Aineeton kulttuuriperintö, 15.12. 2014/ Lauri Harvilahti, SKS, kansanrunousarkisto Suullinen perinne – elävä arkisto Lauri Harvilahti, SKS Suullinen perinne on olennainen osa yhteisöjen ja kansanryhmien sukupolvelta toiselle välittämää aineetonta kulttuuriperintöä. Perinteen eri ilmenemismuodot ovat olennainen osa yhteisöjen elämää alati muuttuvissa oloissa. Kulttuuriperintöä on käytetty ja käytetään vahvistamaan identiteettiä yhä uusissa kulttuurivaiheissa. Tässä puheenvuorossa painotan lyhyesti arkistoinnin merkitystä perinteen säilyttäjänä, kulttuuriperinnön saatavuuden varmistajana, keskittyen otsikon mukaisesti suullisen perinteen ilmenemismuotoihin. Ilman huolellista identifiointia, dokumentointia/keruuta, säilyttämistä ja suojelua joutuisimme todistamaan katoavan kulttuuriperinnön prosesseja. Aineistojen suojelu ei ole mahdollista ilman turvattua pitkäaikaissäilytystä. Suomessa on jo pitkään noudatettu arkistoissa teknisen ja käytännöllisen suojelun normeja ja luotu juuri viime aikoina myös valmiuksia käytettävyyden ja säilymisen varmistamiseen sähköisissä ympäristöissä. Tähän liittyvät laajemminkin yhteentoimivuuden käytänteet, joita juuri nyt kehitetään maassamme tietovarantojen saatavuuden ja säilyttämisen turvaamiseksi. Arkistot ja muut muistiorganisaatiot ovat Suomen kulttuuriperinnön saatavuuden turvaamisessa asiantuntijaorganisaatioita. Tallentamisen, luetteloinnin ja dokumentoinnin historia on myös globaalissa vertailussa huomattava. Arkistot vastaavat kerätyn ja muutoin vastaanotetun aineiston säilyvyydestä ja käyttöön saattamisesta sekä paikallisesti että tietoverkkojen kautta, noudattaen yleisesti hyväksyttyjä arkistoammatillisia ja eettisiä periaatteita. Arkistoidut perinneaineistot ovat menneisyyteemme, kulttuuriimme ja sen monimuotoisuuteen liittyviä ainutkertaisia dokumentteja. Ne mahdollistavat tutkijoille, harrastajille, kansalaisille pääsyn aineistot luoneiden tai välittäneiden ihmisten äänten ja kokemusmaailman lähteille. Arkistojen aineistoilla on mahdollisuus avata yhä uusilla menetelmillä menneisyyteen ikkunoita, joita muut aineistot eivät kykene avaamaan. Tehtävänä on tallentaa myös nykyhetken ilmiöitä sekä tarjota näkökulmia kulttuuriseen jatkumoon, myös uusien tulkintojen ja käyttötapojen kautta. UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön suojelusopimus on tähän mennessä synnyttänyt maailmanlaajuisesti varsin monimuotoisen kirjon kulttuuriperintökohteita. Sopimukseen on onnistuneesti muotoiltu elementtejä, joita ei aiemmissa vaiheissa samassa mitassa painotettu. Tällaisia ovat esimerkiksi aineistojen talteenoton ja säilyttämisen elinkaaren huomiointi sekä virallinen ja epävirallinen koulutus. Edusteilla on runsaasti perinnekulttuureja, jotka ovat jatkaneet elämäänsä siirryttyään osaksi uusia kulttuurin muotoja. Suomen kannalta on mielestäni tärkeää korostaa kulttuuriperinnön jatkuvaa välittämistä ja uudelleen tulkintaa. Kulttuuriperintö jatkaa elämäänsä tulevien sukupolvien elinaikana kehittyvänä ja uusiutuvana kulttuurivarantona, joka ei enää suinkaan aina sidoksissa alkuperäisiin esitysyhteyksiinsä. Niinpä en näe estettä sille, etteivätkö sopimuksen kriteerit täyttyisi vaikkapa kalevalaisen runouden, saamelaisten joikujen tai itämerensuomalaisen itkuvirsiperinteen sisällyttämiseksi listalle. Kulttuurinen jatkuvuus on näissä perinteen muodoissa säilynyt edelleen, huolimatta perinnekulttuurin alkuperäisimpien esityskontekstien muuttumisesta nykykulttuurin mukaisiksi. Kulttuuristen kontekstien muutos ei ole ollut aiemminkaan UNESCOn aineettoman kulttuurin listalle