksi leikatut ja suorina sitaistut
taaksepäin, mutta tämä ei estänyt kuuluisaa naisoppinutta vaikuttamasta »totelliselta naiselta». Kuinka j u h lallisen kaunis olikaan katse E m m a Irenen suurista teräsharmaista silmistä. Se ilmitoi ihmisen syvää kaipausta
totuuteen ja p y r k i m y s t ä Jumalaan.
Talon vieraisiin kuului m y ö s vanha sukulaisperhe
Heimer, entinen Helsingin pormestari rouvineen, jotka
alati surivat lapsettomuuttaan ja sitten surivat ottopoikansa huonoa elämää; kuului kelpo »baderska Marie»
Villensaunasta, j o k a Marie kylvetti Helsingin h i e n o i m mat herrasväet ja m y ö s tiesi heidän sekä julkisen että
salaisen elämänsä; kuuluivat vanhat suutarin tyttäret
naapurista lankkuaidan takaa, j o t k a leipoivat niin erinomaisia korvapuusteja, ettei Ekbergin eikä Löfströmin
korvapuusteista voinut puhua samana päivänäkään. Heidän isänsä oli saanut tehdä kengät itse kreivitär Nathalie v o n Steinheilille.
Villensaunan hotelli — Hotel W i l h e l m s b a d — ja Villensaunan k y l p y l ä edustivat alallaan h y v ä ä helsinkiläistä kulttuuria. Zachris Topelius oli Hotel Wilhelmsbadin vakituinen matkustajavieras ja nuoret oppineet,
j o i d e n väitöskirjojen valmistuminen oli alkanut tuottaa
heille viivästymisen harmia, vuokrasivat viimeisen ja
rauhallisimman huoneen saadakseen päättää työnsä.
»Baderska Marie» ja hänen valtakuntansa olivat siinä
saman pihan piirissä. Portin takana leveni Rautatientori, entisen K l u u v i n l a h d e n maalla täytetty irvikuva,
j o n k a lähteet kevään tullen näyttivät päättäneen vallata
takaisin ryöstetyt oikeutensa, Rautatientori, j o n k a v a r rella oli ihmeen k o m e a Helsingin asemahuone ja pienen
matkaa siitä suuri h y v ä k a i v o pumppulaitteineen, minkä
k a i v o n ympärillä aamukaudet vesitynnörit hevosineen
tungeksivat. L u m e n sulaessa täytyi Rautatientori varustaa lautakäytävillä ja lankkusilloilla, jotka sitten välittivät pääsyn yli väkivaltaisesti kuivatetun K l u u v i n k a u pungin keskustaan. M u m m u n naapurien, vanhojen suutarintyttärien pikkiriikkinen keltainen talo litistyneenä
276
Mikonkadun ja Rautatientorin kainaloon oli kuin v a h i n gossa jäljellä menneiltä ajoilta. Suutarintyttäret k a s vattivat vähäisellä maa-alallaan suuria ihania kukkasia
— j o k a on katsellut Botticellin tunnettua m a d o n n a n k u vaa hehkuvine punaisine jättiläiskukkineen L o u v r e n
museossa tai jäljennöstä siitä, saa käsityksen näistä h e l sinkiläisistä kukkasista. M y ö s k i n köynnökset ottivat
keväällä haltuunsa suutarintyttärien talon seinät niin,
että siellä saattoi asua monenlaisia, alati keskenään tappelevia pikkulintuheimoja. Pyhäaamuisin, kesällä, kun
soitettiin kirkonkelloja, istuivat muuten niin ahkerat
vanhukset, silmillään mustasankaiset lasit, asumuksensa
edustalla, lintujen, mehiläisten ja kukkien seurassa. Suuri
kiitollisuus ja h e l l y y s tätä syntymäpaikkaa ja tätä k a u punkia kohtana lepäsi heidän kasvoillaan ja m y ö s h e i dän kätensä lepäsivät.
M u m m u k i n käveli siitä ohi, käveli telttatuoli käsivarrella ja toisessa kädessä musta silkkiparasolli, jota hän
käytti keppinään. Hän oli pyhäpuvussaan ja matkalla
Vanhaan k i r k k o o n .
Tähän M i k o n k a d u n 22:een saapui Maila Winter äitinsä
saattamana, hellästi kädessään kantaen suurta kimppua
Nipulin kukkasia, eräänä elokuun viimeisen päivän
iltana. Vastassa asemalla oli muster Matilda ja m u m mun uskollinen A m a n d a . Pienen koulutytön m u o n a
jätettiin asemalle seuraavaan aamuun ja matkatavarat
kannettiin kotiin — matkahan oli l y h y t ja säästyi siten
viisikymmentä penniä. M u m m u n pieni olohuone, missä
m u m m u ja tant Liina nukkuivat, oli nyt täynnä v u o teita, sillä koulutytön makuupaikaksi tuli sohva ja hänen
äitinsä tilapäiseksi yösijaksi oli nostettu pukkisänky.
Jo kohta seuraavana aamuna sain kadun toiselta p u o len saattajakseni kouluun Liisi Enebergin, pienen k a u niin kultatukkaisen tytön, j o k a oli vasta toisella l u o kalla — minä olin päässyt neljännelle. Kuinka suloinen olikaan tämä Liisi ja kuinka minä heti häneen kiinnyin! K y m m e n e t kauniit tytöt piirittivät minut heti k o u lussa, puhuivat ja k y s y i v ä t paljon ja olivat k o v i n hyviä.
He olivat nyt luokkatoverejani.
Suomalainen tyttökoulu, suuren kansallisen innostuk277
sen ja rakkauden aikaansaannos, odotti tänä syksynä
uuden talonsa vihkiäisjuhlaa. Se sijaitsi kauniilla paikalla Bulevardin ja Y r j ö n k a d u n kulmassa vastapäätä
Engelin »vanhaa k i r k k o a » ja hautausmaata. K o k o opettajakunta oli nuorta, lahjakasta ja tehtäväänsä erikoisen
pystyvää väkeä. Maila Winter sai pian tietää, että p i e nen kiven alla hautausmaapuistossa lepäsi joitakin kaukaisia sukulaisia. Pian oli koulusta tullut äsken saapuneen koulutytön rakkain paikka. Ja lukeminen ja o p p i minenkin kävi niin miellyttäväksi, että koulun viihtyisyyttä saattoi verrata vain kiertokouluun Nipulin K e t tulassa. Läksyjen luku ja kirjoitusten laatiminen m u m m u n taajaan asutussa kodissa vaan ei tahtonut luonnistaa. Tunsin j o k a paikassa olevani tiellä ja usein sain
tätien taholta kuulla kertomuksia etevistä lapsista, joista
oli kotona paljon hyötyä. Monesti illoin oli minun hyvin
uni, kun vieraat viipyivät kauan ja istuivat sillä sohvalla,
millä minun piti nukkua. Ruokasalissahan oli sohva,
mutta nuoret vuokralaisherrat kulkivat aivan siitä ohi,
kun m y ö h ä ä n tulivat kotiin. Kirjoitukset ja aineet täytyi valmistaa yöllä, j o l l o i n ikkunattoman ruokasalin
p ö y d ä n ääreen pääsi istumaan. Kauheaa oli kerran, kun
olin nukkunut pöytää vasten ja petroolilamppu, jonka
tapoihin kuului kohottaa lampunsydäntään, pääsi savuamaan. Nokisade oli vallannut k o k o ruokasalin. Ei ollut
yhtään ihme, että kaikki aamulla olivat suutuksissaan,
vaikka kukaan oikeastaan ei ollut syyllinen. Kuinka
tällaista ainevihkoa v o i viedä kouluun? A i n e Kalevalan
Ainosta ja tällainen v i h k o ! Helsingin kaduilla hajusi
tähän vuodenaikaan asfaltti ja paksut savupilvet tuprusivat taivasta kohden. Minusta tuntui siltä kuin olisin
sisältä ollut täynnä petroolinnokea ja ulkoa kärvennetty
asfaltinsavussa. Mutta suloinen opettaja vain hymähti
ja torumatta otti vastaan ainevihon.
Opettajat olivat meidän tyttöjen silmissä t ä y d e l l i s y y k siä — leikinteko heidän kustannuksellaan tai vilpin harjoittaminen olivat mahdottomia ajatellakin. M o n e e n
opettajaan me o l i m m e suorastaan rakastuneita. Heistä
käytettiin toveripiirissä etunimiä: Anna, Fanny, Nanna,
Elin. Miesopettajia oli vähän. He eivät sattuneet o l e maan erikoisen kauniita, niinkuin olivat Fanny ja Anna
278
ja toinenkin A n n a , nimittäin piirustuksenopettaja. O p e t taja Kallio kuului o l e v a h y v i n oppinut mies, mutta K a l e valan tunneilla oli kaikkien uni, hänen itsensäkin. Eihän
se tietenkään ollut hänen syynsä, vaan tuon Kalevalan,
jota ei kukaan voinut käsittää. Kielioppitunneilla o p e t taja kyseli, millä nimityksillä eri kalanpyydyksiä eri
paikkakunnilla kutsuttiin. Minä sain ilmoittaa hänelle
»puikkarin» n i m e n ja olin h y v i n ylpeä, kun opettaja k i r joitti sen muistikirjaansa. Niinikään kävi selville, että
»sievä»
sana, jota täällä käytettiin merkitsemään
»somaa», Hartolan kielessä merkitsi » n o p e a a » . Olisipa
maisteri vain k y s y n y t enemmän. Opettaja Kallion r o u v a
ohjasi voimistelua. Hän oli levollinen, valoisasti h y m y i levä » m a m m a K a l l i o » , j o n k a käsi helposti laskeutui p i k kutyttöjen päälaelle. Tuntui hyvältä, kun hän k ä d e l lään kosketti. Fanny oli sorja ja kauniisti puettu, ihanaa
oli hänen määräyksestään lausua Erlkönigiä tai Uhlandin balladia: »Es stand in alten Zeiten . . . » Entä sitten
se kaunis, iloinen A n n a , j o k a opetti laulua! Hänen v a a lea tukkansa oli komeilla laineilla ja hänellä vasta oli
kauniit puvut. Laulutunnit loppuivat aina kesken.
K o u l u n juhlasalissa harjoitteli joskus, tuntien aikana
suljettujen o v i e n takana, eräs varaton normaalilyseolainen, j o l l a ei ollut muualla soittokonetta käytettävänään.
Hänen nimensä oli Merikanto. T y t ö t painoivat korvansa
ovenrakoa kohden, j o s heillä sattumalta ei ollut tuntia
luokassa, ja kuuntelivat. K o v i n kauniisti tuo poika soitti.
Kerran pari tyttöä pääsi taemmaisesta ovesta livahtamaan saliin. Jonkin rapinan vuoksi soittajapoika h u o masi heidät, mutta ei lopettanut soittoa, vaan alkoi soittaa jotakin uutta — tai oikeastaan vanhaa, nimittäin
tuttua laulua » M a oksalla y l i m m ä l l ä » . Ja se soi siinä
tyhjässä kaikuvassa salissa niin että tytöt k y y n e l t y e n
niiasivat, kun soittaja sulki f l y y g e l i n kannen.
Antinkatu 30:ssä asui Elli, Mailan serkku ja paras
ystävä, leikkitoveri jo Hartolasta, agronomi Forssellin
ja hänen A n n a - r o u v a n s a vanhin lapsi. Tässä ihanteellisen harmonisessa kodissa olivat kaikki jalot riennot ja
pyrkimykset kotonaan, täältä käsin ne ohjattiin S n e l l manin hengessä palvelemaan isänmaata ja lähimmäistä.
»Tähti» raittiusseuran esimiehenä T h e o d o r Forssell laa-
279
jensi ystäväpiiriään kauas ruumiillisen työntekijäin
riveihin. »Tähti» piti iltamansa Maariankatu 4:ssä, valtaisen suuressa, h y v i n kylmässä salissa, j o n k a alkuperäistä tarkoitusta m o n e n täytyi arvaella. Siellä istui talvisin harras kuulijakunta viluissaan, päällysvaatteet yllä
ja kuunteli k ö y h ä n pianon säveliä. Tähdellä oli myös
o m a kuoro ja iltama-ohjelmat olivat valikoituja. Mutta
ennen kaikkea vallitsi tässä aatteeseensa uskovassa seurakunnassa uhrimieli ja kaunis palvelemisen henki.
Yhdistyksen ja sen esimiehen sekä vielä hänen perheensäkin väli oli kiinteä ystävyyssuhde.
Antinkatu 30:n pihamaata saattaisi varmaan sanoa lasten paratiisiksi, nimittäin talviparatiisiksi, sillä tämä
riemastuttava paratiisi heräsi henkiin talven tullen ja
suli lumen mukana. Lapset itse — ja niitä sattui talossa
ja naapuritaloissa olemaan paljon, eri-ikäisiä ja e r i k o koisia — rakensivat heti kun luonto heitä sopivasti suosi,
luistinradan, j o n k a y m p ä r ö i v ä t kuusilla, kelkkamäen,
erinäisiä l u m i - u k k o j a , lumilyhtyjä ja mahtavia lumilinnoja. Juhlapäivinä valaistiin kynttilänpätkillä tornit,
lumiukot ja lumilyhdyt, lippuja nostettiin viireihin ja
tässä juhlavalaistuksessa luisteltiin ja laskettiin mäkeä,
kaaduttiin k u m o o n ja törmättiin vastatusten.
Ilona
Jalava ja A i n o A c h t e kuuluivat ahkerimpiin paratiisilintuihin, pieni V ä i n ö Jalava liehui alati lippu kädessä.
Ellin ystävättärenä minäkin sain mahdollisuuden liukua
pihamaan välkehtivillä jääpinnoilla. Unohtaa voisiko
niitä hetkiä!
Olin päättänyt, isoon kouluun jouduttuani, nyt v i h doinkin tehdä lopun oudosta » M a i l a » - n i m e s t ä . R u m a se
oli eikä sitä ollut kenelläkään muulla. Ostin kirjakaupasta uudet nimiliput ja kirjoitin oikean nimeni sekä v i h k o j e n että kirjojen kansiin. Ja kerran kun luokan piti
ostaa kallis saksalainen antologia, vihreä korukantinen
kirja, oikea koulutytön kirjaston kaunistus, niin tunnin
lopulla menin Fannyn luo, niiasin ja kysyin, eikö o p e t taja olisi niin h y v ä ja kirjoittaisi runokirjan kanteen
»Maria W i n t e r » . Opettaja katsoi lapseen hiukan pitkään,
mutta täytti p y y n t ö n i . Uusi juhlallinen nimi hallitsi nyt
siis omalla tahollaan k o k o sitä kirjojen maailmaa, minkä
oli määrä toimittaa valistus kirkkoherra W i n t e r - v a i n a 280
jan metsittyneen tyttären päähän. Mutta l u o k k a päästi,
saatuaan tämän tietoonsa, aika naurun. Mikä se sellainen Maaria oli? Eihän se vain kuvitellut, että hänet
päästettäisiin tänne luokkaan pulpetin ääreen. Täällä oli
jo täyttä. M e n k ö ö n , mistä on tullutkin ja v i e k ö ö n nimen
mukanaan. Meillä on Maila. Ja siihen yritys sammui.
Ainoastaan sen paksun saksalaisen korukantisen antologian kanteen jäi Fannyn kaunis kirjoitus. » P i k k u
M ö r ö » , »Ison M ö r ö n » kaksoissisar, hauska, reipas tyttö,
täten antoi luokan h y v ä k s y n n ä n nimelle, minkä Juurikkojan Loviisa Savelassa oli nostanut marjatuokkosesta
kuin minkäkin sinne eksyneen linnunpojan. Ja o i k e a s taan tämän touhukkaasti esitetyn kannanottonsa jälkeen
P i k k u - M ö r ö sekä itsensä että toverien puolesta antoi k a n salaisoikeudet maalaistytölle, j o k a ei ollut alunperin
kasvanut koulun sisarpiirin yhteydessä, vaan m y ö h e m min tullut sinne syriästäpäin. Ja maalaistyttö tunsi
suurta kiitollisuutta ja kiintyi entistäkin kiinteämmin
tovereihinsa.
Sattuipa niin että olin joutunut luokalle, mihin kuului
oppilaita tunnetuimmista silloisista suomalaisista sivistyskodeista. Oli edustettuna m m . Meurmanin, Reinin,
Järnefeltin, Strengin, af Heurlinin, Cleven, Ranckenin,
Slöörin j a A l m b e r g i n suvut. Maaseudunkin perheet o l i vat tähän uuteen suomalaiseen naisoppilaitokseen lähettäneet tiedonhaluisimpia tyttäriään j o k a haaralta i s ä n maata. Ystävystyttiin, astuskeltiin välitunneilla v a n hassa kirkkopuistossa, missä lehdet putoilivat, saateltiin
toinen toistaan kotiin. Normaalilyseon pojat käyttivät
samoja katuja, joilla tytöt kulkivat. Vaihdettiin nopeita,
kunnioittavia tervehdyksiä kadun poikki. Varsinainen
tutustuminen saattoi sitten tapahtua luistinradalla, k e l k kamäessä, tai kutsuissa, joita j o n k i n kerran järjestettiin
helsinkiläisten tyttöjen kodeissa. Näissä kutsuissa m y ö s
oli musiikkia ja tanssia, puhumattakaan leivoksista ja
makeisista. Mutta p u k u k y s y m y s , itsessään niin toisarvoinen, astui näissä yhteyksissä tuskallisena Maila W i n terin eteen. On käsittämätöntä miten pieni ihminen saattaa suremalla surra » k o v a a kohtaloaan», kun ei se salli
hänen esiintyä yhtä kauniissa ja muodinmukaisissa vaatteissa kuin toverit tai vaikkapa tuntemattomatkin vas281
taantulijat kadulla. Tutkintotilaisuudet kiristivät erikoisesti pukutilannetta, toverit saattoivat aina niissä
esiintyä erikoisen hienoina. Rakas m u m m u olisi kyllä
o l l u t valmis teettämään uutta, tuo tyttö kun lisäksi oli
pituuttaan kasvanutkin, mutta ei sellaiseen ollut varoja.
Kerrankin kevättutkinnossa minun piti esittää runo
»Pale étoile du soir, messagère lointaine . . . » ja esittää
se luokan edessä. Pitkän aikaa etukäteen oli asiasta
neuvoteltu m u m m u n ja tätien kanssa. Pitipä vielä koettaa pyytää, että opettaja sallisi esittää runon pulpetista
käsin, jottei tarvitsisi paikatuissa arkivaatteissa astua
vieraiden eteen, joita aina oli läsnä tutkinnossa. Huolen
varjot koulutytön kasvoilla syvenivät syvenemistään,
vaikkei enää kannattanut v e d o t a kehenkään. Ympärillä
puhuttiin nyt kilteistä tytöistä, j o t k a eivät olleet turhamaisia. M u m m u , j o n k a tapana oli suurpiirteisesti k ä d e l lään huitaista vähäpätöisyyksille (aivan niinkuin hänen
pojallaan, kenraali H u g o Bonsdorffilla kuului olleen
tapana tehdä yksinpä G r o d n o n seudun suurissa sotilaskatsastuksissa, kun hänelle uskallettiin huomauttaa, ettei
hän kuljettaisi kainalossaan pientä äkäistä sylikoiraansa
M i s c h k a a ) , teki sen nytkin kuunnellessaan opetuksia
kilteistä tytöistä ja pojista. Varhain tutkintopäivän
aamuna hän kaapista yhtäkkiä otti uuden kirjavan alushameensa ja määräsi, että tämän avulla minulle pantaisiin k o k o o n kansallispuku. Niin tapahtuikin. N y t käytettiin nopeasti l u k k o n e u l o j a ja silmäneuloja, silitysrautaa
ja toiveikasta mieltä. Jatko-opiston tytöt lainasivat puseron ja esiliinan ja sillä paikalla, missä k o k o o n k u r o t u t
laskokset pahimmin haittasivat, lepäsi paksun palmikon
k o m e a silkkinauhasolmio. N o , mitäs nyt puuttui? Tyttö
julistettiin edustuskelpoiseksi — mikä kyllä ei v a k u u t tanut häntä itseään — ja tässä asussa hän lausui kun
lausuikin luokan edessä kauniin runon kalpeasta iltatähdestä. Ja silloinkin kun olin valittu k o k o koulun
kevät-kuningattareksi,
auttoivat kaikki täysihoitolan
jatko-opistotytöt kaunistamaan minua. Ja koulun alaluokkalaistytöt olivatkin kuningattareensa h y v i n t y y t y väiset ja ottivat hänen seppeleestään kukkasia ikuisiksi
muistoiksi.
K e r r a n kun oli mahdotonta saada varoja kesähattuun,
282
päätin itse puettaa vanhan valkoisen olkirunkoni. T y ö
onnistui j o n k i n verran ja j o k u toverikin pyysi minua nyt
korjaamaan vanhaa hattuaan. Hän toi uutta h y v ä ä silkkinauhaa. Tuli oikein kaunista ja oli ihmeen hauskaa
pidellä näitä iloisia värejä. Pantiin kuntoon useita hattuja. M u m m u n sohvalla oli kerrankin levällään k o k o nainen verstas. M u m m u oli yksinään kotona ja lausui
sopivalla hetkellä rohkaisevat sanansa. Sattui sitten
siihen tulemaan hieno, rikkaan näköinen neiti suoraan
Pariisista. Ja nytkös tapahtui jotakin tavatonta. Hän
katsoi kaukaisen sydänmaan tytöllä olevan modistin lahjat ja lupasi hänelle näyttää Pariisista tuomansa hatut.
Täytyisi päästä sinne oppimaan, Suomessa oli suuri puute
tämän alan taiteilijoista. Kas, tämä t y ö ei ollut katsottava harmaaksi käsityöksi — se vaati taiteilijaa. Hän,
tämä tyttönen, oppimaan Pariisiin! Muutenkin tuntui
tämä kaunis, elegantti neiti olevan aivan erikoinen. Hän
alkoi minulle puhua suomea, kun kuuli minun k ä y v ä n
.suomalaista koulua, lausui muutamia säkeitä K a l l i o n
runosta » O m a maa» ja ylisti suomenkielen kauneutta.
Pariisilaisille ystävilleen hän oli esittänyt pitkiä k a p p a leita Kalevalasta ja he olivat kuunnelleet hurmaantuneina. Se oli niin kaunis kieli tämä meidän vokaalirikas
kielemme, ettei toista! K u n neiti m u m m u l l e selitti k e s kustelun sisällön, niin m u m m o huomautti: »esittäisit nyt
niille pariisilaisille Eskonkin repliikkejä».
Tämän ajan sivistyneet suomenkieliset helsinkiläiskodit, j o t k a miltei voitiin nimittämällä luetella, suorittivat edelläkävijätehtävää. Kihlattujen parien täytyi sanakirjan avulla kirjoittaa toisilleen suomeksi. Sukunimen
suomalaistuttaminen, minkä sulhanen eheydenkaipuussaan ja velvollisuudentunnossaan katsoi välttämättömäksi, tuotti joskus morsiamen puolelta kihlauksen p u r kamisen vaaran. M o l e m m i l l e oli asia kaikkea muuta
kuin leikintekoa. K u n tuli k y s y m y k s e e n vanhan s u o m a laisen nimen palauttaminen perheelle, saattoi mielipiteiden eroavaisuus viedä hajalle sekä laajan suvun että
monilukuisen perheen. Kihlausaikana oli päätetty, että
uudessa kodissa otettaisiin suomi kotikieleksi ja lapset
pantaisiin suomalaiseen kouluun. Nuori rouva, j o n k a
283
suomenmielisyys tuskin oli kestänyt yli häidenjälkeisten
hunajaviikkojen ja j o k a tänä aikana oli ilahuttanut a v i o miestään sellaisilla pienillä herttaisilla lauseilla kuin
» h y v e p e i v e » , » m i n e rakasta sinu», »se on niin vaikke»
» m i n e oppi sitte toisse kerta», toi jokapäiväiseksi v i e raakseen k o k o ruotsinkielisen sukunsa. A v i o m i e s muistutti vaimoaan ennen vihkimistä tehdystä päätöksestä
hankki hänelle suomenkielen tunteja ja suomenkielistä
seuraa. Mutta tämän ponnistuksen merkitys oli aivan
ohimenevä. Ennen pitkää oli koti ruotsinkielinen, aviomieskin puhui kotona ruotsia, hän oli väsynyt taistelemaan ja ymmärsi, että lapsetkin joutuvat ruotsalaiseen
kouluun. Hän haluaa rauhaa työnsä jälkeen. Mutta
jotakin hänen sielussaan oli murtunut, hänellä ei enää
ollut kotia. Ja hän tunsi monesti joutuneensa pettämään
talonpoikaisten isiensä kielen asian. K u n eräs toinen
kihlattu pari sitten todella, heikosti suomenkieltä taitaen, raudanlujasti alkoi toteuttaa kotinsa suomalaisuutta, niin paha vastustus usein kohtasi omien suomalaisten aate-veljien ja sisarten taholta. K u n tämä suomalaisuudelle vannoutunut ystäväpiiri tuli uuteen kotiin
seurustelemaan, piti isäntä v a r m e m m a k s i vakuudeksi
puoli-leikillisen puheen, missä toistettiin tuttuja asioita,
sellaisia kuin: »Kielessään elää kansa, jollei sivistyneistö
avaa tietä rahvaan kielelle, niin j u o p a suurenee kuiluksi. J o l l e i . . . » Fennomaanit koettivat kukin omalla
tavallaan ja parhaansa mukaan toteuttaa periaatteitaan.
Muutamat kodit olivat ikäänkuin vihkiytyneet tähän
tarkoitukseen. Päällystettiin huonekalut kankaalla, jonka
kuviot ja värit taiteilijoiden avulla olivat sommitellut
suomalaisten kansanaiheiden mukaan, hankittiin saliin
Takasen A i n o tai R e b e k k a valkoisessa kipsissä, ostettiin
seinille suomalaisten maalarien tauluja, jäljennettiin
käytäntöön vanhoja ryijyjä — tai vielä parempi, j o s v o i tiin saada ne alkuperäisinä, pidettiin sohvapöydillä
v a l o k u v a - a l b u m i n ohella kotimaisten taiteilijoiden k u v a jäljennössalkkuja. J. H. Erkko, tuo uskollinen palava
suomalainen, teetti itselleen korkean kaapin, j o n k a j a l koina olivat tuohikopposet. Monella m u o t o a etsi s u o malainen itsetunto ilmaisukeinoja voimistuakseen ja v a l latakseen itselleen sydämet. Augusta af Heurlinin koti,
284
jonka yhteyteen kuului hänen veljensä ja sisarensa
Kaarlo ja Emilie B e r g b o m i n koti, ehkä olisi katsottava
keskeisimmäksi suomalaisharrastusten käytännöllisenä
toteuttajana. Paula, minun luokkatoverini, oli tämän
kodin ainoa tytär ja tässä kauniissa, ikäänkuin vapautuneessa taiteellisessa ympäristössä valmistettiin mitä
moninaisimpien suomalaisten kulttuuriyritysten hyväksi
tai pystyssä pysyttämiseksi varoja tuottavia j u h l a o h j e l mia. Suomalaisen teatterin asema oli alati uhattu. S u o malaisia kouluja täytyi kohota, suomalaisia taiteilijoita
ja tieteenharjoittajia innostaa. Tarpeita oli l u k e m a t t o mia, aina koulukeittotyöhön asti, j o k a sekin sai alkunsa
tämän kodin ystäväpiiristä. V u o s i k y m m e n i e n aikana
kokoontui sama rouvapiiri toinen toisensa luona h y v ä n
kahvin ja h y v ä n kahvileivän ääressä, mutta aina m u kana m y ö s käsityöt ja päät täynnä suunnitelmia kulttuuri- ja sosiaalisten tehtävien toteuttamiseksi. Monella
rouvalla oli ullakollaan tilava »arpajaiskori», mikä sisälsi
ne välttämättömät tarpeet, j o i d e n varassa arpajaisvoitot pantiin näytteille. Tässä salaperäisessä korissa oli
nauloista, vasaroista ia punaisista tvillikangaslevyistä
lautoihin ja ylijääneihin arpajaisvoittoihin asti kaikkea,
mikä saattoi panna liikkeelle ullakolla k ä y v i e n p a l v e lustyttöjen ja talonmiesten v a i m o j e n mielikuvituksen.
Mutta kaikki oli sisäpuolella huolellisesti luetteloitu
p a h v i l e v y y n . Augusta af Heurlinin salongissa pidettiin
kevättalvella kutsut, joihin suurin osa Paulan luokkaa
oli käsketty. Siellä oli m y ö s isoja ihmisiä, sellaisia kuin
laulajat Otto Wallenius ja A b r a h a m Ojanperä, Ida Basilier ja E m m y A c h t e , puhumattakaan komeasta Antti
Jalavasta ja hänen Almastaan, j o t k a vasta olivat tulleet
kotiin Unkarista, ja monista muista. Vaalea, älykäs
Emilie B e r g b o m liikkui vilkkaasti milloin suurten, m i l loin pienten keskellä, pujotellen kuin kärppä ihmisryhmien lomitse ja mielellään sitaisten kädellään jotakuta
tyttöä olkapäälle. Hänen veljensä Kaarlo, Suomalaisen
Teatterin luoja, asettui yhtäkkiä flyygelituolille ja soitti
wieniläisen valssin, soitti sen sekä mukaansatempaavalla
vauhdilla että tunteellisuudella. Oli kuin hän olisi haaveillut siinä o m i a aikojaan, ajattelematta vieraita ja sensijaan eläen omissa muistoissaan. Tietysti N o r m a a l i l y 285
seon hauskimmat pojatkin olivat saapuvilla ja tohtorin
soittaessa ja isojen ihmisten puhellessa Unkarin asioista
ja paljosta muustakin, kävi iloinen karkelo salissa, kunnes tohtori nyökkäsi f l y y g e l i n ääreen Otto Walleniuksen
j o k a nyt laulussa toikin julki Unkarin runottaren hehkua. » E l j e n » - h u u d o n kuuli m o n i k o r v a sinä iltana ensimmäisen kerran ja sana tarttui kuin kauniin silmäparin
välähdys lähtemättömästi mieleen.
K u n tällainen ihana ilta alkoi olla lopussa, saapui eteiseen tyttöjen noutajia, heidän kotinsa uskollisia apulaisia, käsivarrella villaliina tai vaippa y ö k y l m ä ä vastaan.
Minua ei kukaan ollut noutamassa — huomasin sen y h t äkkiä. Kerrankin kumarsi minulle T o i v o , uskollinen
tanssittajani, ja p y y s i saada saattaa. Me o l i m m e tulleet
tyhjälle kadulle, j o t a j o k i n harva l a m p p u esti olemasta
täysin pimeä. Tyttöjen ja heidän kotiapulaissaattajiensa
askeleet etenivät etenemistään.
K o t o n a oli kovasti kielletty lähtemästä tällaisen p o i kasaattajan matkaan. »Jos minä juoksen, niin olen pian
k o t o n a » , tein ajatuksissani johtopäätökseni. M o l e m m a t
e p ä r ö i m m e vielä e m m e k ä päässeet eroon toisistamme.
T o i v o oli taskustaan ottanut kotiljonki-nauhan. Luulen
melkein, että se oli minun antamani. »Heti aamulla
muster Matilda k y s y y , oliko j o k u saattamassa», johtui
ilkeästi mieleeni. Sitten kiitin T o i v o a , pyytelin m o n i n
kerroin anteeksi ja lähdin yksin juoksemaan alas A n t i n katua, sitten läpi Heikinkadun puukujien ja pääsin K a i v o k a d u l l e asti. Ei yhtään ihmistä ollut näkynyt. Oli
kaamean autiota. Mutta nyt näkyi kaivon vierellä, selvästi, pitkä mies. P y s ä h d y i n ja sydämeni takoi kiivaasti.
Mies oli nähnyt minut ja odotti. Kotiin ei voinut päästä
paitsi kulkemalla hänen ohitseen. » K ä v e l e n k ö niinkuin
en pelkäisi, vai koetanko j u o s t a ? » ajattelin. Mies ei l i i k kunut paikalta. Mutta kun tulin hänen kohdalleen, niin
hän teki pitkän h y p p ä y k s e n ja olisi varmaan saanut
minut kiinni, j o l l e n olisi kiertänyt kaivoa, voittanut sen
v a r j o o n jäädessäni vähän etumatkaa ja sitten juossut
torille. Juoksin minkä ikinä pääsin ja kuulin m i e h e n kin j u o k s e v a n . Tällä tavalla ei minua koskaan ollut
pelottanut. Pimeässä kuitenkin minun onnistui eksyt286
tää takaa-ajaja niin, että hän juoksi Villenkadulle,,
minun kääntyessäni Mikonkadulle.
Olisi pitänyt antaa T o i v o n saattaa kotiin. K y l l ä olin
ollut tyhmä. Mutta eihän tällaisia kutsuja ollut kuin
kovin harvoin. Ja tavallisesti silloin pääsin kotiin Elnan
kanssa, j o n k a serkku T o i v o oli ja j o k a asui M i k o n k a dulla. P y y s i n Elnaa sanomaan T o i v o l l e , että kaduin t y h myyttäni. Mikä kaunis ja h y v ä ystävä Elna olikin! Me
saattelimme toisiamme usein, edestakaisin astellen, asuntojemme väliä.
Liisiä, enkelimäistä kultatukkaa ei enää ollut m a a i l massa. Iltarukouksessa kerran ilmoitti johtajatar h ä n e n
kuolemansa ja k o k o k o u l u seisoi vaieten ja ihmetteli
mitä oli tapahtunut. Minä, j o k a hänen opastuksellaan
olin ottanut ensi askeleeni koulua kohden, en v o i n u t
pidättää kyyneliäni. K u n Liisiä pienessä valkoisessa
arkussaan isänsä p o l v e l l a ja kukkasten y m p ä r ö i m ä n ä
lähdettiin viemään kotoa hautaan, seisoin k a d u n k u l massa, odottaen hautasaattoa. Olin nurmesta K a i s a n i e messä poiminut valkoista apilankukkaa ja sitonut siitä
seppeleen. K u n käsitin, etten mitenkään voisi saada sitä
likemmä ystävääni, vein sen katukiville. Ja niin kävi
kultatukkaisen Liisin viimeinen matka tämän lapsellisen
y s t ä v y y d e n - s e p p e l e e n ylitse.
K u o l e m a . Taasen kuolema.
Kiinteä sisarussuhde vallitsi l u o k k a m m e tyttöjen k e s ken. Jokainen oli niin omalaatuisensa ja niinpä yhteissointu muodostui rikkaaksi. Mutta ennenkaikkea tytöt
kävivät rakkaiksi, k o u l u kävi rakkaaksi. Lupapäivät o l i vat m i n u l l e pitkät, en tietänyt miten ne viettäisin ja
missä. Olihan kyllä parsittavaa ja paikattavaa, kun v a i n
löysi paikan, missä ei ollut tiellä. Koulussa ei koskaan
ollut tiellä.
En minä mitenkään kuulunut koulun eteviin tyttöihin.
Matematiikassa olin erikoisen heikko. Eno A x e l B o n s dorff, pietarilainen kenraali ja geodeetti, kuivan l e i k i l linen, hajamielinen herra, sanoi kerran Helsingissä k ä y dessään minulle, sisarentyttärelleen, j o k a l a s k u v i h k o
kädessä etsi paikkaa, missä voisi valmistaa läksyjään:
»Niin, katsos, kaikki bonsdorffilaiset naiset ovat t y h m i ä
287
laskennossa, mutta miehet ovat eteviä.» Tämä oli tarkoitettu lohdutukseksi, enohan oli h y v i n lapsirakas. Hän
kertoi mielellään huippuvuorista ja matkoistaan Uralissa. Matematiikassa kyllä täytin bonsdorffilaisten naisten mitat. Muut kouluaineet olivat mielestäni hyvin
hauskoja, vaikkeivät arvosanani silti suinkaan kohonneet
huipuille. Laulu ehkä teki poikkeuksen. Musiikin kanssahan m u m m u n kodissa jokainen joutui alituisesti tekemisiin. Mikä piti huolen siitä, ettei klassillista musiikkia puuttunut, mikä harjoitti o o p p e r a - o s i a . Oli hyvin
luonnollista, että sain kunnian kantaa muster Matildan
nuottilaukkua Richard Faltinin asunnolle Kirkkokadulle.
Muster Matilda oli heti ottanut minut piano-oppilaakseen ja toimitti minulle tilaisuuden koululaislipuilla
päästä parhaisiin konsertteihin. Tästä en v o i olla hänelle
kyllin kiitollinen. Luokkatoverini Matilda Reinin kautta
joskus niinikään pääsin konsertteihin, joihin ei rehtorin
perheestä sillä kertaa haluttu mennä. Eivät suinkaan
minun ainekirjoituksenikaan liioin koulussa kohonneet
yli keskitason. Kerran olin kirjoittanut ruotsinkielisen
aineen, josta ruotsinopettaja antoi » 1 0 — » . Oliko Maila
todella itse sen kirjoittanut? Se oli aivan väärin käsitelty ja vastoin otsakkeeksi määrättyä nimeä tehty,
mutta siitä tuli nyt kuitenkin 10 —.
Tunsin mielessäni juhlallista kiitollisuutta, kun j o h tajatar, neiti Stenbäck ilmoitti minulle, että olin päässyt vapaaoppilaaksi. Sellainen uutinen oli ilosanoma
sekä m u m m u l l e että äidilleni. Kiitollisuuden taakka,
j o t a aina kannoin tunnossani, helpotti tämän jälkeen.
Ehken sentään ollut aivan huono oppilas, kun minulle
osoitettiin tällainen suosio.
L u m o u k s e n vallassa tulin aina Yliopiston juhlasaliin.
A i n a kutistuin niin k o v i n vähäiseksi, kun minun täytyi
erota m u m m u s t a mennäkseni koululaislippujen oikeuttamalle paikalleni. Tilda Rein kulki täällä aivan tottuneesti ja joskus pitelin häntä suorastaan kädestä. Tätä
pientä pelkoa ei koskaan voinut voittaa. Silloin kun
d'Albertia tai Reisenaueria, Silotia tai Teresa Carrehoakin odotettiin lavalle, pidätti k o k o tänne niin kotiutunut
konserttiyleisökin henkeään.
Mutta ei ollut pienempi se lumous, j o h o n teatteri tem-
288
pasi minut. Jo tuo vanha, moniin kertoihin muutettu,
muunneltu, korjattu ja paikattu A r k a d i a n rakennus
herätti valveille salaperäisiä v o i m i a suomalaisen rinnassa. A r k a d i a n o v e t avautuivat ja sulkeutuivat omalla
erikoisella räminällään. Kireät vieterit tuskin päästivät
ovea avautumaankaan ja heti paukahtivat epäluuloisesti
kiinni, kun olivat laskeneet ihmisen sisään. O m a erikoinen tuoksu vallitsi kapeissa karuissa käytävissä ja
narisevissa portaissa. T ä m ä oli juuri niin kuin pitikin
olla: ihanaa! Ilma kihisi outoja ituja ja kultatomua,
josta oli jotakin tavatonta kasvava esiin. Tätä kasvua
odotettiin.
Mutta esiripun tuolla p u o l e n valitettiin ahtautta ja
kaiken puutetta. Tarvittiin uusi teatteritalo. Suurin osa
yleisöä ei kaivannut mitään sen lisäksi mitä oli: oli A r k a dia j a K a a r l o B e r g b o m .
Paulan kanssa siihen » k a i k k e i n p y h i m p ä ä n » , minne
minun uteliaisuuteni aina oli minua vetänyt: itse n ä y t tämölle keskellä näytännön väliaikaa, juuri kun kulissimiehet siellä kiireesti järjestelivät uutta näytöstä v a r ten! Sinne ei ollut silloin kenenkään lupa mennä tielle,
mutta » t o h t o r i » , s.o. K a a r l o B e r g b o m seisoi keskellä s y n tyvää asetelmaa, kainalossaan suuri pussillinen o m e n o i t a
ja hän viittasi Paulan luokseen ja syvään niiaava P a u lan toverikin sai tohtorilta omenansa. Uusia ihmeellisiä
elämyksiä k o k i maalaistyttö: Lear kuninkaan tyttäret
astuivat hänen silmiensä eteen ja mahtava onneton
kuningas, j o n k a he olivat pettäneet, tuli n ä k y v i i n h ä n kin. K a a r o l a A v e l l a n oli j y l h ä n kaunis, ja h y v i n suloinen oli Katri Rautio. Jota useamman kerran pääsin teatterin sisäpuolelle, sitä useammin olisin sinne tahtonut.
Lausuin kadulla kulkiessani ääneen säkeitä, joita k a u nottaret olivat esittäneet näyttämöllä. Sitten kerran,
ollessani matkalla kouluun ja astuessani Heikinkadun
huurteisten puiden alla, tuli lumivallien alatse nainen,
j o n k a kasvojen alosa oli pehmeän valkoisen angorahuivin peitossa. Hänen vaatteensa hulmusivat omituisen
keveän ja tarmokkaan astunnan tahdissa. Silmät, j o t k a
loistivat valkoisen liinan yläpuolella, olivat ihmeelliset.
Ne vangitsivat ja vetivät puoleensa. K o u l u t y t t ö käänt y i y m p ä r i ja alkoi seurata ihmeellistä naista. Oli kuin
19 — Talvio, Kootut teokset X I I I
289
hän olisi kantanut käsissään kukkakimppua, jota tuontuostakin nosti kasvojaan kohden. Hän oli pitkä, solakka
jokaisessa liikkeessä suloa ja voimaa. Koulutyttö näki
hänet kokonaan, kun hän astui esiin huurteisten puiden
alta. Hän oli lumikuningatar. Arkadia-teatterin luo hän
meni, tempaisi auki o v e n ja hävisi talon salaperäisiin
u u m e n i i n . . . Olisinko minä, j o k a e n silloin tietänyt
kuka nainen oli, sittenkin aavistanut jotakin erään v a l o k u v a n perusteella, j o t a monesti olin äitini v a l o k u v a albumista katsellut? Kunnianarvoisten sukulaisten ja
heidän lastensa ohella oli äidin albumissa kahden taiteilijattaren kuvat: Ida A a l b e r g i n ja A d e l i n a Pattin. Äiti
oli Ibsenin Norana nähnyt Ida A a l b e r g i n . L u m i k u n i n gattareni oli Ida A a l b e r g !
S y l v i a - y h d i s t y k s e n kevätjuhla oli viimeinen merkittävä tapaus koulun elämässä ennen viimeistä tutkintoa.
T ä m ä tutkinto oli meidän luokalle o l e v a viimeinen. T o u k o k u u n auringonlasku punaili ystävällisesti hiirenkorvissaan värisevää Kaisaniemeä ja tyttöparvea, j o k a
kevätkuningattarensa ja lippunsa ympärillä asteli k a u punkia kohden. Juhla oli loppunut.
Viimeiset koulupäivät olivat käsissä. Sana V I I M E I NEN hallitsi ainoana solistina siinä lapsisinfoniassa,
m i k ä nyt oli päättymäisillään. Rakkaaksi käyneen k o u lun o v e t sulkeutuivat. Armaista luokkatovereista oli
luovuttava. Opettajatkin oli jätettävä. M u m m u n suuri
h y v y y s hänen ahtaan kotinsa ja ahkeran toimeliaisuutensa puitteissa jäi taakse — kaikki ihmiset täällä olivat
oikeastaan olleet k o v i n hyviä! Y h t ä vaikeaa kuin oli
kerran ollut tulla tänne, yhtä vaikeaa oli nyt täältä
lähteä.
290
RUUSUINEN ORJANTAPPURATIE
Nyt en siis enää kuulunut kotoiseen sydänmaahani,
mutta en m y ö s k ä ä n Helsinkiin. Juureni olivat irroitetut,
enkä tietänyt m i n n e voisin ne upottaa. Mihin siis n y t
ryhtyisin? Mitä olin voittanut? Olin saanut omakseni
sen maailmankuvan, j o n k a 16-vuotias suomalainen tyttö
saattoi toivoa kuuluaksensa opinkäyneiden esi-isiensä
säätyyn. Mutta n y t oli ryhdyttävä ansaitsemaan. V e l k a taakka kotona ei ollut vähentynyt, korot oli saatava
k o k o o n niinkuin ennenkin. Meillähän oli kuoletuslaina.
Millä tavalla minä kykenisin ansaitsemaan edes vähän?
Helsinkiläiset toverit olivat iloisina eronneet koulusta,
minä tiesin onnellisimman ja huolettomimman aikani
jääneen sinne.
Nipulin metsät ottivat minut juhlallisesti vastaan
palavan suoturpeen tuoksuin ja puhkeavan kevään l o i s tossa. K a u p u n g i n ihmiskuormituksen jälkeen oli tässä
rannattomassa yksinäisyydessä jotakin pelottavan a v a raa.
Harmaat
torppariasumukset
pitkien
matkojen
päässä toisistaan tuntuivat yksinäisyydessään syyttäviltä. Minä en löytänyt niihin tietä niinkuin ennen. H e l singin k o k e m u k s e t olivat tulleet minun ja kotini väliin.
Oli k ä y n y t niinkuin olin pelännyt. Minkä vuoksi p a k o t tivat minut lähtemään täältä?
K u i n k a voikaan näin
k ä y d ä ? En enää l ö y d ä omaisiani, en entisiä ystäviäni,
en leikkitovereitani, en edes nimikkopuutani, j o k a on
ollut uskottuni! Minut on viety kulttuurin tienpäähän
ja annettu aavistus sen loistosta, mutta yksinkertainen
kotini sydänmaan hiljaisuudessa oli menetetty. K a n nattaako j o n k i n k y l m ä n tietomäärän vuoksi maksaa tällainen hinta?
291
Vasta vähitellen saatoin valloittaa takaisin entistä
omistustani. Välittäjänä tässä vaikutti — eivät niin palj o n ihmiset eikä tottumuskaan kuin lääkitsevä luonto.
Käytiin kiinni entisiin töihin, kaivettiin, kylvettiin ja
kitkettiin. Tehtiin työtä väsyksiin asti, varhaisesta
aamusta iltamyöhään — ei siis leikitellen ja minkä maittoi. T y ö n ilo tunnetaan vain sillä tavalla ja yöunen
makeus ansaitaan vain täten. Pyhäilloin retkeiltiin entisillä metsäpoluilla ja kanervakankailla. Kalaan oli lähdettävä h y v i n varhain. Vääräjärvelle, minne H u g i - v e l jeni kanssa tavallisesti mentiin, oli pari virstaa k ä v e l y matkaa ja aamukaste tuntui paljaisiin jalkoihin k y l mältä. Ja olihan paljon neulomista ja kutomista.
Samoin kuin minä kouluun päästäkseni olin saanut
opetusta vanhemmilta sisariltani, lankesi minun osalleni
nyt välittää minua n u o r e m m i l l e sisarilleni kaikki mitä
koulussa olin oppinut. Me k o e t i m m e ottaa asian niin
vakavalta kannalta kuin suinkin. Tunsin vain raskaasti
k y k e n e m ä t t ö m y y t e n i . Oppilaani olivat monessa suhteessa älykkäämpiä kuin itse olin. Pelkään, että tässä
opettamisen työssä, j o h o n j o u d u i n p a r e m m a n opettajan
puutteessa, itse opin e n e m m ä n kuin nuoret oppilaani,
sisareni. Opin k o k o a m a a n v o i m a n i ja pusertamaan irti
k y k y ä , j o k a luultavasti vailla tätä p a k k o a olisi ainaiseksi jäänyt käyttämättä. K o e t i n oppia hillitsemään
itseäni — kuinka vaikea tämä taito onkaan! Koetin
tehdä nekin aineet, j o t k a itselleni olivat koulussa olleet
ikävät, nyt oppilailleni hauskoiksi — ja ihmettä kyllä:
ne olivatkin hauskoja! A i n o a aine, j o t a en saanut sarvista kiinni, vaikka kuinka olisin koettanut siihen
s y v e n t y ä ja sitä lepytellä, oli matematiikka. Ilkeän i v a l lisena ja jääkylmänä se seisoi edessäni. Ei e d e m m ä n e l jää alkeellista laskutapaa se päästänyt. Kuitenkin kaikki
se ponnistus, mihin opettajatoimi nyt kuusitoistavuotista tyttöä pakotti, koitui hänelle itselleen h y ö d y k s i .
Uudet oudot lähteensuonet hänen olemuksessaan ratkesivat auki.
K a i k k i hänen ympärillään värisi, eli ja vaati t o i m i n taan. Vanhat puvut halusivat yhtäkkiä uudistusta ja
korjausta. Huonekaluja täytyi sijoittaa uudelleen. V a n h o j a talousvälineitä saattoi parannella ja keksiä niihin
292
käytännöllisiä lisäyksiä.
Helsingin-muistot nousivat
alistetusta asemastaan kuin m y r s k y ja palauttivat m i e leen konsertit yliopiston juhlasalissa, toverit, A r k a d i a teatterin . . .
Ruusu-sisaren kirjeet olivat vaarallisia
vastaanotettavia. Helsingissä oli perustettu musiikkikoulu. Siellä toimi opettajana kuuluisa pianisti Busoni.
Tämä k o u l u olisi ollut juuri minua varten! Täällä k o t o n a
en voinut mitään oppia, aika virtasi käsistäni — minun
oli ikävä Helsinkiin! Minun täytyi saada oppia! Minun
täytyi päästä täältä pois! Enhän minä k y e n n y t toisia
opettamaan, kun en itsekään mitään osannut.
T y y t y m ä t t ö m y y d e n rajun ihana henki saattaa noin
yhtäkkiä pesiä ihmiseen, itkettää häntä, naurattaa häntä,
yllyttää häntä kiukkuun ja katkeruuteen ja ennen k a i k kea uskomaan, että muualla on h y v ä ja hauska olla ja
että hän on kutsuttu joksikin ihmeelliseksi tekijäksi
tässä maailmassa, j o n k a pitää saada »nauttia elämästä».
Hän on silloin ympäristölleen vaivaksi, hän silloin m y r kyttää k o d i n h y v ä n m i e l e n , j o k a on jokaisen k o d i n k a l lein omaisuus. Ei ole kenenkään lupa kodissa päästää
irti y r m e ä ä luonnettaan, j o s mielii pitää kodin koossa.
Yhteishyvä määrää, mikä kodissa on luvallista, m i k ä ei.
Meillä sattui silloin uskonnon oppitunnilla olemaan
kuvaus Jeesuksen käynnistä Betaniassa, Marian ja M a r tan kodissa. Siellä olivat nämä luonteet edustettuina,
kiitollinen, sopusointuinen Maria ja tyytymätön, toraisa
Martta. Tulin siihen johtopäätökseen, että ainoa Maria
meidän k o d i s s a m m e oli kesti-Eeva tuvassa ja osittain
meidän äitimme. E e v a ei omistanut muuta kuin k a h v i kuppinsa, kahvipannunsa, katkismuksensa, kuolinvaatteensa ja poikansa, j o k a ei välittänyt äidistään. Mutta
valoisuus y m p ä r ö i Eevaa ja hän otti samalla mielen tasapainolla vastaan niin pahan kuin h y v ä n k i n päivän. E e v a
osasi kääntää kaikki h y v i n päin. Hänessä oli ihmeellinen
vapautus, sillä hänessä ei ollut kateutta. K y l l ä varmaan
meidän äitimmekin olisi ollut Maria, jollei hänen olisi
pidettävä huolta v e l k o j e n koroista ja meistä kaikista.
Mitenkähän Jeesus olisi suhtautunut niihin asioihin? Me
kaikki muut kotona o l i m m e Marttoja, toraisia ja t y y t y mättömiä. Minä ihailin Eevaa ja salaa koetin ottaa
hänestä oppia.
293
Miksen minä sitten yrittänytkään todenperään ja
vaikka vain ominpäin opiskella pianonsoittoa, vaan
halusin siihen musiikkikouluun. Olihan täti Helsingissä
suurella kärsivällisyydellä minua opettanut, monesti
vastoin tahtoani. Ja meillähän oli h y v ä flyygeli, jota
kevytmielisesti olin lähestynyt enimmäkseen ajanvietetarkoituksessa. Siitä täytyi tulla loppu. Meidän isämme
j o k a kuoli varhain, oli jättänyt meille tämän flyygelin
ja liittänyt siihen uskonnollisen velvoituksen. Jouduin
tuon mustan soittokoneen edessä kuin tilinteolle ja
lähestyin sitä nyt uudella tavalla. Niin herkkä oli tämä
meidän isämme lahjaesine, että kun kanteenkin kosketti,
niin k o k o suuri f l y y g e l i värähtäen soi. Kieliin, jotka
pingoittuivat laidasta laitaan, oli kokoontunut suuri tulen
tenho ja m y r s k y n jylinä. Joskus muodostui työskentely
tämän soittokoneen ääressä kuin jumalanpalvelukseksi.
K u n näihin aikoihin kesäiltoina helsinkiläiset omaiset
esittivät musiikkia, niin me sisarukset o l i m m e l u m o u k sen vankeina. L e m p e ä n kuutamon valossa ja tuulen hiljaa suhistessa puissa me portailla k y y r ö t i m m e liikkumattomina ja maailmalle kuolleina, vastaanottaen kaikilla aisteillamme Beethovenin säveliä.
Syksyllä kun kävivät suuret myrskyt, oli kuin Jumala
itse olisi johtanut orkesteriaan. Ihminen tuli tätä seuratessaan h y v i n pieneksi. Ei hän ollut kuin vähäinen
ääni kaikkeudessa, samanarvoinen kuin sänkipellon
oljenkorsi, jota tuuli laulatti.
Eräänä päivänä sattui silmääni Breitkopf et Härtelin
nimi j o n k i n nuottivihon kannessa. Johtui mieleeni, että
olisin tarvinnut nuottipaperia ja r y h d y i n viivottimella
ja
lyijykynällä
askartelemaan
kirjoituspaperiarkilla.
Töhertelin tälle nuottipaperille jotakin omatekoista
säveltä, j o m m o i s i a olemukseni tuntui olevan täynnä.
Siinä syntymisessä mikä tapahtui, kun äänet, värit,
riemut ja tuskat avuttoman lapsen rinnassa vaativat
ilmoille pääsyä, oli raju ja hurmaava onni. Runot, jotka
osasin ulkoa, alkoivat liikkua sävelinä. Meillä oli pääasiassa ruotsin- ja saksankielistä kirjallisuutta, vain
j o k i n suomalainen kouluantologia tavattiin omassa k o u luaikaisessa kirjastossani. Yritin panna paperille, mitä
laulaen tapasin kiinni. Vaivaloisesti kävi tämä n u o 294
Kaikki
oikeudet
pidätetään.
tinteko. H e l p o m p a a oli fantisoida soittokoneen ääressä.
Näin syntyi sitten useita lauluja ja j o k i n pianokappale.
Juhani A h o n » A l a k u l o i s u u d e n ylistys» — proosaruno —
tuotti minulle paljon iloa. Samaten K a a r l o K r a m s u n
» O n n e t o n » . Mutta j o t a pitemmältä tätä uutta askartelua jatkui, sitä s e l v e m m i n minä tunsin toivottomuuteni
tilan. Ei tämä m e n n y t ilman koulutusta. T ä m ä oli h u o noa, tämä ei ollut mitään! Miksen minä osannut tehdä
kunnollisia säestyksiä, vaikka kuulin, että akordit olivat
vetisiä, laihoja, alhaisia? Ei, tästä ei o l e mihinkään. Ei
tästä o l e iloa itsellenikään.
