POLIITTINEN RUNO? Koonnut Susinukke Kosola Kollektiivi K OLE R A Onko politiikka kuollut runoudesta, ja kuuluvatko nämä kaksi edes yhteen? Vuoden 2014 ensimmäisessä Parnassossa keskusteltiin Turun runosta. Poliittisuus mainittiin useaan otteeseen, mutta mielipiteet sen roolista runoudessa vaihtelivat laidasta laitaan ja jopa laitojen sisällä. Myös vaikuttamisen keinoista oltiin montaa mieltä. Tässä läpyskässä haluamme nostaa Suomen historiasta muutaman vahvasti aatteellisen runoilijan. Haluamme tutkia heidän kauttaan millaista politiikkaa on runoudella tehty, ja missä roolissa runous on aikanaan ollut poliittisena kannanottona. Oli poliittisen runon tila mikä tahansa, niin se ei tarkoita, etteikö sitä voisi muuttaa. Runouden ei ole pakko olla mitä se on, koska runous on vapaa lintu, kunhan joku uskaltaa päästää sen häkistään. Uskomme, että nykyrunoudessakin on tilaa suorapuheiselle vihaiselle retoriikalle ja kansanedustajia pilkkaaville loruille. Ja jos ei ole, niin me raivaamme sille tilaa. Tämä vihkonen on kysymys: mitä runo voisi sinulle olla? Kaarlo Kramsu (1855-1895) tunnetaan synkkänä ja ahdistuneena runoilijana. ”Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie, mut synkempi vielä on eloni tie” Kaarlo Kramsu oli irtaantunut romantiikan kauniista kielikuvista ja kirjoitti kurinalaisesti ja pelkistetysti. Hän oli radikaali fennomaani, ja hänen runoistaan huokui pessimismin ja toivon pelokas sekoitus. ”Tora, riita mielessänsä Suomen kansa uinailee, Unissansa oman rintans veriin hurja raatelee. Taistelevans luulee eestä elon, voiton loistavan, Vaikka nukkuin suljahtaapi suuhun synkän kuoleman.” Valitsin häneltä julkaistavaksi runon Aatteet, koska se on eräänlainen aatteellinen manifesti. Aatteet Eestä aattehitten sotimaan Innokkaana nuorukainen riennä! Aatteen valtaan antau kokonaan, Olit joukoss’ suurra taikka piennä. Rinnassas ain’ into palakoon, Älä aineen orjaks koskaan maadu; Aattees voittakoon tai sortukoon, Edestä sen taistele ja kaadu. Hairahdus voi olla aatteeskin, Elontyösi maailmalle turha: Aatteisin sä luota kuitenkin, Hylkääminen oisi henkes murha. Turha voi kyll’ olla elos työ. Maaksi itse pian kyllä maadut; Muistosikin unhe kohta syö, Peittää kerran voitot täällä saadut. Aatteen voima, into tulinen Ne tok’ yksin ihmiseks sun saapi: Ilman niitä lailla eläimen Ihmismato liikkuu, lahoaapi. 1887 Kaarlo Uskela (1878-1922) kuului vallankumouksellisiin anarkistisiin työväenkirjailijoihin. Hänen runokirjansa Pillastunut runohepo myymättä jääneet kappaleet tuhottiin vuonna 1933 poikkeuslain nojalla. ”On sointu tosin runon hyvä puoli, vaan ajatus on myöskin tärkeä. Sill’ ilman sitä runo on kuin nuoli, miss’ ei oo terävätä kärkeä” (Kaarlo Uskelasta ei löydy valokuvia, joten myös etukannen valokuva on satunnaisesta duunarista) Kaarlo Uskela oli siitäkin poikkeuksellinen kirjailija, että hän piti valtaenemmistöä ihmisistä tyhminä. Hän oli kirjoittanut paljon satiiria ja lähes kaikki hänen tuotantonsa on puhtaasti