1. No category

Kai Sadinmaa
TOISENLAINEN
ILTAHARTAUS
moniääninen monologi
!2
VIRSI 440, VANHA VIRSIKIRJA
Jo vääryys vallan saapi, se huutaa taivaaseen.
Se turmaa ennustaapi, vie kansat kurjuuteen.
Ken Herran oikeutta nyt täällä julistaa,
ja ken vanhurskautta nyt täällä puolustaa.
Tahotko ryhtyä pappisvirkhaan ja hoitaa sitä oikein ja uskolisesti?
Nyt viekas vilppi täällä on noussut kunniaan.
Tahotko pysyä Jumalan pyhässä sanassa, karttaa väärää oppia ja julistaa rohkeasti?
On valhe vallan päällä ja vääryys voimassaan.
Tahotko kilivotella niin, että elämästi on esikuvana seurakunnale?
Ken Herran oikeutta nyt täällä julistaa, nyt viekas vilppi täällä on noussut kunniaan.
Molen kirkon poikia, seurakuntapappina seittemän vuotta. Tämä on minun tarina. Tämä on
minun läpielettyä historiaa. Ja se mikä siinä on valetta ja mikä totta, on minun ja Jumalan
välinen sallaisuus, eikä ihimisile kuulu. Aamen ja nyt se alakaa.
BONEY M, DADDY COOL
Isä sairastu vakavasti, ko molin opiskelemasa teologiaa. Yks päivä soli liiterisä
höyläämäsä lautoja.
!3
”Mitäs sie teet?”
”Ek sie näe, rakennan arkkua.”
”Mitäs sie sillä?”
”Häätyyhän se mullaki joku paikka olla ko täältä lähen.”
”Jokos solet menosa?”
”Eipä sitä koskhaan tiä.” s
”Syänvikanen mies ja rehkii ko viimestä päivää. Mithään tolokkua vanahala miehelä.”
”Älä sie poika saarnaa. Säästä virtesti mummoile. Mie en perkele jaksa maata sängyn
pohojala tyhyjän panttina. Mitäs son poika semmonen elämä. Son ko mieheltä vietäs
munat. Sillon son parempi lassauttaa ottasta läpi. Mie ala letkuisa roikkuhmaan. Son
saatanan vissi se. Molen semmonen mies, jota ei pulut nussi silhmään eikä pulukala ajeta
yli.”
Oli se helevetin kova mies. Ei ees arkkua antanu itelesä laittaa. Solis varhmaan itte
kävelykki siihen ja lapioinu mullat pääle, jos sois ollu sen vallasa. Sitä vituttas kovasti, jos
se tietäs, että se kuoli kauas methään. Toista päivää saima sitä sieltä porukala hevosen
kansa kiskoa..
MIESÄÄNI HUUTAA TAUSTALLA
“Perkele kiri. Saatana. Lujempaa. Mene perkele. Olekko sie mikä saatanan sekasikiö.
Saatanan äpärä. Ala painua. Perkele.”
Kuolema on papin työn antosin asia. Mulla oli yks hautajaispuhe, jota käytin melkein
jokhaisesa hautajaisesa, merkittävin muutos oli vainajan nimi. Vein siihen puhheeseen aina
vanhan nimen pääle viivan ja kirjotin siihen pääle, alle tai mihin mahtukhaan sitten sen
uuen nimen. Lopulta se paperi oli täynnä kuolleitten ihmisten yliveettyjä nimiä. Ei siitä
kuolemasta voi paljoa sanoa, hyä jos mithään. Tämänki mie kerron vain luottamuksela.
Älä puhu kelheen mithään.
VIRSI 548
!4
Tule kanssani, Herra Jeesus,
tule siunaa päivän työ.
Tule illoin ja aamuin varhain,
tule vielä kun joutuu yö,
tule vielä kun joutuu yö.
Tule askele askeleelta,
Minun kanssani kulkemaan.
Sua ilman en saata olla,
Pysy luonani ainiaan,
Pysy luonani ainiaan.
WIMME SAARI+RINNERADIO
Yhesti hautasin lapsen, kaksvuotiaan tyären. Soli pitkhään ootettu perheen ainokainen.
Menin niitten kotia. Äiti avas oven ja katto jonneki minun läpi näkemättä mithään vain
pimmeyttä. Olohuohneesa istu isä sama laajentunu katse silimisä. Liian isoa ja liian
järkyttävvää ihmisen kestää. Sanonko otan osaa. Voisiko pahemmin vittuila. Äiti istu
siihen sohovale ja katto minua niin hättääntyhneenä että syälä syämesä kourasi.
Lohuttoman anovasti se katto ja hypisteli samala käsishään lapsen pientä nuttua. Niinko
nolis molemat oottanu, että moisin ottanu sen painajaisen niiltä poies. Teki mieli paeta.
Olis ees yks lause, yks sana, mutta semmosta ei oo, ei oo vastausta, ei oo selitystä.
Mikhään lohutus ei riitä. Ei ole muuta ko ääretön kipu. Sanat kuoli huulilleni. Kiusaus
valheellisheen lohutuksheen oli suuri. Puhe ylösnousemuksesta ja jälleennäkemisen ilosta
olis ollu siinä kaikkein saatanallisinta, irvokhainta, juluminta ja rakkauettominta. Oli
tapahtunu pahin, loputtomin. Siinä ei ollu Jumalaa, ei ylösnousemusta. Mie en saanu antaa
näile onnettomile toivoa vaan toivottomuutta, en valoa vaan pimmeyttä, en lohutusta vaan
lohuttomuutta. Minun hääty estää vanhempia turvautumasta mihinkhään helpotuksheen ja
avata heän silmäsä äärimmilheen näkehmään tuo heän helvetillinen kipusa niinko son.
