1
1.
Muuttuvat puhesuomen
muodot
Heikki Paunonen
P uhe suomen murr oks
e
n taustaa
Toisin kuin monissa muissa maissa ei Suomessa kielenpuhujien yhteiskunnallista taustaa osoittavien sosiaalisten
murteiden muotoutumista voida palauttaa kovinkaan
kauas taaksepáin. Meillá sosiaalinen nousu mókin pojasta
suutarimestariksi, kauppiaaksi tai peráti maisteriksi ruotsalaisti muutakin kuin nimen, ja samassa sáádyssákin
ruotsinkielisyyttá arvostettiin: kuvaavaa on' ettá Helsingin kirkkoherran mukaan 1800-luvun puolimaissa melkein kaikki suomalaiset kilvan tavoittelivat ruotsinkielisiá
aviopuolisoikseen, tállainen naimakauppa kun avasi heille
páásyn arvostettuun ruotsalaiseen seurakuntaan. (Waris
1950: 9.)
Edellytykset sosiaalisten murteiden muotoutumiselle
syntyivát meillá vasta 1800-luvun lopun yhteiskunnallisten, sivistyksellisten ja (kieli)poliittisten myllerrysten tuloksena. Siihen saakka, aina 1800Juvun jálkipuoliskolle
asti, oli suuri suomalainen kansanosa tullut toimeen kotimurteellaan, sivistyneistó ja muu parempi váki káytti puolestaan ruotsia omassa virallisessa ja epávirallisessa viestinnássáán.
210
Heikki Paunonen
N ormatiiv
is
e
n puheki
Muuttuvat puhesuomen
e
le
n
sy
nQ
Ratkaiseva muutos Suomen kielioloissa tapahtui 1800-1uvun puolenválin jálkeen. Vuonna l863 annetun keisarillisen asetuksen mukaan Suomen kieli hyváksyttiin ruotsin
rinnalle virka- ja opetuskieleksi. Samoihin aikoihin ilmaantuivat ensimmáiset kulttuurikodit' joissa káytettiin
Suomea keskustelukielená. Náin syntyi tarve seká virallisen julkipuhekielen ettá sivistyneisttjlle sopivan epávirallisen puhesuomen kehittámiseksi. ongelmatonta ei kuitenkaan ollut se, millaisen muodon uusi virallinen seká sivistyneistcin keskuudessaan káyttámá epávirallinen puhesuomi saisi; sinánsá ei ollut edes itsestáán selváá, ettá vi-
rallinen julkipuhesuomi ja sivistyneiston puhekieli tulisivat olemaan sama asia. Oli kuitenkin seikkoja, jotka johtivat kehitystá juuri táhán suuntaan.
Viime vuosisadan puoliváliin mennessá Helsinki oli
vakiinnuttanut asemansa Suomen hallinnollisena ja sivistyksellisená keskuksena. Kaupunki, jolla jo siihen mennessá oli hyvin várikás kielellinen kehityshistoria takanaan, eli tuolloin ruotsinkielisintá vaihettaan. Varsinaista
suomenkielistá pohjaahan ei Helsingillá ollut koskaan ollutkaan, koska se oli perustettu ruotsinkielisen asutuksen
keskelle, mutta alkuvaiheissa kaupunkiin muutti jatkuvasti siiná máárin suomenkielistá vákeá, ettá vielá 1600-luvun lopussa kaupunkilaisten enemmistÓ ilmeisestikin oli
suomalaisia. Vajaassa sadassa vuodessa helsinkiláisten
kielisuhteet kuitenkin muuttuivat, ja 1800-luvun alussa
suomenkielisiá oli tuskin kymmenettákáán osaa kaupungin koko váestcistá; samalla Suomen kielen arvostus oli
kaupungissa entisestáán laskenut (Waris 1950: 11-20).
Ei siis ollut 1860-70-luvulla edellytyksiá sille, ettá valtakunnan keskukselle ominainen puhekieli olisi omaksuttu virallisen julkipuhekielen pohjaksi tai edes sivistyneistÓn káyttámáksi epáviralliseksi puhekieleksi. Toisaalta mitáán muutakaan murretta tai aluepuhekieltá oli vai-
mrcdot
2I1
kea ajatella julkipuhekielen pohjaksi: ruotsia oli káytetty
virallisena kielená niin pitkáán' ettei milláán murteella ollut sellaista káytt perinnettá, ettá Sen vaÍaan olisi uusi puhekieli voinut rakentua.
Virallisen julkipuhekielen pohjaksi oli sitá vastoin toinen mahdollisuus, kirj akieli, j oka 1 800-luvun puoliválissá
alkoi olla uudistuneessa muodossa hahmollaan (T. Itkonen I979: 14). Tilanteessa, jossa ei paljon vaihtoehtoja ollut, turvauduttiin tarjolla olevaan: virallisissa yhteyksissá
ryhdyttiin puhumaan kirjakieltá. Ratkaisua puolsi sekin,
ettá náin turvattiin julkipuhekielen mahdollisimman laaja
ymmárrettávyys: olihan kirjakieltá káytetty jo pitkáán
kaikkialla maassa.
Suoranaiset káytánnrin tarpeet ja syyt eivát sitá vastoin
sanelleet sitá, ettá saarnastuoleistaja kateederien seká tuo_
marinptiytien takaa sama kirjakieli kantautui myÓs nuorten suomalaisten sivistyskotien keskustelukieleksi. Sattumaakaan se ei silti ollut. on muistettava. ettá suomalaisesta sivistyneistÓstá oli varsinkin alkuaikoina melkoinen osa
láhtriisin muunkielisistá kodeista. Táhán joukkoon kuuluvat joutuivat opettelemaan suomen kielen sanakirjoista ja
kieliopeista, usein vaivalloisestikin, kuten esimerkiksi Arvid Jámefeltin Vanhempieni romaanista voidaan lukea (s.
268-2]I)' on vain valitettavan váhán tietoja Siitá, mil-
laista suomea ensipolven suomenkielisissá kulttuuriko_
deissa puhuttiin ja missá máárin ruotsin (tai saksan) vaikutus tuntui; olettaa kuitenkin sopii, ettei kirjoista opittu
suomi ollut ainakaan vivahteikkuudeltaan sellaista kuin
syntyperái sillá suomalaisilla.
Mutta muutamat muutkin seikat tukivat kirjakielistá
puhetapaa. 1 S0O-luvulla kielentutkijoidenkin keskuudessa yleinen kásitys oli se' ettá murteet olivat vain kirjakielen turmeltuneita muotoja; todella puhdasta kieltá edusti
kirjakieli. Suomessa pyrkimys''puhtaan kielen'' káyttÓon
oli lisáksi muistakin syistá poikkeuksellisen vahva. Snellmanilaisen ideologian mukaanhan kieli oli kansallisuuden
korkein ilmentymá; suomalaiskansalliselle liikkelle se tuli
2I2
Heikki paunonen
symboloimaan kaikkia niitá arvoja, jotka herááváán sutl_
malaisuuteen liitettiin. Táltá pohjalta Ahlqvistin ja hánclr
aikalaistensa puhtaan kielen vaatimus káy ymmárrettii_
váksi: kieli, niin puhuttu kuin kirjoitettu, oli perattava.ja
puhdistettava paitsi muukalaisuuksista mycis murteellisuuksista; sivistyneist n tuli puhua niin kirjakielisesti
kuin mahdollista. Támá nákemys ilmenee useistakitt
1870-luvulla esitetyistá oikeakielisyyskannanotoista.
