IHMISILLE, JOIDEN MIELESTÄ KRISTINUSKO ON AJATTELEMISEN ARVOINEN ASIA. USKON PUOLESTA e-kirje numero 2 / 2005 © Pasi Turunen ”Teidän ainoa syntinne, señorita, on että ette ole rehellinen todellisille tunteillenne”, kähisee Antonio Banderas, alias Zorro kiihkeän flamencon pyörteissä kauniille Esmeraldalle (Cathryn Zeta-Jones). Repliikki hauskasta komediallisesta seikkailuelokuvasta Zorron naamio, jossa paha saa palkkansa, sankari saa tytön ja katsoja hyvän mielen. Viereisestä kuvasta huolimatta tämä ei ole leffa-arvostelu. Sorry. En voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa. Sen verran tyypillinen on tuo lausahdus meidän ajallemme: Jos haluat tietää mikä on oikein ”just follow your heart” – seuraat vain sydämesi ääntä, sitä mikä tuntuu oikealta. Kristinuskoa on joskus syytetty hyvin tunnekielteiseksi ja moralisoivaksi. Tämä johtunee osaksi siitä, että kristillisyyden pitkässä historiassa on ollut taipumusta varsin teoreettisilta tuntuviin moraalifilosofisiin pohdintoihin. Keskiajalla uskottiin ihmisen sielunmaailman jakaantuvan hierarkkisesti järkeen, tahtoon ja tunteeseen. Tämä jaottelu palautuu Augustinuksen kautta suoraan stoalaisten filosofien tunneteorioihin. Niiden mukaan ihminen on ensi sijassa järkiolento. Järki oli se mikä erotti ihmiset eläimistä ja järjellisyys muodosti yhteisen ihmisluonnon perustuksen. Tunteet, halut ja himot kuuluivat ihmisen alempaan luontoon ja niiden valtaan antautumista piti välttää. Tunteet ovat järjettömiä, epätosia virheellisiä arvostelmia. Tunteiden vallassa oleva ihminen on sen vuoksi jatkuvasti sisäisessä konfliktissa. Siksi viisaalla – sanoivat stoalaiset – ei ole lainkaan tunteita. Niistä vapautumisella oli stoalaisten mielestä elämän laatua parantava terapeuttinen vaikutus. Samaa henkii Veikko Lavin laulu: ”Ota löysin rantein, älä jännitä, ota vastaan mitä tarjoo elämä. Eihän maailmassa suremalla mitään saa, päivä päivältä vain lähestyypi maa…” On turha stressata ja jännittää sitä mikä väistämättä on edessä ja kuuluu universumin rakenteeseen. Tunteet vain vievät harhaan. Arvelen, että kristillisen historian tunne- ja asketismiin taipuvainen seksuaalikielteisyyskin ovat enemmän peräisin kreikkalaisista filosofioista kuin Raamatusta, jonka Jumala on suurien tunteiden Jumala: Hän vihastuu, rakastaa, murehtii ja ”kiivauteen asti halajaa sitä henkeä, jonka on pannut meihin asumaan.” Yksi Raamatun lyhyimmistä jakeista kuuluu: ”Ja Jeesus itki” (Joh. 11:35). Valistuksen jälkeisenä romantiikan aikakautena tunteet nousivat jälleen uuteen kukoistukseensa. Kun muutenkin 1800-luvulla alettiin katsoa filosofisten järjestelmien ajan olevan ohitse uskontojenkin syvintä ydintä alettiin etsiä yhteisistä tunteista – ihmisyyden yhdistävä tekijä ei ollutkaan enää järki, vaan tunteet. Joku ammattifilosofi varmasti saa ihottuman tavastani oikoa filosofian historian monet mutkat suoriksi sanomalla, että tämän päivän tunnekeskeisyys, jossa ihminen tunteineen on kaiken mitta juontaa juurensa noihin romantiikan ajan käsityksiin. Onneksi tämä ei ole väitöskirja, joten minulla on varaa kärjistää ääripäät näkyviin. Uskallan varovasti ehdottaa, että raamatullinen näkemys sijaitsee jossakin vaikeasti tavoitettavassa välimaastossa