Ja eräänä syksyisenä iltapäivänä hämärissä taistelin
viimeisen taisteluni kiusaajaa vastaan, pudotin korkealta
flyygelin nostetun kannen alas, niin että kielet parkaisivat, ja tunsin kuolleeni ja jääneeni arkkuun, j o n k a
kansi naulattiin kiinni.
Ja kului monta päivää — en tietänyt niiden lukuakaan
— j o t k a kuljin kuin unessa, toimittaen tehtäväni niinkuin kone, j o k a pannaan k ä y m ä ä n ja käy. Mutta eräänä
h y v i n varhaisena aamuna tapasin itseni pienen pöytäni
äärestä rauhoittuneena ja kirjoittamassa kirjettä. K y n ä
kiiti nopeasti ja sivuja täyttyi enemmän kuin yksi p o s t i m e r k k i sallisi kirjeeseen sulkea. Kummallista: en ensinkään tietänyt kenelle kirjoitin. Jollekin vaan. A l k u
kuului: »Rakas ystävä!»
Mutta illalla kun luin tämän olemattomalle ystävälle
kirjoitetun kirjeen, tapahtui jotakin odottamatonta. Ja
tavatontakin. Se, mitä kirjeestä luin, oli aivan vierasta.
Ei sellaista ollut koskaan tapahtunut. Mitenkä minä
tällaista olin m e n n y t kirjoittamaan? Valhetta siinä
oli. Tällaisesta olisi voinut joutua vaikkapa v a n keuteen. Ja niin suurella ilolla ja vauhdilla olin tämän
kirjoittanut!
Mitä tämä merkitsi? Kauhistua täytyi.
Olinkohan ennenkin kirjoittanut tällaista? Ja olinkohan
lähettänytkin tällaisia kirjeitä?
Tällä kertaa ei tätä
lähetetä. Synti Jumalan edessä oli ollut tapahtumaisillaan tai jo oli tapahtunutkin. Ja tässä synninteossa oli
lisäksi suuri viehätys. T e k i mieli kirjoittaa kirjeitä,
vaikkei niitä lähettäisi ensinkään. Ja nyt minä jo k ä v e lyteillä, oppituntien välillä, sepittelin ajatuksia näitä
kirjeitä varten. Ja tapahtumia. Oli tämä hullua! Jos
299
olisi ollut paperia ja postimerkkejä, niin kyllä näitä k i r jeitä nyt olisi lähtenyt liikkeelle. Mutta paperia o l i
säästäen pidettävä ja postirahoja vielä tarkemmin. V a a n
ei sittenkään näitä syntisiä kirjeitä tullut vartioiduksi
niinkuin olisi pitänyt. » H y v ä l l e ystävälle», tai » p a r haalle ystävälle» niitä varmasti pääsi livahtamaan ihan
hyppysten välitse. Y h t ä k a i k k i : mitähän minä olin m a h tanutkaan kirjoittaa paperille?
Olemattomia asioita.
Hurjia juttuja onnettomasta rakkaudesta ja suurista
perinnöistä. Mitä sitten, j o s tämä kerran tulee ilmi.
Mitä minusta uskotaankaan?
Kerrankin tapahtui sinä suurena susitalvena, j o l l o i n
näiden petojen jäljet tulivat h y v i n likelle taloa ja sudet
kylillä veivät koiria ja säikähdyttivät lapsiakin, että
Mikkelin pataljoonasta komennettiin miehiä hävittämään
susia tänne Nipulin tienoille. Hämärissä ollessaan tavanomaisella kävelyretkellään Nipulin tyttäret sattuivat
tapaamaan nämä miehet, j o t k a olivatkin tulossa heidän
kotiinsa. Ja heidän luutnattinsa, j o k a johti retkikuntaa,
esitti itsensä sukulaiseksi. Hänen isänsä oli ollut minun
isäni serkku.
Pari päivää kului nyt jännittävässä sudenajotunnelmassa. Illalla miehet nälkiintyneinä tulivat taloon ja
silloin tietysti taas puhuttiin susista. Eikä aamullakaan
juuri muusta kuin susista. Luutnantti A x e l ei ollut k a u nis, mutta h y v i n miehekäs. Hänen rouvansa nimi oli
A i n o . Paljon hän kertoi Ainosta. Mutta susia ei tavattu.
Ne tekivät pilkkaa retkikunnasta, ei v o i muuta sanoa,
sillä ne jättivät kyllä öiseen aikaan näkyviin jälkensä,
mutta poistuivat susimaisella nopeudella päiväksi. S u k u laisluutnantti miehineen poistui niinikään. Pieni v i r kistävä episodi Nipulin yksivakaisessa elämässä oli
päättynyt. Mutta n y t näyttäytyivät seuraukset. Minä
täytin kirjeeni kuvauksilla näistä sudenajoista. Saatoin
jossakin kirjeessä kertoa, että oli ammuttu kaksi sutta,
että A x e l oli opettanut minutkin ampumaan ja minä
olin ampunut sudenpenikan.
K y l l ä tämä oli käsittämätöntä: eihän ammuttu yhtään
sutta, eikä niitä nähtykään, ainoastaan jälkiä nähtiin.
En enää kirjoittanut kirjeitä. En enää uskaltanut.
Mutta kirjeiden asemasta aloin sepittää paperille
300
tapahtumia, j o t k a eivät olleet tapahtuneet. V a i k k a p a p e rista oli talossa puute, joutui »Haapaniemen keinu» tässä
kirjoitusvimmassa paperille. Se kirjoitettiin suuressa
salaisuudessa, varhain aamulla, talikynttilän valossa.
Jostakin oudosta syystä en saanut sitä työnnetyksi uuniin
silloin kun poltin kaikenlaista muuta. Tunsin tuota k e i nutarinaa kohtaan outoa hellyyttä. T u o syntinen k i r joitteleminen oli kuitenkin sovittanut minun katkeruuttani iäksi menetetyn musiikin tähden.
Niin kului aika vanhaan tapaansa, hitaasti ja hiljalleen, täyttäen arkipäivät työllä ja siunaten pyhäpäivän
levolla. Olin rippikoulua käydessäni Helsingissä j o u tunut v o i m a k k a a n Elis Bergrothin johtamana Jumalan
kasvojen eteen, niinkuin m y ö s useat meistä entisistä
luokkatovereista, ja meidän koulutyttötoveruutemme
kasvoi tässä pyhässä koulussa vakaaksi ystävyydeksi.
Elis Bergroth oli merimiespappi ja jotain m e r e n valtavuudesta niin m y r s k y n kuin tyvenenkin aikaan liittyi
hänen persoonaansa, kun hän nousi saarnatuoliin, oikaisi
suoraksi mittavan hahmonsa ja loi katseensa täpötäyteen
k i r k k o o n — hänen puhuessaan olivat kirkot aina täynnä,
käytäviä ja parvia m y ö t e n . Hän oli ollut yksinäisten
merimiesten isä ja veli heidän astuessaan maihin m o n i e n
kuukausien matkan jälkeen kaukana vieraalla maalla,
kirjavissa satamakaupungeissa. Hänen puheestaan p u u t tui kaikki koreileminen ja tunteilu. Mutta hän tunsi
ihmissydämen, osasi joukosta erottaa jokaisen kuulijan
ja keskusteli tämän kanssa. K u n hänen työtaakkansa
oli h y v i n suuri ja elämänmeren kyntäjät yhä l a a j e m massa mitassa etsivät häntä hätäänsä, ja kun hänen
vaalilauseisiinsa kuului, että »tuli tehdä työtä niin kauan
kuin päivää riittää — yö tulee, j o l l o i n ei v o i mitään
tehdä», niin ei hän milloinkaan säästänyt itseään.
Hänessä täytyi olla h y v ä annos taiteilijaa, muutoin ei
v o i selittää sitä alati uusiutuvaa luovaa voimaa, millä
hän kuulijakuntiansa ja ripitettäviään ravitsi.
Me tämän Jumalan miehen rippikoululapset o l i m m e
jokainen
saaneet
elämämme
matkaan
vaikutelmia
yhdessä vietetyistä suurista hetkistä ja näistä siirtyi
jotakin m y ö s Nipulin sydänmaille. K i r k k o oli kaukana,
301
k o k o o n n u i m m e talon tupaan Sanan ääreen ja vastaano t i m m e virvoitusta vanhoista virsistä.
Me Nipulin talon tyttäret j u u r r u i m m e tänne. S y y s m y r s k y t , tähtiyöt, huurteiset kuutamot, kurkien tulo
keväisen mullan tuoksu, niinkuin m y ö s tuttu arkinen
aherrus — tämä kaikki oli meille alati uutta. Täällä
oli s y y t t ö m y y s , täällä oli koto.
Näin me monasti u s k o i m m e .
Ja uskottelimme itsellemme.
Mutta sydän oli salaisesti levoton, itsekään e m m e
ymmärtäneet miksi.
K u n keväällä 1891 sain kutsun luokkatoverini ja
ystäväni Helmi K r o h n i n ja tohtori Eemil Nestor Setälän
häihin, niin heräsi nopeasti eloon kokonainen v ä k i v a l taisesti upotettu Atlantis. Sain näissä vihkiäisissä parikseni sulhasen ystävän, maisteri Jooseppi Julius M i k kolan.
Muutamia kuukausia m y ö h e m m i n olin hänen kihlattunsa.
Niin oli siis tämän sydänmaan yhdeksäntoista-vuotiaan
tytön elämänjuoksu saanut uuden suunnan.
Maisteri Mikkolaa pidettiin »etevänä» ja hän seurustelikin pelkkien etevyyksien kanssa. Ujo maalaistyttö
niiaili nyt syvään kuuluisissa populäärikonserteissa, joita
kuvankaunis R o b e r t Kajanus tahtipuikollaan hallitsi,
Kasimir Leinolle, runoilijalle, Jean Sibeliukselle, säveltäjälle, P e k k a Haloselle, maalarille ja Emil W i c k strömille, kuvanveistäjälle. Oli huumaavaa, oli suurenmoista! He eivät tuntuneet katsovankaan hänen h u o n o o n vaatetukseensa. He katsoivat häntä suoraan silmiin ja hymyilivät. Mutta oli vielä toinenkin paikka,
minne maisteri vei kihlattunsa: Suomalais-Ugrilaisen
Seuran kokous. Tämä oli tapausten tapaus ja elämysten
elämys. Kirjoja — kirjoja minne katsoi, kattoon asti, ja
katto oli korkealla. K o r o k k e e l l a pitkä p ö y t ä ja silläkin
kirjoja. Sivupöydilläkin oli kirjoja. Ja näiden ympärillä
liikkui oppineita herroja, puhellen keskenään tai s y v e n tyneinä selailemaan kirjoja. Oli juhlallista, m e l k e i n
kuin jumalanpalvelusta, vaikka aivan toisenlaista kuin
kirkossa. Ei kukaan nauranut ääneen, jokainen vaan
oli iloisen näköinen. Ensimmäinen, j o n k a luo maisteri
302
Mikkola vei morsiamensa, oli kalpea, tumma, h y v i n
tumma, ylhäisen näköinen herra, itse seuran esimies,
professori Otto Donner. Hänen kasvoilleen kuitenkin
puhkesi ystävällinen h y m y , kun hän ojensi valkoisen
kätensä niiaavalle tytölle. Täällä olivat m y ö s tohtori
Kaarle K r o h n , maisteri Y r j ö Wichmann, maisteri Heikki
Paasonen ja muita.
Mutta kaikkein kummallisinta oli, että tytön sulhanen
maisteri M i k k o l a täällä yhtäkkiä oli kasvoiltaan k ä y n y t
vieläkin kauniimmaksi ja ennen kaikkea totisemmaksi
kuin ennen. Näiden paljojen kirjojen tieto viisaus v a r maan sen vaikutti.
Vietettiin j o u l u n juhlapäiviä, kun maisteri M i k k o l a
ensi kerran vei morsiamensa vanhempiensa kotiin Y l ö järven Mikkolaan. Tampereelta oli otettu ajuri ja h i l jaista hölkkää ajaessa oli tilaisuutta esittää kaikkea sitä
uutta, mitä sekä kaupunki että maaseutu tarjosivat. Ei
unohdettu mainita asumusten ja pienten jääpeitteisten
järvien nimiä, ei m i n n e tienhaarat johtivat, eikä suinkaan minne tämä iso vanha maantie vei, nimittäin k a u kaiseen Vaasan kaupunkiin asti. Y l ö j ä r v e n Mikkolassa
oli näiden Vaasan reissumiesten tapana syöttää h e v o siaan ja viettää yönsä pirtissä, heidän kun sieltä oli
verraten l y h y t matka ennättää aamuksi T a m p e r e e n
torille.
Olihan niistä tietysti talonväille haittaakin,
mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tälle tavalle.
Aina niiden hevosten tiukuset soivat pirtin seinustalla.
Lieneekö morsiamella mitään niin pelottavaa ja j ä n nittävää kuin astua sulhasen v a n h e m p i e n eteen? K u n
päästiin sille kohdalle, missä tie kääntyi Mäkkylään,
Mikkolan isännän syntymäkotiin, n ä k y i Y l ö j ä r v e n k i r k o n k y l ä : taustalla rauhallinen j a l o m u o t o i n e n kirkonkatto korkeiden kuusten y m p ä r ö i m ä n ä , etualalla v ä h ä i nen jääpeitteinen j ä r v i — K e i j ä r v i — j ä r v e n rannalla
pappila ja tuossa likempänä M i k k o l a . Näkyi navetan
katto, näkyi h y v i n yhtenäinen ja rauhallinen rakennusryhmä. Sauna lämpeni. H e v o n e n juoksi loppumatkan
nopeammin, olisiko se aavistanut reessä kyydittäviensä
jännityksen. Ei n ä k y n y t mitään pihamaata. Yhtäkkiä
tehtiin äkkijyrkkä käännös oikeaan ja ajettiin h o l v i 303
kattoisen portin alatse pihaan, j o k a oli kaikilta puoliltaan rakennusten saartama. Keskellä oli kellari ja
k a i v o . Pieni musta talonpoikainen koira juoksi vastaan
haukkui ja liehutti häntää. He tulivat jo portaille vastaan, sulhaseni äiti ja isä. Äiti muistutti kaukaisesti h y v i n kaukaisesti — minun m u m m u a n i . Sulhaseni isä,
komea, pystypäinen, kauniisti h y m y i l e v ä suomalainen
isäntä, seisoi vihreällä kuusihavutuksella portaittensa
edessä. He ottivat vastaan tulevan miniänsä rauhallisen
hellästi, vähäinen liikutus suupielissä, ja pelonalainen
morsian tunsi tulevansa h y v i e n ihmisten luokse.
Suuren matalan salin uunissa paukkui tuli, kaksi
h y v i n pitkää nahkasohvaa täytti vastakkaiset pitkät seinät. Täällä tutustuttiin k o k o sisarusparveen, Kalleen,
Anttiin, Tiltaan, Akseliin, Helmiin. Keittiössä tavattiin
Jahanna, j o k a puolen vuosisataa oli ollut talossa. Keittiökamarissa vihdoin oli Karoliina-täti, j o n k a korkealla
sinivalkoraitaisella kankaalla peitetyllä vuoteella makasi
Pinne, talon suuri harmaa kissa. Pehmoinen, hienoisesti
iltaruualta tuoksuva ilma asusti näissä vanhoissa matalissa huoneissa, tehden ne y l e n ystävällisiksi. Kaikki
kuulumiset, joista puheltiin, vaipuivat maalaiskodin
lauantailämpöiseen pehmeyteen, j o n k a lumisen pihan
piirissä sauna selkeni.
Me kihlatut istuimme käsi kädessä. Olikohan minulla
koskaan ollut tällaista täydellisen rauhan ja onnen tunnetta? K u i n k a h y v i ä olivat nämä uudet rakkaat ihmiset, kuinka h y v ä oli Jumala.
Seinäkello tikutti hiljaisuuteen. Maantieltä kuului ajav a n reen narina.
— N y t pääsee saunaan, sanoi porstuasta vähänläntä
piikatyttö, syli täynnä tuoksuvia koivunvihtoja.
Onnelliset Y l ö j ä r v e n - p ä i v ä t päättyivät lyhyeen. Maisteri Mikkola, j o k a oli laiskanpuoleinen kirjeenkirjoittaja,
lähetti sensijaan Helsingistä morsiamelleen sanomalehden, j o n k a ystäväpiiri oli hiljakkoin pannut p y s t y y n ja
j o h o n he kaikki kirjoittelivat. »Päivälehti» oli se n i m e l tään ja Kasimir Leino kuului sen vakituisiin toimittajiin. Tässä lehdessä julkaisivat ystävykset Leino ja M i k k o l a nyt otteen minun kirjeestäni sulhaselleni. Minähän,
304
päinvastoin kuin sulhaseni, kirjoitin kirjeitä liiankin
mielelläni. Tämän he tietysti tekivät ominpäin ja asianomaiselta kysymättä ja sitten he, punaisella kynällä
merkittynä, lähettivät kirjoituksen minulle Nipuliin.
Näin siis nyt kappaleen omasta kirjeestäni p a i n e t tuna!
Johan toki vähemmästä v o i säikähtää. K u i n k a he saattoivat tehdä tällaista?
Ei todistanut rakkautta, että
voitiin julkaista näin läheinen kirje toisten nähtäväksi.
Minua loukkasi tämä teko.
Mutta tarkemmin katsoen: tämä oli aivan vaaraton
luonnonkuvaus.
A l o i n rauhoittua.
Tuntui m u k a v a l takin!
Ja nyt asettui Kasimir L e i n o minun suojelijakseni,
lupasi läpikäydä mitä kirjoitin ja toimittaa kirjoitukset
Päivälehteen. Minä tulisin saamaan hiukan palkkiotakin. Hän keksi näiden tulevien kirjoitusten alle jo k i r jaili janimenkin: Maila T a l v i o .
Näin johdatti Kasimir Leino, tämän ajan suosituin
runoilija, ujon ja k o k o tästä kirjailija-yrityksestä säikähtyneen sydänmaan tytön kirjailijoiden ruusuiselle
orjantappuratielle.
20 — Talvio, Kootut teokset X I I I
305
KOTI
Juhani A h o kuvaa kauniissa lastussaan »Uutisasukas»
pappilan monivuotisten palvelijain A n n i n ja Villen
uuden kodin olleen kuusen alla, missä A n n i ilta-auring o n hohteessa, vielä yllään häähameensa, ensi kerran
lypsää lehmänsä. Täältä käsin V i l l e salvaa saunan ja
sitten vähitellen sen kodin, missä tämän ihmisparin
kohtalo täyttyy.
Henrik Ibsen määrittelee Rakkauden »komediassaan»
kodin seuraavissa säkeissä:
»Et h j e m e r d e r , h v o r dine h å r kan gråne,
og ingen maerker, at du celdes dog,
h v o r kaere minder daemner for at blåne
som åsens rygning blåner b a g o m skog.»
K o d i t syntyvät m o n e l l a muotoa, milloin ulkoapäin,
milloin sisältäpäin. Toiset kodit piirtää ja laatii arkkitehti, toiset — ja useimmat — laativat kodin tulevat
asukkaat, itse tarpeittensa ja varojensa mukaan.
Meidän kotimme, mieheni ja minun, kiilautui u l k o maanmatkojen väliajoiksi Helsinkiin, verraten lyhyiksi
kuukausiksi ja sijoittui milloin j o h o n k i n v u o k r a h u o n e e seen tai mieheni tuttavan asuntoon, mistä sattumalta
voitiin luovuttaa tilaa vähäisiä kapistuksiamme varten.
Kunnes sitten ensi kerran nämä omistuksemme voitiin
k o o t a oikeaan k o l m e n huoneen huoneistoon, m i k ä v u o k rattiin puoleksi vuodeksi, kun meidän tuli niin ikävä
oikeaa kotia. Puoli vuotta oli jo pitkä aika, sitten tuli
taasen ikävä maailman kylille ja kapistukset sullottiin
ullakoille.
306
K o t i m m e ulkonaisen perustan muodosti mieheni uusi,
h y v i n suuri kirjoituspöytä, j o t a » p u o l i Tamperetta» kävi
katsomassa, niinkuin leikillä kerrottiin, kun sitä mieheni
äidin tilauksesta oikein arkkitehdin piirustusten mukaan
lähes v u o d e n ajan valmisti tunnettu tamperelainen p u u seppä. Tuskinpa näillä main näin k o m e a a k i r j o i t u s p ö y tää oli tehtykään, siinähän oli alun k o l m a t t a k y m m e n t ä
laatikkoa tai lokeroakin, mutta mitenkään ei pidä uskoa,
että Y l ö j ä r v e n M i k k o l a n emäntä turhamaisuudesta
tämän p ö y d ä n v a n h i m m a l l e pojalleen teetätti. Ei, vaan
talossa, mikä jo neljättäsataa vuotta kuului hänen s u v u l leen, oli aina kunnioitettu o p p i a ja tietoa — viimeksi
olivat hänen enonsa Messukylän rovasti ja Lappajärven
kirkkoherra täältä lähteneet P o r i n triviaalikouluun, saaden opintielle lähtiessään kotitalonsa nimen tilalle h i e n o m m a n G r ö n b e r g - n i m e n , syyttä suotta vaan, koska
j o k i n ruotsalainen nimi piti ottaa. E m m e v o i n e tuomita
äitiä turhamaisuudesta, j o s hän nyt sydämensä h e l l y y destä ja kunnioituksesta oppinutta lastaan kohtaan,
teetätti tämän ylellisen tilavan p ö y d ä n . Hänen poikansa
oli jo saanut läpikäydä suomalaisen koulun, n i m e n o m a a n
kuuluisan Hämeenlinnan normaalilyseon ja läpäissyt sen
kaikella kunnialla sekä lisäksi saanut pitää kotitalonsa
nimen. Uuden k o d i n tärkeimmän huonekalun rinnalla
oli kaksi kattoon asti ulottuvaa kirjakaappia, j o i d e n
alkuasukkaista muistan erikoisesti Lönnrotin sanakirjan
j a Miklosichin Etymologisches W ö r t e r b u c h i n sekä j o u kon eri kielisiä uusia testamentteja, j o i d e n kirjaimistoakaan — kuten kreikkalaista — en tuntenut. Helsinkiläisten — varsinkin nuorien — kotien taloustarpeiden
tuottajana toimi virkeästi » S u o m e n Teollisuuskauppaa,
uusi ja nopeasti laajeneva liike Aleksanterin- ja Hakasalmenkatujen kulmassa, j o n k a innostunut johtaja Otto
Thylin sataprosenttisesti oli pannut harrastuksensa s u o malaisen yritteliäisyyden palvelukseen j a j o k a m i e l e l lään auttoi nuoria rouviakin, kun he kapean kukkaronsa
varassa tulivat teollisuuskauppaan ostoksille.
Siellä
saattoi turvallisesti puhua suomea, kohtaamatta ynseyttä
suomea taitamattomien m y y m ä l ä - a p u l a i s t e n puolelta ja
johtaja v o i innostua näyttämään asiakkailleen jotakin
uutta tavaraa, mitä nyt oli alettu valmistaa kotimaassa.
307
Kerrankin oli kauppaan juuri saatu suomalaisia kalosseja, joita oli alettu tehdä Nokialla. Teollisuuskaupan
ostajapiiri käänteli ihastuneena käsissään näitä Nokian
kalosseja ja toivoi vaan, että sen nykyiset vierasmaalaiset kolmikulmamerkkiset kalossit pian kuluisivat l o p puun, jotta saisi ostaa tätä kotimaista tuotetta. Ja kerran oli sateenvarjoon meillä saatu j o k i n pieni keksintö,
josta saattoi iloita. Tästä teollisuuskaupasta olivat peräisin k o t i m m e talouskalustotarpeet, kaikkein vähin määrä
millä saattoi tulla toimeen. Mutta mikään esine ei näin
ollen h u k k u n u t k o m e r o n h y l l y l l e odottamaan suuria
kutsuja, monien muiden samanlaisten esineiden lukuun,
vaan jokainen joutui heti virantoimitukseen ja oli p e r soonallisuus, j o k a otti osaa perheen ja sen lähimmän
ystäväpiirin elämään. Emännän ja isännän kodeista saadut esineet olivat erikoisasemassa, ne välittivät alati
henkistä yhteyttä kotiväen kanssa ja esittivät muistoja
tilaisuuksista, missä olivat olleet mukana. Niitä täytyi
erikoisesti helliä, ettei niiden täällä uusissa vieraissa
oloissa tulisi ikävä. Jos talossa oli sattunut ilmaantumaan odottamaton ansio esimerkiksi sanomalehtiartikkelista, niin voitiin ostaa jotakin, j o t a h y v i n tarvittiin,
j o p a jotakin ylellistäkin. Esimerkiksi silloin, kun talon
emäntä oli saanut valmiiksi Sienkiewiczin paljotöisen
Q u o vadis-suomennoksen, osti hän S u o m e n Käsityön
Ystäviltä Gallénin piirtämän k o m e a n penkkiryijyn, jota
hän kauan oli toivonut. Mutta tällaiset ansiomahdollisuudetpa olivat vielä häneltä, Maila Talviolta, kaukana
tulevaisuuden helmassa. Hän oli saanut Päivälehdestä
j o n k i n suomennospalkkion ja ostanut kirjoituspöydän ja
o m p e l u k o n e e n . Kirjoituspöytä maksoi k a k s i k y m m e n t ä viisi kultamarkkaa ja oli h y v i n pieni ja ihastuttava.
»Haapaniemen keinu» viserteli silloin vielä vinnillä
kopassa kaikenlaisen r o m u n joukossa eikä antanut kirjoittajalleen rahaa eikä rauhaa. Minkätähden ei hän
sitten saanut sitä hävitetyksi? Olihan hän polttanut m u i takin turhanaikaisia tekeleitään. Mutta nyt hän oli päässyt vaaralliseen kirjoittamisen makuun, mikä ehkä j o n kin verran oli Kasimir L e i n o n syy, ja hänelläkin piti
olla kirjoituspöytä! O m p e l u k o n e oli h y v i n tarpeellinen
308
huonekalu talossa. Emäntä o m p e l i sillä melkein kaikki
omansa ja j o n k i n verran miehensäkin vaatteita.
Lienee h y v ä Hans Christian Andersen, j o h o n olin p i k kutyttönä kauniista korukansista tutustunut, Koskipäässä
vaikuttanut sen, etten k y l m ä n asiallisesti k y e n n y t suhtautumaan mihinkään esineeseen uudessa kodissani.
Tavallisimmat talousesineet elivät ja vaativat m y ö t ä t u n toa. K u n päivän töiden jälkeen keittiö oli pantu j ä r jestykseen ja vielä lämpimän hellan ääressä tuntui h i e noinen kostean p u u p ö y d ä n tai pyyhinliinan kuivamisen
tuoksu, niin saattoi h y v i n ajatella, että kahvipannu ja
teekannu, tai mitkä muut esineet tahansa, seurustelivat.
Tämä oli peräti lapsellinen ajatus ja tuntui hyvältä
syyttää siitä Hans Christiania. Mutta salavihkaa täytyi
tunnustaa, että tanskalainen saturunoilija kiinteästi k u u lui kotiin ja että se ilman häntä olisi ollut k ö y h e m p i .
Niinpä esimerkiksi nuo uudet Nokian kalossit saattoivat
joutua vanhojen tunnustettujen kolmikulmakalossien
kateuden ja vainon alaisiksi. Kolmikulmakalossit i v a sivat nokialaisia ja vakuuttivat, että he halkeavat jo j a l kaan pistettäessä. K u n tuttavien lapsia tuli nuoreen
taloon käymään, niin niiden ajan parhaiten sai k u l u maan siten, että pani esineet kertomaan heille tarinoita.
Nämä lapset tottuivat vähitellen niin vaateliaiksi, ettei
niille kelvannut satu, j o k a luettiin satukirjasta — se piti
kerrottaman »omasta päästä». Eikä ollut pahitteeksi,
vaikka satu pimeässä vähän pelottikin. Silloin tartuttiin kertojattaren käteen ja oltiin turvassa.
Tulivat tässä ensinnä mainituiksi vierailevat lapsukaiset, vaikka meidän ensimmäisessä kodissamme R a u hankadulla kävi pääasiassa sekä mieheni tovereja että
minun ystävättäriäni. Edellisistä oli ennen muita hauska
ja rakastettava Y r j ö W i c h m a n n . Mieheni ja hänen v ä l i l lään koski keskustelu kielitiedettä ja siinä sivussa m y ö s
vekseli-uudistuksia ja uusien vekselien tekoa. K u n m i n ä
kodistani olin saanut meidän erinomaisen B e c k e r - f l y y g e limme, niin vaivatta saatettiin m y ö s harrastaa kotilaulua
— maisteri Wichmannillahan oli ihmeen kaunis ääni.
Elli-serkkuni kävi musiikkiopistoa ja lauloi hänkin.
Schubertin laulut ja Mendelssohnin duetot olivat mieliohjelmaamme. Jokainen Oskar Merikannon uusi laulu
309
katsottiin kotimaiseksi voitoksi ja kun Erkki Melartinin
tähti ilmestyi taivaallemme oli se suuren ilon aihe. Pian
kuului eloisa Erkki itsekin ystäväpiiriimme ja monet
hänen laulunsa esitettiin meillä ensi kerran. Ellin m u siikkiopistotovereja
kulkeutui hänen
vanavedessään
m e i d ä n l u o k s e m m e . A i n o A c h t e n voittoretki Pariisissa
oli alkanut, hänhän tavallaan kuului meille, koska kerran yhdessä o l i m m e luistelleet ja pommittaneet toisiamme lumipalloilla Antinkatu 30:n pihamaalla. Me
o t i m m e siis o i k e u d e k s e m m e korjata itsellemme osan
hänen loistostaan. Maikki Pakarinen hurmasi Helsingin
yleisöä ensimmäisissä konserteissaan. Hän oli nuori ja
v e r e v ä kuin P a l m a V e c h i o n kaunottaret j a kun M e r i kannon »Paitaressu» ensi kerran kuultiin hänen h u u liltaan, niin yleisö oli kuin ihastuksesta juopuneena.
Maikki osoitti jo varsin varhain herttaisen rakastettav u u d e n ohella jännittäviä pieniä oikuttelun merkkejä.
Hän saattoi esimerkiksi olla tottelematta yleisönsä v a l tavia kättentaputusmyrskyjä eikä ilmestynyt lavalle.
J o k u uskalsi ennustaa hänelle tällaisesta oikuttelusta
joskus — vanhemmiten — seuraavan ikävyyttä. Olisi
pitänyt antaa arvoa yleisölle. Mutta pääasiassa kaikki
annettiin hänelle anteeksi, kun hän oli niin ihastuttava.
Hauskaksi vierailijaksi totisesti saattaa kutsua silloista
«suurlaulajaamme A b r a h a m Ojanperää, j o t a tarvittiin
kaikkialla, missä vaan vakavaluokkainen laulu kuului
ohjelmaan. Hän esiintyi oopperoissa, laulunäytelmissä
ja konserttilavalla suurtöisen öpettajatoimensa ohella,
aina hyväntuulisena, auttavaisena ja tartuttavan r e i p paana. Mukavat kaskut kulkivat hänen edellään kuin
torventoitottajat ja taas seurasivatkin häntä ystävällisesti, niinkuin talon uskollinen palvelija tulee sulkemaan
o v e a h y v ä n vieraan jälkeen ja siinä vielä h y m y i l l e n
näyttää lyhtyä. Laulajan erittäin huoliteltu rehevä u l k o asu, helmien ja j a l o k i v i e n kimallus hänen sormissaan ja
hänen
verraton
ruotsinkielen-ääntämisensä
tuottivat
herttaista hupailua niin Helsingissä kuin muuallakin,
missä A b r a h a m liikkui. Ja A b r a h a m liikkui kautta S u o men, kun laulusta tiukka tuli. Ulkomaanmatkat olivat
hänen omat makeat kaupanpäällisensä. Etelän viinit,
korut ja huolettomuus takasivat hänelle t y ö k y v y n ja
310
hyväntuulisuuden k o k o talveksi. Joulukynttilänsä hän
sytytti Limingassa.
Erikoisen läheiseksi kävi kodissamme Kasimir Leino,
j o k a j o n k i n aikaa nautti meillä päivällisensäkin. Hänen
mukanaan seurasivat keskustelut kirjallisuudesta, teatterista ja taiteesta. Leinolla ja Y r j ö Wichmannilla, j o t k a
muuten tietysti olivat h y v ä t tutut, oli se yhteinen piirre,
ettei kateus ja pahansuopuus yhteisessä puheessamme
milloinkaan esittäytyneet. Ida A a l b e r g hallitsi teatterikeskusteluissamme. Hänellä oli taidemaailmassamme
ehdoton valta-asema. K a a r l o B e r g b o m oli sanonut —
niin kerrottiin — aina ihailevansa häntä, eikä suinkaan
vähimmin silloin kun hän oikutteli. Ranskalaisilla oli
Sarah Bernhardinsa ja italialaisilla Dusensa, mutta Ida
A a l b e r g nosti suomalaiset, meidän nuoren sivistyskansamme, näissä teatteriasioissa noiden vanhojen kulttuurikansojen tasalle. Hän oikutteli, j o p a kiusasi meitä,
mutta varmaan sekä Sarah'lla että Eleonoralla oli aivan
samoja tapoja. Kasimir Leino, elegantti salonkileijon a m m e y m m ä r s i käsitellä häntä ja kuvasi meille joskus
eräänlaisen salaperäisyyden valohämyssä tilaisuuksia,
j o t k a olivat alkaneet kuin tulivuoren purkaukset ja
vähitellen kehittyneet mitä intresanteimmaksi näyttämötaiteen analysointikeskusteluiksi. Kasimir L e i n o osasi
hyvästi solmia kravattinsa ja kauniisti suudella naista
kädelle — sitä ei j o k a poika osannutkaan — ja lisäksi
mairitella häntä tahdikkaasti ja asiallisesti. K u n m e i d ä n
verrattomalle p r i m a d o n n a l l e m m e muistutettiin sitä taitoa, millä K l e o p a t r a lausui sanat » v o i k o Fulvia k u o l l a ? »
tai Maria Stuartin uljasta polvistumista Englannin
Elizabethin eteen ja annettiin ihailevan kädenliikkeen ja
haltioituneen h y m y n k a r e e n seurata sanoja, niin Ida A a l b e r g oli voitettu ja lapsellisen iloinen. Kasimir L e i n o
osasi suorittaa tällaisen tunnustuksen hienosti ja sisältä
päin. K u n hetken suurimmat suomalaiset runoilijat ja
juhlakirjailijat Kasimir L e i n o ja J. H, Erkko sattuivat
yhtaikaa meidän kotiimme, niin he toistensa valossa
esittivät kukin persoonallisuutensa erikoisen selvästi.
M o l e m m a t olivat kunnian miehiä ja erinomaisen isänmaallisia. Toinen oli terve, komeapiirteinen, hiukan ujo
maalaispoika, j o k a tosin oli kirjoittanut runon kukkasille
311
Pinciolla, mutta j o h o n ei ulkomainen vernissa milloinkaan tarttunut, toinen oli kalpea eurooppalais-eleinen
ja esiintymään tottunut herra, j o n k a ilmaantuminen
populäärikonserttiin Seurahuoneella ei koskaan jäänyt
herättämättä huomiota. Hänessä oli jotain Pariisista ja
jotain Wienistä ja kerrottiin hänen kirjoituspöydällään
pitävän j o n k i n keveästi puetun wieniläisen näyttelijättären kuvaa. Erkko asetti aina suun säkkiä m y ö t e n
välttäen kaikkea velkaantumista — kiitollisuudenvelka
siihen luettuna — Leino ei täysin onnistunut tässä suhteessa, j o s k o lienee vakavissaan koettanutkaan. M o l e m mat kirjoittivat runoja, m o l e m m a t suunnittelivat näytelmiä. Toista veti puoleensa Kalevala, toista Suomen
historialliset ritarimuistot. Toinen huokaili A i n o n ja
K y l l i k i n puolesta, toista viehätti Katarina Jagellonica ja
Sigrid Stälarm. Meillä keskusteltiin Sammosta — mikä
oli Sampo, tämä S u o m e n kansan taikakappale? Miten
oli S a m m o n taonta kuvattava näyttämöllä? Joku h u o mautti, että S a m p o tietenkin oli katsottava jonkinlaiseksi h y v i n taidokkaaksi m y l l y k s i — minkätähden sitä
haluttiin muuttaa muuksi kuin miksi kansalliseepoks e m m e sen nimitti. Toinen väitti, että S a m m o l l a voitiin
tarkoittaa ainoastaan aurinkoa. K o l m a s selitti Sammon
välikirjaksi,
j o n k a tärkeän
suojakotelon
Ilmarinen
takoi.
Kasimir Leinon m u k a n a oli oikeastaan jo varhain
t a l o o m m e hengessä astunut Eino Leino, pikkuveli, j o n k a
ihmeellisestä runoilijalanjasta Kasse hiljaisella hartaudella kertoi. J ä i m m e kaikki jännittyneinä odottamaan
Einon ylioppilaaksituloa ja saapumista Helsinkiin. A t e rian jälkeen puheltiin usein Kasimirin kirjallisista töistä
— o l i m m e silloin vain kolmisin — ja y s t ä v ä m m e Kasse
kertoi meille esimerkiksi Jaakko Ilkka näytelmänsä
sisällön. Siitä ei mielestämme puuttunut mitään niistä
aiheosista, joista s y n t y y h y v ä historiallinen näytelmä.
Merikanto oli jo luvannut säveltää tunteellisen ja
samalla veikeän menueton. N ä k y y kirjailijoille joskus
o l e v a n epäselvää jättävätkö sankarinsa elämään vai
antavatko hänen kuolla. Muistan esimerkiksi K u p r i n i n
puhuneen
»Kaksintaistelu»-romaaninsa
päähenkilöstä
samaan suuntaan. Kasimir L e i n o kuvasi meille n ä y t e l 312
mänsä loppukohtauksen, j o l l o i n Ilkka astuu Flemingin
vuoteen ääreen surmataksensa hänet. Mieheni mielipide
meni yhteen runoilijan mielipiteen kanssa: Fleming onkin
jo kuollut ja Ilkan kohotettu kostonase laskeutuu. K u u luu kirkonkellojen soitto. Leino esitti draamansa l o p p u kohtauksen h y v i n kauniisti.
Sillaikaa kun mieheni opetti polyteekissä ruotsin- ja
suomenkieltä vapaaehtoisena aineena, j o k a toimi tuotti
meille kaksituhatta kultamarkkaa vuodessa, ja teki tieteellistä työtään pääasiassa o m a n kalliilla hinnalla h a n kitun ja yhäti hankittavan kirjaston varassa, slaavilaista
kielitieteellistä kirjallisuutta kun ei meillä yliopiston
kirjastossa silloin ollut, suoritin minä jotakin tilapäistä
pientä suomennostyötä ruotsinkielestä ja saksasta. T u n nustan ettei Haapaniemen keinu antanut minulle rauhaa. Ja olisi se saanut tuottaa rahaakin! Mutta o m a n
tekstin luominen oli toki viehättävää verrattuna näihin
pieniin käännöstöihin, j o t k a kuka hyvänsä olisi voinut
suorittaa. Suojelijana Kasimir Leino kuitenkin yhäti
kärsivällisesti minua n e u v o i . Huojuin puolelle ja t o i selle: uskaltaako vai eikö uskaltaa?
Eihän tällainen o m a n tavaransa kaupaksi tarjoaminen
milloinkaan liene kaupustelijalle erikoisen hauskaa.
Mikä ihmeen houkuttelevaisuus siinä kuitenkin lienee
ollut, että minun piti koettaa onneani. Oli k y s y m y k sessä uusi m o d e r n i kustannusliike, j o n k a nimeen liittyi
piittaamattomuus vanhanaikaisista homehtuneista p a i notuotteista ja reipas suuntautuminen väljille vesille.
Mutta pitihän minun tietää, ettei minun keinu-raukkani
suinkaan sisältänyt uutta ja modernia, vaan sydänmaan
kylän harmaita kokemuksia. Ja miksei se nyt oikeastaan
riittäisi, j o s tämä salokylän vaivainen viisaus jo olisi
päässyt vuotamaan minun kynäni läpi minun omaksi
ilokseni. Mutta sillaikaa kun ajatuksen sirkka siritteli
tätä järkeä, veivät jalat pillastunutta laukkaa y l ö s V u o rikatua ja sisälle eräästä siistin pelottavasta ovesta. Ja
tapahtui kaikki m i k ä tällaisissa tapauksissa sattuu, n i m i t täin, että o v i k e l l o soi ja askeleet sisältäpäin lähestyvät
ja että odottavan sydän hirveästi takoo ja vielä v i i m e
hetkessä kehoittaa kääntymään takaisin. T ä m ä k a i k k i
tapahtui ja vielä sekin, että kokosin kaiken itsehillin313
täni ja päätin esiintyä huolettomana ja puhua Kasimir
Leinon suosituksesta.
Mutta sen hienon modernin kustannusliikkeen herrat
puhuivat kohteliasta järkeä: oli tällä kertaa paljon n u o ria, j o t k a olivat jättäneet tänne käsikirjoituksiaan. Eivät
ne mene. Tässä niitä oli — o i v o i , minä näin ja tunsin
että kaikki mitä he puhuivat oli totta, ja heidän v a l koiset kätensä upposivat käsikirjoituspinkkoihin! Enkä
minä enää kuunnellut mitä kaikkea minulle kerrottiin
— olin jo nujerrettu, sydämeni löi moukarina ja ajatukseni kykeni ainoastaan pohtimaan miten täältä pääsisi
pois näyttämättä kaikkea sitä alennuksentilaa mihin turhamaisuus v o i johdattaa ihmislapsen. Pääsin pystyyn
luulen että kykenin kiittämään ja vaeltamaan eteiseen.
Ympärillä, kaikkialla oli laatikoita ja hyllyjä ja kaikki
oli täynnä painatettua paperia. Oli kuin tavattomia k i v i laattoja ja paasia olisi röykkiöittäin asetettu tänne
pelottamaan turhamaisia yrittelijoitä luvattomilta teiltä.
Mitäpä se auttoi, että j o k u hieno herra kylmänä tuli
saattamaan ja vielä o v e l l a kohteliaasti huomautti, että
heillä oli niin paljon, ei voitu enää ottaa . . . Eivät ne
mene . ..
Kirjailijakokelas pyyteli anteeksi, pääsi porraskäytävään ja koetti selvitä häpeästään. Siinä oli h y v i n siisti
portaikko, sen asiallisessa ympäristössä täytyi kyllä tuntea mitättömyytensä ja käsittää, että turhien töherrysten
hävittämisessä v o i ja täytyy olla suuri viehätys. Minä
vihasin k o k o Haapaniemen keinua, vihasin noita paperipaasia uuden kustannusliikkeen eteisessä — eikö täällä
n y t todellakaan olisi ollut tilaa vielä minun pienelle kirjalleni, olisinhan voinut alentaa sitä 200 m k : n tekijäpalkkiota, jota suojelijani oli ehdottanut minun p y y d e t täväkseni! Mutta minä olin k ö y h ä ihminen sydänmailta
ja kuvasin sydänmaita. Ja lieneepä ensi kerran elämässä
katkera ja kiukkuinen suhtautuminen parempiosaisiin
kuin mikäkin pahanmakuinen m y r k k y kohonnut suuhuni: niin, tuliapa näitä herroja Helsingin poikia tai tyttäriä tarjoamaan tänne tuotteitaan, niin niitä kyllä v a r maan päästettäisiin mukaan, vaikka jo oli tulokkaita
ennestään liikaa. Nyt, nyt, nyt minä hautaan sen kirjaajatuksen ja alan ansaita suomentamalla. Jahka tästä
314
ensin päätän, k ä y n k ö espanjan v a i k o puolan kimppuun.
Molemmat ovat meillä aivan autioalaa ja vailla kilpailua. Onpa minulla mies, j o k a osaa mitä kieliä tahansa
ja j o k a auttaa minua. P u o l a n sanakirja, paksu P l e t e r snik on h y l l y l l ä m m e , sen olen itse nähnyt, puolalais-sak~
salainen. Oh, kuinka minä olin uhmaa täynnä ja suuttunut, vaikka s y v i m m ä l l ä tunnossani tiesin, että tuon
hienon kustannusliikkeen herrat olisivat olleet peräti
ymmärtämättömiä, j o s olisivat ottaneet minun keinuni
vinkumaan sinne hyllyilleen jo liiallisten töherrysten
joukkoon.
No kuinka k ä v i ?
Hän, Leino, ei lausunut tätä sanoin, vaan katseillaan.
Rukkaset! vastasin vanhaa piirilaulua muistellen, enkä
tietänyt k i u k k u k o vai leikki minussa silloin velloi.
M o l e m m a t herrat, sekä Kasimir että mieheni, suitsuttivat ilmaan taajoja savupilviä ja niitä oli meillä ennestäänkin huoneet täynnä. Mutta nyt olin tehnyt p ä ä t ö k seni ja ajattelin vain Eliza Orzeszkowan » N a d N i e m n e m »
teoksen suomentamista — tiesinhän, että saisin häneltä
luvan sen kääntämiseen.
Mutta nyt h y v ä Kasimir keksi keinon. Hän toimitti
sepustukseni nurkkanovelliksi Päivälehteen.
Ja olihan tässä jo suloista järkytystä aloittelijalle.
Seurasi kiihkeää odotusta j o k a aamu, jo ennenkuin s a n o malehden jakajan askeleet kuuluivat portaissa. Seurasi
jännitystä, kun tuttavat utelivat ja arvostelivat. Y k s i
ystävättäristäni varoitti minua kuvittelemastakaan, että
olisin kutsuttu j o h o n k i n m u u h u n kuin hiljaiseen t y ö h ö n
kotilieden ääressä. Hän ei tietänyt, kuinka kipeää
minuun teki. Kuitenkin tuntui sanomalehti aivan t y h jältä niinä päivinä, j o l l o i n ei sen nurkkauksessa n ä k y n y t
tuota valkoreunaista odotettua kehystystä. Ja uhkasi
tyhjyyden tunne erikoisesti kun Haapaniemen keinu
pysähtyi kulussaan ja heräsi k y s y m y s eikö sitä sittenkin
voisi saada julkisuuteen kirjana.
Olin kerran, nimittäin silloin kun aloin suomentaa P o n tus W i k n e r i n kaunista teosta »Ajatuksia ja k y s y m y k s i ä
Ihmisen P o j a n edessä», kääntynyt G. W. Edlundin p u o leen, j o n k a tuttu liike oli P. Esplanaadinkadun k u l mauksessa vastapäätä Kappelia. Seisoin pelonalaisena
315
o v e l l a ja näin kustantajan suoraan selkäpuolelta, hän
kun istui pöytänsä ääressä eikä vastannut yhteenkään
kainoon elonmerkkiini, j o i l l a yritin häntä lähestyä. Olin
jo lähtemäisilläni pois tyhjin toimin, kun hän vihdoin,
päätään kääntämättä, k y s y i : » H u r va n a m n e t ? » Nimi,
j o n k a saatoin mainita — M i k k o l a — ei hänelle ollut
minkään arvoinen. Eikä edes runoilija Leinon nimi,
j o h o n hädässäni vetosin. Lähtöni kävi h y v i n nopeaan,
mutta niin k o l k o n muiston jätti tämä ensimmäinen, k ä y n tini kirjankustantajan luona, että olisin mieluummin
kuollut nälkään kuin lähtenyt p y y t ä m ä ä n häneltä j o t a kin vielä kerran.
» W e r n e r Söderström P o r v o o » — tätä käsitettä y m p ä röi j o k i n vakaa juhlallisuus, ettei sanoisi vanhoillisuus,
tai ainakin vaateliaisuus, j o t e n piti olla uutta urhoollisuutta, j o s mieli kirjoittaa sinne. Mieheni kehoitus oli
varsin rohkaiseva. Hän oli Hämeenlinnan lyseossa ollessaan harrastanut kieliä — opiskellut kreikkaa kreikkalaissyntyisen tupakkatehtailijan kanssa ja ranskaa j o n kin yhtä pätevän kielitaiturin avulla, ulkopuolella k o u luopetusta. Niinpä hän oli suomentanut
Chateaubriandin »Viimeisen Abenserrakin vaiheet» ja Werner
Söderström oli kustantanut kirjan. Meillä alettiin nyt
keskustella porvoolaisesta kustantajasta, muutenkin kuin
tätä minun tapaustani varten. Hänenhän täytyi olla
minun naimasukulaiseni, koska hänen rouvansa oli syntyisin Winter. Aatto Suppasen rouva, syntyisin B o n s dorff — j o k a totta puhuen B o n s d o r f f - s u v u n silmin katsoen oli tehnyt pahan mesallianssin mennessään tällaiselle Suppaselle — kertoi hänestä asioita, joita m i e l e l läni kuuntelin.
Niistä aineksista, j o t k a y m p ä r ö i v ä t nuoren Werner
Söderströmin persoonaa, olisi Hans Christian Andersen
luonut viehättävän sadun. Kahdeksantoista vuotiaana
oli porvoolaisen tunnetun liikemiehen poika Werner
Söderström juuri j o u l u n kynnyksellä kelkalla kuljettanut kustantamansa suomenkielisen kirjan P o r v o o n asemalle myytäväksi. Kirjan nimi oli »Pohjanmaan helmi»
ja se oli käännös ruotsinmaalaisesta romaanista, koska
tällä koulupoika-kustantajalla ei vielä ollut käytettävänään suomalaista kirjaa. Satuseppä A n d e r s e n olisi
316
osannut herttaisesti kuvata nuorukaisen miltei isällistä
hellyyttä, hänen käsitellessään kirjapinkkojaan ja p y y h kiessä hikeä otsaltaan, kun nosteli helmi-lähetystään
junan tavaravaunuun ja siinä vielä tarkasti, olivatko
osoitteet paikoillaan. Ehkäpä hän ei malttanut lähteä
kelkkoineen kotiin ennenkuin näki vaunun o v e n t y ö n t y vän kiinni ja junan lähtevän liikkeelle. Siellä ne nyt
olivat matkalla maailmalle, hänen ensimmäiset p a i n o tuotteensa!
Jotain enteellistä ja sadunomaista oli ilmennyt jo itse
tämän »Pohjanmaan h e l m e n » kustantajan maailmaantulossa. Hänen isänsä saattoi samana päivänä, j o l l o i n
hänen m o n e t heilahtelut kestänyt kirjapainotoimintansa
vihdoin alkoi työskennellä, ensi painotuotteessaan i l m o i t taa ystävilleen, että »hänen vaimonsa oli onnellisesti
synnyttänyt pienen kirjanpainajan». Hän kasvoi l a p sesta nuorukaiseksi ja hän varttui yhtäaikaa ruotsinkieliseltä olemukseltaan suomalaiseksi, mieheksi, j o n k a
elämäntehtävä ainutlaatuisella tavalla tulisi olemaan
suomalaisen hengen tuotteiden välittäminen suomalaisen
kansan omaisuudeksi. Snellmanin herätyshuudon v a i kutuksesta oli kautta kansallisesti nukkuvan maan hulmahtanut v a l v e i l l e o m a a sisäisintä olemustaan isoova ja
j a n o o v a kansa. Lahjakkaan opettajan välityksellä saapui suomalaisuuden kevät keskelle ruotsinkielistä k o u lua ja tempasi siellä mukaansa lahjakkaimmat oppilaat,
niiden joukossa sen »pienen kirjanpainajan», j o n k a
maailmaantulo oli ruotsinkielisessä painotuotteessa v.
1860 omaisille tiedoitettu. Viidennellä luokalla poikanen
oli käsittänyt olevansa suomalainen Suomenmaassa ja
seitsemännelle luokalle päästyään hän päätti aloittaa sen
elämäntehtävän, j o h o n häntä hänen uusi asemansa s u o malaisena Suomenmaassa kutsui. Jos hän olisi aavistanut tai v o i n u t katsella tulevaisuuteen, niin olisiko
hänellä ollut halua ja uskallusta ryhtyä siihen aherrukseen, mitä tiesi kirjojen kustantaminen vailla kirjailijoita ja lukijakuntaa?
Muistan ensi käynnistä, että hän yllätti minua h y v y y dellään ja eräänlaisella nöyrällä kohteliaisuudellaan,
vaikkei tähän liittynyt mitään hentoa. Hänen k y s y m y k sensä olivat hienotunteiset ja samalla h y v i n asialliset.
317
Hänen pieni tyttärensä istui kärsivällisesti tuolilla, j o l l e
olin hänet istuttanut, vaikka hänen varmaan oli h y v i n
ikävä, kun me hänen isänsä kanssa p u h e l i m m e niin
kauan. Minun oli m a h d o t o n yhdistää tätä vierastani
käsitteeseen »kustantaja». Uskoin mahdolliseksi mitä
m m . olin kuullut hänestä kerrottavan, että hänellä j o s kus olisi ollut tapana rukoilla työmiestensä kanssa
ennenkuin aamulla ryhdyttiin t y ö h ö n . En voinut häntä
pelätä, ainoastaan kunnioittaa ja häneen kokonaan luottaa. Ystävä oli astunut kotiini.
K y m m e n i ä vuosia m y ö h e m m i n kohtasin Münchenissä
Langen—Muller kustannusliikkeen johtajan Gustav P e t zoldin. Satuin tulemaan, hänen kehoituksestaan kyllä,
kaupunkiin aikana, j o l l o i n hotellit olivat täpötäynnä.
Maankuulut jalkataiteilijat — etteipä olisi ollut joukossa
meidän o m a y l p e y t e m m e P a a v o Nurmikin — esiintyivät
maineen-ottelussa ja suomalaisten nimi oli h y v i n k o r keassa kurssissa. Käytinkin hyväkseni tätä kunnian
loistoa epätoivoisesti etsiessä kattoa pääni päälle yhdeksi
y ö k s i — für diese eine Nacht nur! K y l p y h u o n e e t k i n
olivat varatut. T ä m ä minun lopulta täytyi puhelimessa
tiedoittaa Gustav Petzoldille, vaikka oli jo m y ö h ä i n e n
ilta. Hän lähetti heti minua autollansa noutamaan.
Kuljettaja, nimeltään De T e m p i e , oli v a n h o j e n tänne
paenneiden hugenottien jälkeläisiä ja tuntui kauan palvelleen sekä liikettään että sen johtajaa. A u t o meni kuin
vesilintu sateesta märkää asfalttia pitkin, milloin kautta
puistojen ja puukujien, milloin ohi palatsimaisten rakennusten, milloin räikeiden reklaamivalokaarten alatse,
milloin kattojen ylitse. Sitten alkoi liike hiljetä, p u u kujanteet suojelivat talojen julkisivuja, ja kun v i h d o i n
p y s ä h d y i m m e j a D e T e m p i e vanhan hienostuneen p a l velijan elein johdatti minut sisään raskaasta t a m m i ovesta, seisoin askeettisessa, valkoiseksi kalkitussa eteisessä, missä minut otti vastaan pitkä h o i k k a sinisilmäinen herra, lausuen: » I c h bin der Kapitän v o n A s e l a i v a » .