pääsyn esteenä. Erityisesti Aasiasta on mukana suuri joukko ajan saatossa uudelleen kontekstualisoituja suullisen perinnekulttuurin kohteita, mutta myös Euroopasta on mukana havainnollisia esimerkkejä tällaisesta prosessista. Liettuasta on mukana moniääninen laulu sutartines. Tämä arkaainen perinne on todella edustava kohde, vaikka traditio ei ole aivan alkuperäisissä konteksteissaan enää elossa. Perinteellä on uusia esittäjiä, jotka esittävät laulujaan esimerkiksi perinnekylissä, joita on perustettu Aineeton kulttuuriperintö, 15.12. 2014/ Lauri Harvilahti, SKS, kansanrunousarkisto eri puolille Liettuan maaseutua. Toisena esimerkkinä Unescon listalta on vaikkapa Romanian doina-lauluperinne, joka on tavattoman yleistä perinneyhtyeiden esittämänä. Miksi ei siis vaikkapa Kaustisten kansanmusiikkifestivaalien traditio voisi kuulua tähän joukkoon, ovathan myös Baltian laulujuhlat mukana listalla. Usein maailman aineettoman perinnön kohteita on (varsinkin varhemmin) "omittu" nimeämällä useamman jäsenvaltion tuntemia perinteitä vain yhden aloitteesta. Tästä ollaan nyt pääsemässä eroon. Yhteisiä kohteita useamman jäsenmaan kesken voisi edistää myös meidän lähialueillamme, vaikkapa saamelaisalueiden yhteiset perinnekohteet, Ruotsin ja Norjan metsäsuomalaisten perinteet yhteisine suomalaisine juurineen, Suomen ja Viron (myös Venäjän Karjalan) lukuiset yhteiset perinnelajit, joiden elämä jatkuu nykypäivän kansanjuhlissa, festivaaleilla ja muilla esitysareenoilla. Voisin jatkaa luetteloa, laventaen näkökulmaa myös muihin kulttuuriperinnön osa-alueisiin. Kulttuuriperintökohteiden kansallisen luettelon laadinta on tietenkin sopimuksen täytäntöönpanoprosessin olennainen vaihe, koska ilman huolellisesti muotoiltuja kriteerejä ei ole suuria mahdollisuuksia päästä UNESCOn listalle. Sopimuksessa on yleistetysti mainittu suullinen perinne, esittävät taiteet, rituaalit ja juhlatilaisuudet, luontoon ja maailmankaikkeuteen liittyvä tieto ja käytännöt, sekä käsityötaidot, mutta kuten Cuporen laatima selvityskin osoittaa, kansallisia sovelluksia ja tulkintoja on runsaasti. Kriteeristön täsmentäminen meidän kulttuuriimme sopivaksi on aiheellista. Kansallisen luettelon laadinta vaatii asiantuntijatyötä, onneksi meillä on täällä paljon asiantuntijoita, minkä tämäkin tilaisuus osoittaa. Sopimuksen toimeenpano on paitsi ajankohtainen, myös meidän kannaltamme oikeaan osunut suuri kulttuuritehtävä. Lopuksi kiinnitän huomiota vielä yhteen edellä mainitun asiantuntijuuden puoleen, esityksen otsikon mukaisesti arkistojen näkökulmasta. Suomessa on vahvaa osaamista, joka liittyy erityisten keinojen kehittämiseen kulttuuriperinnön ylläpitoa ja säilyttämistä varten. Osa niistä on best practices -tyyppisiä. Voisimme päästä UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen parhaiden käytänteiden listalle aineistojen dokumentoinnin, hallinnan ja hyödyntämisen alalla. Suomessa arkistojen keruu, analysointi ja luettelointi sekä käytettävyyden varmistaminen ovat pitkälle kehittyneitä ja niillä on vankat perinteet. Olemme myös alan tunnettu kansainvälinen kouluttaja ja tieteellinen toimija. Aineiston keruun, luokittelun, ylläpidon ja saatavuuden korkea taso mahdollistaa kulttuuriperinnölle niin historiallisen jatkuvuuden kuin luovan, monimuotoisen käytön uusissa kulttuurimuodoissa. Kokoelmien ja arkistojen systemaattinen luominen on muodostanut olennaisen edellytyksen aineettoman kulttuuriperinnön säilymiselle. Asiantuntijuudella on tässä olennainen tehtävä: ilman riittävää kompetenssia esimerkiksi dokumentointi ja suojelu eivät tuota kestäviä tuloksia.