Vain silloin kärsimys, kaikesta lohutuksesta puhistettuna, armottoman kovana ja palhjaana,
voisi muuttua ylösnousemukseksi. Vähin ja enin mitä saatoin heän hyäksi tehhä oli itte
joka solullani tuntea tuo sama kuoleman pohjaton tuska. Mie en voinu muuta ko olla
pimmeyen helevetisä heän kanssaan. Armo ja valo. Soli Jumalan tehtävä.
!5
Kansalaiset!
VIRSI 179
Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan,
on miekkamme ja kilpemme ajalla vaaran vaivan.
Se vanha vainooja, kavala, kauhea, on kiivas, kiukkuinen
ja julma hirmuinen, vain Herra hänet voittaa.
On turha oma voimamme vääryyden valtaa vastaan.
Me turman vallat voitamme Herrassa ainoastaan.
Hän, Kristus, kuningas, on voitonruhtinas,
lyö joukot helvetin, ne tallaa jalkoihin
ja voiton meille saattaa.
Jos täyttyisikin maailma nyt valheen enkeleistä,
niin pimeys ei voittoa kuitenkaan saisi meistä.
Ne olkoot raivoissaan ja syöskööt kiukkuaan.
Nyt valheen vallat on jo saaneet tuomion.
Ne yksi sana kaataa.
Se sana seisoo vahvana, ne ei voi sitä kestää.
Kun kanssamme on Jumala, ken meiltä voiton estää?
Kansalaiset!
No mikä son se kuoleman synti?
!6
Yks kerta iltakirkon jälkheen soli semmonen nelikymppinen vaimo. Molin ajatuksissani jo
vähinthään tuhat kertaa laskenu käteni sen reiele, hyvväilly sen rintoja, suuellu sen huulia,
riisunu sen, pannu sitä.
No mikä son se kuoleman synti? No mikä son se kuoleman synti?
Sillä meni avioliitto päin helvettiä, soli eroamasa. Siinä se puhu. Sen ruumis huusi
lähheisyyen halua, lämmintä kosketusta, rakhautta.
No mikä son se kuoleman synti?
Vai minunko ruumis soli?
”Kuinka vanha tämä kirkko on?”
”Satavuotta.”
”Paljon kasteita?”
”Aika paljon.”
”Ja hautajaisia?”
”Niitäki.”
Herrajjumala, joko mie annoin jo periksi, joko mie nain sitä…molema
kahesthaan….kirkon ovet on lukosa…
”Se on raskasta tuo papin työ?”
”On se aika raskasta”
… antaa mennä…tänne ei kukhaan tähän aikhaan tulis…seki kaipaa sitä….mitä pahhaa
siinä ois…molen niin heikko.. ei mullole voimia…. Jumala, älä helvetisä anna minun…
son hyäksi sille… ei jumalauta… Perkele! Molen ensin mies sitten vasta pappi! Ensin
naihaan, sitten vasta saarnathaan.
Perkele!
VIRSI 555
Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on,
!7
Ja kadonnut on valo auringon.
Ken muu mua murheissani lohduttais,
Kelt´ turvan hädässänsä sielu sais.
Kuuleppa sie rationkuuntelija, neiti tai rouva.
ABBA, WATERLOO
Sielä son niin kauhniita näkymiä alttarila, avokaulaset morsiammet polvistuhneena
etheeni, minnekä sitä mies silmäsä asettasi. Tai vaimot ehtoollisela antavina ja ottavina.
“Ristuksen ruumis sinun eestäsi annettu, Ristuksen veri sinun eestäsi vuatettu.” Pyhhyys ja
eroottisuus läsnä yhtaikaa, nämät ovat jumalallisia hetkiä. Sillon on mukava olla pappi.
Sitten net sielunhoitotilantheet jonku vaimon kansa. Mie kuulen mitä se puhhuu, mutta
oikeasthaan en kuuntele. Ajattelen vain, että puhu vain vaikka kuinka pitkhään.
“Miten se kahvi maistuukin.”
“Rouva ottaa vaan lissää?”
“Lissää vaan, antaa tulla, on se niin hyvvää.”
“Kolmas kuppi rouvale, ei meilä lasketa.”
Tajuan, että se vaimoki nauttii aivan josthain muusta ko niistä puhheista…
BONEY M + HETAN VALLANKUMOUSJUTTU
…Sanat ei siinä merkkaa mithään. Välilä olhaan hiljaa ja vain hengitelhään sitä tiivistä
kaipauksen täyttämää ilmapiiriä. Niisä hetkisä on kaikki, mies miehenä ja vaimo vaimona.
Vahvaa olemista ja merkityksen kokemista. Ja net äiti-lapsipiirit. Voi herrajjumala, äitejä
huone täynnä! Mikkä eroottiset lathaukset sielä saattaa kuule olla. Ristiäisisä, häisä, jopa
hautajaisisakin saatat tuntea värinää jonku kansa. Ja täsä työsä sitä tappaa niitä vaimoja,
joka paikasa. Solis mukava semmonen äiti-pappi-piiri.