Niinpá esimerkiksi Kotikielen Seurassa v. 1879 pÓytákirjan mukaan
Lindroos puhui puhtaan kielen puolustukseksi, osoittaelt
rumaksi Sitá, ettá sivistyneetkin káyttivát puhekielessii
mycis heidán multeensa pahalta kuuluvia lause- ja áántá-
mistapoja. Prof. Ahlqvist huomautti, ettá ei loukkaa talon
pojan puhe, puhukoon se mitá mulTetta hyvánsá' ainoastaan teeskelty. Kertoi, ettá esim. saksalaiset, muuten pedanttista viikeá' káyttávát puhekielessánsá murteita. Juh_
lallisissa puheissa, kirkossa, tragediassa j.m.s. on káytettává kirjakieltá ja parempihan on, ettá sivistyneet puhuvat niin liki kirjakieltá kuin sopii. (Paunonen I916:336331.)
KáytárrnÓssá normatiivisen puhekielen vaatimus johti siihen, ettá muualta Suomesta tulleiden ylioppilaiden puhe-
kieltá tietoisesti korjattiin: esimerkiksi savolaisten tuli
luopua murteellisesta moa, mua, ped, pici -áantamykses-
M uuttuvat p uhesuome n
n
rk
\
I
Jatkokehityksen kannalta ratkaisevaa oli, ellli
t,l
ll(tl lrlirlrr
visen puhekielen vaatimus saavutti 1800-luvrrrr lnptr"
vielá suhteellisen váhálukuisen suomalaisen sivis|vrr' r
ttjn kokonaisuudessaan. Samoin merkittáváá tlli sr'' r ll'i
normatiivisuus tuli koskemaan paitsi virallista .irtlk rlrrrlr'
kieltá myris sivistyneist<in epávirallista keskuslclttkt''lt't
Kirjakieli (a kirjoitettu kieli) sai tállá tavoin pultt'L tt'l''''rr
náhden ensisijaisen aseman: sosiaalisesti hyviÍksyIl;iv;trr
puhekielen tuli mukautua kirjoitetun kielen malliirr. V;ll'
ka normatiivisuuden vaatimus koski erityisesti pultck tt'lrn
áánne- ja muoto-opin piirteitá, on kuitenkin ilmcislli. r'ttit
1800-luvun lopun ''sivistynyt puhekieli'' oli myÓs lltttsr't;r
kenteiltaan ja sanastoltaan huomattavan kirjakiel ist ri.
Sosiaalisen asemansa ja arvostuksensa ansiosta llol lll'l
tiivinen puhekielen malli levisi sitten sosiolingvistisirt trr
mein kuvaten tehokkaasti ylhááltá alaspáin: aluksi ylr
opistosta oppikouluihin ja opettajaseminaareihin ja r'.t ;t
sitten kaikkialle, missá áidinkieltá suomalaislastcll |)ll;l
hán pántáttiin. Viime kádessá kirjakielisen puhckir'lt'rl
t
ankarimmiksi esitaistelijoiksi taisivatkin osoittautua
juurimaan
st'I
viimci
jotka
pyrkivát
kansakoulunopettajat,
kin murteellisuudet koululaisten kielestá.
r
'
r r r
.i
S os
iaalisten murte
t
tttt
ide n sY ntY
táán tai kaloo, leipee -tyyppisistá muodoista, lánsisuoma-
laisten tuli taas válttáá esimerkiksi liian avartuneita diftongeja. Sitkeimmin munepohja tuntui kaikkiaan istuvan
savolaisissa, jotka eivát milláán tahtoneet oppia áántámáán d:tá. Heidán napinastaan huolimatta Ahlqvistin ehdoton kanta oli, ettá kirjoitetun kielen mukainen d myos
áánnettiin. Mutta puhekielen ohjailu ei jáányt vain murteellisuuksien karsimiseen; yhtá hyvin se kohdistui myos
ruotsinmukaiseen áántámykseen, joka ei ollut vieras edes
Suomalaisen Teatterin náyttelijciille. (Paunonen 1976:
337.)
Samoihin aikoihin kuin kirjakielen mukainen puhckit'lr
vakiintui sivistyneistrin keskuudessa, sai puolestaan lyii
váestÓn piirissá alkunsa toisentyyppinen puhekielen tritr
tio. Senkin synnyn syyt olivat 1800-luvun lopun yhte ir
kunnallisissa muutoksissa. Noihin aikoihin vauhtiin piiii s
syt teollistuminen johti nopeasti ensimmáisten Suolllil
laisten suurkaupunkien syntymiseen. ominaista náillc tr
peasti kasvaneille yhteisÓille oli láhes alusta pitáen niitlclt
váestorakenteen suuri heterogeenisuus. Tyovoimaa (ilt
vinneet keskukset vetivát puoleensa muuttajia aluksi yrrr
l r
l
r
2I4
páróiváltá maaseudulta, myóhemmin yhá kauempaa eri
puolilta Suomea. Vaikka teollistuminen alkoi Suomessa
suhteellisen myóháán, muutos on meillá ollut rajumpi
kuin kenties missáán muussa eurooppalaisessa teollisuusvaltiossa. Kuvaavaa on, ettá esimerkiksi Helsingin asu_
kasluku on sadassa vuodessa (1810-19'70) lŽihes kaksi-
KIRJA- JA YLEISKIELI
me menemme
'ti\\\
ti
kymmenkertaistunut.
I
Kaupungeille ja taajamille ominainen váestórakenteen
heterogeenisuus on heijastunut puolestaan kielessá Suurena sisáisená vaihteluna: kaupungeista on tullut eriliihtóis-
I
I
I
I
ten kielellisten piirteiden sulatusuuneja. Lisáksi kaupun-
kiyhteisÓn entistá mutkikkaampi sosiaalinen rakenne on
játtányt jálkensá myós puhekieleen: eri yhteiskunta-, ammatti-, iká-, ym. ryhmiin kuuluvat puhuvat eri tavoin.
Teollisten kaupunkikeskusten Syntyminen on tállá tavoin
luonut kasvualustan uudentyyppisille puhekielen muodoille, sosiaalisille murteille.
Sosiaaliset murteet eivát kuitenkaan ole syntyneet tyhjástá, vaan ne ovat omaksuneet aineksia seká kirja- ja
yleiskielestá ettá vanhoista aluemurteista. Ne sijoittuvatkin tássá mielessá kirja- ja yleiskielen ja murteiden váliin,
kuten kuvio 1 osoittaa.