näiden kahden ääripään välillä: Raamattu ei ole tunnekielteinen. Se päinvastoin vetoaa monissa kohdin tunteisiin (esim. Psalmit, Korkea Veisu). Toisaalla se vetoaa voimakkaasti järkeen (Apt. 14:16-17 / Room. 1:19-20). Molempia tarvitaan. Ihminen ei ole Jumalan kuva vain ymmärtävänä, vaan myös tuntevana olentona. Jeesus ei itkenyt Lasaruksen haudalla siksi, että oli ihminen, vaan koska hän oli Jumala!. Me itkemme rakkaittemme menetyksien tähden, koska meidät on luotu Jumalan kaltaisuuteen. Tunteet ovat rikkautta. Ratkaisu järjen ja tunteiden välillä ei ole toisen tukahduttaminen toisen kustannuksella. Stoalaisuuden sekä valistuksen, ja toisaalta romantiikan sekä nykypäivän erehdys on mielestäni sama: Ensiksi, ilmoituksen syrjäyttäminen. Filsofit ja valistusfilosofit nostivat järjen ilmoituksen asemaan. Romantikot ja nykyiset postmodernikot ovat nostaneet tunteet ilmoituksen asemaan. Kaikkea arvioidaan niiden valossa. Niistä on tullut ilmoitus. Siihen asemaan päästyään ei ole mitään niiden yläpuolella olevaa kriteeriä niiden itsensä arvioimiseen. Järki tai tunteet ohjaavat kaikkea, vaikka ilmoituksen pitäisi ohjata niin järkeä kuin tunteitakin. Toiseksi, sekä järjen että tunteiden ylivalta olettaa ihmisen olevan sisäisesti ehyt. Mutta entä jos Raamattu onkin oikeassa siinä, että ihminen on synnin vallassa niin, että synti on läpikotaisin turmellut niin järjen kuin tunteetkin? Tämä ei tarkoita, että järki ja tunteet eivät kelpaa enää mihinkään. Se vain tarkoittaa, että synti koskettaa kaikkia osa-alueita ihmisessä. Siksi järki ja tunteet tarvitsevat toisiaan ja ennen kaikkea ilmoitusta, joka niiden ulkopuolelta osoittaa mikä on oikeaa järjen ja tunteiden käyttöä. Ja emmekö myös ole sitä mieltä, että ihmiset voivat olla emotionaalisesti häiriintyneitä. Mutta voidaksemme arvioida mikä on emotionaalisesti häiriintynyttä ja mikä normaalia, tarvitaan jokin emootioiden ulkopuolelle ankkuroituva kriteeri. Miten muutoin voidaan arvioida kumpi vai kampi on häiriintynyt? Ongelmat näkyvät jo selvästi nykypäivän arvokeskustelussa. Kaikkea arvotetaan tunteiden pohjalta: Jos siitä tulee hyvä olo se on oikein; jos taas paha olo sen on oltava väärin. Esimerkkejä? Joskus lehtikirjoituksissa kysellään ihmetellen miksi kristillinen yhteisö on unohtamassa perustehtävänsä, evankeliumin julistamisen. Tilalle on tullut psykokirkko, joka saa olemassaolon oikeutuksensa toimimalla sielunhoitoa ja terapiapalveluita tarjoavana kristillisperäisenä tuki-instituutiona. Mutta onko se mikään ihme. Tunteet ovat tämänpuoleistaneet evankeliumin vetämällä huomion ihmiseen itseensä. Evankeliumi sen sijaan vetää huomion ensi sijassa tuonpuoleiseen, jossa ongelma on ennen kaikkea Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa: miten syntinen, kadotukseen matkalla oleva ihminen voisi saada syntinsä anteeksi ja löytää rauhan Jumalan kanssa ja vapauden syyllisyydestä. Syntinen? Syyllinen? Kadotettu? Tämähän on ahdistavaa. Heti kun ihminen alkaa potea syyllisyyttä hän on sairas, sanoi joku Freud tms. Toisaalla joku nuori ihmettelee ihan vilpittömästi miksi seksi pitäisi säästää vasta avioliittoon, kun kerran molemmat rakastavat toisiaan? Mikä se semmoinen ”tosi rakkaus odottaa” on, joka vain