Niitä vaimoja kuule pappi näyttää kiinnostavan. Onkos se tämä univormu?
Valta,
auktoriteetti? Onko pappi niin turvalinen, että vaimo uskaltaa avoimesti olla vaimo papin
!8
lähelä. Tässä pappeuen suojasa met sittem molemat kuhisema ja kihisemä… turvalisisa
puitheisa?
VIRSI 484 + BONEY M
Totuuden Henki, johda sinä meitä
etsiessämme valkeuden teitä.
Työtämme ohjaa, meitä älä heitä,
tietomme siunaa.
Joka ainua yö näen unta, jossa neljä lihavaa akkaa porraa reiät seihniin ja laittaa niihin isot
putket, joila net immee koko minun kämpän tyhyjäksi. Mie yritän tukkia näitä reikiä,
mutta vääjäämättä sinne mennee kaikki, kohta vain mie olen jälelä. Yritän piiloutua, mutta
sielä ei ole suojaa. Tasanen imu neljältä suunnalta pittää minut yhesä paikasa keskelä
huonetta ja reppii minut hiljahleen kappahleiksi.
Molen aina nukkunu huonosti. Juuri ko uni on ottamasa minut valthaansa, niin se tullee,
teräskoura ja puristuu ruuhmiini ympärile pakottaen pysyhmään herreilä. Mitä
voimakkaammin yritän nukahtaa, sitä tiukemmin tuo pihti kiertyy ympärileni. Son mykkä
henki, joka ei taho, että mie leppään.
VIRSI 77
Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se.
On Hengen viitoittama sen joka askele.
Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien.
Tien kaikkein raskaimman Jeesus
On käynyt armossaan,
Kun meidän kurjain tähden
Hän kulki kuolemaan.
Se tie vie viimein taivaaseen,
Mutta tie se on tuskien.
!9
Oi rakkautta näin suurta, kun meitä säälii Hän,
Maailman synnit kantaa, tuo meille elämän!
Se tie vie viimein taivaaseen…
VIRSI 631
Oi Herra, jos mä matkamies maan
lopulla matkaa sun nähdä saan!
Oi, jos mä kerran
näkisin herran
kunniassaan!
Sinua kaipaa sydämeni,
sun puolees huutaa mun henkeni.
On yksin tästä
sen ikävästä
kyyneleni.
Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.
Autuuden särkyneet sydämet
sinulta saavat,
sä luet haavat
ja kyynelet.
Mua auta, Herra, mä toivon vaan,
vaikkei ois toivoa olenkaan.
En päästä sua,
ennen kuin mua
käyt siunaamaan.
Oi Herra, suothan sä minulle
sun armos voimaksi matkalle.
Anteeksi anna,
!10
mua nosta kanna,
vie perille!
Oi saanhan joukkoon autuaitten
kanss´ ystäväini ja omaisten
mä päästä kerran
luo amon herran.
Oi saanhan sen!
BLUES BROTHERS
Hunteeraamapa nyt sitten ketkä tänä päivänä tässä yhteiskunnasa näitä köyhiä ovat.
Eiväkkö net ole pakolaiset, mustalaiset, homot, lespot, vammaset, vanhukset, lapset,
työttömät ja juopot? Eli nämät jokka mie juuri luettelin ovat niitä köyhiä, jokka Jeesus
julisti autuaiksi. Het ovat siis vanhurskaita.
”Pastorin puhe oli puhdasta harhaoppia. Vanhurskaita, pyhiä ja pelastuneita ovat
luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan ainoastaan ne, jotka uskovat Jeesukseen. Mikään
köyhyys ei ole pelastuksen edellytyksenä. Oletan, että te herra piispa puututte tiukoin
othein tähän harhaiseen puheeseen.” Piispa oli vanha kettu. Sei ottanu mithään kantaa
vaan oli vaiti.
WIMME
Kerran olen ollu ihmisen vierelä ko son kuolu. Hyä ystäväni Asko, viiskymppinen
sosiaalityöntekijä, sairasti syöpää. Se alko mennä huonommaksi ja joutu lopulta jäähmään
sairaahlaan. Meni joku päivä ja se soitti mulle ja pyysi että tulisin antahmaan sille
ehtoollista. Kysyin, että tuunko heti. Asko sano, että tule sitten huomena. Ko menin
sairaahlaan seuraavana päivänä, Askon huohneesa oli paljon porukkaa, hoitajia, lääkäri ja
Askon kolome lasta, aikunen tyär ja 16- ja 13-vuotiaat pojat. Vaimo oli kuolu syöpään
kaks vuotta aiemmin. Ja Asko itte, se kieritteli kovisa tuskisa sängyssään ja hoitajat
pitelivät sitä. Hoitaja sano Askole, että nyt pappi tuli, pystyisikö hän ottahmaan ehtoolista.
!11
"Ei, ei nyt, myöhemmin", Asko sopersi. Mie kävelin siihen Askon sängyn jalakopäähän ja
ko pääsin siihen, Asko säpsähti, katto minua suohraan silhmiin ja hymyili sieltä josthain
kaukaa tuskan keskeltä täysin rauhallisena. Vain hetken se kesti ja taasen se vaipu kipujen
riepottehluun.
Hoitajat anto Askole morfiinia. Se tehos nopeasti ja vei Askon jonneki
rauhallishiin huuhruin. Mie en meinanu tajuta mistä siinä oli kyse. Soli kuolonkamppailu.