poliittista. ”Kuolon varjon maa. Sitä kostuttaa köyhälistön veri, jonka tuho peri.” Valitsin häneltä julkaistavaksi runon Varkaitten valta, koska se tiivistää hänen ideologiansa ytimen ja antaa hyvän kuvan hänen kirjoitustyylistään. Varkaitten valta Niin kauan, kauan kärsi köyhä kansa ja huijarien hyväks teki työtä. Kun kehnon palkan sai se vaivoistansa, niin kireemmälle veti nälkävyötä. Se tukalaksi tulee ajan pitkään, ei elä enää tarmokkaalla työllä. Ei auta enää eespäin keinot mitkään – itsensä hirttäisitkö nälkävyöllä? Vai sieppaisiko kourahansa seipään ja sillä itsensä puolustaisi? Kun työ ei enää auta miestä leipään, niin ehkä sitä taistelulla saisi. Vaan nytpä huonon keinon keksi hätä: on sama tuos taistelun kuin työnkin. Ei varkaat vanhaa ammattiaan jätä, vaan varastavat vielä nälkävyönkin. Vei tuhansittain surmasuuhun sota, ja suuret joukot muuten murhattihin, tai odottaissaan tuhmaa tuomiota camorran luoliin kuoli kamalihin. Niin, monta sortui sorakuoppiin, soihin, ja ”järjestys” kun vihdoin saatiin voimaan, tuhannet tuomittiin vankiloihin ja varkaat pantiin heitä vartioimaan. Ja vankiloissa jatkuu nälänhätä, kun vangin osa menee varkaan taskuun. Se ruoka, millä ruokitaan, on mätä, vaan kelvolliseks merkitään se laskuun. On tukalata aina köyhän olo, ei helposti hän elatustaan hanki. Vaan silloin vasta asema on nolo, kun hänestä on tullut varkaan vanki. 1921 Katri Vala (1901-1944) oli kuuluisa runoilija ja pakinoitsija, joka toimi Tulenkantajien riveissä. Hän ei pelkästään ottanut kärkkäästi kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, vaan myös oli vapaamittaisen lyriikan sisäänajaja. ”Oli valta ja kulta sydämet kiviksi tehnyt, maan, kaikille annetun, ottivat omakseen väkevimmät pedot, ja ihmisen pojat, petoina heikot, he naulitsi risteilleen” merkityksestä on vaikeaa kiistellä. Hänen rytminsä oli vapaata, ja sitä on kuvattu jopa ”luonnolliseksi” rytmiksi. Runoissa on paljon kuvaa ja eloa, eikä se ollut yhtä suorasanaista kuin edellä mainittujen Kaarlojen. Siltikään runojen sisällön ”En ole lipunkantaja, en kotkasydäminen tiennäyttäjä matkallanne aamun maahan. Olen virran partaalla paju, jonka lävitse tuulet puhaltavat, joista maailman kapinallinen henki taittaa yksinkertaisen pillin soittaaksensa sävelmän, jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta ja hiukan aamunsarastusta” Valitsin häneltä runon Uhrijuhla, koska sen esittäminen vuonna 1933 himankalaisen urheiluseuran iltamissa oli yksi syy koko seuran lakkauttamiselle. Oikeisto koki Valan todelliseksi uhkaksi. Uhrijuhla Ihmiset, ihmiset, niin kuin villien verinen juhla tultasuitsevan hirviön äärellä on kansojen sota! Nuorta lihaa, nuorta lihaa vaatii Jumala ja isänmaa Niin kuin lapset Molokin edessä seisovat miljoonat nuorukaiset sodan kauhujen edessä. Uhrit, uhrit, mikään ei pelasta enää! Teillä ei ole elämää, tulevaisuutta, työnne on hävitys ja murha. Musiikin soidessa viedään teidät, pappien siunaamina lepytysuhreiksi salaperäisille