Sosiaalisten murteiden syntyminen on merkinnyt entisen murrekásitteen muuttumista. Aiempien homogeenisten, "puhtaiden" murteiden rinnalle on ilmaantunut murremuotoja, joiden perusominaisuutena on sekakoosteisuus seká suhteellisen suuri sisáinen variaatio; sosiaaliset
murteet ovat tyypillisiá sekakielimuotoja. Samalla ne ovat
tavallisesti yhteydessá useampaan kuin yhteen kielellistá
vaihtelua sááteleváán kielenulkoiseen seikkaan; vanhat
aluemurteethan heijastelivat ennen muuta kielenpuhujan
alueellista taustaa. Verrattuna yksiulotteisiin aluemurteisiin, joita kielentutkijat saattoivat jakaa ja ryhmitellá
selvŽirajaisiksi alueiksi, sosiaaliset murteet ovat moniulotteisia kappaleita, joiden sisállá milloin millákin perustein
hahmotetut murreyhtáláisyydet risteilevát.
muodot 215
Muuttuvat puhesuomen
Heikki Paunonen
I
í\ ''\
\
E\
!-t\
I
I
I
I
I
I
I
I
me menemma
-
a
o
(n
H\
U)\\
ří\
a\
ř
\
=
?\
?
fr\
!:
r.i
\
tÍ1
.\ \
J\
\
\
mt"o manemtna
- me mennaan
me nenemme 1ne.
-
myo mannaan
-
ALUEMURTEET
Kuvio 1. Kirja- ja yleiskielen seká alueellisten
murteiden keskináinen suhde.
ja sosiaalisten
Puhesuomen viimeaikaisia vaiheita seurattaessa kiintoisimpia ilmióitá on sosiaalisten murteiden ja aluemurteiden seká sosiaalisten murteiden ja kirja- ja yleiskielen
suhde. Náyttáá siltá, ettá eri puolilla Suomea vanha pai-
kallinen murrepohja ilmenee erivahvuisin máárin
sen
páálle kerrostuneissa sosiaalisssa murteissa ja vastaavasti
kirj akielisen puhekielen paine vaiku ttaa eri puolilla rnaaÍa
eri tavoin periaatteessa samoihin puhujaryhmiin. Niinpá
esimerkiksi Tampereella tai Turussa murrepohja saattaa
paistaa rovastin tai juristin arkipuheesta, kun taas Helsin-
216
Muuttultot puhesuomen
Heikki Paunonen
gissá murrepiirteet ovat kaÍSiutuneet váhán kouluja káyneen tyoláismiehenkin (tai varsinkin -naisen) puheesta.
Eron jyrkkyyttá osoittaa hyvin esimerkiksi se, ettá kirjaja yleiskielen mukainen d:llinen áántámys (meiddn, viides, lcihdetrjdn jne.) on pelkástáán kansakoulun káyneillá
vanhoilla helsinkiláisnaisilla yleisempáá kuin samanikáisillá akateemisen koulutuksen saaneilla tamperelaisnai'
silla (oilla esiintyy rirrrralla hámáláismurteisia r:llisiá
muotoja). Samansuuntainen ero kuvastuu muissakin piirteissá; Seuraavat kaksi puhekielistá katkelmaa havainnollistavat kyseistá eroavuutta:
Vanha tyokiisnainen (Helsinki): Samalla luakalla oli kaik-
ki, ja meill oli oikem mukava, opettaja oli, oli tuota, Saima
Serenius oli hánen nimensá muistan senki vielá, kun hán
láhetti minulle kerran terveisiá sitten, (se) oli' jonkun oppi-
laam mukana, ja sitten miná, sittek ku me muutimme,
muutimme, muutimmeko me, niin, me muutimme pois
siitá talosta me asuimme kauan siellá, ja sittem miná, muutin, Kallion kansakouluu(n), ja siellá miná kávin ne, neljá
ylempáá luokkaa sanottii(n) siihen aikaan.
Vanha akateeminen nainen (Tampere): unohdimme kokonaan ettá meidám piti mennát tuonne' kouluuv vaam me
menimmes sinneh haudalle astikka' ja seurasimme sielá
sen toimitukse, ja pikkusta ennel loppua nin, kum me aina
kattoimme ja kysyimme ettá mitá kello on kuinkaham
meirán tarttis menná ettá tarttiskois meirám menná, nin,
-
Tállaisten erojen taustalla lienevát yleisemmát asenne- ja
arvostusseikat. Helsingissá liitetáán murrepiirteisiin -hďposti kielteinen maalaisuuden leima; se selittáá, miksi
vielá 1 93O-luvulla yleiset murrepiirteet ovat vanhimmiltakin helsinkiláispuhujilta láhes tyystin kadonneet (Paunonen 1980: 15-16). Tampereella tai Turussa sitá vastoin
saa olla Savea saappaissa. Toisaalta eivát Tampereellakaan enáá kaikki tyypilliset hámáláismurteisuudet kelpaa:
vaikka sanotaankin mettd : mettcissci tai soran jdlkeen, jo
kenkti : kenkrjn -taivutus viittaa váhintážinkin Kangasalle.
muodot
21'1
Siitá, miten nopeita muutokset Helsingin ulkopuolellakin
voivat olla, sopii puolestaan esimerkiksi tamperelaiskielen yleisgeminaatio (kolme kallaa, tullee, sannoo jne.), joka vielá 1950-luvun taitteessa kuului tyypillisiin tamperelaisuuksiin. Kolmekymmentá vuotta my hemmin kootussa puhekielen aineistossa tátá piinettá esiintyy vain
vanhimpien tamperelaisten puheessa (Jonninen-Niilekselá 1980).
Alueellisten murteiden osuus sosiaalisten murteiden rakenneosina náyttáákin olevan pitkálti yhteydessá siihen,
miten voimakas kieliyhteiscin paikallinen identiteetti ylimalkaan on. Tampereen ja Turun puhekielessá esiintyvát
hámáláis- ja lounaismurteisuudet tukevat paikallista identiteettiá ja omaleimaisuutta; murrepiirteillá on náissá tapauksissa selvá positiivinen merkitys, miká Selittáá niiden
esiintymisen ylimpiinkin sosiaaliryhmiin kuuluvien puhujien kielessá.
Helsingissá on tilanne toinen. Siellá eivát murrepiirteet
ilmenná samalla tavoin vanhaa paikallista identiteettiá,
vaan ne ovat kaupunkiin muualta muuttaneiden mukanaan
tuomia: ne osoittavat puhujan ei-helsinkiláistá taustaa. on
helppo ymmártáá, ettei tállaisiin eriláhtÓisiin ja alkuaankin Helsingin ulkopuolisiin piirteisiin ole liittynyt positiivista, helsinkiláisyyttá osoittavaa leimaa, vaan niitá on ennen pitkáá alettu karsastaa Suoranaisina maalaisuuksina,
joista on alettu pyrkiá eroon.
Puhekielen murros
Vielá runsaat Sata Vuotta edustivat puhutun Suomen kielen
ainoita muotoja vanhat rnurfeet, joilla siihen mennessá oli
vuosisatainen omapohjainen kehitys takanaan. Nykyisin
táysin entiselláán sáilyneen murteen puhuja on harvinaisuus. Harvinaista ei sitá vastoin ole se, ettá maaseudulla
edelleen perheen ja kyliin epávirallisia asioita toimitetaan
218
Muuttuvat puhesuomen
Heikki Pctunonen
hyvinkin murreváritteisellá kielellá, vaikka leimallisimmat muÍTepiir1eet ovatkin saattaneet váistyá yleiskielisten
ilmausten tieltá. Jos murteiden sáilymisellá tarkoitetaan
vanhojen aluemurteiden sáilymistá entiselláán, silloin ei
murteita tietenkáán sanan táydessá merkityksessá ole olemassa. Jos taas osoituksena murteiden sáilymisestá pidetáán Sitá, ettá hámáláisen erottaa savolaisesta tai pohjalaisen raumalaisesta, siiná tapauksessa ovat murteet suhteellisen hyvin sáilyneet. Hyvin mahdollista onkin, ettá
vanhojen murteiden varaan on rakentumassa uudentyyppisiá aluepuhekieliá, joissa yleiskielisen silauksen alta pilkottaa vahva paikallinen Pohja.