Kaikki olima hiljaa, vain Askon hiljahleen heikkenevä hengitys kuulu. Sitten ilman
mithään ramatiikkaa Asko huokas viimesen kerran ja oli poisa. Soli pyhä ja kaunis hetki,
molima kunnioitusta herättävän sallaisuuen eesä. Mie luin isä meän rukhouksen,
ehtoollisvälihneet olivat vielä käesä. Asko ei ehtiny niitä ennää nauttihmaan. Sitä Askon
katsetta en unoha ikinä. Se katse tuli suohraan rakkauen valtakunnasta.
Pyhiä, armollisen lempeyen kosketuksia molen kokenu muutamasti. Yks soli, ko molin
pitämäsä harthautta josaki laitoksesa. Täysin ryytyhneenä kattelin niitä ihimisiä näkemättä
kethään, suuni sano liian kevyesti liian suuria asioita. ”Jumala… mitähän sielä ois kahavin
kansa… Jumala on… kampanisu, hillomunkki… Jumalan siunausta teile ja aamen.” Mulla
oli suu täynä tuoretta korvapuustia ko siihen tuli ihiminen, keski-ikänen vaimo, joka
puhkesi täytheen itkhuun ennenko soli kereny kunnola ees istuhmaan. ”Mie en jaksa ennää
elää.” Nykkö juuri sen piti siihen tulla. ”Mie olen menettäny kaiken, mithään ei ole ennää,
ei mithään minkä vuoksi ellää.” Ei helevetti, mie jaksa nyt kuunela. Kahavikki kesken.
Vaimo vain jatkaa vuatusthaan ja yht´äkkiä niinkö puukola pistettäs mie näen sen kaiken:
kahavikupin, puolikhaan korvapuustin ja aukilevitetyn kuolemanhäässä olevan sielun.
Helevetti mie järkytyin. Eikö se vaimo näe mikä välinpitämätön paskiainen molen. Tunsin
itteni niin saastaseksi sen eesä, että halusin vaipua maan rakhoon. Näin itteni jo helevetin
lieskoisa. Mutta jostaki se tuli, se lämpö, siinä soli läsnä, yhtäkkiä mie sen tunsin. Niinko
molisin uinu josaki pehemeäsä, niinko oisin ollu äitin sylisä ja kaikki ois ollu hyvin.
Kumpis soli pappi, se vaimo vai mie?
Papin työ on semmosta luikertelijan hommaa. Koko ajan on oltava varruihlaan, jotta sie
et loukkaa kethään. ”kyllä kyllä… on, niin se on…niin, niin se on… ei, niin, ei ei, ei
mishään nimessä….joo, joo, ei, ei, ei helevetisä, joo, ei, joo, ei…” Tämä työ on sopeva
vaikka alkoholistiperheen lapsele, joka on oppinu haistamhaan mistä päin tuulee, miten
lepytellä ja sovitella, miten olla niin, ettei isi tai äiti hermostu.
!12
BONEY M
Auktoriteettionkelma, joku jo aattellee. Tottakai näin son, olehan mie isäni poika. Soassa
isäsä menethänneen isän poika. Soli tuppisuu ja vaativa mies. Ko molin yheksän, isä osti
mulle uuet sivakat, koulun ensimmäiset lasikuituset. ”On poika helevetin kestävät, eivät
katkea.” Sitten se alkaa valmentahmaan minua. Mie kierrän pientä lampea ympäri itku
kurkusa, veren maku suusa. Isä seisoo laun varresa sekuntaattori käesä. Se kattelee välilä
kelloa ja välilä minua, ko mie juoksen hangesa etukumarasa sivakoitten kansa. Sei puhu
juuri mithään, tokasee vain kierrosajat ja huutaa. ”Hiihä poika lujjaa, lujempaa ko muut,
äläkä perkele anna periksi.” Ko mie en niisä kouluitten kisoisa voittanu, sei sanonu mulle
viikhoon yhtä halastua sannaa. Kaikki tai ei mithään, soli isäni motto.
Miksikäs mie menin kirkhoon papiksi? Molen ko pölöjä mato, joka vapaaehtosesti tunkee
ittesä koukhuun ja alkaa siinä sitten rimpuihleen. Alonkos mie papiksi ko mie pölökään
ihimisiä aivan helevetisti? Liperitten suojisa mie pääsen ihimisiä lähele, mutta kuitenkhaan
minun ei tartte päästää kethään itteni lähele. Tämä rooli, son hyä suoja. Molen turvasa sen
sisälä. Mikä karhunpalavelus tämä ammattin valinta voi olla. Täsä voi toela kaottaa ittesä.
Pappeus on saatanallinen ansa, pakopaikka, pönkkä jonka taakse voi piilottaa kaiken
pimmeyen ja kippeyen.