Tässä vakaassa sydämellisessä miehessä oli jotakin
W e r n e r Söderströmistä — se juolahti heti mieleeni, ja
W e r n e r Söderström O y : n kautta olikin luottamus ja
y s t ä v y y s heti rakennettu. Sinä ihmeellisen kauniina
y ö n ä P e t z o l d - p e r h e e n arvokkaassa ja ylhäisen yksin-
318
kertaisessa kodissa puhuttiin paljon Suomesta ja etenkin
"Werner S ö d e r s t r ö m O y : n työstä. Sain tehdä selvää
monesta asiasta, j o t a aikaisemmin en ollut itsellenikään
selvittänyt. W S O Y oli kustantanut Gustav Petzoldille
omistetun teoksen » A s e l a i v a » ja tässä kuvatut henkilöt
ja tapaukset olivat solmineet lujat siteet W S O Y : n ja
nykyisen Langen—Mullerin kustannusliikkeen johtajan
kanssa. Hyvähän oli suomalaiselle niinä päivinä kuulua
Paavo N u r m e n kansallisuuteen, mutta h y v ä oli tässä
tapauksessa m y ö s olla W e r n e r Söderström O y : n kirjailija. O l i m m e lisäksi m o l e m m a t papin lapsia ja Petzold
puheli luottavasti kanssani siitä vastuunalaisuudesta,
mikä kuuluu kustantajalle: keskellä aikojen virtauksia
ja ristiriitaisuuksia ohjata työtä selvää kurssia, horjahtamatta tiepuoleen. Kuinkahan kauas aikojen taakse
jäikään nyt se kustantaja, j o k a kerran pelonalaiselle
kirjailijakokelaalle sanoi: hur v a ' namnet? Tämän k ä y tökseltään erittäin arvovaltaisen kustantajan sanoista
painui erikoisesti muistiini: miellyttävimpiä oikeuksia
kustantajan ammatissa on saada auttaa kirjailijoita h e i dän vaikeuksissaan.
Niinpä siis »Haapaniemen keinu» nyt oli maailmalla
ja kirjoittajan edessä kaikki arvostelujen j ä r k y t y s ja
tuttujen ja tuntemattomien h y m ä h d y s . Mutta kuinka
minä siunasinkaan Juhani A h o n pitkää sydämellistä
kirjettä, j o k a pani kaikki minussa tasapainoon! En tuntenut häntä, vain kerran olin »populaarissa» saanut
hänet nähdä ja hänelle syvään niiata, kun sulhaseni
minut hänelle esitti. Ja nyt hän oli minulle näin h y v ä !
Meidän kodissamme Rauhankadulla tapahtui — ehkäpä
juuri äsken ilmestyneen kirjan ansiosta —, että minua
lähestyi j o k u outo, merkitsevä kansalainen. K i r j a v a
kalustomme, missä yhdessä Teollisuuskaupan kansallisten tummien huonekalujen kanssa maalaiset valkeat
pinnatuolit r u o k a p ö y d ä n ympärillä turvallisesti tiesivät
olevansa kotonaan, ei ollut mielestäni milloinkaan tuntunut häiritsevältä. Päinvastoin ne kaikki olivat r a k kaat ja meidän v a r o i h i m m e nähden miltei ylelliset.
Mutta joskus kun illalla tulimme kotiin esimerkiksi
Helmi ja Eemil Setälän kauniista tyylikkäästä kodista,
missä suomalaista kulttuuria niin mallikelpoisesti e d u s 319
tettiin, tunsin syntistä halua suorittaa uudistuksia omassa
kotoisessa ympäristössäni. Vielä pakottavammaksi ja
paheellisemmaksi kävi tämä tarve, kun meillä oli ollut
ilo olla E. G. Paimenin ja hänen suloisen Idansa luona
esimerkiksi Idan päivillä, syyskuun 14. T ä m ä hieno ja
sopusointuinen pariskunta asui omassa suuressa puutalossaan Bulevardinkadulla, missä yleensä, samantapaisissa turvallisissa, levollisissa ja arkkitektoonisesti y l i myksellisissä rakennuksissa Helsingin valioluokka eleli
elämäänsä ja avioelämäänsä, uskollisesti tehden työtä
kodin ja isänmaan hyväksi. Suurista, matalahkolle sijoitetuista peililasi-ikkunoista saattoi hienojen pitsiuudinten takaa vilahtaa kadun kulkijoille j o k i n kullattu taulunkehys tai kattolampun kristalli tai peilipinta. B u l e vardinkadun puurivit suojelivat kuin h y v i n koulutettu
vartiosto näitä taloja kadulta ja suuret umpiportit estivät tungettelijoita pyrkimästä laajoille puistopihamaille,
missä sireenilehdot tarjosivat m u k a v i a tuoliryhmiään
kesähelteelläkin. Vilkas, tietoviisas vapaaherraprofessori, j o t a sanottiin »historian ja historioiden professoriksi», oli hauskimpia kodin isäntiä ja seuramiehiä mitä
saattaa ajatella. K u n siihen kotiin oli kutsuttu o p p i neita, tai taiteilijoita tai ylioppilaita, niin ei siellä ikävä
tullut eikä säkenöivä seurustelu suinkaan madaltunut
tyhjänpäiväiseksi. Kaunis emäntä myötäili luontevasti
miestään, j o t a hän rajattomasti rakasti ja ihaili, j o p a
siinä määrin, että hän aina ihmetyttävällä taidolla seurasi professorin tuttuja leikinlaskuja, ikäänkuin hän olisi
kuullut ne ensi kerran. Mutta niinhän t e i m m e me m u u t kin: professorin esitystapa oli h y v i n tartuttava ja alati
uusi. Kaunis oli Paimenien koti ja ylpeitä o l i m m e me
siitä kaikki. E. G. P., j o k a minua ilahdutti tiedolla, että
o l i m m e sukulaisia, toisti minulle usein »farfarsmorfarsfarfarsfarmor'in», m i n k ä s u k u p o l v i k i m p u n viimeisen
jäsenen piti tietää sitä Bonsdorffia, j o k a oli yhteinen
kanta-äitimme. J o u d u i m m e verraten usein Paimenien
onnellisiksi vieraiksi keskelle kotimaista taidetta ja taiteilijoita. Ja sieltä tullessa minä jälleen ainaisesti rikoin
kotini pinnatuoliryhmää ja sen yhteyteen kotiutunutta
suurikokoista seurustelukalustoa vastaan. Mieheni —
ikäänkuin olisi vainunnut salaisen synnillisyyteni —
320
sanoi kerran tällaisena iltana: » N u o tuolit vievät niin
paljon tilaa, että ne pitää lähettää h u u t o k a u p p a k a m a riin.» Minä parahdin, sillä olivathan huonekalut hänen
itsensä ostamat ja Teollisuuskaupasta, nehän siis kuuluivat kiinteästi uuteen omaan kotiimme.
Oli yleensä vaarallista ruveta himoitsemaan sitä k a u nista, mitä muilla oli, mutta ei meillä. K o e t i n hyvittää
rikkomustani hiukan uudesti-asettamalla esineitä. Ja
niitä saattoi viedä toiseen huoneeseenkin ja se auttoi
paljon.
Herttainen leppoisuus mielessä palattiin A l m a ja Antti
Jalavan luota. Hekin olivat luoneet suuren ja kauniin
suomalaisen kodin, mutta talo missä he asuivat, ei ollut
heidän omansa eikä heidän vaikutuspiirinsä, s.o. tuttavapiirinsä juuri niin laaja. M o l e m m a t olivat komeita
ilmestyksiä ja kaikki isänmaan kulttuuriasiat kansoittivat ilmapiirin heidän ympärillään. Unkari oli Antti Jalavasta tehnyt ainutlaatuisen apostolinsa Suomessa. P u h e lahjallaan ja sytyttävällä esittämistaidollaan hän oli saanut hitaan suomenkansan vakuutetuksi — ei enemmästä
eikä vähemmästä kuin läheisestä sukulaisuussuhteestaan
tuliseen Unkarin kansaan, ja nyt sukuloitiin maasta m a a han ja solmittiin lemmenliittoja täältä sinne ja sieltä
tänne. Matkustettiin viattomasti heimokieltä oppimaan,
ja E r o s - j u m a l a asioitsi sekä siellä että täällä ja järjesti
oppineen miehen matkaan mukavasti kielimestarittareitakin ainiaaksi. Sillä tavalla tuli meille Mariska ja tuli
Julie ja meni taas sinne Hilma ja meni A i n o . Ja meni
muitakin. Eikä siinä suinkaan kauppoja kaduttu, sillä
suuret oppineet kielimiehet saivat uskollisia a v i o p u o l i soja, j o t k a eivät ensimmäisen kotikaipuun tullessa j u o s seetkaan tiehensä, vaan asettuivat miehensä rinnalla e l ä mään niin h y v ä ä kuin pahaakin päivää, oppivat p e r u s teellisesti uuden kotimaansa kielen, j o p a seurasivat
miestään kaukaisille tutkimusmatkoille, missä suinkaan
ei ollut tarjolla huvi ja mukavuus.
Antti ja A l m a Jalavan kotiliesi oli muodostunut siksi
k o k o a v a k s i ja koossapitäväksi voimakeskukseksi, minkä
ääressä erikoisesti harrastettiin heimoutta. Talon isäntä
opetti — ilman palkkaa — yliopistossa unkarinkieltä ja
tätä tarvetta varten hän oli saanut kirjoittaa oppikirjat,
21 — Talvio, Kootut teokset X I I I
321
niinkuin hän taas suurta yleisöä varten oli suomentanut
j o u k o n parasta unkarilaista kaunokirjallisuutta, p u h u mattakaan tietokirjallisuudesta, j o k a osittain oli nuukailua. Kulttuurivaihto S u o m e n ja Unkarin välillä kävi
hämmästyttävän kiinteäksi ja voimaperäiseksi. Kaksi
yksinäistä kansaa, toinen kuuman, toinen k y l m ä n taivaan alla, oli tuntenut yksinäisyytensä ja iloitsi ystävyydestä, j o k a oli leimahtanut erikoisen aitona ja elinkelpoisena. Oli kyllä hiukan ihme, että uljaan ritarillinen, helposti liekehtivä Antti Jalava oli päässyt U n k a rista kotiin ehein sydämin, mutta hänen morsiamensa,
hänen A l m a n s a olikin vakaassa naisellisuudessaan h y v i n
lujasti ankkuroiva. Heillä oli kihlausaikanaan ollut v a i kea mielipiteiden eroavaisuus, j o k a oli uhannut viedä
hajalle k o k o liiton: nimenmuutto. V a n h a A l m b e r g - n i m i
oli m o l e m m i l l e pyhä, mutta kansallisuuden kevät asetti
S u o m e n miehelle o m a t vaatimuksensa. Setä Snellman
oli m o l e m p i e n kihlattujen persoonallinen ystävä. Ja selvisihän tuo vaikea ristiriita sitten lopulta.
M y ö s k i n V i r o n veljeskansa oli vanginnut Antti Jalavan mielenkiinnon. L y d i a K o i d u l a , Emajoen satakieli
laulelee tämän hänen ajanjaksonsa yllä. Mutta tuntuupa
siltä kuin kaikki kansallista liikehtimisaikaa elävät kansat olisivat houkutelleet häntä puoleensa. Hän viipyi
m y ö s k i n j o n k i n aikaa tsekkien maassa, »Slata Prahassa»,
missä tämän kansan Snellman, Frantisek P a l a c k y niihin
aikoihin vaikutti. Ei siis lainkaan ollut ihme, että m e i dän nuori kielentutkijaperhe viihtyi Antti ja A l m a Jalavan kodissa. Tänne k u u l u v a henkinen vire ei liioin
pahasti pannut minua vertaamaan o m a a kirjavaa k o tiamme tällaiseen hienostuneeseen ympäristöön. Mitään
erikoista »henkipiiriä» ei meillä silloin vielä ollut. K o t i m m e oli siihen vielä liian nuori. Meillä tunnelmoitiin
kiinteästi kielitieteen, kirjallisuuden, näyttämötaiteen ja
kansallisuuskysymyksen ääressä. Runollinen tupakinsauhu verhosi keskustelijat huntuihinsa. En ollut ottanut mitään kantaa tupakkakysymykseen, vaikka minua
j o n k i n kerran oli oudostuttanut, kun tullessani erään
ystävättäreni luo hänen äitinsä avasi ikkunan ja h y m y i l len mainitsi jotakin »tupakka-enkelistä». K o d i n henkipiiri kehittyy kotiväen ja sen ystävien yhdessä-oloista.
322
Jos nämä yhdessäolot kehittävät kaunista, yhdenjaksoista
kukintaa ja kasvattavat h y v ä ä hedelmää, niin on ihmisparille ja sen k o d i l l e tapahtunut onnellinen täyttymys.
Näistä kysymyksistä kuitenkaan ei missään pidetä v a l mentavia luentoja, jokaisen täytyy itsensä etsiä tietään
kotinsa hengen luomiseen sisäisten tarpeidensa ja aineellisten varojensa mukaan. Mutta on kuitenkin onnellista
tietää, ettei ihmiskodin k o r k e a ilmakehä ole riippuvainen ulkonaisista olosuhteista.
Meillehän verraten usein tuli ulkomaalaisia, j o t k a
mieheni otti vastaan omassa huoneessaan. Mutta kerran
saapui
äkkiarvaamatta
ylhäissyntyinen
pietarilainen
perhe, j o n k a kutsuissa o l i m m e m o n e t monituiset kerrat
olleet. Silloin yhtäkkiä ilmaantui silmieni eteen o m a n
kotini vierelle näiden y s t ä v i e m m e suuri taiteellisesti
sisustettu huoneisto, missä Watteaun paimenettaret k i e maillen katsoivat seiniltään alas marmorikamiinalla
tikuttavaan kullattuun k e l l o r y h m ä ä n fauneineen. Murillon ja C o r r e g g i o n aidot madonnat antoivat täällä siunauksensa silkissä välähtelevälle iloiselle seurustelulle,
mikä oli sijoittunut L u d v i g X I V : n aikaisten istuimien
vaiheille ja f l y y g e l i n yläpuolella oli valtaisa A i v a z o v s k i n
merimaisema leveässä kultakehyksessä. Muistin silmänräpäyksessä tämän kaiken tuskallisen elävästi, k o s k a
minut täälläkin oli pakotettu laulamaan suomalaisia
kansanlauluja. A l o i n heti vaivata päätäni sillä, mitä
voisin tähän päivänaikaan vieraillemme tarjota, mutta
hämminkiäni en k y e n n y t salaamaan kun johdatin k a u niit pietarilaiset naiset raskaalle kirjavalle s o h v a l l e m m e .
K ä v i n nopeasti läpi kaikki mahdollisuuteni ja j o k o h a n
minä olisin ollut pyytämäisilläni jotenkuten anteeksi,
että . . . niin, oikeastaan mitä? Ettei meillä ollut niinkuin heillä! En kuitenkaan sanonut mitään, sillä onneksi
äiti ja tytär kertoivat kaiken aikaa o m i a kuulumisiaan.
Koira, se rakas silkinpehmeä F o x oli täytynyt lopettaa,
suuri koira oli karannut sen k i m p p u u n . . .
Vanha
A n d r e j eli ja v o i hyvin, kun hän kuuli, että he aikoivat
Helsinkiin, niin hän alkoi puhella siitä suomalaisesta
rouvasta — »takaja haroshinkaja»! Mutta eivät nämä
vieraat ensinkään halunneet nauttia mitään, he olivat
päinvastoin tulleet p y y t ä m ä ä n meitä hotelliinsa päiväl323
liselle. Ja he ottivat esiin tupakkansa, tarjosivat m i e helleni ja sytyttivät paperossin itsekin, sekä herrat että
naiset, ja kun huone oli sinisenään hienotuoksuista savua
lausuivat he sydämellisesti: » A h , kak zdez ujutno, ah
dotska, Marja A d o l f o v n a , tulkaa istumaan, mennään
sitten yhdessä.» Mieheni esitteli herroille täysin l e v o l l i sena kirjakaappiensa harvinaisuuksia. Ja siltä kulmalta
katsoen k o t i a m m e saattoikin näyttää kenelle tahansa.
Mutta minua hävettivät pinnatuolit ja Teollisuuskaupan
kansalliset huonekalut, j o t k a eivät ensinkään sopineet
yhteen, ja minä käsitin, että nyt olisi ollut meidän vastav u o r o m m e kutsua päivällisille nuo rakastettavat u l k o maalaiset. Enkä minä liioin tietänyt mitä pukisin ylleni,
j o s todella pitäisi lähteä näiden turkiskalleuksiin v e r hottujen naisten kanssa hotelliin, minne ei meidän
varoilla koskaan olisi v o i t u kutsua heitä.
V o i k o ihminen viettää hauskaa iltaa, kun hän on l o u kannut o m a a pesäänsä? Tunsin kipeää hellyyttä meidän
k o t i a m m e kohtaan juuri sellaisena kuin se oli. O m a i s e m m e olivat luovuttaneet meille esineitä täynnä heidän
elettyä elämäänsä ja se m i n k ä itse o l i m m e ostaneet, oli
lunastettu varoilla, j o t k a olisi pitänyt oikeastaan käyttää
välttämättömämpään. Tähän kiintymykseen omaa kotia
kohtaan liittyi m y ö t ä t u n t o kaikkia koteja kohtaan, jotka
syntyvät niukoissa olosuhteissa eivätkä jaksa tyydyttää
omistajiensa
turhamaisuutta
ja
kauneudenkaipuuta.
Kaikki, mikä tässä suhteessa puuttuu, on tietysti oikeastaan ulkonaista ja se voidaan korvata sisäisillä arvoilla.
Onneksi.
Eräänä iltapäivänä kun me tavallista rentoutuneemm i n istuimme kotoisine v i e r a i n e m m e ja Euroopan kartta
oli ollut tutkittavanamme puhelemassa u l k o m a a n m a t koista, soi o v i k e l l o ja kuka seisoikaan hengästyneenä
edessäni, jollei kansalainen, j o t a h y v i n suuresti kunnioitin, milteipä pelkäsin: Lucina Hagman. Mikäpä olikaan
saanut hänet vaivautumaan y l ö s meidän j y r k k i ä kapeita
portaitamme kolmanteen kerrokseen?
En tuntenut häntä kuin nimeltä ja ulkomuodolta,
mutta mistään hinnasta en olisi hänelle halunnut n ä y t tää k o t i a m m e siinä kunnossa, missä se nyt oli. En ennättänyt mitään järjestellä. Hän saisi nähdä tuhka-astiat,
324
puoleksi tyhjennetyt kahvikupit, lattiamaton laskoksissa,
sohvatyynyt rypistyneinä ja päällepäätteeksi joutua
tähän kauhistuttavaan savuun. En voinut avata ikkunaa
— onneksi mieheni ja hänen vieraansa olivat vaistonneet
tilanteen, kiirehtineet toiseen huoneeseen ja sulkeneet
oven. Mieheni takki vaan oli jäänyt tuolinselustalle.
H y v i n nolona ohjasin vieraani sisään ja asetuimme
istumaan. Suurta kunnioitusta nauttiva y h t e i s k o u l u n johtaja, aikakauslehden toimittaja ja naisasian esitaistelija maassamme käänsi minuun viisaat kirkkaat silmänsä. Totisesti: hän tuli kuin toisesta maailmasta, p u h taasta, selkeäaivoisesta ja raikkaasta ja häneen täytyi
tämän huoneen tehdä likaisen, tahmean vaikutuksen! Ei
niin, että hän olisi näyttänyt mitään, mikä olisi antanut
aihetta tätä uskoa, vielä v ä h e m m i n hän jotakin sinnepäin sanoi. Mutta k o k o hänen karun siisti ja tyylikäs
ulkoasunsa, tuo hänen kirkas, älykäs katseensa asettivat
minun o m i e n silmieni eteen kotini aivan uudessa ja
oudossa valaistuksessa. Eivät minussa nyt herättäneet
pahennusta eriväriset ja keskenään riitaiset kalustot,
vaan likaisuus, j o n k a tupakansavu oli tänne s y ö v y t t ä n y t
ja j o k a oli pesinyt j o k a esineeseen talossa, kankaisiin,
seinäpapereihin, j o p a minun vaatteisiini ja hiuksiinikin.
O l i m m e päästäneet k o t i m m e alennustilaan! Ja tämä
juhlallinen ihmistuntija ja uusien sukupolvien kasvattaja joutui sen nyt näkemään!
Hän puheli minulle levollisesti ja asiallisesti, kookas
täyteläinen käsi pöydällä, jolta olin siirtänyt pois tuhkakupit. Hän oli kuullut, että olin tutustunut P u o l a n suureen Eliza Orzeszkowaan ja p y y s i minua tästä kirjoittamaan aikakauskirjaansa. Tehtävä oli minulle tietysti
kunniakas ja lupasin yrittää. T ä m ä n jälkeen ei meillä
enää ollut mitään puhumista enkä minä liioin m i l l o i n kaan häntä uudelleen kohdannut.
Mutta tupakkarunous oli minun kohdaltani menettänyt viehätyksensä ja osittain viattomuutensakin ja minä
yritin h y v i n epärunollisesti laskea miten suuren l o v e n
tupakka vuodessa tekee miehen kukkaroon. Mutta tästä
asiasta syntyi pitkiä keskusteluja ja sukuni h y v ä t m a t e maatikot toistivat, että Bonsdorffien naiset aina ovat
325
olleet yhtä heikkoja matematiikassa kuin miehet ovat
olleet eteviä.
Outo ja uusi asia alkoi nyt askarruttaa mieltäni: kodin
kalustamiseen kuului kai m y ö s k i n sen h e n g e n l u o minen? K u n ulkonainen kalustaminen saattoi olla niin
tärkeä, että j o n k i n vierailun aikana o m a n kodin vaatimattomuus saattoi ujostuttaa asianosaista, niin j o h a n nyt
kodin sisäisen tilan hoidon täytyi olla paljon tärkeämmän. Mitä minä olin tehnyt sen h y v ä k s i ? Sisäisen kalustamisen täytyi tietenkin tapahtua sen mielialan kautta,
j o k a kodissa vallitsee. On pidettävä huoli siitä, ettei
puhumisessa ja tekemisessä tapahdu mitään luvatonta,
sellaista, mikä r i k k o o kodin kalleinta omistusta vastaan.
Kallein omaisuus luonnollisesti on h y v ä mieli. Siitä
j o h t u u työn ilo, t y ö k y k y , seurustelun ilo ja m y ö s k i n y ö n
uni. Niinhyvin kotiväen kuin vieraiden on alistuttava
kotoisen rauhan suojelemiseen.
Vaan mitä minä ajattelenkaan! Vieraisille m e n n e s s ä m m e e m m e lähde alistumaan minnekään päin. Me
h a l u a m m e hauskan hetken ystävien parissa, j o t a hauskemman, sitä parempi. Kaikenlaista saattaakin j u o l a h taa mieleen. Olen istunut käännöstyössäni väsymykseen
asti. Se on vaikeaa työtä. Halusin nyt todennäköisesti
päästä eroon raskaista ajatuksista ja pysähdyin tarkistamaan mitä oikeastaan olin ajatellut käännöstyöstä.
Sehän on erinomaisen mieltäkiinnittävää. Joutuupa siinä
tarkkailemaan oman kielensä sisäisiä arvoja ja m a h d o l lisuuksia sekä punnitsemaan sanojen tehoa. R y t m i n ja
musikaalisen värityksen onnellinen tapaaminen tuottaa
erikoista iloa. Niinpä käännöstyön ohella saattaa hioa ja
kehittää o m a a kieltään, kodin kieltä, isänmaan kieltä,
j o k a on sen omalaatuisin ja kallein luomus.
Oli taas oltu ulkomailla ja nyt oli k o t i m m e sijoitettu
kivitaloon Eerikinkadulle. Oli koottu eri haaroilta uuden
k a t t o m m e alle kirjoituspöydät, h y l l y t ja soittokone ja
mieheni on yliopistotoimensa ohella saanut S u o m a l a i sesta Tyttökoulusta j o n k i n viransijaisuuden — palkka
150 mk kuussa —, josta o l i m m e h y v i n iloiset. Oppilaat
olivat kilttejä lintusia, liiankin kilttejä. Eräänä aamuna
kevättalvella kello seitsemän ilmestyi mieheni l u o k k a
326
porraskäytävään o v e n taakse laulamaan. E m m e olleet
tätä kunnianosoitusta osanneet odottaa ja emännälle —
pappilantyttärelle — tietysti tuli kiire tarjota jotakin
lapsille, j o i d e n piti kahdeksalta olla koulussa. Oli m i e heni nimipäivä, lapset olivat ottaneet siitä selvän ja n y t
he säädyllisesti h y m y i l l e n istuivat päivän sankarin t y ö huoneessa, odottaen tämän unikeon ilmestymistä. T u l i han hän v i h d o i n ja vastaanotti luokkansa kukat. Ja k e s kustelun muodostivat sitten k y s y m y k s e t ja vastaukset.
Tässä herttaisten koulutyttöjen ryhmässä näin ensi k e r ran O n e r v a L:n, j o n k a runoilijakohtaloita j o u d u i n m u u taman v u o d e n päästä vähäksi aikaa seuraamaan, sekä
L e m p i T:n, josta yliopistossa tuli mieheni toimelias o p p i las — hänen kanssaanhan me o l i m m e kiinnittämässä
uutimia vasta pystyynpannun slaavilaisen seminaarin
ikkunoihin sekä keittämässä yhdessäoloissamme teetä
meidän teekeittiössämme, j o n k a olin kotoa tänne k a n tanut. Slaavilainen seminaari oli silloin vanhassa p u u talossa Hallituskadulla ja sinne astuttiin h y v i n jyrkistä
portaista. Vaaleakiharainen L e m p i oli iloinen ja hauska
ja istui alttiina ja eheästi luennoilla, j o t k a valmistivat
hänestä venäjänkielen-opettajaa. Onervalla oli vaikeita
ristiriitoja heti valkoisen lakin saatuaan — ja jo sitä
ennenkin. Hänen lahjakkuutensa veti m o n e l l e taholle.
Runoilija, muusikko, maalari ja näyttelijä hänessä taistelivat ylivallasta ja hänen kauniissa tummissa silmissään
kuvastui W e l t s c h m e r z jo varhain. Vaikeaa oli häntä
hänen yksinäisessä nuoruudessaan tukea tai antaa hänelle
n e u v o a — me o l e m m e v a i k e u k s i e m m e suurina päivinä
aina yksin.
K e v ä ä t toivat Helsingissä mukanansa sellaisia edelläkävijöitä kuin Rautatientorin tulviminen, Vantaan j ä i denlähtö j a Y L : n konsertti, vapunpäivästä j a m u u t t o linnuista puhumattakaan. V a n h a vangittu Kluuvinlahti,
mikä oli kahlehdittu Rautatientorin ja asemahuoneen
alle, yritti puhkaista kuortaan ja päästä valloilleen.
Ihmiset asettivat lautoja pitkinpoikin ja erikoisesti V i l lensaunan vaiheille asettelua suoritettiin huolellisesti,
koska setä Topelius piti Villensaunan hotellia majapaikkanaan. Y L : n konserteissa kuultiin vanhat tutut lau327
lut, mutta usein oli uusiakin. Järkyttävän ihanan v a i kutelman jätti J. H. Erkon » S e k o l m a s » runoon sävelletty — kaikkihan tiesimme sen omistetuksi hänen lahjakkaalle runoilija-veljelleen Eljas Erkolle, j o k a etelässä
kuoli keuhkotautiin. A r v i Jänneksen Herää S u o m i k u u l tiin innostuksella vailla vertaa ja toistettiin m o n e t k e r rat. Y L : n solistit olivat mielestämme nuoria leijonia.
Meillä ei ollut lupa kukittaa heitä, mutta hengessä sen
teimme. Erikoisesti muistan P e k k a Jantusen, nuoren
vaalean ylioppilaan, j o k a m o n e t v u o d e t kauniilla äänellään hurmasi meitä, herttaisen ystävällisenä seisoen
tutulla paikallaan k u o r o n eturintamassa, yllään nuhteeton juhlapuku. Hänelle oli annettu lempinimi »Pessi» ja
hän oli rakastunut Elliin, serkkuuni. Ellin mukana hän
tuli meidänkin kotiimme. Ei v o i ajatella avuliaampaa,
ystävällisempää ihmistä kuin Pessi. Hän viihtyi e r i k o i sesti taiteilijoiden ja kirjailijoiden parissa. K u k a a n ei
tullut yhdistäneeksi hänen lyyrilliseen persoonallisuuteensa mitään ammattia. Täytyihän hänellä kai kuitenkin j o k i n tulolähde olla? Hän oli j o k a tapauksessa m e i dän kaikkien yhteinen l a u l u v e i k k o m m e , solisti kuoroissa
ja serenaadeissa, edustajamme ulkomailla, Pariisia m y ö ten. K u n Pariisissa näin Rostandin Cyranon ja siinä
tuon
suurenmoisen
taiteilijaravintolan,
missä hääri
runoilijaravintoloitsija Ragueneau, johtui mieleeni Pessi.
Jos Pessi olisi voinut avata ravintolan, niin hän varmasti
olisi siellä ilmaiseksi ruokkinut nälkäisiä taiteilijoita,
samalla itse kanniskellen kinkkuja ja kakkuja, eläen
runon hengessä ja laususkellen puoliääneen o m i a r u n o jaan ja suurten runoilija-asiakkaittensa säkeitä.
Olin pitkäksi aikaa kadottanut Pessin näkyvistäni —
hän ei myöskään enää näyttäytynyt maineikkaiden m i e s k u o r o j e n eturintamassa —, kun sattumalta poikkesin
pieneen kenkäkauppaan City-pasaasissa. Kenenkäs näen
siellä m y y m ä l ä p ö y d ä n takana, j o l l e n entistä vaaleakiharaista laulajapoikaa Pessiä! Ja penkillä seinävierellä
istumassa useita hänen laulajatovereistaan, j o t k a olivat
tulleet tarinoimaan ja siinä polttelivat paperossiaan.
Meidän j ä l l e e n n ä k e m i s e m m e oli liikuttavan iloinen.
Y m m ä r s i n , että Pessi Jantusella oli ollut v a s t o i n k ä y m i siä ja että hän nyt oli antautunut liikealalle ja m ö i j a l 328
kineita. Jokin alakuloisuuden häivä oli tullut ennen niin
valoisiin kasvoihin. Hän näytti minulle kysymääni k e n käparia, erinomaisella eleganssilla pujottaen k e n g ä n
kätensä yli ja herttaisesti h y m y i l l e n tarjoamaansa t a v a raa kohden. Tuttavat, seurattuaan hetken kaupantek o a m m e ja nähdessään, että minun piti päästä penkille
koettamaan jalkineita, lausuivat isännälle » t e r v e t e r v e »
ja » t e r v e m i e h e e n » ja hävisivät, todennäköisesti tullakseen pian takaisin. Pari asiakasta kävi kysymässä j o t a kin, j o t a ei ollut saatavana. Kengät eivät minullekaan
olleet sellaiset kuin halusin, mutta päätin ne j o k a tapauksessa ottaa. Pessi, siroin liikkein, harjasi ne sulkaviuhkalla ja asettaessaan niitä kääröön kuiskasi, että antaa
ne minulle sisäänostohinnalla. K ä v i n siinä ankarasti
hänen kimppuunsa: kauppamiehen täytyy oppia k y l mäksi ja asialliseksi, ei s a a . . . ei saa heltyä harjoittamaan tällaista hyväntekeväisyyttä. Tästä asiasta riidellessämme ymmärsin, että hän oli joutunut maksamaan
suurenpuoleisen takuun j a . . . n o niin . . . Mutta hän oli
nyt naimisissa. Hänen vaimonsa oli erinomaisen kaunis
j a intelligentti j a h y v ä . Kilpakosijoita oli ollut paljon . . .
Niin, kuinka Elli jaksoi? Hän oli m e n n y t naimisiin latvialaisen taiteilijan kanssa ja v o i kai h y v i n ? Me y r i t i m m e vanhan y s t ä v y y d e n hengessä vielä k y s y ä jotakin
tärkeää, mutta asiakkaita tuli samassa ovesta ja k a u p p a mies teki portailla minulle saman kauniin kumarruksen,
j o n k a tunsin Y L : n konserteista, kun solistille o l i m m e
osoittaneet myrskyisää suosiota.
Sotatalvena 1918, kun ruuanpuute Helsingissä ahdisti
meitä kaikkia, kohtasin eräänä päivänä Vilhonkadulla
Pessin. Hän astui kadun poikki sydämellisenä niinkuin
aina ja heti kutsui minua ristiäisiin. He olivat saaneet
kaksoset ja olivat m o l e m m a t nyt niin onnelliset. Ja kun
he aikaisemmin olivat ottaneet kotiinsa pienen o r v o n ja
kurjan lapsosen, niin niitä oli heillä nyt k o l m e . Muista
ristiäisvieraista onnellinen isä mainitsi Eino L e i n o n sekä
toisen A x e l s s o n i n pojista — toinen näistä laulajatovereista oli hävinnyt, pelättiin että hänet oli ammuttu.
Tähän kutsuun liittyi vielä houkutteleva tieto, että rouva
Jantusen oli onnistunut saada kermaa ja kaikenlaista
h y v ä ä — hän oli niin erinomainen j o k a suhteessa! Mutta
329
hänen onnellinen miehensäkin esitti kehoituksensa sillä
tavalla, ettei sitä voinut vastustaa.
Niinpä o l i m m e k i n sitten, kaikki kutsutut, k o o l l a j u h lakodissa. Isä oli pukeutunut smokkiin ja valkoiseen
kaulaliinaan. Eino L e i n o n tummansinisen ja j o n k i n v e r ran kuluneen puvun, samoin kuin toisten herrain arkisemmat asut, joutui huomaamaan ainoastaan isännän
juhla-asun rinnalla. Nurkassa oli h y v i n suuri peili,
j o h o n isäntä tuontuostakin katsahti. P ö y d ä l l ä nähtiin
houkuttelevana h y v i n suuri kermakaakku sakariinikoristeineen, punaisia täysinäisiä limonaadipulloja, ihania
voileipiä ja oikeaa sokeria. Kaksosten äiti puetti v i e r e i sessä huoneessa pieniä päivän sankareita. Saattoi kuulla
vähäistä itkunkitinää. Eino L e i n o asettui keinutucliin
ja tuhlaili meille kaikille tuota valloittavaa hymyään,
j o n k a hän oli v i e n y t läpi elämänsä m o n i e n vaiheiden.
Hänen tuntui olevan uni. Silmät välillä sulkeutuivat ja
taas yhtäkkiä avautuivat, kun keskustelussa v e t o s i m m e
häneen. Istuimme, me muut, punaplyysillä päällystetyissä nojatuoleissa. Odotettiin pastoria. Puheltiin —
ties mistä syystä — puoliääneen. Ei oikeastaan v o i n u t kaan noina päivinä keskustella muuta kuin puoliääneen
ja aina samasta aiheesta. Keskustelimme siitä. Välillä
j o k u ihmetteli, mistä oli v o i t u saada aikaan tällainen
kermakaakku. Ja voileivät! Ja limonaadi! K o d i n isäntää
tuntui ilahduttavan, että huomattiin hänen vaimonsa
aikaansaannokset ja annettiin niille arvoa. Nälkäinen
helsinkiläinen totisesti ei muuta voinut kuin jo etukäteen
nauttia siitä, m i k ä häntä odotti.
N y t läksi isäntämme huoneeseen, missä pienokaisia
puetettiin. He makasivat vanhempiensa vuoteilla k a u niissa, valkoisissa pitsipuvuissaan, jo valmiina kannettaviksi kastetoimitukseen. Ikäänkuin vahingossa jätti
isä o v e n tarpeettoman pitkäksi aikaa auki, ehkäpä
hyvästä sydämestä suodakseen meillekin tilaisuuden
iloita kotoisesta onnestaan. Lasten äiti tuli meitä t e r v e h timään. Ei ollut hänen miehensä turhaan häntä k e h u nut, hänen kasvonsa olivat suurten tummien hiusten
kehystyksessä todella kauniit ja hyväntahtoiset. Mutta
j o n k i n verran korpulentti hän oli — mahtoi olla hänelle
itselleen vaivaksi. A v i o m i e s , uteliaana odottaen minkä
330
vaikutelman me, hänen ystävänsä, saisimme hänen r o u vastaan, toisti kuiskaten: paljon oli kosijoita, mutta minä
löin ne laudalta. Kaksoset jäivät kauniisti nukkumaan
makuuhuoneeseen,
pienen kasvattilapsen haki isänt ä m m e käsivarrellaan meitä tervehtimään. Jonkin v i e raan silmälasit säikähdyttivät häntä kuitenkin, niin että
hän purskahti suureen itkuun. Eino Leino heräsi. K o d i n
isäntä katsahti peiliin, maiskutti sitten suutaan lapselle
ja vei sen runoilijan eteen, j o k a väsyneesti leikitellen
ojensi sille oikean kätensä. Tämän oikean kätensä hän
kerran oli ojentanut minulle, kun hän nuorena y l i o p p i laana tuli meille.
O v i k e l l o kilahti vaimennetusti. Pastori saapui. N o u simme kaikki.
Näin tänä sunnuntai-aamupäivänä Eino Leinon v i i meisen kerran. M y ö s k i n Pessin kohtasin viimeisen k e r ran. Talven tapahtumat kävivät täyttymystään kohden.
Mutta että P e k k a Jantusen, hyväntahtoisen laulajapojan r o u v a l l e vielä olisi tulossa niin hirvittäviä elämyksiä, sitä ei kukaan olisi voinut odottaa. Tulipalossa
paloivat kaikki hänen lapsensa, sekä kaksoset että se
kolmas, se o r p o ja surkea, j o n k a aviopari oli ottanut
kotiinsa.
K e r r a n oli tämä laulajapoika lahjakkaana,
luonnontiedettä opiskelevana ylioppilaana käyskennellyt kotiseutunsa metsissä keräten laukkuunsa kasveja.
Laulun h u r m a oli temmannut hänet mukaansa — L o r e lei, Lorelei!
Näin Eino L e i n o n tällöin viimeisen kerran. E n s i m mäinen kerta oli silloin, kun hän veljensä Kasimirin
kanssa vastaleivottuna ylioppilaana tuli k o t i i m m e . Oli
säteilevä kevätpäivä ja hän astui kuin aurinkovaunuissa
kulkien, keskellä valoa, oikea käsi ojennettuna miestäni
ja minua tervehtimään. Hän oli nopeasti kasvaessaan
muodostunut ikäänkuin j o n k i n verran k ö m p e l ö k s i , takin
hiha oli lyhkänen niin että ranne jäi paljaaksi. Hänen
kasvonsa olivat ainoa hyväntahtoinen h y m y . Yksikään
isä ei olisi voinut onnellisempana k ä y d ä ystävilleen n ä y t tämään rakasta poikaansa ja ihmelastaan kuin Kasimir
L e i n o tätä Einoa. Meillä vallitsi juhlallinen ilo.
Varsinainen seurustelumme tapahtui Eläintarhan Lin331
nunlaulussa, minne meidän täytyi edellisen asuntomme
k y l m y y d e n tähden j a muistaakseni m y ö s u l k o m a a n m a t kan tähden muuttaa. Maalaisia kun o l i m m e , mieheni ja
minä, iloitsimme suuresti siitä, että y m p ä r i l l ä m m e oli
puita ja vettä. L a h t e m m e tosin ei ollut kirkasvetisimpiä
ja vastapäätä kohosivat T ö ö l ö n sokeritehtaan savupiiput.
Mutta Eläintarhassa oli ihanteellisia kävelyteitä, A l p p i lan kallioilla, m i n n e harvoin eksyi ihmisiä, saattoi uskoa
olevansa kaukana sydänmaalla, j o s vaan käänsi katseensa maaseudulle päin — toisella puolella kyllä oli
täydellinen vastakohta, nimittäin kaupunki, mutta eihän
se ollut ahdistavan likellä, päinvastoin hienotunteisen
matkan päässä. Ja sehän oli Helsinki! Helsinki alkoi
juuri tältä kalliolta käsin katsellen käydä minulle k o t i seuduksi ja siis rakkaaksi. Minnekä minä oikeastaan
enää olisin voinut kuulua, j o l l e n Helsinkiin? Yliopisto
oli se kultainen ankkuri, j o k a piteli meitä. Helsingin
yliopisto oli j a l o ja pelottavan juhlallinen laitos. Senaatintori Helsingissä oli kaunein paikka maan päällä. Täältä
A l p p i l a n kallioilta näkyi Helsinki, S u o m e n pääkaupunki.
Ja toisella puolen oli S u o m e n hiljainen maaseutu, sen
pyhä yksinäisyys, rakas yli kaiken. Tänne Eläintarhaan
tunsimme alunperin j u u r t u v a m m e . Sanottiin, että L i n nunlaulun huviloiden isännän kanssa jok'ikinen v u o k r a lainen oli riitaantunut ja että mekään e m m e voisi k o h taloamme välttää. Mutta me päättelimme, että j o s täsmällisesti m a k s a m m e v u o k r a n ja k ä y t t ä y d y m m e kiltisti,
niin mitenkä riitaantuminen olisi mahdollista. K a k s i k y m m e n t ä vuotta me täällä sitten asuimmekin, Eläintarhan l l : s s ä neljä vuotta ja 10:ssä kuusitoista vuotta.
Ja varmaan asuisimme vieläkin, j o l l e i se ennustettu riitaantuminen sitten kuitenkin olisi tullut.
Näin pitkän ajan kuluessa se meidän k o t i m m e h e n k i nen muovautuminen, etten sanoisi »kalustaminen» sitten
todella alkoi tapahtua. Oi, kuinka paljon täällä tapahtui!
Leino-veljesten pohjoisella kotiseudulla toimineet raunioituvat rautaruukit olivat luoneet sinne eräänlaisen
romantiikan hohteen, j o k a askarrutti runoilijaveljesten
mielikuvitusta. Ulkomaalaiset insinöörit ja mestarit o l i vat tuoneet tänne pitkien talvien pimeyteen oudot elintavat, helisevät huviajelut ja loisteliaat juhlat. Mutta
332
maa sulki uumenensa moiselta menolta, korpi otti takaisin hiljaisuutensa, ruukin herrat huomasivat, että rautaa
ei enää ollut ja painuivat kauniine naisineen omalle
maalleen. Näistä ja monista muista asioista riitti meillä
puheenaihetta. Eino Leino luki mielellään ääneen r u n o jaan ja puheli avomielisesti suunnitelmistaan. Talossa
oli tietysti suuri j u h l a kun »Maaliskuun laulut» saapuivat.
» O n raitis aamu, Palmusunnuntai,
ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta,
m u t k y l m ä tuntu on sen tuoksullai —
on vielä talvi, v i e l ' on talven valta.»
Näin luettiin tuon soman valkoisen r u n o v i h o n ensi
lehdeltä.
Veljekset asuivat äitinsä sisaren, neiti K y r e n i u k s e n
luona, j o n k a täysihoitolassa muutamat maalaispojat
nauttivat h y v ä ä huolenpitoa etäällä vanhemmistaan k o u lua käydessään. Ihailla täytyi tätä kaikkien näiden p o i kain, isojen ja pienten koulutätiä. Hän pani itsensä
k o k o n a a n alttiiksi. Saattoi tavata hänet palaamassa toriostoksilta ylivoimaisen painava kantamus kummassakin
kädessä, kantamus, j o k a uuvutti häntä maata kohden,
v u o r o i n toiselle, v u o r o i n toiselle puolelle, niin että selkä
oli muodostunut kumpuraksi. Hänen haaltunut v a a t e tuksensa oli loppuun kulutettu ja alati uudelleen eheäksi
paikattu. Hän suoritti kotona kaikki mahdolliset tehtävät, vain joskus näin hänen apunaan pienen k ö y h ä n
tytön, sellaisen, j o n k a tiukkaan, ohueeseen p a l m i k k o o n
poikaviikari kurillaan tarttuu, vetäisee ja sitten karkaa
tiehensä. Täti keitti ruoan, siivosi huoneet, parsi sukat,
lämmitti huoneet ja nouti kotiin ruokatarpeet. H y v y y den loisto, j o k a ei o l e kotoisin tästä maailmasta, kaunisti
hänen marttyyrin-kiitollisia kasvojaan.
K e r r a n kun
erään rikkaan tehtailijan r o u v a tuli meille pyytämään,
että ottaisin hänen poikansa, suomenkielessä reputetun
ylioppilaskokelaan meille täysihoitoon ja opettaisin
hänelle » d e n d ä r förfärliga finskan», niin n e u v o i n häntä
kääntymään neiti K y r e n i u k s e n puoleen. Ties taivas,
mistä tämäntapaiset rouvat yleensä lienevät saaneet
päähänsä, että minun olemattomilla pedagoogisilla lah333
joillani voitaisiin aikaansaada se ihme, mitä eivät v a n hat kokeneet peruukit kahdeksan v u o d e n aikana olleet
pystyneet heidän pojissaan esiin loihtimaan. Ä i d i n m u kana oli tavallisesti itse poikakin, tuo uhri, j o n k a päähän piti ahtaa hirvittävä suomenkieli, hän, j o n k a pahat
professorit olivat reputtaneet. Ystävällinen äiti — k e s kustelumme kävi tietysti ruotsiksi — antoi minun y m märtää, ettei maksusta ensinkään tingittäisi.
Eräskin
r o u v a sanoi sitten, heidän siinä istuessaan mieheni t y ö huoneessa ja minua tarkastaessaan: » T r o r du inte, att
doktorinnan M i k k o l a sku kunna lära dej finska?» Poika
vaikeni hetken ja vastasi sitten punastuen: »Jag vet
inte.» N e u v o i n taas näitä m o l e m p i a kääntymään neiti
Kyreniuksen puoleen. Pari päivää m y ö h e m m i n äiti vielä
palasi meille, tällä kertaa yksinään. Ei neiti Kyreniuksen
täysihoitola mitenkään soveltunut heille, »där v a ' ju alit
så förfärligt fattigt». Silloin minua hirveästi suututti.
K y s y i n oliko hän nähnyt neiti Kyreniuksen kasvot?
Saisi olla tällainen nuoriherra kiitollinen j o s kerran p ä i vässä saisi l u o d a silmänsä niin enkelimäisen kauniisiin
kasvoihin. Ja nyt ei kannattanut tästä asiasta enää
puhua.
Minä luulen, että Eino ja Kasimir Leino tiesivät, miten
kallis lahja heille oli heidän äitinsä sisar. Oliko hän
kerran antanut poikain kuolevalle äidille lupauksen h o i vata hänen poikiaan, vai mistä hän saikaan voimansa?
Me e m m e mieheni kanssa käyneet y s t ä v i e m m e Kassen ja
Einon luona kuin aivan harvoin — siitä yksinkertaisesta
syystä, ettei vieraanvarainen täti saisi meistä y l i m ä ä räistä vaivaa. Mutta kerran täti tuli keittiöstä, kun eteisessä puin ylleni päällysvaatteita, ja kiitti minua, kaksin
käsin painaen kättäni, siitä, että » p o j a t » olivat »saaneet
käydä m e i l l ä » , kun tämä suuri kaupunki oli niin täynnä
vaaroja.
En koskaan ollut ajatellut meidän seurusteluamme
tältä kannalta. Se oli vaan tuottanut iloa m o l e m m i n
puolin. Mutta en koskaan unohtanut tädin sanoja. K u i tenkaan en hiiskahtanut tästä kenellekään.
Seurustelimme siis usein meillä ja usein tavaten t o i siamme muualla, populaarissa, teatterissa, Kaunokirjailijaliiton kokouksissa. Otto Manninen, Ilmari Kianto ja
334
Larin K y ö s t i olivat saaneet valkoisen lakkinsa ja liittyneet Linnunlaulun runoilijapiiriin. Meillä oli hauska
parveke, j o l l a istuskeltiin kunnes routa ajoi meidät sisäpuolelle. Soitin siihen aikaan kannelta. Sen oli P e k k a
Halosen veli, Antti, tehnyt. Se oli samanlainen kuin se
kannel, j o l l a näiden taiteellisesti niin lahjakkaiden lasten äiti oli suuressa vanhassa, himmeässä kotituvassa
illoin soittanut heidät uneen. Tein intohimoisesti käsitöitä. » S u o m e n Käsityön Y s t ä v ä t » , j o n k a johtokuntaan
kaupungin edustavimmat suomalaiset rouvat kuuluivat,
teetätti korutöidensä mallit suurilla taiteilijoilla, ja tätä
hienoa kansallista käsityöliikettä oli velvollisuuskin
kannattaa. Tietysti nämä käsityöt tulivat k y s y m y k s e e n
vain juuri näin seurustelun ohella. Samalla saattoi k u u n nella runoja, pohtia kirjallisia k y s y m y k s i ä ja puhella
kaikenlaisista pikkuasioista. Otto Manninen oli y s t ä v ä piirimme älyniekka, hän pyöräytti hauskoja, humoristisia tai suolaisia sukkeluuksia iloisissa riimikarkeloissa
loputtomista varastoistaan. Usein hän silmänleiskahduksella tai sanasutkauksella piinasi lyyrillisen herkkää
Suomussalmen papinpoikaa, j o t a me itse asiassa kaikki
h e l l i m m e hänen sydämensä h y v y y d e n , hänen kipeän
lemmenkaipuunsa ja uskollisen ystävyytensä tähden.
K i r j o j e m m e ilmestymistä, j o t a m e jokainen o l i m m e k u u meisesti toivoneet ja odottaneet ja ystäväpiirissä kaikin
puolin esirukouksillamme valmistaneet, seurasi arvostelujen ilkeä odottaminen. Ja tietysti ne tavallisesti eivät
koskaan tehneet m e i l l e täyttä oikeutta. O n k o yleensä
missään milloinkaan ja koskaan nähty oikeamielistä
arvostelijaa!
K e r r a n muistan tällaisessa yhteydessä
jokaisen lausuneen mielipiteitä yleisöstä ja arvostelijoista. Eino Leino istui mieheni kirjoituspöydän ääressä
lukien korrehtuuria, jalat poronnahkamatolla, ja örähti
sieltä: » y l e i s ö — yleisö on puudeli, puudeli p y s y k ö ö n
matolla, kiittäköön onneaan, j o s sitä taputetaan p ä ä laelle!» Kerran kuutamolla, kun Eläintarhan k a s v i h u o neen lasikatto kimalteli taivaankaaren väreissä ja me
parvekkeelta hiljaisessa hartaudessa ja hiukan viluisina
seurasimme T ö ö l ö n lahden kokoontumista jäänitteeseen,
a l o i m m e kuvitella, mitä tuon välähtelevän lasikaton alla
oikein tällaisena ensimmäisenä pakkasyönä tapahtuisi,
335
m u i s t i m m e Garshinin kauniin novellin, Attalea princeps,
jossa kuvataan palmupuun ylpeää vapaudenkaipuuta
lasikattovankilan alla. Palmupuusta oli kirjailija tehnyt
oman kansansa kaipauksen tulkin. V a i k e n i m m e , j o k a i nen ajatteli omia ajatuksiaan ja takoi o m i a vapaudensäkeitään.
Taisi olla niin, että aikana, j o l l o i n naiskirjailijoita oli
vasta vähänpuoleisesti, jokaisen uuden ilmaantuminen
julkisuuteen oli tapaus. K u n hänellä arkipäivien p i m e n nossa oli vielä m o n t a ikävöitsevää kirjailijasisarta, niin
n ä m ä usein, vaikka täysin tuntemattominakin, turvautuivat häneen ja p y y s i v ä t häntä auttamaan salaisesti kirjoittamiaan tuotteita ihanaan julkisuuteen. Vastauskirjeitten kirjoittaminen vei paljon aikaa eikä käsikirjoitusten lukeminen suinkaan v ä h e m m i n . Näiden arvostel e m i n e n oli h y v i n vaikeaa. Helposti sai siinä kateellisen ihmisen nimen. Tuollainen uusi nuori kirjailijatar
oli ärsyttävä ilmestys. Haluttiin nähdä hänen t y ö p ö y tänsä ja pyydettiin hänen poissaollessaankin päästä
h ä n e n kotiansa katsomaan. Pikkutytöt piiloutuivat Eläintarhan kallion taakse odottamaan, saadakseen nähdä
hänet itsensä, kun hän lähti liikkeelle. Sitten he toivat
m u i s t o - a l b u m e j a a n ja p y y s i v ä t niihin värssyjä.
Kaksi huomattavaa nuorta runoilijatarta oli näinä
aikoina k e h k e y t y n y t kevääseensä ja minäkin pääsin
osalliseksi heidän luottamuksestaan. Hilja Haahti ihastutti erikoisesti Kasimir Leinon. Hän otti kotiin hänen
käsikirjoituksiaan
ja halusi persoonallisesti tutustua
tähän kirkkaaseen ja puhdashenkiseen sieluun. Jotain
nunnamaisen kaunista oli Hilja Haahdessa, kun hän m i nulle kertoi kihlauksestaan ja siitä suuresta vastuunalaisesta tehtävästä, mihin hän kävi antautumaan jalon
leskimiehen v a i m o n a ja n i m e n o m a a n hänen pienokaistensa vaalijana. Kasimir L e i n o kohtasi meillä Hiljan ja
keskustelu koski tulevaa r u n o k o k o e l m a a .
Onerva, j o n k a olin nähnyt pikkutyttönä mieheni t y t t ö k o u l u l u o k a n laulutervehdyksellä, tuli nyt ylioppilasneitona ja valmis runovihko-käsikirjoitus laukussaan l u o k s e m m e . K u n katsoin itseni täysin kykenemättömäksi
o l e m a a n neuvonantajana näin k y p s y n e e l l e — ja ongelmallisluontoiselle — runoilijattarelle, pyysin paikalle
336
kokeneen virkaveljen. J. H. Erkko, tuo hyväntahtoinen
kunnianmies ja ainaisessa Aino-kaipuussaan k u l k e v a i nen, kohtasi Onervan meillä ja otti punastuvan neidon
kädestä asiallisesti, joskaan ei vailla sitä hellyyttä, millä
ikään ennättänyt urho k ä y osoittamaan ritarillisuuttaan
varhaiskypsälle runoilijalapselle, käsikirjoituspinkan ja
selaili sitä ujon ystävällisesti. Jätimme heidät kahden,
v a i k k e m m e suinkaan sulkeneet heitä minkään ovien
taakse. J. H. Erkolla tuntui o l e v a n suuri tottumus.
H y v i n pian oli hän ottanut nuoren neidon suojelukseensa
ja antanut hänelle kirjailijanimenkin: L. Onerva. E r k k o
otti tätä nimenantotoimitusta suorittaessaan taskustaan
muistikirjan, repäisi siitä lehden ja paremmaksi v a k u u deksi kirjoitti: » L . O n e r v a » . Vielä hän arvaili v o i v a n
k ä y d ä niinkin, että yleisö rupeaisi käyttämään n i m i tystä » L o n e r v a » . Mutta eihän se olisi hullumpaa. A s i a n omainen ei tähän osoittanut vastahakoisuutta, joskaan
en voinut huomata hänessä erikoista innostustakaan
uuteen nimeensä. J. H. E :11a oli ehdotus, että salattaisiin — ainakin aluksi — uhmamielisten runojen tekijän
olevan nuoren neitosen. Tällainen yllätys saattoi olla
sekä yleisön että kustantajan kannalta m u k a v a . L u u l k o o t nyt, että runojen sepittäjä on mies. L. Onerva, lahjakas runoilijanuorukainen.