Olennaista maaseudunkin puhekielen murroksessa
(murteiden yleiskielistymisessá) on Se, ettá homogeenisista murteista on siirrytty sekakielimuotoihin, murteisiin,
j oissa alueellisten piirteiden rinnalla esiintyy eriasteisessa
máárin kirja- ja yleiskielisiá seká mahdollisesti muualtakin tarttuneita aineksia. Silti náitákin kielimuotoja voidaan hyvállá syyllá pitáá aluemurteina, niin kauan kuin ne
todella osoittavát puhujiensa paikallista taustaa.
Murrekásitettá ja murteentutkimuksen kohdetta onkin
aika váhin erin váljentáá. onhan viime aikoihin asti ollut
tapana luonnehtia yleiskielistyneitá murteita turmeltuneiksi kielimuodoiksi, ja támá kásitys on leimannut suhtautumista niiden tutkimiseenkin. Arvokkaina tutkimuskohteina on pidetty vain "puhtaita" murteita, joita ei tosin
juuri kukaan enáá sellaisinaan puhu; váhemmánarvoisina
on sitá vastoin pidetty yleiskielistyneitá murteita, jotka
kuitenkin ovat támán páiván todellisuutta sriomalaisella
maaseudulla' TállÓin on unohdettu, ettá nykyisetkin murteet ovat puhujiensa kannalta yhtá arvokkaita kuin vanhatkin mur1eet: ne ovat yhá olennainen osa puhujiensa paikallista identiteettiá. Siksi nykyisiá muffemuotoja ei saisi
váheksyá, vaikka ne eivát kaikkia vanhan murteen tuntomerkkejá táyttáisikáán.
muodot
2I9
Puhesuomen nylqvaihe
Puhekielen kenttá on viimeisten sadan vuoden aikana
olennaisesti muuttunut. 1 800-1uvun puoliválissá puhesuomen muotoja edustivat vanhat murteet. Vuosisadan lopussa niiden rinnalle syntyi kirjakielinen julkipuhesuomi, jota suomenkielinen sivistyneistÓ alkoi káyttáá mytis epávirallisessa viestinnássáán. Náiden puhtaiden kielimuotojen
rirrnalle alkoi sitten 1900-luvun taitteessa kehittyá erilaisia kaupunkipuhekielen muotoja, joissa oli aineksia niin
murteista kuin kirjakielestákin. Ehká selvimmin námá puhekielen muodot ovat olleet erossa toisistaan 1900-luvun
alkukymmeniná, jolloin puhekieli on esimerkiksi Helsingissá ollut hyvin selvá sááty- ja luokkaerojen ilmentájá.
Sivistyneistci ja muut sitá esikuvanaan pitáneet ovat eÍottuneet myris kielellisesti muista kaupunkilaisista; erityisen váltettáváná on pidetty tyÓláisten ja katupoikien puhu_
maa ''vulgáárikieltá''. Maalaiset ja maalta Helsinkiin
muuttaneet ovat puolestaan poikenneet syntyperáisistá
helsinkiláisistá murteellisuutensa vuoksi.
Mytihempi kehitys on tasoittanut náitá eroja. Yleiskie'
listyminen on láhentányt murteita kaupunkipuhekielen
muotoihin. Kaupungeissa on puolestaan sama normatiivinen malli pyrkinyt kirjakielistámáán myÓs sosiaalisia
murteita. Toisaalta mytis ylimpiin sosiaaliryhmiin kuuluvien puhekieli on váhin erin Vapautumassa ahtaimmasta
normatiivisuudesta: suomenkielinen sivistyneisto on
muutamassa vuosikymmenessá moninkertaistunut, ja
suuri osa siitá on nykyisin láht isin joko maaseudulta tai
alemmista yhteiskuntakerroksista. Támá ryhmá ei olekaan
enáá sisáistányt ahlqvistilaista puhtaan kielen vaatimusta
sen kaikkein jyrkimmássá muodossa.
Suomalaisen puhekielen rajat ovat viime vuosikymmeniná váljentyneet. Táhán on johtanut kaksi vastakkaista
virtausta: toisaalta se, ettá kirjakielinen malli on ulottanut
yleiskielistáván vaikutuksensa yhá laajernpiin kansanker-
220
Muuttuvat puhesuomen
Heikki Paunonen
roksiin maaseudulla ja kaupungeissa, toisaalta se, ettá
normatiivisen puhekielen malli on itse jonkin velran rakoillut ylimpiin sosiaaliryhmiin kuuluvien keskuudessa.
Náiden kahden tendenssin seurausta on mycis puhekielen
eri muotojen yhá selvempi sekaantuminen, mitá osoittaa
sekin, ettá puhtaiden murteiden tai rikkeetttimán kirjakielen puhujia saa hakemalla hakea: káytánnrissá kummankin ááripáán edustajia ei erráá lÓytyne alle 7O-vuotiaiden
kielenpuhuj ien piiristá.
Tutkijan kannalta puhekielen kenttá on kuitenkin autta.
mattomasti hajoamassa kásiin. Suomalaista nykypuhekieltá edustavat yhtá hyvin helsinkiláinen elákkeellá ol va
lehtori kuin tamperelainen juuri ammattikoulusta pá|Šsyt
koneasentaja. Samoin tyypillisiá nykypuhesuomen káyttájiá ovat Siilinjárveltá Helsinkiin muuttanut baariapulainen tai Lapualta Jyváskyláán siirtynyt opiskelija. Eiká liioin puhesuomen ulkopuolelle voi rajata sitá kieltá, mitá
kiuruveteláinen isántámies haastelee naapurinsa kanssa;
ja jotta kuva vastaisi todellisuutta, olisi siihen sisállytettává vielá sekin puhekieli, jolla suomalaissiirtolaiset
vaihtavat kokemuksiaan Volvon tehtaiden liukuhihnojen
ááressá'
l
l
P uhesuomen ti lantei ne
n
va
i
htelu
Se kieli, jota puhumme, on osa itseámme, se heijastelee
taustaamme ja henkiltihistoriaamme. Mutta puhekielen
pirstoutuneisuus ilmentáá yleisemminkin nyltyišén suomalaisen yhteisÓn luonnetta ja yksityisen ihmisen asemaa
siiná: jokainen joutuu luo1naan oman persoonallisuutensa
ja sosiaalisen uransa useiden erilaisten valintojenrkautta.
Sama koskee myos sitá kieltá, jota yksilci káyttáá: erilaisista tarjolla olevista malleista hán rakentaa oman puhekielensá. Siksi ei kaikkien samanikáisten Syntyperáisten
tamperelaisten metallimiesten kieli ole samanlaista: joku
muodot
22I
on vannoutunut ammattiyhdistysaktivisti, ja se kuuluu
my s hŽinen puheestaan, joku toinen taas on kiinnostunut
pilkkionginnasta, miká ei samalla tavoin muovaa kieltá.