Ei kai mulla ollu muuta maholisuutta. Semmonen lapsuus. Isä poliisi ja veli rosvo. Eihän
siitä puutu ko pappi. Täyellinen kolominaisuus. Isä löysi ittesä ääriviivat poliisilaitokselta,
veli linnasta ja mie kirkosta. Univormumiehiä kaikki ja vankilasa jokhainen. Isä on vappaa
kuoleman kautta ja veli lopetti rötöstelyt. Vain mie olen vielä vankina. Olen tehny
elämäntehtävän siitä roolista, joka mulle on kotona annettu. Siinä molen umpikujasa, voin
helevetin pahoin ja tullee kaiken mailman pörnautit. Paha trauma ajjaa minut papiksi ja
luulen sitä Jumalan kuttuksi. Sitten hoen sitä valetta vuosikaupala, vaikka olen täysin
nääntyny ja kyllästyny koko paskhaan. Piän ittepintasesti kiini siitä ajatuksesta, että
Jumala itte on minut tähän kuttunu. Kuulen ääniä sisältäni, jokka houkuttellee lähtehmään,
mutta mie vain viuhon etheenpäin, sulujen korvani ja aattelen, että son se piruperkele taas
kuiskimasa. Minua pelottaa nämät äänet. Net kysheenalastavat kaiken mitä molen
!13
elähmääni rakentanu ja muistuttavat siitä mitä molen ohittanu. Jumalan tahto. Se voi olla
yks harha. Sie voit sillä heleposti kusettaa itteästi ja menettää elämästi, koska et oo
uskaltanu itte tahtoa ja valita. Vaphaus son pelottava asia, jonka ihiminen halvaa heti antaa
poies, ko son sen saanu. Niihän se Tostojevskiki sano suurinkvisiittorin suula. Jos Jumala
halvaakin, että met rikoma sen tahtoa vasthaan, että meistä tulis toela vaphaita. Siltikhään
mie en pääse irti tästä hommasta. Herra vie ja mie vikisen. Mitäs se vaphaus lopulta on?
Onko ihimisen vaphauen korkein ilmentymä siinä, että se murtautuu vankilasta toisseen
vankihlaan. Siinä murtautumisessako olen vaphaa? Miten voin vankilastani koskhaan
päästä, ainakhaan täsä elämäsä? Miehän olen itte oma vankilani. Jääkö muuta jälele ko
kaipaus. Jos sonki siinä kaipauksessa kaikki, koko elämä.
Vai alonkos mie sittenki papiksi ko molen kläpistä saakka ollu niin ulukopuolinen. Mikä
muu pappi on ko ulukopuolisuutheen ja yksinäisyytheen tuomittu! Tätä ulukopuolisuutta
molen
pyrkiny epätoivosesti murtahmaan. Mahoton tehtävä, koska ulukopuolisuus on
sishäänrakennettu pappeutheen. Erotettu pyhhään virkhaan. Ei ennää ihiminen, vaan
samala kertaa Jumala ja joku aidsia sairastava, kunnioitettu ja torjuttu. Ei ennää
yksityishenkilö vaan julukinen. Kukhaan ei näe minua, net näkkee papin. Vai siunausko
tämä ammatti on?
Poistaako se sen harhan että ihimissuhe vois kaiken täyttää? Eikö
pappeus aja minua ettihmään täyttymystä siltä, joka sen ainoasthaan voi antaa, Jumalalta.
Ei helevetti, ei tästä tule mithään. Mie saa täsä kirkosa otetta misthään. Kaikki lilluu tuola
josaki hämäräsä. Kirkko puhhuu niin outoa kieltä, jota miekhään, vaikka oon pappi, en
ymmärä. Molen useasti seisonu alttarila toimittamassa jumalanpalvelusta ja samala
hunteeraanu, että ei helevetti, mitäs tämä on, ko mie en tajua. Jos mie pappi en taho
käsittää kirkon kuvioita, niin ei ole ihme, että suurele ossaa ihimisistä net on täysin
hämäriä. Ei helevetti tästä tule mithään. Taian mennä R-kioskile ostahmaan ässäarvan.
BONEY M
”Päivväää pojaat, tulukaa peremmäle, mie keitän kahvia teile.”
Tämän CP-vammasen kaverin kohala pikkusen epäröimä, mutta vain hetken. ”Istukkaa
alas, mie haen tassit.”
!14
”Jos uskot, että Jumala voi tehhä sinusta normaalin, niin sinusta tullee normaali.
Uskotko?”
”Mennn…kkk….ääää… ppp..ooo…iiisss.”
”Jeesuksen Ristuksen nimesä, met sioma kaikki Saatanan voimat täsä huushollissa. Niilä ei
ole mithään valtaa täälä. Jeesus on Herra. Tämä kaveri häätyy olla temonien sitoma, ko
son niin vääntyny. Saihraus johtuu pahoista hengistä. Ajama net poies. Mie puristan päästä,
purista sie jaloista.”
”Pohkeistako?”
”Nilikoista, lujasti. Jeesuksen nimesä! Saatana lähe poies ja mene helvethiin, sinne mistä
solet tullukki, Jeesus on jo voittanu sinut ristilä!”
”Saatana, mene vithuun.”
”Älä helevetisä kirroile. Pyhä Henki kaikkooaa. Tämon haastava homma. Nyt tosissaan.
Nyt se temoni lähtee. Kyllä lähtee. Nytnytnytnytnytnytnytnytnynynynynyyyyyy…”
Jouko meni transsiin, tempasi tv:n sylhiinsä, nosti sen suorile käsile ja paiskasi täyelä
voimala laattiiaan niin että parketista lastut sinkoili. Kattelima CP: n kansa ihmeissään sitä
hommaa. Sekhään ei heilunu ennää.
”Oleksie cp parantunu?”
”Itte oot cp.”
”Sillä oli liian vähän uskoa. Muuten sois parantunu.”
”Ja vitut.”
”Varmasti solis parantunu.”
”Ja vitut.”