» S o i sielussa nyt,
soi kielet hämärät, kummat,
epäsoinnut suuret ja tummat. —
Ne ilkkuvat entistä sydämeni kieltä
ja entistä selvää ja kirkasta mieltä,
ne särkevät entisen totuuden k u v a n
ja h y v ä ä n ja pahaan ne antavat luvan .. .
Tai:
»Näin sanotaan:
Se on suurta kun sankari voittoon k ä y
ja sotainen kunnia soittaa!
Ma sanon vaan,
että suurempi vielä se suuruus lie,
kun h e i k k o voittonsa voittaa.»
22 — Talvio, Kootut teokset X I I I
337
Niin, hyvinhän näitä sointuja saattoi uskoa miehen
näppäilemiksi!
Meitä huvitti Erkon o v e l a t e m p p u ja j o k i n ilta vietettiin iloisesti arvailemalla mitä nyt seuraisi. Runoilijatar
itse, hento virpi keskellämme, oli voittanut meidän s y d ä m e m m e j a m e p a l o i m m e halusta olla hänelle h y ö d y k s i .
Olisi jännittävää nähdä mitä yleisö ja arvostelijat sanoisivat, kun tuon miehisen salanimen takaa loistavan
Mona-Lisa-katseensa
nostaisi
herttainen
tyttölapsi.
O n e r v a yllätti pienen salaliittoutuneen ystäväpiirinsä
kauniilla joululahjoilla: oli keinutuolimatto, oli s o h v a t y y n y ja oli kirjoituspöytämatto. Ja tietysti jokainen
saimme hänen kirjansa. Kaunis pienikokoinen vihko,
j o h o n A l b e r t G e b h a r d oli tehnyt päällyslehden ja eri
osastoihin kuuluvat kuvat, sensuurin h y v ä k s y m ä 1904.
Kaunokirjailijain y h t y m ä n perustamisesta oli ystäväp i i r i m m e kesken jo puhuttu vuosikausia. Kasimir Leino,
j o k a piti lukua kaikesta mitä muualla sivistysmaissa oli
ja mitä tuli olla meilläkin, oli jo hengessä kalustamatkin
kirjailijaseuramme kokoushuoneiston. Piti olla tärkeimmät
kirjalliset
aikakauskirjat,
etenkin
ranskalaiset,
arvokkaat nahkahuonekalut, niin että saattoi u l k o m a a laisenkin kirjailijan viedä vieraakseen. Oli h y v ä j o s h u o neisto saataisiin talosta, missä oli ensiluokan kahvila.
Y s t ä v ä m m e A. V. K o s k i m i e s toi kerran laukussaan toisten tähän tapaukseen verrattavien yhdistyksien sääntöehdotuksiakin nähtäväksi. Pidettiin tärkeänä, että n e u voteltaisiin, tai ainakin asia esitettäisiin » P o h j a n p i l tille». Tarkoitettiin Pohjan piltin tekijää itse Y r j ö K o s kista, ei enempää eikä vähempää. K e v ä t kuitenkin kului
eikä asiasta tahtonut tulla valmista. K y l m e t y i n , m i e l i pahakseni, j o u d u i n vuoteen omaksi enkä voinut olla
perustavassa kokouksessa.
Mutta rakastettava tohtori Koskimies, j o l l e hänen
lähin toveripiirinsä oli antanut h y v ä i l y n i m e n » V a l d u s » ,
nimitti minua tästäpuoleen »Kaunokirjailijaliiton n u o rekkaaksi äidiksi» ja hänen mielisuosionsa tuotti minulle
monenlaisia luottamustehtäviä ohjelmallisissa k o k o u k sissamme. K u n tuo toivottu ja suunniteltu o m a - k o k o u s h u o n e e m m e vielä oli varsin etäinen unelma, niin k o k o o n nuttiin milloin missäkin ravintolassa keskikaupungilla,
338
paitsi j o n k i n kerran k e v ä t - tai syyspuoleen, j o l l o i n oltiin
Kaisaniemessä. T ä m ä n vanhan historiallisen ravintolan
» M e r i p a v i l j o n k i » oli erittäin runollinen ja haluttu
paikka.
K ä v i m m e hartain p y r k i m y k s i n valmistamaan ohjelmailtojamme.
Juhlallisimmin suhtautui asioihin tohtori
Koskimies. Piti syntyä jotakin kansallisesti suomalaista.
Kasimir Leinolla oli esikuvia Wienin-matkoiltaan. O h j e l m a a m m e kuului m y ö s k i n t e e - tai kahvipöytä. Tähän
yhteyteen edellytettiin »kaunokirjailijaliiton nuorekkaan
äidin» huolenpitoa. Hän oli luottamustehtävästä salaisesti aikalailla mielissään, mutta huomasi pian, ettei
emännöiminen täällä ollutkaan yhtä yksinkertaista kuin
kotona. J o k a halusi punssia, viiniä tai muuta senkaltaista, saattoi tilata sitä omaan laskuunsa. T ä m ä tuntui
»nuorekkaasta äidistä», j o k a oli raittiusihminen, vastenmieliseltä. Mutta siitä ei auttanut hiiskahtaakaan. J o s sakin yhteydessä korkeintaan joutui lausuneeksi, että
eikö näin korkean hengenväen yhdessäoloissa pitänyt
vallita niin korkean ja henkevän mielialan, että aineellinen puoli kävisi sivuseikaksi. Seurasi tämäntapainen
huomautus: suomalainen ei o l e seuraihminen, tiedetäänhän se, ei siitä tule mitään. J o k a tapauksessa odotin j ä n nityksellä ja suurin toivein kokousta ja sittemmin
kokouksia.
Ja nyt k o h o a a silmiini tämäntapainen muistikuva. On
syksy, on ilta, esplanaadin puut ovat kellastumaisillaan.
K o k o u s h u o n e e s s a m m e palaa iso, monihaarainen k a t t o kruunu. K a h v i p ö y t ä upeilee edessämme, pianiinon kansi
on auki. V a s e m m a l l a puolella huonetta istuu pitkä rivi
naisia, yllään tummat, h y v ä t vaatteet, heidän vakavasta
joukostaan loistaa huvitettuna A l l i Nissisen pyöreät,
hauskat kasvot. Hän on lasten maailmassa ihailtu k i r jailija-täti ia tiedetään hänen suunnittelevan o m a l a a tuista opetusmenetelmää pienokaisiamme varten. Miltei
k o k o tämän arvokkaan kuulijakuntarivin muodostavat
nuoret t i e d o n - ja taidonhaluiset, kaikelle kauniille alttiit opettajattaret. He, j o t k a nousevalle nuorisolle, k a n salle kasuavalle välittävät kirjallisuuden tuntemusta,
o v a t tietenkin tulleet tänne itse kirjojen tekijöiden
pariin, siis kirjallisuuden voimanlähteille, kerrankin itse
339
saadakseen jotakin, he, j o i d e n aina täytyy antaa! Heidän
nuorilla kunnollisilla kasvoillaan ei mikään tunnu liikahtavan. Ainoastaan A l l i Nissinen loistaa kuin s y y s kesän kuparinvärinen kuu, j o k a viekoittelee kansaa kuiskuttelemaan. A l l i k i n yrittää ja hetkittäin onnistuukin.
»Miesten puolella» näen tuttujen runoilijoiden joukossa
P a a v o Cajanderin j y l h ä n k o m e a n hahmon, toimeliaan
J. H. Erkon, teollisuuskaupan johtajan Otto Thylinin,
rakastettavan rauhallisen V i l h o Soinin ja useita muita
sekä kirjailijoita että asianharrastajia, mutta ennenkaikkea hienostuneen ja eleganttiin smokkiin pukeutuneen
Jalmari Hahlin. On ollut sanaa, on ollut soittoa. Säikähtyneenä seuraan P a a v o Cajanderin kotkankatsetta,
j o k a ei tunnu l e m p e y d e l l ä mittaavan illan aikaansaannoksia, hän katsookin kelloa ja näyttää aikovan lähteä,
mutta ei sentään lähde — onhan tässä pian väliaika ja
kahvitarjoilu.
Tunnen, että nyt pitäisi tapahtua jotakin repäisevää,
j o k a auttaisi älyniekkojen mielialan niille kuuluviin
korkeuksiin. Tohtori K o s k i m i e s tulee minua kohden ja
minä käyn nopeasti häntä vastaan. Me v a i h d a m m e tilanteesta j o n k i n sanan. Kasimir Leino astuu h y m y i l l e n naisten puolelle elävöittääkseen sitä ja siellä lausutaan julki
vilpitön ilo siitä, että tämä yhdistys on perustettu.
Jokainen haluaa heti liittyä sen ulkojäseneksi, j o s siihen vaan on lupa. A l p o N o p o n e n painaa edeskäyville
johtavan seinäkellon nappulaa — mitä ne nyt siellä k u h nustelevat! Tohtori Koskimies lähestyy Jalmari Hahlia,
tarttuu hänen käsivarteensa ja lausuu hiljaa: »soita j o t a kin, Hahl, mutta jotakin hauskaa!» Tohtori Hahl on h i u kan vaivautuneen näköinen, vastaa kuitenkin ystävällisesti: »minähän jo soitin, mahtaisiko yleisö edes haluta
kuulla lisää,
eikä minulla ole mitään 'hauskaa'».
» E m m e k ö voisi yhdessä laulaa vaikkapa 'Honkain k e s kellä' tai ' K u u l e kuinka soitto kaikuu'», ehdottaa t o h tori Koskimies, »että päästäisiin oikeaan v i r e e s e e n » .
»Mutta ei minulla ole niihin nuotteja, ei minulla ole
muuta kuin Chopinia.» Samassa laukeaa odotuksen pingoittunut jännitys, suuret tarjottimet purjehtivat k o r kealla edeskäypien k ä m m e n t e n varassa huoneeseen ja
sijoittuvat pöydälle. K a i k k i nousevat, seuraa hetki, j o i 340
loin »Kirjailijaliiton nuorekkaan äidin» tulisi opastaa
yleisö p ö y d ä n nautintojen ääreen. Ei se ole niin helppoa,
kaikki odottavat, että a r v o k k a i m m a t aloittaisivat. Mutta
kutka tässä ovat a r v o k k a i m m a t ? K a h v i jäähtyy! P a a v o
Cajander astuu juhlallisesti kursailevien naisten ohitse
o v e l l e ja häviää. J. H. E r k k o yrittää tuoda häntä takaisin, mutta epäonnistuu. Ei kuitenkaan enää tunnu niin
raskaalta.
Ihmiset alkavat löytää toisensa.
Koreat
tupakkakiehkurat nousevat kahvikuppien äärestä kattoa
kohden. Jotakin kirjoitetaan kirjoituspaperiarkille. T o h tori K o s k i m i e s kilistää kahvikupin laitaan:
— P y y d ä n arvoisaa yleisöä asettumaan paikoilleen.
S a a m m e kuulla esitelmän »Suomalaisuudesta Fredrik
Cygnaeuksen runoudessa».
Muitakin iltoja nousee silmien eteen, kun ajattelen
Kaunokirjailijaliiton ensi aikoja.
T ä y t y y tunnustaa,
etteivät suomalaiset ole seuraihmisiä. Tullaan kuulemaan
valmista, kukaan ei tuo mukanaan sitä hengen y h t e i s evästä, j o k a ravitsisi yhteisolon rattoisuudeksi. E r i k o i sesti muistuu mieleeni eräskin kevätkesän ilta Kaisaniem e n meripavilj ongissa. Nuori Elli R ä n g m a n oli saatu
siksi illaksi soittamaan. Santeri A l k i o oli saapunut P o h janmaalta ja otti ensi kerran osaa tämän uuden, kirjailijain o m a n yhdistyksen tilaisuuteen. Hän oli nähtävästi
odottanut tästä illasta — niinkuin k o k o yhdistyksestäkin
— h y v i n paljon. Elli R ä n g m a n istui pianiinon ääressä
— meripaviljongin l o p p u u n kulutetun soittokoneen —
odottaen että hänelle annettaisiin merkki, milloin hänen
tulisi alkaa. Y r j ö V e i j o l a — muistaakseni se oli hän —
luki o m i a runojaan. Hän teki sen kauniisti. K u k a a n
ihminen ei kuitenkaan näyttänyt häntä kuuntelevan.
U l k o n a kukkivat tuomet j a t o u k o k u u n taivaan p u n e r rus hehkui huoneeseen. Kirjailijaliiton »nuorekas äiti»
oli kuin tulisilla hiilillä. K o k o u k s i a ei nähtävästi pidä
panna toimeen näin myöhäiseen vuodenaikaan, sillä
kaikki tahtovat silloin olla ulkona. Tuntui h y v i n p a i nostavalta. Elli R ä n g m a n alkoi soittaa. Chopinia h ä n kin. Hän esitti vielä toisen kappaleensa. A i t o taiteilija
hänessä jaksoi hetkeksi murtaa sekä pienen kuulijakunnan hajamielisyyden että l o p p u u n taotun pianiinoraukan k y k e n e m ä t t ö m y y d e n . Santeri A l k i o n k u o l e m a n v a 341
kaat, kauniit kasvot seurasivat nuorta taiteilijatarta h e r keämättä. Halusin y l e n mielelläni uskoa, että tästä
numerosta sai korvauksen illan mahdollisista p e t t y m y k sistä. Heti kun taiteilijatar oli suorittanut urakkansa,
hän nopeasti kokosi laukkuun vähäiset tavaransa ja teki
lähtöä. Riensimme Kasimir Leinon kanssa häntä kiittämään ja pyytämään, että hän jäisi. Mutta ei h y m y n häivääkään ollut hänen kasvoillaan, kun hän poikamaisen
reippaasti, peräti meihin kyllästyneenä sukelsi päällystakkiinsa ja läksi.
V a i h d o i m m e Kasimir Leinon kanssa j o n k i n huolestuneen sanan senjohdosta, että A l k i o ensi kerran oli j o u kossamme ja että hänellä näytti olevan suorastaan ikävä.
Jotakin täytyi tehdä, ettei hänelle jäisi varsin huonoa
muistoa. J. H. Erkkokaan ei nyt ollut täällä. Mitä tässä
sitten saattoi tehdä? Hänhän oli raittiusmies . . . » M e n e
nyt hänelle pitämään seuraa.» Tunsin Pohjanmaan k u u luisan kirjailijan syvän, ehdottoman katseen alaisena
olevani varsin vähäarvoinen ja päättelin, etten kelpaa
Kirjailijaliiton toimihenkilöiden j o u k k o o n .
Mutta p y s y i n sellaisena kuitenkin monet vuodet. K u n
mieheni kanssa k ä v e l i m m e kotiin T ö ö l ö n l a h d e n ratapengertä, niin mieheni lohdutteli minua tähän tapaan: ei
pidä uskoa, että meillä aina on ikävä, vaikka me istummekin äänettöminä. Me k u u n t e l e m m e sanaa ja musiikkia ja ajattelemme omia suomalaisia ajatuksiamme. Me
o l e m m e filosofeja.
Tämä oli veristä leikintekoa intelligenssi-yhtymän
toimihenkilölle, j o n k a velvollisuuksiin juuri kuului h e n kevän seurustelun aikaansaaminen ja ylläpitäminen.
Saattoiko väittää, ettei ikävystyksen märkähattu karjapaimen ollut kutsumattomana vieraana hiipinyt k o k o u s h u o n e e s e e m m e ? Ja juuri tästähän me halusimme eroon.
Toisiamme me etsimme. E m m e k ä me löytäneet tietä
toistemme luo. Ilon humaltumista ajoimme takaa, jotta
tuntisimme n u o r u u t e m m e j a k y k y m m e nuoruuden t e k o i hin. E m m e k ä me tavanneet sitä omasta itsestämme.
K y l l ä se meissä oli, mutta tarvittiin viinan v o i m i a irroittamaan se ytimistämme.
Eikö sitten suomalaiseen kotiinkaan voinut ajatella
välitöntä vakautunutta seurustelua ilman noitajuoman
342
apua? O n k o meidän v e r e m m e niin sakeaa, ettei se selkene v ä h e m m ä l l ä ? O n k o meidän h e n k e m m e niin m a tala, ettei se jaksa nostaa meitä s u v i l l e m m e ? O v a t k o
sitten esimerkiksi meillä, mieheni ja minun kodissa v i e tetyt yhdessäolon hetket olleet ikäviä? Olisivatko ne
olleet hauskempia — ja ennenkaikkea kauniimpia —,
j o s p ö y d ä l l ä m m e olisi ollut »Gottes zu W e i n g e w o r d n e
Sonne'a» ja tähkäpäittemme viinaksi tullutta v ä k e v y y t t ä ? Joudun taasen kerran — ah kuinka monennen!
— selvittelemään itselleni v ä k i j u o m a k y s y m y s t ä . K u i n k a
kipeästi suuri sisaremme Minna Canth onkaan tuntenut
viinan tuottaman rumuuden, häpeän ja kurjuuden! Ja
kuinka järkyttävän saarnan hän onkaan meille antanut.
Mutta tietäisin mielelläni o n k o yksikään hänen ihailijoistaan luopunut »viattomasta» viinilasistaan — tai
viinapikaristaan — veljensä tähden, j o l l e ensimmäinen
lasi v o i olla johdatus onnettomuuteen.
K u k a a n ei o l e joutunut viinapaholaisen pauloihin
paitsi tämän ensimmäisen lasin kautta. Ensimmäinen
lasi on portti. E m m e koskaan tiedä, miten kauas k u n kin kulkijan pohjavirrat häntä vievät. Punainen piru
istuu kohtuuden rajalla ja pitää huolen siitä, ettei lystin
vietti vaivaisen syntisen sisuksissa ehdy. Hihhei, annetaan rajan liukua ja läikkyä! Raskasveriset pohjoiset
kansat ovat alttiita ylittämään kohtuuden rajan. Sillä
ilon heltiäminen on niille työläämpää kuin etelän k a n soille. Miten mahtaa olla eskimoiden laita? Mutta heillä
raukoillahan ei liene viljapeltoja, j o i d e n kalliista tähkäpäistä v o i tehdä viinaa. Eikä heidän kansallinen o m i s tuksensakaan liene valloittajille niin houkuttelevainen
kuin etelän luonnonrikkauksien keskellä asuvien k o t o i set tienoot. K u n valloittaja haluaa päästä käsiksi t r o piikin alkuasukasheimoon, j o k a apinoidensa kanssa k a i kessa rauhassa haukkaa banaaneja suoraan puista, niin
se v i e hiljaisiin ruokomajoihin euroopantuliaisiksi a l k o holin kulttuurikukkasen. Ja jo hihkuvat mustat pojat
pirun ympärillä: he ovat saaneet uuden jumalan, j o k a
vaatii heiltä hengen. Ja v i e sen m y ö s . Kerralla. Tai
vähitellen.
A i v a n niinkuin se vaatii meiltä. Ja v i e sen m y ö s .
O t a m m e k o , me ihmiset, yleensä varteen toisten k o k e 343
muksia? Tuskin. Me t a h d o m m e itse k o k e a kaikki,
vaikka me tietäisimme, että lukemattomat kanssaihmis e m m e ovat sitten taas kerran kyseenalaisissa tapauksissa ajaneet karille. Tapahtukoon onnettomuus tuhannennen kerran, niin se meidän k o h d a l t a m m e on uusi ja
siinä on uutuuden viehätys. Kansatkaan eivät ota v a r teen historian varoituksia. K o i r a on meidän j a l o ystäv ä m m e , mutta se ei suvaitse, että sitä syödessä häiritään. Me e m m e suvaitse, että meille tullaan määräämään
mitä me saamme syödä ja j u o d a . Tällä kohdalla kohoaa
j y r k k ä vastustus. » M o i m ê m e » tässä määrää.
O l i m m e viettäneet Kirjailijaliiton yhdessäolon Y l ä Opriksessa. Eräs nuori kirjailijapoika oli astunut j o u k k o o m m e hiukan iloisella tuulella ja kun hän nyt pitkin
iltaa tilasi lisää ja lisää, niin hänen tuli uni — ei mitään
sen pahempaa. Ja uninen runoilijapoikamme torkkui
viattomana, joskin j o n k i n verran kalpeana, tuolillaan
kahden neitosen välissä, kunnes yhtäkkiä horjahti t o i sen syliin ja siitä lattialle. Tälle nuorelle veljelle ilmaantui heti vierelle vartija, j o k a johdatti hänet ulkoilmaan
ja jäljetkin tapauksesta poistettiin nopeasti. Ikkunat
olivat auki ja kevät oli puistossa, ja h y m y l l ä kuitattiin
k o k o juttu. H y m y karehti huulilta huulille. Asia ei ollut
minkään arvoinen.
Mutta olipa yksi joukossa, j o k a teki kärpäsestä härän.
Ja hänen muotonsa kävi mustaksi ja murheelliseksi ja
hän näki silmissään tuskallisia muistinäkyjä ja kuuli
syyttäviä huutoja syvyyksistä. Ja hänen silmiensä eteen
ilmestyivät Kaarlo K r a m s u j a Aleksis K i v i j a joitakin
muita, j o t k a olivat kuin varjoja vain. L e i n o - v e l j e s t e n
h y v ä tätikin muistui mieleeni. Minun oli vaikea olla.
K o k o u k s e n päätyttyä lähti Eino Leino, niinkuin niin
m o n e t kerrat ennen, minua saattamaan kotiin.
Keskellä Rautatientoria, j o n k a taustalta näkyi K a i s a niemen vihanta ja j o n k a kivityksellä kuului vain j o n k u n
harvan kulkijan koronkapse, sanoin jotakin siihen suuntaan, että pitäisi tehdä jotakin tuon runoilijapoikasen
p u o l e s t a . . . j o s hänellä o l i s i . . . Jos sattuisi olemaan
j o k i n vaarallinen verenperintö. Mainitsin K r a m s u n ja
Aleksis K i v e n . Olin kerran musiikkihurmiossa säveltänyt Kramsun
344
»Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
mut s y n k e m p i vielä o n eloni tie . . . »
Olisiko runoilija tuntenut tätä epätoivoa a l k o h o l i o r j u u den tähden? En tullut ajatelleeksi, että koskettaisin
ärsyttävään kohtaan. Eino Leino vaikeni. Minäkin v a i kenin. Tornikello löi puolikahdentoista lyönnin.
Silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Eino-ystävä,
meidän kaikkien » p i k k u v e l i » puhui minulle o u t o j a
sanoja, äänellä, j o t a en tuntenut, mielestä, j o k a oli m i nulle käsittämätön. Hän puhui aika kauan eikä ottanut
lukuun sovittavia ja selittäviä huudahduksiani. M i n u n
täytyi alkaa käsittää, ettei hän lainkaan h y v ä k s y n y t m i nun kantaani, mies ei siedä minkäänlaista holhoamista,
j o s hän haluaa itsensä tuhota, niin hänellä on siihen
valta. Hän itse määrää, m i n k ä kohtalon valitsee, k e n e n kään ei ole siihen sekaantumista.
Hänen sanansa olivat k o v a t ja jyrkät, eikä hän l a i n kaan suostunut vastaamaan, kun koetin p y y t ä ä selitystä,
miten olin häntä loukannut. Erosimme siinä keskellä
toria, hän m e n i omaan suuntaansa, minä otin ajurin ja
läksin Eläintarhaan.
En voinut käsittää tätä tilannetta. Ehkä kaikki o l i k i n
pelkkää leikintekoa? V a i olisiko j o k i n liikapisara j a l o j u o m a a tehnyt hänellekin tepposiaan? Mieheni käski
minun nukkua, h u o m e n n a on p o i k a täällä ja kaikki
ennallaan. Mutta p o i k a ei tullut eikä hän tullut seuraavanakaan päivänä. Sitten hän tuli yhdessä K a s i m i r i n
kanssa. Eikä Rautatientorilla tapahtuneeseen k o h t a u k seen kajottu sanallakaan. Siihen ei koskaan kajottu.
K o e t i n selvitellä tapahtunutta itselleni ja tulin l o p u l t a
siihen johtopäätökseen, että Eino L e i n o oli mahtanut
epäillä itseään meidän kodissamme uhkaavan j o n k i n l a i sen holhouksen ja päättänyt kerta kaikkiaan vapautua
siitä. En tiedä olinko käsittänyt häntä oikein. Muistui
mieleeni Franz Grillparzer, j o l l e sisäinen vapaus oli niin
kallisarvoinen, ettei hän sen menettämisen pelosta m e n nyt naimisiin ainoan rakastettunsakaan kanssa. K u i t e n kin olin itse puolestani tämän jälkeen v a r o v a i s e m p i .
Ulkomaanmatkat ja uudet ystävyyssuhteet avasivat etäisyyksiä v ä l i l l e m m e . K u n Eino Leino sittemmin oli k o h 345
d a n n u t k o m e a n Freyansa, toi hän hänet meille ja s y n t y i h ä n meidän v ä l i l l e m m e jonkinlainen ystävyyssuhdekin,
vaikka, totta puhuen, kaunis F r e y a tuntui tulleen j o u k k o o m m e kuin toisesta maailmasta, e m m e k ä me tosiss a m m e käsittäneet kuinka meidän suomalainen Eino
L e i n o m m e voisi hänen vierellään elää elämänsä. K u n
niihin aikoihin helsinkiläisten kesken huolestuneesti p u heltiin p o e t a m m e vireästä Bacchuksen palveluksesta,
niin kiinnitin suuria toiveita morsiameen ja o m a n kodin
ankkuroivaan voimaan. Istuimme kerran Feyan kanssa
penkillä Kaisaniemessä »Vapaamuurarin haudan» tienoilla, kun sitten kainosti lausuin julki iloni siitä, että . . .
F r e y a n k o k o uljas olemus sävähti ja hänen suunsa
nauroi, kun hän nosti oikean kätensä, j o n k a hän oli m u o dostanut kuin laakeaksi shamppanjalasiksi, piteli sitä
ylhäällä ikäänkuin j o n k i n elämän hurmalle osoitetun
puheen yhteydessä, vei tämän kätensä maljan sitten
l i k e m m ä huuliaan ja ravisti päätään. Hän oli kuin räisk y v ä bakkantti, j o k a valmistuu tanssiin.
Mutta minä tunsin tämän elämänhurman rinnalla
k o k o harmaan k ö y h y y t e n i , k ö y h y y d e n , j o h o n olin k y t ketty hamasta syntymästä kuolemaan asti sen m y ö t ä kärsimyksen kautta j o t a tunsin kaikkia kärsiviä kohtaan,
niinhyvin niitä, joita sanotaan ihmisiksi kuin niitä, j o i l l e
me o l e m m e antaneet nimen eläin.
K ä r s i m y s on minulle annettu, mutta ei v o i m a a auttaa.
K u i n k a vaikea luotava ja kudottava onkaan elämän
kangas! K u i n k a m o n i k y k e n e e vetämään sen l o i met alusta alkaen ja loppuun asti niin taiten, etteivät
langat katkeile ja sotkeudu ja lopulta o l e pelkkää s i l p pua! Monelta on elämä sillä lailla sotkeutunut.
Paljon olisi meillä oppimista jo vanhanajan mestarikankureiltakin, j o t k a kutoivat kartanonemännille h e i dän kotoisten pellaviensa kuiduista sellaisia taitotöitä,
että sadan v u o d e n perästä näitä vielä ihmetellään ja
kankurien nimiä mainitaan. Kuului yksikin heistä s a n o neen: » J o k a vaan kankaankudonnassa kunnolla läpäisee,
ei se elämäänsäkään sotke.» Tuvassa, missä tällaisen
kankurin luomapuut kiersivät, oli aina puhdasta ja v a l keaa. » M i k ä sekoittaa kankaansa, se sekoittaa elämänsä»,
sanoi puolisataa vuotta m y ö h e m m i n muuankin papin346
rouva, j o l l a oli seitsemän tytärtä ja kaikki pantiin k a s vavista tytöistä lähtien ottamaan oppia kankureilta.
Istumme kukin kangaspuissamme ja k u d o m m e eläm ä m m e kangasta siinä majassa, j o n k a o l e m m e jaksaneet
nostaa y m p ä r i l l e m m e . Mikä kirjailee loimiinsa k u k k a set, mikä ohdakkeet. Me kutsumme haurasta m a j a a m m e
kodiksi ja h e l l i m m e sitä kaikin tavoin. Kerran » m i n u n
majani puretaan ja viedään minulta pois niinkuin p a i m e n e n teltta» . . .
O m i s t i m m e pienen taulun, josta tuli paljon iloa ja
sisältöä k o t i i m m e . Nuori P e k k a Halonen oli sen maalannut ja lähettänyt meille silloin kun m e n i m m e naimisiin.
Se ei mitenkään v e d o n n u t yleisön suosioon. Se oli h i l jainen maalaus ja v o i p a miltei sanoa, että se kukki
yksikseen niinkuin heinäkuun lehdokki, jota kulkija tuskin huomaa ennenkuin tuoksu hänet pysäyttää. T ä m ä
meidänkin taulumme täytyi löytää ja vastaanottaa. Se
esitti palasen h y v i n aineetonta suoniityn lumoa. Se oli
ensimmäinen taideteos, j o n k a y m m ä r s i n ja omistin
omakseni. Y m m ä r r e t t y ä n i tämän taideteoksen saatoin
y m m ä r t ä e n katsella jokaista taideteosta. M y ö h e m m i n ,
suurissa eurooppalaisissa taidemuseoissakin se toimi h i e notunteisena opastajana, kun tuli k y s y m y k s e e n s y v e n t y m i n e n m o n e n - j a erilaisten taiteilijain teoksiin. M e i d ä n kodissamme tämä Halosten lahja, Pekan ja Maijan,
kasvoi persoonallisuudeksi, j o k a edusti sekä itseään että
antajiaan. Vähitellen kehittyi jokainen esine, j o k a k o tiimme tuli, niinhyvin lahjoitettu kuin itsemmekin h a n k kima, hiljaiseksi läsnäolijaksi, j o k a kansoitti n ä k e m i s e m m e maailman ja ilman jota hengitimme. Se kutoi
ympärilleen nöyrää tarinaansa ja vaikutti, ettei k o l k k o
harmaa ikävä milloinkaan päässyt meillä pesimään. M e i dän a r k e e m m e tuli l ä m p ö ja runollisuus keittiötä ja
työhuoneitamme myöten.
Eiköhän vaan setä Hans
Christian A n d e r s e n liene suunnilleen tähän lapselliseen
tapaan suhtautunut häntä y m p ä r ö i v ä ä n maailmaan ja
osittain tästä suhtautumisesta puhjennut ilmoille hänen
saturunoutensa? V a h i n k o vaan, että ehdoton runoilijalahja on annettu niin harvoille.
Meille tuli m y ö h e m m i n toinenkin — ja h y v i n toisenl a i n e n — taulu, j o t a satu ja seikkailu omalla tavallaan
347
suosivat. Tutustuimme siihen V e n n y S o l d a n - B r o f e l d t i n
näyttelyssä. Se oli k o o k k a i n k o k o salissa ja minä p y s ä h dyin pitkäksi aikaa sen eteen, tuntien sen h y v i n y m m ä r täväni ja miltei haluten sen omistaa. Sydänmainen seutu
ja suomalaisen ihmisparin tarina tuntuivat siinä vakaasti
innoittaneen taiteilijaa. Jylhä korpi sulkee tässä syliinsä
harmaat rakennukset pienine ikkunoineen, pihamaan,
kaivon, pellot, joilla osittain n ä k y y kultaisia ruiskunilaita, osittain heleää laihoa, osittain kesantomaata.
K o d i n ihmiset ovat poimimassa puoloja, he kumartuvat
mättäille kulossa palaneen metsän laidalla, minne on
jäänyt korkeita hiiltyneitä petäjän kantoja. L a m m a s lauma katistelee ruohoa kallion kyljessä. P e l l a v a t u k kainen paitaressu j u o k s e e oraspellon piennarta pitkin
tupaa k o h d e n . Hän on tämän ankaran suomalaisen
maiseman keskellä ikäänkuin v a l o p i l k k u ja tulevaisuuden lupaus. Taivaalla kulkee raskaita pilviä. Rannassa
lämpiää sauna.
Siinä katsellessani taideteosta seisahtuukin Juhani
A h o vierelleni ja alkaa puhella juuri tästä samasta taulusta. Se ei m a h d u heidän seinilleen ja hän toivoisi, että
se tulisi hänen osakuntaansa. T ä m ä kohta Iisalmea on
se, j o n k a hän on kuvannut lastussaan »Uutisasukas» ja
tämä aho on vaikuttanut, että hän kirjailijanimekseen
o n ottanut A h o n .
Minua oudosti järkyttää hänen puheensa, on niinkuin
hän tekisi tunnustuksen, j o n k a yksin minä saan kuulla.
Niin matalalla ja kiinteällä äänellä hän lausuu sanottavansa, että ihmisvilinä y m p ä r i l l ä m m e siirtyy j o n n e k i n
kauas j a m e m o l e m m a t vain o l e m m e tuon syksyisen k o r pimaiseman äärellä.
»Uutisasukas» A h o n ensimmäisessä lastukokoelmassa
on ehkä suomalaisinta ja kauneinta mitä A h o on k i r joittanut ja ehkä hän on vastanaineena v i e n y t tälle k o h dalle vaimonsa ja hänelle kuvannut, mitä juuri tämä
kohta hänen syntymäpitäjäänsä on hänelle merkinnyt.
Näinkö olisi tämä taulu syntynyt? Pappilan uskollisten
monivuotisten palvelijoiden tarina on nyt saanut k u v i tuksensa. Tässä siis kerran, kuusen suojassa, sijaitsi h e i dän ensimmäinen kotinsa. Tässä A n n i ilta-auringon h o h teessa ensi kerran lypsi lehmänsä, vielä yllään uusi hää348
hameensa. He olivat niin nuoret ja urhoolliset. Eivät
he kuunnelleet niitä varoituksia mitä tyhjäkätiselle aloittelijaparille lausuttiin. Niin uljaasti he taistelivat kotinsa
puolesta. Tämä kaikki, m i n k ä tuohon kankaalle kiinnitettynä näen, on näiden kahden ihmisen käsien raatamaa
t y l y y n korpeen. Tätä pitemmälle eivät he pääse. Tähän
päättyy heidän tarinansa, sillä lasten äiti on sortunut
hautaan eikä mies enää jaksa. Tämä on tuhansien s u o malaisten kotien tarina, sankaritarina. He, A n n i ja V i l l e
o v a t kutoneet loppuun elämänsä niinkuin kankuri k a n kaansa, heidät leikataan irti loimentutkaimista. Heidät
viedään pois eikä kukaan muista heidän nimiänsä.
Juhani A h o tuntuu haluavan, että välittäisin hänen
toivomuksensa hänen ylioppilas-osakuntansa v i r a n o m a i sille. Taulun hinta on kaksituhatta markkaa.
Muistan
Juhani
Ahon
ystävällisen suhtautumisen
ensimmäiseen kirjaani — j o n k a sisältö, totta puhuen,
sattuukin olemaan läheistä sukua tämän taideteoksen
aiheelle. Enkö siis tekisi parastani ollakseni hänen l u o t tamuksensa arvoinen!
N y t alkoi seikkailurikas, joskin v ä h e m m ä n runollinen
ponnistus. Tutustuin arvovaltaisiin kansalaisiin sekä
hengen että rahan maailmasta, vietin tunteja puhelimen
ääressä, j o u d u i n kohtauksiin kahviloissa, ennenkaikkea
sain mielestäni melkoisen tottumuksen taideteoksen esittelemisessä ja aloin y m m ä r t ä ä suurten museoiden
oppaita, j o t k a esittävät asiansa vuodesta vuoteen kunnes
he lopulta ovat palpattava kone, j o t a matkalaiset p e l käävät. Toisinaan saatoin jo paneutua illalla n u k k u m a a n
siinä uskossa, että taulu on saanut toivotun ja arvonsa
mukaisen ostajan. Turha t o i v o : kun näyttely kesän k y n nyksellä suljettiin ja sali tyhjeni, seisoi tämä taulu y k s i nään seinää vasten ja Juhani A h o pyysi, että ottaisin sen
k o t i i m m e kesäksi. Syksyllä alkoi sitten uusi yritys.
Vetosin silloin valistuneisiin naisiin ja pidin kokoustilaisuuksissa puheita taiteen merkityksestä kodissa, elämän
kankaasta, Annista ja Villestä. L o p p u t u l o s oli, että sain
viedä taulun kotiin ja lunastin sen omakseni vähittäismaksulla.
Niinpä liittyi tästä puoleen erään urhoollisen s u o m a laisen avioparin kohtalotarina meidän k o t i m m e elämään
349
ja kasvoi persoonallisuudeksi, j o k a määrätietoisesti antoi
suuntaa k o t i m m e hengelle.
Muistot, j o t k a jäivät ystävien käynneistä, meidän i l o i sista yhdessäoloistamme, väittelyistämme, keskusteluist a m m e ja ennen kaikkea keskinäisessä luottavaisuudessa
vietetyistä lukutilaisuuksistamme eivät suinkaan h ä i p y neet pois heidän mukanaan, vaan jäivät pysyväisesti
o m a i s u u d e k s e m m e ja liittyivät kannattamaan sitä i l m a piiriä, j o k a muodosti k o t i m m e sielun. Y h t ä suuriarvoiset kuin käsin kosketeltavat muistoesineet olivat lauseet,
runosäkeet — kaikki sanan mahti mikä meille annettiin.
Vähitellen alkoivat Jeesuksen Kristuksen korkean r u n o u den kannattamat julistukset, Daavid-kuninkaan säkeet,
o m a n aikamme kirjailijoiden runoksi kiteytyneet lauseet
piirtyä niihin tienviittoihin, joitten avulla me v a i s t o simme p ä ä s e v ä m m e kokonaan eksymästä korpeen. K u i tenkin: mikä kilvoitus, mikä kilvoitus . . . !
Näihin aikoihin harrastettiin meillä erikoisesti slaavilaista runoutta, mitä Suomessa tunnettiin pääasiassa vain
Runebergin kääntämistä serbialaisista kansanlauluista.
K u n mieheni oli tullut slaavilaisen kielitieteen ja k i r jallisuuden ensimmäiseksi edustajaksi Helsingin y l i o p i s toon, oli hänelle rakasta saada esittää oppilailleen sellaiset runoilijat kuin M i c k i e w i c z , Puskin, L e r m o n t o v , Slow a c k i y m . M i c k i e w i c z joutui kodissamme erikoisasemaan sen kautta, että Helsinkiin saapui puolalainen
oppinut, filosofi W i n c e n t y Lutoslawski, j o h o n o l i m m e
tutustuneet Krakovassa j a j o k a M i c k i e w i c z i n runouden
esittäjänä oli hurmannut sekä o m a n kansansa nuorison
että luentosalien kuulijat Pariisia ja Madridia m y ö t e n .
Lutoslawski tenhosi esittämistaidollaan nekin, jotka eivät
ymmärtäneet puolankieltä. Mieheni välitti runot s u o malaiselle kuulijakunnalle. Otto Manninen, j o n k a taiturimainen taitaminen runouden suomentajana silloin vasta
uinui umpussaan, innostui M i c k i e w i c z i i n ja esitti e n s i m mäisen taidonnäytteensä suomentamalla Puolan kansallisrunoilijan kuuluisan »Improvisatsionin».
Puolan kansa oli niinä v u o s i k y m m e n i n ä »ristiinnaulittu kansojen joukossa» ja M i c k i e w i c z eli m a a n p a k o l a i sena raskaan koti-ikävän painon alla.
350
Otto Mannisen suomentamia olivat nekin Mickiewiczin
runosäkeet, j o t k a jäivät meidän k o t i m m e p y s y v ä i s e k s i
omaisuudeksi ja j o t k a kuuluvat:
Runoilijalla, se tietkää, tie y k s ' on vaan:
S y d ä m e n p y h ä into ja p y r k i m y s Jumalaan.
351
MAAILMAN
KYLILLÄ
» M e n n y t t ä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin m o n i armas tähtönen
minulle viittaa siellä.»
Isä Runeberg kyllä tietää mitä hän lapsilleen antaa!
Kesällä 1946 me mieheni kanssa erikoisen m i e l e l l ä m m e — ties mistä syystä — muistelimme kaukaisia
ystäviä ja kaukaisia tapahtumia. K u n sattui saapumaan
kirje merten takaa — usein kuukausia matkalla v i i p y nyt pieni sanansaattaja —, niin tuntui siltä kuin ruostunut lukko olisi ponnahtanut auki ja silmiemme eteen
avautunut h y v i n avara puisto täynnä puutarhamajoja,
missä ystävät ja persoonallisuuksiksi kiteytyneet tapahtumat monilta Euroopan ääriltä meitä odottivat. Sellaisia
puutarhamajoja oli ollut m m . Leipzigin ja Dresdenin
laitaosissa: suuret oppineet niissä viettivät joitakin kesän
viikkoja, lepuuttaen aivojaan ja etsien, pikkuruikkuista
peltotilkkusta kuokkimalla, yhteyttä alati nuoreen m a a e m o o m m e . Niissä oli meidänkin kerran ollut h y v ä olla.
Ja oli vieläkin. Sillä muistojen maista saattaa sanoa
samaa kuin laulussa lempeästi sanotaan hiukan toisissa
yhteyksissä:
Tupa suuri Tuonelassa,
manan majat avarat.
Miehelläni oli erinomainen muisti. Minä ja m o n e t
muutkin v e t o s i m m e siihen yhtämittaa. K u n tuli kirje
esimerkiksi Holger Pederseniltäkin, mieheni ystävältä
Kööpenhaminasta, niin moninaiset muistot iloisina ja
352
aamuvirkkuina heräsivät meissä unestaan. H o l g e r P e d e r senin kanssa oli mieheni keskeytymättömässä kirjeenvaihdossa v u o s i k y m m e n i ä ja loppuun asti.
Kesällä 1946 oli mieheni saanut meille niin rakkaassa
Satakunnan Parantolassa viettää korkean s y n t y m ä p ä i vän j a tuntea inhimillisen h y v y y d e n onnea m o n e l l a m u o toa. Me e l i m m e jollakin salaperäisellä tavalla jatkuvasti
tämän juhlapäivän lumoissa, tehden virkeästi työtä ja
suunnitellen y h ä uutta työtä. Erästä o m a a työtäni v a r ten minun piti verestää muistissani u l k o m a a n m a t k o j a m m e . Ja taasen vetosin mieheni muistiin. Hän oli aina
iloisesti valmis retkeilemään ulkomaille — olivathan
ulkomaanmatkat kuuluneet hänen työnsä välttämättöm y y k s i i n ja n y t kun ihmiset olivat sotkeneet ja sekoittaneet kaikki mahdollisuudet siinä suhteessa, niin hengen
maailmoissa toki reitit olivat avoinna j o k a suunnalle.
Niinpä mieheni muutaman aurinkoisen kesäpäivän k e s täessä nopeasti saneli minulle muistelmansa m a t k o i s tamme, pääpiirteissään. Ensimäiset liuskat hän pani
paperille omalla kädellään, mutta sitten hän katsoi, että
t y ö kävisi n o p e a m m i n , j o s minä hänen tottuneena sihteerinään osallistuisin siihen. Me matkustimme siis m u i s tojen maille iloisen seikkailunhaluisina, vailla stipendejä
ja matkalaukkuja. Tämän ihanteellisen matkan tulokset
— paperille kiinnitetyt muistot — mieheni ritarillisesti
lupasi minun vapaasti käytettäväkseni.
N y t kun minun pitäisi ne käyttää hyväkseni m u o v a i lemalla niitä sopivasti eri elämänkohtiin ja sirottelemalla
niitä sinne, minne ne voisivat luonnostaan kuulua, en
enää kykenekään siihen. V a a n vaistoni määrää minulle,
että niiden tulee liittyä tekstiini sellaisina kuin mieheni
ne sanelee.
» V u o s i 1893 merkitsee täydellistä muutosta elämässäni. Tohtoriksi väiteltyäni menin avioliittoon Maila
Winterin kanssa, o l t u a m m e kihloissa lähes kaksi vuotta.
Häät vietettiin morsiamen kodissa Nipulissa, silloisen
Hartolan ja Mäntyharjun rajamailla. Talo sijaitsi k o r kealla paikalla ja näköala sieltä oli valtava, vaikka alakuloinen. Vihkimisen toimitti Mailan veli, silloinen
23
—
Talvio,
Kootut
teokset
XIII
353
kirkkoherran apulainen H u g o Winter. Vihkimisen j ä l keen Maila valkoisessa morsiuspuvussaan, j o n k a hän itse
oli neulonut — niinkuin hän oli sitonut myrttikruununsakin — lähti, minua taluttaen, väentupaan, j o k a oli
lehvin koristettu ja täynnä Nipulin alustalaisia. Siellä
hän lankesi polvilleen, rukoili ja piti erittäin kauniin
puheen lapsuudenystävilleen, Nipulin k o k o väelle. Vielä
samana iltana läksimme Koskipään vaunuilla M ä n t y harjun asemalle ja siitä edelleen.
V i e t i m m e kesäviikot R u o v e d e n Visuvedellä, samalla
yksinäisellä saarella, josta Gallen oli maalannut A i n o taulunsa.
E m m e ensinkään kuulleet sitä salaperäistä
kummitteluitkua, j o t a Gallen ja Louis Sparre olivat
kuulleet edellisenä kesänä siellä ollessaan. P a i k k a k u n nan ystävälliset ihmiset soutivat saarellemme nähdäkseen »minkämoista herrasväkeä täällä nyt asuu», toivat
kaupan elintarvikkeita ja istuivat mielellään jutellen ja
kysellen.
Helsinkiin palattuamme asuimme muutaman v i i k o n
y s t ä v ä m m e tohtori A . W . Forsmanin luona j a lähdimme
lokakuun alussa Pietariin. Olin tätä matkaa varten saanut varat kanslerin varoista. Mailaan, j o k a ei ollut vielä
suurkaupunkia nähnyt, teki Pietari miltei peloittavan
vaikutuksen. A s e t u i m m e Vasiljevskij Ostrovin puolelle
asumaan pääasiassa sentähden, että asuntomme olisi
likellä tiedeakatemian laitoksia ja varsinkin sen erinomaista kirjastoa. H u o n e e m m e osoittautui sitten k u i tenkin h y v i n kylmäksi. Ensi työkseni kävin tervehtimässä naapuriamme, kuuluisaa akateemikko Ernst K u nikia. T ä m ä suuri opinnut oli m y ö s suuri originaali ja
keskustelut hänen kanssaan kävivät tavallisesti h y v i n
pitkiksi. Liikuttiin suomalais-goottilaisissa suhteissa, ja
mielellään hän sen ohella antoi letkauksia venäläisille
oppineille, syyttäen heidän pappisseminaarihenkeään.
Välistä vein mukanani nuoren vaimonikin, j o n k a olin
kirjastossa esittänyt Kunikille ja j o k a oli saanut luvan
täällä k o p i o i d a v a n h o j a inkeriläisiä papereja. K u n i k oli
kirjaston päällikkö. K u n i k i n huoneessa saimme nähdä
kissan tallustelevan isäntänsä pöydällä paperien j o u kossa, kunnes meni oikealle paikalleen nojatuoliin K u nikin selän taakse.
354
K u n i k oli kansallisuudeltaan Sleesian saksalainen,
ns. » W a s s e r p o l a c k e » . Ensin hän oli, kutsuttuna, ollut
professorina V a r s o v a n suurherttuakunnan yliopistossa ja
sitten Pietarin tiedeakatemiassa. Tämän miehen muisti
oli ääretön ja hänen elämänvaatimuksensa h y v i n pienet.
Sikaarit olivat hänen ainoa ylellisyytensä, ja ne hän
tilasi Suomesta, koska Pietarista sai huonoja, niinkuin
hän selitti asian. A i n a kun tulin hänen luokseen, ojensi
hän sikaarilaatikon minua k o h d e n ja sanoi: » Bitte einen
Landsmann.»
Muista pietarilaisista tuttavuuksista on ennen kaikkea
mainittava tunnettu slavofiili W l a d i m i r Lamanskij, j u h lallisen näköinen mies, j o n k a ankaria kasvoja hallitsi
valtavan suuri ja k o m e a nenä. Mutta hän oli täynnä
hyvyyttä, rakasti musiikkia, niinkuin k o k o hänen p e r heensä tulevaa v ä v y p o i k a a m y ö t e n , ja iltaisin esitettiin
talossa mielellään musiikkia. V a i m o n i k i n viekoiteltiin
laulamaan suomalaisia kansansävelmiä, ja hänelle t u o tiin venäläisiäkin sävellyksiä toivottaen, etteivät nämä
helpot laulelmanuotit tuottaisi liian paljon vaivaa, j o s
hän haluaisi ne esittää. Lamanskij 11a seurustelivat P i e tarin tunnetuimmat musiikkimiehet ja tämän johtavan
slavofiilin kodissa oli tietenkin edustettuina m y ö s muita
slaavilaisia kansallisuuksia, joista tsekkiläiset ja s l o v a kit näyttivät olevan likinnä talon isännän sydäntä. L a manskij ien m u k a n a j o u d u i m m e muutaman kerran suureen opperaan, heillä kun oli siellä o m a aitionsa. Erikoisesti jäi m i e l e e m m e B o r o d i n i n »Ruhtinas Igorin»
loistavasti ja mitään kustannuksia säästämättä v a l m i s tettu esitys. Lamanskij katsoi, että minut pitäisi kiinnittää akatemiaan. Tämän perheen kautta j o u d u i m m e
m y ö s J a k o b Grotin omaisten pariin, joista erityisesti
mainittakoon slaavilaisen historian professori K o n s t a n tin Grot sekä J a k o b Grotin sisar, senaattorin r o u v a S e m j o n o v . K u n V e r a Lamanskij oli kihloissa nuoren S e m j o n o v i n kanssa, niin tutustuminen kävi kuin itsestään.
J o u d u i m m e S e m j o n o v i e n perhetuttavien piiriin ja erityisesti jäi mieleen u u d e n v u o d e n vastaanotto senaattorin kodissa, missä silloin elvytettiin käytännössä kaikkinaiset vanhat kansanomaiset u u d e n v u o d e n tavat.
Ei
puuttunut edes elävää kukkoakaan, j o k a asetettuna
355
pienten erilaatuisten j y v a k a s o j e n eteen valinnallaan
suoritti ennustuksellista nokkimista. S e m j o n o v i e n koti
oli kuin taidemuseo, eikä ihmekään, sillä S e m j o n o v
toimi
keisarillisen
taideakatemian
varapresidenttinä,
suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitsin ollessa v a r sinaisena presidenttinä. Eräänä iltana S e m j o n o v suuressa ystävällisyydessään ilmoitti meille, että hän tulee
ehdottamaan A l b e r t Edelfeltin nimitettäväksi taideakatemian kunniapresidentiksi. Kiitin häntä tästä iloisesta
tiedonannosta,
enkä suinkaan
viivytellyt
kirjoittaa
kotiin, minkä juuri olin kuullut. S u o m e n tämä senaattori S e m j o n o v tunsi J a k o b Grotin lankona k o k o hyvin,
vaikka hänen tietonsa olivatkin vanhentuneet.
Muista tuttavuuksista on mainittava akateemikko
S o b o l e v s k i j , j y r k k ä ja perin saksalaisvihollinen slavofiili,
mutta erinomainen Venäjän venäjänkielen m u i s t o m e r k kien tuntija. Liettuan kieltä harrastelin yhdessä silloisen dosentti Edvard Wolterin kanssa, j o n k a luennoillakin kävin. En ole vielä maininnut vertailevan kielitieteen professoria Bulitsia, j o k a oli yhtä paljon musiikkihistorioitsija kuin h y v ä sanskritisti. Täydentääkseen
musiikkiteoreettisia tietojaan hän kävi läpi k o k o k o n servatorion kurssin. Hänellä oli h y v ä ystävä, englantilainen liikemies Marshall, j o k a intohimoisesti harrasti
ja harrasteli kielitiedettä. H y v i n usein hän yhdessä B u litsin kanssa kutsui minut luokseen keskustelemaan
tästä lempiaineestaan ja y ö k a u d e t istuttiin tiukassa j u t telussa. Jospa isäntämme vain olisi lämmittänyt h u o neitaan, mutta lämmittämisen toimitti nyt pelkkä k u u m a
teelasi, ja kovasti minua j o k a kerta paleli.
Vieraskansalaisia j o u d u i m m e kohtaamaan yhtenään ja
mitä erilaisimmista kansoista Euroopan mantereella.
Tietenkin j o u d u i m m e paljon yhteyteen omienkin k a n salaistemme kanssa, joita Pietarissa oli suuri ja e l i n v o i mainen
siirtokunta,
keskuspaikkanaan
suomalainen
k i r k k o B o l s a - ja Konjusennajalla, aivan likellä Nevskiä.
Kappalaisena täällä toimi vanha koulukumppani H ä meenlinnan ajoilta, F e l i x Relander, ja hänen ystävällisessä kodissaan koulumuistot, erikoisesti liikkuen k o u lun lintumaisterin ympärillä, kerrottiin lakastumattomassa iloisuudessaan. M y ö s suomalaisissa työläis- ja
356
käsityöläisperheissä otettiin meidät herttaisesti vastaan,
matkustimmepa niihin vieraiksi ulkopuolelle k a u p u n kiakin.
Virolaisten pappina toimi tunnettu Jakob Hurt ja lättiläisten seurakunnan päänä pastori Sanders. K a i k k i
nämä pienet kansallisuudet — muutkin kuin tässä m a i nitut — mahtavassa Pietarissa kokoontuivat sunnuntaisin kukin kirkkonsa ympärille. Siellä kohdattiin silloin
omaiset ja tuttavat ja vietettiin jumalanpalveluksissa ja
puhellessa o m a a kieltä ainutlaatuisia kansallisia j u h l a hetkiä. K u k i n käytti kirkollaan omaa kansallista vaatepartta ja erottui lisäksi muista sekä kasvojensa että
puhemelodiansa puolesta. Tunnetuin lättiläinen ja lättiläisten edustaja ulospäin oli liikemies Henry Wissendorff, varakas kauppias, j o n k a hollantilaissyntyinen
rouva hienosti ja älykkäästi vastaanotti kodissa m i e hensä tiedemiesystäviäkin. Wissendorff harrasti k a n sanrunoutta ja hänellä on kyllä ansionsa siinä, että lättiläisten runot, dainat, alkoivat ilmestyä — m y ö h e m m i n
se kyllä tapahtui akatemian toimesta. K u n vierailtiin
Wissendorffeilla, olivat nämä dainat aina etualalla ja
näimmepä siellä kerran Wissendorffin itsensä tekemän
luonnospiirroksen
tämän
julkaisun
päällyslehdeksi.
S y v ä n vaikutuksen teki Mailaan lättiläinen kansanlaulu,
j o n k a muuan vieraista, nuori ylioppilas, hänelle hiljaa
lauloi, vetäytyneenä suuren salongin nurkkaukseen.
L a u l u kuului:
Kas tie tädi, kas dziedäja
B e z saulltes vakarä?
T i e ir visi b ä r u berni,
B a r g u kungu klausitäji.
Suomeksi:
K u t k a ovat nuo, j o t k a laulavat
vailla aurinkoa illalla?
Ne o v a t kaikki orpolapsia,
k o v i e n herrojen käskettäviä.
Kaikkien näiden kansallisuuksien illanvietoissa esiintyivät niiden omat kuorot, puhujat ja näyttelijät. P o l i i t 357
tinen sävykään tietysti ei saanut tulla k y s y m y k s e e n .