Ei kuitenkaan ole varmaa, ettá se kieli, jota helsinkiláinen ekonomi tai tavaratalonmyyjá káyttáá tycissáán, olisi
láheskáán samanlaista kuin se kieli, jolla hán komentaa
lapsiaan kotona tai jolla hán rupattelee tyÓtoverinsa kanssa kahvitauolla. Samoin jokseenkin VaÍmaa on, ettá Kontiolahdelta Helsinkiin muuttanut pankkivirkailija puhuu
esimiehelleen eri tavoin kuin vanhemmilleen kotona káydessáán. Puhekielen kenttá ei siis ole hajanainen vain siksi, ettá ihmiset puhuvat eri tavoin sen mukaan, millainen
heidán taustansa on' vaan mycis siksi, ettá jokainen puhuu
eri tavoin erilaisissa tilanteissa. Puhekielen variaatio ulot-
tuu jokaiseen yksityiseen kielenkáyttájáán asti samalla
kuin jokainen puhetilanne on eráássá mielessá ainutkertainen ja edellyttáá tietyntyyppistá kielenkáyttoá. KieliyhteisÓn jásenet joutuvatkin nykyisin toimimaan kielellisten
moniottelijoiden tavoin: jotta he selviáisivát kurrnialla yhteisÓlle ominaisista kielenkáyttotilanteista, heidŽin on hallittava jatkumonluonteinen sarja erilaisia tyylilajeja vapaasta muodollisimpaan.
Toisaalta Suomen kielen tilanteinen vaihtelu náyttáá
noudattavan pitkálti yhteistá vaihtelukaavaa: mitá muodollisempi tilanne on kyseessá, sitá kirjakielisempáá puhekieli on. Náin ollen vaihtelu on pienimmilláán muodollisissa tilanneyhteyksissá ja taas suurimmillaan epávirall isessa viestinnássá. Jos kaikki suomalaiset olisivat sisáistáneet tilanteisen vaihtelukaavan samalla tavoin, muodollisimmissa yhteyksissá kaikki valitsisivat Saman vaihtoehdon (kuvio 2).
Tutkijan kannalta tilanteisen vaihtelun olemassaolo on
kiusallista ennen muuta siksi, ettá hánen mahdollisuutensa tavoittaa ja osoittaa se, minká muutenkin tiedámme,
ovat heikot. Puhekielen tutkijan tárkein apuneuvo on nauhuri, ja koska eettis-juridiset syyt rajoittavat salanauhoituksia, nauhuri my s nákyy. Tálloin syntyy kielentutkijan
222
Muuttuvat puhesuomen
Heikki Paunonen
MUODOLLINEN
muodot
223
lanteesta, jotka ovat haastattelu, vapaa keskustelu, ohjattu
keskustelu, esitelmá, opetustilanne ja kokous.
Jo alustavat tulokset osoittavat, ettá kielelliset erot eri
tilanteissa ovat huomattavan suuret. Niiden havainnollis-
lule katsomattn!
tamiseksi on taulukossa 1 esitetty kahden puhekielessá
taajaan esiintyván áánnepiirteen tilanteinen variaatio.
Tilanne
Vapaa keskustelu
Haastattelu
Kokous
Oppitunti
Esitelmá
Ohjattu keskustelu
ls
15,5
39,5
96,8 2,3
98,7 0,9
9,0 95,3 2,4
8,6 98,2 r,4
91,8
15,0
75 1 24,1
t9,r 20,9
8,2
25,0
8l,0
91,4
r
83,9
59,2
0,6
1,3
0,9
0,4
2,3
0,4
1. Yleiskielisen /'s:n ja d:n seká niitá vastaavien puhevarianttien
tilanteinen vaihtelu Turun puhekielessá
kielisten
Suojasen (1985: 55,58) mukaan.
Taulukko
tule
-
tuu
- tu
kalsomaan
-
kattoon
-
tsiikaan
EPÁMUoDoLLlNEN
Kuvio
2. Muodollisen ja epámuodollisen puhekielen suhde: va-
riaatio ja valintamahdollisuudet váhenevát muodollisuuden kasVAESSA.
paradoksi: tutkijan kannalta kiintoisinta on kieli. jota ihmiset káyttávát arkioloiSSaan' tietámáttá, ettá heidán
kieltáán tarkkaillaan tai tallennetaan; kun kieltá ryhdytáán
nauhoittamaan' támá tilanne sárkyy.
Vaikeuksista huolimatta on puhesuomen muÍToksen
tutkimuksessa tarkattu myÓs suomen kielen tilanteista
vaihtelua. Erityisesti on pidetty silmállá puhetilanteen
muodollisuusasteen vaikutusta kieleen. Esirperkiksi Turussa on koottu aineistoa kuudesta erityyppisestá puheti-
Epávirallisissa yhteyksissá' joita edustavat vapaa keskustelu .ja haastattelu, paikallisten turkulaispiirteiden osuus
on huomattava' kun taas muodollisissa yhteyksissá siirrytáán láhes yleiskieliseen puhetapaan. Esimerkiksi puhekielinen tt (seittemdn, mettd) on vapaamuotoisissa puhetilanteissa selvásti yleisempi kuin kirja- ja yleiskielinen /s:
kolme neljásosaa kaikista tapauksista on r/:llisen variantin
kannalla. Muodollisissa tilanteissa //:n osuus sitá vastoin
on váháinen, vain neljánnes kaikista tapauksista. Sama
havainto koskee toista vanhan Turun murteen ominaispiirrettá, yleiskielen d:tá vastaavaa r:áá: enimmilláán
r:llisten muotojen osuus kipuaa láhelle 40:tá prosenttia,
kun se muodollisimmissa yhteyksissá putoaa láhes nollaan. (Suojanen 1985.)
Tampereella on puolestaan Páivi Kárkkáinen tutkinut
samojen henkilcjiden kieltá useissa erityyppisissá tilanteissa, joita olivat mm. epávirallinen keskustelu, virallinen (puheenjohtajan ohjaama) keskustelu seká ennalta
suunniteltu mutta vapaasti pidetty puhe-esitys. Ero va-
224
MuuÍtuvat puhesuomen
Heikki Paunonen
Tilanne
Kielenpiirre
EpáviralI.
Virall.
keskustelu
keskustelu
puhe-esitys
yleiskielen d
yleiskielen ts
meuan
itte
meidán
itse
harvínainen
oikea - oikee
taloa - taloo
meidán
itse
poikkeuksell inen
tullu
tullut
loppuheitto
a, ri -lopp. yht:t
tavallinen
impf. y. 3. p.
akt. 2. partis.
sano
tullu
omistusliitt:t
mun kirja
mon. l.
p.
me mennáán
mon. 3.
p.
ne menee
3. inť. ill.
oikee
taloo
meneen
pikapuhemuodot T1á
kysymysmorf.
táytesanat
taa
onks
tavallisia
sano
-
Valmisteltu
sanoi
menemáán
.