”Kyllä mie piän, että solis parantunu.”
”Kuka sen tv:n maksaa, siekö sen maksat?”
”Varmasti solis parantunu.”
”Maksat sie sen tv:n vai kuka sen maksaa, valtioko?”
”Sulla oli liian vähän uskoa, muuten soisit parantunu.”
”Mie heitän sinut nyt omin käsin täältä ulos.”
”Älä helevetisä, kyllä mie lähen muutenki.”
“Katto kirkko takapihalesti ja tunnusta syntisti. Vuosi –18 vuotaa katkeraa visvaa vielä
tänä päivänäki. On turha kuvitella, että Suomi on ittenäinen, niin kauan ko sisällissoan
!15
haavoja ei ole hoiettu. Kirkola on vielä iteläki veret pesemättä niitten pappien käsistä,
jokka olit siunaamassa valkosten tekemiä murhia.”
”Saatanan kommunisti, punapappi. Miten sulla on otsaa ja vielä kirkossa juhlapäivänä.”
”Kirkon tehtävä on luua sovintoa, myös yhteiskunnallisesti. Haavat on puhistettava.”
”Ryssän pentu, eikö sulla ole mitään kunnioitusta.”
Son tämä paskan jauhaminen loppu nyt. Son saarnan aika. Näin sannoo Herra. On tuleva
mies. Suomen nujerretun kansan keskeltä on nouseva mies. Tämä alistamisen aika, tämä
herrojen hekumallinen hetki on sen siittäny. Nöyhryytetyn kansan tuskasta tuo mies on
pusertuva eshiin. Viha on sen isä ja katkeruus sen äiti. Se mies on tuleva vääjäämättä ko
aamurusko, son kohta jo täälä. Tuo mies, joka on tuleva, on semmonen äijä, joka ei kuvia
kumara. Son herrojen kauhu, köyhien ja sorrettujen toivo. Son toelisen kansan toelinen
kansaneustaja. Son Kyyros, Jumalan ruoska. Son Johannes Kastaja, Aamos, Jeremias,
Juudas. Son suuri vittuilija, itte perkele. Sellanen mies son tuleva. Ja mie näen suuren
kansan paljouen, joka on sokeasti seuraava tätä miestä. Sillä miehelä tullee olehmaan suuri
valta, semmosta ei ole täsä maasa ennen nähty. Varokaa Suomen herrat. Varokaa kirkon
herrat. Tuo mies joka on tuleva, on muuttava teän juhlat suruksi ja kaikki laulunne
valitusvirsiksi. Omasuutenne se on antava viehraile ja tappava lapsenne puukola.
Naisherrat son myyvä huoriksi Venäjäle. Miesherrat son pukeva säkhiin, ajava päät
kaljuiksi, lyövä väkäpiikit, kalakoukut leukhaan, raahaava keskele Senaatintoria ja vetävä
hirtheen.
Voi teitä herrat piispat. Mailma on tuhon parthaala keologisesti, sosiaalisesti, poliittisesti,
moraalisesti, yhteiskunnalisesti, kaikela tavala ja tet mietittä kokhouksissanne, että saako
ehtoollisela käyttää kotimaista marjaviiniä vai pittääkö olla ulkomaista rypäleviiniä.
Köyhät Suomenmaasa tampathaan jänkhään ja tet vain hymistelettä ministeritten ja
kenraalitten kansa. Inhottaa kattoa tommosta huoraamista. Jos tet oikeasti seuraisitta
Jeesusta, kirkko olis vainottu kirkko. Sois väistämätön konflikti vallanpitäjitten ja
valtakulttuurin eustajien kansa.
Älkää kuvitelko, että toletta turvasa ko teilä on tuo Jeesus. Teän Jeesus ei olekhaan
toelinen. Oikean Ristuksen tet oota vangihneet. Son niin pelottava jätkä, että teän on ollu
!16
pakko naulita se kirkon seihnään ja tehhä vaarattomaksi. Ristus on kastroitu. Tet että
uskala kattoa oikeaa Herraa ettekä taho, että muukhaan sitä näkis. Jos Ristus ois vaphaa,
sen valokeila tunkeutus armotta teän arvovallasta pöhöttyneitten olemusten läpi ja paljastas
sen onnettoman rääpähleen, joka sielä sisälä vikisee. Tietenkhään tet että taho Häntä
tuntea, koska teilä on hienot piilit, komiat talot, paistia pöyäsä ja rauhalliset koti-illat
konjakkien kera. Sielä tet perkehleet ylensyöhneinä puuskutatte lepotuoleissanne. Toletta
ansasa ja piättä kynsin hamphain kiini omista vankiloistanne, saavutetuista asemistanne.