Liettualaisten illanvietossa kerran tapahtui, että raskaan karkoituksen vuoksi muutamat nuoret vaihtoivat
ajatuksia jossakin tanssisalin nurkassa. Tsaarin santarmit tulivat äkkiarvaamatta sisään ja ryhtyivät etsimään
»syyllisiä». Mutta osa yleisöä oli niin h y v i n naamioinut
tilaisuuden, että etsittävät esiintyivät täysin humaltuneina pullot käsissä, eivätkä tolkuttomuudessaan k y e n neet mihinkään k y s y m y k s i i n vastaamaan. Suomalaisen
kirkkosalin tilaisuuksissa toimi johtavana sieluna kanttori Putro, j o k a m y ö h e m m i n erinomaisena käännöksenä
julkaisi K r y l o v i n runot.
Tuli sitten j o u l u . Y r j ö W i c h m a n n oli poikennut P i e tariin lähtiessään pitkälle tutkimusmatkalleen v o t j a k kien ja syrjäänien luo. Hän asettui T o l m a s o v P e r e o l o kalle — mitätön poikkikatu Gostinyj dvorin takana —
»kalustettuihin huoneisiin», ja hänen huoneensa oli sekä
epäsiisti että epäkodikas. Y k s i n v o i m i n saimme k u i tenkin sielläkin aikaan joulutunnelman. Teetä meillä
oli, leipää ja voita ostettiin, p ö y d ä l l e pystytettiin noin
/ metrin korkuinen joulukuusi ja sen latvaan suuri k u l lattu, enkeliä esittävä kiiltokuva. Viereisestä puodista
noudettiin vielä Tanskasta salakuljetettuja sikaareja —
minäkin, syntinen, poltin niitä silloin vielä. Y r j ö W i c h mann ja minä o l i m m e vieretysten p i t k ä n ä m m e leveässä
sängyssä ja l a u l o i m m e siinä jouluvirsiä ja joululauluja,
v a i m o n i valmistaessa juhlapöytää. Tietysti puheltiin
m y ö s k i n matkasta. Y r j ö W i c h m a n n oli sen kyllä kaikin
puolin valmistanut, hankkinut kaikki tarpeelliset p a p e rit ja k ä y n y t m y ö s kaartin j o u k k o j e n ylipäällikön, k e n raali Gripenbergin puheilla, j o k a oli ollut h y v i n y s t ä vällinen. Seuraavana päivänä v e i m m e Y r j ö W i c h m a n n i n
venäläisiin tuttaviimme, ennen kaikkea Lamanskijlle,
missä tämä kaunis, nuori tiedemies otettiin erinomaisen
ystävällisesti vastaan, ja hänen piti tietysti yhdessä v a i m o n i kanssa taas esittää suomalaisia kansanlauluja.
Hänen kaunista barytoniaan kyllä kelpasikin kuulla. Se
tutkimusmatka, j o l l e hän nyt läksi, ei ollut mitään r u u suilla-tanssimista.
1
3
Minä tein työtä akatemian kirjastossa ja pidin kerran
Lamanskijn kehoituksesta keisarillisessa maantieteelli358
sessä seurassa esitelmänkin. Vaimoani, j o k a oli mukana
ja j o t a tieteellinen yhdessäolo suuresti miellytti, vaikka
hän ainoastaan vähän y m m ä r s i venäjää, huvitti m y ö s k i n
tuttavallinen teenjuonti keskellä oppineinta keskustelua.
Ä l k ö ö t tältä Pietarin-ajaltamme j ä ä k ö mainitsematta
k ä y n t i m m e Mailan enon, kenraali A x e l Bonsdorffin
kodissa, j o k a sijaitsi, sekin, Wasiljevskij Ostrovilla. Oli
nautinto saada olla suomalaisessa kodissa, saada hyvää,
suomalaisittain valmistettua ravintoa ja kuunnella k e n raalin oppineita esityksiä. Hän tunsi Venäjän periferian
erittäin hyvin, laajoilla matkoilla kun oli ollut. K e r r a n
hän retkikuntineen oli joutunut kirgiisien väijytyksen
uhriksi ja vaikeasti haavoittunut, niin että hänelle ainaiseksi jäi kasvoihin rumentavat jäljet. V a i m o a n i huvitti
nähdä häntä siinä asussa, jossa hän, kutsuttuna, läksi
keisarin luo. Hajamielisenä oppineena hän olisi u n o h tanut m o n e n tärkeän pukukohdan, j o l l e i hänen k e n raalittarensa olisi suorittanut ankaraa tarkastusta e n n e n kuin päästi hänet lähtemään.
K e v ä t l u k u k a u d e n alussa siirryimme M o s k o v a a n . T y k känään toinen ilmapiiri tuli täällä vastaan. V a n h a M o s k o v a oli herttainen ja rakastettava pikkukaupunki jättiläismittaa, venäläisen »sirokaja naturan» täydellisin
ilmaisumuoto. Sen suonissa kulki aasialainen, tumma,
makea ja hidas veri, j o k a hurmasi ulkomaalaisen ja
kotiutti hänet piankin hekumaansa. Slavofiilit olivat
jääneet kauas, ensimmäinen tehtäväni oli pyrkiä suuren
kielentutkijan
Filip
Feodorovits
Fortunatovin
puheille.
Vastaanotto oli mitä sydämellisin, ja m y ö s v a i m o n i
tuli pian aivan kuin läheiseksi ystäväksi sekä Fortunatovin että hänen liettualaissyntyisen rouvansa kanssa.
Julia Ivanovna Fortunatova oli p y y l e v ä , e n n a k k o l u u l o ton, h y v ä s y d ä m i n e n nainen, j o n k a ainoana heikkoutena
v o i pitää h y v i e n sikaarien polttamista. Hänen k o k o kiintymyksensä ja palvelemisentarpeensa oli alistettu hänen
oppineen miehensä tahdon alle. Liettua, hänen isänmaansa, oli häneltä kokonaan suljettu, senjälkeen kun
hän meni naimisiin venäläisen kanssa. Isä oli kironnut
tyttärensä ja tytär oli noudattanut sydämensä ääntä ja
luopunut k o k o entisyydestään. Mutta kun kevät tuli ja
359
ainoa koivu, j o k a kasvoi Fortunatovien pihamaalla,
avautui hiirenkorvalle, istui Julia Ivanovna ikkunassa,
hyräili liettualaisia lauluja ja itki.
Fortunatoville k o k o o n t u i » p o tsetvergam», torstaisin
suuri seura slaavilaisia kielentutkijoita ja muitakin,
sekä venäläisiä että ulkomaalaisia oppineita ja harrastajia. Niinpä siellä tulin tuntemaan vanhan historioitsijan Guevrier'n ja olipa pari kertaa mukana kuuluisa
historioitsija ja suosittu luennoitsija Kljutsevskijkin.
Kutsuihin saavuttiin h y v i n m y ö h ä ä n ja kukot kiekuivat
kun palattiin kotiin. Ketään oikeastaan ei kutsuttukaan
— tiedettiin, että tortaisin oli Fortunatoveilla vastaanotto ja tuttavien m u k a n a tuntematonkin saattoi heille
mennä. Vaatimattomassa, vanhassa puutalossa asui tuo
suuri oppinut, ja hänen vaimonsa hoiti samovaarin y m pärille sijoitetussa runsaassa pöydässä ylenpalttista v i e rasvaraisuutta. Kaksi miestä tarvittiin kantamaan sisään
tuota suurta samovaaria ja ainakin kerran y ö n kuluessa
se uudelleen täytettiin. Mutta jokainen kävikin itse,
tyhjentyneine laseineen Julia Ivanovnan luona saamassa
lasinsa uudelleen täytetyksi. A a m u y ö s t ä raivattiin t e e p ö y t ä ja tarjottiin vielä illallinen — tai oikeastaan
»aamullinen», josta ei puuttunut venäläisiä v a h v o j a liharuokia eikä hilloja, kaakkuja ja torttujakaan. Keskustelu
ei hetkeksikään hiljentynyt, puheensorina aaltoili tupakansavun y m p ä r ö i m ä n ä huoneesta huoneeseen, kohoten
erikoisesti sillä kulmalla, missä vilkkaat turkkilaiset ja
persialaiset milloinkin liikkuivat. Fortunatov itse, v ä h ä puheinen, pitkäpartainen, herttainen isäntämme veti
aina puoleensa opinnälkäisimmät vieraistaan, sillä p a l j o n herätteitä sai hänen esittämistään päätelmistä ja
hypoteeseista. Eivät tässä seurassa myöskään Venäjän
vallitsevat herrat saaneet juuri lämpimintä arvostelua,
mikäli heidän toimintaansa kosketeltiin. Venäjällähän
oli silloin synkkä taantumuksen aika eivätkä kansanvalistusministerit suinkaan olleet vapaan tutkimuksen
ystäviä. Täällä tulin näkemään m y ö s Fortunatovin r a k kaimman oppilaan Aleksander Sahmatovin, j o k a sillä
lukukaudella väitteli maisteriksi ja j o k a tällä v ä i t ö s kirjallaan sai tohtorin arvon, koska sitä pidettiin niin
etevänä, Sahmatov oli tahtonut päästä likelle Venäjän
360
maalaiskansaa ja sitä varten p y r k i n y t ja päässyt Z e m skij natsalnikiksi. T ä m ä uusi virka oli perustettu, jotta
sen avulla pidettäisiin venäläinen maalaiskansa erillään
kaikista uusista aatteista, Sahmatov hoiti sitä o m a l l a
tavallaan ja sai piirinsä täyden luottamuksen. Näiden
Z e m s k i j natsalnikkain piti m u k a korvata äsken hävitetyn Z e m s t v o - l a i t o k s e n itsehallintoelimet. Tässä v i r a s saan toimien Sahmatov kirjoitti väitöskirjansa, j o k a sitten teki hänet niin kuuluisaksi. Teos koski Venäjän
suurvenäläisten murteiden äännehistoriaa.
Fortunatovin piirissä tapasin m y ö s k i n m o n t a u l k o maalaista slavistia. Paul B o y e r Pariisista oli j u u r i
ennättänyt jättää M o s k o v a n , mutta tämän säkenöitsevästi rakastettavan miehen läsnäolo tuntui vielä, niinsanoakseni, ilmassa. Paul M i l j u k o v kuului kiinteästi
samaan seuraan, mutta siirtyi professoriksi Sofiaan ja
antautuikin sitten k o k o n a a n politiikkaan. Näinä Fortunatovien kuuluisina torstai-iltoina Julia I v a n o v n a aina
istutti v a i m o n i vierelleen teekeittiön ääreen, nimitti
häntä » m o j a dotskaksi» ja leikitteli hänen pitkällä p a l mikollaan. V a i m o n i koetti nyt j o jotenkuten tulla t o i m e e n venäjänkielellä, varsinkin kun eivät Julia I v a n o v n a ja osittain hänen ystävättärensäkään puhuneet
muita kieliä.
Ikimuistoiseksi jäi pääsiäisenvietto Fortunatovien s e u rassa, ensin kirkossa (missä naiset esiintyivät a v o k a u laisissa iltapuvuissaan kaikkine helyineen ja herrat niinikään juhlallisimmassa asussaan, samoin kuin tuon s u u ren ja täpötäyden kirkon k o k o yleisö nähtiin mitä m o n i naisimmissa juhlavaatetuksissaan), j a sitten heidän k o dissaan. Valtaisa kellonsoitto, suurten ja pienten, m a l m i s ten ja hopeisten kellojen yhteisylistys ylösnousemisen
aamuna tuntui nostelevan M o s k o v a a taivasta k o h d e n .
Ihmisten kodit hehkuivat lamppujen loistoa j a k u u muutta, pöytään oli koottu herkkuja aina Kaspian m e r e n
syvyyksistä ja Siperian aarnioista K r i m i n h e d e l m ä t a r h o j e n tuotteisiin asti. Iloisessa humalassa suutelivat tutut ja
tuntemattomat toisiaan kaduilla. Julia Ivanovnan p ö y t ä ä
kukkuroivat kinkut ja kalat, piiraat ja paistit, l e i v o n n a i set ja hillot. M y ö s k i n j u o m i e n lajit ja laadut kilpailivat
luvussa ja moninaisuudessa ruokien kanssa, j o k a i n e n laji
361
levitti ympärilleen o m a a tuoksuaan, j o k a sekaantui
ihmisten iloiseen hummaukseen. S y ö d e n j a j u o d e n v i i vyttiin yhdessä auringon punaamaan aamuun asti. K u n
v i h d o i n lähdimme, talutin m o l e m m i s s a käsivarsissani
kahta tunnettua professoria, j o i d e n oli vähän vaikea
p y s y ä pystyssä. Maila oli Julia Ivanovnalta saanut pääsiäislahnaksi h y v i n kauniin karjalaiskoivusta, nimittäin
visasta, valmistetun rasian.
»Karelskaja berjozasta»
tehtyjä monenlaisia esineitä ihailtiin täällä suuresti ja
v a i m o n i kantoikin hellävaroen lahjaansa.
O l i m m e sattumalta tavanneet Moskovassa h y v ä n ystäv ä m m e tanskalaisen  g e M e y e r - B e n e d i c t s e n i n , j o k a
kerran oli k ä y n y t Suomessakin ja yleensä tutki o n g e l m a a pienten kansojen kohtalosta. Hänen neuvostaan
j o u d u i m m e asumaan Lazarevin instituutin professorin
Attajan luo. T ä m ä Attaja, arabiankielen opettaja, oli
Syyrian, siis Libanonin, arabialaisia ja ortodoksinen
kristitty, naimisissa M o s k o v a n saksattaren kanssa. Attaja
oli saanut sivistyksensä Beirutin jesuiittayliopistossa ja
kehittynyt hienoksi, tietorikkaaksi gentlemanniksi, j o k a
kaiken lisäksi oli h y v i n kaunis mies. Meillä oli tässä
perheessä h y v ä olla, saimme elää kuin k o t o n a m m e .
R o u v a harrasti musiikkia ja lauloi sinfoniakuorossa.
Sinne hän ensi työkseen kiinnitti vaimonikin, j o l l e v e n ä jänkielen h e i k k o taito tuotti aika paljon vaikeuksia.
Perheeseen kuului vielä isännän sisar Hafisa, t y y p i l l i nen, t u m m a arabialaistyttö, ja veli Fedja, j o t k a m o l e m m a t kävivät koulua ja osoittautuivat avuliaiksi ja v a k a vasti kasvatetuiksi lapsiksi. Professori ja hänen n u o r e m m a t sisaruksensa puhelivat keskenään arabiaa. Perheen
pääasiallisen seurustelupiirin muodostivat Lazarevin itämaisten kielten instituutin opettajat.
Näihin kuului
m m . professori K o r s c h , monikielinen, n o k k e l a j a sukk e l a mies, j o k a oli niin ruma, että hän oli kaunis —
niinkuin j o k u koiranhammas sanoi — ja hänen m e n e s tyksensä naisten maailmassa oli erinomainen. K i e l e n taitamattomuudessaan v a i m o n i kerran joutui tekaisem a a n sukkeluuden, j o k a h y v i n huvitti Korschia. H e l m i k u u n alussa sattui juhla, j o l l o i n kaikki tämän k u l m a kunnan hevoset koottiin vihkivedellä pirskoitettaviksi
k i r k o n juurelle. Oli k o o l l a paljon hevosia, sekä laihoja
362
ja onnettomia että lihavia. K o r s c h , j o l l a oli tapana i l v e h tiä kaikkien kirkon pyhien toimitusten kustannuksella,
selitti, faunin ilmeet kasvoissaan, vaimolleni hevosserem o n i o j e n p y h y y t t ä . Silloin vaimoni naiivisti ja tosissaan huomautti, että tämä tietysti tarkoittaa ainoastaan
pravoslaavilaisia hevosia.
Pravoslaavilaisia hevosia!
K o r s c h mielistyi suuresti näihin »pravoslaavilaisiin h e v o siin», näihin ortodoksisiin nelijalkaisiin ja kuljetti sukkeluutta tuttaviensa kesken pitkin M o s k o v a a .
Talon piharakennuksessa asui persiankielen lehtori
Mirza Dzafar, hänkin erinomaisen ruma mies, mutta
M o s k o v a n naisten lemmikki, hänkin.
K u n kerran
k y s y i m m e Mirza Dzafarin rouvan nimeä, vastasi r o u v a
Attaja: »Hän muutti toissapäivänä taloon ja on ties jo
kuinka mones tänä vuonna.» Tutustuimme m y ö s k i n t o i sentyyppisiin persialaisiin, arvokkaisiin, kauniskasvoisiin ja hienostuneihin. Kerrankin K o r s c h i n kutsuissa
oli k o o l l a näitä. Tuhatkielinen K o r s c h pystyi i m p r o v i soimaan runoa milteipä millä kielellä tahansa. Niinpä
runonhenki nyt valtasi hänet persialaisessa asussa.
K o r s c h lasketti persialaista runoa kuin vettä vain, mutta
eivät jääneet h u o n o m m i k s i toisetkaan persialaiset. Eräs
aleksandrialainen, erinomaisen kaunis oppinut, jatkoi
runoilua, j o t e n syntyi oikeat kilpalaulajaiset. Juotiin
m a l j o j a ja puheltiin Firduzista. Eräs muhamettilainen
pappi, mullah, vakuutti j u o v a n s a vettä, mutta me kyllä
e p ä i l i m m e hänen korotetussa lasissaan olleen viinaa.
Tanskalainen y s t ä v ä m m e Ä g e M e y e r hollantilaissyntyisen rouvansa kanssa oli tuskin jättänyt M o s k o v a n ,
kun kaupunkiin ilmestyi, tullen matkaltaan V ä l i m e r e n
saarilta, toinen tanskalainen, nimittäin ystäväni Holger
Pedersen, vertailevan kielitieteen dosentti K ö ö p e n h a m i nan yliopistossa ja jo silloin kuuluisuus nerokkaana k i e lentutkijana. Meille m o l e m m i l l e koitti hedelmällinen ja
mitä miellyttävin seurustelun aika. Holger Pedersen oli
niitä eheitä oppineita, j o i d e n kanssa tuskin v o i muusta
puhua kuin heidän omasta aineestaan, tässä tapauksessa
siis kielitieteestä. Kuitenkin hänkin joskus joutui tilaisuuksiin, missä ei kielitieteellinen keskustelu tepsinyt.
Meidät oli kutsuttu Tanskan kuninkaan s y n t y m ä p ä i ville Tanskan konsulin, tunnetun runoilijan T o r L a n g e n
363
luo, j o k a toimi latinan ja kreikan opettajana L a z a r e v i n
itämaisten kielten opiston kimnaasiluokalla. K u n Lange
oli naimisissa erään rikkaan P r o t o p o v a n kanssa, j o k a
omisti suuria sokeriviljelyksiä Etelä-Venäjällä, vietettiin
talossa rikkaan y l i m y s t ö n elämää ja vieraita oli n y t k i n
kutsuttu paljon ja arvovaltaisista piireistä. V a i m o n i o l i
onneton sekä pukunsa vuoksi että toisestakin syystä:
T o r L a n g e oli määrännyt hänet tänä iltana laulamaan
erään Griegin uuden laulun, j o n k a säveltäjä, L a n g e n
ystävä, oli hiljan tehnyt ja omistanut sen juuri T o r
Langelle. V a i m o n i oli päättänyt, että hän ei laula tässä
seurassa, tuli mitä tuli, ja minä lupasin häntä tukea.
Satahenkinen seurue asettui pöytiin. H u o m a s i m m e ,
että y s t ä v ä m m e H o l g e r Pedersen oli muistanut p u k e a
yllensä frakin, mutta kravatti oli vaaleansininen. Hän
teki vapauttavan herttaisen vaikutuksen siinä h ä m m ä s tyneenä katsellessaan ympärilleen ja ikäänkuin kysyen,
mikä oikeastaan oli tarkoituksena. Isäntämme piti ensin
juhlallisen puheen venäjäksi ja sitten kielellä, j o n k a
hän itse oli muodostanut tanskan-, norjan- ja ruotsinkielistä. Jälkeenpäin Pedersen huomautti: » V å r konsul
snakker skandinavisk.» Pöydässä meidät oli asetettu
vastapäätä m a a m m e pahinta parjaajaa, M o s k o v s k i j a
V e d o m o s t i n päätoimittajaa Gringmutia. T ä m ä oli saksalainen luopio, ja vaadittiin meiltä itsehillintää v o i d a k s e m m e ottaa osaa keskusteluun, j o t a käytiin sillä
kulmalla pöytää. V a i m o n i oli, aikansa surtuaan juhlapuvuttomuuttaan, K r e m l i n kaupparivistä ostanut v a a leansinisen puuvillaisen kreppikankaan ja itse, o m i n
käsin ilman ompelukonetta neulonut siitä puvun, j o k a
todella oli h y v i n sievä. Kutsuissa oli paljon eleganttia
väkeä, m m . kreikkalaissyntyinen kaunotar Bostantj o n g l o , kuuluisan tupakkatehtailijan tytär, ja näin miten
hänkin katseli vaimoani.
A l k o i sitten illan musikaalinen puoli ja määrättiin,
että kaikkien läsnäolevien kansallisuuksien edustajat
esittäisivät maansa kansanlauluja. Vaimonikaan ei auttanut m u u kuin totella — hän joutui v u o r o o n s a aivan
alussa, koska F-kirjain kuului kirjaimiston alkupäähän.
Hän lauloi kansanlaulun » P o i k a ajoi punaruunilla»,
minkä toisessa värsyssä esiintyivät sanat » N y t on p o i k a
364
maailman kylillä, o i kylillä, o i kylillä . . . » Griegin l a u lun » A v e Maris Stella» vaati isäntämme konsuli esitettäväksi, mutta silloin oli jo myöhäistä ja suurin osa v i e raista lähtenyt.
Kesä alkoi lähestyä j a m e valmistelimme j o eroa
hyvistä
moskovalaisista
ystävistä.
Y k s i surullinen
muisto oli vielä viimeisenä liittyvä niihin moniin i l o i siin ja kauniisiin, j o t k a o l i m m e ottavat m u k a a m m e .
Lazarevin instituutissa oli yhtenä persiankielen p r o f e s sorina virolainen paroni Stackelberg, hieno, miellyttävä
seuramies, j o n k a yksinäiseen olemukseen aina tuntui
liittyvän ongelmallinen alakuloisuus. Eräänä aamuna
isäntämme Attaja järkyttyneenä tulee kertomaan, että
Stackelberg y ö l l ä on tehnyt itsemurhan leikkaamalla
auki valtimonsa. Hän on suorittanut tämän niin taitavasti, asettumalla sopivaan asentoon yli vuoteensa, ettei
hänen musta juhlapukunsa ollut vähääkään tahraantunut.
Hyvästijättömme Attajan talosta oli vilpittömästi k i i tollinen ja kaipaava. Palvelijattarena oli ollut pitkä
hauskannäköinen venäläinen tyttö ja hänestäkin e r o s i m m e kaipauksella. Hän astui e t e e m m e pukeutuneena
sarafaniinsa, lankesi k a u l a a m m e ja kyyristyi sitten m a a han, liikuttavasti sanoen: » Ä l k ä ä muistako pahalla.»
Muistimme kiintymyksellä, sillä hän oli ollut h y v ä tyttö!
Ostimme nyt III luokan lipun suoraan V i l n o o n , S m o lenskin kautta. Meillä ei ollut varaa matkustaa II l u o kassa. Eikähän puuttunut mieltäkiinnittävyyttä tästä III
luokankaan matkasta, v a i k k a se kyllä toi mukanaan
kärsimystäkin. Juna oli äärimmäisen täynnä, mutta
onnistuimme kuitenkin saamaan paikat vieretysten.
Matkaa kesti kaksi vuorokautta — mutta v o i sitä m a t k a seuraa! Osan matkaa istui vastapäätämme rääsyinen
juutalainen, j o k a kaiken aika syhytti selkäänsä penkin
selkänojaa vasten, y ö l l ä päästäen huutojakin, ja toisella
puolen niinikään juutalainen, j o k a oli niin oikeauskoinen,
että hän kaiken aikaa piteli jalkojaan läkkipeltisessä
vesivadissa, koska tänä päivänä oli kielletty matkustamasta paitsi » v e d e n päällä». Toisilla penkeillä istui
äitejä kirkuvine pikkulapsineen, ja ilma oli niin paksua,
että sitä olisi v o i t u leikata veitsellä. T o r k u i m m e t o i 365
siamme vastaan nojaten ja k o e t i m m e välttää niitä liikkuvia lumppusäkkejä, j o t k a juutalaiset olivat asettaneet
penkkien alle, käyttääkseen niitä makuusijoina. M e n i hän se yö kuitenkin, meni ilkeässä tuskassa. Ja meni
toinenkin y ö .
Silloin alkoi vaunuun tulla tykkänään uusia ihmisiä
ja maisemat olivat, nekin, muuttuneet. Nämä uudet
oudot ihmiset tuntuivat jotenkuten suomalaisten n ä k ö i siltä ja vaikuttivat alakuloisilta. Liettualaisia. P u h u t telin heitä liettuaksi ja he vastasivat, hiukan h ä m m ä s tellen, olevansa matkalla V i l n o o n , missä on suuret k i r kolliset juhlat. P u h e l i m m e vuodentulosta, aivan niinkuin Suomessakin puhutaan. Minun piti v a i m o l l e n i
selittää, että muutamia tuhansia vuosia sitten o l i m m e
eläneet näiden liettualaisten naapureina ja siitä ajasta
on kielessämme säilynyt muutamia heidän sanoistaan,
tai heidän kielessään meidän sanoistamme.
Toinenkin y ö meni. H a v a h d u i m m e unenhorroksesta
siihen, että aurinko paistoi k a s v o i h i m m e ja että i l m a
y m p ä r i l l ä m m e oli hirvittävä.
T ö r m ä s i m m e suinpäin
vaunusillalle. Ja raikkaassa tuoksuvassa a u r i n g o n n o u sussa n ä i m m e tammimetsien aaltoilevan y m p ä r i l l ä m m e
ja niiden keskeltä k o h o a v a n kuin vihreistä aalloista v a l koisen laivan, j o k a keinui eteenpäin. Se oli kirkko, kaksitorninen valkoinen kirkko, tyypillinen näille seuduille.
Muutaman tunnin perästä ihailimme, jo syvään h e n g i t täen, V i l n o n ihmeen kaunista ja juhlallista kaupunginkuvaa.
A j o i m m e suoraan asemalta v a i m o n i enon, kenraali
H u g o Bonsdorffin luo, j o k a oli V i l n o n tykistöpiirin p ä ä l likkö. Hänen asuntonsa pääkadun varrella sijaitsi v a s tapäätä G e d i m i n vuorta ja linnanraunioita. Meidät o t e t tiin ilolla vastaan ja saimme n y t väljän asunnon, sillä
kenraalitar ja lapset lähtivät heti maalle ja kenraali
pian tarkastuksilleen. Hänen pieni äkäinen v i l l a k o i ransa Mischka, ainoa, j o k a ei suostunut sovintoon m e i dän kanssamme, seurasi aina m u k a n a isäntänsä kainalossa, herättäen läsnäolollaan pahennusta k o k o upseerikunnassa.
Meitä palveli talossa pitkämanttelinen juutalainen,
366
j o t a kenraali kutsui Schwageriksi ja j o k a nautti hänen
suurta luottamustaan.
Täkäläisiä juutalaisia pidettiin
uskollisina palvelijoina, ja kun me o l i m m e kenraalin
sukulaisia, niin lahjoitti S c h w a g e r meillekin l u o t t a m u k sensa. Niinpä ei meiltä nyt näyttänyt mitään puuttuvan
tässä ihmeellisessä M i c k i e w i c z i n laulamassa Liettuassa.
V i l n o a v o i todella sanoa ihmeelliseksi kaupungiksi, se
on sekä maisemallisesti ihana että kirkoiltaan ja l u o s tareiltaan merkillinen. Niissä vaihtelevat goottilainen
ja jesuiittatyyli. K o k o kaupunki on täynnä tunnelmallista romantiikkaa, raskaiden historiallisten vaiheiden
ja persoonallisten kärsimysten silaamaa. Ostra Braman
» T e r ä v ä n portin» alla ja edessä, kadun täydeltä p o l v i s tuivat ihmiset rukoilemaan. Porttiholvin yläpuolelta
häämöitti mustaan ja hopeaan upotettu ihmeitä-tekevä
neitsyt Maarian k u v a ja minne katseen käänsi, niin
kaikkialla tapasi historiaa eikä täältä puuttunut S u o menkaan historiallista osuutta, sillä olihan Katarina
Jagellonica P u o l a n kuninkaan ja Liettuan suuriruhtinaan tytär.
Y h t ä tenhoava kuin kaupunki itse, on V i l n o n y m p ä ristö. Hartaana liittyy matkalainen niihin j o u k k o i h i n ,
jotka nousevat loivaa mäkeä ylöspäin, rukouskappelista
toiselle, pysähtyen s y v e n t y m ä ä n Jeesuksen mielentiloihin Golgatan tiellä. T ä m ä on V i l n o n Calvarian-tie. M a h tava tammimetsä loivasti kohoavilla rinteillä kaikuu
hurskaitten pyhiinvaeltajien lauluja. Jokaisen kappelin
juurella polvistuu laulava j o u k k o j a yhteissointu m u o dostuu korkealla puiden latvojen yläpuolella, minne
kajastaa laskeva aurinko. Jonka sallitaan kevätiltana
nähdä V i l n o ja sen ympäristö, hän ei sitä milloinkaan
unohda.
Muutamia päiviä katseltuamme V i l n o a ja sitä y m p ä röivää tienoota, j ä t i m m e S c h w a g e r i n vartioimaan isäntänsä kotia ja siirryimme surkeaan ja surulliseen K a u nasiin ( K o v n o o n ) N e m o n e l i s - v i r r a n ( N i e m e n i n ) v a r relle. Olisi liian masentavaa kuvata yksityiskohdittain
sitä k ö y h y y t t ä ja likaisuutta, mikä vallitsi kaupungissa
vailla kaikkea kanalisatsioonia.
A s e t u i m m e parhaaseen hotelliin ja l ä h d i m m e sitten tervehtimään liettuan367
kielen tutkijaa piispa Baranowskia. T ä m ä mies oli k o m e a
ilmestys, ja hänen asuntonsakin erosi arvovaltaisesti
muusta asutuksesta. Piispa otti meidät vastaan suurella
ystävällisyydellä, tarjosi kirjastossaan teetä ja lauloi itse
sepittämiään ja säveltämiään liettualaisia lauluja. Niinpä
k u u l i m m e tunnetun » S u D i e Lietuva, m a n linksma
b u v o » . Hotellipahasessa meitä oli kohdeltu h y v i n olantakaisesti, mutta kun itse piispa sitten suvaitsi tulla
m e i l l e vastakäynnille, niin muuttui kohtelu kokonaan.
V a h i n k o vain, ettemme enää saaneet nauttia uudesta
korotetusta asemastamme hotellin isännän ja p a l v e l u s väen tietoisuudessa. Sillä aamulla astuimme » P e r k u n a s » - n i m i s e e n siipilaivaan, j o n k a kapteenina toimi v e n ä läinen, Suomessakin k ä y n y t meriupseeri. V a i m o n i sai
tietää — mikäli hän ei jo sitä tietänyt — että » P e r k u nas», vanhan pakanallisen Liettuan korkean j u m a l u u d e n
n i m i o n sama sana kuin S u o m e n » p e r k e l e » , j o k a v u o s i tuhansien aikana on siirretty suomalaisessa tietoisuudessa pahan palvelukseen. K ä y t i n heti hyväkseni tilaisuutta puhellakseni liettuaa kanssamatkustajamme, y l i oppilas Samojauskaksen kanssa ja tiedustellakseni
P l o k s c i a i n asioita. Tännehän o l i m m e matkalla. Åge
M e y e r oli suosittanut meitä samaan taloon, missä hän
oli asunut edellisen kesän ja siellä kirjoittanut kauniin
kirjansa »Et f o l k der vaagner» (Heräävä k a n s a ) . Y l i oppilas Samojauskas tietysti tunsi Ploksciain jo Pietras
Krauciunaksenkin tähden, Pietras Krauciunaksen, j o l l e
kaikessa salaisuudessa oli annettu kunnianimi »Kralias
lietuviskas» (Liettuan kuningas) ja j o k a tunnetusti oli
Liettuan kansallisen p y r k i m y k s e n koossapitävä v o i m a .
L ä h e s t y i m m e illansuussa valkoiseksi rapattua asumusta kauniitten tammien alla ja tapasimme kotona
r o u v a Z o f i j a Krauciunaksen. K i r j e e m m e oli tullut ja
h u o n e e m m e odotti valmiina. K o k o talo kaikessa y k s i n kertaisuudessaan edusti eräänlaista ylhäistä kulttuuritasoa, j o k a heti virkisti meitä. Talon emäntä tosin esiint y i pidättyvän kohteliaana, mutta suli sulamistaan ja
kun isäntä tuli kotiin, solmittiin y s t ä v y y s heti liettuankielen tieteelliseltä pohjalta käsin. Krauciunas oli erino m a i n e n liettuankielen tuntija ja harvinaisen sivistynyt
368
ihminen. E m m e olisi voineet parempaan suojaan joutua
kuin tähän kotiin ja perheeseen.
Oli Liettuan kansan kaikkein raskainta aikaa. Kieli oli,
samoin kuin puolakin, täällä kielletty ja muutamia liettuankielisiä kirkkojakin oli suljettu — tulisieluinen i d e a listi  g e M e y e r uskoi sittenkin Liettuan nousuun! Isänt ä m m e Pietras Krauciunas oli n. 50 ikäinen k o m e a mies,
tuuhea musta parta y m p ä r ö i hänen leukaansa ja terveys
loisti hänen silmistään. Hän oli saanut sivistyksensä p a p pisseminaarissa, missä opettajana oli ollut itse piispa
B a r a n o w s k i sekä liettuankielen tutkijana h y v i n tunnettu
prelaatti K a z i m i r Jaunius, ynnä muitakin liettuankielen
tutkijoita ja harrastajia. Sen jälkeen oli seurannut kurssi
Pietarin katolisessa akatemiassa ja täältä Krauciunas oli
tullut liettuankielen opettajaksi Mariampolin kimnaasiin. N y t syntyi pieni liettuankielen harrastajien piiri,
keskustanaan Pietras A r m i n a s , opettaja ja runoilija,
Krauciunaksen läheinen ystävä. A r m i n a s oli liettuaksi
kääntänyt M i c k i e w i c z i a ja Goethea sekä itsekin kirjoittanut runoja. Tästä toiminnastaan jouduttuaan v a n k i laan hän sai keuhkotaudin ja aavisti loppunsa lähestyvän. K a i k e n varalta hän nyt uskoi vaimonsa Zofijan
ystävänsä Krauciunaksen hoivaan, kehoittaen häntä
kuolemansa jälkeen ottamaan hänet elämäntoverikseen.
Näin kävikin.
R o u v a Krauciunas oli kerrassaan valistunut, lujatahtoinen, joustava ja kekseliäs nainen, oikea k o v i e n k o k e musten ja yllätysten kasvatti. Edistääkseen tyttöjen
kasvatusta maassa, missä ei ollut minkäänlaista koulua
sitä varten, hän aina otti talousapulaisikseen kylän tyttöjä, valmistaakseen heistä perheenemäntiä. Ja m i e hensä vierellä hän varovasti ja tahdikkaasti y m m ä r s i
hoidella kansansa epäiltyjä ja ahdistettuja k y k y j ä , m i käli niitä hakeutui tänne. Krauciunas oli, Mariampolin
kimnaasin häviämisen jälkeen, saanut rauhantuomarin
( g m i n n y i zendzan) viran, ja pidettiin tämän istuntoja
täällä kahdesti viikossa, j o l l o i n käsiteltiin pienempiä
riita-asioita. O l i m m e tässä talossa saaneet erinomaisen
asunnon, mutta tärkeintä oli tietysti itse liettuankielen
opetus ja sitä meille innokkaasti annettiin j o k a taholta.
24 — Talvio, Kootut teokset X I I I
369
Krauciunaksella seurustelivat kaikki Liettuan ja v a r sinkin liettuankielen ystävät ja hänhän itse oli paras
tämän alan tuntija, mitä saattaa ajatella. Hänen h u o mionsa liettuankielen hienouksista ja muukalaiselle v a i keasti havaittavista eri korkolaaduista olivat h y v i n
kehittyneitä. Hän oli kotiseutunsa murrealalta kirjoittanut muistiin useita kauniita kansanlauluja ja satuja.
Liettuankieli oli virallisesti kuolemaan tuomittu.
Kirjaa ei saanut painattaa latinalaisilla kirjaimilla,
ainoastaan venäläisillä se oli suvaittua, mutta tuo liettuaan sopimaton kirjoitustapahan teki sen m a h d o t t o maksi. Preussissa, toisella p u o l e n rajaa, Tilsitissä, k u i tenkin oli liettualaisen kirjallisuuden keskuspaikka.
Siellä ilmestyi A u s r a - n i m i n e n aikakauskirja ja siellä
painettiin muutakin liettualaista kirjallisuutta, vaikka
kirkollisessa suhteessa oli se eroavaisuus, että Preussin
liettualaiset olivat luterilaisia, kun he Venäjän puolella
taas olivat hartaasti katolisia. Olipa Königsbergissä
liettuankielinen
pappisseminaarikin,
mutta
kirjojen
tuonti Preussin puolelta oli ankarasti ja ampumisen
uhalla kielletty. Sattuikin tapauksia, j o l l o i n liettualainen kantaessaan repussaan liettualaisia kirjoja, rajalla
tuli ammutuksi. Eikä v a i n o kohdistunut yksin m a a l l i seen ja hengelliseen kirjallisuuteen — itse Liettuan
k i r k k o a vainottiin. V a n h o j a rappeutuneita k i r k k o j a ei
saanut korjata ilman asianomaista lupaa, mutta tällaista
lupaa ei koskaan annettu.
T ä m ä n johdosta sattui tällöinkin j o n k i n matkaa P l o k s ciaista traagillinen tapaus. Kroziai-nimisessä seurakunnassa oli vanha, kansan erikoisesti suosima k i r k k o . Se
oli jo määrätty suljettavaksi, mutta messuun k o k o o n t u i
eräänä pyhänä suuri kansanpaljous. K i r k k o oli j o e n
töyräällä. K u n K o v n o n k u v e r n ö ö r i K l i n g e n b e r g komensi
kasakkakomppanian hajoittamaan j o u k k o a , ihmiset eivät
totelleet eivätkä lähteneet hajalle, vaan lankesivat p o l villeen ja jäivät paikoilleen. Silloin heidät ratsujen
avulla tungettiin j o k e e n ja j o u k k o ihmisiä hukkui veteen.
Ei siis ihme, että kansallisessa suhteessa synkkä m i e l i ala vallitsi Liettuassa meidän saapuessamme P l o k s ciaihin.
Illat täällä Niemenin rannalla olivat ihanat, usein
370
h y v i n lämpimät ja salamantäydet. Satakielet, joita
mahtoi olla lukemattomia, lauloivat innokkaasti p a j u lehdoissa joella. A a m u l l a saattoi ilokseen k y l p e ä h i e k karannoilla. R o u v a Krauciunaksen hellästi hoitamassa
puutarhassa vihannoi ruutta, liettualaisten kansalliskasvi, viheriöiden kesät, talvet. Valkolilja, kansanlauluissa melkein yhtä tärkeä kuin ruutta, täytti y ö k a u d e t
tuoksullaan k o k o tienoon. Istuimme usein illalla suuren
t a m m e n alla Krauciunaksen kanssa, harrastaen k i e l i tiedettä. V a i m o n i ja r o u v a Krauciunas kuuntelivat hartaasti käsitöidensä äärestä. »Balta kate», nuori v a l k o i nen kissa saattoi keskeyttää p u h e l u m m e , notkeana
hypähtäessään isäntänsä p o l v e l l e . S u o m i ja elämä S u o messa, vaikk'en kertomuksissani mitään ihannoinutkaan,
muodostui näille pienen, yksinäisen kansansa rakastajille ihanteeksi. L a s k i m m e mitä matka S u o m e e n tulisi
maksamaan ja mitä kaikkea käytäisiinkin katsomassa.
R o u v a Krauciunas hankki itselleen jo tätä matkaa v a r ten pienen suomalaisen sanaston, j o n k a varassa v o i t a i siin tulla toimeen. K e r r a n siis olivat liettualaiset ja s u o malaiset olleet naapureina. Siitä oli tuhansia vuosia,
mutta jotkut yhteiset sanat olivat jälkimaailmalle säilyttäneet tämän historiallisen tosiasian. N y t vainottiin
liettuan kieltä sekä idästä että etelästä. K i r k o n turvissa, v a i k k a sekin oli uhattu, tämä kieli kuitenkin vielä
eli.
Plokciain kirkolle k o k o o n t u i j o aikaiseen ennen j u m a lanpalvelusta ja k i r k o n m e n o j e n alkua paljon kansaa
laulamaan v a n h o j a hengellisiä lauluja. Laulu oli m o n i äänistä. Ihmiset olivat polvillaan, pikkulapsille oli tehty
makuupaikka lattialle. M e k i n o t i m m e osaa P l o k c i a i n
jumalanpalveluksiin, polvistuen liettualaisten kanssa
alttarin juurelle. V a i m o n i esiintyi aina kirkkomäellä
liettualaisessa puvussa, j o n k a hän oli hankkinut. Siten
ei häntä vieroksuttu tässä ympäristössä. Hartaita ja
kauniita olivat tilaisuudet kirkossa. Mutta yhtä kaunista
ei ollut jokapäiväinen liettualaiselämä. Joka kylässä oli
» k a r c m a » , krouvi, ja tämä aina täpötäynnä j u o p o t t e l i joita. Viikossa oli v a i m o n i hankkinut senverran sanavarastoa, että jo saattoi esiintyä juoppoutta vastaan.
Ihme kyllä kohteli kapakkayleisö häntä kunnioituksella.
371
Hänelle huomautettiin vain, että mahtava keisarillinen
armeija ei pysyisi pystyssä, j o l l e i kansa joisi.
Erityisen lukunsa ansaitsi liettuankielen o p p i m i s e m m e .
Minun opettajani oli Krauciunas itse ja kylästä l ö y simme sadunkertojat ja -kertojattaret, j o i d e n sanelmia
tarkasti kuunnellen panin paperille. V a i m o n i kuunteli
naisten laulua, kirjoitti nuotit ja sanat ja lauloi itse h e i dän mukanaan.
R o u v a Krauciunas ja palvelustyttö
A g o t a , kaunis nuori liettuatar, opettivat liettuaa v a i m o l leni ja havaintovälineenä usein käytettiin pientä v a l koista kissanpoikasta, j o n k a kanssa leikitellen m u o d o s tettiin lyhyitä lauseita. Monenlaisia hyveitä esitettiin
tällä pienellä olennolla o l e v a n ja vielä enemmän siltä
odotettiin. Seuraa ei meiltä suinkaan puuttunut. Joka
päivä tapasimme tuomarin kirjurin Antanas Gudaitiksen,
rehdin liettualaispojan, j o k a kirjoitteli runoja ja näki
kauniita unia isänmaansa tulevaisuudesta. Milloin p i s täytyi portista sisälle köyhästi puettu, itseoppinut liettualainen kirjailija, j o k a kertoi tuskallisia uutisia, m i l loin nuori pappi, j o k a vaikeuksissaan kahdenkesken
k y s y i n e u v o a Krauciunakselta. Mutta sitten siirtyi taloon
vielä huomattava liettualaisuuden edustaja tohtori V i n centas K u d i r k o .
Hän toimi lääkärinä toivottoman harmaassa Sakin k a u pungissa ja sairasti keuhkotautia, kuten hänen heleäihoiset poskensakin selvään osoittivat. Hän oli armoitettu
runoilija ja säveltäjäkin ja oli hänellä mukanaan paljon
käsikirjoituksia, sekä runoja että nuotteja, j o i d e n j u l kaisemisesta ei ollut mitään toivoa. T ä m ä herttainen,
älykäs ja itsehillinnässään ihailtava mies seurasi meitä
uskollisesti niitynpientareille ja taloihin, ja merkiten
v a i m o n i neuvonantajana ja auttajana paperille laulujen
säveliä. K a i k k i k i i n n y i m m e K u d i r k o o n . Krauciunakset
katsoivat häntä miltei pojakseen. E l i m m e ainaisessa
pelossa hänen tähtensä. Elokuussa levisikin huhu, että
santarmit etsivät häntä. Ensi työkseen kaivoi r o u v a
Krauciunas nyt hänen käsikirjoituksensa p e r u n a p e l toonsa. Eräänä iltamyöhänä sitten, uhkaavan rajuilman
noustessa, santarmiupseeri, muassaan santarmi, tulikin
taloon. Miehet toimivat kiireesti, ei annettu aikaa pitkiin
haihatteluihin. Hyvästijättö lähtevästä tuli lyhyeksi.
372
K u d i r k o istutettiin nelipyöräisiin kahden hevosen v e t ä miin vankkureihin santarmiupseerin viereen ja rajun
ukkosilman puhjetessa lähtivät-vankkurit tielle. R o u v a
Krauciunas ja v a i m o n i seisoivat rankkasateessa portilla,
koettaen kuulla, missä päin sijaitsi se tuntematon v a n kila, j o n n e K u d i r k o a kuljetettiin. Ukkosen j y r i n ä ja
sateen kohina kuitenkin nielivät kaikki muut äänet.
Tänä kauheana y ö n ä ei nukuttu. A a m u y ö s t ä K r a u c i u nas, j o k a vaimonsa kanssa makasi meidän h u o n e e m m e
takana, yhtäkkiä avasi o v e m m e — pimeässä tuskin o l i simme hänen mahtavaa hahmoaan erottaneetkaan, mutta
salaman sähähtäessä hän vaikutti meihin kuin y l i l u o n nollisen maailman lähetti. Hän sanoi:
»Jokainen idea vaatii uhrinsa.»
Lähtiessämme Liettuasta e m m e suinkaan sanoneet
ystävillemme hyvästi, vaan näkemiin. T a r k o i t u k s e m m e
oli pian palata. Matkustimme nyt Wirballen—Eydtkuhnenin kautta Königsbergiin, jossa saattaa sanoa sijainneen liettuankielen keskuksen. Täällähän oli vertailevan kielitieteen professori A d a l b e r t Bezzenberger, j o k a
julkaisi tunnettua aikakauskirjaa »Beiträge zur K u n d e
der indogermanischen S p r a c h e n » , missä vähänpäästä
kosketeltiin liettuankieltä — minäkin olin siinä j u l k a i s sut pienen artikkelin.
Suuri oli ero tullessa Venäjän puolelta Saksan puolelle.
K o k o maa oli täällä kuin puutarhaa. K ö n i g s b e r g i n y l i opisto vietti paraikaa 350 vuotisjuhlaansa. ( » N y t , aivan
Saksan luhistumisen aattona vietettiin saman kuuluisan
korkeakoulun 400-vuotisjuhlaa.) J o u d u i m m e keskelle
juhlahumua, v a i k k a se tosin jo oli loppumaisillaan. J o n kin verran vaikeaa oli nyt saada tavata Bezzenbergeriä,
mutta onnistuihan se sittenkin. Hän kutsui vielä l u o k seen oppilaansa tohtori Prellwitzin, paljon käytetyn k r e i kan etymologisen sanakirjan kirjoittajan. M o l e m m a t
lausuivat julki syvän paheksumisensa liettuankielen
kohtelusta Venäjällä, mutta se, mikä osoitti heidän o m a a
suhdettansa tähän kieleen ei ollut erittäin lämmittävää.
He sanoivat Preussin pienestä liettualaisväestöstä: »sie
w e r d e n auch sehr geschont» — mikä tiesi samaa kuin
j o s sukupuuttoon kuolevasta riistasta sanotaan: ne ovat
rauhoitetut.
373
Nyt oli meidän koetettava kotimatkalla nähdä niin
p a l j o n uutta kuin suinkin. Niin l ä h d i m m e siis Samlandin Itämeren rannikolle, ylänkömaahan, j o k a oli v a n h o j e n sukupuuttoon sammuneiden liettualais-preussiläisten kehto. Krantz-nimisessä (sana Krantz johtuu liettualaisesta
sanasta
Krantas',
ranta)
kylpypaikassa
astuimme laivaan, j o k a oli v i e v ä meidät Memeliin. K a i k kien näiden seutujen näkeminen oli minulle tärkeää.
L a i v a s s a m m e kulki paljon Venäjän juutalaisia sekä
eräitä K ö n i g s b e r g i n yliopiston juhlilta palaavia K o r p s ja Verbindungstudentteja. Etualalle astui heidän j o u k o s taan vanha lihava herra, j o k a esitti itsensä tohtori Z i e g leriksi ja sanoi isänsä olleen tunnettu liettuankielen tutkija. Tässä miehessä kuitenkin kyti peittämätön, raaka
juutalaisviha. Hän astui juutalaisten eteen ja sanoi:
»sääli, ettei Mooses vuorelta tullessaan l y ö n y t laintauluja
kappaleiksi teidän otsaanne vastaan.»
Memelissä e r o s i m m e seurasta ja o l i m m e v e n t o v i e raassa kaupungissa, j o l l a oli laaja satama, mutta muut
osat mitättömiä. K u i n k a nyt täältä pääsisimme Venäjän
puolelle, Kuurinmaalle, Liivinmaalle ja Tallinnan kautta
kotiin? Juutalaisen k y y t i h e v o s e e n oli turvauduttava.
Mutta jo rajalla tartuimme kiinni. T e i m m e poliisiin h y v i n
epäilyttävän vaikutuksen. Rattaistamme irroitettiin lauta
laudan perästä, j o t t e m m e voisi kuljettaa muassamme
luvattomia papereja. Kaikeksi onneksi minulla sattui
olemaan valtiosihteerin virastosta annettu »otkrytyjlist»
ja sen turvissa pääsimme Itämeren rannalle. K o v a a
h i e k k a d y y n i ä pitkin kuljettiin nyt lättiläiseen kylään ja
siellä pääsimme yöksi erään talonpojan tupaan, missä
kanat asuivat yhdessä ihmisten kanssa. Täällä t o r k u i m m e kunnes aamu valkeni ja ajoimme edelleen m o n t a
tuntia ennenkuin o l i m m e Libaussa ja rautatien varrella.
Rautatie: mikä turvallisuuden tunne! Nyt päästiin h e l posti junassa Mitauhun, Kuurinmaan ja sen vanhain
ruhtinaiden pääkaupunkiin.
Mutta sielläpä sattuikin olemaan suuret kansalliset
lättiläisjuhlat — laulujuhlat! K a u p u n k i oli niin täynnä
vieraita,
ettei
kannattanut
tavallisten majapaikkain
lähellekään yrittää. J o u d u i m m e vihoviimeiseen p a i k k a a n ja v i e t i m m e y ö n likaisella ullakolla, nukkuen olki374
kuvolla. A s e m a tuntui, varsinkin vaimostani, j o k a ullak o n pimeydessä oli kuullut hiirienkin liikkuvan, niin
kaamealta, että täytyi lähteä etsimään seuraavaksi yöksi
toista majapaikkaa.
Olihan tarkoitukseni muutenkin
ollut täällä päästä yhteyteen tunnetun lätinkielentutkij a n ja kimnaasin lehtorin Carl Mühlenbachin kanssa.
Suuntasimme nyt askeleemme hänen kotiinsa. Suurten
juhlien toimihenkilönä Miihlenbach itse ei ollut kotona,
mutta v a i m o n i kuvasi r o u v a Mühlenbachille vaikean
tilamme ja tämä h y v ä , herttainen ihminen kutsui m e i dät heti asumaan kotiinsa, mikä kyllä oli ennestäänkin
vieraiden kuormittama. N y t j o u d u i m m e kuin taikasauvan väläyksestä arvoasemaan keskelle juhlia. K a i k k i
meni sadunomaisen nopeasti. Meillä oli kaikissa tilaisuuksissa erinoimaiset paikat, niinhyvin kilpalaulajaisissa kuin juhlapäivällisilläkin avautui mahdollisuus
tutustua tämän nousevan nuoren kansan kulttuurihenkilöihin. Minut määrättiin yhtäkkiä S u o m e n edustajaksi,
Miihlenbach käänsi puheeni lätinkielelle ja myrskyisellä
innostuksella se otettiin vastaan. Lätin kansallislaulu oli
silloin juuri syntymäisillään. Haluttiin n y t esittää se
erään suuren juhlatilaisuuden päättäjäisiksi, mutta p a l j o n juoksua, kiirettä, anomisia ja lähetystöjen liikkeellepanoja tarvittiin ennenkuin saatiin kuvernööriltä esittämislupa. K u v a a m a t t o m a n innostuksen vallassa laulu
sitten esitettiin m o n e e n kertaan. Se ei ollut vielä täysin
valmis — alkusäe kuului: » D i e v s , sveti Baltiju.» K u n
m y ö h e m m i n syntyi Latvijan nimi, sai tuo ensi säekin
m u o d o n : » D i e v s , sveti Latviju.» Juhlat osoittivat n u o ressa kansassa suurta elinvoimaa, sen j ä r j e s t e l y k y k y ja
vieraanvaraisuus olivat osia tästä voimasta. Sittemmin
kuuluisa kielentutkija Endzelin oli koulupoikana ollut
m u k a n a näissä juhlissa. Säveltäjä Vihtoldin kauniin
ballaadin t o i m m e kuorosävellyksenä m u k a a m m e kotiin
ja esitti sen YL useassa konsertissaan. Yleensä oli näillä
laulujuhlilla k o o l l a — v o i p a sanoa — k o k o Lätin sivistyneistö, se, j o n k a j o h d o l l a Latvian kulttuurityö sittemmin suoritettiin. Juhlallista oli ulkomaalaisen ollut
saada olla läsnä kansan syntymähetkinä.
Tällä matkalla oli y s t ä v ä k s e m m e siis nyt tullut kaksi
läheistä sukua olevaa baltilaista kansaa. 3—4 tuhatta
375
vuotta sitten ovat ne asuneet meidän suomalaisten n a a puruudessa, miltä ajalta k i e l e e m m e jäi monta yhteistä
sanaa: äes äkeen — akecios, vaga — v a k o , sisar — sesuo
sesers, salna — halla, pirts — pirtti y m . Lättiläisillä
taas on kielessään m o n t a liiviläistä sanaa, esimerkiksi
ilmansuunnat, k y s y m y s s a n a » v a i » , maksa — maksaa y m .
Talvella julkaistuani entisten lisäksi pari uutta tutkimusta ja tultuani dosentiksi pidin yliopistossa laajoja
luentoja liettuankielestä. K u n tämä kurssi oli laatuaan
ensimmäinen, oli kuulijoikseni tullut useita nuoria ja jo
tunnettuja tiedemiehiä. M y ö s k i n v a i m o n i istui u s k o l l i sena kuuntelijana ja teki ahkeraan muistiinpanoja. K u i tenkaan ei minulla ollut rauhaa. Halusin sen kielitaidon
nojalla, j o n k a olin edellisenä kesänä hankkinut, tutkia
liettualaisia murteita. Sainkin matkaa varten j ä l l e e n
apurahat kanslerin varoista.
K ä y t y ä m m e tervehtimässä y s t ä v i ä m m e Krauciunaksia
p a i n u i m m e Suvalkin kuvernementtiin, Serajin k a u p p a laan. S a i m m e verraten siistin asunnon erään naisapteekkarin luona, mutta en tavannut h y v i ä kielimestareja ja
sadunkertojia ja niin siirryimme keskelle varsinaista dzukilais-aluetta — nimi on tullut siitä, että kansa täällä
ääntää pehmeän d'n dz'ksi. Meitä oli suositeltu asumaan
erään kirkkoherran luo, j o l l a oli suuri kaunis pappila.