í minun ,Klr|anl
íI mun
me menemllle
me mennáán
he menevát
ne menee
miná - miiá
támá
-
táá
onko
harvinaisia
oikea
taloa
sanoi
menemáán
minun kiriani
n-," *"n"-r.t-r"
he menevát
miná
támá
onko
poikkeuksell isia
Taulukko 2. Tilanteisen vaihtelun ilmeneminen yhden koehenkil n, 24-vuotiaan tamperelaisnaisen kielessá (Páivi Kárkkáisen
mruldot
2]5
puheen muodollistuessa; kirjakielinen malli pyrkii totcrr
tumaan kaikilla kielen tasoilla.
Náiden havaintojen valossa ei tunnu 1iioittelulta váit(aiai"
ettá nykypáiván suomalaisilla on todella káytettávissiilirr
melkoisen joustava tyylilajeittainen asteikko eri puhelr
lanteita vafien. Eri asia kuitenkin on, antavatko námá esimerkit liian hyván kuvan todellisesta tilanteesta: eihiirr
mitenkáán harvinaista ole, ettá ihmiset kertovat joutuneensa tilanteisiin, joissa "ei tahtonut saada sanaa suusta".
Se taas, ettei tilanteisen vaihtelun asteikko varmaankaan
ole kaikilla tásmálleen sama, johtuu yksityisten kielen'
káyttájien erilaisesta taustasta; kielenpuhujien láhtÓtaso
on erilainen. Yhteistá suomalaisille kielenkáyttájille kuitenkin on vaihtelun tiedostaminen ja siihen mukautuminen. Jo námákin esimerkit osoittavat, ettá puhetilanteen
muodollistuessa yksilcillisen vaihtelun osuus váhenee:
tirylipyramidin muodollinen huippu on suhteellisen jyrkká.
tutkimusaineiston mukaan).
paan keskustelun ja puhe-esityksen Válillá oli táSSákin aineistossa hyvin selvá; virallinen keskustelu sijoittui nái_
den váliin, kuitenkin láhemmáksi vapaaÍa keskustelua
kuin puhe-esitystá. Erot ilmenevát jálleen mm. áánne- ja
muotopiirteistá; taulukko 2 havainnollistaa, tosin jossain
máárin kaavamaistaen, yhden koehenkil n kielessá esiintyváá vaihtelua.
Náitá eroja merkittávámmin vapaa keskusteluja puheesitys eroavat toisistaan syntaktiselta ja tekstuaaliselta ra
kenteeltaan. Támá heijastuu jo virkkeiden pituuksissa:
kun vapaassa keskustelussa virkkeet kásittávat keskimáárin l'9 lausetta ja yhteensá 7,2 sanaa, puhe_esityksessti
virkkeet ovat yli kaksi kertaa pitempiá: keskimáárin 4'9
lausetta ja yhteensá 13,4 sanaa (Kárkkáinen 1919: 911l4). Erot eivát sitá paitsi ole vain máárállisip vaan myÓs
aadullisia: esimerkiksi lauserakenteet monimutkaistuvat
I
Antino r mat iiv
i
s e
n puhe kie le n sy nty
Vielá 1950-luvu1la olisi puhesuomen tulevan kehityksen
ennustaminen tuntunut suhteellisen helpolta. Melko huoletta olisi uskaltanut arvata, ettá murteiden yleiskielistyminen tulee jatkumaan, jollei entisestáán nopeutumaankin, ja ettá kirjakielinen puhekielen malli tulee yhá yleis-
tymáán myÓs alempien sosiaaliryhmien kaupunkipuhekielessákin. Tátá nykyá vastaavanlaisen ennusteen laatiminen on paljon uskaliaampaa. Syyná on Se' ettá Sitten
1950-luvun monet seikat ovat meillá muuttuneet, ja náiden muutosten vaikutuksia voi vasta aavistella. Yksi tál_
lainen muutos on suomalaisen kansankulttuurin ja sen
mukana mytis murteiden arvostuksen lisáántyminen. Toinen muutos, joka samoin on jo vaikuttamassa suomalaisiin kielioloihin, on nuoren ikápolven yhteiskunnallineIr
226
Heikki Paunonen
Muutturat puhesuomert
esiinmarssi, nuorison kapina.
Sinánsá ikápolvien váliset kielelliset erot eivát ole
epátavallisia; kielihán muuttuu paljolti sukupolvien taitteessa. Samoin koululaisten ja muiden nuorten slangi on
ollut tuttu ikákausi-ilmio Helsingissá jo 1900-luvun alusta
láhtien. Slangi on kuitenkin luettavissa poikkeukselliseksi
erityiSkieleksi: se eIáá tavallisen arkipuhekielen ulkopuo'
lella, eiká sitá vanhastaan ole pyritty káyttárláánkáán
oman piirin ulkopuolella. Merkittáváá sitá vastoin on, ettá
nykyisin helsinkiláisnuorten arkipuhekielikin selvásti
poikkeaa heidán vanhempiensa puhekielen mallista' kuten
oheisel kalkelmat osoitlavat:
Vanha akateeminen helsinkilrjinen: áiti tuli joskus kuuntelemaan, alaluokille, hánhán oli ollut ennen opettajana, ja
oli, siitá kiinnostunut, joulu-, koulun joulujuhla oli, hyvin
tárkeá tapaus, silloin, pukeuduimme parhaisiiv vaatteisiimme, ja useasti jouduimme esittámáán jotakin juhlassa.
kyllá tyttÓkoulun joulujuhlat olivat erittáin arvok-kaat,- niissá oli aina joku suuri, vaativa Topeliuksen náytelmá, kuten, Totuuden helmi esimerkiksi. Itse en joutunut, náissá esiintymáán, olin vain viulunsoittajana tai, tai
tein jotakim muuta.
Helsinkiltiinen lukiolaistytt
: joo me
luetaan nyt
támmcistá kuu, Asi atek stej á lukioon ja aikui skasvatukseen
ja, siál me ollaa alku-, alus meill oli kauheet viime syksyst
kauheet poliittist keskusteluu mut siálláki on ne samat viis,
mut esiviis ihmist aina keskustelemassa, sitte tota.
merkiks tánáám meill oli. tsuamentunni|la semmonen. reposteltii runoja niim pahasti et má en kyllá, má en voinuv
viitata ja sanoo, sanoo má tiesij just mitá tota n}itá niin ku
- -
kysynii ja mitá oletettii Vastaavam mut má ev voiv viitataj
-ja
sanoo semmost mitá má en it-, itte ollenkaa ajattele.
Helsinkiláisnuorten puhekielelle hyvin tyypillinen piirre
on viime vuosina nopeasti yleistynyt omistusliitteettÓmyys (mun, auto, sun kirja -tyyppi), jolle ei sellaisenaan
ole osoitettavissa mallia murteista tai niihin perustuvasta
puhekielestá. Samantapainen helsinkiláisnuorten puhekielessá láhes yksinomainen ilmicj on yksil llinen predikaatti mon. 3. persoonassa (pojat juoksee, lapset leikkii -
nruodo!