hirviöille. Ihmiset, ihmiset, kentiltä huutaa poikanne veri: Miksi synnytitte meidät, miksi vaalitte meitä, miksi saimme elämän vain kuollaksemme? Onko isänmaa lapsensa surmaava äiti, vaatiiko Jumala ihmisen verta? Elvi Sinervo (1912-1986) kirjoitti kuuluisimman teoksensa Pilvet vankilan vessapaperille ollessaan vangittuna jatkosodan aikana. Runojen kirjoittaminen oli kiellettyä ja vessapaperia rajoitettu määrä per vanki, mutta se ei Sinervoa estänyt. Hän oli kommunisti ja toimi pitkään SKP:ssa ja oli aktiivisesti mukana Kiilan toiminnassa. ”Elin, rakastin, ja kolmikymmenvuotiaana minut puettiin vanginpukuun. Yhä katselen pilviä, - ikuista on vain kaipaus.” Kirjan valmistuttua hän ompeli vessapaperit yhteen ja teki kannet kankaasta, jonka oli repinyt vaatteesta. Kokoelma kiersi poliittisten vankien keskuudessa, ja on vahva osoitus siitä, miten voimakasta ja ajankohtaista voi runous olla, ja miten parhaimmillaan jo itse kirjoittamisen ele voi olla kapinaa. ”Pois käänny. Vanginkehän ahtaus on osas. Unta muu, ja talven tullen lumeen hautautuu. Oi vapaus.” Valitsin hänen runoistaan Sankarin, koska siinä tiivistyy se, mitä suorasanainen uhma voi runoudessa parhaimmillaan olla. Sankari Rakastan elämää. En tahdo kuolla. Viime yönä uneksin nuoresta vaimostani, ja herätessäni itkin. Mutta kun seisoin tuomarien edessä, jotka tuomitsivat minut kuolemaan maan ja valtion petoksesta ja siltojen räjäyttämisestä, nostin pääni ja hymyilin. Sillä sinä olit läsnä, kansa, ja katsoit minuun suljettujen ovien takaa. Sinussa on elämän suuri ja ikuinen. Voimattomia ovat sananne, tuomarit. Paperit kahisevat käsissänne, lahoissa kuin kuolleet lehdet. Minua kantavat miljoonat elävät kädet elämänhimoni ylitse, ylitse kuoleman kauhun ja sen sokean, huikaisevan hetken, jolloin sormeni kaatuessani kouristavat maata. 1941 Politiikka alkoi järjestelmällisesti kadota kaunokirjallisuudesta talouden tunkeuduttua alalle yhä enemmän. Pikkuhiljaa kirjallisuus sai uuden roolinsa: tuotteen ja viihdyttäjän roolin. Siinä vaiheessa myös runon asema kärsi ja poliittiset sävyt alkoivat siirtyä esseistiikkaan. Elämme kuitenkin käänteiden aikaa: pienkustantamot kukkivat runoa, book on demand on mahdollistanut riskittömämmän kirjatuotannon, jatkuvasti halpenevat painokulut ovat mahdollistaneet uuden kirjallisuuden aallon ja jopa tämän kollektiivin olemassaolon. Runo elää aktiivisemmin kuin koskaan ennen. Tämä on voittoa tavoittelemattoman KOLERAkollektiivin ensimmäinen kaunokirjallinen ilmaisjakelu. KOLERA on kokeelliseen ja poliittiseen kirjallisuuteen keskittynyt kollektiivi, joka kokeilee myös vaihtoehtoisia levitystapoja. Olemme levittäneet näitä vihkosia pitkin paikkoja; pitkin kirjastoja, busseja ja baareja. Onkin mielenkiintoista nähdä, millaisiin käsiin se päätyy. Tämä on yritys laajentua tämänhetkisen yleisöpiirin ulkopuolelle käyttäen aseenamme sattumaa. Ei kohdeyleisöä, ei mainoksia, vain sinä. kolerakp.blogspot.com Kolera Kollektiivi Facebookissa [email protected]
© Copyright 2024