Niin olikin, kyllä siellä olisi kelvannut asua. Mutta
parin päivän perästä ilmoitti isäntämme, ettei hänen
sopinutkaan pitää meitä asunnossaan: v a i m o n i oli nuori
ja kaunis ja tämä herätti seurakunnassa pahennusta.
V a i v o i n löydettiin nyt uusi asunto erään kartanon v u o k raajan luota. Siellä kuitenkin vallitsi kuvaamaton likaisuus. Emäntä otti lakanan sängystään ja kattoi sillä
ruokapöydän, kärpäsiä oli niin paljon, että ne höystivät
harmaaksi jokaisen ruokalajin. V a i m o n i elätti itsensä
n y t kananmunilla, j o t k a nieli kuin vastenmielisen l ä ä k keen. L i e n e e k ö äskenmainitun kirkkoherran tullut vähän
paha olla siitä, että oli meidät karkoittanut, j o k a tapauksessa hän n y t tahtoi osoittaa minulle ystävällisyyttä ja
kutsui minut mukaansa markkinoille, mistä hän ja useat
m u u t kirkonmiehet ostivat itselleen hevosia. Olikin tietysti mieltäkiinnittävää seurata toimitusta ja kuunnella
376
arvosteluja, joita nämä hengelliset ostajat lausuivat.
Yhdestäkin hevosesta sanottiin, että sillä on siansilmät.
Yhdessä nautittiin h y v i n rasvainen ja likainen ateria.
Juotiin olutta. Tilaisuus ei antanut erittäin korkeaa käsitystä läsnäolijoista. Kuitenkin tulin tuntemaan m y ö s k i n
hurskaita, viisaita ja kunnianarvoisia pappeja, j o t k a
huomaamatta koettivat holhota nuorempia ja k o k e m a t tomampia. L ö y s i n näiden viimemainittujen j o u k o s t a
erään Juszkiewiczin, j o k a oli tunnetun liettualaisten
kansanlaulujen julkaisijan poika. Toinen J u s z k i e w i c z veljeksistä, laajan ja paljon käytetyn liettualaisen r u n o k o k o e l m a n julkaisija, oli ollut pappina Wielonassa l ä hellä Ploksciaita ja kolmas oli liettuankielen opettajana
Kasanin pappisyliopistossa. Viimemainitun poika taas
oli opiskellut Tartossa, ollen m m . kuuluisan oppineen,
professori B a u d o i n de Courtenayn kuulijana.
Mutta tätä merkillistä Baudoin de Courtenayta ei sovi
sivuuttaa selittämättä kuka hän on.
Kaikkihan tunn e m m e ristiretkien ajalta Balduinin, Courtenayn kreivin.
Y k s i näitä Balduineja oli m y ö s k i n ristiretkien aikana
latinalaisen keisarikunnan hallitsijana Vähässä-Aasiassa.
Hänestä polveutui professori Baudoin de Courtenayn
suku. 1700-luvulla oli j o k i n suvun jäsen tullut V a r s o vaan ja jättänyt siellä jälkeensä maineen armeliaasta
kristitystä sekä nimensä erään kadun nimeksi, j o k a katu
vieläkin tavataan Varsovassa. Kuuluisa kielentutkija
tunnettiin ennakkoluulottomuudestaan ja hurjan radikaalisesta mielenlaadustaan. Hän vihasi kaikkea kansalliskiihkoa ja puolusti erikoisesti pieniä kansoja. S u o m i
sai hänestä pelottoman ystävän. Tarton yliopiston p r o fessorina ollessaan hän helli V i r o n kieltä ja ajoi v i r o n kielen lehtorintoimen perustamisen asiaa Tarton k o r keakouluun. Kasanissa hän piti merkilliset luentonsa
kielitieteen periaatteista, j o t k a luennot vain osittain j u l kaistiin. Niissä hän asettui jo melkein samalle kannalle
kuin m y ö h e m m i n ns. junggrammaatikot Saksassa. Hänen
tovereitaan ja varsinkin esimiehiään ärsytti aina hänelle
ominainen h y ö k k ä ä v ä puhetapa. M y ö h e m m i n tämä l e v o ton mies joutui Pietariin, missä me lähemmin tutust u i m m e häneen, ja sieltä hänet pian kutsuttiin K r a k o van yliopistoon. Olisi luullut, että hän nyt tässä van377
himmassa puolalaisessa yliopistossa olisi löytänyt p y s y väisen asuinsijan. Mutta ei. Heti hän riitaantui itävaltalaisten esimiestensä kanssa ja palasi Pietariin. N y t
hän täältäkäsin teki matkoja etelä-slaavilaisiin maihin,
sloveenien luo ja Italian puolelle. Eräällä slovakkilaisalueella kansankokouksessa hän joutui unkarilaisten
santarmien käsiin ja pantiin vankeuteen, syytettynä
panslavismista. Tällaista se sitten olikin tämän suuren
tiedemiehen ja vaatimattoman ihmisen k o k o elämä.
V a p a a n Puolan pääkaupungissa Varsovassa hän vihdoin
löysi viimeisen tyyssijansa, mutta ennätti vielä herättää
sielläkin suurta mielenkiintoa esiintymisellään juutalaisten puolesta. Viimeiseksi työkseen tämä k ö y h ä mies ja
jumalankieltäjä määräsi ruumiinsa kuolemansa jälkeen
V a r s o v a n yliopiston anatomiselle laitokselle.
Muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän kuitenkin
vielä palasi lapsuutensa uskoon ja kuoli kristittynä.
Hänen tyttärestään tuli etnografian professori V i l n o n
yliopistoon.
Oleskellessamme etelä-liettualaisten parissa j o u d u i m me siksi lähelle G r o d n o a , että meidän teki mieli käydä
tervehtimässä kuuluisaa puolalaista kirjailijatarta Eliza
Orszeszkowaa, j o k a vietti kesää Niemenin varrella ja
j o n k a muutamia n o v e l l e j a o l i m m e , minä j a vaimoni,
suomentaneet. Elegantti, ylhäisen näköinen r o u v a otti
meidät ystävällisesti, joskin j o n k i n verran epäluuloisena,
vastaan. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun jää suli ja
kirjailijatar ennätti kuiskata meille, että täällä hänen
ympärillään vilisee santarmeja, tarkemmin sanoen k o h teliaan näköisiä santarmiupseereja. S a i m m e kuitenkin
hetken olla hänen kanssaan kahdenkesken ja vaihtaa
j o n k i n vuorosanan. Lähellä Eliza Orszeszkowan huvilaa
sijaitsi tykistön ampumaharjoituskenttä eli p o l y g o n i
Oranyssa, j o n k a liettualainen nimi on Warenai. J o l l e m m e
ennestään olisi olleet santarmien kirjoissa, niin ainakin
nyt o l i m m e . Eliza Orszeszkowalla oli suuri k o k e m u s
mutkikkaiden tilanteiden selvittämisessä ja hän k u u n teli kiinteästi uutisiamme pohjolan maista, joissa ei hän
ollut käynyt. Hänestä oli meille kerrottu, että aina kun
yö laskeutui yli isänmaan, hän kynttilä kädessä kulki
pimeässä miehestä mieheen ja naisesta naiseen kuiska378
ten, ettei t o i v o ollut sammunut. Joka hänet nyt näki,
uskoi, että näin oli ollut ja oli oleva.
Etelä-Liettuasta palatessamme ja siis m y ö s k i n jo k o t i matkalle kääntyessämme, k ä v i m m e vielä y s t ä v i e m m e
Krauciunasten luona tehdäksemme selkoa vaikutelmist a m m e ja aikaansaannoksistamme. »Meillä onnettomassa
Liettuassa ei kuulu minkäänlaista muutosta parempaan
päin. Liettualaista kirjoitusta vaan ei sallita, kaikista
yrityksistä huolimatta ja ulkomailla painettujen kirjojen
tähden istuu m o n i mies v a n k e u d e s s a . . . Meidän k a t u m m e varrella on vankila ja siten näen j o k a päivä o m i n
silmin miten sinne tuodaan vankeja, j o t k a pari päivää
vierailtuaan täällä, kasakkain tai rakuunien saattamina
lähetetään pitkäksi aikaa K a l w a r y a a n . Sinne viedään
talonpoikia, ylioppilaita, kimnaasin oppilaita ja naisia . . .»
Tämäntapaisia uutisia saimme m u k a a m m e S u o m e e n
dainojen maasta, vihreän ruutan ja valkoisen liljan
maasta.
V. 1899 oli Suomessa alkanut vaikea oikeustaistelumme
helmikuun manifestista. Yliopiston puolesta pelättiin
pahinta. Onneksi se ei ollut Bobrikoffin vallan alaisena,
vaan oli varakanslerina ministerivaltiosihteeriksi n i m i tetty V j a c e s l a v P l e h v e . Kaikista venäläistyttämispyrkimyksistään huolimatta P l e h v e kuitenkin katsoi itseään
venäläisen kulttuurin edustajaksi Suomessa ja vältti
kaikkia raaoilta näyttäviä toimenpiteitä yliopistoa v a s taan. Yliopiston asioita kotona hoiti diplomaattisen taitava rehtori ja m y ö h e m m i n varakansleri Edv. Hjelt.
Eräänä maaliskuun päivänä v. 1900, ollessani n u o r i m man veljeni häissä, sain tiedon, että minut oli nimitetty
slaavilaisen kielitieteen ylimääräiseksi professoriksi, siis
ensimmäiseksi tämän alan edustajaksi m a a m m e y l i o p i s toon. V ä h ä n m y ö h e m m i n keväällä saapui yliopistolle
kutsu K r a k o v a n yliopiston 500-vuotisjuhlaan. T ä m ä
Pragin yliopiston jälkeen vanhin yliopisto alppien tällä
puolen oli Puolan kuninkaan Kasimir suuren perustama
jo v. 1364, mutta sen 500-vuotisjuhlan vietto olisi sattunut juuri äsken kapinassa hirveästi kärsineen Puolan
379
surujuhlaksi ja niin saatettiin viettää sen puolituhantista
riemujuhlaa kevätkesästä 1900. Helsingin Yliopisto otti
vastaan kutsun ja minä sain tehtäväkseni onnitteluadressin laatimisen. Samalla uskottiin minulle m y ö s S u o m e n yliopiston edustajan tehtävä itse juhlassa. P r o f e s sori-diplomaattimme E d v a r d Hjelt huomautti e v ä s t y k senä, että sopisi matkalla Pietarin läpi käydä t e r v e h d y k sellä P l e h v e n luona. Y ö j u n a saapui Pietariin aamulla,
makuuvaunussa saatoin pukeutua juhla-asuun ja asemalta a j o i m m e suoraan P l e h v e n asunnolle Liteinajalle.
K o r k e a herra otti minut suosiollisesti vastaan, kiitin
professorinnimityksestä ja kerroin olevani matkalla
K r a k o v a n yliopiston riemujuhlille. P l e h v e hymähti j a
sanoi leikillisesti: menette siis konspiroimaan yhdessä
puolalaisten kanssa. Jätin hänelle mukanani vietävän,
h y v i n kauniisti painetun adressin kaksoiskappaleen ja
kiirehdin keventynein mielin kadulle, ajopeleihin, joissa
v a i m o n i odotti.
M a t k a k u m p p a n i k s e m m e saimme Pietarin yliopiston
edustajan, professori Strahovin, tunnetun slavofiilisen
kirjallisuus- ja taidearvostelijan. Hän oli laajalti m a t kustanut hieno herra, j o l l a oli tuttavuuksia m y ö s musiikkipiireissä, muunmuassa hän h y v i n tunsi Franz
Lisztin.
K r a k o v a n asemalla saimme heti k o k e a t u l l e e m m e
maahan, missä k o m e a l l a edustuksella on vuosisataiset
traditiot. Loisteliaasti esiintyviä herroja toivottamassa
tervetulleeksi ja aseman edustalla kaksivaljaikkoja o d o t tamassa vieraita. V a i m o n i ja minä o l i m m e sijoitetut
asumaan kreivitär R o s t w o r o w s k a n vanhanaikaiseen ja
ylhäiseen taloon, j o n k a seinien tukena oli käytetty j o t a kin niin muinaisaikaista kuin »renfortit», paksut, m a t a lat, alhaalla kömpelösti leviävät pylväät. K ä y t e t t ä v ä k s e m m e oli luovutettu salonki ja kaksi huonetta. Tässä
ympäristössä rukouspulpetteineen, krusifikseineen ja
historiallisine kalustuksineen saatoimme yhtäkkiä tuntea
siirtyneemme vuosisatojen taakse. Mutta päivän kulku
muodostui kokonaan nykyaikaiseksi, nimittäin samanlaiseksi kuin samankaltaisissa suurjuhlatilaisuuksissa on
tapana olla: kunniakäyntejä, vierailuja, vastavierailuja,
vastaanottoja, kutsuja, harjoituksia pääjuhlan seremo380
nioja varten. Ilokseni tapasin heti yliopistojen edustaj i e n joukosta V i l h e l m Thomsenin Kööpenhaminasta,
Harald Hjärnen Uppsalasta ja Martin W e i b u l l i n L u n dista. Edustajia oli k o k o Euroopasta ja useat vanhoissa
historiallisissa puvuissaan h y v i n k i n komeina. Illalla k a u pungin suuressa vastaanottotilaisuudessa nämä pääsivät
oikeuksiinsa, varsinkin kun ympäristönä oli v. 1265
rakennetun mahtavan Sukiennicen ( V e r k a h a l l i n ) j u h l a sali, seinät peittävine gobeliineineen. Oltiin kuin sadussa.
Poislähtiessä jatkui satua y h ä toisessa muodossa: k i r k kaasti valaistu tori tarjosi k y m m e n i e n juhlavaunujen ja
eriväristen hevosvaljaikkojen näyn, j o k a antoi aavistaa
m i m m o i n e n loisto oli vallinnut vanhan Puolan magnaattien vuosisadoilla. Ei täältä myöskään puuttunut sitä
kurjuuden edustusta, j o k a vastakohdakkuudellaan k a a toi kukoistavan mahtavuuden: juhlavaljaikkojen takana
seisoi köyhyydessään värjöttävä kerjäläisjoukko, o d o t taen hetkeä, j o l l o i n saisi ojentaa kätensä vastaanottamaan almua.
Seuraavana päivänä oli itse yliopiston varsinainen
juhlallisuus. Me edustajat k o k o o n n u i m m e yliopiston k i r koksi tarkoitetussa pyhän A n n a n temppelissä. Siellä
kuoriin asetetusta kateederista filosofisen tiedekunnan
dekaanus luki jokaisen edustajan nimen, minkä jälkeen
jokainen sai esittää onnittelunsa. Olin tarkkaan v a l m i s tanut tehtävän ja niin luin adressimme, jossa h u o m a u tettiin miten S u o m e n k i n opinhaluista nuorisoa on a i k o i naan j u o n u t tiedon lähteestä K r a k o v a n A l m a Materissa.
Juhlakulkueessa sain aina astua Harald Hjärnen, V i l h e l m Thomsenin j a M . Weibullin rinnalla. K r a k o v a n
yliopisto oli tahdikkaasti asettanut pohjoismaat yhteen,
samoinkuin S u o m e n k i n arvonimenä oli Magnus p r i n c i patus Finlandiae. K a i k k i tämä teki meihin erittäin m i e l lyttävän vaikutuksen.
Edustajista ensimmäisenä ja
arvokkaimpana oli P y h ä n Istuimen edustaja, eräs k a r d i naali, j o k a toi tälle ikivanhalle korkeakoululle paavin
siunauksen.
Puolalaisten omista edustajista muistan
erityisesti ruhtinas Czartoryskin, ja olihan muitakin h i s toriallisia ylimyssukuja edustettuina. Vastaanotoista ja
juhlallisuuksista v e i loistossa voiton yliopiston rehtorin,
kreivi Stanislaw T a r n o w s k i n puutarhajuhla, missä ma381
surkka, Puolan kansallistanssi, esitettiin kansallispuvuissa ja missä laajan, juhlavalaistun puiston lehdoissa
vanhat kansalliset laulut tenhoten soivat. K u n h a n vain
eivät Galizian kurjuuden edustajat olisi, hekin, olleet
palatsin muurin ulkopuolella. Mutta he kyllä varmaan
odottivat siellä.
K r e i v i T a r n o w s k i n tytär oli naimisissa unkarilaisen
ruhtinas Esterhazyn kanssa, j o n k a jättiläismaatilat m u o dostivat kokonaisen pienen valtakunnan. T a r n o w s k i itse
oli yliopistossa P u o l a n kirjallisuuden professorina ja
hänen Puolan kirjallisuuden historiansa oli ilmestynyt
useampana painoksena. Hän oli uljas vanha puolalainen
y l i m y s , j o n k a y l i m y s - e l e e t hallitsivat k o k o taloa, t ä y dessä sopusoinnussa hänen kreivittärensä, syntyisin k r e i vitär Branicka, vanhaa rikasta puolalaista h e t m a n i sukua, kanssa. T a r n o w s k i a syytettiin vanhoillisuudesta,
j o p a pidettiin sen tukipylväänä Puolassa. K r a k o v a h a n ,
samoin kuin k o k o Galizia, kuului Itävaltaan ja sillä oli
aika laaja autonomia Itävallan keisarikunnassa. P u o l a laiset, joita Itävallan parlamentissa edusti etupäässä P u o lan aateli, käsittivät asemansa Itävallan keisarin h e n k i kaartina. Senverran todella vaikutti Galizian a u t o n o mia, että Itä-Galizian ruteenit eli ukrainalaiset — k a n sallisina niminähän ne syntyivätkin Itävallassa — saivat
j o n k i n verran sananvaltaa kansallisissa asioissa: heillä
oli o m a kirjallisuudenseuransa, S z e w c z e n k o - s e u r a j a
Lembergissä oli m y ö s k i n puolankielinen professuuri.
Krakovassa vallitsi näihin aikoihin vilkas kirjallinen
elämä, j o n k a täytti pääasiassa taistelu — joskus k i i v a s kin — T a r n o w s k i n j o h t a m i e n konservatiivisten ja n u o r ten radikaalien välillä. Mutta p a l a a m m e p a vielä j u h laamme. Y k s i sen k o h o k o h t i a oli retki Wieliczkan s u o lakaivoksille. A j o i m m e samoissa vaunuissa L e m b e r g i n
yliopiston professorin Kolessan kanssa — hänen tyttärensä, tunnettu pianisti L u b k a Kolessa on m y ö h e m m i n
useampaankin kertaan konsertoinut Suomessa. W i e l i c z kaan tultua laskeuduttiin s y v ä l l e maan sisään ja tänne
suolavuoreen, suolasta tyhjentyneisiin onkaloihin, oli
rakennettu mitä satumaisin kaupunki: temppeleitä, j ä r viä, luolia, ritarisaleja, kirkkoja, kappeleita. Suuressa
tanssisalissa tutustuimme H e n r y k Sienkiewicziin. Hän
382
oli jo sivuuttanut parhaan ikänsä ja juuri m e n n y t uusiin
naimisiin nuoren kaunottaren kanssa. Paavi itse oli siunannut tämän avioliiton. Ulkomuodoltaan k o m e a j a j o n kin verran pidättyväinen isä tanssi ainoastaan h y v i n
nuoren, viehättävän tyttärensä kanssa, j o l l a kaikesta
päättäen ei ollutkaan lupa ottaa osaa yleiseen tanssiin.
Sienkiewicz tiesi, että v a i m o n i oli kääntänyt hänen t e o k siaan suomeksi, jutteli hänen kanssaan pitkälti ja antoi
hänelle yksinoikeuden kaikkien teostensa s u o m e n t a m i seen. Minä puolestani tutustuin täällä maan alla useihin
tunnettuihin kielentutkijoihin.
Eräs saksalainen herra
puhutteli minua ja lienee huomannut, etten oikein tietänyt kuka hän oli, koska hän yhtäkkiä naurahti ja selitti:
» i c n bin der Hermann Osthoff». Siis Heidelbergin y l i opiston rehtori ja kuuluisa j u n g g r a m m a a t i k k o . N o u s t u a m m e maanalaisesta kaupungista jälleen ilmoille, oli
meitä vastassa k o m e i d e n vuorialppien takana j o u k k o
puolialastomia, vilusta ja nälästä hytiseviä kerjäläisiä ja
raajarikkoja. S a i m m e tietää, että näiden joukossa t ä y tyi olla m y ö s k i n kreivitär R o s t w o r o w s k a n alustalaisia ja
että Galiziassa vallitsi todella kurjat maalaisolot. S a m o i hin aikoihin herätti maassa h u o m i o t a vasta ilmestynyt
kirjanen »Nendza galiciska» ja parlamentissa esiintyi
Puolan sosialistien johtaja, etevä puhuja, kuvaten pikaisten parannusten välttämättömyyttä.
Wieliczkan tilaisuuteen päättyivät K r a k o v a n y l i o p i s ton loistavat puolivuosisataisjuhlat.
M u u t i m m e nyt kreivillisestä asunnostamme välttävään
matkustajakotiin ja saimme tilaisuuden katsoa s y v e m mälle kirjalliseen ja taiteelliseen elämään. Istuimme
taiteilijoiden kanssa kahviloissa, t e i m m e kävelyretkiä ja
seurasimme näyttämöiden esityksiä. Suurta h u o m i o t a
herätti näytelmä » W e s e l e » ( H ä ä t ) , j o n k a tarumaiseen
hämärään asetetuissa henkilöissä kaikki tunsivat Puolan
johtavat persoonallisuudet politiikan ja kirjallisuuden
alalta. Tekijä oli silloin yhdellä iskulla kirjailijanakin
kuuluisaksi tullut Stanislaw Wyspianski, j o k a tähän asti
oli tunnettu K r a k o v a n kirkkoihin tekemillään lasimaalauksilla. » W e s e l e » esitti nuoren puolalaisen, kansaansa
likelle
pyrkivän
kirjailijan
häitä
talonpoikaistytön
kanssa. Mottona olivat S l o w a c k i n sanat:
383
G u d o w cud, z ludern p o l s k i m
idzie szlachta polska . . .
( I h m e i d e n i h m e : Puolan kansan kanssa kulkee Puolan
aateli...)
Nämä häät vietetään syysiltana ja unennäön hämyssä
esiintyvät Puolan historian tunnetut henkilöt. P u o l a l a i selle pojalle on uskottu v a l v o j a n tehtävä ja annettu
käteen torvi, j o h o n hänen on määrä töräyttää herättääkseen Puolan kansan, kun arkkienkeli ilmestyy kutsumaan sitä k o k o o n . Erittäin vaikuttava onkin näytelmässä
se kohta, j o l l o i n arkkienkeli valaisee K r a k o v a n k a u p u n gin. Katsoja odottaa nyt jännittyneenä torventörähdyksiä. Mutta niitä ei kuulu: poika on kadottanut torvensa
ja etsii sitä epätoivoissaan. Kansa ei herää, kaikki jää
ennalleen.
K a p p a l e päättyy
aavemasurkkaan,
jota
pimeässä kömpelösti h y p p e l e e olkisuojiin verhottu k a s visto. » W e s e l e » on herättänyt tavatonta huomiota ja
antanut aihetta kiivaaseen ajatustenvaihtoon.
Itse rehtori T a r n o w s k i a lukuunottamatta kuuluivat
kaikki professorit, j o i d e n j o u k o s s a sellaisia eteviä o p p i neita kuin professori R o z w a d o w s k i , tähän nuoreen P u o laan. Samalla tapahtui muutos m y ö s k i n itse puolankielen tutkimuksessa: m o n e t v o i m a t astuivat esiin ja antoivat puolankielen menneisyydestä ja murteista uuden
kuvan.
Seuraavaksi — lyhytaikaiseksi — p y s ä h d y s p a i k a k s e m m e tässä slaavilaisessa maanääressä tuli Slovakia.
N ä i m m e nyt likeltä sitä kansaa, j o n k a miehiä o l i m m e
keväisin tavanneet Helsingin torilla m y y m ä s s ä ahkerien
ja taitavien kättensä tuotteita: juurikoreja. Saatoimme
käsittää, että ansion tarve ajoi miehiä karuilta k o t i v u o riita aina kauas pohjolaan asti. Rajec Fürdö, minne
o l i m m e asettuneet, ei suinkaan ollut mikään elegantti
k y l p y p a i k k a , j o m m o i s e e n muotimaailma matkustaa kesää
viettämään. Täällä juotiin terveysvesiä alkeelliselle k a n nalle jätetyistä luonnonlähteistä ja haettiin virkistystä
auringosta. Pari omalaatuista tuttavuutta sopii ehkä
merkitä muistiin. Tai toisen toki tunsimme K r a k o v a s t a
ja Helsingistäkin, missä hän oli väitellyt tohtoriksi. Se
oli puolalainen filosofi W i n c e n t y Lutoslawski, omituinen
384
mies kaikin puolin. Hän ei tahtonut asua huoneessa,
vaan oli onnistunut löytämään p a r v e k k e e n ja teki tästä
asunnostaan käsin melkein puolialastomana k ä v e l y m a t k o j a pitkin vuoristoa, sitruunia imeskellen. Hän oli l o i s tava Platonin tutkija ja m y ö s k i n hänen puoleksi p r o f e e talliset kirjoituksensa ja puheensa Puolan tehtävästä
maailmassa vaikuttivat tenhoavasti erääseen osaan hänen
kotimaansa nuorisoa. Lutoslawski osasi M i c k i e w i c z i n ja
S l o w a c k i n u l k o a ja erinomaisen tunteellisesti hän k ä v e lymatkoillaan lausui näitä itsekseen. — Toinen Rajec
F ü r d ö n originaali oli satavuotias luolaihminen, j o k a silloin tällöin nousi y l ö s kellarinraunioista, joissa asui ja
juovuksissa hoiperteli kylänraiteilla. Hän oli ollut k u s kina kuuluisalla rosvopäälliköllä Rosza Sandorilla ja kun
häneltä kysyttiin, eikö häntä sentään hävettänyt, että
oli ollut r y ö v ä r i n palveluksessa, hän vastasi: me o t i m m e
rikkailta ja a n n o i m m e k ö y h i l l e .
O l i m m e Suomesta lähtiessä sopineet ystäväni O. F.
Hultmanin kanssa, että juhannusyönä kello 12 kohtaisimme toisemme Budapestin Pannonia-hotellin r a v i n t o lassa. O l i m m e tutustuneet Uppsalassa opiskellessani.
Hultman oli, paitsi erinomainen ruotsinkielen tutkija,
paljon maailmaa nähnyt mies ja matkoilla aina h y v ä n tuulinen. A j o i m m e siis R a j e c Fürdöstä suoraan B u d a pestiin ja astuimme h y v ä ä n hotelliin T o n a v a n rannalla.
O l i m m e lapsellisen seikkailumielen lumoissa järjestäneet
tämän kohtaamisen, vapunpäivän jännitys oli kotoa
käsin siirtynyt meihin tänne asti ja kaikki mitä o l i m m e
toivoneet toteutui. K o o k a s , hienon näköinen herra seisoi
kelloa katsellen keskellä hotellin ruokasalia, kun astuimme ovesta. O l i m m e iloisia kuin koululaiset. T ä y t y y
myöntää, ettei sinä yöhetkenä puhuttu kielitiedettä, vaan
suunniteltiin matkaa y h ä uusia ihania elämyksiä kohden.
V i i v y i m m e Unkarin ihanassa pääkaupungissa vain senverran, että ennätimme kuunnella mustalaisia, nauttia
täkäläisestä erinomaisesta kahvista ja katsella tätä k a u nista kaupunkia — j o k u on väittänyt sitä Euroopan k a u neimmaksi kaupungiksi, eikä suotta. V a i m o l l e n i oli
kaikki uutta ja yllättävää, aivan toisenlaista kuin V e n ä jän suurissa kaupungeissa. Hän p o i m i muistokukkasen
Margit-saarelta ja näköalavuorelta, mistä tähtien valais25 — Talvio, Kootut teokset X I I I
385
tuksessa katselimme kaupunkia siltoineen ja Tonavaa.
Mustalaisten esisoittaja asettui aivan hänen korvansa
juureen ja aron haikeilla sävelillä houkutteli tämän ensikertalaisen silmään k y y n e l e n . K u u m u u s oli täällä K e s k i Euroopassa tänä kesänä todella paahtava. K u n C o o k i n
matkatoimistosta ostimme liput Fiumeen ja sieltä laivalla edelleen Veneziaan, niin meille sivumennen k y l l ä
huomautettiin, että tämä elokuun aika ei tarjoa kiitollisinta matka-ilmaa. Me sen itsekin totesimme, jo kun
aamulla astuimme hotellista kadulle ja jalka upposi k u u mentuneeseen asfalttiin ja auringon häikäisy miltei
pyörrytti tainnoksiin. E m m e kuitenkaan luopuneet e p ä käytännöllisestä matkasuunnitelmastamme.
J o u d u i m m e pieneen kiikkerään italialaiseen laivaan,
j o n k a nimi oli Venezia. Aurinkoisen kaunis sää, j o n k a
taivaalta asiantuntijat kyllä olivat nähneet pilvien l u o n teen tietäneen m y r s k y ä , muuttui todella yhtäkkiä h i r m u m y r s k y k s i . Pieni, vanha l a i v a m m e natisi ja paukkui
kuin pähkinänkuori eri suunnilta puskevien laineiden
litistyksessä. Laivamiesten kiireiset askeleet osoittivat,
että asema oli k ä y n y t vakavaksi. Muistelimme, kukin
hiljaisessa mielessämme, apostoleja, j o t k a aikoinaan o l i vat samanlaisissa olosuhteissa retkeilleet näillä suolaisilla vihertävillä vesillä. Meidänkin täytyi nyt hakea
hätäsatamaa. Merisairautta se tuskin lievensi, sillä laiva
v e l l o i j a keikkui vimmatusti. V a i m o n i anoi j o Joonaan
kanssa, että hänet heitettäisiin mereen. Kuutamoisena
y ö n ä v o i m a k k a a n mainingin käydessä ja salamoiden l e i mahdellessa ponnistimme A d r i a n m e r e n poikki. K u n
laiva-pahasemme aallon harjalta paiskattiin aallon p o h jalle, näkyi taivaan k u u korkeiden aaltovuorten takaa
kuin vihreän lasin lävitse. Peläten o l o a alhaalla ahtaassa
salongissa k o e t i m m e pysytellä peräkannella, mikä vaatikin aikamoista ponnistusta. Vaikean y ö n jälkeen saav u i m m e rantamille, joilta taivaanrannalle piirtyivät
agave-kasvien karut, yksinäiset rungot jättiläiskokoisine
kukintatupsuineen.
Hultman kertoi vaimolleni, että
tämä agave kasvaa sata vuotta, kukkii sitten kerran
eläissään ja kuolee kukittuaan. T ä m ä tarina teki meihin
kaikkiin, vaikkakin osittain uudestaan kuultuna, syvän
vaikutuksen. Oppinut m a t k a t o v e r i m m e , j o n k a tapana oli
386
leikillisesti pyöräyteliä kotitekoisia säkeitä, kirjoitti laiv a m m e puiseen reelinkiin:
Fy, Venezia, du usla s k u t a . . .
Hänen taitavalla j o h d o l l a a n n ä i m m e mitä kolmessa
päivässä ja elokuun kuumuudessa saattaa valkoisesta
merten kuningatarkaupungista nähdä.
Museot olivat
suljetut, mutta Marcus-torilla saattoi illan viiletessä
syöttää kyyhkysiä, vaipua katselemaan hiljaa hengittävää, rauhoittunutta merta, uida Lidossa, kulkea g o n d o lissa ohi sammaltuvien marmoripalatsien ja ennenkaikkea uupua ikivanhoihin kirkkoihin katselemaan pyhiä
jumalanäitejä ja kuuntelemaan rukouksen hymistystä
heidän ympärillään. Eikä m y ö s k ä ä n ollut halveksittava
se hedelmien runsaus, josta saattoi mielinmäärin nauttia
kaduilla ja ravintoloissa.
Ei ollut meillä R o o m a a k a a n varten monta päivää,
mutta k o k o tämä matkahan olikin katsottava vain tiedustelukäynniksi. K u n tullaan oikein tarpeellisella ajalla
varustettuina, niin katsotaan perinpohjin kaikki. K u u muutta saattoi milteipä sanoa sietämättömäksi. Säännöllisyys rautatieliikenteessä tuntui olevan miltei tuntematon käsite. Juna v i i p y i asemilla tuskastuttavan
kauan, ihmiset hikoilivat vaunuissa ja noituivat epätäsmällisyyttä. T u t k i m m e B a e d e k e r e j ä m m e , alleviivaten
tärkeimmät nähtävyydet. Innostuimme tekemään matkarunoja eri kielillä. Esimerkkinä o l k o o n :
Baedeker hat d o c h recht, viel giebts in Italien Flöhe,
Und in der w a r m e n Zeit lästig sind sie fürwahr.
Pääsimme perille. Päivien paahde oli kuiva kuin e r ä maassa, y ö t eivät viilenneet, mutta kävivät kosteiksi
kuin k y l p y . Vaatimaton A l b e r g o m m e tarjosi h u o n o t
vuoteet lukuisine alivuokralaisineen. Kertasimme historiantuntemustamme F o r u m romanumilla, Colosseumilla, V i a A p p i a l l a y m .
Palasimme alppien taakse ja t o i v o i m m e saattavamme
hetkisen v i i p y ä Münchenissä. Ei ollut saatavana mitään
hotellihuonetta. Oli nimittäin — sattui niin — K a t o l i -
387
kentag ja rehevä iloittelu käynnissä, melkeinpä niinkuin
olisi oltu karnevaaliviikossa. » N a c h Hause g e h e n w i r
nicht» laulettiin pitkin tuota kaunista, rikasta ja elämäntäyteistä kaupunkia. Olut vaahtosi seideleissä, joita
edeskäyvät hikipäässä kantoivat j o k a sormensa varassa.
Kirkolliset juhlakulkueet lippuineen, baldakiineineen,
suitsutusastioineen ja messuavine pappeineen kiersivät
katuja kirkkojen väliä. Ravintoloiden välillä kävivät
töyhtöhattuiset,
kansallispukuiset vuoristolaiset,
käsi
toinen toisensa kainalossa, täyttäen kadun l e v e y d e n ja
laulaen:
Nach Hause gehen w i r nicht.
Ennätimme saada väläyksen Baijerin pääkaupungista,
s a n o i m m e hyvästi etelälle ja painuimme suoraan Stettiniä kohden.
V u o s i 1899 oli Suomessa pimeä, mutta m y ö s k i n v o i makas ja taistelunhaluinen. Nikolai II oli tehnyt valtavan h y ö k k ä y k s e n m a a m m e autonomista asemaa vastaan
ns. helmikuun manifestilla. Tässä taistelussa joutuivat
mielet pian kahteen eri leiriin. Muutamien mielestä
meitä vastaan suunnatun taistelun kärki heikennettäisiin sillä, että tehtäisiin jonkinlaisia myönnytyksiä, ja
senaatissa oli tämän mielipiteen j o h d o s s a itse Y r j ö - K o s kinen, j o n k a käsityksen mukaan virkamiesten olisi
myönnyttävä, mutta itse kansan oltava passiivisessa
vastarinnassa. Sitä vastaan nousi ns. perustuslaillinen
kanta, j o k a tahtoi pysyttäväksi jyrkästi kiinni laillisissa
oikeuksissamme. Kiihkeimpänä esiintyi tämä suuntien
taistelu, kun tuli k y s y m y s asevelvollisuusasiasta. S u o m e n Kaartin oli saatava pieni määrä sotilaita v a p a a e h toista tietä. Se onnistui täydellisesti. Mielten vastakohdat olivat niin jyrkät, että entiset ystävätkin riitaantuivat ikivihamiehiksi keskenään ja järkevienkin miesten
suusta saattoi kuulla mitä rumimpia tuomiosanoja entisiä tunnustettuja johtajia vastaan. Muistan erään suurelle yleisölle tietääkseni tuntemattoman kohtauksen.
Satuin olemaan yliopiston opettajien sanomalehtihuoneessa, jossa paitsi minua oli vain E. N. Setälä ja E. G.
Palmen. Siellä äsken istunut Th. Rein oli juuri lähtenyt
388
huoneesta. Setälä hyökkäili kiihkeästi Y r j ö - K o s k i s t a ja
»suometarlaisia» vastaan. Silloin tempperamentikas P a l m e n äkkiä vetäisi Setälää korville. K u m p a i n e n k i n pelästyi ja m o l e m m a t jäivät hehkuvin poskin tuijottamaan
toisiaan. Näin y l i m m i l l e n olivat intohimot kiihtyneet.
Kevättalvella oli hallitsijalle jätetty valtava kansalaisadressi, jota keisari ei ottanut h u o m i o o n . Mutta K o n n i
Zilliacus ynnä m u u t kansalaiset olivat alkaneet v e d o t a
Eurooppaan ja ryhtyneet saamaan aikaan adressia sieltä
käsin, siis eurooppalaisen sivistysmaailman mielenilmaisua S u o m e n puolesta. Englannissa, missä asiaa oli j ä r jestänyt tohtori Julio Reuter, oli jo asiamme h y v ä k s i
saatu k o k o o n h y v i n suuri määrä Englannin parhaimpia
nimiä tieteen ja taiteen alalta, samoin oli Ranskasta liittynyt mukaan maailmankuuluja nimiä j a asiamme j o h dossa oli Dreyfus-jutun ajalta tunnettu senaattori Trarieux. Saksassa oli asiaa ajanut S u o m e n ystävä Jenan
filosofi, Rudolf Eucken.
Ilokseni näin saksalaisten nimien joukossa m y ö s k i n
August Leskienin suuren nimen. Muista maista oli v a r sin huomattava Hollanti, jossa kuuluisa oikeusoppinut
professori V a n der V l u g t johti S u o m e n asiaa. Italiassa
olivat professori Teza ja Brusa olleet johdossa. K o n n i
Zilliacuksen mielestä olisi Itävalta ja Unkari vielä saatava mukaan. Y r j ö W i c h m a n n lähetettiinkin Unkariin
ja minun tehtäväkseni jäi nimien keräys Itävallasta.
Jälkimmäisessä maassa kävi t y ö vaikeaksi, sillä sekä
V. Jagic että Wienin tiedeakatemian puheenjohtaja, tunnettu g e o l o g i Zues olivat hanketta vastaan. Ei niin,
etteivät he olisi olleet asiamme puolella, mutta he p e l käsivät adressin pahentavan sitä. Käännyin silloin » D i e
Zeit» aikakauslehden kirjallisten toimittajien Zingerin
ja Tannerin puoleen. He johdattivat minut yhteyteen
tunnetun kansantalouden-tutkijan Eugen v o n P h i l i p p o vichin ja professori Jodiin kanssa. Tuttavuus v o n P h i lippovichin kanssa oli mitä miellyttävin ja hän yhdessä
Zingerin kanssa sepitti adressin tekstin, j o p a toimitti sen
tekstattavaksikin. Siitä oli kuitenkin otettava painettuja
jäljennöksiä, jotta useat yhtaikaa voisivat kirjoittaa siihen nimensä. Taas vaikeus. Itävallan lakien mukaan oli
jokaisesta tällaisesta painotuotteesta jätettävä kappale
389
Itävallan syyttäjäviranomaisten nähtäväksi ja Itävalta
oli juuri äsken solminut erityisen ystävyyssopimuksen
Venäjän kanssa. Silloin Z i n g e r päätti omalla vastuullaan antaa kirjapainossaan tehdä nämä kopiot. K e s k u s teltiin m y ö s siitä, keitä Wienin parlamentin jäsenistä
pyydettäisiin mukaan.
Joku ehdotti käännyttäväksi
m y ö s k i n Masarykin puoleen, j o k a silloin istui Wienin
parlamentissa, mutta toiset arvelivat, että se aiheuttaisi
vastaliikkeen venäläisystävällisten tsekkien puolelta.
V i h d o i n oli sitten adressi valmis. O l i m m e v a i m o n i kanssa
pari v i i k k o a viettäneet jännityksessä tehtäväni onnistumisen vuoksi, j o k a päivä oli ollut useita kohtaamisia ja
neuvotteluja ravintoloissa S u o m i - y s t ä v i e n kanssa. K u n
sitten y ö s y d ä m e n ä Hauptbahnhofilla o d o t i m m e B u d a pestin yöpikajunaa ja tuttu y s t ä v ä m m e Y r j ö W i c h m a n n
hypähti puhkuvasta junasta, oli i l o m m e suuri. Siinä
sentään ei muuta ennätetty kuin nopeasti uskoa adressi
hänen haltuunsa, painaa ystävän kättä, päästää hänet
kiireessä nousemaan vaunuunsa ja jäädä katsomaan jättiläisvaunurivin jälkeen, j o k a kiiti kohti Suomea. Y r j ö
W i c h m a n n i n oli määrä toimittaa Unkarin ja Itävallan
adressit Ruotsiin Nordenskjöldille.
Heti tälläkin kertaa, kun o l i m m e saapuneet Wieniin,
l ä k s i m m e ravintolaan lähellä raatihuonetta, missä olin
ensimmäisillä Wienin-matkoillani nauttinut päivällisateriani. Vuosikausia oli siellä sama seura kokoontunut
saman p ö y d ä n ääressä päivästä päivään. Niinpä nytkin:
kaikki olivat siellä, » d e r alte A q u i l a a » m y ö t e n ja j ä l leennäkemisen ilo oli suuri.
W i e n oli aina matkoillani ollut minulle tärkeä keskus.
Siellähän asui slaavilaisen tutkimuksen suurmies Vatroslav Jagic. K u n häneen tutustuin 1892 oli hän (synt.
1838) vielä h y v i n nuorekas. Luennot pidettiin — l ä m min kesä kun oli — aikaisin aamulla ja seminaariharjoitusten j ä l k e e n mentiin yhdessä Jagicin kanssa erääseen ravintolaan Wienin esikaupungissa, jossa juotiin
viiniä, ja sattuipa kerran, että lähdettiin kilpajuoksuunkin tuon kuuluisan miehen kanssa. Hän oli synnyltään
kroaatti ja opiskellut Wienissä m m . slavistiikan suurmestarin Fr. Miklosichin j o h d o l l a . Hänen tietonsa olivat
hämmästyttävän laajat. Perinpohjin hän tunsi bysantti390
laisen kirjallisuuden, ja etelä-slaavilaisen kansanrunouden ihmeteltävän tarkasti. Varhain hän oli saanut kutsun professoriksi Odessan yliopistoon ja sieltä Pietariin,
j o l l o i n samalla tuli Venäjän tiedeakatemian jäseneksi.
Sitten hän kuuluisan Müllenhofin vaikutuksesta kutsuttiin Berliiniin, missä perusti aikakauskirjan » A r c h i v fur
slavische P h i l o l o g i e » ja hankki sille Preussin valtion
rahallisen kannatuksen. Miklosichin kuoltua hänet kutsuttiin tämän oppituolin haltiaksi ja Wienin tiedeakatemian jäseneksi. Vielä hän sai Itävallan aatelisarvon ja
tuli Wienin parlamentin herrainhuoneen jäseneksi.
Hänen ympärilleen oli leiriytynyt j o u k k o nuoria ja v a n hempiakin slavisteja, joista erikoisesti ansaitsee mainitsemista slaavilaista historiantutkimusta edustava tsekkiläissyntyinen Constantin Jireczek, erittäin etevä tutkija,
j o k a oli ollut j o n k i n aikaa Bulgarian kansanvalistusministerinä ja tiesi omasta näkemästään k o k o Balkanin
niemimaan sekä Dalmatian. Erityisesti häntä kiinnosti
juuri Dalmatian vanha kirjallisuus. Jouduin piiriin,
j o n k a muodostivat nuoret slavistit, kuten Mathias M u r k o .
Ja juuri tämä piiri se nautti päivällisateriansa äskenmainitsemassani Burgtheaterin vieressä olevassa r a v i n tolassa, lähellä kaunista raatihuonetta. S e u r a a m m e k u u lui m y ö s N e u e freie Presse'n entinen toimittaja tohtori
A d l e r , j o k a tunnettiin nimellä » d e r alte A q u i l a » . Joka
kerran kun hän saapui tutun p ö y t ä m m e ääreen, hän lausui: »das Rathaus ist eine w a h r e P e r l e » . T ä m ä toistui
päivästä toiseen ja kaikki o l i m m e samaa mieltä. Oli
nautinto katsella tuota ihanaa rakennustaiteen luomaa.
Seuran moninaisuuden ansiosta j o u d u i n tuntemaan Itävallan sisällisetkin olot ja harrastukset aika tarkasti.
K u n ensi kerran v e i n ujostelevan v a i m o n i tuttuun seuraan, otti der alte A q u i l a hänet erikoisesti suojaansa.
Mutta ennenkaikkea Jagicin perhe liitti hänet heti a v o sylin piiriinsä. S a i m m e tässä perheessä seurustella kuin
läheiset omaiset. Useita vuosia m y ö h e m m i n kirjoitti
Jagic-perheen naimisiin m e n n y t tytär ja p y y s i saada
pienelle tyttärelleen antaa n i m e n » M a i l a » . Wienin akatemian ja herrainhuoneen jäsenenä joutui Jagic t e k e m i siin m y ö s k i n keisarillisen huoneen jäsenten kanssa —
akatemian presidenttinähän oli suurherttua Rainer. Siitä
391
huolimatta Jagic arvosteli näitä korkeita herroja h y v i n
suorasukaisesti. Niinpä hän kerran, kun oli puhe m a i nitusta suurherttuasta, osoitti o m a a saapastaan ja sanoi:
suurherttua on yhtä t y h m ä kuin tuo minun saappaani.
K u n sitten Helsingissä ensimmäiseksi slaavilaisen f i l o logian edustajaksi tultuani perustin seminaarilaitoksen,
j o n k a määräraha oli mitättömän pieni — muistaakseni
300 mk — aloin kerjätä siihen kirjallisuutta tieteellisiltä
laitoksilta ja silloin oli Jagic ensimmäinen lahjoittamaan
Wienin akatemian seminaarilleni tarpeelliset julkaisut.
Itävallanmatkoillani j o u d u i n m y ö s k i n tsekkiläisten
slavistien kanssa tekemisiin. Pragin yliopistossa oli tsekinkielen professorina erittäin etevä tutkija Jan Gebauer.
Jo ulkomuodoltaankin herätti kunnioitusta tämä pitkä
roteva mies. Huolimatta siitä, että hän oli nykyaikaisen
tsekinkielen tutkimuksen perustaja, hän ei suinkaan
nauttinut erikoista kansansuosiota. Siihen aikaan, j o l l o i n
katsottiin kansaneeposten korottavan asianomaisten m a i den ja kansain mainetta, syntyi Böömissä kaksi m u k a
muinaistsekkiläistä kertovaa runoelmaa. Ne herättivät
suurta ihailua, mutta osoittautuivatkin väärennyksiksi,
ja näihin koetettiin perustaa yksinpä muinaistsekin tieteellinen tutkimus. Jan Gebauer teki sitovasti lopun
tästä epäjumalanpalveluksesta. Kuitenkaan eivät m o n e t
tsekkiläiset tahtoneet luopua näistä luulluista m u i n a i suutensa aarteista. Kiivas taistelu syntyi ja jatkui v u o s i kausia, ja vielä ennen toista maailmansotaa tapasi i h m i siä, j o t k a järkkymättömästi uskoivat »Libusan t u o m i o o n » ja Königinhofin väärennettyyn käsikirjoitukseen.
Puhdistettuaan kielitieteen luudalla pois kuvitellut muinaistsekkiläiset muistomerkit Gebauer osoitti mikä oli
aitoa ja mihin saattoi perustaa tsekinkielen historian.
Tältä pohjalta hän julkaisi komeassa, laajassa niteessä
tsekinkielen historiallisen kieliopin ja keräsi muinaistsekkiläisen sanakirjan, josta kuitenkin vain osa ennätti
ilmestyä ennen hänen kuolemaansa. K u v a a v a a on, että
nämä Gebauerin monumentaaliset teokset eivät i l m e s tyneet Pragissa, vaan Wienissä. Puhdas tiede voitti k u i tenkin lopulta ja Gebauerista tuli Pragin yliopiston tsekinkielen professori. Sellaisena sain kuulla hänen selvää
ja aivan kuin kiveen veistettyä esitystään tsekinkielestä.
392
Minulla oli onni luentojen jälkeen kävellä hänen k a n s saan kotiin pitkin M o l d a u n kaunista rantaa. Ja usein
hän p y y s i minut kotiinsa juttelemaan. Hän kertoi miten
häntä vainottiin siinä määrin, että keisarilliskuninkaallisen poliisin täytyi häntä suojella — surullinen esimerkki
siitä, mihin harhaan j o h d e t t u kansalliskiihko saattaa
viedä. M y ö h e m m i n puolustivat häntä kyllä kaikki etevät tsekkiläiset, m m . sittemmin kuuluisa T h o m a s
Mazaryk.
Meidän P r a g i n - m a t k o i h i m m e liittyi m y ö s k i n muisto
tsekkiläisten kansallisen herättäjän Francisek P a l a c k y n
muistopatsaan paljastustilaisuudesta. Sitä vietettiin k a h dessa hengessä: tsekkiläiskansallisessa ja panslavistisessa. Jälkimmäistä suuntaa edustivat venäläiset vieraat,
j o i d e n joukossa nähtiin tunnettu kiihkoilija, S v e t - l e h d e n
toimittaja K o m a r o v . Yliopistossa vietetty pääjuhla oli
h y v i n arvokas — erittäin h y v ä juhlaesitelmä, j o n k a piti
tsekkiläisten etevin historiantutkija, kesti kyllä k o l m e
tuntia ja kun kuumuus salissa oli valtaisa, suli istumapenkkien maalikin niin, että kaikkien vaatteet tarttuivat kiinni penkkeihin. Syntyi tietysti hiukan tuskallinen
tunnelma, kun yleisö huomasi tämän ja yritti p y r k i ä
irralleen liimauksesta. P a l a c k y n ja meidän S n e l l m a n i m m e t y ö vastaa hämmästyttävässä määrässä t o i s tansa. Tästä riittikin sitten juhlapäivien kestäessä paljon
puheenaihetta. Ja tuttavapiirimme laajeni laajenemistaan tämän y h t y m ä k o h t a m m e ansiosta. P a l a c k y n p r o n s siin valetun jättiläiskokoisen muistomerkin pintaan on
piirretty omistus: herättäjälleen valveutunut kansa.
Heinäkuussa 1901 astuimme Fiumessa laivaan, j o n k a
oli määrä hitaasti ja tärkeimpiin paikkoihin poiketen
kulkea pitkin rannikkoa M o n t e n e g r o n rajalle, Cattaroon
asti. Halusin nähdä nämä slaavilaiset maat, joskin vain
näin pikaisesti. Laiva oli iso ja m u k a v a ja me asuimme
siinä kauniin ja onnellisen viikon. Quarneron lahdella
puhalteli tuuli ankarana, mutta laantui heti kun päästiin a v o m e r e l l e . Lusin Piccolossa pysähdyttiin vain
l y h y t hetki, mutta v a i m o n i pistäytyi puutarhassa rannalla näkemässä ensimmäistä palmua, j o n k a latva kohosi
y l i lankkuaidan. K u n päästiin Dalmatian ikivanhojen
393
rannikkokeskuksien kohdalle, seisoi l a i v a m m e satamissa
niin kauan, että h y v i n ennätimme tutustua kaupunkeihin ja niiden ympäristöihin.
Ensimmäinen tällainen
merkittävämpi kaupunki oli Zara ( Z a d a r ) . Mantereelta
katsoen j y l h ä paikka, j o n k a ympäristön asukkaat ovat
albaneja, mutta sisäkuva on sensijaan h y v i n m i e l e n k i i n toinen ja puhekielenä täällä on italia. Pienellä torilla
oli ikäänkuin unohtuneena muutama taittunut korinttilainen pylväs roomalaisajoilta. Lapset käyttivät niitä
leikkiaitauksenaan, kisaillen niiden ympärillä nuorten
koirien kanssa, j o t k a ottivat osaa leikkiin. K ä v e l i m m e
V i a Largalla, j o k a kaikesta päättäen on pääkatu. K a p e a
se oli ja mutkitteleva. Ja kaikki rakennukset sen v a r rella tuntuivat tukahuttavan umpinaisilta. K u n h i u k k a sen ja leikillisesti h u o m a u t i m m e tästä ravintolan isännälle, j o n k a ruokasalissa hetkisen istuimme, niin hän
sanoi ystävällisesti hymähtäin: » m a che v o l e t e — via
Larga!» (Mitä tahdotte — tämähän on » L e v e ä k a t u » . )
Täällä tosiaan ei sovi ajattelemattomasti tehdä leikillisiä huomautuksia. Jo nuo torilla törröttävät kreikkalaiset pilarit tuomitsevat sen sopimattomaksi, sillä niiden
ikä on korkea ja ne edustavat kulttuurikausia, jotka
m e i l l e nuorille kansoille ovat antaneet uskomattoman
paljon. Nämä kaupungit A d r i a n rantamilla ovat m a a n tieteellisen ja historiallisen asemansa vuoksi kasvaneet
juuri sellaisiksi kuin ne ovat. Niiden syntyperät ovat
ikivanhat ja ne ovat aina saaneet vastaanottaa r o s v o j a
ja hyökkääjiä kaikilta ilmansuunnilta. A d r i a n k a u p u n kien
kreikkalais-roomalainen menneisyys häämöttää
vastaamme jo vuosituhannen ennen kristillistä aikaa.
Tulevat kukin vuorollaan kroaatit ja serbialaiset, u n k a rilaiset, turkkilaiset, venetsialaiset, ranskalaiset — k a i k kia ovat houkutelleet A d r i a n suloiset rannat ja kristallinkirkas vihertävä meri. Mutta näiden m o n i e n v a l l o i t tajakansojen sekoituksesta ja vaikutuksesta on syntynyt
se tulinen ihmisrotu, j o k a tällä hetkellä Itävalta-Unkarin
liittolaisena rakastaa Dalmatiaa, raataa sen karuilla v i l jelyskelpoisilla vuoristotilkuilla ja sen kukoistavissa
laaksoissa ja j o k a nostaa purjeensa viedäkseen v e r k o t
vesille, kun ilta kääntyy y ö t ä kohden. Matkustaja v i i p y y
valkenevassa hartaudessa vuosituhannen ikäisten m u r 394
tuneiden pilarien ääressä ahtaalla vanhalla torilla.
T ä m ä n kaupungin nimi Z á d a r — Jadar ( Z a r a ) on sukua
itse A d r i a - n i m e n kanssa.