ahdistaa nuoria epärealistisilla tavoitteilla, joita he eivät pysty elämään todeksi? Mitä ahdistusta se aiheuttaakaan, kun ei saa seurata tunteitaan. Ennen sanottiin, että itsetyydytys on vaarallista ja saattaa aiheuttaa mielenterveysongelmia. Sille naurettiin. Syystäkin. Nykyään pelätään, että ihmiset saavat henkisiä traumoja, jos eivät saa ennen avioliittoa mahdollisimman nuorena aloittaa seksielämää toisen – tai itsensä – kanssa. Pää voi räjähtää. Kukaan ei naura. Aihetta kyllä olisi. Homoseksuaali puolestaan haluaa oikeuttaa eroottisen suhteensa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa sillä, että hänellä on oikeus tunteisiinsa. Miksei hänellä olisi oikeutta rakastaa ja muodostaa uskollisuuteen perustuvaa parisuhdetta siinä missä kenellä tahansa heterolla on haluamansa henkilön kanssa. Olisi syntiä olla seuraamatta todellisia tunteitaan, eikö? Hänen äitinsä järkyttyy ja ahdistuu kuullessaan lapsensa poikkeavasta seksuaalisesta suuntautuneisuudesta. Äiti itkee iltamyöhät yksinään. Isä kiroilee ja juo – kahvia. Homo kuitenkin tietää heti, että äidin ja isän tunteet ovat ilman muuta vääriä tunteita ja hänen homoeroottiset tunteensa niitä oikeita legitiimejä tunteita. Äidin ja isän on oltava avarakatseisempia, nieltävä häpeänsä, tukahdutettava tunteensa. Homo tuli kaapista. Isä ja äiti menivät sisään. En missään tapauksessa aja takaa sitä, että kristittyjen pitäisi kyseenalaistaa ihmisten oikeus tunteisiinsa. Tai ryhtyä jälleen stoalaiseen tunteiden tukahduttamiseen. Päinvastoin. Tunteet ovat Jumalan ihana lahja. Kuten aiemmin totesin, uskon tunteiden heijastavan jotain Jumalasta itsestään. Psykopaatti on vaarallinen juuri siksi, ettei hän tunne mitään. Haluan vain kyseenalaistaa sen vallalla olevan sekulaarin dogman, jonka mukaan ihmisen tunnemaailma olisi rikkumaton ja ehyt ja siksi muka tunteista puhuminen olisi joka keskustelussa jokin ”superargumentti”, jonka pitäisi hiljentää kaikki, mukavanhanaikaiset vastaväitteet. Ilman ilmoitusta meillä ei ole mahdollisuutta arvioida kenen tunteet viime kädessä ovat oikeita tunteita. Varaskin voi aidosti loukkaantua, jos rikostoveri pettää hänet saaliinjaossa, muttei silti voi oikeudessa vaatia korvausta menetyksestään. Tunteet ovat hyviä, mutta riittämättömiä. Tunteet ovat merituulen tavoin käyttövoimaa. Niitä on osattava hyödyntää, eikä kuvitella, että ne sellaisenaan aina osoittavat oikean suunnan. Totuuteen ankkuroituneina ne voivat hyvinkin osoittaa oikeaa suuntaa. Mutta sellaisenaan tunteet ovat kuin tervetullut virkistävä tuuli, jota laivat tarvitsevat purjehtiakseen merellä. Todellinen taivaan lahja. Mitä voimakkaampi tuuli sitä rivakammin matka taittuu ja sitä jännittävämmäksi matka muodostuu.. Mutta laiva ilman peräsintä on tuuliajolla. En tietenkään näillä ajatuksillani ole todistanut, että juuri Raamattu olisi se ilmoitus, jota olisi seurattava. Se asia jääköön toisen kirjoituksen aiheeksi. USKON PUOLESTA Pasi Turunen Tätä kirjettä voi vapaasti kopioida ja levittää sähköisesti tai muuten, kunhan sisältöön ei tehdä muutoksia ilman kirjoittajan lupaa. USKON PUOLESTA e-kirje ilmestyy joka toinen kuukausi. Voit tilata sen kirjoittamalla osoitteeseen [email protected] www.patmos.fi/uskonpuolesta