227
tyyppi)'Vaikka tállainen inkongruenssi on murtcissa suh-
teellisen yleistá, se ei missáán ole vanhastaan ol|ut yksinomaista, vaan inkongruentti ja -val-tunnuksinen predikaatti ovat olleet syntaktis-tekstuaalisessa táydennysjakaumassa keskenáán: inkongruenssia on esiintynyt lauseissa, joissa monikollisuus on ilmennyt subjektistn, kun
taas -val-tunnuksinen muoto on kuulunut lauseisiin, .joista
subjekti puuttuu (tarkemmin Ala_Nojonen l979). Támá
hienojakoinen systeemi on nuorten nykypuhěkielessá rikkoutunut (samoin kuin aiemmin táydellistá kongruenssia
vaatineessa kirjakielisessá puhekielessá).
olennaista náissá tapauksissa on, ettá nuorten suosimat
muodot selvásti poikkeavat kirjakielisistá muodoista, jot-
ka taas ovat vanhemmilla helsinkiláisillá
enemmistciná
(selvimmin ylimpien sosiaaliryhmien vanhoilla ja keskiikáisillá). Sama kirjakielisen mallin vastaisuus kuvastuu
tapauksissa, joissa nuoret ovat omaksuneet puhekieleensá
sellaisia murteiden piirteitá, joiden ero kirjakieleen on selvá (esimerklksi ltihti meneen, rupes sataan, Íuk kattoon;
me menncicin; kaks taloo, hypcittii naruu, pitris lukee, kaikkii kivoi leikkei; sellast kauheet menoo, tris talos asuttii:
sti eÍ saa hyppdd mun naruu, mum pitcis duunaa se yalmiiks jne.).
Nuorten puhekielen mallia voisikin luonnehtia ennen
muuta antinormatiiviseksi, kirjakielen vastaiseksi: tavoitteena on nimenomaan ilmentáá poikkeamista kirjakielen
mukaisesta normatiivisesta puhekielen mallista. Ei nimittáin voi olla kyse siitá, etteivát esimerkiksi to loláiset lu_
kiolaiset ja opiskelijat tuntisi kirjakielistá puhekielen mallia' onhan se káytÓssá heidán kotonaankin' Vaan kyseessá
on pitkálti tietoinen valinta. Siksi on houkuttelevaa yhdistáá tállainen antinormatiivisuus laajempiin kehyksiin;
puhekielen normien rikkominen on osa nuorison kapinaa.
Normatiivisen ja antinormatiivisen puhekielen vasta
kohtaisuus nákyy hyvinkin monessa kielenpiirteessii; tau
lukkoon 3 on, todellista variaatiota jálleen hieman kaavamaistaen, koottu joitakin keskeisiá esimerkkejá (jlilleen
228
Muuttu\)aÍpuhr:.stunttntttutllttl l')()
Heikki Paunoncn
Kielenpiirre
Vanhat
Nuoret
yleiskielen
meidán
láhdetáán
itse
seitsemán
kauhea
meuan
taloa
saisi - sais
taloo
r1
yleiskielen ls
a, a -lopp. yht:t
loppuheitto
láhetáán
itte
seittemán
kauhee
sais
tássá talossa
impf. y. 3. p.
akt. 2. partis.
lnen-nominit
3. inf. ill.
omistusliitt:t
mon. l. p.
mon. 3. p.
sanoi
tullut
-
sano
tullu
punainen
tekemáán
-
punílnen
minun kirjani
me menemme
he rnenevát
pikapuhemuodot miná
kysymysmorf.
táytesanat
támá
onks
váhán
tás talos
sano
tullu
punanen
\
i
I
tekeen
mun kirja
me mennáán
ne menee
má
táá
onko
runsaasti
Taulukko 3. Vanhojen akateemisten helsinkiláisten kirjakielis'
pohjaisen puhekielen ja nuorten antinomatiivisen puhekielen
ominaispiirteitá.
ennen muuta áánne- ja muotopiirteitá).
Mutta taas on samalla kyse syvemmistákin eroista.
Vanhemman ja keskipolven kirjakielisyys ulottuu myos
puhekielen syntaktiseen rakenteeseen ja yleisemmin tekstin suunnitteluun. Nuorten puhekieli on náissákin suhteissa kauempana kirjakie|está: se on rakenteellise'sti keskeneráisempáá, siihen sisáltyy runsaasti toistoja ja epátáydellisiá lauseita, siiná on paljon táytesanojaja -lisákkeitájne.
Jos mittapuuna káytetáán kirjakielen sáánncistoá ja kirjoitetun kielen tekstuaalista rakennetta, silloin nuorten puhekieli voidaan leimata monessa suhteessa puutteelliseksi,
hataraksi, jopa virheelliseksikin. TállÓin on kuitenkin se
vaara' ettá itse mitta on váárin valittu: puhekielen muotoja
ei tulisikaan arvioida kirjoitetusta kielestá láhtien.
olijo puheena, ettá puhesuomen normatiiÝinen traditio
i)criytyy l 860-70-luvulla tehdyistá tietoisisttl ValilllX)iS
ll. Silloinen ratkaisu, jonka mukaan ryhdyttiin puhunraarr
i'irjakieltá, oli monelta kannalta perusteltavissa. KiiytiirrrrÓssá se kuitenkin merkitsi puhekielen alistamista sil|c
vieraaseen kirjoitetun kielen malliin. Esimerkkiná kirjoiletun kielen suoranaisesta vaikutuksesta puhekieleen voisi
lttainita helsinkiláiselle (akateemiselle) yleiskielelle orni
rlaisista piirteistá mm. d:llisen ja rs:llisen áántámyksen,
loppuheitottomuuden (tcissd talossa, ottaisi, iupesi), a, dloppuisten vokaaliyhtymien oikenemattomuuden (kaksi
taloct, korkea), imperfektin i:n sáilyneisyyden (sanoi, an_
toi), t-loppuisen akt. 2. partisiipin (sanonut, tullut) seká
systemaattisen kongruenssin mon. 3. persoonassa (po.jat
juoksevat). Joillakin náistá piirteistá on tosin tukialueensa
rnurteissa (sanoi-tyyplllá jopa Helsingin liepeillá), mutta
lte eivát silti náytá kuuluneen muuten murteellisimmin
puhuneiden vanhojen tyÓláisten kieleen; tuskin erehtyykáán, vaikka pitáá niitá puhekieleen kirjoitetusta kielestá
omaksuttuina. Luetteloa voisi lisáksi jatkaa viittaamalla
kiriakielen mukaiseen lauseenvastikkeiden seká teon- ja
ominaisuudennimirakenteiden káyttÓÓn. Kaikkiaan kiriakieli sai tállá tavoin l800-luvun lopussa kirjoitetun muotonsa rinnalle myos puhutun ilmiasun, mitá tuskin ainakaan samassa máárin olisi tapahtunut, elleivát erityiset
syyt olisi siihen johtaneet.