Laivamme
seuraava
pysähdyspaikka on Spalato
( S p l i t ) , rakennettu entisen keisari Hadrianuksen palatsin muurien kehään. Niinpä n ä e m m e katukivityksessä
y h ä selvästi, millä kohtaa mikin tämän jättiläispalatsin
suojista on sijainnut. Tori näyttää keisarin entisen r u o kasalin ja ikivanha t u o m i o k i r k k o sen varrella on sekin
kappale entistä keisarihuvilaa. L ö y d ä m m e täältä, vielä
eheinä, palatsin ylellisen laajat marmoriportaat j a l o r a kenteisine eteispylväikköineen, pilariyksikköjä toisiinsa
sitovat ihanat kaaret ja suihkukaivot. Spalaton asukkaat kulkevat tässä juhlallisessa ympäristössä arkiaskareissaan, huomaamatta siinä mitään erikoista. Ovathan
he syntymästään asti — niinkuin jo heidän e s i v a n h e m pansa — nähneet vanhan keisarihuvilan rakennusten
merkit seinissään ja kaduillaan. Mutta tieteellistä tutkimusta askarruttaa y h ä kiihkeästi maahan hautaantunut
historia ja vuodesta vuoteen ahertavat sen arvoitusten
ääressä oppineet lapioineen. T ä m ä k e s k e y t y m ä t ö n m i e lenkiinto kuuluu mitä suurimmassa määrin m y ö s lähellä
Spalatoa sijaitsevaan Salonan ( S o l i n ) rauniokaupunkiin,
j o n k a kukoistavasta pääkaupunkiasemastaan hunnit h ä vittivät. Salonasta on kyllä jäänyt kiviä kivien päälle,
niitä on röykkiöittäin ja r ö y k k i ö i d e n keskeltä k o h o i l e e
murtuneita pilareja ja kappaleita ihanista rakennuksista,
sellaisista kuin amfiteatteri, temppelit, vesijohtokaaret,
portit, hallintopalatsit. Muinaistutkijoille mitä houkuttelevinta ja antoisinta työmaata. Me tapaamme täältä
unkarilaisen matkailijan istumassa Ciceronsa ääressä
rauniokasalla. Yhdessä tutkiskelimme sitten ikivanhaa
hautausmaata j o k a säilyi, kun Dalmatian suurin k a u punki Salona luhistui. Näillä raunioilla ilmoitti meille
itsensä tuoksullaan m y ö s k i n eräs kasvi, j o n k a nimi
runoudesta oli varsin tuttu, mutta j o n k a nyt kohtasimme
persoonallisesti ensi kerran. Se oli rosmariini. O t i m m e
siitä m u k a a m m e k i m p u n ja k o k o jäljellä olevan A d r i a n m a t k a m m e sen suloinen tuoksu meitä seurasi.
Laivaan palatessa tapasimme mukana matkustavan
itävaltalaisen upseerin, kokonaan syventyneenä Dan395
teen. Hän katsoi viettävänsä aikaa p a r e m m i n näin laivan kannella kuin noissa kuumissa kaupunkinähtävyyksissä. Sitä vain hän suri, ettei tuntenut keskiaikaista
teologiaa niin h y v i n kuin Danten ymmärtämiseksi olisi
ollut tarpeellista. Uusia Dalmatian mieltäkiinnittäviä
nähtävyyksiä seurasi alinomaa. Tietysti elävintä niiden
keskellä oli elävä ihminen itse, rotunsa ja kielensä e d u s tajana. Paikkakuntien m o n i e n kielten tarkkailuun ei
puuttunut tilaisuutta.
Vuoristoseutujen rikkaissa p u vuissa esiintyvää k o m e a a kansaa oli hauska katsella.
Albanialaisten valkoiset, mustalla silkillä kirjaillut
p u v u t ja runsaat taituriseppien tekemät helyt ja aseet
olivat kerrassaan silmänruokaa, varsinkin kun he k a n toivat niitä kuin kuninkaanpojat ja prinsessat. R a n t o j e n jyrkänteeltä astuivat esiin kaupungit Traù ( k r o a tiksi Trogir, entinen T r o g a r i u m ) ja Sebenico (kroat.
S i b e n i k ) mahtavine doomeineen. Kuitenkin oli näiden
ulkoapäin niin kauniiden vanhojen kaupunkien sisusta
näin kesähelteellä jätettävä viileämpään aikana. Ehkäpä
tämän tuntien laivammekin jätti matkustajilleen vain
sen verran aikaa, että he saivat käydä sisään katedraalin
leijonaportista ja hetken istuskella kirkon viileässä
hämyssä.
V i h d o i n tuli sitten j y l h i e n keltaisten vuorten ja ankaroiden a g a v e - y k s i l ö i d e n takaa näkyviin Ragusa ( D u b r o v n i k ) , j o k a kantaa nimeä »Dalmatian h e l m i » . Ragusan
sitadellit, muurit, palmut ja punaiset oleanderilehdot
herättivät matkustajassa eloon kerrassaan riemastuttavan ilon. Jo kaupungin satama lupasi jotakin, jota ei
ennen ollut nähtävissä. Oli outoja, uusia jättiläispuita
ja uusia kukkasia. Mutta ennenkaikkea: ihmiset liikkuivat ikäänkuin vapautuneemmin. He viheltelivät ja l a u loivat testaustöissään eivätkä antaneet matkailijoiden
häiritä itseään. Olimmehan tulleetkin Venetsian sisarkaupunkiin Ragusaan, j o k a vuosisatoja oli kestänyt k i l pailussa kauneuden seppeleestä ja taitavalla p o l i tiikallaan torjunut hävityksen, j o n k a uhreiksi toiset
tämänpuoleisen A d r i a n m e r e n rantakaupungit joutuivat.
E t e e m m e kohosi muinaisvenetsialaiselta näyttävä k a u punki palatseineen ja toreineen — olihan Venetsian
herruus täällä kestänyt lähes neljäsataa vuotta, eipä
396
ihme j o s jäljet näkyivät. Samalla se kuitenkin oli ollut
Dalmatian
muinaiskroaattilaisen
sivistyksen pääkaupunki. Suurten runoilijain luomisilo oli täällä kukkinut
kauppatasavallan kansalaisten ihailun ja y m m ä r t ä m y k sen lämmössä. Näiden klassikkojen teokset olivat sitä
luokkaa, että vuosisatojen takaa ne vielä elävät ja paraikaa julkaisee A g r a m i n tiedeakatemia niitä monissa
paksuissa niteissä. Ylhäissyntyinen M a r k o Marulic r u noili jo v. 1501 pyhän, lempeän Assisilaisen hengessä
» V i t i b Judithansa» ja m y ö h e m m i n eepoksensa »Susanna»,
j o t k a tekivät hänet eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi,
mutta ennenkaikkea raamatullisten persoonallisuuksien
hahmossa esittivät hänen o m a n kansansa historialliset
sankarit sen raskaassa kamppailussa vapautensa p u o lesta. H y v i e n runoilijoiden pitkä sarja saavuttaa 17
vuosisadalla huippunsa Ivan Gundulicissa, nimenomaan
hänen suurissa isänmaallisissa runoelmissaan » O s m a n »
ja » D u b r a v k a » . Samaan tapaan kuin italialaisissa ruhtinashoveissa syntyi täällä kirjallisia yhtymiä, joihin kaunosieluiset naisetkin ottivat osaa. Ragusan toimesta
m y ö s k i n jo silloin käännettiin Italian suuria klassikkoja
muinaiskroatian kielelle. Vielä tällä hetkellä kalskahteli
kieli ragusalaisten puhumana kultivoidusti kuin v a n h o j e n ylimysten suussa. M o n e t vanhan ragusalaisen arkkitehtuurin ihanat muistomerkit osoittivat selvää sukulaisuutta Venetsian rakennustaiteellisten ihmeiden kanssa,
silti olematta niiden jäljennöksiä.
K o k o n y k y h e t k e n k i n kaupunginkuva oli vilkas ja elämäntäysi, aivan toisenlainen kuin noissa muissa k a u pungeissa oli ollut. Torilla kaupittelivat ympäristön
valkopukuiset naiset, polvillaan istuen, maalaistuotteitaan, sekä kaloja ja hedelmiä, j o t k a n ä i m m e ensi kerran.
Onhan Ragusan saaristo hedelmällisyydestään kuuluisa,
m m . n ä i m m e täällä miehenkorkuisen mansikkapensaan.
Tähän maalliseen paratiisiin oli aikoinaan rakentanut
linnansa onneton arkkiherttua Maximilian, j o k a M e x i k o n
keisarina ammuttiin. K a u p u n k i on täynnä matkailijoita
eikä täältä puutu h y v i ä eurooppalaisia hotelleja. Jatkaessamme matkaa eteläänpäin sivuutimme kirjallisuudesta tunnetun Lesinan saaren, j o n k a slaavilainen nimi
Hvär j o h t u u majakkaa merkitsevästä kreikkalaisesta
397
sanasta Pharos. L a i v a m m e kävi vielä Lissan saarella,
j o n k a nimi tunnetaan Itävallan ja Italian välisestä m e r i taistelusta 1866. Maissa käväistessämme p o i k k e s i m m e
talon pihalle, missä kasvoi suuria palmuja. Ystävällinen
isäntä meidät nähdessään ei mitenkään r y h t y n y t ajamaan pois tungettelijoita, vaan käski istumaan m a r m o r i penkille suihkukaivon ääreen, toi hienotuoksuista v a l koista viiniä, omista rypäleistä puserrettua ja innostui
kuulemaan Suomesta niin ettei olisi päästänyt meitä p o i s kaan. Hyvästi jättäessä hän p y y s i meitä muistamaan
nimensä L u p o de Lupis (Susi Susien s u k u a ) .
Viimeinen v u o n o Itävallan alueella B o c h e di Cattaro
saavutettiin ja edessämme kohosi karu, j y l h ä Mustanv u o r e n maa, M o n t e n e g r o , Crna Gora. Ei v o i kieltää,
että jonkinlainen kiintymys on viikon aikana ennättänyt
syntyä sekä hyvään laivaan että sen kapteeniin ja k a n s samatkustajiin. Tuhansia kiitoksia ja h y v i ä toivotuksia
tulvii jäähyväishetkellä kaikille noille ihmisille, j o t k a
v i i k k o sitten olivat aivan o u d o t ja joita ei tämän v i i k o n
j ä l k e e n tulla koskaan näkemään. On vallinnut h y v ä
perhesuhde, kukaan ei o l e toiselle sanonut pahaa sanaa,
m o n t a h y m y i l y ä on ruokapöytien ääressä, aamulla k o h datessa ja lähestyvää yötuulta hengittäessä, vaihdettu.
Ei o l e sattunut yhtään ikävyyttä. K o k o n a i s e n v i i k o n
ovat ruumis ja sielu saaneet levätä — eikö tällaisesta v i i kosta olisi haikea erota. Y k s i kanssamatkustajista l ä h tee sentään m u k a a m m e Mustille-vuorille. Se on nuori
hampurilainen juristi, j o k a heti on käytännöllisellä
älyllään valmis järjestämään
yhteistä
parastamme.
S a a m m e hyvät vaunut ja hevoset ja hiljalleen a l a m m e
k o h o t a terävästi mutkittelevaa tietä.
Y h ä ylöspäin,
ylöspäin, äkkijyrkkien vuorenseinämien syvänteitä p i t kin, joilta n ä k y y silmänkantamattomiin tätä samaa harmaan tummaa, k ö y h ä ä tienoota. Peltotilkkuset asumusten vierellä, joita on h y v i n harvassa ja joita tuskin e r o t taa maastosta, ovat vähän isommat kuin nenäliina. Mutta
keskeltä tätä k ö y h ä ä harmautta kohoaa näkyviin komeita
miehiä rikkaissa värikkäissä puvuissa, leveään ja k i i l tävin koristuksin kirjailtuun v y ö h ö n pistettyinä m o n e n laisia aseita. Asumusten ympärillä ääntelee aasi ja raaputtavat kanat ja täällä astelee askareissaan Crna Göran
398
solakka, kaunis nainen. Hänen juhlapukunsa on h a r v i naisen k o m e a ja nuorena, varsinkin, hän itse on i l m i ö mäinen kaunotar. Alituinen astunta vuorilla, y l ö s ja alas,
on antanut hänen askelilleen kimmoisuuden ja hänen
vartalolleen ryhdin, j o t a ei parhain plastiikan opettaja
saata oppilaalleen välittää.
A u r i n k o poltti kuumasti, minä ja tuomari l ä p i k ä v i m m e
Balkanin kansojen historiallisia vaiheita. V a i m o n i , j o k a
istui ajajan vierellä, koetti naapuriltaan kysellä p a i k k a kunnallisia asioita. Hän käytti jonkinlaista yleisslaavilaista sanastoa ja lienee selviytynyt sillä jotenkuten.
K o r k e a l l a vuorenkukkulalla, missä hevoset hetkisen
hengittivät ja mistä näkyi vuoristo ihmeellisessä sinipunervassa
valaistuksessa
hän
kuitenkin sekaantui.
» L a d n o ! » hän ihastuneena huudahti, mikä sana puolaksi
merkitsee »kaunista». Mutta kuski y m m ä r s i sanan serbialaiseksi » c h l a d n o k s i » , m i k ä merkitsee » k y l m ä ä » . » N e ,
g o s p o j a » , vastusti kuski p y y h k i e n otsaansa, » w r ó c z e ,
w r ó c z e ! » (Ei h y v ä rouva, kuuma, k u u m a . ) V a i m o n i
kääntyi nopeasti saamaan minulta apua ja asia selvenikin.
Cetinje, M o n t e n e g r o n pääkaupunki oli pieni, siisti
pesä ja vuorten lohduttomasta j y l h y y d e s t ä tullen se
tuntui iloiselta, j o p a viehättävältä. Parhaassa hotellissa,
mistä saimme h y v ä n asunnon, majaili k o k o ulkomaalainen diplomaatti-edustus ja kun ruokasaliin vain saapui
outoja ihmisiä, niin he herättivät kaikkien läsnä olevien
h u o m i o n . Siinä yksitoikkoisuudessa, missä täällä elettiin, oli uteliaisuus tietysti kehittynyt h y v ä ä n kasvuun.
Hotellin isäntä kiiruhti heti kysymään, h a l u s i m m e k o
prima v a i k o primissima classen aterian. K u n hotellin
ruokasalin ikkunat antoivat ruhtinaalliseen puutarhaan,
saimme nähdä m y ö s k i n sen tilaisuuden, j o n k a s a n o m a lehdet ja matkakirjat usein liittävät M o n t e n e g r o n p ä ä kaupunkiin, nimittäin ruhtinas Nikitan istumassa v a n han tammen alla ja tuomitsemassa käräjöivää kansaansa.
Ruhtinas oli komea, roteva mies, j o t a lähestyttiin k u m a r tuen hänen vyötään kohden, mitä suudeltiin. Niinkuin
alamaiset, niin oli ruhtinaskin kansan puvussa. K u n
meidän erinomaisen ateriamme kestäessä soittokunta
kaiken aikaa oli soittanut arvokasta musiikkia, tuli v i h -
399
doin väliajalla kapellimestari l u o k s e m m e , esitti itsensä,
otti selvää, mistä o l i m m e ja esitti meidät ennenpitkää
k o k o läsnäolevalle seuralle. Herttainen, vilpitön a v o mielisyys vei ihmiset heti liki toisiaan ja sellaista v i e rasvaraisuutta, j o t a nyt saimme nauttia, e m m e koskaan
olleet saaneet o s a k s e m m e e m m e k ä varmaan tule saamaan. V u o r o k a u d e n tunnit eivät olisi riittäneet vastaanottamaan niitä kutsuja, j o i h i n meidät käskettiin. Sillaikaa kun miehet valistivat minua kaikilla mahdollisilla
tiedoilla, mitä halusin, näyttivät naiset vaimolleni kotinsa,
että hän voisi Suomessa kertoa, miten Crna Gorassa
eletään. He avasivat hänen nähtäväkseen vanhat k a u niit silatut arkkunsa, missä perhekalleudet säilytetään
sukupolvesta sukupolveen ja kun m y ö h ä ä n illalla l ä k s i m m e hotelliin, saattoi meitä suuri j o u k k o uusia ystäv i ä m m e . Ilta oli ihana. Ilma täällä ylätasangolla viileni
aika lailla, mutta kävi samalla raikkaaksi, puhtaaksi ja
k e v y e k s i . H y v i n suurina ja kirkkaina loistivat yössä
tähdet. Varhain aamulla oli lähdettävä matkaan, j o s
m i e l i s i m m e samana iltana ennättää alas Cattaroon. T a r k o i t u k s e m m e oli näet k ä y d ä montenegrolaisten pyhällä
vuorella, Lovczenilla, m i n n e on yksinkertaiseen kappeliin
haudattu maan runoilijaruhtinas, j o k a samalla oli k a n sansa y l i m m ä i n e n pappi, Pietari II Niegos.
Hampurilainen m a t k a t o v e r i m m e oli j o hankkinut
m e i l l e satuloidut hevoset, jokaiselle tietysti omansa, ja
kuljettajan. Ja niin alkoi auringon noustessa ja k a u p u n g i n vielä nukkuessa vihreiden säleikkunoittensa s u o jassa v u o r i v a e l l u k s e m m e . Ylöspäin, ylöspäin. Viisaat,
varovaiset hevoset, j o i d e n elämäntehtävänä luultavasti
o l i ollut juuri näiden vaarallisten, sokkeloisten ja terävien vuorijärkäleiden kiipeäminen, satoja kertoja y l ö s
ja alas, osoittautuivat liikuttavan uskollisiksi tehtävässään. Ne tekivät pelottavimmillakin kohdilla, missä
s y ö k s y s y v y y t e e n näytti mahdottomalta välttää, niin
taitavia, pehmeitä ja rauhallisia liikkeitä, että vähitellen
saattoi lakata pelkäämästä, päästää sydämensä kurkusta
ja antautua ihmettelemään tämän luonnon suuruutta.
Pienuutensa sai ihminen täällä tuntea. Y h ä h a r v e m m i k s i kävivät ihmisasunnot ja liittyivät kuin turvaa
etsien sekä väriltään että muodoiltaan emoonsa, vuoreen.
400
Y h ä pienemmiksi kävivät vihreät peltotilkkuset niiden
läheisyydessä. V u o h i määkäisi jostakin, poikanen ajoi
aasia, j o n k a selkä oli sälytetty niin täyteen risuja, että
siitä tuskin muuta näki kuin suuret korvat. Sitten ei
enää n ä k y n y t mitään muuta elollista kuin j o k i n suuri
petolintu, j o k a tuskin siipiään liikutellen purjehti ilman
paahtavassa sinessä. Taivas muuten ei ollutkaan aivan
turvallisen näköinen. Kuljettajamme huomauttikin, että
olisi parasta pysähtyä vuoristorotkoon rajuilman ajaksi,
j o k a pian oli nouseva. Hevoset vaistosivat tämän k a i ken. Ne tiesivät sekä rajuilman merkit että luolan. Ja
tuskin o l i m m e päässeet turvaan, kun alkoi hirmuinen
pauke ja salamointi, todellinen maailmanloppu.
Näitä teitä oli kansa siis kerran omilla hartioillaan
kantanut runoruhtinaansa ruumiin, valmistaakseen v u o r tensa runoilijalle ikuisen hiljaisuuden näiden vuortensa
k o r k e i m m a l l a kohdalla, missä ei enää kasva mitään,
mutta m i n n e n ä k y y k o k o Crna Göran maa. K o k o kansa
oli silloin jalkaisin vaeltanut ylös mäkihin saadakseen
olla saattamassa runoilijaansa.
Jokainen vuorollaan
halusi tuntea hänen kuolleen ruumiinsa painoa omalla
elävällä ruumiillaan ja syöttöpaikoissa lyyhistyttiin
kiinni v u o r e e n ja muisteltiin vainajaa, j o k a oli ollut
laulaja ja samalla oikea tuomari. Crna Göran kansan
suuri saattovaellus oli v i e n y t useita päiviä. Mutta m ä ä rättyinä juhlapäivinä oli kansan vieläkin tapana kohota
sinne, missä sen runoilija lepäsi suuressa hiljaisuudessa,
katsellen yli maansa. L o p p u m a t k a täytyy j y r k ä n n o u sun vuoksi suorittaa jalkaisin.
Joka on tältä runoilijan hautakummulta nähnyt v u o r ten kivettyneen aaltoilun taivaanrannasta taivaanrantaan, se tietää jotakin yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta.
Mooseksen hautaan, j o n k a Jumala itse peitti umpeen,
liittyy mielikuvituksessamme jotakin tästä juhlallisuudesta.
Alastulo oli vielä vaikeampi kuin kiipeäminen y l ö s ,
mutta jalot h e v o s e m m e suorittivat sen ihailtavalla u s k o l lisuudella. Vaiherikas p ä i v ä m m e päättyi uinnilla Cattaron lahdessa. Vesi oli uneliaan lämmintä ja sen k i r k kaassa pohjassa näkyivät tähdet ja kuu.
E m m e palanneetkaan laivalle, vaan k ä y t i m m e k a p e a 26 — Talvio, Kootut teokset X I I I
401
raiteista vuoristorautatietä Hertsegovinan pääkaupunkiin
Mostariin ja edelleen Bosnian Sarajevoon. T u n n u s omaista näiden kauniiden ja vaihtelevien vuoristoseutuj e n maisemille on minareettien liidunvalkoisten, sirojen
ja solakkain tornien nousu taivaalle. K o r k e a l l e niiden
parvekkeille tulee h y v i n varhain aamuisin M u h a m e d
profeetan pappi julistamaan yli n u k k u v i e n tienoiden:
» A l l a h yksin on yksi.» T ä m ä yksinäinen, surunvoittoinen ylistyshuuto julistaa juhlallisesti mitä ihmisten on
tärkeintä tietää kun he käyvät päivän töihin. Sekä
Hertsegovinan että Bosnian kansa on serbialaista, mutta
uskonnoltaan muhamettilaista. Balkanin u l k o m u o d o l taan k o m e a ja vakavalta vaikuttava kansa käyttää itämaista pukua, miehillä oli turbaani, naiset olivat h u n nutetut. Basaareissa m y y t i i n mitä kauneimpia käsin
tehtyjä v a s k i - ja hopeatöitä. K a h v i valmistettiin turkkilaiseen tapaan. Vanhan R o o m a n - v a l l a n aikuisia m u i s t o m e r k k e j ä ei täältäkään puuttunut, mainittakoon niistä
vain Mostarin » m o s t » , silta, j o k a oli roomalaisten r a k e n tama ja j o k a oli antanut kaupungille nimensäkin. Tähän
päättyikin puoleksi itämainen m a t k a m m e tällä kertaa.
Toista maailmaa oli A g r a m ( Z a g r e b ) kroatialaisten
h y v i n rakennettu, eurooppalainen pääkaupunki j a h u o mattava kulttuurikeskus. Täällä oli kroatialainen y l i opisto, tiedeakatemia ja kroatialaisten maapäivien istuntotalo.
Kroatiahan oli personaaliunionissa Unkarin
kanssa ja Unkarin ylpeässä parlamenttitalossa liehui
tämän merkkinä m y ö s k i n Kroatian lippu — asiallisesti
katsoen Kroatian itsehallinta oli surkean pieni ja maan
tuloista meni verotuksessa suurin osa Unkarin hyväksi.
Välit näiden m o l e m p i e n kansojen kesken eivät olleet
hyvät, niitä kroaatteja, j o t k a suostuivat yhteistyöhön
unkarilaisten kanssa, pilkattiin madjarooneiksi. K r o a a teillahan oli takanaan muistorikas ja uljas historia. 1849,
j o l l o i n Unkari oli noussut sotaan Itävaltaa vastaan, taistelivat kroaatit baninsa (käskynhaltijan kroatialainen
n i m i t y s ) Jelacicin j o h d o l l a unkarilaisia vastaan. Hänen
muistoaan olivat kroatialaiset kunnioittaneet mahtavalla
Jelacic-ratsastaj apatsaalla.
Lähdin ensi työkseni tapaamaan kroatialaisia t i e d e miehiä. Kaupungissa sattui lisäksi oleskelemaan k r o a 402
tinkielen tutkija, itse Budmani, j o n k a italiankielellä
ilmestynyt serbo-kroatialainen kielioppi siihen asti oli
ollut hänen tutkimuksensa paras tulos. N y t toimitti
Budmani
yhdessä
kroatialaisten
tutkijatovereittensa
kanssa suurenmoista serbo-kroaatin sanakirjaa, j o k a tuskin vieläkään lienee valmis. Budmanin kanssa syntyi
minulle suuriarvoinen tieteellinen seurustelu ja kerran
j o u d u i m m e k ä v e l y r e t k i l l ä m m e näkemään mieltäkiinnittävää torielämää: nuotiolla paistettiin vartaissa lammasta
ja m e k i n o t i m m e osaa siihen kansanomaiseen ateriaan,
josta ei suinkaan puuttunut osanottajia. Erittäin h y v ä
oli A g r a m i n kansatieteellinen museo, ja etevällä o p a s tuksella h y ö d y i n siitä erinomaisesti. Harvoin olen niin
verraten lyhyessä ajassa voinut niin syvältä päästä tuntemaan vieraan kansan elämää.
Vielä teki mieleni tutustua sloveenien kansaan, j o k a
on pienin slaavilaisista kansoista, mutta kansanvalistuksensa puolesta tsekkiläisten rinnalla kaikkein etevimpiä.
Sloveenit eivät koskaan o l e muodostaneet itsenäistä v a l takuntaa. Uskonpuhdistuksen levitessä Itävaltaan he
olivat tulemaisillaan protestanteiksi, niinkuin muutamat
näiltä ajoilta säilyneet kirjatkin osoittavat. Heidän k i e lellään on kirjoitettu yksi slaavilais-kristillisen kirjallisuuden vanhimpia muistomerkkejä. Sloveeneja asui silloin m y ö s k i n Unkarissa, Balaton-järven rannalla, missä
muodostivat pienen ruhtinaskunnan.
Todennäköisesti
heillä on ollut yhteyttä j o h o n k i n pohjoisempaankin h e i m o o n , j o k a sitten tsekkiläisten naapuruudessa kehittyi
länsislaavilaiseksi. Tarkoitan slovakkeja, j o i d e n nimi
Slovene ehdottomasti on sama kuin eteläisten Itävallan
alppimaissa asuvien sloveenien. Ainoastaan pieni j ä ä n nös heitä on säilynyt Unkarin puolella. Pääosa s l o v e e neja asuu Steiermarkissa, toinen osa Krainissa ja kolmas
kansallisesti vainottuna Italiassa, Venetsian m a a k u n nassa. Sloveenien henkinen keskusta on Laibach, L j u b ljana. Täällä heillä oli kirjallisuuden seura ja o m a n ä y t tämö, j o k a esitti m y ö s oopperoita ja j o t a johti k i m n a a sinopettaja ja kirjailija Funtek. Kielentutkimuksenkin
alalla oli sloveeneilla kuuluisia nimiä. Itse Franz M i k losich, slaavilaisen kielentutkimuksen isä, oli sloveeni.
Franz Preseren, yksi slaavilaisen lyriikan suurimpia
403
:
mestareja, on hänkin sloveeni — hänen säkeittensä s o i n tuvuutta ei kukaan slaavilainen runoilija o l e voittanut.
Uudemmista kirjailijoista mainitsen
Ivan Cankarin,
j o n k a romaanin »Martin K a c u r » yhdessä v a i m o n i kanssa
suomensimme. Pietarin slavistikongressissa o l i m m e tutustuneet Wienin hovikirjaston virkailijaan, nuoreen k i r jallisuudentutkijaan Ivan Prijateliin. Hänen avullaan
aukeni meille sloveenien kirjallinen maailma, missä pian
seurustelimme kuin k o t o n a m m e .
Oton Zupancicissa
o p i m m e tuntemaan runoilijan suurta mittaa. Häntä oli
m m . käännetty ranskaksi.
Sloveenilainen maaseutu teki varakkaan vaikutuksen.
Viinin ja h e d e l m i e n viljelys oli yleistä. Runollisuuden
hohteen antaa maisemalle pieni s y v ä alppijärvi » B l e d » ,
matkailijoille
tunnetumpi
saksalaisessa
muodossaan
» V e l d e s » , n. viisikymmentä kilometriä Laibachista l u o teeseen. Tässä ihastuttavassa alppijärvessä on pieni t o i vioretkeläisten kirkko, j o n k a kellon köyttä vetämällä
saa t o i v o a mitä hartaimmin haluaa. Paljon on hartaita
toivojia matkailijoiden joukossa, päättäen siitä, että usein
kuulee tämän heleän kellon soittavan saarellaan.
Jugoslavian kuningaskunnassa muodostivat sloveenit
nimellisesti osan, mutta heidän kansallinen omalaatuisuutensa ei saanut mitenkään tulla näkyviin. L j u b l j a naan perustettiin k y l l ä pieni yliopistokin, mutta siellä
opiskelleet eivät saaneet tointa o m a n kansansa k e s k u u dessa, vaan lähetettiin heidät tavallisesti kaukaiseen
Makedoniaan. Krainin sloveeneja n ä i m m e Klagenfurtissa, kauniin Worterseen rannalla ja heitä on vielä Istriassa sekä m e l k o i n e n määrä itse Triestin kaupungissa
— j o n k a tosiasian perustuksella Jugoslavia onkin v a a tinut itselleen tätä italialaisille niin tärkeää satamaa.
Se slaavilainen maa, j o k a alati veti meitä puoleensa,
vaimoani ja minua, oli Puola. Ensimmäisen kerran olin
siellä k ä y n y t yksinäni, nimittäin silloin kun palasin kotiin
opintomatkalta Harkovasta K i o v a n kautta. Oli t o u k o kuu 1890 ja h y v i n kaunis kevät. Mutta mieliala V a r s o vassa ja k o k o Puolassa oli aivan masentunut. Maata
hallitsi täydellisenä despoottina venäläis-turkkilaisesta
sodasta tuttu kenraali G u r k o , j o k a päämääräkseen oli
pannut puolalaisuuden tuhoamisen. Muistan toukokuun
404
3:nnen päivän, j o k a oli Puolan kansallispäivä. Ihmiset
vaeltelivat äänettöminä V a r s o v a n pääkaduilla.
Miehestä mieheen kerrottiin, mitä oli tapahtunut Lasienkipuistossa. Puolalaiset olivat heittäneet kukkasia sen
kappelin raunioille, j o h o n oli ollut muurattuna t o u k o kuun 3:nnen päivän perustuslaki. Tätä oli seurannut
vangitsemisia.
Olin puolankielen opettajakseni saanut erään nuoren
ylioppilaan, Paderewskin. Hän oli tunnetun pianistin ja
sittemmin vapautuneen Puolan ensimmäisen lyhytaikaisen pääministerin serkku. T e i m m e ahkerasti työtä, sillä
matkakassani oli loppumaisillaan ja lisäksi halusin
ennättää Helsinkiin p r o m o t i o o n , j o n k a yleiseksi s e p p e leensitojattareksi oli valittu L e o Mechelinin tytär. V a i moni vein ensi kerran Varsovaan etelä-Liettuasta käsin,
e m m e k ä — vanhasta tutusta syystä — nytkään voineet
olla siellä kauan. Oltiin elokuussa ja elokuu saattaa
täällä olla kuuma. Se oli nytkin h y v i n kuuma, mutta
ehkäpä e n e m m ä n sen tukahduttavan painon alla, mitä
j o k a askeleella täällä saimme tuntea. T ä y t y i noudattaa
suurta varovaisuutta. K ä v e l i m m e kaduilla ja toreilla,
joihin
tiesimme
liittyvän
historiallisia
tapahtumia.
K ä v i m m e hautausmaalla j a v i i v y i m m e kirjailijoiden
kummuilla ja kapinavuosien muistomerkkien ääressä.
K a u p u n g i n puistot, joista koristeelliset veistokset olivat
sodissa ryöstetyt ja v i e d y t vieraalle maalle, olivat m y s tillisen kauniit syyskesän lehtevyydessä ja väriloistossa.
Onkohan yhtään maata, missä kansa sellaisella hartaudella rukoilee polvistuneena kirkkojensa permannoilla
ja alttarien juurella kuin Liettua ja P u o l a ? V a r s o v a n
t u o m i o k i r k o n seinässä tapaamme syvennyksen ja sinne
kätketyn uurnan kyljestä l u e m m e Srce Chopina — C h o pinin sydän. Säveltäjä on haudattu Pariisin P é r e la
Chaisen hautausmaahan, mutta sydän on saatettu hänen
äitinsä kotimaahan. Tämän suuren kirkon lattia on k a i ket pyhät täynnä polvistuneita ihmisiä.
V. 1920 sain tutustua Pilsudskiin, j o k a h y v i n ystävällisesti päästi minut puheilleen. Valmisteltiin paraikaa
retkeä
bolsevikkeja
vastaan.
Odotussalissa
nähtiin
j o u k k o korkeita upseereja odottamassa vuoroaan. Ensi
työkseen Pilsudski k y s y i Mannerheimia. Sitten p u h u t 405
tiin siitä, että P u o l a jo aikaisemmin on läpikäynyt kaikki
vaihdokset, joten ei sen tarvitse nyt pelätä uutta
kumousta, niinkuin Saksan. Kuulin suureksi mielipahakseni lopun keskustelua huonosti, sillä Pilsudski oli y h t äkkiä alentanut äänensä hiljaiseksi. Joka tapauksessa
tämä käynti oli minulle mielenkiintoinen ja kallisarvoinen. Olinhan saanut kuulla ja nähdä Puolan lujatahtoisimman miehen, voimatta aavistaa, että hänen v a i k u tuksensa olisi niin lyhytaikainen. Samaan aikaan sain
myös
tilaisuuden puhua pääministeri Paderewskin
kanssa. Hänenkin vastaanottonsa oli h y v i n ystävällinen.
J o u d u i m m e pian laajaan keskusteluun, j o k a koski miltei
k o k o maailman asioita. R o u v a Paderewskin mielestä
keskustelu nähtävästi v e n y i liian pitkäksi, koska hän
useaan kertaan tirkisteli sisään ovenraosta. V i h d o i n hän
pisti ovesta k o k o päänsä, mistä selvästi saattoi käsittää
ajan tulleen, j o l l o i n keskustelu jo saa päättyä. V a l t i o päivien istunnossa sain vielä kerran tilaisuuden seurata
suuren taiteilijan diplomaattiuraa. Hän istui aitiossaan,
rummuttaen sormillaan sen syrjää vasten, ikäänkuin
hän olisi soittanut. Vielä kolmanteenkin arvovaltaiseen
mieheen sain tutustua, nimittäin arkkipiispa Rattiin.
Hän oli toiminut ambrosiaanisen, sittemmin vatikaanisen
kirjaston hoitajana ja oli nyt paavin lähettiläänä V a r s o vassa.
Hänet valittiin sittemmin paaviksi nimeltä
Pius X I . K e s k u s t e l u m m e kävi pitkäksi. Paavin viisas
ja oppinut ja hurskas nuntius tiesi Suomesta enemmän
kuin saatoin aavistaa, m m . hän oli lukenut kaikki mitä
S u o m e n keskiaikaisesta kirkollisesta musiikista oli k i r joitettu, j o p a hyräilikin muutamia sävelmiä. Hän ilmaisi
m y ö s k i n haluavansa käydä Suomessa järjestämässä k a t o lisen piispan asiaa. Kuitenkin kävi hänen olonsa V a r sovassa enää vain lyhyeksi, sillä bolsevikkien h y ö k k ä y s
alkoi pian.
V. 1896 läksin v a i m o n i kanssa jälleen matkalle.
K ä v i m m e ensinnä Kööpenhaminassa, koska halusin
tavata V i l h e l m Thomsenia ja K a r l Verneriä keskustellakseni heidän kanssaan aiotusta opintomatkastani T a k a -
406
Pommerissa asuvien slaavilaisten, ns. Kasubien luo. P r o fessori Thomsen, jo ulkonaiseltakin olemukseltaan h i e nostunut y l i m y s ia suuri oppinut, vietti kesää Juutinrauman varrella. Tällä kauniilla seudulla tapahtuivat
siis tieteelliset keskustelumme. Että saksalaisten yhdessä
itävaltalaisten kanssa tekemä odottamaton h y ö k k ä y s
Tanskaa vastaan p a r i k y m m e n t ä vuotta sitten oli tehnyt
saksalaisista Tanskan viholliset, sen huomasi T h o m s e ninkin siinä hiukan ivallisessa sävyssä, j o l l a tämä peräti
hienotunteinen mies puhui suurista eteläisistä naapureistaan. Silloin juuri oli hänen oppilaansa ja m y ö h e m min seuraajansa Holger Pedersen opintomatkalla G r e i f s waldissa ja k o v a taistelu j u n g g r a m m a a t i k k o j e n ja v a n hoillisten kielentutkijain välillä äännelaeista kiihkeästi
käynnissä. T h o m s e n sanoi saksalaisista kielentutkijoista
hienosti: »Preusserne er store l o v g i v e r . » Paitsi meille
tärkeitä tutkimuksia germaanilais- eli tarkemmin sanoen
goottilaissuomalaisista suhteista ja balttilaisten ja s u o menkielen keskinäisistä kosketuksista, oli T h o m s e n tehnyt suuren keksinnön selittämällä salaperäiset, k a l l i o i hin tehdyt riimukirjoitukset, j o t k a tunnetaan O r k h o n piirtojen nimellä. Hän on osoittanut näiden kirjoitusten
olevan muinaisturkkilaisia, ja niistä ilmenevät tiedot
avasivat Y l ä - A a s i a n historian tuntemiselle uuden lähteen. Meille suomalaisille erikoisen mieleistä on, että
T h o m s e n saattoi kiistanalaisissa kohdissa v e d o t a s u o malaisten muinaistutkijain tuomiin kopioihin, jotka
olivat tarkemmat kuin Pietarin tiedeakatemian akateem i k k o Radloffin j o h d o l l a tehdyt kopiot. K u n T h o m s e n
kuuli minun kasubilaismatkani jälkeen aikovan asettua
Leipzigiin, antoi hän suosituksensa ja terveisensä v i e täviksi A u g u s t Leskienille.
Kööpenhaminassa tapasin m y ö s tunnetun kielentutkijan K a r l Vernerin, j o k a toimi slaavilaisten kielten
professorina yliopistossa ja j o k a oli tullut kuuluisaksi
ns. » V e r n e r i n lain» keksijänä. Hän oli saksalaisen k a n kurin poika, K a r l Brugmannin opintotoveri. Häntä oli
kehoitettu hakemaan suurta B o p p - p a l k i n t o a kielitieteellistä tutkimusta varten, ja hän lähettikin sitten tutkimuksen, j o k a selvitti, että germaanisen h:n vaihtelu
g:n kanssa, samoinkuin f:n vaihtelu v : n kanssa riippui
407
alkuperäisestä korosta. K u n häntä m y ö s k i n olivat kiinnostaneet kasubilaismurteet, joita hän piti v a n h o j e n
Itämeren vendien kielten jätteinä, niin minulle tietenkin
oli erikoisen tärkeää tavata hänet. Lisäksi häntä m a i nittiin suurena originaalina. Ja ehkä se pitikin p a i k kansa. K u n hän iltaisin läksi ulos, niin hän asettui
j o h o n k i n halpaan ravintolaan ja istui siellä ajurien ja
sensellaisten kanssa. Hänen työhuoneensa oli sekin v a r sin erikoinen. Olisi synti sanoa, että siellä vallitsi j ä r jestys. T y ö p ö y d ä l l ä olivat kirjat, kaulukset ja sateenvarjot sikinsokin. Mutta erinomaisen ystävällisesti otti
kuuluisa virkaveljeni minut vastaan, soi minulle mitä
kallisarvoisimman keskustelun ja evästi lämpimin terveisin K a r l Brugmannille j a Eduard Sieversille L e i p zigissä.
Mutta nyt sitten piti ottaa selkoa slaaveista, joita tahdoin oppia tuntemaan. Totta puhuen en oikein tietänyt
mistä heitä lähtisin etsimään. Kööpenhaminasta lähd i m m e pienehköllä rahtihöyryllä Stettiniin ja saimme
kuutamoisena kesäyönä matkalla olla mukana k o m e i m massa ukkosilmassa mitä saattaa ajatella. Pienessä siistissä Köslinin kaupungissa asetuimme hotelliin, j o k a oli
yhtä h y v ä kuin halpakin ja o t i m m e yhteyttä h e n k i l ö i hin, j o i d e n olisi pitänyt jotakin tietää T a k a - P o m m e r i n
slaavilaisista. Ei täällä kukaan tietänyt muuta kuin että
sellaisia piti jossakin olla siellä Stolpissa päin. Ja totta:
vähän enemmän tiedettiinkin Stolpissa, sillä käskettiin
lähteä Lauenburgin kaupunkiin.
Siellä ympäristössä
niitä v o i olla, mutta ne ovat kaikki h y v i n vanhoja.
Lauenburgin erittäin h y v ä n hotellin juhlasalissa istui
j o u k k o nuoria sivistyneitä kaupungin kimnaasinopettajia
viettämässä iltaa j a m e j o u d u i m m e pian heidän j o u k koonsa. Sain monenkaltaisia tietoja, vaikka tosin en
niitä, mitkä nyt olivat minulle tärkeimpiä. Nuoret hauskat miehet soittivat ja lauloivat kaiken iltaa ja lopulta
tanssittivat vaimoani niin, että hänelle täytyi k e r r a k seen riittää.
Lauenburgista a j o i m m e hevosella Schmolzinin (slaavil. nimi S m ö u d z e n o ) isohkoon kylään ja saimme m a j a talossa auttavan asunnon. Täällä m y ö s k i n totesimme
408
tulleemme oikeaan paikkaan.
Muutaman kilometrin
päässä lounaaseen oli pieni G a r d a - j ä r v i ja sen rantamilla puhuivat vielä muutamat vanhat ihmiset k e s k e nään slaavilaista kieltä. Mutta se kun ei ollutkaan
mikään kasubilainen, vaan ns. slovintsilainen m u r r e .
Tavallisesti nämäkin vanhukset toisena kielenään k ä y t tivät alasaksaa eli »plattia» — heidän ääntämisensä
mukaan se kuului » p l o t t » . » S l o v i n s k a sprouka idze
p r e c z » , totesi h y v ä kielimestarini, vanha Butke, j o k a j o
oli kahdeksannella k y m m e n e l l ä ikävuodellaan, h y v i n
likainen ja viinaan m e n e v ä . Hänestä ei lähtenyt yhtään
sanaa, j o l l e i hän saanut viinaa. V a i m o n i täytyi pitää
huolta tästä asiasta. Se mitä miehen vähintään tuli
saada, oli alasaksan kielellä » f e r d e l » ja hän h y m y i l i herttaisesti, kun se hänelle tuotiin. Tytär ei ensinkään pitänyt käynneistämme ja tullessamme hän heti sanoi: » D e
fader is net to huus» (isä ei ole k o t o n a ) , mutta ääneni
kuultuaan isä tuli esiin jostakin solasta ja seurasi m i e lellään kapakkaan. Ja kun » f e r d e l » oli hänen edessään
alkoi juttu luistaa. Hän oli ollut sotamiehenä, kun 1846
Posenin puolalaisia oli k ä y t y kurittamassa ja hän oli silloin puhunut » h o c h ' w i e ein Offizier». Erotessamme
painoi B u t k e ritarillisesti huulensa vaimoni kädelle ja
lausui hänelle hampaattomalla suullaan kauniita sanoja.
P a r e m m a n saaliin kuin Gardenista saimme K l u c k e n nimisestä kylästä L e b a - j ä r v e n rannalta. A s u i m m e siellä
erään kansakoulunopettajan rakennuksen ullakolla ja
v u o t e e m m e muodostivat kaislat ja heinät. K a i k e n yötä
vilkutti meille majakan tuli. Nämä slovintsit, j o i d e n
vuoksi nyt o l i m m e liikkeellä, olivat noidan maineessa
ja jo k y y t i m i e h e m m e oli sadatellut heitä, kun h e v o n e n
tulomatkallamme silloin tällöin teki tenän eikä m e n n y t
eteenpäin. A j o m i e h e m m e vakuutti, että slovitsit olivat
sen » v e r h e x t » . Täällä tapasimme kyllä useampiakin
slovitsia puhuvia henkilöitä. K a i k k i olivat viinaan
meneviä ja erinomaisen likaisia. Heidän naisensa j u o t tivat pikkupullosta sylilapsillekin viinaa ja kehuivat,
että j u o m i n e n k ä v i nätisti. Slovintsin katoavaa m u r retta oli täällä aikoinaan tutkinut ja siitä kirjoittanutkin
eräs Pontanus-niminen pappi ja j o k u toinenkin, j o k a
oli sepittänyt näistä ihmisistä pienen novellin. 1870409
l u v u l l a oli tunnettu panslavisti, venäläinen A. Hilferding, byIinojen julkaisija, jo täällä kerännyt pienen
sanaston, j o k a ilmestyessään herätti paljon huomiota.
Paluu Schmolziniin oli virkistävä kosketus kulttuurimaailman kanssa. V i i v y i m m e täällä kuukauden ja naut i m m e suuresti kävelyistä korkeilla hiekkasärkillä, joista
R e v e k o l oli kuuluisin ja todella näkemisen arvoinen.
N y t seurasi o l e s k e l u m m e varsinaisella kasubilaisalueella, Schmolzinista länteenpäin. Täältä oli jo j u l kaistu sanakirjakin, j o n k a oli toimittanut puolalainen
Stefan Ramult. A s e t u i m m e pieneen Putzigin — slaavilainen nimi »Putsk» — kaupunkiin vastapäätä Helan
kauaksi mereen ulottuvaa kapeaa niemimaata, »Helan
viikatetta», kuten paikkakuntalaiset sanoivat. Putzig oli
kalastajakaupunki ja siellä tuoksui y ö t päivät kalalta,
t a r k e m m i n sanoen kampelalta. A a m u l l a varhain herätessämme k u u l i m m e kuinka kaloja verkoista läiskyteltiin
astioihin.
Niitä
laskettiin
kaksikymmenittäin:
» k u o p a » — puolaksi » k o p a » — mitkä sanat kuuluivat
kauas rantoja pitkin, mutta erikoisesti meidän u l l a k k o i k k u n a a m m e , minkä läpi m y ö s kalanhaju oli kiinteästi
s y ö p y n y t vaatteisiimme.
Sievässä kuusikossa rannalla nähtiin maaneuvoksen,
Landratin kaksikerroksinen virkatalo, j o n n e tyhmää
kyllä, e m m e olleet tehneet kunniakäyntiä, vaikka o l i m m e
saaneet kuulla, että meitä oli odotettukin, ja vaikka
siitä olisi voinut olla meille etua — samalla kuitenkin
olisi seurustelu tässä talossa voinut aikaansaada e p ä luuloa slaavilaisen väestön puolelta. Luterilaiseen p a p piin kyllä o l i m m e tutustuneet. Hän katseli vallan karsaasti slaavilaista ympäristöään.
Hela, tuo kauas mereen pistävä kapea niemimaa h o u kutteli meitä lakkaamatta puoleensa.
Eräänä iltana
astuimme sitten leveään kalastajaveneeseen, j o k a vei
meidät niemelle. Ranta oli kuitenkin niin laito, että
pääsimme maihin ainoastaan kalastajien kantamina.
T u l i m m e outoon, reippaaseen, ettei sanoisi railakkaaseen
krouviin, missä tanssia retkutettiin suuren hanurin s o i dessa. P u o l i y ö n aikaan tämä loppui ja nyt k u u l i m m e
vaatimattomaan h u o n e e s e e m m e k o k o y ö n laineiden loiskinaa kummaltakin puolen Itämerta. Ei taida millään
410
kielellä kuvata sitä ihanuutta, minkä nämä vastakkaisilta puolilta toisiaan ikävöivät aallot aikaansaivat t o i sensa kohdatessaan. Niemimaan kapeimmalla kohdalla
ne huuhtoutuivat yli kannaksen.
Niemellä sijaitsi Heisternetz (Jastarnia)-niminen kylä,
j o n k a murretta eräs saksalais-vendiläinen oli hiljakkoin
k ä y n y t tutkimassa. Täällä pienessä saksalaisessa p a p p i lassa otettiin meidät herttaisesti vastaan. Danzig oli nyt
tullut uutena houkutuksena silmienne eteen ja se oli
niin k o v i n likellä. Me pääsimme sinne pienessä h ö y r y purressa ja muutamien alkeellisissa oloissa vietettyjen
kuukausien jälkeen kaunis vanha Danzig lahjoitti meille
l u m o a v a n elämyksen. M y ö h ä i n e n kesäilta täällä oli kuin
sielun lääke.
K e l l o p e l i t kirkontorneissa soittelivat.
Maariankirkon mahtavuus vangitsi katsojan paikalleen.
Eräänlaista pahaa ennustavaa kireyttä saattoi kuitenkin
jo havaita täällä kahden toisiaan kohtaavan eri kansallisuuden ja kahden eri u s k o n n o n m u o d o n välillä, jotka
salaa vihasivat toisiaan. Olisimmeko silloin saattaneet
aavistaa, että tästä kaupungista lähtisi kekäle, j o k a
sytyttäisi maailman hirmuisimman sodan, sodan, j o k a
tuskin koskaan loppuu! Danzigista käväisimme Z o p p o tin kauniissa kylpypaikassa ja Olivan luostarissa, j o k a
Suomenkin historiassa on tunnettu siellä Ruotsin, P u o lan, keisarin ja Brandenburgin kanssa tekemästä rauhasta. Valitettavasti en saanut tavata saksalaista t o h tori Friedrich Lorentzia, j o k a minun jälkeeni oli p e r u s teellisesti tutkinut slovintsilaisia ja kasubilaisia m u r teita. Hän oli ollut kotiopettajana eräällä L ä n s i - P r e u s sin maatilalla, mutta sitten joutunut valitettavan onnett o m u u d e n uhriksi. T ä m ä nuori mies, j o k a lähteneenä k ö y hästä mecklenburgilaisesta kodista oli suurella m e n e s tyksellä harjoittanut opintoja Leipzigissä, nautti M e c k lenburgin suuriruhtinaan erikoista suosiota ja sai hänen
varoistaan j o k a kuukausi nostaa määrätyn summan.
Suuriruhtinas nimittäin katsoi itseään v a n h o j e n slaavilaisten hallitsijoiden jälkeläiseksi ja halusi siinä o m i n a i suudessa suosia tieteellistä tutkimusta näillä vanhoilla
slaavilaisilla maanäärillä. Lorentz, j o k a oli lahjakas ja
tarkka tutkija, oli samalla m y ö s k i n elämäntaiteilija.
Hänen seikkailuretkensä olivat ulottuneet M o n a c o o n ja
411
siellä hän oli päättänyt yhdellä iskulla voittaa r i k k a u den. Iloisessa hutikassa ollen hän veti suurherttuan
shekkiin y h d e n nollan lisää ja tämä huomattiin pankissa
heti. N y t joutui miesraukka kuritushuoneeseen, mutta
siihenkään ei pysähtynyt ankara saksalainen oikeus:
mikään tieteellinen laitos tai yksityinen kustantaja ei
ottanut julkaistakseen hänen tutkimuksiaan.
Lorentz
kääntyi silloin Pietarin tiedeakatemian puoleen j a ,
onneksi, sai sen painattamaan hänen erinomaisen s l o vintsin-kielioppinsa ja sanakirjansa. M y ö h e m m i n , k u n
Puola tuli itsenäiseksi, Puolan tieteelliset laitokset riensivät hänen avukseen.
S y y s oli jo ennättänyt niin pitkälle, että lukukausi
Leipzigissä oli pian alkava. S a i m m e kaksi pientä h u o netta siististä käsityöläiskodista Mendelssohnstrassella
ja kiirehdin ensi työkseni Stephanstrasse 10:een esittäytyäkseni Leskienille. Tietäen, että hänellä oli saksalaisen salaneuvoksen k o r k e a arvonimi, käytin sitä häntä
puhutellessani. Leskienin ensi sanat olivat: jättäkää
pois tämä titteli. Esitin hänelle sitten Thomsenin ja
Vernerin terveiset ja hän vastasi niihin tanskankielellä.
Hänhän oli syntynyt luotsin poikana Kielissä, Tanskan
alamaisena ja k ä y n y t tanskalaisen koulun — sama H o l steinhan on lahjaittanut Saksalle niin monta etevää t i e demiestä, sieltä oli T h e o d o r M o m m s e n , sieltä loistava
klassillisen maailman tuntija v o n W i l a m o w i t z - M o e l l e n dorff. Holsteinin joutuessa Preussin haltuun ei Leskien
ollut vielä suorittanut asevelvollisuutta eikä hän P r e u s sissakaan joutunut sotapalvelukseen. Aikaiseen hän tuli
dosentiksi ja ylimääräiseksi professoriksi Jenan y l i opistoon, A u g u s t Schleicherin ollessa siellä vertailevan
kielitieteen professorina. Täällä hän eli m y ö s P o h j o i s Saksan valtioiden ja Baijerin välisen l y h y e n sodan, j o t a
hän kertoi Schleicherin vavisten pelänneen. Jenasta
Leskien siirtyi Leipzigiin, muistaakseni silloin niin k u u luisan germanistin Z a r n c k e n vaikutuksesta. Ranskalaissaksalaisen sodan ajan Leskien oli Leipzigissä.
Hänen kielitieteelliset harrastuksensa olivat tähän
aikaan h y v i n laajat, kuuluipa niihin m y ö s mielenkiinto
suomalais-ugrilaisia kieliä kohtaan. Leipzigin lähetyskoulussa opiskeli tällöin nuori lahjakas Mikael W e s k e .
412
Z a r n c k e mieltyi tähän nuoreen mieheen, ja hän sai
Z a r n c k e n vaikutuksesta paikan Mensa Academicasta,
s.o. ilmaiset ateriat. Z a r n c k e n vaikutuksesta hän niinikään rupesi harrastamaan kielitieteellisiä opintoja. K u n
sitten sodan jälkeistä voittoa vietettiin Leipzigissä s u u rella ratsastuskulkueella, otti W e s k e k i n ratsastajana osaa
voittokulkueeseen. Leskien tuli Leipzigin yliopiston y l i määräiseksi professoriksi, mutta 1870-luvulla ei näille
maksettu mitään palkkaa. Leskienin täytyi hankkia
ansiotyöllä toimeentulonsa. Hän oli m e n n y t naimisiin
taidehistorioitsija Judeichin tyttären kanssa, j o n k a äiti
o l i syntyisin Brockhaus. Tätä tietä joutui Leskien t y ö h ö n
Brockhausin tietosanakirjaan, Konversationslexikoniin,
ja järjesti toimittamisen kokonaan uusien periaatteiden
mukaan. Brockhausin perheessä ei Suomi ollut tuntem a t o n maa. Y k s i perheen jäsenistä, Herman, oli tunnettu sanskritisti ja hänen perheessään oli seurustellut
nuori suomalainen orientalisti ja harras suomenmielinen
Herman K e l l g r e n , j o k a sitten kotimaassa pian p r o f e s s o riksi tultuaan kuoli. Yhdistävänä siteenä m o l e m p i e n
Hermanien, saksalaisen ja suomalaisen välillä, oli ollut
silloin suurta ihmettelyä ja ihailua synnyttänyt K a l e vala, j o k a juuri oli ilmestynyt. V a n h a neiti B r o c k h a u s
tiesi vielä kertoa minulle, että hänen isänsä Herman
Brockhaus oli k ä y n y t Suomessa ystäväänsä Kellgreniä
tervehtimässä ja hänen pikkutyttönsä oli päässyt m u kaan. A i n o a muisto Helsingistä, minkä tämä vanha neiti
oli säilyttänyt, oli »eine h o h e T r e p p e mit einer K i r c h e
drauf.» Siis: korkeat portaat, j o i d e n päässä oli k i r k k o .
R o u v a Elisabeth Leskien oli herttainen, h y v ä s y d ä m i n e n ,
vaatimaton ja ahkera ihminen, samaa h y v ä ä lajia kuin
kaikki tämän kuuluisan kustannusliikkeen jäsenet.