Teilä on valta ja voima, mutta oman mukavuutenne turvaamiseksi toletta joutuhneet
myyhmään sielunne. Onhan meilä armo, tet sanotte. Niin keveästi tet yritättä kuitata
laiskuutenne ja pelkuruutenne. Armosta toletta tehneet tien, joka vie helvethiin. Toletta
kätkeny tottuuen ja oletta niitä, jokka eivät mene sisäle Jumalan valtakunthaan, eiväkkä
päästä sinne muitakhaan. Kirkko on suuri kusetuslaitos. Samala ko se varjelee ihmisiä
näkemästä ommaa pimmeyttä, se estää heitä löytämästä armoa, elämää. Tästä
sumutuksesta tet jou´utta vielä kerran tilile. Taihvaasseen pääsee vain helvetin kautta,
niinko Lutter sannoo. Kuka teistä uskaltaa väittää seuraavansa Jeesusta. Vaarallinen Jeesus
veis semmosile teile, jossa ei ole mithään takheita menestyksestä. Olis vain epävarmuus,
tyynynä solis kivi ja peittona taivas. Kirkko pitäis haastaa oikeutheen jumalanpilkasta. Se
häpäsee Jumalan nimen. Jos sie tahot löytää Jeesuksen, älä mishään nimesä mene
kirkhoon. Sielä papit näyttää ihmisile kuvvaa jostaki munattomasta runkkarista, jolla ei ole
mithään tekemistä evankeliumin Leijonan kansa. Mene kaupungin puistoihin,
porttikongeihin, mielisairaaloihin, syöpäosastoile, vanhusten, vammasten ja lasten tykö,
vankiloihin, lähiöpupeihin ja homopaareihin. Mene yksinäisten ja halveksittujen luo. Sieltä
sie löyät Ristuksen.
Voi teitä kirkon herrat. Tet kuvitteletta, että kirkko on koko kansan kirkko. Son puhas
harha. Kirkko on ylemmän keskiluokan ja vallanpitäjitten kirkko. Sen tiakoniatyöki
köyhien hyväksi on itte perkehleestä, hurskasta julmuutta ja onnettomien nöyhryyttämistä.
Son ko panis paskaläjjään hukkuvale raukale pyykkipojan nenhään, että sen olis
miellyttävämpi tukehtua. Täsäki toimii kirkon ja valtion välinen saumaton yhteistyö, valtio
riistää köyhän leivän ja kirkko siunaa kuoliaaksi. Onhan se mahtava asia, ko on niitä
köyhiä ja niin paljon. Toista soli ennen, kaheksankymmentäluvula, ko kaikila oli leipää.
Sillon oli niin ikävä tehhä tiakoniaa. Piispat. Antakaapa hallituksele palkinto, ko son
!17
antanu kirkole niin paljon onnettomia, joita se saa auttaa. Kauhea kiima on vallanut kirkon.
Sen seinäle on ripustettu köyhän kuva, jota työntekijät lummoutuneena tuiottaa. Köyhä,
köyhä, köyhä, he hokevat ko mantraa ja runkkaavat itteä. Mikkä orkut siitä saa, ko auttaa
köyhää.
Syntiä ei ole ennää se, että teet väärin lähimmäistä kohtaan vaan se, että haittaat Vaphaata
Kilpailua tai Tallouen Kasvua. Ihmisellä ei ole arvoa ennää paskan vertaa. Kirkko, mitä
teet? Varmistelet ommaa tulevaisuuttasi sijottamalla ylimääräsiä satoja miljoonias pahan
päivän varale. Onko nyt sitten hyvä päivä ko kansalaisilta riistethään elämisen
mahollisuuet? Ja mitä tekkee papit? Huoraavat tiimikonsultteina sun muina
markkinavoimien alttaripalvelijoina. Kirkko rakentaa elämänsä ja tulevaisuutensa
talousoppien varhaan. Son raukkamaista laskelmointia ja oman eun tavottelua. Son
epäuskoa. Kirkosa toitotethaan, että talouellinen turvalisuus on hyvän toiminnan eellytys.
Paskan marjat. Son puhasta ahneutta, mukavuuenhalua ja pelkuruutta. Tulevaisuuen
lööpisä lukkee. "Kirkko pelastu, ihmiset ei."
Voi teitä raukkoja uskovaisia, jokka asetutta toisten yläpuolele ja kuvitelletta, että kirkola
on monopoli Jumalan valtakunthaan. Toletta peloissanne käpertyhneet omhiin piehniin
piireihinne ja luuletta, että maailmasa on olemasa joku erillinen ristillinen toelisuus, että
olis jottain ristillistä kulttuuria tai politiikkaa. Son ittepetosta. Maailma on yksi ja
jakamaton. Sielä missä tapahtuu rakhaus ja oikeuenmukhaisuus, sielä on Jumalan
valtakunta, totheutti sitä sitten kommunisti, muslimi tai kuka tahansa, ja koska kirkola ei
ole rakhautta, sillä ei ole Jumalaakhaan. Rakhaus ei ole mithään tunteilua, son jottain aivan
toista. Toelinen rakhaus on pelottavvaa, siksi sitä niin harva uskaltaa kohata. Son ankara
tuli, joka riisuu palhjaaksi, ottaa kaikki verhot poies päältä ja paljastaa kaiken paskan mitä
syämesä on. Siinä ei ole mithään hempeilyä, vaan son kiivasta ja vastustamatonta. Mutta
samala ko se polttaa, se armahtaa. Jumala on puhasta rakhautta, ylittevuotavaa, ääretöntä,
rajatonta. Tet penseät ristityt, syttykkää palahmaan tai se mies, joka on tuleva, on surmaava
teät yhelä henkäykselä.