Tátá taustaa vasten nykyinen nuorten puhekielinen antinormatiivisuus tulee kiintoisaan valoon. Kyseessá ei
Válttámáttá ole vain kirjakielen mukaisen puhekielen normin tietoinen rikkominen, vaan yleisemminkin puhekielen vapautuminen kirjakielisistá kaavoista. Erityisesti támá koskee ylá- ja keskiluokkaisia helsinkiláisnuoria, joilta on táhán asti puuttunut luonteva puhekielinen pohja
(aluemurre tai sille perustunut sosiaalinen murre); onhan
heidán kotoa ja koulusta Saamanaan kielellisená mallinlr
ollut juuri kirjakielinen puhekieli. Nuorten kielellincrr
protesti on tállá tavoin johtamassa paitsi normien nliky
váán rikkoutumiseen my s sisáiseltá rakenteeltaan 1ltrlrc
230
Muuttuvat puhesuomen
Heikki Paunonen
kielisemmán yleiskielen muotoutumiseen. Samalla se tosin jossain máárin merkitsee puhe- ja kirjakielen loitontumista toisistaan. Joudutaan kuitenkin kysymáiin, onko sellaisella yhdenmukaisuudella, joka perustuu jomrnankumman kielimuodon tietoisesti yllápidettyyn ylivaltaan, aikaa myÓten kestávyyttá; karkasihan aikoinaan kantsanlatinakin klassisen latinan esteettiset kauneusihanteet táyttá-
vistá sáánnÓistá. on muistettava, ettá kirjoitettý neti ia
puhuttu kieli ovat saman puun eri oksia. Jotta nf voisivat
tukea toinen toistaan, on kummallakin oltava ltsenáinen
elámisen oikeus; kumpaakaan ei tulisi toisen varjolla tukahduttaa.
Muuttuva puhesuomi
Puhesuomen kehitystá on viimeisten sadan vuoden aikana
ohjaillut ennen muuta kirjakielinen traditio. Sillá on ollut
tukenaan'paitsi varhaisten oikeakielisyysmiesten kanta
myós virallisissa yhteyksissá káytetyn julkipuhekiélen
yhteiskunnallinen arvostus seká sitá puhuvan kansanosan
sosiaalinen prestiisi. Siksi on ymmárrettáváá, ettá kirjakielinen malli on levinnyt ylemmistá sosiaaliryhmistá
alempiin ja kaupungeista maaseudulle. Rinnalla on tosin
kulkenut toinenkin kielellinen vaikutusvirtaus: varsinkiň
viime vuosikymmeniná on myós akateemisen váen puhu-
man kielen yleissávy váljentynyt, vaikka \irjakielinen
pohja on edelleen selvásti kuultavissa. Varsin{isesti kirjakielisen puhekielen asemaa uhkaavaksi voimaksi on kehittymássá uusi antinormatiivinen puhekielen malli, jonka
vaikutusta on vielá vaikea ennustaa. Tállá hetkellá vallitseva tilanne náyttáisi kuvion 3 mukaiselta'
Káytánnóssá nuorten puhekieli joutuu ristiriitaan nykyisten yhteisóllisten kielenkáyttónormien kanssa muodollisissa tilanneyhteyksissá, joissa on totuttu vaatimaan
tietyntyyppistá puhekieltá. Vapaammissa yhteyksissá ei
muorlot
231
KIRJA. JA YLEISKIEI,I
ALUEELLIS
ANTINORMA"
TIIVINEN
MURTEET
PUHEKIELI
I
SOSIAALISET MURTEET
I
Kuvio
3.
Nykypuhekielen eri muotojen keskináinen suhde.
sitá vastoin ristiriitaa Synny. Kirjakielistá yleiskieltá puhuvilla tilanne on páinvastainen: heidán kielensá vastilil
julkipuhekielelle asetettuja vaatimuksia, mutta se poikkeaa jyr-kásti vapaammista puhekielen muodoista. Hicman liioitellen voisi Sanoa, ettá keski-ikáinen tai vanhem_
pi helsinkiláinen virkamies istuu helposti ''kovat kaulatssa" saunan lauteillakin. Kumpaankin puhekieliseen malliin pitáytyminen johtaa náin ollen jossakin tilanteessa ristiriitaan, kuten kuviosta 4 náhdáán.
TILANNE
MUoDoLLINEN
VANHAT
(AKATEEMISET)
NUORET
muodollinen yleískieli - ei riko yhtei-
sóllisiákielenkáyttó-
sáántójá
epÁuuooolLlNIjN
|
]
]
puhekieli.-. I
vhteisólIisiá ]
kielenkáyttósáántójá ]
vapaa
rikkoo
melko muodollinen
- poik-
yleiskieli
keaaepámuodollisest
kontekstista
u3pu1 puhekieli
ei poikkea epri-
-
muodollisestakontekstista
Kuvio 4. Normatiivisen ja antinormatiivisen puhekielen suhrlc
muodolliseen ja epámuodolliseen tilannekonteksti in.
232
Heikki Paunonen
Táhánastisessa áidinkielenopetuksessa on korostunut normatiivisen mallin osuus: on pidetty tárkeáná sitá, ettá oppilaat omaksuvat paitsi kirjoitetun my s puhutun yleiskielen. Támán tavoitteen johdonmukainen toteuttaqinen on
saattanut puolestaan johtaa oppilaan suuriin sisáiŠi(L vaikeuksiin ja ristiriitoihin; niitá on omasta kokemukse\an
kuvannut mm. Antti Eskola:
\
Kansakoulun káytyáni minut jostain pááhánpistosta láhe-
tettiin oppikouluun, toiselle paikkakunnalle kun omassa
pitájássá ei sellaista ollut. Muutos aiheutti tajunnassani
kielellisen ja kulttuurisen hámmennyksen. Ulkopuolinen
asioiden járjestelijá koulu' keskiluokan sivistysihanteineen, tunkeutui maailmaani osoittaen sen ihmiset, tavat ja
kielen asemaan, joka merkitsi alempiarvoisuutta ja hyláttávyyttá. Táytyi todella ponnistel1a osatakseen erottaa, oliko jokin nimitys, kieliopillinen muoto tai áántámistapa' jota lapsuudesta saakka oli tottunut káyttámáiin' kirjakieltá
vai murretta, oliko se koulusivistyksen hyváksymáá arvokasta vai sen torjumaa rumaa murretta, oliko se kotikulma-
ni paikallinen erikoisuus vai pelkká minun kotivákeni hassunkurinen idiosynkrasia. Sama ahdistava epávarmuus
ulottui koko siihen konventioiden ja itsestáánselvyyksien
joukkoon, jolle sosiaalinen kanssakáyminen rakentuu.
(1980: 199.)
Áidinkielenopetuksessakin on hyvá muistaa, ettá kieli on
osa káyttájánsá persoonallisuutta; sitá on sen vuoksi láhestyttává hienovaraisesti: opettaja ei saisi tehdá kielestá
oman valtansa válinettá. Támá vaatimus Saattaa tuntua
vaikealta, varsinkin nykyisessá tilanteessa, jossa r|uoret
pyrkivát kielenkáytÓlláán rikkomaan perinteisiá konventioita. opettajat voivat kuitenkin lohduttautua sillá, ettei
puhesuomen tuleva kehitys niinkáán riipu siitá, tunnetaanko kirjakielisen yleiskielen normit vai ei, vaan siitá,
millaisia asenteita ja arvostuksia puhesuomen eri muotoihin ja niiden káyttájiin tulevaisuudessa liitetáán. Áioinkielenopettajan tehtáváná on válittáá oppilailleen tietoa
suomen kielen eri muodoista ja niiden tehtavi\ta seka
Muuttuvat puhesuomen
muodot 213
káytÓstá suomalaisessa yhteiskunnassa. Sen sijaan hitIrcrr
ei tarvitse, eiká hán voikaan, ottaa vastuulleen niitá yh-
teiskunnassamme tapahtuvia muutoksia, jotka viime kiidessá ohjailevat mycis kielenkáyttoámme.
(Kouluikdisten kieli 1982, Tietolipas BB)