Leskien piti tällä lukukaudella luentoja dalmatialaisesta kirjallisuudesta ja harjoituksissa luettiin muinaiskroatialais-dalmatialaista lyriikkaa, j o t a professori selitti
yksinkertaisen kauniisti.
Dalmatia, j o n k a hän tunsi
perinpohjin, oli hänen erityisen ihastuksensa k o h d e . Sen
vaikutti yhtä paljon tämän ihmeellisen rannikkomaan
ihana luonto kuin m y ö s Dalmatian ikivanhat suhteet
antiikkiseen maailmaan ja Venetsiaan. Pian oli m y ö s
v a i m o n i kuin perheen jäsenenä liitetty taloon. Hän
413
ystävystyi erikoisesti runoilevaan Ilseen. Joskus, kun
oli m y ö h ä ä n istuttu Leskienin kirjastohuoneessa, kuulin
hänen helistävän avaimia taskussaan ja kutsuvan p a l velijaa. Pöytään tuli pullo sampanjaa. Leskienillä oli
h y v ä tuttava Jenan yliopiston ajoilta, suuri sanskritisti,
salaneuvos Otto v o n Böhtlingk ja kerran viikossa k ä y tiin aina hänen luonaan. Sinne mentiin venäläiseen
tapaan m y ö h ä ä n ja istuttiin m y ö s y ö h ö n asti. K e s t i t y k senä oli elsassilainen punaviini ja vaimolleni tuotiin
teetä.
Kerran Böhtlingkin kirjastohuoneessa käytiin
suuren sanskrit-sanakirjan ohitse — se vei h y l l y l l ä
h y v ä n tilansa — ja silloin pysähtyi vaimoni sen eteen,
sillä hän tunsi vain sen hiukan lyhennetyn laitoksen,
j o k a meillä on kotona minun hyllylläni ja j o k a sen suuresta koosta huolimatta tunnetaan »pienen pietarilaisen
sanskrit-sanakirjan» nimellä. V a i m o n i ilmaisi ilonsa
siitä, että tekijän omassa kirjastossa sai nähdä tämän
suuren sanakirjan, j o k a oli meilläkin. » A c h » , sanoi vanha
oppinut leikillisesti, » S i e meinen das T a s c h e n w ö r t e r b u c h » , — te tarkoitatte taskusanakirjaa. Syntyi yleinen
hilpeys.
Kuuluisa sanskritisti oli hollantilaista alkuperää. Isä
oli ollut kauppiaana Pietarissa. Poika lähti varhain
opintoretkelle vertailevan kielitieteen isän Franz B o p p i n
luo ja mielenkiintoisella tavalla B ö h t l i n g k kuvaili senaikaisia Berliinin oloja, joissa ihminen oli alituisen p o l i i sin-valvonnan alaisena. Böhtlingkin laaja kielten h a l linta oli ulottunut m y ö s k i n turkkilaisten kielten alalle,
missä yhteydessä hän oli selvittänyt merkillisen jakuutin
kielen äänteellisen kehityksen. B ö h t l i n g k oli ollut P i e tarin tiedeakatemian jäsen ja ainakin y h d e n kesän o l e s kellut Suomessa, P o r v o o n saaristossa. M a a n m i e h e m m e
A n d e r s Johan S j ö g r e n oli akatemian talossa asunut
samoissa portaissa Böhtlingkin kanssa ja m o l e m m a t
oppineet olivat ystävystyneet. Pietarissa Böhtlingk oli
tavannut Mathias Aleksanteri Castrenin ja G e o r g August
Wallinin. Mutta ei siinä vielä kylliksi: opintoaikanaan
Saksassa hän oli Bonnissa, j o n k a uuteen yliopistoon oli
astronomian professoriksi tullut Turun entinen p r o f e s sori Argelander, tämän luona tavannut silloin Bonnissa
käyneen Juhana W i l h e l m Snellmanin. Argelanderista
414
Böhtlingkillä riitti paljon tarinoita. A r g e l a n d e r i n isä
omisti Memelissä kaupungin hienoimman talon ja siellä
asui Napoleonia paossa ollessaan Preussin kuningasperhe, siis m y ö s k i n tuo suloisuudestaan kuulu K ö n i g i n
Louise. Poikanen A r g e l a n d e r leikki yhdessä kuninkaallisten pikkuprinssien kanssa ja välistä tapettiinkin.
Y s t ä v y y s lasten kesken p y s y i uskollisena ja kaikki sinuttelivat toisiaan. Niin teki Venäjän keisari Nikolai I:n
puolisoksi tullut prinsessakin, ottaen avosylin vastaan
entisen leikkitoverinsa, kun tämä S u o m e n ja B o n n i n
väliä k u l k e v a professori kerran tuli keisarinnaa t e r v e h timään. A r g e l a n d e r ei koskaan suostunut käyttämään
kravattia ja kun hän tällaisessa asussa p y r k i keisarinnan puheille, niin syntyi tietysti h o v i n palvelevien h e n kien puolelta aika meteli. Juuri tämän keisarinna sattui
kuulemaan ja kiiruhti lapsuudenystävänsä avuksi, saattaen palveluskunnan suuren hämmästyksen valtaan.
Muuten eivät Böthlingkin muistot Pietarista olleet
yksinomaan venäläisystävälliset. Siellähän oli vastapainoksi Böhtlingkin suurelle sanakirjalle alettu toimittaa
sanskrit-venäläistä sanakirjaa, j o k a kuitenkin päättyi
puolitiehen, silloin kun Böhtlingkin sanakirja o l o j e n
pakosta pysähtyi vain joksikin aikaa. Akatemiassa v a l litsi yltiövenäläinen mieliala saksalaisia jäseniä vastaan.
Sentähden Böhtlingkin, kreivi U v a r o v i n tultua kansanvalistusministeriksi ja akatemian presidentiksi, jätti
akatemian, saaden elinkautisen eläkkeen ja venäläisen
aatelisarvon, sekä siirtyi Saksaan, jossa hänellä oli tutkijatoverinaan Tiibingenin professori Roth. Asuessaan
Jenassa ja sitten muuttaessaan Leipzigiin B ö h t l i n g k oli
jo vanha mies, vanha voltaire'iani. Hänellä oli veli, taidehistorioitsija, ja erikoisen rakas sisar, j o k a tuli 100
v u o d e n vanhaksi. Tätä Badenin vanhinta asukasta kävi
tuona syntymäpäivänä tervehtimässä ja onnittelemassa
itse Badenin suurherttua. Muuten tämä terävä ja suuri
oppinut Otto v o n B ö h t l i n g k oli muista sanskritintutkijoista puhuessaan sangen m y r k y l l i n e n tuomioissaan.
Tutustuimme suureen germanistiin ja f o n e e t i k k o o n
Eduard Sieversiin, j o k a oli loistava seuramies ja i n n o s tuksissaan usein tempasi seurapiirinsäkin foneettisiin
harrastuksiinsa. T a l o o n kuului k o m e a irlantilaissyntyi415
n e n r o u v a ja kaunis tytär Nora, j o k a oli kihloissa h y v i n
kuuluisan oopperalaulajan kanssa, m i k ä asianhaara v a i kutti, että hauskoihin ja henkeviin yhdessäoloihin saattoi liittyä m y ö s k i n h y v i ä laulunumeroita. Pian o l i m m e ,
v a i m o n i ja minä, perhetuttavia Sieversien kodissa.
Näihin aikoihin oli eräs baierilainen musiikinopettaja
Rutz esittänyt teorian, miten eri ihmisten p u h e t y y p p i
perustuu heidän erityiseen synnynnäiseen lihas-asentoonsa, ja Sievers päätteli tämän nojalla, että m y ö s k i n
kirjailijan ilmaisujen täytyy osoittaa, miten hän on l a u sunut sanansa ja mihin tempperamenttikategoriaan hän
kuuluu. Siinä oli siis ihmisen ajatuksen ilmaisu p e r u s teltu jotenkin samanlaisiin synnynnäisiin ruumiin t y y p peihin kuin vähän m y ö h e m m i n tunnetuissa K r e t s c h m e rin konstitutioni- eli ruumiinrakennetyypeissä, ja hän
luuli tuntevansa tämän t y y p i n lihas-asenteesta asianomaisen henkilön, j o k o kauan sitten kuolleen kirjailijan
tai vielä elävän runoilijan tai puhujan ääntämis- ja l a u sumistempperamentin. Niin siinä seurustellessa vieraat
sitten vuorollaan pantiin lukemaan ja lausumaan. M e i dänkin piti esittää suomalaisia runoilijoita ja oppinut
professori teki lausutun pohjalla johtopäätöksiään. On
h y v i n todennäköistä, että tämä teoria, varsinkin niin
nerokkaan tutkijan käsissä kuin Eduard Sievers, v o i
viedä positiivisiinkin tuloksiin. Mahdollista m y ö s k i n on,
että hän intohimoisessa tempperamentissaan v o i iskeä
harhaan. Mieltäkiinnittävät olivat j o k a tapauksessa seurusteluillat Eduard Sieversin kodissa. Sekä opettajana
että keskustelijana hän oli yhtä viehättävä kuin herättävä. Ensimmäisenä L e i p z i g - s y k s y n ä m m e ei Sievers
ollut aivan terve ja kun hän tuli meitä tervehtimään
sanoi hän heti, ettei v o i olla kauan. K u n v a i m o n i k u i tenkin p y y s i häntä jäämään ja keitti meille kaakaota,
j ä i hän mielellään, heitti pois turkkinsa ja v i i p y i pitkään, koska oli paljon puhumista. L ä h d i m m e sitten
yhdessä k ä v e l y l l e laajaan Rosenthal-puistoon. M o n e n
m u u n nuoren tiedemiehen tapaan tulin lausuneeksi, että
olisi hauskaa tietää, mitä h y ö t y ä ihmiskunnalla on m e i dän tutkimuksistamme. Siihen Sievers leikillisen i r o o nisesti vastasi: » M i n u l l e asia on selvä, elätän sillä p e r heeni.» Joka tämän paradoksaalisen lausunnon olisi
416
ottanut täydestä, olisi Sieversistä saanut aivan väärän
kuvan. Hän oli täysi idealisti, mutta ehkä samalla j o n kin verran fanaatikko. P a r i k y m m e n t ä vuotta m y ö h e m min hän Munchenissä tapasi yhteisen y s t ä v ä m m e Bernekerin ja kuultuaan minun o l e v a n Munchenissä, heti
k y s y i : » U s k o o k o M i k k o l a minun teoriaani?» » A i n a k i n
osaksi», oli Berneker vastannut. Silloin huomautti S i e vers: » M a n muss sie entv/eder ganz oder gar nicht annehmen.» Metriikan, erityisesti muinaisgermaanisten
runomittojen selittäjänä Sievers oli mestari.
Nuorista kielentutkijoista herätti enimmin toivoa H e r m a n n Hirt, tanakka, vilkasälyinen, hyväntuulinen herra,
j o t a hänen rouvansa kutsui h y v ä i l y n i m e l l ä » D i c k r l » ja
j o k a mielessään todennäköisesti nyt valmisteli m y ö h e m min ilmestynyttä h y v i n omintakeista Kreikan kielioppiaan. Sitä varten hän yhtämittaa lueskeli Kreikan
auktoreja. Tutkiessaan Demosthenestä hän oli tullut
vakuuttuneeksi siitä, että demokratia on kaiken pahan
alku. Hermann Hirt se minutkin sai lupaamaan Carl
Winterin Universität-Buchhandlungenin kielitieteellistä
sarjaa varten Urslavische Grammatikin tekemisen. L u e n nonpitäjänä Hirt oli melkein mahdoton, sillä hän saattoi
mennä kuulijoidensa eteen aivan valmistumatta. T ä m ä
aiheutti, että Erich Berneker, josta heti tulee puhe, piirsi
taululle hänen kuvansa ja kirjoitti sen alle: Das Bild
stellt dar den D o k t o r Hirt, der seine Schiller maltretiert.
M y ö h e m m i n m o n e t Hirtin uhkarohkeat teoriat k u i tenkin osoittautuivat nerokkaiksi päähänpistoiksi, joista
kielentutkimus h y ö t y i .
Ja sitten nuori Erich Berneker! Hän oli k ö n i g s b e r g i läisen pankkimiehen poika ja henkilönä erittäin s y m paattinen. T u l i m m e pian läheisiksi ystäviksi. M y ö s L e s kien oli häneen mieltynyt. M y ö h e m m i n hänestä tuli
Pragin saksalaisen yliopiston ja sitten Berliinin ja M ü n chenin yliopiston professori. Hänen onnettomuutensa
alkoi ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Litteiden
jalkapohjiensa tähden hänet vapautettiin sotapalveluksesta, mutta kaavamainen ja säälimätön byrokratia m e r kitsi hänet merenrannalta kotoisin olevana sotalaivastoon. Ja niin hänen täytyi lähteä panssarilaivalle, missä
hän sotapalvelusta tuntemattomana kärsi tavattomasti.
27 — Talvio, Kootut teokset X I I I
417
Eräs k o r k e a m p i älykäs upseeri huomasi, että oli liikaa
tuhlausta pitää tällaista harjoittamatonta sotilasta m a t ruusina ja toimitti hänet kansliapalvelukseen Berliiniin.
Täältä hänet Kuurinmaan valtauksen jälkeen lähetettiin
kielitaitoisena Libauhun, ja sattuipa vielä niin, että eräs
suomalainen jääkäri joutui hänen huonetoverikseen.
Isänmaalliseen sotalainaan hän pani melkoisen isältään
perityn omaisuutensa. Sodan onneton l o p p u ja o m a i suutensa menetys järkyttivät hänen hermojaan niin, että
hänen täytyi joksikin ajaksi asettua hermosairaalaan,
kuuluisan Kraepelinin hoitoon. 1920 tapasin hänet M ü n chenissä, mutta silloin oli hänen terveytensä niin h e i kentynyt, ettei hän enää voinut jatkaa suurenmoisesti
aloittamaansa slaavilaisten kielten etymologista sanakirjaa. Pari vuotta ennen uuden maailmansodan alkamista hän kuoli hirveisiin kärsimyksiin.
Muita sen ajan leipzigiläisiä slavisteja oli vielä y l i määräinen professori S c h o l l w i n , vilkkaan hampurilaisen
liikemiehen poika, tarkka ja h y v ä tutkija, suuri o r i g i naali ja leveäkätinen isäntä, kun hän joskus kutsui y s t ä vänsä — niihin kuului erikoisesti herttainen ja hieno
ruotsalainen Elis Wadstein — k o m e i l l e päivällisille
Eckerleinin kellariin.
Niin, ja olihan heitä vielä m o n t a muuta. Mutta palaan
taas päähenkilööni A u g u s t Leskieniin. Hän veti minua
y h ä e n e m m ä n puoleensa, tullen m y ö s itse y h ä luottavaisemmaksi, niin että uskoi minulle huoliaankin. Välistä
hän kertoi Jenan-muistojaan, kerrankin Schleicheristä,
miten tämä nerokas kielentutkija ja hieno klassillisen
kirjallisuuden tuntija oli silloisen ajan virtauksen m u kaan viehättynyt darvinismiin ja kehitysoppiin.
Ja
miten hän itsekin oli joutunut mukaan ns. uusgrammaattisen suunnan perustamiseen, j o k a näki k i e l e n m u u t o k sissa ankaraa lainalaisuutta. Äännelait tulivat silloin
käytäntöön ja k o k o tämä prinsiippioppi perustui H e r bartin psykologiaan. Sainpa kuulla m y ö s k i n entisyyden
muistoja. Seurassa kerran Leskien oli tavannut erään
kaihomielisen, ujon miehen, j o n k a kanssa hän läksi k e s kustelemaan. Mies oli tästä hyvillään ja osoittautuikin,
että hän oli suuren Goethen pojanpoika. Niinikään L e s kien oli tavannut vanhan ylimysnaisen, j o k a kertoi
418
muistelmiaan Weimarin suurherttuan, Goethen ystävän
Carl Augustin pojan hovista. K u n tälle suurherttualle
j o k u kerran oli muistuttanut Carl Augustin suuria aikoja,
niin suurherttua oli virkkanut: » I c h hatte nur den
Gestank d a v o n » — tunsin vain sen löyhkän. B r o c k h a u sin perheessä Leskien niinikään oli kuullut kerrottavan
eräästä sukulaisesta » o n k e l Richardista» s.o. Richard
Wagnerista. Eräästä m y ö h e m m ä s t ä suurmiehestä L e s kienillä oli persoonallinen k o k e m u s : Friedrich Nietzschestä, j o n k a h y v ä n ystävän, entisen Leipzigin p r o f e s sorin Ervin R o h d e n hän tunsi ennestään — sama R o h d e
on kirjoittanut erinomaisen teoksen kreikkalaisesta
romaanista. Tällä R o h d e l l a oli ollut paha tapa tullessaan luennolle läiskäyttää a l a - o v i yliopiston vanhassa
rakennuksessa kiinni sellaisella räminällä, että k o k o
rakennus tutisi. Tätä ei kukaan hänen kuulijoistaan m i l loinkaan unohtanut. Parantaakseen unettomuuttaan L e s kien kerran talvella läksi erääseen virkistyslaitokseen ja
joutui siellä asumaan seinäkkäin Nietzschen kanssa. He
tapasivat j o k a päivä ja keskustelivatkin paljon. Ja niin
vähän kuin Leskien pitikin Nietschen filosofiasta ja paradokseista, niin hän itse Nietzschestä lausui, että tämä oli
maailman hyväntahtoisin ja hyväsydämisin olento. S e n sijaan Leskienillä Nietzschen sisaresta r o u v a Forsterista,
j o k a niinikään ansaitsi h y v ä t summat muistoillaan v e l jestään, oli j o t e n k i n h u o n o käsitys. Suhteensa Saksan
valtiollisiin ja kansallisiin k y s y m y k s i i n Leskien u s e a m man kerran toi julki. Hän piti Bismarckin suurtekona
Saksan pikkuvaltioiden yhteenliittämisen Saksan valtakunnaksi. Mutta Bismarekia valtiopäiväpuhujana hän ei
voinut ihailla. Bismarckilla oli ääni, j o k a kuulosti siltä
kuin se olisi tullut haljenneesta padasta. Kansallisilta
mielipiteiltään Leskien oli »altdeutsch», vanhasaksalainen. Hän tahtoi, että Itävallan saksalaisia, vaikka ne
asuivatkin eri monarkioissa, kuitenkin yhdistäisi Saksan
kansalaisiin yhteinen kansallistunto ja m y ö s samanlaiset laitokset. Sitävastoin hän ankarasti moitti niitä Itävallan kansalaisia, j o t k a eivät kunnollisesti oppineet
heitä y m p ä r ö i v i e n slaavilaisten kieliä. Yltiökansallisuus
— ilmenipä se missä hyvänsä — ei ollut hänen suosiossaan. Meidän suomalaisten asian hän ymmärsi täydelli419
sesti, jotavastoin ei esimerkiksi B r u g m a n n sitä oikein
ymmärtänyt. K u n alituisesti palasimme kielitieteeseen,
hän huomautti, ettei mielellään harjoita e t y m o l o g i o j a ,
sillä hänen mielestään h y v i ä ja luonnollisia e t y m o l o g i o j a
keksitään varsin vähän. Ystävä B r u g m a n n sensijaan
usein esitti hänelle omia e t y m o l o g i o j a a n ja Leskien o m i naisellaan suorasukaisuudella sanoi monesti heti, että
siihen tai siihen selitykseen hän ei usko. B r u g m a n n oli
herkästi loukkaantuvainen ja välistä tämän takia niin
pahoillaan, ettei ensi kertaa Leskienin tavatessaan l a u sunut hänelle sanaakaan. Pian hän taas kuitenkin leppyi
ja oli entinen hauska ystävä. Kerran kun meitä oli p a l j o n vieraita kutsuttuna Brugmannille, siellä tanssittiinkin. B r u g m a n n itse — niin kuivakiskoinen kuin hän
saattoi joskus ollakin — esiintyi n y t parhaimmalla tuulellaan ja tanssitti huimasti kaikki läsnä olevat naiset,
vanhimmasta nuorimpaan asti. V a i m o n i tuli jossakin
keskusteluyhteydessä kertoneeksi ottaneensa, meidän
k ä y d e s s ä m m e Roomassa, eräästä kiviröykkiöstä V a t i kaanissa, missä korjattiin käytävän lattiaa, pienen kiven
viedäkseen sen muistoksi kotiin. Brugmannin mielestä
ei sellaista olisi ollut lupa tehdä. » W a s w a r das denn
n u n ? » sanoi v a i m o n i ajattelemattomasta
»Das w a r
Diebstahl», sanoi illan isäntä, nyökyttäen päätään.
B r u g m a n n laittoi niin, että toiseksi vertailevan kielitieteen professoriksi Leipzigiin kutsuttiin W i l h e l m Streitberg, j o k a siihen asti oli ollut Munsterin pienen katolisen
yliopiston professorina. Sitten he yhdessä toimittivat
aikakauskirjaa Indogermanische Forschungen. Streitbergistä, j o k a oli etevä ja perusteellinen tutkija, tuli
m y ö h e m m i n Leskienin v ä v y :
Tähän aikaan alkoi Saksassa levitä kristinuskon-vastainen mieliala, j o k a yhdessä realistis-naturalistisen k i r jallisuuden ja Nietzschen paradoksifilosofian kanssa
ilmeni m y ö s k i n juutalaisvastaisen puhtaan rodun oppina.
Sen alku oli lähtöisin Ranskasta, missä kreivi Gobineau
jo oli tartuttanut sen m y ö s k i n Richard Wagneriin. S a k saan muuttanut Stewart Houston Chamberlain saarnasi
sitä teoksessaan » D i e Grundlagen des 19. Jahrhunderts».
M y ö s k i n julkaisi A r t u r D r e w s kirjan, j o k a miltei väitti,
ettei Kristusta ollut koskaan ollut olemassakaan — hän
420
oli vain henkisten suuntien tuote. Meillä Suomessa
ilmeni tämä sama virtaus selvästi suurlakon aikana.
Omasta puolestani kuulin sen ikäänkuin kiteytymänä sen
työläisnaisen suusta, j o k a kokouksesta tultuaan iloissaan
sanoi: kuinka on lysti olla, kun ei o l e Jumalaa eikä p e r kelettä. Minussa jo heti silloin heräsi levottomuus ja
tuntui melkein siltä, että tämän mielialan t ä y t y y johtaa
maailmanpaloon. Leskieniä, j o k a oli lämmin kristitty,
tämä syvästi huolestutti. Iskusana »historiallinen K r i s tus» kuultiin n y t jo teologienkin suusta, yksinpä t e o l o gian professori Heinrici, j o k a seurusteli Leskienillä,
käytti sitä. Leskien sanoi ohimennen: »Heinrici mit sein e m historischen Christus!» ja lisäsi: » i c h habe den alten
lieber».
Erityisen miellyttävät olivat muutamien Leipzigin
professorien yhteiset sunnuntaikävelyt ja antoisa oli
sekin »Professorentag», j o l l o i n Leipzigin, Hallen ja Jenan
professorit kohtasivat toisensa jossakin pienessä k a u niissa maaseutukaupungissa. Kösenin professoripäivänä
tutustuin tuohon merkilliseen historioitsijaan professori
Edvard Meyeriin, j o k a on kirjoittanut yhä vielä v o i t t a mattoman »Geschichte der alten W e l t » sekä Hallen y l i opiston vertailevan kielitieteen professoriin B. D e l b r ü c kiin. Muistan D e l b r ü c k i n kertoneen, että hän Luganossa
oli tavannut venäläisiä radikaaleja ja heille huomauttanut Venäjällä vallitsevan sen puutteen, ettei siellä o l e
voimakasta keskisäätyä. Siihen oli hän saanut vastauksen: » A c h , der verfluchte Mittelstand!»
Leskienin tapaaminen tuli minulle tarpeeksi. K o e t i n
j o k a kesä päästä kosketuksiin hänen kanssaan. Kesällä
1914 olin matkalla Pragista Dresdeniin, missä r o u v a
Leskienin v a n h e m p i e n kesähuvila tavallisesti valmisti
heille virkistyspaikan, kun junassa levisi tieto arkkiherttua Ferdinandin murhasta. Mykistyneet ihmiset vaistosivat, että sota tästä tulee olemaan välttämätön seuraus.
Leskien oli Sarajevon surmanlaukauksista masentunut
ja surullinen. Hän lausui: » M e i d ä n käy huonosti, m e i dät lyödään, meillä on h u o n o t liittolaiset: Itävalta ei
merkitse mitään, tsekkiläiset rykmentit pettävät Saksan,
eikä Italiaan o l e luottamista.» Tästä tuli viimeinen k e s kustelumme. Lähtiessäni sulki hän minut syliinsä. Näin
421
tämän suuren oppineen ja j a l o n ihmisen silloin v i i m e i sen kerran. Mieleeni j o h t u v a t tätä kirjoittaessani p a r haiden opettajieni kuvat: Otto D o n n e r (Helsingissä),
A d o l f Noreen (Uppsalassa), Marin D r i n o v ( H a r k o v a s s a ) ,
Filip Fortunatov ( M o s k o v a s s a ) j a A u g u s t Leskien ( L e i p zigissä).
Puhun nyt suhteestamme ranskalaisiin, j o i d e n k e s kuudessa slaavilaiset tutkimukset varsinkin v i i m e v u o s i k y m m e n i n ä ovat olleet varsin vilkkaat. Ensimmäinen
kosketuksemme ranskalaisen julkisuuden miehen kanssa
tapahtui meillä kotona Helsingissä, Bobrikoffin aikana.
Meillä vieraili silloin ranskalainen sanomalehtimies F e l i x
Mattieux, harvinaisen lahjakas ja muistinsa puolesta
ilmiömäinen mies. K u n esimerkiksi hänelle esitti täysin
vieraskielisen runon, runon, jota ei hän ollut koskaan
kuullut ja j o n k a kieltä ei hän ymmärtänyt, niin hän heti
luki sen takaisin ulkoa, tehden tuskin yhtään virhettä.
S a a t o i m m e olla varmat, että hänen muistinsa jaksoi säilyttää ne m o n e t keskustelut, j o t k a tapahtuivat k o d i s s a m m e ja joita hän ehkä saattoi käyttää hyväkseen k i r joittaessaan niitä myötämielisiä artikkeleja Suomesta,
j o t k a ilmestyivät Ranskan lehdissä. Hän haastatteli tietysti m y ö s k i n sitä Messarosch-nimistä venäläistä s a n o malehtimiestä, j o k a silloin oleskeli Suomessa, kirjoitellen meistä niitä ja näitä. F e l i x Mattieux, j o h o n o l i m m e
kiintyneet vilpittömänä ihmisenä ja todellisena S u o m e n
ystävänä, katosi sitten k o k o n a a n näköpiiristämme. K u u l i m m e m y ö h e m m i n , että hän oli tuntenut henkisen p a i nostuksen aivoissaan niin raskaaksi, että siitä päästäkseen itse haki tien rajan toiselle puolelle.
Seuraava ranskalainen y s t ä v ä m m e oli ranskankielen
professori Pariisin itämaalaisten kielten korkeakoulussa
ja sittemmin sen monivuotinen rehtori Paul B o y e r . H ä n kin oli paljon oleskellut Venäjällä, kuunnellut Fortunatovia ja saanut suuren tuntemuksen venäjänkielessä ja
kirjallisuudessa. T ä m ä havaittiin m y ö s k i n Ranskan h a l lituksessa ja Ranskan ulkoasiain j o h t o käytti häntä asiantuntijana, muunmuassa S u o m e n ja Venäjän suhteita
käsiteltäessä. T u l i m m e lopulta niin läheisiksi ystäviksi,
että sinuttelimmekin toisiamme, mikä Ranskassa on
422
h y v i n harvinaista. K e r r a n v i e t i m m e pari kaunista kesäv i i k k o a yhdessä Punkaharjulla. R o u v a B o y e r , j o k a oli
lääkäri, oli m u k a n a ja innostui suuresti sekä suomalaiseen saunaan että veneretkiimme. O l i m m e kuin yhtä
perhettä. Silloin kun eduskunta valmisteli julistusta
m a a m m e itsenäisyydestä, kävi keskustelumme B o y e r ' n
kanssa sähkösanomatietä, ja juuri B o y e r ' n suosituksesta
C l e m e n c e a u antoi hyväksymisensä itsenäisyysjulistuksellemme. Pariisissa k ä y d e s s ä m m e oli Boyer'itten koti
alati meille avoinna, samoinkuin m y ö s hänen k o m e a
virka-asuntonsa hänen johtamassaan itämaisten kielten
opistossa — lämmin ja kotoinen paikka. B o y e r kävi
useaan kertaan Suomessa ja viimeksi Kalevalan 100vuotisjuhlassa, j o l l o i n hän edusti Ranskan hallitusta.
K u n taas meidän oikeustaistelumme miehet kävivät
Ranskassa, saatoin osoittamalla heidät B o y e r ' n luokse
auttaa heitä pääsemään merkitsevien valtiollisten h e n kilöiden puheille. B o y e r ' n alkuunpanosta otettiin s u o menkieli vapaaehtoiseksi aineeksi hänen johtamaansa
instituuttiin.
Vielä yksi m a a h a m m e tutustunut ja kieltämme o p p i nut ranskalainen tutkija oli R o b e r t Gauthiot, j o k a
oltuaan j o n k i n aikaa kirjeenvaihdossa kanssani, y h t ä k kiä, kauniina kesäpäivänä ilmestyi l u o k s e m m e Y l ö j ä r velle. Gauthiot oli erittäin lahjakas kielentutkija, m m .
balttilaisten kielten ja varsinkin liettuan tuntija, j o p a
hän oli viimemainitusta kirjoittanut erään murteen esityksenkin. K ä v i m m e Tourqounissä häntä ja hänen r o u vaansa tervehtimässä. Gauthiot toimi silloin siellä o p e t tajana jossakin kimnaasissa. K o k o tämä pieni kaupunki
oli hiilenmusta, sillä hiiltä käsiteltiin j o k a paikassa. K e r rottiin tourqouiniläisten keuhkojenkin olevan aivan
mustia. R o u v a Gauthiot keitti ja paistoi iloisena ja terveenä ja hänen miehensä auttoi häntä. He olivat asettaneet päämääräkseen k y m m e n e n lapsen aikaansaannoksen isänmaahansa, mutta nyt he vasta juuri olivat m e n neet naimisiin. Suomessa oleskellessaan Gauthiot asettui heti y m m ä r t ä m ä ä n suomalaisten harrastuksia, istuutui usein meidän p e n k e i l l e m m e ja vaati siinä vaimoltani
tuntikausia suomenkielistä keskustelunopetusta.
Hän
nimitti itseään R o o p e Kotioksi, oli mukana Espoon H i s 423
tan suomalaisen kansakoulun vihkiäistilaisuudessa ja piti
siinä h y v ä n puheen suomenkielellä, komealla o l e m u k sellaan ja innostavalla arvovaltaisella esiintymisellään
aikaansaaden valtavan vaikutuksen. Sielläpäin muistetaan vielä lause, j o k a esiintyi tässä puheessa: » T ä m ä
k o u l u on vasta vielä pieni siemen, mutta siitä kasvaa
kerran suuri p y y . . . » Hän siis lausui sanan p u u ranskalaisesti ääntäen. R o o p e K o t i o m m e pursuvaa v o i m a a ja
elämänhalua lamasi ainoastaan vaikea nivelreumatismi.
Ensimmäisen maailmansodan aattona Gauthiot lähti saksalaisen oppineen Fuchsin kanssa tutkimaan ennen tuntemattomia iraanilaisia, sogdilaisia tekstejä ja näitä
muistomerkkejä ryhtyi Gauthiot selvittämään. Sogdin
kieli oli ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen s y n t y m i sen jälkeen ollut laajalle levinnyt afäärikieli K e s k i Aasiassa. Gauthiot julkaisi h y v ä n tutkimuksen tästä.
Mutta Ranskaa kovasti koetellut maailmansota ei armahtanut R o o p e Kotiotakaan. Hänen toimiessaan p a t a l j o o nan komentajana kranaatti pommituksen aikana p u h kaisi maanalaisen suojan ja Gauthiot sai a i v o v a m m a n ,
j o k a pimitti hänen elämänsä v i i m e kuukaudet.
Vertailevan kielitieteen keskuspylväänä Pariisissa saatettiin pitää professori A. M e i l l e f t ä , j o k a oli syntyisin
sveitsiläinen ja Ferd. de Saussuren oppilas. T ä m ä Saussure oli todellinen ihmelapsi. Jo poikana hän oli alkanut
tutkijauransa väitöskirjalla » L e système primitif des
v o y e l l e s » ja sittemmin tullut ylimääräiseksi p r o f e s s o riksi Pariisiin. Hänen oppilaansa Meillet'kin oli nerokas
tutkija, toiset asettivat hänet suuren sveitsiläissyntyisen
A. Wackernagelinkin edelle. Hän kirjoitti itse minulle
kerran: » L a mise des choses en ordre — c'est la m i e n ne.» Ja todella: hänen etevyytensä ei ilmennyt y k s i tyisten detaljien tarkassa erittelyssä, vaan ilmiöiden
asettelussa suuriin linjoihin. Meillet oli ihmeellisesti
perehtynyt armeeninkieleen ja muinaispersiaan, ja slaavilaisen kirkkokielen hän, asettamalla jokaisen sanan
kreikkalaisen alkutekstin sanoja vastaan, osasi v a k u u t tavalla tavalla selvittää. Uusien slaavilaisten kielten
käytännöllinen osaaminen sensijaan ei ollut hänen
asiansa ja sama oli balttilaisten kielten laita. Siksipä
hän kuolemaansa saakka itsepintaisesti piti kiinni t e o 424
riasta, j o n k a mukaan slaavilaiset ja balttilaiset kielet
eivät
ole
missään
sukulaisuussuhteessa
keskenään,
v a i k k a niin tarkka tutkija kuin J. Endzelin oli sen
vakuuttavasti esittänyt. Meillet oli ihmisenä herttainen
ja rakastettava ja kaikki Ranskan, tai ainakin Pariisin,
kielentutkijat katselivat häneen henkisenä johtajanaan.
Suurella arvovallallaan hän oli saanut Ranskan y l i o p i s toihin useampia slaavilaisia oppituoleja ja niihin suuria
eteviä tutkijoita, kuten A . Mazonin, Tesnièren y m . V a i m o n i ihmetteli Meillet'n pientä työhuonetta, j o k a oli niin
täynnä kirjoja — hyllyt, pöydät, tuolit, j o p a p e r m a n t o kin — että hän itse seisoaltaan kirjoitti pienen etagerin
kulmalla, minne hänen kyynärpäänsäkään ei mahtunut.
Ja se käsiala oli niin pientä ja terävää ja selvää —
oikeata latinalaista käsialaa! Meillet'n kautta tutustuin
suureen indologiin Sylvain Lévi'hin, j o n k a kotiinkin
meidät, v a i m o n i ja minut, kutsuttiin. Paul B o y e r ' n s e u rassa kävin Société Asiatiquae'n istunnossa, j o l l o i n
minulla oli tilaisuus keskustella miellyttävän ja etevän
Kiinan ja Itä-Aasian kielten tutkijan Chavannes'in
kanssa. B o y e r esitti minut m y ö s k i n ruhtinas L u c i e n
Bonapartelle, j o k a oli Ranskan maantieteellisen seuran
presidentti. T ä m ä tunsi Otto Donnerin ja oli h y v i n k i i n nostunut Suomalais-Ugrilaisen Seuran työstä, vieläpä
kehoitti minua käyttämään hyväkseni, mikäli haluan,
kirjastoaan, j o k a kuului olleen suurenmoinen. Tähän
minulla ei ollut enää tilaisuutta, sillä sota syttyi pian
kohtaamisemme jälkeen.
R a o u l Labri oli oltuaan professorina Strassburgissa
nyt C o l l è g e de Francessa. Hän on erinomainen Venäjän
kirjallisuuden ja etupäässä Venäjän arkistojen tutkija,
mies, j o k a on s y v e n t y n y t m y ö s k i n saksalaiseen f i l o s o fiaan ja mystillisiin ajattelijoihin, kuten J a k o b B ö h m e e n .
Monien vuosien kuluessa hän j o k a kesä on ilmestynyt
Helsinkiin työskennelläkseen Yliopiston kirjaston m a i niossa slaavilaisessa osastossa. Hän tulee k o t i i m m e kuin
kotiinsa, asettuu omalle paikalleen p ö y d ä n ääreen ja
tuntee, että » C'est m o n petit coin à m o i » . Meillä m i e hillä on erittäin paljon puhumista tieteellisistä asioistamme ja m y ö s k i n v a i m o n i juttelee mielellään Labrin
kanssa, j o k a on kotoisin Etelä-Ranskasta ja vaikuttavasti
425
osaa kuvata merta, kalastajia, suuria puita ja myrskyä.
Eräänä syysiltana, kun Laaksolan Satakuntasalissa tuli
hiipui takassa, me kuuntelimme ranskalaisen y s t ä v ä m m e
kuvausta öljypuusta. T ä m ä ihmeellinen, luja, matala
puu, j o n k a runko m y ö h e m m i n käy lävelliseksi kuin k a l lisarvoinen pitsinypläys tai filigraanityö, elää niin v a n haksi, ettei sen istuttaja kolmannessa ja neljannessakaan
sukupolvessa näe sen kuolevan. Se tulee seitsemänsadan
v u o d e n vanhaksi. Ja kun vanha ö l j y p u u pilkotaan ja
heitetään tuleen, niin sen jokainen solu vielä täyttyy
valolla ja loistaa ilmiömäisesti. Tälle puulle tapahtuu
siis se, minkä pitäisi ihmisellekin tapahtua, kun hän
kuolee. R a o u l Labri osaa kertoa. Yhtä hauskasti ja j ä n nittävästi kuin hän runollisesti kuvasi öljypuun, hän
kuvaa seikkailurikkaat matkansa, kun häntä asiantuntijana käytettiin sodan aikana Balkanin maissa. Sotien
m o n e t v u o d e t ovat pitäneet häntä erossa Suomesta, mutta
me tiedämme, että hän heti tulee, kun pääsee. Ja m y ö s
sen, että hän kodissamme on löytävä » m o n petit coin
à moi».
B ö ö m i n matkalta olen merkinnyt muistiin kaksi eri
tapausta. Olin omasta halustani p y y t ä n y t päästä M a z a r y k i n puheille. Vastaanotto tapahtui Pragin suurenmoisessa historiallisessa linnassa. Odotin huoneessa, j o n k a
ikkuna antoi linnan pihalle, ja seinäkellon lyönti tätä
piha-aukiota vastaan kävi juhlallisen kumeaksi. Vastapäätä ikkunaa toisessa päässä huonetta oli suuri kullattu
harppu, j o k a johdatti mieleen jonkinlaisen Meistersing e r - n ä y t e l m ä n tunnelman. K u n minut sitten kutsuttiin
sisään, kysyi Mazaryk heti, mitä kieltä puhuisimme. K u n
r o u v a Mazaryk oli amerikkalainen, niin puhuttiin kodissa
englantia. Vastasin puhuvani tsekkiä j o n k i n verran k a n keasti. Mazaryk teki heti johtopäätöksen: p u h u k a a m m e
siis saksaa. Huone, missä istuimme, oli täynnä kirjahyllyjä, j o i d e n niteet olivat kauniisti sidotut, ja eteenpäin
avautui kokonainen rivi kirjastosaleja ja työskentelyhuoneita — suurin yksityiskirjasto, minkä olen koskaan
nähnyt. Keskustelu koski, koska juuri palasin Tatralta,
slovakkilaista aluetta ja sen suhdetta valtioon. K y s y i n ,
e i k ö olisi edullisinta antaa Slovakialle itsehallinta. M a z a r y k vastasi: silloin tulisi antaa autonomia saksalaisille426
kin, joita on enemmän ja korkealla kehitystasolla, mutta
se veisi k o k o tsekkiläisen valtion pirstaleiksi. Sitten hän
kertoi miten unkarilaisten, joita varten juuri hiljan oli
perustettu tiedeseura Pressburgiin eli Bratislavaan —
hän oli itse tätä tarkoitusta varten lahjoittanut m e l k o i sen summan — nyt tulisi olemaan niin hyvä, etteivät he
enää tahtoisi pyrkiä entiseen valtioonsa. Mielessäni v ä i k k y i huomautus, j o n k a E. N. Setälä muutamia vuosia sitten oli lausunut eräälle saksalaiselle, j o k a puhui Posenin
puolalaisten
saksalaistuttamisesta,
väittäen,
että
he
muuttuessaan saksalaisiksi pääsevät osallisiksi k o r k e a m masta kulttuurista — niin, silloin oli Setälä aivan oikein
virkkanut, että j o s täytyy hukkua, niin on yhdentekevää
h u k k u u k o lämpimään v a i k o kylmään veteen. Kiitin
m y ö s Mazarykia siitä ystävällisestä suhtautumisesta, jota
hän aina oli osoittanut m a a t a m m e kohtaan. M a z a r y k
jätti minuun eetillisesti korkean persoonallisuuden v a i kutuksen.
Seuraavassa Tsekkoslovakiaa koskevassa muistelmassa
o l i m m e m o l e m m a t mukana. Benes oli, saatuaan kuulla,
että halusimme Pragista kulkea Itävallan B ö ö m i n läpi,
antanut käytettäväksemme ulkoministeriön auton ja
asiantuntevan oppaan. Siitä tulikin opettavimpia automatkoja, millä koskaan olen ollut mukana. K ä v i m m e
m m . Taborissa, hussilaisten pyhässä paikassa, j o n n e he
viimeksi olivat leiriytyneet. Johtui mieleen vanha hussilaislaulu, j o k a alkoi sanoilla » T e Jumalan sotilaat» ja
k y l l ä oli todella, maisemallisestikin, T a b o r merkillinen
seutu. Y h d e l l ä puolen se nousee j y r k k ä n ä alla j u o k s e vaa j o k e a vastaan, joten siltä puolen se oli h e l p p o p u o lustaa. Kaikilla paikoilla oli täällä raamatulliset nimet.
Selväähän silloin oli, että alla j u o k s e v a j o k i oli Jordan.
Kaupungissa on h y v i n järjestetty museo, missä paljon
esineitä taborilaistaisteluiden ajoilta. Täällä myöskin
pidettiin itsenäisyysmiesten ensimmäinen kokous, missä
Mazaryk'kin oli mukana. Tätä innostunutta tekoa hän
kuitenkin sai jälkeenpäin katua, sillä pääosa Tsekin kansaa oli hartaasti R o o m a l l e uskollista ja köydenvedossa
paavin ja Mazarykin välillä Mazaryk joutui l y h y e m m ä l l e puolelle. Etelä-Böömissä p y s ä h d y i m m e K r u m maussa ja yötä oltiin Zlata Corunan luostarissa, missä
427
nähtiin suurenmoisia vanhan maalaustaiteen aarteita.
Sekä priori, j o k a oli h y v i n sivistynyt mies, että munkit
olivat meille kaikin puolin ystävällisiä. Minä sain täällä
tilaisuuden m y ö s tutustua arvokkaisiin vanhoihin käsikirjoituksiin. Linzin ja Miinchenin kautta jatkui matka
sitten kotimaahan.
Italialaisista oppineista haluaisin tässä yhteydessä
mainita D o m e n i c o Comparettin, k o m e a n H o m e r o k s e n ja
Kalevalan tutkijan, sekä ennen kaikkea P a o l o Emilio
Pavolinin. Tämä jälkimmäinen oli monipuolinen o p p i nut hänkin, j o k a liikkui yhtä tottuneesti muinaisintialaisen jättiläiseepoksen Mahabharatan kuin meidän K a l e v a l a m m e ja Kantelettaremme parissa. Hänet kohtasimme sekä Italiassa että Helsingissä, minne hän v a i monsa ja pienen tyttärensä A i n o n kanssa oli asettunut
joksikin aikaa. Jokin väärinymmärrys Italian lähettilään
ja hänen välillään aiheutti, että hänen viipymisensä S u o messa jäi paljon l y h y e m m ä k s i kuin hän oli tarkoittanut.
Pavolini — jo vanha mies — osoittautui täällä sekä
naisten että miesten hurmaajaksi, pitipä hän täällä y h d e n
lukukauden luentojakin muinaisintialaisesta kirjallisuudesta. K o k o perhe oli S u o m e e n syvästi kiintynyt ja nuori
r o u v a Pavolinikin opetteli S u o m e n kieltä voidakseen
kääntää italiaksi suomalaista kirjallisuutta. P a o l o Emilio
olisi mielellään v i i p y n y t täällä ainakin yli maisterivihkiäisten, j o i d e n piti olla toukokuun lopussa. Ehkä
hänellä olisi ollut aavistusta siitä, että hänet aiottiin
p r o m o v o i d a kunniatohtoriksi. Mutta nopeasti v y ö r y v ä t
poliittiset olot Euroopassa pakottivat hänet poistumaan.
Rakkaus Suomeen oli periytynyt m y ö s hänen pojalleen
Alessandrolle, j o k a julkaisi kauniin kirjasen S u o m e n
puolesta oikeustaistelumme aikana. Pavolinin mukana
kehittyi S u o m e n ja Italian oppineiden välille ystävyys,
j o k a johti muutamia nuorempia heistä, kuten Pasqualin
ja D a v o t o n vierailuluennoille m a a h a m m e sekä vastavierailuja meidän p u o l e l t a m m e sinne. Näiden S u o m e n ystävien ansiosta johtui m y ö s h y v i n arvokkaan italialaisen
instituutin perustaminen Helsingin yliopiston yhteyteen.
Erityisen maininnan ansaitsee nuori runoilija ja entusiasti Salvini, j o k a tuli Helsingin korkeakouluun italiankielen lehtoriksi ja j o k a sittemmin toimi j o n k i n aikaa
428
Napolin yliopistossa suomenkielen lehtorina. Hänestä
tuli meidän k o t i m m e läheinen ystävä ja hänen sytyttävä
persoonallisuutensa sai ylioppilasmaailmassa ja j o p a sen
ulkopuolellakin aikaan kokonaisen italialaisen liikkeen,
josta seurasi m m . yhdistyksen syntyminen ja yhteinen
matka Italiaan. Lahjakas nuori Salvini syttyi r u n o i l e maankin suomenkielellä.
Y s t ä v ä m m e , hienosti sivistynyt ja tietorikas Pontus
Artti edusti näihin aikoihin S u o m e a Roomassa. S a i m m e
olla hänen ja hänen rouvansa vieraina pari v i i k k o a ja
nauttia hänen erinomaista opastustaan Roomassa ja sen
ympäristössä. Ministerin asunto sijaitsi aivan likellä
F o r u m R o m a n u m i a , n ä i m m e alati silmiemme edessä
Colosseumin ja k ä v i m m e Cerveterissä, Ostiassa, L i t t o riassa, N e m o - j ä r v e l l ä y m . Kuivatetusta N e m o - j ä r v e s t ä
nostettiin paraikaa p ä i v ä n v a l o o n Caligulan aikaisia laiv o j a , ja tänne vaeltavilla kansanjoukoilla oli tilaisuutta
arvaella, m i k ä tarkoitus oikeastaan noilla keisarillisilla
huvilaivoilla oli ollut, olivatko ne palvelleet u s k o n n o l l i sissa juhlamenoissa, v a i k o bacchanalioissa — ehkä k u m paisissakin.
Cerveterin etruskilaisessa rauniokaupungissa uhrasi meille k o k o päivänsä nuori arkeologi, t o h tori Ricci, arvovaltaisella ja sytyttävällä opastuksellaan
suorastaan herättäen eloon sen laajan k u o l l e i d e n - k a u pungin, j o k a n y t loi valaistuksen entisten vuosituhansien ihmisten käsitykseen elämästä ja kuolemasta. Suuri
oli h ä m m ä s t y k s e m m e ja i l o m m e , kun seuraavana kesänä
itse juhannusaaton iltana saapui Laaksolaan tohtori
G o f r e d o Ricei. Hän teki sitten laajan kiertomatkan S u o messa, aina Petsamoa m y ö t e n .
K a i k k i slaavilaiset maat lienen maininnut, paitsi v e n dien eli sorbien aluetta. Näitäkin on kaksi eri heimoa,
j o l l a kummallakin on o m a kirjakielensä, ala- ja ylävendit A l a - j a Ylä-Sleesiassa. Y l ä - v e n d i e n kulttuurikeskusta on Bauzen eli Budischin, j o n n e Dresdenistä on
vain l y h y t matka. Siellä on kirjallisuusseura ja museo
ja tämä pieni kansanjäännös näyttää olevan k o k o lailla
kansallisesti valveutunut. Sensijaan ala-vendit elävät
alkeellista kansatieteellistä elämää. Heidän omituisin
asuma-alueensa on Ala-Sleesian S p r e e - j o e n risteilemä
metsäseutu S p r e e w a l d . Siellä tapaa vendittäret alku429
peräisissä' kansanpuvuissaan ja Burgin kirkossa saa
kuulla vendinkielisen jumalanpalveluksen. Mekin lähd i m m e helluntai-viikoksi Berliinistä Spreewaldiin. T u l i m m e illansuussa vendiläiseen maalaiskylään ja saimme
yösijan majatalossa » Z u m fröhlichen H e c h t » , mikä ei
ollut aivan helppoa, kun berliiniläiset mielellään v i e t tivät joutopäiviään juuri täällä. Isäntä ei ollut kotona,
mutta emäntä opasti meitä aluksi. K u u l i m m e hänen sitten kertovan miehelleen jo eteisessä, että täällä on h e r rasväkeä siitä maasta, mistä Nansen löysi pohjoisnavan.
Eipä olisi ollut mitään hätää, sillä ilta oli kaunis ja o m i tuinen matala viidakkomaisema mustanpuhuvine j o k i neen mieltäkiinnittävä. Mutta hyttyset! Jos niitä oli
ollut
e n e m m ä n kuin tarpeeksi jo auringon ollessa
ylhäällä, niin m y ö h e m m i n ne muodostivat todellisen
paksun ilmapuuron, j o k a tunki silmiin, korviin, sieraimiin ja vaatteiden alle. Ja tämä sääskipuuro eli sääskisade lauloi ja ynisi hirvittävällä saaliinhimoisella r i e mulla, peittäen j o k a sekunti jokaisen tyhjän alan ihmisihoa minkä se tapasi. Nukkumisesta näissä oloissa ei
voinut olla puhettakaan. T o k i me aamulla heti lähd i m m e Burgin kirkkoon, n ä i m m e naiset loistavan r e h e vissä kansallispuvuissaan, j o t k a k y m m e n k u n t a tärkättyä
alushametta nostatti kelloksi ja j o i d e n taskuihin v a i v a t tomasti hukkui sekä virsikirja että kengät ja tarpeen
tullen eväätkin. K u u l i m m e jumalanpalveluksen, puhuttelin muutamia henkilöjä ja totesin, että pitempiaikainen ja perusteellisempi kielentutkiminen minun p u o l e l tani ei ollut täällä tarpeellinen. Ylä-sleesialainen tohtori
Arnost M u k a (saksalaistettuna M u c k e ) oli kirjoittanut
laajan ja tarkan esityksen vendiläiskielestä ja ala-vendiläinen Bronisch, Kottbussin papin poika, j o k a meidän
e d e l l ä m m e oli k ä y n y t m y ö s Helassa kasubilaismurretta
tutkimassa, oli niinikään antanut h y v ä n selostuksen
paikkakunnan kielestä ja useampia murretutkimuksia oli
tulossa. Totesimme niinikään, ettei S p r e e w a l d näin helluntaisin ole mikään idyllinen matkailumaa, siitä pitävät
kyllä huolen berliiniläiset. N i i n p ä j ä t i m m e k i n sitten
»Iloisen hauen» ravintolan ennenkuin parhain sääskisesonki alkoi.
Viimeinen yhteinen m a t k a m m e Eurooppaan, v a i m o n i
430
ja minun, tapahtui aivan uuden maailmansodan aattona
Briisselin lingvistikongressiin. L ä h d i m m e täältä isossa
ja hyvässä saksalaisessa laivassa Pillauhun. O l i m m e kai
viimeiset matkustajat, j o t k a rauhassa pääsivät k u l k e maan pelätyn puolalaisen korridoorin läpi Saksan p u o lelle. Siellä tehtiin heinää, kuivavista heinäru'oista tuli
tuoksu vaununikkunoihin. Matka Berliinistä K ö l n i i n kävi
jo täpötäyteen sullotussa junassa. Belgian puolella tuntui jonkinlaista helpotusta, mutta Briisseliin päästyä
saimme kuulla, ettei kongressista v o i tulla muuta kuin
jonkilainen tynkäkokous. Naapurimaasta Hollannista ei
ollut edustajaa, Ruotsista kyllä oli saapunut y s t ä v ä m m e
B j ö r n Collinder ja itse Belgiasta useampia tunnettuja
tutkijoita. Useita ranskalaisia niinikään oli saapunut. P u heenjohtajanamme toimi Gentin yliopiston professori
L a n g e n h o v e , j o k a piti vieraista kaikin puolin huolta,
ennenkaikkea toimittamalla meidät asumaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakennettuun erinomaiseen
akateemiseen hotelliin.
L e v o t t o m u u s ja sodan uhka olivat jo painamassa ilmaa
ja jännitys kasvoi päivä päivältä. Viimeiset junat lähtivät, viimeiset lentokoneet nousivat ilmaan, jokaisen
täytyi käyttää viimeistä tilaisuutta päästäkseen kotiin.
Paluumatka muodostui h y v i n hermostuttavaksi. Y h t ä mittaa levisi matkustajien kesken huhu, ettei enää päästä
eteenpäin. Belgialainen konduktööri töintuskin saattoi
hallita hermojaan. Mutta kun tultiin Saksan puolelle,
tuntui kuuluisa » O r d n u n g » y h ä pitävän yllä rauhallisuutta. Hirveästä tungoksesta huolimatta auttoivat i h m i set toisiaan ja jakelivat keskenään eväitään. Me p ä ä s i m m e onnellisesti T u k h o l m a a n asti ja j ä i m m e sinne
pariksi viikoksi. Tein työtä Ruotsin valtionarkistossa,
nauttien e n e m m ä n kuin koskaan ennen siitä turvallisuudesta, minkä menneisyys ihmiselle tuottaa.
Kotiin palatessamme e l i m m e j o kunniakkaan talvis o t a m m e aattoa.
431
Tähän päättää mieheni pikakuvauksensa meidän y h t e i sistä vaelluksistamme maailman kylillä. E m m e enää
joutuneet mukaan siihen vauhtiin, mitä S u o m e n kansa
kuvaa lausuessaan:
Syksyinen
yö
ajaa
yhdeksällä
hevosella.
Kukoistava vanha E u r o o p p a — kuinka monet kerrat
olimmekaan, me nuoren ja karun Pohjolan lapset lähestyneet tätä isoäitiämme nauttiaksemme ja h y ö t y ä k s e m m e
hänen vuosituhansien ahkeruudella koottujen kulttuuriarvojensa aarteista!
Mutta palasimmepa meritse tai maitse tai ilmojen teitä
— aina odotti meitä viimeinen ja korkein e l ä m y s : astuminen k o t o m a a m m e kamaralle. Mikä onni omistaa Isänmaa, j o k a tarvitsee meidän käsiemme voiman ja meidän
s y d ä m e m m e uskollisuuden.