Voi teitä Suomen herrat, kansaneustajat ja ministerit. Tet kannatta suurimman vasthuun
siitä massiivisesta riistosta, jota maamme on tulvillaan. Mikä mellastus täsä maasa on
!18
käynnisä. Millainen sorto vallittee. Tet oletta niitä, jokka ovat polkehneet heikot maan
tomhuun ja ajahneet maaseu´un ihmiset perikathoon. Tet vihhaatte hyvvää ja rakastatte
pahhaa. Toletta nylkehneet kansalaisilta nahan, repihneet lihan luista, palotelheet net
pathaan ja syöhneet hyvälä omalatunnola. Tet oletta tulheet niin mahtaviksi ja rikhaiksi,
lihaviksi ja kiiltäviksi. Teän valheila ei ole määrää. Ette te aja vähävarasen etua, ette te
taho hänen voittavan asiaansa, ette te puolusta köyhän oikeutta. Teän politiikkanne
seurauksena vanhukset, lapset ja saihraat on jätetty heitteille. Toletta viehneet saoilta
tuhansilta ihmisiltä mahollisuuen ihmisenarvosseen elähmään. Son kansanmurha menosa.
Toletta antahneet maamme saalistajien käshiin ja muutamasa vuesa tuhohneet sen
hyvinvointisuomen, jota vuosikymmeniä, jopa satoja vuosia, on isiemme verelä ja kovala
työlä rakennettu. Toletta viehneet meitä ko pässiä sarvista ja kusettahneet minkä ehtii. Son
saatana loppu nyt. Suomen pojan mitta on täysi. On tuleva mies ja se mies on paneva teät
perkehleet korjaahmaan katkerasti valheittenne he´elmät. Maanpetturit. Ryssäki olis meile
parempi isäntä ko tet oletta. Varokaa tuomion päivää. Son jo ovela.
Tet sisäset sankarit kuvitteletta, että elämä on teän hallusa, että kaikki on hyvin. “Tie olen
minä, tie olen minä”, tet julistatta ylpeinä ja täynä voimaa. Jos tolisitta sekunninkhaan ajan
rehelisiä ittele, niin tet huomaisitta välittömästi, että se tie onki pimeä huone ilman
ulospääsyä, pohjaton kuilu täynä kauhua. Varokaa. On tuleva mies ja se mies on riisuva
teät mulkkusilheen Jumalan tuomioistumen etheen. Siinä ei saatana optiot paljon paina.
Sillon jokhainen imemänne veritippa vaaithaan teiltä korkojen kansa. Älkää luulko, että tet
voitte välttää tulevan vihan.
Voi sinua Suomen neito. Mie laulan sinusta kuolinvirren. Sie kaajut, ekkä ennää nouse,
makkaat maahan syöstynä ja uppoat niin saatanan syväle eikä kukhaan auta. Ettekö tet
kuule mikkä kuolinkorinat tästä maasta lähtee? Laiva uppoaa jo, ahneet rotat ovat
kaluhneet paatin tyhjäksi ja pakenevat mahat pullolhaan ja heikot hukkuvat nälkäsinä ja
katkerina. Voi sinua Suomen kansa. Tässä maasa ei ole rehelisyyttä eikä uskolisuutta.
Kaikki ajavat omaa etuaan, kärsivän ääntä ei kuula. Kuka korottaa äänen väähryyttä
vasthaan ja asettuu heikon puolele? Kysheenalastakhaa ja tapelkaa. Ei ole yhtä tothuutta,
niinko herrat väittää. Ajatelkaa. Onhan teilä aivot. Itteppähän perkehleen lamphaat annatta
kusettaa itteänne. Semmonen kansa ko johtajat. Ja turha teän on kauhistella petofiilejä, ko
!19
tet itte suostutta tähän lapsia riistähvään kulttuuhriin. Tet vanhemmat oletta antautuhneet
harhan valthaan ja yritätte täyttää tyhjää sieluanne tyhjyyelä. Toletta löytäny materian,
mutta kaottanu sielun ja hengen. Tämon se perintö, jonka lapset teiltä saavat. Ko het
näkevät kuinka olette heitä huijahneet, antamalla heille leivän sijasta kiven, het kostavat.
Omat lapsenne antavat teät tapettaviksi.
Koko maa huokaa sorron ikheen alla. On viimeset ajat, on taistelun aika, on vihan aika.
Kuulen torven äänen, kuulen sotahuuon. Tuhoa tuhon päälle, koko maa tuhhoutuu. Näen
silmissäni kaikki kauhut, koko Suomen liekeisä. Veri valluu kauila. Tuomion päivä on
tullut. Kaikkea kohtaa Herran viha. Kukhaan ei voi turvata elähmäänsä. Miehet kaatuvat,
lapset murskathaan seihniin ja raskhaana olevat vaimot viillethään halki. Suomenmaa
muuttuu aavikoksi, ihmiset nääntyvät, mettän eläimet ja linnut kuolevat, vesien kalat
katoavat. Herran päivä tullee. Kuas sen kestää? Kirves on pantu jo puitten juurile. Tuo
mies, joka on tuleva, on se kirves. Net puut, jokka eivä kanna hetelmää, son hakkaava ja
viskhaava tulheen.
Voi sinua rationkuuntelija. Nyt valkathaan jyvät akanoista ja itte kunki teot punnithaan
tulesa. Sie et pääse tätä Jumalan miestä pakhoon. Se kävelee sinua kavula vasthaan. Son
joka oven takana. Unhiinki se tullee. Ko kattot syähmeesi, son sieläki. Sillon ko vähiten
ootat, se mies on tuleva ja vaativa sinut tilile. Itke ja valita. Revi rikki syämesi ja pallaa
Herran, Jumalasi luo. Käänny ja tee paranus.
JOIKU